Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


16.9.13

Johanneshof Reinisch St. Laurent Vom Steinfeld 2009

Johanneshof Reinisch St. Laurent Vom Steinfeld 2009
  • Valmistaja: Johanneshof Reinisch
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Thermenregion
  • Maa: Itävalta
  • Alue: Niederösterreich, Thermenregion, Tattendorf
  • Rypäleet: St. Laurent (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 17,99e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 18,50e (Helmikuu 2014, Alko)

Tuossa juhannuksen jälkeen saimme kutsun tupaantuliaisiin. Ongelmaksi muodostui vain se, että punaviiniä olisi tehnyt mieli, mutta mitään sopivaa pulloa jonka kehtaisi ottaa kaapista mukaan ei löytynyt – etenkin kun toinen meistä olisi kaivannut kesäisempää ja kepeämpää viiniä ja toinen jotain tuhdimpaa. Päätin ratkaista asian hakemalla naapuri-Alkosta jonkun mielenkiintoisen ja ennaltatuntemattoman tapauksen. Kun itävaltalaisen Johanneshof Reinischin St. Laurent osui silmiini, oli päätös käytännössä jo tehty.

Kyseisellä viinitalolla on 90-vuotias historia, mutta valtaosan siitä talo on viljellyt vain tavanomaista perusviiniä paikallisille markkinoille. Vasta vuonna 1995 viinitalo modernisoitiin tarkoituksena saada aikaan uskottavia, maailmanmarkkinoille sopivia laatuviinejä.

Viinitalon Vom Steinfeld -sarja edustaa talon peruslinjastoa: rypäleet eivät tule tietyiltä yksittäisiltä huipputarhoilta, vaan kerätään useilta talon omilta tarhoilta. Koska sarjan viineissä pääosassa ovat nuorekkuus ja hedelmäiset aromit, eikä kypsytyksen tuomat aromit ja tammi, kypsytetään linjaston valkoviinit terästankeissa ja punaviinit valtavissa 3000-litraisissa tammisammioissa. Tämä kyseinen viini on kypsynyt aluksi vuoden ajan tammisammiossa ja sitten 8 kuukauden ajan pullossa ennen myyntiinlaskua.

St. Laurent taas on hieman erikoinen rypäle – sen historia on hieman hämärän peitossa, mutta sitä pidetään yleisesti Pinot Noirin ja jonkun toisen, todennäköisesti villiintyneen rypälelajikkeen risteytymänä. Rypälettä kasvatetaan lähinnä Tšekissä; Itävallassa rypäle edustaa n. 1,5% viljellystä alueesta ja Saksassa 0,7%.

Väriltään viini on melko tiivis ja vain kevyesti läpinäkyvä mustanpunainen; reunoilta viini taittuu kirkkaamman verenpunaiseksi.

Tuoksu on melko kypsä ja tummanpuhuva, mutta samalla yleisilmeeltään hämmentävän Pinotmainen: makeiden tummien marjojen ja kevyen luumuisuuden seasta löytyy myös hillittyä vadelmaa, kirsikkaa ja aavistus burgunderien rustiikkisuutta. Lisäksi moniulotteisesta tuoksusta erottuu myös hillittyä lihaisuutta ja maustepippuria, sekä aluksi melko voimakkaan suklaisen tamminen puiseva aromi, mikä kuitenkin haihtui tuoksusta tyystin n. vartissa.

Maku on kypsä ja sitä hallitsee kuningatarhilloisuus ilman hilloista makeutta, eli tuoreiden, murskattujen vadelmien ja mustikoiden aromi. Lisäksi hedelmästä erottuu kevyttä luumuisuutta ja karhunvatukkaa. Kokonaisuutta tukevat melko voimakkaanakin tuntuva, pippuriseen taittuva mausteisuus ja hennon multainen maamainen aromikkuus. Suutuntumaltaan viini on kypsästä ja kohtalaisen runsaasta ilmaisustaan huolimatta suht hapokas ja miellyttävän ryhdikäs sekä hieman pölyinen – liekö viini suodattamaton tai vain kevyesti suodatettu? Lempeä ja kohtalaisen hillitty tanniinisuus tuo ilmaisuun sopivaa, karvasta grippiä.

Makean keskimaun jälkeen viini siirtyy tanniinisen ja kevyen puisen karvaaseen jälkimakuun, joka ei kuitenkaan ole erityisen suutakuivaava. Kielellä pyörii kohtalaisen kauan kirsikkaisia, vastajauhetun mustapippurisia, kevyen luumuisia, hennon savuisia ja maanläheisen multaisia aromeja. Viinistä jää aavistuksen karhea, lämmin ja kaikin puolin vakuuttava jälkivaikutelma, joka kehottaa palaamaan viinin pariin yhä uudelleen.

Kokonaisuutena St. Laurent Vom Steinfeld on pehmeä ja helppo mutta samalla varsin luonteikas ja tyylikäs punaviini, joka tuo mieleen vahvasti tuhdin pään Pinot Noirit olematta kuitenkaan sellanen – vaikka viini on kypsä ja mehukas, ei se ole lähelläkään uuden maailman ylikypsiä ja mehumaisia Pinot Noireja. Tästä viinistä kuitenkin löytyy tuoreen Pinot Noirin ryhtiä ja hapokkuutta, mutta samalla semmoisia tumman hedelmäisiä ja maamaisia piirteitä, joita ei Pinot Noireista löydy.

Kokonaisuus on varsin maukas ja vakuuttava esitys vailla vertaa; St. Laurent Vom Steinfeld toimi todella mainiosti tupaantuliaisissa ihan sellaisenaan, ollen juuri sellainen kuin haluttiin – yhtä aikaa sekä kevyehkö että tuhti – mutta ryhtiä, runkoa ja makua löytyy viinistä sen verran, että se on huoletta myös ruokapöydän täysiverinen vieras. Vaikka viini ei vähäisenpuoleisista tanniineistaan johtuen tarvitse lihan valkuaisaineita pehmentämään suutuntumaa, eli sen voi laittaa tukevanpuoleisten kasvisruokienkin kumppaniksi, suosittelen pitämään viinin nimen korvan takana myös tässä riistakauden lähestyessä. Anna hengitellä karahvissa puolen tunnin - tunnin ajan ja tarjoa kevyesti viilennettynä. Viini tuskin kehittyy hirveästi ikääntyessään, joten suosittelen nauttimaan sen seuraavan 2-3 vuoden sisällä.

Lyhyesti: Mehukkaan maukas ja kaikin puolin tasapainoinen punaviini Itävallasta; kuin kypsä ja tuhti Bourgognen Pinot Noir tumman hedelmäisellä ja maamaisella makuprofiililla ja ryhdikkäällä selkärangalla.

Arvio: Erinomainen – vaikka viinistä löytyy paljon Itävallan punaviineille tyypillistä, kypsää, mustikkaista marjaisuutta, on se samalla niin maukas, tasapainoinen ja moniulotteinen, että valtaosa muista itävaltalaisista punaviineistä jää kauas taakse. Yksi mielenkiintoisimmista alle kahden kympin viineistä Alkossa.

Hinnan (18,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

15.9.13

Cantillon Rosé de Gambrinus 2012

Cantillon Rosé de Gambrinus 2012
  • Valmistaja: Brouwerij Cantillon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Framboise
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 12,00e (Olutravintola Leijuva Lahna, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Kesän helteiden käydessä juhannuksen jälkeen kuumimmillaan päätimme käydä testaamassa uusimman tulokkaan Helsingin olutbaarien kartalla – Kalaravintolat-ketjuun kuuluvan, belgioluisiin keskittyvän Leijuvan Lahnan. Testattavaksi juomaksi päätyi pitkällisen pähkäilyn jälkeen aina yhtä luotettavan Cantillonin panimon vadelma-Lambic, Rosé de Gambrinus.

Vuonna 1900 perustettu Cantillon on ehdottomasti yksi suurinta arvostusta nauttivista Lambic-panimoista, ellei peräti arvostetuin. Panimo tuottaa yksinomaan perinteitä kunnioittavia, vanhanaikaisia oluita; esimerkiksi kaikki marja- ja hedelmäoluet tuotetaan aidoista hedelmistä eikä esimerkiksi mehuista tai makusiirapeista. Lisäksi vuonna 1999 panimo siirtyi käyttämään pelkästään luomuna viljeltyjä viljatuotteita. Panimon hedelmäoluet eivät kuitenkaan ole 100% luomua, koska panimo ei kykene saamaan tarpeeksi luonnonmukaisesti viljeltyjä marjoja ja hedelmiä tarpeisiinsa.

Cantillon kutsuu tarkoituksella vadelmaoluttaan Rosé de Gambrinusiksi, ei Framboiseksi – kun panimo ryhtyi 80-luvulla valmistamaan olutta, Framboise yhdistettiin ainoastaan makeisiin, limonadimaisiin vadelmaoluisiin, ei tällaiseen perinteitä huokuvaan, rutikuivaan Lambiciin. Olut sai siis nimensä roséeviiniä muistuttavasta väristään sekä tarinoiden kuningas Gambrinusilta, joka oli sekä Flanderin kuningas että oluiden ja oluenpanemisen pyhimys.

Pullo on Cantillonin tyyliin tuplasuljettu sekä kruunu- että luonnonkorkilla – muista siis pitää tarjoilijan avaaja käsien ulottuvilla! Lasiin kaatuu varsin vaaleata, kevyesti verigreipin oranssiin taittuvaa ja hieman utuista roosanpunaista olutta; päälle kohoaa varsin runsaaksi nouseva, mutta melko nopeasti katoava, hento, vaalea ja kevyesti punerva vaahto.

Tuoksu on yhtä aikaa mehevä, makean mansikkainen ja raikkaan vadelmamehuinen sekä pistävä, kuivan vehnäinen ja hennon hapankirsikkainen. Kiehtova yhdistelmä kuivaa ja makeaa – hapan ja kuiva kuitenkin dominoivat makeata. Kokonaisuus on ihastuttavan raikas ja kesäinen.

Kuivankirpeä maku on todella pistävä ja poskipäitä viiltävän hapokas. Puolukkaisen happaman marjainen makumaailma on vadelmainen ilman vadelmiin yhdistyvää makeutta – kaikki sokerit ovat kadonneet käymisprosessin myötä ja kokonaisuus on ylettömän raikas, kepeä, lähes raa'an punaherukkainen, hillitysti kupliva, kevyen kukkea ja yrttinen. Taustalla tuntuu Lambicin hapanta, maalaista aromikkuutta, jota voi parhaiten mielestäni kuvailla sanalla "vanha" – tämän aromin erittely jotenkin sanallisesti kuvailtaviin komponentteihin tuntuu mahdottomalta ja se pitää maistaa, että se pystyy hahmottamaan.

Oluesta jää varsin pitkä, kitkerän hapokas, hennon bitterinen, aavistuksen pihkainen ja kaikin puolin monisyinen jälkimaku, jossa vuorottelevat tuore vadelmaisuus, kevyesti karvas yrttisyys, hento maalainen tallisuus ja punaviinimarjaisuus.

Yleisesti Rosé de Gambrinus on varsin ihastuttava, freesi ja kepeäkin Framboise; olut on aromeiltaan hienostuneempi, moniulotteisempi ja tyylikkäämpi kuin esimerkiksi melko suoraviivainen, tuntuvamman vadelmainen ja aavistuksen enemmän makeaan taittuva Boonin Framboise. Tämä olut asettuu tyylillisesti Boonin marjaisen Framboisen ja Cantillonin happamankirpeän perus-Lambicin välille, tarjoillen kummankin tyylin parhaita puolia. Lopputuloksena on ihastuttavan happamankirpeä, kepeä ja kesäinen marjaolut, joka tarjoaa niin vivahteikasta ja moniulotteista makumaailmaa kuin freesiä, raikastavan hapokasta ilmaisua.

Tämä olut ei ole missään nimessä helppo tai aloittelijaystävällinen johtuen sen ylettömän kirpeästä, naaman ruttuun vetävästä hapokkuudesta ja happamien makujen hallitsemasta makumaailmasta – ei edes oluiden ystäville, sillä tämän oluen maulla ei ole mitään tekemistä tyypillisen oluen kanssa. Jos kuitenkin esimerkiksi rutikuivat brittiläissiiderit, puolukat tai muut happamankirpeät maut ovat sydäntäsi lähellä, on Rosé de Gambrinus ehdottomasti testaamisen arvoinen olut!

Lyhyesti: Erittäin happamankirpeä, rutikuiva, tyylikkäästi marjainen ja elegantti vadelma-Lambic.

Arvio: Tyylikäs – kevyt, elegantti, vivahteikas ja intensiivinen kokonaisuus. Olutmaailman roséeshamppanja.

Hinnan (12,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

14.9.13

Conde Villar Branco 2012

Conde Villar Branco 2012
  • Valmistaja: Conde Villar, Quinta das Arcas
  • Tyyppi: Valkoviini, DOC Vinho Verde
  • Maa: Portugali
  • Alue: Porto, Valongo
  • Rypäleet: Loureiro (50%), Arinto (40-30%), Trajadura (20-10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,98e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa; hinta 6,29e poistuessaan)

Vaikka ostan lähinnä tyylikkäiksi ja persoonallisiksi ennakoimiani viinejä, on kesäisin piknikkejä ajatellen simppelit ja harmittomat Vinho Verdet paikallaan – tästä syystä tämä Conde Villarin Vinho Verde tuli ostettua tuolla kesän alussa. Pikniksuunnitelmat kuitenkin menivät mönkään sadekuuron luodessa pakollisia muutoksia suunnitelmiin – viini tulikin sitten nautittua helteiden tuskaiseksi asti lämmittämässä olohuoneessamme patonkia ja muita piknikpurtavia mutustellessa.

Tämä viini kuitenkin on, ikävä kyllä, Alkon tämän kesän kausituote, joten sitä ei enää valikoimista löydy. Kyseessä on perinteisten, tutuista sinisistä pulloista löytyvien Vinho Verdejen (Casal Garcia, Gatão, Gazela) kaltainen tapaus, mutta näitä puolikuivia tapauksia kuivempi – Conde Villar Brancosta kun löytyy vain vaatimattomat 6 g/l jäännössokeria.

Vinho Verdet tyypillisesti tunnetaan täällä päin näistä ei-aivan-kypsistä rypäleistä valmistetuista valko- ja roséeviineistä, jotka hiilihapotetaan ennen pullotusta. Koska rypäleet ovat vielä aavistuksen raakoja kun ne puristetaan viiniksi, eivät ne ole kehittäneet juurikaan kypsempiä ja kehittyneempiä aromeja, minkä takia nämä Vinho Verdet ovat monesti varsin mutkattomia ja yksiulotteisia esityksiä. Tämän vastapainoksi rypäleet ovat kuitenkin varsin hapokkaita, minkä vuoksi viinit ovat erittäin pirteitä, rapsakoita ja raikkaita – siis juuri erinomaisia kesäviinejä! Viinien hapokkuutta korostetaan erikseen vielä hiilihapottamalla ne kevyesti pirskahteleviksi. Näiden viinien ohella Vinho Verden alueella valmistetaan myös punaviinejä sekä kypsempiä, raskastekoisempia ja hiilihapottomia Vinho Verdejä, mutta niitä nähdään verrattain harvoin Alkon hyllyillä.

Vinho Verden alue sijaitsee aivan Portugalin pohjoisimmassa, melko viileässä kärjessä ja se on pinta-alaltaan varsin kattava – se käsittää perinteisen Minhon alueen, jossa viinityyli on alunperin kehittynyt ja joka vastaa nykyisin Bragan ja Viana do Castelon alueita; lisäksi myös Portviinikaupungistaan tutun Porton sekä Aveiron alueilla viljellään nykyisin Vinho Verdeä – Conde Villar sijaitsee Porton alueella. Tähän kyseiseen viiniin 90% rypäleistä on talon omalta Quinta das Arcasin tarhalta käsin ja loput on ostettu sopimusviljelijöiltä.

Väri on hailakan vihertävä ja vaatimaton. Viini kuohahtaa kaadettaessa lasiin ja jättää lasin pinnoille suuria kuplia, muttei varsinaisesti kuohu tai edes kupli, vaan asettuu nopeasti aloilleen.

Tuoksu on puhdaspiirteisen omenainen ja raikas, jopa hieman raa'ahko, mutta seasta erottuu myös taspainottava aavistus trooppista hedelmää ja greippiä.

Suutuntumaltaan Conde Villar Branco ei juurikaan pirskahtele, vaan lähinnä vain tyytyy nipistelemään runsaasti kielellä. Maku on kuiva, raikas, mineraalinen, tuoreen viheromenainen ja jopa aavistuksen päärynäinen sekä yleisilmeeltään mukavan rapsakka; seasta löytyy myös kevyen kiniinistä bitterisyyttä ja hentoa yrttisyyttä, mikä korostaa viinin varsin freesiä ilmaisua entisestään.

Jälkimaku on ohut ja yleisilmeeltään lyhyehkö, hennon yrttinen, mineraalinen, raa'an omenainen, limettisen sitruksinen ja kiniinisen bitterinen. Viinistä jää hento jälkivaikutelma, jossa raa'ahko hedelmäisyys ja suutapuhdistava mineraalinen karvaus nousevat pinnalle ja jatkuvat muita aromeja pidempään.

Yleisesti Conde Villarin valkoinen on simppeli, mukava ja kesäkuumalla olotilaa raikastava kesäviini. Vaikka yleisilme on varsin mutkaton ja simppeli, on tämä pullo ihan hintansa väärti. Erityisplussa tippuu viinille sen varsin kuivanrapsakasta olemuksesta – soisi Alkon puolikuivan Vinho Verde -osaston sekaan ilmestyä pysyvämpään valikoimaan tällainen yksi kuivempi ja kirpakampi esitys.

Hyvin viilennettynä varsin mainio, mutkaton perusviini kepeille piknikruoille ja mereneläville. Jos sinulta sattuu vielä löytymään tämmöinen pullo jostain kaapista, kannattaa se korkata pian: nämä pirskahtelevat Vinho Verdet kun ovat parhaimmillaan nuorina ja raikkaina, eivätkä ne juuri lisäikää tarvitse – tai edes sitä kestä.

Lyhyesti: Kuiva, raikas, rapsakka ja rehellisen mutkaton nuori valkoviini, joka pirskahtelee kevyesti suussa. Mukava kuuman kesäpäivän freesaaja.

Arvio: Hyvä – tämä on viini, joka ei edes yritä jäädä mieleen ihmeellisenä viinielämyksenä, mutta sellaiseksi esitykseksi Conde Villar on varsin kelpo tapaus.

Hinnan (7,98e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

13.9.13

Green Flash West Coast IPA

Green Flash West Coast IPA
  • Valmistaja: Green Flash Brewery
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, San Diego
  • Maltaat: Pale Ale
  • Humala: Cascade, Centennial, Columbus, Simcoe
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,50e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 5,69e (Tammikuu 2014, Alko)

Alko näköjään yrittää olla mukana Suomen oluttrendeissä, vaikkakin vaikuttaa siltä, että aallonharjalla ei koskaan pystytä surffaamaan johtuen monopolin hidasliikkeisestä osto- ja valikoimaantulojärjestelmästä. Noh, kuitenkin, Suomen yli pyyhkäisseen humala-aallon jälkimainingeissa Alkon perusvalikoimaan saapui kesän alussa alun perin Arkadian lippulaiva-Alkossa piipahtanut, amerikkalaista craft beer -suuntausta edustava IPA varsin mainion Goose Island IPA:n rinnalle.

Auringonnousuun ja -laskuun liittyvästä optisesta ilmiöstä nimensä ottanut Green Flash Brewery on moderneihin ja uskaliaisiin oluihin keskittynyt, hädin tuskin kymmenen vuoden ikään ehtinyt kalifornialaispanimo. West Coast IPA on tarkoituksella valmistettu pelkästään Yhdysvaltojen länsirannikolta löytyvistä raaka-aineista jotta se parhaiten edustaisi panimon paikallisuutta ja siitä onkin tullut juuri se olut, joka onnistui nostamaan Green Flashin arvostettuun ja tunnettuun asemaan Yhdysvaltojen kasvavilla pienpanimomarkkinoilla. Itse nappasin tämän kesän uutuuden juhannuksena testattavaksi.

Lasiin muodostuu paksu, runsas ja vaalea vaahto, jonka alle nousevalla oluella on varsin kaunis, hennosti samean kuparinruskea väri.

Lasista tervehtii erittäin raikas ja tuoreen humalainen tuoksu, joka saattelee nokkaani varsin intensiivisen sitruksisia, kukkaisia ja kevyen mäntyisiä vivahteita. Hennosti karamellinen muttei varsinaisen makea maltaisuus häivähtelee hennosti voimakkaan humaloinnin alta.

Suutuntumaltaan olut on kermainen ja kohtalaisen vähähiilihappoinen. Ensiksi kieltä tervehtii makea maltaisuus, tosin varsin hillityllä otteella. Sen jälkeen voimakas katkerohumalointi ottaa kokonaisuudesta tiukan otteen ja vihjeet makeudesta tuntuvat katoavan täysin. Kieltä kurittavan katkeron (74 IBU) alta nousee raikasta, greippisyyteen taittuvaa aromaattista sitrusta ja kohtalaisen intensiivistä pihkaisuutta. Vaikka mallaspohja ei katkeroisuuden alta juurikaan maistu, se ja kermaisen täyteläinen suutuntuma tekevät kokonaisuudesta ihastuttavan mehevän ja tasapainoinen – tukeva mallas ja intensiivinen, kevyen karhea humalointi ovat upeassa balanssissa.

Pitkässä jälkimaussa hento, aavistukseen makeaan taittuva keksinen maltaisuus ja greippisyyttä, pihkaisuutta ja aromaattista kukkeutta tuova, intensiivisen katkeroinen humalointi tasapainottelevat kielellä; oluesta jää pitkäkestoinen, karvas, saippuainen, hillityn mausteinen ja kaikin puolin harmoninen jälkimaku.

Yleisesti West Coast IPA on varsin tyylipuhdas, tasapainoinen ja raikas jenkki-IPA, jossa tuhti alkoholi (7,3%) on saatu pysymään mainiosti piilossa. Jos Alkon valikoimaa tarkastellaan, on tyylillisesti West Coast IPA hyvin samantyylinen kuin Goose Islandin IPA, mutta siinä missä Hanhisaari on kepeämpi ja maltillisempi, on Länsirannikko tuhdimpi, intensiivisempi ja vivahteikkaampi. Kärjistäen voisi todeta Goose Island IPA:n olevan arkinen, sessioitava versio ja Green Flash IPA:n olevan enemmän maisteluun ja fiilistelyyn sopiva versio käytännöstä samasta oluesta.

Vaikka oluella on kohtalaisesti hintaa maltillisen pullokoon huomioiden, onnistuu olut lunastamaan hinnan luomat odotukset laadusta. West Coast IPA on todella herkullinen, rapsakka ja mallikkaan tasapainoinen jenkkiolut. Kunhan pienpanimoita suhteettomasti rankaiseva kotimainen alkoholipolitiikka saataisiin järkevöitettyä, olisi mahdollisuudet löytää vastaavia, mallikkaita ja kansainvälisellä tasolla asti mielenkiintoisia oluita myös kotimaisesta tuotannosta paremmat. Haastajia meiltä löytyy tälle oluelle, mutta vain pari hassua, siinä missä uskon West Coastin olevan Yhdysvalloissa vain yksi laatuolut muiden samanlaisten joukossa, kiitos maan olutkulttuuria huomattavasti parantaneen pienpanimobuumin.

Lyhyesti: Todella mainio ja ihastuttavan tasapainoinen jenkki-IPA, jossa keksinen pale ale -mallas, erittäin aromikas ja vivahteikas humalointi ja tuntuva katkeron nipistys ovat upeassa balanssissa. Parhaita modernin IPA-tyylin edustajia Alkon perusvalikoimassa.

Arvio: Erinomainen – simppelisti loistokamaa. Tuhti, aromaattinen, harteikas, moniulotteinen ja samalla ihastuttavan freesi ja raikas esitys.

Hinnan (5,69e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

12.9.13

Boon Framboise 2011

Boon Framboise 2011
  • Valmistaja: Brouwerij Boon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Framboise
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 6,61e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 6,74e (Tammikuu 2014, Alko)


Juhannuksen viettoa sekä siihen yhdistyvää lautapelien peluuta varten olin varannut muutaman oluen. Ensimmäinen oli allekirjoittaneelle jo varsin tutuksi käynyt, mutta valoisiin kesäöihin aina sopiva Boonin vadelma-Lambic. Lambiceista tietämättömille olen avannut hieman tämän erikoisen oluttyylin taustoja tässä päivityksessäni.

Boonin panimo on yksi arvostetuimmista ja perinteisimmistä Lambic-panimoista. Panimolla on historiaa peräti 1600-luvun lopulta, mutta nykymuotoisen toimintansa panimo on aloittanut Frank Boonin ostettua panimon vuonna 1975. Talon Framboise valmistetaan sekoittamalla nuoreen (n. vuoden vanha) Lambiciin tuoreita (lähteistä riippuen 200-300 g/l) vadelmia, minkä jälkeen oluen annetaan kypsyä vanhassa tammitynnyrissä ja kerätä aromeja vadelmista. Ennen kuin olut ehtii käydä täysin kuivaksi se pullotetaan hiivan kanssa, jolloin olueen jäävä sokeri kehittää siihen hiilihappokuplat.

Lasiin kaatuu tummanpunaiseen taittuvan purppuranpunaista, suht sameata olutta, jonka ylle kohoaa erittäin runsas, kevyesti vaaleaanpunaiseen taittuvan purppura vaahto.

Marjainen ja omalla tavallaan karskihko tuoksu on kuiva, hapahkon vadelmainen, vanhentuneen maltainen ja täynnä maalaisia, maamaisia ja kevyen tallisia vivahteita.

Hapahko ja erittäin raikas maku on hyvin kuiva, vadelmainen, hillityn maalainen, kevyesti kitkerän maltainen ja kevyen suolainen. Varsin hapokas ja kesäinen yleisilme on ilahduttavan freesi, mutta ihmetyksekseni olut ei vaikuta yhtä makealta kuin ennen – vaikkakaan olut ei silloinkaan ollut mitenkään erityisen makea; nyt se vain tuntuu vielä kuivemmalta kuin aiemmin. Hiilihappoisuus kohtalaisen hillittyä, mutta sopivan tuntuvaa ja raikkautta tukevaa.

Pitkä ja raikas jälkimaku on kevyen marjainen, kuivan vadelmamehuinen ja happamankirpeä. Kokonaisuudessa tuntuu myös hentoa mausteisuutta.

Yleisilmeeltään Boonin Framboise on melko ronski ja suoraviivainen marja-Lambic ilman sen kummempaa hienostuneisuutta, mutta tästä huolimatta varsin maukas ja ilahduttavan kesäinen, kuiva marjaolut. Aiemmin mielikuvissani olut oli "vain" kuiva, mutta tällä kertaa se tuntui peräti rutikuivalta ja selkeästi kirpeämmältä – en tiedä tekikö muistini tepposet, onko kyseessä eri vuosikerta, pullokohtainen vaihtelu, oluen saama lisäikä vai oliko kyseessä jonkin olutta aiemmin syömäni tai juomani kanssa tapahtunut yhteisvaikutus. Joka tapauksessa, tämä marjaolut on varsin ilahduttava ja perinteitä kunnioittava esitys, joka ei aiheuta nenännyrpistelyä Lambic-puristeissa, mutta joka samalla on Lambic-noviiseille astetta helpostilähestyttävämpi esitys kuin esimerkiksi maustamattomat, rutikuivat Gueuze Lambicit.

Kaikin puolin miellyttävämpi ja mielenkiintoisempi olut kuin kilpailijansa Alkossa, Bacchus Frambozenbier. Olut, joka kannattaa testata vielä kun aurinko jaksaa paistaa, jos ei ole aikaisemmin vastaan tullut. On tämä mielestäni mielenkiintoisempi terassisiemailtava kuin monet kuivat roséeviinit.

Lyhyesti: Ronskihko ja suoraviivainen vadelma-Lambic ilman sen kummempaa hienostelua. Rutikuiva, happamankirpeä, raikas ja kesäinen esitys.

Arvio: Hyvä – varsin kelvollista kamaa. Ei ihan sitä tyylilajinsa kirkkainta kärkeä, mutta ehdottomasti paras tällä hetkellä Alkosta löytyvä hedelmäolut.

Hinnan (6,74e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Lambic

Lambic on belgialainen oluttyyli, jossa ohramaltaasta ja mallastamattomasta vehnästä keitettyyn vierteeseen ei lisätä hiivaa, vaan vierteen annetaan käydä villihiivoilla, joita löytyy vanhojen panimoiden ilmasta ja käymisastioista – kyseessä on siis ns. spontaanikäyminen. Koska tämänlainen käyminen vie paljon kauemmin aikaa kuin perinteinen käyminen, lisätään käyvään vierteeseen reilusti humalaa, jota on perinteisesti käytetty oluiden säilöntäaineena – lambicin tapauksessa kuitenkaan ei käytetetä nuoria ja erittäin karvaita tai hedelmäisen aromaattisia humalia kuten yleensä, vaan vanhoja, kuivattuja humalia, joista karvaat humalaöljyt ja hapot ovat hajonneet ja haihtuneet, mutta jotka toimivat edelleen hyvin säilömistarkoituksessa.

Kun villihiivat saavat oluen lopulta käymään, siirretään olut käymään ja kypsymään vanhoihin pähkinäpuusta tai tammesta tehtyihin tynnyreihin. Näitä tynnyreitä ei täytetä aivan täyteen, vaan niihin jätetään myös hieman ilmaa. Tynnyrissä villihiivat kuitenkin muodostavat oluen päälle Sherrystä ja Juran Vin Jaunesta tutun hiivakukan, joka suojaa olutta liialliselta hapettumiselta. Oluen annetaan tyypillisesti kypsyä tynnyrissä 1-3 vuotta.

Oluen uniikkiin makumaailmaan vaikuttavat monet eri osatekijät: vain Belgiasta löytyvät paikalliset villihiivat ja muut mikro-organismit (mm. monille viininharrastajille tuttu brettanomyces); pitkä tynnyrikypsytys; kypsytyksessä tapahtuva kevyt happikontakti; ja villihiivan luoman hiivakukan oma aromi. Näin monesta eri osatekijästä johtuen oluen 100% jäljentäminen muualla maailmassa on käytännössä mahdotonta.

Lambicia valmistetaan monella eri tyylillä:
  • Perinteinen Lambic – oluen annetaan käydä tynnyrissä loppuun asti, täysin kuivaksi; tyypillinen Lambic on kypsynyt kolme vuotta tynnyrissä. Käymisen jälkeen olut joko tarjoillaan hanasta tai pullotetaan. Koska oluessa ei missään vaiheessa tapahdu käymistä paineen alla, ei siihen ole muodostunut hiilihappoja. Tyylillisesti tämä hiilihapoton olut on armottoman happamankirpeä ja rutikuiva, ollen tyylillisesti hieman fino-Sherryn kaltainen.
  • Gueuze (myös Geuze) – tunnetuin maustamaton Lambic-tyyli: valmistetaan sekoittamalla nuorta (n. vuoden vanhaa) Lambicia ja antamalla sekoitteen kypsyä pullossa. Koska nuoresta Lambicista kaikki sokerit eivät ole käyneet alkoholiksi, tapahtuu pullossa perinteisen kuohuviinimenetelmän tapainen 2. käyminen, jossa hiivan käyttäessä sokereita alkoholiksi muodostuu hiilidioksidia, joka imeytyy suljetussa pullossa olueen hiilihapoksi. Tyypillisesti Gueuze on joko täysin kuivaa tai hyvin lähellä sitä, happamankirpeätä ja aromeiltaan erittäin rustiikkista; olut muistuttaa tyylillisesti enemmän täysin kuivaa, kirpeätä ja kevyesti hapettunutta omenasiideriä kuin mitään muuta olutta. Koska Lambic on luonnostaan erittäin kestävää ja se pullotetaan elävän hiivan kanssa, voi Lambic-pulloja kypsytellä antaen niiden kehittyä vuosia, jopa vuosikymmeniä.
  • Faro – ennen vanhaan melko kehnolaatuista, sokerilla makeutettua olutta. Nykyisin Faroa valmistetaan lisäämällä Gueuzeen tummaa sokeria, minkä jälkeen olut pastöroidaan ettei olut käyttäisi sokereita alkoholiksi. Tyylillisesti makeampi ja helpostilähestyttävämpi "jälkiruoka"-Gueuze. Pastöroimisen vuoksi olut ei kehity pullossa, vaan se on tarkoitettu nuorena nautittavaksi. Olut saatetaan sokeroimisen lisäksi maustaa eri tavoin.
  • Hedelmälambicit – kuivia ja jopa vaikeastilähestyttäviä Lambiceja on aikojen saatossa maustettu erilaisilla marjoilla ja hedelmillä, jotta ne olisivat helpommin lähestyttäviä niihin tottumattomille. Hedelmälambicit suositellaan nautittavaksi nuorina, mutta perinteisesti valmistetut, kuivat ja kuivahkot versiot pullotetaan hiivojen kanssa ja teoriassa niitä on mahdollisuus kypsyttää lisää. Alla esittelen tunnetuimpia perinteisiä oluttyylejä, mutta nykyisin valmistetaan myös makeita, siiderimäisiä Lambiceja, jotka voidaan valmistaa mm. lisäämällä sokeria olueen tai pelkästään maustamalla olut halutulla hedelmä- tai marjamehulla tai -makusiirapilla.
  • Kriek – kirsikoilla maustettu ja tyylillisesti kenties tunnetuin hedelmillä maustettu Lambic. Perinteisesti Kriek valmistetaan lisäämällä tynnyriin aluksi haluttu määrä kirsikoita, minkä jälkeen tynnyri täytetään 1-2 vuotta vanhalla Lambicilla. Oluen annetaan jatkaa käymistä kirsikoiden sokereilla muutaman kuukauden ajan, jolloin olut on käynyt kuivaksi asti. Tämän jälkeen olut pullotetaan nuoren Lambicin kanssa, jotta olueen muodostuisi hiilihappoa. Tyypillisesti olut maustetaan happamankirpeillä Morello-kirsikoilla, mutta muitakin (hapan)kirsikoita käytetään. Normaalisti Kriek on kuiva ja happamankirpeä, mutta aromimaailmaa leimaa kuiva hapankirsikkaisuus maustamattomien Lambicien maalaisen ja vanhentuneen maltaisen aromikkuuden sijaan.
  • Framboise – vadelmilla maustettu Lambic. Tyylillisesti eroaa melko vähän Kriekistä, mutta koska vadelmat ovat hapankirsikoita makeampia, ovat Framboiset usien Kriekejä hieman makeampia, vaikkakin silti varsin kuivia.
  • Pêche – persikalla maustettu Lambic.
  • Druif (myös Druivenlambik) – viinirypäleillä maustettu Lambic.
  • Abricotier – aprikoosilla maustettu Lambic.
  • Cassis – mustaherukalla maustettu Lambic.

Tunnettuja perinteisiä Lambic-panimoita ovat mm. Boon, Cantillon ja 3 Fonteinen. Lisäksi Lindemans ja Timmermans ovat tunnettuja erityisesti makeista ja lähes limonadimaisista marja- ja hedelmäoluistaan.

11.9.13

Rotari Riserva Brut 2007

Rotari Riserva Brut 2007
  • Valmistaja: Cantina Rotari
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOC Trento
  • Maa: Italia
  • Alue: Trentino-Alto-Adige, Trentino, Trento
  • Rypäleet: Chardonnay (90%), Pinot Noir (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 13,95e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 14,50e (Tammikuu 2014, Alko)

Juhannuksen vietimme kavereidemme luona kokkaillen ja lautapelejä pelaillen. Kuten viime vuonna, päätin tänäkin vuonna napata mukaani skumppapullon, jolla voisi juhlia keskikesän saapumista ja valoisinta yötä. Alkon hyllyillä kohtasin kuitenkin dilemman: kun olin päätynyt valitsemaan italialaisen Rotari Riservan, huomasin viinistä löytyvän kahta eri vuosikertaa, 2007 ja 2008 – kumpi olisi se oikea valinta? Yleensä edullisemmat skumpat ovat sitä parempia mitä nuorempia ne ovat, mutta paremman pään tyylikkäämmät edustajat voivat hyvin kehittyä ikääntyessään. Mutta kumpaa Rotari edustaa?

Päädyin lopulta vajaat 6 vuotta vanhaan vuosikertaan 2007.

Kuohuviinitalo Cantina Rotari sijaitsee Trentinon pääkaupungissa Trentossa, Dolomiittien – Italian Alppien – juurella aivan maan pohjoisosassa ja se on suuren, pohjoisitalialaisen Mezzacorona-yhtymän omistuksessa. Talon kaikki viinit valmistetaan perinteisellä méthode champenoise -pullokäymismenetelmällä; niiden kaikkien annetaan kypsyä vähintään 24 kuukautta hiivasakan päällä; ja niiden dosage tapahtuu barrique-tammitynnyreissä kypsytetyllä, makealla liquore della casa -viinillä. Rotari Riserva Brut eroaa 100% Chardonnaysta tehdystä perus-Brut-viinistä sillä, että siitä löytyy myös 10% Pinot Noiria ja sitä on kypsytetty peräti 36 kuukauden ajan ennen makeutusta ja uudelleenkorkitusta. Tämän jälkeen viinin on annettu asettua vielä muutaman kuukauden ajan ennen myyntiinlaskua.

Lasissa Rotari Riserva Brut on runsaasti kuohuava ja väriltään kirkkaan neonvihreä.

Hieman makeahkon hedelmäinen tuoksu on hillitty, kypsähkö, kevyen sitruunamarmeladinen, aavistuksen trooppisen hedelmäinen ja hennon paahteinen. Yleisilme on kevyt mutta yllättävän hienostunut.

Viinin suutuntuma on täyteläinen ja hyvin kevyen hiilihappoinen varsin pienillä kuplilla. Kuiva muttei erittäin kuiva maku vihjailee makeudesta, tarjoillen kielellä sitruunamarmeladisuutta ja kevyttä hunajaisuutta sekä hiivaisia ja paahteisia vivahteita. Viini on hedelmävoittoinen, mutta yleisilmeeltään ikäänsä nähden varsin tuore. Kokonaisuus raikas, helppo, pehmeänpuoleinen ja kaikin puolin miellyttävä.

Jälkimaku on melko pitkä ja siinä kevyen kehittyneet piirteet nousevat hieman enemmän esiin hedelmän alta tarjoillen aavistuksen verran palanutta paahtoleipää ja pähkinäisyyttä. Viinistä jää pehmeä, lempeä ja makean sitruksinen jälkivaikutelma.

Yleisesti Rotari Riserva pysyi mainiosti plussan puolella. Kokonaisuuten se oli helppo, miellyttävä ja kypsän sitruksinen perusskumppa. Pitkästä kypsytyksestään ja Riserva-lisänimestään huolimatta viini ei ollut mitenkään erityisen kunnianhimoinen tapaus, vaan varsin tasapainoinen paremman pään peruskupliva, joka tarjosi varsin hyvää haastetta saman hintaluokan Cavoille ja uuden maailman kuohuville. Sen sijaan italialaiseksi kuohuvaksi Rotari oli kyllä varsin vakuuttava ja tasapainoinen esitys – siinä missä Proseccot harvemmin saavat aikaan meikäläisessä hurraahuutoja, nosti Rotari jo ujon "jippiin." Eihän tämä rapeille Franciacortille pärjää, mutta hintaa on sitten vastaavasti huomattavasti vähemmän.

Shamppanjarypäleistä ja -kypsytyksestään huolimatta Rotari Riserva ei kyllä erityisesti shamppiksia tuo mieleen, mutta toimii tästä huolimatta varsin miellyttävänä ja maukkaana peruskuplivana. Viinin vieno makeus, hillitty hapokkuus ja pehmeä mousse tekevät viinistä myös varsin helpostilähestyttävän niille, jotka karsastavat niitä kuivimpia ja kirpeimpiä kuplivia – tosin tästä samasta pehmeydestään johtuen viini ei ole ehkä optimaalisin kumppani ruokapöytään. Maljakuohuvana sen sijaan Rotari Riserva pelittää todistetusti varsin mainiosti!

Lyhyesti: Pehmeä, makeita aromeita vihjaileva ja tyylikkäällä tavalla arkinen kuiva kuohuva Italian pohjoisrajalta.

Arvio: Erittäin hyvä – kohtuulliseen hintaansa nähden varsin maukasta kamaa sekä varsin mukavaa vaihtelua iänikuisille Cavoille. Mukavaa, että Alkosta löytyy muitakin italialaisia peruskuplivia kuin Proseccot.

Hinnan (14,50e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

10.9.13

Fonseca Moscatel de Setúbal 2007

Fonseca Moscatel de Setúbal 2007

Puolisentoista vuotta sitten tuli arvioitua Alkon edullista jälkiruoka-/väkevöity viini -akselia edustanut Fonseca Moscatel 2004, jonka tuomitsin "mukavaksi ja monikäyttöiseksi perusjälkkäriksi." Vaikkei viini ollut mitenkään ihmeellinen tapaus, jätti se varsin itsestään positiivisen kuvan – erityisesti hintaluokka huomioituna. Siksi päätin ostaa viinin tuoreinta hyllyssä seisovaa vuosikertaa kun huomasin viinin olevan valikoimasta poistuvien tuotteiden joukossa – kauppaan kun kuului näppärä, lähes 2 euron veroinen alennus.

Tämä Lissabonin eteläpuolelta tuleva viini valmistetaan lisäämällä käyvään ja vielä makeaan Moscatel-valkoviiniin rypäletislettä kunnes haluttu n. 17,5% alkoholitilavuus on saavutettu. Tämän jälkeen väkevöity viini siirretään kypsymään ja hapettumaan Tawny Portin tyyliin vanhoihin tammitynnyreihin. Tämä vuosikerta 2007 on saanut käydä selvästi kuivemmaksi kuin aiemmintestattu 2004, sillä viinin jäännössokeri on laskeutunut 200 g/l:sta n. 140 g/l:n tuntumaan.

Viinillä on kaunis ja vaaleahko, meripihkaisen rusehtava väri.

Tuoksu on melko runsas ja kutsuva, mutta hieman yksiulotteinen: rusinaa, aprikoosia, Muscat'n kukkaisuutta ja kypsän makeuden avulla vaahterasiirappisuuteen taittuvaa tammisuutta. Viileänäkin alkoholi tuntuu melko selvänä elementtinä tuoksussa ja lämmetessään yhä vain enemmän. Viinin paksu viskositeetti tekee viinin ulkonäöstä hieman öljyisen oloisen

Makea maku on avoin, mutta runsaaseen ja voimakkaanpuoleiseen tuoksuun nähden yllättävän kevyt ja hillitty – ainoastaan vaahterasiirappinen makeus tuntuu kielellä melko voimakkaana muiden vivahteiden jäädessä värjöttelemään sen varjoon. Näistä aromeista löytyy kevyttä rusinaisuutta, ananasmehua, kukkaisuutta ja kevyesti karvasta tammea. Tämä vuosikerta tuntuu hieman yksiulotteisemmalta eikä yhtä täyteläiseltä kuin vuosikerta 2004, mihin yhtenä syynä voi olla viinin hillitympi jäännössokerisuus. Toisaalta alkoholi tuntuu melko voimakkaan tulisena poltteena suutuntumassa, mutta samalla se tuntuu keventävän suutuntumaa kohtalaisen hapokkuuden kanssa.

Melko mutkaton jälkimaku on makea, kevyen rusinainen ja kuivatun aprikoosinen. Runsas alkoholi hallitsee jälkimakua ja jättää suuhun varsin lämpimän jälkivaikutelman viinin hapokkuuden ja runsaan alkoholin nostavaessa pitkään vettä kielelle. Kokonaisuudesta jää aikaisempaan kokemukseen verraten hieman vetinen, vaatimaton ja yleisesti simppeli yleisvaikutelma.

Vaikka aiemmintestattu Moscatelin vuosikerta jätti melko simppelin ja suoraviivaisen kuvan itsestään, jäi päällimmäiseksi siitä ihan positiiviset fiilikset. Tästä viinistä taasen jää melko yhdentekevät vibat – kokonaisuus on samalla tavalla helppo ja simppeli, mutta hivenen liian kepeä ja vaatimattoman oloinen. Toisaalta viini oli nyt testatessa pari euroa edukkaampi kuin paremmat fiilikset jättänyt 2004, joten hinta-laatu-suhde on onnistunut pysymään kohdallaan.

Nurkunastani huolimatta Fonsecan Moscatel on varsin maukas ja miellyttävä paketti; onnistuin vain odottamaan piirun verran enemmän mitä viini kykeni toimittamaan. Viini ei kuitenkaan pärjännyt elokuvan ohessa napsittujen konvehtien kanssa, joten pieni pettymys allekirjoittaneelle sallittakoon. Sen sijaan sellaisenaan viini upposi varsin mukisematta, joten varsinaisia miinuksia ei viini ansainne. Ihan kelpo arkijälkkäri varsin sopusuhtaiseen hintaan.

Lyhyesti: Yllätyksetön ja hieman kevyenpuoleinen väkevöity Muscat, jonka makumaailmaa hallitsevat rypäleelle tyypilliset kukkaiset ja rusinaiset vivahteet sekä siirappinen makeus. Kelpo jälkiruoka sellaisenaan ja hyvin viilennettynä tarjoiltuna.

Arvio: Keskinkertainen – juuh no tämmöinen perus-Moscatel. Mukava ja maukas, mutta piirun verran turhan kepeä ja simppeli esitys.

Hinnan (6,59e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Henri Gouges Nuits-Saint-Georges 2009

Henri Gouges Nuits-Saint-Georges 2009
  • Valmistaja: Domaine Henri Gouges
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Nuits-Saint-Georges
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Côte de Nuits, Nuits-Saint-Georges
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15e / 12cl (Kesäkuu 2013, Vin-Vin, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kesällä tuli pyörähdettyä Vin-Vinissä. Tai no, itse asiassahan siellä tuli käytyä useampaakin otteeseen, mutta tämä on nyt arvio yhdestä viinistä, joka tuli testattua siellä eräs vilkas alkukesän lauantai-ilta. Tiskillä kyselin tapani mukaan löytyisikö jotain erikoisempaa tai muuten mielenkiintoista viiniä, jolloin suositukseksi tuli kaksi viiniä. Näistä kahdesta päädyin tähän Burgunderiin; toista ehdotettua viiniä en enää muista.

Tämä perheviinitalo Henri Gougesin viini tulee Pinot Noireistaan kuuluisan Côte de Nuits'n eteläosasta, Nuits-Saint-Georgesin kylästä. Koska varsinaisia viininvalmistukseen liittyviä tietoja viinitalon kotisivut eivät halua kertoa, siirryn sen pidemmittä lätinöittä itse arvioon.

Viini on hyvin tummanpuhuvan viininpunainen, mutta Pinot Noirille tyypillisesti myös kohtuullisen läpinäkyvä.

Kypsähkö tuoksu on aromeiltaan synkkä, muheva, kevyen lantainen ja kirsikkainen. Vaikka kokonaisuus ei olekaan viileämpien vuosien Pinot Noirien tapaan freesi ja kepeä, tuo aromimaailman kivasti likaisen mausteinen ja aavistuksen multaisen maamainen paljon tämän anteeksiantavaa mielenkiintoa. Melko lämpimästä tarjoilulämpötilastaan johtuen tuoksu on kuitenkin myös kevyen alkoholinen.

Suussa viini on melko täyteläinen ja hillityn hapokas. Makumaailma on täynnä uuttunutta, kypsää hedelmää, hapankirsikkaa, multaisuutta, hillittyä pippurisuutta ja kevyesti karheata tammea. Yleisilmeeltään viini on vivahteikas ja mielenkiintoinen, mutta samalla aivan liian raskastekoinen, hidasliikkeinen ja pehmeä makuuni. Kokonaisuudessa tanniinisuus tuntuu kohtalaisen voimakkaasti Pinot Noiriksi, muttei riittävästi tuodakseen varsinaista jämäkkyyttä yleisilmeeseen.

Viini jättää suuhun melko pitkän, kypsän marjaisen, mehukkaan kirsikkaisen, hieman karvaan ja kevyen puisevan sekä karhean tanniinisen jälkimaun. Vaikkei auenneena ja lämpimänäkään viini tuntunut muuten erityisen tammiselta, tuntuu loppuvaiheessa jopa liikaakin tammista karvautta.

Gouges'n Nuits-Saint-Georges on täynnä vau-faktoria, mutta samalla se tuntuu olevan silti liian kypsä ja väsynyt esitys. Tähän todennäköisesti vaikuttaa eniten viinin tarjoilulämpötila: viini ei ollut viileässä, ja koska tuolloin talo oli erittäin täysi ja ulkona olivat menossa alkukesän kuumimmat illat, tuntui viini olevan tarjoilulämpötilaltaan reilusti yli niin perinteisen kuin nykyaikaisenkin huoneenlämmön. Viini olisi voinut olla (tai no; sen olisi pitänyt olla) selvästi viileämpi; tämänlämpöisenä se kärsi lähes kädenlämpöisestä tarjoilulämpötilasta huomattavasti, eikä viinistä jäänyt kovinkaan kummoinen mielikuva kohtalaisen miellyttävästä aromimaailmastaan johtuen. Nyt on kuitenkin vaikea mennä sanomaan kuinka paljon viinin liiallisesta runsaudesta ja pehmeydestä oli tarjoilulämpötilan ja kuinka paljon lämpimän vuosikerran syytä; kenties viini voisi vakuuttaa paremmin jos se tulisi uudelleen vastaan viileämpänä.

Oli tilanne mikä tahansa, tässä kunnossa viini oli mielestäni selvästi ylihintainen – 15 eurolla odotan saavani lasillisen jo melko vaikuttavaa (sekä vähintäänkin kelvollisen lämpöistä) viiniä, kun taas tämä esitys osoittautui (tyylikkäistä ja moniulotteisista aromeistaan huolimatta) yhdeksi suurimmista Vin-Vinissä maistetuista pettymyksistä.

Lyhyesti: Vivahteikas ja mielenkiintoinen Pinot Noir, jonka suurimmat ongelmat – turhankin raskas suutuntuma, pehmeän höttöinen rakenne ja hieman läpitunkeva alkoholisuus – saattoivat olla niin lämpimän vuosikerran kuin liian lämpimän tarjoilulämpötilan syitä. Kokonaisuus jätti potentiaalistaan huolimatta melko heikon kuvan itsestään.

Arvio: OK – pitänee palata joskus viinin pariin paremmissa olosuhteissa, jos se onnistuisi vakuuttamaan paremmin. Tämän yhden maistamisen perusteella en kuitenkaan lähtisi suosittelemaan viiniä.

Hinnan (15e) ja laadun suhde: Vin-Vinissä 12cl lasillisen hinta tuntuu olevan turhan korkea viinin laatuun nähden, paikasta saa parempaakin edullisemmalla.

9.9.13

VASP Prykmestar Double IPA

Vakka-Suomen Panimo Prykmestar Double IPA
  • Valmistaja: Vakka-Suomen Panimo Oy
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Varsinais-Suomi, Uusikaupunki
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 6,87e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 7,07e (Tammikuu 2014, Alko)

Alkukesästä Alkon valikoimiin tippui Nöggiksen Two Captainin lisäksi toinenkin DIPA – kotimaista tekoa oleva Vakka-Suomen Panimon Prykmestar, nimittäin. Vaikuttaa siltä, että Alkon ostossakin on havaittu Suomea jo pidempäänkin vaivannut hopheadien humalavillitys.

Oluen valmistuksesta ei paljon tietoa löydy; VASP:n sivut eivät oluesta puhu sanallakaan ja Alkon sivuilla mainitaan vain olueen käytetyn "kuusi eri mallasta ja seitsemän eri uusiseelantilaista humalalajiketta." Ainoana lisätietona Alkon tuotekuvaus mainitsee sen, että olut on suodattamaton. Toivoisin pientä panostusta VASP:n sivuilta – tuotannossa olevien oluiden lisääminen oleellisine tietoineen (olutharrastajia tuppaa usein kiinnostamaan mm. käytetyt humalalajikkeet) ei ole suuri vaiva, mutta siitä olisi paljon iloa kyseisistä tiedoista kiinnostuneille!

Prykmestar DIPA on väriltään männynpihkaiseen taittuvan tumman oranssi ja hieman samea. Oluen päälle muodostuu niukka ja höttöinen vaahto, joka laskeutuessaan jättää lasin reunalle suurikuvioista pitsiä.

Tuoksu on aavistuksen maltillinen mutta ihastuttavan mehevä, aromikas ja monipuolinen: runsas humalointi ja makea maltaisuus tuovat kokonaisuuteen tasapainoisen kattauksen trooppista hedelmäisyyttä, makeata appelsiinisuutta, passiota, toffeisuutta, rusinaa ja kevyesti siirappista maltaisuutta. Taustalla lymyilee kukkeata, sitruksista ja kevyen mäntyistä humalaisuutta ja aavistuksen anetolista mausteisuutta.

Maku on varsin pehmeä ja täyteläinen, mitä hyvin hillitty ja kevyt hiilihappoisuus korostaa. Maussa pääosaan astuvat makea kermatoffee ja tumman siirappinen mallas, kuivatut hedelmät, vanilja ja ruohoisuus – runsas katkerointi jää vasta maun loppuvaiheille. Suutuntumaltaan olut on aavistuksen tahmea tuntuvan makeasta maltaisuudesta, mutta siitä löytyy silti hieno tasapaino kuivan ja makean välillä – runsas maltaisuus ei missään nimessä dominoi makupalettia. Lisäksi tuhti alkoholi (8,5%) pysyy mainiosti piilossa alusta loppuun.

Pitkähkö jälkimaku taas on tuntuvan katkerohumaloinnin omaa alaa; karvasta jälkimakua kuitenkin ryydittävät kevyet siirappisuus ja kielen kärjessä häivähtelevä aavistus makeudesta. Oluesta jää aromikas, maukas ja varsin harmoninen jälkivaikutelma, joss ahäivähtää hento puhallus alkoholin lämpöä.

Omaan makuuni Prykmestar DIPA on todella mainio tyylinsä edustaja, jossa osa-alueet ovat hienosti tasapainossa. Aromihumalaa voisi löytyä enemmänkin ja tuntuvan maltainen body antaisi tilaa katkeroisemmallekin keskimaulle, mutta kokonaisuudessa ei ole tipan vertaa valittamista. Yleensä itseäni puhuttelevat enemmän vaaleat ja kepeät alet kuin makeaan taittuvat, tummemmat alet, mutta IPA-puolella asia on toinen. Tämän oluen rapsakka katkeroisuus sekä kuivaa että elävöittää yleisilmeen niin mainiosti, että kokonaisuus toimii upeasti. Samalla olut välttää mainiosti perinteisen DIPA-sudenkuopan, eli sen, että oluen katkerohumala hallitsisi kokonaisuutta epäsopusuhtaisella tavalla – nyt runsas humalointi ja muhkea maltaisuus ovat varsin mainiossa tasapainossa, jopa ehkä piirun verran maltaan eduksi. Itse voisin jopa buustata oluen IBUja nykyisestä 87:stä piirun verran ylöspäin.

Kokonaisuutena Prykmestar DIPA on tietyllä tavalla hillitty, mutta samalla varsin suurikokoinen ja kaikilta osa-alueiltaan fiiniksi hiottu esitys. Olut, jossa yhdistyy upealla tavalla sekä freesin että tuhdin alen paradigma.

Lyhyesti: Tukevarakenteinen ja tasapainoinen DIPA, jossa mehevänmakea maltaisuus ja tuntuva, katkerohumalointi ovat upeassa balanssissa. Parhaita ja aromikkaimpia DIPA-oluita Alkon perusvalikoimissa.

Arvio: Erinomainen – hirveästi "palea" ei tästä tummemmanpuoleisesta DIPAsta löydy, mutta kaikkea muuta sitten onkin varsin reilulla kädellä. Olut kuitenkin pysyy mainiosti paketissa ja sen kaikki osa-alueet ovat kiitettävällä tavalla balanssissa keskenään. Omaperäinen ja tuhdin maltainen mutta samalla todella maukas ja mainio esitys suomalaiseksi DIPAksi.

Hinnan (7,07e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

8.9.13

Basília Branco 2011

Basília Branco 2011
  • Valmistaja: Quinta da Basília
  • Tyyppi: Valkoviini, DOC Douro
  • Maa: Portugali
  • Alue: Douro
  • Rypäleet: Viosinho, Rabigato
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,60e (Toukokuu 2013, Coisas do Arco do Vinho, Lissabon, Portugali)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Lissabonin-reissullamme tuli perattua läpi viinimyymälä jos toinenkin; tarttuipa mukaan myös kohtalainen määrä viinipulloja. Yksi viinimyymälä, jossa tuli vietettyä kiitettävästi aikaa oli Belémin kulttuurikeskuksen yhteydessä sijaitseva Coisas do Arco do Vinho, joka oli kooltaan vain ehkä kymmenen neliömetrin kokoinen huone, mutta valikoimaltaan monille kotoisten monopolimme myymälöille vertoja vetävä – niin tavallisten viinien kuin erilaisten Portviinien ja muiden viinien osalta. Erityisesti myymälässä tuli viihdyttyä kaupan ystävällisen ja erittäin pätevän oloisen myyjän osalta – loppupeleissä päädyin valitsemaan myymälästä vain yhden viinin itse, loput annoin mennä myyjän harkinnan varassa. Hintatasoltaan Coisas do Arco do Vinho ei ole se edullisin mahdollisin valinta, mutta hinnat ovat kuitenkin kaukana turistirysien riistohinnoista ja myymälän syrjäinen sijainti keskustaan nähden pitää muutenkin hintatason riittävän matalana myymälän puitteisiin ja palveluun nähden (herrasmiesmyyjä tarjoutui peräti kuljettamaan ostoksemme suoraan hotellillemme myymälän sulkeutumisen jälkeen jotta pääsimme turisteilemaan Belémissä ilman ostoskasseja!) Suosittelen siis sydämellisesti piipahtamaan myymälässä, jos suuntana on Lissabon!

Tämä Quinta da Basílian valkoviini oli yksi myyjän suosituksista, joka valikoitui hyllyistä kriteerillä: portugalilainen valkoviini pelkästään paikallisista rypäleistä, ei tammea, alle kymmenen euroa. Viinin tuottanut talo sijaitsee Douron alueen keskellä, Gouvinhasin kylän lähistollä, ja se on ollut Lebresin perheen omistuksessa jo yli puoli vuosisataa. Kuitenkin vasta viime vuosina viinitalo on investoinut nykyaikaiseen viinintuotantolaitteistoon ja ryhtynyt panostamaan enemmän viiniensä laatuun.

Basília Brancon väri on melko haalean vihertävä ja hyvin vaatimaton.

Tuoksu on varsin runsas ja portugalilaisten valkoviinien henkeen hyvin hedelmävetoinen. Trooppisen ja aavistuksen päärynäisen hedelmäisyyden seasta löytyy myös merellistä mineraalisuutta, pomeloa, appelsiininkukkaa ja aavistus asetonia. Yleisvaikutelma on runsaudestaan ja korostuneen hedelmäisestä ilmaisustaan huolimatta melko raikas.

Raikas tuoksu johdattaa jotenkin harhaan, sillä viinin varsin runsas ja suuntäyttävän täyteläinen suutuntuma yllättää ensimaistiaisella. Viinin makumaailma on kohtalaisen hillitty, mutta samalla aromeiltaan yllättävän monisyinen ja kompleksinen – runsaanpuoleinen hedelmäisyys tarjoaa päärynää, hunajamelonia, persikkaa ja yrttisyyttä, mutta Portugalin omat lajikkeet tuovat myös persoonallista, aavistuksen karvasta mausteisuutta sekä jopa aavistuksen hentoa sienimäisyyttä. Taustalla tuntuu kohtalaisen selvästi myös eleganttia mineraalisuutta. Harmillisesti viini on happojensa puolesta melko vaatimaton, minkä vuoksi yleisvaikutelmasta tulee todella suunmyötäisen täyteläinen ja pehmeä, mutta myös turhankin ponneton, höttöinen ja muodoton – viini ei onneksi kuitenkaan vaikuta mitenkään ylikypsältä esimerkiksi makeutensa puolesta, vaan hedelmäisyys on miellyttävän tuoretta, freesiä ja kuivaan taittuvaa.

Viinistä jää hennon alkoholinmakuinen muttei -tuntuinen jälkivaikutelma, jota siivittää aromaattinen yrttisyys, mineraalisuus ja kevyt hedelmäisyys, jonka seassa tuntuu kevyttä, tuoksua toistavaa asetonisuutta. Jälkivaikutelma on pitkähkö, monisyinen ja kielellä kehittyvä.

Viinistä jää hieman ristiriitaiset fiilikset – toisaalta viini on varsin miellyttävä ja aromeiltaan todella perinteisen portugalilainen, mutta toisaalta tyylillisesti hieman ponnettomampi ja arkisempi kuin olisi voinut hintaansa nähden (huom. Portugalin hintataso!) olettaa. Sen sijaan suomalaiseen hintatasoon verrattuna viini on mitä mainioin ostos ja jännittävä kuriositeetti; kuin portugalilainen versio etelä-rhônelaisista valkkareista.

Suhteellisen vaatimattomaksi jäävän hapokkuutensa vuoksi viini tuskin kestää hirveän pitkää kypsyttelyä, joten suosittelen korkkaamaan sen mielummin nuorena kuin vanhempana – joskin runsas hedelmä voisikin kehittyä edelleen vielä useampia vuosia. Itse paritimme viinin kreikkalaishenkisen, melko ruokaisan salaatin kumppaniksi, jonka kumppanina viinin makumaailma pelasi hyvin yhteen, mutta sen melko raskas rakenne ei sointunut tuoreiden kasvien kanssa. Kenties Basília Branco pelaisi paremmin yhteen hieman tuhdimpien grilli- tai uuniruokien kanssa? Joka tapauksessa suosittelen tarjoamaan viinin kohtalaisen hyvin viilennettynä jotta sen vaatimattomampi ryhtisi tulisi paremmin esiin tuntuvan rungon alta.

Lyhyesti: Moniulotteinen, omintakeinen ja jännittäväkin valkoviini, jonka suurimmaksi sudenkuopaksi jää sen matalan hapokkuuden tuoma ponnettomuus ja kevyt rakenteettomuus. Kokonaisuuten viini muistuttaa jännittävää välimuotoa portugalilaisten ja etelä-rhônelaisten valkoviinien väliltä.

Arvio: Miellyttävä – viini oli varsin jännittävä ja persoonallinen kokemus, josta lähinnä jäin kaipaamaan parempaa ryhtiä. Hyvällä hapokkuudella Basília Branco olisi helposti valloittanut paikan sydämestäni, mutta nyt vasta päästiin vihjailemaan oikeaan suuntaan. Kesäkuumana iltapäivänä viini kuitenkin toimi vallan mainiona siemailuviininä ihan sellaisenaan.

Hinnan (9,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

7.9.13

Boulevard Single-Wide IPA 2013

Boulevard Single-Wide India Pale Ale 2013
  • Valmistaja: Boulevard Brewing Co.
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Missouri, Kansas City
  • Maltaat: Amber 50, Cara 50, Münich, Pale, Vehnä
  • Humala: Bravo, Cascade, Centennial, Citra, Simcoe, Zeus
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 4,40e (Toukokuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kesän alussa tuli testattua Arkadian Alkosta mukaan sattumalta tarttunut jenkki-IPA, Boulevard Brewingin Single-Wide. Tämä kyseinen IPA on kevennetty "arkiversio" panimon tuhdista ja tummanpuhuvasta Double-Wide IPAsta – DW IPAssa on voltteja 8,5% ja katkeruuttakin 71 IBU, kun taas SW IPAssa on voltteja maltillisemmat 5,7% ja katkeruuttakin "vain" 57 IBU. Vaikuttaa siis varsin lupaavalta – monesti kun itselleni maistuvat paremmin sopusuhtaiset keskitien kulkijat kuin rajoja rikkovat aromipommit.

Väriltään Single Wide on melko kirkas (erittäin kirkas ilman hiivoja) ja syvän pihkankeltainen. Vaahto muodostaa lasiin kohtalaisen tiivin, parin sentin paksuisen vaahtokukan, joka laskeutuu melko nopeasti.

Tuoksu on kevyehkö mutta sopusuhtainen ja aromikas; kukkaisuutta, pihkaa, sitrusta ja hunajaa. Jenkki-IPAksi tuoksu ei ole mitenkään turpiinvetävä, vaan viettelevän kukkainen, tasapainoinen ja kevyen maamainen.

Maultaan Single-Wide on kevyehkö, kuiva, greippinen, hennosti vaalean ja hieman karamelliseen makeuteen taittuvan maltainen, aavistuksen trooppisen hedelmäinen ja melko rapsakasti humaloitu. Suutuntumaltaan olut on hillityn hiilihappoinen, keskitäyteläinen ja raikas, mutta myös melko kermainen. 57 IBUa ei tunnu läheskään niin paljon kuin olettaisi, vaikka katkeroa mausta kuitenkin löytyy ihan kohtuudella. Balanssi on varsin kiitettävällä tasolla – humalaa löytyy, mutta se ei pääse dominoimaan kevyttä ja freesiä makumaailmaa, vaan asettu sopusuhtaisesti vastapainoksi.

Kuiva ja melko pitkä jälkimaku on vaalean maltainen, kevyen pihkainen, hieman simamaisen hiivainen ja karheahkon katkera.

Single-Wide IPA on todella tasapainoinen ja helppo, mutta samalla rapsakka ja varsin tyylipuhdas IPA – eikä "helppo" ole tässä tapauksessa eufemismi "tylsälle". Olut ei ole melko runsaasta humaloinnistaan huolimatta mitenkään hallitsevasti karhean bitterinen tai muuten dominoiva, vaan loppujen lopuksi olut tuntuukin olevan enemmän "PA" kuin "IPA".

Yleisesti Single-Wide on ihastuttavan tasapainoinen, raikas ja kesäinen ale; kepeällä ja tasapainoisella ilmaisullaan jopa sessiokamaa. Sääli, että Arkadiaan ostettu satsi hupeni kesän aikana varsin ketterästi – saisi olut palata Suomen valikoimiin, mieluusti ihan perusvalikoimaan sekä kohtuullisemmalla hinnalla. Reilu neljä euroa ei ole vielä mitenkään törkyisen paljon, mutta kohtuullinen hintataso asettuisi mielestäni tällaiselle perus-(I)PAlle alle neljään euroon.

Lyhyesti: Kepeä, raikas ja tasapainoinen IPA, jossa sekä katkero- että aromihumalointi on varsin mallikkaasti balanssissa oluen vaalean maltaisen rungon kanssa. Arkinen ja helppo, mutta samalla maukas ja vakuuttava jenkkiolut.

Arvio: Tyylikäs – vallan mallikas esitys näinkin arkiseksi perusolueksi. Ainakin itseeni puree paremmin kiitettävä tasapaino kuin uskomattoman massiivinen ulosanti: pienikin voi olla kaunista.

Hinnan (4,40e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Piccini Chianti 2011

Piccini Chianti 2011
  • Valmistaja: Tenute Piccini
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Chianti
  • Maa: Italia
  • Alue: Toscana, Chianti
  • Rypäleet: Sangiovese (95%), Ciliegiolo (5%)
  • Koko: 0,375
  • Hinta arviointihetkellä: 5,98e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 5,99e (Helmikuu 2014, Alko)

Nyt testavana on Alkon pikkupullo-hyllystä löytyvä perus-Chianti. Viini on Toscanan punaviineille tyypillisesti Sangiovese-vetoinen, mutta seasta löytyy myös pieni määrä paikallista, harvinaisenpuoleista erikoisuutta, Ciliegioloa. Lisäksi jos olen ymmärtänyt oikein, viini ei ole nähnyt kypsytysvaiheessa lainkaan tammea, vaan on kypsynyt ainoastaan terästankeissa ja pullossa.

Väri on kauniin tumman kirsikanpunainen ja kevyen läpinäkyvä; reunoilta väri pakenee melko värittömäksi.

Muhkea ja avoin tuoksu on makean kirsikkainen, melko paahteinen ja kevyesti maamaisen mausteinen.

Nuorekas maku keskitäyteläinen, kirsikkainen, kevyesti bitterisen yrttinen ja aavistuksen pölyisen paahtunut. Ryhdikäs hapokkuus ja keskitanniininen runko pitävät paketin kasassa, mutta koska viini on hedelmäpuoleltaan vaatimattomanpuoleinen ja aavistuksen ohuehko, on viini kokonaisuutena hieman kovahko ja mutkattoman yksinkertainen. Erityisesti tuhtiin tuoksuun verratessa tuntuu, että vaatimaton makumaailma laahaa paljon jäljessä.

Pitkähkö jälkimaku on kirpeän hapankirsikkainen, mausteinen ja kevyen mineraalinen.

Piccini on valmistanut peruspasselin Chiantin, joka toimii paremman puutteessa Alkon pikkupullo-hyllyssä hommansa hoitavana arki-Sangiovesenä, mutta muuten viini ei ole mitenkään erityisen ihmeellinen tapaus – tai oikeastaan edes erityisen tutustumisen arvoinen. Muheva tuoksu onnistuu luomaan varsin positiiviset ensivaikutelmat, mutta vaikka viini tarjoaa varsin puhdaspiirteistä Sangiovesen aromimaailmaa, sen loppupeleissä vaatimaton ja ohuehko maku jättää kyllä paljon parantamisen varaa. Useimmat isoista pulloista löytyvät perus-Chiantit Alkossa tarjoavat selkeästi parempaa vastinetta rahalle kuin tämä tapaus.

Sellaisenaan viini menee yllätyksettömänä peruspunaisena, eikä viini todennäköisesti kestä rinnallaan kovinkaan tuhteja ruokalajeja. Viini todennäköisesti suoriutuu parhaiten jos sen antaa hengittää riittävän kauan ja naittaa jollekin sopivan kevyelle pastaruoalle.

Lyhyesti: Puolikkaasta pullosta löytyvä yllätyksetön perus-Chianti, jonka kepeä ja ohut makumaailma jäävät selvästi jälkeen viinin muhkean kirsikkaisesta tuoksusta.

Arvio: Keskinkertainen – melko yhdentekevä esitys, joka ei kannusta palaamaan pariinsa uudelleen – siitä huolimatta, että toscanalaiset Sangioveset ovat usein allekirjoittaneelle varsin lähellä sydäntä.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

6.9.13

Rekolan Munkintie

Rekolan Munkintie
  • Valmistaja: Rekolan Panimo
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Dubbel
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa
  • Maltaat: Ohra
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 6,59e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 6,76e (Tammikuu 2014, Alko)

Vuorossa blogini ensimmäinen suomalaisen alkoholijuoman arvostelu! (Rumpujen pärinää, fanfaareita)

Rekolan Panimo on varsin tuore tulokas Suomen mikropanimokentällä, mutta onnistunut nuoresta iästään huolimatta saamaan jo yhden oluistaan Alkon valikoimiin, minkä lisäksi oluita löytyy Stockmannien oluthyllyiltä sekä valituista ruokakaupoista ympäri maata. Panimolle on kyllä nostettava hattua kokeellisuudesta – valikoimista kun löytyy tämän Belgian dubbel-henkisten oluiden suuntaan kumartavan esityksen lisäksi mm. kuusenkerkällä ja inkiväärillä maustettuja oluita. Kun suurpanimot puskevat ulos mielikuvitusta kuihduttavaa, vetistä peruslageria, on ilahduttavaa löytää tällaisia perinteitä rikkovia, pikkupanimoita lähes omilta kotinurkilta!

Suodattamaton Munkintie tuli vastaani tämä jännittävällä etiketillä varustettu suomalais-ale ensimmäistä kertaa Helsingin Angleterre-baarissa alkuvuodesta, jolloin oluesta jäi varsin positiivinen, vaikkei nyt mitenkään maailmojamullistava mielikuva. Siksi allekirjoittanutta ilahdutti suuresti löytää olut Alkon uutuuksista kesän lähestyessä – pitihän olut napata nyt uudelleen testiin ja ihan arvioitavaksi asti.

Oluen väri on tummanruskea ja vain kevyesti läpinäkyvä. Oluen päälle kohoaa melko kevyen beigenruskea vaahtokukka, joka jää kohtuullisen pitkäksi aikaa nököttämään paikalleen.

Lasista kohoaa tuhti ja varsin makeaan taittuva tuoksu, josta erottuu tummaa siirappisuutta, makean karamellista, tummaa mallasta, kevyttä pähkinäisyyttä ja rusinakeittoa. Ensivaikutelma on varsin miellyttävästi belgialaisten Dubbelien suuntaan flirttaileva.

Tummanpuhuva maku on makeahko ja suutuntumaltaan melko paksuntäyteläinen; hyvin vähäinen hiilihappoisuus vain korostaa oluen tuhtia ja paksunpuoleista suutuntumaa. Runsas mutta pehmyt aromimaailma on tumman hedelmäinen, aavistuksen rusinainen, joulumausteinen, hennon pähkinäinen ja kevyen humalaisenkarhea. Kerroksittaisen maun alta löytyy aavistuksen verran hapahkoa hiivaisuutta ja hennon pippurista mausteisuutta.

Jälkimaussa kielelle jää kuivattua luumua, tummaa siirappia, rusinaa, joulupuuron mieleentuovaa kanelia ja lähes imelää viikunaisuutta.

Munkintie on varsin tuhti ja makeahko makuelämys, puolen litran riittoisalla pullokoollaan jopa ehkä turhankin makea – loppupeleissä nimittäin oluen siirappis-rusinais-luumuinen makeus rupeaa hieman tökkimään, sekä lämmetessään maistumaan jopa aavistuksen imelältä. Tämä kuitenkin on enemmän makumieltymysasioita kuin varsinaisesti oluen vika – makeammista Dubbeleista pitäville Munkintie lienee varsin passeli esitys. Omaankin makuuni olut kyllä toimii mainiosti, mutta pienempi pullokoko ja vastaavasti edullisempi hintalappu nostaisivat oluen ostettavuuskerrointa omissa silmissäni huomattavasti!

Kohtalaisesti viilennettynä ja vaikka jonkun toisen oluista nauttivan kanssa Munkintie on varsin mainio, belgihenkinen olut sekä yksi parhaista Alkosta löytyvistä ei-belgialaisista belgeistä. Varsinaiseksi sessio-olueksi näin makea, suurikokoinen ja kohtalaisen vahvanpuoleinen (6,7%) soveltuu huonommin, mutta esimerkiksi juustojen kumppanina tarjoiltavaksi jälkiruoaksi voin oluen kuvitella sopivan mainiosti.

Rekolan Panimo ei varsinaisesti ole räjäyttänyt pottiaan omissa silmissäni, sillä panimon oluet tuntuvat olevan melkein poikkeuksetta melkein-muttei-ihan tavaraa, mutta arvostan silti panimon kunnianhimoista lähestymistapaa oluisiin, jossa ei mennä siitä, missä aita on matalin. Panimon jätkät tekevät omalta osaltaan tärkeätä työtä ollessaan osana paremman suomalaisen olutskenen luomisessa – vielä kun monopoli purettaisiin ja/tai panimoiden myynti vapautettaisiin, saataisiin otettua vihdoin reiluja harppauksia kohti oikeasti mielenkiintoista oluttarjontaa.

Lyhyesti: Tuhti, tummanpuhuva ja makean hedelmäinen Dubbel-henkinen belgi-ale koto-Suomemme pääkaupunkiseudulta.

Arvio: Hyvä – olut, joka toimii ensisijaisesti gourmet-kontekstissa, ei määrä-orientoituneessa oluen kittailussa. Ei mitenkään ihmeellinen tyylinsä edustaja, mutta kaikin puolin hyvä ja maukas tuttavuus.

Hinnan (6,76e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

5.9.13

Don Opas 2011

Don Opas 2011
  • Valmistaja: Grupo de Bodegas Vinartis
  • Tyyppi: Punaviini, DO Valdepeñas
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castile-La Mancha, Valdepeñas
  • Rypäleet: Tempranillo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 6,35e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 6,48e (Helmikuu 2014, Alko)

Alkukesästä pistäydyimme kaverini tupaantulijaisissa, joissa oli tarjolla erilaisia herkkuja sekä sangriaa. Tutkivan journalismin nimissä nappasin tilkan sangrian pohjana toiminutta Don Opasia lasiini arvioitavaksi – pitäähän nyt jollain lailla olla perillä siitä, miltä maistuu se Alkon ehdottomasti halvimman pään tavara!

Don Opas tulee Espanjan keskiosissa sijaitsevalta Valdepeñasin alueelta, joka tuottaa lähinnä suuria määriä nuorena juotavaa bulkkiviiniä – tosin erikoisesti merkittävä osa Alkossa myynnissä olevista Valdepeñasin viineistä on varsin iäkästä Gran Reserva -viiniä. Kenties Alkossa halutaan pitää yllä valikoimaa vanhoista espanjalaisista Gran Reserva -viineistä, mutta niitä löytyy lähinnä Valdepeñasista sellaiseen hintaan, että suomalainenkin uskaltaisi sellaista ostaa?

Väriltään Don Opas on tasaisen tummanpunainen ja kevyen läpinäkymätön.

Tuoksu on melko muhkea ja yllättävän houkutteleva hintaansa nähden: runsas kokonaisuus on makean tumman marjainen, melko herukkainen, hillityn paahteinen ja kevyesti vaniljaisen tamminen.

Miellyttävän tuoksun rohkaisemana maistan viiniä: no niin, nyt viinin hinnan ymmärtää paremmin. Tuoreen ja kevyesti raa'anhapokkaan punamarjainen maku ei seuraa yhtään tuoksua, vaan on ohut, kevyen vadelmainen, aavistuksen vaniljainen, raa'ahkon vihreä, yksiulotteinen ja tympeä. Rungoltaan viini on kevyen tanniininen, eikä erityisen raikkaan oloinen kohtalaisen hapokkaasta maustaan huolimatta. Yleisilmeeltään viini on stereotyyppinen "hapan" punaviini – koska viinin mutkaton makumaailma on kevyt ja ohut, vähäisetkin hapot hallitsevat kokonaisuutta ja tekevät viinistä melko epämiellyttävän oloisen.

Karvas ja kevyen marjainen jälkimaku on lyhyt, tylppä ja tympeä.

Pähkinänkuoressa viinillä on varsin lupaava tuoksu, mutta surkea maku. Sangrian pohjana viini toimi hyvin appelsiinin ja brandyn tuodessa varsinaista makumaailmaa, mutta sellaisenaan nautittavaksi en kyllä kehtaisi Don Opasta suositella. Loppupeleissä viini osoittautuu juuri sellaiseksi, mitä tästä hintaluokasta voi odottaakin löytävänsä, mutta en kyllä silti menisi väittämään että näin tympeä ja kehno viini olisi todellisuudessa hintansa väärtiä tavaraa.

Eikä kyllä edelleenkään onnistunut vakuuttamaan Valdepeñasin laadusta. Mahdetaanko alueella tehdä mitään maistamisen arvoista?

Lyhyesti: Ohut, tympeä, suoraviivainen ja "hapan" punaviini, jonka raa'ahkon marjainen makumaailma ei pärjää mehevälle ja miellyttävälle tuoksulle.

Arvio: Huono – viini on todella laimea, tympeä ja luotaantyöntävä esitys. Ihan kelpo tavaraa sangrianpohjaksi tai punaviinikastikkeeseen, mutta en oikein käsitä miten tällaista voi juoda vapaaehtoisesti.

Hinnan (6,48e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

4.9.13

Domaine La Suffrene Rosé 2012

Domaine La Suffrene Rosé 2012
  • Valmistaja: Domaine La Suffrene
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Bandol
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Bandol
  • Rypäleet: Mourvèdre (40 %), Cinsaut (30 %), Grenache (20 %), Carignan (10 %)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 18,45e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 18,95e (Tammikuu 2014, Alko)

Alkon roséeviinivalikoima on normaalisti melko surullista katseltavaa, mutta kesäisin valikoimaan saapuvat kausiroséet, joiden avulla tarjonta parhaimmillaan lähes kaksinkertaistuu. Tämän vuoden kausiroséiden kalleinta päätä edusti Domaina La Suffréne Etelä-Ranskan Bandolista.

Etelä-Ranskassa sijaitseva Provence on pitkään ollut tunnettu erityisesti tuottamistaan roséeviineistä, joita alueella tuotetaankin yli puolet kaikesta viinistä. Vaikka Bandol on keskittynyt tuottamaan enemmän puna- kuin roséeviinejä, on alueen roséeviinit erittäin arvostettuja ja se onkin yksi Ranskan (ja maailman) arvostetuimpia roséeviinialueita. Bandolin erikoisuus on se, että se on ainoa alue Ranskassa, joka on erikoistunut tuottamaan viinejä Mourvèdre etunenässä.

Domaine La Suffrenen rosée on 7 kuukautta teräksessä ja betonissa kypsytetty, Mourvèdre-vetoinen roséeviini, jolle tuottaja antaa parhaaksi nauttimisikkunan 2-4 vuotta vuosikerrasta. Viini kuitenkin tuli korkattua jo vajaan vuoden ikäisenä.

Väri on tasaisen roosanpunainen.

Tuoksussa sekoittuvat ihastuttavasti makeat, punaiset marjat ja kypsät trooppiset hedelmät: hyvin kypsä kokonaisuus on makean mansikkainen, mandariininen, persikkainen ja kevyen yrttinen. Seasta löytyy myös hillitysti makean aromaattista cocktailkirsikkaa; lämmetessään viinin tuoksusta tulee aavistuksen alkoholinen.

Maku on kuiva mutta roséeksi tuhti, täyteläinen ja makeankypsiä vivahteita vihjaileva. Luonteikkaan mausteinen makumaailma on muhkeahko, jopa punaviinillinen ja mehukkaan mansikkainen, seassa on myös aavistuksia vaaleista, trooppisista hedelmistä ja hillitystä sitruksisuudesta. Tuhdin täyteläisestä suutuntumastaan huolimatta kokonaisuus yllättävän hapokas ja ryhdikäs, mikä tuo mukavaa tiukkuutta kokonaisuuteen.

Jälkimaku on luonteikkaan mausteinen, persikkainen ja kevyen mineraalinen. Viinistä jää lopuksi hieman lämmin, suutasupistava ja jopa aavistuksen tanniininen jälkivaikutelma.

La Suffrenen rosée on varsin miellyttävä ja mehevä rosée, joka toimii todella mallikkaasti ihan sellaisenaan, mutta kestää myös helposti niin kevyemmät kuin astetta tuhdimmatkin purtavat. Kokonaisuus on roséeviiniksi yllättävänkin punaviinillinen ja todella vakavahenkinen ja vaikuttava moniin Alkon yllätyksettömiin perus-roséisiin verrattuna. Kohtalaisesti jäähdytettynä voi viinin kuvitella toimivan monille erilaisille kesäisille kokkailuille.

Koska viini on kesän kausituote, se on loppumassa näillä näppäimillä syksyn koittaessa. Jos haluat vielä ehtiä testata viinin, marssi lähimpään Alkoon ja tiedustele myymäläsiirtoa – tai sitten vain metsästä mikä nettikauppa mahtaisi myydä kyseistä viiniä, sillä kun on piirun verran kova hinta monopolissamme.

Lyhyesti: Muhkea, mehukas, mausteinen ja kevyesti punaviinillinen rosée, josta löytyy mainiossa tasapainossa sekä substanssia että ryhtiä ja raikkautta. Uskottava, vakavahenkinen rosée.

Arvio: Erittäin hyvä – kepeiden ja yllätyksettömien terassiroséeviinien jälkeen tällainen tuhti, intensiivinen ja runsaan aromikas Bandol on viini paikallaan. Varma valinta kesäisiin ruokapöytiin.

Hinnan (18,95e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

3.9.13

Nøgne Ø Two Captains Double IPA 2013

Nøgne Ø Two Captains Double IPA 2013
  • Valmistaja: Nøgne Ø
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
  • Maa: Norja
  • Alue: Grimstad
  • Maltaat: Pale ale
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 9,25e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Keväällä Alkon uutuuksia seuratessa tuli innostuttua – valikoimiin saapuu erä Nöggiksen DIPAa! Noh, paljastuikin ettei kyseessä ollut varsinaisesti Nøgne Ø:n oma resepti, vaan eräänlainen collaboration brew; paikallisen olutkilpailun ykkössijan plokannut oli palkinnoksi saanut voittajakeitoksensa suurempaan levikkiin Nøgne Ø:n omilla laitteilla tuotettuna.

Korkatessa olut puskee ulos vaahtoa pullosta; kaadettaessa muodostuu tiivis, mutta lyhytikäinen, beige vaahtokukka, joka jättää oluen päälle tasaisen pitsisen vaahtokalvon. Oluella on kevyen utuinen, oranssinruskea väri, joka lasissa makoillessaan kirkastuu, paljastaen oluessa leijailevaa, paikoitellen melko suurikokoistakin hiivahöttöä.

Tuoksu on kohtalaisen runsas; ei erityisen voimakas, mutta moniulotteinen, selväpiirteisen pihkainen ja täynnä tuoreita männynneulasia. Seassa on myös kevyttä punamarjaisuutta ja aromihumaloinnin sitruksisen greippistä hedelmäisyyttä. Hento trooppinen hedelmäisyys pysyttelee ujosti taustalla, eikä varsinaista maltaisuutta tunnu humalan alta löytyvän juuri ollenkaan.

Voimakkaassa maussa tuntuu aluksi kielen kärjessä makean toffeista ja karamellista maltaisuutta sekä hentoa pähkinäisyyttä, mutta hyvin pian erittäin tuntuva, voimakkaan mäntyinen, pihkainen, greippisen hapan ja karheankatkera humalointi ottaa vallan. Aromihumalointi puskee sekaan hieman makeata sitruksisuutta ja passiohedelmää, mutta yleisvaikutelma on rutikuiva, tiukka ja jopa rujo. Humalointi on erittäin katkeroista ja suutakuivattavaa. Kokonaisuus ei tunnu olevan erityisen hienostunut tai monisyinen, vaan melko kömpelö, pelkkään massiiviseen katkerohumalointiin perustuva ja jopa brutaali. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja kevyen, hädin tuskin tuntuvan hiilihappoisuuden vuoksi varsin pehmeä ja seesteinen.

Rapsakassa jälkimaussa kielelle nousee aluksi kevyen hunajaista ja makean sitruksista makua, mutta sitten voimakkaan pihkainen, männynhavuinen ja kevyen saippuainen kitkeryys ottaa vallan. Oluella on uskomattoman pitkä, karhean bitterinen ja kevyen sitruksinen jälkivaikutelma, jossa dominoiva katkeruus ei saa kaipaamaansa vastapainoa kepeäksi jäävästä maltaisuudesta.

Kokonaisuutta ihmetellessä on myönnettävä, että tuhti alkoholi (8,5%) pysyy mallikkaasti piilossa alusta loppuun. Yleisesti oluen järkyttävän runsas katkerohumalointi tuntuu kuitenkin olevan hieman epätasapainossa freesin ja hyvin kepeän mallaspohjan kanssa – kokonaisuus voisi oman makuni suhteen pelata paremmin tumman ja täyteläisemmän mallaspohjan kanssa. Nyt pääosassa on ainoastaan humalan katkerot sekä aromihumalan tuomat mäntyiset ja sitruksiset vivahteet, maltaan jäädessä täysin niiden jalkoihin.

Two Captains jättää hieman kylmäksi, eikä se onnistu tarjoamaan samanlaisia uskomattomia fiiliksiä kuin niin moni muu panimon pullote. Tämä vaikuttaa vain sellaiselta puolitiehen jätetyltä idealta, jolla yritetään elvistellä ainoastaan humaloinnin massiivisella määrällä unohtamalla mallaspuolen ja yleisen balanssin oluesta kokonaan. DIPA:ksi Two Captains on hieman epätasapainoinen olut, eikä mitenkään erikoinen tai ihastuttava tapaus. Haastava pullote, joka ei juurikaan palkitse.

Lisäksi pakko tässä vielä hämmästellä Nøgne Ø:n oluiden hinnoittelu on ruvennut menemään täysin naurettaviin mittasuhteisiin Alkossa. Vielä vajaa puoli vuosikymmentä sitten Koffin Portteria sai kahdella eurolla ja Nöggiksen oluita viidellä viiva kuudella. Nyt Portteri maksaa muutaman kymmentä senttiä enemmän, kun taas Nöggikset tuntuvat olevan järjestään kympin tienoilla. Ei perkele. Parhaista voin kyllä olla valmis maksamaan tuollaisia hintoja, mutta en kyllä enää toiste tästä.

Lyhyesti: Todella voimakkaalla katkerohumaloinnilla ja hyvin kepeällä mallaspohjalla varustettu DIPA, jonka aromimaailmaa hallitsevat männynneulaset, pihka ja greippinen sitruksisuus. Hieman tasapainottoman oloinen DIPA, josta löytyy lähinnä ylettömät määrät katkerointia; ei juuri muuta.

Arvio: OK – Two Captains on olueksi oikein hyvä, mutta DIPA:ksi semipasseli ja Nøgne Ø:n olueksi välttävä esitys. Koska olen tottunut odottamaan panimon etikettien takaa lähinnä upeita olutkokemuksia, on Two Captains lievä pettymys – tästä syystä olut voi vaikuttaa arviossa hieman huonommalta mitä se todellisuudessa on. Se on kuitenkin samalla omasta mielestäni pieni laadullinen notkahdus panimon niin yleensä korkeatasoisessa linjastossa.

Hinnan (9,25e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Gato Negro Chardonnay 2012

Gato Negro Chardonnay 2012
  • Valmistaja: Viña San Pedro
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Chile
  • Alue: Valle Central
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 3,0
  • Hinta arviointihetkellä: 26,90e (Kesäkuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 27,90e (Tammikuu 2014, Alko)

Vuorossa lisää kesällä testattuja edullisia hanavalkoviinejä – nyt vuorossa aiemmintestatun Gato Negro Sauvignon Blancin rinnalta löytyvä toinen pussite, Chardonnay. Tämän hintaluokan viinit eivät varmasti ole koskaan tammitynnyriä nähneetkään, mutta koska viini ei selvästikään vaikuttanut puhdaspiirteiseltä, terästankissa kypsytetyltä Chardonnaylta, on se varmasti tammea silti nähnyt. Tässä päästään siis ihmettelemään miten upeasti "tammenkorvikkeet" eli terästankeissa lillutetut tammilastut ja -sauvat toimivat.

Viinillä on tasaisen keltainen, hennon vihreään taittuva väri.

Tuoksu on ensivaikutelmaltaan tunkkainen ja hikisen villasukkainen. Taustalta löytyy myös melko kypsää hedelmää, kevyettä ananaksisuutta etunenässä. Varsin inhottava tuoksu, joka kutsuu juomaan viiniä nenästä kiinni pidellen.

Maku on kypsä ja täyteläinen, mutta aromeiltaan kevyen tamminen, tunkkainen ja kaiken kaikkiaan epämiellyttävä. Sienimäisestä ja häiritsevän teollisesta makumaailmasta löytyy kevyttä trooppista hedelmää; vetistä ananasta pääasiassa. Ilmaisuvoimaltaan viini on vähäisten happojensa vuoksi ponneton ja hieman veltto, jopa läskihkö.

Jälkimaku on kevyen maamainen, trooppisen hedelmäinen, käyneen omenainen, keskipitkä ja suht huono. Viinistä jää masentava jälkivaikutelma.

Juuh, tämä viini on kyllä oikeasti todella kurjaa kamaa. Klassinen esimerkki siitä miten tammilastut eivät ainakaan tee viinistä parempaa – viini kyllä olisi varmasti ollut varsin heikkotasoinen tekele ilman päälleliimattuja, tunkkaisia ja teollisia tammen aromeja, mutta ne ovat kyllä se vihoviimeinen niitti kokonaisuuteen. En saa tästä viinistä yksinkertaisesti mitään irti. Oli pakko käydä kaatamassa puoli lasia pois.

Lyhyesti: Tammilastuilla runneltu, rakenteeton bulkkiviini. Harvoin on tullut yhtä juotavaksi kelpaamatonta tavaraa vastaan.

Arvio: Ala-arvoinen – todella surkeata tavaraa; ei toimi sellaisenaan enkä varmasti uskaltaisi pilata ruokaelämystäni tällaisella.

Hinnan (27,90e) ja laadun suhde: Laatua ei ole – nollalla jakaminen ei ole mahdollista.