Bollinger R.D. Extra Brut 2002

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

• Valmistaja: Bollinger
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~150€ (Syyskuu 2016)
• Hinta nyt: ~215€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: bollinger

Vaikka shamppisten osalta makumieltymykseni usein vetävät enemmän kohti luonteikkaita ja omaperäisiä pientuottajia kuin tasalaatuisia ja perusvarmoja isoja taloja, on silti myönnettävä, että kun riittävän koviin (yleensä tämä tarkoittaa siis "riittävän hinnakkaisiin") prestiisikupliviin päästään, rupeaa monet isotkin talot tarjoamaan sellaista tykitystä, joihin monella pienemmällä viljelijällä on vaikeaa päästä kiinni, vaikka sitä kuinka panostaisi laatuun. Mutta vaikka blogissa jo moneen otteeseen käsitelty Bollinger ei millään tavalla kuulu pientuottajien kerhoon noin 2,5 miljoonan pullon vuosituotannollaan, onnistuu se usein hurmaamaan meikäläisen omalla, luonteikkaalla ja varsin viinillisellä tyylillään.

Shamppanjaan perehtymättömille kuohuviini on nyt vain kuohuviiniä, mutta jos aiheeseen ryhtyy perehtymään tarkemmin, huomaa melko pian useimpien talojen omaavan tietynlaisen tyylin, joka on läsnä lähes jokaisessa talon viinissä. Monilla isoilla Champagnen viinitaloilla saattaa tuo talon oma tyyli hukkua, kun metsästetään mahdollisimman moneen makuun kelpaavaa tyyliä, joka ei varmasti hierrä tai kierrä. Bollinger sen sijaan on jääräpäisesti pitänyt kiinni omaleimaisesta tyylistään, joka on vielä vajaa vuosisata sitten ollut enemmän linjassa alueen yleisen tyylin kanssa, mutta on nykyään selkeästi muista taloista erottuvampi ja alueen yleisestä tyylistä poikkeavampi.

Kun 1900-luvun jälkipuoliskolla modernisointiin viininvalmistusta, otettiin Champagnessa nykyaikaiset laitteet innolla käyttöön: vanhanaikaiset tammitynnyrit ja -sammiot heivattiin kierrätykseen ja tilalle otettiin suuret sementtisammiot tai uutuuttaan kiiltävät terästankit. Bollingerilla ei tällaisiin nykyaikaisiin kotkotuksiin lähdettä samalla innolla, vaan tammitynnyrit pidettiin edelleen käytössä. Terästankkeja otettiin käyttöön, mutta niitä käytetään vain lähinnä talon tuotannon "selkärangan" – Special Cuvéen – valmistuksessa. Kaikki muut talon viinit valmistetaan perinteiseen tyyliin, eli viinit sekä käyvät että kypsyvät vanhoissa tammitynnyreissä.

Tammitynnyreiden katkeamaton käyttö on ehdottomasti merkittävin tekijä talon tyylissä, sillä hyvin harva muu suuremman kaliiperin tuottaja käyttää tammitynnyreitä viininvalmistuksessa – etunenässä Krug, Henri Guiraud and Vilmart – ja näistä Bollinger lienee ainoa, jonka tuotanto pyörii seitsemännumeroisissa luvuissa, ollen täten peräti suurempi kuin kolmen muun edellämainitun tuottajan yhteenlaskettu tuotanto.

Toinen merkittävä tekijä Bollingerin tyylissä on vahva Pinot Noir -voittoisuus. Käytännössä jokainen talon viini on rypälepohjaltaan vähintään puolet punaista Pinot'ta, ja talon lippulaivaviini Vieilles Vignes Française on peräti 100% Pinot Noir. Talo ei ole juurikaan kasvattanut Chardonnayn osuutta viineissään, edes kepeämpiä ja raikkaampia kuplivia suosivana nykyaikana, eikä näin ollen näytä kovinkaan todennäköiseltä, että lähiaikoina tultaisiin lisäämään trendikäs Blanc de Blancs talon katalogin jatkeeksi. Joillekin tämmöinen jääräpäisesti trendejä vastaan kulkeminen voisi näyttäytyä lähinnä kaupalliselta itsemurhalta, mutta ainakin meikäläiseen tämmöinen perinteistä ja omannäköisestä tyylistä kiinni pitäminen pelkästään vetoaa.

Nyt arvioitava R.D. edustaa Bollingerin valikoiman huippupäätä, vain edellämainitun VVF:n ollessa laatuportaikossa yhtä askelmaa korkeammalla. Viini itsessään ei ole mitenkään erityinen tapaus, sillä se on käytännössä täysin identtinen talon vuosikertaviini La Grande Annéen kanssa. Näiden viinien erona on vain se, että LGA-nimen alla julkaistu viini saa kypsyä pulloissa noin 7 vuotta hiivasakan päällä ennen korkinvaihtoa, kun taas pieni osa näistä pulloista jätetään kypsymään hiivojen kanssa vielä pidemmäksi ajaksi ja julkaistaan myöhemmin nimellä R.D. eli récemment dégorgé tai recently disgorged, viitaten siihen, että korkinvaihto (dégorgement) on suoritettu viinin julkaisuajankohtaan nähden varsin hiljattain. R.D. yleensä julkaistaan monessa eri erässä, joten ei ole olemassa tiettyä aikaa, jonka viini makaa sakkojen päällä. Ensimmäinen R.D. 2002 jonka olen maistanut, on ollut loppuvuodesta 2015, joten viiniä todennäköisesti kypsytetään vähintään 5 vuotta pidempään kuin normaalia LGA:ta. Tämä nyt arvioitava viini on maistettu syyskuussa 2016, joten se on joko samaa erää kuin tuo vuonna 2015 maistamani tapaus, tai sitten viini on makoillut noin 13 vuotta sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

R.D. 2002 on Bollingerille tyypillisesti Pinot Noir -vetoinen sekoitus Pinot Noiria ja Chardonnayta 23 eri kylän alueella sijaitsevilta tarhoilta. Lopullisesta rypälepohjasta 71% on tullut Grand Cru- ja 29% Premier Cru -luokitelluilta tarhoilta. Talon tyylille uskollisesti kaikki viinit on sekä käytetty ettäkypsytetty vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Korkinvaihdon yhteydessä dosage on antanut viinille 3 g/l jäännössokerin, eli luokitukseltaan viini on Extra Brut.

Viini on väriltään hieman ikää vihjailevasti vaalean oljenkeltainen.

Tuoksultaan viini on voimakas, vaikuttavan moniulotteinen ja hieman makeaan taittava. Tummanpuhuvasta ja melko viinillisestä aromimaailmasta erottuu kypsää sitrushedelmää, iästä kielivää karamellisuutta ja kevyttä voimaisuutta, hieman uuniomenaa, maltillisia autolyysin tuomia briossin piirteitä ja Bollingerin tammikypsytetyille viineille tyypillistä, hennon oksidatiivista pähkinäisyyttä.

Viinillä on suussa hyvin voimakas, täyteläinen ja konsentroitunut habitus, mutta viini ei siltikään tunnu raskastekoiselta – kiitos sen tuntuvan ja rakenteikkaan hapokkuuden. Makumaailma on Bollingerille tyypillisen runsas ja paahteinen, mutta silti makujen intensiteetti ja kompleksisuus jaksavat tulla joka siemauksella positiivisena yllätyksinä. Kielellä pyörii kypsiä punaisia omenoita, kalkkista mineraalisuutta ja oksidatiivisesta kypsytyksestä kielivää pähkinäisyyttä; taustalla komppia pyörittävät autolyysin tuoma paahteinen mokkaisuus, iän antamat sävyt mokkaisuudesta, uuniomenasta ja vaniljakreemistä sekä häivähdys keksitaikinaa. Kokonaisuutta sävyttää viehättävän silkkiseksi kehittynyt, kermainen mousse.

Viini jättää lopuksi erittäin pitkän, raikkaan rapsakan ja hyvin monisävyisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu kypsää sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, hieman kehittyneen voimaisia ja karamellisia piirteitä, kevyttä marsipaania, hentoa oksidatiivista pähkinää ja ujoa uuniomenaisuutta.

Pari kertaa viinin testattuaan on pakko todeta, että RD 2002 ei ole pelkästään yksi parhaista Bollingerin 2000-luvun julkaisuista, mutta järjestään myös yksi vaikuttavimpia Grande Marque -luokan talon kuplivista; viinin poikkeuksellinen intensiteetti, kompleksisuus ja kesto ovat aivan omassa luokassaan ja vain harva shamppanja kykenee saavuttamaan yhtä rehevää, viinillistä ilmaisua. Ymmärrettävästi tällainen muhkea, paahteinen ja hyvin synkkäsävyinen tyyli ei varmasti uppoa jokaisen makuun, etenkään jos omat mieltymykset suosivat esimerkiksi raikkaita, kepeitä ja mineraalivetoisia Blanc de Blancs -kuplivia, mutta meikäläisen suuhun tämä on Juuri Sitä Oikeaa tavaraa. Vaikka Bollingerin La Grande Année 2002 – johon tämä RD pohjautuu – olikin aikanaan jo erittäin vaikuttava esitys, on tämän viinin saama pidempi sakkakypsytys nostanut sen vielä kokonaan seuraavalle tasolle.

Verrattuna tätä arviota aikaisempaan maistokertaan (syyskuulta 2015), on viini tuntunut kehittäneen hieman kehittyneelle shamppanjalle tyypillisiä voimaisia piirteitä, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pysyneen melko muuttumattomana. Näin pienen otoksen perusteella on vaikea sanoa, pitääkö viini vain kutinsa vai tuleeko se jatkamaan nousua ylöspäin seuraavat vuodet, mutta tämä ei loppupeleissä merkkaa kovinkaan paljoa, sillä tämä on poikkeuksellisen upea kuohuviini joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla mitattuna.

Lyhyesti: Vaikuttavan suurikokoisista, paahteisista ja viinillisistä shamppanjoistaan tunnetun viinitalon huippuviini huippuvuosikerralta. Viini on juuri niin upea esitys kuin voi kuvitella.

Arvio: Täydellinen – Jos arvostaa runsasta, paahteista ja viinillistä ilmaisua kuohuviineissään, rupeaa olemaan jo melko vaikeaa kuvitella viiniä, joka pystyisi ohittamaan RD 2002:n laadussaan.

Hinnan (~150€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre 2009

Benoît Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre Grand Cru 2009

• Valmistaja: Benoît Lahaye
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Montagne de Reims, Bouzy
• Rypäleet: Arbanne, Chardonnay, Chasselas, Folle Blanche, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Meunier, Pinot Noir, Teinturier
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 85,00€ (Elokuu 2017)

kuva: les passionnées du vin

Aikanaan Champagne oli viininviljelyaluetta, jossa viljelijät kasvattivat monenlaisia pohjoisen Ranskan rypälelajikkeita ympäri koko maakuntaa. Pikku hiljaa, vuosien ja vuosisatojen vieriessä, alkoi viljely kuitenkin keskittymään vain melko pieneen kouralliseen lajikkeita, joita istutettiin uusille tarhoille ja joilla korvattiin vanhojen tarhojen muita, vähemmän suosittuja lajikkeita. Kun Champagnen viininviljelyalue lopulta vuonna 1927 määriteltiin lailla, olivat lajikkeet eriytyneet niin, että alueella viljeltiin lähinnä seitsemää lajiketta (Arbanne, Chardonnay, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris, Pinot Meunier, Pinot Noir) ja nämä lopulta määriteltiin ainoiksi hyväksytyiksi rypälelajikkeiksi. Eriytyminen on viimeisen sadan vuoden aikana jatkunut varsin voimakkaasti ja tällä hetkellä alueella viljellään käytännössä vain kolmea rypälelajiketta; Chardonnay, Pinot Meunier ja Pinot Noir kattavat yhdessä noin 99,74% koko viljelyalasta ja loppuja neljää rypälelajiketta tavataan vain olemattomalla 0,3% osuudella koko Champagnen 34,300 hehtaarista (eli koko appellaation viljellystä alasta vain noin 90 hehtaaria on jotain muuta kuin Chardonnayta, Pinot Meunieria tai Pinot Noiria – ja tästä viljelyalasta Pinot Blanc edustaa noin 85 hehtaaria).

Alueen neljän muun lajikkeen (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) haasteena on ollut se, että Champagnen kolme päälajiketta ovat olleet CIVC:n (Champagnen viininviljelyä valvovan elimen) ns. suosittelemiä rypälelajikkeita, eli käytännössä vain niitä on ollut sallittua istuttaa tarhoille. Vaikka nuo neljä muuta, harvinaisempaa lajiketta ovat olleet sallittuja lajikkeita Champagnessa, on niiden istuttaminen voinut osoittautua haasteelliseksi, jos tämä em. viljelyä valvova elin ei ole antanut lupaa muiden kuin kolmen päälajikkeen istutukseen. Tämän vuoksi valtaosa neljää harvinaisempaa lajiketta edustavista viinitarhoista ovat erittäin vanhoja, vanhimpien ollessa jopa yli satavuotiaita.

Asiaan kuitenkin saattaa olla tulossa jonkinlaista muutosta lähivuosina: esimerkiksi Bollinger on havainnut, että jopa kuumina vuosikertoina ovat Arbanne ja Petit Meslier kyenneet luonnollisen korkean hapokkuutensa avulla tuottamaan viinejä, joiden pH on saattanut jäädä jopa alle kolmen (kuohuviinin normaali pH pyörii yleensä alueella 3,0–3,3). Kun kuohuviinille elintärkeän hapokkuuden ylläpitäminen rupeaa jatkuvan ilmaston lämpenemisen myötä olemaan yhä haasteellisempaa, on näillä tyypillisesti erittäin hapokkaita viinejä tuottavilla, sukupuuton partaalla olevilla paikallisilla lajikkeilla tilaisuus nousta täysin uuteen arvostukseen.

Näiden seitsemän lajikkeen lisäksi Champagnessa saattaa silloin tällöin törmätä joihinkin muihin lajikkeisiin, joista useimmat ovat hyvin vanhoilta tarhoilta, jotka on istutettu jo ennen alueen rypälelajikkeita koskevia säädöksiä. Esimerkiksi Bollingerilla on tarha, josta ei ymmärtääkseni valmisteta viiniä kaupalliseen tuotantoon, mutta johon on istutettu kahdeksaa eri lajiketta – kaikkia sallittuja lajikkeita ja vielä niiden lisäksi Gamayta. Tätä tarhaa vielä erikoisempi tapaus lienee lähinnä Pinot Noirin viljelyyn erikoistuneen shamppistuottaja Benoît Lahayen viinitarha, joka antaa nimensä Lahayen palstaviini Le Jardin de la Grosse Pierrelle ("suuren kiven puutarha").

Tämän Bouzyssa sijaitsevan tarhan istutti alun perin Lahayen iso-isoisä vuonna 1923, jolle hän istutti sekalaisen kokoelman erilaisia lajikkeita. Lisäksi vuonna 1952 Lahayen isoisä päätti korvata kuolleet ja huonoon kuntoon päätyneet köynnökset samaan henkeen yhtä lailla sekavalla valikoimalla eri rypälelajikkeita. Tällä hetkellä tarhalla kasvaa sekaisin ainakin seuraavia lajikkeita: Arbanne, Blanc Vrai (eli Pinot Blanc), Chardonnay, Chasselas, Gros Plant (todennäköisesti Folle Blanche), Petit Meslier, Pinot Meunier, Pinot Noir ja Teinturier. Erityisesti tämä viimeinen lajike on hieman erikoinen tapaus, sillä vaikka lajike on alkuperältään ranskalainen, on ainakin virallisesti Teinturier-niminen lajike on kadonnut Ranskasta jo hyvän aikaa sitten. Tämän vuoksi voinee olla mahdollista, että lajike ei ole ns. oikea, alkuperäinen Teinturier-lajike, vaan joku toinen Teinturier-synonyymillä kulkeva lajike, kuten esimerkiksi Gamay de Bouze tai Gamay de Chaudenay. Erikoisesti tarhalle ei tietääkseni ole istutettu lainkaan Fromenteauta (eli Pinot Gris'tä) joka olisi alueella sallittu lajike!

Tämä vuosikerta 2009 on ensimmäinen koskaan valmistettu Le Jardin de la Grosse Pierren vuosikerta, sillä ennen tätä kyseistä vuotta Lahaye sekoitti tämän kyseiseltä tarhan rypäleistä saadun mehun muihin viineihin. Tarhan kaikki 9 eri rypälelajiketta korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Rypäleistä puristettu mehu käytetään spontaanisti villihiivoilla ja sen annetaan kypsyä noin 10 kk ajan vanhoissa 225- ja 228-litraisissa tammitynnyreissä sakkojen päällä. Viini on pullotettu heinäkuussa 2010 ja sakanpoisto on suoritettu 30.10.2012, 28 kk kypsyttelyn jälkeen. Alkoholia viinissä on 12% ja tyyliltään se on Brut Nature, eli jäännössokeria ei ole ollenkaan. Tarhan pienen koon vuoksi viiniä on tuotettu vuonna 2009 vain 1500 pulloa. Tämän nyt arvioidun viinin meikäläinen maistoi sokkona shamppanjamaistelussa muutama vuosi takaperin.

Viinillä on yllättävän syvä oljenkeltainen väri, joka taittuu ujosti pronssiseen (syynä lienee pieni määrä tummaa Teinturieria sekoituksessa, ei niinkään viinin ikä).

Tuoksu on vaikuttavan moniulotteinen ja houkutteleva; aluksi lasista erottuu makean kermaisia, pähkinäisiä ja hieman savuisia piirteitä, joita seuraavat kirkkaammat, kukkaiset, sitrusmarmeladiset ja hennon persikkaiset sävyt, hento paahdettujen manteleiden vivahde ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Vaikka viini on teknisesti täysin kuiva, tuntuu erittäin kypsä kokonaisuus nolla-dosagesta huolimatta ujosti makeaan taittuvalta. Kielellä pyörii vaikuttavan vivahteikas kattaus erilaisia makuja: kirpeää viheromenaa ja rapsakkaa sitruunavetoista sitrushedelmäisyyttä, hieman paahteista autolyysiä, kevyttä kalkkista mineraalisuutta, hentoa kermaisuutta, ujoa kukkaisuutta ja häivähdys synkempää, punasävyistä hedelmää. Viinin mousse tuntuu varsin pienikuplaiselta ja hienostuneelta, mutta myös vakuuttavan pitkäkestoiselta. Kokonaisuutta sävyttää korkea ja varsin rakenteikas, mutta yleisilmeeseen nähden varsin tasapainoinen hapokkuus.

Suuhun jäävä jälkimaku on vaikuttavan pitkä, happovetoinen ja melko intensiivinen. Kielelle jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään makeaan kermaisuuteen taittuvaa autolyysiä ja hiivaisuutta, hieman kypsää punaista omenaa, maltillista kivistä mineraalisuutta, paahteisia karamellin ja paahdettujen pähkinän vivahteita, hentoa persikkasta mehevää hedelmää ja ujoa kalkkista bitteriä.

Sokkona viiniä oli käytännössä mahdotonta tunnistaa oikein, eikä ihme – tämmöistä kattausta rypäleitä on melko mahdotonta onnistua arvaamaan, jos viiniä ei ole päässyt aikaisemmin maistamaan. Joka tapauksessa, tämä oli todella vaikuttava esitys, ja vaikka maistelussamme oli useita erinomaisia shamppiksia, oli tämä ääneenlausuttujen kommenttien perusteella monille – meikäläinen mukaanluettuna – illan paras viini. Kokonaisuutena Le Jardin de la Grosse Pierre on uskomattoman moniulotteinen, kiehtova ja vaikuttavan tasapainoinen esitys, jossa (vuosikerralle 2009 tyypillinen) tuntuvan kypsä hedelmäisyys, intensiivinen happorakenne ja makeutta tuovan dosagen puute onnistuvat nivoutumaan yhteen, todella vakuuttavaksi paketiksi.

Vaikka viinissä rupeaakin erottumaan jo hieman kehittyneempiä piirteitä, on se edelleen vielä erittäin nuorekas ja eloisa yleisilmeeltään, minkä vuoksi se lupailee erittäin paljon kypsytyskestävyyttä; voinkin kuvitella viinin olevan edelleen matkalla ylöspäin vielä 10 vuoden lisäkellaroinnin jälkeen. Jos Champagnessa on mahdollista tehdä näin vaikuttavaa viiniä ei-suositelluista ja ei-sallituista rypälelajikkeista, olisi siellä korkea aika muidenkin kun vain parin hassun tuottajan ryhtyä katselemaan vaihtoehtoja hieman Chardonnayn, Pinot Meunierin ja Pinot Noirin takaa.

Lyhyesti: Yhdeksästä eri lajikkeesta valmistettu rakenteikas, tasapainoinen ja vaikuttavan viinillinen shamppanja, jossa kypsä hedelmä, ryhdikäs happorakenne ja dosagen puute pelaavat upeasti yhteen.

Arvio: Täydellinen – meikäläisen viinillisiä shamppiksia suosivaan makuun tämä on helposti yksi parhaita koskaan maistamiani kuplivia. Uskomattoman hieno esitys jo nyt, mutta todennäköisesti jatkaa kehitystään ylöspäin vielä pitkään.

Hinnan (85,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012

• Valmistaja: Loxarel Vins
• Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: loxarel

Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

• Valmistaja: Caves Fèlix Massana Ràfols
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo (65%), Macabeo (25%), Parellada (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,65e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: fèlix massana ràfols

Vuosi sitten tilausta Decántaloon tehdessäni pistin mukaan kyytiin muutamia edukkaampia kuohuviinejä täyttämään kuljetuslaatikkoa sopivankokoiseksi satsiksi täydentääkseni. Yksi kupliva, joka osui silmiini oli Reserva-tasoinen luomu-Cava Ecològic melko tuoreelta viinitalo Fèlix Massana Ràfolsilta. Mutta vaikka tämä viinitalo on perustettu melko hiljattain, on talon taustavoimilla paljon kokemusta viininvalmistuksesta – kyseessä on perhetalo, joka viljelee 20 tarhahehtaariaan jo 4. sukupolvessa. Tämä luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu viini käy ja kypsyy aluksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakkojen päälle pulloihin. Cavan alueella Reserva tarkoittaa vähintään 15 kk pullokypsytystä, mutta Fèlix Massana kypsyttää viiniään yli kaksi kertaa pidempään, eli kolme vuotta – tällä kypsytysajalla viini voitaisiin luokitella jo Gran Reservaksi, mutta tämä korkeampi luokitus on varattu viineille, joita kypsytetään pulloissa vähintään neljä vuotta.

Viinillä on hailakka limetinvihertävä väri.

Tuoksultaan viini on raikas ja Cavalle tyypillisen hedelmäinen; nokkapuolelta löytyy kypsänmakeaa omenaa, hillittyä sitruksisuutta ja kevyesti reduktiivista kumisuutta ja hentoa savuisuutta.

Maultaan viini on Brut Nature -tyylille odotetusti kirpeä ja hyvin hyvin kuiva. Puhdaspiirteinen, mutta kohtalaisen hillitty makumaailma pistää melko ujoin ottein omenaisuutta, kevyttä kumimaisuutta ja hillittyä merellistä mineraalisuutta. Ryhdistä pitävän huolen niin kohtalaisen tuntuva hapokkuus kuin hieman hillitty, mutta kiitettävän kestävä, pienikokoinen mousse.

Lopuksi suuhun jää puhdaspiirteinen, raikas ja melko pitkäkestoinenkin jälkimaku, jossa tuntuu merellisen suolaista mineraalisuutta, sitruksisuutta ja kypsää keltaista omenaa.

Kokonaisuutena viini on mukavan tasapainoinen, ryhdikäs ja puhdaspiirteinen esitys, mutta loppupeleissä ei kovinkaan ihmeellinen. Kokonaisuudesta tunnistaa kyllä sen, että kyseessä on Cava, mutta mitään sellaista karaktääriä ei viinistä löydy, että se saisi itsensä erottautumaan miljoonasta muusta vastaavasta rutikuivasta Cavasta. Vastaavia esityksiä löytyy Alkonkin valikoimasta kourallinen, ja vaikka tämä olikin rahtikustannukset (0,94€) mukaan luettuna edullisempi kuin Alkon Cava Brut Naturet (edullisimmat 12–14€), ei euron parin säästö ollut tällä kertaa sen väärti, että viini olisi tuntunut kannattavalta ostokselta. Jos haluan simppeliä perustason Cava Brut Naturea, ei sillä ole väliä, maksaako se nyt kympin vai kaksitoista. Viinin voi siis sanoa olevan hintansa väärti ostos, mutta ei varsinaisesti sellainen, jota voisin erityisesti suositella hommaamaan Decántalosta – sikäli kun tämä fantastinen espanjalaisten viinien nettikauppa alkaisi taas toimittaa viinejä Suomeen.

Lyhyesti: Tyylipuhdas ja ryhdikäs, mutta loppupeleissä melko yksipuoliseksi, mutkattomaksi ja yllättömäksi jäävä rutikuiva luomu-Cava.

Arvio: Miellyttävä – simppeli skumppa joka sopii arkisiin tilanteisiin tai kesäkuumalle, mutta joka tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoa kutkuttavaa.

Hinnan (9,65e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

• Valmistaja: Nyetimber
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South East England, West Sussex
• Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: nyetimber

Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage

• Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: paris wine company

Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Barone Pizzini Bagnadore Riserva 2008

Barone Pizzini Bagnadore Riserva Pas Dosé 2008

• Valmistaja: Barone Pizzini
• Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Franciacorta
• Maa: Italia
• Alue: Lombardia, Franciacorta
• Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 34,60e (Marraskuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Franciacortan suosio tuntuu erityisesti Italiassa mutta pienemmissä määrin myös muualla maailmassa kasvavan varsin varmaa tahtia: tämän Milanon ja Garda-järven välimaastossa sijaitsevan alueen kuohuviinit tuntuvat tulevan päivä päivältä tunnetummiksi ja myös hinnat tuntuvat kohoavan samaa tahtia. Harmittavan usein kuitenkin on päässyt käymään niin, että vaikka pullosta on joutunut maksamaan aidon shamppanjan verran, on lopputulos ollut lähempänä hyvintehtyä Crémantia. Vaikka parhaimmat Franciacortat ovat todella hurmaavia tuotoksia, jotka helposti pystyvät perustelemaan hintansa, suhtaudun silti aina terveellä varauksella näihin Italo-shamppiksiin.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -sokkomaisteluuni olin hommannut pari Franciacortaa. Toinen niistä oli blogissa jo aiemmin noteerattu Ca' del Bosco Cuvée Prestige Brut, toinen loppuvuodesta 2015 Alkon valikoimista löytynyt paremman pään kuohuva, Barone Pizzini Bagnadore. Tämä kupliva edustaa Barone Pizzinin, Franciacortassa sijaitsevan luomuviinitalon, lippulaivapäätä: pohjana toimii Champagnen viineistä tuttu, vain yhtä vuosikertaa edustava Chardonnay-Pinot Noir-blend, joka on käynyt ja kypsynyt 6 kk ajan sakkojen päällä terästankeissa ja barrique-tynnyreissä. Sadonkorjuuta seuraavana keväänä viinit on sekoitettu ja pullotettu pienen hiiva-sokeri-lisäyksen kanssa ja jätetty tekeytymään kellareihin vähintään 60 kk ajaksi. Sakanpoiston ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva pas dosé. Koska viini oli ehtinyt kerätä sen verran positiivisia ylistyssanoja niin tuttujen kuin erinäisten viinimedioiden suunnasta, uskalsi pullon napata melko huoletta mukaan handelin hyllyiltä.

Iästään huolimatta viinillä on nuorekas ja melko intensiivinen vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on verrattain kypsänmehevä ja edustaa aromeiltaan maistelun makeampaa päätä; nokkapuolelta erottuu keltaisia persikan ja keltaluumun aromeja, kirpakampaa sitruksisuutta, pitkän hiivasakkakypsymisen tuomia keksimäisiä ja kermaisia autolyysin piirteitä, hieman pähkinäisyyttä ja jopa aavistus etäistä, olutmaista maltaisuutta.

Viinillä on kypsä ja melko täyteläinen, mutta samalla valloittavan raikas ja ryhdikäs yleisolemus, kiitos varsin reilun, jopa ujosti sitruunaisen rapsakan hapokkuuden. Mukavan vivahteikaassa makumaailmassa tuntuu mehevää keltaista hedelmää, kypsää sitruksisuutta, suutapuhdistavaa mineraalisuutta, kevyttä pähkinärouheista autolyysiä ja jopa ujo, aromaattinen vivahde litsiluumuisuutta. Yleisilmettä sävyttää miellyttävän rauhallinen, keskirunsas ja hienostuneen lempeä mousse.

Melko pitkäkestoisessa ja miellyttävän vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kirpeämpää viheromenaa, hillittyä briossimaista autolyysiä, hentoa hunajaista aromikkuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viinistä jää suuhun varsin moniulotteinen ja mukavan runsas, mutta samalla varsin raikas ja sopivan happovoittoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena viini on varsin vaikuttava ja hurmaavan vivahteikas esitys, joten selvästikään viinin keräämät kehupuheet eivät olleet ilmaa täynnä! Sokkomaistelussani monelta tuli oikea veikkaus sen suuntaan, että kyseessä oli Franciacorta – merkitsevänä tekijänä tuntui olevan monen maistelijan noteeraama kypsien keltaisten hedelmien tuoksu ja maku, mikä tuntuu olevan varsin tyypillistä hyvin monille valkoisille Franciacortan viineille. Viini ei kuitenkaan vahvasti mehukkaisiin keltaisiin hedelmiin taittuvasta makumaailmastaan huolimatta missään vaiheessa tuntunut liian mehevältä tai raskastekoiselta, kiitos täysin jäännössokerittoman Pas Dosé -meiningin ja tasapainottavan, mukavan rapsakkanakin tuntuvan hapokkuuden.

Yleisilmeeltään viinistä löytyi sen verran paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, että ainakin itselläni viini nousi heti maistelun mittelijöiden kärkisijoille – ainoastaan ainutlaatuinen Recaredo Reserva Particular 2004 jäi vankasti pitämään ykkössijaa, mutta muuten Bagnadore oli helposti maistelun top 3 -viinejä. Kokonaisuudessa on kyllä paljon niin tynnyröinnin, autolyysin kuin iän tuomaa kompleksisuutta, mutta tästä huolimatta viini on edelleen varsin nuorekkaan oloinen, minkä vuoksi voisin odotella viinin kehittyvän suotuisasti kellarissa ainakin 15. ikävuoteensa asti.

Lyhyesti: Luomurypäleistä valmistettu, todella vaikuttava, moniulotteinen ja rakenteikas huippu-Franciacorta, joka edustaa vahvasti alueen laadukkainta päätä.

Arvio: Erinomainen – tämän sokkomaistelun perusteella Bagnadore on helposti vaikuttavimpia koskaan maistamiani nuoria Franciacortia, ehkä jopa tähänastisista paras.

Hinnan (34,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Recaredo Reserva Particular 2004

Recaredo Reserva Particular Gran Reserva Brut Nature 2004

• Valmistaja: Recaredo
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès, Alt Penedès, Coster del Bitlles
• Rypäleet: Macabeo (67%), Xarel•lo (33%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 51,00e (Joulukuu 2015, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: recaredo

Kuten minkä tahansa muunkin viinityylin kohdalla, myös parhaan maistamani kuohuviinin kohdalla yhden oikean vastauksen keksiminen olisi mahdotonta. Sen sijaan jos kysyttäisiin parhaita maistamiani kuohuviinejä, ajatukseni suuntautuisivat heti Champagnen suuntaan, mutta muutama hyvä esimerkki jostain aivan muualta myös pomppaisi varmasti mieleeni. Itse asiassa Recaredon upea Reserva Particular olisi varmasti ensimmäisten joukossa, kun ryhtyisin miettimään vaikuttavimpia kuohuviinielämyksiäni. Tästä syystä minun oli yksinkertaisesti saatava viini viimekeväiseen Champagnen haastajat -maisteluuni.

Recaredon viineihin tulin tutustuneeksi syksyllä 2014, kun vierailimme viinimestarikoulutettavien porukalla Kataloniaan tutustumaan viinintekoon ja paikallisiin viinitaloihin; yksi mieleenjäävimmistä viinitalovierailuista oli piipahdus Recaredolla (ja voit lukea kyseisen reissuraporttini tästä).

Vuonna 1924 Recaredo on yksi Espanjan kovalaatuisimmiksi tunnustetuista Cava-taloista, ellei jopa se kaikkein parhaana pidetty. Talo on tunnettu tinkimättömästä asenteestaan viinien valmistukseen: kaikki viinit käytetään luonnonhiivoilla, viininvalmistukseen puututaan mahdollisimman vähän, kaikki viinit kypsyvät pulloissa luonnonkorkin alla ja viinien korkinvaihto suoritetaan edelleen käsityönä. Viinitalolla meille selitettiin, että talo suosii luonnonkorkkeja sen takia, että talon kaikkia viinejä kypsytetään poikkeuksellisen kauan ja että heidän omien kokemustensa mukaan kruunukorkit toimivat hyvin 4–5 vuoden kypsyttelyn ajan, mutta siitä eteenpäin niiden toiminta rupeaa olemaan epäluotettavaa. Luonnonkorkit sen sijaan toimivat talon mukaan luotettavasti niin kauan kuin vain heillä on tarvetta kypsyttää viinejä, minkä vuoksi niitä suositaan. Tämän puolen ymmärtää parhaiten, kun tietää kuinka pitkään Recaredo kypsyttää viinejään: joka ikinen talon viineistä on vähintään Gran Reserva -tasoinen (min. 30 kk pullokypsytystä), sillä talon jo perustason kuohuviini Terrersin kypsytysaika on hulppeat 5 vuotta ja pelkästään Intens-roséetakin kypsytetään vähintään 3 vuotta. Vanhimmat viinit kypsyvät sitten jo noin 10 vuotta.

Recaredolla on valikoimissaan kaksi lippulaivaviiniä: kuuluisampi niistä on vuodesta 1999 alkaen valmistettu ja blogissa jo arvioitu Turó d'en Mota, yhden erittäin vanhan Xarel•lo-tarhan rypäleistä valmistettu viini, jota kypsytellään vähintään 10 vuotta ennen korkinvaihtoa. Toinen on talon historiallinen Reserva Particular, jota on valmistettu jo vuodesta 1962 ja joka valmistetaan talon kaikkein vanhimpien tarhojen parhaimmista rypäleistä. Tällä hetkellä talon minimi-ikä viinille on 118 kk (9 vuotta 10 kk) ja se valmistetaan vuosittain melko paljonkin vaihtelevasta sekoituksesta Xarel•loa ja Macabeota. Rypäleet käyvät omilla luonnonhiivoillaan, Xarel•lo ensisijaisesti vanhoissa tammitynnyreissä ja Macabeo terästankeissa (Recaredon mukaan erityisesti vanhojen köynnösten Xarel•lo hyötyy runsaasti tammikypsytyksestä, antaen sille runkoa ja kypsytyskestävyyttä). Noin puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan; pulloihin lisätään myös tilkka käymätöntä rypälemehua ja hiivaa kuplat synnyttävää toista käymistä varten, minkä jälkeen pullot suljetaan luonnonkorkeilla ja siirretään kypsymään kellareihin. Noin 10 vuoden kypsymisen jälkeen viinistä poistetaan sakka täysin käsipelillä, viinin kaulaa jäädyttämättä ja sakanpoiston myötä menetetty viini korvataan rutikuivalla saman vuosikerran valkoviinillä. Vuosituotanto pyörii n. 12,000 pullon korvilla. Tämä meikäläisen nyt arvioitava vuosikerta on kypsynyt hieman vähemmän aikaa kuin tuorein vuosikerta, sillä viini on kypsynyt sakkojen päällä "vain" 108 kk (9 vuotta), korkinvaihto on suoritettu 13.5.2014 eli melko tasan tarkkaan kaksi vuotta ennen maistohetkeä – viini siis maistettiin viime keväänä järjestämässäni Champagnen haastajat -maistelussa.

Viinillä on vaaleahko, mutta selkeästi kehittynyt, kellervään taittuva väri.

Tuoksultaan Reserva Particular on yhtä älytön mitä muistin sen olevan vieraillessamme Recaredolla: käsittämättömän runsaasta ja vivahteikkaasta tuoksusta löytyy Recaredolle tyypillisen viheromenaisuuden lisäksi kompleksista vaniljakreemisyyttä, paahdettuja pähkinöitä, makeaa omenahilloa, kukkaista parfyymiä, kevyttä rusinaisuutta, ujoa aavistus kookoshiutaleita ja pienin aavistus tammikypsytystä vihjailevaa konjakkista aromikkuutta. Viinin aromimaailma on yksinkertaisesti hämmentävän moniulotteinen ja äärimmäisen houkutteleva.

Suussa kieltä tervehtii ensin todella runsas ja rehevä, mutta myös todella kermainen ja pienikuplainen mousse sekä erittäin tuntuva, rapea hapokkuus, jota ei olla pyritty suitsimaan lainkaan jäännössokerilla, kiitos Recaredon rutikuivan tyylin. Viini on tuoksun tavoin myös suussa erittäin kompleksinen, mutta hyvin toisella tavalla – siinä missä tuoksu oli hyvin makea, on makumaailma erittäin kuiva, rapea ja särmikäs. Makumaailmaa hallitsee lähes kalkkisen karvas mineraalisuus, hapokas Granny Smith -omenan luotsaama vihertävä hedelmä ja kevyt teräksisyys, mutta seasta löytyy myös runsaasti hienoviritteisiä vivahteita erittäin pitkän sakkakypsytyksen tuomasta kermaisuudesta, pähkinärouheesta ja jopa ujosta vaniljakreemileivoksista. Taustalla värjöttelee myös sekä iän tuomaa, kehittyneempää uuniomenaista hedelmää ja aavistus mahdollisesti tammen tuomaa mausteisuutta, jota mineraalisuus taittaa valkopippuriseen suuntaan. Yleisilmeeltään viini on rutikuiva ja veitsenterävä, mutta kaikki viinin muut piirteet tuovat kokonaisuuteen sellaisia vihjeitä makeudesta, että kokonaisuus on yksinkertaisesti hämmentävän tasapainoinen ja kaiken huomion vangitseva.

Jälkimaussa vihertäväsävyinen hedelmä ja teräksinen mineraalisuus valtaavat yhä enemmän alaa, tehden jälkivaikutelmasta hyvin suutapuhdistavan ja -supistavan. Kielelle jää kuitenkin viipyilemään hyvin pitkäksi aikaa erityisesti jo tuoksussa ja keskimaussa voimakkaana tuntuvaa vaniljakreemisyyttä sekä ujoa leivonnaismaista, makeaa paahteisuutta.

Tiedättehän sen tunteen, kun käy jossain, jossa maistaa viiniä, joka on niin julmetun upeaa, että sukat pyörivät jaloissa ja sen jälkeen muut viinit vaikuttavat pitkän aikaa varsin vaatimattomilta? No, Recaredon Reserva Particular oli itselleni sellainen elämys vieraillessamme Recaredolla syksyllä 2014. Siksi viinin hankkiminen ja tuominen Champganen haastajat -maisteluuni hieman jännitti; mitä, jos viini olikin jostain kummallisesta syystä paikan päällä fantastinen, mutta sokkomaistelussa se olisikin vain täysin tavallinen paremman pään Cava, joka ei erottuisi sokkona muiden joukosta?

Pelkoni oli täysin aiheeton: sokkomaistelussani Reserva Particular oli itselleni pari pykälää parempi kuin yksikään muista maistelun (varsin kovatasoisista) viineistä ja maistelun jälkeen keskustellessa paljastui, että vaikka makumieltymykset levisivät melko laajalle, oli Recaredo ykkössijalla myös hyvin monella muulla osallistujalla. Tämä maistelu osoitti, ettei Reserva Particularin paremmuus ole pelkästään subjektiivista, vaan viini tuntui täyttävän myös objektiivisesti tarkasteltuna vaikuttavan kuohuviinin kriteerit. Käsitykseni siitä, että Reserva particular ei ole vain paras maistamani Cava, vaan myös yksi parhaista maistamistani kuohuviineistä sai maistelusta vahvistusta.

Lyhyesti: Viehättävän vaniljakreemisyyden sävyttämä, käsittämättömän vaikuttava ja moniulotteinen huippu-Cava; helposti parhaita koskaan maistamiani nuoria kuohuviinejä.

Arvio: Täydellinen – viinissä yhdistyy vastaansanomattomalla tavalla ryhdikäs, rutikuiva ja rakenteikas hedelmä todella moniulotteiseen, poikkeuksellisen pitkän kypsyttelyn seurauksena syntyneeseen kermaisuuden, vaniljaisuuden ja pähkinäisyyden hallitsemaan autolyyttiseen paahteisuuteen.

Hinnan (51,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

• Valmistaja: Hattingley Valley
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South East England, Hampshire
• Rypäleet: Chardonnay (48%), Pinot Noir (33%), Pinot Meunier (17%), Pinot Gris (2%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 34,90e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 34,90e (Maaliskuu 2017, Alko)

Lisää englantilaisia kuplivia!

Vajaa vuosi sitten pitämässäni kuohuviinimaistelussa (tästä enemmän arvostelussa Agustí Torelló Matan Gran Reserva Brut Naturesta) ajattelin pistää sokkona maisteltavaksi viinejä, joista olisi haastamaan klassisesti maailman parhaimpina kuohuviineinä pidetyt shamppanjat. Loogisesti maistelusta löytyi useampikin kuohuviini Englannista, sillä nämä viinit ovat lyhyessä ajassa saaneet paljon huomiota juuri korkean tasonsa vuoksi – monissa sokkomaisteluissa brittikuplivia on verrattu positiivisesti shamppanjoihin ja jotkut saarivaltion viinit ovat jopa rökittäneet monet esikuvansa mennen tullen!

Yksi tuota Vanhaa Imperiumia edustamaan valikoituneista viineistä oli Alkon valikoimista silloin löytynyt ja sittemmin myös sinne palannut Hattingley Valley Classic Cuvée Brut. Erikoisesti talon sivuilla puhutaan vain vuosikerrallisista viineistä, mutta Alkosta sai vain NV-tavaraa. Kenties kaikki talon viinit pohjautuvat vain yhteen vuosikertaan, mutta viinit silti merkitään totuttuun kuohuviinien tapaan vuosikerrattomiksi? Kukaties. Noh, tästä syystä en ole varma, mihin vuosikertaan tämä meikäläisen pullo perustuu, mutta internetistä löytyi ainakin vuosikertaan 2013 pätevä rypälesekoitus, jonka mukaan viinistä puolet on punaisia ja puolet valkoisia rypäleitä. Mielenkiintoinen twist asiaan tulee siinä, että viinistä löytyy pari prosenttia Pinot Gris'tä! Tämä on lajike, joka on toki sallittu myös Champagnessa, mutta jonka viljelty pinta-ala kattaa siellä vain prosentin murto-osia, eli lajiketta ei todellisuudessa näe shamppanjoissa juuri koskaan. Mutta sen sijaan tästäpä viinistä löytyy!

Viinin on siis tuottanut vuonna 2008 perustettu Hattingley Valley, joka aloitti n. 11 hehtaarin viljelyksillä. Itse viininvalmistustilat saatiin valmiiksi vuonna 2010, hieman ennen kuin ensimmäiset istutukset alkoivat kantaa hedelmää – viiniköynnökseltä kun kestää normaalisti n. 3 vuotta istutuksesta, ennen kuin se rupeaa tuottamaan rypäleitä. Talon ensimmäiset viinit saapuivat markkinoille vuonna 2013 ja tätä nykyä talolta löytyy tarhahehtaareja jo 24. Hattingley Valleyn Classic Cuvée valmistetaan antamalla viinin käydä ja kypsyä sakkojen päällä ilman sulfiittilisäyksiä n. 8 kuukauden ajan; n. 25% viinistä kypsytetään 3 ja 4 kertaa käytetyissä Bordeaux'n ja Burgundin tammitynnyreissä, joilla pyritään tuomaan viineihin leveyttä ja runsautta. Ensimmäisen kypsymisen jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä ja kypsyä pulloissa sakkojen kanssa n. 13 kuukauden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on varsin hailakka, jopa ohuehko vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on aluksi varsin runsas ja rehevä, erottuen joukosta hyvin edukseen; kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, ujoa kermaisuutta ja aavistus kalkkista mineraalia. Tuoksu kuitenkin tuntuu hieman sulkeutuvan lasissa ollessaan siinä missä monet muut vertailun viinit tuntuivat vain aukeavan hengitellessään.

Suussa viini on totuttuun englantilaiskuplivien tyyliin rapsakka, kuiva ja melko kepeä. Viinillä on kuitenkin ilahduttavaa runsautta makumaailmassaan, joka tarjoilee teräksistä mineraalia, tuoretta viheromenaa, kypsän sitruunaista sitrushedelmää ja ujoa kermaisuutta. Rakenteesta pitää huolen melko korkea hapokkuus sekä eloisa, keskikokoinen ja särmikäs, mutta myös melko kestävä mousse.

Melko pitkä ja mukavasti rapsakanpuoleinen jälkimaku jättää kielelle kalkkista mineraalia ja teräksisyyttä, mutta samalla hedelmä taittuu kirpakan viheromenais-sitruunaisesta otteesta muhkeampaan, kevyesti jopa persikkaiseen taittuvaan tyyliin.

Tämä tapaus oli varsin positiivinen yllättäjä: kokonaisuus ei ole mitenkään ylettömän persoonallinen tai ilmaisuvoimainen, mutta siitä löytyy miellyttävää runsautta, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää brittikuohuvissa. Tästä varmaan voi kiittää osittaista pohjaviinin kypsyttelyä vanhoissa tammitynnyreissä; minkäänlaisia tammisia piirteitä kokonaisuudesta ei erottunut, mutta uskon tynnyrikypsyttelyn kyllä antaneen viinille juuri tuota tervetullutta runsautta.

Kokonaisuutena viini suorastaan huokuu tasapainoa, mutta mitään suurta ja ainutlaatuista elämystä tältä viiniltä on turha odottaa – erityisesti laatukuohuvilta yleensä odotettu autolyyttinen vivahteikkuus käytännössä loistaa poissaolollaan. Pähkinänkuoressa viini on oikein kelvollinen ja maukas tekele, joka ei jää mitenkään jälkeen vastaavanhintaisista shamppanjoista – jopa rökittää jotkut hinnakkaammatkin tapaukset – ja toimii varsin hyvin niin laadukkaana maljakuohuvana kuin yleiskäyttöisenä ruokaviininä. Viinistä löytynee paukkuja myös muutamien vuosien kellarointiin, mutta hirveän pitkäaikaista hilloamista varten viiniä ei ehkä kannata hommata.

Lyhyesti: Tasapainoinen, hienostunut ja brittikuohuvaksi mukavan runsas esitys, jossa pääpaino on enemmän hedelmässä kuin autolyyttisissä piirteissä.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein kelvollinen ja uskottava shamppanjan korvike. Vaikka viinistä kyllä löytyy paljon brittikuohuvien henkeä, voisi tämmöistä olla hyvin vaikeaa erottaa sokkomaistelussa samanhintaisten shamppanjoiden joukosta.

Hinnan (34,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

• Valmistaja: Furleigh Estate
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South West England, Dorset
• Rypäleet: Pinot Noir (75%), Pinot Meunier (25%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: £30,00 (~37,54e; Syyskuu 2014, Lontoo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: furleigh estate

Englannin kuohuviinien nousua on ennustettu jo pitkälti yli toista vuosikymmentä ja jonkin verran totuuspohjaakin tuolla ennustuksella tuntuu olevan, kun katsoo miten sekä niin englantilaisten viinitalojen lukumäärä kuin maan kuohuviinien kysyntä tuntuu kasvavan. En sinänsä ihmettele tätä nousujohteista muutosta, sillä tarjoaahan Englanti varsin uskottavat lähtökohdat laadukkaan kuohuviinin valmistamiseen: sekä Etelä-Englannin ilmasto että maaperä kun ovat hyvin samankaltaisia maailman kuuluisimman kuohuviinialue Champagnen välillä. Suuremmat ongelmat tuntuvat olevan lähinnä a) siinä, että monissa taloissa on kyllä intoa tehdä laadukasta viiniä, mutta koska viinitarhat ovat nuoria ja osaamista vähän, voi viinien taso olla hieman vaihtelevaa; b) viinin valmistus – etenkään laadukkaan kuohu-sellaisen – ei koskaan ole halpaa, minkä vuoksi melkeinpä kaikki englantilaiset viinitalot joutuvat hinnoittelemaan viininsä samalle tasolle aidon shamppanjan kanssa. Monilla ihmisillä voi tehdä vaikeuksia iskeä samaa määrää seteleitä tuntemattomasta brittiskumpasta kuin kuuluisasta shamppiksesta.

Mutta myyntitilastot näyttävät, että yllättävän monet ovat valmiita kustantamaan Englannin kuplivista sen, mitä pyydetään. Tässä toki on varmasti avittanut se, että monet englantilaiset kuohuviinit ovat voittaneet useita kuohuviinisokkomaisteluja, joissa Champagnen ja Englannin kuohuviinejä on maisteltu ristiin ja rinnakkain. Juuri tästä syystä halusin itsekin pitää sellaisen maistelun, jossa Englannin kuohuvia maisteltaisiin muiden kuplivien seassa sokkona ja arvioitaisiin, erottuisivatko nämä kuohuvat jotenkin muista.

Lounais-Englannin Dorsetissa sijaitseva Furleigh Estate on talon toisen omistajan, Rebecca Hansfordin, lapsuudenkoti. Hänen isänsi möi tämän alun perin maitotilana toimineen maatalon pois, mutta vuonna 2004 Rebecca ja hänen miehensä Ian ostivat talon takaisin. Vuonna 2005 he istuttivat talon maille viiniköynnöksiä ja perustivat Furleigh Estaten viinitalon. Talon ensimmäinen vuosikerta saatiin tehtyä vuonna 2009 ja tätä nykyä talon n. 28 hehtaarilla kasvaa 22,000 viiniköynnöstä, joista n. 15,000 on ensisijaisesti kuohuviinin valmistukseen tarkoitettua Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tämä meikäläisen maistelussa ollut pullo on alun perin hommattu Lontoosta ja se on Blanc de Noirs, eli rypälepohjasta löytyy vain punaisia rypäleitä, Pinot Noiria ja Pinot Meunieria. Käymisen ja 9 kk terästankkikypsyttelyn jälkeen viini on pullotettu ja se on saanut kypsyä 18 kk hiivasakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

Viinillä on keskisyvän kellervä väri. Yleensä tämmöinen väri kuohuvissa vihjaa kehittyneempään ikään, mutta Blanc de Noirs -viineissä tämä on seurausta siitä, että viini on valmistettu yksinomaan punaisista rypäleistä; vaikka rypäleet murskattaisiin äärimmäisen varovaisesti, tummien rypäleiden kuorista silti uuttuu aina sen verran väriä mukaan, että lopputulos on perinteistä kuohuviiniä syvemmän värinen, vaikkei varsinaisesti punaiseen taittuisikaan.

Viinin tuoksu hämmentää. Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran jopa vialliselta, todennäköisesti kohtalaisen reduktiiviselta, sillä ensivaikutelmaltaan tuoksu on aika tyrmäävä: seissyttä merivettä, hieman kumimaisuutta, pehmeäksi mennyttä sipulia ja jotain pölyistä. Yleisilmeen seasta löytyy myös kypsää kellervää hedelmää, joka jopa taittuu ujosti myös hedelmäkarkkisuuteen, sekä ujoa vegetaalisuutta, joka muistuttaa etäisesti raparperia.

Onneksi tuoksun epämiellyttävät piirteet jäävät vain nokkasektorille, sillä maultaan viini on ilahduttavan puhdaspiirteinen. Makumaailmasta löytyy Englannin kupliville tyypillisen tuntuvaa, kalkkista mineraalisuutta, mutta muuten kokonaisuus on hieman yksioikoinen, tarjoillen lähinnä kypsää, persikkaisuuteen taittuvaa keltaista hedelmää ja ujoa punaista omenaa. Viinillä on suht täyteläinen suutuntuma ja melko kuiva yleisilme – aivan rutikuiva viini ei ole, sillä sen dosage tuntuu ujona makeutena ja runsautena. Kokonaisuutta sävyttää runsas, kohtalaisen suurikokoinen ja kestoltaan keskipitkä mousse, minkä lisäksi happoja on mukavan runsaasti.

Suuhun jää pitkä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu teräksisyyttä ja kalkkista mineraalia, kevyttä paahteista autolyysiä, hillittyä keltaista hedelmää ja ujosti silputtua persiljaa muistuttavia vihertäviä sävyjä. Melko voimakas mineraalisuus antaa jälkivaikutelmalle kohtalaisen bitterisen terän.

Todennäköisesti reduktiivisuuden tuoma tyrmäävä nokkapuoli oli kyllä melko kuoppainen startti viinille, mutta onneksi viini oli muuten vallan miellyttävä tapaus. Erityisesti Englannin kuohuviineille tyypillinen, voimakas mineraalisuus oli hyvin läsnä, minkä lisäksi viinistä löytyi mukavasti rakennetta happojen muodossa. Kokonaisuus kuitenkin jäi kohtalaisen yksiulotteiseksi, eli varsinaisia sakkakypsymisen tuomia autolyysin piirteitä ei juurikaan erottanut, ja koska viini oli tyyliltään Blanc de Noirs, ei kokonaisuudesta löytynyt myöskään Chardonnayn tuomaa rapeampaa hedelmää.

Loppupeleissä viini oli melko miellyttävä Blanc de Noirs -skumppa, josta löytyi ilahduttavan paljon napakkaa mineraalisuutta ja ryhtiä, mutta vastaavan hintaluokan shamppiksiin ero jäi melko suureksi, joten tässä tapauksessa Englannin kuohuvien hintapreemio ei enää tuntunut perustellulta. Ilman tömäkkää tuoksuaan tämä viini olisi kyllä ansainnut piirun verran paremman arvosanan, mutta silti oltaisiin kyllä alisuoriuduttu hintaluokkaan nähden.

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja miellyttävän ryhdikäs, mutta samalla yleisilmeeltään melko mutkattomaksi ja yksiulotteiseksi jäävä englantilainen Blanc de Noirs.

Arvio: Miellyttävä – viinistä kyllä erottaa, että tässä ei ole tusinakuohuva kyseessä, mutta harmillisesti tämä ei onnistu realisoitumaan paletilla. Liekö tämä sitten kiinni viinintekijästä, vielä turhan nuorista rypäleköynnöksistä, jostain muusta, vai edelläolevien tekijöiden yhteisvaikutuksesta?

Hinnan (~37,54e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Enrico Serafino Alta Langa 2008

Enrico Serafino Alta Langa Metodo Classico Brut 2008

• Valmistaja: Enrico Serafino
• Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Alta Langa
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe
• Rypäleet: Chardonnay, Pinot Noir
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~20,00e (Toukokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: enrico serafino

Pari vuotta sitten Piemontessa reissatessamme meikäläiselle aukesi Alta Langan viinien maailma. Nämä ovat kuohuviinejä, joilla Piemonte yrittää haastaa naapurimaakunta Lombardian Italian kuohuviinien herruudesta – Lombardia kun on tunnettu muodin pääkaupunki Milanon lisäksi ensisijaisesti maan- ja maailmankuuluisista Franciacortan kuohuviineistä.

Barolon viinialueen eteläpuolelta löytyville korkeille rinteille ilmestynyt Alta Langan viinialue pyrkii toden teolla haastamaan Franciacortan lisäksi myös Champagnen kovatasoisilla kuohuvilla: Alta Langan appellaatiosäädökset kun ovat tiukkuudessaan varsin vaativat maailman mittakaavassa. Viinit saavat olla ainoastaan kuivia (Brut Naturesta (0 g/l) Extra Dryhyn (17 g/l)), niiden on oltava aina shamppanjan ja Franciacortan tapaan pullokypsytettyjä ja pullokypsytyksen on oltava kestoltaan minimissään 30 kk – erityisesti tämä kriteeri rökittää mennen tullen niin Cavan (9 kk), Champagnen (15 kk) kuin Franciacortan (18 kk) pullokypsyttelyjen pituuden. Alta Langan viinien on oltava aina valmistettu Chardonnaysta ja Pinot Noirista; rypäleiden sekoitussuhdetta saa tuottaja vapaasti vaihdella tyylin mukaan, mutta ymmärtääkseni viinin on aina oltava näiden kahden rypäleen sekoite. Lisäksi laki sallii maksimissaan 10% lisäyksen muita paikallisia lajikkeita.

Alta Langa on onnistunut kiipeämään hämmentävän ketterästi Italian appellaatiovuoren huipulle: aluetta ruvettiin hahmottelemaan vuonna 1990, vuonna 1994 alueelta ruvettiin tuottamaan viiniä kaupallisia määriä ja tästä vain 8 vuotta myöhemmin, vuonna 2002, Alta Langa sai oman DOC-appellaationsa. DOCG-tasoiseksi alue nostettiin vuonna 2011.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -maisteluun (josta hieman enemmän äskettäisessä arviossani Agustí Torelló Matan Cavasta) tuli yksi viini oman kellarini ulkopuolelta: tämä Italiasta ostettu Alta Langa, joka tyylillisesti sopi maistelun viinien joukkoon kuin nenä päähän. Viinin on tuottanut Enrico Serafino, vuonna 1878 samannimisen herran Roeroon perustama viinitalo, joka tuottaa useimpia alueelle tyypillisiä viinityylejä – Alta Langan kuohuviinit yhtenä uusimmista lisäyksistä talon valikoimiin. Tästä viinistä ei tahtonut löytyä muita speksejä kuin se, että se on valmistettu Pinot Noirista ja Chardonnaysta ja viini on saanut kypsyä pulloissa sakan päällä 36 kk ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hailakan vihertävä väri.

Tuoksu tuntuu aluksi hieman tunkkaiselta ja villaiselta, minkä lisäksi seasta löytyy hieman nahistunutta omenaa ja ujoa pahvisuutta. Viini kuitenkin rupeaa saamaan palikoitaan kohdalleen lasissa hengitellessään ja kokonaisuuteen rupeaa ilmestymään myös kypsempää omenaa ja hentoa nougat'ta, sekä kevyesti taustalla värjöttelevää vihertävää lehtisyyttä.

Suutuntumaltaan viini on kepeä ja freesi, mitä pieni ja hillitymmänpuoleinen, mutta samalla varsin innokkaasti nipistelevä, kestävä mousse komppaa hyvin. Tuoksun tunkkaisuutta ei löydy mausta lainkaan, vaan kokonaisuus on hyvin puhdaspiirteinen – joskin todella teräksinen ja jopa hieman vihersävyinen. Makumaailmasta löytyy raa'ahkoa viheromenaa, teräksistä mineraalisuutta, hieman vihertävää koivunlehtisyyttä ja ujoa greippiä. Hapot ovat hyvin tuntuvat ja varsin kirpeät.

Suuhun jäävä jälkimaku on yleisilmeeltään varsin rapea ja teräksinen, minkä lisäksi kielelle jää vielä viheromenaisuutta ja yleisilmettä sävyttävää, ujosti koivunlehtiä muistuttavaa vihertävyyttä. Loppua kohti viinin rapsakkaan jälkivaikutelmaan alkaa tulla myös ujosti paahteisia ja hennosti taikinaisuutta muistuttavia autolyysin sävyjä.

Tässä Alta Langassa esiintynyt vihertävyys hämmensi monia, eikä viini tuntunut saavan erityisen lämmintä vastaanottoa. Kokonaisuus vaikuttikin kuohuviiniltä, jonka valmistuksessa on käytetty turhan alikypsiä rypäleitä, minkä vuoksi yleisilmeestä tuntui puuttuvan balanssia. Viini tuntui olevan hieman hajallaan, ilman kummoista fokusta; periaatteessa palikat hyvään viiniin olivat olemassa, mutta kokonaisuus ei vain pelannut yhteen. Parhaimpina hetkinään viini oli peräti erittäin hyvä esitys, mutta melko kummallisen tuoksun ja vihersävyisen makumaailman vuoksi se ei jaksanut nousta lähellekään maistelun parhaiden viinien tasoa.

Viinistä jäi hieman epävarmat fiilikset; konsensusta ei varsinaisesti saatu siihen, oliko meillä käsillä vain hieman epäkelpo pullo, vai oliko viinin tyyli tosiaan tällainen. Ilman viinin uusintamaistoa en itse uskalla heittää mitään lopullista päätöstä. Alta Langa on kuitenkin kerännyt kritiikkiä siitä, että kovista laatustandardeistaan huolimatta alueen viineissä on hyvinkin rankkaa laadunvaihtelua talojen tyyleissä: toiset tuottajat voivat tehdä todella vaikuttavia kuohuviinejä, joista voi hyvinkin olla laadukkaiden shamppisten haastajiksi, kun taas toiset tuottajat tekevät innolla kuohuviiniä ilman selvää kuvaa ja osaamista miten laadukasta kuohuviiniä tehdään – tällaiset viinit ovat olleet yleensä todella ankeita ja mauttomia esityksiä, mutta pahimmillaan täysin Champagnen viineihin verrattavalla hintalapulla. Tällä hetkellä Alta Langa vielä vaikuttaa nuorelta viinialueelta, joka edelleen etsii suuntaa ja omaa tyyliään. Parhaat Alta Langat ovat oikein vaikuttavia esityksiä, mutta ainakaan tällä hetkellä en itse uskaltautuisi ostamaan alueen viinejä sika säkissä -meiningillä sokkona.

Lyhyesti: Hyvin teräksinen, rapsakka ja myös hieman hämmentävän (ja paikoin jopa aavistuksen häiritsevän) vihersävytteinen laatukuohuviini Piemontesta.

Arvio: OK – kovatasoisista lähtökohdistaan huolimatta tämä viini jäi melko vaatimattomaksi tuttavuudeksi. Jäi hieman epäselväksi, oliko meillä maistelussa vain kehno pullo, vai oliko viini tyyliltään tosiaan tällainen.

Hinnan (~20,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Brut Nature 2008

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Brut Nature 2008

• Valmistaja: Agustí Torelló Mata
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava Gran Reserva
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Macabeu (42%), Parellada (33%), Xarel•lo (25%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,90e (Marraskuu 2015, Liviko Store Lootsi Keskus, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: celler del cava

Toukokuussa 2016 järjestin sokkomaistelun teemalla "Shamppanjan haastajat"; tässä maistelussa tarkoituksenani oli haastaa ihmisten mielikuvaa Champagnen viineistä maailman parhaimpina kuohuviineinä maistattamalla erilaisia, korkealaatuisia kuohuviinejä, jotka pystyisivät tarjoamaan Champagnen veroista laatua. Kyseessä ei ollut varsinaisesti tarkoituksena etsiä kuohuviinejä, jotka pystyisivät imitoimaan Champagnen viinejä mahdollisimman tarkasti, vaan tuoda tarjolle kovatasoisia kuohuviinejä, jotka pystyisivät vakuuttamaan omalla, persoonallisella tyylillään. Päädyin maistattamaan viinit täysin sokkoina, jotta maistajien mielikuvat ja asenteet eivät pääsisi vaikuttamaan lopulliseen arvioon. Maistelu aloitettiin Agustí Torelló Matan Gran Reserva -tasoisella vuosikerta-Cavalla.

Syksyllä 2014 Viinimestarikoulutusryhmällä tekemämme reissu Kataloniaan, Espanjaan, oli itselleni varsin silmiäavaava matka. Vaikka tätä ennen olinkin maistanut muutamia korkeatasoisempia Cavoja, oli viinityyli silti mielikuvissani asettunut enemmän simppeleiden ja edullisten (mutta hintaansa nähden usein tasokkaiden) kuohuviinien tasoon. Vasta kun vierailimme usean kovatasoisen Cava-tuottajan luona rupesin ymmärtämään, että Cava ei ole vain Codorníun ja Freixenetin kaltaisten jättituottajien perusskumppaa, vaan alueella tehdään myös äärimmäisen kovatasoista, vaikuttavaa ja vivahteikasta laatukuohuvaa, eikä niiden tuottajilla ollut minkäänlaista kiinnostusta emuloida Champagnen viinejä – he olivat ylpeitä omasta viinityylistään ja pyrkivätkin tuottamaan paikallisista rypälelajikkeista viiniä, joka olisi sekä laadukasta maailmanluokan kuohuviiniä, että selkeästi alueen tyyliä kunnioittavaa.

Mielestäni yksi ehdottomasti kovatasoisimmista Cava-tuottajista oli (ja on edelleen) Sant Sadurní d'Anoian "Cava-kaupungin" reunoilla majaansa pitävä Agustí Torelló Mata - kiinnostuneiden kannattaa vilkaista tästä meikäläisen raportti vierailustamme tuottajalle. Talon tyyli on varsin tinkimätön: viinejä tuotetaan vain paikallisista, perinteisestä Cava-lajikkeista (eli kansainvälisiä lajikkeita ei viineissä käytetä, vaikka ne olisivatkin sallittuja) ja viinien kypsytysajat ylittävät reilusti alueen minimisäädökset. Talon perusviini on jo Reserva-tasoinen (vähintään 15 kk sakkakypsytystä ennen korkinvaihtoa) ja käytännössä kaikki muut kuohuviinit ylittävät Gran Reserva -tasoisten viinien kypsytysvaatimukset (vähintään 30 kk sakkakypsytystä). Lisäksi talo ei halua tehdä "hahmottomampaa" viinityyliä valmistamalla ns. NV-viiniä eli sekoittamalla eri vuosikertoja, vaan kaikki talon kuohuviinit pohjautuvat ainoastaan yhteen vuosikertaan – tämän vuoksi viinien tyyli saattaa muuttua havaittavasti eri vuosikertojen välillä.

Sokkomaisteluuni valikoitui eräällä Tallinnan-reissullani Lootsi Keskuksen viinimyymälästä hommaamani Agustí Torelló Matan Gran Reserva -Cavan Brut Nature -versio. Kyseessä on siis viini, johon ei ole korkinvaihdon yhteydessä lisätty grammaakaan sokeria, vaan viini on täysin rutikuiva. Viini on perinteisistä Cavan kolmesta rypäleestä valmistettu blendi, mutta yleensä Cavassa pääosaa näyttelevä Xarel•lo on siirretty taka-alalle ja suurimpaan rooliin on päästetty Macabeo eli Viura.

Viinillä on keskisyvä sitruunankeltainen väri.

Lasista kohoaa ihastuttavan runsas, kypsähkö ja melko paahteinenkin tuoksu, jossa tuntuu kypsää sitruksisuutta, hasselpähkinäistä paahteisuutta, hillittyä hiivaisuuttaa, kevyttä makeahkoa kumimaisuutta, hentoa keltaista rusinaa, aavistus makeaa savuisuutta ja ujo karamellisen oksidatiivinen alavire. Tuoksun yleisilme on selkeästi moniulotteisempi ja kehittyneempi, mitä Cavalta yleensä odottaa.

Kuten Brut Nature -kuohuviiniltä voi odottaa, viini on suussa kepeä, rutikuiva ja erittäin eloisa. Intensiivistä makumaailmaa hallitsee kalkkinen mineraalisuus, raikas viheromenaisuus ja kevyesti limettiin taittuva sitruksisuus. Taustalla erottuu kehittyneempiä piirteitä, kuten hillityn leipäistä ja ujon pähkinäistä paahteisuutta ja aavistus savuisuutta. Iän tuomat, maltillisen makeat keltaisen rusinaiset ja aavistuksen karamelliset sävyt tuovat mukavaa viinillisyyttä kokonaisuuteen, vaikka viinin suutuntuma onkin hyvin rapea ja kepeä, jopa ujosti vihersävyinen. Vaikka mousse on suorastaan poikkeuksellisen pehmeää, lempeää ja hienostunutta, on se silti myös mukavan napakkaa ja kohtalaisen kestävää. Rakenne pysyy loistavasti paketissa, kiitos tuntuvan, lähes veitsenterävän hapokkuuden.

Raikkaan rapsakkaa ja miellyttävän vivahteikasta jälkimakua hallitsevat tuntuvan kalkkipölyisen mineraaliset, limettisen ja viheromenaiset piirteet, mutta kun ne lopulta häipyvät, jää kielelle pitkä, eloisa ja kevyesti nipistelevä jälkivaikutelma, jossa viipyilee kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, hennosti rusinaista makeutta ja ujoa karamellisuutta.

Kokonaisuutena Agustí Torelló Matan rutikuiva Brut Nature on kaikin puolin mainio ja herkullinen esitys. Viinissä ei ole samanlaista leveyttä ja runsautta kuin monissa Champagnen kuohuviineissä, mutta sen todella kepeä ja mineraalinen, mutta samalla yllättävän runsas ja vivahteikas ote tuo kyllä mieleen monet Côte des Blancsin Blanc de Blancs -shamppanjat, joskin hyvin omanlaisella, Cavamaisella persoonalla. Viinistä erottaa selkeästi sen, ettei tässä ole tarkoitus tehdä vain teräksistä ja terävää kuohuviiniä, vaan siihen selkeästi on haluttu saada myös sellaista syvyyttä ja viinillisyyttä, mitä ainoastaan pitkä sakan päällä kypsyttely voi tuoda. Kokonaisuudessa yhdistyy rutikuiva rapsakkuus, erittäin tuore ja jopa hieman vihertäväsävyinen hedelmä, tyylikäs autolyyttinen vivahteikkuus ja pitkän iän tuoma runsaus erittäin tasapainoisella tavalla. Agustí Torelló Mata onnistuu kyllä tuottamaan kerta toisensa jälkeen hurmaavaa kamaa. Kun vielä ottaa huomioon talon viinien erittäin kilpailukykyisen hintatason, ei voi todeta muuta kuin että on se kova.

PS. Kannattaa tähän perään vilkaista verrokiksi myös arvioni ATM:n osittain tammitynnyreissä käytetyistä ja kypsytetyistä Macabeo-viineistä valmistetusta Gran Reserva Brut Nature Barricasta!

Lyhyesti: Erittäin vakuuttava ja moniulotteinen Cava, jossa sekä pitkä kypsytys sakan päällä että pidempi kellarointi tuovat kokonaisuuteen hurmaavaa kompleksisuutta ja viinillisyyttä.

Arvio: Erinomainen – ei tämä viini vielä haasta niitä kaikkein parhaita Cavan tai Champagnen kuohuviinejä, mutta omassa sarjassaan se kuuluu helposti kärkikastiin. Kohtuullisesti hinnoiteltujen kuohuviinien parhaimmistoa.

Hinnan (14,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Xavier Frey Riesling Brut 2006

Xavier Frey Crémant d'Alsace Riesling Brut Millésimé 2006

• Valmistaja: Xavier Frey
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Crémant d'Alsace
• Maa: Ranska
• Alue: Alsace
• Rypäleet: Riesling (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 14,00e (Huhtikuu 2016, Worldwide Wines)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Yksi viiniharrastuksen hienoimpia puolia on se, että halutessaan voi oppia jatkuvasti jotain uutta. Esimerkiksi pitkään pidin Alsacen Crémanteja lähinnä simppeleitä ja nuorena juotavina kuohuviineinä. Tai vaikka Riesling on yksi Crémant d'Alsacen sallituista lajikkeista, oletin Riesling-kuohuvien olevan melko pitkälti saksalainen homma. Sitten vastaani kävelee skumppa, joka romuttaa kaikki viinityyliin liittyvät käsitykseni kertaheitolla.

Xavier Frey on Alsacelainen tuottaja, josta en löydä mitään tietoja. Oikeasti, Google ei paljasta herrasta yhtään mitään. Ainakin samanniminen herra liittyy jotenkin Frey-Sohlerin viinitalon historiaan, mutta epäilen, ettei kyseessä ole sama mies. Tai tietenkin voi olla, kuka tietää. Joka tapauksessa, koska internetpreesens on yhtäläisyysmerkki sille, että joku on oikeasti olemassa, voisin väittää, ettei ole olemassa Xavier Frey -nimistä viinintuottajaa; ainoastaan se, että olen maistanut tämän kyseisen kuohuviinin useita kertoja on todisteena minulle siitä, että tämänniminen tuottaja on kaikesta näkymättömyydestään huolimatta olemassa.

Koska tuottajasta ei tietoja löydy, ei myöskään viinistä löydy speksejä – tai edes yhtä ainutta kuvaa. Etiketistä voi päätellä viinin olevan Rieslingistä valmistettu ja ikääkin sillä näyttää olevan 10 vuotta (mikä on vaikuttavan paljon niin Crémant d'Alsacelle kuin noin yleensä valtaosalle maailman kuohuviineistä). Mitään valmistusteknisiä asioita tai analyysiarvoja en pysty tähän heittämään, joten arvion on nyt vain nojattava meikäläisen sanaan.

Viinin väri on tasainen, runsaan kellanvihreä, jossa kohtalaisen voimakas keltaisen sävy vihjaa viinin kehittyneemmänpuoleiseen ikään.

Tuoksultaan viini on hyvin ilmaisuvoimainen ja ennen kaikkea selvästi hyvin lajiketyypillisesti Riesling; tuoksua nimittäin hallitsee varsin voimakkaana kehittyneen Rieslingin petrolisuus, jota en olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitella löytäväni kuohuviinin puolelta! Viinin rehevää petrolisuutta komppalievat sitruunankuoriset, kevyen hunajaiset, hennon persikkakarkkiset ja ujon kukkeat piirteet.

Suupuolella viini on kuiva, mutta silti suutuntumaltaan rehevä ja täyteläinen. Runsautta kuitenkin suitsivat mainiosti viinin hyvä hapokkuus ja melko runsas, pehmeänä tuntuva, kermainen mousse. Makumaailmassa tuntuu kypsää sitrusta, hillottua sitruunankuorta, kevyttä kehiityneen Rieslingin petrolisuutta ja ujoa bitteriä. Kokonaisuus on selvästi runsas ja kypsä, mitä kehittyneet piirteet korostavat edelleen, mutta viini ei siltikään ole millään tavalla överi.

Suuhun jää melko pitkä ja miellyttävän raikas, hedelmävetoinen jälkimaku jota hallitsevat kypsän sitruunaisuuden dominoiva sitruksisuus, makeutta vihjaileva hunajaisuus, hillitty omenaisuus, kevyenpuoleinen petrolisuus ja ujot mausteiset piirteet.

Kyllä näitä yllätyksiä aina silloin tällöin tulee. Ei sitä olisi voinut kuvitella, miten hienosti Crémant d'Alsace voi kehittyä. Tai että vastaan tulisi kuohuviini, joka oikeasti tuoksuu ja maistuu tyhjäkäynnillä olevalta linja-autolta. Hyvällä tavalla, tottakai!

Viinistä löytyy runsaasti persoonaa, mutta sen lisäksi myös rakennetta ja sopusuhtaisuutta: tämä ei ole vain kuriositeettitason tapaus, vaan myös varsin uskottava, ruokapöytään vaivattomasti soveltuva kuohuviini. On silti hyvä muistaa, että jos aikoo tuoda tällaisen pullon yllätyksenä pöytään, kannattaa tottakai tarkistaa ruokailijoilta etukäteen, ettei kukaan loukkaannu, jos viini tuoksuu paloöljyltä! Näin kehittyneempien Rieslingien ystävänä olin itse varsin täpinöissäni, kun vastaan tuli näin kiehtova kupliva, mutta voin kuvitella joidenkin reagoivan tällaisiin tapauksiin enemmän järkytyksellä kuin ilahtuneella innostuksella!

Lyhyesti: Persoonallisen petroliseksi kehittynyt, varsin runsas, mutta miellyttävän rakenteikas Riesling-kuohuviini Alsacesta.

Arvio: Erittäin hyvä – yleensä melko turvallisten (ja usein myös turhankin tylsien) Alsacen kuohuviinien joukossa tämä tapaus on varsin positiivinen outolintu!

Hinnan (14,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.