Maeloc Sidra Natural Ecológica

Maeloc Sidra Natural Ecológica

• Valmistaja: Custom Drinks
• Tyyppi: Siideri
• Maa: Espanja
• Alue: Galicia
• Omenalajikkeet: Peró, Príncipe, Rabiosa, Raxó, Verdeña
• Koko: 0,7
• Hinta ostohetkellä: 6,98e (Huhtikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 6,98e (Heinäkuu 2017, Alko)

Galicialainen luomusiideri Maeloc Sidra Natural Ecológica on siideri, joka näyttää tulevan vastaani tasaisin väliajoin, eli noin vuoden välein. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän siideriin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla alkukesästä 2015. Seuraavan kerran bongasin siiderin, kun se saapui Alkon valikoimaan kertaostona keväällä 2016. Nyt siideri näyttää palanneen uudelleen Alkon valikoimiin uutena kertaeränä. Tämä arvio on kirjoitettu viime vuonna Alkosta ostetun pullon perusteella, mutta koska siideri tuntui olevan tuolloin melko identtinen vuonna 2015 maistettuun nähden, voin kuvitella siiderin tyylin pysyvän enemmän tai vähemmän saman kaltaisena vuosikerrasta toiseen.

Maeloc-siiderit tulevat siis Galiciasta, joka on Espanjan luoteisnurkassa, aivan Portugalin pohjoispuolella sijaitseva alue. Tämä alue on juomapuolella tunnettu erityisesti rapsakoista valkoviineistään, mutta koska käytännössä koko Espanjan pohjoisraja on omenanviljelyaluetta, tulee alueelta myös runsaasti siidereitä. Espanjalainen Custom Drinks vaikuttaa tuntuvan joko osuuskunta- tai négociant-periaatteella, sillä näiden siidereiden omenoiden kerrotaan tulevan yli 1000 paikalliselta pienviljelijältä. Tuotteen nimestä voi päätellä sen, että se on rutikuiva ("natural", eli ei makeutettu) ja luomu ("ecológica").

Siiderillä on utuinen, kevyesti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri.

Lasista kohoaa siiderin raikas, kirpeänpuoleinen ja hennon rustiikkinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, kevyemmällä otteella rapsakkaa viheromenaa, hillittyä ylikypsän omenan tuomaa makeaa omenahilloa, hennosti rustiikkista nahkaisuutta ja maatalon takapihaa sekä ujoa, epämääräisen valkoviinillistä hedelmäisyyttä.

Suussa siideri on rutikuiva, kirpeän hapokas ja matalahiilihappoinen. Makua hallitsee tuore, vihertävä omenaisuus, joskin taustalla häilyy kevyttä nahkaisuutta ja ujoa lantaisuutta. Lisäksi siideristä erottuu ujoa, mukavan karheaa särmää tuovaa tanniinisuutta sekä aavistus kypsempää, hennosti makeampana tuntuvaa keltaista hedelmää.

Jälkimaku on kirpakka, kevyen nahkainen, ylikypsän omenainen, hennon maamainen ja ujosti tanniinisen karhea. Siideristä jää suuhun lyhyehkö, mutta mukavalla tavalla maalaisen vivahteikas jälkivaikutelma.

Tämä rutikuiva Maeloc on mainiota, maukkaalla tavalla kepeää ja raikasta tavaraa, josta löytyy sopivasti – muttei aivan överisti – funkahtavaa rustiikkisuutta. Kokonaisuus on tietyllä tavalla mutkaton, mutta syvyyttä löytyy riittävästi, että siideri ei tunnu millään tavalla tylsältä, vaikka parhaimpiin britti- ja ranskalaissiidereihin nähden onkin vähän simppelin tuntuinen.

Siiderin ehdottomasti parhaita puolia on sen rapsakka, viheromenainen hapokkuus. Kokonaisuus on niin matalahiilihappoinen, että herkemmät voisivat pitää siideriä jo täysin flättinä, mutta freesin happorakenteensa ansiosta siideri ei tunnu lainkaan laiskalta ja väsähtäneeltä, vaan yllättävän raikkaalta ja eloisalta. Suosittelen kuitenkin varautumaan siihen, ettei siideristä aivan kauheasti kuplaa löydy. Yleisesti tämä siideri kuitenkin tuntuu olevan ensisijaisesti näppärä ruokaviini esimerkiksi salaateille tai mereneläville, ei niinkään sellaisenaan kesäkuumalla hörsittävä tapaus. Tai kyllähän tämä sellaiseenkin hommaan sopii hyvin, mutta itse suosin siihen hommaan runsaampia ja pullokooltaan pienempiä tapauksia.

Baarissa tämä puteli maksoi 15,90€, mikä tuntui melko tyyriiltä tällaiselle juomalle, mutta Alkon vajaan seitsemän euron hinta on tasoltaan jo selkeästi tolkullisempi. Nyt kun siideriä saa taas handelin hyllyiltä, suosittelen nappaamaan putelin testiin palanpainikkeeksi kesäisille ruoille!

Lyhyesti: Maukasta ja raikasta tavaraa, joka saattaa rutikuivalla olemuksellaan, reippailla hapoillaan ja olemattomilla kuplillaan olla astetta haastavampi siideri haasteita etsivälle.

Arvio: Hyvä – selkeästi muhkeampia ja rustiikkisempia brittiläisiä ja ranskalaisia serkkujaan kepeämpi, hapokkaampi ja mutkattomampi siideri ilman jäännössokeria tai turhia krumeluureja.

Hinnan (6,98e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

• Valmistaja: Caves Fèlix Massana Ràfols
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo (65%), Macabeo (25%), Parellada (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,65e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: fèlix massana ràfols

Vuosi sitten tilausta Decántaloon tehdessäni pistin mukaan kyytiin muutamia edukkaampia kuohuviinejä täyttämään kuljetuslaatikkoa sopivankokoiseksi satsiksi täydentääkseni. Yksi kupliva, joka osui silmiini oli Reserva-tasoinen luomu-Cava Ecològic melko tuoreelta viinitalo Fèlix Massana Ràfolsilta. Mutta vaikka tämä viinitalo on perustettu melko hiljattain, on talon taustavoimilla paljon kokemusta viininvalmistuksesta – kyseessä on perhetalo, joka viljelee 20 tarhahehtaariaan jo 4. sukupolvessa. Tämä luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu viini käy ja kypsyy aluksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakkojen päälle pulloihin. Cavan alueella Reserva tarkoittaa vähintään 15 kk pullokypsytystä, mutta Fèlix Massana kypsyttää viiniään yli kaksi kertaa pidempään, eli kolme vuotta – tällä kypsytysajalla viini voitaisiin luokitella jo Gran Reservaksi, mutta tämä korkeampi luokitus on varattu viineille, joita kypsytetään pulloissa vähintään neljä vuotta.

Viinillä on hailakka limetinvihertävä väri.

Tuoksultaan viini on raikas ja Cavalle tyypillisen hedelmäinen; nokkapuolelta löytyy kypsänmakeaa omenaa, hillittyä sitruksisuutta ja kevyesti reduktiivista kumisuutta ja hentoa savuisuutta.

Maultaan viini on Brut Nature -tyylille odotetusti kirpeä ja hyvin hyvin kuiva. Puhdaspiirteinen, mutta kohtalaisen hillitty makumaailma pistää melko ujoin ottein omenaisuutta, kevyttä kumimaisuutta ja hillittyä merellistä mineraalisuutta. Ryhdistä pitävän huolen niin kohtalaisen tuntuva hapokkuus kuin hieman hillitty, mutta kiitettävän kestävä, pienikokoinen mousse.

Lopuksi suuhun jää puhdaspiirteinen, raikas ja melko pitkäkestoinenkin jälkimaku, jossa tuntuu merellisen suolaista mineraalisuutta, sitruksisuutta ja kypsää keltaista omenaa.

Kokonaisuutena viini on mukavan tasapainoinen, ryhdikäs ja puhdaspiirteinen esitys, mutta loppupeleissä ei kovinkaan ihmeellinen. Kokonaisuudesta tunnistaa kyllä sen, että kyseessä on Cava, mutta mitään sellaista karaktääriä ei viinistä löydy, että se saisi itsensä erottautumaan miljoonasta muusta vastaavasta rutikuivasta Cavasta. Vastaavia esityksiä löytyy Alkonkin valikoimasta kourallinen, ja vaikka tämä olikin rahtikustannukset (0,94€) mukaan luettuna edullisempi kuin Alkon Cava Brut Naturet (edullisimmat 12–14€), ei euron parin säästö ollut tällä kertaa sen väärti, että viini olisi tuntunut kannattavalta ostokselta. Jos haluan simppeliä perustason Cava Brut Naturea, ei sillä ole väliä, maksaako se nyt kympin vai kaksitoista. Viinin voi siis sanoa olevan hintansa väärti ostos, mutta ei varsinaisesti sellainen, jota voisin erityisesti suositella hommaamaan Decántalosta – sikäli kun tämä fantastinen espanjalaisten viinien nettikauppa alkaisi taas toimittaa viinejä Suomeen.

Lyhyesti: Tyylipuhdas ja ryhdikäs, mutta loppupeleissä melko yksipuoliseksi, mutkattomaksi ja yllättömäksi jäävä rutikuiva luomu-Cava.

Arvio: Miellyttävä – simppeli skumppa joka sopii arkisiin tilanteisiin tai kesäkuumalle, mutta joka tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoa kutkuttavaa.

Hinnan (9,65e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Bryggeri Sofia Imperial Stout

Bryggeri Sofia Imperial Stout

• Valmistaja: Bryggeri Helsinki
• Tyyppi: Olut, Stout
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
• Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage

• Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: paris wine company

Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

• Valmistaja: Hattingley Valley
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South East England, Hampshire
• Rypäleet: Chardonnay (48%), Pinot Noir (33%), Pinot Meunier (17%), Pinot Gris (2%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 34,90e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 34,90e (Maaliskuu 2017, Alko)

Lisää englantilaisia kuplivia!

Vajaa vuosi sitten pitämässäni kuohuviinimaistelussa (tästä enemmän arvostelussa Agustí Torelló Matan Gran Reserva Brut Naturesta) ajattelin pistää sokkona maisteltavaksi viinejä, joista olisi haastamaan klassisesti maailman parhaimpina kuohuviineinä pidetyt shamppanjat. Loogisesti maistelusta löytyi useampikin kuohuviini Englannista, sillä nämä viinit ovat lyhyessä ajassa saaneet paljon huomiota juuri korkean tasonsa vuoksi – monissa sokkomaisteluissa brittikuplivia on verrattu positiivisesti shamppanjoihin ja jotkut saarivaltion viinit ovat jopa rökittäneet monet esikuvansa mennen tullen!

Yksi tuota Vanhaa Imperiumia edustamaan valikoituneista viineistä oli Alkon valikoimista silloin löytynyt ja sittemmin myös sinne palannut Hattingley Valley Classic Cuvée Brut. Erikoisesti talon sivuilla puhutaan vain vuosikerrallisista viineistä, mutta Alkosta sai vain NV-tavaraa. Kenties kaikki talon viinit pohjautuvat vain yhteen vuosikertaan, mutta viinit silti merkitään totuttuun kuohuviinien tapaan vuosikerrattomiksi? Kukaties. Noh, tästä syystä en ole varma, mihin vuosikertaan tämä meikäläisen pullo perustuu, mutta internetistä löytyi ainakin vuosikertaan 2013 pätevä rypälesekoitus, jonka mukaan viinistä puolet on punaisia ja puolet valkoisia rypäleitä. Mielenkiintoinen twist asiaan tulee siinä, että viinistä löytyy pari prosenttia Pinot Gris'tä! Tämä on lajike, joka on toki sallittu myös Champagnessa, mutta jonka viljelty pinta-ala kattaa siellä vain prosentin murto-osia, eli lajiketta ei todellisuudessa näe shamppanjoissa juuri koskaan. Mutta sen sijaan tästäpä viinistä löytyy!

Viinin on siis tuottanut vuonna 2008 perustettu Hattingley Valley, joka aloitti n. 11 hehtaarin viljelyksillä. Itse viininvalmistustilat saatiin valmiiksi vuonna 2010, hieman ennen kuin ensimmäiset istutukset alkoivat kantaa hedelmää – viiniköynnökseltä kun kestää normaalisti n. 3 vuotta istutuksesta, ennen kuin se rupeaa tuottamaan rypäleitä. Talon ensimmäiset viinit saapuivat markkinoille vuonna 2013 ja tätä nykyä talolta löytyy tarhahehtaareja jo 24. Hattingley Valleyn Classic Cuvée valmistetaan antamalla viinin käydä ja kypsyä sakkojen päällä ilman sulfiittilisäyksiä n. 8 kuukauden ajan; n. 25% viinistä kypsytetään 3 ja 4 kertaa käytetyissä Bordeaux'n ja Burgundin tammitynnyreissä, joilla pyritään tuomaan viineihin leveyttä ja runsautta. Ensimmäisen kypsymisen jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä ja kypsyä pulloissa sakkojen kanssa n. 13 kuukauden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on varsin hailakka, jopa ohuehko vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on aluksi varsin runsas ja rehevä, erottuen joukosta hyvin edukseen; kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, ujoa kermaisuutta ja aavistus kalkkista mineraalia. Tuoksu kuitenkin tuntuu hieman sulkeutuvan lasissa ollessaan siinä missä monet muut vertailun viinit tuntuivat vain aukeavan hengitellessään.

Suussa viini on totuttuun englantilaiskuplivien tyyliin rapsakka, kuiva ja melko kepeä. Viinillä on kuitenkin ilahduttavaa runsautta makumaailmassaan, joka tarjoilee teräksistä mineraalia, tuoretta viheromenaa, kypsän sitruunaista sitrushedelmää ja ujoa kermaisuutta. Rakenteesta pitää huolen melko korkea hapokkuus sekä eloisa, keskikokoinen ja särmikäs, mutta myös melko kestävä mousse.

Melko pitkä ja mukavasti rapsakanpuoleinen jälkimaku jättää kielelle kalkkista mineraalia ja teräksisyyttä, mutta samalla hedelmä taittuu kirpakan viheromenais-sitruunaisesta otteesta muhkeampaan, kevyesti jopa persikkaiseen taittuvaan tyyliin.

Tämä tapaus oli varsin positiivinen yllättäjä: kokonaisuus ei ole mitenkään ylettömän persoonallinen tai ilmaisuvoimainen, mutta siitä löytyy miellyttävää runsautta, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää brittikuohuvissa. Tästä varmaan voi kiittää osittaista pohjaviinin kypsyttelyä vanhoissa tammitynnyreissä; minkäänlaisia tammisia piirteitä kokonaisuudesta ei erottunut, mutta uskon tynnyrikypsyttelyn kyllä antaneen viinille juuri tuota tervetullutta runsautta.

Kokonaisuutena viini suorastaan huokuu tasapainoa, mutta mitään suurta ja ainutlaatuista elämystä tältä viiniltä on turha odottaa – erityisesti laatukuohuvilta yleensä odotettu autolyyttinen vivahteikkuus käytännössä loistaa poissaolollaan. Pähkinänkuoressa viini on oikein kelvollinen ja maukas tekele, joka ei jää mitenkään jälkeen vastaavanhintaisista shamppanjoista – jopa rökittää jotkut hinnakkaammatkin tapaukset – ja toimii varsin hyvin niin laadukkaana maljakuohuvana kuin yleiskäyttöisenä ruokaviininä. Viinistä löytynee paukkuja myös muutamien vuosien kellarointiin, mutta hirveän pitkäaikaista hilloamista varten viiniä ei ehkä kannata hommata.

Lyhyesti: Tasapainoinen, hienostunut ja brittikuohuvaksi mukavan runsas esitys, jossa pääpaino on enemmän hedelmässä kuin autolyyttisissä piirteissä.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein kelvollinen ja uskottava shamppanjan korvike. Vaikka viinistä kyllä löytyy paljon brittikuohuvien henkeä, voisi tämmöistä olla hyvin vaikeaa erottaa sokkomaistelussa samanhintaisten shamppanjoiden joukosta.

Hinnan (34,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

La Gitana Manzanilla

La Gitana Manzanilla

• Valmistaja: Bodegas Hidalgo
• Tyyppi: Väkevöity viini, Sherry, DO Manzanilla
• Maa: Espanja
• Alue: Andalusia, Cádiz, Sanlúcar de Barrameda
• Rypäleet: Palomino (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 5,80e (Maaliskuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: bodegas hidalgo

Tässä hiljattain pääsin hörppäämään vallan mainiota Sherryä (Viinitien maahantuomaa Gutiérrez Colosían Finoa), minkä seurauksenä äidyin pohtimaan, että miksi ihmeessä Sherryllä on niin kehno preesens blogissani? Pakko myöntää, etten osaa vastata tähän kysymykseen, sillä vaikka tätä mainiota viinityyliä tulee aika ajoin harrastettua, ei jostain syystä juttuja koskaan päädy blogin puolelle asti. No, koetetaanpa korjata asia ja aloitetaan tällä klassikolla!

Monilla aiheeseen perehtymättömillä on Sherrystä käsitys lähinnä makeana mummojen suosimana viininä. Todellisuudessahan tämä viinityyli käsittää useita hyvin erilaisia viinejä, joista valtaosa on kuivaa; merkittävä osa makeasta Sherrystä taas on lähinnä simppeliä ja edukasta tusinatavaraa. Pääpiirteittäin Sherryt voi jakaa kolmeen päätyyliin: kuivat valkoiset, kuivat oksidatiiviset (eli "valkoisia" pidempään tynnyreissä kypsytetyt "ruskeat") ja makeammat Sherryt.

Kaikki Sherryt tulevat aivan Espanjan eteläkärjessä sijaitsevasta Cádizin provinssista ja viinityyli on saanutkin nimensä alueella sijaitsevasta Jerezin kaupungista. Kaikkien kuivien Sherryjen lähtökohtana onvalkoinen, maultaan melko neutraali ja varsin matalahappoinen Palomino-rypälelajike, josta alueella valmistetaan Sherryjen pohjaviini. Tämän pohjaviinin annetaan käydä tynnyreissä, joita ei täytetä aivan täyteen; tämän tynnyreihin jäävään ilmataskun, alueelle ainutlaatuisen ilmaston ja viinitalojen pieneliöstön yhteisvaikutuksesta viinin pinnalle muodostuu nahkean geelimäinen hiivahuntu, flor. Jos hiivahuntua ei muodostu tai se jää vaillinaiseksi, viini hapettuu, jolloin siitä valmistetaan oksidatiivista "ruskeaa" Sherryä. Kun valmistetaan "valkoista" Fino-Sherryä, valitaan kaikista parhaimmat tynnyrit, joissa hiivahuntu on pysynyt paksuna, suojaten viiniä hapettumiselta. Kun viinin on annettu kypsyä sopivaksi arvioidun ajan, siirretään viini ns. solera-tynnyrijärjestelmään: tässä järjestelmässä alimmasta tynnyrikerroksesta (eli ns. solera-kerroksesta) pullotetaan osa viinistä, minkä jälkeen tämä tynnyrikerros täytetään tuoreemman kerroksen (1. criadera) tynnyreistä, jotka taas täytetään tuoreemmasta kerroksesta (2. criadera), jne. kunnes lopulta kaikista tuorein kerros täytetään uudella viinillä. Kerrosten lukumäärää tai sitä, kuinka paljon yksi kerros käsittää tynnyreitä ei ole rajoitettu, joten criaderoja voi olla vain muutamasta tynnyristä jopa kymmeniin.

Laadukasta Finoa valmistettaessa on tärkeää, ettei viini pääse hapettumaan, vaan jokaisen tynnyrin sisällä oleva hiivahuntu pysyy elossa ja paksuna, suojaten viiniä. Koska hiivahuntu tarvitsee ravinteita pysyäkseen elossa, on tärkeää pullottaa viiniä riittävän usein, jotta tuoreempaa ja ravinteikkaampaa viiniä pääsee myös vanhimpiin solera-kerroksen tynnyreihin pitämään niiden hiivahuntua elossa. Näin ollen pullotettu Fino Sherry on sekoitus lukemattomia vuosikertoja, mutta silti erittäin raikasta ja kepeää, koska elävä hiivahuntu on suojannut viiniä koko sen kypsymisen ajan – tätä hiivahunnun alla kypsymistä kutsutaan biologiseksi kypsytykseksi (crianza biológica). Flor- hiivahunnun sanotaan muodostuvan poikkeuksellisen paksuksi Sanlúcar de Barramedan kaupungissa; täällä valmistettua Fino Sherryä kutsutaan nimellä Manzanilla, "pieni omena", ja sitä pidetään tyypillisesti kaikista kepeimpänä ja eleganteimpana Sherryn tyyleistä.

Hiivahunnun alla kypsytys ei pelkästään suojaa viiniä hapettumiselta – tämä hiiva samalla kuluttaa viinistä niin runsautta ja täyteläisyyttä tuovaa glyserolia kuin tavallisille viineille tyypillisiä piirteitä tuovia haihtuvia happoja, tuottaen samalla aineenvaihdunnallaan viiniin asetaldehydiä, joka taas on Sherrylle tyypillisten vivahteiden pääasiallinen lähde. Koska flor-hiiva kuluttaa viinistä glyserolia, ovat Sherryt yleensä epätyypillisen kepeän oloisia ollakseen runsasalkoholisia viinejä ja kuivilla Sherryillä on yleensä poikkeuksellisen matala uutosainepitoisuus. Koska Palomino on vähähappoinen lajike, ovat Sherryt tyypillisesti varsin matalahappoisia; tässä hiivan tuottama asetaldehydi auttaa, antaen viinille suolaisen maun ja pistävyyttä, mikä paikkaa puuttuvien happojen jättämää ryhtiä, raikkautta ja selkärankaa.

Vuonna 1792 perustetun ja edelleenkin perheomisteisen viinitalo Hidalgon La Gitana ("mustalaisnainen") on yksi maailman kuuluisimmista ja tunnetuimmista Manzanilla-viineistä ja tätä viiniä tuotetaan vuosittain peräti yli 1,5 miljoonaa pulloa. Viini on saanut nimensä eräältä aikanaa viinitalon lähellä baaria pitäneeltä naiselta, sillä hänen baarinsa oli silloin viinitalon Manzanillan suurin ostaja. Sherryjen pohjaviinien aluksi annetaan kypsyä 3 vuotta tynnyreissä, jonka jälkeen parhaimmat tynnyrit valitaan talon Manzanilla Soleraan, joka käsittää peräti 14 tynnyrikerrosta (ja tuhansia tynnyreitä). Näiden kerrosten läpi viiniä siirretään tynnyrikerroksesta toiseen, kunnes lopulta solera-kerrokseen saavutaan noin 2–3 vuodessa, minkä jälkeen viini lopulta suodatetaan ja pullotetaan. Näin ollen La Gitana on keskimäärin iältään n. 5–6-vuotiasta, joskin solera-järjestelmästa johtuen sekoituksessa on myös pieniä määriä lukemattomia vanhempia vuosikertoja.

La Gitanalla on hailakka, kevyesti vihertävään taittuva vaalea sitruunankeltainen väri.

Lasista kohoaa yhtä aikaa hillitty ja elegantti, mutta myös klassisesti sherryisen pistävä tuoksu, jossa päällimmäisenä nousee pintaan biologisen kypsytyksen tuomaa asetaldehydisyyttä: merellistä suolaisuutta ja ujoa mantelirouhetta. Taustalla häilyy kypsää viheromenaa, kevyttä heinää, hentoa hunajaisuutta ja pienin häivähdys savuisuutta.

Suussa viini on rutikuiva, ja vaikka viinin melko matala hapokkuus antaa sille melko lempeän ja sulavan olemuksen kielellä, tuo flor-kypsytyksen asetaldehydisyys kokonaisuuteen voimakasta, suolaisena ja kevyen sitruunaisen kirpeänä aistittavaa särmää ja pistävyyttä. Makupuolelta löytyy suolakiveä ja suolaheinää, sitruunankuorta, kevyttä hiivaleipäisyyttä, hentoa viheromenaa ja etäistä paahdettua pähkinää. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja melko tuntuva aldehydinen suolaisuus tuo viinille hyvin kepeän ja rapsakan habituksen.

Jälkimaku on hyvin pitkä ja intensiivinen. Kielelle jää häilymään melko voimakkaan suolaisia ja viheromenaisia sävyjä, joita komppaavat aaltoillen nousevat ja haipuvat pähkinän, paahdetun pinjansiemenen, sitruunan, kevyen valkohomejuuston pinnan ja etäisen savun vivahteet. Alkoholi (15%) nousee vasta jälkimaun loppupuolella ensimmäistä kertaa esiin hentona lämmitävyytenä.

Kokonaisuutena La Gitana on ihastuttavan kepeä, raikas, puhdas ja tyypillinen Manzanilla, jossa flor-hiivahunnun alla tapahtuneen biologisen kypsytyksen tuomat suolaiset, viheromenaisen ja sitruunaisen kirpeät sekä hillityn pähkinäiset piirteet ovat hyvin vahvasti pinnassa. Monille nämä kuivien Sherryjen pistävän asetaldehydiset piirteet vaativat usein jonkin verran totuttelua, joten mitenkään helpoksi tai aloittelijaystävälliseksi esitykseksi La Gitanaa ei voi kutsua. Sen sijaan jos osaa arvostaa kuivan, valkoisen Sherryn raikkautta ja särmää, on La Gitana varsin ihastuttava Manzanilla – vaikka kyseessä on valtavan tuotannon massatuote, on viini silti hurmaavan moniulotteinen ja kaikin puolin tyylipuhdas esitys. Erityishuomion saa viinin täysin naurettavan edullinen hinta paikallisilla markkinoilla; itse tilasin pulloni netistä ja vielä rahtikustannuksineen täysikokoisen pullon hinta pysyi reilusti alle seitsemässä eurossa!

Klassisia kumppaneita Manzanillalle ovat erilaiset tapas-henkiset naposteltavat, erityisesti merenelävät, pähkinät tai suolaiset oliivit, mutta meidän taloudessa viini tuli naitettua loppukeväästä erittäin onnistuneesti mitä maukkaimmalle parsarisotolle. Voin siis lämpimin mielin suositella pälyilemään väkevien viinien hyllyä siinä vaiheessa kun parsakausi on taas ovella! On kuitenkin myös hyvä muistaa, että kuiva valkoinen Sherry on hyvin lyhytikäistä tavaraa, joka on parhaimmillaan mahdollisimman pian pullotuksen jälkeen – pitkäksi aikaa ei Finoja ja Manzanilloja kannata siis kellariin hamstrata!

Lyhyesti: Ihastuttavan tyylipuhdas, raikas ja rapsakka Manzanilla, jossa ns. biologisen kypsymisen tuomat suolaiset ja kirpeän viheromenaiset piirteet ovat voimakkaasti pinnassa.

Arvio: Tyylikäs – hämmentävän edullinen, mutta hinnastaan huolimatta ihastuttavan tasapainoinen ja tyylipuhdas Etelä-Espanjan klassikko.

Hinnan (5,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Strohmeier Rosé Schilchersekt

Strohmeier Rosé Schilchersekt

• Valmistaja: Strohmeier
• Tyyppi: Kuohuviini, Schilcher
• Maa: Itävalta
• Alue: Styria
• Rypäleet: Blauer Wildbacher (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 24,50e (Maaliskuu 2016, Gusto Partners)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wein & co.

Yksi Itävallan viinierikoisuuksia on Schilcher, ainoastaan läntisessä Styriassa tuotettu viinityyli, jota valmistetaan paikallisesta, punaisesta Blauer Wildbacher -lajikkeesta. Tämän äärimmäisen hapokkaan lajikkeen uskottiin olevan alun perin muinainen, villi rypälelajike, jota oltiin jossain vaiheessa alettu viljellä, mutta DNA-tutkimukset ovat osoittaneet tämän olevan vain puoli totuutta: todellisuudessa Blauer Wildbacher onkin Gouais Blanc -rypälelajikkeen ja villiviinin risteytys. Schilcher, joka nimenä viittaa viinin hohtavaan väriin, on perinteisesti ollut roséeviinityyli, mutta muutamat tuottajat tekevät myös Schilcher-kuohuviiniä. Vielä harvemmat tuottajat valmistavat myös Schilcher-punaviiniä tai jopa jälkiruokaviiniä.

Itävallan Styriassa toimiva, Franz Strohmeierin luotsaama viinitalo Strohmeier on vuodesta 2003 eteenpäin ollut yksi Itävallan natural-viinituottajista, sekä alusta asti melko äärinatumeininkiä edustava sellainen. Talo viljelee noin 8 ha tarhojaan erittäin käpälät irti -meiningillä, ja joidenkin tarhojen annetaan kasvaa jopa täysin villeinä ja hoitamattomina. Franz Strohmeierin mukaan hänen filosofiansa ei kuitenkaan liity mitenkään biodynaamisuuteen, vaan hän uskoo enemmän vain autenttiseen luonnonmukaisuuteen ja tarhojen biodiversiteettiin. Talon erikoisuus on Blauer Wildbacher, jota tavataan hyvin vähän Styrian ulkopuolella, mutta joka kattaa lähes puolet (3,5 ha) talon omista istutuksista. Talon toinen erikoisuus on TLZ-viinisarja, joka saa nimensä sanoista Trauben, Liebe und Zeit, "rypäle, rakkaus ja aika" – nämä ovat Strohmeierin äärimmäisen persoonallisia, täysin sulfiitittomia ja usein erittäin pitkään kypsytettyjä naturaaliviinejä.

Strohmeier Rosé -nimellä kulkeva viini on ns. Schilchersekt, eli Blauer Wildbacher -rypäleestä valmistettu kuohuviini. Käsinpoimituista, 35–40-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun viinin pohjaviininä toimii 2012, jonka sekaan on lisätty 20% vanhoissa tammitynnyreissä kypsytettyä, vanhempien vuosikertojen reserve-viiniä. Pohjaviini valmistetaan kevyesti puristetuista rypäleistä, joiden on annettu myös maseroitua viinissä 10 tunnin ajan. Aluksi viini käy luonnonhiivoilla ja kypsyy terästankeissa 10 kk ajan, minkä jälkeen viini pullotetaan hiivan ja toista käymistä tarkoitetun sokerin kanssa. Viinin annetaan kypsyä vähintään vuoden ennen sakkojenpoistoa, eikä viiniin enää lisätä jäännössokeria dosagessa. Koko viinin valmistusprosessi suoritetaan alusta loppuun täysin ilman sulfiitteja.

Viinillä on syvä, kuparisen oranssinruskea väri.

Rehevässä tuoksussa tuntuu autolyyttistä paahteisuutta, tammessa kypsyneen reserve-viinin tuomaa karamellista alavirettä ja hillittyä Wildbacherin metsämansikkaisuutta.

Viinin tuoksupuoli on vielä melko tyypillinen, mutta maultaan kokonaisuus on selkeästi persoonallisempi: melko tuntuvan hapokkaassa ja jopa kirpeässä makumaailmassa tuntuu lakkahilloisuutta, appelsiininkuorta, kettukarkkia ja hentoa metsämansikkaa. Viinin hapokkuus ei ole äärimmäisen runsasta, mutta sillä tuntuu olevan purevan vihertävän terä, mikä vaikuttaa olevan Blauer Wildbacherille varsin tyypillistä. Mousse on pieni, tyylikäs ja pehmeä. Kokonaisuudessa on särmää, mutta se ei töki, vaan päin vastoin, viini hupenee suorastaan hurjalla vauhdilla lasista.

Pitkähkö jälkimaku toistaa paljon tuoksun ja maun piirteitä: raikkaassa ja melko persoonallisessä jälkivaikutelmassa jää kielelle kettukarkkisuutta, metsämansikkaa, kevyttä karpaloisuutta ja kirpeän hapokasta viheromenaa.

Ilman laajempaa kokemuspohjaa itävaltalaisista Schilchereista on vaikea sanoa, kuinka tyypillinen tämä Strohmeierin tinkimätön, kupliva natu-Schilcher on, mutta veikkaukseni on, etteivät Styrian Schilcherweinit ole tyypillisesti ihan tämänlaisia. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä mikään negatiivinen asia, sillä Strohmeierin kupliva Schilcher on äärimmäisen kiehtova ja maukas roséeskumppa, jolla on aromaattisesti melko vähän yhteistä minkään muun maailman kuplivan roséeviinin kanssa!

Viini on ehdottomasti äärimmäisen mielenkiintoinen ja maukas esitys aivan sellaisenaan nautittavaksi aperitiiviksi tai raikkaaksi siemailuskumpaksi, mutta kiitos Wildbacherin purevan hapokkuuden, viinissä on myös gastronomista särmää ja ryhtiä. Tuhdimmille aterioille viini ei ole osuvin valinta, mutta niin kepeämmille alku- kuin pääruoille viini on luonteikas mutta osuva valinta. Tuottaja antaa viinilleen vähintään 5 vuotta kellaroitavuutta, mutta itse en näe viinin saavan mitään merkittävää kypsyttelystä; korkki vain auki ja hölökyn kölökyn!

Lyhyesti: Lähes villistä itävaltalaislajikkeesta valmistettu persoonallinen, vivahteikas ja tuntuvan hapokas äärinaturalisti-roséekuohuviini.

Arvio: Erittäin hyvä – persoonallinen ja kiehtova tuttavuus, jossa kuitenkin mennään maku ja tasapaino, ei erikoisuus ja ideologia, edellä.

Hinnan (24,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Marchesi di Barolo Barolo Chinato

Marchesi di Barolo Barolo Chinato

• Valmistaja: Marchesi di Barolo
• Tyyppi: Väkevöity viini, DOCG Barolo, Barolo Chinato
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barolo
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 18,60e (Huhtikuu 2015, Fracchia & Berchialla, Alba)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: marchesi di barolo

Yksi Piemonten tuntemattomia erikoisuuksia on Barolo Chinato: kiinanpuun kuorella ja yrteillä maustettu makea, väkevöity Barolo. Koska tämä viini on lähinnä paikallinen erikoisuus, on se melko tuntematonta Piemonten ulkopuolella. Suomessa hyvin harva on koskaan kuullutkaan viinistä, mm. yksikään maahantuoja ei ymmärtääkseni tuo viiniä tällä hetkellä Suomeen. Viinin persoonallisin piirre on sen karvaus, sillä kiinanpuun (cinchona) kuoresta irtoaa viiniin mm. tonicvesille bitterisyyden antavaa kiniiniä (it: chinino) – mikä taas on voinut olla omiaan antamaan viinille nimen (Barolo Chinato = "taivutettu Barolo"). Tarinoiden mukaan viini alun perin kehitettiinkin Albassa 1800-luvun lopulla malarialääkkeeksi erilaisten viinipohjaisten malarialääkejuomien pohjalta.

Barolo Chinaton pohjaviininä toimii nimensä mukaisesti Barolo: viinin on saavutettava kaikki Barololle asetetut minimivaatimukset (mm. vähintään 38 kk kypsytystä, josta vähintään 18 kk tynnyreissä) jotta sitä on sallittua käyttää Chinatossa. Tämän jälkeen valmistetaan infuusio, jossa kiinanpuun kuorta ja erilaisia mausteita ja yrttejä uitetaan alkoholissa; tämä yrttisekoitus on jokaisella Barolo Chinatoa tuottavalla viinitalolla oma bisnessalaisuus. Kun maustettu alkoholiuutos on valmis, lisätään se Barolon sekaan, minkä jälkeen viini makeutetaan ja siirretään kypsymään tynnyreihin vähintään vuodeksi, jolloin aromiaineet sekoittuvat tasaisesti viiniin. Useimmat tuottajat valmistavat Chinatoa pullottamatta jääneistä jämä-Baroloista, joista voidaan tehdä useiden vuosikertojen sekoituksia (minkä vuoksi valtaosa Chinatoista on vuosikerrattomia), mutta muutamat tuottajat valmistavat erikseen juuri Chinatoa varten kypsytettyä Baroloa, jossa tarkoituksena on antaa myös pohjaviinin tulla mahdollisimman hyvin esiin. Nämä viinit ovat yleensä vuosikertamerkittyjä, pitkään kypsytettyjä, äärimmäisen pienen tuotannon viinejä, joilla saattaa olla hyvinkin korkeat hinnat.

Tämä Marchesi di Barolon Barolo Chinato tarttui mukaani vuosi sitten Alban eräästä viinimyymälästä. Tässä Barolo-pohjaviiniin on lisätty alkoholiuutos, jossa on uutettu kiinanpuun kuorta, katkerokukkien juuria, kardemummaa, vaniljan siemenkotia ja muita yrttejä ja mausteita; alkoholiuutoksen takia viinin alkoholipitoisuus on 16,5% (normaalin Barolon 13-15% alkoholipitoisuuden sijaan). Viinin sokeripitoisuus on 180 g/l ja sen on annettu kypsyä tynnyreissä vähintään vuoden ajan ennen pullotusta.

Viinillä on hennosti oranssihtavan kirsikanpunainen, läpinäkyvä väri, joka taittuu lähes värittömäksi reunoja kohden. Perinteistä Nebbiolo-viiniä runsaampi sokeri- ja alkoholipitoisuus näkyy heti lasissa tavallista runsaampana viskositeettinä.

Lasista kohoaa lähes ryöppyävällä voimalla erittäin runsas, väkevä ja makea tuoksu, jossa tuntuu lähes punaista vermuttia muistuttavalla otteella aromaattisia ja hieman katkeruuttakin vihjailevia yrttejä, kirsikkahilloa, rosmariinia ja vanhan ajan apteekkarimeininkiä henkivää lääketroppisuutta. Maistelussa, jonne olin viinin tuonut, luotiin tuoksusta mielleyhtymiä vermutin lisäksi mm. Fernet Brancaan ja jopa Gambinaan.

Suussa viini on täyteläinen ja varsin makea, mutta myöskin melko voimakkaan katkeroinen. Erittäin runsaasta ja intensiivisestä makumaailmasta löytyy mm. kypsänmakeaa vadelmaa ja vadelmahilloa, mansikkamehutiivistettä, voimakasta yrttisyyttä, kevyen pippurista mausteisuutta, kevyttä crema di balsamicoa ja hentoa, karvaana tuntuvaa, hyvin tummaa suklaata. Yleisolemus on äärettömän vivahteikas ja jännittävä, ja vaikka suutuntuma on runsaan jäännössokerin vuoksi hieman tahmea, ei viini tunnu rapsakan katkeroisuutensa ja kevyesti purevan tanniinisuutensa takia lainkaan liian makealta.

Mehukas jälkimaku jatkaa erittäin uskollisesti keskimaulle: kielellä pyörii pitkään erittäin runsaasti bitterisen yrttisiä, makean mansikkaisia, kirsikkahilloisia ja kirsikkaliköörikonvehtisia vivahteita. Suuhun jää viinistä tahmeanmakea, melko katkeroinen, todella vivahteikas ja maukas jälkivaikutelma.

Marchesi di Barolon Barolo Chinato edustaa tyylin edullisinta ja mutkattominta tyyliä, mutta silti viini on kokonaisuutena äärettömän maukas, kiehtova ja ennen kaikkea hauska! Koska näin jännittävää ja ainutlaatuista viiniä ei käytännössä koskaan pääse maistamaan täällä peräpohjolassa, on Barolo Chinaton maistaminen aina varsinainen seikkailu: kokonaisuudessa on toki paljon samaa kuin punaisessa vermutissa, mutta Barolo pohjalla antaa yleisilmeeseen sellaista runsautta, vivahteikkuutta ja rakennetta, mitä on vermutilta mahdotonta odottaa.

Kuulemma Barolo Chinato on paikallisillekin vähän mielipiteitä jakava asia: toiset rakastavat sitä ja toiset eivät voi sietää sitä. Kuulemma nykyisin Chinatoa juodaan erityisesti joulun aikaan, mutta siitä tehdään myös raikkaita, kesäisiä drinkkejä soodaveden kanssa, eikä ole tavatonta nauttia Chinatoa digestiiviksi runsaan aterian jälkeen. Yksinään nautittuna Chinato toimii mainiosti hyvin tummien ja bitteristen suklaiden kanssa sekä erilaisten juustojen kumppanina. Kuten tavallinen Barolo, myös laadukas Chinato voi kypsyä ja kehittyä kellarissa vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, äärimmäisen aromaattinen, täyteläisen makea ja melko tuntuvan katkeroinen väkevöity viini Piemontesta.

Arvio: Erittäin hyvä – aromaattinen, makea, katkeroinen ja erittäin vivahteikas Barolo Chinato on todellinen herkku vailla vertaa; juoma, jota vastaavaa ei löydy muualta maailmasta. Se yhdistää hienosti Barolon eleganssin ja rakenteen punaisen vermutin aromaattiseen yrttisyyteen ja makeuteen sekä italialaisten amaro-katkeroiden bitterisyyteen. Vaikkei Marchesi di Barolon viini ole mitenkään merkittävä esitys tyylilajissaan, on sekin jo erittäin kiehtova ja äärimmäisen maukas herkku vailla vertaa.

Hinnan (18,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Laherte Les 7 Extra Brut

Laherte Les 7 Extra Brut

• Valmistaja: Champagne Laherte Frères
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Les Coteaux Sud d'Epernay
• Rypäleet: Chardonnay (18%), Pinot Meunier (18%), Pinot Blanc (17%), Petit Meslier (15%), Pinot Noir (14%), Pinot Gris (10%), Arbane (8%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 69,90e (Tammikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 70,70e (Huhtikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Useat viinejä yhtään enempää harrastaneet osaavat heittää kysymykseen "Champagnen rypälelajikkeet" -kysymykseen kuin apteekin hyllyltä klassisen kolmikon Chardonnay-Pinot Meunier-Pinot Noir. Kun sen jälkeen lähtee tenttaamaan niitä loppuja rypälelajikkeita, menee helposti monella sormi suuhun: "Mitä muita lajikkeita? Noista kolmestahan ne aina tehdään." Yllättävän harva on perillä siitä, että Champagnessa on todellisuudessa sallittua viljellä peräti yhdeksää rypälelajiketta!

Champagnen kolme suurinta ja kauneinta – Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir – tosiaan hallitsevat suvereenisti aluetta ja vain murto-osassa alueen viineistä käytetään muita lajikkeita. Nämä muut ovat Arbane, Blanc Vrai, Fromenteau, Gamay, Petit Meslier ja Pinot Teinturier. Näistä Gamay ja Pinot Teinturier ovat jo käytännössä kadonneet alueelta täysin; niitä saatetaan tavata joillain historiallisilla tarhoilla yksittäisiä köynnöksiä, mutta niiden rypäleet eivät oikeastaan koskaan päädy viineihin. Loppuja rypäleitä tavataan lähinnä Côte de Barin alueella, joka sijaitsee hyvin erillään Champagnen ydinalueesta, joskin näitä köynnöksiä sisältäviä tarhoja löytyy yksittäisiä myös Champagnen ydinalueelta. Näistä Blanc Vrai (eli Pinot Blanc) ja Fromenteau (eli Pinot Gris) ovat harvinaisia Champagnen alueella – yksikään tuottaja ei viljele Fromenteauta niin paljoa, että saisi siitä valmistettuakaupallisia määriä lajikeviiniä – mutta muualla Ranskassa ja maailmassa nämä ovat varsin tuttuja lajikkeita. Sen sijaan Arbane ja Petit Meslier ovat äärimmäisen harvinaisia, sillä niitä viljellään käytännössä ainoastaan Champagnen alueella ja hyvin pienessä mittakaavassa (Petit Meslierin viljelyala 4 ha, Arbanen mitätön 1 ha) – silti muutamat tuottajat valmistavat näistä lajikkeista myös yhden rypälelajikkeen lajikeviinejä.

Jean-Baptiste Laherten vuonna 1889 perustama ja tätä nykyä veljesten Christian ja Thierry sekä Thierryn pojan Aurélienin luotsaama viinitalo Laherte (nykyisin Laherte Frères) on outolintu shamppanjatalojen joukossa: talo sijaitsee aivan Champagnen ydinalueella – Côte de Blancsin ja Vallée de la Marnen välissä – mutta he ovat yksi harvoista tämän alueen viinitaloista, jotka ovat istuttaneet Pinot Noirin, Pinot Meunierin ja Chardonnayn lisäksi muita alueella sallittuja rypälelajikkeita. Viinitarhoja talolla on yhteensä n. 10 ha edestä ja niitä viljellään biodynaamisesti. Viinit valmistetaan käyttäen vanhanaikaista, alueelle tyypillistä ruuviprässiä ja ne käytetään vain rypäleiden omilla luonnonhiivoilla.

Laherte Les 7 on talon varsinainen erikoisuus: siihen tarkoitetut rypäleet saadaan Thierry Laherten vuonna 2003 Chavot'n kylään istuttamalta Les Clos -tarhalta. Thierry istutti tälle tarhalle sekaisin seitsemää eri rypälelajiketta, joiden pistokkaat hän keräsi talon vanhimmilta, historiallisilta tarhoilta. Kun tarhan köynnökset alkoivat vuonna 2005 tuottamaan hedelmää, keräsi Thierry seitsemän erittäin vanhaa, bourgognelaista 228 litran pièce-tammitynnyriä täyteen viinejä reserve-viineiksi ja pullotti lopun viinin Les Clos -tarhaviininä.

Nykyisin tämä Les Clos -viini tunnetaan nimellä Les 7 – viinin nimi juontaa niin viiniin käytetyistä seitsemästä rypälelajikkeesta kuin sen valmistuksessa käytetyistä seitsemästä tynnyristä – ja sen viiniytys- ja sekoitusprosessi on varsin ainutlaatuinen: sadonkorjuun aikaan kaikki tarhan lajikkeet korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Kun murskatuista rypäleistä saatu mehu on käynyt viiniksi ja kypsynyt terästankeissa vähintään 6 kk ajan, otetaan ensiksi pullotettavaa viiniä varten kaikista seitsemästä vanhasta tynnyristä aluksi jonkin verran vanhaa reserve-viiniä tankkiin, minkä jälkeen nämä tynnyrit täytetään taas täyteen tuoreimmalla vuosikerralla. Kaikki se viini, joka jää tynnyreiden täytön jälkeen yli, lisätään pullotettavan reserve-viinin sekaan tankkiin. Tämä viinin lopullinen sekoite, joka normaalisti sisältää n. 40% reserve-viiniä ja 60% tuoreinta vuosikertaa, pullotetaan ja jätetään kypsymään hiivasakan kanssa n. 18 kk ajaksi. Samalla tynnyreiden sisältämä viinisekoitus saa jälleen täydennyksen tuoreesta vuosikerrasta, mikä pitää huolen siitä, ettei niiden sisältämä viini pääse hapettumaan pilalle.

Laherte kutsuu tätä sekoitusmenetelmäänsä solera-menetelmäksi, mutta todellisuudessahan kyseessä ei ole varsinainen solera (jossa vain viimeisestä tynnyristä otetaan viiniä, minkä jälkeen se täytetään toiseksi vanhimman tynnyrin viinillä, jne. ja lopulta tuorein tynnyri täytetään uusimmalla vuosikerralla), vaan Champagnessa harvakseltaan käytetty, vanhanaikainen kypsytysmenetelmä, cuvée perpétuelle.

Tämä nyt testattu pullote pohjautuu ymmärrykseni mukaan 2012-vuosikertaan, joten viinistä n. 60% on vuosikertaa 2012 ja 40% reserve-viiniä, joka on sekoitus vuosikertoja 2005–2011. Viinin korkinvaihto on suoritettu joulukuussa 2013 ja sen dosage (eli jäännössokeri) on mukavan rapeat 2 g/l.

Viinillä on nuorekas, vaaleanvihertävä väri.

Tuoksu on melko hillitty ja jopa yllättävän vaisuhko, mutta se, mitä tuoksu tarjoilee on varsin mielenkiintoinen: paahdettua pähkinää, kuivakkaa toffeeta, ujoa rusehtavaa omenaa ja limettiä. Kokonaisuutta kannattelee tumman siirappinen alavire.

Suussa viini on melko täyteläinen ja isokokoinen, mutta ristiriitaisesti myös hyvin kaukana mehevästä ja runsaasta shamppanjasta. Rutikuivaa ja hyvin vivahteikasta makumaailmaa sävyttävät pähkinäiset, jopa hennon oksidatiiviset sekä hieman kypsään keltaiseen hedelmään taittuvat sävyt, mutta yleisolemus on silti kirpeä, viheromenainen, sitruunavetoisen sitruksinen ja teräksinen, jopa tiukka. Mousse on todella pientä ja samettista, mutta samalla mukavan särmikästä ja ennen kaikkea pitkäkestoista.

Viinin reserve-viinien kehittyneet tai jopa ujon oksidatiiviset piirteet tuntuvat loistavan poissolollaan jälkimaussa, jossa tuntuu lähinnä raa'ahkoa viheromenaisuutta, limettistä sitruksisuutta ja teräksistä mineraalia. Viini jättää suuhun äärimmäisen intensiivisen, kirpakan, viileän ja jopa hennosti suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Laherten Les 7 on persoonallinen viini, joka ei missään nimessä sorru kosiskeluun; vaikka kokonaisuudessa on syvyyttä ja kompleksisuutta, ei viini ole rutikuivalla, happovetoisella ja tiukan teräksisellä olemuksellaan mikään maailman helpostilähestyttävin shamppis. Viini ei kuitenkaan myöskään ole sellainen liiallisen karu ja äärikirpeä tapaus, millaisia monet Extra Brutit, Brut Naturet ja Ultra Brutit voivat helposti olla: erittäin reilu perpétuelle-kypsytetyn reserve-viinin osuus ja runsaampaa hedelmäisyyttä tuovat harvinaisemmat lajikkeet (mm. valkoiset Pinot't) antavat viiniin sellaista vivahteikkuutta ja mielenkiintoa, joka pitää balanssin hienosti kohdillaan – viinissä on siis kepeyden, teräksisyyden ja happojen vastapainona myös runsautta, kompleksisuutta ja eleganssia.

Les 7 on varsin mainio viini jaettavaksi parille kolmelle hengelle, erityisesti ruoan kanssa: viinissä on lukemattomasti nyansseja, joita aluksi ihmetellä, mutta viinin tiukka ja armoton rakenne pistää kaipaamaan nopeasti jotain purtavaa kylkeensä. Rakenteensa puolesta viini kestää kellarointia varmasti pitkänkin aikaa, mutta on vaikea sanoa viinin teräksisestä ilmaisusta, että haipuuko se pois ennen kuin se ehtii kehittyä oikeasti joksikin mielenkiintoiseksi. Suosittelen siis viiniä lämpimästi, mutta ensisijaisesti nyt korkattavaksi – kellarointiin vain varauksella.

Lyhyesti: Tiukkarakenteinen, moniulotteinen ja erityisesti ainutlaatuinen, cuvée perpétuelle -kypsytystä ja seitsemää eri rypälelajiketta yhdistelevä viljelijäshamppis.

Arvio: Tyylikäs – hurmaava ja persoonallinen Champagnen kuohuviini luonteikkaista mutta myös teräksisistä ja happovetoisista viineistä pitäville. Viinin rypälesekoitus ja valmistusmenetelmät voivat olla erikoisia, mutta kokonaisuutena viini on hyvin klassinen.

Hinnan (69,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Williams & Humbert Aged 20 Years Dos Cortados

Williams & Humbert Aged 20 Years Dos Cortados Rare Old Dry Palo Cortado

• Valmistaja: Williams & Humbert
• Tyyppi: Väkevöity viini, DO Jerez-Xérès-Sherry, Palo Cortado VOS
• Maa: Espanja
• Alue: Andalusia, Cádiz
• Rypäleet: Palomino (100%)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 18,99e (Marraskuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 18,99e (Maaliskuu 2016, Alko)

Vaikkei Sherry olekaan meikäläiselle mikään vieras tuttavuus, tuossa loppuvuodesta WSET level 3 -oppimateriaaleja plärätessäni tajusin, ettei blogissani ole ainuttakaan arviota Sherrystä! Tämä oli asia, joka piti korjata hetimmiten: kävin siis poimimassa Alkosta pullon Sherryä, ja koska kuiva Sherry on tunnettu hyvänä lämpimien keittojen kumppanina, pyöräytettiin sen seuraksi kattilallinen kermaista sienikeittoa.

Sherry on varmasti monelle lukijalleni tuttu viini, mutta todennäköisimmin ihmisten mieliin tulee semmoinen pehmeä ja makea "mummojen viini", joka tunnetaan erikseen nimellä "Cream Sherry" ja jolla on hyvin vähän tekemistä minkään muun Sherrytyylin kanssa.

Sherry on siis yleensä Palomino-rypäleestä valmistettua väkevöityä viiniä – myös Pedro Ximénez- ja Moscatel-rypäleitä käytetään Sherryn valmistukseen, mutta näiden rypäleiden osuus kokonaisuudesta on häviävän pieni ja niitä käytetään lähes yksinomaan makeiden Sherryjen tuotantoon. Palomino on luontaisesti hyvin neutraali ja matalahappoinen lajike, josta on perin juurin vaikeaa saada mitään mielenkiintoista viiniä aikaiseksi – ellei niistä tehdä Sherryä! Sherryn erikoisuus on sen ns. biologinen kypsytys, jossa Palomino-viiniä kypsytetään vain osittain täytetyissä tynnyreissä. Näihin tynnyreihin muodostuu nopeasti muutaman millin paksuinen, geelimäinen hiivahuntu flor viinin pinnalle, joka suojaa viiniä hapettumiselta, mutta samalla tuottaa viineihin Sherrylle ominaisen, pistävän suolaisen, viheromenaa muistuttavan asetaldehydin maun. Koska tämä hiivahuntu tarvitsee elääkseen alkoholia, happea ja ravinteita, siirretään aina vanhimpiin tynnyreihin hieman tuoreempaa viiniä ja niihin taas edelleen tuoreempaa, kunnes tuoreimpaan tynnyriin lisätään kaikista tuorein viinierä. Tämän eri vuosikertoja sekoittavan tynnyrijärjestelmän nimi on solera ja sen avulla valmistetaan kaikki Sherryt.

Kaikista parhaimmat Palomino-viinit väkevöidään 13-15,5% vahvuisiksi ja niistä valmistetaan kepeimmät ja hienostuneimmat Fino- ja Manzanilla-Sherryt, joita kypsytetään solera-järjestelmässä vähintään kaksi vuotta, eikä yleensä hirveästi kolmea vuotta pidempään. Heikompilaatuiset viinit väkevöidään heti kättelyssä 17-20% vahvuuteen, jolloin niiden pinnalle ei muodostu flor-huntua; näitä Oloroso-nimellä kulkevia viinejä kypsytetään paljon Finoja pidempaan ja ne ovat kuivia ja hapettuneita, mutta niistä puuttuu hiivahunnun tuoma asetaldehydisyys. Jos taas Finon hiivahuntu jää vajaavaiseksi, viini muuttuu hieman hapettuneemmaksi ja täyteläisemmäksi; tällöin viini väkevöidään suojaamaan sitä paremmin hapettumista vastaan ja lopuksi se pullotetaan Amontillado-nimellä. Viimeisin kuivien Sherryjen tyyli on "vahingossa" kehittyvä Palo Cortado: alun perin Palo Cortado on ollut Finoa tai Amontilladoa, mutta jonkun tynnyrin hiivahuntu on jossain vaiheessa kuollut jättäen viinin hapettumaan. Kun tämä huomataan, viini väkevöidään (eli "leikataan", mistä tulee viinin nimi cortado, "leikattu") noin 17,5% vahvuiseksi ja se siirretään kypsymään Amontilladoa pidempään. Pitkän kypsytyksen jälkeen viini pullotetaan Palo Cortado -nimellä, mutta joskus kellarimestari voi todeta, että viinillä olisi potentiaalia kypsyä pidempään, jos sitä väkevöidään vahvemmaksi suojaamaan hapettumista. Tällöin viinin nimi viittaa lisäväkevöintikierroksiin: Dos Cortados on kahdesti väkevöity Palo Cortado, Tres Cortados kolmesti väkevöity, jne. Palo Cortadojen sanotaan yhdistelevän Olorosojen ja Amontilladojen parhaat puolet: Oloroson oksidatiivisen kompleksisuuden ja Amontilladon biologisen kypsytyksen tuoman kirpeyden ja raikkauden.

Tämä nyt arvioitava viini on siis saanut alkunsa Fino Sherrynä, mutta sen hiivahuntu on jossain vaiheessa kuollut ja viini on sitä myöten väkevöity. Tämän jälkeen viini siirretään omaan solera-järjestelmäänsä, jossa kypsyvä viini on pullotusvaiheessa keskimäärin n. 20-vuotiasta. Nimi "Dos Cortados" viittaa siihen, että viiniä on väkevöity toistamiseen kypsymisensä aikana. Lopulta pullotettu viini on erittäin hapettunutta ja iän myötä tapahtuvan konsentroitumisen johdosta normaalia Sherryä hapokkaampaa ja väkevämpää.

Sherryllä on tummahko, pronssiseen oranssinruskeaan taittuva oksidoituneen keltainen väri.

Voimakkaasti oksidoituneesta, intensiivisen pähkinäisestä, erittäin aromikkaasta ja kehittyneestä tuoksusta löytyy myös hunajaa, palanutta karamellia, flor-kypsytyksen tuomaa suolaisuutta, kevyttä hiivaisuutta, hillitysti sitruksenkuorta ja maltillisesti paahdettua pähkinää, sekä hentoa kuivattua appelsiinia ja aprikoosia.

Vivahteikas ja hieman makea tuoksu johtaa hieman harhaan, sillä viinin varsin kuiva maku on melko hapokas, mutta erityisesti kirpeänä tuntuva asetaldehydisyys tekee kokonaisuudesta kuivien Sherryjen tyyliin varsin tiukan ja robustin oloisen – joskin 4 g/l jäännössokeria tuo yleisilmeeseen aavistuksen hunajaista makeutta. Erittäin vivahteikkaasta ja hienosti kehittyneestä makumaailmasta löytyy mm. hunajaa, karamellia, paahdettuja hasselpähkinöitä, voimakasta asetaldehydin merisuolaa ja suolaheinää, rusehtavaa omenaa, kevyttä suklaista makeutta, hentoa mokkaa ja kuivattua appelsiinia. Suutuntuma on kohtalaisen täyteläinen ja öljyinen, tekstuuriltaan korkeaviskoosinen. Alkoholi on (20,5%) varsin hyvin piilossa, vaikka hieman poltteleekin.

Erittäin kehittynyt jälkimaku tuo voimakkaasti oksidatiivisen pähkinäisiä, paahdetun hasselpähkinäisiä ja suolapähkinäisiä sävyjä, mokkaa, kuivattua appelsiinia, kevyesti arancina-karkkia ( eli sokeroituja, kuivattuja appelsiininkuoria), hillitysti kuivaa puuta, kevyttä bitterisyyttä ja aavistuksen rusehtavaa omenaa. Pitkkä ja vivahteikas jälkivaikutelma on viipyilevä, monisyinen tiukan kirpeä ja suolainen.

Tämä iän myötä konsentroitunut ja voimakkaan asetaldehydinen Palo Cortado on kunnon kuivan Sherryn tyyliin tiukka ja kirpeä – jopa haastava – mutta samalla myös erittäin monisyinen, tyylikäs, hienostunut ja herkullinen tapaus. Viini on varsinainen aromien ja vivahteiden seikkailu, joskin viinin kirpeä, rutikuiva ja särmikäs makumaailma ei varmastikaan ole kaikkien makuun: näin intensiivinen ja pistävän asetaldehydinen makumaailma on enemmän opittu maku kuin jotain sellaista, joka hurmaa heti ensimmäisellä kerralla.

Williams & Humbertin Dos Cortados on kuitenkin vallan kivaa tavaraa kermaisen sienikeiton kanssa, sillä toisin kuin tavalliset viinit, eivät Sherryt kärsi juuri lainkaan keittojen kuumuudesta. Lisäksi keiton kermaisuus pehmittää viinin tiukimpia särmiä samalla kun sen kompleksinen aromimaailma tuo ihastuttavia nyansseja esiin keiton hienostuneiden sienimäisten aromien kanssa.

Lyhyesti: Upeasti kehittynyt ja vivahteikas, n. 20-vuotias Palo Cortado Sherry, joka ei ole kuitenkaan tuntuvassa kirpeydessään mitenkään aloittelijaystävällinen.

Arvio: Tyylikäs – hieno ja vivahteikas, mutta myös varsin särmikäs Sherry, joka naittaa upeasti biologisen kypsymisen tuomaa kirpeyttä ja raikkautta erittäin pitkän, oksidatiivisen tynnyrikypsytyksen tuomaan kompleksisuuteen.

Hinnan (18,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Jacques Selosse V.O. Extra Brut

Jacques Selosse V.O. Grand Cru Blanc de Blancs Extra Brut

• Valmistaja: Domaine Jacques Selosse
• Tyyppi: AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Côte des Blancs
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~100,00e (Heinäkuu 2014)
• Hinta nyt: 125,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: rakuten

Champagnesta löytyy useita kulttihahmoja, mutta niistä suurin lienee Jacques Selosse -viinitaloa pyörittävä Anselme Selosse, jota voidaan (Fleuryn viinitalon ohella) hyvillä mielin pitää biodynaamisten pientuottajashamppisten pioneerinä.

Anselmen isän Jacques Selossen perustama viinitalo sai alkunsa vuonna 1949. Pian tämän jälkeen hän katkaisi vuosisatoja vanhan Selossen suvun perinteen myydä viljelemiensä palstojen rypäleet suurille viinituottajille ja sen sijaan ryhtyi tuottamaan itse viinejä omista rypäleistään omalla nimellään – ensimmäiset viinit tulivat markkinoille vuonna 1960. Hänellä oli usko siihen, että satomääriä pienentämällä voisi sekä rypäleiden, että niistä saatavien viinien, laatua parantaa; lyhyessä ajassa Selossen shamppanjat niittivätkin runsaasti mainetta korkealla laadullaan.

Talon toinen merkittävä muutos tapahtui vuonna 1974, kun Anselme Selosse peri talon isältään. Tätä ennen Anselme oli opiskellut viininviljelyä ja -valmistusta mm. Domaine Leflaivella, Burgundin yhdellä kuuluisimmista viinitaloista. Anselmen astuessa talon johtoon ryhdyttiin viinitalolla viljelemään köynnöstarhoja biodynaamisin periaattein, sulfiittien käyttöä vähennettiin merkittävästi ja käyttöön otettiin tammitynnyrit, joiden käyttöön Anselme oli tutustunut Burgundissa opiskellessaan. Aikana, jolloin Champagnessa alueiden eroja häivytettiin sekoittamalla mahdollisimman monen alueen ja useamman vuoden viinejä, ruostumattomasta teräksestä valmistetut modernit laitteistot olivat normi ja rypäleiden laatua tärkeämpää oli niiden määrä, olivat Anselme Selossen terroiria korostavat menetelmät ennenkuulumattomia. Paljon on noista ajoista virrannut vettä Vantaassa ja nykyisin moni tuottaja tuottaa hyvin samantapaisin menetelmin viinejä, mutta noin 40 vuotta sitten Selosse oli yksi tämän tyylin ensimmäisiä pioneereja.

Muita erikoisuuksia on lähinnä Sherryn alueelta tuttu solera-menetelmä, jonka Selosse otti käyttöön vuonna 1986 ja josta valmistetaan talon kuuluisa Substance-viini. Tässä menetelmässä useasta tammitynnyristä koostuvan järjestelmän vanhimmista tynnyreistä pullotetaan 22%, minkä jälkeen yhä nuoremmista tynnyreistä täytetään vanhempien tynnyreiden puuttuva osuus, kunnes lopulta uusimman vuosikerran viineillä täytetään tuoreimpien tynnyreiden osuus.

Nykyisin Selosse omistaa n. 7,5 ha rypäletarhoja, joista merkittävä osa sijaitsee arvostetuilla Grand Cru -tarhoilla. Vaikka Selosse oli aikanaan yksi biodynaamisen viljelyn merkittävimpiä puolestapuhujia Champagnessa, ei hän ole vuodesta 2003 eteenpäin viljellyt tarhojaan enää biodynaamisesti, vaan ainoastaan mahdollisimman pitkälti luontoa kunnioittaen ja torjunta-aineita välttäen – joskin tarpeen tullen Selosse ei epäröi käyttää myös ei-luomu-menetelmiä, jos tarhat niitä vaativat. Selossen tyyli on tullut tunnetuksi ennen kaikkea oksidatiivisuudestaan, mikä on seurausta tammen käytöstä: talon kaikki viinit käytetään ja kypsytetään tammitynnyreissä (joita ovat burgundilaiset, 228 litran pièce-, 400 litran fût- ja 600 litran demi-muid-tynnyrit), joista uusitaan vuosittain korkeintaan n. yksi kuudesosa. Käyminen tapahtuu rypäleiden omilla villihiivoilla, malolaktinen käyminen tapahtuu spontaanisti (jos on tapahtuakseen) ja koko viininvalmistuksen aikana käytetään sulfiitteja vain minimaalisia määriä. Selossen ainutlaatuinen, oksidatiivisuutta ja tammen vivahteita shamppanjaan yhdistävä tyyli on kerännyt paljon mainetta ja kunniaa, mutta myös kritiikkiä – esimerkiksi joidenkin mielestä Selossen viinit ovat yksinkertaisesti pilalle hapettuneita ja siksi järjestään viallisia.

V.O. eli Version Originale on vain Côte des Blancsin Grand Cru -tarhojen Chardonnaysta valmistettu blanc de blancs. Viiniin käytetään kolmea tuoreinta vuosikertaa, jotka kaikki ovat talon tyyliin käyneet ja kypsyneet tammitynnyreissä. Pääkäymisen lisäksi myös pulloissa tapahtuva toinen käyminen tapahtuu villihiivoilla, sillä osa rypälemehusta otetaan talteen ja sen käyminen estetään pitämällä mehu kylmänä. V.O. kypsyy pullossa hiivasakan päällä 42 kk ennen sakanpoistoa ja viinin dosage pyritään pitämään erittäin matalana. Vuosituotanto on n. 3,500 pulloa.

Viini on väriltään syvä, kehittyneen sitruunankeltainen.

Tuoksu on varsin jännittävä, kiehtova ja monisyinen: siinä tuntuu melko voimakasta, paahtoleipäisenä tuntuvaa paahteisuutta ja kermaisuutta, mutta myös aavistus erikoista pölyisyyttä. Paahteisten aromien seasta erottuu myös hillittyä keltaista omenaa ja ujon oksidaation kevyesti hunajaiseksi taittamaa hedelmää, sekä aavistus tummanpuhuvana häilyvää mutta kuivakkaa, toffeista tammea.

Suussa viinillä on erittäin napakka – jopa tiukka – ja rutikuiva olemus. Sokerin puute ja hyvin runsas hapokkuus antavat viinille tietyllä tavalla karuhkon ja pelkistetyn yleisilmeen, mutta kielen tottuessa viinin napakkuuteen alkaa lähes valkoviinillinen vivahteikkuus aukeamaan hitaasti riikinkukon pyrstön tavoin: hunajaa, paahdettuja pähkinöitä, tawnyport-maista siirappisuutta, kivisen karvasta ja ujosti suolaista mineraalisuutta, kevyttä uuniomenaa, hentoa kuivakan mausteista puuta ja aavistus kypsää keltaista hedelmää. Tahtoisin sanoa, että viinillä on täyteläinen suutuntuma, jota hyvin pehmeä ja pienikuplainen mousse alleviivaa, mutta erittäin tuntuva hapokkuus ei anna viinin tekstuurin levitä niin runsaaksi – eikä tämä ole missään nimessä huono asia.

Viinin erittäin pitkä ja luonteeltaan viileä jälkimaku tuntuu jakautuvan kahteen yhtä voimakkaaseen suuntaan: toisessa tuntuu kevyen suolaista mineraalisuutta ja villiä vihertävyyttä, joka tuo jopa ujosti tuoretta kurkkua muistuttavia sävyjä, kun taas toisessa tuntuu kermaa, kevyttä pähkinää, hennosti rusehtavan omenaista oksidaatiota ja aavistus vahamaisuutta. Jälkivaikutelma on napakka, poskipäihin pureutuva ja valloittavan monisyinen.

Myönnetään, että Selossen tyyli kyllä on selvästi oksidatiivinen, mutta mielestäni se ei kärsi tyylin kriitikoiden valittamista piirteistä lainkaan: viini ei ole överihapettunutta, eli "kuin Sherryä kuplilla", eikä kokonaisuus ole mitenkään häiritsevän tamminen – päin vastoin, sekä viinin oksidatiiviset että tammiset vivahteet ovat hyvin sopusuhtaisia, kokonaisuutta tukevia ja syvyyttä antavia, eivät hallitsevia. Vaikka nämä piirteet antavat viinille paljon kehittyneitä sävyjä, vaikuttaa kokonaisuus vielä erittäin nuorekkaalta ja energiseltä. Vain puhtaasti terästankeissa reduktiivisesti valmistettuihin ja nuorena juotaviin kupliviin tottunut suu voisi väittää tätä tyyliä vialliseksi.

Viini onkin erittäin vakuuttava esitys ja perustellusti edustaa upeasti Champagnen "kulttituottajan" tyyliä. Viinin melkeinpä ainoa huono puoli on sen hinta: kun usea tuottaja nykyisin valmistaa hyvin samankaltaisin menetelmin samanhenkisiä viinejä, joilla voi olla hintaa vain muutamia kymppejä, onko viini oikeasti kolminumeroisen summan väärti? Noh, tässä tapauksessa melkeinpä on: Selossen tuotantomäärät ovat mikroskooppisia, mutta kysyntä on valtavaa, mikä selittää heti viinin kovan hinnan – eikä yleensä Selossen henkeen valmistavat tuottajat ole usein kovinkaan suuria taloja myöskään. Toki tämän viinin hinnassa on kulttipersoonan tuomaa lisää, mutta sen tapauksess hinta antaa myös julmetun kovalaatuista vastinetta rahalle. Monet prestiisishamppikset voivat maksaa monta kertaa enemmän, mutta silti maistua yllätyksettömältä peruskuohuvalta, kun taas Selossen viinien vastaavanlaista runsautta, vaikuttavuutta ja viinillisyyttä harvemmin vastaansa saa.

Lyhyesti: Ihastuttavan persoonallinen, kompleksisen viinillinen, kevyen oksidatiivinen, hennon tamminen ja ennen kaikkea hyvin tiukkarakenteinen kulttishamppis.

Arvio: Täydellinen – jos runsaus, viinillisyys ja vivahteikkuus yhdistettynä hyvin napakkaan ja tiukkarakenteiseen runkoon on hyvän shamppanjan ideaali, on hyvin vaikea ylittää tätä NV-shamppista tyylilajissaan.

Hinnan (~100,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Gaston Rivière White Pineau François 1er

Gaston Rivière White Pineau François 1er

• Valmistaja: Gaston Rivière
• Tyyppi: Väkevöity viini, AOC Pineau des Charentes
• Maa: Ranska
• Alue: Charente, Cognac
• Rypäleet: Colombard (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,90e (Joulukuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 21,50e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

Pineau on hauska "epä-viini"-tyyli, joka on meikäläisillä leveyspiireillä kuitenkin melko tuntematon juoma. Vaikka Pineau on tyyliltään jonkin sortin väkevöity jälkiruokaviini (vin de liqueur), ei sillä ole todellisuudessa viinin kanssa mitään tekemistä – se ei nimittäin ole missään vaiheessa ollut viiniä!

Tämä Cognacin alueelta kotoisin oleva juoma tehdään sekoittamalla tuoretta, käymätöntä rypälemehua ja rypäletislettä. Legendat kertovat tyylin saaneen alkunsa 1500-luvun alussa, kun viinintekijä siirsi vastapuristettua rypälemehua tynnyreihin, joista yhteen oli jäänyt jonkin verran konjakkia pohjalle. Myöhemmin hän havaitsi tämän tynnyrin sisältävän ainutlaatuista, makeaa viiniä, jossa oli sekä aromikasta rypälemehun hedelmää että pitkään tynnyrissä kypsyneen konjakin vivahteikkuutta.

Nykyisin Pineau des Charentes on varsin suosittu jälkiruokaviini, jota valmistetaan vuosittain jopa 14 miljoonaa litraa – juoman suosio on kuitenkin rajoittunut vain Charenten alueelle ja sen lähialueisiin, sillä muualla Ranskassa Pineaun kulutus on verrattain pientä ja vientiin päätyvät määrät ovat mikroskooppisia.

Tämän Alkosta löytyvän Pineaun tuottajana toimii Gaston Rivière, jota pidetään yhtenä alueen parhaista Pineaun tuottajista. Siinä missä keskimäärin Pineauta kypsytellään n. 2 vuotta ennen markkinoillelaskua, on Gaston Rivièren nuorinta Pineauta (Cabernet Sauvignonista ja -Francista valmistettu Pink Pineau) vähintään 4 vuotta kypsynyttä. Talon tunnetuin tuote on vuonna 1934 lanseerattu Pineau François 1er, joka valmistetaan sekoittamalla 75% vanhojen Colombard-köynnösten rypäleiden mehua ja 25% nuorta konjakkia. Tämän jälkeen tätä väkevöityä "viiniä" kypsytellään vähintään 5 vuotta Limousinin tammitynnyreissä, kunnes se lopuksi pullotetaan suodattamattomana ja kirkastamattomana.

Väriltään viini on tasaisen vaalean kullankeltainen.

Tuoksu on makea, hurmaavalla tavalla rehellisen rypälemehuinen, kepeän hunajainen ja hennon konjakkinen. Seassa on kuitenkin myös mahdollisesti kauneusvirheeksi lukeutuvaa, nuoren tisleen tuomaa hentoa grappaisuutta.

Maultaan François 1er on makea, rypälemehuinen, maltillisen tamminen, kevyen hunajainen ja hennon bitterisen mausteinen kepeä. Suutuntuma on melko täyteläinen, mutta kohtalaisen tuntuva hapokkuus antaa sille miellyttävää ryhtiä. Rypäleisessä hedelmäisyydessä on miellyttävää syvyyttä ja tyyliin olennaisesti kuuluva tammisuus on miellyttävästi tasapainossa kokonaisuuden kanssa, mutta loppupeleissä viini on tietyssä mielessä hieman simppelihkö aromimaailmaltaan. Lisäksi väkevöinnissä käytetty tisle puskee hennosti läpi myös makumaailmassa hillityn paloviinaisena vivahteena.

Kevyt, makea ja lyhyehkö jälkimaku jatkaa keskimaun hengessä ja kielelle jää hillityn grappainen, hennon vaalean rypäleinen ja kevyesti nielua lämmittävä jälkivaikutelma.

François 1er on klassinen, tasapainoinen ja miellyttävä Pineau, mutta vaikka sillä on tusina-Pineauta enemmän ikää, on se loppupeleissä hieman simppelin ja yksiulotteisen oloinen. Lisäksi väkevöintiin käytetty nuori rypäletisle puskee piirun verran häiritsevästi esiin niin tuoksussa kuin maussa, mikä aika ajoin luo pieniä säröjä viinin muuten varsin kauniiseen pintaan. Hyvin nuorissa Vintage Porteissa väkevöintiin käytetyn paloviinan aromi voi olla joskus selkeästi esillä ja se katoaa vasta vuosien, jopa useamman vuosikymmenen kypsytyksen jälkeen, mutta Pineau harvemmin kehittyy merkittävästi pullossa, joten vaikea sanoa mahtaisiko tuo grappaan vivahtava aromi kadota viinistä kellaroinnilla, vai lieneekö se vain osa viinin tyyliä. Todennäköisesti se häiritsisi vähemmän, jos väkevöintiin käytettäisiin pidempään tynnyrikypsytettyä tislettä, mutta se varmasti nostaisi viinin hintaa entisestään.

Viinillä on kuitenkin myös paljon hyviä puolia, ja vaikka se ei sieltä vivahteikkaimmasta päästä olekaan, on se sentään melko edullinen tapaus – harvaa laadukasta makeaa viiniä saa täysikokoisessa pullossa parilla kympillä. François 1er onkin varsin oiva valinta silloin, kun tarvitaan isompi pullo makeaa viiniä jälkiruoille tai sekalaiselle juustolautaselle. Ainakin meidän viime joulun juustojen kyytipoikana tämä Pineau hoiti hommansa oikein passelisti!

Lyhyesti: Runsaan rypäleinen, kevyen hunajainen ja raikkaanpuoleinen makea väkevöity "viini", jota paikoin vaivaa hennon grappaiset kauneusvirheet.

Arvio: Miellyttävä – mukavan simppeli ja maukas tuttavuus. Ei vakuuttanut meikäläistä ihan sataprosenttisesti, mutta kuitenkin sen verran, että sai meikäläisen alustavasti kiinnostumaan talon vanhemmista Pineauista (joilla on ikää 15 ja peräti 40 vuotta).

Hinnan (20,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Suomenlinnan Tin Soldier's Black Apple

Suomenlinnan Panimo Tin Soldier's Black Apple

• Valmistaja: Suomenlinnan Panimo
• Tyyppi: Siideri
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 5,29e (Lokakuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,29e (Marraskuu 2015, Alko)

Alun perin tämä siideri tuli testattua alkukesästä 2014, jolloin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla tuli bongattua listasta suomalaista siideriosaamista: Suomenlinnan Panimon kuriositeetti, musta siideri! Jonkinlaisen arvion siideristä silloin raapustin talteen, mutta ei sitä koskaan tullut julkaistua blogissa asti, joten vahinko otetaan nyt takaisin, kun kyseinen tuote päätyi Alkon perusvalikoimaan ja samalla meikäläisen uudelleentestattavaksi.

Kyseessä on siis ymmärtääkseni ihan perinteinen, omenoista puristetuista mehusta käyttämällä valmistettu siideri, jonka valmistuksessa on jossain vaiheessa (hämäräksi jää, että missä) käytetty paahdettuja ohramaltaita tuomaan siideriin väriä. Lopuksi siideri on makeutettu sokerilla n. 30 g/l makeuteen.

Siiderillä on nimensä mukaisesti hyvin tummanruskea, kolajuomanvärinen ulkonäkö. Kaataessa syntyy keskirunsas, maitokahvinruskea vaahto, joka siidereille tyypillisesti haihtuu heti.

Tuoksusta löytyy ensiksi makeaa omenaisuutta ja kohtalaisen runsasta paahteisuutta. Sitten nokka rupeaa erottamaan myös kevyttä piparitaikinaa, hillittyä kukkaisuutta, maltillista leivontamausteisuutta ja hennosti tuoretta vihreyttä.

Siiderin kohtalaisen makeahko maku on kypsän ja rehellisen omenainen, hennon paahteinen ja ujosti mausteinen. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja rungosta huolehtii melko maltillisena tuntuva hapokkuus (joita kuitenkin on siiderissä peräti 7,6 g/l), ja pehmeä, keskirunsas hiilihappo.

Melko lyhytkestoiseksi jäävässä jälkimaussa tuntuu hentoa hapokasta kirpeyttä, kypsää kaneliomenaa ja hentoa paahteista mausteisuutta.

Yleisesti tämä on varsin maukas ja hyvällä tavalla rehellisen omenainen esitys, jonka suurimmaksi ongelmaksi ainakin meikäläisen suussa nousee sen makeus. 30 g/l ei ole erityisen paljon siideripuolella, mutta jopa siiderin reiluihin happoihin nähden tuntuu tässä olevan makeutta piirun verran liikaa ja juotavuus olisi paljon parempi jos juoma olisi jonnin verran kuivempi. Koska siideri nyt tuntuu kohtalaisen makealta ja hapot jäävät paikoin sokerisuuden alle, voi turvallisesti sanoa, että siiderissä olisi selkeästi turvallista kuivaamisen varaa.

Pienoisesta makeushaitastaan huolimatta musta tinasotilas on hauska höpösiideri, joka erottuu positiivisesti kilpakumppaneistaan hyvin persoonallisella ja ainutlaatuisella värillään, sekä sen mukana tulleella, jännittävällä paahteisuudellaan. Mikä tärkeintä, siideri tekee sen, minkä pitääkin – maistuu aidoilta omenoilta! Kun Alkon tämänhetkistä siiderivalikoimaa katselee, voi vilpittömin mielin sanoa Tin Soldier's Black Applen olevan helposti paras tarjolla oleva suomalainen siideri. Tosin on huomattava, että kun tarjolla on lähinnä liiallisella makeudella pilattuja sokeripommisiidereitä ja Fizzien, Golden Capien ja Upcidereiden kaltaisia karmeita, "siidereiksi" kutsuttuja esanssikiljuja, on kisassa helppo pärjätä. Toivottavasti Suomenlinnan Panimo jaksaa siis panostaa tuotteisiinsa, jotta myös pysyy tässä kisassa kärkikahinoissa!

Lyhyesti: Mustalla värillään muista erottautuva, jännittävän paahteinen ja rehellisen omenainen, mutta myös piirun verran turhan makea siideri.

Arvio: Hyvä – onnistunut esimerkki innovatiivisesta ja jopa erikoisesta tuotteesta, joka onnistuu olemaan myös varsin maukas ja helpostilähestyttävä. Vielä kun siideristä saisi selkeästi kuivemman (0-15 g/l jäännössokeria) version!

Hinnan (5,29e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.