Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

24.3.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1453 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


13.10.20

Valentini Cerasuolo d'Abruzzo 2003

Valentini Cerasuolo Montepulciano d'Abruzzo 2003
  • Valmistaja: Azienda Agricola Valentini
  • Tyyppi: Roséeviini, DOC Cerasuolo d'Abruzzo
  • Maa: Italia
  • Alue: Abruzzo
  • Rypäleet: Montepulciano (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2017)
  • Hinta nyt: n. 100€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: babo.wine

Adrianmeren rannalla, Italian "saappaan" puolessa välissä sijaitseva Abruzzo ei ole ikinä kerännyt mainetta maakuntana, jossa tehtäisiin millään tavalla merkittäviä laatuviinejä. Vaikka Abruzzosta löytyy lukuisia erilaisia viinityylejä, on valtaosa maakunnan valmistetusta viinistä mutkatonta ja edullista perusviiniä ja vain 20% tuotannosta on vähintään DOC-tasoista laatuviiniä. Suurimpina tekijöinä tässä on se, että maakunnassa on vain muutama hassu DOC-appellaatiota, ainoastaan kaksi DOCG-appellaatiota ja merkittävä osa tuotannosta on suurien, enemmän määrään kuin laatuun panostavien osuuskuntien harteilla. Nämä osuuskunnat voivat sitten todella panostaa määrään, sillä alueella sallitaan naurettavan korkeita satomääriä – esimerkiksi DOC-appellaatioissa jopa 10,000 litraa per hehtaari* – mikä ei missään nimessä ole omiaan nostamaan alueen laadullista profiilia.

* Esimerkiksi Toscanan edullisista perusviineistä vastaavalla Chiantin alueella maksimisatomäärä on 9 tonnia per hehtaari, mikä kääntyy noin 6,500 litraksi hehtaarilta.

Edellä kuvailtuun peilaten onkin hieman yllättävää että Azienda Agricola Valentini – tuottaja, jonka halutut viinit lukeutuvat Italian arvostetuimpiin ja hinnakkaimpiin – sijaitsee juuri mutkattomista ja edullisista viineistään tunnetussa Abruzzossa. Valentini on kuitenkin tullut tunnetuksi juuri tinkimättömästä laadustaan sekä äärimmäisen pienestä tuotannostaan, mitkä molemmat selittänevät viinien korkeanpuoleisen hintatason.

Valentinin suku on elänyt Abruzzossa viiniä viljellen jo ainakin 1600-luvulta, mutta viinitalo rupesi muotoutumaan nykyiseen muotoonsa vasta 1950-luvulla kun lakimiehestä viininviljelijäksi ryhtynyt Eduardo Valentini ryhtyi panostamaan niin viiniköynnösten viljelyyn kuin laatutuetoiseen viininvalmistukseen. Talo on aina keskittynyt vahvuuksiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että valikoimista ei löydy isoa valikoimaa erilaisia ja -laatuisia viinejä, vaan tarjolla on vain yksi punaviini, yksi valkoviini ja yksi roséeviini. Koska vuonna 2006 seitsemänkymppisenä edesmennyt Eduardo Valentini vältteli aktiivisesti julkisuutta eikä talo hyväksynyt niin mediaa kuin viinivierailuja tiloilleen, on tarkemmat tiedot talon viinintuotannosta melko lailla hämärän peitossa. Talon johdossa häärää nykyisin Valentinin poika, Francesco Paolo, joka on jatkanut isänsä jalanjäljissä niin viininvalmistuksen kuin median karttelemisen osalta. Valentinin tapauksessa tämä median karttelu tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen itseään syöttävä kehä: mitä enemmän Valentinilla vältellään mediaa ja huomiota, sitä enemmän palstatilaa nämä mystiset viinit tuntuvat saavan ja sitä hinnakkaammiksi ne tulevat.

Valentinin viinitarhat eivät sijaitse millään Abruzzon muutamasta oman appellaation saaneesta ala-alueesta, vaan viinit tuotetaan geneeristen, koko Abruzzon kattavien DOC-appellaatioiden alla. Punaviini Montepulciano d'Abruzzo tehdään Montepulciano-rypäleestä ja valkoviini Trebbiano d'Abruzzo tehdään Bombino Bianco -rypäleestä (joka on yksi rypälelajikkeista, jotka tunnetaan Abruzzossa nimellä Trebbiano d'Abruzzo). Nyt arvioitava Cerasuolo d'Abruzzo tehdään myös Montepulcianosta, mutta merkittävästi punaviiniversiota lyhyemmällä kuorikontaktilla. Cerasuolo lasketaan roséeviineiksi, mutta tyypillinen Cerasuolo d'Abruzzo näkee kuitenkin jonkin verran kuorimaseraatiota ja on siten usein tyylillisesti perinteistä roséeviiniä hieman tummempi, moniulotteisempi ja rakenteikkaampi, asettuen enemmän tavallisen roséeviinin ja kevyen punaviinin välimaastoon. Tässä suhteessa Valentinin Cerasuolo on hyvin tyypillinen tyylinsä edustaja. Mutta vaikka Cerasuolot saattavat olla tavallisia roséeviinejä hieman pitkäikäisempiä kellaripuolella, eroaa Valentini muista Cerasuoloista siinä, että sen viinit kuuluvat maailman pitkäikäisimpien roséeviinien joukkoon – ei ole mitenkään epätyypillistä, että pullo Valentinin Cerasuoloa saattaa kehittyä helposti toistakymmentä vuotta.

Jos valentini sitten tekee vain kolmea geneeristä alueen perustyyliä (Montepulciano d'Abruzzo, Trebbiano d'Abruzzo ja Cerasuolo d'Abruzzo), kuinka ne voivat olla niin paljon parempia kuin muiden alueen tuottajien? No, suurin syy lienee siinä, että muut laatutuottajat pyrkivät tekemään viineistään niin hyviä kuin mahdollista, kun taas Valentini valmistaa viinejä vain silloin, kun niistä saa riittävän hyviä. Valentinin viinitalolla on omistuksessaan valtavat 300 hehtaaria, joista yllättäen vain 80 hehtaaria on varattu viininviljelyyn: loput maa-alasta on istuttamatonta tai varattu oliivipuille – Valentini on nimittäin erikoistunut viinien ohella myös oliiviöljyn valmistukseen. Köynnöksiä leikataan ja satoa harvennetaan erittäin rankalla kädellä koko kasvukauden ajan, mikä on melko poikkeuksellista runsassatoisesta viljelystään tunnetussa Abruzzossa. Viiniä valmistetaan vain sellaisina vuosina, jolloin lopullisen viinin laatu koetaan riittävän korkeaksi – muuten joko rypäleet tai pullottamaton perusviini myydään eteenpäin. Talon merkittävin tekijä laadussa kuitenkin lienee se, että niinäkin vuosina, joina laatu koetaan riittävän hyväksi, valitaan vuosituotannosta vain noin 5-10% kokoinen osuus kaikkein huippulaatuisinta viiniä ja loppu myydään eteenpäin. Siinä missä tavallinen Abruzzon tuottaja voisi tuottaa 80 tarhahehtaarista jopa yli miljoona pulloa viiniä, on Valentinin keskimääräinen vuosituotanto korkeimmillaankin noin 50,000 pulloa.

Koska niin Eduardo Valentini kuin Francesco Paolo eivät ole juuri avanneet viininvalmistustaan, on viinien tarkat speksit melko hämärän peitossa. Internetissä eri lähteet kertovat hieman eri asioita, mutta niistä saa koostettua jotakuinkin sellaisen kuvan, että viinit käytetään spontaanisti villihiivoilla suurissa sementtisammioissa, minkä jälkeen ne siirretään kypsymään valtaviin, slavonialaisesta tammesta valmistettuihin botti-tammisammioihin. Valentini ei tyypillisesti pullota viinejä tietyn kypsymisajan jälkeen, vaan viiniä pullotetaan sitä mukaa, kun niitä myydään – minkä vuoksi yksi pullo tiettyä vuosikertaa voi ollakin hieman erilainen kuin toinen, eri aikaan pullotettu pullo samaa vuosikertaa. Tämän nyt arvioidun pullon pullotusajankohdasta ei ole hajua, mutta se on vuosikerralta 2003, joka on yksi Italian (ja koko Euroopan) historian kuumimpia vuosikertoja – minkä ei olettaisi olevan lähtökohtaisesti mitenkään hyvä asia roséeviinille. Kuumasta vuosikerrasta huolimatta alkoholia viinissä on melko maltilliset 13%. Tämä kyseinen viini tuli arvioitua osana suurempaa Valentinin Cerasuolojen vertikaalia, joten viiniä on helppo tässä verrata muihin vuosikertoihin.

Nuorempiin Valentinin Cerasuoloihin verrattuna tämä vuosikerta on väriltään hämmentävän hailakka ja ohut – Valentini-vertikaalissa tämä kyseinen viini oli ylivoimaisesti illan vaalein Cerasuolo. Ulkonäöltään viini on lasin keskiosista syvän ja kohtalaisen kehittyneen, meripihkan värinen, taittuen tasaisesti punervan oranssin kautta täysin värittömään reunaan.

Viinin tuoksu on – ei mitenkään yllättävästi – melko kypsän tuntuinen ja sitä sävyttää ikääntyneemmille Valentinin Cerasuoloille tyypillinen savuisuus. Tämän lisäksi aromimaailmasta löytyy makeaa omenaisuutta, aromaattisia punaisia hedelmia, hillittyä nahistunutta persikkaa, hentoa punaista karviaista ja yllättävä – muttei häiritsevä – aavistus järvikalaa. Tai jotain sellaista epämääräistä, joka tuo vahvat mielikuvat kalastelusta järven rannalla.

Suussa viini on leveä ja täyteläinen, olemukseltaan yhtä aikaa sekä silkkinen että voimakkaan lihaksikas ja makumaailmaltaan uskomattoman moniulotteinen. Kielellä pyörii sävyjä niin tummemmista metsämarjoista kuin punasävytteisemmistä metsämansikoista ja ruusunmarjoista; hedelmäisten sävyjen alta löytyy suolaista mineraalisuutta, hieman eksoottista mausteisuutta, hentoa kehittynyttä kuivahedelmäisyyttä ja aavistus iästä kielivää paahteista mokkaisuutta. Hapokkuus on varsin korkea – suorastaan yllättävän korkea kuuman vuosikerran huomioon ottaen – mikä antaa viinille vaikuttavaa rakenteikkuutta ja intensiteettiä.

Pitkäkestoinen, kypsä jälkimaku jättää jälkeensä kehittyneitä ja hieman makeaan taittuvia kuivahtaneiden punaisten hedelmien ja mehukkaiden mansikoiden sävyjä, kevyttä suolaisuutta, hieman kypsää kriikunaa, hentoa pistävää mausteisuutta ja ujosti kulmikasta, kivistä mineraalisuutta.

Pakko myöntää, etteivät odotukseni vuoden 2003 roséeviiniä kohtaan olleet kovinkaan korkeat, mutta kokonaisuutena Valentinin Cerasuolo 2003 on uskomattoman nätti, moniulotteinen ja kaikin puolin herkullinen esitys, joka oli kaikkea muuta, mitä osasin odottaa. Vielä lasiin kaatuessa odotin viinin olevan sen ohkaisesta, kehittyneestä väristä päätellen jo huippunsa ohittanutta, väsynyttä ja hapoiltaan pehmoista tavaraa. Kuin pilkaten ennakko-odotuksiani, viini olikin käsittämättömän raikas, ryhdikäs ja niin aromi- kuin makumaailmaltaan suorastaan hämmentävän moniulotteinen esitys, jonka nuorekkuus ja intensiivisyys ei mitenkään vastannut viinin kehittynyttä ulkonäköä. Maistelun vanhimpana roséeviininä odotin tämän vuosikerran olevan jo iän myötä kyykähtänyt, mutta kaikkea muuta – tämä paljastuikin helposti koko illan vaikuttavimmaksi viiniksi!

Vaikka tämä (maisteluhetkellä 13-vuotias) roséeviini rupeaa jo osoittamaan jonkinlaisia ikääntymisen merkkejä, on viini silti ikäisekseen edelleen hämmentävän nuorekas ja vielä matkalla ylöspäin. Näin ollen viini helposti todistaa oikeaksi väitteet Valentinin viinien poikkeuksellisesta kypsytyskestävyydestä. En ole varma, onko tämä paras koskaan maistamani rosée, mutta nyt ollaan helposti top 3 -kategoriassa ja kertoimet puhuisivat sen puolesta, että jonkinlainen huippu on tässä saavutettu – siitä huolimatta, että tämä viini ei edes vielä tunnu olevan huipullaan. Huh heijaa. Jos siis joskus saat jostain Valentinin viinejä hommattua kellariin, muista yksi asia: niiden kanssa ei ole mitään kiirettä. Hintaahan Valentineilla on, mutta usein ne myös onnistuvat vastaamaan hinnan lataamiin odotuksiin.

Lyhyesti: Abruzzon kulttituottajan uskomattoman vaikuttava, rakenteikas ja todistettavasti myös hämmentävän pitkäikäinen roséeviini, jossa koko ja massa pysyttelevät syrjässä, antaen tilaa intensiteetille, syvyydelle ja vivahteikkuudelle.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaimpia roséeviinejä, joita olen maistanut, ellei jopa paras. Edes yleisesti hyvin raskassoutuisista ja tasapainottomista viineistä tunnettu vuosikerta 2003 ole onnistunut vähentämään tämän viinin vaikuttavuutta.

Hinnan (n. 100€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

3.10.20

Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004

Domaine Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004
  • Valmistaja: Domaine Georges Vernay
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Condrieu
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Condrieu
  • Rypäleet: Viognier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Helmikuu 2020)

 

kuva: winebid

Pohjois-Rhône on tullut tunnetuksi lähinnä punaviineistään, mutta alueella viljellään myös pieniä määriä valkoviinejä. Näistä arvostetuimpia ja kalleimpia ovat järjestelmällisesti valkoiset Hermitaget ja yksinomaan Viognierista valmistetut Condrieut (sekä toki Condrieun keskeltä löytyvät Château-Grillet't). Siinä missä valkoinen Hermitage ja Château-Grillet ovat tunnetusti hyvin ikää kestäviä valkoviinejä, on Condrieu kerännyt mainetta siitä harvinaisena arvoviininä, että viinien sanotaan olevan parhaimmillaan melko nuorina eikä useimmat kestä muutamia vuosia pidempään. Merkittävin tekijä tässä lienee Viognierin luontaisesti matala hapokkuus ja usein melko korkea pH, sillä hapot ja matala pH ovat usein hyvin tärkeässä viinien kypsytyskestävyydessä. Lisäksi usein tammitynnyrikypsytys auttaa viiniä kestämään kellarissa, kun taas monet Condrieun tuottajat valmistavat valkoviininsä terästankissa – Viognier kun jää helposti tammen jyräämäksi, sillä lajikkeen herkät, aromaattiset piirteet katoavat hyvin helposti tammisten sävyjen alle.

Koska Condrieu ei viininä nauti erityisen kellaroitavasta maineesta, on vanhempien Condrieun viinien löytyminen melko harvinainen ilmiö. Tästä syystä olin erityisen innoissani, kun tämän vuoden alussa kokoonnuimme pienellä viinifiilistelijäporukalla testailemaan sekä nuorempia että ikääntyneempiä Condrieun viinejä. Vaikka monissa viineissä pääosassa oli varsin muhkea ja melko öljymäinenkin runsaus, todella kypsä hedelmä ja paikoin suht tuntuvakin alkoholi, oli viinien yleinen taso silti erittäin korkea ja rehevistä olemuksistaan huolimatta monet viinit olivat suorastaan hämmentävän freesin tuntuisia. Tästä kovasta kattauksesta ylitse muiden nousi Georges Vernayn Coteau de Vernon 2004, joka ei ollut pelkästään illan paras viini, mutta samalla kenties paras koskaan maistamani Viognier sekä heittämällä yksi parhaista vuosikerran 2004 viineistä, mitä vastaani on tullut.

Domaine Georges Vernay on tullut tunnetuksi erityisesti yhtenä parhaista Condrieun tuottajista – ellei jopa parhaana – ja talon viinit ovat usein hämmentävän pitkäikäisiä Viogniereiksi. Talon on alunperin perustanut Francis Vernay vuonna 1937 Condrieun alueelle, jolloin hän istutti sittemmin hyvin arvostetuksi tulleen Coteau de Vernon -viinitarhan. Talon ensimmäinen vuosikerta oli 1940, joka valmistettiin tarhan ensimmäisestä sadosta (viiniköynnös kun alkaa tuottaa rypäleitä vasta kolmantena vuotenaan). Tila sai nykyisen nimensä, kun Francis Vernayn poika Georges Vernay siirtyi talon johtoon vuonna 1956. Uransa aikana Georges opittiin tuntemaan kaiken Condrieusta ja Viognieristä tuntevana viljelijänä, ja häntä on suurelta osin kiittäminen siitä, että sukupuuton partaalla käynyt Viognier ei 1960-luvulla hävinnyt kokonaan maailmasta. Georges'n johdollaan talo nousi nykyiseen arvostukseensa ja hän oli tilan johdossa täydet 40 vuotta, aina vuoteen 1996, jolloin talo tila siirtyi 3. sukupolven johdettavaksi, kun Georges'n tytär Christine Vernay astui puikkoihin. Hänen johdollaan talo on pysynyt Pohjois-Rhônen arvostetuimpien valkoviinitalojen joukossa samalla kun talo on viljelyssään siirtynyt sertifioituun luomuviljelyyn ja yhä minimalistisempaan tyyliin viininvalmistuksessa.

ypäleet Vernayn Coteau de Vernoniin tulevat samannimiseltä viinitarhalta, jonka köynnösten keski-ikä tällä hetkellä pyörii jossain 50 ja 80 vuoden välillä. Tämä luonnonmukaisesti viljelty 2,5 hehtaarin tarha sijaitsee aivan alkuperäisen Condrieun appellaation ytimessä ja on niin jyrkkä, että sekä sen hoito että sadonkorjuut on hoidettava täysin käsipelillä. Rypäleet murskataan kokonaisina terttuina ja niistä saatu mehu siirretään suoraan tammitynnyreihin käymään. Käymisen jälkeen viini kypsyy vuosikerrasta riippuen 12–18 kuukautta 225 litran barrique-tynnyreissä, joista 25% on uusia. Tämän viinin kypsyttelyajasta ei ole tarkempaa kuvaa, mutta etiketin mukaan alkoholia löytyy Viognierille tyypilliseen tapaan melko runsaanpuoleiset 14%.

Lasissa viinillä on syvä ja kohtalaisen kehittynyt, pronssiin taittuva tumman keltainen väri.

Tuoksu on kehittynyt, kuivakka ja aivan naurettavan moniulotteinen. Lasista ensimmäiseksi tervehtii yhdistelmä sahramia, olkia ja nahistuneita punaisia omenoita. Näiden alta rupeaa löytymään kevyitä, hieman makeampia sävyjä kypsistä valkoisista persikoista ja mehiläisvahasta, parfyymisiä omenankukan vivahteita, iästä kielivää hentoa mantelivetoista pähkinäisyyttä ja Fino-Sherryä muistuttava aavistus viheromenaista aldehydisyyttä.

Suussa viinillä on kypsä, tiivis ja hyvin konsentroitunut yleisolemus, vaikka rungoltaan viini on ennemmin keskitäyteläinen kuin täyteläinen. Todella moniulotteisesta ja kohtalaisen intensiivisestäkin makumaailmasta löytyy kypsiä persikoiden ja aprikoosien piirteitä, tammitynnyristä kielivää kermaisuutta, maltillista kehittynyttä pähkinäisyyttä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja hentoa marsipaania. Suussa viiniä pyöritellessään rupeaa myös erottumaan jo tuoksussa esitelty aldehydisyys, joskin taittuen enemmän curryyn ja särmikkäänä tuntuvaan suolaisuuteen. Jälkimakua kohti edetessä rupeaa nousemaan esille makeampia keitettyjen päärynoiden sävyjä. Kokonaisuutena viini on mitä vaikuttavin yhdistelmä tiivistä ja öljyistä suutuntumaa, kohtalaisen tuntuvaa konsentraation tuntua ja kokonaisuutta hienosti raikastavaa, Viognierille jopa yllättävän korkeaa hapokkuutta.

Suuhun jää lopuksi varsin pitkä, monisyinen ja kohtalaisen tertiäärinen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen voimakkaana kypsää aprikoosia ja nahistunutta persikkaa, hieman kehittynyttä pähkinäisyyttä, kevyttä mutta kohtalaisen napakkaa suolaisuutta, hentoa viheromenaisuutta, ujoja sahramivetoisia mausteisuuden sävyjä ja tamminen aavistus kermaisuutta, jonka ikä taittaa pannacottamaiseksi keitetyksi kermaisuudeksi.

Kokonaisuutena viini ei ole pelkästään maistelun paras viini, mutta kertaheitolla paras maistamani Viognier ja yksi vaikuttavimmista valkoviineistä, mitä olen maistanut. Sanotaan Viognierin kypsymispotentiaalista mitä tahansa, on tämä viini kehittynyt todella mallikkaasti 15 vuoden ajan – puheet Vernayn viinien pitkäikäisyydestä eivät ole siis aivan tuulesta temmattuja. Kokonaisuutena viini on varsin kehittynyt ja menossa melko tertiääriseen suuntaan, muttei kuitenkaan ole millään tavalla liian vanhan tuntuinen. Yleisilmeeltään viini on vaikuttavan moniulotteinen ja sen kerroksellisesti avautuvat, kuivakan kehittyneet piirteet saavat hienosti vastapalloon runsaalta, kypsänmakealta hedelmältä. Viini tuntuu olevan huipullaan juuri nyt, ja vaikka voin kuvitella sen pysyvän hyvässä tikissä vielä joidenkin vuosien ajan, en usko lisäkellaroinnin enää hyödyttävän viiniä.

Joten jos jotain opin tästä viinistä sekä Condrieu-maistelustamme noin yleensä, niin sen, että hyvä Viognier on kyllä hyvää – ja parhaimmillaan kestää kellarissa vaikuttavan pitkään. Yleisesti Viognier ei koskaan ole ollut oma juttuni, sillä oma makumieltymykseni suosii raikkaita, kepeitä ja happovetoisia valkoviinejä, kun taas Viognier on lähtökohtaisesti hyvin runsas, täyteläinen – jopa läski – ja hapoiltaan melko poikkeuksetta suht maltillinen. Kyllä maistamamme Condrieut olivat näiltä osin stereotyyppisiä Viognierejä, mutta toisin kuin monet muut Viognierit, olivat maistamme viinit melko poikkeuksetta hämmentävän tasapainoisia, hapoiltaan usein yllättävän ryhdikkäitä ja maun intensiteetillä hyvin runsauden tuomaa raskautta tasapainottavia. Pakko myöntää, että tämän Vernayn kaltaiselle erittäin runsaalle, monisyiselle ja öljyiselle viinille voi olla vaikeaa löytää sitä passeleinta paritusta ruokapuolelta, mutta onneksi viini on itsessään niin vaikuttava, että tällainen menee todella vaivatta ihan sellaisenaan, hyvässä seurassa jaettuna.

Lyhyesti: Uskomattoman hienosti ikää kestänyt ja todella vaikuttavaksi kehittynyt Condrieu, joka on huipullaan juuri nyt. Tuhti, mutta erittäin tasapainoinen ja moniulotteinen esitys.

Arvio: Täydellinen – enpä olisi kuvitellut hehkuttavani Viognieria näin paljon, mutta tässä sitä ollaan. Jos tämä ei edusta sitä huippua, jonka taiten tehty Viognier voi saavuttaa, niin en tiedä mikä sitten.