Palari Faro 1996

Palari Faro 1996

• Valmistaja: Azienda Agricola Palari
• Tyyppi: Punaviini, DOC Faro
• Maa: Italia
• Alue: Sisilia, Faro
• Rypäleet: Nerello Mascalese, Nerello Capuccio, Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nero d'Avola, Nocera
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: – (Toukokuu 2019)

 

kuva: drinks&co

Laatuviiniensä osalta Sisilia on tunnettu lähinnä Etnan viineistä. Vaikka Sisiliassa köynnöksiä onkin viljelty useita satoja – jopa tuhansia – vuosia ja vielä ennen viinikirvaa koko saari oli käytännössä köynnösten peitossa, ei Sisilia ollut 1990-luvulle tultaessa mitenkään relevantti laatuviinien osalta. Viljelijät olivat keskittyneet lähinnä saaren helpommin viljeltäville tasamaille ja Etnalla lähinnä muutama vanha tervaskanto vielä jaksoi viljellä köynnöksiä; vasta 2000-luvulle tultaessa alkoi alueelle saapua ns. kovia nimiä ja Etnan maine Italian yhtenä parhaista viinialueista alkoi hiljaa nousta.

Sisilian nousu merkittäväksi laatuviinialueeksi oli kuitenkin alkanut jo ennen Etnan voittokulkua: tämä tarina alkaa piskuiselta Faron viinialueelta, joka sijaitsee Etnan varjossa Sisilian itärannikolla, Sisilian manner-Italiasta erottavan ja vain 3–8 km leveän Messinansalmen rannalla. Satojen vuosien ajan Sisilian laatuviinintuotanto oli keskittynyt Messinan kaupungin ympärille ja viljelykset olivat täällä suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Viinikirva kuitenkin iski poikkeuksellisella voimalla alueelle ja viljelykset ryhtyivät alueella hupenemaan merkittävästi. Lopulta 1970-luvulla alueen viinintuotantoa yritettiin pelastaa luomalla alueelle oma appellaationsa, DOC Faro. Vaikka faro tarkoittaa suomeksi majakkaa, saa appellaatio todellisuudessa nimensä Messinansalmesta, sillä salmen paikallinen nimi oli satojen vuosien ajan Faro di Messina – vasta Italian yhdistymisen myötä salmen nimi muuttui nykymuotoonsa Stretto di Messina. Appellaatiosuoja kuitenkin saapui hieman liian myöhään, sillä alueen viinintuotanto oli tässä vaiheessa kärsinyt niin paljon, että alueella viljeltiin vain muutamaa köynnöshehtaaria, eikä yksikään tuottaja valmistanut Faroa.

1980-luvun lopulla Faron epätoivoinen tilanne näki ensimmäisen valonpilkahduksensa: Luigi Veronelli, yksi Italian merkittävimpiä viinijournalisteja, oli saanut tietää hänen tuttavansa Salvatore Geracin perineen 1700-luvun huvilan viinitarhoineen juuri Messinasta, DOC Faron alueelta. Veronelli onnistui ylipuhumaan Geracin valmistamaan viiniä alueella ja Geraci suostutteli agronomina työskentelevän veljensä apuun. Huvilasta nimensä saanut viinitalo Palari ryhtyi hoitamaan vanhoja viinitarhoja kuntoon ja istuttamaan uusia köynnöksiä tilan tarhoille. Lähtökohtana oli alusta asti valmistaa alueelle uskollista ja laadullisesti mahdollisimman korkeatasoista viiniä, joten tarhoilla viljellään vain alkuperäislajikkeita, joista pääosassa ovat Etnan viineistä tutut Nerello Mascalese ja Nerello Cappuccio. Seasta löytyy myös tuntemattomia paikallislajikkeita, kuten Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nocera sekä hieman erikoisesti nimetty Calabrese, joka tunnetaan paremmin nimellä Nero d'Avola – tämä lajike kun on tunnettu ensisijaisesti erittäin sisilialaisena lajikkeena, eikä niinkään salmen toisella puolella siintävän Calabrian niemimaan lajikkeena.

Palarin ensimmäinen vuosikerta Faroa oli 1994 ja käytännössä alusta asti viinit ovat saaneet suurta suitsutusta kriitikoilta. Viinit on valmistettu enemmän tai vähemmän samankaltaisin menetelmin ensimmäisestä vuosikerrasta tähän päivään: pohjana toimii Nerello Mascalese-Nerello Cappuccio-blend, jossa Mascalesen osuus tuntuu lähteistä (ja todennäköisesti vuosikerrasta) riippuen vaihtelevan välillä 50–80%. Noin 10-15% blendistä on paikallisia, enemmän tai vähemmän tuntemattomia lajikkeita. Viinien annetaan kypsyä vuoden ajan tammitynnyreissä, minkä jälkeen tynnyrit sekoitetaan yhteen suurissa sammioissa ja viinin annetaan asettua joidenkin kuukausien ajan ennen pullotusta.

Tämä kyseinen vuosikerta tuli maistettua osana suurempaa Palari-vertikaalimaistelua, jossa se putsasi vaivatta koko pöydän. En viinin maistettuani ihmettele lainkaan, minkä vuoksi tämä kyseinen vuosikerta julistettiin aikanaan italialaisissa viinimedioissa Sisilian parhaaksi viiniksi ja tituleerattiin mm. "Italian Clos de Vougeot'na" (joskaan en ole varma onko vertaaminen Côte de Nuitsin suurimpaan ja laadullisesti epätasaisimpaan tarhaan välttämättä se kaikkein paras kehu...). Noh, joka tapauksessa, itse asiaan. Viini oli dekantoitu hiljattain ennen maistamista ja etiketin mukaan alkoholia löytyy eteläisen Sisilian lämpimän ilmaston huomioon ottaen verrattain maltilliset 13%.

Väriltään viini on hohtavan ja hieman kehittyneen granaattiomenan punainen, taittuen reunaa kohti aluksi vaaleamman mahonkiseksi, sitten lähes värittömän hailakanpunaiseksi.

Tuoksultaan viini on avoin, hurmaavan moniulotteinen ja erittäin viehättävällä tavalla kehittynyt. Hieman makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu aluksi kuivahtaneita punaisia kirsikoita ja hieman riistaista lihaisuutta; näiden taustalta kevyttä rusinaisuutta, hillittyjä kuivakukkien viehkeitä sävyjä, hentoa granaattiomenamehua ja ujosti villiä ja hieman nahkaista funkia.

Suussa viini on kypsä, mehukas ja täyteläinen. Valloittavan monisävyisestä makumaailmasta erottuu makeampina sävyinä kirsikkamarmeladia ja nahistunutta karhunvatukkaa, kuivempina sävyinä veristä rautaisuutta ja lihaista umamia, hieman suolaisena tuntuvaa, kehittynyttä kuivalihaisuutta, kevyttä eksoottista mausteisuutta, hentoa nahkaisuutta ja happojen framille nostamaa variksenmarjaisuutta. Vaikka kokonaisuus tuntuu sisilialaisille viineille tyypillisen kypsältä, mehukkaalta ja aurinkoiselta, on kokonaisuus lähes Pommard-henkisen rakenteikas varsin korkealla hapokkuudellaan ja edelleen vaikuttavan tuntuvilla, ikeneen pureutuvilla tanniineillaan.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin pitkä, kehittynyt ja kohtalaisen hanakasti tanniineillaan ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Suht kuivakassa ja jonkin verran kehittyneessä jälkimaussa tuntuu lihaista umamia ja käristettyä, hennosti savuista riistaa, hieman tupakkaa, hillitympiä kuivahtaneiden kirsikoiden ja rusinoiden makeampia sävyjä, hentoa balsamicomaista liftiä ja ujoa hapankirsikkaista bitteriä.

Kokonaisuutena Palari Faro on vaikuttavan moniulotteinen, edelleen varsin rakennevetoinen ja hedelmäsektoriltaan mukavasti kehittynyt viini, joka on kuitenkin ikäänsä nähden erittäin hyvässä iskussa – vertikaalimaistelussa, jossa tämäkin viini tuli vastaan, tulimme testanneeksi useampia Palarin Faroja 2000-luvulta, ja näistä lähes kaikki olivat tyyliltään selkeästi kehittyneempiä ja iäkkäämmän oloisia. Vaikkei tämä kyseinen viini tunnu enää nuorelta, ei se tunnu myöskään olevan lähdössä alaspäin; hedelmäsektorinsa osalta viini on todennäköisesti nyt huipullaan, eikä tästä enää kehity minnekään, mutta rakenteensa osalta viinin kanssa ei ole vielä kiire.

Tätä aikanaan runsaasti kehuja saanutta vuosikertaa maistellessa on helppo todeta Geracin saavuttaneen tavoitteensa: Palari Faro on parhaimmillaan uskomattoman moniulotteinen, vaikuttavan rakenteikas ja hienosti useampia vuosikymmeniä kypsyvä viini, joka helposti kuuluu maailmanluokan viinien parhaimmistoon. Vaikkei Faro vieläkään ole kasvanut mitenkään merkittäväksi appellaatioksi (Palari on edelleen yksi alueen harvoja viinitaloja ja ainoa oikeasti merkittävä tuottaja), ovat Geracin viinit onnistuneet palauttamaan Faroon sille kuuluvaa arvostusta sekä herättelemään niin muiden tuottajien kuin kuluttajienkin mielenkiintoa aluetta kohtaan. Kenties tämä trendi tulee vielä jatkumaan ja alue mahdollisesti voisi nousta tulevaisuudessa yhdeksi Italian arvostettujen ja tunnettujen appellaatioiden joukkoon?

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, vaikuttavan moniulotteinen ja hienosti kehittynyt sisilialainen kulttiviini yhdeltä Italian pienimmistä appellaatioista.

Arvio: Täydellinen – ei ehkä se kaikkein paras maistamani sisilialainen punaviini, mutta joka tapauksessa helposti yksi parhaista. Upea esimerkki siitä, miten täysin tuntemattomistakin appellaatioista voi löytyä ainutlaatuisia, maailmanluokan viinejä.

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997

• Valmistaja: Domaine Nicolas Joly (La Coulée de Serrant)
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Savennières-Coulée de Serrant
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Anjou-Saumur, Savennières
• Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~60€ (Lokakuu 2017)
• Hinta nyt: ~115€ (Helmikuu 2021, wine-searcher.com)

  

kuva: wallywine 

Olen blogissani kirjoittanut pari kertaa aiemminkin Nicolas Jolyn viineistä, mutta koska niistä on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa, lienee kertaus paikallaan.

Ainakin vielä joitain vuosia sitten Loiren laaksossa hääräilevä Nicolas Joly tunnettiin biodynaamisen viljelyn epävirallisina julkisina kasvoina. Hän ei kuitenkaan ole missään nimessä ensimmäinen tai suurin biodynaamiseen viljelyyn siirtynyt viinintuottaja, mutta mahdollisesti kuitenkin kovaäänisin ja innokkain, mikä on taannut miehelle nimeä ja mainetta aihepiirissä. Nykyisin kun niin moni viljelijä kun on siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn, on Jolyn merkitys kyseisessä skenessä päässyt kutistumaan aiempaa pienemmäksi, mutta kun ottaa huomioon kuinka monelle monelle viljelijälle hän on toiminut esikuvana, ei Jolyn merkitystä biodynaamiseen viljelyyn voi vähätellä.

Nicolas Joly kouluttautui alun perin pankkialalle, missä hän toimi 1970-luvun lopulle saakka. Kuitenkin vuonna 1977 hän palasi Loiren laaksoon, perheensä omistamalle Château de la Roches-aux-Moines'n tilalle, jonka hänen vanhempansa olivat ostaneet 1960-luvun alussa ja jonka yhteyteen kuului mm. kuuluisa, noin 7 hehtaarin Coulée de Serrant'n viinitarha. Tilan ostettuaan Nicolas Jolyn äiti oli tuottanut viinejä, mutta vastuu viljelystä ja viininvalmistuksesta siirtyi Nicolas'n harteille tämän saavuttua takaisin perhetilalle.

Alun perin Joly viljeli nykyaikaisin menetelmin – käyttäen torjunta-aineita rikkaruohoja ja tuholaisia vastaan – mutta huomattuaan maan köyhtyvän, kaikkien hyönteisten kadonneen ja tarhan kasvien muuttuneen väriltään rusehtaviksi, rupesi Joly epäilemään viljelynsä kestävyyttä. Luettuaan 1980-luvun alussa biodynaamisesta viljelystä, päätti hän kokeilla sitä ja vain muutamassa vuodessa oli koko tilan tuotanto siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn; Jolyn viinit ovat olleet biodynaamisia vuodesta 1984 alkaen.

Talo viljelee tarhoja Savennières'ssä, jonka viinit eroavat merkittävästi Keski-Loiren muista valkoviinialueista. Vaikka Savennièressä viljellään Chenin Blancia, kuten lähes kaikilla muilla Anjoun ja Tourainen valkoviinialueilla, on muilla viinialueilla nämä valkoviinit tyypillisesti puolikuivia tai jopa puolimakeita, kepeäliikkeisiä ja herkkiä. Kuiviakin viinejä tavataan, mutta nämäkin ovat tyylillisesti pääasiassa hyvin kepeitä, eloisia ja mineraalisia. Sen sijaan vaikka Savennières myös tuotti ennen makeampia viinejä, on se nykyisin tunnettu käytännössä ainoastaan kuivista valkoviineistä – makeampia viinejä valmistetaan harvoin ja nämä ovat sitten yleensä vain todella makeita jälkiruokaviinejä. Tällä viileällä alueella rypäleet tuottavat usein varsin konsentroituneita viinejä, ja koska tuottajat pyrkivät yleensä varmistamaan, etteivät rypäleet ole varmasti jääneet raaoiksi, poimitaan ne yleensä erittäin kypsinä – mutta kiitos viileän ilmaston, viinit usein kykenevät kypsyydestään huolimatta säilyttämään poikkeuksellisen korkean hapokkuuden. Tämän vuoksi Savennières'n viinit ovat Loiren Chenin Blanceiksi usein suorastaan epätyypillisen runsaita, voimakkaita ja robusteja, mutta ne myös saattavat olla – erityisesti nuorena juotuina – hyvin uutoksellisia, tylyjä ja jopa aggressiivisen mineraalisia. Klassinen Savennières usein vaatiikin jopa toista vuosikymmentä kellarointia, ennen kuin se rupeaa avautumaan ja oikeasti tarjoamaan parastaan.

Sen lisäksi, että Joly viljelee ja valmistaa viininsä biodynaamisten periaatteiden mukaan, edustaa hän myös Savennièresin myöhäisen sadonkorjun suhteen jonkinlaista ääripäätä: rypäleet poimitaan järjestään äärimmäisen kypsinä – varmasti joidenkin mielestä jopa ylikypsinä – ja ellei vuosikerta ole ollut kuiva, ovat rypäleet saaneet jo jonkinlaisen jalohometartunnan sadonkorjuun aikaan. Jalohometartunnasta huolimatta Jolyn viinit ovat lähes poikkeuksetta täysin kuiviksi käytettyjä, eli jalohomeella ei niinkään tavoitella jälkiruokaviineistä tuttua makeutta, vaan lisää konsentraatiota ja aromeja. Savennièresin viileyden ja maaperän vuoksi rypäleet kuitenkin usein säilyttävät poikkeuksellisen korkean hapokkuuden, eli edes erittäin kypsinä poimituista rypäleistä valmistetut viinit eivät tyypillisesti kärsi happojen puutteesta.

Niinä vuosikertoina, joina Jolyn viineissä on selkeä botrytis-tartunta, voivat viinit olla väriltään yllättävän tummia ja kehittyneen oloisia, mikä voi saada monet perehtymättömät epäilemään viinin olevan jo korkkaamishetkellä pilalle oksidoitunut. Oman ongelmansa tähän tuo se, että Jolylla on ollut viiniensä kanssa ongelmia oksidaation kanssa – ja tällöin voi viineihin vasta tutustuvalle olla vaikea tietää, onko viini nyt todella sellainen, kuin sen kuuluukin olla, vai piloille hapettunut! Tässä on siis haaste, josta voi selvitä vain maistelemalla Jolyn viinejä, jotta talon tyyli tulee tutuksi ja oppii erottamaan virheelliset, oksidoituneet viinit kunnossa olevista. Onneksi tämä kyseinen viini tuli maistettua Nicolas Joly -vertikaalissa, joten vertailukohtien ansiosta ei jäänyt epäselväksi, että tämä viini oli sellainen, kun pitikin! Tämä huippuvuosikerran 1997 pullo on ostettu viinin julkaisun aikoihin vuonna 1999 ja pidetty sen jälkeen kellarissa 18 vuoden ajan. Koska Jolyn mukaan hänen viininsä sekä kestävät että suorastaan vaativat ilmaa tarjotakseen parastaan, oli tämä pullo avattu ja tupladekantoitu n. 20 tuntia ennen maistelua. Talon tyylille tyypilliseen tapaan viinissä on rouheat 15% alkoholia.

Lasissa viinillä on kohtalaisen syvä, ujosti utuinen ja keskeltä aavistuksee pronssiin taittuva oljenkeltainen väri.

Kehittyneessä ja suorastaan naurettavan moniulotteisessa tuoksussa tulee ensimmäisenä vastaan kypsää keltaista omenaa, vahamaisuutta ja hunajaista makeutta. Näiden piirteiden alta alkaa erottua kehittynyttä pähkinäisyyttä, hieman piikivimäistä savuisuutta, kevyttä murjottua omenaa, hillittyä ruskistettua voita ja hentoa mehiläisvahaa. Kaiken tämän alla värjöttelee aavistus aldehydisyyttä, joka antaa tuoksulle ujosti Fino-Sherrymäisen suolapähkinän ja viheromenan viipaleiden häivähdyksen.

Suussa viini on erittäin sulavalinjainen, teksturaalinen ja kohtalaisen painokkaan tuntuinen. Makumaailmaltaan viini on uskomattoman moniulotteinen – heti ensisiemauksella kielelle leviää kaleidoskooppimainen kirjo eri sävyjä: hunajaa, tuntuvaa kivistä mineraalisuutta, murjottua omenaa, hieman paahdettuja pähkinöitä, kevyttä ruskistettua voita, hillittyä paahteisuutta, hentoja makeamman hedelmäisiä keltaluumun ja verkkomelonin sävyjä ja aavistus mantelimassaa. Jokainen siemaus tuntuu paljastavan jotain uutta viinistä. Teknisesti viini on rutikuiva, mutta kokonaisuus on selvästi äärimmäisen kypsä, mikä yhdistettynä erittäin runsaaseen, öljyiseen suutuntumaan ja kehittyneempiin piirteisiin antaa kokonaisuuteen illuusion makeudesta. Ainoastaan hapokkuus tuntuu ehkä aavistuksen verran matalalta viinin vaikuttavaan runsauteen, mutta tämän kääntöpuolena viinin täyteläinen runko piilottaa korkean alkoholin hämmentävän hyvin. Ja hapoistaan huolimatta viini ei onneksi koskaan pääse tuntumaan läskiltä tai löysältä, vaan balanssi pysyy hyvin kunnossa.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on erittäin voimakas, lähes makean tuntuinen ja uskomattoman moniulotteinen. Erittäin pitkästä jälkimausta erottuu kuivattua persikkaa, ruskistettua voita, omenahilloa, hieman kivistä mineraalisuutta, kevyttä crème brûléetä, hentoa hunajamelonia, ujoa savuisuutta ja aavistus lähes briossimaista paahteisuutta.

Joly-maistelussamme tämä Coulée de Serrant 1997 oli hyvin samankaltainen saman viinin 2007-vuosikertaan – sillä erotuksella, että tämä 1997 oli huomattavasti moniulotteisempi, kehittyneempi ja vaikuttavampi (sekä myös hieman makeamman tuntuinen kymmenen vuotta nuorempaan versioon verrattessa). Vaikka tämä vanhempi versio vaikuttaa olevan varsin kehittynyt, en ole silti täysin varma, onko viini vieläkään saavuttanut huippuaan. Voi olla, että viini ei tule lisäkellaroinnilla paranemaan tästä, mutta toisaalta on mahdollista, että tämä vain jatkaa menoaan ja kehittyy joksikin vielä vaikuttavammaksi.

Noin yleisesti Jolyn viineistä puhuttaessa, on mielestäni talon kevyempi, freesimpi ja harmonisempi Clos de la Bergerie enemmän omaan makuuni, kuin Coulée de Serrant, joka ilmaisussaan lähinnä luottaa suorastaan poikkeukselliseen voimaan ja konsentraation tuntuun. Tästä preferenssistäni huolimatta on pakko myöntää, että hyvin harva kuiva Chenin Blanc on ollut meikäläisen kirjoissa yhtä vaikuttava esitys kuin tämä 20-vuotiaana testattu Coulée de Serrant. Tämän viinin maistettuaan on helpompi ymmärtää, miksi Jolyn viinit nauttivat tietyissä piireissä melkoisesta hypestä. Vaikkei viini ole mitenkään edukas reilun satasen nykyhinnalla, onnistuu se silti tarjoamaan jotain sellaista, jota tässä hintaluokassa on vaikea löytää. Ja kun viinin on aikanaan saanut ostettua "vain" kuudella kympillä, on se ollut varsinainen löytö.

Lyhyesti: Biodynaamisen maatalouden oman ylipapin huippuviini huippuvuodelta. Vaikka Jolyn viineissä voi olla melkoisesti laadunvaihtelua vuosikertojen – ja jopa pullojen – välillä, on tämä viini kyllä niin hyvä, kuin voi odottaa.

Arvio: Täydellinen – vaikka yleensä makumieltymykseni suosivat raikkaita, kepeitä ja matala-alkoholisia valkoviinejä, on tämä kyseinen viini jotain täysin ainutlaatuista melkein millä tahansa mittarilla mitattuna. Ainutlaatuinen esimerkki siitä, kuinka paljon voimaa ja konsentraatiota Chenin Blancista on mahdollista saada oikeissa käsissä irti.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.