Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste punaviinit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste punaviinit. Näytä kaikki tekstit

12.1.22

Montaria Vegan Branco 2019 & Tinto 2019

Montaria Vegan Branco 2019
  • Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
  • Tyyppi: Valkoviini, VR Alentejano
  • Maa: Portugali
  • Alue: Alentejo
  • Rypäleet: Antão Vaz, Arinto
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards)
  • Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 

Montaria Vegan Tinto 2019
  • Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
  • Tyyppi: Punaviini, VR Alentejano
  • Maa: Portugali
  • Alue: Alentejo
  • Rypäleet: Alicante Bouschet, Syrah, Tempranillo
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards))
  • Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 kuva: portugalvineyards

Viime postauksessani kerroin, että sain tässä loppusyksystä laatikollisen viinejä arvioitavaksi Portugal Vineyardsilta. Jatketaanpa aloitettua urakkaa ja isketään nyt kaksi pulloa yhteen postaukseen, kun kerran sen verran samasta puusta veistettyjä sattuivat olemaan.

Tosiaan, kuten viimeksi jo mainitsin, jotta saisin nämä viinit arvioitua jossain järjellisessä ajassa, päätin koota niistä pienen sokkomaistelun muutamalle tutulle lähipiirin viininharrastajalle. Tämän sokkomaisteluni ensimmäisiksi kahdeksi viiniksi päätin valita speksiensä puolesta melko geneerisiltä perusviineiltä vaikuttaneet Montaria Vegan puna- ja valkoviinin.

Viinit on tuottanut lukemattomiin erilaisiin viinibrändeihin keskittynyt Parras Wines, jonka loputtoman oloisesta katalogista löytyy perinpohjaisesti kahlaamalla myös tämä Montaria-viinibrändi. Yhtiön sivujen perusteella jäi kyllä epäselväksi omistaako Parras Wines yhtään rypäleitä tai valmistavatko he edes viinejä – etiketistä sain selvää lähinnä että viinit ovat engarrafado por Herdade da Candeeira, eli Parras Wines ei ainakaan pullota viinejään.

Pakko tässä myös mainita, että pidän itse hieman vieraana, että viinin pääasiallisena markkinointikärkenä on vegaanisuus. Vaikka viineissä voidaankin jos jonkinlaisia eläinperäisiä tuotteita käyttää osana viljely- ja valmistusprosessia (katson erityisesti suuntaasi, biodynaamisuus), on ylivoimaisesti todennäköisintä törmätä eläinperäisiin ainesosiin vain viinin kirkastusvaiheessa, jossa kirkastamiseen voidaan käyttää mm. maitoproteiini kaseiinia, gelatiinia, kananmunan valkuaisia tai isinglassia eli kuivattua kalan uimarakkoa. Näitähän ei tuottajan ole kuitenkaan mikään pakko käyttää, vaan monet tuottajat käyttävät kirkastuksessa joko savipohjaista bentoniittia tai jättävät viininsä kokonaan kirkastamatta. Tällaisia vegaanisia menetelmiä käyttävät lukemattomat tuottajat ympäri maailman, mutta ei tällaisten viinien etiketissä lue isolla VEGAN. Soisin kyllä kernaasti, että takaetiketissä mainittaisiin ohimennen, jos viini on valmistettu vegaanisesti, mutta jos etuetiketti huutaa vegaanisuutta, alkaa kuulostaa jo maistamattakin siltä, että viinissä ei ole mitään muuta myyvää tekijää ja sitä koetetaan nyt saada myytyä edes sillä, että se on vegaanista ja sehän on nykyisin trendikästä, eiks je? No kyl maar!

Pistetään siis arvioiden, ensimmäisenä valkoinen Vegan:

Lajikepohjana viinissä on Alentejon perinteinen Antão Vaz, joka kypsäksi päästessään tuottaa aromaattisempia ja trooppisempia viinejä, joskin tuoreeltaan poimittuna taittuu enemmän kepeämpään, neutraalimpaan ja hapokkaaseen. Kumppanina mukana on Lissabonin suunnalta kotoisin oleva Arinto, joka korkealla hapokkuudellaan, sitruunaisella hedelmällään ja mineraalisemmalla ilmaisullaan tuo tyypillisesti sekoituksiin kepeyttä ja ryhtiä. Valmistusteknisesti en osaa sanoa oikein muuta, kuin että viini on käytetty ja kypsytetty terästankeissa, sen valmistuksessa ei olla käytetty mitään eläinperäistä ja alkoholia löytyy 12,5%.

Lasissa viinillä on nuorekas kellanvihreä väri.

Tuoksu on hieman tympeän ja teollisen oloinen. Yleisvaikutelmaa hallitsee epämääräinen muovisuus, minkä ohella tuntuu epämääräistä, parfymoitua käsirasvaa, hillittyä villaisuutta, kevyttä punaisen omenan hallitsemaa hedelmäisyyttä ja ujoa nallekarkkimaista primäärihedelmää. Mitään suuria hurraahuutoja ensivaikutelma ei onnistu herättämään.

Suussa viini on tuoksun tapaan melko ankea. Yleisilme on vaatimaton ja makumaailma hieman ohuenpuoleinen, rungoltaan viini on keskitäyteläinen. Kielellä pyörii melko hillityllä intensiteetillä laventelista yrttisyyttä, hieman tuoretta valkoherukkaa, kevyen bitteristä kvitteniä, hentoa kivistä mineraalisuutta ja ujoa villaa. Kokonaisuus on sentään suht korkea hapoiltaan, eli vaikka viini muuten tuntuu melko vaisulta, on sillä sentään ryhtiä ja rakenteen tuntua.

Lopuksi viinistä jää suuhun lyhyehkö, hieman tympeä ja kevyen karvas jälkivaikutelma. Vaatimattomasta jälkimausta voi erottaa epämääräistä muovisuutta tai liuotinmaisuutta, hieman laventelivetoista yrttisyyttä, hentoa omenaisuutta ja ujoa omenankuoren bitteriä.

Kaiken kaikkiaan tämä valkoinen Montaria Vegan on melkoinen pettymys: se on simppeli, hieman ohut ja aromaattisesti vaatimaton Alentejon valkoinen, jossa kokonaisilmettä sävyttää hillitty ja epämiellyttävähkö muovisuus. Viini maistuu sellaiselta halvalta valkoviiniltä, johon käytetyt rypäleet on viljelty määrä – ei laatu – mielessä. Muutamat maistelun osallistujat kyllä sanoivat viinin olevan yleisolemukseltaan ihan portugalilaisen oloinen, mutta omaan makuuni kokonaisuus oli niin epämääräinen ja vaatimaton, että se olisi voinut tulla suurin piirtein mistä päin maailmaa tahansa.

Sitten punainen Vegan! Toivottavasti tämä ei olisi yhtä suuri pettymys.

Tässä lajikepohjana on kolme Alentejon kenties viljellyintä rypälettä: Alicante Bouschet, Aragonez ja Syrah. Näitä kaikkia on viljelty alueella melko pitkään, mutta yksikään ei ole kotoperäinen, vaan kaikki ovat tuontitavaraa: Syrah ja lähinnä tumman värinsä puolesta viljelty Alicante Bouschet Ranskasta ja paremmin Tempranillona tunnettu Aragonez Espanjasta. Valmistusteknisestä puolesta en osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että mitään eläinperäisiä ainesosia ei ole käytetty. 13,5% alkoholia.

Viinillä on melko tumma, kevyesti läpinäkyvä mustanpunainen väri, joka taittaa ujosti nuorekkaaseen sinertävään.

Tuoksultaan viini on nuorekas, mutta hieman mutkaton. Aromimaailmasta erottuu kypsää pensasmustikkaa, hieman kirsikkaa, kevyttä lakritsia, hentoa Syrah'n pippurisuutta ja ujo, hieman päälleliimatun oloinen vivahde puisevaa tammen mausteisuutta.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, makumaailmaltaan melko suoraviivainen mutta myös sopivan mehukas. Kielellä pyörii vivahteita tuoreista karhunvatukoista ja variksenmarjoista, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä lakritsia ja hento aavistus soraista maata. Yleisilme on suht tasapainoinen, mutta hieman ohuehko. Korkeahko hapokkuus pitää rakenteesta lähinnä huolta, varsin kevesti tarraavien tanniinien tarjotessa lähinnä hillittyä taustakomppia.

Lopuksi suuhun jää keskipitkä ja hyvin hennon tanniininen jälkivaikutelma. Kuivasta jälkimausta erottuu pippurista mausteisuutta, hieman kuivakan puisevaa tammea, kevyttä hapahkoa variksenmarjaa, hentoa karhunvatukkaa ja ujoa tuoretta mustikkaisuutta.

Kokonaisuutena tämä punainen Montaria Vegan on melko mutkaton ja hieman vaatimattoman oloinen portugalilainen, muttei kuitenkaan yhtä suuri pettymys kuin valkoinen vastinparinsa. Tästäkin viinistä voi erottaa, että rypäleet, joista se on valmistettu, on viljelty laadun sijaan määrä mielessä. Viini on kuitenkin sentään ihan tasapainossa ja yleisilme on miellyttävän kuiva ja happovoittoinen, joskin vähän vaisuhko. Eniten viinissä häiritsee sen hieman irtonaisen oloinen tammisuus, joka vaikuttaa olevan lähinnä lammilankuilla tai -lastuilla lisättyä ja joka tuntuu vain kasvavan viinin hengitellessä ja auetessa lasissa.

Loppukaneettina todettakoon, että valkoinen Montaria Vegan on viini, jota en voi missään nimessä suositella, mutta vaikka punainen on viini, jota en ostaisi itselleni, on se sentään sen verran juotava, että sitä voisin harkita ostavani, jos johonkin tilaisuuteen pitäisi saada joku siedettävä ruokaviini reilusti alle kympin hintapisteestä. Ei viiniä kehumaan erehtyisi, mutta ainakaan ei sitä juodessa rupeaisi harmittamaan aivan ylettömästi viinin laatu.

Jos jostain syystä innostuit ajatuksesta ostaa näitä viinejä, niitä löytyy esimerkiksi Portugal Vineyardsin sivuilta: tässä valkoinen ja tässä punainen.

Lyhyesti: Todella vaatimaton parivaljakko vegaanisia viinejä matalimmasta mahdollisesta hintapisteestä. Erityisesti valkoinen maistuu juuri siltä, mitä tähän hintaan voisi odottaa saavansa.

Montaria Vegan Branco

Arvio: Huono – ei tämä aivan surkea ole, mutta kauas sellaisesta ei jäädä. En pidä mitenkään erityisen miellyttävänä tekeleenä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Montaria Vegan Tinto

Arvio: OK – ihan juotavissa tämä on, mutta sen verran jää toivomisen varaa kokonaisuudessa, ettei tässä oikein kehumaan viitsi ryhtyä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

24.3.21

Palari Faro 1996

Palari Faro 1996
  • Valmistaja: Azienda Agricola Palari
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Faro
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia, Faro
  • Rypäleet: Nerello Mascalese, Nerello Capuccio, Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nero d'Avola, Nocera
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: – (Toukokuu 2019)

 

kuva: drinks&co

Laatuviiniensä osalta Sisilia on tunnettu lähinnä Etnan viineistä. Vaikka Sisiliassa köynnöksiä onkin viljelty useita satoja – jopa tuhansia – vuosia ja vielä ennen viinikirvaa koko saari oli käytännössä köynnösten peitossa, ei Sisilia ollut 1990-luvulle tultaessa mitenkään relevantti laatuviinien osalta. Viljelijät olivat keskittyneet lähinnä saaren helpommin viljeltäville tasamaille ja Etnalla lähinnä muutama vanha tervaskanto vielä jaksoi viljellä köynnöksiä; vasta 2000-luvulle tultaessa alkoi alueelle saapua ns. kovia nimiä ja Etnan maine Italian yhtenä parhaista viinialueista alkoi hiljaa nousta.

Sisilian nousu merkittäväksi laatuviinialueeksi oli kuitenkin alkanut jo ennen Etnan voittokulkua: tämä tarina alkaa piskuiselta Faron viinialueelta, joka sijaitsee Etnan varjossa Sisilian itärannikolla, Sisilian manner-Italiasta erottavan ja vain 3–8 km leveän Messinansalmen rannalla. Satojen vuosien ajan Sisilian laatuviinintuotanto oli keskittynyt Messinan kaupungin ympärille ja viljelykset olivat täällä suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Viinikirva kuitenkin iski poikkeuksellisella voimalla alueelle ja viljelykset ryhtyivät alueella hupenemaan merkittävästi. Lopulta 1970-luvulla alueen viinintuotantoa yritettiin pelastaa luomalla alueelle oma appellaationsa, DOC Faro. Vaikka faro tarkoittaa suomeksi majakkaa, saa appellaatio todellisuudessa nimensä Messinansalmesta, sillä salmen paikallinen nimi oli satojen vuosien ajan Faro di Messina – vasta Italian yhdistymisen myötä salmen nimi muuttui nykymuotoonsa Stretto di Messina. Appellaatiosuoja kuitenkin saapui hieman liian myöhään, sillä alueen viinintuotanto oli tässä vaiheessa kärsinyt niin paljon, että alueella viljeltiin vain muutamaa köynnöshehtaaria, eikä yksikään tuottaja valmistanut Faroa.

1980-luvun lopulla Faron epätoivoinen tilanne näki ensimmäisen valonpilkahduksensa: Luigi Veronelli, yksi Italian merkittävimpiä viinijournalisteja, oli saanut tietää hänen tuttavansa Salvatore Geracin perineen 1700-luvun huvilan viinitarhoineen juuri Messinasta, DOC Faron alueelta. Veronelli onnistui ylipuhumaan Geracin valmistamaan viiniä alueella ja Geraci suostutteli agronomina työskentelevän veljensä apuun. Huvilasta nimensä saanut viinitalo Palari ryhtyi hoitamaan vanhoja viinitarhoja kuntoon ja istuttamaan uusia köynnöksiä tilan tarhoille. Lähtökohtana oli alusta asti valmistaa alueelle uskollista ja laadullisesti mahdollisimman korkeatasoista viiniä, joten tarhoilla viljellään vain alkuperäislajikkeita, joista pääosassa ovat Etnan viineistä tutut Nerello Mascalese ja Nerello Cappuccio. Seasta löytyy myös tuntemattomia paikallislajikkeita, kuten Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nocera sekä hieman erikoisesti nimetty Calabrese, joka tunnetaan paremmin nimellä Nero d'Avola – tämä lajike kun on tunnettu ensisijaisesti erittäin sisilialaisena lajikkeena, eikä niinkään salmen toisella puolella siintävän Calabrian niemimaan lajikkeena.

Palarin ensimmäinen vuosikerta Faroa oli 1994 ja käytännössä alusta asti viinit ovat saaneet suurta suitsutusta kriitikoilta. Viinit on valmistettu enemmän tai vähemmän samankaltaisin menetelmin ensimmäisestä vuosikerrasta tähän päivään: pohjana toimii Nerello Mascalese-Nerello Cappuccio-blend, jossa Mascalesen osuus tuntuu lähteistä (ja todennäköisesti vuosikerrasta) riippuen vaihtelevan välillä 50–80%. Noin 10-15% blendistä on paikallisia, enemmän tai vähemmän tuntemattomia lajikkeita. Viinien annetaan kypsyä vuoden ajan tammitynnyreissä, minkä jälkeen tynnyrit sekoitetaan yhteen suurissa sammioissa ja viinin annetaan asettua joidenkin kuukausien ajan ennen pullotusta.

Tämä kyseinen vuosikerta tuli maistettua osana suurempaa Palari-vertikaalimaistelua, jossa se putsasi vaivatta koko pöydän. En viinin maistettuani ihmettele lainkaan, minkä vuoksi tämä kyseinen vuosikerta julistettiin aikanaan italialaisissa viinimedioissa Sisilian parhaaksi viiniksi ja tituleerattiin mm. "Italian Clos de Vougeot'na" (joskaan en ole varma onko vertaaminen Côte de Nuitsin suurimpaan ja laadullisesti epätasaisimpaan tarhaan välttämättä se kaikkein paras kehu...). Noh, joka tapauksessa, itse asiaan. Viini oli dekantoitu hiljattain ennen maistamista ja etiketin mukaan alkoholia löytyy eteläisen Sisilian lämpimän ilmaston huomioon ottaen verrattain maltilliset 13%.

Väriltään viini on hohtavan ja hieman kehittyneen granaattiomenan punainen, taittuen reunaa kohti aluksi vaaleamman mahonkiseksi, sitten lähes värittömän hailakanpunaiseksi.

Tuoksultaan viini on avoin, hurmaavan moniulotteinen ja erittäin viehättävällä tavalla kehittynyt. Hieman makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu aluksi kuivahtaneita punaisia kirsikoita ja hieman riistaista lihaisuutta; näiden taustalta kevyttä rusinaisuutta, hillittyjä kuivakukkien viehkeitä sävyjä, hentoa granaattiomenamehua ja ujosti villiä ja hieman nahkaista funkia.

Suussa viini on kypsä, mehukas ja täyteläinen. Valloittavan monisävyisestä makumaailmasta erottuu makeampina sävyinä kirsikkamarmeladia ja nahistunutta karhunvatukkaa, kuivempina sävyinä veristä rautaisuutta ja lihaista umamia, hieman suolaisena tuntuvaa, kehittynyttä kuivalihaisuutta, kevyttä eksoottista mausteisuutta, hentoa nahkaisuutta ja happojen framille nostamaa variksenmarjaisuutta. Vaikka kokonaisuus tuntuu sisilialaisille viineille tyypillisen kypsältä, mehukkaalta ja aurinkoiselta, on kokonaisuus lähes Pommard-henkisen rakenteikas varsin korkealla hapokkuudellaan ja edelleen vaikuttavan tuntuvilla, ikeneen pureutuvilla tanniineillaan.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin pitkä, kehittynyt ja kohtalaisen hanakasti tanniineillaan ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Suht kuivakassa ja jonkin verran kehittyneessä jälkimaussa tuntuu lihaista umamia ja käristettyä, hennosti savuista riistaa, hieman tupakkaa, hillitympiä kuivahtaneiden kirsikoiden ja rusinoiden makeampia sävyjä, hentoa balsamicomaista liftiä ja ujoa hapankirsikkaista bitteriä.

Kokonaisuutena Palari Faro on vaikuttavan moniulotteinen, edelleen varsin rakennevetoinen ja hedelmäsektoriltaan mukavasti kehittynyt viini, joka on kuitenkin ikäänsä nähden erittäin hyvässä iskussa – vertikaalimaistelussa, jossa tämäkin viini tuli vastaan, tulimme testanneeksi useampia Palarin Faroja 2000-luvulta, ja näistä lähes kaikki olivat tyyliltään selkeästi kehittyneempiä ja iäkkäämmän oloisia. Vaikkei tämä kyseinen viini tunnu enää nuorelta, ei se tunnu myöskään olevan lähdössä alaspäin; hedelmäsektorinsa osalta viini on todennäköisesti nyt huipullaan, eikä tästä enää kehity minnekään, mutta rakenteensa osalta viinin kanssa ei ole vielä kiire.

Tätä aikanaan runsaasti kehuja saanutta vuosikertaa maistellessa on helppo todeta Geracin saavuttaneen tavoitteensa: Palari Faro on parhaimmillaan uskomattoman moniulotteinen, vaikuttavan rakenteikas ja hienosti useampia vuosikymmeniä kypsyvä viini, joka helposti kuuluu maailmanluokan viinien parhaimmistoon. Vaikkei Faro vieläkään ole kasvanut mitenkään merkittäväksi appellaatioksi (Palari on edelleen yksi alueen harvoja viinitaloja ja ainoa oikeasti merkittävä tuottaja), ovat Geracin viinit onnistuneet palauttamaan Faroon sille kuuluvaa arvostusta sekä herättelemään niin muiden tuottajien kuin kuluttajienkin mielenkiintoa aluetta kohtaan. Kenties tämä trendi tulee vielä jatkumaan ja alue mahdollisesti voisi nousta tulevaisuudessa yhdeksi Italian arvostettujen ja tunnettujen appellaatioiden joukkoon?

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, vaikuttavan moniulotteinen ja hienosti kehittynyt sisilialainen kulttiviini yhdeltä Italian pienimmistä appellaatioista.

Arvio: Täydellinen – ei ehkä se kaikkein paras maistamani sisilialainen punaviini, mutta joka tapauksessa helposti yksi parhaista. Upea esimerkki siitä, miten täysin tuntemattomistakin appellaatioista voi löytyä ainutlaatuisia, maailmanluokan viinejä.

1.2.21

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016
  • Valmistaja: Clos du Jaugueyron
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Haut-Médoc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Médoc, Haut-Médoc
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (50%), Merlot (33%), Petit Verdot (7%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 23,50€ (Lokakuu 2020)

 

 kuva: artisan wine depot

Vaikka Bordeaux'n viinejä usein pidetään maailman parhaimpien joukkoon kuuluvina, eivät ne ole juuri koskaan onnistuneet puhuttelemaan meikäläistä. Vielä ennen vuosituhannen vaihdetta alueella tehtiin vahvasti omiin makumieltymyksiini sopivia viinejä, joissa yhdistyi reipas hapokkuus, napakat tanniinit, mukavan kuivakka hedelmäisyys ja maltillinen tammen käyttö. Asiat kuitenkin alkoivat muuttua vahvasti 1990-luvun viimeisinä vuosina ja alue on muuttunut valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana: niin ilmaston lämpenemisen kuin viininvalmistusteknisten muutosten myötä alueen viineistä on tullut kypsempiä, pehmeämpi ja makeampia. Tanniineja ja happoja löytyy paljon vähemmän kuin ennen, kun taas tammea käytetään versin liberaalisti. Alkoholitasotkin ovat keskimäärin yli prosenttiyksikön verran korkeammalla kuin ennen. Lopputuloksena on ollut viinejä, jotka näyttävät parhaimmillaan puleeratuilta, suurille massoille tehdyltä pastisselta klassisista Bordeaux'n viineistä, pahimmillaan kosiskelevilta, uuden maailman henkeen valmistetuilta, hallitsevaan tammeen hukutetuilta hedelmäpommeilta.

Pitkään uskoin, että tätä nykyä ainoa perinteistä proper claretia valmistava tuottaja on legendaarisen Château Bel Air-Marquis d'Aligren Jean-Pierre Boyer, joka kohta 90-vuotiaana tervaskantona ei ole vieläkään ottanut kuuleviin korviinsa mitään moderniin viininvalmistukseen liittyvien välineiden tai menetelmien käyttöä, lähinnä kuitaten sellaiset asiat nykypäiväisenä humpuukina.

Tästä syystä kiinnostukseni heräsi, kun (Château Bel Air-Marquis d'Aligren lailla) Margaux'ssa sijaitsevaa (ja tähän asti tutkani ulkopuolella pysytellyttä) Clos du Jaugueyronia tituleerattiin yhdeksi harvoista perinteisen koulukunnan lipunkantajista ja talon viinejä verrattiin suotuisasti juuri BAMA:n klassista tyyliä huokuviin viineihin. Kun tarjolla oli vielä vuosikertaa 2016 – jota tällä haavaa hehkutetaan parhaaksi sitten korkeatasoisen 2010:n – oli päätös hommata pari pulloa plakkariin varsin selvä.

Clos du Jaugueyronin viinitalo on saanut alkunsa 1990-luvun alussa, kun eteläisestä Ranskasta, Minervois'sta, kotoisin oleva Michel Théron muutti opiskelemaan viininvalmistusta Bordeaux'n viinikouluun. Hänen tarkoituksenaan oli alun perin opiskella tutkinto ja palata kotiseudulleen valmistamaan perhetilallaan viiniä, mutta kun opintojen aikana Bordeaux'sta löytyi vaimo, päätti Théron asettua pysyvästi kaupunkiin. Vuonna 1993 Théron vaimoineen osti vanhan, jo 1800-luvun lopulta viiniä valmistaneen viinitalon, muttei lainkaan viinitarhoja. Sen sijaan he ryhtyivät vuokraamaan viinitarhoja, joiden viljelyssä siirryttiin pian luonnonmukaiseen viljeyyn. Tätä nykyä Clos du Jaugueyron viljelee kuuttatoista eri palstaa yhteensä noin kymmenen hehtaarin alueella, joista reilu kolme hehtaaria sijaitsee Haut-Médocin alueella ja noin seitsemän hehtaaria Margaux'n alueella. Tarhojen viljelyssä on siirrytty biodynaamiseen viljelyyn vuonna 2008, vuodesta 2012 kaikki talon tarhat ovat sertifioidusti luonnonmukaisia ja tätä nykyä Clos du Jaugueyron on myös sertifioidusti biodynaaminen.

Talon viininvalmistusmenetelmät ovat aina nojanneet enemmän perinteiseen, mahdollisimman pieneen viinin manipulointiin nojaavaan tyyliin; rypäleet on poimittu kypsinä, mutta moniin muihin tuottajiin nähden melko varhain ja viinien on annettu käydä spontaanisti villihiivojen avulla. Viininvalmistuksessa on käytetty aiemmin enemmän tammea, mutta tässäkin suhteessa ollaan tultu alaspäin; Haut-Médocin alueelta valmistettu viini näkee tätä nykyä hädin tuskin lainkaan uutta tammea ja siinä missä Margaux'n tarhojen viinit kypsytettiin ennen jopa 70% uusissa tammitynnyreissä, on tätä nykyä uuden tammi taso vuosikerrasta riippuen 25-50% kieppeillä.

Tämä nyt arvioitu viini on vasemman rannan perinteiseen, Cabernet Sauvignon -vetoiseen blendiin pohjautuva viini, jonka rypäleet on korjattu Haut-Médocin alueella, Macaun kylän ympäristössä sijaitsevilta, biodynaamisesti viljellyiltä tarhoilta. Kaikki rypäleet on rangattu ennen vinifikaatiota, murskattujen rypäleiden on annettu käydä spontaanisti rypäleiden omilla villihiivoillaan 4000–8000-litraisissa, lämpötilakontrolloiduissa sementtitankeissa. Käymisen jälkeen viini on siirretty kypsymään 12 kuukauden ajaksi 225-litraisiin, kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin. Lopuksi viini on sekoitettu tynnyreistä jälleen sammioihin ja pullotettu minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa. Tuotantomäärä vuosikertaa 2016 on ollut 22,000 pulloa ja 900 magnumia. Alkoholia löytyy nyky-Bordeaux'n tyyliin nähden vaatimattomat 12,5%.

Viinillä on lasissa hyvin tumma, lähes läpinäkymätön ja suht nuorekas mustan kirsikan väri.

Nokkasektori on avoin, aromaattinen ja hieman makeaan taittuva. Ihastuttavan puhdaspiirteisestä aromimaailmasta erottuu kypsää mustaherukkaa ja muita tummia marjoja, hieman lakritsijuurta, kevyttä makeaa luumua, hentoa lehtevää yrttisyyttä, hillittyä paahdettua puuta ja ujoa musteisuutta. Viiniä pidempään ihmetellessä tuntuu siltä, että puisevat aromit häilyvät jossain määrin ees taas; aluksi viinin tuoksu on todella marjainen, sitten tammi saapuu enemmän framille ja sitten taas vähän ajan päästä hedelmä on taas johdossa, tammen siirryttyä jälleen taustalle. Joka tapauksessa, nättiä on.

Viini on suussa kuiva, keskitäyteläinen ja mukavan napakka olematta erityisen tiivis tai uuttunut. Kokonaisuudessa tuntuu tuoretta mustaherukkaa ja mustaa vadelmaa, hieman makeampaa luumuisuutta, hillittyä yrttibitteriä, kevyttä lehtevyyttä, hentoa puisevaa menoa ja ujoa lakritsia. Klassisen Bordeaux'n hengessä kokonaisuus on melko kevytliikkeinen olematta mitenkään vaatimaton ja sekä reipas hapokkuus että kohtalaisen innokkaasti muttei aggressiivisesti ikeniin tarraavat tanniinit pitävät yleisilmeen viehättävän rakennevetoisena.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, happovetoinen ja kohtalaisesti ikeniä kuivattava. Pitkässä ja loppua kohti bitterisempään taittuvassa jälkimaussa häilyy tuoretta mustaherukkaa ja vadelmaa, hillittyä lehtevyyttä, kevyttä yrttibitteriä, maltillista kuivakkaa puuta, hentoa soraista mineraalia ja aavistus makeampaa tummaa luumua.

Clos du Jaugueyronin Haut-Médoc yllättää oikein positiivisesti: ollakseen varsin nuori vasemman rannan tapaus, on tämä oikein nätti, uskottava ja harmoninen esitys. Kokonaisuutena viini on ehkä vielä hieman turhan nuorekas ja hedelmävetoinen mennäkseen kunnon proper claretista, mutta palikat näyttävät olevan sellaiset, että kunhan ne ajan kanssa nivoutuvat keskenään hyvin kohdalleen, on tässä viinissä aineksia vallaan mainioon vanhan koulukunnan porvooseen. Onhan tämä kyllä inasen verran kypsempi mitä ysärillä useimmat Bordeaux't olivat, eikä tästä löydy lainkaan sellaista viehättävää, perinteisen vasemman rannan viinin lehtevää vegetaalisuutta, mutta yleisolemukseltaan viini on niin klassista tavaraa, että oksat pois. Vallan mukavaa, että tällaisiakin tapauksia edelleen löytyy markkinoilta, kunhan vain vähän jaksaa penkoa.

Nyt juotavaksi viini on vallan mainiossa iskussa niin aromaattisesti kuin rakenteellisesti – hedelmä ei osoita minkäänlaisia sulkeutumisen merkkejä ja vaikka rakennetta löytyykin, ei viini ole millään lailla kova tai kireä. Omaan makuuni viini kyllä oli varsin nuorenpuoleinen ja kaipaisin ehkä hieman enemmän iän tuomaa syvyyttä ja vivahteikkuutta hyvin dominoivan hedelmäsektorin sijaan, mutta sellaista kyllä on turha odottaa nelivuotiaalta Bordeaux'lta. Onneksi kellariini jäi toinen pullo kypsymään – se saakoon vartoa siellä hieman pidemmän aikaa.

Lyhyesti: Freesi, puhdaspiirteinen ja kaikin puolin klassinen Haut-Médoc, joka nuoresta iästään huolimatta on tyylillisesti lähempänä klassisia Bordeaux'n viinejä kuin moderneja, muhkeita ja usein melko tammivetoisia mörssäreitä. Bordeaux'sta olisi helpompi pitää, jos alueelta löytyisi useampia tällaisia viinejä.

Arvio: Tyylikäs – todella harmoninen ja perinteitä kunnioittava esitys, joka ensisijaisesti huokuu kypsytyspotentiaalia, joskin on myös varsin hyvin juotavissa jo nyt.

Hinnan (23,50€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.12.20

Tempier La Tourtine 2001

Domaine Tempier Bandol Cuvée Speciale La Tourtine 2001
  • Valmistaja: Domaine Tempier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Bandol
  • Rypäleet: Mourvèdre (85%), Grenache, Cinsaut
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2020)
  • Hinta nyt: ~110€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 kuva: winebid

Välimerellisessä Ranskassa, aivan Italian kyljessä sijaitseva Provence ei yleensä lukeudu alueisiin, joita pidettäisiin merkittävinä arvoviinien osalta. Suurimpana syynä tässä lienee roséeviinit, jotka ovat nousseet ennennäkemättömään suosioon ja joita tuotetaan tuolla kyseisellä alueella valtavia määriä. Tämän loputtoman roséeviinin meren keskeltä löytyy kuitenkin kaksi piskuista appellaatiota, jotka ylpeinä kantavat Provencen laatuviinien lippua samalla kun lähes koko muu alue keskittyy tekemään lähinnä hailakkaa, neutraalia ja herttaisen yhdentekevää roséeta: Bandol ja Palette (joista jälkimmäisen suosio lepää lähes yksinomaan arvostetun Château Simonen harteilla).

Aivan välimeren rannalla sijaitseva Bandol on kahdella tapaa hyvin erityinen appellaatio: ensimmäiseksi, toisin kuin muualla Provencessa, jossa roséeviini hallitsee, on punaviini Bandolissa kuningas. Bandolissa toki valmistetaan myös (usein varsin vaikuttavaa ja keskimääräistä Provencen roséeviiniä runsaampaa) roséeviiniä sekä piskuisia määriä valkoviiniä, mutta alueen maine tulee ensisijaisesti sen vaikuttavista punaviineistä. Toiseksi, Mourvèdre. Tämä myös Monastrellina ja Matarona tunnettu lajike on levinnyt laajalti koko Etelä-Ranskaan, mutta lajikkeena se vaatii poikkeuksellisen lämpimiä oloja, minkä vuoksi sitä on monilla paikoilla voinut viljellä vain kaikista kuumimmilla alueilla, joissa lajike kykenee varmuudella kypsymään vuodesta toiseen. Bandol sen sijaan on aina ollut riittävän lämmin (tai jopa kuuma) viinialue, joten Mourvèdrellä ei ole koskaan ollut samanlaisia ongelmia kypsyä siellä kuin muualla Provencessa, Rhônessa tai Languedocissa. Täten Bandol onkin ainoa viiniappellaatio Ranskassa, jossa Mourvèdre on pääosassa alueen kaikissa punaviineissä – viinilainsäädännön mukaan viinissä pitää olla vähintään 50% Mourvèdreä, eikä ole tavatonta tavata viinejä, joissa lajikkeen osuus huitelee täydessä sadassa prosentissa.

Vaikka Bandol on täynnä korkeatasoisia, perinteikkäitä viinitaloja, ovat alueen neljä tunnetuinta tuottajaa ne, joiden viineihin lähes poikkeuksetta viitataan, kun puhutaan Bandolin viineistä; nämä tuottajat ovat siis Château de Pibarnon, Château Pradeaux, Château Vannières sekä muita tuottajia päätä korkeampana jylhänä seisova Domaine Tempier.

Ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka vanha Bandolin sydämessä sijaitseva Domaine Tempier on, mutta kyseisellä paikalla on todistettavasti toiminut niin viiniköynnöksiä kuin kaikkea muutakin viljellyt maatalo jo 1700-luvulla ja se on ollut Tempierin suvun omistuksessa vuodesta 1834. Vaikka talon palkitut viinit olivat keränneet arvostusta jo kauan, alkoi Domaine Tempier muotoutua nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvun alussa. Lucie "Lulu" Tempier sai suvun tilan omistukseensa mennessään vuonna 1936 naimisiin Lucien Peyraudin kanssa. Lucien Peyraud oli haaveillut ryhtyvänsä viininviljelijäksi, joten hän opiskeli viininviljelyä ja -valmistamista alueella joidenkin vuosien ajan, kunnes lopulta Lulu ja Lucien asettuivat asumaan suvun perintötilalle. Lucien Payraud ei pelkästään keskittynyt omiin viineihinsä, vaan myös koko alueen viineihin; hänen tavoitteenaan oli nostaa Bandol maailman merkittävimpien viinien joukkoon, ja hänen ja muutaman muun alueen viljelijän lobbaamana Bandol saikin vuonna 1941 yhtenä Ranskan ensimmäisistä viinialueista oman AOC-appellaation, peräti ennen kuin Domaine Tempier oli pullottanut ensimmäistäkään omaa viiniä! Peyraudin ensimmäinen pullotettu viini, Bandolin appellaation alla julkaistu roséeviini, tuli muutamaa vuotta myöhemmin, ollen vuosikertaa 1943. Nykyisen ulkonäkönsä talon viinit saivat vuonna 1951, jolloin Lulun isä, Alphonse Tempier, taiteili pulloissa edelleen koreilevan laivan.

1960-luvulla talon valikoima laajeni perustason punaviinistä, roséeviinistä ja valkoviinistä kahteen tarhaan, kun viljelystä ja viininteosta vastanneet Lulun ja Lucienin pojat Jean-Marie ja François Peyraud pikku hiljaa huomasivat, miten erilaisia viinejä talon tarhat tuottivat. Valitsemalla kaikkein luonteikkaimpia viinejä tuottavien tarhojen rypäleet, otettiin valikoimiin kaksi tarhaviiniä: La Tourtine ja La Migoua, jotka valmistettiin kyseisten tarhojen parhaista rypäleistä. Myöhemmin, kun Tourtine-tarhan alaosissa sijaitsevan luonnon muovaaman "amfiteatterin" keskellä kasvavien rypäleiden todettiin tuottavan hyvin erilaista viiniä kuin vieressä sijaitsevan Tourtine-tarhan, otettiin valikoimiin vielä kolmas viini, joka sai nimen Cabassaou.

Domaine Tempierin tarhaviineissä hienointa on se, että kaikki talon punaviinit valmistetaan täysin samalla tavalla, eli tarhaviineistä ei tieten tahtoen tehdä "parempia" kellarissa, vaan ainoastaan terroir ja muuttuvat rypälesekoitukset tekevät jokaisen viinin luonteeltaan ainutlaatuisiksi. Niin useiden tarhojen rypäleistä sekoitettu perus-Bandol kuin tarhaviinit Cabassaou, La Migoua ja La Tourtine valmistetaan kaikki käyttämällä viinit spontaanisti villihiivoin, maseroidaan kuorien kanssa 3-4 viikon ajan (nykyisin terästankeissa) ja kypsytetään suurissa, 2500–5000 litran foudre-tammisammioissa. Viinien annetaan kypsyä vuosikerrasta riippuen n. 18–20 kk foudreissa, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina. Punaviineissä rypälekoostumus riippuu siitä, miltä tarhalta viinit tulevat: Cabassaou on käytännössä lähes pelkästään Mourvèdreä, kun taas La Migouassa Mourvèdren osuus on vain 55%, eli selkeästi vähemmän kuin Tempierin viineissä keskimäärin.

Nyt arvioitavana oleva La Tourtine heijastelee rypälekoostumuksellaan tarhan istutuksia, eli viini on pääosin Mourvèdreä (85%). Lopuista 15 prosentista vastaa lähinnä runsaampaa ja pyöreämpää hedelmäisyyttä tuova Grenache, joskin seassa on myös pieni määrä keveyttä ja happoja tuovaa Cinsaut'ta. Bandolille tyypilliseen tapaan alkoholia löytyy reilusti, eli 15%. Viini tuli testattua osana Tempierien tarhaviinien 2003–1990-vertikaalimaistelua, josta se jäi mieleen illan parhaana viininä, joten ihan mistään tusina-Bandolista ei ole nyt kyse.

Viinillä on syvä, konsentroitunut ja kevyesti läpinäkyvä punamusta väri. Seasta näyttää löytyvän hieman partikkeleja, joten varovainen dekantointi sakan päältä on suositeltavaa.

Tuoksu vakuuttaa heti ensimmäisellä nuuskaisulla: kokonaisuus on selvän rustiikkinen, mutta samalla varsin houkutteleva hieman makeaan taittuvalla aromimaailmallaan. Vivahteikkaasta nokkasektorista löytyy kuivahtaneita tummia marjoja, hieman brettaista tallintaustaa ja lantaista maatalon pihaa, kevyttä salmiakkia, hillittyä kypsää mustikkaa ja hentoa nahistunutta viikunaa.

Suussa viini on selvästi kypsä, hurmaavan teksturaalinen ja melko konsentroituneen oloinen. Kompleksisesta ja varsin intensiivisestä makumaailmasta erottuu nahistuneita hapankirsikoita, brettan tuomaa, makean fenolista nahkaisuutta ja neilikkaisuutta, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä kuivattua luumua, hillittyä makeaa mustikkaisuutta, hentoa nahistunutta viikunaa ja Mourvèdrelle tyypillistä, lihaista riistaisuutta. Kokonaisuus on kuiva ja vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä melko korkean hapokkuuden että varsin tuntuvien, voimalla ikeniin tarraavien tanniinien. 15% alkoholia pysyy suorastaan hämmentävän hyvin pois tieltä.

Viini jättää lopuksi suuhun kuivan, robustin ja melko tanniinisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu pitkään ja erittäin intensiivisesti nahkaista funkia ja brettaista tallintausta, hieman lihaista umamia, kevyemmällä otteella kuivakkaa nahistunutta tummaa marjaa, hieman makeampaa kuivattua luumua, hentoa pippurista mausteisuutta, ujoa maanläheisen yrttistä garrigueta ja aavistus makeaa lakritsisuutta.

Kokonaisuutena La Tourtine 2001 on upea, vaikuttavan rakenteikas ja hurmaavan moniulotteinen Bandol, josta löytyy niin syvyyttä kuin voimaa. Nyt loppukesästä järjestetyssä 2003–1990-vertikaalissa erottui, miten tämä kyseinen viini oli jotakuinkin ainoa Tempierin tarhaviini, jossa erottui rustiikkinen, brettaisuus melko selvänä, mutta nämä piirteeit eivät missään vaiheessa häirinneet kokonaisuutta, vaan päin vastoin, toivat viinille vain lisää syvyyttä ja nyansseja. Monelle (allekirjoittanut mukaanlukien) viini olikin illan paras – vaikka kattaus oli sen verran kovatasoinen, ettei parhaan valinta niiden joukosta ollut helppo tehtävä.

Tourtine tuntuu yleisesti olevan ainakin omaan makuuni paras esitys Tempierin tarhaviineistä: siinä on enemmän voimaa ja syvyyttä kuin tyylillisesti kepeämmässä ja herkemmässä La Migouassa, mutta siinä on myös samalla enemmän särmää ja rakennetta kuin massiivisen kokoisessa, mutta usein aika pehmeäksi ja raskastekoiseksi jäävässä Cabassaoussa. Tätä kyseistä Tourtinen vuosikertaa maistellessa voi todeta, ettei se selvästikään ole enää nuori tapaus, mutta viini ei tunnu vielä olevan aivan huipulla myöskään. Tourtine 2001 tuntuu näin 20 vuoden ikää lähestyessään hivuttautuvan pikku hiljaa kohti kehityskaarensa huippua, mutta matkaa on silti vielä taitettavana – tässä vaiheessa on vain vaikea arvioida, onko kyse vuosista vai vuosikymmenestä. Joka tapauksessa, jos viini löytyy kellarista, voi sen yhtä hyvin korkata kuin jättää kypsymäänkin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi dekantoimaan viinin varovaisesti melko runsaan sakkansa päältä pois ja jättämään sen ainakin toviksi dekantteriin aukenemaan – viini kun tuntui parantavan juoksuaan illan mittaan. Näin runsasrakenteisena suosittelen myös nauttimaan viinin mieluummin jonkin tuhdimman ruoan kanssa kuin sellaisenaan.

Lyhyesti: Bandolin arvostetuimman ja samalla kenties parhaan tuottajan tarhaviini ja samalla todennäköisesti paras Bandol, jota olen maistanut.

Arvio: Täydellinen – viini ei ole pelkästään poikkeuksellisen vaikuttava Bandol, vaan samalla se lukeutuu vaivattomasti yhdeksi maailman parhaista punaviineistä. Lucien Peyraud näyttää onnistuneen siinä, mitä hän aikanaan lähti tavoittelemaan.

Hinnan (~110€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

30.9.20

Château Musar 2005

Château Musar 2005
  • Valmistaja: Château Musar
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Libanon
  • Alue: Beqaa
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (1/3), Carignan (1/3), Cinsaut (1/3)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 35,90€ (Alko, tilausvalikoima, Tammikuu 2015)
  • Hinta nyt: 39,99€ (Alko, Syyskuu 2020)

 

Tässä on tullut jokunen Château Musarin viini maisteltua (Cellartrackerin mukaan arvio löytyy noin sadasta Musarin valmistamasta viinistä), joten sitä rupeaa itselle pikku hiljaa hahmottumaan kuva talon viinien vuosikerroista, niiden välisistä eroista ja jokaisen vuosikerran omasta luonteesta. Alun perin vuonna 2013 julkaistu vuosikerta 2005 vakuutti meikäläisen jo ensimaistolla noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tämä viini on pitänyt tiukasti pintansa kerta toisensa jälkeen erittäin kovalaatuisena esityksenä. Useamman eri yksilön perusteella lieneekin ihan perusteltua julistaa 2005 Musarin parhaaksi vuosikerraksi 00-luvulla.

Jos meikäläisen suuresta Musar-innostuksesta huolimatta löytyy lukijoita, joilla ei ole käryä siitä, mistä tässä viinissä on kyse, lienee tässä hyvä spotti kerrata hieman asioita. Libanonissa sijaitseva Château Musar on aloittanut toimintansa vuonna 1930 maan pääkaupunki Beirutin lähistöllä 1700-luvulta peräisin Mzarin linnassa ja lienee tätä nykyä Lähi-Idän tunnetuin viinitalo. Talon perustaneen Gaston Hocharin poika, (vuonna 2014 menehtynyt) Serge Hochar siirtyi talon johtoon vuonna 1959 ja hänen johdollaan talo myöhemmin nousi kansainväliseen maineeseen: vuonna 1979 Michael Broadbent, yksi maailman suurista viiniauktoriteeteista, herätti huomiota ilmoittaessaan Chateau Musar 1967:n olevan Bristolin viinimessujen suurin löytö, mistä viinitalon kansainvälinen maine lähti kasvuun. Samoihin aikoihin Serge Hochar alkoi muuttaa Musarin totuttua suuntaa: viinien annettiin käydä ja kypsyä yhä enemmän omalla painollaan, ilman lisättyjä hiivoja tai merkittäviä sulfiittilisäyksiä. Näin ollen Château Musarin voidaan sanoa olleen natural-viini jo 1970-luvun lopulta, peräti vuosikymmeniä ennen suurta natuviinitrendin räjähtämistä!

Vaikka yleensä monet natural-viinien kriitikot sanovat natuviinien kestävän huonosti kypsymistä ja olevan juomakelpoisia korkeintaan hyvin pian pullotuksesta, Château Musar on aina poikennut tästä merkittävästi: talon viinit julkaistaan aina useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen ja ne ovat tunnettuja siitä, että ne kestävät kypsyttelyä kellarissa vuosikymmenien ajan. Omakohtaisten kokemusten perusteella voin sanoa, että jopa vuosikerta 1979 on edelleen loistavassa tikissä siitä huolimatta, että se on natural-viini.

Tämän talon ykköspunaviinin reseptiikka ei hirveästi muutu vuosien välillä: rypälepohjana toimivat ranskalaislajikkeet Cabernet Sauvignon, Carignan ja Cinsaut, joita tyypillisesti sekoitetaan keskenään tasaisessa suhteessa, eli kolmannes kutakin. Serge Hocharin oman kuvailun mukaan Cabernet Sauvignon antaa viinille ryhdin ja rungon, Carignan lihakset ja voiman ja Cinsaut aromaattisuuden ja herkkyyden. Rypäleet murskataan ja siirretään suuriin betonitankkeihin, joissa viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla. Viini maseroituu kuorien kanssa tyypillisesti 3–5 viikkoa, minkä jälkeen viini lapotaan kuorien päältä pois ja siirretään vanhoihin tammitynnyreihin kypsymään. Viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä noin 12–14 kuukauden ajan, minkä jälkeen eri rypälelajikkeista valmistetut viinit sekoitetaan keskenään takaisin betonitankkeihin lopulliseksi sekoitukseksi. Viinin annetaan asettua betonitankeissa noin vuoden ajan, minkä jälkeen viinit pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina sekä joko ilman sulfiitteja tai pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Viinien annetaan tyypillisesti kypsyä pulloissa vielä noin 4 vuoden ajan ja viinit julkaistaan keskimäärin noin 7 vuotta vuosikerrasta, mutta tässä on jonkin verran vaihtelua – Serge Hocharin mukaan viinit julkaistaan, kun he kokevat viinin olevan valmis julkaistavaksi. Yleisesti viinien valmistuksesta hän on maininnut, että hän haluaa pitää viinejään tammitynnyreissä niin kauan, että tammi rupeaa erottumaan, minkä jälkeen hän haluaa kypsyttää viinejään niin kauan, että tammi katoaa. Poikkeuksellisina vuosina Chateau Musar saatetaan julkaista merkittävästi tavanomaista myöhemmin, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jotkut vuosikerrat eivät saavu markkinoille kronologisessa järjestyksessä.

Tämän kyseisen vuosikerran olen testannut useita kertoja, mutta tämänkertainen arvioni perustuu viimeisimpään maistooni lokakuulta 2019. Voltteja viinistä löytyy 14% ja happoja 5,3 g/l. Viini on dekantoitu muutamaa tuntia ennen maistohetkeä.

Väriltään viini on kohtalaisen läpinäkyvä ja hieman jo kehittynyt verenpunainen, jolla on hennosti ruosteisen rusehtava sävy ja ohkainen, hailakka reuna.

Rehevä tuoksu on melko synkkäsävytteinen mutta samalla selkeän kypsänmakea. Hyvin houkuttelevasta aromimaailmasta löytyy kirsikkahilloa, hieman kuivahtaneita tummia hedelmiä, maltillista pölyistä maamaisuutta, hentoa nahkasatulaa, ujoa lihaisuutta, hienoväräinen aavistus kuivakukkia ja häivähdys makean balsamicomaista volaa. Huolimatta aurinkoisen kypsästä ja makeaan taittuvasta olemuksestaan, tuoksu on silti suorastaan häkellyttävän freesi ja puhdaspiirteinen.

Suussa viinillä on kypsä, täyteläinen ja suutuntumaltaan ihastuttavan silkkinen yleisolemus. Monisyisessä, kerroksittain avautuvassa makumaailmassa tuntuu mehukasta mansikkaa ja kypsiä punaisia luumuja, pippurista mausteisuutta, hieman ruusunmarjakeittoa, freesimpänä tuntuvaa kevyttä karpaloisuutta, hentoa eksoottista mausteisuutta ja aavistus kuivattuja tummia hedelmiä. Silkkisestä suutuntumastaan huolimatta viini on varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas, kiitos napakan hapokkuuden ja tekstuuriltaan suht puuteristen tanniinien, jotka hiljalleen tarraavat ikeniin.

Viinistä jää lopuksi melko tuhti, mausteisenpuoleinen ja kohtalaisen innokkaasti ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Erittäin pitkässä ja kompleksisessa jälkimaussa tuntuu kypsiä tummia hedelmiä, hieman makeaa mansikkaisuutta, maltillisia maanläheisiä sävyjä, kevyttä hapankirsikan karvautta, hentoa hilloista tummaa marjaa ja aavistus rustiikkista maatalon funkia.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Musar 2005 on ollut vaikuttava esitys jo julkaisunsa jälkeen ja tämän kokemuksen perusteella se on sitä edelleen – ja tulee myös olemaan monien vuosien ajan. Tämän poikkeuksellisen vuosikerran myötä Musarit (mukaanlukien valkoinen Musar) ovat vaikuttavan moniulotteisia, vivahteikkaita ja aromimaailmaltaan vastaansanomattoman intensiivisiä.

Tämä viini tuli maistettua osana suurempaa Musar-vertikaalia ja tässä maistelussa muihin vuosikertoihin verratessa oli helppo todeta, että Musar 2005 on todella valloittavassa kunnossa juuri nyt, mutta samalla se lupailee merkittävää kellarointipotentiaalia. Tämän perusteella voi helposti sanoa tästä vuosikerrasta, että sen voi yhtä lailla korkata jo nyt tai jättää kellariin kypsymään; viini kun tarjoaa oppikirjaesimerkin Musarista jo nyt, mutta se tullee saavuttamaan huippunsa vasta useiden vuosien päästä ja pysyvän hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, rakenteikas ja moniulotteinen libanonilainen punaviini ja mahdollisesti paras viini, jota Lähi-Idässä on tuotettu 2000-luvulla. Erinomaisessa tikissä nyt, 15 vuoden iässä, ja kehittynee hienosti vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – viini on verrattain nuoreksi Musariksi uskomattoman hieno esitys, enkä usko että tilanne tulee muuta kuin paranemaan vielä vuosien ajan.

Hinnan (35,90€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.9.20

Thörle Saulheimer Spätburgunder Kalkstein 2016

Thörle Saulheim Spätburgunder Kalkstein 2016

  • Valmistaja: Weingut Thörle
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Rheinhessen
  • Maa: Saksa
  • Alue: Rheinhessen
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 20,00€ (Elokuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 20,00€ (Syyskuu 2020, Alko)

 

Olen kirjoittanut Rheinhessenissa sijaitsevasta viinitalo Thörlestä muutamaan otteeseen aiemminkin ja esimerkiksi Württemberg-Rheinhessen-pressimatkan yhteydessä järjestetyllä vierailulla viinitalolle erityisesti tämä talon Spätburgunder Kalkstein onnistui tekemään suuren vaikutuksen. Olen vierailuni jälkeen maistanut useampaan otteeseen tämän viinin eri vuosikertoja, ja jokaisella kerralla olen todennut viinin olevan erittäin kovatasoista tavaraa. Siksi olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun viime vuodenvaihteessa Vinetum sai iskettyä kyseisen viinin Alkon valikoimiin – ja vieläpä varsin siedettävään hintapisteeseen (vertailun vuoksi vuosikerran 2014 viini maksoi viinitilalla 15€ ja nettikaupoissa tätä vuosikertaa näkee tyypillisesti 17–18€ hintaan).

Alun perin Spätburgunder Kalkstein 2016 saapui Alkoon viime joulun alla (todennäköisesti "kinkkuviiniksi"), mutta tässä kuluneen vuoden aikana viini onnistui nousemaan ihan Alkon vakiovalikoimiin, minkä seurauksena meikäläiselle toimitettiin vielä näytepullo arviointia varten. Ihan mukavaa, ettei joutunut tässä korkkaamaan vielä yhtään omilla rahoilla kellariin hommattua pulloa!

Tarkempia speksejä viinitalosta kaipaava voi lukaista tämän reissuraporttini vierailusta Thörlelle. Tässä kuitenkin lyhyesti referoituna pääpointit: Thörlen suku on viljellyt viiniä Rheinhessenissä jo 1600-luvulta, mutta omalla nimellään talo on tuottanut viinejä vuodesta 1985, jolloin tuotanto vaihdettiin sekamaataloudesta ja geneerisestä paikallisviinien valmistuksesta yksinomaan laatuviinien tuotantoon. Viinit valmistetaan tätä nykyä luomuna ja osittain biodynaamisia periaatteita mukaillen, mutta ilman sertifikaatteja. Viininvalmistus pohjautuu hands off -filosofiaan, eli viinien annetaan valmistua omalla painollaan ja mahdollisimman vähän prosessiin puuttuen. Tammea käytetään, mutta talon parhaita viinejä lukuun ottamatta painopiste on vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä.

Tämä nyt arvioitu Pinot Noir on noin 35-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu kylätason viini. Käymisen yhteydessä viinin annetaan maseroitua kuorien kanssa poikkeuksellisen pitkään, peräti 40 päivän ajan. Kypsyminen tapahtuu barrique-tynnyreissä, joista vajaa 20% on uusia. Happoja on 5,6 g/l, alkoholia 13%.

Lasissa viinillä on melko tumma mutta Pinot Noirille tyypillisen läpinäkyvähkö tumman rubiininpunainen väri, joka taittuu hieman kehittyneen punaruskeaan sävyyn.

Lasista kohoaa viileä mutta mehukkaan metsämarjainen tuoksu, josta erottuu mustaa vadelmaa ja kevyttä kirsikkaa, hieman pippurista mausteisuutta, maltillista maanläheistä pinositeettia, ujoa kurkumaista mausteisuutta ja aavistus punaista luumua.

Viini on suussa kuiva, napakan hapokas ja yleisolemukseltaan mukavan särmikäs. Makumaailmassa tuntuu paljon tuoksusta tuttuja elementtejä: kypsää tummaa vadelmaa, hieman kivistä mineraalia, hillittyä makeaa kirsikkaisuutta, kevyttä punaherukkaa, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja aavistus happovetoista puolukkaa. Tammikypsytys sävyttää kokonaisuutta ujolla paahteisella puisevuudella, joka pysyy alusta loppuun hyvin aisoissa. Kokonaisuutena viini on mukavan rakennevetoinen ja jopa särmikkäänpuoleinen, kiitos sen korkean hapokkuuden ja mukavan teksturaalisten mutta silti kivasti tarraavien tanniinien.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, kevyesti ikeniin tarraava ja mehukas. Jälkimaussa tuntuu tuoretta tummaa vadelmaa, kevyttä punaherukkaa, hillittyä hapankirsikkaista bitteriä, hentoa kivistä mineraalia, ujoa puolukkaista hapahkoa marjaisuutta ja aavistus Pinot Noirin maanläheisyyttä.

Kokonaisuutena Thörlen Saulheimer Spätburgunder Kalkstein on ihastuttavan freesi, kuivakka ja mukavan rakennevetoinen Pinot Noir hyvällä fokuksella ja puhdaspiirteisellä hedelmällä. Pakko kuitenkin myöntää, että aivan kahden edellisen vuosikerran tasolle se ei yllä: viileä, fokusoitunut ja vaikuttavan rakennevetoinen 2014 oli intensiteetillään ja yllättävän tanniinivetoisella särmikkyydellään täydellisesti juuri sitä, mitä meikäläinen voi saksalaiselta Spätburgunderilta odottaa. Tyylillisesti tämä 2016 onkin lähempänä vuosikertaa 2015, mutta tuon vuosikerran yhdistelmä lämpimämpiä päiviä ja viileitä öitä tuotti tyylillisesti suurikokoisempia ja intensiivisempiä viinejä – tämä 2016 tuntuukin hieman hillitymmältä versiolta vuoden 2015 tekeleestä.

Tästä huolimatta nämä vuosikerrat edustavat kuitenkin kaikki samaa tyyliä ja erot niiden välillä ovat loppupeleissä kohtalaisen pieniä. Tämä 2016 ei kenties tule olemaan yhtä pitkäikäinen kellarissa kuin kaksi edellistä vuosikertaa, mutta toisaalta tämä taas on nyt vallan erinomaisessa tikissä nyt juotavaksi. Ja vaikka viini tuskin olemaan merkittävän pitkäikäinen, voin helposti povata sen silti kehittyvän suotuisasti vähintään joitakin vuosia suotuisissa kellariolosuhteissa.

Lyhyesti: Thörlen Saulheimer Spätburbunder Kalkstein on hintaluokassaan yksi kovatasoisimpia ja tasapainoisimpia saksalaisia Pinot Noireja mitä tiedän, vuodesta toiseen, eikä tämä vuosikerta pääse pettämään.

Arvio: Erinomainen – tämä vuosikerta ei kenties yllä intensiteetiltään ja rakenteeltaan aivan aikaisemmin maistamieni 2014:n ja 2015:n tasolle, mutta viinistä silti helposti havaitsee, että se on samasta puusta veistetty. Kaikin puolin tasapainoinen, tyylipuhdas ja maukas esitys.

Hinnan (20,00€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

9.7.20

Borgogno Barbera d'Alba 2018

Borgogno Barbera d'Alba 2018
  • Valmistaja: Borgogno
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Barbera d'Alba
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Langhe
  • Rypäleet: Barbera (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 18,98€ (Kesäkuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 18,98€ (Heinäkuu 2020, Alko)

Viimeiset muutamat vuosikymmenet Piemonten viiniskeneä on hallinnut kaksi ääripäätä: traditionalistit ja modernistit (jotka ilmestyivät pelikentälle vastapainoksi alueen perinteiselle viininteolle). Näiden lisäksi tuohon väliin onneksi mahtuu lukuisia tuottajia, jotka sijoittuvat joko aika lailla puoleen väliin tai kallistuen jompaa kumpaa päätä kohti. Perinteistä päätä edustavien tuottajien tyyliä edustavat usein luonnonhiivoilla käytetyt, suurissa ja ikivanhoissa tynnyreissä pitkään kypsytetyt ja nuorina monesti hyvin rakennevetoiset ja jopa vaikeastilähestyttävät viinit, kun taas modernin pään viinit ovat tyylillisesti päinvastaisia: nykyaikaisin viininvalmistusmenetelmin tuotettuja, uusissa ja pienikokoisissa tammitynnyreissä kypsytettyjä ja nuorenakin usein melko pehmeärakenteisia ja hyvin lähestyttäviä. Nämä modernin pään tuottajat ovat hyvin harvoin herättäneet meikäläisessä kovinkaan suuria tunteita, kun taas alueen perinteinen tyyli uppoaa omaan makuuni kuin kuuma veitsi voihin. Tästä syystä olen seurannut mielihyvällä, miten Alkoon on hiljattain ruvennut listautumaan traditionalistituottaja Borgognon viinejä ihan mukavaa tahtia, ja kun Viinitieltä tarjoutui mahdollisuus päästä vielä testaamaan näyte talon Barberasta, ei hirveästi tarvinnut epäröidä tarttua tilaisuuteen.

Piemontessa, Barolon kylässä sijaitseva Borgogno on vanhin edelleen toiminnassa oleva viinitalo: Bartolomeo Borgogno perusti talon niinkin aikaisin kuin vuonna 1761. Tämän lisäksi Borgognon on täytynyt olla yksi alueen ensimmäisiä tuottajia, jotka ovat pullottaneet viinejään, sillä tyypillisesti Piemontessa viljelijät myivät viininsä tynnyreistä paikallisille markkinoille, kun taas Borgognon viinipulloista on todisteita jo 1800-luvun puolesta välistä: esimerkiksi vuonna 1861 Italian yhdistymistä, risorgimentoa, juhlistavalla illallisella tarjottiin Borgognon Baroloa. Muita talon erikoisuuksia on mm. Borgognon tapa kerätä viinejään syrjään varastoon; Piemonte kun oli ihan vain joitain vuosikymmeniä sitten vain syrjäistä maaseutua ja monille tuottajille oli suorastaan poikkeuksellista, jos edellisen vuosikerran valmiit viinit saatiin myytyä ennen kuin seuraava vuosikerta piti laskea markkinoille – alueella ei ole ollut tapana kellaroida omia viinejään, eikä moni tuottaja nykyisinkään kerää vanhoja vuosikertojaan talteen lainkaan. Sen sijaan Borgogno on pyrkinyt jo vuodesta 1920 alkaen keräämään osan vuosituotannostaan syrjään ja edelleen viiinitalon vanhojen vuosikertojen varasto on yksi Piemonten suurimpia.

Borgognon historiaan mahtuu monenlaisia käänteitä, joista yhden erikoisimmista täytyy olla vuonna 1955 sattunut tapaus, jolloin ranskalainen Institute des Appellations d’Origines (nyk. INAO) haastoi Borgognon oikeuteen syyttäen viinitaloa Burgundin nimen (it. Borgogna) väärinkäytöstä.

Borgogno pysyi saman suvun hallussa noin 250 vuoden ajan, aina vuoteen 2008, jolloin taloa pyörittäneet Cesare ja Giorgio Boschis myivät osuutensa Eataly-yrittäjä Oscar Farinettille ja tämän pojalle Francescolle. Monesti omistajanvaihdokset aiheuttavat viinitalon uskollisille faneille huolia talon tyylin säilymisestä tai muista suurista muutoksista, mutta Borgognon osalta huolet ovat olleet aiheettomia: Farinettit ovat pitäneet talon tyylin yhtä tinkimättömän perinteisenä kuin aiemminkin. Merkittävin muutos onkin ollut yhä tarkempi fokus talon viineissä: rypäleitä ei enää osteta muilta tuottajilta, vaan kaikki Borgognon nimellä myytävät viinit tulevat talon omilta tarhoilta. Tämän lisäksi rypäleiden viljelyssä on vuodesta 2015 alkaen siirrytty perinteisestä viljelystä luonnonmukaisiin menetelmiin.

Tämä nyt arvioitavana oleva Barbera on melko tyypillinen perinteiseen alueen tyyliin tehty tapaus: viinin on annettu maseroitua kuorien kanssa 12 päivän ajan, minkä jälkeen se on siirretty kypsymään 10 kuukauden ajaksi terästankkeihin, betonisammioihin ja suuriin slavonialaisesta tammesta valmistettuihin botti-tynnyreihin. Alkoholia on poikkeuksellisen korkeat 15%, mutta tähän lienee syynä alueella tavattoman kuuma vuosikerta 2018, ei niinkään modernistituottajien suosima, ylikypsää ja muhkean hedelmävetoista tyyliä tavoitteleva viininvalmistus.

Lasissa viinillä on syvä ja kevyen läpinäkyvä tummanpunainen väri nuorekkaalla, violettiin taittuvalla sävyllä. Lopuksi pullon pohjalle jää jonkin verran sakkaa, mikä kielii suodattamattomuudesta – dekantointi on siis varsin suositeltavaa.

Kypsä ja varsin viehkeä nokka tuo aromimaailmallaan Piemonten heti mieleen; makeaa karhunvatukkaa, kypsää mustikkaa, hieman mehevää mustikkaa, maltillisia orvokkisen kukkaisia sävyjä, hillittyä tummaa luumua ja ujon liköörimäinen aavistus alkoholia.

Suussa viini on tuntuvan kypsä ja myös melko täyteläinen Barberaksi, minkä lisäksi korkeanpuoleinen alkoholi tuntuu paikoin jopa tulisena tunteena. Varsin runsaassa, mehevässä ja intensiivisessäkin makumaailmassa tuntuu pehmeää mustaa kirsikkaa, hyvin kypsää karhunvatukkaa, hillittyä mustikkaisuutta, maltillista pippurivetoista mausteisuutta, ujoa luumulikööriä, umaminen aavistus lihaisuutta ja aavistus kuivakkaa, uuttunutta puisevuutta. Suht reipas hapokkuus ja rehevän teksturaaliset mutta vain hyvin hennosti tarraavat tanniinit pitävät viinin rakenteen ja yleisilmeen tasapainoisena.

Viinistä jää suuhun runsas, varsin lämmin ja hyvin hennosti tanniineillaan ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Rehevässä jälkimaussa häilyy makeanpuoleista tummaa metsämarjaa ja kypsää mustaa kirsikkaa, hieman luumuista hedelmää, maltillista hapankirsikan bitteriä, ujoa pippurisuutta ja hentoa lihaista umamia.

Kokonaisuutena tässä on rehevä, maukas ja seriöösi Barbera, joka on varsin iso ja kypsä menemättä lainkaan modernistimonsteriksi. Omaan makuuni nuo muhkeat, tammiset ja tuntuvan uuttuneet modernisti-Barberat eivät uppoa lainkaan, mutta tämä Borgognon esitys pysyy koostaan ja korkeasta alkoholistaan huolimatta vahvasti traditionalistiskenessä: pääpaino on puhdaspiirteisessä hedelmässä ja tasapainoisessa rakenteessa. Omaan makuuni viinin reipas alkoholi puskee piirun verran liikaa päälle, tehden kokonaisuudesta turhan lämpimän ja tulisen, mutta muuten viinissä ei ole valittamista – tässä Barbera toimii juuri sellaisena paremman pään arkiviininä, kuin sen kuuluukin: monikäyttöisenä yleisviininä, joka pärjää parhaiten tilanteissa, joissa viiniltä kaivataan happoja ja intensiivistä hedelmää, muttei juurikaan tanniineja.

Tämä viini kuitenkin myös osoittaa, millaisessa pulassa Piemonte rupeaa olemaan ilmaston lämpenemisen myötä. Perinteisesti Piemonten punaviineissä alkoholi on pyörinyt 13–13,5% tuntumassa, mutta nykyisin merkittävän osan alkoholipitoisuus on 14,5% ja sekä moni Barolo että Barbera puskee helposti 15% tuntumaan – ei edes 15,5% vahvuus ole nykypäivänä mahdoton! Suurin ongelma tässä on se, että Barbera on tyypillisesti parhaimmillaan helpostilähestyttävänä arkiviininä, mutta koska lajike tuntuu keräävän kypsyessään sokereja vielä innokkaammin kuin Nebbiolo, vaikuttaa moni Barbera yhä useammin olevan loppupeleissä turhankin kypsä, raskastekoinen ja joskus jopa häiritsevän viinainen esitys. Jos tämä kehitys jatkuu, onkohan tulevaisuudessa enää Piemontessa mahdollista viljellä Barberaa sellaisena kuin me olemme sen oppineet tuntemaan?


Lyhyesti: Kypsän ja muhkean pään old-school Barbera, joka pysyy melko tuntuvasta alkoholistaan huolimatta yllättävän hyvin balanssissa.

Arvio: Erittäin hyvä – omasta mielestäni Barbera on silloin parhaimmillaan, kun sen kanssa ei yritetä tehdä mitään vaikuttavaa superviiniä, vaan keskitytään lajikkeen vahvuuksiin: mehukkaaseen, tummasävytteiseen hedelmään ja ryhdikkääseen happorakenteeseen. Tässä Borgogno osuu Barberallaan hyvin maaliin.

Hinnan (18,98€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

8.6.20

Cornelissen Magma 2015

Cornelissen Magma 2015
  • Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
  • Tyyppi: Punaviini, IGP Terre Siciliane
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia, Etna
  • Rypäleet: Nerello Mascalese (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 180€ (Maaliskuu 2017, Sori Taproom, Helsinki)
  • Hinta nyt: ~175€ (Toukokuu 2020, wine-searcher.com)


Tuossa muutama vuosi sitten tuli bongattua Kaisaniemessä sijaitsevan Sori Taproomin viinilistalta Frank Cornelissenin Magma jotakuinkin markkinatasoiseen hintaan. Tuossa kyseisessä tilanteessa ei kestänyt hirveän kauaa saada riittävän montaa aiheesta kiinnostunutta ihmistä liikkeelle jakamaan pulloa (+ laskua) ja testaamaan, mitä tällä yhdellä maailman hinnakkaimmista natural-viineistä on oikein annettavanaan.

Yhtään natuskeneä seuranneille Frank Cornelissenin nimi pitäisi olla sen verran tuttu, ettei mies esittelyjä kaipaa. Jos kuitenkin on kyseinen tuottaja jotenkin päässyt menemään ohi, kannattanee vilkaista tämä vuosia vanha postaukseni natuviineistä ja Cornelissenista. Voin toki myös tässä lyhyesti kerrata, mistä on kyse.

Tulivuori Etnan rinteillä vuonna 2001 toimintansa aloittanut Azienda Agricola Frank Cornelissen on pitkään tunnettu varsin ekstremistisenä tapauksena jopa natural-viiniskenessä: tämä Sisiliaan muuttanut belgialainen viinikauppias innostui aikanaan Etnan viineistä ja tulivuoren rinteiden ikivanhoista viinitarhoista niin paljon, että päätti hommata sieltä oman viinitalon tarhoineen ja ryhtyä tekemään viinejä mahdollisimman peukaloimattomaan tyyliin. Tämä "mitään ei lisätä tai oteta pois" -filosofia vietiin niin äärimmilleen, että viinitarhojen annetaan kasvaa hyvin vapaasti ja viinit valmistettiin ainoastaan murskaamalla rypäleet, antamalla mehun käydä täysin käsittelemättömästi ja pullottamalla sen, mitä luonto ja lykky antaa tulla. Homma kyllä lähti osittain myös siitä, että Cornelissenilla ei ollut juurikaan käryä viininvalmistuksesta, minkä vuoksi asiaa opiskeltiin kantapään kautta sitä mukaa kun viinejä tehtiin, vuosikerta toisensa jälkeen.

Cornelissenin tinkimätön meininki ja tyyliltään usein varsin villit viinit onnistuivat hyvin nopeasti talon toiminnan aloittamisen jälkeen keräämään uteliasta seuraajakuntaa ja erityisesti talon huippuviini, mikroskooppisen tuotannon Magma sai ympärilleen todellisen kulttisuosion. Alun perin talon viinit olivat keskenään nykyistä enemmän samassa hintahaarukassa, mutta kun Magma myi vuosikerta toisensa jälkeen itsensä hetkessä loppuun, päätti Cornelissen viinillisen sosialismin hengessä hinnoitella viininsä uudelleen: Magman hinta moninkertaistettiin, jolloin sen hinnalla hän käytännössä pystyi subventoimaan muiden viinien hinnoittelua, joita pystyttiin täten tarjoamaan kuluttajille vastaavasti aiempaa kohtuullisempaan hintaan. Tässä vaiheessa on myös muistettava, että mitään halpoja viinejä Etnan viinit eivät koskaan ole, sillä tulivuoren rinteillä vanhojen köynnösten viljely on hankalaa käsityötä, jota ei helposti koneisteta. Cornelissen kuitenkin näytti todenneen, että jos pieni kourallinen ihmisiä on valmis maksamaan aivan poskettomia hintoja Magmasta, olisi yksinkertaisesti pöljää olla hyödyntämättä tilannetta jollain tavoin.

Magma on tosiaan talon ykkösviini, jota valmistetaan vain vuosikertoina, jolloin rypäleiden laatu on riittävän hyvä ja ne saavuttavat riittävän kypsyyden (mikä ei tarhojen korkeuksilla ole mitenkään itsestäänselvyys). Viinit tulevat talon vanhimmalta Barbabecchi-tarhalta, joka sijaitsee tulivuori Etnan rinteillä vajaan kilometrin korkeudessa merenpinnasta ja jonka varttamattomat, omilla juurillaan kasvavat köynnökset on istutettu vuonna 1910, eli tarhalla on tällä hetkellä ikää yli 100 vuotta – ja se silti kantaa hedelmää! Alun perin viini valmistettiin maahan haudatuissa saviamforoissa, mutta ymmärtääkseni Cornelissen on sittemmin siirtynyt viininvalmistuksessa käyttämään epoksilla pinnoitettuja 1200 ja 2500 litran lasikuitutankkeja, joissa myös Magma nykyisin viiniytetään. Viini käy spontaanisti luonnonhiivoilla ja sen annetaan maseroitua kuorien kanssa peräti 60 päivän ajan. Yleensä viini valmistetaan täysin ilman sulfiitteja, mutta tätä nykyä Cornelissen on hieman antanut periksi äärimmäisestä natural-asenteestaan ja viiniin saatetaan lisätä määrältään maksimissaan muutamia kymmeniä mg/l sulfiittilisäyksiä, jos viini sitä tuntuu vaativan. Lopuksi viini suodatetaan kevyesti (jälleen yksi Cornelissenin myönnytys äärimmäiseen natumeininkiin) ja pullotetaan kirkastamattomana. Vuosittaiset tuotantomäärät liikkuvat yleensä akselilla 900-1500 pulloa.

Entä mitä Barbabecchi-tarhan rypäleille tehdään niinä vuosina, kun ne eivät riitä Magmaan? Heikompina vuosina rypäleet menevät talon perusviini Susucaruun, hieman parempina vuosina talon tarhaviineistä tehtyyn Munjebel-sekoitteeseen. Muutaman kerran Cornelissen on myös tuottanut oman Munjebel Barbabecchi -tarhaviinin, joka siis käytännössä on sama viini kuin Magma, mutta josta Cornelissen kokee, ettei se kyseisenä vuosikertana laadullisesti vastaa Magmalle asettamaansa vaatimustasoa, minkä vuoksi sitä ei julkaista kyseisellä nimellä.

No niin, tämän lyhyen alustuksen jälkeen päästään lopulta itse viiniin! Lasissa viinillä on tumma, melko vähäisen läpinäkyvä kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taittuu vaalean verenpunaiseen.

Tuoksu on varsin voimakas ja konsentroituneen oloinen, mutta myös suorastaan hämmettävän puhdaspiirteinen: viini ei vastaa lainkaan mielikuvaani Cornelissenin viineistä – jotka kylläkin perustuvat 2000-luvun, ei 2010-luvun, varsin villeihin viineihin. Aromipuolelta löytyy intensiivistä ja kypsää tummaa hedelmää, musteisia piirteitä, savuista kivipölyä, hieman mehukasta karhunvatukkaa, maltillista kirsikkahilloisuutta ja hennolla otteella makeaa volatiilisuutta, joka muistuttaa siitä, että on tämä silti kaikesta huolimatta natuskenen viinejä.

Suussa viini tuntuu varsin tiivisluontoiselta ja konsentroituneelta, muttei merkittävän raskastekoiselta – kiitos erittäin tuntuvan ja napakan hapokkuuden, joka pitää viinin varsin eloisana ja ryhdikkäänä. Puhdaspiirteisestä makumaailmasta löytyy kirpeitä tummia marjoja, makeampaa mustaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikan bitteriä, hieman pippurista mausteisuutta, hennosti vulkaanisen savuista mineraalisuutta ja makea vivahde hilloista vadelmaa. Viini on erittäin rakenteikas, mutta ei pelkästään rapsakan hapokkuutensa ansiosta; myös viinin tanniinit ovat erittäin runsaita ja kohtuullisella voimalla ikeniin tarraavia, jos kohta ei aggressiivisia. Suht lihaksikkaasta rakenteestaan huolimatta viinillä on hyvin silkkinen ja yleisilmeeltään hienostunut tekstuuri. Alkoholi tuntuu ujona lämmöntunteena, mutta erottuu silti hämmentävän vähän, ottaen huomioon varsin korkean (15%) vahvuuden.

Viini jättää suuhun voimakkaan, kohtalaisen bitterisen ja jonkin verran lämpimän jälkivaikutelman samalla kun kielelle jää pitkä, intensiivisten variksenmarjaisen happamuuden, kirsikkamarmeladisen makeuden, hapankirsikkaisen karvauden ja tumman marjaisuuden jälkimaku. Hedelmäisten piirteiden jälkeen kielellä viipyilee vielä aavistuksia pippurisesta mausteisuudesta ja balsamico-henkisestä volatiilisuudesta.

Kyllä tässä viiniä siemaillessa voi ymmärtää Magman suosion: normaalisti maailman huippuviinit eivät ole natural-viinejä, kun taas punaiset natut ovat monesti villejä, kepeitä ja freesejä. Vaikka Magma 2015 on kyllä tunnistettavissa naturalistiksi, on se sellaiseksi kuitenkin suhteellisen epätyypillinen: se ei ole vain hämmentävän puhdaspiirteinen – ei pelkästään Cornelissenin viiniksi vaan myös ihan yleisesti naturaaliksi – mutta se on myös poikkeuksellisen konsentroitunut, voimakas ja tanniininen tyylilajissaan. Lisäksi viini on kypsyydestään ja korkeasta alkoholistaan huolimatta myös hämmentävän eloisa, fokusoitunut ja hapokas tapaus, eli ei mikään jättikokoinen, yliuutettu mörssäri vaan vallan elegantti tapaus tyylilajissaan.

Kokonaisuutena Magma 2015 tuntuu vielä äärimmäisen nuorelta maistohetkellään (alkuvuodesta 2017), joten se ei missään nimessä tunnu antavan vielä parastaan; viinin avaaminen vastaa suurin piirtein tuoreimman Burgundin Grand Crun tai Bordeaux 1er Crun vuosikerran hörsimistä. Viinistä saa ehkä yleiskuvan nyt, mutta sen todellisen potentiaalin realisoitumisessa tullee kulumaan vielä vähintään vuosikymmen jos toinenkin.

Mutta siitä huolimatta, että Magma 2015 on yksi vaikuttavimpia maistamiani naturalisteja, en kyllä ole silti varma siitä, että viini olisi tuon 180 euron väärti – etenkin jos erinomaisten vuosikertojen Cornelissen Munjebel-tarhaviinit voivat parhaimmillaan tarjota lähes samantasoista nautintoa vain noin kolmannekseen tai neljännekseen Magman hinnasta. Kenties voisin muuttaa näkökantaani, jos vastaani sattuisi kävelemään enemmän ikää saanut Magma huippuiskussa.

Lyhyesti: Vaikuttavan konsentroitunut, ryhdikäs ja Cornelisseniksi hämmentävän puhdaspiirteinen Etna Rosso, joka samalla sattuu olemaan yksi maailman kalleimmista natural-viineistä.

Arvio: Täydellinen – ei siitä pääse oikein yli eikä ympäri: Magma on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava esitys niin naturalistiksi, Etnan viiniksi kuin ihan punaviiniksi noin yleensäkin. Viinistä löytyy kyllä kypsyyttä ja reippaasti alkoholia, mutta sen yhdistelmä konsentraatiota, poikkeuksellista intensiteettiä ja happojen tuomaa rakennetta onnistuu silti olemaan jotain sellaista, jota aniharvasta viinistä loppujen lopuksi löytää.

Hinnan (180€) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

19.9.17

Château Phélan Ségur 1986

Château Phélan Ségur 1986
  • Valmistaja: Château Phélan Ségur
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Estèphe
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Médoc, Saint-Estèphe
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (~60%), Merlot (~35%), Cabernet Franc (~5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 39,00€ (Toukokuu 2016, Caduco)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinien osalta legendaarinen Bordeaux ei ole ikinä ollut mikään meikäläisen juttu. Tämä tosin johtuu siitä, että se tyyli, mitä Bordeaux nykyisin edustaa on hyvin harvoin sitä, mitä Bordeaux'n yleensä mielletään olevan. Klassinen Bordeaux on yleensä kovaa, kylmää ja tanniinista tavaraa, siinä missä valtaosa taloista puskee markkinoille viiniä, joka on lähinnä pehmeää, lämmintä ja tammista. Tämä muutos modernimpaan, "kalifornialaiseen" tai "parkerisoituun" tyyliin on hyvin suurilta osin tapahtunut 2000-luvun taitteessa. Toki osa tuottajista oli ryhtynyt jo varhain 1990-luvulla tekemään kypsempiä ja makeamman hedelmäisempiä viinejä, kun taas osa tuottajista edelleen pitäytyy jääräpäisesti vanhanaikaisessa tyylissä. Suuret linjat ovat kuitenkin ne, jotka määrittävät mielikuvia, ja omissa mielikuvissani vanha, viehättävän kulmikas Bordeaux on tätä nykyä modernia, kypsänmakeaa ja tammista höttöä. Siinä missä ennen vanhaan hyvän Bordeaux'n piti antaa pehmetä kellarissa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä, herättävät nykymaailman porvoolaiset epäilyksiä siitä, että mahtavatko nämä viinit pysyä ylipäänsä hengissä edes kymmentä vuotta?

Joten Bordeaux-vihani ei ole absoluuttista. Se on keskittynyt vain siihen yhteen tyyliin, joka suureksi harmikseni tuntuu hallitsevan alueen nykyistä tuotantoa. Sen sijaan vanha, klassiseen malliin tehty Bordeaux uppoaa meikäläiseen aina. Ei siis tarvinnut miettiä tovia tai toista, kun nettikaupassa vastaan käveli kolmekymmentävuotias pullo Phélan Séguria.

Kuten hyvin monella Bordeaux'n châteaulla, myös Phélan Ségurilla historiaa löytyy useammalle vuosisadalle. Viinitalon synty sijoittuu 1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin irlantilainen viinikauppias Bernard O'Phelan osti Bordeaux'n "vasemmalta rannalta" kaksi kartanoa: Domaine Le Clos de Garameyn (1805) ja Ségur de Cabarnac'n (1810), suurissa suunnitelmissaan vaihtaa viinien kauppaaminen viinien tuottamiseen. Phelanin kuoltua 1841 nämä tilat olivat yhdistetty nimen Château Ségur de Garamey alle ja se kulkeutui Phelanin pojalle, Saint-Estèphen kylän pormestari Frank Phelanille. Talon viinien tunnettuus ja hinta eivät olleet kuitenkaan vielä merkittävän korkeita vuonna 1855, jolloin määriteltiin (näköjään tuosta päivästä ikuisuuteen) Bordeaux'n Cru-viinien luokitus, minkä vuoksi tämä tuottaja jäi kokonaan Cru-luokitusten ulkopuolelle. 1800-luvun lopulla viinitalo siirtyi Château Léoville-Las-Casesin omistaman Delonin suvun haltuun ja 1900-luvulle tultaessa viinitalo vaihtoi nimensä nykyiseen muotoonsa, Château Phélan Ségur. Vuonna 1985 talo vaihtoi uudelleen omistajaa, siirtyen Lansonin ja Pommeryn shamppanjatalot omistavan Xavier Gardinierin haltuun ja vuonna 1986 Phélan-Ségur alkoi tuottaa ensimmäistä kertaa ns. "kakkosviiniä", talon perustajan pojan mukaan nimettyä Frank Phelania.

1986 ei ole yleensä ollut mikään Bordeaux'n huippuvuosi erilaisissa vuosikertalistauksissa, mutta moni harrastaja tietää, että todellisuudessa tältä vuodelta löytyy valtavasti upeita vasemman rannan viinejä, jotka ovat edelleen hienossa kunnossa. Kun vielä ottaa huomioon, että tänä vuonna ensimmäistä kertaa viinitalon heikompilaatuinen aines on käytetty "kakkosviinin" tuotantoon ja vain parhaat rypäleet ovat päätyneet talon ykkösviiniin, ei ollut kovinkaan vaikeaa suorittaa ostopäätöstä. Toki vaikutti myös viinin varsin kohtuullinen hinta – Phélan Ségur ei ole päässyt koskaan nauttimaan Cru-luokitusten tuomasta hintapreemiosta, ja vaikka oli luokiteltu aikanaan omalla sarallaan arvostettuun Cru Bourgeois Exceptionnel -luokitukseen, ei se ole juuri koskaan realisoitunut viinin hinnassa.

Ulkonäöltään viini on edelleen – 30 vuoden ikää haastaen – hämmentävän tumma, intensiivisen mustan kirsikan värinen ja lähes täysin läpinäkymätön.

Väriä seuraten myös viinin tuoksu on vaikuttavan voimakas ja edelleen täynnä nuoruuden energiaa. Valtavan monisävyisestä nokkaosastosta löytyy musteisia sävyjä, makeaa tupakkaisuutta, märkää metsämaata, murskattuja tummia marjoja, puisevia lyijykynäisiä sävyjä, hieman hapahkoa tummaa luumua, hieman maamaisuutta, aavistus tuoretta paprikaa muistuttavaa vegetaalisuutta ja häivähdys makeampaa lakritsia. Kaikkia sävyjä ei löydy yhtä aikaa, vaan tuoksu tuntuu elävän jatkuvasti lasissa, muuttuen jopa peräkkäisten nuuhkaisujen välillä kuivasta makeaan ja maamaisesta hedelmäiseen sekä takaisin.

Suussa viini tuntuu enemmän keskitäyteläiseltä ja napakalta kuin suuntäyttävän täyteläiseltä, mutta viini on yhtä kaikki intensiivinen, tekstuuriltaan hyvin tiivisluontoinen ja ennen kaikkea hämmentävän nuorekas. Viinin moniulotteisessa makumaailmassa on voimaa ja konsentraation tuntua; kielellä pyörii vaikuttavan selväpiirteisenä kypsää, mustaherukkavetoista tummaa marjaa, puisevaa lyijykynää, hieman pippurista mausteisuutta, keveitä makean tammisuuden tummasävytteisiä piirteitä ja hieman makeampaa lakritsia. Viinillä on edelleen vakuuttavan rakenteikas, tuntuva hapokkuus, mutta suutuntumaltaan viini on samettisen pehmeä, kiitos viinin edelleen kohtalaisen runsaan, mutta ajan myötä varsin pyöreäksi ja lempeäksi pehmittäneen tanniinisuuden.

Viinin jälkimaku on pitkä, kuiva ja viileä, sekä ennen kaikkea vaikuttavan tiukkarakenteinen, kiitos edelleen napakan hapokkuuden ja ikeniin hiljalleen tarraavien tanniinien. Suuhun jää viinin ikään nähden hämmentävän nuorekas vivahteiden kirjo pippurista mausteisuutta, puisevaa lyijykynää, tuoretta mustaherukkaa, metsämaata, kevyempää variksenmarjaisuutta ja ujoa soraista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena viini on mykistävä esitys – lähinnä sen hämmentävän nuorekkuuden takia. Todennäköisesti Phélan Ségurin vuosikerran 1986 kehittyminen on mitattavissa lähinnä geologisessa mittakaavassa, sillä niin hämmentävän nuorelta se vaikuttaa edelleen! Viinistä toki löytyy kehittyneempiä piirteitä, mutta se ei tunnu vielä missään nimessä vanhalta – ei edes keski-ikäiseltä! Jos viini jatkaa kehittymistään tätä tahtia, voin kuvitella sen vaativan vielä 15–20 vuotta että se ylipäänsä saavuttaa huippunsa – ja se, kuinka kauan viini tulee pysymään huipullaan, jää lähinnä epämääräisen arvailun varaan. En ihmettelisi, jos tämä olisi niitä viinejä, joita pystyy hymyssä suin nauttimaan vielä silloinkin, kun vuosikerrasta on vierähtänyt vuosisata.

Pähkinänkuoressa tämä on yksi vaikuttavimpia maistamiani Bordeaux'n viinejä ja mitä vakuuttavin todiste siitä, että aina ei tarvitse metsästää satojen eurojen arvoisia Bordeaux Cru Classé -viinejä saadakseen käsiinsä upeita "claretteja". Vielä kun tällaisia saisi jonain kauniina päivänä ostettua kotomaamme kamaralta!

Lyhyesti: Todella vakuuttava, rakenteikas ja hämmentävän hyvin ikää kestänyt 30-vuotias Bordeaux'n klassikko.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaista maistamistani Bordeaux'n viineistä ja myöskin yksi vaikuttavimmista maistamistani punaviineistä noin ylipäänsä. Mutta vaikka viini on jo nyt erittäin vaikuttava, voin kuvitella sen kehittyvän kellarissa edelleen parempaan suuntaan. Tämä on sitä oikeaa kunnon Bordeaux'ta.

Hinnan (39,00e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA HETI.

14.9.17

Rawson's Retreat Organic Cabernet Shiraz Merlot 2015

https://www.alko.fi/tuotteet/473147/
Rawson's Retreat Organic Series Cabernet Shiraz Merlot 2015
  • Valmistaja: Penfolds
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Australia
  • Alue: South Australia, Victoria
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (75%), Syrah (15%), Merlot (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 8,99e (Kesäkuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 8,99e (Syyskuu 2017, Alko)

Tuossa muutama kuukausi takaperin tuli pitkästä aikaa näytepulloa oven taakse. Varmaan blogini fokus oli jäänyt lähettävältä taholta hieman hämärän peittoon tai sitten siellä vain oltiin turhan optimistisella päällä, kun näytteeksi saapui alle kympin aussipunkkua. Ei siinä mitään, kyllähän minä aina ihan mielelläni uusia viinejä testailen ja toivotan kaikki näytetuotteet tervetulleiksi – jos ei muuhun, niin itseäni sivistävään käyttöön. Eikä siinä mitään, jos ollaan any publicity is good publicity -asenteella liikkeellä, mutta jos toivotaan kehuvia sanoja blogini suunnalta, olisi kuitenkin ihan kiva, jos tuotteet olisivat kehujen arvoisia. Minulla kun ei ole ollut tapana kehuskella juomia vain siitä syystä, että ne ovat ilmaisia. Ja jos katselee blogissani arvioitujen edukkaiden aussipunkkujen tarjontaa, voi aika nopeasti todeta, että sellaiset eivät keskimäärin kovinkaan kummoisia pisteitä täällä kerää.

Mutta ainahan voi käydä niin, että tämä viini onkin säännön rikkova poikkeus?

Testissä on nyt siis (mm. legendaarisesta Grange-viinistään tunnetun) australialaisen Penfoldsin uutukainen Alkon valikoimissa. Viini on valmistettu luomuna viljellyistä rypäleistä ja pääosaa rypälesekoituksessa näyttelee ympäri maailmaa suosittu Cabernet Sauvignon. Voltteja löytyy australialaisille punaviineille tuttuun tyyliin 14%.

Viinillä on lähes läpinäkymättömän tumma rubiininpunainen väri, joka taittuu kevyesti nuorekkaaseen purppuraan.

Tuoksu on selkeästi kypsänmakea, eli lämpimät seudut kyllä erottuvat, mutta samalla se on melko epämääräinen; nokkapuolelta löytyy lähinnä makeaa mustaherukkaa, hyvin kypsää Syrah’n pippuroitua tummaa hedelmää ja hentoa punaista marjahilloa ujolla tammisella taustajuonteella. Melko klassinen ja geneerinen aussituoksu ilman sen kummempaa karaktääriä.

Suussa viini on täyteläinen ja makeahko, mutta onneksi makumaailmasta löytyy myös kohtalaista karvautta, joka hieman suitsii makumaailman makeimpia piirteitä. Muuten makupuolelta löytyy Syrah'lle tyypillistä pippurista mausteisuutta, hillittyä karhunvatukkahilloa ja ujosti kypsänmakeaa herukkaa. Viinillä on kohtalaisen pehmoinen suutuntuma ja melko matalien happojen ja lempeästi (mutta yllättäen kohtalaisen innokkaasti) tarraavien kypsien tanniinien vuoksi suhteellisen lempeä ja kiltti rakenne.

Jälkimaussa tuntuu kohtalaisen karvasta, pippurivetoista mausteisuutta, hyvin kypsää karhunvatukkaa, hillittyä mustaherukkaa ja aavistus makeampaa luumuhilloa. Alkoholi lämmittää hieman nielussa ja kielelle jäävä jälkivaikutelma on melko kestävää pippurisuutta lukuun ottamatta lyhyehkö.

Yllätyksiä ei päässyt tulemaan, eli viini oli melko lailla oppikirjamainen esimerkkiviini yhdeksän euron aussipunkusta. Rehellisyyden nimissä olisin voinut kirjoittaa ylläolevan arvostelun avaamatta koskaan pulloa, pelkästään inspiroitumalla viinin etiketistä. Jos jotain plussaa pitää hakea, niin mainittakoon, että viinistä ei ilahduttavasti olti hiottu aivan kaikkia särmiä pois: tanniineja ei ollut paljoa, mutta niissä oli mukavaa särmää ja mukavan rouhea, korostunut pippurisuus antoi hyvää vastapainoa viinin hedelmäpuolen makeudelle.

Kokonaisuus jätti kuitenkin melko paljon toivomisen varaa. Jatkuvasti sitä lukee artikkeleita, kuinka Australiassa jyllää kokonaan uusi, kepeyteen ja raikkauteen keskittyvä viinitrendi, mutta tämä viini oli mitä geneerisin esitys sitä Australian väsähtänyttä, makeaan ja pehmoiseen hedelmään painottunutta tyyliä, jota maassa on tehty jo monta vuosikymmentä. Vaikka saatekirje suositteli viiniä vaikka minkälaisten grillilihojen kylkeen, on mielestäni näin pehmoinen ja makea viini passeli lähinnä sellaiseen tissutteluun, jossa viinin laadulla ei ole suuremmin merkitystä.

Lyhyesti: Suuren tuottajan pehmeä, makeahko ja melko ennalta-arvattava luomupunaviini Australiasta.

Arvio: Keskinkertainen – hyvin pitkälti sellainen viini, mitä etiketin perusteella voisi odottaakin.

Hinnan (8,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

27.8.17

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007
  • Valmistaja: R. López de Heredia
  • Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja
  • Maa: Espanja
  • Alue: Rioja, Rioja Alta
  • Rypäleet: Tempranillo (70%), Grenache (20%), Carignan + Graciano (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,30e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Riojan vanhan koulukunnan äärimmäistä päätä edustavan R. López de Heredian viinit saavat meikäläiseltä täällä blogin puolella aina varauksetonta hehkutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että talon viinit ovat a) tyyliltään erittäin vanhanaikaisia ja ainutlaatuisia, edustaen sellaista viinityyliä, jota tehtiin n. 100 vuotta sitten; b) helvetin hyviä.

Ne, joita kiinnostaa perehtyä talon historiaan hieman enemmän, suosittelen lukemaan tähän väliin arvioni talon arvostetusta Viña Tondonia Reservasta, jossa perehdyn tuottajan taustoihin hieman enemmän. Muuten voin tässä referoida lyhyesti Heredian historiaa, että päästään kartalle siitä, mistä talon viineissä on kyse.

Vuonna 1877 Don Rafael López de Heredian perustama, omaa nimeään kantava viinitalo on edelleen toiminnassa olevista Riojan viinitaloista vanhimpia. Toisin kuin monet muut historialliset viinitalot, Heredialla ei olla seurattu aikaa vaan talon viinit valmistetaan samalla tavoin kuin yli vuosisata sitten: viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla valtavissa tammisammioissa, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin tammitynnyreihin nykyaikaisen viininvalmistuksen näkökulmasta katsoen käsittämättömän pitkäksi aikaa. Useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen viinit pullotetaan ilman sen kummempia käsittelyjä. Tietyssä mielessä Heredian viinejä voidaan pitää natural-viinityylin edelläkävijöinä; siinä missä monet natuviinien tuottajat haikailevat paluuta vanhaan, rehelliseen ja käsittelemättömään viininvalmistukseen, ei R. López de Heredialla tällaista asennetta viininvalmistukseen ikinä hylätty.

Jotain osviittaa talon käsittämättömistä kypsyttelyajoista antaa se, että Riojan alueella Gran Reserva -tasoiset viinit ovat niitä, joita laki edellyttää kypsytettävän kaikkein pisimpään. Laki edellyttää, että Gran Reserva -tasoisia viinejä on kypsytettävä vähintään 60 kk, joista vähintään 24 kk on viinin kypsyttävä tammitynnyreissä. Nyt arvioitava Viña Cubillo, Heredian edullisin punaviini, joka edustaa talon perustasoa, kypsyy aluksi 36 kk tammitynnyreissä ja sen jälkeen vähintään 36 kk pulloissa ennen markkinoille laskua. Näillä avuilla Heredia voisi helposti luokitella tämänkin viininsä Gran Reserva -luokkaan, mutta talo viittaa kintaalla nykyisille, "väljille" kypsytysasetuksille ja luokittelee viininsä edelleen Crianzaksi, eli alimpaan kypsytysluokkaan – kuten talo on tehnyt historiansa alusta asti.

Tämän viinin olin napannut viime vuonna järjestämilleni synttäri-illanistujaisille "talon punaviiniksi". Ideana oli tuolla tarjota lähinnä "itseni näköisiä" viinejä ja oluita, ja omasta mielestäni vanhan koulukunnan ääri-old school -Rioja kyllä sopii tuohon määritelmään varsin passelisti.

Väriltään viini on läpinäkyvän tumman kirsikanpunainen, ujon kehittyneestä, hieman viikunaisen rusehtavaan taittavasta sävystä huomaa, ettei viini ole enää aivan nuori.

Vanhan Riojan koulukunnan henkeen viinin tuoksu on kohtalaisen likainen, jopa hieman sontainen – ei mitenkään merkittävästi, mutta hieman enemmän, mikä on Heredian viineille tyypillistä. Aromipuolelta erottuu kypsänamkeaa viikunaa, nahkaa, kevyttä lantaa, hieman tummanpuhuvaa luumuisuutta ja hentoa jenkkitammen tuomaa vaniljaa. Yleisilme on miellyttävän kehittynyt, eli nuorekkaimmat hedelmäiset piirteet ovat viinistä jo kaikonneet.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, minkä lisäksi sillä on mukavan napakka ja sopivan rouhea yleisolemus, kiitos melko korkean hapokkuuden. Viinin makumaailmasta löytyy mehukasta luumuisuutta, vanhan Riojan viinin kevyttä lantaisuutta ja nahkaa, karvaampaa hapankirsikkaisuutta ja karpaloa sekä hillitysti makeaa, jo hieman nahistunutta luumua. Yleisolemus on mukavan runsas muttei varsinaisesti modernien viinien tyyliin konsentroitunut, vaan mukavan hienoviritteinen ja vivahteikas. Hyvän happorakenteen lisäksi viinin hieman kevyemmänpuoleiset tanniinit ovat edelleen kohtalaisen innokkaita tarraamaan kiinni, korostaen viinin rakennevetoista ruokaviinin luonnetta.

Suuhun jää viinistä pitkä, moniulotteinen ja mukavan nahkea jälkimaku, jossa tuntuu niin tanniinista kuin mausteista karheutta, maamaisia sävyjä, makeaa luumuisuutta, ujon funkya likaisuutta ja mukavasti napakkuutta tuovaa hapankirsikkaa ja ujoa karpaloa.

Ollakseen "vain" talon edullisin perustason tuote, on Viña Cubillo kaikin puolin valloittava Riojan punaviini. Vivahteikkuudessaan ja valloittavuudessaan viini ei yllä Heredian parhaiden punaviinien (Tondonia, Bosconia) tasolle, mutta sen sijaan monet kilpailevien talojen Gran Reservat viini jättää vaivattomasti taakseen. Vielä viinin etikettiä lukiessa saattaa unohtaa, että viini todellisuudessa voitaisiin tuottajan halutessa luokitella Gran Reserva -appellaation olla, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun viini on lasissa – samanlaista kehittyneisyyttä, pitkän tynnyrikypsytyksen tuomaa vivahteikkuutta ja harmoniaa ei muista Riojan Crianza-tason viineistä yksinkertaisesti löydy.

Heredian tyylille uskollisesti myös Cubillo lupailee hyvää viinien kellarointia harrastaville: vaikka talon viinit yleensä julkaistaan siinä vaiheessa kun ne ovat "valmiita juotaviksi", on niissä yleensä vielä runsaasti tilaa kehittyä. Viña Tondonia Gran Reserva -tyyliseen 50 vuoden kypsytyskestävyyteen Cubillo ei varmastikaan taitu, mutta voin kuvitella viinin jatkavan nousua ylöspäin ainakin seuraavan 5 vuoden ajan ja pitävän kutinsa ainakin 10, jopa 15 vuotta. On sanomattakin selvää, että viini on hintaluokassaan täysin ainutlaatuinen löytö.

Lyhyesti: Crianza-tasoiseksi punaviiniksi täysin naurettavalla tavalla ylisuoriutuva, persoonallinen ja vivahteikas old school -riojalainen.

Arvio: Tyylikäs – valloittavan perinteikäs punaviini, joka myös toimii takuuvarmana tutustumisvälineenä Heredian tyyliin, jos talo on aikaisemmin jäänyt tarkistamatta.

Hinnan (11,30e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.