Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

24.3.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1453 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


25.1.21

Radikon Ribolla Gialla 1998

Radikon Ribolla 1998
  • Valmistaja: Radikon
  • Tyyppi: Oranssi viini, IGT Venezia Giulia
  • Maa: Italia
  • Alue: Friuli, Collio Goriziano
  • Rypäleet: Ribolla Gialla (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 50€ (Marraskuu 2016)

 

kuva: vivino


Oranssit viinit ovat olleet iät ja ajat osa viininvalmistuksen historiaa, mutta 1900-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet kadota nykyaikaisempien valkoviinien tieltä ja vuosisadan puoleenväliin tultaessa ne olivat kadonneet lähes täysin maailmankartalta. Tämä historiallinen tyyli oli ollut merkittävä osa Georgian, Slovenian ja itäisen Italian Friulin viininvalmistusperinnettä, mutta Georgian päätyminen osaksi Neuvostoliittoa ja modernin viininvalmistustekniikoiden rantautuminen Friuliin ja Italiaan tehokkaasti siivosivat tyylin piiloon. Kyseinen tyyli selvisi lähinnä sillä, että georgialaiset tekivät itse omat kotiviininsä kyseisellä menetelmällä ja Sloveniassa tyyli ei koskaan päässyt täysin kuolemaan.

1990- ja 2000-luvuilla alkoi oranssien viinien hidas esiinmarssi takaisin viinikentälle. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua, eikä viininviljelijöiden tarvinnut enää kantaa satoaan valtion viinitehtaisiin, vaan he pystyivät valmistamaan ja myymään itse omat viininsä; Slovenia itsenäistyi Jugoslaviasta ja rautaesiripun romahdettua alkoivat pikku hiljaa heidän perinteiset viininsä tulemaan tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella; ja Friulissa Joško Gravner ja Stanko Radikon ryhtyivät hassuttelemaan.

Friulissa rustiikkisia valkoviinejä (ja rypäleiden kuorien kanssa valmistettuja oransseja viinejä) oltiin valmistettu lähinnä paikalliseen kulutukseen, eikä niitä käytännössä koskaan nähty alueen ulkopuolella. 1960- ja 1970-luvuilla alueen tuotanto kuitenkin muuttui hyvin lyhyessä ajassa radikaalisti ja käytännössä kaikki alueen tuottajat alkoivat tuottamaan nykyaikaisia, puhtaita ja raikkaita valkoviinejä, jotka nousivat hetkessä koko Italian suosioon. Tällaisia viinejä myös Colliossa, Oslavian kaupungissa asuvat naapurukset Gravner ja Radikon valmistivat pitkän aikaa. Lopulta vuonna 1994 Gravner totesi, ettei enää kokenut modernia, hedonistista hedelmävetoisuutta korostavaa modernia viinityyliä omakseen, vaan halusi valmistaa jotain, joka ilmentäisi enemmän aluetta ja alkuperää. Muistellessaan isoisänsä valmistamia, perinteisiä ja hämmentävän hyvin ikää kestäneitä valkoviinejä, joita oli maseroitu pitkään rypäleiden kuorien kanssa, teki Gravner kokeellisen erän hakemalla inspiraatiota alueen unohdetusta, perinteisestä tyylistä. Tietämättä näistä Gravnerin kokeiluista, ryhtyi kivenheiton päässä omia viinejään valmistava Radikon puolestaan vuonna 1995 kokeilemaan perinteistä kuorikontaktin käyttöä saadakseen enemmän voimaa ja syvyyttä varsin intensiivisiä, mutta aromaattisesti hieman neutraaleja viinejä tuottavista Ribolla Gialla -rypäleistään valmistamalla erikseen yhden kokeellisen 225 litran tynnyrin erän antamalla rypäleiden makoilla kuorien kannsa noin viikon ajan käymisen yhteydessä. Kumpikaan tuottajista ei julkaissut ensimmäisiä kokeilujaan ja vuosikerran 1996 tuhosi alueella riehunut raemyrsky käytännössä kokonaan. Vuosikerta 1997 oli Radikonilta ensimmäinen ja Gravnerilta toinen kaupallinen vuosikerta oranssia viiniä ja tämän jälkeen kumpikin tuottajista muutti tuotantonsa kertaheitolla uuteen tyyliin. Monet viinitalojen entisistä asiakkaista olivat tyrmistyneitä tästä uudesta "vanhasta" tyylistä, mutta sentään sekä Gravner että Radikon vaikuttivat olevan erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olivat juuri aloittaneet.

Stanko Radikon työskenteli alun perin automekaanikkona, mutta häntä vain pari vuotta vanhempi ikätoverinsa Gravner onnistui maanittelemaan Radikonin töihin sukunsa tilalle ja lopulta vuonna 1979 Radikon otti tilan vastuulleen. Vuoteen 1995 asti talo valmisti moderneja, nykyaikaisia viinejä, mutta vuodesta 1997 eteenpäin Radikonin tuotanto on keskittynyt yksinomaan pitkään kuorikontaktiin pohjautuviin viineihin. Toisin kuin Gravner, joka aloitti vuonna 1997 kokeilut georgialaisilla kvevri-saviastioilla ja 2000-luvulle tultaessa oli hylännyt tammitynnyrit ja -sammiot täysin, on Radikon keskittynyt valmistamaan tammessa kypsyviä viinejä. Viinit käytetään perinteisissä, päältä avoimissa tammisammioissa ja ne kypsyvät pitkään – keskimäärin noin 3 vuoden ajan – suurissa botti-tammitynnyreissä. Alkuaikoina Radikon kokeili erilaisia kuorimaseraatioaikoja, lähtien viikosta tai parista aina kuuden kuukauden pituisiin maseraatioihin. Talon tyyli kuitenkin ajan kanssa vakiintui noin 3 kuukauden pituiseen maseraatioaikaan. Radikon myös huomasi, että kuorikontakti toi viineille kypsytyskestävyyttä, minkä vuoksi viineistä oli mahdollista vähentää säilöntäaineena toimivia sulfiitteja; sulfiittien määrää vähennettiin pikku hiljaa ja vuodesta 2002 eteenpäin viinit ovat olleet täysin sulfiitittomia.

Stanko Radikonin poika Saša liittyi myöhemmin talon toimintaan mukaan ja Stanko antoi hänelle mahdollisuuden valmistaa omia viinejään talon nimellä. Nämä lyhyemmällä kuorikontaktilla (1–2 viikkoa) ja kypsytysajalla (keskimäärin 18 kk tynnyreissä) valmistetut viinit kulkevat nimellä "S" – Sašan mukaan. Tätä nykyä Radikonin viinitalo on kokonaan Saša Radikonin johtama, sillä Friulin nykyaikaisten oranssien viinien pioneeri Stanko Radikon kuoli vuonna 2016 aggressiivisen syövän uuvuttamana, vain 62 vuoden ikäisenä.

Tämä nyt arvioitu Ribolla Gialla 1998 on yksi ensimmäisiä niin Stanko Radikonin kuin koko Italian kaupallisia oransseja viinejä. Rypäleet tulevat hyvin Radikonin omilta, hyvin vanhoilta ja matalasatoisilta tarhoilta. Kuorimaseraation kestosta tämän vuosikerran osalta ei ole tietoa, mutta todennäköisemmin kyse on kuukausista, ei päivistä tai viikoista. Viini on käytetty spontaanisti villihiivoilla tammisammioissa ja kypsynyt 3 vuoden ajan suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä. Viini on pullotettu suodattamattomana, mutta toisin kuin nykyisissä Radikonin viineissä, tässä on mukana myös pieni sulfiittilisäys.

Ulkonäöltään viini on syvä ja melkon konsentroituneen kuparisen punaoranssi, taittuen reunallaan kohti kullankeltaista. Koska viini oli dekantoitu hyvin varovaisesti karahviin, on se upean kirkas – sen sijaan pullon pohjalle jääneestä sakasta voi hyvin päätellä, että viini olisi varmasti varsin utuista, ellei jopa sameaa, jos sen kaataisi varomattomasti suoraan pullosta lasiin.

Tuoksultaan viini on uskomattoman voimakas ja moniulotteinen; makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu karamellia, appelsiinimarmeladia, hieman vadelmahilloa, kevyttä maanläheistä savuisuutta, hillittyä kuivattujen tummien hedelmien vivahteita, hentoa murjottua omenaa ja häivähdyksiä haihtuvien happojen (VA) tuomistaa balsamicon ja kynsilakan piirteistä. Yleisolemukseltaan tuoksu tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ja viini tuntuukin tuoksuvan yllättävän erilaiselta joka kerta, kun nokkansa työntää lasiin.

Vaikka viinin tuoksu on erittäin tuhti ja makea, on se suussa vuorostaan täysin kuiva ja ennemmin keskitäyteläinen kuin pureksittavan paksu, mikä luo huomattavan kontrastin aromi- ja makumaailman välille. Intensiivisestä ja vaikuttavan moniulotteisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, karamellia, aromaattisia Aasian mausteita, hieman kirpeää Granny Smith -omenaa, hillittyä ruusunmarjakeittoa, kevyttä savuisuutta, hentoa vadelmaisuutta ja ujoa rustiikkista funkia, joka taittuu jälkimaun lähestyessä kohti makeaa, balsamicoista liftiä. Kokonaisuus on vaikuttavan fokusoitunut ja rakenteikas, kiitos varsin korkean hapokkuuden, joka tuo viinille sekä vaikuttavaa rakennetta että makuun intensiteettiä. Suutuntumaa sävyttävät myös hennot tanniinit, jotka tuovat kokonaisuuteen enemmän puuterista tekstuuria kuin ikeniin tarraavaa otetta.

Lopuksi viinistä jää suuhun runsas, melko happovetoinen ja suorastaan naurettavan moniulotteinen jälkivaikutelma. Erittäin pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu ruusunmarjakeittoa, hieman makeaan taittuvaa vadelmahilloa, hillittyä eksoottista mausteisuutta, hennosti viilentävää, minttuisuutta yrttisyyttä, ujoa balsamico-henkistä volatiilisuutta ja oksidatiivinen häivähdys karamellisuutta.

Kokonaisuutena tämä yksi Radikonin ensimmäisistä oransseista viineistä on lähes 20 vuoden ikäisenä äärimmäisen vaikuttava ja hurmaava elämys. Tämä ei ole pelkästään yksi upeimpia ja moniulotteisimpia koskaan maistamiani oransseja viinejä, vaan myös viinillinen elämys ihan omassa luokassaan. Vaikka viinissä on oma villi, puleeraamaton puolensa, joka erottuu lähinnä hieman korostuneena volatiilisuutena, on se kokonaisuutena uskomattoman puhdaspiirteinen ja omalla tavallaan virheetön. Mikään viinin piirteistä ei pysäytä ihmettelemään, vaan kokonaisuus soljuu alusta loppuun upean vaivattomasti ja vasta tämän jälkeen viiniä voi pysähtyä hämmästelemään. Lisäksi on erikseen mainittava, että viini tuntuu todella olevan elävä tuote, sillä niin jokainen nuuskaisu kuin hörppy tuntuvat olevan edellisistä erilaisia. Yleisilmeestä saa sellaisen tunteen, että viini on todennäköisesti nyt huipullaan, mutta vaikka se todennäköisesti ei tästä enää kehity ylöspäin, voin uskoa viinin vielä kestävän mainiosti joitain vuosia.

Voin toki ymmärtää, miten 1990-luvun lopulla aikalaiset Radikonin fanit ovat järkyttyneet, kun raikkaiden ja puhtaaksi puleerattujen valkoviinien tilalle ilmestyy yhtäkkiä tämmöisiä, suorastaan määritelmää pakenevia erikoisuuksia. On kuitenkin nostettava hattua Stankon periksiantamattomuudelle ja vahvalle uskolle näkemyksestään; elämänsä viimeiset 20 vuotta hän onnistui yhdessä Gravnerin kanssa piirtämään uusiksi niin kotialueensa Collion kuin koko maailman viinikarttaa. Siinä on suoritus, johon harva merkittäväkään viinintuottaja kykenee.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja harmoninen oranssi viini oman genrensä pioneeriltä. Vaikea kuvitella, että näin ainutlaatuinen viini on yksi ensimmäisiä vuosikertoja koko tyylilajissaan.

Arvio: Täydellinen – tässä viinissä on onnistuttu naittamaan uskomattoman hienosti nykyaikainen osaaminen alueen ikiaikaisiin rustiikkisiin perinteisiin, jolloin lopputuloksena on juoma, joka pakenee määrittelyjä, mutta jonka poikkeuksellista laatua ei käy kiistäminen. Ainutlaatuinen elämys.

Hinnan (~50€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.1.21

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

Todistusmateriaalia Pikkulinnusta
3 Fonteinen Oude Geuze 1999
  • Valmistaja: Brouwerij 3 Fonteinen
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
  • Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,00€ (Elokuu 2015, Olutravintola Pikkulintu)


 
 
Tämä nyt arvioon päätynyt Geuze ei ole ensimmäinen 3 Fonteinenin omaa tuotantoa sisältävä gueuze, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä, jonka sekoituksessa on käytetty talon itse panemaa olutta.

Tosiaan, vaikka 3 Fonteinen on lambic-panimona melko tuore tapaus – ensimmäiset omat lambicinsa 3 Fonteinen laittoi alulle vasta vuonna 1998 – on sillä historiaa paljon enemmän. Belgiassa nimittäin on lukuisia lambicintuottajia, jotka eivät pane omaa olutta, vaan ostavat muilta lambic-panimoilta pullottamatonta olutta ja sekoittavat niistä omilla suhteillaan olutta, jota myyvät eteenpäin omalla nimellään. Myös 3 Fonteinen on saanut alkunsa lambic-sekoittajana, sillä se perustettiin jo 1883 (Wikipedian mukaan 1887) Beerselin kaupunkiin kahvila-majataloksi, jonka yhteydessä toimi geuzestekerij – gueuze-sekoittamo. Nimi Drie Fonteinen, "kolme lähdettä", tuli talon kolmesta hanasta, joista tarjoiltiin talon itse sekoittamia oluita: lambicia, faroa ja kriekiä.

Vuosien aikana 3 Fonteinen vaihtoi omistajia monta kertaa, mutta silti onnistui keräämään mainetta korkeatasoisilla oluillaan. Tuottajana 3 Fonteinen alkoi muuttua nykymuotoonsa vuonna 1953, jolloin Gaston ja Raymonde Debelder ostivat sekoittamo-kahvilan. Perinteisesti tuohon aikaan lambicia myytiin lähinnä tynnyreistä, mutta pikku hiljaa Debelderit ryhtyivät pullottamaan tuotantoaan, mikä vain kasvatti talon suosiota entisestään.

Vuonna 1982 Gaston siirtyi eläkkeelle Debelderit jättivät talon pyörittämisen pojilleen Armandille ja Guidolle. Armand Debelderin vastuulle jäi lambicien sekoittaminen, Guidon vastuulle olutkahvilapuolen pyörittäminen. Vaikka 3 Fonteinen onnistui pärjäämään näinä lambicin kannalta hankalina aikoina, moni panimo sen sijaan ei pystynyt samaan ja 1990-luvulla Belgiassa oli vain kolme kaupallista panimoa: Boon, Girardin ja Lindemans. Ostamalla näiltä panimoilta olutta ja sekoittamalla siitä omaa lambiciaan, 3 Fonteinen sinnitteli perinteisenä gueuze-sekoittamona aina 1990-luvun loppuun asti, jolloin Armand Debelder vuokrasi nykyaikaiset panimolaitteistot tiloihinsa. Koska Belgiassa ei oltu moneen vuosikymmeneen nähty uusia lambic-panimoja, eivät pankit halunneet rahoittaa Debelderin toimintaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laitteiston vuokraaminen – ja näin 3 Fonteinenista tuli ensimmäinen uusi lambic-panimo Belgiassa yli 80 vuoteen!

Tämä nyt arvioitu Oude Geuze ei ole ensimmäinen olut, johon on käytetty 3 Fonteinenin itse panemaa olutta, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä eriä. Toisin kuin muut 3 Fonteinen Oude Geuzet, jotka sekoitettiin tuohon aikaan 5% vahvuisiksi (nykyisin 6%), on tämä 31. joulukuuta 1999 pullotettu erä poikkeuksellisesti vahvuudeltaan peräti 6,5%. Oluen tarkkaa pohjaa ei ymmärtääkseni tiedetä, mutta sen uskotaan olevan sekoitus 3 Fonteinenin omaa lambicia sekä Boonin ja Lindemansin lambiceja (3 Fonteinen Oude Geuze ei ymmärtääkseni ole koskaan valmistettu pelkästään panimon omasta oluesta – nämä erikoisjulkaisut pullotetaan 3 Fonteinen Cuvée Armand & Gaston -nimen alle).

Oluella on tumma, kirkas ja selkeästi hyvin kehittynyt meripihkanoranssi väri sekä suuri, mutta hyvin lyhytaikaiseksi jäävä valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on kehittynyt, hieman oksidatiivinen ja uskomattoman moniulotteinen; oluelle hyvin epätyypillisestä aromimaailmasta erottuu murjottua omenaa, satulanahkaa ja tallintausta, hieman ruohoisen vihertävää sävyä, kevyttä oksidatiivista pähkinäisyyttä, hillittyä ruosteista rautaisuutta, hentoa brettan tuomaa laastaria ja ujo vivahde märän koiran hajua.

Suussa olut on hapan, raikkaan rapsakka ja melko kevytrunkoinen, mutta makumaailmaltaan todella intensiivinen ja vaikuttavan moniulotteinen. Makumaailmasta erottuu nahkaista brettaa, hapanta sitruunavetoista sitruksisuutta, hieman maamaisia piirteitä, kevyttä murjottua omenaa, hentoa fenolista mausteisuutta ja etäistä tallisuutta. Vaikka oluen kuplat ovat pehmenneet varsin pehmeiksi ja harvoiksi, on karbonaatio silti pitänyt vallan hyvin, eli korkki ei ole selvästikään päässyt pettämään puolessatoista vuosikymmenessä.

Oluesta jää lopuksi suuhun erittäin raikas, intensiivinen ja tuntuvan hapan jälkivaikutelma sekä valloittavan pitkä jälkimaku, jossa häilyy niin makeampia sokeroidun sitruunan kuin kirpeämmän greippisyyden sävyjä sitrushedelmistä, hieman maamaista funkia, kevyttä viheromenaista rapsakkuutta, hillittyä lantaista brettaisuutta ja ujon oksidatiivista omenankotaisuutta.

Kokonaisuutena tämä gueuze on uskomattoman vaikuttava esitys; 16 vuoden ikäisenä se on sekä vanhin lambic että todennäköisesti vanhin olut, jota olen kuunaan maistanut, mutta ikäisekseen olut on silti hämmentävän nuori. Mitenkään nuorekkaaksi olutta ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta olisi voinut helposti kuvitella oluen väsähtäneen tai jopa kuolleen puolessatoista vuosikymmenessä, kun tavan olut saattaa olla pelkkää homeista leipää parin vuoden jälkeen, mutta ei. Edes kuplatkaan eivät olleet päässeet pakenemaan. Vaikka ikä rupeaakin jo aromimaailmasta erottumaan, ei olut vaikuta millään lailla olevan matkalla alaspäin – päin vastoin, en ihmettelisi, jos olut onnistuisi vielä jatkamaan kehitystään tästä ylöspäin!

Tämä kyseinen pullo tuli aikanaan bongattua Puotilan (ja mahdollisesti koko Suomen) hienoimman juottolan, Pikkulinnun, vanhempien pullojen kaapista. Vaikka oluella oli ihan kohtalaisesti hintaa muihin tuolla hetkellä tarjolla oleviin pulloihin nähden, ei ollut vaikeaa tajuta tarjolla olevan tilaisuuden ainutlaatuisuutta, joten tämä kyseinen pullo lähti melko lyhyeksi jääneen palaveerauksen päätteeksi porukallamme jaettavaksi. Asia tuskin on jäänyt kaduttamaan ketään paikalla ollutta pullon jakajaa.

Lyhyesti: Uskomattoman vaikuttava ja ikäisekseen edelleen todella hienossa tikissä oleva gueuze.

Arvio: Täydellinen – vaikkei olut ihan jokaiselta hiuksenhienolta osa-alueeltaan olekaan aivan täydellinen, on tämä olut laadullisesti niin täysin omassa luokassaan, että on vaikea kuvitella minkään muun pääsevän samalle tasolle. Ainutlaatuinen esitys.

Hinnan (40,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.