Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste oranssit viinit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oranssit viinit. Näytä kaikki tekstit

25.1.21

Radikon Ribolla Gialla 1998

Radikon Ribolla 1998
  • Valmistaja: Radikon
  • Tyyppi: Oranssi viini, IGT Venezia Giulia
  • Maa: Italia
  • Alue: Friuli, Collio Goriziano
  • Rypäleet: Ribolla Gialla (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 50€ (Marraskuu 2016)

 

kuva: vivino


Oranssit viinit ovat olleet iät ja ajat osa viininvalmistuksen historiaa, mutta 1900-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet kadota nykyaikaisempien valkoviinien tieltä ja vuosisadan puoleenväliin tultaessa ne olivat kadonneet lähes täysin maailmankartalta. Tämä historiallinen tyyli oli ollut merkittävä osa Georgian, Slovenian ja itäisen Italian Friulin viininvalmistusperinnettä, mutta Georgian päätyminen osaksi Neuvostoliittoa ja modernin viininvalmistustekniikoiden rantautuminen Friuliin ja Italiaan tehokkaasti siivosivat tyylin piiloon. Kyseinen tyyli selvisi lähinnä sillä, että georgialaiset tekivät itse omat kotiviininsä kyseisellä menetelmällä ja Sloveniassa tyyli ei koskaan päässyt täysin kuolemaan.

1990- ja 2000-luvuilla alkoi oranssien viinien hidas esiinmarssi takaisin viinikentälle. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua, eikä viininviljelijöiden tarvinnut enää kantaa satoaan valtion viinitehtaisiin, vaan he pystyivät valmistamaan ja myymään itse omat viininsä; Slovenia itsenäistyi Jugoslaviasta ja rautaesiripun romahdettua alkoivat pikku hiljaa heidän perinteiset viininsä tulemaan tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella; ja Friulissa Joško Gravner ja Stanko Radikon ryhtyivät hassuttelemaan.

Friulissa rustiikkisia valkoviinejä (ja rypäleiden kuorien kanssa valmistettuja oransseja viinejä) oltiin valmistettu lähinnä paikalliseen kulutukseen, eikä niitä käytännössä koskaan nähty alueen ulkopuolella. 1960- ja 1970-luvuilla alueen tuotanto kuitenkin muuttui hyvin lyhyessä ajassa radikaalisti ja käytännössä kaikki alueen tuottajat alkoivat tuottamaan nykyaikaisia, puhtaita ja raikkaita valkoviinejä, jotka nousivat hetkessä koko Italian suosioon. Tällaisia viinejä myös Colliossa, Oslavian kaupungissa asuvat naapurukset Gravner ja Radikon valmistivat pitkän aikaa. Lopulta vuonna 1994 Gravner totesi, ettei enää kokenut modernia, hedonistista hedelmävetoisuutta korostavaa modernia viinityyliä omakseen, vaan halusi valmistaa jotain, joka ilmentäisi enemmän aluetta ja alkuperää. Muistellessaan isoisänsä valmistamia, perinteisiä ja hämmentävän hyvin ikää kestäneitä valkoviinejä, joita oli maseroitu pitkään rypäleiden kuorien kanssa, teki Gravner kokeellisen erän hakemalla inspiraatiota alueen unohdetusta, perinteisestä tyylistä. Tietämättä näistä Gravnerin kokeiluista, ryhtyi kivenheiton päässä omia viinejään valmistava Radikon puolestaan vuonna 1995 kokeilemaan perinteistä kuorikontaktin käyttöä saadakseen enemmän voimaa ja syvyyttä varsin intensiivisiä, mutta aromaattisesti hieman neutraaleja viinejä tuottavista Ribolla Gialla -rypäleistään valmistamalla erikseen yhden kokeellisen 225 litran tynnyrin erän antamalla rypäleiden makoilla kuorien kannsa noin viikon ajan käymisen yhteydessä. Kumpikaan tuottajista ei julkaissut ensimmäisiä kokeilujaan ja vuosikerran 1996 tuhosi alueella riehunut raemyrsky käytännössä kokonaan. Vuosikerta 1997 oli Radikonilta ensimmäinen ja Gravnerilta toinen kaupallinen vuosikerta oranssia viiniä ja tämän jälkeen kumpikin tuottajista muutti tuotantonsa kertaheitolla uuteen tyyliin. Monet viinitalojen entisistä asiakkaista olivat tyrmistyneitä tästä uudesta "vanhasta" tyylistä, mutta sentään sekä Gravner että Radikon vaikuttivat olevan erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olivat juuri aloittaneet.

Stanko Radikon työskenteli alun perin automekaanikkona, mutta häntä vain pari vuotta vanhempi ikätoverinsa Gravner onnistui maanittelemaan Radikonin töihin sukunsa tilalle ja lopulta vuonna 1979 Radikon otti tilan vastuulleen. Vuoteen 1995 asti talo valmisti moderneja, nykyaikaisia viinejä, mutta vuodesta 1997 eteenpäin Radikonin tuotanto on keskittynyt yksinomaan pitkään kuorikontaktiin pohjautuviin viineihin. Toisin kuin Gravner, joka aloitti vuonna 1997 kokeilut georgialaisilla kvevri-saviastioilla ja 2000-luvulle tultaessa oli hylännyt tammitynnyrit ja -sammiot täysin, on Radikon keskittynyt valmistamaan tammessa kypsyviä viinejä. Viinit käytetään perinteisissä, päältä avoimissa tammisammioissa ja ne kypsyvät pitkään – keskimäärin noin 3 vuoden ajan – suurissa botti-tammitynnyreissä. Alkuaikoina Radikon kokeili erilaisia kuorimaseraatioaikoja, lähtien viikosta tai parista aina kuuden kuukauden pituisiin maseraatioihin. Talon tyyli kuitenkin ajan kanssa vakiintui noin 3 kuukauden pituiseen maseraatioaikaan. Radikon myös huomasi, että kuorikontakti toi viineille kypsytyskestävyyttä, minkä vuoksi viineistä oli mahdollista vähentää säilöntäaineena toimivia sulfiitteja; sulfiittien määrää vähennettiin pikku hiljaa ja vuodesta 2002 eteenpäin viinit ovat olleet täysin sulfiitittomia.

Stanko Radikonin poika Saša liittyi myöhemmin talon toimintaan mukaan ja Stanko antoi hänelle mahdollisuuden valmistaa omia viinejään talon nimellä. Nämä lyhyemmällä kuorikontaktilla (1–2 viikkoa) ja kypsytysajalla (keskimäärin 18 kk tynnyreissä) valmistetut viinit kulkevat nimellä "S" – Sašan mukaan. Tätä nykyä Radikonin viinitalo on kokonaan Saša Radikonin johtama, sillä Friulin nykyaikaisten oranssien viinien pioneeri Stanko Radikon kuoli vuonna 2016 aggressiivisen syövän uuvuttamana, vain 62 vuoden ikäisenä.

Tämä nyt arvioitu Ribolla Gialla 1998 on yksi ensimmäisiä niin Stanko Radikonin kuin koko Italian kaupallisia oransseja viinejä. Rypäleet tulevat hyvin Radikonin omilta, hyvin vanhoilta ja matalasatoisilta tarhoilta. Kuorimaseraation kestosta tämän vuosikerran osalta ei ole tietoa, mutta todennäköisemmin kyse on kuukausista, ei päivistä tai viikoista. Viini on käytetty spontaanisti villihiivoilla tammisammioissa ja kypsynyt 3 vuoden ajan suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä. Viini on pullotettu suodattamattomana, mutta toisin kuin nykyisissä Radikonin viineissä, tässä on mukana myös pieni sulfiittilisäys.

Ulkonäöltään viini on syvä ja melkon konsentroituneen kuparisen punaoranssi, taittuen reunallaan kohti kullankeltaista. Koska viini oli dekantoitu hyvin varovaisesti karahviin, on se upean kirkas – sen sijaan pullon pohjalle jääneestä sakasta voi hyvin päätellä, että viini olisi varmasti varsin utuista, ellei jopa sameaa, jos sen kaataisi varomattomasti suoraan pullosta lasiin.

Tuoksultaan viini on uskomattoman voimakas ja moniulotteinen; makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu karamellia, appelsiinimarmeladia, hieman vadelmahilloa, kevyttä maanläheistä savuisuutta, hillittyä kuivattujen tummien hedelmien vivahteita, hentoa murjottua omenaa ja häivähdyksiä haihtuvien happojen (VA) tuomistaa balsamicon ja kynsilakan piirteistä. Yleisolemukseltaan tuoksu tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ja viini tuntuukin tuoksuvan yllättävän erilaiselta joka kerta, kun nokkansa työntää lasiin.

Vaikka viinin tuoksu on erittäin tuhti ja makea, on se suussa vuorostaan täysin kuiva ja ennemmin keskitäyteläinen kuin pureksittavan paksu, mikä luo huomattavan kontrastin aromi- ja makumaailman välille. Intensiivisestä ja vaikuttavan moniulotteisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, karamellia, aromaattisia Aasian mausteita, hieman kirpeää Granny Smith -omenaa, hillittyä ruusunmarjakeittoa, kevyttä savuisuutta, hentoa vadelmaisuutta ja ujoa rustiikkista funkia, joka taittuu jälkimaun lähestyessä kohti makeaa, balsamicoista liftiä. Kokonaisuus on vaikuttavan fokusoitunut ja rakenteikas, kiitos varsin korkean hapokkuuden, joka tuo viinille sekä vaikuttavaa rakennetta että makuun intensiteettiä. Suutuntumaa sävyttävät myös hennot tanniinit, jotka tuovat kokonaisuuteen enemmän puuterista tekstuuria kuin ikeniin tarraavaa otetta.

Lopuksi viinistä jää suuhun runsas, melko happovetoinen ja suorastaan naurettavan moniulotteinen jälkivaikutelma. Erittäin pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu ruusunmarjakeittoa, hieman makeaan taittuvaa vadelmahilloa, hillittyä eksoottista mausteisuutta, hennosti viilentävää, minttuisuutta yrttisyyttä, ujoa balsamico-henkistä volatiilisuutta ja oksidatiivinen häivähdys karamellisuutta.

Kokonaisuutena tämä yksi Radikonin ensimmäisistä oransseista viineistä on lähes 20 vuoden ikäisenä äärimmäisen vaikuttava ja hurmaava elämys. Tämä ei ole pelkästään yksi upeimpia ja moniulotteisimpia koskaan maistamiani oransseja viinejä, vaan myös viinillinen elämys ihan omassa luokassaan. Vaikka viinissä on oma villi, puleeraamaton puolensa, joka erottuu lähinnä hieman korostuneena volatiilisuutena, on se kokonaisuutena uskomattoman puhdaspiirteinen ja omalla tavallaan virheetön. Mikään viinin piirteistä ei pysäytä ihmettelemään, vaan kokonaisuus soljuu alusta loppuun upean vaivattomasti ja vasta tämän jälkeen viiniä voi pysähtyä hämmästelemään. Lisäksi on erikseen mainittava, että viini tuntuu todella olevan elävä tuote, sillä niin jokainen nuuskaisu kuin hörppy tuntuvat olevan edellisistä erilaisia. Yleisilmeestä saa sellaisen tunteen, että viini on todennäköisesti nyt huipullaan, mutta vaikka se todennäköisesti ei tästä enää kehity ylöspäin, voin uskoa viinin vielä kestävän mainiosti joitain vuosia.

Voin toki ymmärtää, miten 1990-luvun lopulla aikalaiset Radikonin fanit ovat järkyttyneet, kun raikkaiden ja puhtaaksi puleerattujen valkoviinien tilalle ilmestyy yhtäkkiä tämmöisiä, suorastaan määritelmää pakenevia erikoisuuksia. On kuitenkin nostettava hattua Stankon periksiantamattomuudelle ja vahvalle uskolle näkemyksestään; elämänsä viimeiset 20 vuotta hän onnistui yhdessä Gravnerin kanssa piirtämään uusiksi niin kotialueensa Collion kuin koko maailman viinikarttaa. Siinä on suoritus, johon harva merkittäväkään viinintuottaja kykenee.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja harmoninen oranssi viini oman genrensä pioneeriltä. Vaikea kuvitella, että näin ainutlaatuinen viini on yksi ensimmäisiä vuosikertoja koko tyylilajissaan.

Arvio: Täydellinen – tässä viinissä on onnistuttu naittamaan uskomattoman hienosti nykyaikainen osaaminen alueen ikiaikaisiin rustiikkisiin perinteisiin, jolloin lopputuloksena on juoma, joka pakenee määrittelyjä, mutta jonka poikkeuksellista laatua ei käy kiistäminen. Ainutlaatuinen elämys.

Hinnan (~50€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

26.5.20

Terroir al Límit Cartoixà 2016

Terroir al Límit Cartoixà 2016
  • Valmistaja: Terroir al Límit Soc. Lda.
  • Tyyppi: Oranssi viini, DOQ Priorat
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Priorat
  • Rypäleet: Xarel-lo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Joulukuu 2017)
Barcelonan länsipuolella sijaitseva karu Priorat on Riojan ohella yksi Espanjan kahdesta korkeimman laatuluokituksen (DOCa/DOQ) viinialueesta. Alue on tullut tunnetuksi ensisijaisesti vaikuttavista, konsentroituneista ja rakennevetoisista punaviineistään, mutta loppupeleissä melko harva alueen punaviini on onnistunut suuresti vakuuttamaan meikäläistä; monesti viineissä alkoholin taso on matalimmillaankin 14,5% tuntumassa, kuumien säiden vuoksi hedelmä taittuu usein liian makeaan ja hapotkin saattavat jäädä niissä turhankin mataliksi. Kun tähän vielä yhdistetään monien tuottajien innokkuus liioitteluun tammen käytön kanssa, on käsissä usein möhkälemäisen suuri ja tasapainoton mörssäriviini, joka on liian heviä sellaisenaan ja jota on varsin vaikea koettaa naittaa mitenkään järkevästi minkään ruoan kylkeen.

Tästä syystä Prioratin hyvin harvinaiset valkoiset viinit ovat yhä enenevissä määrin onnistuneet kiinnittämään huomioni. Tokkiinsa jotkut tuottajat tekevät valkoviininsä samaan henkeen kuin punaisensa – turhan tammisina ja raskastekoisina – mutta toiset tuottajat ovat ymmärtäneet, että valkoviinien ytimessä on oltava ensisijaisesti raikkaus, ei vaikuttavuus.

Vuonna 2001 toimintansa aloittanut Terroir al Límit on varsin poikkeuksellinen toimija Prioratissa. Talon syntytarinan takana ovat saksalainen Dominik Huber ja huipputasoisista viineistään tunnettu eteläafrikkalainen Eben Sadie. He aloittivat toimintansa työskennellessään Prioratissa viinitalo Mas Martinetilla ostaen toimintansa ohella omia rypäleitään ja valmistaen siitä omaa viiniään pienessä vuokrakellarissa. Vuonna 2003 Terroir al Límitin toiminta ryhtyi vakiintumaan, kun Huber ja Sadie saivat hommattua oman viinikellarin ja kasvatettua sen myötä tuotantoaan. Samoihin aikoihin talon tyyli alkoi siirtyä pienissä tammitynnyreissä kypsytetyistä, uutetuista punaviineistä kohti hienovaraisempaa, enemmän Burgundin suuntaan kumartavaa tyyliä. Kuitenkin vuodesta 2007 eteenpäin Sadien rooli viinitalolla ryhtyi kutistumaan johtuen hänen omista, yhä enemmän aikaa vievistä viiniprojekteistaan Etelä-Afrikassa ja lopulta vuonna 2011 Sadie päätti täysipäiväisesti keskittyä omiin projekteihinsa jättäen Huberin pyörittämään Terroir al Límitiä yksin.

Terroir al Límitistä on hyvin lyhyessä ajassa tullut yksi Prioratin outolinnuista: hiljattain perustettu, saksalaisen luotsaama viinitalo, joka tuottaa muskulaarisista ja raskastekoisista punaviineistä tunnetulla alueella hienovaraisia ja terroir-orientoituneita viinejä niin punaisista kuin valkoisista rypäleistä.

Nyt arvosteluvuoroon päässyt Cartoixà on melko poikkeuksellinen viini vielä Terroir al Límitin linjastossa: viini on valmistettu luonnonmukaisesti viljellyn, vähintään 60-vuotiaan viinitarhan rankaamattomista Xarel•lo-rypäleistä, joiden on annettu maseroitua kuorten kanssa 10 päivän ajan. Käyminen on tapahtunut spontaanisti villihiivoilla terästankissa, jossa viinin on annettu myös kypsyä sakkojen kanssa. Mistään merkittävän suuren tuotannon massatuotteesta ei ole kyse, sillä vuosikertaa 2016 on valmistettu yhteensä 668 pulloa. Prioratille epätyypillisesti alkoholipitoisuus on pysynyt maltillisessa 13% tuntumassa.

Väriltään viini on kevyesti pronssiseen taittuvan oranssinen.

Tuoksu tuntuu yleisilmeeltään villiltä, vahamaiselta ja hennosti oksidatiiviselta. Erittäin moniulotteisesta aromimaailmasta löytyy kasaankeitettyä lihalientä ja savuisuutta, hieman murjottua omenaa, kevyen nahkaisia sävyjä, maltillista mausteista fenolisuutta ja häivähdys Rieslingin suuntaan vihjaavaa petrolisuutta.

Suussa viini on tuoksun tavoin villi ja mukavan funky. Suutuntuma on täyteläinen ja myös hieman öljyinen, mutta samalla varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas. Konsentroituneesta makumaailmasta erottuu murjottua omenaa, hieman kirpeämpää viheromenaa, kevyttä kivistä mineraalisuutta, hillittyjä karamellisoidun appelsiininkuoren piirteitä, hentoa pähkinäistä mantelisuutta ja aavistus kypsää aprikoosia. Kokonaisuus pysyy upeasti kasassa, kiitos melko runsaan hapokkuuden, joskin mukana on myös aavistus tanniinien tuomaa grippiä.

Viinin kuivakka, konsentroitunut jälkivaikutelma on hyvin voimakas ja pitkäkestoinen. Intensiivinen ja kohtalaisen mineraalinen jälkimaku jättää kielelle kypsien persikoiden ja aprikoosien luotsaamaa hedelmäisyyttä, kevyttä paahdettujen pähkinöiden ja manteleiden sävyä, hillittyä kivistä mineraalia ja hentoa uuniomenaa.

Vaikka oranssit viinit voivat usein olla olemukseltaan varsin vaikuttavia, moniulotteisia ja konsentroituneita, mutta harvoin myös näin raikkaita ja mineraalisia samanaikaisesti. Tässä viinissä yksinkertaisesti tapahtuu käsittämättömän paljon yhtä aikaa, hyvin monella eri tasolla. Viinin hahmottaminen tuntuu vaativan sekä aikaa että useita hörppyjä, lasillisiakin. Myönnettävä on, että vaikken ole mikään maailman suurin Xarel-lon fani, tämä viini meni tästä huolimatta heittämällä yhdeksi parhaista maistamistani oransseista viineistä. Kenties tämä kuplattomiin valkoviineihin yleensä vähän köykäisesti sopiva lajike saa kaivattua karaktääriä kuorikontaktista?


Vaikka viini tuntuu olevan ujosti oksidatiivisuuteen kallellaan, viinistä ei huou mitenkään merkittävästi kehittynyt tunnelma. Päin vastoin, viini tuntuu olevan vielä varsin nuorekas ja pirteä yleisolemukseltaan ja kokonaisuuden hento oksidatiivinen sävy tuntuu olevan enemmän tyyliseikka – hieman samaan tapaan kuin esimerkiksi klassisissa Riojan valkoviineissä. Onkin hyvin mahdollista, että viinin aavistuksen oksidatiivinen tyyli suojaa sitä tehokkaasti myöhemmältä oksidaatiolta pullossa.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, konsentroitunut ja mineraalinen Prioratin oranssi viini, jossa yhdistyy alueelle tyypillinen voimakkuus ja intensiteetti poikkeuksellisen raikkaaseen, eloisaan ja mineraaliseen ilmaisuun. Terroir al Límit se jaksaa kerta toisensa jälkeen vakuuttaa.

Arvio: Täydellinen – viinin ainoa huono puoli taitaa olla sen suorastaan homeopaattisen pieni tuotantomäärä. Haluaisin täyttää kellarini tällä tavaralla, mutta tuntuu olevan mahdotonta saada edes yhtä pulloa käpäliinsä.

22.5.20

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017
  • Valmistaja: Artemis Karamolegos
  • Tyyppi: Oranssi viini, PGI Santorini
  • Maa: Kreikka
  • Alue: Santorini
  • Rypäleet: Assyrtiko (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 30€ (Maaliskuu 2019)
Santorinin saaren rapeat Assyrtikot ovat olleet suosikkejani jo vuosia, mutta tästä huolimatta Santorinilla, Exo Gonian kylässä sijaitseva Artemis Karamolegos oli tuottajana aivan tutkani alapuolella kunnes vuonna 2016 vierailimme Santorinin-reissullamme tällä viinitalolla. Jos tuottajan historia kiinnostaa, kannattaa lukaista tästä vanhempi postaukseni vierailustamme.

Vierailun yhteydessä meille maistatettiin suurin piirtein koko talon tuotanto ja talo onnistuikin vakuuttamaan meikäläisen kertaheitolla yhtenä saaren kovatasoisimmista tuottajista. Kuitenkaan vielä tuolloin Artemis Karamolegos ei tuottanut vielä mitään "erikoista", vaan kaikki talon viinit olivat enemmän tai vähemmän perinteisiä Santorinin valko-, puna- ja roséeviinejä. Tästä syystä olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun vuosi pari sitten tuottaja paljasti Instagram-profiilissaan julkaisevansa kaikenlaisia erikoisempiakin viinejä, muun muassa useamman erilaisen kuorikontaktia nähneen Assyrtikon.

Tämä kyseinen kuorikontakti-Assyrtiko tuli vastaani noin vuosi sitten kreikkalaisten viinien maistelussa. Viinin nimestä löytyvä "21" viittaa kuorikontaktin pituuteen, eli rypälemehua on maseroitu Assyrtikon kuorten kanssa 21 päivää – talon valikoimista löytyy siis myös lyhyemmällä kuorikontaktilla valmistettu Mystirio/14. Viini on valmistettu varsin natural-hengessä, eli sen on annettu käydä spontaanisti villihiivoilla, viininvalmistuksen yhteydessä ei olla käytetty lainkaan sulfiitteja, viinin on annettu kypsyä 10 kk hiivasakkojen päällä tankeissa ja lopuksi viini on pullotettu kirkastamattomana ja suodattamattomana pienen (40 mg/l) sulfiittilisäyksen kera. Vahvuutta viinistä löytyy 13,5%.

Viinillä on ujosti utuinen, vaalean kuparinen ulkonäkö.

Nokka on hieman hillitynpuoleinen, mutta kuitenkin varsin houkutteleva ja mukavan vahamainen yleisolemukseltaan. Aromimaailmasta löytyy aprikoosia, hieman savista terrakottaa, kevyttä pihkaista fenolisuutta, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja ujoa, Assyrtikolle tyypillistä kypsää sitrushedelmäisyyttä.

Suussa viini on kuiva, täyteläinen ja suht kulmikkaan oloinen. Kiehtovan kompleksisesta makumaailmasta löytyy karvasta villiomenaa, hieman nahistunutta sitruunaisuutta, kevyttä pihkaista mausteisuutta, hillittyjä savuisia sävyjä, hentoa kalkkista mineraalisuutta ja makeampi häivähdys mehiläisvahaa tai hunajaisuutta. Kokonaisuus on varsin rakennevetoinen ja suht robusti, kiitos lajikkeelle tyypillisen, erittäin tuntuvan hapokkuuden ja kohtalaisen hanakasti tarraavien, keskirunsaiden tanniinien.

Viinillä on pitkä, kuiva ja kohtalaisen tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen tuntuvaa fenolista bitterisyyttä, rapsakkaa sitruunaista sitrushedelmää, hieman mehiläisvahaisuutta, kevyesti makeampaa persikkavetoista kivellistä hedelmää, hentoja savuisia ja pihkaisia piirteitä ja ujoa savista maata.

Kokonaisuutena Mystirio/21 on ihastuttavan robusti, seriöösi ja kaikin puolin anteeksipyytelemätön oranssi viini, joka osoittaa mainiosti miten Assyrtiko taittuu hienosti myös kuorikontaktiin. Lisäksi on erittäin mukavaa, että Artemis Karamolegos on tehnyt hyvin natural-henkisen viinin, joka ei kuitenkaan ole millään lailla omituinen, häiritsevän funky tai millään tavalla oksidatiivinen. Päin vastoin, tämä on rujohkosta habituksestaan huolimatta erittäin hienostunut ja kaikin puolin niin lajikkeelle kuin kotisaarelleen uskollinen esitys.

Omalla laillaan suht hienostuneesta ja kaikin puolin puhdaspiirteisestä olemuksestaan huolimatta Mystirio/21 ei ehkä ole se helpostilähestyttävin tai kiltein oranssi viini. Varsin kuivakalla, kulmikkaalla ja paikoitellen kohtalaisen karvaalla makumaailmallaan ja suht tiukalla tanniinisuudellaan tämä ei ole mitenkään helppo ja kiltti viini. Siinä on kuitenkin paljon sekä luonnetta että todennäköisesti myös kypsyttelypotentiaalia. Nyt korkattuna viini sopii erityisesti ruokaviiniksi, kunhan vain paritusta miettiessä pitää huolen, ettei viinin bitteri pääse dominoimaan.

Näillä näppäimillä Suomesta on melko turha koettaa bongata tätä viiniä – tai mitään muutakaan Artemis Karamolegokselta – mutta tuottajan nimi kuitenkin on syytä pitää mielessä, jos pulloja joskus sattuu tulemaan vastaan. Yhtä ylitammitettua Assyrtikoa lukuun ottamatta mikään tuottajalla maistetuista viineistä ei ole onnistunut pettämään, eikä tämä viini onnistunut katkaisemaan hyvin jatkunutta putkea. Noin kolmen kympin hinnalla viini on kyllä ehdottomasti ostamisen väärti tapaus.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava, seriöösi ja rakennevetoinen oranssi viini, joka ei turhaan kosiskele.

Arvio: Erinomainen – vallan mainio todiste siitä, että Assyrtiko taittuu Santorinilla vaikuttavien valkoviinien ja upeiden makeiden viinien lisäksi myös luonteikkaaksi oranssiksi viiniksi.

Hinnan (n. 30€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

20.5.20

Do Re Mi Mtsvane 2018

Do Re Mi Mtsvane 2018
  • Valmistaja: Do Re Mi Marani
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti
  • Rypäleet: Mtsvane Kakhuri (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15 GEL (5€) / 15 cl (Syyskuu 2019, g.vino, Tbilisi)



Viimesyksyisellä visiitillämme Georgiaan tuli testattua yksi jos toinenkin sikäläinen viini. Merkittävä osa maan paremman pään viineistä on lähes tai täysin naturaalia kamaa, joten ymmärrettävästi joukkoon mahtuu myös joitain mätiä omenoita. Ilahduttavasti valtaosa maistetuista viineistä oli varsin vaikuttavaa ja usein jopa hämmentävän puhdaspiirteistä tavaraa. Yksi parhaiten mieleen jääneistä tapauksista oli tämä Tbilisin keskustassa sijaitsevassa g.vino-viinibaarissa testaamani Do Re Mi Mtsvane.

Do Re Mi (myös Doremi ja Do-Re-Mi) on varsin tuore (eri lähteiden mukaan joko vuonna 2012, 2013 tai 2014 perustettu) viinitalo, joka sijaitsee Gamargveban kylässä, Rustavissa – eli siis aivan Tbilisin naapurissa, vain parin kilometrin päässä Tbilisin kansainväliseltä lentokentältä. Talon perustivat kolme kaverusta – Giorgi Tsirgvava, Mamuka Tsiklauri ja Gabriel Tsiklauri – joiden tavoitteena oli valmistaa perinteisiä georgialaisia viinejä täysin naturalistiseen henkeen, eli viinejä ei peukaloida valmistusvaiheessa ollenkaan, vaan niiden annetaan valmistua sellaisiksi, kuin ne tulevat. Ymmärtääkseni viinitalo valmistaa viinejä eri Georgian alueilta, mutta itselleni on jäänyt hämärän peittoon omistaako talo yhtään viinitarhoja, vai valmistetaanko viinit ostorypäleistä.

Tämä viini on valmistettu Mtsvane Kakhuri -rypäleestä (suom. kakhetilainen vihreä), joka on Rkatsitelin ohella Georgian merkittävimpiä valkoisia rypälelajikkeita. Jos olen ymmärtänyt oikein, ovat tämän kyseisen viinin rypäleet peräisin Kakhetin laaksosta. Viini on valmistettu perinteiseen georgialaiseen tyyliin: aluksi rypäleet murskataan, minkä jälkeen rypälemehu kuorineen ja siemenineen siirretään kvevriin, eli kaulaansa asti maahan haudattuun saviruukkuun, jonka vetoisuus on useita satoja litroja. Kvevrissä viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla maseroituen rypäleiden kuorten kanssa noin kuukauden ajan, minkä jälkeen viini lapotaan kuorten päältä toiseen kvevriin ja annetaan käydä loppuun. Kun käyminen vaikuttaa päättyneen, suljetaan kvevrin suuaukko tiiviisti ja viini jätetään kypsymään talven yli. Ajan myötä kaikki viinin partikkelit laskeutuvat tiiviiksi kakuksi kvevrin pohjalle ja luonnostaan kirkastunut viini voidaan pullottaa sadonkorjuuta seuraavana keväänä tai kesänä.

Viini on väriltään ihastuttavan kirkas ja sävyltään hohtavan syvä meripihkaisen punaoranssi.

Tuoksu ei ole mitenkään ryöppyävän voimakas, vaan ennemminkin hieman pidättelevä, mutta samalla houkuttelevan monisyinen: oolong-teetä, kevyitä kukkaisia sävyjä, hieman karamelliomenaa ja hentoja sokeroidun appelsiininkuoren sävyjä.

Viini on suussa kuiva, napakka ja rungoltaan keskitäyteläinen. Suhteellisen kuivakasta makumaailmasta erottuu mustaa teetä, hieman pippurista mausteisuutta, maltillista savuisuutta, pihkaisia vivahteita pitkästä kuorikontaktista, hentoja kukkaisia sävyjä ja makea aavistus bergamottia. Kokonaisuus on vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä suhteellisen korkean hapokkuuden että keskirunsaiden ja kohtalaisen innokkaasti tarraavien tanniinien. 13% alkoholia pysyy mallikkaasti pois tieltä.

Kuvia jälkimaku on pitkäkestoinen ja melko tanniininen. Jäntevä jälkimaku jättää kielelle pihkaisia ja maamaisen mausteisia sävyjä, hieman laventelimaista kukkaisuutta, hillittyä kivistä mineraalisuutta, hennon bergamottisia Earl Grey -teen piirteitä ja ujoa fenolista bitterisyyttä.

Kokonaisuutena tämä Mtsvane on todella hurmaava, puhdaspiirteinen ja seriöösi esitys, jolla on paikoitellen suorastaan hämmentävän teemäinen yleisolemus – ja viinin kohtalaisen reippaat tanniinit ainoastaan korostavat tätä vaikutelmaa, muistuttaen minua liian pitkään haudutetusta mustasta teestä. Tasapaino hillityn hedelmäisyyden, kuivakkaiden ei-hedelmäisten piirteiden ja rakenteen välillä on jetsulleen oikein, tehden viinistä oikein ihastuttavan ja vaikuttavan tapauksen jo nyt nautittavaksi – joskin viini lupaa rakenteellaan myös varsin hyvää potentiaalia kellarointia ajatellen.

Noin viidellä eurolla viinilasillinen tätä oli enemmän kuin erinomainen ostos. Näitä melko tunnistettavan minimalistisella etiketillä varustettuja viinejä löytyi hyvin useammastakin Tbilisin viinibaarista, mutta harmillisesti reissun loppupuolella etsiessäni itselleni tuliaispulloja ei vastaani enää tullut yhtäkään Do Re Min oranssia viiniä. Onneksi lopulta yhdestä kaupasta löytyi yksi Do Re Min punaviini, joka myös tarttui mukaani, joten ehkä täältä blogin puolelta löytyy lisää juttua Do Re Mista myös tulevaisuudessa.

Lyhyesti: Tasapainoinen, rakennevetoinen ja hurmaavan puhdaspiirteinen oranssi viini Georgiasta.

Arvio: Erinomainen – vaikka viini on täysin käsittelemätön natural-viini, ei se puhdaspiirteisellä yleisilmeellään ja hohtavan kirkkaalla värillään tunnu lainkaan sellaiselta. Oppikirjaesimerkki laadukkaasta oranssista viinistä.

19.12.16

Duboković Moja M MMIX

Duboković Moja M MMIX
  • Valmistaja: Ivo Duboković
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Hvar
  • Rypäleet: Malvasia Bianca Lunga (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 30,00e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viimekeväisessä Kroatian viinit -maistelussani illan ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi esitykseksi nousi tämä Dubrovnikin lentokentältä mukaani nappaama kuriositeetti. Kyseessä on siis Hvarin saarelta peräisin oleva Maraština, eli tuttavallisemmin ihan tavallinen Malvasia.

Viinin on tuottanut Ivo Duboković, joka ei ole tullut tunnetuksi vain yhtenä Kroatian laadukkaimpien, vaan myös hinnakkaimpien viinien tuottajana. Monet herran viineistä kustantavat jo viinitalolla helposti yli 50 euroa, eikä edullisimmatkaan usein painu alle 20 euron kipurajan. Viinit kuitenkin tekevät kauppansa, mistä on kiittäminen miehen tinkimätöntä, korkealaatuista tasoa ja hyvin rajattua tuotantoa, joka pyörii vuosittain n. 15–20,000 litran tuntumassa.

Alun perin Duboković ei aikonut seurata isänsä ja viinitalon rakentaneen isoisänsä jalanjäljissä viinintekijänä, vaan lähti opiskelemaan kauppatieteitä. Kuitenkin 1990-luvun lopussa moni taho otti yhteyttä hänen isäänsä, ehdotellen yhteistyötä viinintekemisen merkeissä; isä Duboković oli aina myynyt rypäleensä paikalliselle Dalmacijavino-tuottajalle, mutta moni oli kiinnittänyt huomion Dubokovićin suvun laadukkailla paikoilla sijaitseviin tarhoihin, joista olisi mahdollista valmistaa laatuviiniä. Tässä vaiheessa Ivo Duboković kiinnostui mahdollisuudesta ryhtyä viinintekijäksi, ja kun Sveitsissä viininvalmistuksen parissa työskennellyt sukulaismies Ivo Barbić tuli apuun, päätti Duboković jatkaa sittenkin perheammatissa.

Dubokovićin tyyli valmistaa viinejä on hyvin perinteinen ja minimaaliseen peukalointiin perustuva. Esimerkiksi ihmetellessään, miten hänen isoisänsä aikaiset valkoviinit saattoivat kestää vuosikymmeniä hyväkuntoisina, kun taas nykyviinit kestävät vain muutamia vuosia, hän löysi ns. oranssit viinit, eli valkoviinit, joiden annetaan maseroitua kuorten kanssa tavallista pidempään joko ennen käymistä tai käymisen aikana. Rypäleet tulevat suvun omilta tarhoilta, minkä lisäksi Duboković ostaa rypäleitä muutamilta lähialueen laatuun panostavilta pienviljelijöiltä. Talo tuottaa viinejä Etelä-Kroatialle tyypillisistä Plavac Mali- ja Maraština-lajikkeista, mutta lisäksi viinejä tuotetaan lukuisista Hvarin saarelle tyypillisistä lajikkeista, kuten Bogdanuša, Drnekuša, Kuč ja Parč. Koska Duboković suosii runsasta ja kellarointia kestävää tyyliä, rypäleet poimitaan usein varsin myöhään ja talon kaikki viinit maseroidaan rypäleiden kuorien kanssa, myös valkoviinit: valkoisia rypäleitä maseroidaan normaalisti kolmesta päivästä viikkoon, kun taas punaisia rypäleitä n. 2 viikkoa. Kaikki viinit käyvät rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinien sakan päällä pitkään kestävään kypsymiseen pyritään olemaan puuttumatta.

Tämä viini on nimeltään Moja M (moja = "minun") ja M-kirjain viittaa Maraština-rypäleeseen (Duboković tuottaa myös Moja B -viiniä Bogdanuša-lajikkeesta). Viini maseroituu vajaan viikon verran kuorten kanssa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä käytetyissä tammitynnyreissä pitkään sakkojen päällä. Lopuksi viini pullotetaan vahalla sinetöityihin pulloihin. Viinin vuosikerta merkitään roomalaisin kirjaimin, joten tämä nyt arvioitu viini on vuosikertaa 2009.

Väriltään viini on hohtavan oranssi – tässä vaiheessa on vaikea arvioida, kuinka suuri osuus viinin väristä on kuorista ja kuinka suuri sen iästä.

Tuoksultaan viini on kuivakka mutta varsin aromaattinen ja kuivakka: oksidatiivisuutta vihjailevasta aromimaailmasta löytyy pähkinäisyyttä, kevyellä otteella mausteista villihunajaa, hentoa kirsikkaisuutta ja ujoa uuniomenaa.

Suussa viini on varsin täyteläinen ja tuhti, suorastaan varsin konsentroituneen oloinen. Kompleksisessa ja rehevässä, mutta silti samalla kuivakassa makumaailmassa tuntuu villihunajaa, rusehtavaa viheromenan kotaa, hieman nahistunutta persikkaa ja oksidatiivista pähkinäisyyttä. Lajikkeelle tyypillisesti hapokkuus ei ole merkittävän korkeaa, mutta kuitenkin riittävää pitämään viinin mukavan rakenteikkaan oloisena – mitä hillitty tanniinien tarraavuus kevyesti korostaa.

Pitkä ja kompleksinen jälkimaku jatkaa uskollisesti keskimaun jäljillä ollen täynnä paahdettujen pähkinöiden, villihunajan ja lähi-idän mausteiden vivahteita, kevyen kivistä mineraalisuutta ja kuivattujen aprikoosien ja persikoiden nahistuneen hedelmäisiä sävyjä.

Onhan tämä viini varsin hinnakas tapaus, mutta lasissa viini onnistuu hienosti perustelemaan tyyriin hintansa – kokonaisuudessa on varsin vaikuttavalla tavalla syvyyttä ja persoonaa, rakennetta unohtamatta. Tämän ensikosketuksen perusteella on varsin helppo ymmärtää, minkä vuoksi Duboković on onnistunut keräämään kiitettävästi underground-mainetta ja fanikuntaa.

Vaikka viini onkin varsin käsittelemättömään hands off -tyyliin valmistettu, ei Moja M edusta oranssien viinien radikaaleinta ja haastavinta päätä – sitä, josta löytyy mm. läpinäkymättömän sameita, vahvasti oksidatiivisia, voimakkaan volatiilisia ja anteeksipyytelemättömän tanniinisia tapauksia – vaan viini on varsin sisäsiisti ja eleganssia huokuva. Tästä kyllä löytyy kaikki oranssien viinien tyypillisimmät piirteet, mutta ennen kaikkea varsin hienostuneessa, tasapainoisessa ja hurmaavassa muodossa.

Lyhyesti: Melko konsentroitunut ja tuhti, mutta samalla vastaansanomattoman vivahteikas ja ihastuttavan rakenteikas oranssi viini Hvarin saarelta, kroatiasta.

Arvio: Erinomainen – todella vaikuttava ja vakuuttava esimerkki kroatialaisesta oranssien viinien osaamisesta: tässä ei olla vedetty kaikkea överiksi, vaan selkeästi pyritty tekemään isokokoinen ja vakuuttava, mutta samalla myös varsin sopusuhtainen ja tyylikäs viini.

Hinnan (30,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

20.6.16

Pheasant's Tears Mtsvane Amber 2014

Pheasant's Tears Mtsvane Amber 2014
  • Valmistaja: Pheasant's Tears
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Manavi
  • Rypäleet: Mtsvane (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,50e (Tammikuu 2016, Vins Étonnants)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pheasant's Tears on yksi Georgian arvostetuimmista viinitaloista ja jonkin tason kulttinimi natural-viinipiireissä. Talon on perustanut yhdysvaltalaistaiteilija John Wurdeman, joka innostui jo 15-vuotiaana georgian kulttuurista kuultuaan georgialaista folkmusiikkia. Hän saapui ensimmäisen kerran Tbilisiin, Georgian pääkaupunkiin, vuonna 1995 ja sittemmin, vuonna 1998, asettui asumaan maahan pysyvästi ja meni naimisiin kakhetilaisen muusikon kanssa. Nykyisin 40-vuotias Wurdeman puhuu sujuvasti georgiaa ja on saanut tunnustusta georgialaisia maisemia esittävistä maalauksistaan.

Pheasant's Tearsin Wurdeman perusti vuonna 2007, 8. sukupolven viininviljelijän Gela Patalishvilin kanssa tavoitteenaan pitää hengissä muinaista georgialaista viininvalmistusosaamista. Nimen miehet nappasivat georgialaisesta tarinasta, jonka mukaan vain poikkeuksellisen upea viini saa fasaanin kyynelehtimään. Talon viinit valmistuvat samalla tavalla miten niitä on valmistettu maassa jo satojen – ellei tuhansien – vuosien ajan: luomusertifioituja köynnösviljelmiä viljellään mahdollisimman luonnonmukaisesti; kaikki talon viinit, niin punaisista kuin valkoisista rypäleistä valmistetut, valmistetaan ja kypsytetään maahan haudatuissa kvevri-saviastioissa, kuorten, siemenien ja tertun rankojen kanssa; viinien valmistuksessa ei käytetä viljeltyjä hiivoja tai apuaineita ja kaikki viinit pullotetaan sellaisenaan, ilman suodatusta tai muunlaista käsittelyä. Valmistusmenetelmistä johtuen kaikki talon viinit ovat luonnostaan rutikuivia ja väristä riippumatta usein hyvin tanniinisia. Viinien kypsyminen kvevreissä vaihtelee halutusta tyylistä, rypälelajikkeesta ja kvevrin koosta riippuen kolmesta viikosta puoleen vuoteen; ainoastaan Tsolikouri-lajikkeesta valmistetussa viinissä pyritään pitämään kosketus kuorien kanssa lyhyenä. Pheasant's Tears omistaa useilta eri ala-alueilta tarhoja, joilla pyritään viljelemään niille parhaiten sopeutuneita lajikkeita; näillä tarhoilla käytetyillä, mahdollisimman vähän ympäristöä muokkaavalla viljelysmenetelmillä pyritään pitämään alueiden oma terroir mahdollisimman autenttisena. Viinitalon erikoisuus on ns. "museotarha", jolle ollaan pyritty keräämään kaikkia mahdollisia georgialaisia rypälelajikkeita; tämän tarhan rypäleistä valmistetaan useiden satojen eri lajikkeiden ainutlaatuinen sekoiteviini, Polyphony.

Tämä viini on valmistettu Pheasant's Tearsin noin hehtaarin laajuiselta palstalta, jossa 70-vuotiaat Mtsvane-köynnökset kasvavat vulkaanisella maaperällä. Viini on valmistettu aivan kuten kaikki muutkin talon viinit, eli murskaamalla rypäleet ja siirtämällä tämä rypälemehun, kuoret, rangat ja siemenet käsittävä mäski maahanhaudattuihin kvevri-ruukkuihin käymään. Viinin käytyä kuivaksi se pullotetaan täysin käsittelemättömänä. Tämä on siis sitä aitoa meininkiä – ei peukalointia tai näpelöintiä, vain aitoa, rehellistä viiniä!

Vaikka Pheasant's Tearsin Mtsvane luokitellaan valmistusteknisesti oranssiksi viiniksi, on sen väri varsin maltillisen oranssa: lasissani makoileva viini on nimittäin nuorekkaalta ulkonäöltään kuulaan kellanvihreä. Suodattamattomuus näkyy mitä ujoimpana utuisuutena.

Tuoksu on erittäin runsas, mutta aluksi melko lineaarinen; siinä tuntuu ennen kaikkea hyvin voimakasta ja selväpiirteistä kypsää valkeakuulasomenaa sekä ylikypsiä omenoita vihjaavaa, rehellisen rustiikkista bretagnelaissiiderimäisyyttä. Taustalta erottuu aluksi vahamaisuutta, kevyttä nahkaa ja ujoa hunajaisuutta, kun taas auetessaan sekaan ilmestyy myös eteerisiä litsiluumun ja kuivakukkien vivahteita. Hengittelyn myötä aluksi hyvin yksiulotteisen omenainen tuoksu saa seurakseen hyvin paljon runsaampia ja persoonallisempia sävyjä.

Suussa viini on täyteläinen, kohtalaisen konsentroitunut ja tekstuuriltaan jopa lähes öljymäinen, viskositeetiltaan runsas, muttei kuitenkaan ollenkaan raskas – viinin rapsakka hapokkuus ja märän kivinen mineraalisuus antavat sille ihastuttavaa ryhtiä ja kepeyttä. Kuivaa makumaailmaa hallitsee kypsä, bretagnelaissiiderimäisen villi omenaisuus ja jopa omenahilloisuus, sekä kypsät valkoisen persikan aromit. Taustalla häilyy hieman kypsää päärynää, aasialaisia mausteita, kevyttä litsiluumua ja ujoa vegetaalista vihersävytteisyyttä. Yleisilme on sekä kuiva – jopa erikoisella tavalla lihaisa – että samalla kypsänmakea ja erittäin mehevän hedelmäinen. Kuorikontaktista huolimatta viinillä ei ole saanut rypäleiden kuorista juuri lainkaan tanniineja.

Jälkimaku on mineraalisen kivinen, jopa kevyen bitterinen ja hennosti vihertävän yrttinen, sekä ennen kaikkea mehukkaan omenainen. Aina välillä kielellä häilyy myös hentoja, makean aromaattisia persikan, hunajan ja litsiluumun vivahteita. Makeahko jälkivaikutelma viipyilee aavemaisena ja jatkuvasti kehittyvänä kielellä varsin pitkään.

Pheasant's Tearsin Mtsvane on herkullinen, persoonallinen ja mukavalla lailla erikoinen tuttavuus. Vaikka viini teknisesti onkin oranssi viini, ei se ole niinkään sellainen varsinaisesti, vaan ainoastaan kuorikontaktista persoonaa saanut valkoviini – tässä kun on loppupeleissä hyvin vähän mitään oransseihin viineihin viittaavaa. Ainoastaan viinin öljymäinen tekstuuri, joka tuo sille jo hieman punaviinimäistä habitusta, on ainoa vihjaus kuorikontaktista; muuten viini menisi ilman taustatietoja tarjoiltuna hyvin kiehtovasta ja maukkaasta valkoviinistä.

Mutta oli tämä sitten valko- tai oranssi viini, on se joka tapauksessa tämä herkullinen ja ryhdikäs tapaus, joka menee niin maukkaana seurusteluviininä kuin tuhtina ruokaviininä pataruoille, tuhdeille sieniruoille tai grillatulle valkoiselle lihalle. Ryhtiä, rakennetta ja konsentraatiota viinissä riittää sen verran, että sen voi kuvitella helposti myös kehittyvän edelleen kellarissa – olisikin mielenkiintoista testata, minkälaiseksi viini kehittyy vuosien myötä, kun se lopulta muuttuu nuoresta kehittyneeksi.

PS: Kiinnostuneet voivat tähän perään lukaista myös aiemman arvioni Pheasant's Tearsin punaisesta Saperavista.

Lyhyesti: Persoonallinen, pitkään kuorien kanssa muhinut georgialaisviini jostain valkoisen ja oranssin viinin välimaastosta.

Arvio: Erittäin hyvä – kaikin puolin erilainen ja persoonallinen viini, mutta myös hyvin houkutteleva ja helpostilähestyttävä sellainen. Enemmän valkoviini boksin ulkopuolelta kuin perinteinen oranssi viini.

Hinnan (20,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

19.4.16

BK Wines Skin n' Bones White 2014

BK Wines Skin n' Bones Skin Contact White 2014
  • Valmistaja: BK Wines
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Australia
  • Alue: South Australia, Adelaide Hills
  • Rypäleet: Savagnin (80%), Chardonnay (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 35 AUD (~23,97e; Lokakuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viininharrastajien puheissa vilkkuvat usein termit "uuden maailman viinit" ja "vanhan maailman viinit". Vanhan maailman viinit nähdään yleensä hillitympinä, hienostuneempina ja gastronomisempina viineinä, joissa pääosassa on hyvä hapokkuus ja/tai napakat tanniinit, kun taas uuden maailman viinit edustavat pehmeää, helppoa ja hedelmävetoista tyyliä, joka on yleensä parhaimmillaan sellaisenaan nautittuna tai simppelien grilli- ja arkiruokien kanssa ja joissa persoonallisuudella tai kellaroitavuudella ei ole juuri sijaa.

Mitä enemmän maistelee viinejä ympäri maailmaa, sitä vahvemmalta tuntuu, ettei tämä jaottelu tunnu pitävän millään lailla paikkaansa: Eurooppa on täynnä viinitaloja, jotka tekevät löysänläskejä ja hilloisia viinejä reilulla jäännössokerisuudella, kun taas uuden maailman viinimaista putkahtelee jatkuvasti esiin toinen toistaan mielenkiintoisempia ja kokeellisiakin natural-viinitaloja, kun taas toiset (suuretkin) viinitalot ovat ryhtyneet siirtymään vahvasti terroir-orientoituneempaan, kepeyttä ja ryhdikästä ilmaisua alleviivaavaan tyyliin. Ainoastaan kotoinen monopolimme tuntuu vahvistavan näitä vanhoja, kuluneita stereotypioita: Chilestä ja Australiasta ostetaan valikoimiin lähinnä läskejä, tammisia ja hilloisia viinejä, kun taas klassista tyyliä ja eleganssia voi löytää (melko pitkään etsimällä) vain vanhan maailman viinihyllyistä. Siksi onkin aina elähdyttävää päästä tutustumaan näitä uuden maailman stereotypioita rikkoviin viinitaloihin täällä viinikulttuurisesti jonnekin 70-luvun tienoille jumahtaneessa peräpohjolassamme. Viini siis esiteltiin viime syksyn Australia-teemaisilla viinimessuilla.

Brendon ja Kirstyn Keysin vuonna 2007 Adelaide Hillsin viinialueelle perustama BK Wines on viinitalo, jonka tavoitteena on alusta asti ollut tuottaa rehellisiä, autenttisia ja kokeellisiakin viinejä, jotka perustuvat mahdollisen minimaaliseen peukalointiin. Talon Skin n' Bones White edustaa esimerkillisesti tällaista meininkiä: kyseessä on valkoviini, joka on saanut inspiraationsa Juran persoonallisista ja oksidatiivisista keltaisista viineistä (vin jaune), mutta valmistettu kuitenkin ihan omalla meiningillään. Rypälepohjana toimivat Juran kaksi valkoista lajiketta, Savagnin (80%) ja Chardonnay (20%), jotka on käytetty rypäleiden omilla luonnonhiivoilla. Rypäleiden kuorten on annettu olla viinissä n. kuukauden kestäneen käymisen ajan, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään 14 kk ajaksi ranskalaisesta tammesta valmistettuihin vanhoihin ja jo neutraaleihin 500 litran puncheon-tynnyreihin. Savagnin on tunnettu varsin happovetoisena lajikkeena, mitä se tuntuu olevan myös Australiassa: viinissä on n. 9 g/l happoja ja sen pH on melko tasan 3. Alkoholia viinissä on maltilliset 12,5%.

Viinillä on melko voimakkaasti kypsän sitruunan keltaiseen taittuva väri, jossa erottuu hentoa vihertävyyttä.

Tuoksu on vähintäänkin jännä, ja vaikka se ei varsinaisesti hyökkää päälle, täyttää se hetkessä koko lasin ja hajuaistin. Makeutta vihjaavalta nokkapuolelta erottuu mehiläisvahaista hunajaisuutta, kypsää aprikoosia, kevyettä yrttistä aromikkuutta ja jopa ujosti jälkiruokaviiniin viittaavaa appelsiinimarmeladista makeutta sekä persoonallista mausteisuutta. Vanhoista tynnyreistä ei ole irronnut viinin tuoksuun varsinaista tammisuutta, mutta tynnyrikypsytys silti tuntuu siinä ujona, hienostuneena pähkinäisyytenä.

Suussa viini on kuiva, eloisa ja erittäin hapokas, mutta hunajaiset ja jopa hennon omenahilloiset piirteet antavat viinille hillityn makeita vivahteita, mitä tammitynnyrikypsytyksen tuoma hento kermaisuus alleviivaa. Freesimmästä puolesta pitävät huolen reippaiden happojen esiin nostama, jopa sitruunaisuutta vihjaava sitrushedelmäisyys ja hento, ujon kirpeänä tuntuva passiohedelmäisyys. Suutuntuma on hyvin kepeä ja jopa leikkisä runsaiden happojen vuoksi, mutta kuorikontakti tuntuu antaneen viinille hennosti öljyistä tekstuuria.

Jos keskimaku oli napakka, on jälkimaku jo tuntuvammin kirpeä runsaista hapoista, mitkä antavat jälkimaulle myös voimaa ja pituutta. Kielelle jää raikkaan sitruksista hedelmäisyyttä, ujoa hunajaisuutta ja hentoa, makeahkoa mausteisuutta. Todella raikas ja kestävä jälkivaikutelma on napakka, vettä kielelle nostattava ja kevyestä tanniinisuudesta ujosti karhea.

Kokonaisuutena viini on todella vakuuttavaa ja äärimmäisen maukasta tavaraa, jossa löytyy mukavasti rakennetta ja puruvoimaa. Viinin hurmaava tuoksu ja maku sekä reippaan hapokkuuden tuoma kepeys ja raikkaus pitävät kuitenkin huolen siitä, että viinin hörpittävyys on aivan omassa luokassaan – vaikka tämä on mitä mainioin yleisviini hyvinkin erilaisille syötäville, ei ole minkäänlainen rikos särpiä näin mainiota viiniä ihan sellaisenaan lämpimänä ja aurinkoisena kesäpäivänä.

Tällaisen viinin kypsytyskestävyydestä on paha mennä nollakokemuksella sanomaan yhtään mitään, mutta sillä on turha vaivata ajatuksia, sillä viini on niin pirun maukasta tavaraa, että yhden tai useammankin pullon pitkäaikainen säilytys tuntuu yksinkertaisesti mahdottomalta tehtävältä!

Loppukaneettina voidaan muistuttaa, että kokeelliset ja naturaalit viinit eivät missään nimessä ole vain hieman vinksahtaneiden eurooppalaisten pientuottajien yksityisomaisuutta – vaikka monet natuviinifanit tuntuvat joskus uskovan näin. "Valkoisella" Skin n' Bones -viinillään BK Wines antaa erinomaisen esimerkin siitä, etteivät uuden maailman viinimaat ole jämähtäneet tuottamaan ainoastaan niitä läskejä ja kypsänmakeita viinejä, joita Alko jostain syystä tahtoo kuluttajille jatkuvasti tarjota: tarjolla olisi myös mitä jännimpiä ja persoonallisimpia viinejä, jotka eivät aina myöskään sovi ns. klassiseen "vanhan maailman" muottiin vaan joilla avarakatseisimmat tuottajat pyrkivät kehittelemään täysin uusia ja ainutlaatuisia viinielämyksiä.

Lyhyesti: Juran keltaisista viineistä inspiraatiota hakenut, kepeä, raikas ja villihkö oranssi viini Australiasta.

Arvio: Erittäin hyvä – hauskaa ja mielenkiintoista tavaraa, jota saisi kyllä näkyä paljon enemmänkin tällä pallonpuoliskolla! Tämä viini onnistui myöskin herättämään välittömän kiinnostuksen muihin BK Winesin tuotteisiin.

Hinnan (~23,97e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.4.16

Orgo Kisi 2013

Orgo Kisi 2013
  • Valmistaja: Teleda / Orgo
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti
  • Rypäleet: Kisi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~21,00e (Maaliskuu 2016, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Asioihin vähän perehtyneet tuntuvat uskovan, että oranssit viinit ovat varsin tuore keksintö ja moderni ilmiö; tämä käsitys ei voisi olla kauempana totuudesta. Alun perin viinit on todennäköisesti valmistettu murskaamalla viinirypäleitä astioihin, joissa niiden on annettu käydä spontaanisti villihiivoilla viiniksi. Alueilla, joissa on kasvanut lähinnä valkoisia rypälelajikkeita, on todennäköisesti kaikki viinit olleet sellaisia viinejä, joita nykyaikana voisi hyvin markkinoida "naturaaleina oransseina viineinä".

Georgian ja Armenian alue on nykytiedon valossa viininvalmistuksen synnyinsija: vaikka viiniköynnöksiä on kasvanut villeinä ympäri Eurooppaa ja Lähi-Itää, ovat ylivoimaisesti vanhimmat todisteet viinirypäleiden valmistuksesta viiniksi löytyneet juuri tältä alueelta. Georgiasta on löydetty muinaisjäänteitä viininvalmistuksesta peräti 8,000 vuoden takaa, mikä antaa georgialaisille etumatkaa viininvalmistuksessa esimerkiksi maailmankuuluihin ranskalaisiin nähden n. 5,000-6,000 vuotta.

Georgiaa ei pidetä oranssien viinien kehtona pelkästään siitä syystä, että niitä on siellä tehty joskus viinillisen ajanlaskun aamunkoiton aikoihin. Georgia on oranssien viinien kehto siksi, että tämä historiallinen viininvalmistusmenetelmä on maassa edelleen hyvin voimissaan! Perinteisesti Georgiassa nimittäin viinit on valmistettu suurissa, savesta valmistetuissa ja kaulaa myöten maahan haudatuissa kvevri-saviastioissa. Murskatut rypäleet on kaadettu kuorineen ja rankoineen näihin astioihin, joissa viinin on annettu käydä rypäleiden omilla luonnonhiivoilla kuivaksi viiniksi. Tämä käytäntö pikku hiljaa katosi "eurooppalaisten" viininvalmistusmenetelmien saavuttua maahan 1800-luvun jälkipuoliskolla, mutta se on palannut hyvin elinvoimaiseksi ilmiöksi Neuvostoliiton kaaduttua ja paikallisten viininviljelijöiden innostuttua vuosikymmenten bulkkiviinin tuotannon jälkeen jälleen perinteisistä laatuviineistä.

Dakishvilin suvun omistama Orgon viinitalo on siitä harvinaisessa asemassa, että sen viinitarhat ovat hyvin vanhoja, keskimäärin 50–80-vuotiaita; näin vanhat tarhat ovat varsin harvinaisia, sillä neuvostovallan aikana monet Georgian vanhoista viinitarhoista revittiin ylös ja istutettiin uusilla, runsassatoisilla lajikkeilla. Kaikki talon viinit valmistetaan omien tarhojen rypäleistä – eli ostorypäleitä ei hankita – ja viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla. Taloa luotsaa mm. kuuluisan Schuchmannin ja Teliani Valleyn viinitalojen viinintekijä, Giorgi "Gogi" Dakishvili, ja hän tuottaa viinejä Orgo- ja Vita Vinea -tuotenimillä poikansa Temuri Dakishvilin kanssa. Talo on erikoistunut tekemään perinteisiä georgialaisia viinejä kvevreissä.

Orgo Kisi on paikallisesta Kisi-rypälelajikkeesta valmistettu perinteinen, kvevreissä käytetty ja kypsytetty oranssi viini. Luonnonmukaisesti viljeltyjen, 50 vuotta vanhojen Kisi-tarhojen käsinpoimitut rypäletertut murskataan ja tämä rypäleiden mehun, kuoret ja rangat käsittävä mäski siirretään kypsymään kaulaansa asti maahan haudattuun kvevriin. Tässä saviruukussa viini käy ja kypsyy kuorten ja hiivasakan kanssa peräti 6 kk ajan, minä aikana viini luonnollisesti kirkastuu raskaimman aineksen vajotessa pohjalle. Viini pullotetaan ilman kirkastusta tai suodatusta, minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa.

Viini on selkeästi kyllä suodattamaton ja kirkastamaton, koska sen appelsiininoranssihko väri on selkeästi kevyen utuinen.

Makea tuoksu on hyvin jännä, omintakeinen ja villi: siinä tuntuu runsasta ja kypsää banaanisuutta, vahamaisuutta, makeaa persikkaa, hieman kermaisuutta, kevyttä terrakottaa, hillittyä pomeranssia ja ujoa karamellisuutta. Lisäksi kokonaisuuden yllä tuntuu leijuvan aavistus hentoa asetonisuutta. Viinin kermaisista ja karamellisista piirteistä johtuen on suorastaan vaikea uskoa, ettei viini ole nähnyt uutta tammea.

Suussa viini on erittäin runsas, täyteläinen ja intensiivinen, mutta myös erittäin tanniininen – tilaisuudessa, jossa tämä viini maistettiin tuli vastaan myös mm. 8 georgialaista punaviiniä, mutta tämä viini tuntui silti olevan maistelun tanniinisin viini. Särmikkäässä ja melko voimakkaan mausteisessa makumaailmassa tuntuu pähkinäisiä, makean puisevia, kermaisia, kalkkisen mineraalisia ja bitterisiä piirteitä; hedelmäpuolelta löytyy keltaluumuisuutta, pomeranssia ja makeaa aprikoosia. Viinin habitus on melko konsentroituneen ja varsin rakenteikkaan oloinen, mutta viinillä on melko reilun hapokkuuden ansiosta myös mukavan ryhdikäs ja eloisa yleisilme.

Viini jättää kielelle makeaa mausteisuutta, kalkkista mineraalisuutta, hillittyä mantelisuutta, kevyttä kermaisuutta ja hentoa vaniljaisuutta. Tuntuvasta tanniinisuudestaan johtuen suuhun jäävä pitkäkestoinen ja vivahteikas jälkivaikutelma on voimakkaasti suutakuivattava, karhea ja melko tiukka.

Valkoisista rypäleistä tehdyksi viiniksi Orgo Kisillä on aivan uskomaton rakenne, runko ja konsentraatio – vastaavanlaiseen intensiteettiin yltää harva punaviini, mistään valkoviinistä puhumattakaan! Välillä kyllä viini kyllä hämmentää: moni lähde mainitsee, ettei viininteossa olla käytetty lainkaan tammea, mutta silti viinin makumaailmasta löytyy paljon sellaisia karamellisia, kermaisia ja jopa ujon vaniljaisia piirteitä, jotka sen enempää miettimättä yhdistäisin uuteen tammeen. Mutta mistäs sitä tietäisi; kyseessähän voi kuitenkin olla tämän ainutlaatuisen rypälelajikkeen omat aromien ja saviruukuissa tapahtuneen pitkän maseraation tuomia piirteitä, sillä aikaisempaa kokemusta oransseista Kisi-viineistä – tai ylipäänsä mistään Kisi-viineistä – meikäläisellähän ei tällä hetkellä ole.

Tammea tai ei, Orgo Kisi on erittäin vaikuttava ja vakuuttava esitys oranssiksi viiniksi, enkä ihmettele lainkaan miksi Orgon viinit ovat saaneet underground-piireissä hehkutusta osakseen tai miksi Gogi Dakishvili on niin suorittu viinintekijä Georgiassa! Orgo Kisi on kuitenkin erittäin tiukkarakenteinen ja intensiivinen tapaus, joka voi olla mielenkiintoinen esitys sellaisenaan pienen lasillisen ajan, mutta jonka kylkeen rupeaa kyllä nopeasti kaipaamaan jotain tuhdimpaa purtavaa, johon viinin tiukka rakenne voisi pureutua. Lisäksi viinin voi uskoa kehittyvän edelleen hyvin mielenkiintoiseen suuntaan joidenkin vuosien kellaroinnilla.

Lyhyesti: Todella intensiivinen, tiukan tanniininen ja persoonallinen oranssi viini Georgian ulkopuolella käytännössä tuntemattomasta Kisi-lajikkeesta.

Arvio: Erinomainen – mielenkiintoisimpia, intensiivisimpiä, rakenteikkaimpia ja vaikuttavimpia maistamiani oransseja viinejä. Näköjään on mahdollista, että pelkästään yhdestä viinistä voi löytyä enemmän rakennetta ja persoonaa kuin vaikkapa esimerkiksi kokonaisesta uuden maailman viinialueesta.

Hinnan (~21,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

11.4.16

Three Barrel Project L'Antidote Blanc Orange 2014

Three Barrel Project "Vin de Naraña" / L'Antidote Blanc Orange 2014
  • Valmistaja: Three Barrel Project
  • Tyyppi: Oranssi viini, Vin de France
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Entre-Deux-Mers, Côtes de Bordeaux Cadillac
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc (50%), Sauvignon Gris (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~15,00e (Maaliskuu 2016, 3BP)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Siellä täällä kuulee sanottavan, että oranssit viinit ovat nyt se kiehtovin ja trendikkäin juttu viinimaailmassa, mutta tätä ei olla taidettu ymmärtää oikein maailman viinialueilla, kun leijonanosa oransseista viineistä tuntuu edelleen tulevan Georgiasta, Sisiliasta ja Istrian niemimaan lähiseuduilta (läntinen Kroatia, Slovenia ja koillinen Italia). Olisi kyllä hienoa, jos monet tunnetut tuottajat älyäisivät herätä tähän trendiin! Jään innokkaana odottelemaan oranssia Château Haut-Brionia tai skin contact Gajaa.

Onneksi sentään suomalaiset ovat olleet hyvin hereillä. Three Barrel Project on siis kolmen viinien parissa hääräävän suomalaisen (Outi Jakovirta, Suvi Jakovirta, Samuli Pasanen) viiniprojekti, jossa he valmistavat ja tuottavat viinejä ympäri maailmaa vuokraamalla köynnöspalstoja ja ostamalla rypäleitä. Projektin toinen viini oli Entre-Deux-Mer'n alueella sijaitsevan Cardanin kylän tuntumassa viljellyistä Sauvignon Blanc- ja Sauvignon Gris -rypäleistä valmistettu valkoinen Bordeaux, L'Antidote Blanc. Kokeilumielessä 3BP kuitenkin päätti valmistaa yhden erän tästä viinistä poikkeuksellisesti: tämän syyskuussa 2014 poimituista rypäleistä valmistetun viinin annettiin käydä rangattujen rypäleiden kuorien kanssa tammitynnyrissä n. 20 päivän ajan, minkä jälkeen se puristettiin tankkiin asettumaan. Viini pullotettiin täysin käsittelemättömänä vain muutaman kuukauden jälkeen joulukuussa 2014. Koska viiniä ei ole mm. suodatettu, kerääntyy pullon pohjalle sakkaa viinin kypsyessä.

Tätä viiniä ei ymmärtääkseni ole vieläkään julkaistu, minkä vuoksi sillä ei myöskään ole virallista nimeä. Itse pääsin testaamaan viiniä viime kuussa järjestetyillä, lähinnä naturaaliviineihin keskittyneillä Bon Bon Showroom -minimessuilla, missä viini kulki improvisoidulla Vin de Naraña -nimellä (espanja-ranskalaisesti "appelsiiniviini", eli orange wine näin kolmannella kotimaisella). Käsittääkseni viini on kuitenkin tarkoitus julkaista Suomessa ravintolamyyntiin tässä lähiaikoina ja sille annettiin tilaisuudessa alustavaksi hinta-arvioksi "noin 15 euroa".

Viinillä on hennon utuinen ja hillitysti vaaleanoranssiin taittuva keltainen väri ja kypsä, muhkea tuoksu, josta voi erottaa persikkaa ja hentoa hunajaa.

Suussa viinillä on kuiva, intensiivinen ja mukavan hapokas olemus. Kypsän hedelmäisestä ja hieman vahamaisesta makumaailmasta erottuu myös tuoretta persikkaa, keltaluumuisuutta, hunajaa, hillittyä pölyisyyttä, hennon bitteristä mineraalisuutta ja aavistus (todennäköisesti Sauvignonille luonnollista) vihreyttä. Happojen lisäksi myös hyvin ujo tanniinien puraisu antaa viinille miellyttävää ryhtiä.

Viinin mehukas ja kestoltaan pitkähkö jälkimaku on piirteiltään rusehtavan omenainen, kevyesti kypsän persikkainen, hillityn mausteinen ja hennosti tanniineillaan suutakuivattava. Suuhun jäävä jälkimaku on freesi, piirun verran särmikäskin, sekä mukavan intensiivinen.

Ei ole mitenkään tavanomaista tavata Bordeaux'n oranssia viiniä; itse asiassa alue on viineiltään niin konservatiivinen, ettei lähes kukaan tuottaja viitsi tehdä mitään muuta kuin Sitä Perinteistä Bordeaux-Blendiä punaisena ja valkoisena, koska ne viinit loppupeleissä tuovat rahat taloon. Jos siellä jotain jännempää tehdään, ovat ne todennäköisesti joidenkin kokeellisten tuottajien mikroskooppisen tuotannon erikoisuuksia, jotka myydään heti paikan päällä. Siksi onkin sekä varsin elähdyttävää maistaa jotain oikeasti erilaista Bordeaux'n viiniä, että todeta sen olevan oikeasti varsin kivaa tavaraa, eikä pelkästään kummallinen kuriositeetti kokeilun nimissä.

Tämä L'Antidote Blancin oranssi versio ei kuitenkaan ole missään nimessä hurjin ja haastavin – tai myöskään se kaikkein ihmeellisin – esitys oranssien viinien maailmassa, vaan melko tavanomainen ja siksi ehkä myös hieman yllätyksetön tyylilajissaan. Se on kuitenkin myös varsin tyylikäs ja tasapainoinen esitys – mitä rankimmat oranssit viinit eivät aina ole – ja siksi varsin helpostilähestyttävä tapaus. Oranssi L'Antidote oli siis oikein mukava ja maistuva tuttavuus, minkä vuoksi nostan hattua Three Barrel Projectin sankareille: varsin näppärän pikku oranssin viinin olette tehneet!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja tyylilajissaan äärimmäisen harvinainen viini: oranssi viini Bordeaux'sta.

Arvio: Tyylikäs – vaikkei viini ole mitenkään äärimmäisen erikoinen tai yllättävä oranssiksi viiniksi, on se silti varsin mukava, harmoninen ja kivalla tavalla helpostilähestyttävä tapaus. Kiva kuriositeetti sellaisenaan hörpittäväksi ja yleiskäyttöinen ruokaviini aterioiden kylkeen.

Hinnan (~15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

17.7.14

Piedra Negra Rosado 2013

Piedra Negra Alta Colección Rosado 2013
  • Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
  • Tyyppi: Roséeviini (oranssi viini?)
  • Maa: Argentiina
  • Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
  • Rypäleet: Pinot Gris (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun meille oli François Lurton -maistelussa esitelty talon argentiinalaisella Bodega Piedra Negra -viinitalolla valmistettu Pinot Gris -valkoviini, oli seuraavaksi vuorossa sama viini käytännössä uudestaan, ainoastaan hieman eri värisenä.

Yleensä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä antamalla väriä antavien kuorten olla hyvin lyhyen aikaa kosketuksissa värittömän rypälemehun kanssa. Sen sijaan Lurtonin argentiinalaisrosée on tehty poikkeuksellisesti Pinot Gris'tä, jolla on joko harmahtavat tai hennon vaaleanpunaiset kuoret. Nämä kuoret voivat värjätä puristusvaiheen lopussa valkoviiniin tarkoitettua viiniä haluttua punaisemmaksi; Lurtonilla päätettiin ottaa nämä viimeiset puristusmehut erikseen talteen ja tehdä niistä omaa viiniä. Piedra Negra Rosadon pohjaviini valmistetaan maseroimalla Pinot Gris -rypäleiden kuoria normaalia pidempään (n. 12 h) mehun kanssa, jolloin mehu värjäytyy kevyesti punertavaksi. Tähän hennosti punertavaan mehuun lisätään vielä ennen käymistä valkoviinivalmistuksesta ylijäänyt, jo hieman värjäytynyt mehu, jolloin lopputuloksena on roséenvärinen viini. Teoriassa viiniä voidaan pitää ennemmin oranssina viininä kuin roséena, sillä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä, kun taas Pinot Gris'tä usein pidetään valkoisena rypäleenä, minkä lisäksi monet eteläisen Euroopan oranssit viinit valmistetaan tyypillisesti juuri Pinot Gris'tä.

Väriltään viini on melko hento, hieman neutraalin oranssihtavaan taittuvan hailakan lohenpunainen.

Tuoksu on melko kevyenpuoleinen. Siitä kyllä löytyy erilaisia piirteitä – kypsää, kellertävää tropiikin hedelmää, kevyttä savuisuutta, ujoa Pinot Gris'n mausteisuutta – mutta yleisilme ei ole mitenkään mainittavan ekspressiivinen.

Maultaan viini on melko tyylipuhdas Pinot Gris: kokonaisuus on runsas ja kypsän keltaisen hedelmäinen, siinä tuntuu selkeästi Pinot Gris'lle tyypillistä mausteisuutta sekä ujosti vadelmamarmeladisuutta. Makumaailmaltaan viini on loppupeleissä hyvin samankaltainen Alta Colección Pinot Gris'n kanssa, mitä nyt viini tuntuu olevan hieman runsaampi, raskastekoisempi ja voimakkaamman mausteisempi. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen, mitä korostaa melko hillittynä tuntuva, matalanpuoleinen hapokkuus.

Viini jättää suuhun kypsän ja mehukkaan jälkimaun, jossa tuntuu aprikoosivetoista hedelmäisyyttä, kevyesti karheana tuntuvaa mausteisuutta, hentoa savua ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Alta Colección Rosado on loppupeleissä varsin kiva esitys; se ei ole niinkään roséeviini, kuin punertavan värinen valkoviini. Roséisiin yleensä kuuluvaa marjaisuutta viinistä ei löydy käytännössä lainkaan, vaan viini tuntuu ihan tasapainoiselta ja mukavan runsaalta uuden maailman Pinot Gris'ltä. Itse asiassa meikäläisen mielestä tämä olisi voinut hyvin olla se talon Pinot Gris, sillä Alta Colección Pinot Gris on loppupeleissä hieman yhdentekevän oloinen esitys, kun tässä nyt tuntuu olevan jo jotain ideaa – kenties sitä pidemmän kuorikontaktin tuomaa luonnetta.

Viini kyllä kärsii monien Pinot Gris -viinien tyyppiviasta (siis ominaisuudesta), eli varsin matalasta hapokkuudesta. Tästä syystä on ensiarvoisen tärkeää, että viini tulee tarjoilluksi hyvin viileänä, eikä ainakaan runsasta hapokkuutta kaipaavien ruokien kumppanina. Parhaimmillaan tällainen viini on varmasti jääkaappikylmänä seurustelu- tai piknikviininä.

Lyhyesti: Kypsänmehevä, runsaan hedelmäinen ja kohtalaisen mausteinen seurusteluviini, joka on tyyliltään enemmän hennosti punertava valkoviini kuin varsinainen roséeviini.

Arvio: Miellyttävä – ihan passeli uuden maailman Pinot Gris, johon on saatu hieman luonnetta ja intensiteettiä normaalimmalla pidemmällä kuorikontaktilla. Jos teknisyyksiä aivan tarkasti katsellaan, ei viini ole oikeasti rosée, vaikka sellaisena sitä markkinoidaankin, mutta mitäpä noista. Peruskelpo uuden maailman matalahappoisempi kesäviini.

5.5.14

Cornelissen Munjebel Bianco 8

Cornelissen Munjebel Bianco 8
  • Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
  • Tyyppi: Oranssi viini, Vino da tavola
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia
  • Rypäleet: Garganega (70%), Catarratto (15%), Carricante (10%), Coda di Volpe (5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~35,00e (Helmikuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Cornelissen maistelun 2. flightin viimeinen viini oli vuosikerran 2011 rypäleistä valmistettu Munjebel Bianco 8, Cornelissenin näkemys "valkoviinistä". Kyseessä ei siis ole mikään tavallinen, nykyaikainen valkoviini, vaan useita kuukausia kestävän käymisprosessin aikana kuorien kanssa maseroitunut skin contact white, eli tuttavallisemmin oranssi viini. Viini on valmistettu vain suht korkealta, Etnan rinteestä löytyvien tarhojen valkoisista rypäleistä ja se on pullotettu suodattamattomana ilman lisä- tai säilöntäaineita.

Väriltään viini on hieman vaaleampi kuin aiemmat maistellut Munjebel Biancot, 4 ja 7: vaalean ja hennosti hailakan oranssiin taittuvan kellertävä ja kevyen samea. Siinä missä MB 4 & 7 muistuttivat karamellimaltaan värjäämiä IPA-oluita, muistuttaa MB 8 ulkonäöllään belgialaista saisonia tai tripeliä.

Aiempiin, yrttisiin ja persoonallisiin Munjebel Biancoihin verrattuna Kahdeksikko on selkeästi hedelmävetoisempi – rusehtavaa omenaa, persikkaa, greippisyyttä, kevyttä passiohedelmää – mutta seassa tuntuu myös hieman minttuista yrttisyyttä, sekä jonkinlaista palealemaista olutmaisuutta, josta on vaikea saada kiinni. Ehkä tuoksun hedelmät tuovat mieleeni uuden maailman aromaattiset humalalajikkeet? Avautuessaan tuoksuun tulee mukaan myös aavistus hunajaa ja jännittävää, hennon autolyysistä leivoksellisuutta.

Tuoksun runsas ja mehevä hedelmäisyys kyllä johtaa makupuolen runsaaseen, överiaromaattista jenkki-IPAa muistuttavaan hedelmätykitykseen, mutta samalla se johtaa hieman harhaan – noin mehevän tuoksun perusteella voisi viinin olettaa olevan kypsänmehevä ja täyteläinen, mutta MB 8 on Cornelissenin totuttuun tyyliin kuiva, tuntuvan hapokas, napakka ja jopa poskipäitä viiltävän kirpakka. Runsaan mutta kaikin puolin kuivan trooppisen hedelmäisyyden ohelta löytyy myös hyvin runsasta ja moniulotteista yrttisyyttä, tuorepuristettua omenamehua, hentoa nahkaisuutta, pomeranssisuutta ja hapahkoa vehnäolutmaisuutta. Kepeä tanniinisuus korostaa omalta osaltaan jo valmiiksi tiukanpuoleista suutuntumaa.

Napakka keskimaku johtaa kirpeään jälkimakuun, jossa tuntuu runsaasti viheromenaisuutta, kuivattuja yrttejä, kirpeää passiota, kuivaa hunajaisuutta, hapahkoa vehnäolutta ja aavistus maltaisuutta.

Siinä missä Munjebel Biancot 4 ja 7 olivat varsin lambic-maisia viinejä, onnistuu MB 8 menemään vielä askeleen pidemmälle – tämä on jo kuin puuttuva lenkki viinien ja oluen välillä! Viinistä löytyy paljon viineistä tuttuja aromeja, mutta sellaisessa muodossa, että sokkona olisi jo lähestulkoon mahdotonta sanoa, että mitä olutta tai siideriä lasissani on – viini ei tulisi ensimmäisenä mieleen! (Ei edes ulkonäön perusteella.)

Mutta vaikka viini on varsin extreme melkein millä tahansa mittarilla mitattuna, on se myös äärimmäisen ihastuttava ja herkullinen tapaus! Ei tietenkään kaikkien viininystävien mielestä, varmastikaan – tätä viiniä arvostaakseen on osattava ymmärtää myös belgialaisten lambic- ja sour ale- sekä jenkki-IPA-oluiden että rutikuivien siidereiden päälle. Siltikin voi olla, että viinin pointti menee liian fiksun vitsin tavoin täysin ohitse. Jos kuitenkin viini onnistuu aktivoimaan mielihyväkeskuksen, iskeytyy se sinne varmasti – ja lujaa! Munjebel Bianco 8 on selkeästi eri tyylinen kuin sitä ennen maistelussa testatut 4 ja 7; runsaassa hedelmäisyydessään jopa tietyllä lailla helpostilähestyttävämpi ja ymmärrettävämpi kuin nuo aiemmat, "villimmät" Munjebel Biancot. Silti yksikään viineistä ei ole varmasti helpostilähestyttävä, jos belgialaiset lambicit ja sour alet eivät ole tuttuja ja valkoviinipuoleltakin tuttuja ovat vain modernit, pehmeät ja hedelmäiset viinit.

Sen perusteella miten Munjebel Bianco 4 on hieman kehittynyt, uskaltaisin povata tälle hyvin nuorelle Kahdeksikolle varsin lupaavaa tulevaisuutta kellarissa. Viini on erittäin ihastuttava ja herkullinen – jos sattuu pitämään tiukoista, rutikuivista, kepeistä, kirpeistä ja hapahkoista viineistä – jo nyt, mutta seuraavien +5 vuoden aikana viini varmasti tulee myös hieman rauhoittumaan sekä kehittämään edelleen lisää persoonallisuutta (joskin Cornelissenin viinit ovat vihoviimeisiä tapauksia, joita voisi persoonallisuuden puutteesta).

Lyhyesti: Ilman lisä- tai säilöntäaineita valmistettu kirpeä, runsaan trooppisen hedelmäinen ja rutikuiva "natural"-viini, joka muistuttaa enemmän jenkki-IPAa, hapahkoa belgiolutta tai rutikuivaa siideriä kuin mitään viiniä.

Arvio: Tyylikäs – hyvin jännittävä, kiehtova, mielikuvitusta kutkutteleva ja juuri sopivalla tavalla haastava oranssi viini. Olen myyty.

Hinnan (~35,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Cornelissen Munjebel Bianco 7

Cornelissen Munjebel Bianco 7
  • Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
  • Tyyppi: Oranssi viini, Vino da Tavola
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia, Etna
  • Rypäleet: Carricante, Catarratto, Coda di Volpe, Garganega
  • Koko: 0,75
  • Hinta arvioinithetkellä: ~35,00e (Helmikuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Frank Cornelissen maistelun 2. flightin viini oli toinen Munjebel Bianco, Etnan valkoisista rypälelajikkeista valmistettu skin contact white, tällä kertaa versio 7. Tämä vuosikerran 2010 rypäleistä valmistettu viini oli siis maisteluhetkellä jotakuinkin puolet nuorempi kuin edellinen viini, vuosikerran 2007 rypäleistä valmistettu Munjebel Bianco 4. Varsin kiehtovaa päästä vertailemaan mitä vuodet ovat viinille onnistuneet tekemään!

Pakollisena alustuksena jälleen mainittakoon, että Cornelissenin viinit ovat siis ns. "natural"-viinejä, ja sieltä extremeimmästä päästä – viinit valmistetaan 1000-litraisissa, neutraaleissa, pressuilla päällystetyissä muovitörpöissä, eikä niihin lisätä missään vaiheessa mitään lisä- tai säilöntäaineita. Viinien (niin punaisten kuin valmoistenkin) annetaan maseroitua kuorien ja hiivasakan kanssa koko käymisprosessin ajan, joka saattaa verkkaisesti toimivista villihiivoista johtuen venyä useiden kuukausien mittaseksi. Viinit siirretään ennen pullotusta dekantointiastiaan pois hiivasakan päältä, mutta koska viinit pullotetaan ilman suodatusta, ovat ne usein jonkinasteisesti sameita, minkä lisäksi ne muodostavat melko reilun sakkakerroksen pullon pohjalle. Munjebel-viinit tulevat Cornelissenin vanhoilta, korkealla Etnan rinteissä sijaitsevilta viinitarhoilta.

Hennosti samealta, kevyesti rusehtavalta kullankeltaiselta väriltään tämä Munjebel Bianco on lähes identtinen edellisen, Munjebel Bianco 4:n kanssa – jos lasit pistettäisiin sekaisin, en osaisi sanoa, kumpi on kumpi.

Tuoksultaan Munjebel Bianco 7 on kuitenkin selkeän erilainen versio 4:ään nähden: kokonaisuus on jonkin verran ilmaisuvoimainen ja siinä tuntuu päällimmäisenä rutikuivaa omenasiideriä, persikkaa ja timjamista yrttisyyttä. Näiden ohelta löytyy myös mustapippuria, kevyesti vulkaanista maaperää, Camparin mieleen tuovaa pomeranssinkuorta, hentoa vahamaisuutta ja aavistus jälkiruokaviinimäistä hunajaa. Avautuessaan sekaan ilmestyy hillitysti tomaattisuutta ja hentoa etikkaisuutta, jotka tuovat kokonaisuuteen hämmentävän ketsuppisen juonteen. Tuoksu on siis hämmentävän persoonallinen ja moniulotteinen – vaikea sanoa, keskittyykä sitä enemmän hämmästelemään vai ihastelemaan, mutta nokkaa on vaikea saada irti lasista.

Suussa viini on – Cornelissenin viineille tyypilliseen tyyliin – kuiva, rakenteikkaan hapokas ja kirpakka. Kielellä pyörii raa'ahkoa omenaisuutta, joka myös taittuu hieman gueuzemaiseen happamuuteen, valkoherukkaa, kevyttä pöytäviinirypäleisyyttä, hillittyä mineraalia ja aavistus hapokasta punamarjaisuutta.

Jälkimaku on raikas, kirpakka ja lambicmaisella tavalla suutasupistava ja poskipäitä viiltävä. Kielelle jää sekoitus murskattuja valkoherukoita, aromaattisia yrttejä, märän kivistä mineraalisuutta ja karheaa bitterisyyttä. Hyvin freesi ja napakka jälkivaikutelma jatkuu kohtalaisen pitkään.

Munjebel Bianco 7 vaikuttaa olevan selvästi tiukempi, särmikkäämpi ja nuorekkaampi kuin juurimaisteltu versio 4, mutta erikoista kyllä, nelosesta tuttua hiilidioksidin pirskahtelua ei tästä seiskasta löytynyt lainkaan. Liekö pullo- vai vuosikertakohtaista vaihtelua, tiedä häntä. Joka tapauksessa, tämä viini on ylettömän pirteä, freesi ja ihastuttava, mutta varmasti myös erittäin hankala tuttavuus monelle – viini kun tuntuu olevan substanssiltaan pelkkää hapokkuutta, kirpeyttä ja rakennetta. Hedelmäisiä aromeja viinistä kyllä löytyy, mutta ne ovat niin kuivia ja tiukkoja, että viinistä ei kyllä voi juurikaan löytää moderneille valkoviineille tyypillistä hedelmäisyyttä. Tätä viiniä voisinkin suositella enemmän gueuze-oluiden kuin valkoviinien ystäville.

Edellisestä Munjebel Biancosta päätellen tälle viinille uskaltaa kyllä helposti antaa useita vuosia aikaa kypsyä – runkoa ja rakennetta vaikuttaa löytyvän kiitettävästi, minkä lisäksi viini vaikuttaa olevan jo nyt varsin kiehtova ja moniulotteinen tapaus. Rakenteensa puolesta voin kuvitella viinin olevan helposti erinomainen ruokaviini, mutta kokemuksen puutteesta johtuen on kyllä mahdotonta arvioida sitä, minkälaisen ruoan kanssa näin omintakeinen tapaus sopisi.

Jos itseltä löytyisi pullo tätä, antaisin sille 4-5 vuotta aikaa hioa varsin tiukasta rakenteestaan särmiä pois ja korkkaisin sen erittäin viileänä jonain kauniina, helteisen lämpimänä hellepäivänä simppeleiden piknikeväiden kanssa. Tätä ennen viini toki kannattaisi käyttää karahvin kautta, jotta pullon pohjalla oleva reipas sakkakerros ei pääsisi sekoittumaan muun viinin kanssa!

Lyhyesti: Ilman minkäänlaisia lisä- tai säilöntäaineita valmistettu kirpeä, gueuzemaisen hapahko, raikas ja niin tuoksultaan kuin maultaan erittäin moniulotteinen ja kiehtova oranssi viini. Valovuosien päässä nykyaikaisesta valkoviinistä, mutta siitä huolimatta (tai juuri siksi) viini on äärimmäisen maukas ja korkealla juotavuuskertoimella varustettu. Satunnaiselle siemailijalle varoitukseksi, että viini ei missään nimessä ole ns. "helpostilähestyttävä" ja siinä missä pidän tätä viiniä enemmän taideteoksena, pitää moni sitä varmasti pilalle menneenä tai muuten vain juomakelvottomana.

Arvio: Erinomainen – uskomattoman kiehtova, rakenteikas ja luonteikas oranssi viini, jossa yhdistyy "natural"-viinien omintakeiset aromit niin jälkiruokaviinimäisiin vivahteisiin kuin lambic-oluet mieleen tuovaan happamuuteen. Tämä on viini, joka ei osannut päättää mikä se olisi halunnut olla, joten se oli kaikkea. Kokonaisuus on kuitenkin vielä varsin nuorehko ja aromeiltaan melko primäärinen, minkä vuoksi antaisin viinille hyvillä mielin muutamia lisävuosia ennen korkkaamista.

Hinnan (~35,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Cornelissen Munjebel Bianco 4

Cornelissen Munjebel Bianco 4
  • Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
  • Tyyppi: Oranssi viini, Vino da Tavola
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia, Etna
  • Rypäleet: Carricante, Catarratto, Garganega
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~35,00e
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Takaisin Cornelissen-maistelun pariin. Nyt vuorossa viini 5/11 ja järjestyksessään toisen flightin ensimmäinen viini. Tämä toinen kattaus keskittyi Cornelissenin valkoviineihin, joskin valkoinen liittyy lähinnä rypälelajikkeisiin, jotka ovat valkoisia – itse viinit sen sijaan eivät kyllä täytä tyypillisen, nykyaikaisen valkoviinin käsitettä. Cornelissenin "valkoviinit" ovat siis ns. skin contact -valkoviinejä, eli tutummin oransseja viinejä. Siinä missä valkoviini yleensä puristetaan niin, että rypälemehu ei tule missään vaiheessa kosketuksiin rypäleiden kuorien kanssa, antaa Cornelissen kuorien muhia rypälemehun ja rankojen seassa useita viikkoja, kuukausiakin, eli koko sen ajan kun viini käy. Tämän jälkeen viini siirretään sakkojen päältä ns. dekantointiastiaan, josta se pullotetaan suodattamattomana.

Munjebelin alkuperäinen nimi oli Mongibello, joka on Etnan tulivuoren vanha kutsumanimi – Munjebel on siitä myöhemmin syntynyt väännös. Tämä Munjebel Biancon 4. versio on valmistettu vuosikerran 2007 rypäleistä. Rypäleinä on käytetty paikallisia valkoisia lajikkeita; Carricantea, Catarrattoa ja Grecanico Doratoa (joka tunnetaan paremmin Pohjois-Italian Garganegana) – viini siis eroaa Contadinosta vain siinä, että rypälesekoituksessa ei ole käytetty punaista Nerello Mascalesea. Contadinot kuitenkin valmistetaan sekoituksesta kaikkien Cornelissenin tarhojen rypäleitä (niin punaisia kuin valkoisia lajikkeita), kun taas Munjebel-viinit valmistetaan vain korkealla Etnan rinteessä sijaitsevien tarhojen tarkkaan valituista rypäleistä – Nerello Mascalesesta punaista ja valkoisista lajikkeista "valkoista". Cornelissenin tyyliin viiniin ei ole missään vaiheessa lisätty minkäänlaisia lisä- tai säilöntäaineita.

Viinillä on kevyesti vaaleanruskeaan taittuva hunajankeltainen, hyvin kevyesti samea väri, joka tuo kyllä mieleeni enemmän IPA-oluet kuin valkoviinit – tai edes oranssit viinit, jotka monesti tuppaavat olemaan sentään kirkkaita. Pullon pohjalle jää viinin kevyestä sameudesta huolimatta varsin rehellinen satsi sakkaa, mikä vain alleviivaa viinin hieman iäkkäämpää, suodattamatonta olemusta.

Tuoksu ei ole mitenkään huomattavan ekspressiivinen, vaan hieman kepeänpuoleinen. Sitä hallitsee kypsänmakea aprikoosisuus ja hieman kehittynyt, aavistuksen hunajainen juonne. Seassa tuntuu myös hennosti villihiivoilla käytetyille viineille tyypillistä pomeranssin kuorta, hillittyä muskottipähkinää ja viileää, vihertävää yrttisyyttä (minttua, eukalyptusta tms.).

Kielellä tuntuu hyvin hennosti hiilihappoista pistelyä, joka kuitenkin tasaantuu pois lähes heti suusta – lasista myös kun kiepauttaa lasia pari kertaa. Yleisilme on sekä kuiva että lambicmaisen hapahko, mikä tulee yhdistelmästä villihiivaisen tiukkoja aromeja ja kohtalaisen tuntuvaa hapokkuutta. Makua on hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta saada sanallistettua – se tuntuu olevan yhtä aikaa jotenkin neutraalihko, mutta samalla täynnä makua! Kokonaisuudesta löytyy mm. tuoretta omenaa, kirpeätä karviaista, kevyttä etikkamaisuutta, hennosti raa'ahkoa (eli rutikuivaa) persikkaa ja aavistus oksidaatiota. Suutuntumaltaan viini on suht runsaasta hapokkuudestaan huolimatta melko suuntäyttävän täyteläinen. Tanniinisuus on kevyttä, mutta kuitenkin ihan tuntuvaa.

Jälkimaku on varsin kevyenpuoleinen, mutta myös pitkähkö ja ylettömän freesi. Kielelle jää hennon bitteristä yrttisyyttä, hieman villin lambicmaisen hapanomenaisia ja eläimellisiä sävyjä ja aavistus hapokkaan puolukkaista punamarjaisuutta.

Siinä missä merkittävä osa nykyaikaisista valkoviineistä pullotetaan hyvän sulfiittisatsin kera ja silti viinit kestävät vain muutamia vuosia, edustaa Munjebel Bianco 4 täysin toista äärilaitaa – vielä kuuden vuoden iässä tämä täysin sulfiititon viini on loistokunnossa ja täynnä eloisuutta! Ainoastaan keskimaussa tuntuva hento häivähdys oksidaatiota vihjaa viinin kehittyneempään ikään.

Yleisesti viini vaikuttaa olevan varsin hyvässä vaiheessa, eli se ei välttämättä kaipaa lisää ikää, vaikkakin voisin kuvitella viinin hyvin säilytettynä kehittyvän vielä vuoden tai pari. Cornelissen itse suosittelee nauttimaan viininsä ilman dekantointia, sellaisina kuin ne ovat, mutta ainakin omasta mielestäni viini tuntui muuttuvan ilmaisuvoimaisemmaksi koko sen ajan mitä se oli lasissa, joten en usko karahvin kautta käyttämisen ja hennon hengähdystauon olevan hirveän haitallista – siinä viini pääsee aukeamaan tovin, minkä lisäksi pääsee eroon sekä pullon pohjan runsaasta sakkaisuudesta että viinin hennosta pirskahtelevuudesta.

Viini on varsin hurmaava, eloisa ja ylettömän luonteikas tuttavuus aivan sellaisenaan nautiskeltuna – voisin kuvitella hörppiväni kesäauringossa verannalla tai niityllä viiniä mitä suurimmalla hedonistisella mielihyvällä – mutta viinin tiukka, hapokas ja hapahko rakenne samalla kutsuu pistämään sitä ruoan kumppaniksi. Koska Munjebel Bianco 4 muistuttaa kuitenkin enemmän gueuze lambicia kuin valkoviiniä, olen hieman hämilläni sen suhteen, että mitä viinin pariksi kannattaisi laittaa. Vihersalaattia? Kepeitä mereneläviä? Lohta rasvaisella kastikkeella? Mausteista possua? Toivottavasti joskus urkenee mahdollisuus päästä testaamaan tämäkin puoli viinistä.

Lyhyesti: Erittäin persoonallinen, kuiva, kirpakka ja eloisa oranssi viini, joka villin hapahkoilla aromeillaan, sameanpuoleisella ulkonäöllään ja hennolla hiilidioksidillaan muistuttaa kuitenkin enemmän gueuze lambicia kuin melkeinpä mitään aikaisemmintestaamaani viiniä.

Arvio: Erinomainen – Munjebel Bianco 4 on varsin jännittävä tuttavuus, joka tuntuu venyttävän viinin käsitettä melko moneen suuntaan. Viini ei varmasti ole mikään helppo tai miellyttävä tuttavuus monelle, ja varmaan hyvin moni myös pitäisi viiniä joko pilallemenneenä tai muuten vain epäkelpona, mutta ainakin meikäläinen onnistuu olemaan tästä hyvin fiiliksissä – viini on nimittäin täynnä kaikkea sellaista, mitä hyvältä viiniltä odotan!

Hinnan (~35,00e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.