Baron Knyphausen Royal Blue Riesling Auslese 2010

Baron Knyphausen Edition Royal Blue Riesling Auslese 2010

• Valmistaja: Weingut Baron Knyphausen
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Saksa
• Alue: Rheingau
• Rypäleet: Riesling (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 35,00€ (Joulukuu 2017)

kuva: belvini

Vuosikerta 2010 oli Saksassa äärimmäisen poikkeuksellinen: huonot säät tuhosivat satoa hyvin varhaisessa vaiheessa, viiniköynnösten ollessa vasta kukassa, minkä vuoksi satomäärät jäivät jo heti varhaisessa vaiheessa erittäin alhaisiksi, paikoitellen jopa puoleen normaalista. Lisäksi elokuu oli lähes koko Saksassa poikkeuksellisen viileä ja kostea, minkä vuoksi viinien hapokkuus jäi erittäin korkeaksi. Kiitos matalaksi jääneiden satomäärien ja lämpimämpien sadonkorjuusäiden rypäleet onnistuivat saavuttamaan varsin korkean kypsyyden suurelta osin, joskin kypsyminen oli monin paikoin epätasaista, minkä vuoksi monet tuottajat joutuivat tekemään raaka-aineen karsintaa, mikä vähensi jo lähtökohtaisesti matalia satomääriä entisestään.

Vuosikerran 2010 Rieslingien tyypillisin piirre on tuntuva kypsyys ja usein aivan käsittämättömän korkeat happopitoisuudet. Siinä missä tyypillisen valkoviinin kokonaishapot ovat viinihappoina ilmaistuna yleensä noin 5,5–6,5 g/l tuntumassa ja normaalin Rieslingin hapot 6,5–8 g/l paikkeilla, on monien 2010 Rieslingien hapot luonnostaan pyörineet 9–12 g/l tuntumassa, joskin on tullut vastaan hapoiltaan jopa lähes 15 g/l asti päässeitä viinejä. Koska tavalliselle kuluttajalle tällaiset happomäärät ovat käytännössä täysin liiallisia, monet tuottajat pyrkivät pudottamaan viinien happopitoisuuksia keinotekoisesti (ns. de-acidification). Tällä tavoin osa tuottajista onnistui tekemään varsin tasapainoisia ja harmonisia Rieslingejä, joissa tuntuu vuosikerran erittäin runsaat hapot ja reipas kypsyys, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Toiset tuottajat taas eivät hallinneet täysin happojen kontrollointia, minkä vuoksi jotkut viinit saattavat olla hapokkaasta vuosikerrasta huolimatta yllättävän (ja jopa tasapainottoman) matalahappoisia.

Toiset tuottajat taas lähtivät siitä, että viiniä ei tulisi peukaloida; esimerkiksi Baron Knyphausenin Gerko Freiherr zu Knyphausenin mukaan viinit, joiden happopitoisuuksia on korjailtu, ovat luonteeltaan vähäisempiä ja vaatimattomampia kuin viinit, joiden on annettu tulla sellaisiksi kuin luonto ja poikkeuksellinen vuosikerta ovat ne muovanneet.

Rheingaussa, Eltville-Erbachin kylässä sijaitseva Baron Knyphausen on jo 200 vuotta Knyphausenin vapaaherrojen suvun hallussa ollut viinitalo. Taloa luotsasi pitkään vapaaherra Gerko zu Knyphausen, mutta vuodesta 2015 talon johdossa on toiminut Gerkon poika, Frederik zu Knyphausen. Talon tyyli on yhdistellä perinteitä ja uutta: valtaosa talon viineistä on klassisia kuivia ja puolimakeita Rheingaun viinejä (sekä toki pienessä määrin myös makeita jälkiruokaviinejä), mutta toisaalta Knyphausen viljelee innokkaasti myös lähes sukupuuttoon kuolleita paikallisia lajikkeita (mm. Roter Riesling ja Gelber Orleans), tuottaa field blend -henkeen seitsemän eri lajikkeen Rheingauer Gemischter Satzia ja kokeilee innokkaasti miten Rieslingin ja pienet, uudet tammitynnyrit olisi mahdollista saada toimimaan parhaiten yhdessä.

Tämä nyt arvioitava Edition Royal Blue Riesling on poikkeuksellinen viini, jonka Knyphausen on tuottanut vain kerran historiansa aikana – tänä poikkeuksellisena vuosikertana 2010. Knyphausenin lähtökohtana oli se, että viinin hävyttömän korkeista (yli 10 g/l) hapoista huolimatta viinin happoja ei lähdettäisi peukaloimaan, vaan se viiniytettäisiin sellaisenaan, ilman ylimääräisiä peukalointeja. Mikä viinin tekee erikoiseksi on se, että siinä missä hyvin monet muut happojen käsittelyä vastustaneet tuottajat valmistivat viininsä varsin makeiksi, jotta jäännössokeri toisi jotain tasapainoa naurettavan runsaille hapoille, oli Knyphausenin suunnitelmissa antaa viinin käydä ilman ylimääräisiä temppuja; viinin tulisi antaa käydä niin kuivaksi, kuin hiivat luonnostaan sen käyttäisivät. Vaikka rypäleet oli korjattu hyvin kypsinä, oli tuottajalle ihan ok, jos viinistä olisi tullut rutikuiva Auslese trocken.

Viini on Erbacher Michelmark -viinitarhan Auslese-kypsyystasoisista Riesling-rypäleistä valmistettu valkoviini, jota Knyphausen loppujen lopuksi valmisti vain yhden 300-litraisen tynnyrin. Viinin on annettu käydä siihen asti, että hiivat lopuksi kyykkäsivät ja lopettivat käymisen, mikä on tapahtunut aivan kuivuuden kynnyksellä: viinissä on jäännössokeria vain 11,8 g/l (mikä on ehkä valkoviinille paljon, mutta erittäin hapokkaalle Rieslingille todella vähän). Happoja pehmentävää malolaktista käymistä viini ei ole käynyt läpi – eikä se todennäköisesti olisi käynytkään, vaikka tuottaja olisi tätä yrittänytkin, sillä näin happamassa ympäristössä jopa maitohappobakteeritkin kyykkäisivät pahasti. Tämän vuoksi viini jätettiin käymisen jälkeen kypsymään tynnyriin siinä toivossa, että riittävän pitkä ikäännyttäminen pehmittäisi ajan kanssa viinin happoja. Alkoholia viinissä on 13% ja happoja hirviömäiset 10,9 g/l. Tämä nyt arvioitu pullo oli etiketin mukaan numero 125, yhteensä 339 koskaan tuotetusta pullosta.

Viinillä on lasissa hyvin konsentroitunut hunajankeltainen väri, joskin yleisilmettä sävyttävät edelleen vielä melko nuorekkaat limetinvihreät vivahteet.

Lasista kohoava tuoksu on äärimmäisen avoin, ilmaisuvoimainen ja selkeästi erittäin kypsä. Makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu hunajaa, persikkaa, hyvin kypsää sitruunavetoista hedelmää ja jopa sitrusmarmeladia, hieman kivistä mineraalia, kukkaisia omenankukan vivahteita, hentoja persimonin vivahteita ja pienin aavistus ruutista savuisuutta.

Suussa viini on selkeästi hyvin kypsän ja fokusoituneen oloinen, mutta kiitos tuntuvan hapokkuuden, yleisilme on todella rapsakka ja poikkeuksellisen intensiivinen. Makumaailmasta löytyy hyvin kypsää sitruunaa, Rheingaun Rieslingeille tyypillistä teräksistä mineraalia, maltillista mausteisuutta, hieman särmikästä kivisyyttä ja makean mehukkaita hunajamelonin vivahteita. Vaikka viinin hapokkuus on erittäin tuntuvaa, ei yleisilme ole kuitenkaan missään nimessä läheskään niin kireä ja aggressiivinen, kuin lähes 11 g/l happoja sisältävän, käytännössä kuivan valkoviinin voisi kuvitella olevan. Tästä lienee kiittäminen sekä viinin erittäin runsasta ja kypsää hedelmää että maltillista jäännössokeria, jotka molemmat pyöristävät happojen särmikkäintä terää juuri sopivasti.

Viini jättää jälkeensä erittäin pitkän, rapsakan ja suutapuhdistavan jälkivaikutelman. Intensiivisessä jälkimaussa tuntuu hunajaista makeutta, happamankirpeitä sitruunaisia piirteitä, hieman rapeaa viheromenaisuutta, hillittyä teräksistä mineraalia, hentoa suolaista särmää ja hento aavistus greippistä hedelmälihan bitteriä.

Kokonaisuutena Royal Blue Auslese on äärimmäisen, intensiivinen ja rakennevetoinen Riesling, joka on toisaalta erittäin kypsä ja hedelmävetoinen, mutta toisaalta happojen ansiosta käytännössä täysin rutikuivan tuntuinen. Vaikka viinissä on happoja enemmän kuin hammaslääkäri määrää, se on silti hämmentävän lähestyttävä tyyliltään, eikä tunnu lainkaan niin aggressiiviselta kuin tällaisella happomäärältä voisi kuvitella. Tästä huolimatta viini on edelleen aivan valtavan nuorekas ja siinä on enemmän kyse sen vielä-realisoitumattomasta potentiaalista kuin juotavuudesta nyt. Todennäköisesti viini tulee kehittymään parempaan suuntaan vielä vuosien – jopa vuosikymmenien – ajan, eli todennäköisesti viini ei tule vielä lähiaikoina saavuttamaan huippuaan. Tosin aina on mahdollista, että tämäkin arvio osoittautuu vääräksi, sillä vastaani on tullut muutamia saksalaisia vuosikerran 2010 Rieslingejä, jotka ovat olleet alun perin todella nuorekkaita ja kireitä, mutta sitten hyvin lyhyessä ajassa väsähtäneet ja muuttuneet tyyliltään erittäin kehittyneiksi. Täytyy siis toivoa, ettei tälle viinille pääsisi käymään samoin!

Jos siis poikkeuksellisen vuosikerran poikkeukselliset Rieslingit kiinnostavat, muista pitää silmäsi auki tämän kyseisen viinin varalta! Vaikka viiniä on valmistettu vain muutamia satoja pulloja, on niitä jostain syystä näkynyt edelleen markkinoilla, ainakin silloin tällöin. Hinnat saattavat hieman vaihdella, mutta ainakin meikäläisen alkuperäisellä 35€ hinnalla viini on kyllä todellinen löytö.

Lyhyesti: Poikkeuksellisen vuosikerran äärimmäisen hapokas ja lähes täysin rutikuiva Auslese Riesling, jossa todella kypsä hedelmä, erittäin rakenteikkaat hapot ja konsentroitunut yleisilme asettuvat jonkinlaiseen kauhun tasapainoon, tehden viinistä kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten erittäin lähestyttävän ja kaikin puolin vaikuttavan super-Rieslingin.

Arvio: Erinomainen – viini on jo nyt todella vaikuttava, harmoninen ja tasapainoinen, mutta se on samalla vielä erittäin nuorekas ja vasta matkalla huipulleen. Aineksia täydelliseen viiniin tästä kyllä löytyy riittämiin.

Hinnan (35,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

• Valmistaja: Nyetimber
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South East England, West Sussex
• Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: nyetimber

Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

• Valmistaja: Furleigh Estate
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Englanti
• Alue: South West England, Dorset
• Rypäleet: Pinot Noir (75%), Pinot Meunier (25%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: £30,00 (~37,54e; Syyskuu 2014, Lontoo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: furleigh estate

Englannin kuohuviinien nousua on ennustettu jo pitkälti yli toista vuosikymmentä ja jonkin verran totuuspohjaakin tuolla ennustuksella tuntuu olevan, kun katsoo miten sekä niin englantilaisten viinitalojen lukumäärä kuin maan kuohuviinien kysyntä tuntuu kasvavan. En sinänsä ihmettele tätä nousujohteista muutosta, sillä tarjoaahan Englanti varsin uskottavat lähtökohdat laadukkaan kuohuviinin valmistamiseen: sekä Etelä-Englannin ilmasto että maaperä kun ovat hyvin samankaltaisia maailman kuuluisimman kuohuviinialue Champagnen välillä. Suuremmat ongelmat tuntuvat olevan lähinnä a) siinä, että monissa taloissa on kyllä intoa tehdä laadukasta viiniä, mutta koska viinitarhat ovat nuoria ja osaamista vähän, voi viinien taso olla hieman vaihtelevaa; b) viinin valmistus – etenkään laadukkaan kuohu-sellaisen – ei koskaan ole halpaa, minkä vuoksi melkeinpä kaikki englantilaiset viinitalot joutuvat hinnoittelemaan viininsä samalle tasolle aidon shamppanjan kanssa. Monilla ihmisillä voi tehdä vaikeuksia iskeä samaa määrää seteleitä tuntemattomasta brittiskumpasta kuin kuuluisasta shamppiksesta.

Mutta myyntitilastot näyttävät, että yllättävän monet ovat valmiita kustantamaan Englannin kuplivista sen, mitä pyydetään. Tässä toki on varmasti avittanut se, että monet englantilaiset kuohuviinit ovat voittaneet useita kuohuviinisokkomaisteluja, joissa Champagnen ja Englannin kuohuviinejä on maisteltu ristiin ja rinnakkain. Juuri tästä syystä halusin itsekin pitää sellaisen maistelun, jossa Englannin kuohuvia maisteltaisiin muiden kuplivien seassa sokkona ja arvioitaisiin, erottuisivatko nämä kuohuvat jotenkin muista.

Lounais-Englannin Dorsetissa sijaitseva Furleigh Estate on talon toisen omistajan, Rebecca Hansfordin, lapsuudenkoti. Hänen isänsi möi tämän alun perin maitotilana toimineen maatalon pois, mutta vuonna 2004 Rebecca ja hänen miehensä Ian ostivat talon takaisin. Vuonna 2005 he istuttivat talon maille viiniköynnöksiä ja perustivat Furleigh Estaten viinitalon. Talon ensimmäinen vuosikerta saatiin tehtyä vuonna 2009 ja tätä nykyä talon n. 28 hehtaarilla kasvaa 22,000 viiniköynnöstä, joista n. 15,000 on ensisijaisesti kuohuviinin valmistukseen tarkoitettua Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tämä meikäläisen maistelussa ollut pullo on alun perin hommattu Lontoosta ja se on Blanc de Noirs, eli rypälepohjasta löytyy vain punaisia rypäleitä, Pinot Noiria ja Pinot Meunieria. Käymisen ja 9 kk terästankkikypsyttelyn jälkeen viini on pullotettu ja se on saanut kypsyä 18 kk hiivasakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

Viinillä on keskisyvän kellervä väri. Yleensä tämmöinen väri kuohuvissa vihjaa kehittyneempään ikään, mutta Blanc de Noirs -viineissä tämä on seurausta siitä, että viini on valmistettu yksinomaan punaisista rypäleistä; vaikka rypäleet murskattaisiin äärimmäisen varovaisesti, tummien rypäleiden kuorista silti uuttuu aina sen verran väriä mukaan, että lopputulos on perinteistä kuohuviiniä syvemmän värinen, vaikkei varsinaisesti punaiseen taittuisikaan.

Viinin tuoksu hämmentää. Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran jopa vialliselta, todennäköisesti kohtalaisen reduktiiviselta, sillä ensivaikutelmaltaan tuoksu on aika tyrmäävä: seissyttä merivettä, hieman kumimaisuutta, pehmeäksi mennyttä sipulia ja jotain pölyistä. Yleisilmeen seasta löytyy myös kypsää kellervää hedelmää, joka jopa taittuu ujosti myös hedelmäkarkkisuuteen, sekä ujoa vegetaalisuutta, joka muistuttaa etäisesti raparperia.

Onneksi tuoksun epämiellyttävät piirteet jäävät vain nokkasektorille, sillä maultaan viini on ilahduttavan puhdaspiirteinen. Makumaailmasta löytyy Englannin kupliville tyypillisen tuntuvaa, kalkkista mineraalisuutta, mutta muuten kokonaisuus on hieman yksioikoinen, tarjoillen lähinnä kypsää, persikkaisuuteen taittuvaa keltaista hedelmää ja ujoa punaista omenaa. Viinillä on suht täyteläinen suutuntuma ja melko kuiva yleisilme – aivan rutikuiva viini ei ole, sillä sen dosage tuntuu ujona makeutena ja runsautena. Kokonaisuutta sävyttää runsas, kohtalaisen suurikokoinen ja kestoltaan keskipitkä mousse, minkä lisäksi happoja on mukavan runsaasti.

Suuhun jää pitkä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu teräksisyyttä ja kalkkista mineraalia, kevyttä paahteista autolyysiä, hillittyä keltaista hedelmää ja ujosti silputtua persiljaa muistuttavia vihertäviä sävyjä. Melko voimakas mineraalisuus antaa jälkivaikutelmalle kohtalaisen bitterisen terän.

Todennäköisesti reduktiivisuuden tuoma tyrmäävä nokkapuoli oli kyllä melko kuoppainen startti viinille, mutta onneksi viini oli muuten vallan miellyttävä tapaus. Erityisesti Englannin kuohuviineille tyypillinen, voimakas mineraalisuus oli hyvin läsnä, minkä lisäksi viinistä löytyi mukavasti rakennetta happojen muodossa. Kokonaisuus kuitenkin jäi kohtalaisen yksiulotteiseksi, eli varsinaisia sakkakypsymisen tuomia autolyysin piirteitä ei juurikaan erottanut, ja koska viini oli tyyliltään Blanc de Noirs, ei kokonaisuudesta löytynyt myöskään Chardonnayn tuomaa rapeampaa hedelmää.

Loppupeleissä viini oli melko miellyttävä Blanc de Noirs -skumppa, josta löytyi ilahduttavan paljon napakkaa mineraalisuutta ja ryhtiä, mutta vastaavan hintaluokan shamppiksiin ero jäi melko suureksi, joten tässä tapauksessa Englannin kuohuvien hintapreemio ei enää tuntunut perustellulta. Ilman tömäkkää tuoksuaan tämä viini olisi kyllä ansainnut piirun verran paremman arvosanan, mutta silti oltaisiin kyllä alisuoriuduttu hintaluokkaan nähden.

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja miellyttävän ryhdikäs, mutta samalla yleisilmeeltään melko mutkattomaksi ja yksiulotteiseksi jäävä englantilainen Blanc de Noirs.

Arvio: Miellyttävä – viinistä kyllä erottaa, että tässä ei ole tusinakuohuva kyseessä, mutta harmillisesti tämä ei onnistu realisoitumaan paletilla. Liekö tämä sitten kiinni viinintekijästä, vielä turhan nuorista rypäleköynnöksistä, jostain muusta, vai edelläolevien tekijöiden yhteisvaikutuksesta?

Hinnan (~37,54e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

Travaglini Gattinara

• Valmistaja: Giancarlo Travaglini
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006

• Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011

• Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

• Copatinto
• Loppasuut
• Pour Decisions
• Pullon henki
• Rypäleistä Viis!
• Viinikartta
• Viinikupla
• Wine and Finland
• Wineserver

Kabola Teran 2010

Kabola Teran 2010

• Valmistaja: Kabola
• Tyyppi: Punaviini, Vrhunsko Vino
• Maa: Kroatia
• Alue: Primorska Hrvatska, Istria
• Rypäleet: Terrano (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,00e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: kabola

Vaikka vuosi sitten kesällä Dubrovnikissa tuli maistettua melkoinen määrä Plavac Mali -lajikkeesta tehtyjä viinejä, onnistui meikäläisen sydämen kuitenkin valloittamaan Terrano, jota viljellään Kroatiassa lähinnä Istrian niemimaalla nimellä Teran. Tämä punainen lajike on sukua lähinnä Italiassa, Friulin puolella viljellylle Refosco dal Peduncolo Rosso -lajikkeelle, mutta toisin kuin monet lähteet väittävät, ei Teran ole sama asia kuin Refosco. Tämä sekaannus johtuu siitä, että Sloveniassa Terranoa viljellään nimellä Refošk ja Italiassakin joillain alueilla lajike tunnetaan synonyymilla Refosco d'Istria.

Siinä missä Dubrovnikin ympäristössä viljellyt Plavac Malit ovat tyylillisesti erittäin täyteläisiä, alkoholipitoisia, raskastekoisia ja kypsänmakeita, ovat Istrian Teranit usein varsin kepeitä ja hapokkaita. Lisäksi niiden aromimaailma on yleensä hyvin samankaltainen viileän alueen Cabernet Francin kanssa – viineistä löytyy lähinnä tummia marjoja ja vegetaalisia sävyjä. Lajike muodostaa melko maltillisesti sokeria, joten siitä ei saa muhkeita ja kypsänmakeita punaviinejä, mutta sen sijaan Teranin kuoriaines sisältää runsaasti polyfenoleita (parkkihappoja) ja antosyaaneja (väriaineita), mikä tarkoittaa sitä, että viinit ovat luonnostaan usein hyvin tumman värisiä ja melko tanniinisia.

Koska Teran vakuutti meikäläisen sen verran hyvin, piti sellainen napata viimekeväiseen Kroatia-maisteluuni esimerkiksi siitä, että kaikki Kroatialaiset punaviinit eivät ole automaattisesti massiivisia, runsasalkoholisia ja kypsänmakeita – sieltä voi löytyä myös kepeämpiä ja hapokkaampia viinejä. Tämän Dubrovnikin lentokentältä bongaamani viinin on tuottanut Istrian niemimaalla viinejä viljelevä Kabola. Tämän viinitalon historia ulottuu todistetusti yli sadan vuoden taakse, sillä viinitalo on pullottanut viinejä nimellään jo vuonna 1891 – tämä on äärimmäisen harvinaista aikana, jolloin merkittävä osa maailman viinituotannosta on myyty tynnyreissä ja muissa isommissa astioissa. Talo ei kerro, miten suvun viinitoiminta jatkui kommunistivallan alla, mutta tällä hetkellä viinituotanto on modernisoitu vastaamaan nykystandardeja, minkä lisäksi tarhoja viljellään sertifioidusti luonnonmukaisin menetelmin. Talon tuotannossa on niin simppeleitä, terästankeissa tuotettuja viinejä kuin paremman pään tammitynnyreissä kypsytettyjä viinejä sekä savuruukuissa kypsytettyjä oransseja viinejä. Tämä nyt arvioitu Teran on aluksi maseroitunut pitkään kuorten kanssa käymisen yhteydessä, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään lähinnä vanhoihin tammitynnyreihin 16–18 kk ajaksi. Viinillä on Teraniksi melko korkea alkoholipitoisuus (13,9%) mutta myös lajiketyypillisesti korkea hapokkuus (6,1 g/l).

Väriltään viini on Teranille ominaiseen tapaan läpinäkymättömän mustanpunainen.

Kypsänpuoleisessa ja melko synkän tummanpuhuvassa tuoksussa tuntuu kirsikkaa, tummia marjoja ja musteisuutta, mutta myöskin kevyttä puisevaa tammea, hillittyä Cabernet Franc -henkistä vegetaalisuutta ja ujoa vihertävää rankaisuutta.

Suussa viini on Terania mitä klassisimmillaan: viini on keskitäyteläinen, kuiva ja hapokas – jopa tiukahko bitteriseen taittuvalla makumaailmallaan ja kohtalaisesti puraisevilla tanniineillaan. Makumaailmasta erottuu hapankirsikkaa, musteisuutta, hieman kypsemmän makeita tummia marjoja ja ujoa paprikaista vegetaalisuutta, joka tuo mieleen etäisesti Chinonin punaviinit sekä viileämpien vuosikertojen laadukkaat Bordeaux't.

Pitkässä, kuivakassa ja hieman tiukanpuoleisessa jälkimaussa tuntuu keskimausta tuttua karvautta ja tummanpuhuvia, napakoita piirteitä: hapankirsikkaa, kuivakoita tummia metsämarjoja kuten variksenmarjoja ja aroniamarjoja, hillittyä musteisuutta ja ujosti vihertäviä, kevyen paprikaisia sävyjä.

Toisin kuin toinen, itselleni Kroatiasta kiikuttamani Teran, joka oli valtaisa pettymys reissullani maistamieni Teranien jälkeen, tämä Kabolan esitys aiheesta oli taas mitä mallikkain tapaus: juuri sellainen textbook example tästä mainiosta, mutta melko tuntemattomasta lajikkeesta, jollaisen halusin maistelussani esitellä. Viinistä löytyi Teranille tyypillistä napakkaa hapokkuutta ja melko selkeää Cabernet Franc -henkistä vegetaalisuutta, mutta kokonaisuus oli silti selkeästi runsaan hedelmäinen, moniulotteinen ja hienosti tasapainossa.

Tämä Teran myös muistutti siitä, että parhaimmillaan tämä lajike on erityisesti ruokaviininä: sellaisenaan viinin tanniinit ja vihertävä aromimaailma voivat antaa viinille melko kireän ja huumorintajuttoman vakavamielisen yleisilmeen, mutta sopivan ruoan kanssa viini komppailee mainiosti kokonaisuutta: vaikka kokemukseni perusteella Teran on suutuntumaltaan ja yleisilmeeltään enemmän kevyempien ruokalajien kumppaniksi soveltuva, pitävät hyvät hapot ja napakat tanniinit viinin hienosti ryhdikkäänä varsin tuhtienkin ruokalajien rinnalla.

Lyhyesti: Erittäin vahvasti viileän alueen Cabernet Franc -viinejä muistuttava napakka, vihersävytteinen ja tasapainoisen keskitäyteläinen punaviini Kroatiasta.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein mallikas esitys tästä kohtalaisen tuntemattomasta, mutta erittäin mielenkiintoisesta ja maukkaasta lajikkeesta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus erityisesti Loiren Cabernet Francien ystäville!

Hinnan (16,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Antunović Graševina Premium 2010

Antunović Graševina Premium 2010

• Valmistaja: Vinarija Antunović
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Kroatia
• Alue: Kontinentalna Hrvatska, Podunavlje, Erdut
• Rypäleet: Welschriesling (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 188 Kn (~24,78e; Heinäkuu 2015, d’Vino, Dubrovnik)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vinoteka vinita

Viimekeväisessä kroatialaisten viinien maistelutilaisuudessani maistelun alottanutta Cuj Malvazijaa seurasi tämä esimerkki kroatialaisesta Graševinasta .

Graševina tunnetaan suuressa maailmassa paremmin nimellä Welschriesling, joka ei ole nimestään huolimatta sukua Rieslingille. Tämä lajike on tunnettu Keski-Euroopassa viljeltynä, lähinnä melko neutraaleja, korkeintaan maltillisen hapokkaita ja kaikin puolin mitäänsanomattomia viinejä tuottavana tusinalajikkeena. Kuitenkin Kroatia on ruvennut keräämään mainetta poikkeuksellisen uskottavien ja vakavien Welschriesling-viinien tuottajamaana kun maan viinintuotanto on ryhtynyt nostamaan tasoaan Jugoslavian hajoamisen jälkeen ja kroatialaiset viinit ovat ryhtyneet keräämään enemmän mainetta maan rajojen ulkopuolella. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä Graševina / Welschriesling on tutkimusten myötä paljastunut todennäköisesti alkuperältään kroatialaiseksi lajikkeeksi; ei ole ihme, jos lajike on vuosisatojen – jopa vuosituhansien – aikana sopeutunut paikalliseen ilmastoon ja maaperään. Siinä missä Rannikko-Kroatiaa hallitsevat Istrian niemimaan Malvazija ja lukemattomat, lähes tuntemattomat valkoiset rypälelajikkeet, on Manner-Kroatia Graševinan kotikenttää – jopa niin suurissa määrin, että tämä koko Kroatian viljellyin valkoinen lajike!

Viinin tuottanut Vinarija Antunović on Kroatian "bumerangin" pohjoisen sakaran kärjessä, aivan Serbian rajalla sijaitseva viinitalo, jonka historia noudattaa samaa kavaa kuin hyvin moni muu kroatialainen viinitalo: suku on viljellyt rypäleitä ja tuottanut niistä viiniä samalla paikalla jo yli sata vuotta, mutta paikallisesta, pienimuotoisesta maataloudesta varsinalliseen kaupalliseen toimintaan on siirrytty vasta hyvin hiljattain. Antunović modernisoi viinitalonsa vastaamaan nykypäivän standardeja vuonna 2004 ja hyvin lyhyessä ajassa tämä Tonavan varrella 7 hehtaarin viljelyksiään viljelevä viinitalo on kerännyt mainetta yhtenä Manner-Kroatian korkeatasoisimmista viinitaloista. Talon tuotanto on tyypillinen Manner-Kroatialle: tuotannosta 75% on valkoviinejä ja vain 25% punaviinejä.

Talon Graševina Premium edustaa talon lippulaivapäätä: viini on valmistettu yksinomaan mahdollisimman kypsinä korjatuista rypäleistä. Vuosikerta 2010 oli alueella hyvin haastava, minkä vuoksi rypäleisiin muodostui kasvukauden aikana melko vähän sokeria ja erityisesti Premium-linjaston rypäleet korjattiin erittäin myöhään, osittain jo jalohomeisina. Esimerkiksi tämä Graševina on valmistettu erittäin myöhään korjatuista, osittain jalohomeisista rypäleistä, joista puristettu mehu kävi lähes kuivaksi, saavuttaen 11,9% vahvuuden ennen käymisen pysähtymistä. Tuottajan mukaan viinin hillitty jäännössokeripitoisuus ja normaalia korkeammaksi jäänyt hapokkuus lupailevat sille normaalia Graševinaa parempaa kellarointipotentiaalia. Kokonaistuotantomääräksi jäi vain 2,500 pulloa.

Lasissa viinillä on hohtavan neonviherkeltainen väri sekä piirun verran tavallista valkoviiniä korkeampi viskositeetti, mikä nostattaa useamman kuin yhden kommentin siitä, että onko tämä nyt viiniä vai Fairya.

Tuoksultaan viini on todella tuhti, konsentroitunut ja makea, jopa imelä. Äärimmäisen kompleksisesta ja kiehtovasta aromimaailmasta erottuu selvimpinä elementteinä jalohomeen tuomaa voimakasta hunajaisuutta ja vahamaisuutta sekä hyvin kypsien rypäleiden mehukkaita ja hieman jo kuivattuja keltaisia hedelmiä, vastarevittyjä mintunlehtiä ja hillittyä lakritsijuurta. Viinin persoonallisuus tuoksupuolella hakee vertaistaan – samaa ei voi yleensä Welschrieslingeistä sanoa!

Viinillä on suussa melko tuhti ja vähän öljyinenkin habitus, mutta se ei silti vaikuta erityisen isokokoiselta – todennäköisesti kiitos hyvän hapokkuuden ja matalan alkoholin. Makupuoli on enemmän Welschrieslingille tyypillinen, tuoden framille kypsää omenaa, teräksistä mineraalisuutta ja kevyttä sitruunaa, sekä jalohomeen maltillista karvautta ja ujoa hunajaisuutta. Kokonaisuutena viini yhdistelee persoonallisen vaivattomasti konsentroitunutta runsautta ja raikasta ryhdikkyyttä.

Viinin melko pitkä jälkimaku jatkaa keskimaun linjoilla: kielelle jää hapokasta omenaa, kevyttä pomeloista karvautta, hentoa kuivattua keltaista hedelmää ja ujoa kivistä mineraalisuutta.

Siinä missä Welschrieslingit hyvin harvoin jos koskaan herättävät suuria tunteita, onnistui Antunović kertaheitolla iskemään sellaisen napakympin ettei vähemmästä väliä! Erityisesti viinin lähes paradoksaalinen yhdistelmä mehevää runsautta ja freesiä kepeyttä on valloittava, minkä lisäksi viinin jännittävää aromimaailmaa pysähtyy ihastelemaan ihan ilokseen. Voin myös kuvitella, että viinistä löytyisi ihan hyvin kellarointipotentiaalia, erityisesti tavanomaisiin Welschrieslingeihin nähden. Kyllä tässä voi jo pikku hiljaa ryhtyä uskomaan, että jos hyvää Welschrieslingiä jostain pitää etsiä, ovat kroatialaiset Graševinat melko lailla varma ykkösvalinta. Vertaus Frankenin Silvanereihin ja muuten yleensä geneerisen neutraaleihin Silvanereihin ei liene tässä aivan tuulesta temmattu analogia.

Lyhyesti: Osittain jalohomeisista rypäleistä valmistettu lähes täysin kuiva Welschriesling, jossa yhdistyy upean tasapainoisesti konsentroitunut runsaus ja raikas ryhdikkyys.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen vakavahenkinen ja vakuuttava esitys yleensä niin neutraalista Welschrieslingistä.

Hinnan (24,78e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Tenuta Valdomini Schioppettino 2010

Tenuta Valdomini Schioppettino 2010

• Valmistaja: Tenuta Valdomini
• Tyyppi: Punaviini, DOC Friuli Colli Orientali
• Maa: Italia
• Alue: Friuli-Venezia Giulia, Colli Orientali
• Rypäleet: Schioppettino (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Helmikuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: valdomini

Suurille massoille käytännössä täysin tuntematon Schioppettino on omasta mielestäni yksi hauskimmista ja mielenkiintoisimmista Italian punaisista lajikkeista. Tälle 1900-luvun alkupuoliskolla lähes sukupuuttoon kuolleelle ja 1970-luvulla pelastetulle lajikkeelle on tyypillistä hyvin voimakas mustapippurirouheen aromi, minkä lisäksi viinit ovat usein miellyttävän tasapainoisia, hillittyjä ja sopivan rakenteikkaita. Harmillisesti nykyisin useat Friulin alueen tuottajat ovat alkaneet repiä Schioppettino-istutuksia suositumpien kansainvälisten lajikkeiden tieltä, mikä on edesauttanut entisestään Schioppettinon painumista takaisin marginaaliin.

Viinin tuottanut Tenuta Valdomini ei kerro kotisivuillaan itsestään juuri muuta kuin sen, että se on sekä viinitalo että majatalo. Itse viinistä kerrotaan sentään jotain speksejä: viiniin kerätyt rypäleet tulevat Attimisin kylän lähistöllä sijaitsevilta tarhoilta, rypäleiden kuoria on maseroitu viinissä reilun kahden viikon ajan, viinin on annettu käydä ja kypsyä terästankeissa lokakuusta kevääseen, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin. Happoja viinissä on 5 g/l ja alkoholia lajikkeelle melko tyypillisen maltillisesti 12,5%.

Viini on väriltään lähes läpinäkymättömän mustanpunainen, mutta yleisolemukseltaan enemmän kepeä kuin konsentroituneen paksu.

Tuoksu on yleensä aromaattiselle Schioppettinolle hieman epätyypillisen etäinen. Nokkapuolelta löytyy kyllä selkeästi, mutta hieman hillitysti lajiketyypillistä mustapippurirouhetta ja hentoa savua, sekä niitä komppaavaa mustikkaa, kypsänmakeaa tummaa marjaa, hentoa lihaisuutta ja ujoa musteisuutta.

Suussa viini on keskitäyteläinen ja ryhdikkään hapokas. Makumaailma ei ole merkittävän runsas, mutta sentään selkeästi rehevämpi kuin pidätteleväisen oloinen tuoksu. Kielellä pyörii pohjoisen hapanta mustikkaa, tuoretta punaista marjaa, mustapippuria, musteisuutta, kevyesti kypsää tummaa marjaa ja hentoa boysenmarjaa. Melko kepeästä ilmaisuudesta viini on mukavan mehukas ja sopivan runsas, minkä lisäksi se muhkeutuu lisää lasissa lämmetessään. Tanniinit ovat melko hillityt, mutta ne onnistuvat pippurivetoisen mausteisuuden kanssa antamaan viinille mukavasti lisää särmää.

Jälkimaku on mehukas ja kohtalaisen pitkä, mutta selkeästi keskimakua bitterisempi ja hieman karheampi. Makujen puolesta suuhun jää sekä kypsää, tummaa kirsikkaa että napakkaa hapankirsikkaa ja happovetoista puolukkaa sekä muita tuoreita punaisia metsämarjoja.

Valdominin Schioppettino oli miellyttävä ja lajiketyypillinen perustason esitys: kokonaisuus oli enemmän freesi ja kulauteltava kuin tuhti ja raikas, minkä lisäksi rypäleelle ominainen pippurisuus kyllä tuntui tuoksusta aina jälkimaun loppuliukuun saakka. Lisäksi odotin (pelkäsin) jotain selkeästi tammisempaa viinin speksien perusteella, mutta kokonaisuus oli ilahduttavasti varsin puhdaspiirteinen, eikä tammen piirteitä tahtonut löytyä etsimälläkään.

Kaikesta huolimatta viinistä jäi silti hieman vaatimaton fiilis. Yleensä Schioppettinot ovat runsaampia, intensiivisempiä ja moniulotteisempia, kun taas tämä viini tuntui kokonaisuudessaan vähän vaatimattomammalta ja pinnallisemmalta. Varsinaisesti pahaa sanottavaa viinistä ei ole ja se oli tyylillisesti mitä näppärin arkinen ruokaviini; aikaisemmat kokemukseni tästä rypälelajikkeesta olivat kuitenkin nostaneet odotukseni korkealle, minkä vuoksi odotin viiniltä hieman enemmän. Viinin hinnasta en kyllä osaa sanoa mitään, koska sain viinin tuliaislahjaksi, eikä edes wine-searcher löydä viiniä. Jääköön mysteeriksi.

Lyhyesti: Kepeähkö, lajiketyypillisen mustapippurinen, ryhdikäs ja tasapainoinen, mutta muuten hieman arkiseksi jäävä punaviini Friulista.

Arvio: Miellyttävä – persoonallisesta ja melko tuntemattomasta friulilaislajikkeesta valmistettu maukas ja mutkaton perusviini. Lajikkeen persoona onneksi tuntuu myös viinissä, mutta harmillisesti varsin maltillisella otteella.

Delas Muscat de B-d-V La Pastourelle 2010

Delas Muscat de Beaumes-de-Venise La Pastourelle 2010

• Valmistaja: Delas Frères
• Tyyppi: Väkevöity viini, AOC Muscat de Beaumes-de-Venise
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Etelä-Rhône, Beaumes-de-Venise
• Rypäleet: Muscat Blanc à Petit Grains (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 12,90e (Kesäkuu 2014, Liviko Store, Lootsi Keskus, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: delas

Beaumes-de-Venisen kylä Rhônessa on oma pikku erikoisuutensa: siinä missä lähes koko Rhône on keskittynyt tuottamaan lähinnä punaviiniä (ja muutama alue – kuten esimerkiksi Condrieu – jopa valkoviiniä), on tämän alueen erikoisuus vaaleista Muscat-rypäleistä valmistetut väkevöidyt viinit.

Muscat de Beaumes-de-Venisen historia on pitkä: Muscat-rypäleisiin keskittyneestä viininviljelystä on löydetty kirjoituksia peräti lähes 2,000 vuoden takaa ja esimerkiksi 1200-luvun lopulla Beaumes-de-Venisen tiedettiin toimineen paavin suosimia viinejä tuottavana alueena. Oman AOC-appellaationsa makeille väkevöidyille viineille kylä on saanut jo 1943. Sittemmin alueella ollaan yhä laajenevassa määrin alettu viljellä myös punaisia rypäleitä kuivia punaviinejä varten ja lopulta vuonna 2005 alue sai oman AOC Beaumes-de-Venise Rouge -appellaation punaviineilleen. Tätä nykyä alue kattaa noin 1,000 hehtaaria maata, josta karkeasti puolet on Muscat-viljelyksiä ja puolet punaisia rypäleitä. Tyypillinen Muscat de Beaumes-de-Venise on valkoisesta Muscat de Frontignanista (paikallinen nimi Muscat Blancille) valmistettu valkoviini, jonka käyminen keskeytetään kun viinin jäännössokeripitoisuus on laskenut n. 100 g/l tuntumaan. Käyminen keskeytetään lisäämällä viiniin alkoholitislettä, kunnes viinin alkoholipitoisuus on n. 15% ja hiiva kuolee.

Viinin tuottanut Delas on yksi Rhônen suurimpia viinitaloja, jolla on kattavasti omistuksia niin eteläisen kuin pohjoisen Rhônen puolella. Vuosittain Delas tuottaa 6,000–8,000 pulloa Beaumes-de-Venisen Muscat'ta. Viini valmistetaan väkevöimällä se 15% vahvuuteen kun viini on saavuttanut 110 g/l jäännössokeripitoisuuden, minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä terästankeissa, hapettumiselta suojattuna.

 

Viinin väri on keskisyvän sitruunankeltainen.

Tuoksu on – kuten Muscatilta odottaa saattaa – hyvin aromaattinen: pääosassa on runsasta kukkeutta ja litsimäistä gewürztraminerisuutta, sekä makeaa sitruunamarmeladisuutta ja ujoa simamaisuutta.

Suussa viini on täyteläinen, hyvin makea ja väkevöintiin käytetyn tisleen myötä myös hieman alkoholinmakuinen. Runsaassa ja varsin kukkeassa makumaailmassa tuntuu sitruunamarmeladisuutta, kypsää mandariinisuutta, hentoa aprikoosimössöä ja ujoa, kevyesti särmää tuovaa bitteristä mausteisuutta. Koska viini on korkeintaan keskihapokas, puuttuu kokonaisuudesta hieman ryhtiä ja raikkautta – kokonaisuus tuntuu hyvin pehmeältä ja hieman tahmealta.

Keskimakua raikkaampi jälkimaku on makeahko, sokeroidun sitruunainen, teräksisen mineraalinen, kevyen hunajainen ja hennon bitterisen mausteinen.

Vaikka 2010 on ollut Rhônen alueella huippuvuosikerta, ei La Pastourellesta jäänyt erityisen maagista kuvaa. Kokonaisuutena viini on ihan solidi perusjälkiruokaviini, mutta mitään kovinkaan erityistä se ei onnistu tarjoamaan – lähinnä Muscat'lle tyypillistä, hurmaavan kukkeaa tuoksua. Yleensä Beaumes-de-Venisen Muscat-viinien sanotaan olevan parhaimmillaan, kun ne saavat riittävästi ikää, ja tämän voin kyllä ymmärtää – kokonaisuus oli reilun viiden vuoden iästään huolimatta vielä varsin nuorekas, minkä lisäksi viinin väkevöintiin käytetty alkoholi puski paikoin jopa häiritsevästi läpi. Kenties viiniä pidempään kellaroimalla tästä voisi saada enemmän irti.

Toisaalta, kun maksoin alle 13 euroa täysikokoisesta, 0,75 litran viinipullosta, ei voi varsinaisesti valittaa viinin hinnan olleen yläkanttiin. Tämä on solidi perustason makea, väkevöity Muscat edulliseen hintaan. Parhaimmista Beaumes-de-Venisen viineistä jäädään kauas, mutta samoin onneksi hinnassa.

Lyhyesti: Simppelihkö, nuorekas ja runsaan makea perustason väkevöity Muscat, joka kärsii matalasta hapokkuudesta ja hieman läpitunkevasta alkoholista.

Arvio: OK – luotettava, perushyvä väkevä Muscat jälkiruokakäyttöön. Voinee kehittyä selkeästi tasapainoisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi riittävällä kellaroinnilla.

Hinnan (12,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Ochoa 8A Mil Gracias Graciano 2010

Ochoa 8A Mil Gracias Graciano 2010

• Valmistaja: Bodegas Ochoa
• Tyyppi: Punaviini, DO Navarra
• Maa: Espanja
• Alue: Navarra
• Rypäleet: Graciano (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,89e (Joulukuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 14,93e (Toukokuu 2016, Alko)

Navarra ja Rioja liittyvät melko vahvasti yhteen: molemmilla alueilla on perinteisesti tuotettu hyvin samankaltaisia viinejä, minkä lisäksi osa Rioja Bajan viinitarhoista todellisuudessa sijaitsee fyysisesti Navarran maakunnassa. Molemmilla alueilla ilmasto on ollut melko samankaltainen ja tuotanto on vahvasti painottunut punaisten rypäleiden (Tempranillo, Garnacha) viljelyyn. Alueiden merkittävin ero on kuitenkin ollut siinä, että Riojassa on tuotettu ensisijaisesti korkealaatuisia punaviinejä, kun taas Navarrassa on valmistettu punaviinien lisäksi innokkaasti roséeviinejä (rosado) ja laadullisesti painopiste on ollut enemmän bulkkiviinien valmistuksessa. Navarra ryhtyi toden teolla panostamaan laatuviineihin vasta 1980-luvulla, mutta alueen maine on vieläkin melko olematon, sillä se edelleen joutuu kilpailemaan korkealaatuisista viineistään tunnetun naapurin varjossa.

Bodegas Ochoa on vuonna 1845 Navarraan perustettu perheviinitalo, joka toimii jo 6. sukupolvessa ja joka viljelee Navarrassa 145 hehtaarin edestä viinitarhoja. Talon johdossa häärii herra Javier Ochoa, myös talon entinen viinintekijä, mutta nykyisin viineistä vastaa Javierin tytär, Adriana Ochoa. Talon 8A-viinisarja (8 = ocho, "kahdeksan") on linjasto, jonka Adriana itse kehitteli aloitettuaan talon viinintekijänä: näiden viinien tarkoituksena on yhdistää historia ja nykyaika. Siinä missä Javier Ochoan nimeä kantava linjasto edustaa perinteistä, alueelle tyypillistä viinityyliä, 8A-viinisarja on modernimpi, nykyaikaisempi ja (tuottajan itsensä mukaan) terroir-vetoisempi; viinien painopiste ei ole niinkään pitkässä tynnyrikypsytyksessä, vaan selkeämmin hedelmävetoisessa tyylissä.

Alkon valikoimista löytyvä 8A Mil Gracias Graciano on viini, jonka perimmäisenä tarkoituksena on nostaa Navarran perinteisen Graciano-rypäleen profiilia. Alun perin Gracianoa viljeltiin laajalti ympäri Riojaa ja Navarraa, mutta viinikirvan iskettyä Espanjaan tämän hankalammin vileltävän lajikkeen suosio on ollut tasaisessa laskussa. Vasta aivan viime aikoina heränneen lajikeviinien suosion myötä Graciano on saanut enemmän huomiota osakseen ja erityisesti Riojassa Graciano-istutusten määrä on alkanut kasvaa hiljaista tahtia. Perinteisesti mausteista ja tummaväristä Gracianoa on käytetty vain pienenä osana sekoiteviinejä, mutta Adriana Ochoa on pyrkinyt valmistamaan Gracianosta 100% lajikeviinin, jossa moderni viininvalmistustekniikka yhdistyy tähän perinteikkääseen rypälelajikkeeseen. Viini on valmistettu kokonaan La Pedrera -tarhan rypäleistä, jotka on poimittu äärimmäisen myöhään, sillä Graciano on yksi viimeisenä kypsyvistä lajikkeista. Murskattujen rypäleiden on annettu maseroitua kylmässä pari päivää runsaampaa väriuutosta varten ennen käymistä. Käymisen jälkeen viinin on annettu kypsyä 9 kk amerikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Väriltään Mil Gracias, "tuhat kiitosta", on lajikkeelle tyypilliseen tapaan tumma, tiivis ja lähes läpinäkymättömän purppuranpunainen.

Tuoksu on kypsä ja miellyttävän aromaattinen, joskaan ei mitenkään erityisen kompleksinen. Hedelmäpuoli on tumman marjainen, kevyen herukkainen ja hennon luumuinen; taustalla tuntuu kevyttä, synkkän tummanpuhuvaa tammen mausteisuutta, mutta melko maltillisissa määrin.

Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja aluksi pehmeä, mutta hapot antavat melko nopeasti viinille napakkaa rakennetta. Makumaailmaa hallitsee tumma hedelmäisyys ja voimakas mausteisuus: tummaa marjaisuutta, tiukahkoa aronia- ja variksenmarjaisuutta, kevyesti kypsän luumuista tummaa hedelmää ja hennon hapankirsikkaisia sävyjä komppaa varsin tuntuvan karvas, kuivakka mausteisuus ja hento kaakaoisuus. Rakenne tuntuu olevan ensisijaisesti happojen varassa, sillä viinin kypsät tanniinit ovat lempeitä ja ystävällisiä. Lämpimämpänä viinin maku saa enemmän makeaa luumua, kypsää tummaa marjaa ja vaniljaisempana erottuvaa tammea, mutta bitterisyys ei silti katoa mehukkaamman makumaailman alle. Viini ei ole mitenkään erityisen suurikokoinen tai konsentroitunut, mutta Gracianon karvas mausteisuus antaa sille varsin rotevan ja särmikkään olemuksen.

Myös viinin mehukas jälkimaku on hyvin karvas. Hieman lyhyeksi jäävässä jälkivaikutelmassa häilyy bitteristä mausteisuutta, tummaa metsämarjaa, kevyesti makean kaakaoista tammea ja kevyttä tanniinien tuomaa karheutta.

Mjaa. Toisaalta 8A Mil Gracias on ihan persoonallinen ja mukavan erilainen viini verrattuna totuttuun Navarra-Rioja-tyyliin, eli viinissä ei selvästikään ole haettu kypsänmakeaa hedelmää ja pitkän tynnyrikypsyttelyn tuomaa voimakasta, makean vaniljaista tammisuutta, vaan kepeyttä, ryhtiä ja puhtaampaa hedelmää. Viini kuitenkin jää tästä huolimatta hieman turhan persoonattomaksi esitykseksi: tämä on selkeästi erilainen alueensa edustaja, mutta toteutus ei ehkä ole niin mainio kuin voisi odottaa. Plussan puolelle onneksi jäädään, muttei mitenkään hurraahuutojen saattelemana.

Myönnetään, että viinillä on ihan kivat hapot ja hedelmäkin on mukavan kepeää, ja vaikka viini on ehkä hieman turhan modernin ja teknisen oloinen, se ei onneksi ole niin tamminen kuin aluksi pelkäsin. Makumaailman melko särmikäs bitterisyys kaipaa selkeästi ruokaa vastapainoksi, mutta karvautensa vuoksi viini ei myöskään sovellu ihan kaikkien ruokien kylkeen. Toisaalta olisin voinut kaivata jopa hieman rohkeampaa ja rosoisempaa tanniinisuutta viiniin, olisi se voinut turhaan korostaa viinin bitterisiä puolia ja luoda liiallista tårta-på-tårta-meininkiä. Vaikka viinin tammisuus kasvaakin auetessaan ja lämmetessään, tuntuu viini yleisesti merkittävästi miellyttävämpi huoneenlämpöisenä kuin kellariviileänä – sen hapokkuus ja bitteri antavat viinille tarvittavaa särmää, eli viini ei kärsi lämpimänä tarjoilusta, vaan sen hedelmä tulee jopa mukavammin esiin. Viiniä voi vielä varastoida joitain vuosia, kenties jopa lähemmäs kymmentä, mutta en usko viinin hyötyvän kuin korkeintaan muutaman vuoden kellaroinnista.

Lyhyesti: Mukavan hapokas ja erittäin bitterisenä tuntuvan mausteinen, hieman siistin moderniksi puleerattu kuriositeetti Navarrasta.

Arvio: Miellyttävä – viini ei pääse herättämään suuria tunteita, mutta sillä on paljon hyviä puolia, minkä vuoksi se puolustaa paikkaansa. Mukava ruokaviini sellaisille tarjottaville, jotka kestävät tuntuvan mausteisia viinejä.

Hinnan (14,89e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Palacios Remondo Propiedad 2010

Palacios Remondo Propiedad 2010

• Valmistaja: Palacios Remondo
• Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja, Rioja Baja
• Rypäleet: Grenache (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 25,90e (Joulukuu 2015)
• Hinta nyt: 29,80e (Maaliskuu 2016, Vindirekt)

kuva: vindirekt

Espanjan kenties kuuluisimman viinintekijän, Àlvaro Palaciosin luotsaaman Palacios Remondo -viinitalon La Montesa -viinin rinnalla tuli testattua viime jouluna myös talon lippulaivaviini, Propiedad.

Propiedad on ainoastaan talon vanhimpien, tätä nykyä luomuna viljeltyjen Garnacha-köynnösten (25–90 vuotta) parhaimmista rypäleistä valmistettu punaviini; etiketin viisi tähteä kuvaavat talon viittä vanhinta tarhaa, joiden rypäleistä viini valmistettiin. Viinin on annettu käydä rypäleiden omilla hiivoilla, minkä jälkeen sen annettiin kypsyä 14 kk ajan tammitynnyreissä, joista puolet oli uusia. Vuonna 2010 viinin vuosituotanto oli n. 50,000 pulloa.

Viinillä on hyvin tumma, hädin tuskin läpinäkyvä, mustan kirsikanpunainen väri.

Lasista leijailee tumma, maanläheinen ja kypsänmakea tuoksu, jossa tuntuu kypsää karhunvatukkaa, luumuhilloa, kirsikkamarmeladia, kevyttä tammen makeaa mausteisuutta ja hentoa vaniljaa. Yleisvaikutelma on melko moderni ja viinin kuuma alkuperä tuntuu nokkapuolessa.

Siissa viinillä on tummanpuhuva ja konsentroitunut makumaailma, josta erottuu tummaa ja hyvin kypsänmakeaa marjaa, luumuhilloa, kevyttä tarhamansikkaa, mineraalista eloisuutta ja kevyellä otteella makeaa, paahteista tammea. Hyvin mehevä makumaailma ei kuitenkaan sorru ponnettomaan läskiyteen, vaan yleisvaikutelma on mukavan rakenteikas, kiitos melko selvän hapokkuuden ja varsin tuntuvan tanniinisen gripin.

Kypsässä ja rehevässä jälkimaussa maistuu mustaherukkahillo, kypsänmakea mansikka ja hento mausteinen tammi, minkä lisäksi suureen osaan pääsevät myös suutakuivattavat tanniinit. Jälkivaikutelma on miellyttävän runsas, runsaan hedelmäinen ja pitkäkestoinen, joskin lisäksi loppua kohden alkaa nousta hentoa alkoholin (14,5%) lämpöä.

Propiedad on mukavan rehellinen, runsas ja supermehukas Garnacha – sellainen, jota hyvin kuumilla ja kuivilla alueilla kasvavat vanhat köynnökset tuottavat. Viinissä siis on kuuman alueen konsentroitunutta ja sokerin puutteesta huolimatta silti melko makeana tuntuvaa hedelmää, mutta kokonaisuus pysyy ihastuttavan ryhdikkäänä ja juotavana tasapainottavan hapokkuuden ja kevyen mineraalisen sivujuonteen avustuksella. Harmi vain, että viinissä tammisuus on päästetty melko suureen rooliin, minkä lisäksi alkoholi puskee paikoitellen hieman häiritsevästi esiin.

Kuten La Montesa, ei myöskään Propiedad tunnu olevan kovinkaan Rioja – vaikkakin viinin tamminen ja kypsänmakea ilmaisu ovatkin lähempänä modernia Riojan punaviiniä. Kyse taitaa olla siitä, että mielikuvissa itse yhdistää Tempranillon aromimaailmat, kun taas kuumien alueiden Garnacha yhdistyy mielessä muihin viinialueisiin (mm. Madrid, Montsant, Priorat, Terra Alta). Vaikka Propiedad oli tammisempi ja makeampi kuin La Montesa, pidin itse enemmän Propiedadista – siinä tuntui olevan enemmän ryhtiä, kompleksisuutta ja potentiaalia kehittyä kellarissa. Nykykunnossa viini on piirun verran turhan hilloinen, tamminen ja 5 vuoden iästään huolimatta edelleen varsin primäärinen omaan makuuni – kenties pidempi kellarointi siistisi tammea enemmän piiloon ja toisi viiniin vähän kompleksisempia, kehittyneitä sävyjä. Modernien Garnachojen ystäville Propiedad on varmasti oikein vakuuttava esitys ja hintansa väärti hankinta!

Lyhyesti: Moderni, kuuman alueen old vine Garnacha: kypsänmakeaa hedelmää, alkoholia ja tammea – mutta myös happoja, ryhtiä ja rakennetta!

Arvio: Hyvä – nykykunnossa varsin maukas, mutta omaan makuuni turhan sliipatun ja modernin oloinen viini. Kokonaisuudessa on kuitenkin paljon potentiaalia kehittyä edelleen kellarissa n. vuosikymmenen ajan.

Hinnan (25,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.