Giani Boner Completer 2007

Giani Boner Malanser Completer 2007

• Valmistaja: Weinkellerei Giani Boner
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Graubünden
• Maa: Sveitsi
• Alue: Grisons (Graubünden), Landquart, Malans
• Rypäleet: Completer (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 90 CHF (~80€; Joulukuu 2018)

kuva: vhpk

Viinimaailmasta uusia tuttavuuksia etsivälle Sveitsi on yksi loputon aarreaitta. Koska maa juo itse yli 98% omasta viinintuotannostaan, aniharva viinipullo pääsee poistumaan Sveitsin rajojen ulkopuolelle – ja nämäkin viinit tuppaavat järjestään olemaan tutuista ja tunnetuista lajikkeista (lähinnä Chasselas, Gamay, Pinot Noir, Savagnin) valmistettuja.

Vaikka näitä neljää edellämainittua rypälelajiketta viljellään Sveitsissä hyvin laajalti, löytyy maasta kuitenkin kymmeniä lajikkeita, joita ei viljellä missään Sveitsin ulkopuolella, sekä näiden lisäksi muutama tusina lajikkeita, joita saattaa löytyä esimerkiksi naapurimaa Italian puolelta, mutta lähinnä muutamien yksittäisten tuottajien tarhoilta. Yksi mielenkiintoisimpia vastaani tulleita sveitsiläislajikkeita on valkoinen Completer, jota viljellään vain Sveitsin itärajalla Grisonsin eli Graubündenin kantonissa, lähinnä Malansin kylän alueella (minkä vuoksi lajike tunnetaan paikallisesti myös nimellä Malanstraube). Lajikkeen tekee erikoiseksi se, että virallisesti sitä viljellään koko Sveitsin alueella yhteensä noin kolmen hehtaarin alueella, mutta sen vuosittainen tuotanto saattaa kasvaa tarhattuja määriä isommaksi – lajike nimittäin kasvaa alueella villinä ja osa tuottajista valmistaa viinejään myös näistä villeinä kasvavien köynnösten rypäleistä.

Completer on erittäin vanha lajike, josta on mainintoja jo 1300-luvulta Malansin viineihin liittyvissä vanhoissa dokumenteissa. Completerin uskottiin pitkään olevan Graubündenissa luonnostaan villinä kasvava lajike, jonka paikalliset viljelijät ovat jossain välissä domestikoineet käyttöönsä, mutta hiljattaiset tutkimukset ovat osoittaneet lajikkeen olevan todellisuudessa kohtalaisen läheistä sukua Alto Adigen muutamille rypälelajikkeille – esimerkiksi punaisen Marzeminon uskotaan olevan erittäin läheistä sukua Completerille – joten todennäköisimmin Completer on alun perin Alto Adigessa tavattu lajike, joka on sieltä sittemmin kuollut sukupuuttoon. Se on kuitenkin kulkeutunut arviolta noin tuhatkunta vuotta sitten Sveitsiin muuttaneiden munkkien mukana sikäläisten luostareiden viinitarhoille, mistä siitä on saatu valmistettua viiniä munkkien tarpeisiin. Lajikkeen nimen uskotaankin tulevan sanasta completorium, joka tarkoittaa sitä illan hetkeä, kun munkit saavat juoda lasillisen viiniä hartaasti hiljaisuudessa pohdiskellen.

Toisin kuin monet muut Alpeilla viljellyt valkoiset lajikkeet, jotka yleensä tuppaavat tuottamaan hyvin kepeitä ja neutraaleja – "alppimaisia" – viinejä, on Completerista tuotetut viinit yleensä hyvin toisenlaisia. Completer tyypillisesti kykenee saavuttamaan varsin korkean potentiaalialkoholin, mutta se kykenee samalla säilyttämään kypsänäkin ryhdikkään hapokkuutensa hämmentävän hyvin. Lajike on myös hyvin altis oksidaatiolle, mutta ei niinkään niin, että viini latistuisi ja kuolisi pois helposti, vaan niin, että viini kykenee säilyttämään lajiketyypilliset piirteensä poikkeuksellisen hyvin. Tästä syystä tuottajat valmistivat viininsä Malansissa perinteisellä, hieman oksidatiivisella tyylillä, jolla oli tarkoitus pehmittää ja tasapainottaa Completerille ominaista, napakkaa hapokkuutta.

Viininviljelijä-isänsä Adolf Bonerin jalanjälkiä seuraava Giani Boner on yksi Graubündenin arvostetuimpia tuottajia, sillä hän on yksi harvoista – ellei tätä nykyä peräti ainut – tuottaja, joka edelleen valmistaa Completerinsa Malansin perinteisellä, oksidatiivisella tyylillä. Rypäleistä puristettu viini saa aluksi käydä hiljaa syksyn ja jopa talven yli kuivaksi, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään vanhoihin, neutraaleihin barrique-tynnyreihin. Viinin annetaan kypsyä näissä tynnyreissä niin kauan, kunnes se on valmista nautittavaksi. Tyypillisesti viini pullotetaan 8 vuoden kypsyttelyn jälkeen, mutta huippuvuosikerrat saattavat kypsyä tynnyreissä jopa 10–12 vuotta ennen pullotusta. Tämä nyt arvioitava vuosikerta 2007 on melko tuore julkaisu, sillä tällä hetkellä nuorin markkinoilla oleva Bonerin Completer on vuosikertaa 2011. Tarkempia speksejä viinin valmistuksesta en löytänyt, mutta sen verran etiketti viitsi paljastaa, että viinissä on alkoholia 14%.

Viini on väriltään melko syvän oljenkeltainen.

Aromimaailma on uskomattoman vaikuttava jo ensimmäisellä nuuhkaisulla, eikä vaikutelma laimene seuraavilla: lasista kohoaa jatkuvasti muotoaan muuttava kattaus pannacottamaista kermaisuutta, makeita hunajan ja karamellin piirteitä, hieman sultana-rusinaa, kevyttä aprikoosia, maltillista mandariinimarmeladia, hillityn savuisia popcornin sävyjä, papaija- ja ananasvetoista hentoa eksoottista hedelmää, ujoa oksidatiivista pähkinäisyyttä ja aavistus vaniljaa. Tällaista tuoksua voisi nuuhkia lasista päivät pitkät kyllästymättä!

Suussa viini on täyteläinen, vaikuttavan konsentroitunut ja suutuntumaltaan kohtalaisen öljyinen. Makumaailma on sekä uskomattoman kompleksinen että ujosti makea, taittuen hieman jo puolikuivan suuntaan. Kielellä pyörii toistensa lomassa kivistä mineraalia, sitruunamarmeladia, hieman mantelivetoista pähkinäisyyttä, hieman kypsää aprikoosia, kevyttä ananaksisuutta, hentoa karamellia ja ujoa iän tuomaa makeaa, oksidatiivista toffeisuutta. Huolimatta viinin rehevästä ja viskositeetiltaan melko runsaasta suutuntumasta, yleisilme on hämmentävän harmoninen ja tasapainoinen, kiitos viinin kohtalaisen korkean hapokkuuden, joka pitää makeimmat sävyt hyvin aisoissa ja tuo kokonaisuuteen mukavaa rakenteen tuntua.

Suuhun jää viinistä erittäin runsas, mehukas ja vaikuttavan pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Kielelle jää pyörimään jälkimaussa intensiivisiä kypsän aprikoosin, karamellin ja tuoreen ananaksen sävyjä, joitä sävyttävät hennommat paahdettujen manteleiden, keitetyn kerman, poltetun sokerin ja vaniljan vivahteet.

Kokonaisuutena tämä Bonerin Completer on valloittava, uskomattoman konsentroitunut ja hämmentävän tasapainoinen esitys, joka on jotain aivan muuta, mitä on tottunut valkoviineiltä saamaan. Viinin perinteitä huokuva, pitkästä kypsyttelystä tuleva oksidatiivinen tyyli vie ajatukset enemmän R. López de Heredian pitkään kypsytettyihin valkoviineihin kuin tuntuvasti oksidatiivisempiin ja aldehydisempiin Sherryihin tai Juran Château-Chalonin viineihin, joskin tämän Completerin poikkeuksellinen runsaus ja intensiteetti hakee vertaistaan lähinnä parhaista huippuvuosikertojen Château-Chaloneista. Todennäköisesti viinin oksidatiivinen alavire antaa sille myös edellämainittujen viinien kaltaisen suojan erittäin pitkää kellarointia ajatellen, eli lienee hyvin mahdollista, että tämä Completer kykenee kestämään kellaripuolella vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Yleisilmeeltään viini vaikuttaa siltä, ettei se ole täysin rutikuiva, vaan seassa on pienin aavistus jäännössokeria korostamassa viinin konsentroitunutta hedelmää – joskin on mahdollista, että tuo makeus on vain illuusio, joka syntyy yhdistelmästä hyvin kypsää hedelmää, öljyiseksi konsentroitunutta suutuntumaa ja oksidatiivisia piirteitä. Tämä ei kuitenkaan tunnu missään nimessä mitenkään häiritsevänä, vaan korkeintaan auttaa viinin hedelmäisiä piirteitä ja oksidatiivisempia sävyjä sulautumaan keskenään yhteen entistä paremmin. On hieman hankalaa koettaa keksiä, minkä ruoan kanssa näin runsas ja ainutlaatuisen moniulotteinen viini sopisi, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, joten ehkä sitä on turha edes yrittää naittaa minkään kumppaniksi – tämä viini sopii mainiosti sellaisenaan nautittavaksi illan kohokohdaksi. Vajaan satasen hinnalla viini on melko tyyris esitys valkoviiniksi, mutta toisaalta se on samalla kaikin puolin ainutlaatuinen tapaus, jolle ei tahdo löytyä kilpailijoita genrestään. Lisäksi viini on kokonaisuutena yksinkertaisesti niin pysäyttävä – jopa näin enemmän viinejä harrastaneelle – että sen voinee kyllä sanoa antavan rahoille ihan hyvin vastinetta.

Lyhyesti: Äärimmäisen harvinaisesta sveitsiläisestä lajikkeesta tehty ja hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsyttämällä oksidatiivisesti valmistettu valkoviini, jossa yhdistyy ryhdikäs rakenne, todella vaikuttava konsentraation tuntu ja uskomattoman moniulotteinen makumaailma.

Arvio: Täydellinen – kun nykyaikaiset valkoviinit huipuista matalimpaan tasoon ovat tänä päivänä kaikki valmistettu enemmän tai vähemmän samaan henkeen, on tällaisten historiallisia tyylejä henkivien viinien maistaminen aina hieman kuin yhtäkkiä pystyisi näkemään miten värejä tai ulottuvuuksia onkin enemmän mitä silmä havaitsee. Fantastista tavaraa.

Hinnan (~80€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007

• Valmistaja: R. López de Heredia
• Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja, Rioja Alta
• Rypäleet: Tempranillo (70%), Grenache (20%), Carignan + Graciano (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,30e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: r. lópez de heredia

Riojan vanhan koulukunnan äärimmäistä päätä edustavan R. López de Heredian viinit saavat meikäläiseltä täällä blogin puolella aina varauksetonta hehkutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että talon viinit ovat a) tyyliltään erittäin vanhanaikaisia ja ainutlaatuisia, edustaen sellaista viinityyliä, jota tehtiin n. 100 vuotta sitten; b) helvetin hyviä.

Ne, joita kiinnostaa perehtyä talon historiaan hieman enemmän, suosittelen lukemaan tähän väliin arvioni talon arvostetusta Viña Tondonia Reservasta, jossa perehdyn tuottajan taustoihin hieman enemmän. Muuten voin tässä referoida lyhyesti Heredian historiaa, että päästään kartalle siitä, mistä talon viineissä on kyse.

Vuonna 1877 Don Rafael López de Heredian perustama, omaa nimeään kantava viinitalo on edelleen toiminnassa olevista Riojan viinitaloista vanhimpia. Toisin kuin monet muut historialliset viinitalot, Heredialla ei olla seurattu aikaa vaan talon viinit valmistetaan samalla tavoin kuin yli vuosisata sitten: viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla valtavissa tammisammioissa, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin tammitynnyreihin nykyaikaisen viininvalmistuksen näkökulmasta katsoen käsittämättömän pitkäksi aikaa. Useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen viinit pullotetaan ilman sen kummempia käsittelyjä. Tietyssä mielessä Heredian viinejä voidaan pitää natural-viinityylin edelläkävijöinä; siinä missä monet natuviinien tuottajat haikailevat paluuta vanhaan, rehelliseen ja käsittelemättömään viininvalmistukseen, ei R. López de Heredialla tällaista asennetta viininvalmistukseen ikinä hylätty.

Jotain osviittaa talon käsittämättömistä kypsyttelyajoista antaa se, että Riojan alueella Gran Reserva -tasoiset viinit ovat niitä, joita laki edellyttää kypsytettävän kaikkein pisimpään. Laki edellyttää, että Gran Reserva -tasoisia viinejä on kypsytettävä vähintään 60 kk, joista vähintään 24 kk on viinin kypsyttävä tammitynnyreissä. Nyt arvioitava Viña Cubillo, Heredian edullisin punaviini, joka edustaa talon perustasoa, kypsyy aluksi 36 kk tammitynnyreissä ja sen jälkeen vähintään 36 kk pulloissa ennen markkinoille laskua. Näillä avuilla Heredia voisi helposti luokitella tämänkin viininsä Gran Reserva -luokkaan, mutta talo viittaa kintaalla nykyisille, "väljille" kypsytysasetuksille ja luokittelee viininsä edelleen Crianzaksi, eli alimpaan kypsytysluokkaan – kuten talo on tehnyt historiansa alusta asti.

Tämän viinin olin napannut viime vuonna järjestämilleni synttäri-illanistujaisille "talon punaviiniksi". Ideana oli tuolla tarjota lähinnä "itseni näköisiä" viinejä ja oluita, ja omasta mielestäni vanhan koulukunnan ääri-old school -Rioja kyllä sopii tuohon määritelmään varsin passelisti.

Väriltään viini on läpinäkyvän tumman kirsikanpunainen, ujon kehittyneestä, hieman viikunaisen rusehtavaan taittavasta sävystä huomaa, ettei viini ole enää aivan nuori.

Vanhan Riojan koulukunnan henkeen viinin tuoksu on kohtalaisen likainen, jopa hieman sontainen – ei mitenkään merkittävästi, mutta hieman enemmän, mikä on Heredian viineille tyypillistä. Aromipuolelta erottuu kypsänamkeaa viikunaa, nahkaa, kevyttä lantaa, hieman tummanpuhuvaa luumuisuutta ja hentoa jenkkitammen tuomaa vaniljaa. Yleisilme on miellyttävän kehittynyt, eli nuorekkaimmat hedelmäiset piirteet ovat viinistä jo kaikonneet.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, minkä lisäksi sillä on mukavan napakka ja sopivan rouhea yleisolemus, kiitos melko korkean hapokkuuden. Viinin makumaailmasta löytyy mehukasta luumuisuutta, vanhan Riojan viinin kevyttä lantaisuutta ja nahkaa, karvaampaa hapankirsikkaisuutta ja karpaloa sekä hillitysti makeaa, jo hieman nahistunutta luumua. Yleisolemus on mukavan runsas muttei varsinaisesti modernien viinien tyyliin konsentroitunut, vaan mukavan hienoviritteinen ja vivahteikas. Hyvän happorakenteen lisäksi viinin hieman kevyemmänpuoleiset tanniinit ovat edelleen kohtalaisen innokkaita tarraamaan kiinni, korostaen viinin rakennevetoista ruokaviinin luonnetta.

Suuhun jää viinistä pitkä, moniulotteinen ja mukavan nahkea jälkimaku, jossa tuntuu niin tanniinista kuin mausteista karheutta, maamaisia sävyjä, makeaa luumuisuutta, ujon funkya likaisuutta ja mukavasti napakkuutta tuovaa hapankirsikkaa ja ujoa karpaloa.

Ollakseen "vain" talon edullisin perustason tuote, on Viña Cubillo kaikin puolin valloittava Riojan punaviini. Vivahteikkuudessaan ja valloittavuudessaan viini ei yllä Heredian parhaiden punaviinien (Tondonia, Bosconia) tasolle, mutta sen sijaan monet kilpailevien talojen Gran Reservat viini jättää vaivattomasti taakseen. Vielä viinin etikettiä lukiessa saattaa unohtaa, että viini todellisuudessa voitaisiin tuottajan halutessa luokitella Gran Reserva -appellaation olla, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun viini on lasissa – samanlaista kehittyneisyyttä, pitkän tynnyrikypsytyksen tuomaa vivahteikkuutta ja harmoniaa ei muista Riojan Crianza-tason viineistä yksinkertaisesti löydy.

Heredian tyylille uskollisesti myös Cubillo lupailee hyvää viinien kellarointia harrastaville: vaikka talon viinit yleensä julkaistaan siinä vaiheessa kun ne ovat "valmiita juotaviksi", on niissä yleensä vielä runsaasti tilaa kehittyä. Viña Tondonia Gran Reserva -tyyliseen 50 vuoden kypsytyskestävyyteen Cubillo ei varmastikaan taitu, mutta voin kuvitella viinin jatkavan nousua ylöspäin ainakin seuraavan 5 vuoden ajan ja pitävän kutinsa ainakin 10, jopa 15 vuotta. On sanomattakin selvää, että viini on hintaluokassaan täysin ainutlaatuinen löytö.

Lyhyesti: Crianza-tasoiseksi punaviiniksi täysin naurettavalla tavalla ylisuoriutuva, persoonallinen ja vivahteikas old school -riojalainen.

Arvio: Tyylikäs – valloittavan perinteikäs punaviini, joka myös toimii takuuvarmana tutustumisvälineenä Heredian tyyliin, jos talo on aikaisemmin jäänyt tarkistamatta.

Hinnan (11,30e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

Travaglini Gattinara

• Valmistaja: Giancarlo Travaglini
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006

• Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011

• Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

• Copatinto
• Loppasuut
• Pour Decisions
• Pullon henki
• Rypäleistä Viis!
• Viinikartta
• Viinikupla
• Wine and Finland
• Wineserver

Marques de Griñon Syrah 2007

Marques de Griñon Syrah 2007

• Valmistaja: Pagos Marques de Griñon, Dominio de Valdepusa
• Tyyppi: Punaviini, Vino de Pago; DO Dominio de Valdepusa
• Maa: Espanja
• Alue: Castile-La Mancha, Toledo
• Rypäleet: Syrah (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 25,00e (Lokakuu 2014, Aeropuerto Barcelona-del Prat)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: the winebow group

Minulla on riippuvuus, josta minun on päästävä eroon. Nimittäin joka kerta, kun vastaani tulee joku DO Pago -viini (yleensä jostain syystä ne ovat aina Marques de Griñonin viinejä), on minun ostettava sellainen testiin. Ja joka kerta viini on jonkinasteinen pettymys – eikä tämä nyt arvioitava viini ole mikään poikkeus tähän. Tästä syystä olen tämän viinin maistettuani vihdoinkin pyrkinyt jättämään DO Pago -viinit sikseen.

Asiasta tietämättömille lienee tässä hyvä selittää lyhyesti, mitä DO Pago -viinit ovat. Espanjassa on neljä laatuluokkaa, jotka ovat matalimmasta korkeimpaan Vino de Mesa, Vino de la Tierra (VdlT), Denominación de Origen (DO) ja Denominación de Origen Calificada (DOCa / DOQ). Vuonna 2002 astui mukaan DO Vino de Pago -luokitus, joka sijoittuu jonnekin 3. ja 4. portaan välimaastoon tai 4. portaalle. Toisin kuin muut appellaatiot, jotka myönnetään viinialueille, DO Pago -appellaatio myönnetään yksittäisille viinitaloille, joilla on pitkä, laadukkaaksi tunnustettu historia ja jotka valmistavat viininsä ainoastaan omien tarhojensa rypäleistä. Voimaantulonsa jälkeen näitä yhden viinitalon appellaatioita on luotu yhteensä 17 kappaletta.

Ensimmäisen Vino de Pago -appellaation saanut viinitalo oli Griñonin markiisin Carlos Falcó y Fernández de Córdovan luotsaama Dominio de Valdepusa vuonna 2002. Tämä tila on ollut saman suvun omistuksessa jo vuodesta 1292, mutta viiniä siellä on viljelty vasta vuodesta 1974, jolloin talo ryhtyi tuottamaan viinejä yksinomaan Caberneet Sauvignonista – varsin erikoinen veto Espanjan sydämessä sijaitsevassa, vanhanaikaisessa Castile-La Manchassa. Ensimmäiset kaupalliset viininsä viini tuotti vuosikerrasta 1982 ja alusta asti talon viinintekijänä toimi Bordeaux'n yliopiston enologian professori Emile Peynaud. Vuonna 1991 talon viinintekijäksi saapui Peynaudin oppilas Michel Rolland, jonka johdolla viinitalolle istutettiin Cabernet Sauvignonin ohelle lisää ranskalaisia lajikkeita, Syrah'ta ja Petit Verdot'ta.

Tämä viini on valmistettu vuosina 1991-1992 istutettujen Syrah-köynnösten rypäleistä. Viini on aluksi käynyt ja maseroitunut kuorien kanssa terästankeissa 4-5 viikon ajan, minkä jälkeen viini on siirretty ranskalaisiin uusin ja kerran käytettyihin barrique-tynnyreihin kypsymään 12-15 kk ajaksi.

Viinin väri on hyvin tumman ja melko läpinäkymättömän mustanpurppura kirsikka.

Tuoksu on ensivaikutelmaltaan voimakkaan makean tamminen, makean suklainen ja pölyisen puiseva. Nenän totuttua tammiryöpytykseen löytyy seasta myös ylikypsän makeaa karhunvatukkahilloinen, mutta mukaan nousee myös runsasta maitosuklaapirtelöisyyttä ja myös aavistuksen viskipuisevaa meininkiä.

Kypsänmakealta maultaan viini on mehukkaan luumuinen, karhunvatukkahilloinen, kypsän tumman marjainen ja runsaan makean ja tumman tamminen. Todella rehevästä ja suuntäyttävän runsaasta mausta löytyy myös maitosuklaata, kevyesti ylikypsiä, pehmeitä marjoja ja pienin aavistus vihreää rankaa. Hapokkuutta ei viinin runsauteen nähden ole nimeksikään, mutta rakenteesta pyrkii auttavasti huolehtimaan melko runsas ja jauhoinen, mutta silti suht kypsänä ja pehmeänä tuntuva tanniininisuus.

Viinistä jää suuhun makea, sekä suklaisen että karhean tamminen ja ylikypsän luumuinen jälkimaku. Viipyilevä jälkivaikutelma on raakakaakaoinen, jauhoisen tanniininen, kohtalaisen karhea, melko puiseva ja kestoltaan pitkähkö.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, ettei tässä kyllä Espanjaa löydä. Tämä on tämmöinen geneerinen Chilen Syrah, johon on vain saatu vähän normaalia enemmän tammisuutta. Mikä on kyllä sääli, sillä Syrah voi parhaimmillaan olla hurmaavan marjainen, intensiivinen ja ihastuttavan rakenteikas. Parhaimmatkaan rypäleet eivät kuitenkaan kestä liian kuumia olosuhteita (aivan Espanjan sydämessä sijaitsevassa Toledossa normaali kesälämpötila pyörii 35–40 °C tuntumassa) ja modernia, tammikeskeistä viininvalmistusta. Lopputuloksena on matalahappoinen, läski ja makea viini, jonka kaikki mahdolliset nyanssit on saatu hukutettua geneerisen suklaisen tammisuuden alle.

En kyllä ymmärrä, mihin käyttöön tällainen viini sopii: sellaisenaan nautittuna viini on niin älytöntä tykitystä, että jo puolen lasillisen jälkeen tulee ähky, kun taas kypsänmakea mutta melko karvaan tamminen makumaailma, josta puuttuu hyvälle ruokaviinille oleelliset hapot, ei herätä mitään intuitiivisia viini-ruoka-pareja. Kenties joku makealla marinadilla tuunattu BBQ beef? Tiedä häntä. Itsellä tämä viini meni vähän "hukkaostos"-kategoriaan – pitääpä jättää tulevaisuudessa nämä Pago-viinit jenkeille ja jenkkiläiset makumieltymykset omaaville viininystäville.

Lyhyesti: Hallitsevasti suklaisen tamminen, ylikypsän hilloinen, pehmeä ja geneerinen Syrah, josta ei kyllä mitään Espanjaa tahdo löytyä.

Arvio: Tylsä – kuten jo kahdessa aikaisemmassa Griñon-arviossani olen todennut: "[E]n oikein käsitä miksi Vino de Pago -luokitus luotiin nostamaan espanjalaisviinien profiilia, jos viinit ovat tällaisia – sokkona en kyllä rehellisesti voisi mitenkään veikata tätä kyseistä viiniä espanjalaiseksi, päin vastoin; veikkaisin Kaliforniaa tai eteläisen pallonpuoliskon kuumempia viinimaita."

Hinnan (25,00e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Penfolds Grange 2007

Penfolds Bin 95 Grange 2007

• Valmistaja: Penfolds
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Australia
• Alue: South Australia
• Rypäleet: Syrah (97%), Cabernet Sauvignon (3%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~449,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 559,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2009)
• Hinta nyt: 628,10e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2010)

kuva: winestyle

Penfolds Grange on kiistämättä Australian viinimaailman suurin nimi. Tämä ei ole siis mikään mielipide, josta voisi keskustella tai tapella ja vängätä – tämä on yksinkertaisesti fakta.

Penfolds Grange sai alkunsa vuonna 1951, kun Penfoldsin viinintekijä Max Schubert oli kierrellyt Eurooppaa ja vakuuttunut sikäläisistä viininvalmistusmenetelmistä ja viineistä, joita niillä tuotettiin. Hän halusi päästä samaan lopputulokseen, mutta selkeästi australialaisella ilmeellä: näin ollen oli loogista valmistaa viini Syrah'sta – olihan kyseinen rypäle (joka paikallisesti tunnetaan nimellä Shiraz) saanut valmiiksi jo paljon hyvää nimeä ja mainetta. Ensimmäinen kokeellinen Grange valmistettiin vuoden 1951 vuosikerrasta ja ensimmäinen kaupallinen julkaisu vuosikerrasta 1952. Julkaisunsa yhteydessä Grange sai melkoista murskakritiikkiä osakseen (tuolloin makeat väkevöidyt viinit hallitsivat Australian viinituotantoa) ja viinin huonon vastaanoton myötä Penfolds kielsi Schubertia valmistamasta Grangea – Schubert kuitenkin jatkoi viinin tuotantoa yhtiön johdolta salassa. Kun alkuperäiset Granget rupesivat saamaan arvostusta viinien ikääntyessä, sai Schubert käskyn palata valmistamaan Grangea, vaikka hän ei todellisuudessa ollut missään vaiheessa lopettanut viinin tuotantoa ja Grangea on näin ollen tuotettu jokaisena vuosikertana vuodesta 1951.

Alun perin Grange tunnettiin nimellä Penfolds Grange Hermitage, mutta vuonna 1989 Ranskan Hermitage-viinialueeseen viittaava nimi poistettiin Euroopan Unionin painostuksesta. Viinillä oli myös aluksi oma, vuosittain vaihtuva Bin-numeronsa, mutta vuodesta 1964 eteenpäin Grange on tunnettu numerolla Bin 95. Tyypillisesti Grange ei ole 100% Shiraz, vaan usein seassa on myös n. 5% Cabernet Sauvignonia. Erikoiseksi viinin tekee se, että siinä missä Euroopassa kaikki huippuviinit valmistetaan yhden tietyn alueen – monessa tapauksessa jopa vain yhden, huippulaatuisen tarhan – rypäleistä, valmistetaan Grange sekoittamalla todella valtavalta, suuren osan eteläistä Australiaa kattavan alueen rypäleistä sekoittamalla eri alueiden parhaiden tarhojen parhaita rypäleitä. Siinä mielessä Grangea voidaan pitää todellisena uuden maailman anti-terroir-viininä: punaviininä, jossa massiivisuus, vaikuttavuus ja kypsytyskestävyys ovat kaikki kaikessa, ei niinkään alueelle tyypillisyys.

Vuoden 2007 Grange koostuu lähinnä Shirazista, mutta seassa on 3% Cabernet Sauvignonia. Rypäleet ovat kerätty Barossa Valleyn, Mc Laren Valen ja Adelaidessa sijaitsevan Penfoldsin alkuperäisen viinitalon Magill Estaten viinitarhoista. Viini on aluksi kypsynyt 21 kuukautta uusissa amerikkalaisissa hogshead-tynnyreissä (n. 240 litraa) ja tämän jälkeen vielä 3 vuotta pulloissa. Vuosi 2007 oli haastava monilla Etelä-Australian alueilla, sillä hallat kasvukauden alussa tuhosivat merkittävän osan satoa, minkä vuoksi sato jäi keskimääräistä pienemmäksi ja jäljelle jääneet rypäleet kypsyivät melko nopeasti, minkä vuoksi monilla alueilla rypäleet korjattiin totuttua aikaisemmin.

Väriltään Grange on erittäin tumman ja hyvin konsentroituneen mustanpunainen, reunoiltaan korkeintaan hennosti valoa lävitseen päästävä.

Varsin nuorekas tuoksu on todella tömäkkä. Kaikilla mahdollisilla tasoilla. Robustista tuoksusta löytyy ensisijaisesti hyvin tuhtia tammisuutta erilaisissa paahteisen puun, suklaan, kaakaon, espresson ja vaniljan muodoissaan. Tammea siis löytyy. Runsaasti. Tammea. Seasta löytyy kyllä paljon muutakin, kuten tummaa marjaa, muhevaa luumuisuutta, kirsikkahilloa ja hentoa minttua. Tuoksussa on siis todella paljon kaikkea, mutta valtaosaa siitä edustaa tammisuus.

Suussa viini on tiivis, paksu ja erittäin konsentroitunut. Kuivasta mutta rehevästä makumaailmasta löytyy tuoretta mustaherukkaa, kypsää karhunvatukkaa, pippurivetoista mausteisuutta, voimakasta bitteristä puuta, kaakaota, kevyttä vaniljaa ja hentoa luumuhilloa. Tanniineja on melko paljon, mutta ilahduttavasti niin on myös happoja (7,1 g/l), joten viinissä on varsin runsaasti ryhtiä ja rakennetta – lontooksi osuva termi olisi crunchy. Suutuntuma on täyteläinen, jopa erittäin täyteläinen, ja viinillä on suorastaan pureksittava tekstuuri. 14,5% alkoholia peittyy täysin massiivisen rungon alle.

Kielelle jää tammisen mausteisuuden, bitterisyyden ja kevyen suklaisuuden hallitsema jälkimaku, jossa tuntuu myös tuoretta karhunvatukkaa, kevyttä pippuria ja hentoa ylikypsää luumua. Jälkivaikutelma on kohtalaisesti tanniinisen suutakuivattava, viipeylevän tamminen ja pitkäkestoinen.

Kun on tottunut siihen, että monet australialaiset superviinit ovat lähinnä kypsiä hillopommeja ilman sen kummempaa rakennetta, on ilahduttavaa havaita, että Grangessa sentään ryhtiä ja rakennetta löytyy aivan riittämiin – samalla sitä myös ymmärtää paremmin, mistä viinin suosio ja arvostus tulee. Näin nuorena viini on kuitenkin äärimmäisen supertammista tavaraa – viinissä on kyllä erittäin paljon kaikkea, mutta valtaosa siitä tuntuu olevan vain uutta tammea – ja näin ollen ei kyllä niin tippaakaan meikäläisen makuun sopivaa. On kuitenkin muistettava, että näin nuorena korkattu Grange menee täysin hukkaan, sillä viini on tarkoituksella tehty ikää kestäväksi ja voin kyllä kuvitella viinin paranevan merkittävästi kun se saa vuosikymmenen tai pari lisää ikää.

Mutta vaikka viinissä on runsaasti hedelmää, jolla on varaa kehittyä, ja rakennetta, jonka avulla viini pysyy kunnossa vaikka vuosikymmenien ajan, tuntuu mahdottomalta, että noin valtava määrä uutta jenkkitammea hukkuisi jonnekin ajan kanssa. Mutta kai se lienee mahdollista – kenties sitä vaikka pääsisi joskus itsekin testaamaan asian! Grange on kuitenkin tätä nykyä semmoisissa hinnoissa, että itse sijoitan omat rahani mieluummin joihinkin edullisempiin ja vähemmän tammisiin viineihin.

Lyhyesti: Penfoldsin edelleen äärimmäisen nuori ja runsaan tamminen, mutta vaikuttavan rakenteikas ja suurikokoinen kultti-Shiraz.

Arvio: Erittäin hyvä – olisi tehnyt mieli pistää viinille parempikin arvosana, mutta tässä kunnossa viini on vain niin geneerisen tammipommin tuoksuinen ja makuinen, että ei yksinkertaisesti pysty. Jos tammi kuitenkin integroituu vuosien myötä viinin makumaailmaan, noussee viinin pisteet helposti useamman pykälän ylöspäin. Viini kuitenkin huokuu runsaasti potentiaalia.

Hinnan (~449,00e) ja laadun suhde: Surkea – edullisemmallakin voi saada yhtä korkeaa laatua.

Giacosa Fratelli Barbaresco 2007

Giacosa Fratelli Barbaresco 2007

• Valmistaja: Giacosa Fratelli
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Barbaresco
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,74e (Tammikuu 2012, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Muistan elävästi, kun Giacosa Fratellin Barbaresco saapui Alkon valikoimiin vuodenvaihteessa 2012. Ennen valikoimiintuloa ihmeteltiin kovasti, miten ihmeessä Suomeen saadaan Barbarescoa alle kahdella kympillä ja voiko se mitenkään olla edes juotavaa tavaraa? Kun viini lopulta tuli myyntiin, todettiin nopeasti sen olevan, totta mooses, ihan oikeaa, kelpo Barbarescoa. Ei kenties sitä tyylilajin parhainta tai mielenkiintoisinta päätä, mutta hintaluokkansa huomioonottaen verratonta. Itse kävin nappaamassa pullon heti talteen, ja niin taisi tehdä kovin moni muu, koska koko kertaostoerä oli kadonnut Suomesta vain reilussa viikossa. Viinin suosiota varmasti siivitti Hesarissa julkaistu, kehuva arvio viinistä.

Noh, itsellä viini jäi testaamatta heti valikoimiintulonsa jälkeen, minkä sijaan pullo jäi pitämään jöötä kellariin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Tämä ei kuitenkaan ole mikään suuri ongelma, sillä yleensä Nebbiolosta valmistetut viinit (Barolo, Barbarasco, Gattinara yms.) kestävät helposti 8-10 vuotta, parempien tuottajien ja vuosikertojen viinit moninkertaisesti pidempään.

Viinin on tuottanut vuodesta 1895 Neivessä, Barbarescossa, toiminut Giacosa Fratelli. Viinitalo sai alkunsa, kun Neiveen muuttanut Giuseppe Fratelli aluksi löysi myynnissä olevan viinitalon ja hyvin pian tämän jälkeen voitti lotossa, mistä saaduilla rahoilla hänen onnistui lunastaa viinitalo itselleen. Giuseppen pojan, Leonen, johdossa viinitalo muuttui rypäleitä myyvästä maatalosta omaa viiniä tuottavaksi viinitaloksi. Nykyisin talo viljelee 50 hehtaaria rypäleviljelmiä Barolon ja Barbarescon alueilla ja on tullut tunnetuksi perinteistä alueen tyyliä ilmentävistä Nebbiolo-viineistään. Tämä talon perus-Barbaresco on valmistettu Barbarescon alueen eri tarhojen rypäleistä ja se on aluksi kypsynyt 12 kk vanhoissa tammitynnyreissä ja -sammioissa ja sitten 12 kk pulloissa ennen markkinoillelaskua.

Viini tuli kaivettua kellarista aivan tavallisen, kotikutoisen lasagnen kylkeen. Tupladekantoin viinin, eli kaadoin viinin aluksi hengittämään karahviin lasagnen valmistumisen ajaksi. Koska pullon pohjalla oli vähän (no, hädin tuskin ollenkaan) hyvin hienojakoista sakkaa, huuhtaisin pullon pikaisesti. Kun lasagne meni uuniin, kaadoin jo sopivasti ilmaa saaneen viinin karahvista takaisin pulloon ja siirsin pullon jääkaappiin jäähtymään tarjoilulämpötilaan.

Nebbiolo-rypäle sisältää luonnollisesti varsin vähän väriaineita, mistä syystä viinin väri oli luonnollisesti hailakan läpinäkyvä, vaaleahkon kirsikanpunainen. Kahdeksan vuoden iästään huolimatta väri ei ollut vielä saanut vanhempien viinien rusehtavia piirteitä.

Tuoksu on mitä puhtainta Nebbioloa: hapankirsikkaa, savua, soraista maamaisuutta ja pölyisyyttä, taustalla kevyttä kirsikkamarmeladia, hillittyä kukkaisuutta ja hyvin hennosti kuivakkaa, vanhaa puuta.

Suussa viinin yleisilme on klassisen Nebbiolon tyyliin keskitäyteläinen, kuiva, hapokas ja tanniininen. Pinnassa tuntuu hapankirsikkaa, soraisuutta, karpaloa ja savua, taustalla kevyttä vadelmaa ja hentoa salmiakkisuutta. Noin yleisesti viinillä on karuhko, lineaarinen ja kuulaan puhdaspiirteinen yleisilme.

Jälkimaku on kuivakan kirsikkainen, kohtalaisen tuntuvasti tanniininen, hennon karhea, soraisen maamainen, paahdetun mausteinen ja hyvin hennon puinen.

Giacosa Fratellin perus-Barbaresco ei ole mitenkään ihmeellinen tai suuri Barbaresco, mutta sellaista ei nyt tähän hintaan pitäisikään odottaa ja tyylilajissaan (edukas laatu-Nebbiolo) viini on kuitenkin vallan erinomainen tapaus! Kun Barbarescoja on ihan paikan päältä Piemontesta lähes mahdotonta saada alle kahden kympin (puhumattakaan oikeasti hyvistä sellaisista), on ihastuttava, lajityypillinen Barbaresco Alkosta reilulla viidellätoista eurolla varsinainen löytö – ei ole siis lainkaan ihme, että viini katosi aikanaa hetkessä kauppojen hyllyiltä!

Viini on kestänyt hienosti jo 8 vuotta kellarissa ja voin kuvitella, että se todennäköisesti pitää kutinsa vielä vähintään toisen samanmoisen ajan. Kenties viini voi myös kehittyä hieman edelleen, mutta kovinkaan merkittävää muutosta ei kannata enää odottaa – kyseessä on kuitenkin simppelihkö, perustason Barbaresco, josta ei tule edes pitkällä kellaroinnilla suurta viiniä. Jos siis tämä kyseinen viini sattumalta edelleen makailee kellarissa, suosittelen harkitsemaan sen korkkaamista, sillä viini tuntuu saavuttaneen huippunsa jo tovi takaperin.

Lyhyesti: Simppelinpuoleinen ja hieman karuhko, mutta myös puhdaspiirteinen ja kaikin puolin klassinen Barbaresco naurettavan edulliseen hintaan.

Arvio: Tyylikäs – koska reilulla viidellätoista eurolla ei voi kovinkaan kummoista Nebbioloa odottaa, onnistuu näin tasapainoinen ja tyylipuhdas Barbaresco yllättämään enemmän kuin äärimmäisen positiivisesti. Ei tämä mikään maaginen super-Barbaresco ole, mutta ehdottomasti ylisuoriutuja hintaluokassaan.

Hinnan (16,74e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Skaramuča Dingač Sweet 2007

Skaramuča Dingač Sweet 2007

• Valmistaja: Vina Skaramuča
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, Vrhunsko Vino Dingač
• Maa: Kroatia
• Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
• Rypäleet: Plavac Mali
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 50 Kn (~6,59e; Heinäkuu 2015, Wine Bar Skaramuča)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä on taas näitä viinejä, joiden olemassaolosta en tietäisi mitään, ellen olisi itse maistanut niitä. Tästä viinistä kun ei löytynyt netistä minkäänlaista tietoa tai kuvamateriaalia, vaikka kuinka yritti etsiä. Todistettavasti olen kuitenkin viiniä maistanut ja kyllä pullo tämmöistä myös kulkeutui matkalaukuissamme tuliaiseksi. Paremman puutteessa voin tässä kuvailla pulloa: se oli pitkä ja kapea jälkiruokaviinipullo, jossa oli hempeän vaaleanpunainen etiketti.

Tähän viiniin tuli törmättyä Dubrovnikin sivukaduilta löytyneessä viinibaarissa, jonka taustalla häärää Potomjessa, Pelješacin niemimaalla sijaitseva Skaramučan viinitalo. Koska pohjilla oli juuri tuhti illallinen, tuntui makea jälkiruokaviini idean tasolla tuhteja punaviinejä sopivammalta vaihtoehdolta tilanteeseen. Viini tuli lähes jääkaappikylmänä (mikä sopi enemmän kuin mainiosti, koska vielä iltakahdeksankin aikaan Dubrovnikissa oli hellettä lähemmäs 35 astetta) ja sen mukana ilmestyi pöytään maukkaita pikkuleipiä ja lyömättömän maukkaita, appelsiinin kuoresta valmistettuja arancini-herkkuja.

Kyseessä on siis tuhteja punaviinejä tuottavasta Plavac Malista valmistettu punainen jälkiruokaviini, joskin viinin valmistusprosessi ja kaikki muu oleellinen data on hämärän peitossa, koska viinitalon omilta sivuilta (tai mistään muualtakaan) ei viiniä löydy. Veikkauspohjalta sanoisin viinin olevan valmistettu rusinoiduista rypäleistä.

Viinillä on hyvin konsentroituneen oloinen habitus: se on väriltään läpinäkymättömän punamusta ja lasissa hieman jähmeäliikkeisen oloinen.

Runsaassa tuoksussa tuntuu runsaasti makeita, hilloisia piirteitä: kirsikkamarmeladia, kypsää mustikkaa, tummista metsämarjoista tehtyä hilloa ja murskattua karhunvatukkaa.

Viinillä on suussa hyvin täyteläinen ja mehukas olemus. Runsas ja makea maku toistaa uskollisesti tuoksun piirteitä: mustikkaa, karhunvatukkahilloa, kirsikkamarmeladia, luumukeittoa ja hentoa mausteisuutta. Runsaanpuoleinen alkoholi tuntuu kevyenä tulisuutena makumaailmassa. Hapokkuus tuntuu olevan melko matalaa, mutta melko runsas, jauhoinen ja kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus tuo mukavaa tiiviyttä ja särmää kokonaisuudelle, eikä yleisilme jää höttöiseksi.

Makeassa jälkimaussa kielelle jää taatelia, kuivattua luumua, pippurista mausteisuutta ja hennosti kypsää mustaherukkaa samalla kun alkoholi tuo pintaan hillittyä tulisuutta. Viinistä jää suuhun lämmin, makea ja kestoltaan keskipitkä jälkivaikutelma, jossa tanniinit kuivattavat suun limakalvoja ja jättävät jälkeensä hentoa bitterisyyttä.

Viini vaikutti olevan juuri sellainen, mitä odotinkin: tuhti ja kypsä Dingačin alueen Plavac Mali reilulla jäännössokerilla. Lopputulos oli kuitenkin yllättävän tasapainoinen ja toimiva, kuin jonkinlainen semi-portviini kroatialaisista rypäleistä – sillä erotuksella, että viinin alkoholi oli omaa, eikä lisättyä tislettä.

Skaramučan viinibaarissa lasillinen maksoi 40 Kunaa (~5 euroa) ja 0,375-pullollinen 100 Kn (~13e); lisäksi mukaansa ostamalla pullon sai kivasti 50% alennuksella. Lasillinen pikkuleipien ja erityisesti kuivattujen ja sokeroitujen appelsiinikuori-"karkkien" oli erittäin toimiva jälkiruoka; juuri sellainen, jota oli ruvennut kaipaamaan kävellessä Duvronikin vanhanakaupungin helteisiä katuja tanakan ravintolaillallisen jälkeen. Maailman omaperäisimpiin punaisiin jälkiruokaviineihin Skaramučan makea Dingač ei kuulu, mutta se osoittaa hyvin, kuinka näppärästi Plavac Mali taittuu luontevasti moneen eri tyyliin. Toivottavasti muutkin alueen tuottajat innostuisivat tästä tyylistä, sillä näkisin mielelläni enemmänkin makeita Dingačeja; tässä viinissä olisi mielestäni ainesta enemmän alueelliseksi viinityyliksi kuin yhden tai kahden tuottajan silloin tällöin valmistamaksi kuriositeetiksi!

Lyhyesti: Makea, tumman marjainen, tiiviin tanniininen ja varsin maukas jälkiruokaviini lähinnä pelkästään kuivia punaviinejä tuottavasta Dingačista.

Arvio: Hyvä – mainio pikku jälkiruokaviini. Paikallaan tilanteissa, joissa intensiivinen ja runsaan alkoholinen Portviini voi olla jo liikaa.

Hinnan (~6,59e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

McGuigan Bin 9000 Sémillon 2007

McGuigan Bin 9000 Hunter Valley Sémillon 2007

• Valmistaja: McGuigan Simeon Wines
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Australia
• Alue: New South Wales, Hunter Valley
• Rypäleet: Sémillon (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 24,50e (Kesäkuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 19,59e (Syyskuu 2015, Alko)

Tässä bongasin hiljattain, että Alkon valikoimien ainoa Hunter Valley Sémillon siirtyi valikoimista poistuviin tuotteisiin. Samalla tajusin, että olen jostain syystä unohtanut kirjoittaa arvostelun tästä kyseisestä viinistä, vaikka nappasinkin pullon testiin tuoreeltaansen tultua valikoimiin reilu vuosi sitten. Noh, korjataan asia nyt hieman jälkijunassa. Viini on siis testattu alkusyksystä 2014 ja arvion havainnot heijastelevat tätä.

Melko lämmin Australia ei ole tullut kepeiden valkoviinien saralla erityisen tunnetuksi. Tämä johtuu osittain siitä, että valtaosa Australian viinialueista sopii paremmin tanakoiden punaviinien kuin raikkaiden valkoviinien tuottamiseen, ja osittain siitä, että maassa on perinteisesti keskitytty enemmän hyvin runsaisiin, muhkeisiin, trooppista hedelmää ja runsasta tammea tarjoileviin blockbuster-Chardonnay-viineihin. Etsivä kuitenkin löytää, esimerkiksi Clare Valleyn Rieslingit ovat parhaimmillaan vertaansa vailla ja mannermaan ulkopuolella Tasmanian saari on jo pidempään ollut varsin laadukkaita, kepeitä ja raikkaita viinejä tuottavan alueen maineessa.

Oma lempparini on kuitenkin Australian itärannikolta löytyvä Hunter Valley, jonka erikoisuus on jostain kumman syystä Sémillon. Erikoiseksi tämän homman nimittäin tekee se, että Sémillon on yleensä tunnettu tuhteja, trooppisen hedelmäisiä ja melko matalahappoisia viinejä tuottavana lajikkeena. Sen sijaan Hunter Valleyssa Sémillon on perinteisesti aina korjattu hyvin varhain – modernin viininvalmistusperinteen mukaan jopa "liian varhain" – jolloin rypäleistä saadaan hyvin kepeitä, ohuita ja viiltävän hapokkaita viinejä. Hunter Valley Sémillon kuitenkin saa oman maagisen puolensa iän myötä: näillä viineillä kun on yleensä tapana muuttua n. 5-10 vuoden kypsyttelyn jälkeen hurmaavan runsaiksi, paahteisiksi ja vivahteikkaiksi viineiksi. Olikin siksi oikein hauska veto Alkolta ottaa valikoimiinsa jo valmiiksi hyvin ikää saanut Hunter Valley Sémillon, jota ei ole pakko unohtaa kellariin vuosikausiksi.

Viinin tuottanut McGuigan on alun perin pienenä perheyrityksenä 1880-luvulla aloittanut viinintuottaja – tuolloin Owen McGuigan alkoi viljellä viinejä saadakseen hieman lisää kassavirtaa maatalonsa tuotteiden myyntikuvioihin. Perustamisensa jälkeen, viimeisten reilun sadan vuoden aikana McGuigan on fuusioitunut Simeon Winesin kanssa Australian neljänneksi suurimmaksi viinintuottajaksi ja rakennuttanut toisen viinitalon Barossan laaksoon.

Syvä ja intensiivinen limetinvihreä väri, joka taittuu ujosti kehittyneeseen kellervään.

Runsaasta, intensiivinen ja selkeästi kehittynyeestä tuoksusta erottuu jännää epä-tammista (joskin monia tammen suuntaan huijaavaa), leipäistä paahteisuutta joka yhdistyy hentoon reduktiiviseen ruutisuuteen tai savuisuuteen, jopa poltettuun voihin, kypsää sitruksisuutta, ei-Rieslingmäistä petrolisuutta, kukkaisia vivahteita, kevyttä mausteisuutta, hillittyä keltaista hedelmää ja aavistuksen verran vahamaisuutta tai jopa kumimaisuutta.

Suussa viini on kuiva, kohtalaisen täyteläinen ja runsas sekä melko hapokas ja sopivan sähäkkä, vaikkakin samalla kehittyneelle valkoviinille tyypillisen rauhallinen. Makupuolelta löytyy kypsää sitruksisuutta josta löytyy myös hennon limettisiä piirteitä, tuoretta viheromenaa, yrttisyyttä, maltillista persikkaa ja hentoa petrolisuutta. Viinin paahteinen ja jopa kevyesti voinen aromimaailma tuo yrttisten piirteiden kanssa mieleen yrttivoilla voidellun paahtoleivän. Makua sävyttää kevyt, hienostunut mineraalisuus ja maun yleisilme on selvästi kehittyneistä piirteistään huolimatta mukavan freesi.

Melko intensiivinen jälkimaku on melko tuntuvan hapokas ja jopa sitruksisen kirpeä. Kielelle jää tuoreen omenainen, mukavan kalkkisen mineraalinen, kevyen hunajainen, voimakkaan voinen ja melko paahteinen mutta samalla raikas ja suutapuhdistava, kestoltaan erittäin pitkä jälkivaikutelma.

McGuigan on tunnettu isona ja monesti ehkä hieman turvallisia ja yllätyksettömiä viinejä tuottavana talona, mutta ainakin tämä Hunter Valley Sémillon yllätti varsin positiivisesti – kenties siksi, että tällä oli kerrankin vähän enemmän ikää! Yleensä kun nämä viinit kehotetaan juomaan +5 vuoden iässä, mutta markkinoille ne tulevat vuoden, korkeintaan kahden ikäisinä – harvalle tulee mieleenkään, että kepeää ja sitruunaisen hapokasta aussiviiniä kannattaisi kellaroida! Tämän viinin tapauksessa tuo ongelma on kuitattu näppärästi kertaheitolla tuomalla se Alkon peräti 7 vuoden iässä (ja nyt se poistuu 8-vuotiaana) ja hommahan toimii mainiosti! Viini antaa oivan oppitunnin siitä, miksi Hunter Valleyn Sémillonia kannattaa hillota kellarissa riittävän kauan: viinistä tulee jotain muuta, paljon suurempaa, kun se kehittyy.

Tässä viinissä oli havaittavissa helposti tuo kehittyneen Hunter Valleyn toast, josta niin usein puhutaan – en ihmettele, että monet ovat puhuneet arvioissaan tämän viinin kohdalla voimakkaan paahteisesta tammesta, vaikka viini ei ole tammea nähnytkään – mutta suorastaan hämmentävää oli, miten viiniin oli kehittynyt myös erittäin voimakkaan voimaisia ja kermaisia piirteitä. Usein tuollaiset piirteet syntyvät malolaktisesta käymisestä, kun taas ymmärtääkseni Hunter Valleyn Sémillon ei koskaan käy läpi malolaktista käymistä, jotta viinissä säilyisi sille ominainen kirpakka hapokkuus. Toinen mielenkiintoinen havainto oli viinin petrolinen häivähdys, sillä yleensä vain vanhempi Riesling tuppaa saamaan noita piirteitä iän myötä.

Yleisesti McGuiganin Bin 9000 Sémillon on varsin hyvää kamaa, joskin myös sieltä hieman Hunter Valleyn helpostilähestyttävämmästä päästä – viinissä kun on myös 5 g/l jäännössokeria, joka korostaa hedelmää ja pehmentää hapokkuutta. Valittaa ei kuitenkaan voi, sillä yleisesti viinin taso on silti korkealla ja vihdoinkin on ollut mahdollista ostaa Alkon valikoimista valmiiksi kellaroitua Hunter Valley Sémillonia. Sääli, että viiniä tuli vain rajattu kertaostos ja tällä hetkellä hyllyiltä löytyy vain viimeiset pullot, minkä jälkeen Alkon valikoimista ei taaskaan löydy ainuttakaan Hunter Valleyn Sémillonia.

Lyhyesti: Tyylikkäästi iän myötä voimakkaan paahteiseksi, kevyen voimaiseksi ja hennon petrolisesti kehittynyt Hunter Valleyn Sémillon.

Arvio: Erittäin hyvä – nykytilassaan viini on mainio, hieman kehittyneempiä piirteitä ilmaiseva ruokaviini, mutta muutamilla lisävuosilla tästä tullee mainio, sellaisenaan nautittava fiilistelyvalkkari.

Hinnan (24,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

d'Angelo Caselle Aglianico Riserva 2007

d'Angelo Vigna Caselle Aglianico del Vulture Riserva 2007

• Valmistaja: Casa Vinicola d'Angelo
• Tyyppi: Punaviini, DOC Aglianico del Vulture Riserva
• Maa: Italia
• Alue: Basilicata, Potenza, Vulture
• Rypäleet: Aglianico (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 13,90e (Maaliskuu 2014, Weinhandel-Italien)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: d'angelo

Etelä-Italia ei ole onnistunut juurikaan profiloitumaan laatuviinien tuottajana, toisin kuin Pohjois- (Piemonte, Veneto, Friuli) ja Keski-Italia (Toscana). Massat toki tuntevat halvaakin halvemmat bulkkiviinit Sisiliasta ja Apuliasta, mutta monelle vakavammin viinejä harrastelevalle Etelä-Italia on sokea piste, sillä sieltä nähdään tulevan vain noita edullisia bulkkiviinejä. Jotkut ovat saattaneet joskus kuulla Mastroberardinojen viineistä ja Sisiliassa kuulemma on myös pari laatutuottajaa, mutta muuten todennäköisyys löytää kelvollista laatuviiniä Italian saappaanpohjan tuntumasta on olematon. Näinkö?

No ei. Melko harvoin eteläisen Italian viinit kustantavat suuria määriä, mutta tämä ei niinkään viittaa siihen, että viinit olisivat kehnolaatuisia, vaan siihen, että viineillä ei ole suurta kysyntää ja hinnat pysyvät kohtuullisella tasolla. Järkevän hintaisia, mainioita viinejä voi löytää hyvin jopa Alkostakin – etsikää vaikka käsiinne pullo Barbagliota tai joku Castel del Monten alueen viineistä!

Yksi Etelä-Italian arvostetuimpia viinialueita on Basilicatassa sijaitseva Aglianico del Vulture, jossa valmistetaan intensiivisiä punaviinejä Aglianico-rypäleestä tuliperäisessä maassa Vulture-vuoren rinteillä, keskimäärin puolen kilometrin korkeudella merenpinnasta. Näin korkealla kesäpäivät ovat kuumat, mutta yöt kylmät, mikä antaa rypäleille hyvin hitaan mutta tasaisen kypsymiskauden – rypälet usein korjataan jopa vasta marraskuun puolella. Ulkomailla asti alueen arvostus on melko rajattua, mutta esimerkiksi italialainen gourmetjulkaisu Gambero Rosso pitää aluetta ehdottomasti yhtenä Italian parhaista.

Tämä kyseinen viini päätyi käsiini vuosi sitten Weinhandel Italien -nettikaupasta tehdyn tilauksen mukana. Viinin on tuottanut arvostettu perheomisteinen d'Angelo, joka viljelee noin 40 ha alalla Aglianicoa. Viini on Riserva-merkitty, mikä Aglianico del Vulturen tapauksessa merkitsee 5 vuoden kypsytystä. Tästä ajasta 2 vuotta viini on kypsynyt perinteisissä, suurikokoisissa botte-tynnyreissä.

Väriltään viini on tasaisen kirsikanpunainen, joka taittuu ujosti kehittyneeseen rusehtavaan. Viinin vajaan 8 vuoden ikä rupeaa jo pikku hiljaa heijastumaan väriinkin.

Tuoksu on melko intensiivinen ja moniulotteinen: viikunaa, kypsää mustaherukkaa, kosteaa tupakanpurua, kuivahtaneita makeita kirsikoita, hillittyä metsänalusta, kevyesti kuivattuja luumuja, hentoa kaakaomaista makeutta ja ujoa lantaisuutta.

Suussa kieltä tervehtii viinin intensiivinen, melko täyteläinen ja runsauteen nähden mukavalla tavalla hapokas maku. Makupuolelta löytyy niin kypsää kirsikkaa kuin hapankirsikkaakin, kevyttä luumuisuutta, maltillista kuivalihaa, hentoa herukkaa, ujoa lantaisuutta, makeaa mausteisuutta ja kivaa, särmää tuovaa bitteriä, joka tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tyypillinen piirre Aglianicolle. Yleisilmeeltään viini on hyvin tanniininen, rakenteikas ja eloisa.

Intensiivinen jälkimaku on kivisen mineraalinen, mehukkaan hapankirsikkainen, hennon herukkainen, tuntuvan bitterinen ja runsailla tanniineillaan reippaasti suutakuivattava. Suuhun jää varsin pitkäkestoinen, auringonpaahtama ja vettä kielellenostattava jälkivaikutelma.

Tiivistettynä tästä viinistä on pakko sanoa lyhyesti vain kaksi sanaa: "törkeän hyvä". Kokonaisuus on maultaan ihastuttavan mehukas ja vivahteikas, hienosti jo kehittynyt – vaikkakin selvästi vielä hyvin nuori – ja upean rakenteikas. Viinistä löytyy tosiaan sen verran tanniineja, että ilman purtavaa viini vetäisee ikenet ja muut limakalvot helposti jo yhdellä siemauksella hiekkapaperiksi, eli missään nimessä kepeäksi seurusteluviiniksi tätä ei kannata harkita.

Kellarointipotentiaalia Riserva Caselle tarjoaa naurettavan paljon viinin suhteellisen edulliseen hintaan. Vaikka kymmenvuotispäiviin on jäljellä enää pari vuotta, on viinissä hedelmää, tanniineja ja happoja vielä kuin pienessä pitäjässä. Jos siis kellarissa riittää tilaa, suosittelen metsästämään tätä heti laatikollisen kellariin – viini tarjoaa upeaa, kypsää ja mukavalla tavalla tiukkaa, hedonistista tunnelmointia tässä vaiheessa, mutta lupailee hyvin potentiaalia useamman vuosikymmenen kypsytykseen.

En ihmettele lainkaan miksi parhaita Etelä-italian Aglianicoja pidetään yksinä maan parhaista viineistä – ne ovat kyllä millä tahansa mittarilla mitattuna julmetun hyvää tavaraa.

Lyhyesti: Intensiivinen, vivahteikas, hienosti jo kehittynyt mutta edelleen erittäin nuori, mehukas ja hyvin tanniininen Vulture-vuoren Riserva-Aglianico.

Arvio: Erinomainen – todella upea esitys, joka vaivattomasti valaisee sitä potentiaalia, mikä monelta on jäänyt pimentoon Etelä-Italian viinien osalta.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Pyramid Valley Hille Vineyard Sémillon 2007

Pyramid Valley Growers Collection Hille Vineyard Sémillon 2007

• Valmistaja: Pyramid Valley Vineyards
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Uusi-Seelanti
• Alue: South Island, Marlborough, Brancott Valley
• Rypäleet: Sémillon (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Joulukuu 2014)
• Hinta nyt: n. 28,00e (Maaliskuu 2015, wine-searcher.com)

kuva: winedirect

Olen aikaisemminkini kirjoitellut Pyramid Valley Vineyardsista, tuosta yhdestä Uuden-Seelannin biodynaamisen viljelyn ja hyvin "luonnollisten" viinien tuottamisen keskittyneestä pientuottajasta – jos kiinnostaa, vilkaise toki arvioni talon Angel Flower Pinot Noirista.

Tämä viinitalo on hyvä romuttamaan käsityksiä siitä, että uudessa maailmassa tuotetaan vain ylikypsiä liukuhihnaviinejä ja ainoastaan Euroopassa sijaitsee natural-henkisiä pientuottajia. Siltä se kyllä usein saattaa tuntua, sillä näitä kuriositeettituottajia toiselta puolelta maapalloa tuodaan niin paljon vähemmän meille tänne Suomeen kuin esimerkiksi ranskalaisia tai italialaisia, jotka sijaitsevat käytännössä naapurissa!

Pyramid Valleyn filosofia pyörii siis biodynaamisuuden ja käsittelemättömän viininvalmistuksen periaatteilla. He tuottavat itse omilta tarhoiltaan lähinnä Pinot Noiria ja Chardonnayta, mutta he valmistavat myös muita viinejä vuokraamalla luotettavilta tuottajilta palstoja heidän viinitarhoistaan. Näillä tarhoilla he viljelevät ilman torjunta-aineita, mutta hyvin perinpohjaisin viljely- ja köynnöksenhoitomenetelmin. Yleensä tuloksena on merkittävästi pienempi sato (n. 40-60% normaalista tarhan tuotannosta), mutta nämä rypäleet ovat poikkeuksellisen kypsiä ja aromeiltaan intensiivisiä verrattuina muihin tarhan rypäleisiin. Näistä rypäleistä Pyramid Valley valmistaa viinin ilman lisäaineita, viljeltyjä hiivoja, sulfiitteja, kirkasteita, suodatuksia jne. Normaali käyminen luonnonhiivoilla saattaa kestää kuukausia ja luonnollinen malolaktinen käyminen jopa vuoden. Lopuksi viini pullotetaan lappoamisen ja luonnollisen kirkastumisen (sakka laskeutuu tynnyrin pohjalle) jälkeen ilman suodatusta ja korkeintaan tarvittaessa pienellä sulfiittilisäyksellä. Nämä viinit myydään Growers Collection -nimen alla; vuokrattu palsta merkitään myös etikettiin. Pyramid Valleyn Claudian ja Miken mukaan nämä viinit eivät niinkään ole suuri tulonlähde (johtuen mm. vuokratun palstan hinnasta ja sen suhteellisen pienestä satomäärästä), vaan he haluavat tehdä ainutlaatuisia, ikimuistoisia viinejä myös niistä lajikkeista ja terroireista joita he eivät omista.

Tämänkertainen viini tuli Repository-blogin Oton organisoimissa illanistujaisissa vastaan (tattista vaan siis siihen suuntaan!). Sen rypälelajike on Sémillon, joka normaalisti tuottaa Bordeaux'ssa ja uudessa maailmassa hyvin läskejä, raskastekoisia ja trooppisen hedelmäisiä valkoviinejä. Poikkeuksena on Australian Hunter Valley, jossa rypäleet poimitaan tyypillisesti hieman raakoina ja lopputuloksena alue tuottaa upeasti ikääntyviä, kepeitä, raikkaita ja hapokkaita, jopa suorastaan Riesling-mäisiä valkoviinejä.

Hille Vineyard Sémillon on väriltään vihertävänkeltainen. Viinin suodattamattomuus näkyy selkeästi viinin utuisen sameahkossa ulkonäössä.

Viinin kiehtova, jännä ja vivahteikas tuoksu herättää heti mielenkiinnon: aivan ensimmäiseksi tuoksusta nimittäin erottuu selvä, kuivakka, tuoretta chiliä muistuttava pyrasiininen aromi. Villistä ja runsaan aromaattisesta tuoksusta erottuu myös Sémillonille tyypillisiä persikkaisia, kevyen kukkaisia sävyjä ja ujon hunajaisia, jotka antavat viinille kypsän yleisilmeen, mutta seasta löytyy myös merkittävästi hyvin vihertävän vegetaalisia sävyjä, kuten parsaa ja pajua. Viinin aromikas, kypsänmakeaa ja vihreän vegetaalista paradigmaa sekoittava tuoksumaailma saa pään pyörälle jo ennen kuin ensimmäistäkään hörppyä on tullut ottaneeksi!

Viinin ensivaikutelma on hyvin hapokas, suorastaan kirpeän sähäkkä – tällaista hapokkuutta Sémillon on tuottanut vain Hunter Valleyn Sémilloneissa – mutta samalla lajiketyypillisesti melko täyteläinen ja runsas. Makumaailmaa hallitsee freesi sitruksisuus, viheromenaisuus ja kevyt vahamaisuus, mutta taustalta löytyy myös kevyttä, tuoksusta tuttua tuoretta chiliä, hillittyä kukkaisuutta, maltillista mineraalisuutta ja aavistus todennäköisesti iän mukanaan tuomaa hunajaista paahteisuutta, joka vie uudestaan mielikuvat Hunter Valleyn Sémilloniin – tällä kertaa jo ikääntyneeseen sellaiseen. Vaikka kokonaisuus on täyteläinen, on viinin yleisilme hyvin freesi ja erittäin eloisa.

Yhtä lailla eloisassa jälkimaussa tuntuu voimakkaampaa, jopa suolaista mineraalisuutta, greippivetoista sitrushedelmää, hunajaa, kevyttä chilimäisyyttä ja hennosti aasialaisia mausteita. Kestoltaan keskipitkässä tai pitkähkössä jälkivaikutelmassa runsas hapokkuus korostuu ja muiden aromien häipyessä kieleltä, hunajainen ja hienosti kehittynyt paahteisuus jää elämään.

Pyramid Valley delivers, again. Tämä Sémillon on runsaalla hapokkuudellaan ja vihertävillä aromeillaan selvästi lähempänä Hunter Valleyn Sémilloneja kuin tyypillisesti uuden maailman raskastekoisia kötöstyksiä, mutta silti aivan suoria yhtäläisyysviivoja ei voi vetää tämän ja Hunter Valleyn välille. Tästä viinistä nimittäin löytyy paljon kypsempiä ja runsaampia elementtejä, kuin Hunter Valley Sémilloneista tyypillisesti – mutta samalla voimakkaasti chilimäisiä pyrasiineja ja muita hyvin vegetaalisia aromiaineita, jotka vihjaavat vielä Hunter Valleyta raaempiin rypäleisiin. En tiedä mistä on kyse, onko rypäleet kypsyneet äärimmäisen epätasaisesti, vai onko kyseessä esimerkiksi spontaanin käymisen tuomia piirteitä – mutta nämä eivät haittaa. Oleellisin asia on se, että tämä viini on fantastisen raikas, ylettömän mielenkiintoinen, erittäin helpostijuotava ja superherkullinen! Voin kyllä ymmärtää, että jos vegetaalisia ja chilimäisiä piirteitä pitää makuvirheenä ja raa'an viinin merkkinä, ei tämä uppoa, mutta muuten näin freesi, mineraalinen, tasapainoinen ja ainutlaatuinen viini on puhdasta makujen juhlaa.

Lyhyesti: Hyvin jännittävä, runsas mutta samalla erittäin rapsakka ja raikas terroir-Sémillon Uudesta-Seelannista, joka yhdistelee hämmentävällä ja yllättävän toimivalla tavalla hyvin kypsää hedelmää ja lähes raa'ahkoa vihreyttä.

Arvio: Erinomainen – tässä on viini, joka onnistuu näyttämään mihin kaikkeen Sémillon voi osaavissa käsissä taittua! Hille Vineyard sopii niin hardcore viininörtti -tason fiilistelyyn kuin rakenteikkaaksi ruokajuomaksi.

Hinnan (n. 28,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.