Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste hinta 5-8e. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hinta 5-8e. Näytä kaikki tekstit

12.1.22

Montaria Vegan Branco 2019 & Tinto 2019

Montaria Vegan Branco 2019
  • Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
  • Tyyppi: Valkoviini, VR Alentejano
  • Maa: Portugali
  • Alue: Alentejo
  • Rypäleet: Antão Vaz, Arinto
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards)
  • Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 

Montaria Vegan Tinto 2019
  • Valmistaja: Parras Wines, Herdade da Candeeira
  • Tyyppi: Punaviini, VR Alentejano
  • Maa: Portugali
  • Alue: Alentejo
  • Rypäleet: Alicante Bouschet, Syrah, Tempranillo
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 5,43e (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards))
  • Hinta nyt: 5,43e (Joulukuu 2021, Portugal Vineyards)

 kuva: portugalvineyards

Viime postauksessani kerroin, että sain tässä loppusyksystä laatikollisen viinejä arvioitavaksi Portugal Vineyardsilta. Jatketaanpa aloitettua urakkaa ja isketään nyt kaksi pulloa yhteen postaukseen, kun kerran sen verran samasta puusta veistettyjä sattuivat olemaan.

Tosiaan, kuten viimeksi jo mainitsin, jotta saisin nämä viinit arvioitua jossain järjellisessä ajassa, päätin koota niistä pienen sokkomaistelun muutamalle tutulle lähipiirin viininharrastajalle. Tämän sokkomaisteluni ensimmäisiksi kahdeksi viiniksi päätin valita speksiensä puolesta melko geneerisiltä perusviineiltä vaikuttaneet Montaria Vegan puna- ja valkoviinin.

Viinit on tuottanut lukemattomiin erilaisiin viinibrändeihin keskittynyt Parras Wines, jonka loputtoman oloisesta katalogista löytyy perinpohjaisesti kahlaamalla myös tämä Montaria-viinibrändi. Yhtiön sivujen perusteella jäi kyllä epäselväksi omistaako Parras Wines yhtään rypäleitä tai valmistavatko he edes viinejä – etiketistä sain selvää lähinnä että viinit ovat engarrafado por Herdade da Candeeira, eli Parras Wines ei ainakaan pullota viinejään.

Pakko tässä myös mainita, että pidän itse hieman vieraana, että viinin pääasiallisena markkinointikärkenä on vegaanisuus. Vaikka viineissä voidaankin jos jonkinlaisia eläinperäisiä tuotteita käyttää osana viljely- ja valmistusprosessia (katson erityisesti suuntaasi, biodynaamisuus), on ylivoimaisesti todennäköisintä törmätä eläinperäisiin ainesosiin vain viinin kirkastusvaiheessa, jossa kirkastamiseen voidaan käyttää mm. maitoproteiini kaseiinia, gelatiinia, kananmunan valkuaisia tai isinglassia eli kuivattua kalan uimarakkoa. Näitähän ei tuottajan ole kuitenkaan mikään pakko käyttää, vaan monet tuottajat käyttävät kirkastuksessa joko savipohjaista bentoniittia tai jättävät viininsä kokonaan kirkastamatta. Tällaisia vegaanisia menetelmiä käyttävät lukemattomat tuottajat ympäri maailman, mutta ei tällaisten viinien etiketissä lue isolla VEGAN. Soisin kyllä kernaasti, että takaetiketissä mainittaisiin ohimennen, jos viini on valmistettu vegaanisesti, mutta jos etuetiketti huutaa vegaanisuutta, alkaa kuulostaa jo maistamattakin siltä, että viinissä ei ole mitään muuta myyvää tekijää ja sitä koetetaan nyt saada myytyä edes sillä, että se on vegaanista ja sehän on nykyisin trendikästä, eiks je? No kyl maar!

Pistetään siis arvioiden, ensimmäisenä valkoinen Vegan:

Lajikepohjana viinissä on Alentejon perinteinen Antão Vaz, joka kypsäksi päästessään tuottaa aromaattisempia ja trooppisempia viinejä, joskin tuoreeltaan poimittuna taittuu enemmän kepeämpään, neutraalimpaan ja hapokkaaseen. Kumppanina mukana on Lissabonin suunnalta kotoisin oleva Arinto, joka korkealla hapokkuudellaan, sitruunaisella hedelmällään ja mineraalisemmalla ilmaisullaan tuo tyypillisesti sekoituksiin kepeyttä ja ryhtiä. Valmistusteknisesti en osaa sanoa oikein muuta, kuin että viini on käytetty ja kypsytetty terästankeissa, sen valmistuksessa ei olla käytetty mitään eläinperäistä ja alkoholia löytyy 12,5%.

Lasissa viinillä on nuorekas kellanvihreä väri.

Tuoksu on hieman tympeän ja teollisen oloinen. Yleisvaikutelmaa hallitsee epämääräinen muovisuus, minkä ohella tuntuu epämääräistä, parfymoitua käsirasvaa, hillittyä villaisuutta, kevyttä punaisen omenan hallitsemaa hedelmäisyyttä ja ujoa nallekarkkimaista primäärihedelmää. Mitään suuria hurraahuutoja ensivaikutelma ei onnistu herättämään.

Suussa viini on tuoksun tapaan melko ankea. Yleisilme on vaatimaton ja makumaailma hieman ohuenpuoleinen, rungoltaan viini on keskitäyteläinen. Kielellä pyörii melko hillityllä intensiteetillä laventelista yrttisyyttä, hieman tuoretta valkoherukkaa, kevyen bitteristä kvitteniä, hentoa kivistä mineraalisuutta ja ujoa villaa. Kokonaisuus on sentään suht korkea hapoiltaan, eli vaikka viini muuten tuntuu melko vaisulta, on sillä sentään ryhtiä ja rakenteen tuntua.

Lopuksi viinistä jää suuhun lyhyehkö, hieman tympeä ja kevyen karvas jälkivaikutelma. Vaatimattomasta jälkimausta voi erottaa epämääräistä muovisuutta tai liuotinmaisuutta, hieman laventelivetoista yrttisyyttä, hentoa omenaisuutta ja ujoa omenankuoren bitteriä.

Kaiken kaikkiaan tämä valkoinen Montaria Vegan on melkoinen pettymys: se on simppeli, hieman ohut ja aromaattisesti vaatimaton Alentejon valkoinen, jossa kokonaisilmettä sävyttää hillitty ja epämiellyttävähkö muovisuus. Viini maistuu sellaiselta halvalta valkoviiniltä, johon käytetyt rypäleet on viljelty määrä – ei laatu – mielessä. Muutamat maistelun osallistujat kyllä sanoivat viinin olevan yleisolemukseltaan ihan portugalilaisen oloinen, mutta omaan makuuni kokonaisuus oli niin epämääräinen ja vaatimaton, että se olisi voinut tulla suurin piirtein mistä päin maailmaa tahansa.

Sitten punainen Vegan! Toivottavasti tämä ei olisi yhtä suuri pettymys.

Tässä lajikepohjana on kolme Alentejon kenties viljellyintä rypälettä: Alicante Bouschet, Aragonez ja Syrah. Näitä kaikkia on viljelty alueella melko pitkään, mutta yksikään ei ole kotoperäinen, vaan kaikki ovat tuontitavaraa: Syrah ja lähinnä tumman värinsä puolesta viljelty Alicante Bouschet Ranskasta ja paremmin Tempranillona tunnettu Aragonez Espanjasta. Valmistusteknisestä puolesta en osaa sanoa mitään muuta kuin sen, että mitään eläinperäisiä ainesosia ei ole käytetty. 13,5% alkoholia.

Viinillä on melko tumma, kevyesti läpinäkyvä mustanpunainen väri, joka taittaa ujosti nuorekkaaseen sinertävään.

Tuoksultaan viini on nuorekas, mutta hieman mutkaton. Aromimaailmasta erottuu kypsää pensasmustikkaa, hieman kirsikkaa, kevyttä lakritsia, hentoa Syrah'n pippurisuutta ja ujo, hieman päälleliimatun oloinen vivahde puisevaa tammen mausteisuutta.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, makumaailmaltaan melko suoraviivainen mutta myös sopivan mehukas. Kielellä pyörii vivahteita tuoreista karhunvatukoista ja variksenmarjoista, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä lakritsia ja hento aavistus soraista maata. Yleisilme on suht tasapainoinen, mutta hieman ohuehko. Korkeahko hapokkuus pitää rakenteesta lähinnä huolta, varsin kevesti tarraavien tanniinien tarjotessa lähinnä hillittyä taustakomppia.

Lopuksi suuhun jää keskipitkä ja hyvin hennon tanniininen jälkivaikutelma. Kuivasta jälkimausta erottuu pippurista mausteisuutta, hieman kuivakan puisevaa tammea, kevyttä hapahkoa variksenmarjaa, hentoa karhunvatukkaa ja ujoa tuoretta mustikkaisuutta.

Kokonaisuutena tämä punainen Montaria Vegan on melko mutkaton ja hieman vaatimattoman oloinen portugalilainen, muttei kuitenkaan yhtä suuri pettymys kuin valkoinen vastinparinsa. Tästäkin viinistä voi erottaa, että rypäleet, joista se on valmistettu, on viljelty laadun sijaan määrä mielessä. Viini on kuitenkin sentään ihan tasapainossa ja yleisilme on miellyttävän kuiva ja happovoittoinen, joskin vähän vaisuhko. Eniten viinissä häiritsee sen hieman irtonaisen oloinen tammisuus, joka vaikuttaa olevan lähinnä lammilankuilla tai -lastuilla lisättyä ja joka tuntuu vain kasvavan viinin hengitellessä ja auetessa lasissa.

Loppukaneettina todettakoon, että valkoinen Montaria Vegan on viini, jota en voi missään nimessä suositella, mutta vaikka punainen on viini, jota en ostaisi itselleni, on se sentään sen verran juotava, että sitä voisin harkita ostavani, jos johonkin tilaisuuteen pitäisi saada joku siedettävä ruokaviini reilusti alle kympin hintapisteestä. Ei viiniä kehumaan erehtyisi, mutta ainakaan ei sitä juodessa rupeaisi harmittamaan aivan ylettömästi viinin laatu.

Jos jostain syystä innostuit ajatuksesta ostaa näitä viinejä, niitä löytyy esimerkiksi Portugal Vineyardsin sivuilta: tässä valkoinen ja tässä punainen.

Lyhyesti: Todella vaatimaton parivaljakko vegaanisia viinejä matalimmasta mahdollisesta hintapisteestä. Erityisesti valkoinen maistuu juuri siltä, mitä tähän hintaan voisi odottaa saavansa.

Montaria Vegan Branco

Arvio: Huono – ei tämä aivan surkea ole, mutta kauas sellaisesta ei jäädä. En pidä mitenkään erityisen miellyttävänä tekeleenä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Montaria Vegan Tinto

Arvio: OK – ihan juotavissa tämä on, mutta sen verran jää toivomisen varaa kokonaisuudessa, ettei tässä oikein kehumaan viitsi ryhtyä.

Hinnan (5,43€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

30.7.17

Maeloc Sidra Natural Ecológica

https://www.alko.fi/tuotteet/769277/
Maeloc Sidra Natural Ecológica
  • Valmistaja: Custom Drinks
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia
  • Omenalajikkeet: Peró, Príncipe, Rabiosa, Raxó, Verdeña
  • Koko: 0,7
  • Hinta ostohetkellä: 6,98e (Huhtikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 6,98e (Heinäkuu 2017, Alko)

Galicialainen luomusiideri Maeloc Sidra Natural Ecológica on siideri, joka näyttää tulevan vastaani tasaisin väliajoin, eli noin vuoden välein. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän siideriin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla alkukesästä 2015. Seuraavan kerran bongasin siiderin, kun se saapui Alkon valikoimaan kertaostona keväällä 2016. Nyt siideri näyttää palanneen uudelleen Alkon valikoimiin uutena kertaeränä. Tämä arvio on kirjoitettu viime vuonna Alkosta ostetun pullon perusteella, mutta koska siideri tuntui olevan tuolloin melko identtinen vuonna 2015 maistettuun nähden, voin kuvitella siiderin tyylin pysyvän enemmän tai vähemmän saman kaltaisena vuosikerrasta toiseen.

Maeloc-siiderit tulevat siis Galiciasta, joka on Espanjan luoteisnurkassa, aivan Portugalin pohjoispuolella sijaitseva alue. Tämä alue on juomapuolella tunnettu erityisesti rapsakoista valkoviineistään, mutta koska käytännössä koko Espanjan pohjoisraja on omenanviljelyaluetta, tulee alueelta myös runsaasti siidereitä. Espanjalainen Custom Drinks vaikuttaa tuntuvan joko osuuskunta- tai négociant-periaatteella, sillä näiden siidereiden omenoiden kerrotaan tulevan yli 1000 paikalliselta pienviljelijältä. Tuotteen nimestä voi päätellä sen, että se on rutikuiva ("natural", eli ei makeutettu) ja luomu ("ecológica").

Siiderillä on utuinen, kevyesti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri.

Lasista kohoaa siiderin raikas, kirpeänpuoleinen ja hennon rustiikkinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, kevyemmällä otteella rapsakkaa viheromenaa, hillittyä ylikypsän omenan tuomaa makeaa omenahilloa, hennosti rustiikkista nahkaisuutta ja maatalon takapihaa sekä ujoa, epämääräisen valkoviinillistä hedelmäisyyttä.

Suussa siideri on rutikuiva, kirpeän hapokas ja matalahiilihappoinen. Makua hallitsee tuore, vihertävä omenaisuus, joskin taustalla häilyy kevyttä nahkaisuutta ja ujoa lantaisuutta. Lisäksi siideristä erottuu ujoa, mukavan karheaa särmää tuovaa tanniinisuutta sekä aavistus kypsempää, hennosti makeampana tuntuvaa keltaista hedelmää.

Jälkimaku on kirpakka, kevyen nahkainen, ylikypsän omenainen, hennon maamainen ja ujosti tanniinisen karhea. Siideristä jää suuhun lyhyehkö, mutta mukavalla tavalla maalaisen vivahteikas jälkivaikutelma.

Tämä rutikuiva Maeloc on mainiota, maukkaalla tavalla kepeää ja raikasta tavaraa, josta löytyy sopivasti – muttei aivan överisti – funkahtavaa rustiikkisuutta. Kokonaisuus on tietyllä tavalla mutkaton, mutta syvyyttä löytyy riittävästi, että siideri ei tunnu millään tavalla tylsältä, vaikka parhaimpiin britti- ja ranskalaissiidereihin nähden onkin vähän simppelin tuntuinen.

Siiderin ehdottomasti parhaita puolia on sen rapsakka, viheromenainen hapokkuus. Kokonaisuus on niin matalahiilihappoinen, että herkemmät voisivat pitää siideriä jo täysin flättinä, mutta freesin happorakenteensa ansiosta siideri ei tunnu lainkaan laiskalta ja väsähtäneeltä, vaan yllättävän raikkaalta ja eloisalta. Suosittelen kuitenkin varautumaan siihen, ettei siideristä aivan kauheasti kuplaa löydy. Yleisesti tämä siideri kuitenkin tuntuu olevan ensisijaisesti näppärä ruokaviini esimerkiksi salaateille tai mereneläville, ei niinkään sellaisenaan kesäkuumalla hörsittävä tapaus. Tai kyllähän tämä sellaiseenkin hommaan sopii hyvin, mutta itse suosin siihen hommaan runsaampia ja pullokooltaan pienempiä tapauksia.

Baarissa tämä puteli maksoi 15,90€, mikä tuntui melko tyyriiltä tällaiselle juomalle, mutta Alkon vajaan seitsemän euron hinta on tasoltaan jo selkeästi tolkullisempi. Nyt kun siideriä saa taas handelin hyllyiltä, suosittelen nappaamaan putelin testiin palanpainikkeeksi kesäisille ruoille!

Lyhyesti: Maukasta ja raikasta tavaraa, joka saattaa rutikuivalla olemuksellaan, reippailla hapoillaan ja olemattomilla kuplillaan olla astetta haastavampi siideri haasteita etsivälle.

Arvio: Hyvä – selkeästi muhkeampia ja rustiikkisempia brittiläisiä ja ranskalaisia serkkujaan kepeämpi, hapokkaampi ja mutkattomampi siideri ilman jäännössokeria tai turhia krumeluureja.

Hinnan (6,98e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

27.7.17

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012
  • Valmistaja: Loxarel Vins
  • Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

11.7.17

Founders Dark Penance

Founders Dark Penance Imperial Black India Pale Ale
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Yhdysvallata
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal, Midnight Wheat
  • Humala: Centennial, Chinook
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,70e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Arvioita Foundersin oluista näkyy täällä blogin puolella melko taajaan; tämä johtuu siitä, että meikäläisellä on tapana napata aina uusi Foundersin olut mukaani kun sellainen tulee vastaan. Ei ole siis syytä odottaa, että Founders-arviot loppuisivat ainakaan tähän olueen!

Lokakuussa 2014 lanseerattu ja Imperial Black India Pale Aleksi tituleerattu Dark Penance on Foundersin uusimpia lisäyksiä valikoimiinsa, joskin olut on tainnut jäädä kertaluontoiseksi tai lyhytaikaiseksi eräksi, sillä olutta ei löydy sen enempää Foundersin kuin Alkonkaan sivuilta. Pohjana oluessa on tuhti kristallimaltailla saatu, vahvuudeltaan 8,9% vahvuinen runko, johon on lisätty paahdettuja vehnämaltaita juuri sen verran, että olut on saatu väriltään mustaksi. Panimon mukaan katkeroita oluessa on 100 IBU ja tämän meikäläisen (viime keväänä nautitun) oluen parasta ennen -päiväys on 14.7.2016 – mitenkään erityisen tuoretta olut ei siis liene korkkaushetkellä ollut.

Väriltään olut on erittäin tumma, lähes läpinäkymättömän, mutta samalla kirkas mahonginruskea. Lasiin kaadettaessa oluelle muodostuu melko runsas, maitokahvinruskea ja kuohkea vaahtolakki, joka jättää tiivistä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksun yleisvaikutelmassa on aromaattista IPA-humalointia kohtalaisen paahteisella pohjalla: nokkaosastolla tuntuu humalaista sitruksisuutta ja ruohoa, nallekarkkia, männynneulasta, kärähtänyttä tummaa mallasta, tummapaahtoista kahvia, kevyttä mämmiä ja hentoa maamaisuutta.

Suussa tämä täyteläinen olut on klassiseen IPA-henkeen tuntuvan katkeroinen, minkä lisäksi humala tuo kokonaisuuteen greippisyyttä ja kevyttä ruohoisuutta. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vähemmän IPA-maiseen henkeen mausteisen maltainen, espressoinen, jälkiuunileipäinen ja kevyen salmiakkinen, minkä lisäksi kokonaisuudesta erottuu ujoa tunkkaista maamaisuutta. Yleisilmeestä erottuu myös makeampaa karamellista maltaisuutta, mutta tuntuva humalointi pitää kokonaisuuden hyvin kuivakan tuntuisena. Yleisilmettä sävyttää todella pieni ja pehmeän kermainen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu espressoa, paahdettua jälkiuunileipää, kärtsäistä mallasta, hillittyä greipinlihaa, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa saippuaista humalointia. Oluesta jää suuhun melko lämmin ja voimakkaan paahteinen jälkivaikutelma, jossa kärtsäinen karvaus ja humaloinnin bitteri kantavat erittäin pitkään.

Black IPA -skenessä Dark Penance tuntuu olevan melko vahvasti paahteisen pään edustaja, mutta onneksi myös melko selvästi DIPA-settiä melko tuntuvan humalointinsa vuoksi, joten kaipa olut on ihan nimensä veroinen – Imperial Black IPA. Tällaisen tyylin faneille olut on varma nakki, sillä kyseessähän on Foundersin tyyliin kyllä oikein mainio ja hyvin tehty laatuolut, mutta itse en kuitenkaan oikein lämpeä tälle. Oluessa paahdetta on sen verran, että se tahtoo tuoda mieleen automaattisesti tummemmat stoutit ja portterit, ja Founders on yksinkertaisesti niin kova luu näiden oluttyylien tuottajana, ettei Dark Penancella ole oikein jakoa niitä vastaan. Tämä on kyllä vaikuttava, järeä tupla-Black IPA, mutta se ei onnistu oikein tyydyttämään meikäläisen tarvetta niin IPA:lle kuin paahteiselle tummalle oluellekaan.

Lyhyesti: Varsin järeä, voimakkaan paahteinen ja tuntuvan katkera tupla-Black IPA. Iso outolintu, joka on hieman turhan paahteinen Black IPA:ksi ja hieman turhan katkera jenkkiportteriksi.

Arvio: Hyvä – iso ja robusti esitys, joka on sellaisenaan varsin vaikuttava tapaus, mutta joka loppupeleissä ei onnistu vakuuttamaan aivan täysin meikäläistä Black IPA:na.

Hinnan (5,70e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

24.1.17

Naveran Brut Vintage 2013

https://www.alko.fi/tuotteet/930207/
Naveran Brut Vintage 2013
  • Valmistaja: Cavas Naveran
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Macabeo (50%), Xarel-lo (30%), Parellada (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 6,50e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: 15,94e (Tammikuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Reilu vuosi sitten silmiin iski Decántalosta – tuosta Espanjan nettimyymälöistä kenties parhaimmasta – mielenkiintoinen tapaus: vuosikerta-Cava vain reilulla kuudella eurolla! Pitihän näin edukas tuote napata testiin; huonon viinin tapauksessa taloudellinen tappio ei kuitenkaan olisi merkittävä.

Viinin on tuottanut Cavas Naveran; viinitalo, joka on perustettu vasta vuonna 1984, mutta jonka historia ulottuu paljon kauemmas. Talon voidaan sanoa saaneen alkunsa, kun Pablo Parellada (mies, jonka mukaan tuo samanniminen lajike on kuulemma saanut nykyisen nimensä) meni naimisiin Naveranin markiisin tyttären kanssa ja rakennutti Penedèsiin oman kartanon. Tämän kartanon tiluksille Parellada istutti viiniköynnöksiä, mutta varsinaista kaupallista viinintuotantoa ei koskaan aloitettu. Vasta kun Antònia Parellada de Naveran ja hänen sveitsiläinen miehensä René Gillieron ryhtyivät vuonna 1975 laajentamaan talon viinitarhoja, alkoi Naveranin tulevaisuus viinitalona valottua. Talo aloitti toimintansa lopulta vuonna 1984 ja nykyisin sitä johtaa Antònian ja Renén poika, Michel Gillieron Parellada de Naveran.

Talon tarhoja viljellään luonnonmukaisin ja kestävän kehityksen periaattein. Erikoisesti tätä kyseistä viiniä ei löydy talon omilta kotisivuilta, mutta sen sijaan viini kyllä näyttää löytyvän Alkon tilausvalikoimista! Viini löytyy myös edelleen Decántalon sivuilta, mutta viinin hinta vaikuttaa hypänneen jo lähes kympin tuntumaan uuden vuosikerran myötä – viini tuli siis hommattua ns. kreivin aikaan. Decantálon speksien mukaan viiniin on käytetty Cava-alueen kolmea perinteistä valkoista lajiketta, Macabeo eli Viura pääasiallisessa roolissa. Viinin on annettu kypsyä pulloissa hiivasakan päällä vähintään kahden vuoden ajan ennen korkinvaihtoa ja markkinoillelaskua, mikä ylittää reilusti sekä Cavan 9 kk minimikypsytysajan että Cava Reservan 15 kk minimikypsytysajan.

Viinillä on hyvin hailakka, nuorekkaan vihreä väri.

Lasista kohoaa aromaattinen, hieman makeaan taittuva tuoksu, josta erottuu makeaa omenaa ja omenankukkaa, akaasiahunajaa ja kevyemmällä otteella autolyyttisiä paahdettun mantelin vivahteita. Taustallä häilyy miellyttävää mausteisuutta, hillittyä savua, hentoa kinuskia ja ujoa, Cavalle tyypillistä kumimaisuutta.

Suussa viinillä on kuiva, kepeä ja suoraviivainen maku. Selvimpinä piirteinä erottuu kypsää omenaa ja viheromenaa, kirpeää sitruunakarkkia sekä melko voimakasta ja hieman jopa jotenkin liuotinmaisena tuntuvaa kumimaisuutta. Hieman hienovaraisempina piirteinä löytyy kevyttä mantelitahnaista paahteisuutta, hillittyä olkisuutta ja ujoa omenapiirakkaa, jotka tuovat kokonaisuuteen aavistuksen verran syvyyttä, mutteivät onnistu pelastamaan melko mutkattomaksi jäävää yleisilmettä. Ryhtinsä puolesta viini on keskihapokas tai kohtalaisen hapokas ja sillä on varsin kevyt ja pehmeä, nopeasti haihtuva mousse.

Keskipitkä ja raikkaan happovoittoinen jälkimaku on kirpakan sitruunakarkkinen, kevyen omenainen, aavistuksen tuoreen päärynäinen ja ujosti makean briossinen.

Kokonaisuutta tarkastellessa on todettava, että viinillä on hurmaava tuoksu, mutta maultaan se on hieman simppeli, eikä pärjää laadukkaammille tapauksille. 6,50 euron hintaan tämä on kaikin puolin loistava ostos – vastaavaa kuohuvaa ei samaan hintaan Alkosta löydy, ja erityisesti aidot Cavat jäävät hintatasossa aivan toiselle tasolle. Vielä kympinkin hintaan Naveran tarjoaa sopivasti hyvin rahalle vastinetta, kun katsoo vastaavan hintaluokan tuotteita Alkosta. Sen sijaan 16 euron tuntumassa kilpailijoiden taso rupeaa nousemaan turhan kovaksi; vaikka Naveran on varsin passeli peruskuohuva, odottaisin tässä hintaluokassa jo hieman kovempaa suoritusta.

Lyhyesti: Tasapainoinen ja miellyttävä perustason Vintage-Cava, jonka parhaimmaksi puoleksi jää sen viehkeä tuoksu, makupuolen jäädessä hieman simppelin oloiseksi.

Arvio: Miellyttävä – oikein kelvollinen esitys, joka pesee monet perus-Cavat mennen tullen, mutta jää hieman turhan pehmeäksi ja yksiulotteiseksi esitykseksi kovempia luita vastaan kilpaillessa.

Hinnan (6,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.
Hinnan (15,94e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

18.1.17

La Gitana Manzanilla

La Gitana Manzanilla
  • Valmistaja: Bodegas Hidalgo
  • Tyyppi: Väkevöity viini, Sherry, DO Manzanilla
  • Maa: Espanja
  • Alue: Andalusia, Cádiz, Sanlúcar de Barrameda
  • Rypäleet: Palomino (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 5,80e (Maaliskuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tässä hiljattain pääsin hörppäämään vallan mainiota Sherryä (Viinitien maahantuomaa Gutiérrez Colosían Finoa), minkä seurauksenä äidyin pohtimaan, että miksi ihmeessä Sherryllä on niin kehno preesens blogissani? Pakko myöntää, etten osaa vastata tähän kysymykseen, sillä vaikka tätä mainiota viinityyliä tulee aika ajoin harrastettua, ei jostain syystä juttuja koskaan päädy blogin puolelle asti. No, koetetaanpa korjata asia ja aloitetaan tällä klassikolla!

Monilla aiheeseen perehtymättömillä on Sherrystä käsitys lähinnä makeana mummojen suosimana viininä. Todellisuudessahan tämä viinityyli käsittää useita hyvin erilaisia viinejä, joista valtaosa on kuivaa; merkittävä osa makeasta Sherrystä taas on lähinnä simppeliä ja edukasta tusinatavaraa. Pääpiirteittäin Sherryt voi jakaa kolmeen päätyyliin: kuivat valkoiset, kuivat oksidatiiviset (eli "valkoisia" pidempään tynnyreissä kypsytetyt "ruskeat") ja makeammat Sherryt.

Kaikki Sherryt tulevat aivan Espanjan eteläkärjessä sijaitsevasta Cádizin provinssista ja viinityyli on saanutkin nimensä alueella sijaitsevasta Jerezin kaupungista. Kaikkien kuivien Sherryjen lähtökohtana onvalkoinen, maultaan melko neutraali ja varsin matalahappoinen Palomino-rypälelajike, josta alueella valmistetaan Sherryjen pohjaviini. Tämän pohjaviinin annetaan käydä tynnyreissä, joita ei täytetä aivan täyteen; tämän tynnyreihin jäävään ilmataskun, alueelle ainutlaatuisen ilmaston ja viinitalojen pieneliöstön yhteisvaikutuksesta viinin pinnalle muodostuu nahkean geelimäinen hiivahuntu, flor. Jos hiivahuntua ei muodostu tai se jää vaillinaiseksi, viini hapettuu, jolloin siitä valmistetaan oksidatiivista "ruskeaa" Sherryä. Kun valmistetaan "valkoista" Fino-Sherryä, valitaan kaikista parhaimmat tynnyrit, joissa hiivahuntu on pysynyt paksuna, suojaten viiniä hapettumiselta. Kun viinin on annettu kypsyä sopivaksi arvioidun ajan, siirretään viini ns. solera-tynnyrijärjestelmään: tässä järjestelmässä alimmasta tynnyrikerroksesta (eli ns. solera-kerroksesta) pullotetaan osa viinistä, minkä jälkeen tämä tynnyrikerros täytetään tuoreemman kerroksen (1. criadera) tynnyreistä, jotka taas täytetään tuoreemmasta kerroksesta (2. criadera), jne. kunnes lopulta kaikista tuorein kerros täytetään uudella viinillä. Kerrosten lukumäärää tai sitä, kuinka paljon yksi kerros käsittää tynnyreitä ei ole rajoitettu, joten criaderoja voi olla vain muutamasta tynnyristä jopa kymmeniin.

Laadukasta Finoa valmistettaessa on tärkeää, ettei viini pääse hapettumaan, vaan jokaisen tynnyrin sisällä oleva hiivahuntu pysyy elossa ja paksuna, suojaten viiniä. Koska hiivahuntu tarvitsee ravinteita pysyäkseen elossa, on tärkeää pullottaa viiniä riittävän usein, jotta tuoreempaa ja ravinteikkaampaa viiniä pääsee myös vanhimpiin solera-kerroksen tynnyreihin pitämään niiden hiivahuntua elossa. Näin ollen pullotettu Fino Sherry on sekoitus lukemattomia vuosikertoja, mutta silti erittäin raikasta ja kepeää, koska elävä hiivahuntu on suojannut viiniä koko sen kypsymisen ajan – tätä hiivahunnun alla kypsymistä kutsutaan biologiseksi kypsytykseksi (crianza biológica). Flor- hiivahunnun sanotaan muodostuvan poikkeuksellisen paksuksi Sanlúcar de Barramedan kaupungissa; täällä valmistettua Fino Sherryä kutsutaan nimellä Manzanilla, "pieni omena", ja sitä pidetään tyypillisesti kaikista kepeimpänä ja eleganteimpana Sherryn tyyleistä.

Hiivahunnun alla kypsytys ei pelkästään suojaa viiniä hapettumiselta – tämä hiiva samalla kuluttaa viinistä niin runsautta ja täyteläisyyttä tuovaa glyserolia kuin tavallisille viineille tyypillisiä piirteitä tuovia haihtuvia happoja, tuottaen samalla aineenvaihdunnallaan viiniin asetaldehydiä, joka taas on Sherrylle tyypillisten vivahteiden pääasiallinen lähde. Koska flor-hiiva kuluttaa viinistä glyserolia, ovat Sherryt yleensä epätyypillisen kepeän oloisia ollakseen runsasalkoholisia viinejä ja kuivilla Sherryillä on yleensä poikkeuksellisen matala uutosainepitoisuus. Koska Palomino on vähähappoinen lajike, ovat Sherryt tyypillisesti varsin matalahappoisia; tässä hiivan tuottama asetaldehydi auttaa, antaen viinille suolaisen maun ja pistävyyttä, mikä paikkaa puuttuvien happojen jättämää ryhtiä, raikkautta ja selkärankaa.

Vuonna 1792 perustetun ja edelleenkin perheomisteisen viinitalo Hidalgon La Gitana ("mustalaisnainen") on yksi maailman kuuluisimmista ja tunnetuimmista Manzanilla-viineistä ja tätä viiniä tuotetaan vuosittain peräti yli 1,5 miljoonaa pulloa. Viini on saanut nimensä eräältä aikanaa viinitalon lähellä baaria pitäneeltä naiselta, sillä hänen baarinsa oli silloin viinitalon Manzanillan suurin ostaja. Sherryjen pohjaviinien aluksi annetaan kypsyä 3 vuotta tynnyreissä, jonka jälkeen parhaimmat tynnyrit valitaan talon Manzanilla Soleraan, joka käsittää peräti 14 tynnyrikerrosta (ja tuhansia tynnyreitä). Näiden kerrosten läpi viiniä siirretään tynnyrikerroksesta toiseen, kunnes lopulta solera-kerrokseen saavutaan noin 2–3 vuodessa, minkä jälkeen viini lopulta suodatetaan ja pullotetaan. Näin ollen La Gitana on keskimäärin iältään n. 5–6-vuotiasta, joskin solera-järjestelmästa johtuen sekoituksessa on myös pieniä määriä lukemattomia vanhempia vuosikertoja.

La Gitanalla on hailakka, kevyesti vihertävään taittuva vaalea sitruunankeltainen väri.

Lasista kohoaa yhtä aikaa hillitty ja elegantti, mutta myös klassisesti sherryisen pistävä tuoksu, jossa päällimmäisenä nousee pintaan biologisen kypsytyksen tuomaa asetaldehydisyyttä: merellistä suolaisuutta ja ujoa mantelirouhetta. Taustalla häilyy kypsää viheromenaa, kevyttä heinää, hentoa hunajaisuutta ja pienin häivähdys savuisuutta.

Suussa viini on rutikuiva, ja vaikka viinin melko matala hapokkuus antaa sille melko lempeän ja sulavan olemuksen kielellä, tuo flor-kypsytyksen asetaldehydisyys kokonaisuuteen voimakasta, suolaisena ja kevyen sitruunaisen kirpeänä aistittavaa särmää ja pistävyyttä. Makupuolelta löytyy suolakiveä ja suolaheinää, sitruunankuorta, kevyttä hiivaleipäisyyttä, hentoa viheromenaa ja etäistä paahdettua pähkinää. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja melko tuntuva aldehydinen suolaisuus tuo viinille hyvin kepeän ja rapsakan habituksen.

Jälkimaku on hyvin pitkä ja intensiivinen. Kielelle jää häilymään melko voimakkaan suolaisia ja viheromenaisia sävyjä, joita komppaavat aaltoillen nousevat ja haipuvat pähkinän, paahdetun pinjansiemenen, sitruunan, kevyen valkohomejuuston pinnan ja etäisen savun vivahteet. Alkoholi (15%) nousee vasta jälkimaun loppupuolella ensimmäistä kertaa esiin hentona lämmitävyytenä.

Kokonaisuutena La Gitana on ihastuttavan kepeä, raikas, puhdas ja tyypillinen Manzanilla, jossa flor-hiivahunnun alla tapahtuneen biologisen kypsytyksen tuomat suolaiset, viheromenaisen ja sitruunaisen kirpeät sekä hillityn pähkinäiset piirteet ovat hyvin vahvasti pinnassa. Monille nämä kuivien Sherryjen pistävän asetaldehydiset piirteet vaativat usein jonkin verran totuttelua, joten mitenkään helpoksi tai aloittelijaystävälliseksi esitykseksi La Gitanaa ei voi kutsua. Sen sijaan jos osaa arvostaa kuivan, valkoisen Sherryn raikkautta ja särmää, on La Gitana varsin ihastuttava Manzanilla – vaikka kyseessä on valtavan tuotannon massatuote, on viini silti hurmaavan moniulotteinen ja kaikin puolin tyylipuhdas esitys. Erityishuomion saa viinin täysin naurettavan edullinen hinta paikallisilla markkinoilla; itse tilasin pulloni netistä ja vielä rahtikustannuksineen täysikokoisen pullon hinta pysyi reilusti alle seitsemässä eurossa!

Klassisia kumppaneita Manzanillalle ovat erilaiset tapas-henkiset naposteltavat, erityisesti merenelävät, pähkinät tai suolaiset oliivit, mutta meidän taloudessa viini tuli naitettua loppukeväästä erittäin onnistuneesti mitä maukkaimmalle parsarisotolle. Voin siis lämpimin mielin suositella pälyilemään väkevien viinien hyllyä siinä vaiheessa kun parsakausi on taas ovella! On kuitenkin myös hyvä muistaa, että kuiva valkoinen Sherry on hyvin lyhytikäistä tavaraa, joka on parhaimmillaan mahdollisimman pian pullotuksen jälkeen – pitkäksi aikaa ei Finoja ja Manzanilloja kannata siis kellariin hamstrata!

Lyhyesti: Ihastuttavan tyylipuhdas, raikas ja rapsakka Manzanilla, jossa ns. biologisen kypsymisen tuomat suolaiset ja kirpeän viheromenaiset piirteet ovat voimakkaasti pinnassa.

Arvio: Tyylikäs – hämmentävän edullinen, mutta hinnastaan huolimatta ihastuttavan tasapainoinen ja tyylipuhdas Etelä-Espanjan klassikko.

Hinnan (5,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

9.12.15

Teliani Valley Oak Aged Tsinandali 2012

Teliani Valley Tsinandali Aged in Oak Barrels 2012
  • Valmistaja: Teliani Valley
  • Tyyppi: Valkoviini, Tsinandali
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Tsinandali
  • Rypäleet: Rkatsiteli (85%), Mtsvane Kakhuri (15%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,50e (Heinäkuu 2015, Liviko Store Lootsi Keskus, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Georgia-maistelussani Tsinandalien kattaus ei onneksi jäänyt yhteen; Kolkhida Tsinandali oli sen verran vaatimaton esitys, että käsitys Tsinandalin alueen viineistä olisi voinut jäädä varsin vaatimattomaksi sen perusteella. Onneksi maistelussa oli toinenkin kyseisen alueen viini: aikaisemminkin blogissa noteerattu Teliani Valleyn tammitynnyrikypsytetty Tsinandali.

Viinin tuottanut Teliani Valley on perustettu vasta vuonna 1997, mutta se on hyvin lyhyessä ajassa laajentunut yhdeksi Georgian merkittävimmistä viinitaloista. Nykyisin tämä peräti 120 hehtaari viinitarhoja ympäri Georgiaa omistava viinitalo tuottaa niin moderneja puna-, valko-, rosée- ja kuohuviinejä kuin perinteisiä kvevri-viinejä ja brandya. Lisäksi viinitalo sekä tuo maahan ranskalaisia tammitynnyreitä että valmistaa itse tammitynnyreitä paikallisista puista. Valo tuottaa vuosittain n. 2,5 miljoonaa pulloa, joista 30% menee paikalliseen kulutukseen ja 70% maan rajojen ulkopuolelle.

Tämä viini on perinteinen Tsinandalin alueen valkoviini, eli lähinnä neutraalista ja melko hapokkaasta Rkatsitelista valmistettu sekoiteviini, jossa on mukana n. 15% pehmeämpää ja runsaamman hedelmäistä Mtsvanea. Viini on kypsynyt 9 kk ranskalaisissa tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Väriltään viini on melko neutraalin hailakka, vaalean kellanvihreä.

Tuoksu on melko hillitty ja kepeä, mutta miellyttävän monisyinen ja vakavaa eleganssia huokuva. Rkatsitelin ruohoisen yrttisyyden ja hillityn keltaisen omenan seassa häilyy hyvin maltillisella otteella tammen tuomaa kermaisuutta ja ujoa, kuivan puisevaa mausteisuutta, mikä antaa yleisilmeelle etäisesti hunajamelonisen olemuksen.

Suussa viini on miellyttävän kepeä, raikas ja tuntuvan hapokas. Hedelmältään melko maltillisesta makumaailmasta löytyy vihertävää, ruohoista yrttisyyttä, kypsää keltaista omenaa, hillittyä sitruksisuutta, hentoa keltaista hedelmää ja tammitynnyrikypsytyksen tuomaa kevyttä kermaisuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viini on varsin eloisa ja jopa rakenteikas, ja erittäin hillityksi jäävät tammen piirteet sointuvat suorastaan yllättävän hyvin viinin kepeään ja freesin hapokkaaseen olemukseen.

Jälkimaussa viini jättää kielelle keltaista omenaa ja hentoa hunajamelonia, tammen tuomaa kermaisuutta ja hennon puisevaa mausteisuutta, hillittyä suolaista mineraalisuutta ja ujoa olkisuutta.

Mikään suuri viini tämä Tsinandali ei ole – mitä voisi ehkä sen nimestä odottaa – mutta se on äärimmäisen hyvin tehty, ilahduttava kepeä ja eloisa ja hyvällä maulla hyvin maltillisesti tammitettu perusvalkoviini, joka on todellinen ylisuoriutuja hintaluokassaan. Viinin eloisa hapokkuus antaa sille hyvän rakenteen, jonka kanssa se pärjää helposti monenlaisien ruokien kanssa, kun taas sen maltillinen, mutta juuri sopivasti erottuva tammisuus antaa sille semmoista pientä runsautta ja aromaattista syvyyttä, joka tuo siihen mainiosti mielenkiintoa viemättä siitä mitään pois.

Viini on ehdottomasti kiitettävätasoinen esitys alle kympin georgialaisvalkoviiniksi ja siten todellinen löytö hintaluokassaan. Viinissä on sen verran rakennetta ja mielenkiintoisuutta, että kiinnostaisi tietää, mahtaisiko se vielä kehittyä parempaan suuntaan kellarissa. Viinien puolesta varsin kattavalla valikoimalla varustetusta Lootsi keskuksen Liviko Storesta on tätä viiniä löytynyt useampanakin vuotena, yleensä vielä tuoreella vuosikerralla, joten sieltä voisi käydä taas poimimassa uuden pullon kun Tallinnaan jälleen eksyn.

Lyhyesti: Maltillisesti ja tyylikkäästi tammitettu raikkaan hapokas, kepeä, eloisa ja rakenteikas georgialaisvalkoviini.

Arvio: Hyvä – oikein kiva, mallikas ja maukas yleisvalkoviini niin sellaisenaan nautittavaksi, ruoan kumppaniksi tai kenties jopa lyhyeksi aikaa kellariin. Vaikea sanoa, kuinka tyypillinen tai perinteinen Tsinandali tämä viini on, mutta hyvä viini se on ainakin.

Hinnan (7,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

7.12.15

Kolkhida Tsinandali 2011

Kolkhida Tsinandali 2011
  • Valmistaja: Mildiani, Tsinandali Old Cellar
  • Tyyppi: Valkoviini, Tsinandali
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Tsinandali
  • Rypäleet: Rkatsiteli, Mtsvane Kakhuri
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,20e (Tammikuu 2015, AlkoPörssi Sadamarket)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Meikäläisen pari kuukautta sitten pitämä Georgia-maistelu jatkui Tbilvinon Rkatsitelin jälkeen tällä Tsinandalilla. Tämä siirtymä oli looginen siksi, että Tbilvinon Rkatsiteli valmistetaan laajalti koko Kakhetin laakson alueen rypäleistä, kun taas Tsinandali on yksi, spesifi ala-alue Kakhetin laaksossa.

Vanhalta, 1800-luvun alussa rakennetulta, château-henkiseltä Tsinandalin kartanolta nimensä saanut Tsinandalin viinialue on Kakhetin laakson suurin viinialue ja levittäytyy Kakhetin "pääkaupungin", Telavin, ympärille. Alueen oma erikoisuus on viinialueen nimellä kulkeva valkoviini (aivan samalla lailla, kuten Bordeaux'n viinialue saa nimensä Bordeaux'n kaupungilta ja alueen viini tunnetaan samalla nimellä), joka perinteisesti valmistetaan kahdesta rypälelajikkeesta, Rkatsitelista ja Mtsvanesta. Rkatsiteli on näistä kepeämpiä ja hapokkaampia viinejä tuottava lajike ja se antaa viinille ryhdin ja rungon perinteisesti n. 75-90% osuudellaan, kun taas runsaampia, raskastekoisempia ja hedelmäisempiä viinejä tuottavaa Mtsvanea käytetään sekoituksessa maltillisemmin, ensisijaisesti tuomaan runsautta ja mehevää hedelmää.

Tämän kyseisen viinin tarkka sekoitussuhde ja valmistusprosessi on meikäläiselle täysin hämärän peitossa, koska Tsinandali Old Cellarin viinitalolla ei ole omia nettisivuja, eikä viinistä tahdo muutenkaan löytää tietoa netistä. Viini on kuitenkin todennäköisesti perinteinen, edullisen pään Tsinandali, eli terästankeissa kypsytetty valkoviini, josta valtaosa on Rkatsitelia.

Viini on väriltään intensiivisen vaaleanvihreä; selkeästi voimakasvärisempi kuin viereisestä lasista löytyvä, neutraalihko Tbilvino Rkatsiteli.

Tuoksu on varsin aromikas ja runsas, jopa vivahteikas. Pinnassa on runsasta, makeahkoa hedelmäisyyttä, joka taittuu jopa hennosti trooppiseen suuntaan – todennäköisesti Mtsvane hommissaan. Taustalla häilyy hieman läpitunkevaa vihreää yrttisyyttä, jopa ujoa vegetaalisuutta, sekä jotain, jolle osuvin termi mielestäni olisi mäntysuopa. Erityisen saippuainen tämä aromi ei ole, mutta siinä on jotain epämääräisesti samaan suuntaan vihjaavaa.

Runsas ja moniulotteinen tuoksu vie hieman harhaan, sillä tämä kuiva viini on suussa kepeä, ohut ja neutraali; happojensa puolesta jossain matala- ja keskihappoisen välimaastossa. Kielellä pyörii kevyttä tropiikin hedelmää, ujoa kypsää omenaa, hentoa tuoretta keltaista hedelmää ja lämmetessään myös aavistus oksidatiivista pähkinää, mikä vihjaisi viinin todennäköisesti ohittaneen vastikään huippunsa. Suutuntuma on rauhallinen ja pehmeähkö, muttei missään nimessä isokokoinen – päin vastoin. Erityisesti mausta puuttuu matalien happojen vuoksi puhtia.

Jälkimaku on merkittävästi kuivempi ja vihersävytteisempi kuin keskimaku: kielelle jää vihreää yrttisyyttä, ruohoisuutta ja hentoa kellervää omenaa. Koska vaatimattomat hapot eivät jaksa kantaa pitkälle, on jälkivaikutelma hieman lyhyehkö ja ponneton.

Kolkhidan esitys jäi melko vaatimattomaksi esitykseksi muigen georgialaisten viinien keskellä, johtuen ennen kaikkea sen varsin maltillisesta hapokkuudesta. Näin matalahappoinen viini tuntui väistämältä lattealta muuten selkeästi hapokkaampien viinien joukossa, mitä muutenkin viinin hillitty hedelmäisyys tuntui korostavan entisestään. Lisäksi viini vaikutti neljän vuoden iässä olevan viimeisillään, päätellen makumaailman keskeltä paikoin erottuvasta aavistuksesta oksidaatiota. Viini ei kyllä missään nimessä ollut vielä mitenkään kuolleen tai yli-ikäisen oloinen, mutta selvästikin suunta oli jo siirtynyt alaspäin.

Yleisesti en oikein voi suositella tätä viiniä, sillä esimerkiksi Tallinnasta löytyy samaan hintaan paljon laadukkaampia ja mielenkiintoisempia viinejä – esimerkiksi muiden tuottajien Tsinandaleja. Jos tämmöinen viini kuitenkin sattuu eksymään näppeihisi, suosittelen juomaan sen viimeistään 3-vuotiaana!

Lyhyesti: Runsastuoksuinen, mutta hyvin hennon makuinen, vihertäväsävytteinen ja latteahappoinen Kakhetin laakson valkoviini.

Arvio: Kehno – tuoksu lupaa paljon, mutta harmillisesti viinin maku osoittaa nuo lupaukset täysin katteettomiksi. Vaatimattomimpia maistamiani georgialaisia valkoviinejä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

25.11.15

Suomenlinnan Tin Soldier's Black Apple

http://www.alko.fi/tuotteet/754096
Suomenlinnan Panimo Tin Soldier's Black Apple
  • Valmistaja: Suomenlinnan Panimo
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,29e (Lokakuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,29e (Marraskuu 2015, Alko)



Alun perin tämä siideri tuli testattua alkukesästä 2014, jolloin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla tuli bongattua listasta suomalaista siideriosaamista: Suomenlinnan Panimon kuriositeetti, musta siideri! Jonkinlaisen arvion siideristä silloin raapustin talteen, mutta ei sitä koskaan tullut julkaistua blogissa asti, joten vahinko otetaan nyt takaisin, kun kyseinen tuote päätyi Alkon perusvalikoimaan ja samalla meikäläisen uudelleentestattavaksi.

Kyseessä on siis ymmärtääkseni ihan perinteinen, omenoista puristetuista mehusta käyttämällä valmistettu siideri, jonka valmistuksessa on jossain vaiheessa (hämäräksi jää, että missä) käytetty paahdettuja ohramaltaita tuomaan siideriin väriä. Lopuksi siideri on makeutettu sokerilla n. 30 g/l makeuteen.

Siiderillä on nimensä mukaisesti hyvin tummanruskea, kolajuomanvärinen ulkonäkö. Kaataessa syntyy keskirunsas, maitokahvinruskea vaahto, joka siidereille tyypillisesti haihtuu heti.

Tuoksusta löytyy ensiksi makeaa omenaisuutta ja kohtalaisen runsasta paahteisuutta. Sitten nokka rupeaa erottamaan myös kevyttä piparitaikinaa, hillittyä kukkaisuutta, maltillista leivontamausteisuutta ja hennosti tuoretta vihreyttä.

Siiderin kohtalaisen makeahko maku on kypsän ja rehellisen omenainen, hennon paahteinen ja ujosti mausteinen. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja rungosta huolehtii melko maltillisena tuntuva hapokkuus (joita kuitenkin on siiderissä peräti 7,6 g/l), ja pehmeä, keskirunsas hiilihappo.

Melko lyhytkestoiseksi jäävässä jälkimaussa tuntuu hentoa hapokasta kirpeyttä, kypsää kaneliomenaa ja hentoa paahteista mausteisuutta.

Yleisesti tämä on varsin maukas ja hyvällä tavalla rehellisen omenainen esitys, jonka suurimmaksi ongelmaksi ainakin meikäläisen suussa nousee sen makeus. 30 g/l ei ole erityisen paljon siideripuolella, mutta jopa siiderin reiluihin happoihin nähden tuntuu tässä olevan makeutta piirun verran liikaa ja juotavuus olisi paljon parempi jos juoma olisi jonnin verran kuivempi. Koska siideri nyt tuntuu kohtalaisen makealta ja hapot jäävät paikoin sokerisuuden alle, voi turvallisesti sanoa, että siiderissä olisi selkeästi turvallista kuivaamisen varaa.

Pienoisesta makeushaitastaan huolimatta musta tinasotilas on hauska höpösiideri, joka erottuu positiivisesti kilpakumppaneistaan hyvin persoonallisella ja ainutlaatuisella värillään, sekä sen mukana tulleella, jännittävällä paahteisuudellaan. Mikä tärkeintä, siideri tekee sen, minkä pitääkin – maistuu aidoilta omenoilta! Kun Alkon tämänhetkistä siiderivalikoimaa katselee, voi vilpittömin mielin sanoa Tin Soldier's Black Applen olevan helposti paras tarjolla oleva suomalainen siideri. Tosin on huomattava, että kun tarjolla on lähinnä liiallisella makeudella pilattuja sokeripommisiidereitä ja Fizzien, Golden Capien ja Upcidereiden kaltaisia karmeita, "siidereiksi" kutsuttuja esanssikiljuja, on kisassa helppo pärjätä. Toivottavasti Suomenlinnan Panimo jaksaa siis panostaa tuotteisiinsa, jotta myös pysyy tässä kisassa kärkikahinoissa!

Lyhyesti: Mustalla värillään muista erottautuva, jännittävän paahteinen ja rehellisen omenainen, mutta myös piirun verran turhan makea siideri.

Arvio: Hyvä – onnistunut esimerkki innovatiivisesta ja jopa erikoisesta tuotteesta, joka onnistuu olemaan myös varsin maukas ja helpostilähestyttävä. Vielä kun siideristä saisi selkeästi kuivemman (0-15 g/l jäännössokeria) version!

Hinnan (5,29e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

5.10.15

Madirazza Rukatac 2013

Madirazza Rukatac 2013
  • Valmistaja: Madirazza
  • Tyyppi: Valkoviini, Kvalitetno Suho Vino
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac
  • Rypäleet: Malvasia Bianca Lunga (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40 Kn (~5,30e, Heinäkuu 2015, Madirazza, Kroatia)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kroatianreissuraporttini lueskelleet saattavat muistaa, kuinka jäimme Pelješacin niemimaalle jumiin siellä riehuneen ja autoteitäkin katkoneen, valtavan metsäpalon seurauksena. Yksi paikka, jossa vietimme aikaa odotellessamme autoteiden avautumista, oli Potomjen kylän tuntumassa sijaitseva Madirazzan viinitalo. Vierailu viinitalolla kuului alun perin Pelješac-reissun ohjelmaan ja sieltä myös tuli ostettua pari pulloa mukaan – yksi Prošek tuliaisiksi ja tämä Rukatac hotellihuoneessa siemailtavaksi. Viiniä ei kuitenkaan koskaan keretty reissulla korkkaamaan, joten se tuli testattua hieman myöhemmin kotopuolessa kantarellirisoton kyljessä.

Olin ennen reissua printannut näppärästi listan kroatialaisten rypäleiden synonyymeistä mukaani, mutta tietenkään se ei sattunut mukaani Pelješac-reissulle, joten ostin viinin viinitalolta sokkona ja sillä oletuksella, että tässä on jotain paikallisesta lajikkeesta valmistettua valkoviiniä. Noh, tämä rypäle, jota viljellään koko Kroatian rannikolla nimellä Maraština ja Pelješacin niemimaalla ja Korculan saarella nimellä Rukatac, onkin vanha tuttu: Malvasia Bianca Lunga – tuo sama rypäle, joka tunnetaan kenties parhaiten Toscanan melko tylsiä ja neutraaleja valkoviinejä tuottavana lajikkeena. Noh, nyt nähdään, kykeneekö tämä kaikista maailman miljoonasta Malvasiasta se kenties kaikkein kehnoin tekemään mitään mielenkiintoista Adrianmeren tuolla puolen.

Viinillä on tasainen vihertävänkeltainen.

Tuoksu on aluksi tympeä ja yksiulotteinen – hedelmäisyyttä on, mutta se on niin epämääräistä, että sitä on vaikea saada fiksusti kuvailtua sanamuotoon. Vartin jälkeen tuoksu alkaa olla auennut ja viini tarjoilee keltaluumua ja kypsää omenaa, mutta taustalla tuntuu myös hentoa, teollista kynsilakkaisuutta ja edelleen aavistuksen verran tunkkaisuutta.

Suussa viinillä on kepeä, hapokas ja hieman ohuehko maku, josta voi erottaa omenaa, kypsää sitruksisuutta ja yleista, piirteiltään epämääräistä keltaista hedelmää. Varsin kevyeksi jäävän maun alta alkoholi (12%) puskee hieman läpi makuna, ei sentään lämpönä. Onneksi viinillä on sentään yllättävän hyvä rakenne: hapot kantavat ja suutuntuma on runsaammanpuoleisen keskitäyteläinen – tämä on varsin ilahduttavaa, sillä Malvasia Bianca tuottaa usein melko löysiä ja vähähappoisiksi jääviä viinejä.

Simppeli jälkimaku on kypsänmakean omenainen, hennosti sitruunainen ja kestoltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti Madirazzan Rukatac maistuu melko tylsältä perushalpisvalkoviiniltä, joskin viinin rakenne on ihan kohdallaan. Ei tästä viinistä kuitenkaan hullua hurskaammaksi tullut ja olisi sitä selvinnyt Kroatia-reissusta ihan tyytyväisenä ilmankin tätä tuttavuutta. Ruoan kanssa viinistä ei noussut mitään uutta mielenkiintoista pintaan ja sellaisenaan nautittuna viinistä oli vaikea saada mitään irti.

Legendat kertovat, että parhaat tuottajat kykenevät tekemään jopa varsin kelvollisia Maraština-viinejä, mutta niistä todennäköisesti joutunee pulittamaan jo melkoisesti enemmän. Suosittelen kuitenkin tervettä varovaisuutta tämän lajikkeen kanssa, oli se valmistettu missä tahansa (ja suosittelen myös muistamaan, että "Malvasia" ei tarkoita aina tätä lajiketta – esimerkiksi Malvazija Istarska tai Malvasia Fina tuottavat usein varsin mainioita viinejä!)

Lyhyesti: Kehnonpuoleinen, geneerinen ja makumaailmaltaan tylsä Malvasia Bianca, jonka parhaaksi puoleksi jäi ihan ok rakenne.

Arvio: Huono – tuskinpa sitä oikein muuta olisi voinut odottaa yhdistelmällä "Malvasia Bianca + edullinen hinta"?

Hinnan (~5,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

29.9.15

Skaramuča Dingač Sweet 2007

Skaramuča Dingač Sweet 2007
  • Valmistaja: Vina Skaramuča
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Vrhunsko Vino Dingač
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
  • Rypäleet: Plavac Mali
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 50 Kn (~6,59e; Heinäkuu 2015, Wine Bar Skaramuča)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä on taas näitä viinejä, joiden olemassaolosta en tietäisi mitään, ellen olisi itse maistanut niitä. Tästä viinistä kun ei löytynyt netistä minkäänlaista tietoa tai kuvamateriaalia, vaikka kuinka yritti etsiä. Todistettavasti olen kuitenkin viiniä maistanut ja kyllä pullo tämmöistä myös kulkeutui matkalaukuissamme tuliaiseksi. Paremman puutteessa voin tässä kuvailla pulloa: se oli pitkä ja kapea jälkiruokaviinipullo, jossa oli hempeän vaaleanpunainen etiketti.

Tähän viiniin tuli törmättyä Dubrovnikin sivukaduilta löytyneessä viinibaarissa, jonka taustalla häärää Potomjessa, Pelješacin niemimaalla sijaitseva Skaramučan viinitalo. Koska pohjilla oli juuri tuhti illallinen, tuntui makea jälkiruokaviini idean tasolla tuhteja punaviinejä sopivammalta vaihtoehdolta tilanteeseen. Viini tuli lähes jääkaappikylmänä (mikä sopi enemmän kuin mainiosti, koska vielä iltakahdeksankin aikaan Dubrovnikissa oli hellettä lähemmäs 35 astetta) ja sen mukana ilmestyi pöytään maukkaita pikkuleipiä ja lyömättömän maukkaita, appelsiinin kuoresta valmistettuja arancini-herkkuja.

Kyseessä on siis tuhteja punaviinejä tuottavasta Plavac Malista valmistettu punainen jälkiruokaviini, joskin viinin valmistusprosessi ja kaikki muu oleellinen data on hämärän peitossa, koska viinitalon omilta sivuilta (tai mistään muualtakaan) ei viiniä löydy. Veikkauspohjalta sanoisin viinin olevan valmistettu rusinoiduista rypäleistä.

Viinillä on hyvin konsentroituneen oloinen habitus: se on väriltään läpinäkymättömän punamusta ja lasissa hieman jähmeäliikkeisen oloinen.

Runsaassa tuoksussa tuntuu runsaasti makeita, hilloisia piirteitä: kirsikkamarmeladia, kypsää mustikkaa, tummista metsämarjoista tehtyä hilloa ja murskattua karhunvatukkaa.

Viinillä on suussa hyvin täyteläinen ja mehukas olemus. Runsas ja makea maku toistaa uskollisesti tuoksun piirteitä: mustikkaa, karhunvatukkahilloa, kirsikkamarmeladia, luumukeittoa ja hentoa mausteisuutta. Runsaanpuoleinen alkoholi tuntuu kevyenä tulisuutena makumaailmassa. Hapokkuus tuntuu olevan melko matalaa, mutta melko runsas, jauhoinen ja kohtalaisesti tuntuva tanniinisuus tuo mukavaa tiiviyttä ja särmää kokonaisuudelle, eikä yleisilme jää höttöiseksi.

Makeassa jälkimaussa kielelle jää taatelia, kuivattua luumua, pippurista mausteisuutta ja hennosti kypsää mustaherukkaa samalla kun alkoholi tuo pintaan hillittyä tulisuutta. Viinistä jää suuhun lämmin, makea ja kestoltaan keskipitkä jälkivaikutelma, jossa tanniinit kuivattavat suun limakalvoja ja jättävät jälkeensä hentoa bitterisyyttä.

Viini vaikutti olevan juuri sellainen, mitä odotinkin: tuhti ja kypsä Dingačin alueen Plavac Mali reilulla jäännössokerilla. Lopputulos oli kuitenkin yllättävän tasapainoinen ja toimiva, kuin jonkinlainen semi-portviini kroatialaisista rypäleistä – sillä erotuksella, että viinin alkoholi oli omaa, eikä lisättyä tislettä.

Skaramučan viinibaarissa lasillinen maksoi 40 Kunaa (~5 euroa) ja 0,375-pullollinen 100 Kn (~13e); lisäksi mukaansa ostamalla pullon sai kivasti 50% alennuksella. Lasillinen pikkuleipien ja erityisesti kuivattujen ja sokeroitujen appelsiinikuori-"karkkien" oli erittäin toimiva jälkiruoka; juuri sellainen, jota oli ruvennut kaipaamaan kävellessä Duvronikin vanhanakaupungin helteisiä katuja tanakan ravintolaillallisen jälkeen. Maailman omaperäisimpiin punaisiin jälkiruokaviineihin Skaramučan makea Dingač ei kuulu, mutta se osoittaa hyvin, kuinka näppärästi Plavac Mali taittuu luontevasti moneen eri tyyliin. Toivottavasti muutkin alueen tuottajat innostuisivat tästä tyylistä, sillä näkisin mielelläni enemmänkin makeita Dingačeja; tässä viinissä olisi mielestäni ainesta enemmän alueelliseksi viinityyliksi kuin yhden tai kahden tuottajan silloin tällöin valmistamaksi kuriositeetiksi!

Lyhyesti: Makea, tumman marjainen, tiiviin tanniininen ja varsin maukas jälkiruokaviini lähinnä pelkästään kuivia punaviinejä tuottavasta Dingačista.

Arvio: Hyvä – mainio pikku jälkiruokaviini. Paikallaan tilanteissa, joissa intensiivinen ja runsaan alkoholinen Portviini voi olla jo liikaa.

Hinnan (~6,59e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.9.15

Tenuta Montemagno Ruber Grignolino 2011

Tenuta Montemagno Ruber Grignolino d'Asti 2011
  • Valmistaja: Azienda Agricola Tenuta Montemagno
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Grignolino d'Asti
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Monferrato, Asti
  • Rypäleet: Grignolino (90%), Freisa (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,99e (Maaliskuu 2014, Weinhandel-Italien)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No, näköjään arkistosta löytyy paljonkin mielenkiintoisia viinejä, jotka ovat onnistuneet jäämään paitsioon tässä kirjoitellessa. Pyritäänpä korjaamaan asia!

Tämänkertainen viini on noin puolitoista vuotta sitten Weinhandelista hommattu Grignolino d'Asti, jonka toin ihmeteltäväksi pienimuotoiseen sokkomaisteluun viime kesänä. Arvio tulee vuoden myöhässä siis, pahoittelut kykenemättömyydestäni pysyä reaaliajassa päivitysteni kanssa!

Grignolino on melko suosittu ja yleinenkin rypälelajike Piemontessa, lähinnä Monferraton alueella, mutta muualla rypälettä tavataan tuskin lainkaan ja tästä syystä rypäle on jopa monelle Italian viinien ystävälle täysin tuntematon tuttavuus. Rypäleen erikoisuus on sen melko runsaat siemenet, jotka helposti antavat viinille varsin tanniinisen yleisolemuksen, vaikka muuten Grignolino tuottaa usein melko kepeitä ja matala-alkoholisia viinejä. Tästä syystä monet tuottajat pyrkivät tekemään viinistä hyvin hellällä puristuksella todella kepeitä, herkkiä ja nuorena juotavia arkiviinejä – hieman Beaujolais'n simppelimpien Gamay-viinien tapaan. Toiset tuottajat pyrkivät taas tekemään vakavampaa, tanniinisempaa ja kohtalaisesti kypsytyskestävääkin punaviiniä. Suureksi, muhkeaksi ja täyteläiseksi viiniksi Grignolino ei kuitenkaan koskaan taitu; tämä ei onneksi meikäläistä haittaa, sillä kepeät, eloisat ja tuntuvan tanniiniset punaviinit ovat aina lähellä sydäntäni!

Viinin tuottaneesta Tenuta Montemagnosta en löytänyt juuri muuta tietoa, kuin että kyseinen viinitila toimii myös hotelli-majatalona. Viininkin taustatiedot jäivät melko vaatimattomiksi, mitä nyt mainittiin, että Grignolinon sekaan on laitettu myös n. 10% toista paikallista erikoisuutta, Freisaa. Vuosituotanto on vajaa 5,000 pulloa.

Niin monille piemontelaisille viineille tyypillisesti myös tämäkin viini on väriltään ohuen vadelmanpunainen. Reunoilta viinin läpinäkyvä väri muuttuu lähes värittömäksi.

Tuoksultaan viini on melko hillitty. Yleisilmettä hallitsee hieman kirsikkahillomainen aromi ilman hillomaista makeutta; taustalla tuntuu metsämansikkaa, kevyttä savuisuutta ja hennosti tummaa marjaisuutta. 13,5% alkoholi tuntuu aavistuksen verran melko kepeäksi jäävän tuoksun alta.

Viinin habitus kielellä on kepeä, hapokas ja kuiva kuin suomalainen tammikuussa. Makupalettia hallitsee italopunkuille ominainen hapankirsikkaisuus, pippurivetoinen mausteisuus ja tuore punamarjaisuus; taustalla tuntuu myös aavistus hieman rhônemaista, kypsempää ja tummempaa hedelmää. Kokonaisuus on tanniininen ja mukavan rakenteikas.

Jälkimaku ei ole varsin suurieleinen, vaan ennemminkin tiukanpuoleinen viinin kuivan ja tanniinisen olemuksen johdosta. Kielelle jäävässä, pitkähkössä jälkimaussa tuntuu tuoreita punamarjoja, kevyttä hapankirsikkaa ja maltillista yrttisyyttä. Tiukahko jälkivaikutelma on mukavan kirpeän hapokas ja hennosti alkoholin lämmittämä.

Montemagnon Ruber onnistui olemaan varsin positiivinen yllätys: siinä missä useat Piemonten Grignolinot ovat monesti simppeleitä, kepeitä ja hapokkaita arkiviinejä, oli tämä yllättävänkin vakavahenkinen, intensiivinen ja rakenteikas esitys – piirre, mitä viinin hyvin edullinen hinta ei antanut odottaa! Viini jätti yleisesti varsin vakuttavan, miellyttävän ja tasapainoisen kuvan itsestään, mutta vaikka viini oli lasillisen verran varsin kivaa siemailtavaa, on näin napakka esitys paremmin kotonaan ruokapöydässä, jossa sen napakat tanniinit ja eloisat hapot pääsevät parhaiten oikeuksiinsa.

Mutta vaikka tässä viinissä oli kohtalaisen paljon alkoholia (13,5%) ja runsautta Grignolinoksi, oli se silti siinä mielessä tyypillinen Grignolino, että kokonaisuus pysyi varsin maltillisen kokoisena ja lajikkeelle tyypillisesti happoja ja tanniineja löytyi reilusti. Viinillä on varsin kivasti rakennetta myös kellarointia ajatellen, mutta on vaikea arvioida miten tämmöinen viini kehittyy kypsyessään – vai kehittyykö lainkaan? Hinta ei aina indikoi kellarointipotentiaalin kanssa, mutta monesti se antaa hyvää osviittaa. Voi hyvinkin olla, että viini pitää kellarissa kutinsa kohtalaisen kauan, mutta varsinaista kehittymistä ei tapahdu, vaan viini ainoastaan haipuu ajan myötä pois. Itse voin ainakin suositella kypsyttelyn sijaan iskemään viinin kohtalaisesti viilennettynä jonkun tuhdin ja rasvaisen, muttei turhan voimakasmakuisen safkan kylkeen.

Lyhyesti: Kuiva, napakka ja kohtalaisen raamikas Piemonten erikoisuus, josta löytyy varsin mukavasti luonnetta, tanniineja ja hapokasta selkärankaa.

Arvio: Erittäin hyvä – tässä on mainiosti potentiaalia erinomaiseksi arkiviiniksi. Harmi vain, ettei Suomesta saa tällä hetkellä tätä, tai ainuttakaan muuta Grignolinoa!

Hinnan (7,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

12.9.15

Aspall Suffolk Organic Cyder

http://www.alko.fi/tuotteet/707096/
Aspall Suffolk Organic Cyder
  • Valmistaja: Aspall
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Englanti
  • Alue: East of England, Suffolk
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,40e (Heinäkuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,40e (Syyskuu 2015, Alko)

Lisää siideriä kehiin! Nyt on arvioitavana toinen Alkon kahdesta brittiluomusiideristä (toinen oli viime viikolla arvioitu Sheppy's). Nämä siiderit tulevat täysin eri puolilta Englantia: Sheppy's tuli Somersetista, joka sijaitsee Englannin lounaisosista löytyvän niemimaan tyvestä, kun taas tämä Aspall tulee Suffolkista, joka sijaitsee Englannin itärannikolla, Lontoon pohjoispuolella. Alueiden merkittävin ero on siinä, että Englannin itärannikolla viljellään ensisijaisesti syömis- ja leivontaomenoita, joista tehdään siideriä, kun taas Bretagnen ja Normandian siideriperinteet heijastuvat myös eteläiseen ja lounaiseen Englantiin, jossa siideriä valmistetaan erityisesti siiderikäyttöön viljellyistä lajikkeista.

Aivan kuten Sheppy'sin tilalla, myös Aspallin tilalla on pitkä historia. Itse asiassa Aspallin historia ulottuu vielä merkittävästi kauemmas, sillä Chevallierin suku on asunut Aspallin kylässä sijaitsevassa Aspall Hallissa jo 9 sukupolven ajan. Clement Chevallier peri Aspall Hallin kartanon vuonna 1722 ja muutti sinne asumaan vuonna 1728. Paikalliset pitivät häntä hulluna, kun hän saavuttuaan istutti laadukkaalle viljelysmaalle omenia ja odottaessaan puiden aikuistumista osti muilta alueen viljelijöiltä omenia tehdäkseen siideriä. Kuitenkin hänen aidot, maustamattomat ja käsittelemättömät, vain omenista tehdyt siiderinsä vakuuttivat nopeasti paikalliset korkealla laadullaan, ja Chevallierin siiderisuvun historia sai alkunsa.

Clementin jälkeläiset eivät kuitenkaan jääneet Aspall Halliin asumaan ja jatkamaan siiderintuotantoa, joten historiassa on pieni aukko, kunnes 1800-luvun lopulla John Barrington 'JB' Chevallier vaihtoi vanhan, 1700-luvulta peräisin olevan omenaprässin rikkoutuneen puutapin uuteen metalliseen ja herätti henkiin suvun siideritoiminnan. JB:n tytär, yliopistossa maanviljelyä opiskellut Perronnelle Chevallier, oli vuonna 1946 yksi maailman ensimmäisen luomuviljelyjärjestön, the Soil Associationin, perustajia, ja hänen johdollaan myös pidettiin huolta, että talon tiluksia viljeltiin mahdollisimman luonnonmukaisin menetelmin. Perronnellen poika, John Chevallier Guild, astui mukaan yhtiön toimintaan vuonna 1970 ja modernisoi merkittävästi talon tuotantoa uusilla laitteilla ja samalla lisäsi talon katalogiin luomumehun ja luomusiiderin. Nykyisin taloa johtavat Johnin pojat Barry ja Henry.

Koska Aspall oli Perronnelle Chevallierin myötä perustamassa the Soil Associationia, kuuluu Aspall loogisesti vanhimpiin Soil Associationin luomuksi sertifioimiin tuottajiin. Talon Organic Cyder on kuitenkin ainoa virallisesti luomuna markkinoitu siideri. Sen valmistuksessa käytetään makeita (vähän happoja, vähän tanniineja), happamankirpeitä (vähän happoja, paljon tanniineja) ja happamia (paljon happoja, vähän tanniineja) lajikkeita. Kaikki lajikkeet käytetään erikseen shamppanjahiivalla, jonka jälkeen siiderin annetaan kypsyä lämpötilakontrolloiduissa terästankeissa 6-24 kk ajan, lajikkeesta riippuen. Kypsyneistä siidereistä sekoitetaan lopuksi haluttu tuote, joka pullotetaan Aspallin omaan, perinteiseen pulloon. Ymmärtääkseni Aspall ei ole ns. aitoa real cideriä, joten arvioisin, että kuivaksi käytetty siideri täten makeutetaan haluttuun tyyliin. Itselleni on jäänyt epäselväksi, tulevatko hiilihapot pulloon pullokäymisen vai hiilihapotuksen myötä.

Siiderillä on kirkas kullankeltainen väri, joten lopputuote lienee suodatettu tai vähintään kirkastunut kiitettävästi tankeissa. Koska pullosta ei näytä löytyvän hiivasakkaa, lienee tuote hiilihapotettu.

Aromaattinen ja miellyttävä tuoksu on makea ja kypsän omenainen. Taustalla tuntuu leijailevan hento, kevyesti maalaisen brettainen vivahde.

Suussa siideri on kuivahko ja rapsakan hiilihappoinen. Kypsänmakean punaomenaisuuden alta löytyy tuoreempaa keltaomenaisuutta, kevyttä bitterisyyttä, aavistuksen verran karheaa tanniinisuutta ja hentoa brettaista nahkaisuutta, joka tuo etäisesti mieleeni jopa kehittyneet riojalaiset punaviinit. Suutuntumaltaan siideri on melko täyteläinen.

Raikas, tuoreen omenainen jälkimaku on melko hapokas ja hennon nahkainen. Kestoltaan se on lyhyehkö tai keskipitkä.

Aspallin luomusiideri on varsin kiva perustason tapaus, joka ei herätä suuria tunteita, mutta kuitenkin sellaisia pieniä positiivisia viboja. Sheppy'sin luomukötöstyksen tasoon ei tällä kertaa päästy, eli Aspall vaikuttaa tuohon aiemminmainittuun nähden hieman sisäsiistimmältä, kiltimmältä ja helpommalta – mikä on sääli, koska meikäläisen mielestä särmä, haaste ja röyhkeys ovat niitä asioita, joita laadukas juoma tarvitsee erottuakseen joukosta.

Mutta vaikka Aspall Organic Cyder onkin hieman kiltimpi tapaus, on siinä ihan kivaa, aitoa aromikkuutta, makua ja jopa ujo aavistus rehtiä maalaista navettaisuutta – joskin mielikuvissani paria kolmea vuotta aikaisemmin nautitussa samaisessa tuotteessa oli sitä kyllä rehellisesti enemmän. Tosin aina ne mielikuvatkin voivat heittää, joten ei siinä. Aspall kompensoi hieman arkisempaa ja kiltimpää olemustaan sitten litrahinnallaan, joten aivan Sheppyn jalkoihin ei jäädä makaamaan. Suurimman miinuksen ehkä antaisin aavistuksen jyrkästä 7% alkoholista, joka hieman suitsii siiderin juotavuutta. Puolen litran lestissä 0,5-1 prosenttiyksikköä vähemmänkin olisi tarpeeksi.

Lyhyesti: Täyteläinen, puhdaspiirteisen omenainen, mukavan rapsakka ja ujosti tallinen perustason brittiluomusiideri Lontoon pohjoispuolelta.

Arvio: Miellyttävä – kiva, perustasokas tuttavuus. Ei tähän rakastu, mutta sellainen, josta on helppo tykätä.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

6.9.15

Sheppy's Organic Somerset Cider

http://www.alko.fi/tuotteet/773976/
Sheppy's Organic Somerset Cider
  • Valmistaja: Sheppy's Cider
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Englanti
  • Alue: South West England, Somerset
  • Koko: 0.5
  • Hinta ostohetkellä: 6,19e (Heinäkuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 6,19e (Syyskuu 2015, Alko)

Aina välillä tulee tarve tsekata vanhoja tuttuja tuotteita ja ihmetellä miltä ne maistuvat kun haju- ja hajuaisti tuntuvat jatkuvasti kehittyvän yhä tarkemmiksi samalla kun alkoholijuomien referenssipohja vain kasvaa kasvamistaan (ja ihmekös tuo, kun tässä viimeisen n. viiden vuoden aikana on tullut maisteltua n. 5,000 erilaista olutta, viiniä ja muuta juomaa ja raapustettua arvio niistä n. 4,000:sta). Tällä kertaa ajattelin ottaa ihmeteltäväksi pari vanhaa tuttua brittisiideriä, joista toinen on arvioitavana än yy tee nyt.

Siiderin tuottanut Sheppy's on Somersetissä (siellä Britannian lounaisosissa) sijaitseva perheyhtiö. Sheppyjen suku on toiminut siiderintuotannon parissa jo noin 200 vuoden ajan ja Three Bridges -maatalalolla suku on valmistanut omaa siideriään jo vuodesta 1917. Kyseinen maatalo on ollut kolmen Sheppyjen sukupolven omistuksessa ja nykyisin siellä viljellään maata ensisijaisesti luonnonmukaisin ja kestävän kehityksen periaattein n. 130 hehtaarin alalla, joista omenoita viljellään n. 30 ha alalla. Talon vuosituotanto on n. 2,000,000 litraa, joista puolet valmistetaan itse viljellyistä omenoista ja puolet ostetuista hedelmistä. Tämä Alkosta löytyvä siideri valmistetaan talon vanhimmalta, täysin vapaasti (=luonnonmukaisesti) kasvavalta omenatarhalta, jolla kasvaa monia (myös nykyään epätyypillisiä) omenalajikkeita, joista osa on niin vanhoja, että niiden tunnistaminen ilman geenien tutkimista on mahdotonta.

Siiderillä on kirkas, tummahkonpuoleinen kullankeltainen väri.

Tuoksussa tuntuu vastapoimittua kypsää omenaa, hillitysti makeaa omenamehuisuutta, kevyttä tallisuutta, hentoa mausteisuutta ja aavistus keltaista hedelmää.

Maultaan tämä yleisilmeeltään melko kuiva, mutta paikoitellen maltillisesti kypsänmakea siideri on mausteisen omenainen, mukavan rustiikkinen ja robusti, kevyen maalaisen brettainen ja hennon puiseva. Suutuntumaltaan siideri on keskitäyteläinen ja melko tuntuvan hapokas. Varsin pieni hiilihappo pitää siiderin yleisilmeen melko hillittynä.

Kuiva jälkimaku on kypsän omenainen, omenankuorisen karvas, hennosti kuivan puiseva, aavistuksen karhean brettainen ja hyvin kevyesti suutakuivattavan tanniininen ja kevyen bitterinen. Loppuliu'un päätteeksi tuntuu aavistus alkoholin (6%) lämpöä.

Sheppy's Organic Cider on mukavan rehellinen, särmää ja rustiikkisuutta ilmentävä luomubrittisiideri, joka ei kosiskele tai pyytele anteeksi. Jäännössokeria on 20 g/l, mutta balanssi pitää hienosti kutinsa, eikä kokonaisuudesta sokerista makeutta erota käytännössä lainkaan. Yleisilme yhdistelee mukavasti maalaista rustiikkisuutta ja moniulotteista eleganssia; siideri on sekä helpostilähestyttävä että mielenkiintoinen ja särmikäs. Siideri on Alkon valikoiman hinnakkaimpia tapauksia, mutta onneksi rahalla saa puoli litraa varsin laadukasta, perinteistä ja rehellistä brittisiideriä.

Lyhyesti: Maukas ja tasapainoinen kuiva luomusiideri, joka yhdistelee tyylikkäästi rehellistä, maalaista särmää ja helpostilähestyttävää, moniulotteista eleganssia.

Arvio: Tyylikäs – perinteiseksi ja rehelliseksi maataloustuotteeksi tämä on kaikin puolin hurmaava ja hienostunut esitys.

Hinnan (6,19e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.