Joaquin JQN 203 Piante a Lapio 2012

Joaquin JQN 203 Piante a Lapio 2012

• Valmistaja: Joaquin
• Tyyppi: Valkoviini, IGT Campania
• Maa: Italia
• Alue: Campania
• Rypäleet: Fiano (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 89,30€ (Syyskuu 2016)

kuva: drinks&co

Italiassa tehdään vaikuttavia puna- ja valkoviinejä läpi koko maan, mutta niin median kuin kuluttajienkin mielenkiinto tuppaa keskittymään lähinnä punaviineihin – niidenkin osalta kiinnostus yltää pohjoisesta laskeutuen vain Keski-Italian Toscanaan asti. Etelässä sijaitsevan Campanian saattaa joku satunnainen harrastaja muistaa, mutta silloinkin lähinnä punaisten Taurasin viinien vuoksi. Tästä huolimatta on hyvä pitää mielessä, että Italiassa tehdään todella vaikuttavia maailmanluokan valkoviinejä – eikä vain viileämmässä pohjoisessa, sillä myös saapasmaan lämpimistä eteläosista löytyy todella mainioita tapauksia. Koska eteläinen Italia on suurelta osin varsin köyhää aluetta, on valtaosa eteläitalialaisista viineistä hinnaltaan varsin edullisia. Tässä mielessä tällä kertaa arvioon päätynyt JQN 203 ei kyllä millään tavalla edusta tyypillistä eteläitalialaista valkoviiniä lähes satasen hinnallaan. Noh, pakko myöntää, ettei viini ole kyllä kovinkaan tavanomainen valkoviini millään muullakaan tavalla.

Joaquin on Raffaele Paganon oma projekti, jonka hän potkaisi käyntiin vuonna 1999 tavoitteenaan sekä nostaa Campanian viinien arvostusta että tuottaa alueen parhaimmat viinit. Joaquinin viineihin tarvittavat rypäleet tulevat sekä viinitalon omilta tarhoilta että ostotavarana, mutta tavoitteena on aina korkein mahdollinen laatu, mitä suorastaan naurettavan vanhojen ja erittäin pienisatoisten tarhojen rypäleiden tuoma konsentraatio usein onnistuu alleviivaamaan. Esimerkiksi talon huippu-Taurasiin käytetyt Aglianico-rypäleet tulevat tarhalta, jonka vanhin osa on istutettu yli 200 vuotta sitten. Koska viinitalolla raakataan armotta rypäleet, joiden laatu ei ole tarpeeksi korkea, tarkoittaa tämä sitä, että talon tuotantomäärät ovat jossain vaatimattoman ja olemattoman välimaastossa ja pullokohtaiset hinnat kilpailevat kelvollisten Barolon ja Burgundin viinien tasolla. Talon meininki on selvästi täysin toisenlaista, mihin köyhässä Etelä-Italiassa on totuttu.

Pagano ei pelkästään keskity pitämään viiniensä laatua mahdollisimman korkealla; hän haluaa myös, että hänen viininsä edustavat juuri paikallista viinikulttuuria. Tästä syystä hän viljelee vain Campanialle tyypillisiä lajikkeita ja viinit valmistuvat varsin minimaalisesti prosessiin puuttuen. Joaquinin viineistä on siis turha etsiä kansainvälisiä lajikkeita tai kaupallisia hiivakantoja. Talon viinit valmistetaan pääasiassa punaisesta Aglianicosta ja valkoisesta Fianosta, mutta Joaquinin oma erikoisuus on Joaquin dall'Isola – Caprin saaren omista rypälelajikkeista valmistettu valkoviini, joka on samalla yksi vain muutamasta kaupallisesti valmistetusta Caprin viinistä koko maailmassa.

Tämä nyt arvioitu viini on talon huippuvalkoviini, joka valmistetaan Fianosta. Fiano on yksi eteläisen Italian vanhimmista valkoisista rypälelajikkeista, josta on kirjallisia merkintöjä jo 1400-luvulta ja joka taitavissa käsissä taittuu hyvin laatuviinien valmistukseen. Lajike ei kuitenkaan ole ollut perinteisesti viljelijöiden keskuudessa mitenkään erityisen suuressa suosiossa, sillä se on luonnostaan melko matalasatoinen, minkä lisäksi rypäleet ovat sekä pienikokoisia että paksukuorisia – tämä tarkoittaa sitä, että yhdeltä tarhahehtaarilta Fiano tuottaa merkittävästi vähemmän viiniä kuin joku toinen, runsassatoisempi lajike. Tähän Joaquinin lippulaivaviiniin tarkoitetut rypäleet kerätään Lapiò-Crun yli satavuotiaista viiniköynnöksistä, jotka on istutettu ennen kuin viinikirva on saapunut alueelle, eli ne kasvavat edelleen varttamattomina, omilla juurillaan. Koska viiniköynnökset kasvavat vulkaanisessä maaperässä, jossa viinikirva ei tavallisesti kykene menestymään, saavat ne toivottavasti kasvaa myös tulevaisuudessakin rauhassa vitsauksilta.

Sadonkorjuun jälkeen näiden vanhojen Fiano-köynnösten rypäleistä murskaamalla saatu mehu siirretään käymään vanhoihin 500-litraisiin kastanjapuutynnyreihin, jotka jätetään aavistuksen vajaatäytölle ja joita ei täytetä kypsymisen aikana. Kun rypälemehu lähtee käymään spontaanisti villihiivoilla, muodostuu viinin pinnalle sitä hapelta suojaava flor (tai voile) eli hiivahuntu – samaan tapaan kuin esimerkiksi Sherryn Fino- ja Manzanilla-viineissä. Viini käy tynnyreissä hitaasti noin kahden kuukauden ajan, hiivahunnun hapelta suojaamana. Kun käyminen loppuu tai hiivahuntu osoittaa katoamisen merkkejä, siirretään viini kypsymään täysiin tynnyreihin ettei se pääse hapettumaan. Alkoholia viinistä löytyy 13,5%.

Viinillä on intensiivinen ja ujosti utuinen kellanvihreä väri, joka taittuu hennosti Mountain Dew'mäiseen neonvihreään.

Viinillä on erittäin luonteikas ja villihkö tuoksu, josta kyllä erottaa Sherrymäisiä flor-kypsytyksen tuomia aldehydisiä piirteitä: silputtuja vihreitä manteleita, pähkinärouhetta, hieman leikattua nurmikkoa, maltillista vahamaisuutta, hentoa vihreää luumua ja ujoa viheromenaisuutta.

Viini on suussa erittäin intensiivinen, moniulotteinen ja kohtalaisen täyteläinen. Hyvin mehukkaassa makumaailmassa erilaiset piirteet tuntuvat elävän jatkuvasti, muuttaen muotoaan koko ajan. Kielellä pyörii silputtuja manteleita, kulmikasta kivistä mineraalisuutta, terävää aldehydistä suolaisuutta, hieman vahamaista funkia, maltillisia savuisia piirteitä, hillittyä vihreää luumua, hentoja omenanviipaleiden vivahteita ja aavistus olkisuutta. Vaikka viinin hapokkuus on korkeintaan kohtalaisen korkea, on kokonaisuus hämmentävän freesi ja tasapainoinen – mistä osittain voi kiittää viinin terävän aldehydisyyden tuomaa särmää.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on pitkä, vivahteikas ja melko intensiivinen. Jälkimaku jättää jälkeensä kalkkista mineraalisuutta, savuisia piirteitä, hieman hiivasakkaista kermaisuutta, kevyttä yrttistä bitterisyyttä, maltillista vahamaisuutta, hennon suolaista aldehydistä särmää, ujosti hartsisia piirteitä ja aavistuksen mehukasta vihreää luumua.

Kokonaisuutena JQN 203 on ainutlaatuinen, luonteikas ja erittäin moniulotteinen Fiano, josta löytyy sekä valtavan paljon syvyyttä ja voimaa että hurmaavaa raikkautta ja eleganssia. Neljän vuoden iässä testattuna viini tuntui vielä erittäin nuorekkaalta ja sen voi helposti kuvitella jatkavan kehittymistä vielä useiden vuosien ajan.

Mutta miten viini sitten suhtautuu suurempaan kuvaan? Viinin Fino-henkinen aldehydisyys yhdistettynä hämmentävään konsentraation tuntuun ja monipuoliseen aromimaailmaan osui omaan makuuni kyllä oikein mainiosti. Sen sijaan jos en tietäisi viinin valmistusteknisestä puolesta etukäteen, voisi viinin aromimaailma tulla jopa jonkin asteisena yllätyksenä itselleni, kun taas tavan kuluttaja todennäköisemmin pitäisi viiniä yksiselitteisen virheellisenä ja lähtisi palauttamaan sitä heti myymälään. Kyseessä on siis ehdottomasti viini, joka tulee tietää ja jota tulee ymmärtää jo ennen kuin pulloa on avattu! Entä sitten Campanian yleiseen, suhteellisen matalaan hintatasoon nähden suorastaan posketon, satasen tuntumassa huiteleva pullohinta? Noh, viini on kyllä poikkeuksellisen tyyris jo laadukkaaksi valkoviiniksi, puhumattakaan eteläitalialaisesta sellaisesta, mutta pakko tässä on myöntää, että kyllä se myös onnistuu tarjoamaan taalereille jonkinlaista vastinetta – en nimittäin koskaan ole kokenut vastaavanlaista viiniä, mihinkään hintaan.

Lyhyesti: Uniikki ja todella vaikuttava super-Fiano, jossa yhdistyy todella moniulotteinen ja vaikuttavan intensiivinen makumaailma suolaiseen, hieman Fino Sherryä muistuttavaan aldehydiseen terävyyteen.

Arvio: Täydellinen – mutta vain jos viinin todella persoonallinen tyyli sattuu toimimaan omaan makuun. Voisin viinin veikata olevan todellinen vedenjakaja: toisille viini on ainutlaatuinen ja erittäin vaikuttava esitys, toisille liian kummallinen tai jopa virheelliseltä maistuva. Viiniin kannattaa tutustua, mutta ehdottomasti jonkinasteisella varauksella.

Hinnan (89,30€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012

• Valmistaja: Loxarel Vins
• Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: loxarel

Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Can Descregut M100 Macabeu 2012

Can Descregut M100 Macabeu 2012

• Valmistaja: Can Descregut
• Tyyppi: Valkoviini, DO Penedès
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Macabeo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,15e (Maaliskuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: can descregut

Macabeo on yksi Espanjan merkittävimpiä valkoisia rypäleitä: sen lisäksi että se näyttelee merkittävää osaa kuohuvien Cava-viinien rypälepohjassa, on se monilla Espanjan alueilla tärkeä valkoviinien raaka-aine (joskin muualla kuin Kataloniassa rypälettä tavataan useammin nimellä Viura). Yleensä Viurasta valmistettuja valkoviinejä pidetään melko ohkaisina, vaatimattomina ja lähinnä kohtalaisen hyvän hapokkuutensa ansiosta riittävän raikkaina viineinä – joskin Riojan arvostetun old school -tuottaja R. López de Heredian uskomattoman vaikuttavat ja vivahteikkaat valkoviinit pystyvät upeasti realisoimaan lajikkeen todellisen potentiaalin.

Kataloniassa harvemmin tavataan Macabeo (tai Macabeu) -valkoviinejä, sillä valtaosa alueen rypäleistä poimitaan varsin varhain kuohuviinituotantoa varten. Jonkin verran Macabeo-valkoviinejäkin Kataloniassa tehdään, mutta lajike viihtyy hieman lämpimämmillä alueilla, joten katalonialaiset Macabeot harvemmin kykenevät saavuttamaan valkoviineille optimaalista kypsyyttä ja täten jäävät yleensä hieman mutkattomammiksi arkiviineiksi. Penedèsissä sijaitsevan Can Descregutin M100 pitäisi kuitenkin olla toista maata.

Alt Penedèsin ala-alueella sijaitseva Can Descregut on viinitalo, joka on tuottanut rypäleitä ja pohjaviiniä Cava-taloille jo useiden sukupolvien ajan, mutta on vasta viime aikoina alkanut tuottaa viinejä omalla nimellään – tässä vaiheessa on siis hieman vaikea sanoa, onko kyseessä varsinaisesti uusi vai vanha viinitalo. Vuodesta 2005 eteenpäin talo on tuottanut viinejä 50 tarhahehtaariltaan sertifioidusti luomuna ja painotus on lähinnä paikallisista lajikkeista valmistetuissa valkoviineissä ja kuohuviineissä, joskin tarhoilta löytyy myös kansainvälisiä punaisia lajikkeita ja harvinaista, vaaleanpunaista Xarel-lo Vermelliä.

M100 on talon huippuviini, jota tuotetaan vain parhaina vuosikertoina (en mene takuuseen, mutta tämä 2012 saattaa olla ainoa valmistettu vuosikerta, sillä muita vuosikertoja ei meikäläisen silmiin ole vielä osunut). 40% Macabeo-pohjaviinistä käy ja kypsyy unkarilaisissa tammitynnyreissä, loput terästankeissa. Pullotus tapahtuu 4 kk sakkakypsyttelyn jälkeen. Vuosikerta 2012 on talon omien sanojensa mukaan poikkeuksellisen hyvä, koska Macabeu-rypäleet saavuttivat tuolloin poikkeuksellisen korkean potentiaalialkoholin tason, eikä tarhoilla ollut lainkaan homeongelmia, mikä on usein hyvin tyypillinen Macabeun vaiva. Viinissä on talon analyysien mukaan 13% alkoholia ja 6,2 g/l happoja, vuosituotanto järisyttävät 2,000 pulloa. Meikäläisen kappale tuli korkattua noin vuosi sitten, loppukeväästä 2016.

Viinillä on melko nuorekas limetinvihreä väri.

M100:n tuoksu on runsas, aromikas ja moniulotteinen; nokkasektorilla tuntuu vastaleikattua päärynää, aromaattista fenkolia, tammitynnyreistä kielivää hillittyä kermaisuutta ja maltillista pähkinäisyyttä, hennosti keltaista omenaa ja ujoa savuisuutta. Illan myötä avautuessaan tuoksu saa makeampia, kevyen keltaluumuisia ja jopa persoonallisia, hennon petrolisia piirteitä.

Suussa viinillä on melko täyteläinen ja suutuntumaltaan jopa kevyesti öljyinen olemus, mutta vastapainoksi löytyvät reilut hapot, jotka pitävät kokonaisuuden mukavan raikkaana ja ryhdikkäänä. Makupuolelta erottuu kypsää omenaa, kivistä mineraalia, kevyttä kermaisuutta, hillittyä mausteisuutta, hentoa mantelista pähkinäisyyttä ja ujosti aromaattista yrttisyyttä. Viinin yleisilme on moniulotteinen ja tyylikäs, eikä se ole niinkään suoraviivainen ja rapsakka, vaan ennemminkin melko rauhallinen ja silkkinen – reippaasta hapokkuudestaan huolimatta.

Jälkimaussa suuhun jää tuoretta kaneliomenaa, tynnyrikypsyttelyn esille nostamaa kermaisuutta, kivistä mineraalia, kevyttä suolaisuutta, hentoa hiivasakkaista meininkiä ja vihertävää yrttisyyttä. Kiitos reilun hapokkuuden, suuhun jäävä vivahteikas jälkivaikutelma on raikas ja kantaa pitkään.

Kokonaisuutena viini on varsin vakuuttava ja erittäin taiten tehty esitys: viinistä ei olla selvästikään haettu massaa, konsentraatiota ja rehevää tammisuutta, vaan vivahteikkuutta ja enemmän Burgundin suuntaan vihjaavaa eleganssia. Viini ei ole mikään Heredian Viña Tondonia (ts. kenties maailman paras Viura / Macabeo), mutta ero Katalonian tyypillisiin, perustason Macabeo-valkoviineihin on käsinkosketeltava.

Kokonaisuus on vielä näin 4 vuoden iässäkin vielä erittäin nuorekas ja hedelmävetoinen, joten viinille on helppo povata valkoviiniksi pitkää ikää. Voin kuvitella viinin hyvin säilytettynä kehittyvän parempaan suuntaan noin 10. ikävuoteensa asti ja pitävän sen jälkeen kutinsa vielä useita vuosia eteenpäin. Vaikka viini on nyt varsin mainio esitys, uskon sen muuttuvan entistä mielenkiintoisemmaksi lisävuosien tuodessa sille kehittyneempiä, kermaisia ja pähkinäisiä sävyjä.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava ja vivahteikas huippu-Macabeo, jossa painoa on vivahteikkuudella, ryhdillä ja aromien syvyydellä – ei painolla ja konsentraatiolla.

Arvio: Tyylikäs – mainio esimerkki siitä, miten tästä yleensä melko tavanomaisesta lajikkeesta on mahdollista saada varsin vakuuttavaa tavaraa aikaiseksi myös Riojan ulkopuolella.

Hinnan (14,15e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Skaramuča Dingač 2012

Skaramuča Dingač 2012

• Valmistaja: Vina Skaramuča
• Tyyppi: Punaviini, Vrhunsko Vino Dingač
• Maa: Kroatia
• Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
• Rypäleet: Plavac Mali (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,48e (Heinäkuu 2015, Wine Bar Skaramuča, Dubrovnik)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: skaramuca

Viimekeväisessä Kroatia-maistelussa toinen maistelun kahdesta punaviinistä oli tämä Dingač, jonka tarkoituksena oli toimia esimerkkinä maalle tyypillisestä ja kroatialaisten keskuudessa suositusta ja arvostetusta punaviinityylistä.

Dingač on siis Dubrovnikin läheltä, Pelješacin niemimaalta löytyvä viinialue ja myöskin ensimmäinen oman appellaatiosuojan saanut viinialue Kroatiassa. Tällä viinialueella viljellään Plavac Mali -köynnöksiä paikoin jopa järjenvastaisen jyrkillä rinteillä aivan Adrianmeren rannassa kiinni, mutta useiden satojen metrien korkeudessa, jossa aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta jossa lämpötila on merkittävästi viileämpää kuin merenpinnan tuntumassa. Alueen oma Plavac Mali -rypälelajike on alunperin Tribidragin (eli Zinfandelin eli Primitivon) ja Dobricič-lajikkeen risteytys; tämä tarkoittaa sitä, että Plavac Mali on Zinfandel/Primitivon tavoin kuumassa viihtyvä lajike, joka tuottaa kypsyessään samalla tavoin runsaasti sokeria, mutta toisin kuin Zinfandel/Primitivi, Plavac Mali kykenee myös säilyttämään hapokkuutensa yllättävän hyvin kypsänäkin. Perinteisesti Kroatiassa alkoholipitoisuus on määritellyt viinin laadun, minkä vuoksi Dingačin viinit ovat perinteisesti olleet usein erittäin korkea-alkoholisia, rungoltaan massiivisia ja hedelmältään enemmän ylikypsän rusinoituneita kuin raikkaita ja puhdaspiirteisiä.

Dubrovnikissa löytyneessä Skaramučan viinibaarissa pääsin tutustumaan tämän Pelješacin niemimaalta löytyvän viinitalon viineihin. Nämä viinit onnistuivat vakuuttamaan minut tyylillään – ne maistuivat kyllä varsin tyypillisen eteläkroatialaisilta, mutta samalla kuitenkin hyvin tyylikkäiltä ja tasapainoisilta. Tietyllä tavalla moderneilta olematta kuitenkaan liian siistiksipuleerattuja. Baarista tarttuikin mukaan kaksi pulloa tuliaisiksi: aiemmin blogissa jo arvioitu, tyylilajissaan varsin harvinainen makea Dingač, sekä tämä klassinen kuiva Dingač. Tarjolla olisi ollut myös arvokkaampi Dingač Reserva, mutta menetin kiinnostukseni heti siihen, kun viinibaarissa mainittiin sana "uusi tammi". Jätin kyseiset viinit amerikkalaisille turisteille, joita kyllä tuntui Dubrovnikissa riittävän.

Viinitalo Skaramuča on melko tuore tulokas Kroatian viinikentällä: siinä missä useimmat viinitalot voivat kerskua vuosisadan tai jopa useampien historialla (jonka 1900-luvun kommunistiaika onnistui väliaikaisesti torpedoimaan), on Skaramuča perustettu vasta vuonna 1992, jolloin oli taas mahdollista perustaa yksityisiä viinitaloja. Tällä hetkellä Ivo Skaramučan luotsaama perheviinitalo Skaramuča on yksi Kroatian suurimmista yksityisistä viinitaloista, minkä lisäksi viinitalo on Dingačin alueen suurin tuottaja (20 ha, eli n. 1/3 koko alueesta).

Viini on väriltään läpinäkyvän tumman kirsikkainen, sävyltään hennosti rusinaisen rusehtavaan taittuva. Yllättäen viini vaikuttaa ulkonäkönsä puolesta lasissa kepeämmältä kuin viereisessä lasissa seisova napakas ja hapokas Kabola Teran.

Viinin hyvin mehevä, aromikas ja makea tuoksu on mitä klassisinta Dingačin Plavac Malia: kypsää punaista kirsikkaa, vadelmamarmeladia, hillittyä mansikkahilloa ja ujoa luumulikööriä, minkä lisäksi alkoholi (14,5%) erottuu kokonaisuudesta kevyesti. Varsinaista ylikypsien rypäleiden tuomaa rusinaisuutta ei erotu.

Suussa viini on Plavac Malille tyypilliseen tapaan täyteläinen, melko konsentroitunut ja selkeän kypsä. Mehukkaassa, mutta silti enemmän kuivaan kuin makeaan taittuvassa, runsaassa makumaailmassa tuntuu tummaa hedelmää, kuivahtanutta karhunvatukkaa, vadelmaa, mausteisuutta ja ujoa kuivattua luumua. Viinin rakenne pysyy mainiosti tikissä, kiitos melko hyvin kokonaisuutta kantavan hapokkuuden ja runsaan, puuterisen hienojakoisen tanniinisuuden. Vaikka tanniinit ovat melko kypsiä ja lempeitä, on niitä sen verran reippaasti, että ne rupeavat tekemään viinistä hiljalleen melko tiukan oloista.

Lopuksi viinistä jää suuhun pitkä, rehevä ja kohtalaisen lämmin jälkimaku, josta erottuu karhunvatukkahilloa, mausteisia sävyjä, mehevää mansikkaisuutta ja hillityllä otteella kuivattua tummaa hedelmää. Jälkivaikutelma on runsas, kompleksinen ja kevyesti suuta kuivattava.

Skaramučan Dingač oli juuri sen tyylinen kuin muistelinkin ja siten myös vallan passeli hankinta Kroatia-viinimaisteluuni: se toimi oikein mallikkaana esimerkkinä siitä, minkälaista kroatialaisten suuresti arvostama Plavac Mali voi parhaimmillaan olla. Viini ei ollut poskettoman tanniininen, ylialkoholinen tai hallitsevan rusinainen, kuten jotkut perinteisemmän tuulin edustajat, mutta viini ei myöskään ollut kosiskelevan pehmeä, tukkoontammitettu ja hallitsevan hilloinen, kuten muutamat "kansainvälisempää" tyyliä edustavat modernit Plavac Malit.

Yleisesti tuoksu- ja makumaailma muistutti melko paljon Kalifornian Zinfandeleja ja Etelä-Italian Primitivoja, mutta oli kuitenkin tyylillisesti selkeästi maltillisemman makea kuin nämä monesti turhankin hilloiset viinit, minkä lisäksi tästä Kroatian ihmeestä löytyi varsin ilahduttavan reilulla kädellä happoja, mikä ei ole Primitivo/Zinfandeleissa mitenkään itsestäänselvyys. Käyttöyhteyksien puolesta tämä viini sopii vallan mainiosti sellaisiin tilanteisiin kuin hyvä Zinfandelikin, mutta kuten kokemukseni Miličićin 10-vuotiaasta viinistä osoitti, Plavac Mali kykenee myös kehittymään oikein nätisti kellaripuolella.

Lyhyesti: Hieman Zinfandelin tai Primitivon kaltainen, mutta selkeästi hapokkaampi, tanniinisempi ja tyylillisesti vakavahenkisempi, tuhdinpuoleinen punaviini.

Arvio: Tyylikäs – tämä viini on Plavac Maliksi oikein tyylikäs ja tasapainoinen esitys. Viini ei ole liian rustiikkinen, muttei myöskään särmättömäksi puleeratun moderni, vaan hienosti alkuperäänsä ilmaiseva, mutta silti mukavan nykyaikainen kroatialaispunaviini.

Hinnan (16,48e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mas d'en Compte Priorat Rosat 2012

Mas d'en Compte Priorat Rosat 2012

• Valmistaja: Celler Cal Pla
• Tyyppi: Roséeviini, DOQ Priorat
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Priorat
• Rypäleet: Garnacha Roja, Piquepoul Noir
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,50e (Joulukuu 2015, Décantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: decantalo

Kataloniassa, parin tunnin ajomatkan päässä Barcelonasta, sijaitsee karu ja vuoristoinen Priorat. Vielä 1990-luvun alkuun asti tämä alue oli täysin tuntematon kaikille muille paitsi paikallisille, jotka tiesivät sen äärimmäisen tuhteja, alkoholisia ja rustiikkisia bulkkiviinejä tuottavana viinialueena. Vasta 1980-luvulla alueelle alkoi ilmestymään pientuottajia, jotka pullottivat itse omat viininsä sen sijaan, että olisivat myyneet rypäleensä paikallisten osuuskuntien bulkkituotantoon. 1990-luvun alussa alueen maine yllättäen suorastaan räjähti käsiin kun katalaanituottaja René Barbierin johdolla kourallinen tuottajia julkaisi yhtä aikaa punaviininsä, jotka olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna Prioraton perinteiseen tyyliin – todella puhdaspiirteisiä, intensiivisiä, rakenteikkaita ja täynnä konsentroitunutta, kypsää hedelmää. Nämä viinit vakuuttivat monet muut tuottajat Prioraton potentiaalista ja alueelle alkoi valua tuottajia, jotka ryhtyivät tuottamaan samankaltaisia punaviinejä. Hyvin nopeasti alueen maine kiiri Espanjasta ulkomaille ja alle kymmenessä vuodessa (vuonna 2000) Priorat sai oman DOQ-appellaationsa, Riojan ohella ainoana korkeimman tason appellaationa. Virallisen vahvistuksen kansalliselta viinituotantoa valvovalta elimeltä DOQ Priorat sai kuitenkin vasta 2009, eli vuosina 2000–2009 Priorat oli Kataloniassa virallisesti DOQ Priorat, mutta hämmentävästi muualla Espanjassa vain DO Priorat.

Priorat on tullut kuuluisaksi siis juurikin René Barbierin ja kumppaneiden kehittämästä punaviinityylistä, jossa viinit ovat äärimmäisen konsentroituneita, rakenteikkaita, kypsän hedelmäisiä ja tiukan tanniinisia. Monesti viinit ovat myöskin erittäin tammisia, joskin tämä tyyli tuntuu vuosi vuodelta muuttuvan yhä enemmän hedelmävetoisempaan tyyliin. Alueella valmistetaan myös muitakin viinejä, kuten valko-, rosée- ja jälkiruokaviinejä, mutta koska niiden osuus Prioraton viinituotannosta on hyvin marginaalinen, on hyvin harva maistanut – tai jopa edes kuullut – niistä mitään. Siksi ajattelinkin, että olisi hyvä nostaa vaihteeksi esiin Prioratosta jotain muuta kuin niitä iänikuisia punaviinejä.

Mas d'en Compte Rosat on 15-vuotiaiden Garnacha Gris- (eli Garnacha Roja) ja Picapoll Negre (eli Piquepoul Noir) -köynnösten rypäleistä valmistettu roséeviini. Viinistä oli hieman hankalaa löytää pohjatietoja sen takia, että tuottajan sivut ovat vain katalaaniksi, eikä niiltä edes löydy tätä viiniä. Onnistuin kuitenkin sen verran onkimaan viinistä speksejä, että se on rypäleiden puristuksen ja käymisen jälkeen siirretty kypsymään 3kk ajaksi vanhoihin, 3. käyttökerran 500 litran tammitynnyreihin.Viiniin käytetyt rypäleet ovat melko epätyypillisiä, erityisesti espanjalaisittain tarkasteltuina: Garnacha Roja, joka on tumman Garnachan vaaleampi, harmaa- tai vaaleanpunakuorinen mutaatio, on Ranskassa varsin suosittu 1700 ha viljelyalallaan, mutta Espanjassa paljon harvinaisempi vai n. 70 ha viljelyalalla. Piquepoul Noir on taas melko tuntematon eteläranskalainen lajike, jota viljellään Ranskan puolella n. 70 ha alueella ja Espanjassa vain 3 ha alueella – vain Kataloniassa ja sielläkin lähinnä Prioraton alueella.

Viinillä on läpinäkyvä, mutta erittäin syvä, intensiivinen ja tumman vadelmanpunainen väri, joka on suorastaan poikkeuksellisen tumma väri roséeksi – tämä voisi mennä helposti jopa hailakasta viileän alueen Pinot Noirista.

Lasista kohoaa muheva, kypsän punertavasävytteinen tuoksu, josta erottuu metsämansikkaa, tuoretta kirsikkaa, vastapoimittua pensasvadelmaa, hillittyä mustaherukkaa, kevyttä kivipölyä ja hentoa reduktiivista ruutisavuisuutta, joka onneksi haihtuu melko nopeasti viinin avautuessa.

Suussa viini on melko intensiivinen, runsas ja täyteläinen, muttei kuitenkaan mitenkään erityisen hedelmäinen: makumaailmaa hallitsee jopa varsin voimakkaanakin tuntuva kivipölyisyys, kevyt omenaisuus ja hillitty kalkkinen mineraalisuus. Taustalla häilyy roséeviineille tyypillisiä metsämansikan, vadelman ja tumman kirsikan piirteitä, mutta ne eivät ole missään nimessä pääosassa, vaan luovat enemmän nyansseja kokonaisuuteen. Kohtalainen hapokkuus pitää paketin kunnossa, vaikkei mitenkään korostuneen freesiä ilmaisua ne onnistu saamaan aikaiseksi. Kokonaisuus on tietyllä lailla jopa karu, mutta samalla sillä on kypsyyttä vihjaava, hieman makea alavire – mitä kevyesti suuta ja nielua lämmittävä 14,5% alkoholia vielä korostaa.

Melko pitkä, suht runsas ja keskimaun tavoin varsin mineraalinen jälkimaku on kivinen, mutta myös keskimakua mehukkaamman hedelmäinen; kielelle jää myös selkeämmin kypsää mansikkaa, punaista kirsikkaa, aavistus vadelmamehua ja ujoa mausteisuutta sekä hento vihjaus alkoholin lämpöä.

Kokonaisuutena tämä Prioraton roséeviini on maukas ja hauska tuttavuus. Se on suorastaan yllättävän vakavahenkinen ja vakuuttava esitys runsasalkoholiseksi ja tummanpuhuvaksi lämpimän aluen roséeksi – joskin lämmin alue myös tuntuu viinissä, eli siinä mielessä se on selkeästi Prioratin tuotos. Yleensä näin lämpimän alueen roséeviinit ovat kuitenkin erittäin raskastekoisia ja niiden hedelmäisyys on hyvin kypsää ja siksi myös varsin yksiulotteista, kun taas tässä viinissä tuntuu pääosassa olevan jopa karuksi asti yltivä, kivinen mineraalisuus, kun taas hedelmäisyys on suorastaan yllättävän hillittyä.

Koska viinin hedelmäisyys ei ole niin pinnalla, se tuntuu antavan kokonaisuuteen mukavaa ilmavuutta, minkä ansiosta yleisilmeestä tuntuu erottuvan enemmän nyansseja, mitä roséeviineistä on tottunut saamaan. Jotenkin Prioraton roséelta odottaisi äärimmäisen massiivista ja superhedelmäistä ilmaisua, mutta tällä kertaa viini yllätti ja äärimmäisen positiivisesti. Kokonaisuus on hyvin tyylikäs ja ennen kaikkea erittäin ruokaystävällinen esitys – alle kympin hinnalla tämä rosée on todellinen löytö!

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja yllättävän hillityn hedelmäinen, tasapainoinen ja vakavahenkinen roséeviini Prioratosta.

Arvio: Tyylikäs – ehdottomasti yksi vakuuttavimpia roséeviinejä pitkään aikaan. Upeaa, mineraalivetoista tyyliä alusta loppuun. Edes korkeahko alkoholi ei päässyt missään vaiheessa tökkimään.

Hinnan (9,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Ridge Geyserville 2012

Ridge Geyserville 2012

• Valmistaja: Ridge Vineyards
• Tyyppi: Punaviini, AVA Sonoma County
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Alexander Valley
• Rypäleet: Zinfandel (71%), Carignan (19%), Petite Sirah (7%), Mourvèdre (2%), Alicante Bouschet (1%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 40,50e (Maaliskuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Useaan otteeseen olen hehkuttanut blogissani kalifornialaisen Ridgen viinejä, mutta ainahan voi asiasta mainita uudestaan.

Vuonna 1976 järjestetyssä Judgment of Paris -sokkomaistelussa mainetta niittänyt Ridge eroaa merkittävästi monista muista Kalifornian viinitaloista: siitä asti kun talon viinintekijä Paul Draper on tehnyt viinejä Ridgellä, on ne valmistettu hyvin perinteisillä ja minimaaliseen peukalointiin perustuvilla menetelmillä. Toisin kuin monilla muilla alueen suurilla viinitaloilla, Ridgellä ei pyritä mahdollisimman kypsään hedelmään ja runsaaseen tammisuuteen; rypäleet poimitaan usein verrattain varhain, ne käytetään viiniksi rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinit kypsyvät lähinnä vanhoissa tammitynnyreissä. Viinitalolla on kuitenkin perinteisesti käytetty aina amerikkalaista tammea tynnyreissä – ranskalaista ideaalia huokuvista viineistään huolimatta Ridge muistuttaa olevansa kuitenkin amerikkalainen viinitalo, minkä vuoksi tuotannossa suositaan paikallisia tynnyreitä.

Talon legendaarisin viini on perustellusti Monte Bello Cabernet Sauvignon, Judgment of Paris -maistelun viini, jonka vuosikerta 1971 alkuperäisessä kilpailussa pärjäsi kohtalaisesti (5. sija kymmenestä viinistä), mutta joka on myöhemmin järjestetyissä ollut järjestään kärkikahinoissa ja jonka on sanottu kestävän paremmin aikaa kuin monen muun kilpakumppanin. Talolla on kuitenkin runsaasti muita arvostettuja viinejä, joista yksi nimekkäimpiä on Geyserville, vuodesta 1966 asti valmistettu field blend -tarhaviini, jota pidetään yhtenä Yhdysvaltojen parhaista Zinfandel-vetoisista viineistä. Tämä viini on ilmestynyt Alkon valikoimiin nyt useana vuotena putkeen pienenä kertaostona ja itselle on kehittynyt tavaksi tsekata Geyservillen vuosikerran kunto sen valikoimaansaapumisen yhteydessä.

Viiniin käytettyjen rypäleiden sadonkorjuu kesti vuonna 2012 kuukauden ajan (17.9.–17.10.), tarhan eri palstojen kypsyessä eri aikoihin. Lopulta 13 palstaa 17:sta valittiin lopulliseen viiniin; käyminen tapahtui talon totuttuun tyyliin luonnonhiivoilla, kuoria maseroitiin viinissä 9 päivän ajan. Käymisen jälkeen viini siirrettiin kypsymään 13 kk ajaksi amerikkalaisiin tammitynnyreihin, joista 24% oli uusia, 25% 1–2 vuotta vanhoja ja 51% 3–4 vuotta vanhoja.

Viinillä on tumma, hennosti nuorekkaan sinertävä kirsikanpunainen väri. Reunoilta viinin ulkonäkö taittuu kevyesti hailakanpunaisen kautta värittömäksi.

Lasista kohoaa runsas, melko moniulotteinen ja Kalifornian lämmintä ilmanalaa vihjaileva, makea tuoksu , jossa tuntuu Zinfandelin aromikasta mausteisuutta, kypsänmakeaa tummaa marjaa, tummaa kirsikkaa ja karhunvatukkaa. Taustalla häilyy kevyesti pölyistä ja setristä vanhaa tammea, hieman kypsää mansikkaa ja lämpimässä kasvaneen Zinfandelin ujoa kuningatarhilloa sekä hentoa keitettyä luumua.

Suussa viini on kypsä, runsas, ja hieman pehmeäntäyteläinen, joskin myös Ridgen viineille tyypilliseen tapaankohtalaisen hapokas. Kypsänmakeassa makumaailmassa tuntuu kypsänmakeaa punaista kirsikkaa, tummaa ja lähes ylikypsää karhunvatukkaa, mehevää luumua, mehukasta mansikkaisuutta, hillittyä boysenmarjaa, kevyttä pippuria, ujoa leivontamausteista aromikkuutta ja hyvin hennosti makeutta vihjailevaa amerikkalaista tammea. Kohtalaisen runsas alkoholi (14,4%) tuo pientä lämpöä jatkuvasti kokonaisuuteen. Tasapainoisen hapokkuuden lisäksi rakenteesta pitävät huolen melko ystävälliset mutta hiljalleen ikeniin tarraavat tanniinit

Runsas jälkimaku on hennosti lämmin, kypsänmakean kirsikkainen, kevyen boysenmarjahilloinen, hillityn pippurinen, ujosti kirsikkamarmeladinen ja kestoltaan melko. Kypsät tanniinit tuovat kokonaisuuteen hentoa karheutta. Vivahteikkaassa, tummanpuhuvassa ja makeanmehevässä jälkivaikutelmassa häilyy ujo häivähdys malolaktisen käymisen kermaisuutta.

Geyservillen tuorein vuosikerta on vivahteikas esitys, mutta vielä äärimmäisen nuori, eli melko makean kypsä ja runsaan hedelmävoittoinen. Kokonaisuutena viini on tyylikäs, erityisesti kalifornialaiseksi viiniksi, muttei vielä kovinkaan ihmeellinen – viini tuntuu kaipaavan lisää ikää, jotta sen hedelmä voisi hieman kuivahtaa kasaan ja viini voisi karistaa ympäriltään kypsän hedelmäisyyden tuoman, pehmoisen vauvaläskin. Näin todennäköisesti tulen toiselle pullolleni myös tekemään – tuottaja kun lupailee viinille hyvää kestävyyttä seuraavalle 10–15 vuodelle.

Aikaisempiin vuosikertoihin (2010, 2011) verrattuna tämä viini tuntuu olevan hieman niiden välistä: vuosikerran 2010 eleganssiin ei tällä kertaa aivan ylletä, mutta yllättävän makean ja Ridgen viiniksi jopa kohtalaisen tammisen vuosikerran 2011 jälkeen ollaan palattu lähemmäs 2010:n hillitympää ilmaisua. Myös yksi syy, mikä voinee selittää tämän väliinputoajamaista olemusta on se, että vuosikerrassa 2011 pääosassa oli Zinfandel lähes 80% osuudellaan, kun taas vuosikerrassa 2010 olivat sekoitteen muut rypäleet päässeet enemmän esille – tässä vuosikerrassa Zinfandelin osuus asettuu melko tasan edellisten kahden vuosikerran puoleen väliin. Lopputuloksena on viini, jossa maistuu Kalifornian aurinko ja mehukas Zinfandel, mutta josta löytyy myös alueella harvoin tavattua eleganssia, tasapainoa ja vivahteikkuutta.

Lyhyesti: Vivahteikas, tyylikäs ja tasapainoinen Zinfandel-blend Kalifornian kenties parhaimmalta ja mielenkiintoisimmalta tuottajalta.

Arvio: Tyylikäs – kalifornialaiseksi punaviiniksi hienostunut ja ryhdikäs tapaus, joskin sekä kypsää hedelmää että alkoholia on piirun verran enemmän kuin itse toivoisin. Aivan 2010-vuosikertaan ei ylletä, mutta sen sijaan edelliseen vuosikertaan nähden parannusta on tapahtunut.

Hinnan (40,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Celler del Roure Parotet 2012

Celler del Roure Parotet 2012

• Valmistaja: Celler del Roure
• Tyyppi: Punaviini, DO Valencia
• Maa: Espanja
• Alue: Valencia, Costera
• Rypäleet: Mandón (75%), Mourvèdre (25%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,90e (Joulukuu 2015, Décantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: european cellars

Maailma on täynnä rypälelajikkeita. Lukumäärältään hyvin pieni osa niistä kattaa lähes kaikki maailman istutukset ja loput, sadat ja taas sadat lajikkeet, jäävät edustamaan vain muutamaa prosenttia maailman tuotannosta. Monet näistä lajikkeista onneksi nauttivat suhteellisen vakaasta asemasta, eli vaikka niitä ei ole olemassa paljoa, eivät niiden istutukset vaikuta myöskään vähenevän. Kuitenkin osa lajikkeista menettää jatkuvasti suosiotaan, lähestyen vääjäämättömästi sukupuuttoa. Osa niistä ihan hyvästä syystä (nämä lajikkeet tuottavat parhaimmillaankin täysin yhdentekevää, keskinkertaista viiniä), mutta osa vain siksi, että maailman viinitrendit pakottavat viljelijät repimään vanhat köynnöksensä maasta ja istuttamaan suositumpia lajikkeita tilalle.

Yksi äärimmäisen harvinaiseksi käynyt lajike on espanjalainen Mandón, jota epäillään maailmasta löytyvän yhteensä n. yhden hehtaarin alueelta. Tämä lajike on alun perin Bierzosta kotoisin, mutta tällä hetkellä sitä löytyy yksittäisiä istutuksia Castile-La Manchan ja Valencian alueelta. Espanjan itärannikolla sijaitsevasta Valenciasta löytyvä tuore viinitalo Celler del Roure on yksi harvoja viinitaloja maailmassa, joka valmistaa Mandón-lajikeviiniä.

Nyt arvioitava Parotet, "sudenkorento", ei kuitenkaan ole Mandón-lajikeviini vaan sekoite rypäleistä Mandó (eli Mandón) ja Monastrell (eli Mourvèdre), sekoitussuhteella 3:1. Viini käy aluksi luonnonhiivoilla kuorten kanssa noin kolmen viikon ajan terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään maahan haudattuihin, 2,800 litran saviamforoihin (tiñajas) kypsymään n. 14 kk ajaksi; näissä amforoissa viini käy läpi myös spontaanin malolaktisen käymisen. Parotet oli vuonna 2011 ensimmäinen Celler del Rouren Mandón-vetoinen viini ja samalla heidän ensimmäinen amforoissa kypsytetty viininsä; tämä vuosikerta 2012 on siis viinin toinen vuosikerta koskaan. Parotet 2012 sai nostetta MW Jancis Robinsonin kehuttua sitä, mutta itse bongasin viinin Décantalon sivuilta kokeillessani kyseisen nettikaupan varsin kattavaksi päivitettyä hakukonetta kriteerillä "aged in amphorae". Pitihän tämä täysin tuntemattomasta rypälelajikkeesta valmistettu, saviruukuissa kypsytetty höpöviini napata heti testiin!

Väriltään Parotet on tumma ja läpinäkymätön, muttei erityisen konsentroituneen oloisen mustanpunainen.

Viinin hieman hillitty, auringonpaahteinen tuoksu on tumman kirsikkainen, kuivatun yrttinen ja musteinen. Seasta erottuu saviamforaviineille joskus ominaista pölyisyyttä, hillitysti kuivattuja mestämarjoja ja aavistus raa’ahkoa tummaa marjaisuutta, joka antaa kokonaisuudelle hieman vegetaalisen sävyn.

Viinin hillitynpuoleinen makumaailma vaikuttaa hieman hajanaiselta ja epämääräiseltä: tummaa marjaisuutta, aromaattista mausteisuutta, kuivahtanutta tummaa hedelmää, pölyisyyttä, kevyttä vihertävyyttä ja ujoa, villiä balsamicomaisuutta. Suutuntumaltaan viini on keskitäyteläinen, sillä on pehmeät ja maltilliset tanniinit sekä tosi kiltit hapot, eli yleisilme on varsin kiltti ja lempeä. Avautuessaan viini saa hieman fokuksestaan kiinni ja yleisilme muuttuu aavistuksen selväpiirteisemmäksi, mutta kokonaisuudesta jää silti hieman hajanainen kuva.

Lopuksi suuhun jää melko runsas jälkimaku, jossa tuntuu makeaa mansikkaisuutta, epämääräistä mausteinen, cocktailkirsikkaa ja kevyttä luumuisuutta. Jälkimaku on kevyesti tanniineilla suuta kuivattava, sekä voltteihin (14,5%) nähden yllättävän viileä.

Kokonaisuutena Parotet tuntuu olevan vähän epämääräinen ja hajanainen esitys, eli en vakuuttunut. Esimerkiksi Jancis Robinsonin kehuihin verrattuna tämä vaikuttaa suorastaan täysin eri viiniltä: arviossa mainittu raikkaus ja eloisuus tuntuvat puuttuvan täysin. Toisaalta omani ja Jancisin arviolla on eroa vajaa puolitoista vuotta, mutta toisaalta vaikuttaa kyllä hyvin erikoiselta, jos viini kärsii näin rankasti noin lyhyessä ajassa. Toisaalta, Jancis varovasti vihjaa, että viini kannattaisi juoda pois seuraavien lähivuosien aikana, joten tiedä sitten häntä.

Parotet vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta ja lasissa varsin rehelliseltä ja konstailemattomalta punaviiniltä, mutta harmillisesti se ei kykene saavuttamaan mitään suurta intressiä, kiehtovista lähtökohdistaan huolimatta. Tämä on kyllä hyvin erikoista, sillä meikäläinenhän on sekä harvinaisten lajikkeiden että amforakypsytettyjen viinien perään kuin hullu puuron; voisinkin siis varovasti epäillä että joko a) Parotet on ihan passeli viini, mutta ei säily parhaassa tikissä paria vuotta pidempään; b) meikäläiselle sattui joko muuten vain kehno puteli, tai sellainen, joka oli jossain vaiheessa kärsinyt huonosta säilytyksestä. Vaikka viini ei nyt suoriutunut testistä kiitettävin arvosanoin, jäi se hieman kalvamaan takaraivoon – en haluaisi heittää kirvestä kaivoon näin kiehtovan viinin kohdalla. Kenties viinin tuoreempi vuosikerta pitää joskus napata testiin, kun sellainen vastaan sattuu tulemaan! Sitten voi viinitalo ja Jancis pitää tunkkinsa, jos siitäkin jää samanlaiset fiilikset.

Lyhyesti: Lähes sukupuuttoon kuolleesta rypälelajikkeesta maahan haudatuissa amforoissa valmistettu punaviini. Ei silti ihan täysin onnistu vakuuttamaan.

Arvio: OK – viinissä on kyllä persoonaa ja rehellistä, mutkatonta luonnetta, mutta kokonaisuus jää silti harmillisesti hieman hajanaiseksi ja epämääräiseksi. Kenties viini vain on sellainen, kenties pullo tuli vain korkattua ns. "hankalassa vaiheessa" tai kenties kohdalleni oli sattunut vain huono kappale. Tällä kertaa kokemus jäi vähän vaisuksi.

Hinnan (16,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Raventós i Blanc de la Finca 2012

Raventós i Blanc de la Finca 2012

• Valmistaja: Josep Maria Raventós i Blanc
• Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso de Calidad
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia
• Rypäleet: Xarel-lo (45%), Macabeo (42%), Parellada (13%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,90e (Joulukuu 2015, Décantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: raventós i blanc

Erityisesti laatukuohuviineihin keskittynyt Raventós i Blanc on ollut sydäntäni lähellä jo vuosia – siitä asti, kun uutena vuonna 2012 tuli testattua talon hienostunut ja herkkä de Nit -roséekupliva. Ajattelin, että tänä uutena vuotena olisi mukavaa antaa historian toistaa itseään, joten vuoden vaihtumista juhlistettiin jälleen Raventós i Blancin kuohuviinillä. Tällä kertaa laseihin ei kuitenkaan kaatunut roséeta, vaan talon keskikastin kupliva, periaatteessa Gran Reserva -tasoinen de la Finca.

Viini on kuitenkin vain "periaatteessa" Gran Reserva, ei virallisesti, sillä tämä Josep Pepe Raventósin luotsaama viinitalo irtautui DO Cava -appellaatiosta vuonna 2012. Viinitalo teki tämän protestiksi, sillä heidän mukaan Cava oli menettänyt asemansa laatukuohuviiniappellaationa valtavien viinitalojen puskiessa markkinoille miljoonia pulloja parin euron hintaista, puolimakeaa tusinakuohuvia – miten laatuviineihin keskittynyt tuottaja voisi markkinoida viinejään, jos kuluttajien mukaan Cava on halpaa ja simppeliä bulkkikuplivaa? Aivan erityiseksi tämän appellaatiosta irtautumisen tekee se, että maailman ensimmäisen Cavan valmisti Codorníun viinitaloa luotsaava Josep Maria Raventós vuonna 1872, Raventós i Blancin nykyisten omistajien isoisä useamman sukupolven takaa, ja Josep Raventós Blanc – Josep Pepe Raventósin isoisä – oli yksi DO Cava -appellaation kehittäneistä henkilöistä. Raventós i Blancin viinitalon takana toimiva suku on siis syvällä Katalonian kuohuviinituotannossa ja Cava-instituutiossa kuin vain mahdollista.

Tätä nykyä Raventós i Blanc ei siis tuota Cavaa, vaan "laatukuohuviiniä" (Vino Espumoso de Calidad) Kataloniassa, Conca del Riu Anoian ala-alueella, Sant Sadurní d'Anoian kylän vieressä. Talo viljelee ensisijaisesti alueelle tyypillisiä lajikkeita, joita viljellään luonnonmukaisin ja biodynaamisin menetelmin. Torjunta-aineiden käyttö tarhoilla pyritään pitämään minimissä, viinit valmistetaan rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viininvalmistukseen puuttuminen pyritään pitämään minimissä. Tämä de la Finca on tyylillisesti talos perusviini L'Hereun pidempään kypsytetty ja kuivempi versio. Vain talon viileimmiltä tarhoilta kerätyistä rypäleistä valmistetun viinin annetaan kypsyä pulloissa sakan kanssa vähintään 36 kk ennen korkinvaihtoa ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, vaan viini on brut nature, ns. nolladosage-viini. Happoja löytyy viinistä miellyttävät 6,73 g/l ja pH on 2,92, eli ainakin analyysien perusteella voisi odottaa melko rapsakkaa meininkiä.

Väriltään de la Finca on melko intensiivinen sitruunankeltainen.

Lasista leijailee monisyinen, makeaa hedelmää ja enemmän hienostuneen autolyyttisiä kuin hiivaisia piirteitä maalaileva tuoksu. Pinnassa tuntuu kypsää sitrushedelmää, makeaa omenaa ja keksimäistä, jopa keksitaikinaisen makeaa autolyysiä. Taustalla häilyy kevyesti kypsempänä tuntuvaa persikkaa, hentoa vahamaisuutta ja ujoa marsipaania.

Viinillä on suussa kypsän hedelmäinen, keltaisen omenainen, valkoisen persikkainen, hennon greippivetoisen sitruksinen makumaailma, jossa tuntuu myös ujoa omenankuorista bitteriä, kevyttä pullataikinaista autolyysiä, hillittyä mantelimaisuutta ja aavistus vahamaisuutta. Rakenteesta pitävät huolen miellyttävä, napakka hapokkuus ja äärimmäisen pienet, ystävälliset ja mukavan pitkäkestoiset kuplat. Viinin kypsä hedelmä ja jäännössokerin puute vetävät kaverilliset yläfemmat.

Suuhun jäävä melko pitkä jälkivaikutelma on kuiva – muttei rutikuiva – ja suutapuhdistavan raikas. Kielelle jää häilymään kalkkisen mineraalisia, freesin sitruksisia, viheromenaisia, kevyesti valkoisen persikkaisia ja ujon limettisiä piirteitä.

Kokonaisuutena Raventós i Blancin de la Finca on kaikin puolin tyylikäs, raikas ja monisyinen epä-Cava, joka on selvästi askel seuraavalle laatutasolle talon peruskuohuva L'Hereusta (joka sekin on kyllä varsin mainio viini). Yleisesti de la Finca kuitenkin tuntui olevan hieman vielä turhan nuori ja hedelmävetoinen – joskaan pääpiirteiltään viinin hedelmäisyys ei ollut mitenkään makeanmehevää tai kosiskelevaa, vaan mukavan rapsakkaa ja happovetoista.

Uskon, että de la Finca voi varmasti parantua muutaman vuoden kellaroinnin myötä, mutta viiniä tuskin kannattaa hommata todella pitkään kellarointiin. Tämän lähes heti julkaisuhetken jälkeen nautitun viinin ja Pettämättömän Perstuntumani perusteella voisin arvioida, että viinin sweet spot olisi noin 5 vuotta vuosikerrasta ja siitä muutama vuosi eteenpäin. Kokonaisuus on toki jo nyt oikein mallikkaassa tikissä, mutta jos tykkää löytää kuohuviinistään kehittyneempiä ja autolyyttisempiä piirteitä, antanee muutaman vuoden vartominen hedelmälle aikaa sekä siirtyä hieman syrjään että kehittää lisää syvyyttä.

Erityismaininnan viini saa hinnastaan: 15-20 eurolla voi olla vaikeaa saada kovinkaan kummoista laatukuplivaa Suomen rajojen sisäpuolelta, mutta 16 euroa nettimyymälässä tämän hintaisesta tuotteesta on kuin rahaa pankkiin laittaisi!

Ja jos Raventós i Blanc kiinnostaa enemmän, kannattaa lukaista meikäläisen raportti viinitalolle syksyllä 2014!

Lyhyesti: Korkealaatuinen, rakennetta, tyyliä ja tasapainoa huokuva huipputuottajan biodyny-skumppa Cava-alueen sydämestä.

Arvio: Erinomainen – Raventós i Blanc yleensä niputetaan Cava-alueen huipputuottajien kastiin (vaikkei virallisesti Cavaa enää valmistakaan) ja omien kokemusteni perusteella aivan hyvin perustein! Vaikkei de la Finca edusta talon lippulaivakastia, nokittelee se monien talojen huippu-Cavojen kanssa samassa painoluokassa! Vahvaa suositusta sekä tämän viinin että koko talon puolesta.

Hinnan (16,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Miolo Tannat Reserva 2012

Miolo Tannat Reserva 2012

• Valmistaja: Miolo
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Brasilia
• Alue: Rio Grande do Sul, Campanha Gaúcha
• Rypäleet: Tannat (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wine-searcher

Etelä-Amerikka on viineistään tunnettu maanosa, senhän näkee heti Alkon myyntitilastoista. Suomen tuontitavara on kuitenkin keskittynyt vain Etelä-Amerikan kahteen suurimpaan tuottajamaahan, Chileen ja Argentiinaan. Silloin tällöin saattaa valikoimissa näkyä myös joku viini Uruguaysta. Harva kuitenkaan tietää, että useissa latinalaisen Amerikan maissa on viinintuotantoa, ainakin jossain muodossa – kiitos 1400–1600-lukujen espanjalaisten valloittajien ja 1800–1900-lukujen italialaisten maahanmuuttajien.

Brasiliaa harva mieltää viinimaaksi – mikä on kyllä ihan perusteltua, sillä lähes koko maa on viiniköynnöksille aivan liian kuumaa ja kosteaa aluetta. Tästä huolimatta Brasilia on maailman 15. suurin viinintuottajamaa, ohittaen sellaiset maat kuten Georgia, Itävalta, Unkari ja Uusi-Seelanti. Maan tuotannosta leijonanosa tulee aivan maan etelärajasta, Uruguayn rajalta, jossa olosuhteet ovat köynnöksille asteen verran siedettävämmät.

Tämä viini tuli napattua puolitoista vuotta sitten Viikkarin Tax Freesta, jossa oli joidenkin brassiviikkojen jälkimainingeissa tarjouksessa kasa brasilialaisia viinejä. Sieltä tuli sitten napattua pullo jos toinenkin brassivinkkua testiin. Tämä meikäläisen kappale oli harmillisesti korkkivikainen, mutta onneksi yksi kaverini nappasi samanlaisen pullon itselleen ja olin vielä sattumalta läsnä kun hänen kappaleensa korkattiin, joten oma menetys tuli kuitattua sillä.

Viinin tuottanut Miolo on perustettu jo vuonna 1897, mutta lähes vuosisadan ajan yhtiö on toiminut vain rypäleiden viljelijänä. Vasta vuonna 1990 perustettiin Miolon viinitalo ja tätä nykyä talo on yksi Brasilian suurimmista: omia viinitarhoja talo omistaa 120 hehtaaria, minkä lisäksi peräti 330 hehtaaria on vuokralla sopimusviljelijöiltä. Kun talo päätti ryhtyä tuottamaan laatuviinejä kansainvälisille markkinoille, värväsivät he kuuluisan "lentävän viinintekijä" Michel Rollandin heidän avukseen. Hänen avullaan talo teki useita merkittäviä muutoksia: lähinnä pöytärypäleiden tuotantoon soveltuvat, korkeisiin telineisiin viritetyt köynnösistutukset (trellis) korvattiin matalammilla, naruin tuetuilla könnösriveillä; satomääriä leikattiin rajusti, peräti 20 tonnista/hehtaari alle 10 tonniin/hehtaari; rypäleitä ei enää korjattu ennalta sovittuna päivämääränä, vaan kun ne vaikuttivat saavuttaneen fysiologisen kypsyyden; rypäleiden hellä käsittely ja valikointi laadun mukaan; rypäleiden viiniyttäminen palstoittain. Nämä saattavat kuulostaa hieman erikoisilta, sillä monelle eurooppalaiselle ja myös useille uuden maailman viinin tuottajille nämä ovat täysin itsestään selviä asioita, mutta näköjään tämmöiset asiat kulkeutuvat Brasiliaan melko hitaasti. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tämä Tannat on valmistettu käsinpoimituista rypäleistä. Sen viiniyttäminen on tapahtunut kahdella tavalla: osa viinistä on käynyt perinteisesti, jossa rypäleet murskataan ja hiiva käyttää mehun viiniksi matalassa lämpötilassa, kun taas osa viinistä on käytetty maltillisemman tanniinisia ja runsaamman hedelmäisiä viinejä tuottavalla hiilihappokäymisellä. Sekä käyminen että kypsyminen on tapahtunut terästankeissa.

Väriltään viini on melko tiivis, hädin tuskin ollenkaan läpinäkyvän, ja kevyesti violetin mustanpunainen.

Tuoksultaan viini on hillitty, mutta hieman kummallinen. Aluksi persoonallisessa tuoksussa tuntuu metsämarjaa, lihaisuutta, verisyyttä, kevyttä mustikkajugurttia ja ujoa rypäletertunrankaista vihertävyyttä. Lämmetessään tuoksu aukeaa ja saa enemmän makeita, hillomaisia, vadelmaisia je keitetyn punamarjaisia piirteitä.

Viinin maku on melko runsas, eloisan hapokas, kohtalaisesti tuntuvan keskitanniininen ja suhteellisen uutoksellinen. Makumaailmasta löytyy aluksi nuorekasta punamarjaisuutta, veristä rautaisuutta, kevyttä vihertävää yrttisyyttä ja hentoa alkoholia (13,5%). Suutuntuma keikkuu jossain keskitäyteläisen ja täyteläisen välimaastossa. Lämmetessään makumaailmaan astuu hyvin makeankypsät piirteet ja kokonaisuutta alkaa hallita kypsän vadelmaiset, makean metsämansikkaiset ja kevyesti mansikkahilloiset piirteet.

Jälkimaku on mausteinen, puolukkaisen hapokas, kypsän tumman marjainen ja hennon vihreä. Viinistä jää suuhun pitkä ja bitterinen jälkivaikutelma, jossa tuntuu tanniinien tuomaa karheutta ja kummallista marjakarkkia.

Tästä viinistä jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta loppupeleissä kokonaisuus ei oikein onnistunut vakuuttamaan. Avaamisen jälkeen viini tuntui hieman hajanaiselta, eli aivan kuin siinä ei olisi ollut palaset täysin kohdallaan. Kun viini pääsi aukeamaan ja lämpiämään, tuli kokonaisuudesta enemmän tyypillisen viinin oloinen, mutta samalla hedelmäpuolella vallan otti anonyymi, kypsänmakea hillomaisuus ja kokonaisuus muuttui melko geneeriseen suuntaan, ns. "aussityyliin".

Eli eipä tästä viinistä oikein hullua hurskaammaksi tullut. Kaipa tässä nyt pitää luottaa siihen, että jos hyvää Tannatia haluaa, kannattaa keskittyä lähinnä ihmettelemään Madiranin viinialueen tarjontaa.

Lyhyesti: Brasilialainen Tannat, joka tuntuu olevan hieman hujan hajan: aluksi erikoinen ja epätasainen, auettuaan kuin halpa aussiviini hyvällä rakenteella.

Arvio: Keskinkertainen – viini oli aluksi erikoinen, mikä nyt ainakin tekee siitä erilaisen moniin muihin vastaavanhintaisiin Etelä-Amerikan viiniehin. Muuten viini olikin sitten melko lailla samaa kuin ne kaikki muutkin, vaikka olikin meikäläisittäin melko vähälle huomiolle jääneestä viinimaasta.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Domaine Pouderoux Maury 2012

Domaine Pouderoux Maury Vendange 2012

• Valmistaja: Domaine Pouderoux
• Tyyppi: Väkevöity viini, AOC Maury
• Maa: Ranska
• Alue: Roussillon, Maury
• Rypäleet: Grenache (100%)
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 101 SEK (~10,98e; Joulukuu 2015, Systembolaget)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: systembolaget

Kun halutaan takuuvarmasti todella hyvää väkevöityä viiniä, ei tarvitse hirveästi miettiä, mihin maahan suunnata katse – Portugaliin, tottakai! Vuosikymmenien ikäiset Vintage Portit ja jopa useita vuosisatoja nähneet Madeirat ovat perustellusti monien mielestä yksiä maailman hienoimmista viineistä.

Aina ei kuitenkaan tarvita useiden kymmenien ja satojen – joskus jopa tuhansien – eurojen arvoisia portugalilaisviinejä. Tällöin Espanja ja Etelä-Ranska nousevat arvoon arvaamattomaan: näistä maista kun löytyy lukemattomia pieniä appellaatioita, joissa tuotetaan mielenkiintoisia ja laadukkaita väkevöityjä viinejä. Koska nämä viinit kuitenkin tulevat alueilta, jotka eivät ole trendikkäitä tai ovat jopa kokonaan viinimaailman tutkan ulkopuolella, ovat ne usein varsin kohtuullisesti hinnoiteltuja, minkä vuoksi ne monesti pystyvät tarjoamaan budjettiluokan ratkaisuissa paljon kovempaa laatua kuin edullisen pään Porto tai Madeira.

Ranska ei ole muuten erityisen merkittävä maa väkevöityjen viinien saralla, mutta Välimeren rantaviivaa nuolevan Languedoc-Roussillonin alueella ensisijaisesti väkevöityjen viinien (vins doux naturels) tuottamiseen keskittyneitä alueita löytyy harvinaisen paljon – erityisesti aivan Espanjan rajalta, Roussillonista.

Roussillonissa sijaitseva Maury on yksi Etelä-Ranskan kuuluisimpia väkevöityjen viinien alueita. Tällä alueella on sallittua valmistaa useista eri lajikkeista väkevöityjä viinejä, mutta ylivoimaisesti suurin osa alueen tuotannosta on valmistettu yksinomaan vanhojen Grenache-köynnösten rypäleistä. Nämä rypäleet korjataan erittäin kypsinä, minkä jälkeen niistä puristetun viinin annetaan usein maseroitua varsin pitkään – jopa kuukauden ajan – rypälekuorimäskin kanssa. Tämän runsautta ja tanniineja tuovan maseraation aikana rypäleiden omat luonnonhiivat alkavat käyttämään viiniä ja kun viinin sokeripitoisuus on laskenut (viinintekijän näkemyksen mukaan) 50–125 g/l tuntumaan, käyminen pysäytetään lisäämällä viiniin 95% vahvuista tislettä kunnes viinin alkoholipitoisuus on noussut vähintään 15% tuntumaan ja hiivat kuolevat.

Mauryn tyylejä on monia. Kepeintä tyyliä edustaa muita lyhyempään maseroitu, hedelmävetoinen tyyli, jonka annetaan kypsyä hapelta suojattuna terästankeissa, sementtiastioissa tai jopa lasipulloissa (demi-john tai bonbonne) ja joka pullotetaan noin 6–9 kk kypsymisen jälkeen. Tuhdimmat ja tiukemmat Mauryt kypsyvät useita vuosia sementtiastioissa ja tammitynnyreissä ennen pullotusta, jotta viinien tiukin tanniinisus ehtii asettua. Kenties ikonisin Mauryn tyyli on kuitenkin rancio, eli todella tiukka ja tanniininen tyyli, jossa viinin annetaan kypsyä oksidatiivisissa olosuhteissa useita vuosia, jopa toista vuosikymmentä, erilaisissa astioissa ja jopa auringonvalossa, ennen kuin usein useissa eri astioissa kypsynyt viini lopulta sekoitetaan yhteen ja pullotetaan.

Tämä nyt arvioitava Maury on tyyliltään kevyt, hedelmäinen ja nuorena sekä pullotettu että juotavaksi tarkoitettu. Viinin on tuottanut Robert ja Cathy Pouderoux'n luotsaama Domaine Pouderoux, joka on erityisesti Mauryn makeisiin väkevöityihin viineihin keskittynyt tuottaja. Tämä perhetalo, jonka juuret viininviljelyn parissa Mauryssa ulottuvat aina vuoteen 1826 asti, tuottaa kaikki väkevöidyt viininsä vanhoista (vähintään 30 vuotta) köynnöksistä ja kypsytyspotentiaalia ajatellen kaikki talon viinit ovat täysin kirkastamattomia ja suodattamattomia.

Viinin tumma väri on kevyesti läpinäkyvän rubiininpunainen.

Lasissa viinillä on varsin makea, aromikas ja viehkeä tuoksu, jossa tuntuu kypsälle Grenachelle tyypillistä mansikkahilloa, konsentroitunutta ylikypsää mustaherukkaa, makeaa tummaa luumua ja kuivahtanutta tummaa kirsikkaa.

Viini on makea suussa ja se jatkaa luontevasti tuoksun viitoittamalla linjalla. Nuorekkaan oloinen makumaailma on intensiivisen kirsikkainen, mansikkainen, luumuinen, kevyen pippurinen ja maltillisen bitterinen. Suutuntumaltaan viini on melko täyteläinen ja kohtalaisen matalahappoinen, jolloin rakenteesta huolehtiminen jää kohtalaisesti tuntuvan, kypsän tanniinisuuden varaan.

Viinillä on supermehukas, rehevä ja kohtalaisesti tanniineillaan suuta kuivattava jälkimaku, jossa tuntuu makeaa mansikkaisuutta, kevyehköä tanniinien bitteriä, vadelmahilloa, hillittyä pippurisuutta ja hentoa raakakaakaoisuutta. Makea ja intensiivinen, mutta hieman karheahko jälkimaku tuntuu kielellä melko pitkään ja lämmittää hillitysti nielua.

Kokonaisuutena tämä Pouderoux'n tuotannon simppelein ja edullisin Maury on kiva pikku Etelä-Ranskan jälkkäriviini, jolla pääsee hyvin kiinni välimerellisten jälkiruokaviinien maailmaan hyvin pienellä rahallisella panostuksella. Tämä on kyllä vielä 3 vuoden iässä äärimmäisen nuorekas ja primäärinen tyyliltään, mutta kellarissa viini ei todennäköisesti tule kovinkaan kummoiseen suuntaan tule kehittymään – sen selvin nuorekkuus varmasti katoaa tulevien vuosien aikana ja kenties lähestyessään kymmenen vuoden ikää voi viini kehittyneempien piirteiden myötä saada lisää myös syvyyttä ja vivahteikkuutta. Tällaista viiniä ei kuitenkaan ole tarkoitettu Vintage Portien haastajaksi: tämä on ennen kaikkea edullinen makea viini simppelin hedonistisiin hetkiin, ei mikään viinikellarin jalokivi. Viini siis kestää varmasti hyvin vuosia kellarissa, joistain vuosista jopa hyötyen, mutta tieten tahtoen tällaista ei tarvitse viinikaapissa hillota.

Tässä taloudessa viini kulutettiin joulupöydän jälkeisessä juustohekumoinnissa. Tarjolla oli neljää erityyppistä juustoa, joiden kanssa oli hauska vertailla viinin toimivuutta; vaikka itse en koskaan ole ollut suuri sinihomejuustojen ystävä, tuntui tämä Maury löytävän jonkinlaista sielujen sympatiaa juuri kyseisen juuston voimakkaammista piirteistä ja tuntuvasta suolaisuudesta. En kyllä ole yllättynyt, sillä Britit jos jotkut tietävät hyvän portviinin olevan paras kumppani stilton-juustolle – eikä nyt kyllä tyylillisesti oltu niin kaukana portviinin meiningeistä.

Lyhyesti: Simppeli, nuorekas ja herkullinen perus-Maury. Ei ehkä herätä suuria tunteita, muttei onneksi myöskään kevennä juurikaan lompakkoa.

Arvio: Miellyttävä – tasapainoista, herkullista ja luotettavaa perustavaraa. Tätä heikkotasoisempaa väkevöityä viiniä rupeaa olemaan jo vaikea löytää Roussillonista, mikä kertoo paljon alueen tasosta.

Hinnan (~10,98e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012

• Valmistaja: Château Elomaa
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, Eiswein
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi
• Rypäleet: Rondo (100%)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: – (Syyskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei myynnissä missään)

kuva: vhpk

Tämän viinin on yksinkertaisesti oltava harvinaisin blogissani arvioitu viini. Kyseessä on siis Suomessa valmistettu viini. Eikä siis mikään marja- tai hedelmäviini, vaan ihan oikeista viinirypäleistä valmistettu viini. Eikä siis mistään kylmää kestävistä viiniköynnöslajeista, vaan ihan Vitis vinifera -köynnöslajin rypäleistä. Eikä siis ihan mikä tahansa viini, vaan makea jälkiruokaviini. Eikä siis ihan mikä tahansa jälkiruokaviini, vaan peräti Eiswein (tai icewine).

Rondo – rypälelajike, josta viini on valmistettu – on virallisesti Vitis vinifera -lajin edustaja, mutta todellisuudessa se on 2. sukupolven hybridilajike. Hybridilajike on siis rypälelajike, jossa normaali viiniköynnöslaji Vitis vinifera risteytetään jonkun toisen köynnöslajin edustajan kanssa. Koska Vitis vinifera on sopeutunut yleensä lämpimiin olosuhteisiin, pyritään risteyttämällä saamaan rypälelajikkeita, joissa yhdistyisi Vitis finiferan laadukkaat rypäleet ja toisen rypälelajin edustajan kylmänkestävyys, satoisuus, resistanssi tauteja kohtaan, tms.

Rondo on vuonna 1964 Tšekkoslovakiassa kehitetty lajike, joka saatiin risteyttämällä Zarya Severa -hybridilajike (joka on siis Seyanets Malengra x Vitis amurensis) ja Sankt Laurent. Koska Rondon perimästä 25% on Vitis amurensista ja 75% Vitis viniferaa, on se virallisesti jälkimmäisen lajin edustaja eikä hybridilajike, jolla ýleensä viitataan vain 1. sukupolven hybrideihin (eli perimästä puolet yhtä, puolet toista köynnöslajia). Rondo on erittäin kylmänkestävä lajike, jolla on myös hyvä vastustuskyky härmäsientä (powdery mildew), viiniköynnöksen yleistä tautia vastaan. Tätä varhain kypsyvää lajiketta tavataan erityisesti Saksassa, Englannissa, Irlannissa, Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja jopa Suomessa – viileillä alueilla, joissa tavalliset Vitis vinifera-köynnökset eivät usein onnistuisi kypsymään kesäisin tai jopa kuolisivat talven pakkasilla.

Tämän viinin on valmistanut Anu Elomaa, Turun viinimestarikoulutuksesta vastaava opettaja. Viini on valmistettu odottamalla talven ensimmäisiä pakkasia: kun elohopea laski 8.10.2012 ensimmäistä kertaa -8 ºC tasolle, poimittiin Rondo-köynnöksiin jätetyt, hyvin kypsät ja pakkasen myötä osittain jäätyneet rypäleet ja niistä puristettiin irti rypäleiden konsentroitunut, jäätymätön mehu. Viiniä saatiin näistä rypäleistä valmistettua hieman alle litran verran, joten viiniä pullotettiin kaksi 0,375-kokoista pulloa. Toinen viini oli täysin käsittelemätön, toisen viinin annettiin kypsyä pienen määrän tammilastuja kanssa. Tammettamaton viinipullo päätyi testatuksi Suomen viinimestareiden jälkiruokaviini-sokkomaistelussa, kun taas tämä nyt arvioitava, tammilastujen kanssa kypsytetty mastatettiin meille sokkona syksyllä 2015, viinimestarikurssin 2014–15 viimeisinä lähiopetuspäivinä. Viinissä on n. 110 g/l jäännössokeria ja se on, kuten etiketti osaa myös kertoa, the first & only Aiswein in Finland.

Viinillä on tumman mutta läpinäkyvän kirsikanpunainen väri.

Tuoksussa tuntuu kukkaista parfyymiä, kirsikkahilloa, makeaa murskattua metsämarjaa, kevyttä boysenmarjaa, ujoa imelyyttä ja aavistus suklaisuutta.

Suussa viini on runsas, makea ja maukas. Suutuntumaltaan täyteläisestä makumaailmasta erottuu kirsikkahilloa, ylikypsää mansikkaa, kevyttä boysenmarjaa ja hentoa kermatoffeeta. Viini on melko hapokas, mutta hapot ovat hitaat: viini tuntuu aluksi makealta ja paksulta, mutta pikku hiljaa hapokkuus rupeaa tuntumaan, antaen kokonaisuuteen tasapainottavaa ryhtiä ja raikkautta. Kokonaisuudessa tuntuu myös kevyttä tanniinisuutta, joskin tanniinit hädin tuskin onnistuvat tarraamaan.

Jälkimaussa hapot eivät jaksa aivan täysin kantaa, minkä vuoksi suuhun jäävä mehukas ja mukavan persoonallinenkin jälkivaikutelma on keskimakua selvästi makeampi ja tahmaisempi, jopa ujosti imelä. Kielelle jää kirsikkahilloisia, makean mansikkaisia, mehevän kuningatarhilloisia ja hennon luumuisia piirteitä.

Tämä "Aiswine" oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus, etenkin sokkona tarjottuna: viini meni kaikille sitä maistaneille täysin läpi laadukkaana, kaupallisena jälkiruokaviininä, eikä kukaan epäillyt, että kyseessä olisi ollut kotitekoinen viini – etenkään Suomessa tehty sellainen! Edes viinin epätyypillinen rypälelajike ei erottunut kokonaisuudesta mitenkään erityisen huomattavalla tavalla muista sokkona testatuista viineistä.

Viinin kellarointipotentiaalista on melko turha lätistä tässä mitään, koska maistelussa joimme maailman toisen ja siten myös viimeisen pullon tätä viiniä pois. Tärkeää mielestäni oli kuitenkin se, että viini maistettiin sokkona, jolloin sitä kohtaan ei päässyt luomaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai -asenteita ja siten se tuli arvioitua mahdollisimman rehellisesti. Viini oli varsin tyylikäs, tasapainoinen ja korkealaatuinen esitys, joka valaa hyvin uskoa siihen, että Suomessa olisi ihan oikeasti mahdollista tehdä laadukkaita, kaupallisia viinejä oikeista viinirypälelajikkeista!

Lyhyesti: Mahdollisesti jopa maailman harvinaisin viini: Suomessa, jäätyneistä Rondo-rypäleistä valmistettu, tasapainoinen jälkiruokaviini. Tuotantomäärä: 2 puolikasta pulloa.

Arvio: Tyylikäs – on vaikea mennä kutsumaan viiniä klassiseksi, jos se on tyylilajissaan ensimmäinen, mutta on silti mainittava, että kyllä tästä viinistä löytyvät kaikki klassisen punaisen jälkiruokaviinin tyylikkäät piirteet. Korkealaatuinen, vakuuttava ja positiivisesti yllättävä esitys.

Grace Vineyard Sonata Series 2012

Grace Vineyard Sonata Series 2012

• Valmistaja: Grace Vineyard
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Kiina
• Alue: Shanxi, Tàigǔ
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (73%), Cabernet Franc (13,5%), Marselan (13,5%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 48,00€ (Tammikuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: grace vineyard

Pikku hiljaa ihmiset rupeavat tottumaan siihen että kiinalaiset ovat kuin suuri, pysäyttämätön luonnonvoima viinimaailmassa. Kun Kiinassa innostutaan jostain, se heijastuu koko maailmaan; sen verran ostovoimaa tasaisesti vaurastuvalla Kiinan keski- ja yläluokalla on. Tämä nähtiin mm. 2000-luvulla, kun kiinalaiset innostuivat Bordeaux'sta ja ryhtyivät ostamaan innokkaasti alueen viinejä; tämän seurauksena Bordeaux'n viinien hinnat paisuivat ennennäkemättömiin summiin – erityisesti Cru-viinien tapauksessa, sillä kiinalaisille tärkeintä viinissä tuntui olevan niiden prestiisi – ja samalla moni viinitalo siirtyi kiinalaisomistukseen.

Viinimaailma on huolestuneena odotellut, että missä vaiheessa Kiinassa myös oikeasti opitaan juomaan viiniä – tähän asti viini on ollut enemmän statussymboli tai annettavaksi tarkoitettu arvostettu lahja, eikä viinejä koskaan juoda. Tai jos juodaan, niin kokiksen kanssa lantrattuna ja irvistellen. Mutta pikku hiljaa maku tottuu ja rypäleistä valmistetun viinin kysyntä kasvaa maassa jatkuvasti – tämä tarkoittaa sitä, että yhä merkittävämpi osa maailman vientituotannosta menee Kiinaan. Jos viinialueet voivat kasvattaa tuotantoaan, sen parempi; jos eivät voi, viinien hinnat nousevat kysynnän kasvaessa. Yhtälö näyttää laatuviinin ystävän silmissä huonolta.

Tähän peilaten onkin tärkeää, että Kiinassa ollaan innostuttu myös tuottamaan viiniä itse – mitä suuremmaksi maan oma tuotanto voidaan saada, sitä paremmin sillä pystytään vastaamaan kasvavaan paikalliseen kysyntään. Mitä enemmän viinitaloja syntyy, sitä todennäköisemmin sinne ilmestyy myös laatuun panostavia ja korkeatasoisia viinejä tuottavia, mielenkiintoisia viinitaloja.

Shanxin maakuntaan perustettu Grace Vineyard on yksi näistä Kiinan laadukkaan pään viinitaloista sekä maan ensimmäinen yksityinen, perheomisteinen viinitalo. Talon perusti Chun Keung "CK" Chen (tai Chan, lähteestä riippuen) vuonna 1997 ranskalaisen viinintekijä Denis Boubals'n avustuksella ja nykyisin taloa luotsaa CK:n tytär, Judy Leissner. Talolle on istutettu klassisia Bordeaux'n lajikkeita (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc, Merlot) ja Chardonnayta, sekä pieniä määriä mm. Marselania ja Aglianicoa. Aiemmin viinitalolla tehtiin kokeiluja Pinot Noirin kanssa, mutta lajike ei sopinut lainkaan alueen maaperään ja ilmastoon, minkä vuoksi köynnökset revittiin nopeasti pois. Tällä hetkellä talolla tehdään sen sijaan kokeiluja Sauvignon Blanc- ja Sangiovese-istutusten kanssa.

Grace Vineyard tuottaa erilaisia viinejä, kuohuvissa ja kuplimattomissa muodoissa, punaisina ja valkoisina sekä niin lajikeviineinä (mm. Chardonnayta, Aglianicoa ja Marselania) kuin sekoituksinakin. Sonata Series on yksi talon sekoteviinisarjasta, jossa tässä vuosikerrassa pohjaa pitää kahden Cabernet'n sekoitus, täydennettynä Marselanilla (Grenachen ja Cabernet Sauvignonin kuumiin olosuhteisiin kehitetty risteytys). Luonnonhiivoilla käytetty viini viettää 12 kk tammitynnyreissä, joista 60% on uutta amerikkalaista tammea ja 40% on ranskalaista tammea. Ennen pullotusta viiniä ei ole kylmästabiloitu, viini on ainoastaan suodatettu kevyesti. Tuotanto on n. 6,000 pulloa vuodessa. Grace Vineyard taitaa uskoa viinin kypsyttelypotentiaaliin, sillä viini on takaetiketin mukaan tyyliltään "cellar fun wine" (tässä vaiheessa koin sisäistä karjahtelua).

Viinin läpinäkyvähkö väri on tumman kirsikanpunainen.

Tuoksu on nuorekas ja hedelmävetoinen: siinä tuntuu makeaa punamarjaista hedelmää – pääasiassa kypsää mansikkaa ja vadelmaa – sekä synkempiä lakritsin ja hennon musteen sävyjä, mutta taustalla häilyy myös aavistus vegetaalisesta vihertävyydestä; todennäköisesti osa on Cabernet Francista peräisin, osa taas sitä, ettei rypäleiden ole annettu jäädä köynnöksiin ylikypsiksi, vaan poimittu riittävän varhain.

Suuhun saapuessaan viini alkaa pehmeän makeana, mutta hapot nousevat nopeasti tehden kokonaisuudesta mukavan napakan; pian viinistä erottaa vain pientä, hedelmäistä makeutta kielen kärjessä. Melko kuivahkolta, mutta myös tuoksua kypsemmältä tuntuvalta maultaan viini on mehukas ja positiivisella tavalla monipuolinen: hedelmäpuolta hallitsee runsas marjaisuus, josta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia sävyjä, kuten karpaloa, metsämansikkaa, vadelmaa ja hapankirsikkaa. Makumaailma on mukavan puhdaspiirteinen, eli kokonaisuutta ei ole tammitettu tukkoon, vaan siinä tuntuu vain aavistus puisevaa mausteisuutta – speksien 60% uutta tammea kuulostaa tämän viinin maun perusteella hyvin erikoiselta. Suutuntuma on melko täyteläinen ja myös mukavan rakenteikas ja eloisa: happoja löytyy, ja vaikka tanniinit ovat korkeintaan keskirunsaat, on niissä mukavasti tasapainoista grippiä.

Lopuksi viinistä jää suuhun keskimakua kuivempi ja happovetoisempi jälkimaku, jossa hedelmäpuolta hallitsevat puolukkaiset, metsämansikkaiset ja ujon punaherukkaiset piirteet sekä hento vegetaalinen vihreys. Pitkäkestoinen, kohtalaisesti suutakauivattava jälkivaikutelma on napakka, miellyttävän marjavetoinen ja tanniineista hieman karhea.

Grace Sonata -viinit tuntuvat olevan pienen Grace Vineyard -maistelun perusteella talon mielenkiintoisinta ja laadukkainta tyyliä: Tasya's Reserve -sarjan lajikeviinit ovat mielenkiintoisia (ja edullisempia), mutta myös hieman helpompia, modernimpia ja yksiulotteisempia; Chairman-lippulaivaviini taas on hieman klassiseen, eurooppalaiseen tyyliin kumartava iso viini, mutta myös helppo ja yllätyksetön tapaus. Talon kuohuviini Angelina oli varsin kelvollinen esitys, mutta Tasya's Reserve Chardonnay oli aivan hirvittävä esitys. Sonata Series -viinejä esittelyssä oli kaksi eri vuosikertaa, jotka olivat hyvin erilaisia keskenään, mutta myöskin edustivat omaan makuuni miellyttävintä, mielenkiintoisinta ja luonteikkainta tyyliä. Lisäksi tyylillisesti niitä on hieman vaikea paikantaa: ne edustavat enemmän klassista "vanhan maailman" hillitympää ja rakennevetoisempaa tyyliä (mikä oli suuri ja positiivinen yllätys, sillä odotin talolta modernia, tammivetoista "uuden maailman" tyyliä), mutta sen tarkemmin viinien tarkempaa tyylisuuntaa olisi vaikea eritellä, sillä ne eivät tuoneet suoranaisesti minkään Euroopan viinimaan viinejä mieleen.

Yleisesti Grace Vineyard -maistelu jätti varsin positiivisen kuvan viinitalosta ja erityisesti Sonata Series -viinit tuntuivat edustavan selkeästi jotain mielenkiintoista, erilaista ja tyylikästä. On huojentavaa huomata, ettei Kiinassa siis tuoteta pelkkää bulkkia, väärennettyä (mm. hedelmistä valmistettua) huijaustavaraa tai tammeen hukutettua, alikypsää ja huonosti tehtyä uuden maailman viiniä, vaan myös varsin korkeatasoista ja mielenkiintoista tavaraa – Kiinalla on selkeästi potentiaalia nousta yhdeksi vakavastiotettavista viinimaista!

Jos joskus vastaan sattuu tulemaan Grace Vineyardin viinejä, suosittelen nappaamaan talteen erityisesti näitä Sonata Series -viinejä. Kellarointipotentiaalista on vaikea sanoa mitään, mutta yleisesti talon viineissä vaikutti olevan ihan hyvin saumaa kehittyä entistä parempaan suuntaan vuosien myötä – sitä todennäköisesti etiketistä löytyvä "cellar fun wine" -merkintäkin tahtoi kertoa.

Lyhyesti: Yllättävän tyylikäs, tasapainoinen ja moniulotteinen Cabernet Sauvignon -vetoinen "cellar fun wine" Kiinasta.

Arvio: Tyylikäs – mielenkiintoinen, laadukas ja positiivinen yllättäjä, joka onnistuu antamaan paljon hyviä lupauksia Kiinan laatuviinituotannosta.

Hinnan (48,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.