Bryggeri Sofia Imperial Stout

Bryggeri Sofia Imperial Stout

• Valmistaja: Bryggeri Helsinki
• Tyyppi: Olut, Stout
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
• Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Pyynikin Black IPA

Pyynikin Black IPA

• Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
• Tyyppi: Olut, Black IPA
• Maa: Suomi
• Alue: Pirkanmaa
• Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
• Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
• Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Pyynikin Bourbon Imperial Stout

Pyynikin Bourbon Barrel Aged Imperial Stout

• Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
• Tyyppi: Olut, Imperial Stout
• Maa: Suomi
• Alue: Pirkanmaa, Tampere
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)
• Hinta nyt: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)

Kävipä tässä päivänä eräänä niin, että kotiovelleni kiikutettiin lahjuspulloja suoraan Tampereelta, Pyynikin käsityöläispanimolta. Aikanaan panimon mainio Vahvaportteri iski varsin kovaa ja muutama muukin kovatasoinen olut on tuulut Pyynikiltä tarkastettua. Viime aikoina Pyynikin meininkiä on kuitenkin tullut seurattua hieman vähemmän aktiivisemmin, enkä voi väittää etteikö panimon huhutut heittelyt tuotteiden tasalaatuisuudessa olisi voineet vaikuttaa ostokäyttäytymiseeni. Nyt kun kuitenkin pulloja tarjoutui ihan näin helposti arvioitavaksi, ei löytynyt mitään syitä jättää panimon nykytilaa tarkastamatta. Ja ihan mielelläänhän näitä oluita myös lähtee ihmettelemään, sillä Pyynikin Imperial Stout on kerännyt ihan kiitettävästi kehuja ja panimon Vahvaportteri myös aikanaan osoitti Pyynikin hallitsevan tummemman väriset oluet varsin kiitettävällä otteella. Siis korruptiopullosta korkki auki ja menoksi!

Testattavasta olutkolmikosta (Bourbon IS, Black IPA, Ruby Jazz Ale) mielenkiintoisin oli ehdottomasti tämä nyt arvioon asti päätynyt Bourbon Imperial Stout, joka näkyi myös Alkon tämän kevään pienpanimokattauksessa. Kyseessä on siis todella järeä (peräti 13%) stout, joka on muhinut sopivaksi katsotun ajan tammitynnyreissä, jotka on hommattu suoraan bourbontislaamolta (Heaven Hillsiltä, ymmärtääkseni). Netissä on liikkunut sellaista tietoa, että olutta ei olla valmistettu vain yhtä erää, vaan tynnyreitä olisi tyhjennelty ja täytelty hieman solera-tyyliin, eli tarkkaa tynnyröinnin kestoa oluella ei ole, vaan kypsyttelyn pituus riippuu ihan siitä, mitä oluterää pullo sattuu olemaan. Tietoa oman pulloni erästä tai kypsyttelyn kestosta ei ole, mutta parasta ennen -päiväys on parin vuoden päähän, eli 03/2019.

Oluella on yllätyksettömästi öljyisen pikimusta, täysin läpinäkymätön väri. Varovaisella kaadolla ei tahdo muodostua vaahtoa ollenkaan, mutta kun vähän rohkeammin kippaa menemään, saa olut suorastaan paksun, tiiviin ja kohtalaisen pitkäkestoisenkin, väriltään kellervän ruskean vaahtohatun.

Lasista suorastaan vyöryy äärimmäisen tuhti, makea ja voimakkaan bourboninen tuoksu, jossa tuntuu tyylilajia peilaten odotetusti vahvasti makeaa, aromaattista amerikkalaista tammea, karamellia, valkoista suklaata, kevyttä vaniljaa, hillittyä mokkaa, hentoa lakritsia ja ujoa kinuskia.

Olut on kohtalaisen (muttei kuitenkaan erittäin) täyteläinen, runsas, hieman makeaan taittuva ja melko voimakkaan bourboninen suussa. Makumaailmassa tuntuu vahvaa lakritsia ja vaniljaa, makean puisevaa amerikkalaista tammea, suklaavanukasta ja -siirappia, mokkaa, kevyttä espressoa, hentoa maitosuklaata, ujoa tervaa ja aavistus paahtimessa kärähtänyttä leipää muistuttavaa paahtomallasta. Vivahteita siis löytyy ja runsaasti: sekä paahteinen stout-puoli että tynnyrin bourbonmaisuus ottavat mittaa toisistaan melko tasaväkisinä, mutta lasin edetessä bourbon-puoli kyllä tuntuu ottavan sellaista etukenoa ottelussa, että rupeaa mietityttämään onko kaikki oluen piirteet pelkkää tynnyriä, vai mahtaako itse tislettä jäänyt tynnyrin pohjalle? Tämä kyllä selittäisi niin oluen mörssärimäistä bourbonisuutta kuin yhtä lailla jyrkkää vahvuutta. Oluen hyvin hento, lähes olematon hiilihappo korostaa oluen öljyistä ja kermaisen pehmeää suutuntumaa.

Erittäin pitkä ja kohtalaisen voimakas jälkimaku on hyvin pitkälti keskimaun kaltainen: yleisilmettä hallitsevat voimakkaan puisevan tammiset, vaniljaiset ja kinuski-karamellisen bourboniset piirteet, kun taas myöhemmin kuvioihin saapuvat paahteisemmat piirteet ryhtyvät taittamaan kokonaisuutta lakritsiin, kevyen tervaisuuteen, hillittyyn maitosuklaaseen ja hentoon kärtsäisyyteen. Makea, melko lämmin, vivahteikkaan tamminen ja kohtalaisen paahteinen jälkivaikutelma on varsin tuhti ja viipyilevä. Katkerot tulevat nyt vasta aivan loppuliu'ussa kunnolla esiin, taittaen kärtsäisiä piirteitä kohti pippurista mausteisuutta.

Juupati juu, onhan tämä kyllä melkoisen jyhkeä supermörssäri millä tahansa mittarilla mitattuna. Olut ei erikoisesti ole niin äärimmäisen konsentroitunut ja pureksittavan paksu, mitä yleensä tämäntyylisiltä ja vahvuisilta voisi odottaa, mutta silti kokoa ja makua kyllä riittää ja runsaasti. Tammikammoisille olutta nyt ei voi suositella, koska tammivetoinen bourbonmaisuus on ehdottomasti oluen hallitsevin piirre – erikoista kyllä näissä tynnyristouteissa on se, että vaikka itselleni voimakkaan tammiset viinit eivät uppoa lainkaan, tämmöiset voimakkaan tammiset oluet toimivat oikein mainiosti.

Tämmöisessä kolmanneslitran lestissä meni ihan hyvä tovi yksin tyhjennellessä, kiitos oluen tuhdin yleisolemuksen ja reippaan prosenttilukeman, joten on hyvä todeta, että tämä on myös varsin sopiva ja riittoisa pullo jaettavaksi parille hengelle; makeutensa puolesta olut sopii mainiosti jälkiruoaksi joko suklaavetoisten jälkiruokien kumppanina tai ihan vain niiden korvikkeena.

Lyhyesti: Manselaisen pienpanimon äärimmäisen voimakkaan bourboninen, runsasmakuinen ja vivahteikas superstout. Kaikin puolin varsin jyhkeä esitys.

Arvio: Erinomainen – erittäin vahvan bourbonvetoinen monsteristout, jonka tuoksusta tulee vahvasti mieleen viinitalo Torresin tynnyrihuone.

Hinnan (8,71e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Maku Solita Intohimo

Maku Solita Intohimo Passion Pale Ale

• Valmistaja: Maku Brewing
• Tyyppi: Olut, Pale ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Kuukausi takaperin postista pamahti näytepurkki Tuopillisen Jounin lähettämää Solita Intohimo -olutta. Kyseessä on siis Solitan (joka on siis myös Jounin työnantaja) 20-vuotispäiville kehitetty juhlaolut. Alustavan ajatusriihen jälkeen tämä olut päätettiin teettää Tuusulassa sijaitsevalla Maku Brewingillä, jonka erilaisista "omaoluista" oli kerääntynyt jo jonkin verran hyviä kokemuksia.

Koska yksi Solitan arvoista on intohimo, päätyi se lopullisen oluen nimeksi. Samalla olut keksittiin maustaa varsin osuvasti passiohedelmällä (joskin hedelmän suomenkielinen synonyymi "kärsimyshedelmä" ei natsaa enää niin osuvasti intohimon kanssa...) Parastahan tässä oluessa on se, ettei kyseessä ole ainoastaan uudet vaatteet saanut vanha olut, vaan ihan oikeasti Solitalle omalla reseptillä kehitetty, uniikki olut. Solitan olutseura suunnitteli teetettävälle oluelle lähtökohtaiset suuntaviivat – helppo juotavuus ja max. 4,7% vahvuus, lakiteknisistä syistä – ja loput passiohedelmäisen pale alen reseptiikasta jätettiin Makun kavereiden kehitettäväksi.

Oluesta tehtiin aluksi koe-erä, jonka Solitan olutseuran raati hyväksyi samoin tein, minkä jälkeen olut pistettiin virallisesti tulemaan. Valtaosa oluesta meni yhtiön omaan käyttöön sekä henkilökunnalle että näppäräksi edustusolueksi, mutta lisäksi jakoon tuli muutama kegi baarikäyttöön Helsingin Il Birrificioon. Lisäksi olutta on tarjolla ensi lauantaina (24.9.2016) Ota Olut! -tapahtumassa Otaniemessä. Oluen päiväys on ensi vuoden alkuun eli 2.2.2017 ja voltteja löytyy jetsulleen se 4,7%.

Lasissa oluella on utuinen, hennosti vihertävä vaaleankeltainen väri sekä erittäin runsas, kuohkean höttöinen, kestävä ja väriltään valkoinen vaahto, joka jättää lasin reunoille hieman pitsiä.

Aromikkaasta tuoksusta löytyy – kuten tämännimiseltä oluelta saakin odottaa – makeaa eksoottista passiota, jota komppaa aromihumalainen, hieman pistävä ruohoista vihreys, hillitty saippuaisuutta muistuttava sitruksisuus ja hento vivahde greippilihaa.

Suussa makunystyröitä morjenstaa vihersävytteinen, voimakkaasti ruohoa ja männynneulasia tykittävä makumaailma, jossa tuntuu myös hieman sekä trooppisen hedelmäistä että ujon kirpeää passiota ja kohtalaisen selväpiirteisesti tuntuvaa, yrttistä katkerohumalaa. Suutuntuma on kepeänpuoleinen ja hieman ohkainen – hieman täyteläisempi meininki, piirun verran runsaampi maltaisuus ja asteen verran korkeampi alkoholi sopisivat kokonaisuuteen, mutta ymmärrettävää on, että lain antamissa puitteissa on liikuttava. Hiilihappo on hyvin pehmeää ja maltillista.

Suuhun jäävä jälkimaku on tuntuvamman katkera, vihertävän ruohoinen, männynneulasinen, hillitysti mausteinen ja ujosti vaalean maltainen. Jälkivaikutelma on kepeä, mutta mukavan rapea ja raikas.

Mikään suuri tunnelmointiolut Solita Intohimo ei ole, mutta jos kyseessä pitää olla edustuskäyttöön taipuva yleisolut, jonka pitäisi olla riittävän kepeä lähinnä keskiketterään tottuneelle, mutta silti sopivan mielenkiintoinen myös harrastelijoille, on lopputulos varsin onnistunut! Ihan hatunnoston arvoinen temppu Makulta. Oluen hieman ohkainen olemus on toki kauneusvirhe, mutta enemmänkin pakon luoma ominaisuus kuin todellinen virhe, joka ei varsinaisesti oluen juotavuutta vähennä. Kyllä tätä kelpaa sekä työntekijöille jaella että käyttää edustustehtävissä!

Lyhyesti: Kepeä, raikas ja mutkaton pale ale, johon on haettu syvyyttä ja mielenkiintoa passionhedelmällä – mikä heijastuu humoristisesti oluen nimeen.

Arvio: Miellyttävä – varsin kelvollinen yleisolut sopivan pienellä, mutta toimivalla, persoonallisella twistillä.

Lehtinen: Niin monta olutta

Anikó Lehtinen: Niin monta olutta (2016)

• Valmistaja: Anikó Lehtinen
• Tyyppi: Kirja
• Maa: Suomi
• Koko: 170 sivua
• ISBN: 978-951-0-41484-2

Sain keväästä luettavaksi näytekappaleen Anikó Lehtisen tuoreesta Niin monta olutta -kirjasta, mutta kiireiden ja muun luettavan vuoksi opus tuli selattua loppuun vasta kesän puolen välin jälkeen. Vaikka kirja ei olekaan enää aivan uunituore painosta, ei sen sisältö ole onneksi ehtinyt vielä vanhentua!

Kyseessä on siis Sinebrychoffilla olutasiantuntijana toimivan ja siellä täällä eri medioissa olutasioiden teemoilta esiintyvän Anikó Lehtisen toinen kirja, eli seuraaja vuoden 2014 Yksi olut -kirjalle. Aivan yksin Lehtinen ei ole kirjaa tehnyt, sillä hieman inputtia on tullut myös Anikón mieheltä, panimo Hiisin ja Donut Islandin parissa toimivalta Mika Oksaselta.

Sisällöltään Niin monta olutta on selkeästi tähdätty enemmän olutharrastuksensa alkutaipaleella olevalle aloittejalle tai oluista vasta mahdollisesti kiinnostuneelle tukipaketiksi ja perusinfopläjäykseksi, kuin pidemmälle ehtineelle harrastajalle. Kirjan visuaalinen ulkonäkö on yleisesti sekä nättiä että selkeää, mikä pitää kokonaisuuden äärimmäisen helpostilähestyttävänä ja helppotajuisena vähemmän perehtyneille.

Niin monta olutta on pääpiirteittäin jaettu pariin osaan: ensiksi tulee yleistä asiaa oluttietoudesta ja mm. maistamisesta tai oluen ja ruoan nauttimisesta, mitä seuraa kirjan varsinainen leipäosa, eli oluiden esittelyt. Näin pidemmälle ehtineen näkökulmasta tuo ensimmäinen, oluttietouteen keskittynyt osuus oli se kirjan mielenkiintoisin, jos kohta itse olisin kaivannut sinne enemmän pinnan alle menevää, teknistä puolta – nyt homma jäi lähinnä muutaman sivun mittaiseksi perustason pintaraapaisuksi.

Esittelyosiossa oluet eivät ole eritelty perinteisten olutkirjojen tapaan oluttyyleittäin, vaan oluita on niputettu yhteen suurempien kattokuvailujen alle (esim. "raikkaat", "hedelmäisen maltaiset" tai "katkerat"); vaikka aluksi tämä saattaa tyylipuristia hämmentääkin, on niputtaminen tehty sen verran taidokkaasti, ettei kirjaa läpikäydessään havaitse suurta tyylillistä poukkoilua, vaan varsin samankaltaisissa sfääreissä aina liikutaan. Oluiden esittelyitä on lukemattomia, mutta totta puhuen niiden lueskelu rupesi käymään jopa tällaiselle olutarvioista kiinnostuneelle todella puuduttavaksi: oluet toki esitellään, mutta vain lauseella parilla, jolloin jokaisesta tuotoksesta jää hyvin pinnallinen, yksiulotteinen kuva ja huomio keskittyy lähinnä vain oluen pisteisiin. Tässäkin on sellainen ongelma, että esimerkiksi sitten kun tulee joku todella hyvä tai erittäin huono olut, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, miksi tällaiseen pisteytykseen on päädytty – silloinkin kun itse on oluen saamista pisteistä samaa mieltä. Ilman syvempiä arvioita olutarviot jäävät lähinnä pullojen kuviksi ja niiden vieressä leijuviin, välillä jopa hieman satunnaisen oloisiin numeroihin.

Olutarvioiden kohdalla kuvailujen ohelta löytyy myös mahdollisuus kirjoittaa missä ja milloin lukija itse on maistanut oluen ja minkä arvosanan sille antaisi, mutta minkään muiden havaintojen raapustamiselle tilaa ei ole. Koska oluista kerrotaan hyvin harvoin juuri mitään taustatietoja, jää koko arvio-osion lukeminen vähän yhdentekeväksi – on toki aina hauska katsoa mitkä tutut ja tunnetut olut ovat saaneet mitäkin pisteiksi, mutta muuta mielenkiintoista tältä puolelta löytyy harvemmin. Kirjan koko ei myöskään varsinaisesti kannusta pitämään kirjaa mukanaan oluttietojen raapustamista varten – ei opus ole mitenkään suurikokoinen tai painava, mutta sen verran iso, ettei se ihan helposti kulje myöskään mukana.

Arvio-osiota onneksi keventää sen seasta löytyvät, satunnaiset tietoiskut käsiteltävistä tyyleistä tai jostain kuriositeeteista, sekä mielenkiintoiset, mutta samalla sopivan yksinkertaiset ruokareseptit. Tällaiselle paatuneelle makkarakansalle kirjan reseptit tekevät myös tervetullutta kulttuurityötä; seassa on myös mukavasti erilaisia kasvisreseptejä, jotka tuovat virkistävää vaihtelua vallalla olevaan, suomalaiseen "olut ja makkara" -ajatusmalliin. Tyyliin sopivasti jokaiselle ruoalle on myös näppärä olutparitus, minkä lisäksi joissain resepteissä käytetään ilahduttavasti olutta myös raaka-aineena.

Koska kirja on selkeästi suunnattu vasta-alkajille eikä niinkään oluiden kanssa pidemmälle ehtineille, on moni tekninen asia jätetty kokonaan kertomatta – todennäköisesti siksi, ettei asiaan perehtymättömiä haluta pelottaa heti pois (mikä mielestäni on aina turhaa, koska en ainakaan itse koskaan halua ymmärtää uusia asioita pelkästään sellaisenaan, vaan myös ilmiöitä niiden takana). Tämän vuoksi kirjassa moni asia annetaan aivan sellaisenaan ja sen kummemmin selittelemättä, mistä jää välillä hieman hämmentävä fiilis. Esimerkkejä tästä on mm. se, että IBU-arvon teoreettiseksi maksimiksi mainitaan 400, mutta ei lainkaan, että miksi. Samoin oluen kantavierteen laskukaavaa olisi voinut avata, eikä vain lätkäistä sitä sivulle "tässäpä tämä"-tyyliin, jolloin se olisi ollut helpommin hahmotettavissa, ymmärrettävissä ja sovellettavissa muuallekin.

Yleisesti kirja on varsin helppolukuista, kevyesti silmäiltävää lueskeltavaa, mutta näin oikolukijankin töitä tehneenä kokonaisuutta leimaa paikoin häiritsevät ja välillä jopa jatkuvasti toistuvat kirjoitusvirheet – esimerkiksi Fuller'sin klassikko-olut ESB on useampaan otteeseen kirjoitettu syystä tai toisesta muotoon ESP. Myös muutamat muut panimojen ja oluiden väärin kirjoitetut nimet ovat läpäisseet mahdollisen oikolukijan seulan toistuvasti. Kirjassa on lisäksi monia muita tekstinpätkiä, jotka tuntuvat joko asiavirheen oloisilta, tai sitten ne ovat vain ilmaistu todella epäselvästi, jolloin tekstistä jää hämmentynyt fiilis – vaikka asiaan perehtyneenä käsittäisikin, mistä on kyse. Ymmärrän toki, jos joidenkin mielestä tämmöinen kritiikki on vain lillukanvarsiin tarttumista, mutta omissa silmissäni erityisesti toistuvat kirjoitusvirheet tuovat muuten varsin tasokkaaseen kirjaan hieman hutiloitua fiilistä. Mielestäni kirjassa nimittäin on tämänlaisia hämmentäviä* tai harhaanjohtavia** kuvauksia hieman turhan paljon – erityisesti siksi, että kirja on melko selkeästi tähdätty enemmän vasta-alkajille, joilta ei välttämättä löydy tietopohjaa hahmottamaan, että mitkä asiat tekstissä nyt menevät oikein ja mitkä taas eivät ihan. Onneksi valtaosaltaan kirja on täynnä kovatasoista ja osaavaa tekstiä, eli kyse on kuitenkin loppupeleissä enemmän kauneusvirheestä kuin pahemmanlaatuisesta ongelmasta.

* Belgiassa kirsikoita kuivataan, jotta kuulemma niiden sisältämä sokeri "väkevöityisi". Tajuan, mitä asialla haetaan takaa, mutta kummallisella termistöllä ilmiö saadaan kuulostamaan todella erikoiselta.

** Kirjassa kerrotaan, että Koillis-Ranskan Strasbourgissa Belgian vaikutus näkyy selvästi bière de garde -tyylissä, kun taas "Elsassissa" (mikä on myös nykyisin vanhahtava, saksalainen nimi Alsacelle) tuntuu voimakkaasti Saksan vaikutus vaaleissa lagereissa. Itseäni tämä lause hämmensi sen suhteen, että Strasbourghan juuri sijaitsee Alsacessa!

Kokonaisuutena kirja on hyvä, mutta aivan varauksetta en sitä suosittelisi. Kirjassa on vielä paljon hiottavaa mm. kirjoitusvirheiden ja epäselvien tai hämmentävien lauseiden muodossa, eikä se syvemmin olutmaailmaan perehtyneelle tarjoa hirveästi uutta. Kirja onkin mainio hankinta erityisesti sellaiselle henkilölle, jonka kosketuspinta oluisiin muodostuu lähinnä bulkkilagerista, mutta mielenkiintoa pienpanimo-oluiden maailmaa kohtaan löytyisi. Kirja toimiikin parhaiten erityisenä checklistinä – siihen on kattavasti metsästetty lähinnä Suomen ruokakaupoista, baareista ja Alkoista (kirjan julkaisuhetkellä) löytyviä oluita, joten kun kirjan oluet on luettu ja maistettu läpi, on pohjalle kerääntynyt ihan kattava osaaminen eri oluttyyleistä!

Lyhyesti: Olutmaailmaan vasta tutustuville kattava opus erilaisiin oluttyyleihin, ryyditettynä erilaisilla, veikeillä ruokaresepteillä.

Arvio: Hyvä – tämä on kirja, josta löytyy paljon asiaa, mutta ensisijaisesti vain oluihin vasta tutustuville. Enemmän olutmaailmaan perehtyneille kirja tarjoaa melko vähän mitään uutta, minkä lisäksi oluiden ja panimoiden nimissä vilahtelevat lapsukset ja hieman epäselviksi jäävät lauseet hankaloittavat kirjan luettavuutta tarkkasilmäiselle lukijalle.

Top Fuel Hippie Juice IPA

Top Fuel Hippie Juice IPA

• Valmistaja: Top Fuel Beer Company
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Lohja
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,47e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,84e (Kesäkuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Meikäläisen hieman kylmäksi jättäneen Lab Genious Porterin jälkeen päätin antaa tuoreelle lohjalaispanimo Top Fuelille uuden mahdollisuuden. Nappasin testiin tällä kertaa panimon IPA:n, Hippie Juicen. Hirveästi speksejä oluesta ei löydy analyysiarvojen lisäksi (7,5% alkoholia, 75 IBU:a katkeroita), joten mennään sitten ihan olut edellä.

Pitkästä seisotuksesta ja varovaisesta kaatamisesta huolimatta oluella on samea, vaaleahkon likaisenruskea väri – ainakaan ulkonäöllään olut ei pyri kosiskelemaan. Kaadon myötä syntyy maltilliseksi ja matalaksi jäävä valkoinen vaahto, joka laskeutuu nopeasti ja jättää matalan mutta tiiviin pitsireunuksen lasin reunoille.

Lasista kohoaa erittäin runsas, aromikas ja korostuneesti trooppisen hedelmäinen, makeahko tuoksu, jossa mangoa, passiohedelmää, appelsiinia, kinuskia, karamellia, kevyttä greippiä ja hentoa mäntyisyyttä. Ulkonäkö ei vaikuttanut erityisen puhtaalta tai houkuttelevalta, mutta tuoksu taas sitäkin enemmän!

Oluella on kepeähkö suutuntuma ja erittäin runsaan katkeroinnin vuoksi varsin kuivana tuntuva maku, joskin kielen kärjessä tuntuu myös kevyesti karamellista makeutta. Makumaailmassa tuntuu voimakkaimmin pihkaa, mäntyä, karamellia ja greippiä, taustalla häilyy myös kevyttä trooppista hedelmää sekä hennon virhemaun oloista, maamaista ja ujon hiivaista tunkkaisuutta. Hiilihappo on hyvin hentoa ja jopa lähes olematonta, vain ujosti kieltä nipistelevää. Lämmetessään suutuntuma muuttuu runsaammaksi ja makeutta tulee peliin piirun verran enemmän, mikä on varsin tervetullut piirre.

Jälkimaku on reippaasta humaloinnista voimakkaasti saippuaisen katkera ja kuiva, mutta kielellä pyörii viipyileviä makuja karamellista, passiosta, appelsiinista, greipistä, ruohoisesta vihreydestä ja männynneulasista. Suuhun jää pitkä ja tuntuvan karvas, mutta miellyttävän moniulotteinen jälkivaikutelma.

Kuten Lab Geniousissa, myös tässä tuntuu olevan hieman kotioluen oloinen leima, mutta toisaalta olut on kokonaisuutena ilahduttavan ekspressiivinen, kivalla lailla överi, runsaan hedelmäinen ja kovista katkeroistaan huolimatta mukavan juotava IPA. Ei vielä aivan huipputavaraa, mutta pienellä hiomisella tästä on mahdollista saada erittäin kelvollista kamaa.

Koska olut tuntui turhan tiukalta ja ohkaiselta aivan jääkaappikylmänä, voin suositella särpimään oluen hieman lämpimämpänä – tällöin hedelmä pääsee paremmin esille ja korostunut karamellinen makeus tuo mukavaa vastapainoa tuntuvalle katkerohumaloinnille.

Lyhyesti: Hyvin runsas, ilmaisuvoimainen ja tuntuvan katkeroinen IPA Lohjalta, jota hieman vaivaa ujo kotiolutmaisuus. Laadukasta ja maukasta tavaraa tästä huolimatta!

Arvio: Hyvä – Hippimehu on tuhti, iso ja tuntuvan bitterinen IPA, joka rupeaa tanakalla ilmaisullaan olemaan jo borderline-DIPA. Ei mikään kepeä ja helpostijuotava sessio-IPA, mutta kertaluontoiseen fiilistelyyn ihan passeli esitys.

Hinnan (4,47e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Top Fuel Lab Genious

Top Fuel Lab Genious Porter

• Valmistaja: Top Fuel Beer Company
• Tyyppi: Olut, Porter
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Lohja
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,58e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,58e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Tämä olut saa aina meikäläisen pään kipeäksi. Ei tarvitse edes pulloa avata; riittää vain, että katsoo etikettiä. Lab Genious. Jumalauta "Genious". Mitä se on tarkoittavinaan? Ainakaan panimon kotisivut eivät selittäneet tai avanneet nimeä tarkemmin. Otetaanpa siis apuvälineet käyttöön.

Tässä lainaus Urban Dictionarysta: It is often the case that idiots describe themselves as 'genious' but are ironically ignorant to the fact that the word is spelt 'genius'.

No niin, sitten itse asiaan. Oluen on siis valmistanut tuore lohjalainen panimo, Top Fuel Beer Company, joka on nyt tuottanut oluita kaupallisesti reilun vuoden ajan ja tämä kyseinen olut taisi olla panimon ensimmäisiä oluita Alkon valikoimissa sen tullessa myyntiin tuossa vuodenvaihteen tienoilla. Kyseessä on klassinen portteri vahvuudella 7,4% ja katkeroita on maltilliset 30 IBU. Meikäläisen pullon parasta ennen -päiväys on lyöty päivälle 1.11.2018, eli parin vuoden päähän pullotuksesta, veikkaan ma.

Oluella on hädin tuskin läpinäkyvä, äärimmäisen tumman punaruskea väri. Keskikokoinen ja keskipitkä, väriltään vaalean harmaanruskea vaahtolakki nousee nesteen päälle, eikä se jätä laskeutuessaan juurikaan pitsiä lasin reunoille.

Aavistuksen pidättyväisessä tuoksussa tuntuu paahdettua pähkinäisyyttä, poltettua sokeria, siirappia, paahteista mallasta ja hentoa ruislimppua.

Makupuoli on varsin paahteinen, eli sieltä löytyy mm. paahteista mallasta, paahdettua pähkinää, paahdettua ruisleipää ja hentoa poltettua sokeria, sekä aavistus tuhkaisuutta; taustalla häilyy myös hentoa hedelmäisyyttä. Yleisilme on kuivakanpuoleinen, eli mistään siirappisen makeasta jälkkäriportterista ei nyt ole kyse. Oluella on keskitäyteläinen suutuntuma, joka runsaan ja paahteisen makumaailman rinnalla tuntuu omassa suussani piirun verran ohuelta ja ontolta. Kuplat ovat tyylille sopivasti todella pienet ja hädin tuskin erottuvat ja alkoholi (7,4%) pysyy mallikkaasti pois tieltä.

Jälkimaussa tuntuu paahdettua ruisleipää, kärtsäistä mallasta, kevyttä tuhkaa, hentoa poltettua sokeria, aavistus turpeista maamaisuutta. Tasapainoiset, melko maltillisiksi jäävät katkerot (29 EBU) antavat pientä komppia eivätkä ainakaan pääse tökkimään missään vaiheessa, mikä siis on tässä tyylilajissa meikäläiselle vain plussaa. Kärtsäinen ja jopa hieman tuhkainen jälkivaikutelma kestää suussa hyvin pitkään, mutta ikävä kyllä melko yksiulotteisena.

En ole tällä kertaa täysin vakuuttunut. Lab Genious on ihan ok perustason portteri, mutta sen kanssa kuitenkin jäädään kauas mm. meikäläiselle benchmarkkina toimivan Koffin Portterin tasosta ja esimerkiksi peräpohjalaisessa pienpanimoskenessä mm. Põhjalan Must Kuld, Oppigårdsin Thurbo tai Plevnan Siperia vetäisevät hinta-laatusuhteessa ohi niin että heilahtaa. Tämän oluen tapauksessa runsaasta maustaan ja kohtalaisesta alkoholistaan huolimatta yleisilme jää hieman ohkaiseksi ja loppupeleissä kokonaisuudesta tulee mieleen enemmän laadukas kotiolut kuin kaupallisesti julkaistu pienpanimo-olut.

Mutta vaikka nappiosumaa ei nyt tullut, jään mielenkiinnolla odottelemaan mitä muuta Top Fuelilla on tarjota. Toivottavasti ainakin fiksummin nimettyjä tuotteita...

Lyhyesti: Peruspasseli, hieman enemmän laadukasta kotiolutta kuin kaupallista pienpanimo-olutta muistuttava, piirun verran ohkaiseksi jäävä portteri.

Arvio: OK – ihan juotava ja mukava portteri tämä on, mutta ei kyllä mitään semmoista, joka herättäisi mielenkiintoa tai innostusta ostaa pulloa toistamiseen. Turhan persoonaton ja turvallinen keskitien kulkija.

Hinnan (4,58e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012

• Valmistaja: Château Elomaa
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, Eiswein
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi
• Rypäleet: Rondo (100%)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: – (Syyskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei myynnissä missään)

kuva: vhpk

Tämän viinin on yksinkertaisesti oltava harvinaisin blogissani arvioitu viini. Kyseessä on siis Suomessa valmistettu viini. Eikä siis mikään marja- tai hedelmäviini, vaan ihan oikeista viinirypäleistä valmistettu viini. Eikä siis mistään kylmää kestävistä viiniköynnöslajeista, vaan ihan Vitis vinifera -köynnöslajin rypäleistä. Eikä siis ihan mikä tahansa viini, vaan makea jälkiruokaviini. Eikä siis ihan mikä tahansa jälkiruokaviini, vaan peräti Eiswein (tai icewine).

Rondo – rypälelajike, josta viini on valmistettu – on virallisesti Vitis vinifera -lajin edustaja, mutta todellisuudessa se on 2. sukupolven hybridilajike. Hybridilajike on siis rypälelajike, jossa normaali viiniköynnöslaji Vitis vinifera risteytetään jonkun toisen köynnöslajin edustajan kanssa. Koska Vitis vinifera on sopeutunut yleensä lämpimiin olosuhteisiin, pyritään risteyttämällä saamaan rypälelajikkeita, joissa yhdistyisi Vitis finiferan laadukkaat rypäleet ja toisen rypälelajin edustajan kylmänkestävyys, satoisuus, resistanssi tauteja kohtaan, tms.

Rondo on vuonna 1964 Tšekkoslovakiassa kehitetty lajike, joka saatiin risteyttämällä Zarya Severa -hybridilajike (joka on siis Seyanets Malengra x Vitis amurensis) ja Sankt Laurent. Koska Rondon perimästä 25% on Vitis amurensista ja 75% Vitis viniferaa, on se virallisesti jälkimmäisen lajin edustaja eikä hybridilajike, jolla ýleensä viitataan vain 1. sukupolven hybrideihin (eli perimästä puolet yhtä, puolet toista köynnöslajia). Rondo on erittäin kylmänkestävä lajike, jolla on myös hyvä vastustuskyky härmäsientä (powdery mildew), viiniköynnöksen yleistä tautia vastaan. Tätä varhain kypsyvää lajiketta tavataan erityisesti Saksassa, Englannissa, Irlannissa, Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja jopa Suomessa – viileillä alueilla, joissa tavalliset Vitis vinifera-köynnökset eivät usein onnistuisi kypsymään kesäisin tai jopa kuolisivat talven pakkasilla.

Tämän viinin on valmistanut Anu Elomaa, Turun viinimestarikoulutuksesta vastaava opettaja. Viini on valmistettu odottamalla talven ensimmäisiä pakkasia: kun elohopea laski 8.10.2012 ensimmäistä kertaa -8 ºC tasolle, poimittiin Rondo-köynnöksiin jätetyt, hyvin kypsät ja pakkasen myötä osittain jäätyneet rypäleet ja niistä puristettiin irti rypäleiden konsentroitunut, jäätymätön mehu. Viiniä saatiin näistä rypäleistä valmistettua hieman alle litran verran, joten viiniä pullotettiin kaksi 0,375-kokoista pulloa. Toinen viini oli täysin käsittelemätön, toisen viinin annettiin kypsyä pienen määrän tammilastuja kanssa. Tammettamaton viinipullo päätyi testatuksi Suomen viinimestareiden jälkiruokaviini-sokkomaistelussa, kun taas tämä nyt arvioitava, tammilastujen kanssa kypsytetty mastatettiin meille sokkona syksyllä 2015, viinimestarikurssin 2014–15 viimeisinä lähiopetuspäivinä. Viinissä on n. 110 g/l jäännössokeria ja se on, kuten etiketti osaa myös kertoa, the first & only Aiswein in Finland.

Viinillä on tumman mutta läpinäkyvän kirsikanpunainen väri.

Tuoksussa tuntuu kukkaista parfyymiä, kirsikkahilloa, makeaa murskattua metsämarjaa, kevyttä boysenmarjaa, ujoa imelyyttä ja aavistus suklaisuutta.

Suussa viini on runsas, makea ja maukas. Suutuntumaltaan täyteläisestä makumaailmasta erottuu kirsikkahilloa, ylikypsää mansikkaa, kevyttä boysenmarjaa ja hentoa kermatoffeeta. Viini on melko hapokas, mutta hapot ovat hitaat: viini tuntuu aluksi makealta ja paksulta, mutta pikku hiljaa hapokkuus rupeaa tuntumaan, antaen kokonaisuuteen tasapainottavaa ryhtiä ja raikkautta. Kokonaisuudessa tuntuu myös kevyttä tanniinisuutta, joskin tanniinit hädin tuskin onnistuvat tarraamaan.

Jälkimaussa hapot eivät jaksa aivan täysin kantaa, minkä vuoksi suuhun jäävä mehukas ja mukavan persoonallinenkin jälkivaikutelma on keskimakua selvästi makeampi ja tahmaisempi, jopa ujosti imelä. Kielelle jää kirsikkahilloisia, makean mansikkaisia, mehevän kuningatarhilloisia ja hennon luumuisia piirteitä.

Tämä "Aiswine" oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus, etenkin sokkona tarjottuna: viini meni kaikille sitä maistaneille täysin läpi laadukkaana, kaupallisena jälkiruokaviininä, eikä kukaan epäillyt, että kyseessä olisi ollut kotitekoinen viini – etenkään Suomessa tehty sellainen! Edes viinin epätyypillinen rypälelajike ei erottunut kokonaisuudesta mitenkään erityisen huomattavalla tavalla muista sokkona testatuista viineistä.

Viinin kellarointipotentiaalista on melko turha lätistä tässä mitään, koska maistelussa joimme maailman toisen ja siten myös viimeisen pullon tätä viiniä pois. Tärkeää mielestäni oli kuitenkin se, että viini maistettiin sokkona, jolloin sitä kohtaan ei päässyt luomaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai -asenteita ja siten se tuli arvioitua mahdollisimman rehellisesti. Viini oli varsin tyylikäs, tasapainoinen ja korkealaatuinen esitys, joka valaa hyvin uskoa siihen, että Suomessa olisi ihan oikeasti mahdollista tehdä laadukkaita, kaupallisia viinejä oikeista viinirypälelajikkeista!

Lyhyesti: Mahdollisesti jopa maailman harvinaisin viini: Suomessa, jäätyneistä Rondo-rypäleistä valmistettu, tasapainoinen jälkiruokaviini. Tuotantomäärä: 2 puolikasta pulloa.

Arvio: Tyylikäs – on vaikea mennä kutsumaan viiniä klassiseksi, jos se on tyylilajissaan ensimmäinen, mutta on silti mainittava, että kyllä tästä viinistä löytyvät kaikki klassisen punaisen jälkiruokaviinin tyylikkäät piirteet. Korkealaatuinen, vakuuttava ja positiivisesti yllättävä esitys.

Bryggeri Rosé

Bryggeri Rosé

• Valmistaja: Bryggeri Helsinki
• Tyyppi: Olut, erikoisuus
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Pale-, karamelli-, vehnä-
• Humala: Citra, Nelson Sauvin
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,95e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,95e (Maaliskuu 2016, Alko)

Bryggeri Helsinki yllätti oikein kunnolla, kun Alkon kevättalven 2016 pienpanimokatsauksen oluet julkistettiin – moni lähti melko perinteisellä tyylillä liikkeelle, muutamat kokeilivat kepillä jäätä hieman erikoisemmilla oluttyyleillä, mutta Bryggeri rykäisi oluen kokonaan tyyliluokitusten ulkopuolelta! Bryggeri Rosé on olut- ja viinihiivoilla käytetty vahva (8,8%) olut, jonka valmistuksessa on käytetty rypälemehutiivistettä ja rypälesokeria, humaloinnissa on käytetty voimakasaromisia Citra- ja Nelson Sauvin -humalia ja lopputulos on vielä maustettu kiinanruusuteellä.

Alun perin en kuitenkaan ollut noteerannut olutta mitenkään erityisesti, mutta kun Internet alkoi täyttyä arvioista, joissa sitä sanottiin viinilliseksi ja happamaksi, heräsi kiinnostus välittömästi! Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kyseessä on hapanoluihin hurahtanut viininörtti. Pullo sitten piti ostaa ja napata testiin. Parasta ennen -päiväys on oluelle merkattu noin vuoden päähän, eli joulukuulle 2016.

Ulkonäöltään olut on kirkas ja melko vaalea, hennosti punertavaan taittuva kuparinruskea. Vaahto jää hhyvin maltilliseksi ja se haihtuu nopeasti.

Monessa arviossa on sanottu, että oluella olisi viinimäinen tuoksu – palturia, sanon minä. Oluella on omasta mielestäni hyvin olutmainen tuoksu: siinä tuntuu viljaisuutta, kukkaisuutta, tripel-henkistä aromikasta belgihiivaisuutta, maltillista vehnäistä happamuutta, kevyttä hunajaa ja aavistus makeaa rypäleisyyttä – mutta ei kyllä mielestäni juuri mitään viinimäistä (näin melko monen tuhatta viiniä maistaneena). Sokkona, pelkän tuoksun perusteella voisin melkein veikata olutta tripeliksi.

Maku on kuivahko ja raikas, suutuntuma keskitäyteläinen – joskin 8,8% alkoholia antaa oluelle selkeää runsautta ja pientä makeuden tuntua. Makumaailmasta löytyy makeaa vaaleaa rypäleisyyttä, hunajaa, vehnäistä happamuutta, ujoa mansikkaisuutta ja melko tuntuvaa ruohoista humalaa. Varsinaista happoista happamuutta, mitä useammassa arviossa mainostettiin, ei kyllä meikäläisen suu erottanut. Ruohoinen, vihersävytteinen katkero on melko selväpiirteistä ja nousee esiin hiljaa ja melko salakavalasti taustalta. Hiilihappo on melko pientä ja kevyesti nipistelevää.

Jälkimaussa tuntuu vihertävän ruohoista humalaisuutta, vehnäistä happamuutta ja viljaisuutta, hentoa saippuaisuutta ja melko voimakasta, pitkään kantavaa katkeroa. 8,8% alkoholia pysyy loppuun asti piilossa muuten, paitsi ujoa lämmönhohkaa tahtoo loppuliu'ussa erottua nielussa.

Kokonaisuutena Bryggerin Rosé on kiva, maukas ja mukavalla tavalla erilainen tapaus. Oluen tuoksu- ja makumaailmassa on kyllä makeaa rypäleisyyttä, mutta siinä ei kyllä ole mielestäni juurikaan mitään viinimäisyyttä (hox: rypäleinen ≠ viinimäinen; hyvin harva viini oikeasti tuoksuu tai maistuu viinirypäleiltä!) tai happamuutta, vaikka moni muu arvioija niin väittääkin. Ainoastaan makumaailman hento mansikkaisuus olisi mielestäni jollain lailla ymmärrettävä aasinsilta roséeviineihin, mutta olut on silti enemmän makean rypäleinen, belgihenkinen olut kuin mitenkään mainittavasti viinimäinen tapaus.

Noh, odotukset petettiin niiltä osin, että oluessa ei kyllä hapanolutmaista happamuutta ollut lainkaan ja viinimäisyyskin oli sitä, mitä itse kutsuisin rypäleisyydeksi. Olut itsessään ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan varsin hauska tuttavuus! Varmasti oluen makea rypäleisyys, paikoin voimakkaanakin tuntuva belgihiivaisuus ja ruohoinen katkerointi ei ole jokaisen makuun, mutta itselle olut tuntui vain omituiselta ja persoonalliselta mutaatiolta belgialaisesta tripelistä, joten ei kehtaa valittaa. Esimerkillistä ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta Bryggeriltä, pisteet sinne päin!

Lyhyesti: Kevyesti makeaan taittuvaa viinirypäleisyyttä, ruohoista humalointia ja belgihenkistä tripelmäisyyttä yhdistelevä, kauniin punertavanruskea erikoisolut.

Arvio: Erittäin hyvä – hassu, mutta ihan maistuva outolintu. Ei niin omituinen, että tämä jäisi suurena oluena mieleen, mutta persoonallinen ja ennakkoluuloton kuriositeetti.

Hinnan (5,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Mufloni Imperial Stout

Mufloni Imperial Stout

• Valmistaja: Panimoravintola Beer Hunter's
• Tyyppi: Olut, Imperial Stout
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,95e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 4,95e (Helmikuu 2016, Alko)

Olin aluksi varsin innostunut, kun kuulin mainion Beer Hunter'sin tekevän imperial stoutin Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaukseen! Mielenkiintoni pääsi kuitenkin hieman laskemaan sitä mukaa, kun näki, minkälaisia oluita muutamat muut panimot olivat lähteneet kokeilemaan: vaikka imperial stout on yksi lempioluttyyleistäni, veivät muutamat panimot pisteitä kotiin hyvin ennalta-arvaamattomilla ja ennakkoluulottomilla irtiotoillaan. Noh, ei potentiaalisesti hyvää imperiaalia kannata missata, joten kyllähän olut piti silti napata testiin! Päiväystä oluella on imperial stoutiksi varsin turvallisesti, eli 01/2017 asti.

Lasissa oluella on tumma, läpinäkymättömän mustanruskea väri ja matalaksi jäävä, tiivis, kestävä ja väriltään maitokahvinruskea vaahto.

Tuoksu on hieman hillitty ja makeaan taittuva. Siinä tuntuu lakritsia, suklaamuffinsia, hentoa savua, kosteaa tupakanpurua ja maitokaakaota.

Suussa olut on täyteläinen, samettinen ja runsas, sekä paikoin kuivahko ja paikoin makeahko; lämmetessään tumman hedelmäinen makeus ottaa selkeästi enemmän jalansijaa. Makumaailmasta erottuu lakritsia ja lakritsijäätelöä, paahteista mallasta, kevyttä suklaata, hillittyä salmiakkia, mämmiä vaniljakastikkeella ja aavistus mustaksi kärähtänyttä leivänkuorta. Oluen makumaailma on kokonaisuutena kuin suklaasiirapilla makeutettua mokkakahvia, jonka seasta nousee esiin aavistus pihkaista humalankäpyä. Hiilihappo on hyvin hentoa ja kermaista ja yleiskuvaa sävyttää kevyt ja maltilliseksi jäävä katkeroiden karheus. Alkoholi (10%) tuntuu tuovan lähinnä yleistä runsautta kokonaisuuteen; se ei kuitenkaan onneksi pääse makumaailman seasta maistumaan tai tuntumaan lämpöänä.

Hieman kärtsäinen jälkimaku on aromikkaan lakritsijuurinen, kevyen paahdetun ruisleipäinen, maltillisen katkera ja ujon maitosuklainen. Kestoltaan melko pitkässä jälkivaikutelmassa häilyy myös aavistus greippiä.

Beer Hunter'sin totuttuun tyylin jällen kerran panimolta pamahtaa maukas ja tasapainoinen esitys, mutta harmi kyllä Mufloni Imperial Sout tuo laadustaan huolimatta hyvin vähän persoonaa kentälle. Olut on varsin laadukas, herkullinen ja tasapainoinen esitys, josta ei hirveästi moitteen sijaa löydy, joten se yllätyksettömästi uppoaa hyvin omaan makuuni. Samalla se jää kuitenkin melko yllätyksettömäksi ja helpostiunohdettavaksi esitykseksi: tämä on kuin mikä tahansa hyvä imperial stout, josta ei laadusta huolimatta löydy mitään sellaista koukkua, joka jättäisi vahvoja muistijälkiä. Tämän siis kyllä kulauttaa ilokseen kurkkuunsa, mutta mitään sukkiapyörittävää elementtiä siltä ei kannata odottaa.

Lyhyesti: Tasaisen laadukas ja tasapainoinen, mutta samalla erittäin turvallinen ja yllätyksetön imperial stout. Maistuu hyvältä, muttei herätä suuria ihastumisen tunteita.

Arvio: Hyvä – maistuva, takuuvarma imperial stout ilman sen kummempia krumeluureja. Tietyllä lailla esimerkki hyvästä imperial stoutista: tältä kyseinen oluttyyli maistuu. Mitään sen kummempaa oluesta ei kuitenkaan tahdo löytyä.

Hinnan (4,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Hiisi Loviatar Rye Wine

Hiisi Loviatar Rye Wine

• Valmistaja: Panimo Hiisi
• Tyyppi: Olut, Barley Wine
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
• Maltaat: Karamelli-, pale ale-; ruis
• Humala: Cascade, Chinook, Columbus
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko)

Vaikka etiketeissään kansanperinnettä ja mystiikkaa Hiisin oluita tulee aina silloin tällöin hörpittyä, on näköjään blogini edellinen Hiisi-arvio aika lailla tasan vuoden takaa – viime vuoden pienpanimokattauksen Aarni-oluesta. Harmillista, sillä Hiisi kyllä yleensä tekee varsin passelia tavaraa, josta kirjoittelee kyllä mielellään!

Nyt on siis vuorossa Hiisin esitys Alkon pienpanimokattaukseen vuosimallia 2016. Olut on Tuonen tyttäreksi, Loviattareksi (eli Louheksi), nimetty "rye wine", eli rukiilla terästetty barley wine; rukiin lisäksi oluen valmistuksessa on käytetty myös panimosiirappia. Olut on humaloitu uuden maailman CCC-combolla, eli greippiä ja katkeroita tuovalla Cascadella, havuisuutta ja katkeroita tuovalla Chinookilla ja mausteisuutta ja katkeroita tuovalla Columbuksella; niin käytettyjen humalien kuin analyysiarvojen (Alko 84 EBU; Hiisi 95 IBU) perusteella katkeroita on siis odotettavissa! Totuttuun Hiisin tyyliin olut on suodattamaton ja pastöroimaton. Oluen parasta ennen -päiväys on 12/2016 ja voltteja on oluttyylille tyypillisen reippaasti, eli 10,5%

Pullosta kaatuvalla, läpinäkymättömän samealla ja väriltään tumman pähkinänruskealla oluella tuntuu olevan jopa jonkin verran viskositeettua. Melko reippaalla kädellä suoritetusta, puolikkaan pullon mittaisesta kaadosta huolimatta varsin ohkaiseksi patjaksi jäävä vaahto on rantahiekanruskea, melko tiivis ja kohtalaisen ketterästi haihtuva – joskin vaahdon kestävyys tuntuu selvästi kasvavan oluen lämpiämisen myötä, sillä jälkimmäisellä kaadolla vaahtoa nousi lasiin enemmän.

Oluella on melko runsas, makean mausteinen ja kevyen limppuinen tuoksu, josta erottuu myös siirappia, lähes imelää karamellimallasta, pullavapitkoa, hiivaisuutta ja robustin rukiista maltaisuutta. Oluen lämmetessä rupeaa taustalta myös löytymään kevyttä luumua, hillittyä suolapähkinää, hentoa joulumausteisuutta ja jopa etäistä, hennon viinaista alkoholia.

Suussa olut on ensivaikutelmaltaan melko makea ja pullaisen makuinen. Muuten makumaailmasta löytyy karamellimallasta, viikunaa, kevyttä piparia, hillittyä rusinaa, hieman alkoholia ja aavistus paahdettuja pähkinöitä. Loppumakua kohden rupeaa tuntumaan myös tumman ruisleipäistä rouheutta.Suutuntuma on erittäin täyteläinen ja suuntäyttävän paksu; olemus on lähes öljyinen, mitä lähes olemattomat hiilihapot korostavat. Ryhtiä kokonaisuuteen tuovat lähinnä kohtalaisen runsaat katkerot.

Jälkimaussa runsaat katkerot nousevat vielä keskimakua enemmän esiin. Kielelle jää hieman tahmean makea, kevyen siirappinen ja hennon taatelinen, kestoltaan keskipitkä ja ujosti alkoholinlämpöinen jälkivaikutelma, jossa vain humalan ruohoinen ja greipinlihainen bitteri jatkuu varsin pitkään.

Loviatar on kyllä kaikin puolin tuhti ja iso olut, kuten barley winen kuuluukin olla. Siinä on kuitenkin ehkä piirun verran liikaa alkoholia, sillä paikoin se onnistuu puskemaan jopa varsin tuhdin rungon läpi. Muitakin pieniä kauneusvirheitä oma suuni löytää: vaikka näin tuhdista oluesta on bitteriä löydyttävä, tuntuu katkerohumalointi kasvamaan loppua kohti vähän liian suureksi; makumaailma on makuuni vähän liian makea, yms. yms. Close, but no cigar, sanoisi ameriikanherra. Onneksi oluessa on vaikuttavan rehevä ja niin moniulotteinen tuoksu- ja makumaailma, että sitä puolta kyllä jaksaa ihastella vaikka kuinka pitkään.

Kaiken kaikkiaan Loviatar on melkoinen monsteri, mutta kuten viineissäkin, myös oluissakin huomaa selkeästi sen, että mitä enemmän mittareita vedetään ääripäähän, sitä helpommin tasapaino hukkuu – on melkoista hienovirittelyä tehdä viini tai olut, jossa kaikki mahdolliset osa-alueet ovat asteikolla 1–10 vedetty yhteentoista, mutta tasapaino olisi silti kohdallaan. Loviatar on siis melkoista turbotykitystä ja aika lähelle tasapainoa ollaan päästy, mutta ihan nappiosumaa ei kuitenkaan saatu; reseptiikasta löytyy siis vielä hiomisen varaa. Kyllä Loviattaren seurassa ihan mielellään viihtyy kylmänä kevättalven iltana, mutta ei häneen oikein pysty ihastumaan.

Lyhyesti: Todella suurikokoinen, paksu ja moniulotteinen ruis-barley wine, joka on omaan suuhuni piirun verran liian makea, katkera ja alkoholinen.

Arvio: Erittäin hyvä – olen barley wine -oluttyylin faneja ja hyvin tehty barley wine onkin mielestäni mitä parhaimpia olutnautintoja. Loviatar ei onnistu tavoittamaan aivan huipputasoa, mutta kauas ei siitä jäädä; pienellä reseptiikan viilaamisella tästä oluesta voi saada erittäin vaikuttavaa tavaraa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Mathildedalin Kyläpanimo Teijo IPA

Mathildedalin Kyläpanimo Teijo IPA

• Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
• Tyyppi: Olut, IPA
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,87e (Toukokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,87e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Kun tässä nyt tuli hiljattain arvioitua Alkon pienpanimokattaukseen 2016 ilmestynyt Mathildedalin Kyläpanimon mainio belgi, Pirske, ajattelin, että voisi kaivella arkistoista myös toisen maistamani Mathildedalin oluen arvion. Tässä siis arvio Teijo IPA:sta, joka on saanut nimensä Teijon ruukkikylästä. Voltteja oluessa on 6,9% ja IBU:ja peräti 60.

Olut on väriltään sameahkon pähkinänruskea; melko reipas, paksu ja kermanbeigen värinen vaahto jää tiiviiksi hatuksi oluen päälle.

Läsista nousee aromikas tuoksu, jossa on freesin humalan tuomaa sitruksisuutta, appelsiininkukkaa, kevyttä pihkaa ja hentoa ruohoa, mutta myös miellyttävän tasapainoisesti karamellimaltaista makeutta ja hillittyä pähkinää. Oluen nokkapuoli on erittäin hurmaava ja nostaa odotuksia korkealle!

Kielen kohtaa voimakkaan pihkainen, ruohoinen ja vihreä ensimaku, josta erottuu todella reilusti katkerohumalaa. Keskimausta alkaa erottua aromimaailmaa tukkivaa humalankäpyä, aavistuksen likaista maamaisuutta, kuivaa puumaisuutta ja kepeän leipäistä mallasta. Oluella on todella hento, pehmeä ja vaatimaton hiilihappo, joka nipistelee hennosti, muttei tuo raikkautta kokonaisuuteen. Harmillisesti oluella tuntuu yleisilmeeltään olevan melko tunkkainen, maamaisuutta ja tukkoista humalaa yhdistelevä makumaailma.

Hieman epäpuhtaan oloinen jälkimaku on pähkinäinen, maamainen, voimakkaan ruohoinen, tuntuvan katkerohumaloitu ja hennon leipäinen. Suuhun jää melko pitkään jatkuva, katkera ja tunkkainen jälkivaikutelma.

Teijo IPA lupaa paljon hurmaavalla tuoksullaan, mutta oluen maku pettää pahemman kerran: kokonaisuudessa ei ole tuoksun vihjailemaa raikkautta ja vivahteikkuutta, vaan kokonaisuus jää ikävän tunkkaiseksi ja tukkoiseksi. Puisevuus on ihan ok piirre erityisesti britti-henkisissä IPA:issa ja maamaisuuskin voi sopia nyanssiksi moniulotteisempaan kokonaisuuteen, mutta tämän oluen tapauksessa makumaailmasta ei tunnu löytyvän juuri mitään muuta kuin puuta ja maata – maltaisuuskin tuntuu eniten hieman vanhana leipänä. Näin ollen oluesta puuttuu kokonaan IPA:lle ominainen raikkaus ja olut tuntuu vain yksiulotteiselta, melko tunkkaiselta alelta, jossa on pirusti katkeroa.

Aluksi epäilin, että kyseessä on kontaminoitunut pullo tai muuten vain heikkolaatuisempi erä, joten testasin oluen uudelleen viime syksynä toisesta erästä. Paljastui, että ensimmäinen pullo oli todennäköisesti juuri sellainen kuin pitikin, sillä toisesta pullosta kirjoittamani arvio oli käytännössä täysin samanlainen. Nykykunnossaan Teijo IPA ei siis vakuuta: sillä on varsin viehättävä ja tyylipuhdas tuoksu, mutta makumaailma jättää harvinaisen kylmäksi. Harmi.

Lyhyesti: Hurmaavan tuoksuinen, mutta tukkoisen ja jopa tunkkaisen oloinen IPA, jonka suppeaksi jäävää makumaailmaa hallitsee lähinnä puisevuus ja maamaisuus.

Arvio: Kehno – oluen reseptiikka vaatisi vielä hiomista, sillä nykykunnossaan näin tunkkaiselta tuntuva olut ei kyllä kannusta testaamaan uudestaan.

Hinnan (4,87e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Suomenlinnan Panimo Foil Hat

Suomenlinnan Panimo Foil Hat B Weisse

• Valmistaja: Suomenlinnan Panimo
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 5,65e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,65e (Helmikuu 2016, Alko)

Koska hapanoluet tunnetusti uppoavat meikäläiseen helpommin kuin varomaton jalka suonsilmäkkeeseen, ei liene suuri yllätys, että Suomenlinnan Foil Hat oli meikäläisellä yksi Alkon kevään 2016 pienpanimokattauksen odotetuimpia oluita!

Olut on siis Berliner Weisse, josta juuri selitin hiljattaisessa Sour Suzy -arviossani: normaalisti matala-alkoholinen, maitohappobakteerilla happamaksi tehty vehnäolut. Tätä Berliinissä suosittua olutta (minkä voi oluttyylin nimestä jo päätellä) juodaan yleensä erilaisten makeiden makusiirappien kanssa sekoitettuna, jolloin olut saa siirapista oman makunsa, hauskan värin ja happamuuskin tuntuu vähemmän kirpeältä. Suomenlinnan Panimo ei ole tehnyt aivan puhdasveristä Berliner Weissea, muttei myöskään valmista siirappi-olutsekoitetta, vaan happaman vehnäoluen, joka on maustettu aidoilla mustaherukoilla! Tällä tavoin olut saa usein tyyliin liitetyn hauskan värin ja marjaisan aromin, mutta se ei kuitenkaan menetä tyyilin hienointa piirrettä, eli happamuuttaan. Todennäköisesti oluen lisänimi "B Weisse" viittaa siihen, että se ei ole täysin tyylipuhdas tapaus (volttejakin on enemmän kuin tavan Berliinereissä), mutta inspiraation aihe ei kuitenkaan jää epäselväksi.

Totta tosiaan, oluella on voimakkaasti punertavaan taittuvan kuparinen väri; tästä ei nyt tiedä, onko tämä väriltään enemmän punaista vai ruskeaa. Beigehkö, kylpyvaahtomainen vaahtolakki jää maltilliseksi ja haihtuu pois suhteellisen ketterästi.

Tuoksu on raikas ja aromikas; siinä tuntuu vehnäistä happamuutta, hillittyä palasaippuaa, kevyesti tuoretta vadelmaa, kevyemmin makeaa herukkaisuutta ja hennosti happamia punaisia marjoja. Taustalla häilyy avistus hassua funkia.

Suussa olut on yhtä aikaa kevyt mutta silti sopivan täyteläinen. Kepeydestä huolehtivat sekä verrattain melko maltillinen alkoholi (4,9%) että pirtsakka, sitruunaisen hapan kirpeys. Makumaailmassa on vehnäistä viljaisuutta ja mukavaa rouheutta, sekä taustalla väijyvää, makeaan taittuvaa metsämarjaisuutta. Yleisilme taittuu eniten kuivakan freesiin suuntaan. Hiilihappo on varsin pientä ja kevyesti nipistelevää – mielestäni tähän tyyliin olisi voinut sopia jopa piirun verran rapsakampikin meno.

Jälkimaku on happamaan taittuvasti kirpeän raikas ja mukavan freesi; suuhun jää keskipitkä jälkivaikutelma, jossa tuntuu kevyttä vehnäistä viljaisuutta, hieman hiivaleipäisyyttä ja ujoa, tuoreen herukan johtamaa marjaisuutta.

Tekemällä näin obskuurin oluttyylin edustajan, on Suomenlinnan Panimo ottanut melkoisen riskin, mutta ainakin lopputulos on varsin maukas ja kiva – olut on suorastaan ihastuttavan freesiä tavaraa – joten siinä mielessä riski on onnistunut. Toivottavasti tämä on myös kannattava veto, sillä voin ymmärtää, jos tavallista peruskuluttajaa ei tämmöinen happamankirpeä meininki miellytä! Voin kyllä silti kuvitella, että kyllä olut ystävänsä löytää, sillä yhä useampi tuntuu viime aikoina löytäneen hapanoluet – nyt vain odotellaan sitä pistettä, että hapanolutbuumi räjähtää kunnolla käsiin!

Oluen suurin ongelma on sen ajankohta, sillä tämmöinen raikkaan kirpsakka ja hauskan marjaisa vehnäolut olisi kyllä parhaiten paikallaan keskellä kuuminta kesää – kyllähän olut hyvältä nytkin maistuu, mutta ulkona vellova märkä helmikuu ei oikein tuo oikeita fiiliksiä oluen naatiskeluun.

Lyhyesti: Hauska, maukas ja raikas happamankirpeä vehnäolut, jonka maustamisessa käytetyt mustaherukat erottuvat, mutta eivät onneksi pääse hallitsemaan.

Arvio: Erittäin hyvä – hauskaa, Berliner Weisse -inspiroitunutta höpökamaa, joka ei jää pelkästään kuriositeettitapaukseksi, vaan myös toimii mainiosti omana oluenaan! Rohkea veto Suomenlinnan Panimolta Alkon pienpanimokattaukseen, jollaisia toivoisi näkevänsä enemmänkin!

Hinnan (5,65e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

• Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
• Tyyppi: Olut, belgi / saison
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
• Maltaat: Carapils-, Pilsner-
• Humala: Saaz, Savinjski Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)

Aloitetaan nyt Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaus tällä reippaasti kehuja saaneella belgillä!

Panimo on Salon Perniössä sijaitsevaan Mathildedaliin vuonna 2014 rakennettu kyläpanimo, jonka oluentekijänä häärii Helsingistä paikan päälle muuttanut Tuomo Holm. Oluita panimo on tuottanut n. vuoden ajan, joten melko nopealla tahdilla kyläpanimo on tuotteensa monopolin hyllyille saanut! Pienpanimokattaukseen päätynyt Pirske on belgihenkinen olut, joka on tyyliltään epämääräisesti jotain saisonin ja blonde alen välimaastosta, mutta välttelee tarkempia kategorisointeja Alkon sivuilla yksinkertaisella "ale"-kategorisoinnillaan.

Hiivatta olut on utuinen ja hiivoilla taas kohtalaisen samea. Väri on tasaisen keltainen ja kaadon myötä oluen ylle syntyy myös melko runsas, kuohkea, pienikuplainen ja väriltään valkoinen vaahtohattu.

Lasista kohoaa viehättävä, rehellisen belginen ja aromaattisen hedelmäinen tuoksu, josta erottuu persikkaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä kirpeyttä, hillittyä kypsää päärynäisyyttä ja aavistus omenahilloa.

Suussa oluella on kepeä ja freesi maku, joka tuntuu aluksi rapsakan kuivalta, mutta johon nousee persikkaista ja kevyen belgihiivaista, makeana tuntuvaa hedelmää ja aprikoosimössöä. Taustalla häilyy hiivaisuutta, mausteisuutta, kevyen pullaista leipäisyyttä ja kuivattua yrttiä. Hiilihappo on pientä, mutta pirtsakkaa ja mukavan napakasti nipistelevää. Kevyesti jalohumalaisen yrttiset katkerot ovat melko vaatimattomat (20 EBU), mutta olut toimii hienosti ilman tiukkaa bitteriäkin. 6,9% alkoholia tuntuu olevan juuri sopiva vahvuus kokonaisuutta katsellen.

Jälkimaussa tuntuu kevyesti happamankirpeää raikkautta, makeaa omenaa, hillittyä persikkaa, maltillista hiivaisuutta ja kepeän yrttistä katkeron särmää. Jälkivaikutelma on freesi, vivahteikas ja mukavan pitkäkestoinen.

Pähkinänkuoressa Pirske on todella mallikas, syvälle belgian suuntaan kumartava ale: tarkkaa tyyliä onkin vaikea määrittää, mutta tyylillisesti se on kuin persoonallinen blonde ale jostain saisonin ja alkoholiltaan kevyen tripelin välimaastosta. Sokkona olut voisi helposti mennä ihan aidosta belgioluesta, eli tämä ei ole mitenkään belgihenkinen "vähän sinne päin", vaan nyt osutaan ihan napakymppiin!

Mikään suuri ja ainutlaatuinen olut Pirske ei ole, vaan ennen kaikkea maukas, tasapainoinen ja tyylipuhdas esitys. Suuria elämyksiä etsivälle olut tuskin tuottaa suurta hekumaa, mutta laadukasta belgielämystä kaipaava voi löytää oluesta paljonkin positiivisia piirteitä. Oluen suurin ongelma onkin sen kovanpuoleinen hinta, mutta kun ottaa huomioon oluen kovan laadun ja pienen kapasiteetin vaatimukset, pulittaa oluesta tällaisen summan mukisematta ainakin kerran – kenties jopa toistekin.

Lyhyesti: Tyylikkäästi rehellisen belgihenkinen, raikas, mehevän hedelmäinen ja tasapainoinen blonde/saison/tripel-viritelmä.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen onnistunut vaalea belgityylinen ale suomalaiselta panimolta. Hyvää tavaraa, pakko tykätä!

Hinnan (5,94e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Mallaskosken Black IPA

Mallaskosken Black IPA

• Valmistaja: Mallaskosken panimo
• Tyyppi: Olut, Black IPA
• Maa: Suomi
• Alue: Etelä-Pohjanmaa, Seinäjoki
• Maltaat: Carafa special-, musta-, pale-, suklaa-, tumma karamelli-
• Humala: Amarillo, Chinook, Simcoe
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,48e (Lokakuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 3,48e (Tammikuu 2016, Alko)

Viime syksynä Alkon valikoimat täydentyivät kahdella Mallaskosken panimon oluella: tällä perusvalikoimaan saapuneella Black IPA:lla ja tilausvalikoimaan ilmestyneellä Black Pilsillä – näistä jälkimmäinen olikin jo arvioitu aikaisemmin blogissa ja todettu varsin passeliksi tapaukseksi.

Black IPA on oluttyyli, joka jaksaa herättää tunteita. Toiset (lähinnä ne, jotka tykkäävät niin IPA:ista kuin tummista oluista) tykkäävät, toisten mielestä oluttyyli on melko turha ja nimeltäänkin ristiriitainen (black pale ale – mitä?). Myönnetään, että itseäni on aina rassannut tuo nimi – kutsuisivat nyt olutta India Black Aleksi tai India Dark Aleksi, vaikka kai se niin on, että "IPA" pullon etiketissä myy – mutta kyllä hyvä BIPA aina toimii (TJEU: Thornbridge Black Raven). Ongelmana tässä on nyt se, että monen panimon mielestä hyvä Black IPA on lähinnä jenkkihumaloitu portteri, kun taas itse miellän Black IPA:n rehellisesti IPA-maiseksi olueksi, joka nyt sattuu olemaan väriltään mustaa ja jonka paahteisuus on korkeintaan hädin tuskin erottuvaa. Noh, katsotaan onko tämä viime syksyn uutuus Black IPA oikeasti, vai vain nimeltään!

Väriltään Mallaskosken BIPA on todella tumma, lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskea. Hennosti rusehtavan beige vaahtohattu on keskirunsas, kestoltaan korkeintaan keskipitkä ja laskeutuessaan se jättää hieman pitsiä.

Tuoksu on aitoon IPA-henkeen aromaattisen humalainen: siinä tuntuu pihkaa, greippistä hedelmää ja havunneulasia. Taustalla häilyy myös paahteista mallasta, kevyttä leipäisyyttä ja hentoa lakritsista makeutta.

Sekä maltaisuus että sitruksinen aromihumalointi ovat varsin makeaa ja kielen kärki pysyy karamellisen makeana alusta loppuun. Kokonaisuutena olut on varsin freesi, makupuolelta löytyy erityisesti aluksi greippiä, pihkaa ja vihertäviä ruohon ja männynneulasten piirteitä, kun taas varsinaisessa keskimaussa esiin nousee myös makeaa mallasleipää, paahteisuutta, lakritsia, hentoa herukkaista marjaisuutta ja kohtalaisesti, mutta samalla miellyttävän lempeästi saippuaista katkeroa. Todennäköisesti makeamman ja runsaamman maltaisuuden ansiosta katkerot ovat mukavan tasapainoiset oluen annettuihin EBU:ihin (50) nähden. Hiilihappoisuus on todella pientä, hentoa ja kermaisen pehmeää – puoliolematonta, suorastaan.

Kestoltaan keskipitkässä jälkimaussa runsaampi, mämminen ja kevyen jälkiuunileipäinen paahteisuus ja jopa aavistuksen kärähtäneen oloinen kärtsäisyys ottaa valtaa, mutta kokonaisuutta sävyttää edelleen IPA-henkisyys greipin, pihkan ja hennon saippuaisen aromihumaloinnin muodossa. Jälkivaikutelmaa sävyttää IPA-mainen, mutta miellyttävän tasapainoinen katkerohumalointi.

Tämä Mallaskosken tuore esitys on helppo, aloittelijaystävällinen ja hieman makeahko Black IPA, jossa on selkeästi IPA-henkistä aromihumalointia ja katkeroiden puraisua, mutta vastapainona myös melko runsaasti makeaa ja kevyen paahteista maltaisuutta. Sanottakoon, ettei tällainen portterihenkinen, makea paahtomaltaisuus kyllä missään nimessä sovi IPA-tyyliin, mutta yleisilmeeltään olut on kuitenkin ennemmin IPA-maisen kepeä ja raikas, joten siinä mielessä myös oluen IPA-nimi on ihan perusteltu. Vaikkei ihan meikäläisen Black IPA -ideaaleja tavoiteta, tuntuu olut kuitenkin enemmän tumman paahteiselta IPA:lta kuin poikkeuksellisen kepeältä ja liioittelevasti jenkkihumaloidulta portterilta.

Tyylillisesti tämä Black IPA liippaa melko läheltä panimon Black Pilsiä, mutta jälkimmäisen kuivakampi makumaailma ja ruohoisempi humalointi sekä paljon hillitympi aromaattisuus toimivat omaan makuuni piirun pari paremmin. Toisaalta tässä Black IPA:ssa ei ole havaittavissa sitä hentoa vetisyyttä ja ohkaisuutta, joka hieman vaivasi Black Pilsiä. Molemmilla oluilla on siis puolensa. Näistä kahdesta Black IPA on ehkä helpompi ja aloittelijaystävällisempi, mutta tyylikkyydessä ja tasapainossa Black Pils vetää pidemmän korren. Kumpainenkin näistä on mukava ja peruspasseli, tummanpuhuva arkiolut.

Lyhyesti: Tasapainoinen, sekä makeaa paahteista maltaisuutta että aromikasta humalointia ilmentävä helppo ja arkinen Black IPA Etelä-pohjanmaalta.

Arvio: Miellyttävä – turvallinen ja peruspasseli Black IPA, sopien makean maltaisuutensa ja tasapainoisen ystävällisen katkerointinsa puolesta mainiosti aloittelevaan makuun.

Hinnan (3,48e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Sinebrychoff Porter

Sinebrychoff Porter

• Valmistaja: Sinebrychoff
• Tyyppi: Olut, Porter
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Kerava
• Maltaat: Münchner-, Pilsner-, ruskea-, väri-
• Humala: Hercules, Saaz, Zeus
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,45e (Joulukuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 2,45e (Joulukuu 2015, Alko)

Onhan tästä klassikko-oluesta arvio blogissani ollut aikaisemmin, mutta kun olutblogipiireissä innostuttiin tuosta viinibloggaajien keskuudessa pari kertaa käytössä olleesta yhteispostauksesta, piti sitä tottakai lähteä leikkiin mukaan!

Ideana on siis se, että iso porukka arvioita harrastavia bloggaajia postaa yhtä aikaa arvion samasta oluesta / viinistä, jolloin lukija voi vertailla miten eri tavalla eri ihmiset arvioivat täysin samaa tuotetta ja miten loppupeleissä sama tuote voi saada hyvinkin erilaisia arvioita aikaiseksi. Samalla lukija voi toki verrata blogien arviointeja omaan kokemuspohjaansa ja sen perusteella haarukoida bloggaajia, joiden makumieltymykset ovat lähimpänä omiaan.

Olutbloggaajien ensimmäisen yhteispostauksen olueksi valikoitui sosiaalisessa mediassa järjestetyn huutoäänestyksen perusteella suomalaisten laatuoluiden kummisetä, Koffin Portteri, joka on kerännyt laajaa tunnustusta niin kotimaassaan kuin maailmalla – siitä huolimatta, että se ei ole pienpanimo-olut vaan jättiläispanimon vuosikymmeniä tuotannossa ollut klassikko. Itselleni olut oli reilut 10 vuotta sitten peräti se ensimmäinen todellinen kosketus oluttyyleihin bulkkilagereiden ulkopuolelle ja yksi suurimpia tekijöitä siinä, miksi loppujen lopuksi todella innostuin oluista. Kiinnostuneet voivat lukea lisää tästä ei porttiteoriasta vaan portteriteoriasta aikaisemmasta Koffin Portterin arviostani. Ei kuitenkaan nyt länkytetä enempää, vaan mennään itse asiaan!

Lasiin kaatuu väriltään läpinäkymätöntö, synkän mustanpuhuvan tummanruskeaa olutta. Kaadon myötä oluen ylle kehittyy runsas, paksu, kuohkea ja kestävä, väriltään hiekanruskea vaahtolakki, joka laskeutuessaan jättää melko reilusti pitsiä lasin reunoille.

Lasissa oluella on aromikas, paahteinen ja moniulotteinen tuoksu, josta erottuu ruislimppua, kärtsäisen paahteista mallasta, tummaa kahvia ja kevyesti mehukasta hedelmäisyyttä. Viielänä monien tuhdimpien ei makeutta ei juurikaan erotu ja lämpimänäkin olut on enemmän kuivakka kuin makeanpuoleinen.

Oluen makumaailma on melko kuivakka, johtuen niin kärtsäisen maltaisuuden kuin kohtalaisen erottuvan katkerohumaloinnin tuomasta karvaudesta. Suussa pyörii lakritsia, tummaa mallasta, kevyttä salmiakkia, hillitysti pannuun seisomaan jäänyttä tummaa kahvia, hentoa tummaa hedelmää ja aavistus kielen kärjessä tuntuvaa siirappista makeutta. Suutuntuma on pehmeän täyteläinen, muttei varsinaisesti imperiaalisen paksu, mitä hyvin pehmeä ja lempeä, lähes olematon hiilihappo kuitenkin parhaansa mukaan täydentää.

Jälkimaussa tumma siirappisuus saa enemmän tilaa, mutta jälkivaikutelma pysyy silti varsin kuivakkana ja särmikkäänä – kiitos oluen melko intensiivisen katkeroisuuden. Kielelle jää häilymään mustaa kahvia, salmiakkia, nokista maltaisuutta, kevyttä ruislimppua ja hentoa marjaisuutta.

Myönnettävä on, että Koffin Portteri on edelleen, kaikkien näiden höpöolutnörtteilyvuosien jälkeen edelleen pirun kovaa ja kansainvälisen vertailun kestävää kamaa. Maailman huippujen joukkoon oluella ei ole asiaa, mutta tyylilajissaan se on silti todella mallikas ja tasapainoinen esitys: ei liian suuri, muttei vaatimatonkaan; ei liian makea, muttei myöskään överikuivakka. Kuten viime arviossani mainitsin, Koffin Portteri on mitä mainioin benchmark-olut, johon on helppo verrata muita tyylilajin edustajia: olut on siinä vaiheessa oikein kelpo kamaa, kun se on vähintään yhtä hyvää kuin tämä.

Plussaa myös oluen hinnan ja laadun suhteesta: olut oli pitkään ainoa alle kahden euron olut, jota pystyin hyvillä mielin Suomesta ostamaan ja vaikka oluen hinta on noussut niistä ajoista neljänneksellä, on se edelleen laatuunsa (ja Suomen hintatasoon) nähden naurettavan edullinen ostos! Tämä on olut, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen iloisena ja luottavaisena siitä, että tarjolla on takuuvarma nautinto.

Lyhyesti: Porterin ja imperial porterin välimaastosta löytyvä tasapainoinen, kuivakka ja herkullinen esitys. Kenties Suomen paras suuren panimon olut ja hinta-laatusuhteeltaan älytön.

Arvio: Erinomainen – lainaten itseäni: vetisten bulkkilagereiden sijaan tämän pitäisi olla se olut suomalaisille, mitä Guinness on irlantilaisille.

Hinnan (2,45e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA. HETI.

Ja muut yhteisarviossa mukana olleet blogit:
Arde Arvioi
Huurteinen
JaskanKaljat
Kaunis humala
Keikyblogi
Loppasuut
Maistuva Mallas
Maltainen
Musamiehen oluet
mushiMALT
Olutverkko
Pullollinen
Punavuori Gourmet
Reittausblogi
Tuopillinen
Tuopin ääressä
Tyttö ja tuoppi
Ölmonger