Omnipollo Magic Number III Protein Shake IIPA

Omnipollo Magic Number III Protein Shake Imperial IPA

• Valmistaja: Omnipollo
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale / Erikoisuus, maustettu olut
• Maa: Ruotsi
• Alue: Tukholma
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,40e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beerbox

Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta: Omnipollo nimittäin on kaikista maailman pienpanimoista kyllä yksi käsittämätön outolintu. Panimolta tulee vähän väliä ulos toinen toistaan käsittämättömämpiä erikoisoluita, joissa yhdistellään täysin olueen liittymättömiä raaka-aineista mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla ja – toisin kuin niin monella muulla pienpanimolla – nämä oluet toimivat erittäin usein hämmentävän hyvin! Olen jo pikku hiljaa hyväksynyt sen, että voin hommata käytännössä minkä tahansa Omnipollon ilman suurta pelkoa siitä, että olut olisi katastrofi. Tästä syystä en miettinyt silmänräpäystä kauempaa, kun Saveur Bière -nettikaupassa vastaani tuli Omnipollon "proteiinipirtelö-DIPA". Jahas, vai että sellaista, ostoskoriin vaan.

Kyseessä on siis Double IPA tai Imperial IPA, kumpaa termiä haluaakaan käyttää, jonka mallaspohjasta löytyy ohraa, vehnää ja kauraa (näistä jälkimmäisin hieman harvinaisempi IPA-puolella). Oluen tekee "proteiinipirtelöksi" se, että oluen sekaan on heitetty sekaan reippaasti heraproteiinia. Tottakai.

Tämä meikäläisen pullo tuli testattua keväällä 2016 ja parasta ennen -päiväys oli 10.11.2016, eli vielä kohtalaisen tuoretta tavaraa oli arviohetkellä.

Oluella on samean utuinen, harmaan kellervä väri – nyt ei voida puhua mitenkään erityisen houkuttelevan näköisestä tuotteesta. Kaadon myötä oluen ylle kohoaa melko runsas mutta suht nopeasti laskeutuva vitivalkoinen vaahto, joka jättää reilusti pitsiä lasin reunoille.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu kypsän sitruksista IPA-humalointia, makean leivonnaismaisena tuoksuvaa maltaisuutta ja vähän imelänä tuoksuvaa kermaista laktoosisuutta. Toisaalta tuoksusta tunnistaa heti, että kyseessä on IPA, mutta toisaalta tuoksu on varsin erikoinen.

Suussa oluella on täyteläinen, kohtalaisen makea ja runsas yleisolemus. Makumaailmassa tuntuu olevan paljon kaikkea, eikä pelkästään ihan tyypillisimpiä oluen aromeita: erikoista keltaista hedelmämössöä, puuroisuutta, herajuomaa, kermaa, jauhoista leivonnaismaisuutta, kevyttä aprikoosia, hennosti makeaa sitrushedelmämarmeladia ja ujon tunkkaista hiivaisuutta. Kokonaisuutta sävyttää hyvin hento ja pehmoinen, jopa puoliolematon hiilihappo, sekä melko maltillinen katkero. Oluella on suorastaan muhkea ja samettisen pehmeä suutuntuma.

Makeahkossa jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, kermaleivosta, appelsiinia, heraa, melko runsasta hiivaisuutta, kevyttä papaijaa ja aavistus alkoholin (8%) makua. Suuhun jää varsin pitkä, makeaan taittuva, pehmeähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

Oluesta jää kokonaisuutena todella hämmentävä fiilis. En ole kyllä varma tällä kertaa siitä, että tykkäänkö. Elämyksenä olut on kyllä mielenkiintoinen, mutta loppupeleissä olut ihan rehellisesti tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: herajuoman ja DIPA:n epäpyhä ristisiitos. Molemmat tuntuvat kokonaisuudessa melko selvästi, eivätkä ne tunnu aivan sopivan yhteen – vähän kuin ajatus ruispuurosta ja hernekeitosta sekaisin. Olut on, kuten Omnipollon oluet hyvin usein, varsin erikoinen ja omintakeinen, mutta tällä kertaa ei niin onnistunut. Näköjään se on sittenkin mahdollista, että Omnipollokin joskus epäonnistuu. Mutta nostan hattua panimon kavereille ennakkoluulottomasta toiminnasta!

Ja kukaties tämmöinen DIPA-herajuoma-blendi voi jopa maistua jollekin raavaalle punttisalihenkilölle, jonka on käytävä nostamassa rautaa vielä perjantai-iltana töiden jälkeen mutta päästävä silti vielä punttisalifiiliksiin treenin jälkeen?

Lyhyesti: Herajuoman ja DIPA:n yhdistelmä, joka maistuu yhtä kummalliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuukin. Ei niitä Omnipollon onnistuneimpia tuotoksia.

Arvio: OK – olut ei varsinaisesti ole huono tai pahanmakuinen, joten negatiivista arvosanaa se ei mielestäni ansaitse. Se on vain niin erikoinen, että tällä kertaa nautittavuus tai juotavuus ovat jääneet erikoisuudentavoittelun jalkoihin.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Omnipollo Bianca Mango Lassi Gose

Omnipollo Bianca Mango Lassi Gose

• Valmistaja: Omnipollo
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose / Erikoisuus, maustettu olut
• Maa: Ruotsi
• Alue: Tukholma
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,90e (Helmikuu 2016, Saveur-Bière)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: omnipollo

Tukholmalaispanimo Omnipollo on kyllä käsittämätön outolintu. He nimittäin tekevät täysin käsittämättömiä oluita, jotka usein täysin älyttömistä lähtökohdistaan huolimatta toimivat hämmentävän hyvin! Toki poikkeuksiakin löytyy seasta, mutta näppituntumalta voisin melkein veikata Omnipollon onnistuneen jopa useammin kuin Mikkellerin – tuon toisen velhopanimon, joka myöskin jaksaa rohkeasti pelleillä oluiden kanssa.

Yksi hauskimpia olutlinjastoja Omnipollolla on ollut Bianca – yhdistelmä gosea ja lassia. Veikkaan, että lukijoissa voi löyty jokunen, joille jompi kumpi tai molemmat sanat eivät kerro mitään, joten selvennys lienee paikallaan. Lassi on siis raikas, kylmä juoma Intiasta, jonka pohjana toimii veden ja jugurtin sekoitus. Lassi voidaan maustaa joko suolalla ja mausteilla, tai tehdä makeaksi muussaamalla sekaan hedelmiä. Gose on taas perinteinen vehnäolut Goslarista, Saksasta, joka maustetaan suolalla – usein myös korianterinsiemenillä – ja joka käytetään maitohapolla tavallista vehnäolutta happamammaksi. Omnipollo yhdistelee Bianca Mango Lassi Gosessaan maailman kenties suosituinta lassia, mangolassia, goseen valmistamalla vehnäoluen, joka on maustettu suolalla ja mangopyreellä. En ole varma, onko olut hapatettu käyttämällä jugurttia (mikä on toki mahdollista) mutta jugurttipuolta on vähintään emuloitu sillä, että olut on hapan (sillä jugurttikin on hapanta) ja sen sekaan on lisätty hieman laktoosia eli maitosokeria tuomaan jugurttimaista täyteläisyyttä. Voltteja tässä brittiläisellä Buxton Breweryllä teetetyssä oluessa on goseksi reilunlaisesti, eli 6%. Meikäläisen pullo tuli testattua viime helmikuussa ja sen parasta ennen -päiväys oli 6.6.2016, joten hyvin oli vielä oluessa varoaikaa jäljellä.

Lasissa oluella on utuinen, kellervä ja ujosti hailakanvihertävään taittuva väri sekä melko runsas, pienikuplainen, suht tiivis, keskikestävä valkoinen vaahto.

Makean hedelmäinen mutta myös hennon hapahko on varsin aromikas ja runsas. Aromimaailmaa hallitsevat mehukkaan mangoiset piirteet, joita kevyemmän trooppiset hedelmäiset sekä makean sitrusmarmeladiset piirteet komppaavat.

Suussa olut on kunnon goselle tyypillisesti kirpeän hapan, eloisa ja ennen kaikkea jännittävä. Persoonallinen makumaailma on selkeän suolainen, melko voimakkaasti makean mangoinen, kevyen greippinen ja hillityn ruohoinen. Katkeruutta ei tunnu juuri ollenkaan, mutta runsaan hedelmäistä yleisilmettä keventää tasapainoinen, keskirunsas hiilihappo.

Jälkimaku kirpeän hapan, muhevan mangoinen, hennosti passiohedelmäisen kirpeä ja ujosti ruohoisen katkera.

Kokonaisuutena Bianca Mango Lassi Gose on kaiken kaikkiaan niin hullunhauska esitys kuin sen nimestä voi jo päätellä, mutta ilahduttavinta oluessa on se, ettei se ole pelkästään käsittämätön höpökötöstys, vaan yllättävän tasapainoinen ja maukas tapaus! Mangoisuus melko voimakkaana hedelmänä tottakai hallitsee oluen tuoksu- ja aromimaailmaa, mutta tämä ei silti tee oluesta vain yhden tempun koiraa, vaan olut on myös selvästi gose – suolainen ja hapan. Tämä olut lienee jopa tyypillistä gosea hieman suolaisempi ja happamampi, mutta tämä on suorastaan edellytys siihen, että olut toimii kunnolla, sillä kevyemmällä otteella valmistetun gosen ominaispiirteet olisivat varmasti hukkuneet mangoisuuden alle!

Useimmat Omnipollon Biancat ovat olleet varsin hauskoja, persoonallisia ja testaamisen arvoisia oluita, mutta mielestäni edelleen hauskimman ja mielenkiintoisimman paikkaa näistä pitää edelleen tämä mangolassi-versio. Varmasti joillekin tämä olut ei ole olut lainkaan, mutta kokeilunhaluisille tämä on kyllä tapaus, jonka ei kannata antaa mennä ohi suun!

Lyhyesti: Runsaan mangoisuuden hallitsema, mutta mukavasti myös happamuutta ja suolaisuutta tarjoileva olut, joka haluaisi olla sekä mangolassi että gose.

Arvio: Erittäin hyvä – höpöolutasteikolla tämmöinen setti edustaa sitä äärimmäistä päätä. Ei tämä nyt mitenkään haastava tapaus ole, mutta hauska, hullutteleva ja ehdottomasti mieleenpainuva. Muikea pikku herkku!

Hinnan (4,90e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

de Molen Wasabi Saison 2015

de Molen Wasabi Saison 2015

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, Saison
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Pils-, vehnä-
• Humala: Sladek
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,90e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Kun tekee perstuntumalla sokko-ostoksia, tulee aina välttämättä silloin tällöin vastaan todellisia huteja. Tällä kertaa sellainen oli tämä Wasabi Saison – jonka tehneenä panimona oli erikoisesti lähinnä äärimmäisen mielenkiintoisista, tasokkaista ja maukkaista oluista mainetta niittänyt hollantilaispanimo de Molen. Tai no, olihan tämä olut kyllä mielenkiintoinen, mutta maukkaasta ei kyllä oikein voi puhua.

Olut (parasta ennen 7.9.2017, EBU 20, EBC 8, 6,3% alc.) tuli ostettua logiikalla: "Wasabi saison! Tykkään wasabista ja tykkään saisoneista! Mikä voisi mennä pieleen?" Voi, monikin asia.

Oluella on ensimmäisen kaadon myötä kirkas, omenamehun keltainen väri. Seuraavalla kaadolla oluen väri on hiivojen myötä likaisen hailakanruskea. Kaadon myötä ei muodostu ollenkaan vaahtoa, vain pari isoa kuplaa, jotka katoavat sekunneissa.

Jumalauta. Olut tuoksuu oikeasti wasabilta. Tuoksussa on siis hyvin reilusti wasabia, mutta niin on myös suolakurkkua ja pikkelsilientä, vihanneksisuutta, kevyttä hernettä ja aavistus keitettyä kananmunaa. Ei kyllä ole oikeastaan mitenkään erityisen miellyttävä tuoksu.

Kuivahko maku on hyvin vihersävytteinen, wasabimainen, juureksellinen ja kevyen suolakurkkuinen. Siitä löytyy melko vähän katkeroa eikä käytännössä ollenkaan hiilihappoa.

Lyhyeksi jäävässä jälkimaussa maistuu wasabia, muovailuvahaa ja varsin kevyttä, yrttistä katkeroa.

Juupati juu. De Molenin Wasabi Saison on kyllä todella rankasti "mitä helvettiä" -osaston olut vahvasti sieltä "miksi?"-sektorista. Ehdottomasti pyllyn makuisin olut mitä olen koskaan maistanut.

Harvemmin tulee tässä taloudessa kaadettua pois oluita tai viinejä, elleivät ne ole viallisia, vanhoja tai muuten pilalle menneitä. Tällä kertaa piti tehdä poikkeus: ei tätä pullollista vain pystynyt saamaan loppuun.

Lyhyesti: Hollantilaiset ovat sen todistaneet: wasabi ja olut eivät sovi yhteen. Ainakaan samassa pullossa. Hirvittävää tavaraa.

Arvio: Ala-arvoinen – tämä taitaa olla luontaantyöntävin pienpanimo-olut, mitä olen koskaan maistanut.

Hinnan (3,90e) ja laadun suhde: Ryöstö.

Mikkeller HUES 2014

Mikkeller HUES 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 7,89e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle).

HUES on Mikkellerin, tuon tanskalaisen kiertolaispanomiehen, näkemys belgialaisista lambiceista. Itselleni on jäänyt hieman epäselväksi onko tämä belgialaisella de Proef -panimolla valmistettu olut käytetty oikeasti spontaanisti villihiivoilla vai viljeltyjä hiivoja käyttämällä. Veikkaan jälkimmäistä, mutta mistäs sitä tietää. Olut on kypsytetty unkarilaisissa tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Väriltään olut on melko kevyen ja hennosti pronssisen rusehtavaan taittuva vaaleanruskea ja sillä on melko vaatimattomaksi jäävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on yllättäen paljon ilmaisuvoimaisempi kuin monet muut maistelussa olleet gueuzet, minkä lisäksi tuoksu on sen verran tyylistä poikkeava, että sokkona se kyllä erottuisi selvästi linjasta. Nokkapuolelta löytyy ensimmäiseksi leikattua ja jo rusehtavaksi päässyttä viheromenaa, minkä alta rupeaa erottumaan tynnyrikypsytyksen tuomaa kehittyneisyyttä ja maamaista mausteisuutta, kirpakkaa sitruksisuutta, oksidatiivista pähkinäisyyttä, makean liköörimäisiä piirteitä ja ujoa brettaista nahkaisuutta.

Suussa olut on kevyesti kirpeän hapokas – oikeasti kohtalaisen reilusti hapanolutmittarilla, mutta melko vaatimattomasti muihin, aitoihin gueuzeihin verratessa. Makumaailmasta löytyy happojen lisäksi vaalean viljaista maltaisuutta ja makeutta vihjaavaa hunajaisuutta, joka sulautuu tammitynnyrikypsytyksen tuomiin, kevyen vaniljaisiin piirteisiin. Brettaisuus tuo kokonaisuudelle hennon nahkaisen yleisilmeen. Hiilihappo on kevyehköä ja melko lyhytkestoista.

Lopuksi oluesta jää pitkä, vivahteikas ja hapanolueksi melko ystävällisen pehmeä jälkimaku, jossa tuntuu varsin voimakkaaksikin kasvavaa brettaista nahkaa ja tammen vaniljaa, kevyttä viljaista maltaisuutta ja hentoa, greippivetoista ja melko hapanta sitruksisuutta.

Mikkeller HUES on varsin hauska, mielenkiintoinen ja maukas gueuze-kyhäelmä, mutta aivan aidosta tuotteesta se ei menisi: vaikka maistelun gueuzejen välillä saattoi olla melko selviäkin eroja, olivat nämä muut oluet silti keskenään melko samankaltaisia verrattuna tähän tanskalais-"lambiciin". Mielenkiintoisinta oluessa oli se, että se oli maistelun oluista selkeästi brettaisin – vaikka brettanomyces kuuluu melko elimellisesti lambicien tuoksu- ja makumaailmaan, on se niissä yleensä kuitenkin melko maltillisessa roolissa. HUESissa sen sijaan korostui selkeästi (melko vahvasti mm. espanjalaiset punaviinit mieleen tuova) brettainen nahkaisuus ja kevyt maamaisuus. Tämän lisäksi HUES oli myös maistelun ainoa selkeästi tamminen olut (joskaan tammisuus ei ollut oluessa mitenkään voimakasta); vaikka lambicit aina kypsytetään pienissä tammitynnyreissä, ei niissä erotu juuri lainkaan tammisuutta, koska tynnyrit ovat usein ikivanhoja – jopa yli satavuotiaita – ei niistä irtoa lainkaan tammen aromeja oluen sekaan. Tynnyrikypsytys voi perinteisissä lambiceissa maistua korkeintaan semmoisena epämääräisenä, kuivakkana, vanhan puun vivahteena.

HUES oli siis tietyllä tapaa hieman gueuzemainen, mutta silti selkeästi selkeästi erilainen verrattuna aitoihin gueuzeihin. Mutta oliko tämä ero huonompi vai parempi? Sitä on vaikea sanoa; kokonaisuus tuntui kyllä persoonalliselta erottuessaan niin selkeästi maistelun muusta linjasta oksidatiivisilla, brettaisilla ja tammisilla piirteillää. Tästä edustaan huolimatta HUES tuntui aitoihin gueuzeihin verrattuna hieman vaatimattomalta, erityisesti muita oluita maltillisemmalla hapokkuudellaan; lisäksi HUESin makumaailman kevyt hunajainen makeus teki oluesta hieman turhan pehmeän ja helpon oloisen. Underwhelming on melko osuva termi, kun miettii sopivaa adjektiivia kuvaamaan olutta muiden lambicien rinnalla.

HUES ei kuitenkaan ole mitenkään huono olut, ei missään nimessä! Olut on itse asiassa varsin mielenkiintoinen, moniulotteinen ja tasokas hapanolut – suorastaan yksi parhaista aitojen lambicien henkeä tavoittelevista oluista! Aidosta lambicista se ei kuitenkaan menisi, etenkään jo rinnalla on vertailussa aitoa tavaraa. Siksi suosittelenkin nauttimaan HUESin ihan sellaisenaan, persoonallisena hapanolutelämyksenä – ei gueuzena. Olut on kyllä hinnaltaan melko tyyris, sillä monet lambicit voivat maksaa helposti alle puolet HUESin hinnasta; kokonaisuus on kuitenkin sen verran persoonallinen, että sen voi sanoa olevan hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Gueuzen henkeä tavoitteleva persoonallinen, tanskalainen hapanolut, joka on piirteiltään aitoa lambicia oksidatiivisempi, brettaisempi ja tammisempi.

Arvio: Erittäin hyvä – mallikas ja persoonallinen hapanolut, joka naittaa mielenkiintoisella tavalla lambic-henkisyyttä Mikkellerin omaan kädenjälkeen.

Hinnan (7,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Bryggeri Rosé

Bryggeri Rosé

• Valmistaja: Bryggeri Helsinki
• Tyyppi: Olut, erikoisuus
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Pale-, karamelli-, vehnä-
• Humala: Citra, Nelson Sauvin
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,95e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,95e (Maaliskuu 2016, Alko)

Bryggeri Helsinki yllätti oikein kunnolla, kun Alkon kevättalven 2016 pienpanimokatsauksen oluet julkistettiin – moni lähti melko perinteisellä tyylillä liikkeelle, muutamat kokeilivat kepillä jäätä hieman erikoisemmilla oluttyyleillä, mutta Bryggeri rykäisi oluen kokonaan tyyliluokitusten ulkopuolelta! Bryggeri Rosé on olut- ja viinihiivoilla käytetty vahva (8,8%) olut, jonka valmistuksessa on käytetty rypälemehutiivistettä ja rypälesokeria, humaloinnissa on käytetty voimakasaromisia Citra- ja Nelson Sauvin -humalia ja lopputulos on vielä maustettu kiinanruusuteellä.

Alun perin en kuitenkaan ollut noteerannut olutta mitenkään erityisesti, mutta kun Internet alkoi täyttyä arvioista, joissa sitä sanottiin viinilliseksi ja happamaksi, heräsi kiinnostus välittömästi! Tämä on tietenkin ymmärrettävää, jos kyseessä on hapanoluihin hurahtanut viininörtti. Pullo sitten piti ostaa ja napata testiin. Parasta ennen -päiväys on oluelle merkattu noin vuoden päähän, eli joulukuulle 2016.

Ulkonäöltään olut on kirkas ja melko vaalea, hennosti punertavaan taittuva kuparinruskea. Vaahto jää hhyvin maltilliseksi ja se haihtuu nopeasti.

Monessa arviossa on sanottu, että oluella olisi viinimäinen tuoksu – palturia, sanon minä. Oluella on omasta mielestäni hyvin olutmainen tuoksu: siinä tuntuu viljaisuutta, kukkaisuutta, tripel-henkistä aromikasta belgihiivaisuutta, maltillista vehnäistä happamuutta, kevyttä hunajaa ja aavistus makeaa rypäleisyyttä – mutta ei kyllä mielestäni juuri mitään viinimäistä (näin melko monen tuhatta viiniä maistaneena). Sokkona, pelkän tuoksun perusteella voisin melkein veikata olutta tripeliksi.

Maku on kuivahko ja raikas, suutuntuma keskitäyteläinen – joskin 8,8% alkoholia antaa oluelle selkeää runsautta ja pientä makeuden tuntua. Makumaailmasta löytyy makeaa vaaleaa rypäleisyyttä, hunajaa, vehnäistä happamuutta, ujoa mansikkaisuutta ja melko tuntuvaa ruohoista humalaa. Varsinaista happoista happamuutta, mitä useammassa arviossa mainostettiin, ei kyllä meikäläisen suu erottanut. Ruohoinen, vihersävytteinen katkero on melko selväpiirteistä ja nousee esiin hiljaa ja melko salakavalasti taustalta. Hiilihappo on melko pientä ja kevyesti nipistelevää.

Jälkimaussa tuntuu vihertävän ruohoista humalaisuutta, vehnäistä happamuutta ja viljaisuutta, hentoa saippuaisuutta ja melko voimakasta, pitkään kantavaa katkeroa. 8,8% alkoholia pysyy loppuun asti piilossa muuten, paitsi ujoa lämmönhohkaa tahtoo loppuliu'ussa erottua nielussa.

Kokonaisuutena Bryggerin Rosé on kiva, maukas ja mukavalla tavalla erilainen tapaus. Oluen tuoksu- ja makumaailmassa on kyllä makeaa rypäleisyyttä, mutta siinä ei kyllä ole mielestäni juurikaan mitään viinimäisyyttä (hox: rypäleinen ≠ viinimäinen; hyvin harva viini oikeasti tuoksuu tai maistuu viinirypäleiltä!) tai happamuutta, vaikka moni muu arvioija niin väittääkin. Ainoastaan makumaailman hento mansikkaisuus olisi mielestäni jollain lailla ymmärrettävä aasinsilta roséeviineihin, mutta olut on silti enemmän makean rypäleinen, belgihenkinen olut kuin mitenkään mainittavasti viinimäinen tapaus.

Noh, odotukset petettiin niiltä osin, että oluessa ei kyllä hapanolutmaista happamuutta ollut lainkaan ja viinimäisyyskin oli sitä, mitä itse kutsuisin rypäleisyydeksi. Olut itsessään ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan varsin hauska tuttavuus! Varmasti oluen makea rypäleisyys, paikoin voimakkaanakin tuntuva belgihiivaisuus ja ruohoinen katkerointi ei ole jokaisen makuun, mutta itselle olut tuntui vain omituiselta ja persoonalliselta mutaatiolta belgialaisesta tripelistä, joten ei kehtaa valittaa. Esimerkillistä ennakkoluulottomuutta ja avarakatseisuutta Bryggeriltä, pisteet sinne päin!

Lyhyesti: Kevyesti makeaan taittuvaa viinirypäleisyyttä, ruohoista humalointia ja belgihenkistä tripelmäisyyttä yhdistelevä, kauniin punertavanruskea erikoisolut.

Arvio: Erittäin hyvä – hassu, mutta ihan maistuva outolintu. Ei niin omituinen, että tämä jäisi suurena oluena mieleen, mutta persoonallinen ja ennakkoluuloton kuriositeetti.

Hinnan (5,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Sori Brewing Havana Gose

Sori Brewing Havana Gose

• Valmistaja: Sori Brewing
• Tyyppi: Olut, Gose / erikoisuus
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: ~2,00e (Marraskuu 2015, Stockmann Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beersofestonia

Jos on vähääkään seurannut, mitä Suomenlahtea ympäröivässä pienpanimoskenessä on tapahtunut, ei ole voinut missata Sori Brewingiä. Siltä varalta, että näin on kuitenkin päässyt käymään, lienee pieni oppitunti paikallaan.

Akateemisen olutseura BOSA:n toiminnassa toisensa tavanneet Pyry Hurula ja Heikki Uotila olivat suunnitelleet oman pienpanimon perustamista jo hieman pidempään, mutta hommat tuntuivat aina kariutuvan taloudellisiin realiteetteihin: panimon perustamiseen vaadittava pääoma on Suomessa yksinkertaisesti turhan iso kakku nollabudjetilla leivottavaksi (toki Suomen alkoholilainsäädännölläkin on varmasti osansa ollut tien nousemisessa pystyyn). Jossain vaiheessa heräsi kuitenkin idea panimon perustamisesta matalammasta hintatasosta tunnettuun etelänaapuriin. Hommaa hieman rummutettiin sosiaalisessa mediassa ja sinnikkään viidakkorumpukompin saattelemana pojat onnistuivat keräämään joukkorahoituksella peräti 450,000 euroa, joilla oli mahdollista saada kasaan jo varsin uskottavat panimolaitteistot. Tallinna toivotti yrittäjähenkiset herrat tervetulleeksi ja panimollekin löytyivät tilat Tallinnan keskustan itäpuolelta, Neuvostoaikaiselta sotilasalueelta. Tänne, vanhaan ja tyhjään tehdashalliin perustettiin Sori Brewingin panimo.

Havana Gose on Sori Brewingin kommentti nykyisin villinä vellovaan hapanolutbuumiin ja samalla todellinen frankenstein-olut: gose on vanha, matala-alkoholinen, saksalainen vehnäolut, joka normaaleista saksalaisista vehnäoluista poiketen on sekä hapan että korianterilla ja suolalla (!) maustettu. Tämä ainutlaatuinen oluttyyli ehti peräti kuolla sukupuuttoon 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta pienpanimovillitys onneksi onnistui herättämään sen uudelleen henkiin. Entäs sitten tuo oluen Havana-puoli? No olut on täysin loogisesti maustettu mojito-aineksin, eli limellä ja mintulla! Havana Gose on siis aluksi tavallinen vehnäolut, jonka maustaminen on hoidettu tunkemalla keittoastiaan valtava läjä limenkuoria ja mintunlehtiä teepussimaisissa uutospusseissa – kuulemma erityisesti valtavan mintunlehtipussin tunkeminen pienestä aukosta keittoastiaan oli aikamoinen suoritus. Oluen suolaaminen on hoidettu Himalajan vuorisuolalla ja hapattamista ei olla jätetty epäluotettavien villihiivojen varaan, vaan se on tehty jenkkityyliin käyttämällä luotettavaa maitohappoviljelmää – joka on siis saatu ihan Valion jugurtista.

Väriltään Havana Gose on aluksi kirkkaan kellanruskea ja hiivojen myötä utuinen; pullon pohjalta löytyy reilua hiivapartikkelia, joten jos niitä ei lasiinsa kaipaa, kannattaa kaato suorittaa varoen. Valkoinen vaahto ei ota muodostuakseen ja se vähäinenkin syntyvä katoaa heti.

Jumalauta, miten muhkea, aromaattinen, makea ja persoonallinen tuoksu! Siitä löytyy runsaasti murskattua makeaa minttua, makeaa hedelmäisyyttä, ihan rehellistä mojitoa, kevyttä trooppista valkoviinimäisyyttä ja taustalla häilyvää aavistus viljaista maltaisuutta.

Maku on kunnon gosen tyyliin kepeä, raikas ja kohtalaisen suolainen, mutta oman twistinsä tuo oluen melko runsas ja jännän hedelmäinen yleisilme: limettiä, minttua, melonia, kevyttä passionhedelmän ja sitruunan kirpeyttä, jopa ujoa viinikumikarkkia. Hiilihappo on pieni ja rapsakka, kun taas gosen henkeen katkeroita ei löydy käytännössä ollenkaan. Oluen suupuolella makeus, hapan kirpeys ja suolaisuus ovat mainiosti tasapainossa.

Jälkimaku on sitä, mitä etiketti lupaa, eli hauskan mojitomainen, kevyen suolainen, hennon vesimeloninen, aavistuksen kirpeä ja ujosti vehnäisen hapan. Melonikarkkimainen meininki ja ujo happamuus jatkuvat pitkään, kun taas katkeroita ei löydy vieläkään.

Vironsuomalaisten sankareiden Havana Gose on kyllä todella hassu höpöolut, joka onnistuu harvinaisen hyvin lunastamaan lupauksensa: tässä on selvästi luvattuja mojiton piirteitä, mutta myös selkeä gosemaisuus on läsnä. On kyllä vaikea sanoa, toimiiko tämä olut usean pullon ajan – höpöyttä voi olla tässä liikaa jo yhdenkin pullon ajaksi – mutta pirun hauskaa ja maukasta tavaraa tämä on vähintään lasin ajan. Oluen luominen osoittaa Sorilta upeaa ennakkoluulottomuutta ja vaikka tämä olut varmasti jakaa mielipiteitä rankasti, on pakko myöntää, että itse ainakin tykkäsin. Mainio esitys, joka saa odottamaan vielä kaukana häämöttävää kesää entistä suuremmalla innolla! Onneksi olutta taitaa löytyä nykyisin myös ihan kotimaistenkin ruokakauppojen hyllyiltä.

Lyhyesti: Suomalaisolut Virosta, joka keikkuu höpömittarin asteikon yläpäässä: hapan ja suolainen vehnäolut, joka on maustettu mojito-henkeen limellä ja mintulla.

Arvio: Erittäin hyvä – oluella on jo reippaasti kuriositeettiarvoa, mutta hauska huomata, että myös tuoksu- ja makupuoli ovat mainiosti tikissä! Veikkaan, että monelle olut on yksinkertaisesti liian omituinen, mutta jos ennakkoluulottomat ja persoonalliset oluet kiinnostavat, suosittelen nappaamaan havana Gosen testiin!

Hinnan (~2,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller MAD4 Refshaleøen Sour

Mikkeller MAD4 Refshaleøen Sour

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour Ale / erikoisuus: maustettu olut
• Maa: Tanska
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,09e (Lokakuu 2015, Firmabeer)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beergonzo

No niin, tästä oluesta on hieman vaikea kertoa taustoja, koska en löydä siitä juurikaan mitään tietoa. Etiketti kertoo oluen olevan black thornberry sour featuring Alex Atala, eli oratuomen marjoilla maustettu hapanolut, jonka teossa on tavalla tai toisella ollut mukana brasilialaiskokki Alex Atala; tämän tarkempaa tietoa en oluesta löytänyt.

Oluelle nimen antanut MAD on alun perin tanskalainen, voittoa tavoittelematon järjestö, joka pyrkii nostamaan ihmisten ymmärrystä ruoasta ja tietoisuutta sen laadusta. Mikkellerin MAD-oluet ovat taas erilaisia kokeellisia oluita, joita Mikkellerin panimoa pyörittävä Mikkel Borg Bjergsø tekee eri kokkien kanssa. Itselleni jäi kuitenkin hieman hämäräksi mikä on oluiden tai niiden valmistuksessa auttaneiden kokkien yhteys MADiin on.

No niin, nyt tämä (erikoisesti parasta ennen -päivämäärätön) olut testiin!

Väriltään olut on melko luotaantyöntävä: se on läpinäkymättömän samea ja likaisen punaruskea – kuin syksyistä kuravettä hiekkakentällä. Beigenharmaasta ja varsin runsaasta mutta nopeasti haihtuvasta vaahtolakista löytyy sama punertava sävy. Omasta mielestäni juomien pisteytys on yleisesti tyhmää ja ulkonäöstä pisteiden antaminen vielä tyhmempää, mutta jos joutuisin tälle oluelle pisteitä ulkonäöstä antamaan, olisi yhdessä pisteessä jo liioittelun makua.

Tuoksu on varsin raikas ja tuoksuun verrattuna myös oikein viehkeä: pirtsakkaa, happamankirpeää meininkiä, kevyttä brettaista rustiikkisuutta ja hentoa nahkaa sekä taustalla häilyvää sitruunankuortista vivahteikkuutta. Kokonaisuudessaan oluella on melko gueuzemainen yleisilme.

Maku on hieman pidätteleväinen, mutta korostuneen happamankirpeä ja rapsakka: siitä erottuu ensisijaisesti sitruunaa ja raakaa omenaa, taustalta myös hentoa yrttisyyttä, ujoa ruohoisuutta ja hentoa brettan maamaisuutta. Hiilihappo on runsasta, pienikokoista ja kuohkeaa, kun taas katkerot ovat hapanoluille tyypillisesti erittäin hillityt. Suutuntuma on kevyehkö, korkeintaan keskitäyteläinen.

Jälkimaku on keskimaun tapaan happamankirpeä ja kuiva, sekä jostain syystä hieman lämmin, vaikkei voltteja ole mitenkään erityisesti (6,2%). Kohtalaisesti tuntuvan saippuaisen katkeroisessa ja melko kirpeässä jälkimaussa kevyt brettaisen maamainen funkahdus ja hento ruohoinen aromihumalointi jatkuvat suht pitkään.

Meh. Vaikka hapanoluista varsin paljon tykkäänkin, ei Mikkeller nyt onnistunut vakuuttamaan. Yleisesti olut maistuu aika lailla geneeriseltä hapanoluelta, joskin ilahduttavan happamalta sellaiselta. Erityisen harmillisesti oluen mausteena käytetty oratuomen marja ei paljoa maistu; korkeintaan se tuntuu antaneen punertavaa sävyä oluen värille. Kokonaisuus on aika "perus" ja yllätyksetön; tämä olut on kyllä melko vaatimaton ja yksiulotteinen esitys aidon gueuzen rinnalla. Hapanoluihin vasta tutustuvalle olut antaa hyvin esimerkkiä siitä, kuinka happamia ne voivat olla, mutta muuten oluen meriitit jäävät melko vähäisiksi. Laatuunsa ja mielenkiintoisuuteensa nähden olut on hinnoiteltu hieman yläkanttiin, eikä sekään siis varsinaisesti kannusta tutustumaan olueen.

Lyhyesti: Varsin happamankirpeä oratuomella maustettu hapanolut, jonka happamuus ei kuitenkaan kykene pelastamaan oluen muuten hieman geneeristä meininkiä.

Arvio: OK – melko yllätyksetön hapanolut, jolla on kyllä poikkeuksellisen luotaantyöntävä ulkonäkö. Ihan juotava perustapaus, mutta ei mitään muistelemisen arvoista.

Hinnan (5,09e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Mikkeller Spontancassis 2014

Mikkeller Spontancassis 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale, erikoisuus
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: hopsunited

Lainaten itseäni Spontanbeetroot-oluen arviosta: "Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa."

Nyt arvioitava Spontancassis on siis lambicien henkeen villihiivoilla spontaanisti käytetty ja tynnyreissä kypsytetty olut, johon on lisätty mausteeksi mustaherukoita.

Olut on väriltään samean purppuranpunainen. Lasiinkaadon yhteydessä sen ylle kohoaa runsas ja isokuplainen, mutta melko lyhytkestoinen, väriltään vaaleanpunaisen roosa vaahto.

Kevyesti happamankirpeä tuoksu on hyvin voimakkaan makean herukkainen ja muhkea, minkä lisäksi sen seasta löytyy hentoa vihertävyyttä. Tietyllä tapaa tuoksu muistuttaa herukkaisessa rustiikkisuudessaan hyvin överiä, mutta perverssillä tavalla mukavasti funkahtavaa Cabernet Sauvignon -punaviiniä.

Suussa olut on happamankirpeä, kuiva ja kevyt, mutta maultaan erittäin voimakkaan nahkainen, tuntuvan brettaisen sontainen, vaniljaisen mausteinen (tämäkin tuntuu tulevan enemmän brettasta kuin tammesta), makean herukkainen ja jopa rehevän ja kevyesti herukkahilloisen makea sekä sitruunaisen kirpakka. Oluen makumaailma on hieno ja harmoninen yhdistelmä makeutta ja kirpeyttä. Hiilihappo on kohtalaista, mutta melko nopeasti suussa laantuvaa.

Suuhun jäävä kirpeä mutta runsas jälkimaku on todella voimakkaan brettaisen nahkainen, kevyen herukkainen, sitruunaisen hapan, hennon huussinen ja ujon mausteinen. Oluesta jää todella pitkä, suutasupistavan hapan ja erittäin nahkainen jälkivaikutelma, jossa tuntuu aavistus viheromenaista tuoretta hedelmää.

Koska Spontan-sarjan oluet ovat mitä tahansa kehnoista kuriositeeteista ja mitäänsanomattomista perushapanoluista todella hienoihin ja jännittäviin esityksiin, jotka parhaimmillaan laastavat laadukkaat aidot lambicit, on niistä mahdotonta sanoa mitään järkevää maistamatta – selkeää tyyliä tai tasoa ei ole. Ennakko-odotuksia tästä oluesta ei ollut, joskaan mitään kovinkaan ihmeellistä en odottanut. Olut kuitenkin pääsi toden teolla yllättämään: Spontancassis on helposti nahkaisimpia maistamiani höpöoluita – ellei peräti nahkaisin – ja samalla se taitaa olla paras Spontan-sarjalainen!

Vaikken ole mitenkään erityisen suuri mustaherukan aromien fani, toimivat ne yhdessä oluen happamankirpeiden, nahkaisten ja jopa hennon sontaisten piirteiden kanssa upeasti yhteen ja olut haastaa luonteikkuudessaan monta aitoa hedelmälambicia! Tällä hetkellä olut taitaa olla loppuunmyyty, joten jos sitä jossain vielä tulee vastaan, suosittelen poistamaan pullon hetimmiten talteen. Muussa tapauksessa pitää vain pitää sormet ristissä, että Mikkeller palaa joskus tulevaisuudessa uudestaan tämän mainion tekeleen pariin.

Lyhyesti: Tasokas belgiantanskalainen muka-lambic, jossa makeaa herukkaisuutta tukee erittäin voimakas nahkaisuus, sontaisuus ja tasapainoisen kirpeä happamuus.

Arvio: Erinomainen – todella fantastista tavaraa, joka osoittaa, että laadukasta lambic-maista olutta voidaan tehdä myös muuallakin kuin satavuotiaassa lambic-panimossa. Aivan aidosta tuotteesta tämä ei mene, sillä oluen sontais-nahkainen brettaisuus tuntuu peräti jotenkin överiltä verrattuna autenttiseen lambiciin. Tästä huolimatta tämä olut on kyllä julmetun mainio esitys.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Caulier 28 Brett Edition 2013

Caulier 28 Brett Edition 2013

• Valmistaja: Caulier Sugarfree
• Tyyppi: Olut, erikoisuus
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,30e (Elokuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: uvinum

Itselläni ei ole oikein tarkkaa käsitystä mitä kaikkea Caulier-nimeen ja sen historiaan liittyy. Ymmärtääkseni siihen sisältyy useampia panimoita viimeisen sadan vuoden ajalta, sekä joitain tuotemerkkejä ja niiden jatkuvia omistajanvaihdoksia. Esimerkiksi Alkossa kuluvan vuoden aikana pyörähtäneet Caulier-oluet eivät kai millään tavalla liity Brasserie Caulier -nimiseen panimoon, vaan ovat tuotemerkkejä, joita joku määrittelemättömäksi jäänyt olutfirma teettää Caulier Sugarfree (ennen Caulier Développement) -nimisen yhtiön alla Lochristissa sijaitsevalla De Proefbrouwerij -vuokrapanimolla.

Nappasin kesällä testiin Caulierin "sugarfree" -Tripelin, joka jätti meikäläisen kyllä harvinaisen kylmäksi vaatimattomalla ilmaisullaan. Ymmärtääkseni kaikki tämän Caulierin oluet ovat virallisesti "sokerittomia", eli niissä on sokereiksi luokiteltavia hiilihydraatteja alle 5 grammaa litrassa. Panimo itse väittää, että aniharva olut täyttää nämä kriteerit, eivätkä he itse käsittele oluitaan lainkaan, vaan ne ovat "täysin luonnollisesti" käymisprosessin myötä "sokerittomia". Tiedä häntä, itse voisin veikata, että mauttomissa bulkkilagereissa ei kyllä juurikaan hiilihydraatteja ole, lähinnä 95,3% vettä ja loput alkoholia. Kai tämä lienee jokin karppaajiin ja muihin hörhöyksiin hurahtaneihin uppoava markkinointikeino. Noh, koska meikäläinen ei näköjään opi kerrasta, piti tämäkin olut ottaa testiin. Syy on kuitenkin selvä: teksti "brett" vetää meikäläistä puoleensa kuin sähkövalo yöperhosta.

Caulierin Brett kuuluu panimon "olutnörteille" suunnattuun 28-sarjaan, jonka oluita pannaan aina vain rajattu, 14,000 litran satsi kerrallaan. Oluelle ei löydy omaa sivua panimon kotisivuilta, joten speksejä en voi tähän ladella, mutta voisin sen nimen perusteella vahvasti veikata, että oluen panossa on käytetty mm. Orvalille persoonallisen ominaisarominsa antavaa brettanomyces-hiivaa.

Oluella on samea, pähkinänruskea väri ja runsas, kuohkea, väriltään vaalean beige vaahto.

Oluella on kiehtova, persikkaisen hedelmäinen, mausteinen ja hieman maanläheinen, kevyesti ylikypsän omenainen sekä tottakai kompleksisen, etäistä tallia ja nahkaa vihjailevan brettainen tuoksu. Tämä ei selvästikään ole mikään rustiikkinen nahka-paska-pommi, vaan oluella on suorastaan hienovarainen yleisilme, joka vihjailee jopa hieman Bretagnen maalaissiidereidenkin suuntaan.

Maku on kuivahko, hyvin hedelmäinen, kermatoffeinen, kevyen vaniljainen ja aromikas. Hienostunut brettaisuus (uuden maailman viinintekijät varmasti repisivät tässä kohtaa hiuksiaan, jos ymmärtäisivät suomea) tuo makumaailmaan miellyttävän maanläheisiä ja hennon nahkaisia piirteitä. Suutuntuma on kohtalaisen täyteläinen ja pehmeähkö; todennäköisesti kiitokset kuuluu oluen maltillisiksi jätetyille katkeroille, 7,5% volteille ja pienelle, lempeälle hiilihapolle.

Vivahteikas ja hennosti makea jälkimaku on kermatoffeisen karamellinen, kellervän hedelmäinen, hennosti kirpeä, kevyen katkeroinen. Taustalla tuntuu ujoa belgihiivan hedelmäisyyttä ja kivaa, hennon nahkaista brettaisuutta – sekä pienenä kauneusvirheenä hentoa, hieman epämiellyttävää brettan "laastarimaisuutta". Oluesta jää pitkä ja viipyilevä, aavistuksen brettaisen karhea jälkivaikutelma.

Caulierin melko vaisuksi jääneen Tripel-kötöstyksen jälkeen tämä bretta-olut onnistui yllättämään vallan positiivisesti ja nappaamaan pisteet kotiin. Kuten jo yllä olen jo kerran maininnut, olut ei ole mikään superbrettainen sontapommi, vaan brettan rustiikkiset piirteet on jätetty riittävän maltillisiksi, jolloin oluen omatkin aromit saavat sopivasti tilaa. Kokonaisuutena tämä on oikein kiva, tyyliltään hieman epämääräinen pintahiivaolut ennen kaikkea bretan faneille – joskaan olut ei ole mitenkään niin överi, ettei se toimisi myös tavallisempien, modernien oluiden ystäville. Käyttöyhteyttä tämmöiselle marginaalioluelle on vaikea keksiä, ellei brettan piirteiden ihmettelyyn liittyvää fiilistelynautiskelua lasketa lukuun.

Lyhyesti: "Sokeriton" light beer Belgiasta, joka on tasapainoisen maltillisesti, mutta silti mukavan selkeäpiirteisesti brettainen.

Arvio: Miellyttävä – eipä tässä mitään ihmeellistä brettaisten piirteiden ohella ole. Olut on kuitenkin tasapainoinen, suutuntuma on riittävän täyteläinen ja makumaailmasta löytyy paljon, joten homma pelittää kivasti.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Mikkeller Spontanbeetroot 2014

Mikkeller Spontanbeetroot 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, erikoisuus, sour ale
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 8,39e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn, omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Perinteisesti hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa. Hyvänä esimerkkinä nyt toimikoon tämä punajuurella maustettu Spontan-sarjalainen.

Muutaman Spontan-sarjalaisen maistettuani olin vakuuttunut oluiden tasosta ja kun niitä tuli vastaan Firmabierin sivuilla, en voinut olla ottamatta jotain niistä testattavaksi. Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin punajuurella maustettuun versioon, koska se kuulosti kaikkein erikoisimmalta. Varsinaisesta oluenvalmistusprosessista ei itselläni ole hajua, koska Mikkeller ei niistä sivuillaan juttele, mutta ainakin punajuuri on kuulemma lisätty jo valmistuksen alkupuolella, keittovaiheessa. Todennäköisesti Spontanit eivät ole kuitenkaan oikeiden lambicien tapaan matalissa käymisaltaissa villihiivoilla spontaanikäytettyjä tapauksia, mutta nimen "spontan" viitannee jonkinlaiseen spontaaniin käymiseen. Muistan jostain joskus lukeneeni, että oluet ovat aluksi normaaleja oluita, mutta käymisen jälkeen ne siirretään tynnyreihin, joissa majailevat villihiivat käyttävät oluen lambicien tyyliin happamankirpeäksi. Mene ja tiedä, mitään tarkkaa tietoa oluista ei tunnut löytyvän.

Väriltään tämä Spontaani punajuuri on hohtavan kirkkaan vadelmanpunainen. Reippaan kaadon myötä syntyy runsas ja kuohkea, väriltään roosanpunainen vaahto, joka jää kuitenkin varsin lyhytkestoiseksi.

Tuoksu on hyvin happamankirpeä ja raikas; kokonaisuudesta löytyy lähinnä kevyttä villihiivojen ammoniakkisuutta, kevyttä maamaisuutta ja aavistus suolaisuutta, mutta ei kuitenkaan varsinaisia brettaisia sävyjä tai sitä punajuurisuutta. Taustalla häilyy myös häivähdys epämääräistä makeutta. Sinänsä hieman pettymys, sillä odotin oluelta myös rehellistä punajuuren aromia.

Totuttuun spontan-sarjalaisten tyyliin maku on happamankirpeä, napakan hapokas ja hennosti makean maltainen. Kieli erottaa viheromenaisuutta, sitruunaa, hentoa maamaisuutta ja jopa kevyeellä otteella hapankirsikkaisuutta, mutta sitä varsinaista punajuurta ei maustakaan löydy. Hiilihappo on pientä ja kepeää, mutta suussa mukavan kestävää.

Jälkimaku on kirpeän hapan, villin kukkea, kevyesti vadelmaisen makea, hennon hapankirsikkainen, kevyesti bitterisen katkerohumalainen, ujon hiivainen ja kestoltaan miellyttävän pitkä.

Yleisesti Spontaani punajuuri on maukas, hienosti happamuutta, katkeruutta ja makeutta yhdistelevä lambic-wannabe, jossa ei nimestään huolimatta ole meikäläisen mielestä juuri ollenkaan punajuurisuutta. Selvimmin punajuuri tuntuu antaneen oluelle väriä, sillä ulkonäkönsä puolesta tämä kaunis olut pärjää hienosti upeimmille kriekeille ja framboiseille. Vaikea sanoa, kuinka paljon punajuuri on sitten onnistunut tuomaan aromipuolta olueen; kenties oluen maamaiset ja kevyen hapankirsikkaiset piirteet ovat juurikkaan tuotoksia, tai sitten eivät. Tästä selvän punajuurimaisuuden puutteesta huolimatta olut on varsin freesi, vivahteikas ja maukas tuttavuus. Aivan samalle tasolle parhaimpien aitojen lambicien kanssa se ei pääse, mutta simppelimmille lambiceille ja monille muille hapanoluille se antaa varsin kovaa haastetta. Kaiken kaikkiaan olut on ihan hauska tuttavuus, joka kannustaa jatkamaan Spontan-sarjaan perehtymistä.

Lyhyesti: Perinteisiä lambiceja imitoiva hapanolut, joka on valmistettu punajuurta käyttäen, mutta josta selvimmin löytyy punajuurta lähinnä väristä.

Arvio: Erittäin hyvä – hapanta punajuuritykitystä etsivä voi tähän olueen pettyä, mutta hyvien hapanoluiden ystävä tuskin. Varsin hörpittävää tavaraa.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Bayerischer Bahnhof Goseator

Bayerischer Bahnhof Leipzig Goseator

• Valmistaja: Bayerischer Bahnhof
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
• Maa: Saksa
• Alue: Saksi, Leipzig
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
•  

kuva: instawebgram

Monelle kaduntallustajalle gose lienee täysin tuntematon oluttyyli, eikä edes kovinkaan moni asiaan perehtynytkään ole hirveästi kartalla mistä gosessa on kyse. Homman nimihän on vehnäolut itäsaksalaiseen (sillä puolellahan Leipzig, tuo gosen kotikylä, sijaitsi) tyyliin – olut siis käytetään spontaanisti luonnonhiivalla (joskus panimohiivalla ja maitohapoilla) ja maustetaan suolalla. Kokonaisuus saattaa kuulostaa melko rankalta, mutta loppupeleissä hyvin harvassa gosessa on kovinkaan suolaista meininkiä, eikä oluet yleensä ole yhtä villejä ja happamankirpeitä kuin esimerkiksi lambicit.

Tämän oluen on pannut Bayerischer Bahnhof, eli maailman vanhin edelleen toiminnassa päärautatieasema. Vuonna 1842 valmistuneesta rautatieasemasta löytyy junalaitureiden ohelta nykyisin myös mm. hotelli, ravintola ja panimo, jonka vuosituotanto on tällä hetkellä n. 200,000 litraa; tuosta nestemäärä peräti 90% kulutetaan suoraan paikan päällä ja vain murto-osa päätyy vientiin. Panimon tunnetuin tuote on itseoikeutetusti perinteinen gose, mutta aina silloin tällöin panimomestari Matthias Richter heittäytyy hupsuttelemaan. Tämä meikäläisen käsiin tuliaisena päätynyt, hassun malliseen pulloon pullotettu erikoisuus on höpöolutta sieltä rankimmasta päästä: pohjana on tuplamallaspohjalla valmistettu perinteinen gose. Koska Saksassa tuplavahvuisten lagerien nimet päättyvät järjestelmällisesti -ator-päätteeseen, joten goseator viittaa vähemmän hienovaraisesti siihen suuntaan, että oluessa on hieman enemmän voltteja (10,5% jos nyt haluatte tietää). Mutta koska olut on jo vedetty täysin yli alkoholin suhteen, miksi jättää hommia puolitiehen? Olut on siis jonkinlaisen överiyden ylistyshuutona vielä valmistumisensa jälkeen siirretty aikaisemmin tequilan kypsytykseen tarkoitettuihin tammitynnyreihin ennen pullotusta.

Goseator on väriltään sameahkon kermatoffeenruskea. Kaadon mukana noussut harmaanvalkoinen vaahto on vaisu, suurikuplainen ja lyhytkestoinen.

Tuoksu on hyvin aromaattinen ja kaikin puolin erikoinen – nyt ollaan siis erittäin jännien asioiden lähteellä. Selvästi makeasta, jopa imelästä ja voimakkaan toffeisen maltaisesta tuoksusta löytyy myös tequilaisuutta, luumuhilloa, karamellisen ja hennon vaniljaisen tammisuuden tuomia piirteitä ja makeaa omenaisuutta.

Olut on suussa varsin makea ja paksuntäyteläinen, mutta samalla maitohappoisuus tuo hämmentävän luontevasti kokonaisuuteen kepeyttä ja raikkautta viheromenamaisella kirpeydellä. Villihkö ja monin eri tavoin erikoinen makumaailma on yleispiirteiltään tammisen mausteinen, makean leipäisen maltainen, hillityn suolainen, hennon tequilainen ja kohtalaisen tuntuvasti bitterinen muttei kuitenkaan juuri ollenkaan katkerohumalainen.

Makea mutta suht kirpeäkin jälkimaku on keskimakua voimakkaamman suolainen, tuntuvasti makean mausteisen tamminen, kinuskisen maltainen ja kevyen yrttinen. Oluesta jää suuhun rehevä, maukas, vivahteikas, kestoltaan erittäin pitkä ja alkoholin (10,5%) puolesta hennon lämmin jälkivaikutelma ja yleisesti varsin hämmentynyt fiilis. Mitä hittoa tässä oluessa tapahtuu?

Yleisvaikutelmaltaan tämä leipzigiläinen olut on ronski ja monin tavoin jopa överi, mutta samalla myös lempeä ja helpostilähestyttävä tapaus. Se on kaikin puolin maukas ja kiistatta äärimmäisen mielenkiintoinen överiolut, jonka voltit ovat hämmentävän hyvin piilossa intensiivisen, paksun ja makean rungon alla. Oluen ainoat ongelmat ovat sen voltit ja makeus – yhden pullon aikana molemmat kun rupeavat hieman tökkimään loppua kohden. Olut on silti mallikkaasti tasapainossa, sillä alkoholi ei juuri muistuta itsestään maussa ja makumaailman kirpeys ja suolaisuus antavat mainion vastapainon runsaalle makeudelle!

On kyllä harvinaisen mielenkiintoinen veto lähteä tekemään over-the-top-versiointia äärimmäisen marginaalisesta perinneoluttyylistä, kun harva on kuullutkaan edes tavallisesta gosesta. Noh, luulisi tämmöisen supermassiivisen blockbusterin ainakin kääntävän päitä ja kiinnittävän huomiota, joten ehkä tämä sitten tuo enemmän huomiota myös goselle. Jossain lähteessä sanottiin tämän oluen olevan harmillisesti kertaluontoinen erä, mutta toisaalta siinä myös puhuttiin vahvuudeltaan 8,5% hanatuotteesta, joten hyvällä tuurilla Leipzigin juna-asema on ottanut tämän tuotteen pysyväisvalikoimaansa – ainakin tässä on ikimuistoinen käyntikortti Saksin ainutlaatuiseen olutskeneen!

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, ainutlaatuinen ja maukas outolintu – steroideilla pumpattu gose with a real twist!

Arvio: Erittäin hyvä – osuvampi arvosana olisi varmaan "erittäin erikoinen", mutta hyväähän tämä on! Ei mene lempparioluitteni kärkikastiin, mutta kyllä mielelläni tulevaisuudessa voin uudenkin putelin särpiä, jos tilaisuus tulee vastaan.

Founders Rübæus

Founders Rübæus

• Valmistaja: Founders Brewing Company
• Tyyppi: Olut, erikoisuus
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Michigan
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 5,50e (Kesäkuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 5,50e (Syyskuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: the beers nation

Arkadian Alkon erikoisvalikoimasta kesällä plokattu vadelmaolut Rübæus on vallan mielenkiintoinen tapaus: tyypillisesti meidän markkinoilla nähdyt marjoilla maustetut oluet ovat lähinnä lambic-henkisiä hapanoluita tai Brewdogin etäisesti marjaisia My Name is -sarjan IPA:ja, mutta Michiganin craft beer -jätti Founders ei ole kumpaankaan sellaiseen tyyliin halunnut lähteä. Tähtäimessä on alusta asti ollut panna olut, jossa vadelma ei ole mauste tai hento taustavire, vaan pääosan esittäjä alusta loppuun. Tähän on lähdetty tekemällä kepeä ja raikas vehnäolutpohja, joka ei lähde riitelemään tai jyräämään vadelman läpi, ja pidetty humalointi erittäin minimaalisena. Olueen lisätään useassa eri käymisen vaiheessa ja sen jälkeen tuoreita vastapoimittuja vadelmia ja panimo valmistaa sitä kausituotteena vain kesän ympärillä.

Oluella on kaunis, tasaisen mansikanpunainen ja melko kirkas väri. Kaadon myötä syntyvä muhkeahko, suht tiivis ja vitivalkoinen vaahto katoaa varsin nopeasti oluen päältä.

Tuoksussa tuntuu runsaasti todella hurmaavaa, vastapoimittua vadelmaa. Rehellisen aito marjaisuus hallitsee tuoksua todella paljon, eikä sen alta erotu kuin korkeintaan aavistus hentoa viljaisuutta.

Suussa tämä runsasmakuinen olut on melko täyteläinen, puhdaspiirteisen makean marjainen, ylikypsän vadelmainen, hennon vadelmahilloinen ja hennon hapahko. Mehukas maku ei kuitenkaan tunnu lainkaan paksulta tai imelältä, vaan päin vastoin, kevyen kirpeä kokonaisuus on miellyttävästi tasapainoisen raikas. Pehmeä, runsas ja suussa hennosti kuohahtava hiilihappo komppaa oluen hennosti happamankirpeitä piirteitä.

Kevyen hapahko, runsas ja mehukkaan marjainen jälkimaku on keskimakua kirpeämpi, hennon ruohoinen, tahmean vadelmamarmeladinennen, vadelmamehuinen ja pitkäkestoinen. Erityisesti ruohoinen, hapahko ja hennon bitterinen jälkivaikutelma jatkuu varsin pitkään.

Vaikkei kirpeä ja tiukka lambic olekaan, on Rübæus ilahduttavasti supermaukas, aidon vadelmainen ja ihastuttavan rehevä olut. Tämä on toisaalta todella yhden tempun olut, mutta tässä tapauksessa tuo temppu toimii erinomaisesti. Todella hauskaa, maukasta ja juotavuudeltaan pirun hyvää kamaa. Ei tämä vakavaotsaiseen fiilistelyhetkeen ehkä toimi, mutta kuumana kesäpäivänä tämä olut on jääkaappikylmänä tarjoiltuna aivan verratonta kamaa.

Lyhyesti: Helpostilähestyttävä, tasapainoinen, supermaukas ja rehellisesti aidon vadelman makuinen amerikkalainen marjaolut.

Arvio: Miellyttävä – kyllä tämä meikäläisen makuun paremmin toimii kuin ne makeamman pään limonadimaiset, monesti jopa yli-imelät marja-lambicit. Mainio esitys Foundersilta!

Hinnan (5,50e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Stallhagen Pumpkin Ale

Stallhagen Pumpkin Ale

• Valmistaja: Stallhagen
• Tyyppi: Olut, Erikoisuus
• Maa: Suomi
• Alue: Ahvenanmaa
• Maltaat: Biscuit-, crustal-, münchner-, pils-
• Humala: Fuggles, Magnum
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,59e (Helmikuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 3,59e (Helmikuu 2015, Alko)

Ahvenanmaalainen Stallhagen lähti vuoden 2015 pienpanimokatsaukseen melko yllättävällä vedolla: kurpitsaoluella. Tai no, ei tämä nyt niin suuri yllätys ollut, sillä olihan tämä Pumpkin Ale ollut jo jonkin aikaa Stallhagenin tuotannossa – itsekin tuli testattua se ensimmäistä kertaa jo syksyllä Hikivantaan lentokentän Oak Barrelissa.

Kurpitsaolut eli pumpkin ale on lähinnä jenkkien puolelle jäänyt paikallinen erikoisuus, jota yleensä valmistetaan sadonkorjuun jälkeen tuoreista kurpitsoista. Valmistusmenetelmiä on monia – kurpitsan lisääminen mäskiin paloina, pyreenä, esanssina – mutta monien mielestä parhaimpaan ja monipuolisimpaan lopputulokseen päästään, kun kurpitsa paahdetaan ennen olueen lisäämistä. Yleensä kurpitsaoluihin lisätään myös normaalisti kurpitsapiiraissa tavattuja mausteita ja katkerohumala pidetään hyvin maltillisena, jolloin kurpitsaiset piirteet pääsevät pääosaan. Kun Alkon sivuilta katsoo kuvausta oluen valmistusprosessista, vaikuttaa siltä, että Stallhagen on pyrkinyt tekemään oppikirjaesimerkin laadukkaasta jenkkiläisestä kurpitsaoluesta: kurpitsa on paahdettu ja sen lisäksi olut on maustettu kanelilla, maustepippurilla, mustapippurilla, neilikalla ja vaniljalla. Katkerot ovat myös hyvin maltilliset, sillä EBU:ja löytyy vain 15.

Oluen väri on utuinen oranssinpunainen. Kaatamisen yhteydessä se saa kuohkean, mutta melko nopeasti katoavan, valkoisen vaahdon.

Oluen tuoksu on hyvin aromaattinen ja runsas, mutta melko yksipuolinen: makeaa kurpitsaa ja hentoa maltaisuutta.

Maku on kuivahko ja kepeä, ja ei-niin-yllättäen siinä tuntuu ensisijaisesti paljon kurpitsaa. Taustalta löytyy myös kevyttä karamellia, kevyttä maltaisuutta ja erittäin ujot katkerot. Kokonaisuuteen tuo pienen kauneusvirheen jokin tunkkainen, maamainen ja epämiellyttävä sävy taustalla, joka jatkuu jälkimakuun asti. Oluen hiilihappoisuus on melko raikasta ja rapsakkaa.

Jälkimaku on kuiva, leipäisen maltainen, kevyen kurpitsainen, hyvin hennon bitterinen ja kestoltaan keskipitkä.

Stallhagenin kurpitsaolut on hauska ja helppo, tyylilajissaan todennäköisesti ihan kelpo esityskin (vailla suurempaa kokemuspohjaa on vaikea mennä sanomaan), mutta onhan tämä kokonaisuutena turhan simppeli erikoisuus. Tässä maistuu kurpitsa, that's it. Muuten kokonaisuus on varsin mitäänsanomaton ja yksiulotteinen. Kurpitsa tuntuu peittävän oluesta kaiken mahdollisen mielenkiinnon, muttei kuitenkaan keskimausta löytyvää multaisuutta, mikä laskee yleisvaikutelmaa entisestään. Olut on hauska kuriositeetti noin yhden tai kahden hörpyn ajan, mutta mielenkiinto ei mitenkään onnistu kestämään edes yhden nollakolmekolmosen pullon ajan.

Lyhyesti: Hyvin yksiulotteisen kurpitsainen simppeli perusale, jonka keski- ja jälkimakua häiritsee ikävän tunkkainen, maamainen virhemaku. Ei onnistu tarjoamaan kurpitsan makean maun rinnalle mitään mielenkiintoista, eikä pelkkä kurpitsa jaksa kantaa olutta loppuun saakka. Ehkä asiat olisivat toisin, jos edessäni olisi kurpitsapiiras ja olisin Utahista.

Arvio: Kehno – jos haluaa tietää, minkälaista kurpitsaolut on, voi Stallhagenin kötöstyksen napata testiin, mutta muuten en kyllä suosittelisi. Alkon pienpanimokattauksesta 2015 saa riittävän hyvän kuvan myös maistamatta tätä olutta.

Hinnan (3,59e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

SOPP 2014: Sourniemen Stout

Sourniemen Stout

• Valmistaja: Ruosniemen Panimo
• Tyyppi: Olut, Erikoisuus, Sour ale / stout
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,50e (Huhtikuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: untappd

Siinä viiden maissa SOPP:in itälaidalle rupesi selvästi kerääntymään selkeästi muuta aluetta enemmän porukkaa. Oletin tämän olevan vain normaalia ihmisten jonotushalukkuutta, mutta kun mainion Wild Yeast DIPA:n jälkeen lähdin hakemaan brosyyriin seuraavaksi mielenkiintoiseksi merkkaamaani olutta Ruosniemen Panimon tiskiltä paljastuikin, että tämä valtava ihmispaljous olikin vain kaksi valtavaa jonoa, jotka johtivat Ruosniemen Panimon tiskille, monien muiden panimoiden vieressä sijaitsevien tiskien ohitse. Jummi, näköjään hype ja oluiden piskuinen saatavuus on tehnyt tehtävänsä – kaikki näköjään haluavat saada maistiaisen nyt kun mahdollisuus siihen tarjoutui. En kyllä ihmettele, kun katsoo kuinka jännän oloista tavaraa Ruosniemi oli SOPP:iin roudannut.

Vuonna 2010 perustettu ja 2012 toimintansa käyntiin polkaissut Ruosniemen Panimo on jo toinen porilainen pienpanimo, joka on kerännyt hyvin mainetta ja kunniaa oluillaan – joskin ymmärtääkseni vain itse panimo toimii Porissa, vanhassa ruosniemeläisessä kivinavetassa, kun taas insinööritaustaiset pääjehut budjaavat pääkaupunkiseudulla. Panimo kuitenkin pyörii osittain myös muutaman porilaisen avustuksella, eli täysin etäpanimo Ruosniemi ei ole.

Testattavakseni valikoitui Sourniemen Stout, eli ns. hapanstoutti. Meikäläiseen kun vetoaa aina 100% jos oluen yhteydessä mainitaan "sour". Oluen valmistustavasta en osaa sen enempää kertoa, joten hämärän peittoon jää se, onko oluen happamuus saatu käyttämällä reilulla kädellä happomallasta, käyttämällä olut happamankirpeitä aromeja tuottavilla villihiivoilla, vai jollain ihan muulla metodilla. Toki jos jollain on ensi käden tietoa, saa huudella esimerkiksi kommenttikentässä!

Väriltään olut on hennosti läpinäkyvän ja kohtalaisen samean tummanruskea. Kevyesti läpinäkyvä meininki yleensä vihjailee stouteissa kevyempää puolta, mikä pätee ainakin tämän oluen kohdalla – voltteja kun on vain 4,7%. Vaalean maitokahvinruskea vaahto jää näin pienellä kaadolla melko vaatimattomaksi.

Tuoksu on tyypillisen stoutmainen, mutta sellaiseksi ihastuttavan moniulotteinen: lakritsia, suolaista salmiakkia, kevyttä savua, hapahkoon taittuvaa mämmisyyttä ja aavistus puolukkaista marjaisuutta.

Olut on kyllä nimensä veroinen – ensihörppy on nimittäin hyvin happamankirpeä. Mausta löytyy makeaa lakritsia ja mämmisyyttä, ruisleipää ja tuoksun hengessä myös aavistus puolukkaista marjaisuutta. Stoutiksi olut on hieman ohuehko ja tuntuvan, kirpakan happamuutensa vuoksi myös varsin erikoinen, mutta kevyestä hiilihappoisuudestaan huolimatta myös erittäin freesi – kiitos juuri tuon kirpeyden.

Jälkimaussa tuntuu hentoa stoutien kärtsää, omenahappoisuutta ja aavistus lakritsia. Oluesta jää hieman lyhyenpuoleinen, mutta raikas, maukas ja hyvin jännittävä jälkivaikutelma.

Olut onnistuu iskemään hyvin kovan wtf-vaihteen päälle heti ensisiemauksesta alkaen ja kokonaisuus pelittää mainiosti alusta loppuun. Aivan reissun lemppariolueksi Sourniemen Stoutista ei ole, sillä kokonaisuus kuitenkin tuntuu hieman ohuelta ja laimealta – uskoisin oluen kirpakan happamuuden kykenevän kantamaan tuhdimpaakin runkoa. Tästä huolimatta oluen kirpakka ja paikoin suorastaan röyhkeä luonne hurmasi meikäläisen täysin ja Sourniemen Stout oli ehdottomasti yksi SOPP:in lempioluistani – lisäksi 4,7% vahvuus antaa mahdollisuuden siihen, että olutta voisi bongata vaikka ruokakauppojen hyllyiltä, jos vain Ruosniemeläisiä sattuisi joskus saamaan pullosta! Täytyy toivoa, että näin käy – tämä on nimittäin vallan erinomainen kesäolut niihin hetkiin, jolloin kaipaisi stoutia tai portteria, mutta korkeat voltit ja tuhti olemus eivät juttele samaa kieltä helteiden kanssa.

Lyhyesti: Hämmentävä ja suorastaan röyhkeäkin kepeä stout, jonka makumaailmaa hallitsee voimakas, omenahappoinen kirpeys. Stoutiksi suorastaan hämmentävän raikas esitys.

Arvio: Erinomainen – maukas yhdistelmä belgialaista sour ale -henkeä ja kevyttä stoutia. Tällaisesta kirpeydestä minä pidän, ja paljon; toivottavasti tätä voisi vielä joskus saada myös kauppojen hyllyiltä.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Hyvä – kelpo hinta vielä näin pienestä maisteluannoksesta.

SOPP 2014: Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

• Valmistaja: Stadin Panimo
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 6,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stadin panimo

SOPP-setti jatkuu! Kun meikäläisen tervetulomalja, eli Muflonin Mandarina IPA oli kumottu, oli äkkiä etsittävä jotain uutta ja mielenkiintoista lasiin sen tilalle. Tuota edellistä olutta siemailtaessa olimme merkanneet brosyyriin kourallinen kiinnostavimpia oluita ylös ja lähin niistä löytyi vain muutaman metrin päästä, Stadin Panimon tiskiltä.

Villihiivoilla käytetty ja reippaalla kädellä humaloitu Wild Yeast Double IPA oli siis seuraavana tähtäimessäni. Olutta ei saanut parin desin maisteluannoksena, koska vain puteleita oli tarjolla, eli litrahinta oli keskimääräistä SOPP-olutta korkeampi, mutta järkeilin oluen silti olevan keskimäärin edullisempi kuin tavan pienpanimo-olut keskustan baarista, joten pistin elämän risaiseksi ja ostin lestin testiin.

Tiskillä korkatusta pullosta alkoi heti korkin poistumisen myötä kohoamaan ujosti vaahtoa ja pöytään saapuessani pullosta olikin jo ehtinyt nousta reilumman kokoinen vaahtomöykky ulos. Noh, pullon sisältöä lasiin ennen kuin vaahto pääsee kokonaan vapaaksi!

Kovinkaan paljoa tätä samean kellanoranssia olutta ei kuitenkaan lasiin saanut, sillä oluen täytettyä noin 5% tuopin tilavuudesta, oli hennosti sitruunankellertävä vaahto ehtinyt täyttää loput 95% tuopista. Eli odottamaan.

Tuo vaahto olikin melko kestävänlaatuista, sillä sain vasta reilun viiden minuutin vartomisen jälkeen tuoppiin enemmän olutta kuin vaahtoa.

Tuoksu on epäoptimaalisen muotoisessa oluttuopissakin varsin aromaattinen ja ilmaisuvoimainen: siinä tuntuu kohtalaisen selväpiirteistä, villiä lambicmaisuutta, punertavaa marjaisuutta, nahkaa, kevyttä yrttisyyttä, hentoa appelsiinin hedelmälihaa muistuttavaa sitruksisuutta ja aavistus huussia. Eli juuri sellainen tuoksu, joka saa meikäläisen automaattisesti innostumaan!

Maku on mehevä ja todella aromikas. Yleisilme on runsaassa hedelmäisyydessään makea, mutta tuhdin bitterisyytensä ansiosta samalla hyvin kuiva. Makupuolella tuntuu luumua, nahkaa, persikkaa, lambicmaista ammoniakkisuutta, yrttiä, hikeä ja pippuria. Hiilihappoisuus on varsin kevyttä ja pehmeää, mutta se ei tunnu tämänlaisessa oluttyylissä haittaavan tippaakaan.

Jälkimaussa IPA:maisuus ja lambicien henki heittelevät avoimesti poskisuudelmia ja ylävitosia sellaisella intensiteetillä, että naama vääntyy väkisinkin virneeseen. Kielelle jää todella pitkään jatkuva, raikas, villi ja vivahteikas jälkivaikutelma, jossa tuntuu niin lambicien hikeä ja nahkaisuutta kuin IPA-skenen mehukasta hedelmää, ruohoisuutta, greipin valkoista hedelmälihaa muistuttavaa, hyvin voimakasta bitterisyyttä. Loppuliuku on monimuotoisuudessaan ja kiehtovuudessaan äärimmäisen hurmaava.

StaPa on Wild Yeast DIPA:ssaan onnistunut upeasti yhdistämään kaksi lempioluttyyliäni (siis kaksi monista lempioluttyyleistäni) – lambicin ja IPA:n – mitä mainioimmalla, erittäin tasapainoisella ja ylettömän herkullisella tavalla. Alusta loppuun oluessa on läsnä sekä villi, lambicmainen twist että raikas, hedelmäinen ja tuntuvan bitterinen IPA-juonne. Molemmat osa-alueet tuntuvat mukavan voimakkaina ilman, että kumpikaan pääsee dominoimaan toista. Oluessa yhdistyy mainiolla tavalla sekä makeus että kuivuus, runsaus että raikkaus. Pakko toivoa, ettei olut jää ainoastaan StaPan kertaluontoiseksi koe-eräksi, vaan olutta voisi saada tulevaisuudessa ostettua vaikka kotiinkin pullomuodossa.

Baarihintaiseksi olueksi Wild Yeast IPA on helposti hinta-laatusuhteen huipulla kuudella eurolla, eikä monopolihinnoillakaan tuo tuntuisi niin mahdottomalta summalta maksaa näin mainiosta oluesta, joskin soveliain kauppahinta meikäläisen makuun 0,33 litran annokselle asettuisi meikäläisen asteikossa femman kieppeille tai sen alle.

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, tasapainoinen ja herkullinen lambic-DIPA-hybridi, joka onnistuu todella menestyksekkäästi naittamaan molempien tyylisuuntien parhaat puolet yhteen suorastaan hämmentävän luontevaksi kokonaisuudeksi.

Arvio: Täydellinen – kulutin sitten loput SOPP:ista etsimällä Wild Yeast DIPA:a parempaa olutta, mutta mikään muu ei onnistunut sopimaan meikäläisen suuhun yhtä hyvin kuin tämä. Ehdottomasti meikäläiselle SOPP:in paras olut mallia 2014 ("massiivisella" 7:n oluen otoksella, tosin).

Hinnan (6,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Klap van de Molen 2011-2012

de Molen Klap van de Molen 2011-2012

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, erikoisuus, maustettu ale
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Karamelli-, Pale-, Suklaa
• Humala: Saaz, Sladek
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 5,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: buscapé

No niin, aika jättää F. Lurtonin viinit hetkeksi sikseen ja keskittyä vaihteeksi oluihin. Tässä tuli nimittäin taas piipahdettua aivan hiljattain Poutilan olutparatiisissa, Pikkulinnussa, ihmettelemässä minkälaisia erikoisuuksia kuppilan kaapeista löytyy. Ensimmäiseksi kuitenkin nappasin lasiini Nøgne Ø:n Imperial Stoutin jota löytyi paikan päällä hanasta, joten tämä arvio onkin kaverini tuopista – hän kun otti ja meni tilaamaan tämän kaapista löytyneen de Molenin.

Ymmärtääkseni tiskillä kaverilleni sanottiin oluen olevan hieman ohi parasta ennen -päivämääränsä, minkä vuoksi puteli lähti 5 euron hintaan. Oluen panopäiväksi on merkitty 15.11.2011 ja etiketissä suositellaan nauttimaan olut 2 vuoden sisällä panopäivästä. Noh, reilu puoli vuotta sinne tänne – ei kai se ole nyt niin justiinsa?

Klap van de Molen, "Myllyn isku", on hollantilaisen kulttipanimo de Molenin maustettu jouluale. Tämä lähemmäs 10% alkoholilla varustettu supertuhti ale on maustettu aniksella, kanelilla, kardemummalla ja laakerinlehdillä.

Väriltään olut on likaisen samean punaruskea. Hiilihapon puutteesta vihjaa lähes olematon ja hetkessä kuoleva, beigen värinen vaahdontapainen.

Tuoksu on erikoinen ja selkeästi kehittyneen kompleksinen. Siinä tuntuu multaista maamaisuutta, ruskeaa omenahilloa, iän tuomaa rusinaisuutta ja luumukeittoa, ei mitenkään erityisen jouluista mausteisuutta, hillittyä juureksellisuutta ja kevyttä oksidaatiota.

Ensivaikutelmaltaan olut on makeantäyteläinen ja hyvin vähähiilihappoinen – joskaan ei täysin hiilihapoton. Paksua ja tuoksun tavoin kompleksista makua hallitsee makea rusinaisuus, hapanlimppuiseen taittuva leipäisyys, kohtalaisesta varsin voimakkaaksi yltyvä, monisyinen mausteisuus, jossa selvimmäksi aromiksi nousee epämäärinen kardemummaisuus. Alkoholi pysyy hämmentävän hyvin piilossa.

Vivahteikkaassa, keskimakua kuivemmassa ja varsin runsaassa jälkimaussa tuntuu belgihiivaista esterisyyttä, hapahkoa jälkiuunileipäisyyttä, mausteisuutta ja melko tuntuvaksi kasvavaa oksidaatiota. Oluesta jää erikoinen, melko leipäisenä tuntuva ja erittäin pitkään jatkuva jälkiliuku kielelle.

Yleensä tuhdimmat oluet kestävät pidempääkin kypsyttelyä, minkä vuoksi tämän oluen kahden vuoden nauttimisikkuna vaikutti varsin erikoiselta, mutta nyt olutta maistaneena voi todeta oluen olevan juuri ja juuri kondeksessa: todennäköisesti olut rupeaa olemaan liian kehittynyt nuorekkaamista oluista pitäville, mutta meikäläisen puolikuolleita alkoholijuomia suosivaan makuun Klap van de Molen oli lähes upea kokemus. Olut on kuitenkin jo varmasti ohittanut korkeimman huippunsa, joten tuskin menee kauaa, että olut menettää kompleksisuutensa ja oksiduitunut limppuisuus / hapanleipäisyys lopulta peittää kaiken muun ja lopuksi jäljellä on vain homeista ruisleipää muistuttava olutmuumio.

Jos siis vanhemmat ja kehittyneemmät oluet kiinnostavat, suosittelen lampsimaan ketterästi Itä-Helsingin mallasmekkaan! Klap van de Molen on edelleen nautittavissa, jos tämmöinen selkeästi maturempi tavara kiehtoo. Mutta vaikka pullo on tilavuudeltaan pieni ja hinnaltaan naurettavan edullinen, suosittelen silti jakamaan sen esimerkiksi kahteen pekkaan, nimittäin ainakin itseäni olisi oluen hallitsevan makea ja hyvin vähähiilihappoinen ilmaisu ruvennut tökkimään melkoisen ketterästi.

Lyhyesti: Erikoinen, jo parhaat päivänsä ohittanut, kevyesti oksidoitunut ja hyvin vähähiilihappoinen ale, jolla kuitenkin on vielä vähän ikää jäljellä. Todella kompleksi ja jännittävä esitys, joka kannattaa korkata mielummin mahdollisimman pian kuin liian myöhään.

Arvio: Tyylikäs – mutta ei varmastikaan jokaisen makuun. Jos kehittyneemmistä oluista ei ole hirveästi kokemusta, on Klap van de Molen varmasti melko rankka ja turhankin tuhti esitys. Sen sijaan jos kiinnostaa maistaa vielä elossa oleva olut, joka on jo elämänsä ehtoopuolella, kannattaa tämä olut hamuta jostain käpäliin.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

de Molen Rook & Vuur 2011

de Molen Rook & Vuur 2011

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, savuolut / erikoisuus
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Cara-, pale-, savu-, suklaa-, viskimallas; paahdettu ohra; vehnä
• Humala: Sladek
• Koko: 0,335
• Hinta ostohetkellä: 5,00e (Tammikuu 2014, Ravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beersofeurope

Pikkulinnun vesivahinkoalennusmyynneissä tuli testattua myös pitkästä aikaa hollantilaisten olutosaamista. Arvioitavaksi nimittäin päätyi Brouwerij de Molenin ("Panimo Myllyn") chili-savuolut Rook & Vuur ("savu ja tuli").

Brouwerij de Molen perustettiin 10 vuotta sitten, vuonna 2004, Bodegravenin kaupungissa sijaitsevan tuulimyllyn tiloihin. Pian perustamisensa jälkeen panimo on tullut varsin tunnetuksi oluidensa korkeasta laadusta ja koska panimo tekee vain pieniä – usein myös kertaluontoisia – oluteriä, ovat de Molenin oluet usein myös varsin haluttua tavaraa. Panimo on erikoistunut valmistamaan varsin erikoisia ja kokeellisia oluita, mutta aina silloin tällöin tulee toki vastaan epäonnistuneempia eriä – näistä de Molen valmistaa 21% vahvuista "olutlikööriä". Usein de Molenin pullot etiketöidään minimalistisilla, mutta mukavan informatiivisilla etiketeillä – kuten myös Rook & Vuurin tapauksessa – joihin painetaan myös jokaiselle olutpullolle uniikki sarjanumero. Etiketin mukaan tämä kyseinen olut on vuosikertaa 2011, joten mistään nuorukaisesta ei ole selvästikään kyse. Etiketti kuitenkin samalla mainitsee, että olut tulisi nauttia 4 vuoden sisällä, joten ihan turvallisilla vesillä liikutaan!

Väriltään Rook & Vuur on hyvin tumma, lähes läpinäkymättömän punertavanmusta. Oluen päällä kelluu kevyt, harmaanruskea vaahtohuntu.

Tuoksu on todella tömäkkä, mutta se tuntuu osaavan vain yhden tempun: savua, tervaa, palvikinkkua. Tummanpuhuva maltaisuus puskee kokonaisuuden sekaan hentoa tummaa suklaata. Vaikka tuoksu on melko yksipuolinen, on se samalla varsin kiehtova ja jännittävä – sitä nuuskii ihan ilokseen.

Suussa voi todeta oluen hiilihappoisuuden olevan varsin reilua – Rook & Vuur on nimittäin hyvin vaahtoava, jopa överikuohkea. Oluen maku on runsas, mutta vaikka siinä tuntuu päällimmäisenä savuoluille tyypillistä palvikinkkuisuutta, josta koskaan en ole ollut innoissani, päin vastoin, on siinä kyllä sen verran paljon muutakin, että kokonaisuus pysyy erittäin miellyttävänä ja kiehtovana. Savustetut maltaat (ja todennäköisesti ennen kaikkea viskimaltaat) tuovat palvikinkun ohelle myös Islayn viskeistä tuttua turvesavuisuutta ja tuhti, makeahko mallaspohja tekee kokonaisuudesta yhtä lailla voimakkaasti tuntuvan suklaisen. Harmikseni chilit eivät kyllä onnistu tuomaan käytännössä ollenkaan tulisuutta kokonaisuuteen, mutta ne kyllä tuntuvat muuten hennon paprikaisella maullaan. Kokonaisuus on hieman makeaan kallellaan, mutta varsin tasapainoisesti – pääpaino on selvästi moniulotteisessa savuisuudessa, ei makeassa maltaisuudessa.

Persoonallinen jälkimaku on pitkä, roteva ja kiehtovalla tavalla kielellä kehittyvä. Keskimaun makean suklaisuuden haihduttua kielelle jää karvas ja hennon greippisen humalainen yleisfiilis, jonka ohelle nousee aluksi kevyen karamellista maltaisuutta, sitten tervaista savua, pippurisuutta ja lopuksi kevyttä palvikinkkuisuutta.

Rook & Vuur on varsin mainio tuttavuus. Savuoluet eivät nimittäin koskaan olleet meikäläisen juttu, johtuen yleensä niiden häiritsevästä, läpitunkevasta palvikinkun aromista, mutta tämä olut onnistui tarjoamaan niin paljon muuta palvikinkun ohelle, ettei tämä kyseinen vivahde juurikaan häirinnyt, vaan enemmänkin sulautui luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi plussaa myös tervaisemmista ja turvesavuisemmista elementeistä – vaikka savuoluet harvemmin uppoavat, ovat savuiset Islayn viskit sen sijaan varsin lähellä meikäläisen sydäntä.

Lisäksi savuoluet ovat monesti surullisen kevyitä suhteessa niiden varsin voimakkaaseen savuisuuteen – tömäkkä savuisuus mielestäni kaipaa yhtä lailla tuhtia olutta taustalle. Tätä ongelmaa Rook & Vuurissa ei ole: 8,2% alkoholia ja tukeva, sopivasti myös kokonaisuudesta erottuva mallasrunko antavat oluelle varsin tuhdin rungon, joka ei jää voimakkaan savuisuuden murjomaksi. Sääli vain, että oluen chilimausteisuus ei tunnu juuri ollenkaan – paprikan maku kuitenkin erottui kokonaisuudesta sen verran, että ensihörpyn jälkeen piti tarkistaa etiketistä että onko tämä nyt ihan tavan savuolut, vai onko sinne keiton sekaan pistetty muutakin kuin savumaltaita. Nimestään huolimatta oluesta ei kuitenkaan löydy käytännössä ollenkaan tulta, ainoastaan savua. Tahtoisin vielä joskus löytää oluen, jossa kapsaisiini polttelisi kunnolla, mutta olut silti säilyttäisi kaiken juotavuuden ja nautittavuuden. Hyviä vinkkejä sellaisista otetaan vastaan!

Lyhyesti: Chilillä tuunattu savuolut, joka onnistuu tarjoilemaan varsin persoonallisen, aromeiltaan tasapainoisen ja miellyttävällä tavalla moniulotteisen esityksen perinteisen "pelkkää palvikinkkua" -tykityksen sijaan. Tulisia asioita pelkääville helpotuksena: chili vain maistuu, ei tunnu.

Arvio: Erittäin hyvä – ihastuttavan persoonallinen, moniulotteinen ja tasapainoa huokuva savuolut; kenties jopa paras koskaan maistamani savuolut. Jos panimon kaikki oluet ovat tätä tasoa, en ihmettele miksi de Molenia pidetään tällä hetkellä yhtenä maailman parhaista pienpanimoista!

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.