Crooked Stave St. Bretta Autumn 2014

Crooked Stave St. Bretta Autumn Batch 5 2014

• Valmistaja: Crooked Stave
• Tyyppi: Olut, Saison / American Wild Ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Colorado, Denver
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 8,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: firmabier

Vuonna 2011 Coloradossa toimintansa aloittanut Crooked Stave on äärimmäisen lyhyessä ajassa noussut ns. American wild ale -liikkeen huipulle. Vielä muutama vuosi sitten tämä "bretta-guru" Chad Yakobsonin lähinnä tynnyrikypsytettyihin, "vaihtoehtoisilla hiivoilla" käytettyihin oluihin keskittynyt amerikkalaispanimo oli melko tuntematon tapaus kotikaupunkinsa Denverinsä ulkopuolella, mutta nyt siitä on tullut yksi Belgian ulkopuolisen villihiivaolutskenen kirkkaimmista tähdistä, jonka nimi pomppaa esiin milloin missäkin yhteyksissä. Esimerkiksi täällä meikäläisenkin blogin puolella on arvioitu tätä ennen jo yksi Crooked Staven olut.

Tällä kertaa vuorossa on ainoastaan brettanomyces-hiivallaa eli "brettalla" käyttetty olut, St. Bretta. Crooked Stave valmistaa St. Brettasta eri versioita, mm. kausiversioita, joista talvinen on tuhtia ja tummaa, keväinen ja kesäinen kepeitä ja raikkaita ja tämä nyt arvioitava syysversio siltä väliltä. Oluet yleensä maustetaan jollain kauden hedelmillä ja tämä Autumn-versio on saanut makua napa-appelsiineista. Oluen käyttämisessä on käytetty ainoastaan brettaa, ei lainkaan oluthiivoja, ja olut en sekä käynyt että kypsynyt vanhoissa, tammisissa foeder-sammioissa. Olut on erää #5 ja voltteja löytyy 5,5%. Pullo tuli testattua melko lailla tasan vuosi sitten, keväällä 2016.

Oluella on siideriä muistuttava, meripihkaisen punaruskea väri sekä matalaksi jäävä ja varsin ketterästi katoava valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu leikattua ruohoa, selkeästi orvalmaiseen taittuvaa funkia, kevyttä sitrusta, hentoa hevosen persettä, ujoa maamaisuutta ja aavistus päivän ajan kulhossa makoillutta, nahistunutta popcornia.

Oluen makupuoli on kuiva ja rustiikkinen; sieltä kyllä löytyy brettaista likaisuutta, maata ja hentoa lantaa sekä aavistus olkia ja hieman hedelmistä tulevaa sitruksista makeutta, mutta ei brettaan yleensä yhdistettyä nahkaa tai varsinaista selkeää sontaisuutta. Kokonaisuus on hieman kirpeähkö muttei kuitenkaan varsinaisesti hapanoluiden henkeen – bretta kyllä saattaa tuottaa käydessään pieniä määriä happoja, muttei kuitenkaan hapanoluiden valmistuksessa käytettyjen pediococcus- tai lactobacillus-maitohappobakteereiden verran. Katkeruus on oluessa lähinnä olematonta.

Jälkimaussa tuntuu brettaista maamaisuutta, maatalon lantaisia vivahteita, hieman valkohomejuuston kuoren homeisuutta ja hentoa sitruksisuutta. Suuhun jää vivahteikas, melko pitkä ja positiivisella tavalla likaisen aromikas jälkimaku.

Kokonaisuutena Crooked Staven ainoastaan brettalla käytetty syysolut on vallan kiva, tasapainoinen ja mukavan rehellisen brettainen olut, joka myös osoittaa, ettei 100% bretta tarkoita automaattisesti 100% funkia. Kokonaisuus on melko selkeän saisonmainen ja sitä sävyttää erityisesti Orvalin ja Saison Dupontin mieleeni tuovat piirteet, mutta näihin klassikko-oluisiin verrattuna St. Bretta ei ole niin moniulotteinen – sen sijaan olut on kyllä juurikin sitä, mitä etiketti lupaa. Puhdaspiirteisiin ja sisäsiisteihin oluisiin tottuneelle tämä kuriositeetti voi olla turhan jyrkkä esitys, mutta olut on passelia siemailutavaraa kaikille brettaisten oluiden ystäville!

Lyhyesti: 100% brettalla käytetyksi olueksi yllättävän siisti ja maltillinen "wild ale" tai höpö-saison hieman Orvalin tai Saison Dupontin henkeen.

Arvio: Tyylikäs – Orvalin tai Saison Dupontin tasoiseen persoonalliseen eleganssiin ei ylletä, mutta olut on riittävän persoonallinen ihan fiilistelykäyttöön. Hintaa pullolla on kohtalaisen paljon, mutta rahalle saa kyllä vastineeksi varsin mukavan maalaista, mutta silti sopivan hienoviritteistä vivahteikkuutta.

Hinnan (8,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

Mikkeller Spontanblackthorn 2014

Mikkeller Spontanblackthorn 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale / maustettu olut
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeler

Viime syksynä pitämäni gueuze-vertailun päätteeksi olin ottanut vielä muutaman teemaa läheisemmin tai etäisemmin liippaavan oluen. Ensimmäisenä niistä korkattiin tanskalaisen kiertolaispanimo Mikkellerin maustettujen Spontan-hapanoluiden sarjaan kuuluva, oratuomella maustettu Spontanblackthorn. Monelle oratuomi (Prunus spinosa, "sloe") on tuttu lähinnä brittiläisen ns. sloe gin -liköörin mausteena, mutta Mikkeller ei tunnu hirveästi syrjintää harjoittavan keksiessään oluilleen maustajia (TJEU: punajuuriolut).

Melko likaiselta väriltään Spontanblackthorn on samea ja kohtalaisesti punertavaan taittuvan oranssin punaruskea – ulkonäöltään ei mitenkään maailman houkuttelevinta tavaraa. Vaalean pinkki vaahtokukka jää melko ujoksi ja katoaa nopeasti.

Tuoksu on persoonallisen marjainen ja – kuten odottaa saattaa – happamankirpeä. Särmikkään tuoksun marjaisuus tuo mieleen hyvin tuoreet, jopa raa'ahkot, vadelmat ja metsämansikat, minkä lisäksi taustalla värjöttelee aavistus oreganoista yrttisyyttä. Varsinaista villihiivojen funkia tuoksusta ei erotu, mutta hento maamaisuus vihjaa hieman siihen suuntaan.

Oluella on varsin voimakas ja tuntuvan kirpeä maku, mutta ensimmäisenä oluesta erottuu sen voimakas hiilihappo – verrattuna maistelun gueuzeihin tästä oluesta tuntuu löytyvän kuplaa paljon reilummalla otteella. Intensiivinen maku tykittää tuoretta vihertävää yrttisyyttä, kuivakkaa tummaa ja punaista marjaisuutta, kevyttä nahkaisuutta sekä ujoa, makeana häilyvää metsämansikkaa. Makumaailman hapan kirpeys taittaa marjaisuutta melko vahvasti karpaloiden ja puolukoiden suuntaan. Runsaan hiilihappoisuuden ja happaman marjaisuuden ansiosta kokonaisuus on varsin pirteä ja raikas.

Pitkäkestoisessa ja keskimaun tapaan kirpeässä jälkimaussa tuntuu yrttistä vihertävyyttä, kevyttä viheromenaa, hentoa rahkaisuutta ja ujoa katkeroisuutta.

Mikkellerin Spontan-sarjalaiset ovat aina melkoista arpapeliä, sillä ne tuntuvat olevan tyylillisesti melkein mitä tahansa; kehnoa Spontania en ole vieläkään tavannut (kai sellaisiakin on oltava?), mutta muuten oluet voivat olla omien havaintojeni perusteella tyyliltään mitä vain laimeahkon peruspositiivisesta aivan julmetun hyvään. Tämän oluen kanssa kävi varsin hyvä lykky, sillä kokonaisuus oli varsin maukas ja tasapainoinen; vaikkei oratuomi olekaan mitenkään yleinen raaka-aine oluen maustamisessa, ei oluesta tullut mitenkään poikkeuksellisen erikoinen höpöolutfiilis. Oli kyllä vaikeaa arvioida kuinka paljon olut maistui itse oratuomelta referenssien puuttuessa kyseisestä luumarjasta, mutta olueen se tuntui tuovan mukavan moniulotteisen kattauksen erilaisten marjojen piirteitä.

Vaikkei tämä olut ollut enää osana arvioitavien oluiden sarjaa, olisi se siellä ollessaan pärjännyt hyvin: kokonaisuus sen verran ryhdikäs ja mielenkiintoinen, että olisin rankannut sen helposti maistelun vaatimattomimpien gueuzejen ohitse – kenties jopa vertailussa olleen Mikkeller HUES:in ohitse, sillä Spontanblackthornissa tuntui olevan enemmän sellaista kirpeää rapeutta ja särmää, jota hapanoluilta odotan! Vaikka useat marjoilla ja hedelmillä maustetut oluet ovat usein parhaimmillaan nuorina ja tuoreina, jolloin niissä käytetyt piirteet pääsevät parhaiten esiin, voin kyllä hyvin kuvitella tämän oluen kestävän ja kehittyvän kellarissa useiden vuosien ajan.

Lyhyesti: Vakuuttava, tuntuvan kirpeä ja miellyttävän särmikäs, oratuomen marjoilla maustettu hapanolut mikkelleriltä.

Arvio: Tyylikäs – ryhdikkyydessään ja moniulotteisuudessaan varsin kovatasoinen haastaja aidoille, marjoilla ja hedelmillä maustetuille lambiceille. Mikkeller tuntuu tietävän mitä hän tekee.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Tilquin Oude Geuze À l'Ancienne 2014-2015

Tilquin Oude Gueuze À l'Ancienne 2014-2015

• Valmistaja: Gueuzerie Tilquin
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Rebecq, Nierghes
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 4,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle).

Pierre Tilquinin luotsaama, vuonna 2009 toimintansa aloittanut ja vuonna 2011 ensimmäiset oluensa julkaissut Gueuzerie Tilquin on Belgian tuorein lambictuottaja ja samalla Vallonian (Belgian ranskankielisen eteläpuolen) ainoa lambicsekoittaja. Tilquin on gueuzerie, eli talo ei itse pane lainkaan oluita, vaan ostaa muilta panimoilta olutta ja sekoittaa niistä itse oman reseptiikkansa mukaisia sekoituksia.

Tilquin Oude Gueuze À l'Ancienne on perinteinen, 1-, 2- ja 3-vuotiaista lambiceista sekoittamalla valmistettu gueuze, johon oluet hankitaan Boonilta, Cantillonilta, Girardinilta ja Lindemansilta – näin ollen Tilquin on markkinoiden ainoa sekoitettu gueuze, jossa käytetään Cantillonin oluita. Tyypillinen Tilquinin Oude Gueuze -blend on 50% 1-vuotiasta olutta, 30% 2-vuotiasta olutta ja 20% 3-vuotiasta olutta. Kaulan 2014-2015-merkintä viittaa siihen, että olut on pantu syksyn 2014 ja kevään 2015 välissä. Koska oluen päiväys on 10.11.2024, antaa se oluen pullotusvuodeksi 2014 ja parasta ennen -päiväykselle aikaa 10 vuotta. Voltteja oluella on 6,4%.

Oluen väri on vaalea, hennon utuinen ja kevyesti rusehtava. Vaahtokukka on melko runsas, mutta nopeasti haihtuva.

Tuoksu on selväpiirteisen kirpeä, pistävä ja tuntuvan hapan. Aromien puolesta löytyy omenaisuutta, kevyttä savuisuutta, hillittyä brettaista maamaisuutta ja ujoa heinäisyyttä tai olkisuutta.

Happamankirpeä ja jopa melko tiukka maku on intensiivinen ja rutikuiva. Suutuntumaltaan kepeästä mutta vivahteiltaan melko runsaasta makumaailmasta erottuu hapanta sitruunaisuutta, viljaista maltaisuutta, kevyttä heinäisyyttä ja aavistuksen verran maanläheisen likaista brettaisuutta.

Oluen rapea jälkimaku ei linjasta poikkea vaan on yhtä lailla tuntuvan sitruunaisen kirpeä, tuoreen viheromenainen ja hennon yrttinen. Kirpakka, poskipäitä viiltävä jälkivaikutelma on kestoltaan varsin pitkä ja vakuuttava.

Tilquinin Oude Gueuze on kyllä varsin tiukka, mutta myöskin kiva ja kova esitys – maistelun oluista edusti selkeästi sitä tiukinta ja anteeksipyytelemättömintä linjaa. Aromeiltaan olut vaikutti olevan hieman joitain kilpakumppaneitaan suppeampi ja lähinnä kirpakan happovetoisiin sävyihin painottunut, nutta monimuotoisuuden puutetta paikattiin mallikkaasti hienolla rakenteella ja napakalla otteella.

Oluessa häivähteli myös ujon brettaisia sävyjä, mikä osoittaa, että tuo veijari kyllä on siellä seassa, mutta jäänyt melko pieneen osaan kokonaisuudessa. Brettanomyces tunnetusti voi kuitenkin kehittyä varsin pitkään pullossa, joten kenties pitkään kellaroimalla oluella olisi mahdollisuus myös saada syvyyttä ja moniulotteisuutta tuoksu- ja makumaailmaansa? Ainakin rapsakan happoisuuden perusteella en epäile oluen kellarointikestävyyttä – suorastaan hämmentää, että Tilquin on antanut oluelle "vain" 10 vuotta parasta ennen -päiväykseen, kun monet muut panimot pistävät oluilleen suoraan 20 vuotta nautiskelusaumaa. Ehkä Tilquin on halunnut vain pelata varman päälle, sillä talon vanhimmillakin oluilla on tällä hetkellä vain 5 vuotta ikää!

Lyhyesti: Äärimmäisen kirpeä ja tiukan rakenteikas gueuze, joka varmasti paranee kärsivällisellä kellaroinnilla. Vain happojen ystäville – nössöt alkööt vaivautuko.

Arvio: Tyylikäs – äärimmäisen nuori ja paikoin jopa raa'ahko tapaus, mutta samalla esimerkillinen olut gueuzejen happovetoisimmasta päästä. Näin nuorena olut tuntuu suorastaan jopa menevän vähän hukkaan, joten suosittelen vahvasti kippaamaan oluen muutamaksi vuodeksi vartomaan kellariin.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller HUES 2014

Mikkeller HUES 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 7,89e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle).

HUES on Mikkellerin, tuon tanskalaisen kiertolaispanomiehen, näkemys belgialaisista lambiceista. Itselleni on jäänyt hieman epäselväksi onko tämä belgialaisella de Proef -panimolla valmistettu olut käytetty oikeasti spontaanisti villihiivoilla vai viljeltyjä hiivoja käyttämällä. Veikkaan jälkimmäistä, mutta mistäs sitä tietää. Olut on kypsytetty unkarilaisissa tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Väriltään olut on melko kevyen ja hennosti pronssisen rusehtavaan taittuva vaaleanruskea ja sillä on melko vaatimattomaksi jäävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on yllättäen paljon ilmaisuvoimaisempi kuin monet muut maistelussa olleet gueuzet, minkä lisäksi tuoksu on sen verran tyylistä poikkeava, että sokkona se kyllä erottuisi selvästi linjasta. Nokkapuolelta löytyy ensimmäiseksi leikattua ja jo rusehtavaksi päässyttä viheromenaa, minkä alta rupeaa erottumaan tynnyrikypsytyksen tuomaa kehittyneisyyttä ja maamaista mausteisuutta, kirpakkaa sitruksisuutta, oksidatiivista pähkinäisyyttä, makean liköörimäisiä piirteitä ja ujoa brettaista nahkaisuutta.

Suussa olut on kevyesti kirpeän hapokas – oikeasti kohtalaisen reilusti hapanolutmittarilla, mutta melko vaatimattomasti muihin, aitoihin gueuzeihin verratessa. Makumaailmasta löytyy happojen lisäksi vaalean viljaista maltaisuutta ja makeutta vihjaavaa hunajaisuutta, joka sulautuu tammitynnyrikypsytyksen tuomiin, kevyen vaniljaisiin piirteisiin. Brettaisuus tuo kokonaisuudelle hennon nahkaisen yleisilmeen. Hiilihappo on kevyehköä ja melko lyhytkestoista.

Lopuksi oluesta jää pitkä, vivahteikas ja hapanolueksi melko ystävällisen pehmeä jälkimaku, jossa tuntuu varsin voimakkaaksikin kasvavaa brettaista nahkaa ja tammen vaniljaa, kevyttä viljaista maltaisuutta ja hentoa, greippivetoista ja melko hapanta sitruksisuutta.

Mikkeller HUES on varsin hauska, mielenkiintoinen ja maukas gueuze-kyhäelmä, mutta aivan aidosta tuotteesta se ei menisi: vaikka maistelun gueuzejen välillä saattoi olla melko selviäkin eroja, olivat nämä muut oluet silti keskenään melko samankaltaisia verrattuna tähän tanskalais-"lambiciin". Mielenkiintoisinta oluessa oli se, että se oli maistelun oluista selkeästi brettaisin – vaikka brettanomyces kuuluu melko elimellisesti lambicien tuoksu- ja makumaailmaan, on se niissä yleensä kuitenkin melko maltillisessa roolissa. HUESissa sen sijaan korostui selkeästi (melko vahvasti mm. espanjalaiset punaviinit mieleen tuova) brettainen nahkaisuus ja kevyt maamaisuus. Tämän lisäksi HUES oli myös maistelun ainoa selkeästi tamminen olut (joskaan tammisuus ei ollut oluessa mitenkään voimakasta); vaikka lambicit aina kypsytetään pienissä tammitynnyreissä, ei niissä erotu juuri lainkaan tammisuutta, koska tynnyrit ovat usein ikivanhoja – jopa yli satavuotiaita – ei niistä irtoa lainkaan tammen aromeja oluen sekaan. Tynnyrikypsytys voi perinteisissä lambiceissa maistua korkeintaan semmoisena epämääräisenä, kuivakkana, vanhan puun vivahteena.

HUES oli siis tietyllä tapaa hieman gueuzemainen, mutta silti selkeästi selkeästi erilainen verrattuna aitoihin gueuzeihin. Mutta oliko tämä ero huonompi vai parempi? Sitä on vaikea sanoa; kokonaisuus tuntui kyllä persoonalliselta erottuessaan niin selkeästi maistelun muusta linjasta oksidatiivisilla, brettaisilla ja tammisilla piirteillää. Tästä edustaan huolimatta HUES tuntui aitoihin gueuzeihin verrattuna hieman vaatimattomalta, erityisesti muita oluita maltillisemmalla hapokkuudellaan; lisäksi HUESin makumaailman kevyt hunajainen makeus teki oluesta hieman turhan pehmeän ja helpon oloisen. Underwhelming on melko osuva termi, kun miettii sopivaa adjektiivia kuvaamaan olutta muiden lambicien rinnalla.

HUES ei kuitenkaan ole mitenkään huono olut, ei missään nimessä! Olut on itse asiassa varsin mielenkiintoinen, moniulotteinen ja tasokas hapanolut – suorastaan yksi parhaista aitojen lambicien henkeä tavoittelevista oluista! Aidosta lambicista se ei kuitenkaan menisi, etenkään jo rinnalla on vertailussa aitoa tavaraa. Siksi suosittelenkin nauttimaan HUESin ihan sellaisenaan, persoonallisena hapanolutelämyksenä – ei gueuzena. Olut on kyllä hinnaltaan melko tyyris, sillä monet lambicit voivat maksaa helposti alle puolet HUESin hinnasta; kokonaisuus on kuitenkin sen verran persoonallinen, että sen voi sanoa olevan hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Gueuzen henkeä tavoitteleva persoonallinen, tanskalainen hapanolut, joka on piirteiltään aitoa lambicia oksidatiivisempi, brettaisempi ja tammisempi.

Arvio: Erittäin hyvä – mallikas ja persoonallinen hapanolut, joka naittaa mielenkiintoisella tavalla lambic-henkisyyttä Mikkellerin omaan kädenjälkeen.

Hinnan (7,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

3 Fonteinen Oude Geuze 2014

3 Fonteinen Oude Geuze 2014

• Valmistaja: 3 Fonteinen
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
• Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 6,69e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle.

Belgian Beerselissä sijaitseva 3 Fonteinen (Drie Fonteinen, "kolme lähdettä") on yksi harvoista lambicinsekoittajista ja samalla yksi arvostetuimmista lambicintuottajista. Tämä nykyisin myös panimona toimiva yhtyiö sai alkunsa jo vuonna 1883 kun Jacobus Vanderlinden ja Joanna Brillens perustivat sen kahvilaksi ja lambicinsekoittamoksi. Nimensä kahvila sai kolmesta lambic-hanastaan. Kahvila kuitenkin pisti vuonna 1953 lapun luukulle, sillä sen toiminnalle ei löytynyt jatkajaa. Hieman myöhemmin, vuonna 1961, kahvilan läheisyydessä pitkään toimineen lambicsekoittamon Gaston Debelder päätti ostaa vanhan kahvilan itselleen ja laajentaa toimintaansa sinne – 3 Fonteinen oli palannut henkiin.

1990-luvulle tultaessa valtaosa lambic-panimoista oli lopettanut toimintansa ja vain kolme panimoa – Boon, Girardin ja Lindemans – tuottivat olutta, jota 3 Fonteinen osti, kypsytti ja josta sekoitettiin talon arvostetut oluet. Panimoiden vähyydestä johtuen 3 Fonteinenin oluensekoittaja ja Gaston Debelderin poika, Armand, ryhtyi suunnittelemaan itse lambicin panemista parantaakseen raaka-aineensa saatavuutta. Vuonna 1999 Armand tuotti ensimmäiset oluet, joiden sekoituksessa oli osa hänen itse tekemäänsä olutta; vielä nykyisinkin 3 Fonteinenin oluet sekoitetaan Boonilta, Girardinilta ja Lindemansilta ostetuista oluista sekä Armandin itse tekemistä oluista.

Vuonna 2009 asiat kuitenkin muuttuivat: panimon lämmönsäätelyjärjestelmät pettivät, minkä seurauksena 80,000 pulloa lambicia tuhoutui yhdessä yössä. Tästä aiheutuneista taloudellisista tappioista johtuen 3 Fonteinenilla ei ollut enää varaa vuokrata panimolaitteistoaan, minkä vuoksi 3 Fonteinen siirtyi väliaikaisesti sekoittamaan lambiceja ainoastaan osto-oluista. Neljän vuoden hiljaiselon jälkeen myös panimopuoli palasi eloon ja loppuvuodesta 2013 eteenpäin 3 Fonteinenin oluiden sekoituksessa on taas ollut osa Armandin itse panemaa lambicia.

3 Fonteinen Geuze on talon perusolut ja tuotannon selkäranka, jota on tuotettu pulloissa todistettavasti ainakin vuodesta 1959 asti. Nykyisin oluen sekoitus on tyypillisesti Boonin, Girardinin, Lindemansin ja 3 Fonteinenin olutta. Olut valmistetaan tyypillisellä "oude geuze / gueuze vieille " -sekoituksella, jossa sekoitetaan eri-ikäisiä, tammitynnyreissä kypsytettyjä oluita. 3-vuotias olut tuo oluen kirpeimmät hapot ja vivahteikkaimman makumaailman, 2-vuotias olut runkoa ja syvyyttä ja 1-vuotias olut käymiskelpoisia sokereita, jotta olut saa pullossa käydessään hiilihapot. Euroopassa oluella on vihreä etiketti, kun taas Atlantin toiselle puolelle viedyssä oluessa on keltainen etiketti – oluet ovat kuitenkin täysin identtisiä, erilaisista etiketeistään huolimatta.

Väriltään olut hailakan vaaleanruskea ja kevyesti utuinen. Vaahtolakki on runsas ja väriltään vitivalkoinen.

Moniin maistelun muihin lambiceihin verrattuna tällä oluella on selvästi voimakkaampi, kuivakampi ja pistävämpi tuoksu. Tiukahkonpuoleisessa ja selkeästi happamuutta vihjaavassa tuoksussa tuntuu viheromenaisuutta, vanhan puisevaa mausteisuutta, kevyttä savuisuutta ja ujoa oksidatiivista rusehtavuutta.

Suussa olut on korkeintaan keskitäyteläinen ja, kiitos runsaiden happojen, erittäin kirpeä. Makumaailmasta löytyy viheromenaa, sitruunaa, kevyttä savuisuutta, hentoa makeampaa sitrushedelmää ja viiltävää happoa. Vaikka kokonaisuus on erittäin kirpakka, on makumaailmassa miellyttävää eleganssia ja karaktääriä, mitä oluen pehmeä ja jopa hieman hento hiilihappo korostaa. Kokonaisuutta hallitsee vihersävyinen ja happovoittoinen hedelmäisyys, ei monien muiden lambicien likaisempi ja brettaisempi rustiikkisuus.

Kestoltaan pitkässä ja kireän vihersävyisessä jälkimaussa tuntuu tuoreita, bitterisiä yrttejä, sitruunaisuutta, omenankuorta ja hentoa maanläheisyyttä. Jälkivaikutelmassa häilyy myös aavistus humalan katkeroiden puraisua.

3 Fonteinen oli selkeästi maistelun tiukimmasta päästä hyvin rapsakalla hapokkuudellaan, mutta samalla silti varsin hienostunut ja tasapainoinen esitys. Vasta-alkajille näin rapsakka esitys voi olla turhankin jyrkkää tavaraa, mutta kunnon lambicleeveille 3 Fonteinen Geuze on oikein mallikas esitys, jossa palaset ovat hienosti paikallaan ja kokonaisuudessa on tiukkuuden lisäksi miellyttävää syvyyttä. Jos jotain kriittistä oluesta pitäisi kirjoittaa, niin olisin kaivannut hieman enemmän villihiivojen tömäkämpiä ja nahkaisempia piirteitä – niitä kyllä löytyi oluesta, mutta melko ujolla otteella. Lisäksi olut on verrattain melko hinnakas keskimääräiseen Firmabierin gueuzen hintatasoon verrattuna – joskin edelleen varsin kohtuullisen hintainen oluen laatuun nähden.

Lyhyesti: Arvostetun klassikkoblendaajan tyylikäs, vivahteikas, julmetun kirpeä ja hillityn vihersävyinen gueuze.

Arvio: Tyylikäs – hienoa, tasapainoista ja kaikin puolin klassista tavaraa. Esimerkillinen tapaus niille, jotka haluavat tietää, kuinka kirpeäksi oluen voi saada.

Hinnan (6,69e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Oud Beersel Oude Geuze Vieille 2014

Oud Beersel Oude Geuze Vieille 2014

• Valmistaja: Oud Beersel
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle-Vilvoorde
• Maltaat: Pilsner, mallastamaton vehnä
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 4,19e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle.

Oud Beerselin Oud Geuze on monelle olutnörtille tuttu tapaus: tämä olut alun perin tuli Alkon valikoimaan paikkaamaan Cantillonin Gueuzen jättämää aukkoa joitain vuosia takaperin ja nyt viime kesänä olutta tuli myös pieni erä Arkadian Alkoon. Tämä gueuze-skabassa ollut pullo oli kuitenkin hommattu Firmabier-nettikaupasta – lähinnä siksi, että sieltä oluen sai puoleen hintaan Alkoon verrattuna.

Beerselin kylässä toimiva Oud Beersel on sekä hyvin vanha että erittäin tuore panimo: se perustettiin vuonna 1882 ja se toimi yli sadan vuoden ajan, aina vuoteen 2002 asti. Tällöin panimolla pistettiin lappu luukulle, sillä perheyritykselle ei löytynyt enää jatkajia. Onneksi vain muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 2005, oluenystävät Gert Christiaens ja Roland De Bus lunastivat tämän historiallisen panimon, modernisoivat sen panimovälineistöä ja aloittivat tuotannon uudestaan.

Tämä Oude Geuze on klassinen gueuze: se valmistetaan sekoittamalla 1-, 2- ja 3-vuotiaita oluita, jotka ovat kypsyneet käytännössä koko ikänsä tammiastioissa. Näistä 3-vuotias olut tuo voimakkainta happamuutta ja kirpeyttä, "nuori" 1-vuotias (ei vielä kuivaksi käynyt) olut tuo käymiskelpoisia sokereita ja 2-vuotias olut toimii nämä ääripäät yhteen sitovana elementtinä. Sekoituksen jälkeen olut pullotetaan ja jätetään kellareihin kypsymään, jolloin olut käy rutikuivaksi ja saa hiilihapot.

Ilman hiivoja oluella on hyvin kirkas, kullankeltainen väri ja runsas, valkoinen vaahto.

Tuoksu on hieman kevyehkö, mutta lambicien henkeen melko pistävä, maanläheinen ja hennosti ammoniakkinen. Aromimaailmasta löytyy myös kuivakkaa villihunajaa, viheromenaa, hentoa kannabista, aavistus farmhouse funkia ja vivahde ulkohuussia.

Suussa olut on kirpeä, mutta myös miellyttävän pehmeä – happoisuus on tuntuvaa, muttei vielä kireää. Makumaailma on kuivakka ja hillitty; siinä heinäisyyttä, aavistus kypsän omenaista makeutta ja ujoa yrttisyyttä. Runsas hiilihappo on pehmeää ja kestävää.

Melko pitkä jälkimaku on kyllä kirpeä sekä myös hieman ujosti katkeroinen, mutta maultaan hieman hillitty. Olut jättää suuhun sitruunaisia, hillityn pippurisia, ujon greippisiä ja aavistuksen kuivakan hunajaisia piirteitä sekä hentoa vihertävää särmää.

Oud Beerselin Oude Geuze Vieille on varsin klassinen, tyylikäs ja tasapainoinen esitys ja myöskin varsin luotettava tapaus esimerkillisestä Oude Geuzesta. Kuitenkaan aivan tyylilajin parhaimmistoon olut ei yllä: siinä on paljon hyviä puolia, mutta se on myös paikoin hieman vaatimaton ja pidätteleväinen. Ei gueuzet yleensä älyttömiä tykitysoluita ole (niiden kirpakan tiukassa ja rehellisen maalaisessa ilmaisussa on paljon tekemistä jo hillityimmissäkin esimerkeissä), mutta tilaa hieman ilmaisuvoimaisemmallekin meiningille olisi ollut – tämä korostui vielä enemmän, kun oluita pääsi vertailemaan kunnolla keskenään.

Tämä Oud Beerselin klassikko-olut on siis oikein hyvä olut ja takuuvarmasti toimiva valinta kenelle tahansa lambicin ystävälle, mutta huippuja etsiville ei kuitenkaan se kaikkein paras mahdollinen tapaus. Oluessa on kyllä varsin hyvä pohja kellarointia ajatellen, joten kärsivällisellä odottelulla voin kuvitella tämän valmiiksi oikein hyvän muuttuvan entistä paremmaksi. Nettikaupan hinnoilla olut on varsin erinomainen ostos, mutta Alkosta tuplahinnalla rupeaa oluen hinta-laatusuhde olemaan hieman kiikun-kaakun.

Lyhyesti: Klassinen, tyylikäs ja tasapainoinen, joskin myös hieman pidätteleväisen tuntuinen gueuze.

Arvio: Tyylikäs – hyvää, maukasta tavaraa. Vaikka olut nuorena jättää piirun verran toivomisen varaa, voi joidenkin vuosien kellarikypsytys paikata tätä.

Hinnan (4,19e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller Spontancassis 2014

Mikkeller Spontancassis 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale, erikoisuus
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: hopsunited

Lainaten itseäni Spontanbeetroot-oluen arviosta: "Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa."

Nyt arvioitava Spontancassis on siis lambicien henkeen villihiivoilla spontaanisti käytetty ja tynnyreissä kypsytetty olut, johon on lisätty mausteeksi mustaherukoita.

Olut on väriltään samean purppuranpunainen. Lasiinkaadon yhteydessä sen ylle kohoaa runsas ja isokuplainen, mutta melko lyhytkestoinen, väriltään vaaleanpunaisen roosa vaahto.

Kevyesti happamankirpeä tuoksu on hyvin voimakkaan makean herukkainen ja muhkea, minkä lisäksi sen seasta löytyy hentoa vihertävyyttä. Tietyllä tapaa tuoksu muistuttaa herukkaisessa rustiikkisuudessaan hyvin överiä, mutta perverssillä tavalla mukavasti funkahtavaa Cabernet Sauvignon -punaviiniä.

Suussa olut on happamankirpeä, kuiva ja kevyt, mutta maultaan erittäin voimakkaan nahkainen, tuntuvan brettaisen sontainen, vaniljaisen mausteinen (tämäkin tuntuu tulevan enemmän brettasta kuin tammesta), makean herukkainen ja jopa rehevän ja kevyesti herukkahilloisen makea sekä sitruunaisen kirpakka. Oluen makumaailma on hieno ja harmoninen yhdistelmä makeutta ja kirpeyttä. Hiilihappo on kohtalaista, mutta melko nopeasti suussa laantuvaa.

Suuhun jäävä kirpeä mutta runsas jälkimaku on todella voimakkaan brettaisen nahkainen, kevyen herukkainen, sitruunaisen hapan, hennon huussinen ja ujon mausteinen. Oluesta jää todella pitkä, suutasupistavan hapan ja erittäin nahkainen jälkivaikutelma, jossa tuntuu aavistus viheromenaista tuoretta hedelmää.

Koska Spontan-sarjan oluet ovat mitä tahansa kehnoista kuriositeeteista ja mitäänsanomattomista perushapanoluista todella hienoihin ja jännittäviin esityksiin, jotka parhaimmillaan laastavat laadukkaat aidot lambicit, on niistä mahdotonta sanoa mitään järkevää maistamatta – selkeää tyyliä tai tasoa ei ole. Ennakko-odotuksia tästä oluesta ei ollut, joskaan mitään kovinkaan ihmeellistä en odottanut. Olut kuitenkin pääsi toden teolla yllättämään: Spontancassis on helposti nahkaisimpia maistamiani höpöoluita – ellei peräti nahkaisin – ja samalla se taitaa olla paras Spontan-sarjalainen!

Vaikken ole mitenkään erityisen suuri mustaherukan aromien fani, toimivat ne yhdessä oluen happamankirpeiden, nahkaisten ja jopa hennon sontaisten piirteiden kanssa upeasti yhteen ja olut haastaa luonteikkuudessaan monta aitoa hedelmälambicia! Tällä hetkellä olut taitaa olla loppuunmyyty, joten jos sitä jossain vielä tulee vastaan, suosittelen poistamaan pullon hetimmiten talteen. Muussa tapauksessa pitää vain pitää sormet ristissä, että Mikkeller palaa joskus tulevaisuudessa uudestaan tämän mainion tekeleen pariin.

Lyhyesti: Tasokas belgiantanskalainen muka-lambic, jossa makeaa herukkaisuutta tukee erittäin voimakas nahkaisuus, sontaisuus ja tasapainoisen kirpeä happamuus.

Arvio: Erinomainen – todella fantastista tavaraa, joka osoittaa, että laadukasta lambic-maista olutta voidaan tehdä myös muuallakin kuin satavuotiaassa lambic-panimossa. Aivan aidosta tuotteesta tämä ei mene, sillä oluen sontais-nahkainen brettaisuus tuntuu peräti jotenkin överiltä verrattuna autenttiseen lambiciin. Tästä huolimatta tämä olut on kyllä julmetun mainio esitys.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Tilquin Oude Quetsche 2013-2014

Tilquin Oude Quetsche à l'Ancienne 2013-2014

• Valmistaja: Gueuzerie Tilquin
• Tyyppi: Olut, Lambic, Prunier
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Rebecq, Nierghes
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 6,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beer & brewing

Vuorossa blogin 200. olutpostaus, hurraa!

Tällä kertaa vuorossa on pitkästä aikaa Vanhaa Kunnon Lambicia, eli tuota hapanoluista hienointa. Olut ei kuitenkaan ole sekoittamatonta lambicia, vaan ns. prunier eli luumuilla maustettu, sekoitettu lambic. Sen on tuottanut Gueuzerie Tilquin, eli ainoa Vallonian (siis Belgian ranskankielisellä) puolella sijaitseva lambic-tuottaja. Tämä Pierre Tilquinin perustama talo aloitti toimintansa niinkin hiljattain kuin vuonna 2009 keräämällä ja kypsyttämällä lambic-oluita kellareihinsa – Tilquin ei siis ole itse oluita tuottava panimo, vaan niitä ostava ja oman tyylinsä mukaisesti sekoittava gueuzerie. Oluita omalla etiketillään Tilquin ryhtyi tuottamaan pari vuotta perustamisensa jälkeen, toukokuussa 2011. Talo hankkii lambicinsa Boonilta, Cantillonilta, Girardinilta ja Lindemansilta – lisäksi vuonna 2015 myös Timmermans ryhtyi toimittamaan olutta Tilquinille.

Talvella 2011-2012 lanseerattu Oude Quetsche on Tilquinin ensimmäinen hedelmäolut, joka valmistettiin kypsyttämällä hapahkoja belgialaisia Namurin luumuja 6 kk oluessa. Myöhemmät versiot on kahta poikkeavaa erää lukuun ottamatta valmistettu käyttämällä alsacelaisia kriikunoita (quetsches véritables d'Alsace). Olut valmistetaan kypsyttämällä aluksi suuria määriä hedelmiä Tilquinin omissa tynnyreissä vuoden ajan kypsyneessä lambicissa halutun ajan, minkä jälkeen oluen sekaan lisätään 2- ja 3-vuotiasta lambicia, se pullotetaan ja jätetään kypsymään ja kehittämään hiilihappoa vähintään 3 kuukaudeksi ennen markkinoillelaskua.

Oma kappaleeni tuli hankittua Firmabier-nettimyymälästä. Olut on pullotettu 6.2.2014 (päätellen oluen parasta ennen 6.2.2024 -merkinnästä), eli se on "vuosikertaa" 2013-2014 (lambiceja valmistetaan vain vuoden kylmimpinä kuukausina ja joidenkin pullojen kaulasta löytyvä kahta vuotta osoittava merkintä osoittaa siis tätä kautta).

Tilquinin Quetsche on sameahko, melkeinpä lähes täysin läpinäkymätön, ja väriltään hennon rusehtavan oranssi.

Tuoksu on rehellisesti sanottuna hyvin tuhma: se on siis todella maanläheinen, kevyen lantainen, kohtalaisen pistävän virtsainen ja siinä tuntuu kevyesti muhevaa, jo mädäksi mennyttä makeaa sitrushedelmää – silti tai juuri siksi oluen tuoksu on äärimmäisen houkutteleva ja mukavalla tavalla haastava. Itse olen erittäin innoissani oluesta pelkästään sen tuoksun perusteella, mutta en syyttäisi, jos joku toinen jättäisi oluen jo tässä vaiheessa sikseen.

Oluella on rehevä, mutta ennen kaikkea todella hapan ja tuntuvan kirpeä, maamainen maku. Rustiikkisesta makumaailmasta löytyy lantaisia ja brettaisia piirteitä, sitruunaista kirpeyttä, kevyttä kuivakkaa valkoista persikkaa, hentoa hiivaisuutta ja maltillista  makeutta kielen kärjessä. Olut tuntuu olevan iso ja runsas lambiciksi, vaikkei siinä olekaan silti tuhdisti alkoholia (6,4%). Kokonaisuus on melko täyteläinen, mutta napakan happamuutensa vuoksi tiukahko ja suutasupistava.

Poskipäitä viiltävän kirpeä jälkimaku on maamainen, rehevä, sitruunainen ja kevyen laastarisen brettainen. Oluesta jää suuhun pitkä, tuntuvan hapokas ja napakka jälkivaikutelma.

Voisi kuvitella, että luumut lambicissa maistuisivat selvästi, mutta tätä ei sokkona kyllä arvaisi hedelmälambiciksi: luumuisuus on oluessa lähes olematonta, siinä ei ole monien hedelmälambicien pyöreyttä, niille tyypillinen kevyt makeus jää tuntuvalle happamuudelle selväksi kakkoseksi ja kokonaisuus yleisesti tuntuu lähinnä poikkeuksellisen robustilta gueuzelta! Yleisesti olut on tosi mainio tapaus: iso, rujo ja luonteikas.

Tilquin itse sanoo oluen olevan "miedosti hapan" ja luumujen tuovan makuun sellaista lempeää hedelmäisyyttä, joka tekee oluesta myös ei-harrastajille helpostilähestyttävän. Itse en kyllä mitenkään voi allekirjoittaa tätä näkemystä, sillä olut on happamuudeltaan sitä luokkaa, että melkein joka hörpyllä tahtoo naama mennä samanlaiseen irvistykseen kuin sitruunaa puraistessa. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono asia, sillä oluessa on enemmän särmää ja asennetta kuin toivoa saattaa! Tilquinin Quetsche on helposti parhaita maistamiani maustettuja lambiceja ja olisi kyllä mielenkiintoista päästä näkemään, minkälaiseksi olut kehittyy saadessaan sen vuosikymmenen lisää ikää.

Lyhyesti: Upean robusti, suurikokoinen, tuntuvan happamankirpeä ja rustiikkinen luumu-lambic, josta hedelmiä ei kyllä tahdo löytää lainkaan.

Arvio: Täydellinen – todella vaikuttava ja vastaansanomaton esitys! Yleensä tykkään enemmän maustamattomista gueuzeista ja lambiceista, mutta tämä kyllä oli parempaa tavaraa kuin valtaosa maistamistani gueuzeista.

Hinnan (6,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Chimay Red Première 2014

Chimay Red Première 2014

• Valmistaja: Bières de Chimay 2014
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Dubbel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,97e (Marraskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Lisää belgialaista brunea blogiin!

Chimayn trappistiluostarin oluttarjonta koostuu neljästä erilaisesta oluesta, jotka on värikoodattu tyylinsä mukaan, mutta jotka käytännössä vastaavat neljää perinteistä belgialen tyyliä: enkel, dubbel, tripel ja quadrupel. Enkel eli Dorée tai Goud ("kultainen") on kevyin, ns. "patersbier"; seuraavaksi tulee punainen dubbel, Brune tai Bruin; sitten on keltainen Triple tai Tripel; viimeisenä on vahvin quadrupel, sininen Blue. Lisäksi Chimay julkaisee kolmea jälkimmäistä myös suuremmissa pulloformaateissa, jolloin oluet saavat uudet nimet: Bruin on Première, Triple on Cinq Cents ja Blue on Grande Réserve.

Viime jouluna Alkoon saapui kertaerä Premièreä, jolloin nappasin yhden pullon talteen kellariin kypsyteltäväksi. Harmillisesti kovinkaan kauaa olut ei ehtinyt kellarissa muhia, sillä pullo korkattiin trappisti-quadrupelmaistelun jälkimainingeissa reilu kuukausi takaperin, noin vuoden ikäisenä. Pidempään kellarointiin olisi kyllä varaa ollut, sillä oluen parasta ennen -päiväys oli merkattu vuodelle 2018.

Ekalla kaadolla lasiin kaatuu kirkasta, oranssinruskeaa olutta, jolle muodostuu runsas, kuohkea ja valkea vaahto.Toisella kaadolla hiivat ovat lähteneet hyvin liikkeelle ja oluen ulkonäkö onkin yhtäkkiä sameaa.

Belgihiivaisen mausteinen tuoksu tarjoaa tummempaa hedelmää, kevyttä paahtomallasta, hieman hapahkoa fiilistä, hentoa pähkinäisyyttä ja ujoa kypsää omenaisuutta.

Suussa oluella on keskitäyteläinen suutuntuma ja hieman normi-brunea kuivakampi yleisilme. Hieman kuivahko makumaailma on mausteinen, kuivakan siirappinen, viikunainen ja kevyen rusinainen. Pääasiallisten aromien välistä häilyy kuivahkoa luumua, kohtalaisesti tuntuvaa, yrttistä katkeroa ja hyvin maltillista kandisokerisuutta.

Pitkäkestoinen ja vivahteikas jälkimaku on varsin keskimaun kaltainen, mutta piirun verran makeampien sävyjen dominoima. Suuhun jää mausteisuutta ja rusinaisuutta, kevyen bitteristä katkerohumalaa, hillittyä karamellimaltaisuutta ja ujosti käynyttä persikkaisuutta.

Näin lennosta on vaikea muistaa, oliko Chimayn punainen yhtä kuivahko dubbel nuorena, mutta ainakin nyt oluen yhdistelmä melko kuivaa ja mukavan katkeroista särmää yhdistettynä klassisiin dubbel-aromeihin toimii harvinaisen hyvin. Monet oluen vivahteet (rusina, siirappi, luumu, viikuna) kyllä vihjaavat makeuteen, mutta kokonaisuus ei missään vaiheessa taitu monien belgien tahmeaan ja jopa ällömakeaan suuntaan, vaan katkeroisuus siistii tyylikkäästi maltillisen makeaa runkoa, minkä vuoksi olut pysyy hienosti melko kuivakkana ja mausteisena, mikä taas omalta osalta pitää oluen juotavuuden korkeana. Olutta pystyy hyvillä mielin särpimään enemmänkin ilman että ensimmäisen lasin puolessa välissä rupeaa tulemaan ähky tai makeus alkaa tökkimään! Oluen 7% vahvuus kuitenkin kannustaa mieluummin jakamaan oluen pienessä seurassa kuin nauttimaan ypöyksin.

Kaiken kaikkiaan Chimayn punainen on yksi ehdottomasti markkinoiden parhaista dubbeleista. Ei tämä mikään iso tai ihmeellinen olut ole (hienoa pulloa lukuunottamatta), mutta sitä vartenhan quadrupelit ovat olemassa. Sen sijaan tässä oluessa yhdistyy tyylipuhdas, hentoisesti – muttei liioitellusti – makea ja moniulotteinen tumman belgioluen aromimaailma hyvään juotavuuteen kellarikypsytyskelpoisessa paketissa. Jes!

Lyhyesti: Chimayn moniulotteisen, mausteisen, hyvin hillityn makean ja tasapainoisen katkeran dubbelin normaalia suurempaan pulloon pakattu erikoisversio.

Arvio: Erittäin hyvä – pitäisi napata jostain tuore Chimayn punainen ja testata, onko se näin hyvää tavaraa. Jos on, on tämä olut hands down lempparidubbeleitani. Jos ei, suosittelen nauttimaan oluen vähintään vuoden ikäisenä.

Hinnan (8,97e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Til Fra via Mikkeller 2014

Til Fra via Mikkeller 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Imperial Baltic Porter
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 30,30 SEK(~3,21e; Heinäkuu 2015, Systembolaget)
• Hinta nyt: 30,30 SEK (Lokakuu 2015, Systembolaget)

kuva: systembolaget

Til Fra via Mikkeller on tämän "panimottoman panimon" jouluolut, jonka etiketti on suoraan valmis kortti lahjansaajalle ("Til" on tanskaksi "kenelle" ja "fra" on "keneltä", "via Mikkeller" kääntynee parhaiten notta "Mikkellerin avulla"). Pullo on siis idealtaan laiskan ihmisen joululahja: sen kun ostaa pullon ja rustaa etikettiin lahjansaajan ja -antajan nimet. Veikkaan tosin, että useampi Til Fra Via on kyllä päätynyt ihan oluenharrastajien lahjoiksi itselleen – kuten myös tämä Systembolagetista bongattu pullo.

Erinäiset speksit kertovat oluen olevan tummalla sokerilla tuunattu balttityylinen portteri (joka yleensä, muttei aina, tarkoittaa pohjahiivoilla käytettyä portteria), joka on maustettu joulumausteilla. Tarkempia tietoja en löytänyt siitä, mitä mausteita oluessa on käytetty tai onko olut todella pohjahiivoilla käytetty. Pulloni parasta ennen -päiväys on 27/08/2019, joten kyseessä lienee vuosikerta 2014, joskaan täyttä varmuutta en asiasta uskalla antaa.

Pullosta kaatuu varsin paksua, läpinäkymättömän mustanruskean väristä . Hyvin runsaana, tiiviinä ja kestävänä kohoava keskiruskea vaahtohattu.

Oluella on hyvin voimakas, jopa pistävän kärtsäinen tuoksu, jossa tuntuu myös lakritsijuurta, jälkiuunileipää, poltettua sokeria, hillittyä piparkakkumausteisuutta, kevyttä grillimaustetta ja hentoa habaneroa. Nyt ollaan hypätty perinteisten porttereiden ja stoutien tontilta kauas.

Erittäin täyteläisellä suutuntumalla varustettu olut on intensiiviseltä maultaan kuiva, voimakkaan mausteinen ja kärtsäinen. Kielelle piirtyy lakritsin, piparkakkumausteiden, kevyen maustepippurin ja maltillisesti bitterisen tumman suklaan sävyjä. Taustalla häilyy hillittyä tummapaahtoista kahvia, hentoa grillimausteinen ja kohtalaisen tuntuvaa katkerohumalaa. Rotevanpuoleista yleisilmettä tukee hyvin pieni, tasainen hiilihappoisuus.

Jälkimaku kehittyy upealla tavalla edelleen keskimausta ja siitä tuntuu löytyvän lukematon kirjo erilaisia vivahteita, jotka tuntuvat vaihtuvan lähes joka hörpyn välillä. Olut jättää kielelle keskimakua makeampaa suklaisuutta, savua, tuntuvaa jolumausteisuutta, kärtsäistä mallasta, lakritsia, kermaisuutta, espressoa, pullataikinaa, kevyttä piparkakkuisuutta, hillittyä inkivääriä ja hentoa maustepippuria. Äärimmäisen vivahteikkaassa ja pitkäkestoisessa jälkivaikutelmassa tuntuu voimakkaan bitteristä katkerohumalaa ja 8% alkoholia pysyy nätisti alusta loppuun piilossa.

Til Fra via Mikkeller on yksinkertaisesti erinomainen, äärimmäisen moniulotteinen ja mielenkiintoinen portteri, jossa on tuhtia runkoa, maun voimaa ja aromien syvyyttä. Olut itsessään olisi varmasti ollut jo oikein pätevä esitys sinällään, mutta rohkeasti käytetyt mausteet tuovat oluelle mallikkaasti jännittäviä, ainutlaatuisia piirteitä ilman, että ne hyökkäävät päälle tai riitelevät kokonaisuuden kanssa. Mausteisuus on suorastaan niin luontevaa, että jos ei tietäisi kyseessä olevan maustetun portterin, voisi oluen mausteiset piirteet kuitata sokkomaistelussa vain poikkeuksellisen jännittävinä ja persoonallisina piirteinä; sen verran taidolla olut on maustettu. Minkäänlaiseen yliyrittämiseen ja överimaustamiseen ei olla sorruttu, vaan Til Fra via etenee täysin oluen omilla ehdoilla ja pääosassa on tuhti portteri, ei mausteet.

Til Fra via menee helposti yhdeksi parhaiksi koskaan maistamistani "jouluoluista" (mikä on kyllä varmaan maailman epämääräisin termi, joka käsittää tuhansittain oluita, joilla ei ole minkäänlaista tekemistä keskenään) ja jos olut sattuu tulemaan jossain vastaan, suosittelen lämpimästi nappaamaan putelin pari plakkariin. Systembolagetissa olut taisi olla jäännöserää viime joululta, sillä harvemmin valikoimiin otetaan keskellä kesää jouluoluita (minkä lisäksi jouduin myymälässä erikseen tiedustelemaan olutta, jolloin se käytiin noutamassa varaston puolelta), joten vaikea sanoa, kuinka hyvä saatavuus oluella tulee olemaan. Toivottavasti oluen tulevat inkarnaatiot tulevat olemaan yhtä kovaa tavaraa!

Lyhyesti: Ihastuttavan omintakeinen, taidolla maustettu, vaikuttavan tömäkkä ja maukas "jouluportteri" haamupanimo Mikkelleriltä.

Arvio: Erinomainen – suhtaudun yleensä hyvin skeptisesti maustettuihin oluisiin (erityisesti joulu-sellaisiin), mutta tässä hommat pelittävät suorastaan hämmentävän herkullisella tavalla. Helposti sekä yksi parhaimpia maustettuja oluita että vakuuttavimpia jouluoluita.

Hinnan (~3,21e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller Spontanbeetroot 2014

Mikkeller Spontanbeetroot 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, erikoisuus, sour ale
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 8,39e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn, omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Perinteisesti hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa. Hyvänä esimerkkinä nyt toimikoon tämä punajuurella maustettu Spontan-sarjalainen.

Muutaman Spontan-sarjalaisen maistettuani olin vakuuttunut oluiden tasosta ja kun niitä tuli vastaan Firmabierin sivuilla, en voinut olla ottamatta jotain niistä testattavaksi. Pienen pähkäilyn jälkeen päädyin punajuurella maustettuun versioon, koska se kuulosti kaikkein erikoisimmalta. Varsinaisesta oluenvalmistusprosessista ei itselläni ole hajua, koska Mikkeller ei niistä sivuillaan juttele, mutta ainakin punajuuri on kuulemma lisätty jo valmistuksen alkupuolella, keittovaiheessa. Todennäköisesti Spontanit eivät ole kuitenkaan oikeiden lambicien tapaan matalissa käymisaltaissa villihiivoilla spontaanikäytettyjä tapauksia, mutta nimen "spontan" viitannee jonkinlaiseen spontaaniin käymiseen. Muistan jostain joskus lukeneeni, että oluet ovat aluksi normaaleja oluita, mutta käymisen jälkeen ne siirretään tynnyreihin, joissa majailevat villihiivat käyttävät oluen lambicien tyyliin happamankirpeäksi. Mene ja tiedä, mitään tarkkaa tietoa oluista ei tunnut löytyvän.

Väriltään tämä Spontaani punajuuri on hohtavan kirkkaan vadelmanpunainen. Reippaan kaadon myötä syntyy runsas ja kuohkea, väriltään roosanpunainen vaahto, joka jää kuitenkin varsin lyhytkestoiseksi.

Tuoksu on hyvin happamankirpeä ja raikas; kokonaisuudesta löytyy lähinnä kevyttä villihiivojen ammoniakkisuutta, kevyttä maamaisuutta ja aavistus suolaisuutta, mutta ei kuitenkaan varsinaisia brettaisia sävyjä tai sitä punajuurisuutta. Taustalla häilyy myös häivähdys epämääräistä makeutta. Sinänsä hieman pettymys, sillä odotin oluelta myös rehellistä punajuuren aromia.

Totuttuun spontan-sarjalaisten tyyliin maku on happamankirpeä, napakan hapokas ja hennosti makean maltainen. Kieli erottaa viheromenaisuutta, sitruunaa, hentoa maamaisuutta ja jopa kevyeellä otteella hapankirsikkaisuutta, mutta sitä varsinaista punajuurta ei maustakaan löydy. Hiilihappo on pientä ja kepeää, mutta suussa mukavan kestävää.

Jälkimaku on kirpeän hapan, villin kukkea, kevyesti vadelmaisen makea, hennon hapankirsikkainen, kevyesti bitterisen katkerohumalainen, ujon hiivainen ja kestoltaan miellyttävän pitkä.

Yleisesti Spontaani punajuuri on maukas, hienosti happamuutta, katkeruutta ja makeutta yhdistelevä lambic-wannabe, jossa ei nimestään huolimatta ole meikäläisen mielestä juuri ollenkaan punajuurisuutta. Selvimmin punajuuri tuntuu antaneen oluelle väriä, sillä ulkonäkönsä puolesta tämä kaunis olut pärjää hienosti upeimmille kriekeille ja framboiseille. Vaikea sanoa, kuinka paljon punajuuri on sitten onnistunut tuomaan aromipuolta olueen; kenties oluen maamaiset ja kevyen hapankirsikkaiset piirteet ovat juurikkaan tuotoksia, tai sitten eivät. Tästä selvän punajuurimaisuuden puutteesta huolimatta olut on varsin freesi, vivahteikas ja maukas tuttavuus. Aivan samalle tasolle parhaimpien aitojen lambicien kanssa se ei pääse, mutta simppelimmille lambiceille ja monille muille hapanoluille se antaa varsin kovaa haastetta. Kaiken kaikkiaan olut on ihan hauska tuttavuus, joka kannustaa jatkamaan Spontan-sarjaan perehtymistä.

Lyhyesti: Perinteisiä lambiceja imitoiva hapanolut, joka on valmistettu punajuurta käyttäen, mutta josta selvimmin löytyy punajuurta lähinnä väristä.

Arvio: Erittäin hyvä – hapanta punajuuritykitystä etsivä voi tähän olueen pettyä, mutta hyvien hapanoluiden ystävä tuskin. Varsin hörpittävää tavaraa.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Hanssens Artisanaal Oude Gueuze 2014

Hanssens Artisanaal Oude Gueuze 2014

• Valmistaja: Hanssens Artisanaal BVBA
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel, Dworp
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 3,79e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Jotkut teistä saattavat muistaa, kuinka hiljattain kerroin blogissani Moriaun Geuzen arvostelussa lambicinsekoittajista – kuinka ennen vanhaan lambiceja eivät valmistaneet pelkästään lambic-panimot, vaan myös lambic-sekoittajat, jotka ostivat muilta panimoilta oluita ja sekoittivat niistä oman "talon tyylin" mukaisesti täysin uniikkeja lopputuotteita. Näiden sekoittajien määrä on kutistunut melkoisesti lambicin suosion pikku hiljaa laskettua; kun panimot yksi toisensa jälkeen iskevät hanskat tiskiin, joutuvat myös sekoittajat lopettamaan raaka-aineiden loppuessa.

Tämänkertaisen arvostelun oluen on tuottanut Hanssens Artisanaal, ylivoimaisesti maailman vanhin ja yksi vain muutamasta viimeisestä edelleen itsenäisesti toimivasta lambic-sekoittaja. Hanssens Artisanaal sai alkunsa, kun vuonna 1888 Bartholomé Hanssens (myös Dworpin kaupungin pormestari vuosina 1914-1927) sai serkultaan panimon johdettavaksi yhdeksäksi vuodeksi. Kun sopimuksen loputtua Bartholomé ei ahneuksissaan halunnut palauttaa menestyväksi yhtiöksi kasvanutta panimoa serkkunsa lasten johdettavaksi, sai hän potkut vuonna 1896. Hän päätti perustaa oman kilpailevan panimon, mutta ryhtyikin tuottamaan alueelle epätyypillisesti ruskeaa alea, waalschen bruynenia. Panimo kuitenkin koki merkittävän kolauksen ensimmäisessä maailmansodassa, kun Belgiaa miehittäneet saksalaiset takavarikoivat kaikki panimon oluenvalmistuslaitteistot. Hanssens ei kuitenkaan tästä hätkähtänyt, vaan ryhtyi alueelle perinteiseen tapaan ostamaan oluita lähialueiden panimoilta ja sekoittamaan niistä omia lambicejaan.

Alun perin Hanssens Artisanaalin oluet olivat hyvin erilaisia, sillä alueella sijaitsi runsaasti pieniä panimoja, joilta yhtiö osti oluita omia sekoitteitaan varten; vuosien myötä panimot yksi toisensa jälkeen lopettivat toimintansa lambicien suosion laskiessa ja Hanssens joutui yhä useammin vaihtamaan panimoita toisiin, mikä toki on aikojen saatossa muuttanut oluiden tyyliä. Alun perin panimo käytti oluita Van Haelenilta (lopettanut 1957), Van Haelen-Cochelta (lopettanut 1968), La Fleur d'Orilta (lopettanut 1969), Timmermansilta ja Winderickxiltä (lopettanut 1969). Nykyisin panimon pohjaoluita tuottavat harvat pystyssä olevat lambic-panimot Timmermansin ohella, eli Lindemans, Girardin ja Boon.

Alun perin sekoittamo oli lopettaa toimintansa vuonna 1997, kun Jean Hanssens päätti siirtyä eläkkeelle. Jeanin tytär Sidy ja hänen miehensä John kuitenkin päättivät jatkaa panimon toimintaa ja Hanssens Artisanaal siirtyi 4. oluensekoittajasukupolvelle. Sekoittamo on kuitenkin varsin pieni – vuosituotanto on vain 40,000 litraa vuodessa – joten oluttoiminta ei ole omistajilleen pääasiallinen tulonlähde. Sekä Sidy että John ovat töissä muissa hommissa ja pyörittävät Hanssens Artisanaalia päivätöittensä ohessa. Mainittakoon tässä myös vertailun vuoksi, että Sinebrychoffin päivätuotanto oli vuonna 2013 hieman yli miljoona litraa.

Olut on väriltään syvän, lähes kirkkaan pähkinäpuun ruskea. Lasiin muodostuu melko ohut, höttöinen ja lyhytkestoinen vaahto.

Hanssensin Gueuzen tuoksupuoli edustaa selkeästi sitä lambicosaston funkahtavinta päätä: nahkaa, rusehtavaa omenaa, kuivakkaa maamaisuutta, kevyttä huussia, hentoa hevosta ja etäistä marjaisuutta.

Olut on suussa melko täyteläinen, mutta myös samalla varsin kuiva ja kirpeä. Makumaailmassa tuntuu nuoren lambicin makeuden tuomaa kypsää marjahilloisuutta, mutta myös varsin funkahtavia piirteitä, kuten kevyttä lantaisuutta, hentoa nahkaisuutta, aavistus laastarimaista brettaa ja aavistus nahistunutta persikkaa. Yleisilmeestä löytyy siis melko mukavasti kaikenlaista jännää menoa. Hiilihappo on energistä muttei liioiteltua.

Happamankirpakka jälkimaku on keskimakua vielä jännempi ja kestoltaan hyvin pitkä. Suuhun jää viipyilemään nahkaisia, sitruunaisen kirpeitä, kevyen lantaisia, hennon limettisiä, aavistuksen rusehtavan omenaisia ja kevyen karvaita sävyjä. Oluella on kompleksinen, hyvin vivahteikas ja aromimaailmaltaan jännä ja kiehtova jälkivaikutelma.

Olen melko vakuuttunut, että aidot lambicpanimot ja -sekoittajat eivät tee kehnoa gueuzet. Jotkut voivat tehdä tylsää tai yllätyksetöntä tavaraa, mutta yleisesti nämä pullotteet ovat kyllä sitä parhainta tavaraa. Siksi tuntuukin välillä hieman pöljältä arvioida gueuzeja, sillä melkeinpä ne kaikki tuntuvat hipelöivän meikäläisen mielihyväkeskuksen nappuloita niin hyvin, että tekisi mieli päättää melko jokainen arvio loppukaneettiin "parasta". Koska koetan pykriä silti jonkinlaiseen objektiivisuuteen, pyrin parhaani mukaan tekemään myös jonkinlaisia eroja näiden oluiden välille – mikä on kyllä aika ajoin hankalaa, sillä monista gueuzeista on helpompi löytää yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Hanssens Artisanaalin tyyli kuitenkin eroaa muista, mikä on mielestäni aina kiva asia – se osoittaa, että oluessa on ainakin persoonaa. Tämä olut ei tunnu olevan niitä "kovimpia" eli rutikuivimpia ja etikkaisimpia tyylilajinsa edustajia (katson nyt suuntaasi, Cantillon), vaan seasta löytyy hieman makeutta, joka vihjaa niin marjaisuuden kuin hedelmäisyyden suuntaan. Eniten kuitenkin minua miellyttää myös oluen hyvin runsaan rustiikkiset ja funkahtavat sävyt, jota myös löytyy – kyllähän melkein jokaisesta gueuzesta niitä voi bongailla, mutta tässä ne tuntuvat olevan vielä poikkeuksellisen kivasti esillä. Pitäisi kyllä pitää joskus gueuze-rinnakkainmaistelu, että voisi sanoa onko asia myös todellisuudessa näin, vai onko kyse vain mielikuvistani.

Joka tapauksessa, Hannsens Artisanaal Oude Gueuze on kyllä kaikin puolin mainio gueuze. Suosittelen hommaaman tuottajan puteleita aina tilaisuuden salliessa, sillä talon laatu on kivenkovaa ja höpöoluiden ystävillä on suorastaan moraalinen velvollisuus tukea näin pientä käsityöläismeininkiä. Olut kannattaa myös testata sen takia, että jos tämän sekoittajat eivät löydä jatkajaa toiminnalleen, voi olla, että tulevaisuudessa myös Hanssens Artisanaal siirtyy kuolleiden gueuzentuottajien listalle.

Lyhyesti: Ihastuttavasti funkahtavan vivahteikas, kirpakka, eloisa ja mitä hennoimmin myös makea gueuze mikroskooppisen tuotannon lambicsekoittajalta.

Arvio: Erinomainen – tämä on sitä ihastuttavinta Belgiaa. Olisi rikos olutmaailmaa kohtaan, jos tulevaisuudessa menettäisimme tällaisen ainutlaatuisuuden.

Hinnan (3,79e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Moriau Oude Geuze Vieille 2014

Moriau Oude Geuze Vieille 2014

• Valmistaja: Gueze Moriau, Brouwerij Boon
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 3,29e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: belgian beerz

Lambicit ovat siitä hauska olutmaailman erikoispiirre, että niiden tuotanto ei ole keskittynyt yksinomaan panimoille. Erityisesti perinteisinä aikoina gueuzeja ja hedelmäoluita eivät tuottaneet pelkästään panimot, vaan myös oluidensekoittajat, jotka ostivat muilta panimoilta lambicia ja saattoivat tehdä myös omia oluitaan, joista sitten sekoitettiin talon omin reseptein gueuzea ja muita sekoituksiin ja maustamisiin perustuvia lambiceja. Joka panimolla on oma tyylinsä, jolla oluita tehdään, joten jokaisella sekoittajalla on myös ollut oma tyylinsä, jossa tiettyjen panimoiden oluilla on ollut tarkka osansa kokonaisuudessa.

Johannes Moriaun vuonna 1880 perustama Brasserie Moriau oli yksi Flanderin perinteisistä lambicinsekoittajista, mutta toimittuaan hieman yli sadan vuoden ajan, panimo lopetti toimintansa vuonna 1983. Panimon oluissa Brasserie De Neven oluet näyttelivät merkittävää osaa, joten Moriaun valmistettiin De Neven alaisuudessa oluitaan vielä noin kymmenen vuoden ajan, kunnes De Nevenkin panimo sulki lopullisesti ovensa vuonna 1994. Sittemmin Frank Boonin luotsaama Brouwerij Boon on hankkinut reseptit Moriaun arvostettuun Oude Geuze Vieilleen ja pyrkii jäljentämään tätä perinteistä olutta parhaansa mukaan yrityksissään pitää hengissä Belgian historiallista lambicskeneä. Tämä olut on tyyliltään oude geuze (tai gueuze vieille), eli se on valmistettu lähes yksinomaan 2 vuotta kypsytetystä lambicista, jonka sekaan sekoitetaan juuri ennen pullotusta vain erittäin pieni määrä nuorta lambicia tuomaan käymiskelpoisia sokereita (eli hiilihappoa) olueen. Voltteja oluesta löytyy 7%. Pullon parasta ennen -päivämäärä on vuodele 2034, eli pullo on isketty markkinoille vuonna 2014 – siitä oluen vuosikertamerkintä.

Ulkonäöltään Moriaun Geuze on normigueuzea hieman tummemman kellervä, kevyesti punertavan ruskea ja aavistuksen utuinen. Kaatamisen yhteydessä syntyy hyvin pienijakoinen, kermanvärinen ja melko kestävä vaahtokukka.

Hyvin runsas ja suorastaan jännittävä tuoksu on moniin muihin gueuzeihin verrattuna kompleksisempi ja vivahteikkaampi – vaikkei lambic-aloittelijan mielestä varmaankaan ainakaan houkuttelevampi! Yleisilmettä hallitsee kypsänmakean omenaisuus ja maltillinen sitruunamehuisuus, mutta muuten kokonaisuudesta löytyy lähinnä brettan ja muiden villihiivojen tuomia luonteikkaan likaisia piirteitä: maalaista sontaisuutta ja nahkaa, maamaista mausteisuutta ja kevyen ammoniakkista virtsaisuutta.

Tyylipuhtaan gueuzen tavoin Moriaun suutuntuma on kevyt, tuntuvan hapokas ja lähes leukaperiä riipivän kirpeä. Kuin hennon oksidoituneesta (ei kuitenkaan mitenkään viallisen hapettuneesta) makumaailmasta versoo erilaisia makumielikuvia moniin eri suuntiin: sitruunavetoista sitrushedelmää, hennon nahkaista brettaisuutta, omenankuoria ja -kotaa, aavistus hevosta. Melko runsas, kuohkea, tasapainoinen hiilihappo istuu mallikkaasti osaksi kokonaisuutta.

Kirpeän jälkimaku on kevyen brettaisen kakkainen, rusehtuneen omenainen, sitruunainen, kevyesti kuivakan maltainen ja maltillisen, mutta pitkäkestoisen yrttisen katkera – loppuliukua siis sävyttää yleensä lähes olemattoman katkeria normi-gueuzeja hieman rapsakampi katkerohumalointi.

Yleisesti ottaen Boonin näkemys Moriaun perinteisestä gueuzesta on kyllä kaikin puolin mainio tapaus. Ainakin maistamista seuranneiden mielikuvien perusteella olut on paljon röyhkeämmän oloinen kuin Boonin perus-gueuze tai vastaavanlainen oude gueuze, Mariage Parfait. Kokonaisuutta siis hallitsee astetta voimakkaampi brettaisuus, joka pääasiassa on hieno sana kaikelle sille rustiikkisuudelle, maamaisuudelle, nahkaisuudelle ja paskaisuudelle, jota hyvältä lambicilta voi odottaa. Mutta vaikka Moriau vaikuttaa olevan tyylillisesti melko kovan pään gueuze (vähän jos ollenkaan makeutta ja matala pH, eli reippaasti happoja), ei siinä tunnu kuitenkaan olevan vastaavanlaisille lambiceille ominaista etikkaisuutta lainkaan.

Moriau Geuze on todella mainio, harrastelijat tyytyväisinä hyrisemään saava oude geuze, joka on kaikkea muuta kuin kosiskeleva tai edes helpostilähestyttävä, mutta juuri siksi se toimii mitä mainioimpana fiilistelylambicina. Nyt harmittaa, että olutta tuli hommattua vain yksi pullo, sillä juuri tämänhenkiset olut tuppaavat sekä kestämään että jopa kehittymään fantastisesti kellarissa. Pitänee muistaa napata tulevaisuudessa tätä tavaraa kypsymään kellariin, sillä reilun kolmen euron hinta tämän laatuisesta höpöoluesta on suorastaan naurettavan vähän.

EDIT: Lisäksi tahtoisin mainita, että tämän päivityksen myötä oluet edustavat yli 10% kaikista blogin arvosteluista. Eläköön olut!

Lyhyesti: Pistävän ja suorastaan törkeän tuoksuinen, maamaisen ja maalaisen makuinen ja viiltävän hapokas ouge geuze – siis kaikin puolin täydellinen olut!

Arvio: Täydellinen – tämä olut on juuri sitä, mitä nuorelta gueuzelta voi toivoa. Jos haluaa parempaa, sitä saa kärsivällisesti kellaroimalla tätä.

Hinnan (3,29e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Harviestoun Ola Dubh 12 2014

Harviestoun Ola Dubh Special Reserve 12 2014

• Valmistaja: Harviestoun
• Tyyppi: Olut, Black ale
• Maa: Skotlanti
• Alue: Clackmannanshire, Alva
• Maltaat: Paahdettu ohra, kaura
• Humala: East Kent Goldings, Fuggles, Galena
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,98e (Marraskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 5,98e (Tammikuu 2015, Alko)

Vuonna 1984 perustettu Harvistoun lienee yksi Skotlannin tunnetuimpia panimoita Brewdogin ja Belhavenin ohella. Panimon legendaarisimpia oluita on arvostettu ja palkittu black ale, varsin osuvasti nimetty Old Engine Oil. Tämän saman oluen pohjalta Harviestoun valmistaa myös lippulaivaoluensa, Ola Dubhin ("mustan öljyn"), tynnyrikypsytetyn black alen.

Ola Dubh valmistetaan panemalla normaalisti 6% vahvuisesta Old Engine Oilista järeämpi, 10,5% vahvuinen erikoiserä, joka siirretään kypsymään Highland Parkilta hankittuihin viskitynnyreihin, joissa olutta haudutellaan useamman kuukauden ajan, aina 6 kk kypsytysaikaan asti. Pullotuksen yhteydessä olut laimennetaan 8% vahvuuteen. Suurin osa Harviestounin tynnyreistä on sellaisia, joissa on aiemmin kypsytetty Highland Parkin 12-vuotiasta viskiä; näistä tynnyreistä syntyy myös Ola Dubhien perussarja, Reserve 12. Harviestoun valmistaa pienempiä määriä myös mm. 16- ja 18-vuotiaiden viskien tynnyreistä. Ola Dubh 12 saapui Alkoihin rajattuna eränä joulun alla talven kausioluiksi. Tuo erä ei ole vielä myyty loppuun, mutta monista myymälöistä varastosaldot näyttivät nollaa, joten jos haluat kaapata oluen testiin, suosittelen kiiruhtamaan!

Väri on täysin läpinäkymättömän musta – "musta öljy" kuvaakin oluen ulkonäköä erinomaisesti. Hento, valkoisenharmaa vaahto katoaa nopeasti, mutta jää paikoitellen ohueksi kerrokseksi luomaan hienoa kontrastia mustaa pintaa vasten.

Oluella on voimakas, aromikas, hyvin kärtsäinen tuoksu, jossa tuntuu hiiltynyttä puuta, lakritsijuurta, kevyttä hopeatoffeeta ja hennolla otteella erittäin tummapaahteista kahvinporoa.

Ola Dubh on aromikas ja runsas sekä suutuntumaltaan todella täyteläinen: kielellä tuntuu tervaa ja tervaleijonaa, savuisuutta, kärtsää, makeaa mausteisuutta ja lakritsia, kevyesti paahtunutta jälkiuunileipää, hieman viskimäistä maltaisuutta ja käytetyn tammitynnyrin tuomaa puisevuutta. Hiilihappoisuus on melko matalaa, mutta oluen täyteläinen runko onnistuu kantamaan kokonaisuuden ensivaikutelmasta jälkimakuun suht moitteetta.

Kuivakka jälkimaku on pitkä, tummapaahteisen kahvinen, nokisen hiilinen, kevyen lakritsainen, hillityn tuhkainen ja hyvin ujosti katkera. Erityisesti kuivakka, epämääräinen mallasviskimäisyys, tynnyrin mausteinen puisevuus ja hento nokisuus jatkuvat suussa erittäin pitkään.

Viskitynnyrikypsytyksestään huolimatta Ola Dubh 12 on selkeästi ensisijaisesti olut – ei viskiolut tai tammitynnyrikypsytetty olut. Kokonaisuus muistuttaa selvästi Old Engine Oilia, mutta seassa on paljon muutakin. Ensinnäkin oluen jyhkeämpi ja robustimpi olemus miellyttää allekirjoittanutta, sillä yleensä mitä paahteisempi ja tummempi olut on, sitä tanakampi runko sillä mielestäni oltava. Tynnyrikypsytys tuo kokonaisuuteen miellyttävän kuivakkaa puisevuutta, eli ei niinkään sitä kermatoffeeta ja vaniljaa, mitä tammitynnyrikypsytetyt oluet yleensä saavat. Varsinainen viskimäisyys pysyttelee hyvin pois tieltä valtaosan oluen makupuolen tarjonnasta ja nousee selkeimmin esille vasta jälkimaussa, jossa muiden, olutmaisempien aromien kadotessa suusta saa mallasviskisyys selkeimmin tilaa tulla huomatuksi.

Kokonaisuutena Ola Dubh 12 on mukavan tanakka, muttei liian raskastekoinen fiilistelyolut, joka tuli nautittua hitaasti ja hartaudella. Aluksi, lähes jääkaappikylmänä, olut tuntui melko vaisulta ja liian kevyeltä, mutta lämmetessään sen aromit avautuivat mainiosti ja kokonaisuus sai mukavasti lisää runkoa alleen. Suosittelenkin korkkaamaan oluen vain maltillisesti jäähdytettynä, sillä se vaikuttaa hyvin kestävän jopa huoneenlämpösenä nauttimista sen kummemmin asiasta kärsimättä.

Lyhyesti: Tanakka, aromikas ja tasapainoinen viskitynnyreissä kypsytetty ale, joka silti maistuu ensisijaisesti oluelta, ei viskiltä tai tynnyreiltä.

Arvio: Tyylikäs – maukas, harmoninen ja moniulotteinen tumma olut pitkäkestoiseen tunnelmointiin.

Hinnan (5,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Nøgne Ø / Terrapin Imperial Rye Porter 2014

Nøgne Ø / Terrapin Imperial Rye Porter 2014

• Valmistaja: Nøgne Ø, Terrapin Beer Company
• Tyyppi: Olut, porter
• Maa: Norja
• Alue: Grimstad
• Maltaat: Kristalli-, münich-, pale ale-, ruis-, vehnä-
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 9,32e (Joulukuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 9,32e (Joulukuu 2014, Alko)

Jouluksi Alkoon saapui rajattuna kertaostona lempparinorskipanimoni, Nøgne Øn, ja Terrapinin yhteistyössä kehittelemä Imperial Rye Porter – tällä kertaa mukavasti kaikkien saataville, eikä vain Helsingin Arkadian Alkoon. Hintakin putosi parin vuoden takaisesta noin yhden rahan verran, mikä myöskin on ihan kiva juttu – erityisesti Nöggisten oluiden nykyisellä, turhankin jyrkällä hinnoittelulla.

Parasta Imperial Rye Porterin saapumisessa oli se, että edellinen IRP 2012 (arvio tässä!) oli yksi parhaista maistamistani imperiaaliporttereista (ja jota on onnekseni vielä yksi lesti kaappini kätköissä), joten oli vallan kiva juttu päästä tarkistamaan onko olut edelleen pitänyt kutinsa!

Pullosta lasiin pulpahtelevalla oluella on täysin läpinäkymätön, pikimusta, suorastaan öljymäinen ulkonäkö. Hyvin kestävä, oluen päälle tiiviiksi ja kuohkeaksi kakuksi jäävä pitkäkestoinen hiekanruskea vaahtokukka jättää runsaasti paksua pitsiä lasin reunoille.

Oluella on todella intensiivinen, runsas, makeutta ja paahtuneisuutta nokkaan vyöryttävä tuoksu, josta löytyy suorastaan loputon kirjo erilaisia klassisen portterin piirteitä: sulanutta tummaa suklaata, espressoa, mausteisuutta, piimälimppua, paahdettua ruisleipää, kevyttä kermaisuutta, aavistus epämääräistä hedelmäisyyttä ja hentoa marjaisuutta sekä vivahde savua. Kokonaisuus on hyvin makea, suorastaan jälkiruokaolutmainen.

Ulkonäön perusteella olut on suussa juuri semmoinen kuten saattaa odottaa: sillä on hyvin paksu, tiivis ja tanakka suutuntuma. Sen sijaan kuivahko makumaailma yllättää luomalla yllättävän kontrastin hyvin makeaan tuoksuun nähden. Roteva maku on rukiisen maltainen ja mausteinen, mutta kielen kärjessä tuntuu myös kevyesti siirappista ja hieman mämmimäistä makeutta. Seasta löytyy myös kuivakkaa puisevuutta ja hentoa salmiakkia. Kohtalaisen pureva, mutta hyvin täyteläiseen keskimakuun nähden melko maltillinen, hieman greippisen hedelmäinen humalointi alleviivaa oluen kuivuutta ja tuo valmiiksi jo hieman palaneen karvaaseen kokonaisuuteen hieman lisää bitteriä. Hiilihappoisuus on erittäin pientä ja melko ujosti kieltä nipistelevää.

Jälkimaku on kärtsäinen, kuivan puiseva, kevyen ruisleipäinen, hillitysti suolaisen salmiakkinen ja aavistuksen tervainen. Suuhun jäävä jälkivaikutelma on alkoholin (9%) vuoksi lämmönhehkuinen, melko kärtsäinen – jopa tuhkainen – ja todella pitkä.

Imperial Rye Porter on kyllä kokonaisuutena edelleen äärimmäisen vakuuttava ja vaikuttava portteri. Aivan mielikuvieni tasolle vuosikerta 2012:sta ei päästä, mutta kauas ei missään tapauksessa jäädä – tämä on todella upea olut, jossa makea tuoksu johdattaa melko kuivaan ja rotevaan makuun, johon hento maltaan makeus kuitenkin pyrkii tuomaan hienoisesti balanssia.

Onneksi kaapista edelleen löytyy IRP 2012, joten jossain välissä pitänee ottaa tuo pari vuotta vanha nestori tämän tuoreen tulokkaan kanssa rinnakkainmaisteluun ja katsoa kumpi voittaa kumman! Lisäksi pitää myös jättää vähintään yksi pullo kellariin ja katsoa onko tällä oluella yhtä hyvä tulevaisuus mitä se tuntuu nykyisessä, jylhässä kunnossaan lupaavan.

Lyhyesti: Äärimmäisen tuhti, öljymäisen paksu ja jyhkeä ruisportteri äärimmäisiä oluita tuottavalta norjalaispanimolta. Aivan Imperial Stoutin tai IRP 2012:n hekumaan ei ylletä, mutta tästä huolimatta Alkon valikoiman tummien oluiden parhaimmistoa.

Arvio: Erinomainen – Nøgne Øn vahvuus on selvästi siinä, että panimolla osataan selkeästi tehdä oluita jotka on valtavia ja vaikuttavia, muttei mitenkään ylitehdyn tai liioittelevan oloisia (no, on siellä kyllä sellaisiakin). IRP 2014 on hyvin vaikuttava ruisportteri, joka ei sorru liialliseen makeaan kosiskeluun, muttei ole myöskään häiritsevän kuivakka tai moderniin tyyliin ylihumaloitu; palaset ovat hienosti kohdallaan.

Hinnan (9,32e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.