Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste olut. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste olut. Näytä kaikki tekstit

21.1.21

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

Todistusmateriaalia Pikkulinnusta
3 Fonteinen Oude Geuze 1999
  • Valmistaja: Brouwerij 3 Fonteinen
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
  • Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,00€ (Elokuu 2015, Olutravintola Pikkulintu)


 
 
Tämä nyt arvioon päätynyt Geuze ei ole ensimmäinen 3 Fonteinenin omaa tuotantoa sisältävä gueuze, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä, jonka sekoituksessa on käytetty talon itse panemaa olutta.

Tosiaan, vaikka 3 Fonteinen on lambic-panimona melko tuore tapaus – ensimmäiset omat lambicinsa 3 Fonteinen laittoi alulle vasta vuonna 1998 – on sillä historiaa paljon enemmän. Belgiassa nimittäin on lukuisia lambicintuottajia, jotka eivät pane omaa olutta, vaan ostavat muilta lambic-panimoilta pullottamatonta olutta ja sekoittavat niistä omilla suhteillaan olutta, jota myyvät eteenpäin omalla nimellään. Myös 3 Fonteinen on saanut alkunsa lambic-sekoittajana, sillä se perustettiin jo 1883 (Wikipedian mukaan 1887) Beerselin kaupunkiin kahvila-majataloksi, jonka yhteydessä toimi geuzestekerij – gueuze-sekoittamo. Nimi Drie Fonteinen, "kolme lähdettä", tuli talon kolmesta hanasta, joista tarjoiltiin talon itse sekoittamia oluita: lambicia, faroa ja kriekiä.

Vuosien aikana 3 Fonteinen vaihtoi omistajia monta kertaa, mutta silti onnistui keräämään mainetta korkeatasoisilla oluillaan. Tuottajana 3 Fonteinen alkoi muuttua nykymuotoonsa vuonna 1953, jolloin Gaston ja Raymonde Debelder ostivat sekoittamo-kahvilan. Perinteisesti tuohon aikaan lambicia myytiin lähinnä tynnyreistä, mutta pikku hiljaa Debelderit ryhtyivät pullottamaan tuotantoaan, mikä vain kasvatti talon suosiota entisestään.

Vuonna 1982 Gaston siirtyi eläkkeelle Debelderit jättivät talon pyörittämisen pojilleen Armandille ja Guidolle. Armand Debelderin vastuulle jäi lambicien sekoittaminen, Guidon vastuulle olutkahvilapuolen pyörittäminen. Vaikka 3 Fonteinen onnistui pärjäämään näinä lambicin kannalta hankalina aikoina, moni panimo sen sijaan ei pystynyt samaan ja 1990-luvulla Belgiassa oli vain kolme kaupallista panimoa: Boon, Girardin ja Lindemans. Ostamalla näiltä panimoilta olutta ja sekoittamalla siitä omaa lambiciaan, 3 Fonteinen sinnitteli perinteisenä gueuze-sekoittamona aina 1990-luvun loppuun asti, jolloin Armand Debelder vuokrasi nykyaikaiset panimolaitteistot tiloihinsa. Koska Belgiassa ei oltu moneen vuosikymmeneen nähty uusia lambic-panimoja, eivät pankit halunneet rahoittaa Debelderin toimintaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laitteiston vuokraaminen – ja näin 3 Fonteinenista tuli ensimmäinen uusi lambic-panimo Belgiassa yli 80 vuoteen!

Tämä nyt arvioitu Oude Geuze ei ole ensimmäinen olut, johon on käytetty 3 Fonteinenin itse panemaa olutta, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä eriä. Toisin kuin muut 3 Fonteinen Oude Geuzet, jotka sekoitettiin tuohon aikaan 5% vahvuisiksi (nykyisin 6%), on tämä 31. joulukuuta 1999 pullotettu erä poikkeuksellisesti vahvuudeltaan peräti 6,5%. Oluen tarkkaa pohjaa ei ymmärtääkseni tiedetä, mutta sen uskotaan olevan sekoitus 3 Fonteinenin omaa lambicia sekä Boonin ja Lindemansin lambiceja (3 Fonteinen Oude Geuze ei ymmärtääkseni ole koskaan valmistettu pelkästään panimon omasta oluesta – nämä erikoisjulkaisut pullotetaan 3 Fonteinen Cuvée Armand & Gaston -nimen alle).

Oluella on tumma, kirkas ja selkeästi hyvin kehittynyt meripihkanoranssi väri sekä suuri, mutta hyvin lyhytaikaiseksi jäävä valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on kehittynyt, hieman oksidatiivinen ja uskomattoman moniulotteinen; oluelle hyvin epätyypillisestä aromimaailmasta erottuu murjottua omenaa, satulanahkaa ja tallintausta, hieman ruohoisen vihertävää sävyä, kevyttä oksidatiivista pähkinäisyyttä, hillittyä ruosteista rautaisuutta, hentoa brettan tuomaa laastaria ja ujo vivahde märän koiran hajua.

Suussa olut on hapan, raikkaan rapsakka ja melko kevytrunkoinen, mutta makumaailmaltaan todella intensiivinen ja vaikuttavan moniulotteinen. Makumaailmasta erottuu nahkaista brettaa, hapanta sitruunavetoista sitruksisuutta, hieman maamaisia piirteitä, kevyttä murjottua omenaa, hentoa fenolista mausteisuutta ja etäistä tallisuutta. Vaikka oluen kuplat ovat pehmenneet varsin pehmeiksi ja harvoiksi, on karbonaatio silti pitänyt vallan hyvin, eli korkki ei ole selvästikään päässyt pettämään puolessatoista vuosikymmenessä.

Oluesta jää lopuksi suuhun erittäin raikas, intensiivinen ja tuntuvan hapan jälkivaikutelma sekä valloittavan pitkä jälkimaku, jossa häilyy niin makeampia sokeroidun sitruunan kuin kirpeämmän greippisyyden sävyjä sitrushedelmistä, hieman maamaista funkia, kevyttä viheromenaista rapsakkuutta, hillittyä lantaista brettaisuutta ja ujon oksidatiivista omenankotaisuutta.

Kokonaisuutena tämä gueuze on uskomattoman vaikuttava esitys; 16 vuoden ikäisenä se on sekä vanhin lambic että todennäköisesti vanhin olut, jota olen kuunaan maistanut, mutta ikäisekseen olut on silti hämmentävän nuori. Mitenkään nuorekkaaksi olutta ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta olisi voinut helposti kuvitella oluen väsähtäneen tai jopa kuolleen puolessatoista vuosikymmenessä, kun tavan olut saattaa olla pelkkää homeista leipää parin vuoden jälkeen, mutta ei. Edes kuplatkaan eivät olleet päässeet pakenemaan. Vaikka ikä rupeaakin jo aromimaailmasta erottumaan, ei olut vaikuta millään lailla olevan matkalla alaspäin – päin vastoin, en ihmettelisi, jos olut onnistuisi vielä jatkamaan kehitystään tästä ylöspäin!

Tämä kyseinen pullo tuli aikanaan bongattua Puotilan (ja mahdollisesti koko Suomen) hienoimman juottolan, Pikkulinnun, vanhempien pullojen kaapista. Vaikka oluella oli ihan kohtalaisesti hintaa muihin tuolla hetkellä tarjolla oleviin pulloihin nähden, ei ollut vaikeaa tajuta tarjolla olevan tilaisuuden ainutlaatuisuutta, joten tämä kyseinen pullo lähti melko lyhyeksi jääneen palaveerauksen päätteeksi porukallamme jaettavaksi. Asia tuskin on jäänyt kaduttamaan ketään paikalla ollutta pullon jakajaa.

Lyhyesti: Uskomattoman vaikuttava ja ikäisekseen edelleen todella hienossa tikissä oleva gueuze.

Arvio: Täydellinen – vaikkei olut ihan jokaiselta hiuksenhienolta osa-alueeltaan olekaan aivan täydellinen, on tämä olut laadullisesti niin täysin omassa luokassaan, että on vaikea kuvitella minkään muun pääsevän samalle tasolle. Ainutlaatuinen esitys.

Hinnan (40,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

11.7.17

Founders Dark Penance

Founders Dark Penance Imperial Black India Pale Ale
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Yhdysvallata
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal, Midnight Wheat
  • Humala: Centennial, Chinook
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,70e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Arvioita Foundersin oluista näkyy täällä blogin puolella melko taajaan; tämä johtuu siitä, että meikäläisellä on tapana napata aina uusi Foundersin olut mukaani kun sellainen tulee vastaan. Ei ole siis syytä odottaa, että Founders-arviot loppuisivat ainakaan tähän olueen!

Lokakuussa 2014 lanseerattu ja Imperial Black India Pale Aleksi tituleerattu Dark Penance on Foundersin uusimpia lisäyksiä valikoimiinsa, joskin olut on tainnut jäädä kertaluontoiseksi tai lyhytaikaiseksi eräksi, sillä olutta ei löydy sen enempää Foundersin kuin Alkonkaan sivuilta. Pohjana oluessa on tuhti kristallimaltailla saatu, vahvuudeltaan 8,9% vahvuinen runko, johon on lisätty paahdettuja vehnämaltaita juuri sen verran, että olut on saatu väriltään mustaksi. Panimon mukaan katkeroita oluessa on 100 IBU ja tämän meikäläisen (viime keväänä nautitun) oluen parasta ennen -päiväys on 14.7.2016 – mitenkään erityisen tuoretta olut ei siis liene korkkaushetkellä ollut.

Väriltään olut on erittäin tumma, lähes läpinäkymättömän, mutta samalla kirkas mahonginruskea. Lasiin kaadettaessa oluelle muodostuu melko runsas, maitokahvinruskea ja kuohkea vaahtolakki, joka jättää tiivistä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksun yleisvaikutelmassa on aromaattista IPA-humalointia kohtalaisen paahteisella pohjalla: nokkaosastolla tuntuu humalaista sitruksisuutta ja ruohoa, nallekarkkia, männynneulasta, kärähtänyttä tummaa mallasta, tummapaahtoista kahvia, kevyttä mämmiä ja hentoa maamaisuutta.

Suussa tämä täyteläinen olut on klassiseen IPA-henkeen tuntuvan katkeroinen, minkä lisäksi humala tuo kokonaisuuteen greippisyyttä ja kevyttä ruohoisuutta. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vähemmän IPA-maiseen henkeen mausteisen maltainen, espressoinen, jälkiuunileipäinen ja kevyen salmiakkinen, minkä lisäksi kokonaisuudesta erottuu ujoa tunkkaista maamaisuutta. Yleisilmeestä erottuu myös makeampaa karamellista maltaisuutta, mutta tuntuva humalointi pitää kokonaisuuden hyvin kuivakan tuntuisena. Yleisilmettä sävyttää todella pieni ja pehmeän kermainen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu espressoa, paahdettua jälkiuunileipää, kärtsäistä mallasta, hillittyä greipinlihaa, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa saippuaista humalointia. Oluesta jää suuhun melko lämmin ja voimakkaan paahteinen jälkivaikutelma, jossa kärtsäinen karvaus ja humaloinnin bitteri kantavat erittäin pitkään.

Black IPA -skenessä Dark Penance tuntuu olevan melko vahvasti paahteisen pään edustaja, mutta onneksi myös melko selvästi DIPA-settiä melko tuntuvan humalointinsa vuoksi, joten kaipa olut on ihan nimensä veroinen – Imperial Black IPA. Tällaisen tyylin faneille olut on varma nakki, sillä kyseessähän on Foundersin tyyliin kyllä oikein mainio ja hyvin tehty laatuolut, mutta itse en kuitenkaan oikein lämpeä tälle. Oluessa paahdetta on sen verran, että se tahtoo tuoda mieleen automaattisesti tummemmat stoutit ja portterit, ja Founders on yksinkertaisesti niin kova luu näiden oluttyylien tuottajana, ettei Dark Penancella ole oikein jakoa niitä vastaan. Tämä on kyllä vaikuttava, järeä tupla-Black IPA, mutta se ei onnistu oikein tyydyttämään meikäläisen tarvetta niin IPA:lle kuin paahteiselle tummalle oluellekaan.

Lyhyesti: Varsin järeä, voimakkaan paahteinen ja tuntuvan katkera tupla-Black IPA. Iso outolintu, joka on hieman turhan paahteinen Black IPA:ksi ja hieman turhan katkera jenkkiportteriksi.

Arvio: Hyvä – iso ja robusti esitys, joka on sellaisenaan varsin vaikuttava tapaus, mutta joka loppupeleissä ei onnistu vakuuttamaan aivan täysin meikäläistä Black IPA:na.

Hinnan (5,70e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

8.7.17

Bryggeri Sofia Imperial Stout

https://www.alko.fi/tuotteet/761724/
Bryggeri Sofia Imperial Stout
  • Valmistaja: Bryggeri Helsinki
  • Tyyppi: Olut, Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
  • Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

6.7.17

Omnipollo Magic Number III Protein Shake IIPA

Omnipollo Magic Number III Protein Shake Imperial IPA
  • Valmistaja: Omnipollo
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale / Erikoisuus, maustettu olut
  • Maa: Ruotsi
  • Alue: Tukholma
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,40e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta: Omnipollo nimittäin on kaikista maailman pienpanimoista kyllä yksi käsittämätön outolintu. Panimolta tulee vähän väliä ulos toinen toistaan käsittämättömämpiä erikoisoluita, joissa yhdistellään täysin olueen liittymättömiä raaka-aineista mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla ja – toisin kuin niin monella muulla pienpanimolla – nämä oluet toimivat erittäin usein hämmentävän hyvin! Olen jo pikku hiljaa hyväksynyt sen, että voin hommata käytännössä minkä tahansa Omnipollon ilman suurta pelkoa siitä, että olut olisi katastrofi. Tästä syystä en miettinyt silmänräpäystä kauempaa, kun Saveur Bière -nettikaupassa vastaani tuli Omnipollon "proteiinipirtelö-DIPA". Jahas, vai että sellaista, ostoskoriin vaan.

Kyseessä on siis Double IPA tai Imperial IPA, kumpaa termiä haluaakaan käyttää, jonka mallaspohjasta löytyy ohraa, vehnää ja kauraa (näistä jälkimmäisin hieman harvinaisempi IPA-puolella). Oluen tekee "proteiinipirtelöksi" se, että oluen sekaan on heitetty sekaan reippaasti heraproteiinia. Tottakai.

Tämä meikäläisen pullo tuli testattua keväällä 2016 ja parasta ennen -päiväys oli 10.11.2016, eli vielä kohtalaisen tuoretta tavaraa oli arviohetkellä.

Oluella on samean utuinen, harmaan kellervä väri – nyt ei voida puhua mitenkään erityisen houkuttelevan näköisestä tuotteesta. Kaadon myötä oluen ylle kohoaa melko runsas mutta suht nopeasti laskeutuva vitivalkoinen vaahto, joka jättää reilusti pitsiä lasin reunoille.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu kypsän sitruksista IPA-humalointia, makean leivonnaismaisena tuoksuvaa maltaisuutta ja vähän imelänä tuoksuvaa kermaista laktoosisuutta. Toisaalta tuoksusta tunnistaa heti, että kyseessä on IPA, mutta toisaalta tuoksu on varsin erikoinen.

Suussa oluella on täyteläinen, kohtalaisen makea ja runsas yleisolemus. Makumaailmassa tuntuu olevan paljon kaikkea, eikä pelkästään ihan tyypillisimpiä oluen aromeita: erikoista keltaista hedelmämössöä, puuroisuutta, herajuomaa, kermaa, jauhoista leivonnaismaisuutta, kevyttä aprikoosia, hennosti makeaa sitrushedelmämarmeladia ja ujon tunkkaista hiivaisuutta. Kokonaisuutta sävyttää hyvin hento ja pehmoinen, jopa puoliolematon hiilihappo, sekä melko maltillinen katkero. Oluella on suorastaan muhkea ja samettisen pehmeä suutuntuma.

Makeahkossa jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, kermaleivosta, appelsiinia, heraa, melko runsasta hiivaisuutta, kevyttä papaijaa ja aavistus alkoholin (8%) makua. Suuhun jää varsin pitkä, makeaan taittuva, pehmeähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

Oluesta jää kokonaisuutena todella hämmentävä fiilis. En ole kyllä varma tällä kertaa siitä, että tykkäänkö. Elämyksenä olut on kyllä mielenkiintoinen, mutta loppupeleissä olut ihan rehellisesti tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: herajuoman ja DIPA:n epäpyhä ristisiitos. Molemmat tuntuvat kokonaisuudessa melko selvästi, eivätkä ne tunnu aivan sopivan yhteen – vähän kuin ajatus ruispuurosta ja hernekeitosta sekaisin. Olut on, kuten Omnipollon oluet hyvin usein, varsin erikoinen ja omintakeinen, mutta tällä kertaa ei niin onnistunut. Näköjään se on sittenkin mahdollista, että Omnipollokin joskus epäonnistuu. Mutta nostan hattua panimon kavereille ennakkoluulottomasta toiminnasta!

Ja kukaties tämmöinen DIPA-herajuoma-blendi voi jopa maistua jollekin raavaalle punttisalihenkilölle, jonka on käytävä nostamassa rautaa vielä perjantai-iltana töiden jälkeen mutta päästävä silti vielä punttisalifiiliksiin treenin jälkeen?

Lyhyesti: Herajuoman ja DIPA:n yhdistelmä, joka maistuu yhtä kummalliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuukin. Ei niitä Omnipollon onnistuneimpia tuotoksia.

Arvio: OK – olut ei varsinaisesti ole huono tai pahanmakuinen, joten negatiivista arvosanaa se ei mielestäni ansaitse. Se on vain niin erikoinen, että tällä kertaa nautittavuus tai juotavuus ovat jääneet erikoisuudentavoittelun jalkoihin.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

2.7.17

Thornbridge St. Petersburg

https://www.alko.fi/tuotteet/915496/
Thornbridge St. Petersburg Imperial Russian Stout
  • Valmistaja: Thornbridge
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Englanti
  • Alue: East Midlands, Derbyshire
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 5,99e (Kesäkuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Jos pari takuuvarmaa luottopanimoa Brittein saarilta pitäisi nimetä, tulisivat varmasti mieleeni ensiksi Thornbridgen ja Fuller'sin nimet. Nämä panimot eivät yleensä tee maailman persoonallisimpia ja erikoisimpia oluita, vaan keskittyvät ennemmin tuottamaan luotettavia, tasapainoisia ja kovatasoisia perusoluita – sellaisia, joita ei ehkä ajattele ensimmäiseksi silloin, kun etsii jotain erikoisempaa, mutta joihin voi luottavaisin mielin turvautua, kun tarvitaan jotain takuuvarmasti laadukasta ja maukasta tavaraa.

St. Petersburg on Thornbridgen Imperial Stout, jota on saanut Suomesta vuosikausia hyvinvarustettujen kaljakuppiloiden kaapeista, mutta jonka päätymistä Alkon valikoimiin ja kotioloissa nautiskeluun saatiin odottaa aina vuoden 2016 alkuun asti. Meikäläisen pullo (joka tuli testattua noin vuosi sitten, keväällä 2016) oli parasta ennen -päiväykseltään 18.11.2017, eli vielä kirjoitushetkelläkin oluella olisi ollut reilusti käyttöikää jäljellä. Ja kun imperial stouteista on kyse, ovat nuo parin vuoden päiväykset vielä melko konservatiivisia arvioita – parhaat kun kykenevät säilymään hyvin säilytettyinä kellarissa vielä tuplasti kauemminkin! Vääntöä volttipuolella tästä oluesta löytyy 7,4%, mikä on loppupeleissä melko maltillisesti IRS-tyyliä edustavalle oluelle.

Ulkonäöltään olut on hyvin tumman, käytännössä läpinäkymättömän punaruskea. Sen vaalean harmaanbeige vaahtolakki on pitkäkestoinen, melko runsas ja jättää kevyesti pitsiä lasin reunoille.

Varsin paahteisessa tuoksussa tuntuu mämmiä, paahteista mallasta, kevyttä pähkinäisyyttä, hentoa kahvinporoa ja ujoa lakritsia.

Suussa olut on täyteläinen, muttei mitenkään massiivinen tai erityisen makea, mikä ei ole aina itsestään selvää imperial russian stout -nimen alla kulkeville oluille. Suht kuivakassa makumaailmassa tuntuu päällimmäisinä piirteinä tuhkaisuutta, paahteista marrasta, maustepippuria ja kevyttä lakritsia, taustalle jättäytyy hentoa jälkiuunileipää, maltillista ja yrttisen karvasta katkerohumalaa, hentoa sitruksisuutta ja aavistus palvikinkkuista savuisuutta.

Kuivakka ja katkera jälkimaku on keskimakua selvemmin humalavoittoisempi: yleisilme on melko voimakkaan greippinen, paahteinen ja katkeroyrttinen, taustalla tuntuu myls hillittyä jälkiuunileipäisyyttä ja hentoa tuhkaisuutta.

Pähkinänkuoressa Thornbridgen St. Petersburg on suht anteeksipyytelemätön, tiukahko, kuivakka ja paikoin jopa aavistuksen IPA-mainen imperial stout, joka ei lämmetessäänkään sorru pehmeään makeuteen, vaan murjoo varsin ronskein ottein menemään paahteista turpasaunaa. Vaikka oluessa on reilummin katkerohumalaa, ei se silti myöskään päädy edustamaan modernia, humalavetoista American Porter -skeneä, vaan tässä mennään silti selkeästi mallas edellä – sitä on vain sen verran reilusti oluessa, että se kantaa myös tuhdimman humalakattauksen.

Yleisesti St. Petersburg on siis tyypillistä tyylilajin edustajaa kuivempi, kevyempi ja jopa positiivisesti ikävämpi tapaus: se ei ole varsinaisesti "kiva" olut, minkä vuoksi se onkin varsin kiva. Tämä olut siis ei ole kiltti eikä se kosiskele, mutta tarjoaa varsin mukavasti nautiskeltavaa hieman armottomampien, kärtsäisempien ja robustimpien stoutien ystäville.

Lyhyesti: Muhkeampia ja makeampia imperial russian stouteja tiukempi, kärtsäisempi ja kuivakampi esitys mukavan rujolla ja särmikkäämmällä otteella.

Arvio: Tyylikäs – mukava, robusti tapaus, joka kuitenkin muistuttaa tyyliltään enemmän klassista paahteista portteria kuin tyypillisesti vahvempia ja rehevämpiä imperial russian stouteja. Ei ehkä kaikkein tyylipuhtain lajinsa edustaja, mutta kelpo mörssäri joka tapauksessa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

13.5.17

Amager Chad, King of the Wild Yeasts

Amager Chad, King of the Wild Yeasts Farmhouse Pale Ale
  • Valmistaja: Amager Bryghus
  • Tyyppi: Olut, Saison / Wild Ale
  • Maa: Tanska
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina
  • Maltaat: Carapils, kauralastu, kauramallas, pilsner
  • Humala: Amarillo, Citra, Mosaic, Simcoe
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,90e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Nyt vuorossa Saveur Bière -nettimyymälästä bongattua kuriositeettikamaa!

Amager on rajautuneella otoksella päätynyt meikäläisen silmissä varsin kovaksi tanskalaispanimoksi – tosin onhan siellä muitakin kovia nimiä, erityisesti Mikkellerin hallitessa yli muiden, mutta Amager sentään on ihan oikea, omalla panimolla varustettu panimo, eikä ilman omia laitteita toimiva kiertolaispanimo, joita maasta tuntuu löytyvän varsin kiitettävästi.

Chad, King of the Wild Yeasts on melkoinen erikoisuus, sillä sitä ei löydy edes Amagerin omilta kotisivuilta. Kyseessä on siis Amagerin ja yhdysvaltalaisen Crooked Stave -panimon pääjehu Chad Yakobsenin kanssa yhteistyössä tehty "farmhouse pale ale". Ymmärtääkseni Amager on vastannut muuten oluen reseptiikasta, jolloin pohjalla toimii reilulla kädellä humaloitu, moderni pale ale, mutta olut on kokonaan käytetty brettalla, eli brettanomyces-villihiivalla, jonka suhteen Chad Yakobsen on jonkinlainen pienpanimopuolen pioneeri ja guru. Lopputuloksena on olut, joka on pullon takaetiketin mukaan bretty beer hopped to hell. Meikäläisen pullo on batchia 1102, parasta ennen -päivämäärä on 07/2016 ja voltteja löytyy 5,0%. Olut kyllä tuli nautiskeltua riittävän ajoissa ennnen parasta ennen -päiväystä, eli n. vuosi sitten keväällä.

Oluella on pale alelle tyypillinen, lähes täysin kirkas, hennosti neonvihreään taittuva sitruunankeltainen väri. Kaadon myötä oluen ylle syntyy varsin runsas, tiivis, lähes kylpyvaahtoisesti kupliva ja väriltään valkea vaahtolakki.

Aivan ensimmäiseksi tuoksusta löytyy trooppista IPA-humalointia ja fiilikseni ovat sen myötä hiema "äh". Nopeasti nenäni kuitenkin alkaa havaita seasta myös hillityn nahkaisia, hieman maanläheisiä ja likaisia – jopa kevyen sontaisia, etäisen huussisia ja aavistuksen biojäteastiamaisia – piirteitä. Kuin kukkia ja sitrushedelmiä ulkohuussissa! Yleisilmeeltään oluella onkin suorastaan hämmentävän saumaton tuoksu, jossa yhdistyy aromaattinen, kypsän sitrushedelmäinen humalointi melko rustiikkiseen saisonmaisuuteen. Kaiken kaikkiaan varsin charmantti tapaus!

Suussa oluen yleisvaikutelma on kepeä, kuiva ja rapsakka – niin voimakkaasti nipistelevän ja kestävän hiilihapon kuin melko rohkean (muttei kuitenkaan aivan IPA-tasoisen) humaloinnin osalta. Makumaailmasta löytyy viljaisuutta ja hapahkoa vehnäisyyttä (muttei kuitenkaan hapanoluiden hapokkuutta, sentään), hillittyä kukkaisuutta, hillittyä ruohoa, saisonmaista maamaisuutta, mausteisuutta ja kevyttä likaisuutta – tuoksun aromimaailman törkeydeltä sentään vältytään ja kokonaisuus muistuttaakin lähinnä hieman modernisoitua Orvalia. Kepeänpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta olut ei vaikuta mitenkään ohuelta tai vaatimattomalta.

Jälkimaussa pääosaan nousee melko voimakkaan saippuaisena tuntuvat katkerot, valkoinen, karvas sitruunanliha, kevyt brettainen nahkaisuus ja hento saisonmainen maanläheisyys.

Pähkinänkuoressa Chad on varsin kiva ja mielenkiintoinen yhdistelmä brettaa ja rapsakkaa humalointia – tyylillisesti olut on melko erilainen kuin Chadin muut Crooked Stave -oluet, mutta reilun brettaisuuden vuoksi olut on myöskin hyvin erityyppinen kuin mikään Amagerin olut. Tuoksu oli selkeästi makua luonteikkaampi ja omasta mielestäni siksi myös parempi, joskin voin hyväksyä vastakkaisia mielipiteitä niiltä, jotka eivät näin funkyja aromeja kestä. Vaikka makupuoli menikin enemmän hieman geneerisen saisonin tai Orval-kloonin suuntaan, kokonaisuus pysyi silti pitkälti positiivisen puolella ja viinistä jäi varsin mainio fiilis. Toivottavasti Amagerille jäi tästä kollaboraatiosta jotain sellaista uutta opittua hihaansa, jota voisi nähdä myöhemmissä panimon omissa oluissa!

Lyhyesti: Brettainen pale ale, reilusti humaloitu Orval-klooni tai modernimpi farmhouse saison. Mikä tämä olut sitten onkin, on se varsin kiehtova ja maukas tuttavuus!

Arvio: Erittäin hyvä – yleensä brettaa näkee ensisijaisesti joko vanhanaikaisissa tai muuten vain omituisissa oluissa, harvemmin tällaisissa moderneissa pale aleissa ja vastaavissa oluttyyleissä. Tällä oluella Amager ja Chad Yakobsen kuitenkin osoittavat näppärästi, että bretta toimii näissäkin olosuhteissa varsin näppärästi, tuottaen mielenkiintoisia ja persoonallisia oluita.

Hinnan (5,90e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

24.4.17

Pyynikin Black IPA

https://www.alko.fi/tuotteet/761524/
Pyynikin Black IPA
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa
  • Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
  • Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

1.4.17

Crooked Stave St. Bretta Autumn 2014

Crooked Stave St. Bretta Autumn Batch 5 2014
  • Valmistaja: Crooked Stave
  • Tyyppi: Olut, Saison / American Wild Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Vuonna 2011 Coloradossa toimintansa aloittanut Crooked Stave on äärimmäisen lyhyessä ajassa noussut ns. American wild ale -liikkeen huipulle. Vielä muutama vuosi sitten tämä "bretta-guru" Chad Yakobsonin lähinnä tynnyrikypsytettyihin, "vaihtoehtoisilla hiivoilla" käytettyihin oluihin keskittynyt amerikkalaispanimo oli melko tuntematon tapaus kotikaupunkinsa Denverinsä ulkopuolella, mutta nyt siitä on tullut yksi Belgian ulkopuolisen villihiivaolutskenen kirkkaimmista tähdistä, jonka nimi pomppaa esiin milloin missäkin yhteyksissä. Esimerkiksi täällä meikäläisenkin blogin puolella on arvioitu tätä ennen jo yksi Crooked Staven olut.

Tällä kertaa vuorossa on ainoastaan brettanomyces-hiivallaa eli "brettalla" käyttetty olut, St. Bretta. Crooked Stave valmistaa St. Brettasta eri versioita, mm. kausiversioita, joista talvinen on tuhtia ja tummaa, keväinen ja kesäinen kepeitä ja raikkaita ja tämä nyt arvioitava syysversio siltä väliltä. Oluet yleensä maustetaan jollain kauden hedelmillä ja tämä Autumn-versio on saanut makua napa-appelsiineista. Oluen käyttämisessä on käytetty ainoastaan brettaa, ei lainkaan oluthiivoja, ja olut en sekä käynyt että kypsynyt vanhoissa, tammisissa foeder-sammioissa. Olut on erää #5 ja voltteja löytyy 5,5%. Pullo tuli testattua melko lailla tasan vuosi sitten, keväällä 2016.

Oluella on siideriä muistuttava, meripihkaisen punaruskea väri sekä matalaksi jäävä ja varsin ketterästi katoava valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu leikattua ruohoa, selkeästi orvalmaiseen taittuvaa funkia, kevyttä sitrusta, hentoa hevosen persettä, ujoa maamaisuutta ja aavistus päivän ajan kulhossa makoillutta, nahistunutta popcornia.

Oluen makupuoli on kuiva ja rustiikkinen; sieltä kyllä löytyy brettaista likaisuutta, maata ja hentoa lantaa sekä aavistus olkia ja hieman hedelmistä tulevaa sitruksista makeutta, mutta ei brettaan yleensä yhdistettyä nahkaa tai varsinaista selkeää sontaisuutta. Kokonaisuus on hieman kirpeähkö muttei kuitenkaan varsinaisesti hapanoluiden henkeen – bretta kyllä saattaa tuottaa käydessään pieniä määriä happoja, muttei kuitenkaan hapanoluiden valmistuksessa käytettyjen pediococcus- tai lactobacillus-maitohappobakteereiden verran. Katkeruus on oluessa lähinnä olematonta.

Jälkimaussa tuntuu brettaista maamaisuutta, maatalon lantaisia vivahteita, hieman valkohomejuuston kuoren homeisuutta ja hentoa sitruksisuutta. Suuhun jää vivahteikas, melko pitkä ja positiivisella tavalla likaisen aromikas jälkimaku.

Kokonaisuutena Crooked Staven ainoastaan brettalla käytetty syysolut on vallan kiva, tasapainoinen ja mukavan rehellisen brettainen olut, joka myös osoittaa, ettei 100% bretta tarkoita automaattisesti 100% funkia. Kokonaisuus on melko selkeän saisonmainen ja sitä sävyttää erityisesti Orvalin ja Saison Dupontin mieleeni tuovat piirteet, mutta näihin klassikko-oluisiin verrattuna St. Bretta ei ole niin moniulotteinen – sen sijaan olut on kyllä juurikin sitä, mitä etiketti lupaa. Puhdaspiirteisiin ja sisäsiisteihin oluisiin tottuneelle tämä kuriositeetti voi olla turhan jyrkkä esitys, mutta olut on passelia siemailutavaraa kaikille brettaisten oluiden ystäville!

Lyhyesti: 100% brettalla käytetyksi olueksi yllättävän siisti ja maltillinen "wild ale" tai höpö-saison hieman Orvalin tai Saison Dupontin henkeen.

Arvio: Tyylikäs – Orvalin tai Saison Dupontin tasoiseen persoonalliseen eleganssiin ei ylletä, mutta olut on riittävän persoonallinen ihan fiilistelykäyttöön. Hintaa pullolla on kohtalaisen paljon, mutta rahalle saa kyllä vastineeksi varsin mukavan maalaista, mutta silti sopivan hienoviritteistä vivahteikkuutta.

Hinnan (8,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

21.3.17

Pyynikin Bourbon Imperial Stout

https://www.alko.fi/products/767224/
Pyynikin Bourbon Barrel Aged Imperial Stout
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa, Tampere
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)

Kävipä tässä päivänä eräänä niin, että kotiovelleni kiikutettiin lahjuspulloja suoraan Tampereelta, Pyynikin käsityöläispanimolta. Aikanaan panimon mainio Vahvaportteri iski varsin kovaa ja muutama muukin kovatasoinen olut on tuulut Pyynikiltä tarkastettua. Viime aikoina Pyynikin meininkiä on kuitenkin tullut seurattua hieman vähemmän aktiivisemmin, enkä voi väittää etteikö panimon huhutut heittelyt tuotteiden tasalaatuisuudessa olisi voineet vaikuttaa ostokäyttäytymiseeni. Nyt kun kuitenkin pulloja tarjoutui ihan näin helposti arvioitavaksi, ei löytynyt mitään syitä jättää panimon nykytilaa tarkastamatta. Ja ihan mielelläänhän näitä oluita myös lähtee ihmettelemään, sillä Pyynikin Imperial Stout on kerännyt ihan kiitettävästi kehuja ja panimon Vahvaportteri myös aikanaan osoitti Pyynikin hallitsevan tummemman väriset oluet varsin kiitettävällä otteella. Siis korruptiopullosta korkki auki ja menoksi!

Testattavasta olutkolmikosta (Bourbon IS, Black IPA, Ruby Jazz Ale) mielenkiintoisin oli ehdottomasti tämä nyt arvioon asti päätynyt Bourbon Imperial Stout, joka näkyi myös Alkon tämän kevään pienpanimokattauksessa. Kyseessä on siis todella järeä (peräti 13%) stout, joka on muhinut sopivaksi katsotun ajan tammitynnyreissä, jotka on hommattu suoraan bourbontislaamolta (Heaven Hillsiltä, ymmärtääkseni). Netissä on liikkunut sellaista tietoa, että olutta ei olla valmistettu vain yhtä erää, vaan tynnyreitä olisi tyhjennelty ja täytelty hieman solera-tyyliin, eli tarkkaa tynnyröinnin kestoa oluella ei ole, vaan kypsyttelyn pituus riippuu ihan siitä, mitä oluterää pullo sattuu olemaan. Tietoa oman pulloni erästä tai kypsyttelyn kestosta ei ole, mutta parasta ennen -päiväys on parin vuoden päähän, eli 03/2019.

Oluella on yllätyksettömästi öljyisen pikimusta, täysin läpinäkymätön väri. Varovaisella kaadolla ei tahdo muodostua vaahtoa ollenkaan, mutta kun vähän rohkeammin kippaa menemään, saa olut suorastaan paksun, tiiviin ja kohtalaisen pitkäkestoisenkin, väriltään kellervän ruskean vaahtohatun.

Lasista suorastaan vyöryy äärimmäisen tuhti, makea ja voimakkaan bourboninen tuoksu, jossa tuntuu tyylilajia peilaten odotetusti vahvasti makeaa, aromaattista amerikkalaista tammea, karamellia, valkoista suklaata, kevyttä vaniljaa, hillittyä mokkaa, hentoa lakritsia ja ujoa kinuskia.

Olut on kohtalaisen (muttei kuitenkaan erittäin) täyteläinen, runsas, hieman makeaan taittuva ja melko voimakkaan bourboninen suussa. Makumaailmassa tuntuu vahvaa lakritsia ja vaniljaa, makean puisevaa amerikkalaista tammea, suklaavanukasta ja -siirappia, mokkaa, kevyttä espressoa, hentoa maitosuklaata, ujoa tervaa ja aavistus paahtimessa kärähtänyttä leipää muistuttavaa paahtomallasta. Vivahteita siis löytyy ja runsaasti: sekä paahteinen stout-puoli että tynnyrin bourbonmaisuus ottavat mittaa toisistaan melko tasaväkisinä, mutta lasin edetessä bourbon-puoli kyllä tuntuu ottavan sellaista etukenoa ottelussa, että rupeaa mietityttämään onko kaikki oluen piirteet pelkkää tynnyriä, vai mahtaako itse tislettä jäänyt tynnyrin pohjalle? Tämä kyllä selittäisi niin oluen mörssärimäistä bourbonisuutta kuin yhtä lailla jyrkkää vahvuutta. Oluen hyvin hento, lähes olematon hiilihappo korostaa oluen öljyistä ja kermaisen pehmeää suutuntumaa.

Erittäin pitkä ja kohtalaisen voimakas jälkimaku on hyvin pitkälti keskimaun kaltainen: yleisilmettä hallitsevat voimakkaan puisevan tammiset, vaniljaiset ja kinuski-karamellisen bourboniset piirteet, kun taas myöhemmin kuvioihin saapuvat paahteisemmat piirteet ryhtyvät taittamaan kokonaisuutta lakritsiin, kevyen tervaisuuteen, hillittyyn maitosuklaaseen ja hentoon kärtsäisyyteen. Makea, melko lämmin, vivahteikkaan tamminen ja kohtalaisen paahteinen jälkivaikutelma on varsin tuhti ja viipyilevä. Katkerot tulevat nyt vasta aivan loppuliu'ussa kunnolla esiin, taittaen kärtsäisiä piirteitä kohti pippurista mausteisuutta.

Juupati juu, onhan tämä kyllä melkoisen jyhkeä supermörssäri millä tahansa mittarilla mitattuna. Olut ei erikoisesti ole niin äärimmäisen konsentroitunut ja pureksittavan paksu, mitä yleensä tämäntyylisiltä ja vahvuisilta voisi odottaa, mutta silti kokoa ja makua kyllä riittää ja runsaasti. Tammikammoisille olutta nyt ei voi suositella, koska tammivetoinen bourbonmaisuus on ehdottomasti oluen hallitsevin piirre – erikoista kyllä näissä tynnyristouteissa on se, että vaikka itselleni voimakkaan tammiset viinit eivät uppoa lainkaan, tämmöiset voimakkaan tammiset oluet toimivat oikein mainiosti.

Tämmöisessä kolmanneslitran lestissä meni ihan hyvä tovi yksin tyhjennellessä, kiitos oluen tuhdin yleisolemuksen ja reippaan prosenttilukeman, joten on hyvä todeta, että tämä on myös varsin sopiva ja riittoisa pullo jaettavaksi parille hengelle; makeutensa puolesta olut sopii mainiosti jälkiruoaksi joko suklaavetoisten jälkiruokien kumppanina tai ihan vain niiden korvikkeena.

Lyhyesti: Manselaisen pienpanimon äärimmäisen voimakkaan bourboninen, runsasmakuinen ja vivahteikas superstout. Kaikin puolin varsin jyhkeä esitys.

Arvio: Erinomainen – erittäin vahvan bourbonvetoinen monsteristout, jonka tuoksusta tulee vahvasti mieleen viinitalo Torresin tynnyrihuone.

Hinnan (8,71e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

7.3.17

Rodenbach Rosso

Rodenbach Rosso
  • Valmistaja: Rodenbach
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red / maustettu olut
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Roeselare
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,99e (Maaliskuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Perinteisiin flaamilaisiin hapanoluisiin erikoistunut belgialainen Rodenbach on ollut meikäläisen lempipanimoita siitä asti, kun Rodenbach Vintage rokkasi maailmani ensimmäisen kerran. Tästä syystä allekirjoittaneella on melko matala kynnys testailla uusia panimon oluita aina silloin kun niitä tulee vastaan.

Edellisen kerran uutta Rodenbachia – eli tätä nyt syynissä olevaa Rossoa – tuli noin vuosi takaperin vastaan Kampin K-Supermarketin oluthyllyillä, missä oli juuri parasta ennen -päivämääränsä (9.3.2016) viimeisiä päiviä hätyyttelevä kappale myynnissä alennettuun hintaan. Koska olut tuskin oli paranemassa enää mihinkään, tuli se testattua hyvin ketterästi ostopäätöksen jälkeen.

Rosso on siis Rodenbachin uusi kötöstely, jolla todennäköisesti yritetään kosiskella nuorempia ja enemmän siidereistä ja limuviinoista kuin hapanoluista kiinnostunutta yleisöä – mutta pitämällä silti klassinen belgiolut raaka-aineena. Pohjaolut on sekoite 2 vuotta tammisammioissa kypsytettyä Rodenbachia (hapanta) ja tuoretta, vastapantua Rodenbachia (kepeää ja raikasta). Aluksi tässä sekoitteessa maseroidaan hapankirsikoita, karpaloita ja vadelmia, minkä jälkeen olut makeutetaan näiden samojen marjojen ja hedelmien mehulla. Lopuksi olut suodatetaan ja pullotetaan 4% vahvuisena.

Ulkonäöltään olut on hurmaavan kirkkaan mutta hyvin syvän ja lähes läpinäkymättömän rusehtavan punainen. Kaadon myötä oluen päälle muodostuu myös hyvin pienikuplainen, tiivis ja melko kestävä, roosanvärinen vaahtokukka.

Hieman makea tuoksu on vivahteikas ja Rodenbachin persoonalliselle tyylille sopivan uskollinen: kokonaisuudesta löytyy vanhan puun aromikkuutta, kevyttä karamellisuutta ja taustalla häilyvää etikkabakteerin tuomaa, ujosti balsamicomaista volatiilisuutta. Rodenbachin makeanhapan tuoksu on yleensä luonnostaankin tietynlaista kirsikkaisuutta vihjaava, mutta tässä oluessa mehulla boostattu kypsän kirsikkainen hedelmäisyys ei vihjaile mitään, vaan hyökkää suoraan asiaan. Marjaisuutta on kohtalaisen paljon, mutta se ei tunnu onneksi millään tavalla liialliselta tai päälleliimatulta.

Suussa olut on mehulla makeutettujen limu-lambicien kaltainen, eli kohtalaisen makea, mutta matalan alkoholin puolesta ja happamuutensa ansiosta myös mukavalla tavalla kepeähkö. Oluen happamuus on jopa sitä luokkaa, että kokonaisuus on hieman kirpeä, mikä pitää balanssin yllättävän hyvin tikissä. Makumaailmasta löytyy paljon tuoksun piirteitä, eli kypsänmakeaa kirsikkaisuutta, hillittyä puisevuutta, maltillista karamellista maltainen ja kohtalaisen mansikkahilloisuuutta. Tyylinmukaisesti oluesta ei löydy humalankatkeroa ja hiilihapposektori on hyvin pientä ja pehmeää.

Oluen jälkimaku kevyesti happamankirpeä ja hieman selvemmin makeaan taittuva. Kohtalaisen pitkässä ja miellyttävän vivahteikkaasta jälkivaikutelmasta löytyy metsämansikkaa, kirsikkaa, hillittyä vadelmahilloa, hentoa vanhaa puuta ja huonekalua sekä ujon etikkaista balsamicoisuutta.

Pähkinänkuoressa Rosso on yllättävänkin maukasta, mutta ennen kaikkea mutkatonta ja helpostilähestyttävää markettihapanta. Kyllähän Rodenbachin lippulaivatuote Vintagesta jäädään kauas, eikä myöskään Rodenbach Grand Cruta lähdetä tällä haastamaan, mutta kun odotukset olivat Lindemans-Timmermans-akselin simppeleissä limu-lambiceissa, onnistui Rosso yllättämään positiivisesti! Tässä on samanlaista makeaa mehumaisuutta, mutta olut on tehty silti tyylitajuisemmin, eli sekä tyylinmukaiselle happamuudelle että pitkästä tammikypsytykestä kielivälle puumaisuudelle on jätetty sopivasti tilaa. Jopa Rodenbachin tunnusmerkki, eli maltillinen, kevyesti balsamicoetikkaa muistuttava volatiilisuus erottuu kokonaisuudesta, eli laadukasta pohjaolutta ei olla haluttu haudata makean marjamehun alle.

Rodenbach Rosso on varsinainen hapanolut apupyörillä, mutta sellaiseksi varsin tasokas esitys. Tämä ei ole millään tavalla haastava, vaan enemmänkin helppo pikku hapanolut tyyliin vasta tutustuville, mutta myös sen verran pätevä ja moniulotteinen esitys, että jopa paatunut hapan-Heikki viihtyy oluen parissa vähintään tovin ajan. Yllättävän laadukas ja mielenkiintoinen tuote tältä Belgian klassikkopanimolta.

Lyhyesti: Helppo, hauska ja huoleton versiointi klassikkopanimo Rodenbachin hapanoluesta. Makean marjainen ja matala-alkoholinen, mutta myös yllättävän tyylitajuinen maitokauppahapan.

Arvio: Hyvä – mukava pikku mehu-hapan tilanteisiin, joissa ei kaivata vakavastiotettavia hapanoluita fiilistelykäyttöön, vaan mutkatonta ja simppeliä arkihapanta siemailtavaksi.

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

5.3.17

Slaapmutske FLOSS

Slaapmutske FLOSS Flemish Old Style Sour Ale
  • Valmistaja: Brouwerij Slaapmutske
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Melle
  • Maltaat: Pils-, väri-
  • Humala: Brewer's Gold
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,10e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä olut tarttui mukaani reilu vuosi sitten Viron-reissulla piipahdettuani ostoksilla Koht-olutmyymälässä Tallinnan vanhassakaupungissa.

Oluen tuottanut panimo Slaapmutske on saanut alkunsa, kun belgialainen Dany de Smet valmistui panimokoulusta panimotekniikan insinööriksi ja alkoi työskennellä mm. Delirium Tremens -oluesta tunnetulla Huyghen panimolla. Vapaa-aikansa hän kulutti myöskin töiden parissa, eli kun hän ei ollut panimolla töissä, hän valmisti kotonaan itse kotioluita. Lopulta vuonna 2000, oluiden kysynnän kasvun seurauksena, Dany ja hänen vaimonsa Marleen päättivät julkaista oluitaan ensimmäistä kertaa kaupallisesti. Panimo sai nimekseen Slaapmutske, "yömyssy", ja oluita ryhdyttiin valmistamaan vuokrapanimo de Proefbrouwerij'lla. Vuokrapanimoa käyttämällä Slaapmutske pystyy ylläpitämään tasaisia 1400 litran panoeriä, minkä he ovat todenneet tähän asti soveltuvan parhaiten heidän toimintaansa.

Tämä "FLOSS"-oluen nimi on väännös sanasta Flemish old-style sour, joka jotakuinkin kuvaa oluen tyyliä – tämän siis pistäisi olla tyyliltään perinteistä "Flemish rediä" eli flaamin punaista hapanolutta. Olut on 5% vahvuinen pintahiivaolut, joka käytetään oluthiivan lisäksi myös brettanomyces-hiivalla, minkä lisäksi oluen valmistuksessa käytetään maltaan ohella myös ruokosokeria. Happamuutensa olut saa kypsytyksestä amerikkalaisissa tammitynnyreissä, joissa olutta happamoittavat mikrobit pääsevät tekemään temppujaan. Tämä meikäläisen pullo tuli testattua maaliskuussa 2016, mutta parasta ennen -päiväystä on päivämäärään 12/11/2017 asti, joten kestävyyttä ainakin tuntuu oluesta riittävän – mikä on kyllä bretta-käytetyille hapanoluille varsin tyypillistä!

Oluella on kaunis, kirkas, pronssisen punaruskea väri sekä kestävä ja melko runsaan kuohkea, rantahiekanvärinen ja pitsiä jättävä vaahto.

Lasista kohoaa ihastuttavan perinteikäs Flemish redin tuoksu: makeaa karamellisuutta, tunteja sitten lohkottua ja kohtalaisesti jo rusehtunutta, kypsää punaomenaa, kevyttä brettan tuomaa nahkaisuutta, hentoa pölyistä vanhaa puuta, ujo vivahde balsamiviinietikkaa ja pieni aavistus rautaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen, kehittynyt, puiseva ja hennon rusehtavan omenainen maku, joka on Flemish rediksi yllättävän kuiva – nämä oluet kun yleensä tuppaavat olemaan tyyliltään hieman makeampia. Kielellä pyörii pähkinäisyyttä, kuivakkaa ja hennon karamellista mallasta, ujoa rusehtavaa omenaa, hentoa puuta, nahkeaa tummaa hedelmää ja aavistus vahamaisuutta. Ryhtiä tuovat kohtalaisen hillitty (20 IBU) katkero ja varsin pieni sekä pehmeä hiilihappo. Happamuuttakin löytyy, mutta melko maltillisesti ja lempeästi – tämä olut ei ole siis mitään poskiinpureutuvaa akkuhappoa, vaan melko aloittelijaystävällistä tavaraa. Lähinnä maun kepeys ja kuivuus yllättävät makean tuoksun jälkeen. Yleisilmeeltä löytyy hieman hillittyä, mutta omaa silti mukavaa, ujohkoa kompleksisuutta.

Hieman hapahko ja kevyehkö jälkimaku on maultaan kevyen maltainen, hillitysti rusehtavan omenainen ja hennon omenankuorinen, hapoillaan ujosti vettä kielellenostattava ja etäisesti pähkinäisen sävyinen. Hillittyä kompleksisuutta ilmaiseva jälkivaikutelma on melko pitkä.

Kokonaisuutena Slaapmutske FLOSS on kaikin puolin mukava ja mielenkiintoinen, mutta tyylin klassikoihin (esim. Rodenbach) verrattuna hieman kesy, hillitympi ja vaatimattomampi – sekä yllättäen myös kuivempi – Flemish red. Rodenbach Vintagen kaltaista tykitysolutta on siis turha odottaa, mutta hyvin tehtyä, tasapainoista ja vivahteikasta vanhan koulukunnan hapanolutta kylläkin. Lisäksi voi hyvin olla, että jos oluen valmistuksessa on käytetty brettaa, voi olut jaktaa kehittymistään pullossa vielä vuosia – näin ollen olut voi olla vielä näin nuorena varsin simppeliä kamaa, kutta kehittyä mm. klassikko-olut Orvalin tavoin vuosia kellaripuolella. Kenties pitänee metsästää tätä olutta lisää ja pistää testikappale kypsymään?

Lyhyesti: Melko maltillisen hapan, hillitty ja kuivakka, mutta samalla miellyttävää syvyyttä ja vivahteikkuutta tarjoileva Flemish red ale.

Arvio: Hyvä – tyylin huippuja tämä olut ei hätyyttele, mutta sen sijaan tuo tähän turhan rajoittuneeseen ja melko tuntemattomaankin oluttyyliin mukavaa ja kaivattua vaihtelua. Erityisesti tyyliin vasta tutustuville tämä on mainio entry level -olut, joka suuremmalla todennäköisyydellä hurmaa kuin karkottaa.

Hinnan (4,10e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

22.2.17

Spencer Trappist Ale

https://www.alko.fi/tuotteet/754284/
Spencer Trappist Ale
  • Valmistaja: Spencer Trappist Brewery of St. Joseph's Abbey
  • Tyyppi: Olut, Trappist, Golden Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Massachusetts
  • Mallas: 2-row, 6-row, München
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,90e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: 7,07e (Helmikuu 2017, Alko)

Trappistiluostareissa asustavien trappistimunkkien pyörittämät (tai vähintään) ylläpitämät trappistiluostarit olivat pitkään hyvin Belgialainen juttu: yhtä hollantilaista panimoa lukuun ottamatta kaikki maailman seitsemän trappistipanimoa sijaitsivat Belgiassa. Sitten vuonna 2012 alkoi tapahtua: Itävaltalainen Stift Engelszellin panimo sai kansainväliseltä trappistijärjestö ITA:lta trappistipanimon valtuudet. Tämän jälkeen vain reilussa vuodessa ilmestyi kolme trappistipanimoa lisää: yksi Yhdysvaltoihin, yksi Hollantiin ja yksi Italiaan.

Trappistipanimot ovat siis trappistiluostarien yhteydessä toimivia panimoja, joilla luostari voi kerätä lisää tuottoja ylläpitääkseen toimintaa. Järjestöjen sääntöjen mukaan tuottoa panimo ei saa tehdä, vaan oluesta saatava raha on käytettävä joko luostarin, panimon tai munkkien toiminnan ylläpitämiseen ja loput tuotoista on ohjattava hyväntekeväisyyteen. Munkkien tulee joko itse pyörittää panimotoimintaa, tai munkkien tulee vähintään valvoa panimon toimintaa, jos se toimii luostarin ulkopuolisen henkilökunnan voimin. ITA valvoo panimotoimintaa tarkasti, eikä mikä tahansa trappistiluostari saa aivan helposti trappistipanimon valtuuksia.

Massachusettsissa, Spencerin kaupungissa toimiva St. Josephin luostari aiheutti vuonna 2013 pienimuotoisia kohahduksia olutmaailmassa tullessaan sekä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi trappistipanimoksi että maailman ensimmäiseksi Euroopan ulkopuoliseksi trappistipanimoksi – panimo on tässä arvion kirjoitushetkellä myös edelleen ainoa trappistipanimo kumpaakin sorttia. Tämä vuonna 1950 toimintansa aloittanut luostari alkoi 2010-luvulle tultaessa miettiä vaihtoehtoja toimintansa rahoittamiseksi ja Jenkeissä vuosikymmeniä vellonut pienpanimobuumi vei nopeasti ajatukset omaan trappistipanimoon. Luostarin munkit kävivät tekemässä tutustumisreissun Belgian trappistipanimoille, missä heille annettiin kolme neuvoa: heidän tulisi palkata asiansa osaava panimomestari; heidän tulisi rakennuttaa moderni, korkeatasoinen pienpanimo; heidän tulisi aloittaa yhdellä, tarkkaan harkitulla oluella ja rakentaa brändiä sen varaan vähintään viisi vuotta ennen toiminnan laajentamista.

Näköjään tuo viimeinen neuvo kaikui kuin kuuroille korville, sillä tässä kirjoitushetkellä Spencerin valikoimissa rouheat kuusi olutta, mikä on merkittävästi enemmän kuin millään muulla trappistipanimolla, poislukien de Koningshovenin (eli La Trappen) panimo. Spenceriltä on näköjään tullut markkinoille jo maailman ensimmäinen Trappisti-IPA ja maailman ensimmäinen Trappisti-Imperial Stout. Ei kyllä sinänsä yllätä tämmöinen, amerikkalaiset kun ovat kyseessä.

Joka tapauksessa, Spencer aloitti toimintansa oluella, joka oli nimeltään yksinkertaisesti "Trappist Ale". Tässä ei lähdetty tekemään heti supermassiivista Quadrupelia, joilla mm. Chimay, Rochefort ja Westvleteren ovat keränneet mainetta, vaan vaaleampaa ja alkoholiltaan hieman hillitympää Golden Alea. Noh, tämä olut piti kuitenkin saada testiin heti kun sitä näkyi jossain USAn ulkopuolella. Se paikka sattui tuolloin olemaan nettimyymälä Saveur Bière viime vuoden alussa, eikä siitä kestänyt kovinkaan kauaa, kun olut myös päätyi testattavaksi. Tätä nykyähän olutta saa myös Alkon valikoimista (ja kun ottaa huomioon vielä nettikaupan kuljetuskustannukset, ei Alkon 7,07€ ole mitenkään linjasta poikkeava hinta), joskin ymmärtääkseni vain kertaluontoisena ostoksena – voi olla, ettei Spencer siis tule hirveän kauaa handelin hyllyillä heilumaan.

Olut on utuinen ja väriltään vaaleahko pähkinänruskea, minkä lisäksi sille syntyy runsas ja kuohkea, valkoinen vaahto. Tuo kirottu vaahto ryöppysi innokkaasti pöydälle korkkauksen yhteydessä, joten olkaa varovaisia pullojenne kanssa.

Spencer Alella on melko aromaattinen, makeaa leivonnaismaisuutta ja keltaista hedelmää yhdistelevä tuoksu: siinä tuntuu persikkaa ja aprikoosia, italialaista joulupulla panettonea ja hiivaisuutta sekä hentoa belgihiivan mausteisuutta.

Suussa oluella on kuivahko, keskitäyteläinen ja mukavan rapsakka yleisolemus. Makumaailma on pääpiirteiltään aromaattisen yrttinen, kohtalaisen mausteinen, makean leivonnaismainen ja keltaisen hedelmäinen; taustalta löytyy myös hienoviritteisempiä sävyjä, kuten keitettyä päärynää, kevyttä ruohoista humalaa ja aavistus tuoretta banaania. Kokonaisuus on kevyesti kiniinisen katkeroinen, mikä tuo sopivasti hentoa särmikkyyttä ja ryhtiä. Melko runsas, pehmeä ja kuohkea, mutta reilusti nipistelevä hiilihappo kumartaa tyyliltään enemmän Belgian kuin Amerikan suuntaan.

Melko pitkä ja hieman viljaisen hapahko jälkimaku on belgimausteisen hiivainen, ruohoisen katkeroinen, kevyesti raa'ahkon persikkainen ja hennosti makeamman keltaluumuinen.

Yleisesti Spencer Ale on ihan hauska tuttavuus ja jenkkiolueksi yllättävän uskottava esitys niin belgihenkiseksi aleksi kuin aidoksi Trappistiksi, mutta loppupeleissä ei se kuitenkaan onnistu tarjoamaan mitenkään erityisen suurta persoonallisuutta. Olut on mukavan raikas ja tasapainoinen tapaus, mutta niin nettikaupan kuin Alkon hinnoilla olut ei oikein onnistu olemaan hintansa väärti ostos; vastaavantasoista tavaraa kun saa jo Suomestakin halvemmalla, nettikaupoista puhumattakaan. Kuriositeettilisää tuoneen jenkki-Trappisti-preemion nyt suostui kerran maistamaan tutkivan journalismin nimissä, mutta tähän hintaan voisin veikata, että olut ei tule nousemaan uusintatestiin.

Lyhyesti: Maailman ensimmäinen uuden maailman Trappistiolut, joka jenkkiläisistä juuristaan huolimatta kumartaa syvälle Belgian suuntaan. Miellyttävä ja tasapainoinen tuttavuus.

Arvio: Hyvä – uskottavaa ja riittävän belgihenkistä tavaraa, mutta ilman merkittävää persoonaa. Olut on selvästi hyvin tehty, mutta loppupeleissä hieman hajuton ja mauton tapaus. Kelpo olut tämä on, mutta ei mitenkään semmoinen, joka erottuisi merkittävästi Trappistioluiden joukossa edukseen.

Hinnan (5,90e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

7.2.17

Lehe Ogar Polski

Lehe Ogar Polski Grodziskie
  • Valmistaja: Lehe Pruulikoda
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Grodziskie
  • Maa: Viro
  • Alue: Harju, Keila
  • Mallas: Vehnä
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,89e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tässä pienpanimobuumia seuratessa on vain voinut hämmennyksellä seurata toinen toista erikoisempien ja tuntemattomampien oluttyylien esiinmarssia. Esimerkiksi happamat saksalaiset vehnäoluet (mm. Gose, Berliner Weisse) olivat vielä noin kymmenkunta vuotta täysin tuntemattomia, parin hassun paikallisen panimon erikoisuuksia, kun taas nykyisin suurin piirtein joka toinen itseään kunnioittava pienpanimo puskee tällaisia ulos tasaista tahtia (itseäni kyllä ihmetyttää, miksei Suomessa näitä mainioita oluttyylejä viitsitä tehdä – jos ei oteta lukuun Suomenlinnan Panimon persoonallista mutta mainiota Foil Hatia).

Melkein kaikki pienpanimoskeneä aktiivisesti seuraavat ovat varmasti hyvin perillä Grodziskiesta (eli Grätzeristä), tuosta puolalaisesta oluttyylistä, jonka uusia, ainutlaatuisia oluttyylejä metsästävät panimomestarit ovat viimeisten muutamien vuosien aikana löytäneet ja tuoneet suurempaan tietoisuuteen. Sen sijaan veikkaan usealle tavan kuluttajalle tämän oluttyylin olevan edelleen melko tuntematon, joten pieni esittely lienee paikallaan.

Grodziskie on hyvin vanha oluttyyli, joka on syntynyt joskus 1300–1400-luvulla Grodzisk Wielkopolskin kaupungissa, Puolassa, ja joka ehti jopa hetkeksi jo kadota täysin sukupuuttoon viimeisenkin olutta valmistavan puolalaisen panimon lopetettua vuonna 1993. Alkuperäisen, historiallisen oluttyylin valmistusprosessista on hyvin vaikea saada näin reilun puolen vuosituhannen takaa tarkkaa käsitystä, mutta suullisen perimätiedon mukaan olut on tyyliltään ollut savuinen, runsashiilihappoinen vehnäolut. Nykykäsitysten mukaan Grodziskien valmistuksessa on tyypillisesti käytetty tammea polttamalla kuivatettuja vehnämaltaita ja olut on tyypillisesti ollut varsin matala-alkoholista. Koska maltaat kuivataan suoraan poltetun tammen savussa, saavat maltaat selvän savuisen ominaisaromin, jonka tulisi erottua selvästi myös oluessa. Tyypillisesti olut on pullotettu (korkeaa painetta kestäviin pulloihin) ennen kuin olut on käynyt täysin loppuun, jolloin olut on jatkanut käymistään pulloissa, tuoden olueen varsin runsaan hiilihapon – tämän runsaan hiilihappoisuuden vuoksi olutta on historiallisesti kutsuttu jopa Puolan shamppanjaksi. Oluen kirkastuksen keksimisen jälkeen Grodziskie on tyypillisesti kirkastettu ennen pullotusta, minkä vuoksi tyylinmukaisen Grodziskien pitäisi olla vehnäoluille epätyypilliseen tapaan väriltään kirkasta, ei sameaa. Historiallisesti Grodziskien on sanottu olevan melko vahvasti aromi- ja katkerohumaloitua, mutta nykyisissä versioissa humalointi on tyypillisesti jätetty varsin pieneen rooliin.

Monissa lähteissä Grodziskien sanotaan olevan valmistettu täysin savustetuista vehnämaltaista; tämä kyllä kuulostaa erikoiselta, sillä ymmärtääkseni vehnämaltaiden pitäisi olutvierrettä keitellessä muuttua melkoiseksi vehnäpuuroksi, josta vierteen siivilöiminen lienee melko vaativaa puuhaa. Mutta mistäs minä tiedän, meikäläinen on viini-, ei panimomestari.

Aivan autenttista puolalaista Grodziskieta ei testattavaksi löytynyt, sillä tämän oluen on pannut virolainen, vuonna 2013 perustettu Lehe ("lehti"), joka tällä hetkellä kuuluu Viron vanhimpiin ja tunnetuimpiin pienpanimoihin. Tämä Ogar Polski (eli puolanajokoira) tuli napattua viime keväänä Kampin K-Marketin ilahduttavan laajasta oluthyllystä viime helmikuussa ja maistiin pullo päätyi maaliskuussa. Parasta ennen -päiväys tällä 3,8% vahvuisella oluella oli 29.4.2016, joten aivan hirveästi käyttöikää ei oluella enää testivaiheessa ollut.

Lasissa oluella on hennosti utuinen, raikkaan vaalean keltainen väri – tyylinmukaista kirkasta ulkonäköä Lehe ei ole siis lähtenyt hakemaan. Kaadon myötä oluelle syntyy vehnäoluille tyypillinen, erittäin runsas, hyvin kuohkean höttöinen ja melko kestävä, vitivalkoinen vaahto, joka jättää lasin reunoille melko runsaasti pitsiä.

Tuoksu on juuri sitä, mitä voi oluttyylin taustoihin perehtynyt odottaakin: savua ja vehnäistä happamuutta. Savu ei kuitenkaan monien savuoluiden tapaan tykitä pelkkää palvikinkkua, vaan palvin ohelta löytyy myös kuivakampaa, puisevaa pyökkisavua ja miellyttävää, hienovaraista tervaa. Kaiken savuisuuden seassa häilyy myös hento yrttinen ja aavistuksen sitruksinen raikkaus sekä aavistus katkeroyrttistä humalanbitteriä.

Suussa olut on varsin kepeä ja raikas, mutta matalista volteistaan huolimatta olut ei maistu vetiseltä, kiitos melko runsaana tuntuvan puisevan savuisuuden, joka tuo oluelle tasapainottavaa runsautta. Makumaailmasta erottuu palvikinkkua, vehnäistä happamuutta, nuotiosavua, kevyttä kärtsättyä lihaa ja hentoa sitruunaa. Hiilihappo on runsasta ja kuohkeaa, kun taas katkeroita ei tunnu juuri ollenkaan.

Jälkimaku on keskimaun tapaan vehnäisen hapan ja aromikkaan savuinen. Suuhun jää miellyttävän raikkaanrapsakka, viipyilevän nuotiosavuinen ja hennon greippinen jälkivaikutelma, jossa hiilihappo jaksaa nipistellä pitkään.

Kokonaisuutena Ogar Polski on veikeä ja kiva savuolut, tykkään ja paljon! Tämä on kyllä ihan merkittävä tunnustus meikäläiseltä, sillä savuoluet ovat yleisesti allekirjoittaneen mustalla listalla – palvikinkku kun ei ole ikinä ollut erityisesti sydäntäni lähellä ja liian monet savuolut maistuvat suussani vain ja ainoastaan juuri tuolta kyseiseltä lihavalmisteelta. Sen sijaan Lehen Grodziskiesta löytyi miellyttävästi syvyyttä ja vivahteikkuutta, niin savun kuin muidenkin piirteiden puolesta, ja oluen kepeä vehnäolutrunko toimi vallan mainiosti savuisuutta raikastavana vastapainona. Lopputuloksena on kepeä, aromikas ja raikas vehnäolut, jossa savu on merkittävässä, muttei liian hallitsevassa roolissa. Ehdottomasti testaamisen väärti esitys maitokauppavahvuisten oluiden joukosta!

Lyhyesti: Kakkosvahvuiseksi savuvehnäolueksi hämmentävän maukas ja tasapainoinen tuttavuus. Maitokauppavahvuisten oluiden kärkikastia.

Arvio: Hyvä – speksien puolesta minun ei pitäisi pitää tästä (vähäalkoholinen savuolut), mutta Ogar polski yllättää: tämä on kyllä kaikin puolin toimiva esitys.

Hinnan (3,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

27.1.17

Sierra Nevada Hop Hunter

https://www.alko.fi/tuotteet/937264/
Sierra Nevada Hop Hunter IPA
  • Valmistaja: Sierra Nevada Brewing Co.
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, Central Valley
  • Maltaat: Cara-, Two Row Pale-; kaurahiutale
  • Humala: Bravo, Cascade, Centennial, Columbus, Crystal, Simcoe
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 4,48e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,48e (Tammikuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Sierra Nevadan merkitystä maailman pienpanimoskenessä ei voi aliarvioida: Sierra Nevada Pale Ale on valtavan monelle jenkkiläiselle pienpanimolle ollut se olut, joka on osoittanut, että oluen ei ole pakko olla mautonta ja vetistä lageria. Oluessa voi olla makua, syvyyttä ja humalan katkeroa rohkeasti! Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan tarinat pienpanimon synnystä, jossa panimon perustaja tai perustajat kertovat kuinka he saivat inspiraation tehdä omaa olutta maistettuaan Sierra Nevada Pale Alea. Ja Yhdysvaltojen pienpanimobuumista tuli sellainen isomman kaliiperin juttu, jota ilman koko maailman pienpanimokartta voisi näyttää melko lailla toiselta.

Itselleni Sierra Nevadan Pale Ale ei koskaan ole ollut millään lailla mielenkiintoinen olut. Se on varmasti ollut uraauurtava panimotuote syntyaikoinaan, mutta itselleni oli tullut vastaan jo niin paljon mielenkiintoisempia oluita kun ensimmäistä kertaa maistoin Sierra Nevadan Pale Alea, se oli täysin miellyttävä, mutta varsin mitäänsanomaton perustason pale ale. Sen sijaan moni muu panimon olut on ollut varsin mallikas tapaus ja niiden vuoksi tulen aina testanneeksi panimon uudet tuttavuudet innolla ja mielenkiinnolla.

Alkon tilausvalikoimaan noin vuosi sitten saapunut Hop Hunter on panimon kokeilu viedä nyky-IPA-meininkiä pidemmälle. Tässä on pohjalla kauralla ryyditetty perus-IPA, joka on katkeroitu Bravolla ja aromihumaloitu Cascadella, Crystalilla ja Simcoella. Näiden lisäksi oluen sekaan on lisätty vielä Cascadesta, Centennialista ja Columbuksesta (aka. "CTZ") uutettua aromaattista humalaöljyä buustaamaan oluen aromikkuutta. Meikäläisen pullo tuli ostettua ja testattua viime maaliskuussa, ja koska parasta ennen -merkintä oli vasta 16/12/2016, voi hyvillä mielin veikata oluen olleen varsin tuoreessa tikissä! Voltteja oluesta löytyy 6,2% ja katkeroita 60 IBU.

Lasiin kaatuu olutta, jolla on tasainen, kirkas keltainen väri ja runsas, kestävä ja melko tiivis vaahto.

Humalien aromibuustausta ei voi olla huomaamatta: lasista kohoaa vihersävytteinen, voimakasta männynneulasta, pihkaa, humalakäpyjä ja ruohoisuutta vyöryttävä tuoksu, jonka taustalla häilyy myös ujosti keksistä maltaisuutta, tuoretta persikkaa ja aavistus hunajaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen ja tuoksuun nähden yllättävästi melko mukavan vaalean maltainen makumaailma, jossa tuntuu pihkaista ja ruohoista humalaisuutta. Näiden lisäksi katkeroita on vain keskirunsaasti: oluessa on jätetty hienosti tilaa makujen moniulotteisuudelle, eikä sitä ole vain runnottu West Coast -IPA-henkeen täyteen katkeroita. Hiilihappoisuus on erittäin pientä, kermaista ja vain hyvin ujosti nipistelevää. Kielen kärjessä tuntuu ujoa hunajaista makeutta, mutta muuten kohtalaiset katkerot pitävät kokonaisuuden mukavan kuivana ja puruvoimaisena. Särmää löytyy juuri sopivasti.

Kielelle jäävässä jälkimaussa tuntuu valkopippuria, ruohoa, vihreitä yrttejä, hillittyä puumaisuutta, kevyttä havuisuutta ja hentoa keksisyyttä. Maku viipyilee mukavan pitkään suussa ja kohtalaisen tuntuvat, mutta silti verrattain matalaksi jäävät katkerot kantavat kauas, mutteivat ryhdy missään vaiheessa dominoimaan.

Hop Hunter -nimi voi varmasti säikäyttää pahimmat katkeroiden viholliset kauas, mutta olut on todellisuudessa varsin tasapainoinen, maukas, ilmaisuvoimainen ja hyvin tehty uuden maailman IPA, jossa on nimestä huolimatta haettu enemmän moniulotteisuutta ja balanssia kuin pelkkää jyrkkää humalatykitystä. Vaikka pääpaino on selvästi aromihumalissa, ei oluessa olla menty mitenkään överiksi edes sillä puolella, vaan paketti pysyy mainiosti kasassa.

Pakko myöntää, että ihan hirveän usein Jenkeistä ei tule vastaan näin tyylitietoisia ja tasapainoisia oluita, joissa ideana ei ole Motörheadmainen "louder than everything else" -meininki, vaan hyvä makujen, tuoksujen ja rakenteen harmonia. Varsin ilahduttava ja ehdottomasti testaamisen väärti tulokas Alkon valikoimiin! Koska olut nojaa vahvasti aromihumaliin, kannattaa varmistaa että pullosta löytyy riittävästi aikaa ennen parasta ennen -päivään! Tällaiset oluet kun ovat parhaimmillaan mahdollisimman pian pullotuksen jälkeen ja jo vuoden vartominen pullossa voi haihduttaa merkittävän osan oluen charmista taivaan tuuliin.

Lyhyesti: Aromihumaliin vahvasti nojaava, ilahduttavan nätti ja tasapainoinen Jenkki-IPA, jota ei olla vedetty maan henkeen täysin överiksi.

Arvio: Tyylikäs – aivan liian usein suurien jättipienpanimojen oluet ovat tylsiä ja hengettömiä esityksiä. Sierra Nevada sen sijaan tuntuu suuresta koostaan huolimatta asäilyttäneen hyvin oluittensa pienpanimo-henkisen tyylikkyyden. Oikein positiivinen esitys.

Hinnan (4,48e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

31.12.16

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

https://www.alko.fi/tuotteet/701244/Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha
  • Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Gaume
  • Maltaat: Ohra
  • Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
  • Koko: 0,33
  • Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.
Nuori Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
  • Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012
  • Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit: