Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


29.11.21

Somnium Branco 2018

Somnium Branco 2018

  • Valmistaja: Wine Drops
  • Tyyppi: Valkoviini, DOC Douro
  • Maa: Portugali
  • Alue: Douro, Cima Corgo
  • Rypäleet: Códega do Larinho, Rabigato, Donzelinho Branco, Godello, Malvasia Fina, Folgazão, Viosinho
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 22,33€ (Lokakuu 2021, Portugal Vineyards)
  • Hinta nyt: 22,33€ (Marraskuu 2021, Portugal Vineyards)
 
 
Tässä syksyllä 2021 portugalilaisiin viineihin erikoistunut nettimyymälä Portugal Vineyards otti yhteyttä ja tiedusteli, että kiinnostaisiko arvioida laatikollinen viinisampleja blogiin. Noh, mikäpä tuossa – eihän siinä menetä muuta kuin aikaa, jota kuitenkin viettäisin joko viineistä lueskellen tai kirjoitellen. Ensimmäiseksi testiin päätyi tämä valkoviini Dourosta, jonka päätin maistattaa sokkona kouralliselle tuttuja viiniharrastajia yhden maistelun yhteydessä.

Somniumin taustalla häärii tuottaja nimeltä Wine Drops, joka ei ole niinkään varsinainen viinitalo, vaan kahden portugalilaisen viinintuottajan, Joana Pinhãon ja Rui Freiren, yhteisprojekti. He alun perin tutustuivat opiskellessaan viininvalmistusta yliopistossa, mutta valmistumisensa jälkeen siirtyivät eri osiin Portugalia töihin, eivätkä siksi olleet juuri yhteydessä toisiinsa – kunnes kymmenisen vuotta valmistumisensa jälkeen Pinhão löysi Douron Porraisista unelmiensa viinitarhan ja otti yhteyttä Freireen tiedustellakseen, kiinnostaisiko tätä vihdoin toteuttaa heidän yhteinen projektinsa, josta he olivat vuosikymmen aiemmin jutelleet yliopistossa. Freire lähti mukaan ja Somnium, "unelma", oli saanut alkunsa.

Pinhãon löytämä viinitarha oli hyvin vanhojen vanhojen, noin 70-vuotiaiden köynnösten muodostamat kaksi palstaa Douron kätköissä; näille palstoille oli aikanaan istutettu perinteiseen Portugalilaiseen henkeen useita eri lajikkeita sekaisin, eikä köynnöksiä oltu revitty missään vaiheessa pois – ainoastaan hiljattain jätetty kasvamaan vapaana. Tarhalla pääasiassa kasvaa Douron klassisia Códega do Larinhoa ja Rabigatoa, mutta sieltä on tavattu myös pieniä määriä muita perinteisiä Douron valkoisia lajikkeita, kuten Donselinho Brancoa, Godellona paremmin tunnettua Gouveioa, Malvasia Finaa, Folgazãoa ja Viosinhoa – minkä lisäksi on hyvin mahdollista, että kaikkia tarhan köynnöksiä ei ole tunnistettu oikein, eli on mahdollista, että näiden seasta löytyy vielä lisää uusia lajikkeita.

Tietyllä tapaa Somnium on hyvin tyypillinen Douron viini: sekä Códega do Larinho että Rabigato ("kissan häntä") ovat perinteisiä Douron lajikkeita, joista monet alueen valkoviinit valmistetaan ja jotka tukevat hyvin toisiaan: Rabigato on tyypillisesti melko kevyitä viinejä tuottava neutraalihko lajike, jonka aromimaailma painottuu enemmän yrttiseen vegetaalisuuteen, mutta joka kykenee säilyttämään kypsänäkin korkean hapokkuuden tuoden sekotteissa hyvin ryhtiä ja raikkautta matalahappoisempaan, mutta aromaattisesti paljon runsaampaan, hedelmältään suorastaan trooppiseen Códega do Larinhoon. Tämä viini on valmistettu keräämällä kaikki rypäleet sekaisin (ns. field blend), minkä jälkeen niistä puristettu viini on käytetty ranskalaisissa tammitynnyreissä. Käymisen jälkeen viini on jätetty kypsymään tammitynnyreihin 12 kuukaudeksi ja lopuksi viini on siirretty tynnyreistä, sakkojen päältä kypsymästä asettumaan suuriin terästankkeihin, joissa viinin on annettu kypsyä vielä 6 kuukauden ajan. Vaikka viini tulee kuumasta Douron laaksosta, ei viinistä löydy alkoholia kuin 13%.

Väriltään viini on nuorekkaan kellanvihreä.

Aromaattisesta ja hieman makeaan taittuvasta tuoksusta erottuu ensisijaisesti kypsää aprikoosia ja hieman kermaista tammisuutta ja vaniljatankoa, kevyttä tuoretta omenaa, hentoa päärynäcobbleria ja ujoja eksoottisten hedelmien sävyjä, kuten verkkomelonia ja ananasta. Tammitus tuo kokonaisuuteen hieman Burgundimaisen sävyn, mutta hedelmäsektori vie viinin yleisilmettä klassista Burgundia hieman trooppisempaan suuntaan.

Suussa viini on runsas, kypsä ja täyteläinen, antaen hieman konsentroituneen, muttei kuitenkaan raskastekoisen vaikutelman. Makumaailma toistaa tuoksua melko uskollisesti: kielellä pyörii verkkomelonia, aprikoosia ja makeaa omenahilloa, hieman tammen tuomaa kermaisuutta ja vaniljatankoa, kevyttä Rabigaton yrttistä mausteisuutta, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja makeita aavistuksia trooppisista hedelmistä. Vaikka suutuntuma on hieman öljyinen, onnistuu keskirunsas hapokkuus pitämään viinin hyvin tasapainossa, vaikkei se kokonaisuudesta mitenkään raikasta teekään.

Lopuksi viinistä jää suuhun pitkä, rehevä ja miellyttävän kompleksinen jälkivaikutelma. Melko runsaasta ja ujosti makeaan taittuvasta jälkimausta erottuu ananasta ha verkkomelonia, hieman kermaista tammea, kevyttä puisevaa mausteisuutta, hillittyä kivistä mineraalia, hentoa omenahilloa ja aavistus vaniljaa.

Kokonaisuutena viini on toisaalta melko tyypillinen Douron valkoviini – täyteläinen, kypsä ja hieman trooppisuuteen taittuva – mutta samalla varsin tasapainoinen, välttäen alueen viineissä silloin tällöin turhan korostuneen alkoholin tai liian liberaalin tammen käytön. Ylipäänsä tammitus viinissä tuntuu varsin järkevältä ja hedelmään nähden harmoniselta; sokottaessani viiniä muille, alkoivat arvailut Rhônen valkoisista ja Burgundin eteläosista, minkä lisäksi viinistä todettiin että "se vaikuttaa niin ranskalaiselta, että mistä muualta se muka voisi tulla?" Kyllä lopuksi veikkaukset päätyivät Douron laaksoon, mutta aika paljon sitä sai kuunnella veikkauksia eri Ranskan viinialueista ennen kuin osallistujat uskalsivat lähteä arvailemaan muitakin viinimaita. Tätä en kuitenkaan pitäisi niinkään merkkinä viinin epätyypillisyydestä alueensa suhteen, vaan ennemminkin tunnustuksena taidokkaasta viininteosta.

Vaikkei tämä Somnium ole mitenkään merkittävän hapokas, tuntuu siitä löytyvän ihan hyvin kypsyttelypotentiaalia; vaikka viini on nyt varsin nautittavassa tikissä, voin kuvitella 5–7 vuoden lisäkypsyttelyllä viinistä löytyvän hieman lisää syvyyttä ja iän tuomaa vivahteikkuutta. Kaiken kaikkiaan tämä oli varsin mukava ja nautinnollinen runsaamman pään valkoinen Douro, josta löytyy kypsää hedelmää, kohtuudella käytettyä tammea ja tasapainoista happorakennetta hyvässä tasapainossa.

Jos viini kiinnostaa, voi sellaisen koettaa bongata esimerkiksi Portugal Vineyardsin sivuilta.

Lyhyesti: Melko runsas ja suht kypsä mutta myös miellyttävän tasapainoinen Douron valkoviini varsin Burgundi-henkisellä tammituksella.

Arvio: Erinomainen – varsin tyylipuhdas ja taiten tehty esimerkki Douron valkoviineistä.

Hinnan (22,33€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

24.3.21

Palari Faro 1996

Palari Faro 1996
  • Valmistaja: Azienda Agricola Palari
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Faro
  • Maa: Italia
  • Alue: Sisilia, Faro
  • Rypäleet: Nerello Mascalese, Nerello Capuccio, Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nero d'Avola, Nocera
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: – (Toukokuu 2019)

 

kuva: drinks&co

Laatuviiniensä osalta Sisilia on tunnettu lähinnä Etnan viineistä. Vaikka Sisiliassa köynnöksiä onkin viljelty useita satoja – jopa tuhansia – vuosia ja vielä ennen viinikirvaa koko saari oli käytännössä köynnösten peitossa, ei Sisilia ollut 1990-luvulle tultaessa mitenkään relevantti laatuviinien osalta. Viljelijät olivat keskittyneet lähinnä saaren helpommin viljeltäville tasamaille ja Etnalla lähinnä muutama vanha tervaskanto vielä jaksoi viljellä köynnöksiä; vasta 2000-luvulle tultaessa alkoi alueelle saapua ns. kovia nimiä ja Etnan maine Italian yhtenä parhaista viinialueista alkoi hiljaa nousta.

Sisilian nousu merkittäväksi laatuviinialueeksi oli kuitenkin alkanut jo ennen Etnan voittokulkua: tämä tarina alkaa piskuiselta Faron viinialueelta, joka sijaitsee Etnan varjossa Sisilian itärannikolla, Sisilian manner-Italiasta erottavan ja vain 3–8 km leveän Messinansalmen rannalla. Satojen vuosien ajan Sisilian laatuviinintuotanto oli keskittynyt Messinan kaupungin ympärille ja viljelykset olivat täällä suurimmillaan 1800-luvun lopulla. Viinikirva kuitenkin iski poikkeuksellisella voimalla alueelle ja viljelykset ryhtyivät alueella hupenemaan merkittävästi. Lopulta 1970-luvulla alueen viinintuotantoa yritettiin pelastaa luomalla alueelle oma appellaationsa, DOC Faro. Vaikka faro tarkoittaa suomeksi majakkaa, saa appellaatio todellisuudessa nimensä Messinansalmesta, sillä salmen paikallinen nimi oli satojen vuosien ajan Faro di Messina – vasta Italian yhdistymisen myötä salmen nimi muuttui nykymuotoonsa Stretto di Messina. Appellaatiosuoja kuitenkin saapui hieman liian myöhään, sillä alueen viinintuotanto oli tässä vaiheessa kärsinyt niin paljon, että alueella viljeltiin vain muutamaa köynnöshehtaaria, eikä yksikään tuottaja valmistanut Faroa.

1980-luvun lopulla Faron epätoivoinen tilanne näki ensimmäisen valonpilkahduksensa: Luigi Veronelli, yksi Italian merkittävimpiä viinijournalisteja, oli saanut tietää hänen tuttavansa Salvatore Geracin perineen 1700-luvun huvilan viinitarhoineen juuri Messinasta, DOC Faron alueelta. Veronelli onnistui ylipuhumaan Geracin valmistamaan viiniä alueella ja Geraci suostutteli agronomina työskentelevän veljensä apuun. Huvilasta nimensä saanut viinitalo Palari ryhtyi hoitamaan vanhoja viinitarhoja kuntoon ja istuttamaan uusia köynnöksiä tilan tarhoille. Lähtökohtana oli alusta asti valmistaa alueelle uskollista ja laadullisesti mahdollisimman korkeatasoista viiniä, joten tarhoilla viljellään vain alkuperäislajikkeita, joista pääosassa ovat Etnan viineistä tutut Nerello Mascalese ja Nerello Cappuccio. Seasta löytyy myös tuntemattomia paikallislajikkeita, kuten Acitana, Cappuccio Tignolino, Cor'e Palumba, Galatena, Jacche, Nocera sekä hieman erikoisesti nimetty Calabrese, joka tunnetaan paremmin nimellä Nero d'Avola – tämä lajike kun on tunnettu ensisijaisesti erittäin sisilialaisena lajikkeena, eikä niinkään salmen toisella puolella siintävän Calabrian niemimaan lajikkeena.

Palarin ensimmäinen vuosikerta Faroa oli 1994 ja käytännössä alusta asti viinit ovat saaneet suurta suitsutusta kriitikoilta. Viinit on valmistettu enemmän tai vähemmän samankaltaisin menetelmin ensimmäisestä vuosikerrasta tähän päivään: pohjana toimii Nerello Mascalese-Nerello Cappuccio-blend, jossa Mascalesen osuus tuntuu lähteistä (ja todennäköisesti vuosikerrasta) riippuen vaihtelevan välillä 50–80%. Noin 10-15% blendistä on paikallisia, enemmän tai vähemmän tuntemattomia lajikkeita. Viinien annetaan kypsyä vuoden ajan tammitynnyreissä, minkä jälkeen tynnyrit sekoitetaan yhteen suurissa sammioissa ja viinin annetaan asettua joidenkin kuukausien ajan ennen pullotusta.

Tämä kyseinen vuosikerta tuli maistettua osana suurempaa Palari-vertikaalimaistelua, jossa se putsasi vaivatta koko pöydän. En viinin maistettuani ihmettele lainkaan, minkä vuoksi tämä kyseinen vuosikerta julistettiin aikanaan italialaisissa viinimedioissa Sisilian parhaaksi viiniksi ja tituleerattiin mm. "Italian Clos de Vougeot'na" (joskaan en ole varma onko vertaaminen Côte de Nuitsin suurimpaan ja laadullisesti epätasaisimpaan tarhaan välttämättä se kaikkein paras kehu...). Noh, joka tapauksessa, itse asiaan. Viini oli dekantoitu hiljattain ennen maistamista ja etiketin mukaan alkoholia löytyy eteläisen Sisilian lämpimän ilmaston huomioon ottaen verrattain maltilliset 13%.

Väriltään viini on hohtavan ja hieman kehittyneen granaattiomenan punainen, taittuen reunaa kohti aluksi vaaleamman mahonkiseksi, sitten lähes värittömän hailakanpunaiseksi.

Tuoksultaan viini on avoin, hurmaavan moniulotteinen ja erittäin viehättävällä tavalla kehittynyt. Hieman makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu aluksi kuivahtaneita punaisia kirsikoita ja hieman riistaista lihaisuutta; näiden taustalta kevyttä rusinaisuutta, hillittyjä kuivakukkien viehkeitä sävyjä, hentoa granaattiomenamehua ja ujosti villiä ja hieman nahkaista funkia.

Suussa viini on kypsä, mehukas ja täyteläinen. Valloittavan monisävyisestä makumaailmasta erottuu makeampina sävyinä kirsikkamarmeladia ja nahistunutta karhunvatukkaa, kuivempina sävyinä veristä rautaisuutta ja lihaista umamia, hieman suolaisena tuntuvaa, kehittynyttä kuivalihaisuutta, kevyttä eksoottista mausteisuutta, hentoa nahkaisuutta ja happojen framille nostamaa variksenmarjaisuutta. Vaikka kokonaisuus tuntuu sisilialaisille viineille tyypillisen kypsältä, mehukkaalta ja aurinkoiselta, on kokonaisuus lähes Pommard-henkisen rakenteikas varsin korkealla hapokkuudellaan ja edelleen vaikuttavan tuntuvilla, ikeneen pureutuvilla tanniineillaan.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin pitkä, kehittynyt ja kohtalaisen hanakasti tanniineillaan ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Suht kuivakassa ja jonkin verran kehittyneessä jälkimaussa tuntuu lihaista umamia ja käristettyä, hennosti savuista riistaa, hieman tupakkaa, hillitympiä kuivahtaneiden kirsikoiden ja rusinoiden makeampia sävyjä, hentoa balsamicomaista liftiä ja ujoa hapankirsikkaista bitteriä.

Kokonaisuutena Palari Faro on vaikuttavan moniulotteinen, edelleen varsin rakennevetoinen ja hedelmäsektoriltaan mukavasti kehittynyt viini, joka on kuitenkin ikäänsä nähden erittäin hyvässä iskussa – vertikaalimaistelussa, jossa tämäkin viini tuli vastaan, tulimme testanneeksi useampia Palarin Faroja 2000-luvulta, ja näistä lähes kaikki olivat tyyliltään selkeästi kehittyneempiä ja iäkkäämmän oloisia. Vaikkei tämä kyseinen viini tunnu enää nuorelta, ei se tunnu myöskään olevan lähdössä alaspäin; hedelmäsektorinsa osalta viini on todennäköisesti nyt huipullaan, eikä tästä enää kehity minnekään, mutta rakenteensa osalta viinin kanssa ei ole vielä kiire.

Tätä aikanaan runsaasti kehuja saanutta vuosikertaa maistellessa on helppo todeta Geracin saavuttaneen tavoitteensa: Palari Faro on parhaimmillaan uskomattoman moniulotteinen, vaikuttavan rakenteikas ja hienosti useampia vuosikymmeniä kypsyvä viini, joka helposti kuuluu maailmanluokan viinien parhaimmistoon. Vaikkei Faro vieläkään ole kasvanut mitenkään merkittäväksi appellaatioksi (Palari on edelleen yksi alueen harvoja viinitaloja ja ainoa oikeasti merkittävä tuottaja), ovat Geracin viinit onnistuneet palauttamaan Faroon sille kuuluvaa arvostusta sekä herättelemään niin muiden tuottajien kuin kuluttajienkin mielenkiintoa aluetta kohtaan. Kenties tämä trendi tulee vielä jatkumaan ja alue mahdollisesti voisi nousta tulevaisuudessa yhdeksi Italian arvostettujen ja tunnettujen appellaatioiden joukkoon?

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, vaikuttavan moniulotteinen ja hienosti kehittynyt sisilialainen kulttiviini yhdeltä Italian pienimmistä appellaatioista.

Arvio: Täydellinen – ei ehkä se kaikkein paras maistamani sisilialainen punaviini, mutta joka tapauksessa helposti yksi parhaista. Upea esimerkki siitä, miten täysin tuntemattomistakin appellaatioista voi löytyä ainutlaatuisia, maailmanluokan viinejä.

12.3.21

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997

Nicolas Joly Clos de la Coulée de Serrant 1997
  • Valmistaja: Domaine Nicolas Joly (La Coulée de Serrant)
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Savennières-Coulée de Serrant
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Anjou-Saumur, Savennières
  • Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~60€ (Lokakuu 2017)
  • Hinta nyt: ~115€ (Helmikuu 2021, wine-searcher.com)
  

Olen blogissani kirjoittanut pari kertaa aiemminkin Nicolas Jolyn viineistä, mutta koska niistä on jo vierähtänyt jonkin verran aikaa, lienee kertaus paikallaan.

Ainakin vielä joitain vuosia sitten Loiren laaksossa hääräilevä Nicolas Joly tunnettiin biodynaamisen viljelyn epävirallisina julkisina kasvoina. Hän ei kuitenkaan ole missään nimessä ensimmäinen tai suurin biodynaamiseen viljelyyn siirtynyt viinintuottaja, mutta mahdollisesti kuitenkin kovaäänisin ja innokkain, mikä on taannut miehelle nimeä ja mainetta aihepiirissä. Nykyisin kun niin moni viljelijä kun on siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn, on Jolyn merkitys kyseisessä skenessä päässyt kutistumaan aiempaa pienemmäksi, mutta kun ottaa huomioon kuinka monelle monelle viljelijälle hän on toiminut esikuvana, ei Jolyn merkitystä biodynaamiseen viljelyyn voi vähätellä.

Nicolas Joly kouluttautui alun perin pankkialalle, missä hän toimi 1970-luvun lopulle saakka. Kuitenkin vuonna 1977 hän palasi Loiren laaksoon, perheensä omistamalle Château de la Roches-aux-Moines'n tilalle, jonka hänen vanhempansa olivat ostaneet 1960-luvun alussa ja jonka yhteyteen kuului mm. kuuluisa, noin 7 hehtaarin Coulée de Serrant'n viinitarha. Tilan ostettuaan Nicolas Jolyn äiti oli tuottanut viinejä, mutta vastuu viljelystä ja viininvalmistuksesta siirtyi Nicolas'n harteille tämän saavuttua takaisin perhetilalle.

Alun perin Joly viljeli nykyaikaisin menetelmin – käyttäen torjunta-aineita rikkaruohoja ja tuholaisia vastaan – mutta huomattuaan maan köyhtyvän, kaikkien hyönteisten kadonneen ja tarhan kasvien muuttuneen väriltään rusehtaviksi, rupesi Joly epäilemään viljelynsä kestävyyttä. Luettuaan 1980-luvun alussa biodynaamisesta viljelystä, päätti hän kokeilla sitä ja vain muutamassa vuodessa oli koko tilan tuotanto siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn; Jolyn viinit ovat olleet biodynaamisia vuodesta 1984 alkaen.

Talo viljelee tarhoja Savennières'ssä, jonka viinit eroavat merkittävästi Keski-Loiren muista valkoviinialueista. Vaikka Savennièressä viljellään Chenin Blancia, kuten lähes kaikilla muilla Anjoun ja Tourainen valkoviinialueilla, on muilla viinialueilla nämä valkoviinit tyypillisesti puolikuivia tai jopa puolimakeita, kepeäliikkeisiä ja herkkiä. Kuiviakin viinejä tavataan, mutta nämäkin ovat tyylillisesti pääasiassa hyvin kepeitä, eloisia ja mineraalisia. Sen sijaan vaikka Savennières myös tuotti ennen makeampia viinejä, on se nykyisin tunnettu käytännössä ainoastaan kuivista valkoviineistä – makeampia viinejä valmistetaan harvoin ja nämä ovat sitten yleensä vain todella makeita jälkiruokaviinejä. Tällä viileällä alueella rypäleet tuottavat usein varsin konsentroituneita viinejä, ja koska tuottajat pyrkivät yleensä varmistamaan, etteivät rypäleet ole varmasti jääneet raaoiksi, poimitaan ne yleensä erittäin kypsinä – mutta kiitos viileän ilmaston, viinit usein kykenevät kypsyydestään huolimatta säilyttämään poikkeuksellisen korkean hapokkuuden. Tämän vuoksi Savennières'n viinit ovat Loiren Chenin Blanceiksi usein suorastaan epätyypillisen runsaita, voimakkaita ja robusteja, mutta ne myös saattavat olla – erityisesti nuorena juotuina – hyvin uutoksellisia, tylyjä ja jopa aggressiivisen mineraalisia. Klassinen Savennières usein vaatiikin jopa toista vuosikymmentä kellarointia, ennen kuin se rupeaa avautumaan ja oikeasti tarjoamaan parastaan.

Sen lisäksi, että Joly viljelee ja valmistaa viininsä biodynaamisten periaatteiden mukaan, edustaa hän myös Savennièresin myöhäisen sadonkorjun suhteen jonkinlaista ääripäätä: rypäleet poimitaan järjestään äärimmäisen kypsinä – varmasti joidenkin mielestä jopa ylikypsinä – ja ellei vuosikerta ole ollut kuiva, ovat rypäleet saaneet jo jonkinlaisen jalohometartunnan sadonkorjuun aikaan. Jalohometartunnasta huolimatta Jolyn viinit ovat lähes poikkeuksetta täysin kuiviksi käytettyjä, eli jalohomeella ei niinkään tavoitella jälkiruokaviineistä tuttua makeutta, vaan lisää konsentraatiota ja aromeja. Savennièresin viileyden ja maaperän vuoksi rypäleet kuitenkin usein säilyttävät poikkeuksellisen korkean hapokkuuden, eli edes erittäin kypsinä poimituista rypäleistä valmistetut viinit eivät tyypillisesti kärsi happojen puutteesta.

Niinä vuosikertoina, joina Jolyn viineissä on selkeä botrytis-tartunta, voivat viinit olla väriltään yllättävän tummia ja kehittyneen oloisia, mikä voi saada monet perehtymättömät epäilemään viinin olevan jo korkkaamishetkellä pilalle oksidoitunut. Oman ongelmansa tähän tuo se, että Jolylla on ollut viiniensä kanssa ongelmia oksidaation kanssa – ja tällöin voi viineihin vasta tutustuvalle olla vaikea tietää, onko viini nyt todella sellainen, kuin sen kuuluukin olla, vai piloille hapettunut! Tässä on siis haaste, josta voi selvitä vain maistelemalla Jolyn viinejä, jotta talon tyyli tulee tutuksi ja oppii erottamaan virheelliset, oksidoituneet viinit kunnossa olevista. Onneksi tämä kyseinen viini tuli maistettua Nicolas Joly -vertikaalissa, joten vertailukohtien ansiosta ei jäänyt epäselväksi, että tämä viini oli sellainen, kun pitikin! Tämä huippuvuosikerran 1997 pullo on ostettu viinin julkaisun aikoihin vuonna 1999 ja pidetty sen jälkeen kellarissa 18 vuoden ajan. Koska Jolyn mukaan hänen viininsä sekä kestävät että suorastaan vaativat ilmaa tarjotakseen parastaan, oli tämä pullo avattu ja tupladekantoitu n. 20 tuntia ennen maistelua. Talon tyylille tyypilliseen tapaan viinissä on rouheat 15% alkoholia.

Lasissa viinillä on kohtalaisen syvä, ujosti utuinen ja keskeltä aavistuksee pronssiin taittuva oljenkeltainen väri.

Kehittyneessä ja suorastaan naurettavan moniulotteisessa tuoksussa tulee ensimmäisenä vastaan kypsää keltaista omenaa, vahamaisuutta ja hunajaista makeutta. Näiden piirteiden alta alkaa erottua kehittynyttä pähkinäisyyttä, hieman piikivimäistä savuisuutta, kevyttä murjottua omenaa, hillittyä ruskistettua voita ja hentoa mehiläisvahaa. Kaiken tämän alla värjöttelee aavistus aldehydisyyttä, joka antaa tuoksulle ujosti Fino-Sherrymäisen suolapähkinän ja viheromenan viipaleiden häivähdyksen.

Suussa viini on erittäin sulavalinjainen, teksturaalinen ja kohtalaisen painokkaan tuntuinen. Makumaailmaltaan viini on uskomattoman moniulotteinen – heti ensisiemauksella kielelle leviää kaleidoskooppimainen kirjo eri sävyjä: hunajaa, tuntuvaa kivistä mineraalisuutta, murjottua omenaa, hieman paahdettuja pähkinöitä, kevyttä ruskistettua voita, hillittyä paahteisuutta, hentoja makeamman hedelmäisiä keltaluumun ja verkkomelonin sävyjä ja aavistus mantelimassaa. Jokainen siemaus tuntuu paljastavan jotain uutta viinistä. Teknisesti viini on rutikuiva, mutta kokonaisuus on selvästi äärimmäisen kypsä, mikä yhdistettynä erittäin runsaaseen, öljyiseen suutuntumaan ja kehittyneempiin piirteisiin antaa kokonaisuuteen illuusion makeudesta. Ainoastaan hapokkuus tuntuu ehkä aavistuksen verran matalalta viinin vaikuttavaan runsauteen, mutta tämän kääntöpuolena viinin täyteläinen runko piilottaa korkean alkoholin hämmentävän hyvin. Ja hapoistaan huolimatta viini ei onneksi koskaan pääse tuntumaan läskiltä tai löysältä, vaan balanssi pysyy hyvin kunnossa.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on erittäin voimakas, lähes makean tuntuinen ja uskomattoman moniulotteinen. Erittäin pitkästä jälkimausta erottuu kuivattua persikkaa, ruskistettua voita, omenahilloa, hieman kivistä mineraalisuutta, kevyttä crème brûléetä, hentoa hunajamelonia, ujoa savuisuutta ja aavistus lähes briossimaista paahteisuutta.

Joly-maistelussamme tämä Coulée de Serrant 1997 oli hyvin samankaltainen saman viinin 2007-vuosikertaan – sillä erotuksella, että tämä 1997 oli huomattavasti moniulotteisempi, kehittyneempi ja vaikuttavampi (sekä myös hieman makeamman tuntuinen kymmenen vuotta nuorempaan versioon verrattessa). Vaikka tämä vanhempi versio vaikuttaa olevan varsin kehittynyt, en ole silti täysin varma, onko viini vieläkään saavuttanut huippuaan. Voi olla, että viini ei tule lisäkellaroinnilla paranemaan tästä, mutta toisaalta on mahdollista, että tämä vain jatkaa menoaan ja kehittyy joksikin vielä vaikuttavammaksi.

Noin yleisesti Jolyn viineistä puhuttaessa, on mielestäni talon kevyempi, freesimpi ja harmonisempi Clos de la Bergerie enemmän omaan makuuni, kuin Coulée de Serrant, joka ilmaisussaan lähinnä luottaa suorastaan poikkeukselliseen voimaan ja konsentraation tuntuun. Tästä preferenssistäni huolimatta on pakko myöntää, että hyvin harva kuiva Chenin Blanc on ollut meikäläisen kirjoissa yhtä vaikuttava esitys kuin tämä 20-vuotiaana testattu Coulée de Serrant. Tämän viinin maistettuaan on helpompi ymmärtää, miksi Jolyn viinit nauttivat tietyissä piireissä melkoisesta hypestä. Vaikkei viini ole mitenkään edukas reilun satasen nykyhinnalla, onnistuu se silti tarjoamaan jotain sellaista, jota tässä hintaluokassa on vaikea löytää. Ja kun viinin on aikanaan saanut ostettua "vain" kuudella kympillä, on se ollut varsinainen löytö.

Lyhyesti: Biodynaamisen maatalouden oman ylipapin huippuviini huippuvuodelta. Vaikka Jolyn viineissä voi olla melkoisesti laadunvaihtelua vuosikertojen – ja jopa pullojen – välillä, on tämä viini kyllä niin hyvä, kuin voi odottaa.

Arvio: Täydellinen – vaikka yleensä makumieltymykseni suosivat raikkaita, kepeitä ja matala-alkoholisia valkoviinejä, on tämä kyseinen viini jotain täysin ainutlaatuista melkein millä tahansa mittarilla mitattuna. Ainutlaatuinen esimerkki siitä, kuinka paljon voimaa ja konsentraatiota Chenin Blancista on mahdollista saada oikeissa käsissä irti.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

1.2.21

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016

Clos du Jaugueyron Haut-Médoc 2016
  • Valmistaja: Clos du Jaugueyron
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Haut-Médoc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Médoc, Haut-Médoc
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (50%), Merlot (33%), Petit Verdot (7%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 23,50€ (Lokakuu 2020)

 

 kuva: artisan wine depot

Vaikka Bordeaux'n viinejä usein pidetään maailman parhaimpien joukkoon kuuluvina, eivät ne ole juuri koskaan onnistuneet puhuttelemaan meikäläistä. Vielä ennen vuosituhannen vaihdetta alueella tehtiin vahvasti omiin makumieltymyksiini sopivia viinejä, joissa yhdistyi reipas hapokkuus, napakat tanniinit, mukavan kuivakka hedelmäisyys ja maltillinen tammen käyttö. Asiat kuitenkin alkoivat muuttua vahvasti 1990-luvun viimeisinä vuosina ja alue on muuttunut valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana: niin ilmaston lämpenemisen kuin viininvalmistusteknisten muutosten myötä alueen viineistä on tullut kypsempiä, pehmeämpi ja makeampia. Tanniineja ja happoja löytyy paljon vähemmän kuin ennen, kun taas tammea käytetään versin liberaalisti. Alkoholitasotkin ovat keskimäärin yli prosenttiyksikön verran korkeammalla kuin ennen. Lopputuloksena on ollut viinejä, jotka näyttävät parhaimmillaan puleeratuilta, suurille massoille tehdyltä pastisselta klassisista Bordeaux'n viineistä, pahimmillaan kosiskelevilta, uuden maailman henkeen valmistetuilta, hallitsevaan tammeen hukutetuilta hedelmäpommeilta.

Pitkään uskoin, että tätä nykyä ainoa perinteistä proper claretia valmistava tuottaja on legendaarisen Château Bel Air-Marquis d'Aligren Jean-Pierre Boyer, joka kohta 90-vuotiaana tervaskantona ei ole vieläkään ottanut kuuleviin korviinsa mitään moderniin viininvalmistukseen liittyvien välineiden tai menetelmien käyttöä, lähinnä kuitaten sellaiset asiat nykypäiväisenä humpuukina.

Tästä syystä kiinnostukseni heräsi, kun (Château Bel Air-Marquis d'Aligren lailla) Margaux'ssa sijaitsevaa (ja tähän asti tutkani ulkopuolella pysytellyttä) Clos du Jaugueyronia tituleerattiin yhdeksi harvoista perinteisen koulukunnan lipunkantajista ja talon viinejä verrattiin suotuisasti juuri BAMA:n klassista tyyliä huokuviin viineihin. Kun tarjolla oli vielä vuosikertaa 2016 – jota tällä haavaa hehkutetaan parhaaksi sitten korkeatasoisen 2010:n – oli päätös hommata pari pulloa plakkariin varsin selvä.

Clos du Jaugueyronin viinitalo on saanut alkunsa 1990-luvun alussa, kun eteläisestä Ranskasta, Minervois'sta, kotoisin oleva Michel Théron muutti opiskelemaan viininvalmistusta Bordeaux'n viinikouluun. Hänen tarkoituksenaan oli alun perin opiskella tutkinto ja palata kotiseudulleen valmistamaan perhetilallaan viiniä, mutta kun opintojen aikana Bordeaux'sta löytyi vaimo, päätti Théron asettua pysyvästi kaupunkiin. Vuonna 1993 Théron vaimoineen osti vanhan, jo 1800-luvun lopulta viiniä valmistaneen viinitalon, muttei lainkaan viinitarhoja. Sen sijaan he ryhtyivät vuokraamaan viinitarhoja, joiden viljelyssä siirryttiin pian luonnonmukaiseen viljeyyn. Tätä nykyä Clos du Jaugueyron viljelee kuuttatoista eri palstaa yhteensä noin kymmenen hehtaarin alueella, joista reilu kolme hehtaaria sijaitsee Haut-Médocin alueella ja noin seitsemän hehtaaria Margaux'n alueella. Tarhojen viljelyssä on siirrytty biodynaamiseen viljelyyn vuonna 2008, vuodesta 2012 kaikki talon tarhat ovat sertifioidusti luonnonmukaisia ja tätä nykyä Clos du Jaugueyron on myös sertifioidusti biodynaaminen.

Talon viininvalmistusmenetelmät ovat aina nojanneet enemmän perinteiseen, mahdollisimman pieneen viinin manipulointiin nojaavaan tyyliin; rypäleet on poimittu kypsinä, mutta moniin muihin tuottajiin nähden melko varhain ja viinien on annettu käydä spontaanisti villihiivojen avulla. Viininvalmistuksessa on käytetty aiemmin enemmän tammea, mutta tässäkin suhteessa ollaan tultu alaspäin; Haut-Médocin alueelta valmistettu viini näkee tätä nykyä hädin tuskin lainkaan uutta tammea ja siinä missä Margaux'n tarhojen viinit kypsytettiin ennen jopa 70% uusissa tammitynnyreissä, on tätä nykyä uuden tammi taso vuosikerrasta riippuen 25-50% kieppeillä.

Tämä nyt arvioitu viini on vasemman rannan perinteiseen, Cabernet Sauvignon -vetoiseen blendiin pohjautuva viini, jonka rypäleet on korjattu Haut-Médocin alueella, Macaun kylän ympäristössä sijaitsevilta, biodynaamisesti viljellyiltä tarhoilta. Kaikki rypäleet on rangattu ennen vinifikaatiota, murskattujen rypäleiden on annettu käydä spontaanisti rypäleiden omilla villihiivoillaan 4000–8000-litraisissa, lämpötilakontrolloiduissa sementtitankeissa. Käymisen jälkeen viini on siirretty kypsymään 12 kuukauden ajaksi 225-litraisiin, kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin. Lopuksi viini on sekoitettu tynnyreistä jälleen sammioihin ja pullotettu minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa. Tuotantomäärä vuosikertaa 2016 on ollut 22,000 pulloa ja 900 magnumia. Alkoholia löytyy nyky-Bordeaux'n tyyliin nähden vaatimattomat 12,5%.

Viinillä on lasissa hyvin tumma, lähes läpinäkymätön ja suht nuorekas mustan kirsikan väri.

Nokkasektori on avoin, aromaattinen ja hieman makeaan taittuva. Ihastuttavan puhdaspiirteisestä aromimaailmasta erottuu kypsää mustaherukkaa ja muita tummia marjoja, hieman lakritsijuurta, kevyttä makeaa luumua, hentoa lehtevää yrttisyyttä, hillittyä paahdettua puuta ja ujoa musteisuutta. Viiniä pidempään ihmetellessä tuntuu siltä, että puisevat aromit häilyvät jossain määrin ees taas; aluksi viinin tuoksu on todella marjainen, sitten tammi saapuu enemmän framille ja sitten taas vähän ajan päästä hedelmä on taas johdossa, tammen siirryttyä jälleen taustalle. Joka tapauksessa, nättiä on.

Viini on suussa kuiva, keskitäyteläinen ja mukavan napakka olematta erityisen tiivis tai uuttunut. Kokonaisuudessa tuntuu tuoretta mustaherukkaa ja mustaa vadelmaa, hieman makeampaa luumuisuutta, hillittyä yrttibitteriä, kevyttä lehtevyyttä, hentoa puisevaa menoa ja ujoa lakritsia. Klassisen Bordeaux'n hengessä kokonaisuus on melko kevytliikkeinen olematta mitenkään vaatimaton ja sekä reipas hapokkuus että kohtalaisen innokkaasti muttei aggressiivisesti ikeniin tarraavat tanniinit pitävät yleisilmeen viehättävän rakennevetoisena.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, happovetoinen ja kohtalaisesti ikeniä kuivattava. Pitkässä ja loppua kohti bitterisempään taittuvassa jälkimaussa häilyy tuoretta mustaherukkaa ja vadelmaa, hillittyä lehtevyyttä, kevyttä yrttibitteriä, maltillista kuivakkaa puuta, hentoa soraista mineraalia ja aavistus makeampaa tummaa luumua.

Clos du Jaugueyronin Haut-Médoc yllättää oikein positiivisesti: ollakseen varsin nuori vasemman rannan tapaus, on tämä oikein nätti, uskottava ja harmoninen esitys. Kokonaisuutena viini on ehkä vielä hieman turhan nuorekas ja hedelmävetoinen mennäkseen kunnon proper claretista, mutta palikat näyttävät olevan sellaiset, että kunhan ne ajan kanssa nivoutuvat keskenään hyvin kohdalleen, on tässä viinissä aineksia vallaan mainioon vanhan koulukunnan porvooseen. Onhan tämä kyllä inasen verran kypsempi mitä ysärillä useimmat Bordeaux't olivat, eikä tästä löydy lainkaan sellaista viehättävää, perinteisen vasemman rannan viinin lehtevää vegetaalisuutta, mutta yleisolemukseltaan viini on niin klassista tavaraa, että oksat pois. Vallan mukavaa, että tällaisiakin tapauksia edelleen löytyy markkinoilta, kunhan vain vähän jaksaa penkoa.

Nyt juotavaksi viini on vallan mainiossa iskussa niin aromaattisesti kuin rakenteellisesti – hedelmä ei osoita minkäänlaisia sulkeutumisen merkkejä ja vaikka rakennetta löytyykin, ei viini ole millään lailla kova tai kireä. Omaan makuuni viini kyllä oli varsin nuorenpuoleinen ja kaipaisin ehkä hieman enemmän iän tuomaa syvyyttä ja vivahteikkuutta hyvin dominoivan hedelmäsektorin sijaan, mutta sellaista kyllä on turha odottaa nelivuotiaalta Bordeaux'lta. Onneksi kellariini jäi toinen pullo kypsymään – se saakoon vartoa siellä hieman pidemmän aikaa.

Lyhyesti: Freesi, puhdaspiirteinen ja kaikin puolin klassinen Haut-Médoc, joka nuoresta iästään huolimatta on tyylillisesti lähempänä klassisia Bordeaux'n viinejä kuin moderneja, muhkeita ja usein melko tammivetoisia mörssäreitä. Bordeaux'sta olisi helpompi pitää, jos alueelta löytyisi useampia tällaisia viinejä.

Arvio: Tyylikäs – todella harmoninen ja perinteitä kunnioittava esitys, joka ensisijaisesti huokuu kypsytyspotentiaalia, joskin on myös varsin hyvin juotavissa jo nyt.

Hinnan (23,50€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

25.1.21

Radikon Ribolla Gialla 1998

Radikon Ribolla 1998
  • Valmistaja: Radikon
  • Tyyppi: Oranssi viini, IGT Venezia Giulia
  • Maa: Italia
  • Alue: Friuli, Collio Goriziano
  • Rypäleet: Ribolla Gialla (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 50€ (Marraskuu 2016)

 

kuva: vivino


Oranssit viinit ovat olleet iät ja ajat osa viininvalmistuksen historiaa, mutta 1900-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet kadota nykyaikaisempien valkoviinien tieltä ja vuosisadan puoleenväliin tultaessa ne olivat kadonneet lähes täysin maailmankartalta. Tämä historiallinen tyyli oli ollut merkittävä osa Georgian, Slovenian ja itäisen Italian Friulin viininvalmistusperinnettä, mutta Georgian päätyminen osaksi Neuvostoliittoa ja modernin viininvalmistustekniikoiden rantautuminen Friuliin ja Italiaan tehokkaasti siivosivat tyylin piiloon. Kyseinen tyyli selvisi lähinnä sillä, että georgialaiset tekivät itse omat kotiviininsä kyseisellä menetelmällä ja Sloveniassa tyyli ei koskaan päässyt täysin kuolemaan.

1990- ja 2000-luvuilla alkoi oranssien viinien hidas esiinmarssi takaisin viinikentälle. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua, eikä viininviljelijöiden tarvinnut enää kantaa satoaan valtion viinitehtaisiin, vaan he pystyivät valmistamaan ja myymään itse omat viininsä; Slovenia itsenäistyi Jugoslaviasta ja rautaesiripun romahdettua alkoivat pikku hiljaa heidän perinteiset viininsä tulemaan tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella; ja Friulissa Joško Gravner ja Stanko Radikon ryhtyivät hassuttelemaan.

Friulissa rustiikkisia valkoviinejä (ja rypäleiden kuorien kanssa valmistettuja oransseja viinejä) oltiin valmistettu lähinnä paikalliseen kulutukseen, eikä niitä käytännössä koskaan nähty alueen ulkopuolella. 1960- ja 1970-luvuilla alueen tuotanto kuitenkin muuttui hyvin lyhyessä ajassa radikaalisti ja käytännössä kaikki alueen tuottajat alkoivat tuottamaan nykyaikaisia, puhtaita ja raikkaita valkoviinejä, jotka nousivat hetkessä koko Italian suosioon. Tällaisia viinejä myös Colliossa, Oslavian kaupungissa asuvat naapurukset Gravner ja Radikon valmistivat pitkän aikaa. Lopulta vuonna 1994 Gravner totesi, ettei enää kokenut modernia, hedonistista hedelmävetoisuutta korostavaa modernia viinityyliä omakseen, vaan halusi valmistaa jotain, joka ilmentäisi enemmän aluetta ja alkuperää. Muistellessaan isoisänsä valmistamia, perinteisiä ja hämmentävän hyvin ikää kestäneitä valkoviinejä, joita oli maseroitu pitkään rypäleiden kuorien kanssa, teki Gravner kokeellisen erän hakemalla inspiraatiota alueen unohdetusta, perinteisestä tyylistä. Tietämättä näistä Gravnerin kokeiluista, ryhtyi kivenheiton päässä omia viinejään valmistava Radikon puolestaan vuonna 1995 kokeilemaan perinteistä kuorikontaktin käyttöä saadakseen enemmän voimaa ja syvyyttä varsin intensiivisiä, mutta aromaattisesti hieman neutraaleja viinejä tuottavista Ribolla Gialla -rypäleistään valmistamalla erikseen yhden kokeellisen 225 litran tynnyrin erän antamalla rypäleiden makoilla kuorien kannsa noin viikon ajan käymisen yhteydessä. Kumpikaan tuottajista ei julkaissut ensimmäisiä kokeilujaan ja vuosikerran 1996 tuhosi alueella riehunut raemyrsky käytännössä kokonaan. Vuosikerta 1997 oli Radikonilta ensimmäinen ja Gravnerilta toinen kaupallinen vuosikerta oranssia viiniä ja tämän jälkeen kumpikin tuottajista muutti tuotantonsa kertaheitolla uuteen tyyliin. Monet viinitalojen entisistä asiakkaista olivat tyrmistyneitä tästä uudesta "vanhasta" tyylistä, mutta sentään sekä Gravner että Radikon vaikuttivat olevan erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olivat juuri aloittaneet.

Stanko Radikon työskenteli alun perin automekaanikkona, mutta häntä vain pari vuotta vanhempi ikätoverinsa Gravner onnistui maanittelemaan Radikonin töihin sukunsa tilalle ja lopulta vuonna 1979 Radikon otti tilan vastuulleen. Vuoteen 1995 asti talo valmisti moderneja, nykyaikaisia viinejä, mutta vuodesta 1997 eteenpäin Radikonin tuotanto on keskittynyt yksinomaan pitkään kuorikontaktiin pohjautuviin viineihin. Toisin kuin Gravner, joka aloitti vuonna 1997 kokeilut georgialaisilla kvevri-saviastioilla ja 2000-luvulle tultaessa oli hylännyt tammitynnyrit ja -sammiot täysin, on Radikon keskittynyt valmistamaan tammessa kypsyviä viinejä. Viinit käytetään perinteisissä, päältä avoimissa tammisammioissa ja ne kypsyvät pitkään – keskimäärin noin 3 vuoden ajan – suurissa botti-tammitynnyreissä. Alkuaikoina Radikon kokeili erilaisia kuorimaseraatioaikoja, lähtien viikosta tai parista aina kuuden kuukauden pituisiin maseraatioihin. Talon tyyli kuitenkin ajan kanssa vakiintui noin 3 kuukauden pituiseen maseraatioaikaan. Radikon myös huomasi, että kuorikontakti toi viineille kypsytyskestävyyttä, minkä vuoksi viineistä oli mahdollista vähentää säilöntäaineena toimivia sulfiitteja; sulfiittien määrää vähennettiin pikku hiljaa ja vuodesta 2002 eteenpäin viinit ovat olleet täysin sulfiitittomia.

Stanko Radikonin poika Saša liittyi myöhemmin talon toimintaan mukaan ja Stanko antoi hänelle mahdollisuuden valmistaa omia viinejään talon nimellä. Nämä lyhyemmällä kuorikontaktilla (1–2 viikkoa) ja kypsytysajalla (keskimäärin 18 kk tynnyreissä) valmistetut viinit kulkevat nimellä "S" – Sašan mukaan. Tätä nykyä Radikonin viinitalo on kokonaan Saša Radikonin johtama, sillä Friulin nykyaikaisten oranssien viinien pioneeri Stanko Radikon kuoli vuonna 2016 aggressiivisen syövän uuvuttamana, vain 62 vuoden ikäisenä.

Tämä nyt arvioitu Ribolla Gialla 1998 on yksi ensimmäisiä niin Stanko Radikonin kuin koko Italian kaupallisia oransseja viinejä. Rypäleet tulevat hyvin Radikonin omilta, hyvin vanhoilta ja matalasatoisilta tarhoilta. Kuorimaseraation kestosta tämän vuosikerran osalta ei ole tietoa, mutta todennäköisemmin kyse on kuukausista, ei päivistä tai viikoista. Viini on käytetty spontaanisti villihiivoilla tammisammioissa ja kypsynyt 3 vuoden ajan suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä. Viini on pullotettu suodattamattomana, mutta toisin kuin nykyisissä Radikonin viineissä, tässä on mukana myös pieni sulfiittilisäys.

Ulkonäöltään viini on syvä ja melkon konsentroituneen kuparisen punaoranssi, taittuen reunallaan kohti kullankeltaista. Koska viini oli dekantoitu hyvin varovaisesti karahviin, on se upean kirkas – sen sijaan pullon pohjalle jääneestä sakasta voi hyvin päätellä, että viini olisi varmasti varsin utuista, ellei jopa sameaa, jos sen kaataisi varomattomasti suoraan pullosta lasiin.

Tuoksultaan viini on uskomattoman voimakas ja moniulotteinen; makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu karamellia, appelsiinimarmeladia, hieman vadelmahilloa, kevyttä maanläheistä savuisuutta, hillittyä kuivattujen tummien hedelmien vivahteita, hentoa murjottua omenaa ja häivähdyksiä haihtuvien happojen (VA) tuomistaa balsamicon ja kynsilakan piirteistä. Yleisolemukseltaan tuoksu tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ja viini tuntuukin tuoksuvan yllättävän erilaiselta joka kerta, kun nokkansa työntää lasiin.

Vaikka viinin tuoksu on erittäin tuhti ja makea, on se suussa vuorostaan täysin kuiva ja ennemmin keskitäyteläinen kuin pureksittavan paksu, mikä luo huomattavan kontrastin aromi- ja makumaailman välille. Intensiivisestä ja vaikuttavan moniulotteisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, karamellia, aromaattisia Aasian mausteita, hieman kirpeää Granny Smith -omenaa, hillittyä ruusunmarjakeittoa, kevyttä savuisuutta, hentoa vadelmaisuutta ja ujoa rustiikkista funkia, joka taittuu jälkimaun lähestyessä kohti makeaa, balsamicoista liftiä. Kokonaisuus on vaikuttavan fokusoitunut ja rakenteikas, kiitos varsin korkean hapokkuuden, joka tuo viinille sekä vaikuttavaa rakennetta että makuun intensiteettiä. Suutuntumaa sävyttävät myös hennot tanniinit, jotka tuovat kokonaisuuteen enemmän puuterista tekstuuria kuin ikeniin tarraavaa otetta.

Lopuksi viinistä jää suuhun runsas, melko happovetoinen ja suorastaan naurettavan moniulotteinen jälkivaikutelma. Erittäin pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu ruusunmarjakeittoa, hieman makeaan taittuvaa vadelmahilloa, hillittyä eksoottista mausteisuutta, hennosti viilentävää, minttuisuutta yrttisyyttä, ujoa balsamico-henkistä volatiilisuutta ja oksidatiivinen häivähdys karamellisuutta.

Kokonaisuutena tämä yksi Radikonin ensimmäisistä oransseista viineistä on lähes 20 vuoden ikäisenä äärimmäisen vaikuttava ja hurmaava elämys. Tämä ei ole pelkästään yksi upeimpia ja moniulotteisimpia koskaan maistamiani oransseja viinejä, vaan myös viinillinen elämys ihan omassa luokassaan. Vaikka viinissä on oma villi, puleeraamaton puolensa, joka erottuu lähinnä hieman korostuneena volatiilisuutena, on se kokonaisuutena uskomattoman puhdaspiirteinen ja omalla tavallaan virheetön. Mikään viinin piirteistä ei pysäytä ihmettelemään, vaan kokonaisuus soljuu alusta loppuun upean vaivattomasti ja vasta tämän jälkeen viiniä voi pysähtyä hämmästelemään. Lisäksi on erikseen mainittava, että viini tuntuu todella olevan elävä tuote, sillä niin jokainen nuuskaisu kuin hörppy tuntuvat olevan edellisistä erilaisia. Yleisilmeestä saa sellaisen tunteen, että viini on todennäköisesti nyt huipullaan, mutta vaikka se todennäköisesti ei tästä enää kehity ylöspäin, voin uskoa viinin vielä kestävän mainiosti joitain vuosia.

Voin toki ymmärtää, miten 1990-luvun lopulla aikalaiset Radikonin fanit ovat järkyttyneet, kun raikkaiden ja puhtaaksi puleerattujen valkoviinien tilalle ilmestyy yhtäkkiä tämmöisiä, suorastaan määritelmää pakenevia erikoisuuksia. On kuitenkin nostettava hattua Stankon periksiantamattomuudelle ja vahvalle uskolle näkemyksestään; elämänsä viimeiset 20 vuotta hän onnistui yhdessä Gravnerin kanssa piirtämään uusiksi niin kotialueensa Collion kuin koko maailman viinikarttaa. Siinä on suoritus, johon harva merkittäväkään viinintuottaja kykenee.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja harmoninen oranssi viini oman genrensä pioneeriltä. Vaikea kuvitella, että näin ainutlaatuinen viini on yksi ensimmäisiä vuosikertoja koko tyylilajissaan.

Arvio: Täydellinen – tässä viinissä on onnistuttu naittamaan uskomattoman hienosti nykyaikainen osaaminen alueen ikiaikaisiin rustiikkisiin perinteisiin, jolloin lopputuloksena on juoma, joka pakenee määrittelyjä, mutta jonka poikkeuksellista laatua ei käy kiistäminen. Ainutlaatuinen elämys.

Hinnan (~50€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.1.21

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

Todistusmateriaalia Pikkulinnusta
3 Fonteinen Oude Geuze 1999
  • Valmistaja: Brouwerij 3 Fonteinen
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
  • Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,00€ (Elokuu 2015, Olutravintola Pikkulintu)


 
 
Tämä nyt arvioon päätynyt Geuze ei ole ensimmäinen 3 Fonteinenin omaa tuotantoa sisältävä gueuze, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä, jonka sekoituksessa on käytetty talon itse panemaa olutta.

Tosiaan, vaikka 3 Fonteinen on lambic-panimona melko tuore tapaus – ensimmäiset omat lambicinsa 3 Fonteinen laittoi alulle vasta vuonna 1998 – on sillä historiaa paljon enemmän. Belgiassa nimittäin on lukuisia lambicintuottajia, jotka eivät pane omaa olutta, vaan ostavat muilta lambic-panimoilta pullottamatonta olutta ja sekoittavat niistä omilla suhteillaan olutta, jota myyvät eteenpäin omalla nimellään. Myös 3 Fonteinen on saanut alkunsa lambic-sekoittajana, sillä se perustettiin jo 1883 (Wikipedian mukaan 1887) Beerselin kaupunkiin kahvila-majataloksi, jonka yhteydessä toimi geuzestekerij – gueuze-sekoittamo. Nimi Drie Fonteinen, "kolme lähdettä", tuli talon kolmesta hanasta, joista tarjoiltiin talon itse sekoittamia oluita: lambicia, faroa ja kriekiä.

Vuosien aikana 3 Fonteinen vaihtoi omistajia monta kertaa, mutta silti onnistui keräämään mainetta korkeatasoisilla oluillaan. Tuottajana 3 Fonteinen alkoi muuttua nykymuotoonsa vuonna 1953, jolloin Gaston ja Raymonde Debelder ostivat sekoittamo-kahvilan. Perinteisesti tuohon aikaan lambicia myytiin lähinnä tynnyreistä, mutta pikku hiljaa Debelderit ryhtyivät pullottamaan tuotantoaan, mikä vain kasvatti talon suosiota entisestään.

Vuonna 1982 Gaston siirtyi eläkkeelle Debelderit jättivät talon pyörittämisen pojilleen Armandille ja Guidolle. Armand Debelderin vastuulle jäi lambicien sekoittaminen, Guidon vastuulle olutkahvilapuolen pyörittäminen. Vaikka 3 Fonteinen onnistui pärjäämään näinä lambicin kannalta hankalina aikoina, moni panimo sen sijaan ei pystynyt samaan ja 1990-luvulla Belgiassa oli vain kolme kaupallista panimoa: Boon, Girardin ja Lindemans. Ostamalla näiltä panimoilta olutta ja sekoittamalla siitä omaa lambiciaan, 3 Fonteinen sinnitteli perinteisenä gueuze-sekoittamona aina 1990-luvun loppuun asti, jolloin Armand Debelder vuokrasi nykyaikaiset panimolaitteistot tiloihinsa. Koska Belgiassa ei oltu moneen vuosikymmeneen nähty uusia lambic-panimoja, eivät pankit halunneet rahoittaa Debelderin toimintaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laitteiston vuokraaminen – ja näin 3 Fonteinenista tuli ensimmäinen uusi lambic-panimo Belgiassa yli 80 vuoteen!

Tämä nyt arvioitu Oude Geuze ei ole ensimmäinen olut, johon on käytetty 3 Fonteinenin itse panemaa olutta, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä eriä. Toisin kuin muut 3 Fonteinen Oude Geuzet, jotka sekoitettiin tuohon aikaan 5% vahvuisiksi (nykyisin 6%), on tämä 31. joulukuuta 1999 pullotettu erä poikkeuksellisesti vahvuudeltaan peräti 6,5%. Oluen tarkkaa pohjaa ei ymmärtääkseni tiedetä, mutta sen uskotaan olevan sekoitus 3 Fonteinenin omaa lambicia sekä Boonin ja Lindemansin lambiceja (3 Fonteinen Oude Geuze ei ymmärtääkseni ole koskaan valmistettu pelkästään panimon omasta oluesta – nämä erikoisjulkaisut pullotetaan 3 Fonteinen Cuvée Armand & Gaston -nimen alle).

Oluella on tumma, kirkas ja selkeästi hyvin kehittynyt meripihkanoranssi väri sekä suuri, mutta hyvin lyhytaikaiseksi jäävä valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on kehittynyt, hieman oksidatiivinen ja uskomattoman moniulotteinen; oluelle hyvin epätyypillisestä aromimaailmasta erottuu murjottua omenaa, satulanahkaa ja tallintausta, hieman ruohoisen vihertävää sävyä, kevyttä oksidatiivista pähkinäisyyttä, hillittyä ruosteista rautaisuutta, hentoa brettan tuomaa laastaria ja ujo vivahde märän koiran hajua.

Suussa olut on hapan, raikkaan rapsakka ja melko kevytrunkoinen, mutta makumaailmaltaan todella intensiivinen ja vaikuttavan moniulotteinen. Makumaailmasta erottuu nahkaista brettaa, hapanta sitruunavetoista sitruksisuutta, hieman maamaisia piirteitä, kevyttä murjottua omenaa, hentoa fenolista mausteisuutta ja etäistä tallisuutta. Vaikka oluen kuplat ovat pehmenneet varsin pehmeiksi ja harvoiksi, on karbonaatio silti pitänyt vallan hyvin, eli korkki ei ole selvästikään päässyt pettämään puolessatoista vuosikymmenessä.

Oluesta jää lopuksi suuhun erittäin raikas, intensiivinen ja tuntuvan hapan jälkivaikutelma sekä valloittavan pitkä jälkimaku, jossa häilyy niin makeampia sokeroidun sitruunan kuin kirpeämmän greippisyyden sävyjä sitrushedelmistä, hieman maamaista funkia, kevyttä viheromenaista rapsakkuutta, hillittyä lantaista brettaisuutta ja ujon oksidatiivista omenankotaisuutta.

Kokonaisuutena tämä gueuze on uskomattoman vaikuttava esitys; 16 vuoden ikäisenä se on sekä vanhin lambic että todennäköisesti vanhin olut, jota olen kuunaan maistanut, mutta ikäisekseen olut on silti hämmentävän nuori. Mitenkään nuorekkaaksi olutta ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta olisi voinut helposti kuvitella oluen väsähtäneen tai jopa kuolleen puolessatoista vuosikymmenessä, kun tavan olut saattaa olla pelkkää homeista leipää parin vuoden jälkeen, mutta ei. Edes kuplatkaan eivät olleet päässeet pakenemaan. Vaikka ikä rupeaakin jo aromimaailmasta erottumaan, ei olut vaikuta millään lailla olevan matkalla alaspäin – päin vastoin, en ihmettelisi, jos olut onnistuisi vielä jatkamaan kehitystään tästä ylöspäin!

Tämä kyseinen pullo tuli aikanaan bongattua Puotilan (ja mahdollisesti koko Suomen) hienoimman juottolan, Pikkulinnun, vanhempien pullojen kaapista. Vaikka oluella oli ihan kohtalaisesti hintaa muihin tuolla hetkellä tarjolla oleviin pulloihin nähden, ei ollut vaikeaa tajuta tarjolla olevan tilaisuuden ainutlaatuisuutta, joten tämä kyseinen pullo lähti melko lyhyeksi jääneen palaveerauksen päätteeksi porukallamme jaettavaksi. Asia tuskin on jäänyt kaduttamaan ketään paikalla ollutta pullon jakajaa.

Lyhyesti: Uskomattoman vaikuttava ja ikäisekseen edelleen todella hienossa tikissä oleva gueuze.

Arvio: Täydellinen – vaikkei olut ihan jokaiselta hiuksenhienolta osa-alueeltaan olekaan aivan täydellinen, on tämä olut laadullisesti niin täysin omassa luokassaan, että on vaikea kuvitella minkään muun pääsevän samalle tasolle. Ainutlaatuinen esitys.

Hinnan (40,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.