Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


19.9.17

Château Phélan Ségur 1986

Château Phélan Ségur 1986
  • Valmistaja: Château Phélan Ségur
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Estèphe
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Médoc, Saint-Estèphe
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (~60%), Merlot (~35%), Cabernet Franc (~5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 39,00€ (Toukokuu 2016, Caduco)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinien osalta legendaarinen Bordeaux ei ole ikinä ollut mikään meikäläisen juttu. Tämä tosin johtuu siitä, että se tyyli, mitä Bordeaux nykyisin edustaa on hyvin harvoin sitä, mitä Bordeaux'n yleensä mielletään olevan. Klassinen Bordeaux on yleensä kovaa, kylmää ja tanniinista tavaraa, siinä missä valtaosa taloista puskee markkinoille viiniä, joka on lähinnä pehmeää, lämmintä ja tammista. Tämä muutos modernimpaan, "kalifornialaiseen" tai "parkerisoituun" tyyliin on hyvin suurilta osin tapahtunut 2000-luvun taitteessa. Toki osa tuottajista oli ryhtynyt jo varhain 1990-luvulla tekemään kypsempiä ja makeamman hedelmäisempiä viinejä, kun taas osa tuottajista edelleen pitäytyy jääräpäisesti vanhanaikaisessa tyylissä. Suuret linjat ovat kuitenkin ne, jotka määrittävät mielikuvia, ja omissa mielikuvissani vanha, viehättävän kulmikas Bordeaux on tätä nykyä modernia, kypsänmakeaa ja tammista höttöä. Siinä missä ennen vanhaan hyvän Bordeaux'n piti antaa pehmetä kellarissa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä, herättävät nykymaailman porvoolaiset epäilyksiä siitä, että mahtavatko nämä viinit pysyä ylipäänsä hengissä edes kymmentä vuotta?

Joten Bordeaux-vihani ei ole absoluuttista. Se on keskittynyt vain siihen yhteen tyyliin, joka suureksi harmikseni tuntuu hallitsevan alueen nykyistä tuotantoa. Sen sijaan vanha, klassiseen malliin tehty Bordeaux uppoaa meikäläiseen aina. Ei siis tarvinnut miettiä tovia tai toista, kun nettikaupassa vastaan käveli kolmekymmentävuotias pullo Phélan Séguria.

Kuten hyvin monella Bordeaux'n châteaulla, myös Phélan Ségurilla historiaa löytyy useammalle vuosisadalle. Viinitalon synty sijoittuu 1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin irlantilainen viinikauppias Bernard O'Phelan osti Bordeaux'n "vasemmalta rannalta" kaksi kartanoa: Domaine Le Clos de Garameyn (1805) ja Ségur de Cabarnac'n (1810), suurissa suunnitelmissaan vaihtaa viinien kauppaaminen viinien tuottamiseen. Phelanin kuoltua 1841 nämä tilat olivat yhdistetty nimen Château Ségur de Garamey alle ja se kulkeutui Phelanin pojalle, Saint-Estèphen kylän pormestari Frank Phelanille. Talon viinien tunnettuus ja hinta eivät olleet kuitenkaan vielä merkittävän korkeita vuonna 1855, jolloin määriteltiin (näköjään tuosta päivästä ikuisuuteen) Bordeaux'n Cru-viinien luokitus, minkä vuoksi tämä tuottaja jäi kokonaan Cru-luokitusten ulkopuolelle. 1800-luvun lopulla viinitalo siirtyi Château Léoville-Las-Casesin omistaman Delonin suvun haltuun ja 1900-luvulle tultaessa viinitalo vaihtoi nimensä nykyiseen muotoonsa, Château Phélan Ségur. Vuonna 1985 talo vaihtoi uudelleen omistajaa, siirtyen Lansonin ja Pommeryn shamppanjatalot omistavan Xavier Gardinierin haltuun ja vuonna 1986 Phélan-Ségur alkoi tuottaa ensimmäistä kertaa ns. "kakkosviiniä", talon perustajan pojan mukaan nimettyä Frank Phelania.

1986 ei ole yleensä ollut mikään Bordeaux'n huippuvuosi erilaisissa vuosikertalistauksissa, mutta moni harrastaja tietää, että todellisuudessa tältä vuodelta löytyy valtavasti upeita vasemman rannan viinejä, jotka ovat edelleen hienossa kunnossa. Kun vielä ottaa huomioon, että tänä vuonna ensimmäistä kertaa viinitalon heikompilaatuinen aines on käytetty "kakkosviinin" tuotantoon ja vain parhaat rypäleet ovat päätyneet talon ykkösviiniin, ei ollut kovinkaan vaikeaa suorittaa ostopäätöstä. Toki vaikutti myös viinin varsin kohtuullinen hinta – Phélan Ségur ei ole päässyt koskaan nauttimaan Cru-luokitusten tuomasta hintapreemiosta, ja vaikka oli luokiteltu aikanaan omalla sarallaan arvostettuun Cru Bourgeois Exceptionnel -luokitukseen, ei se ole juuri koskaan realisoitunut viinin hinnassa.

Ulkonäöltään viini on edelleen – 30 vuoden ikää haastaen – hämmentävän tumma, intensiivisen mustan kirsikan värinen ja lähes täysin läpinäkymätön.

Väriä seuraten myös viinin tuoksu on vaikuttavan voimakas ja edelleen täynnä nuoruuden energiaa. Valtavan monisävyisestä nokkaosastosta löytyy musteisia sävyjä, makeaa tupakkaisuutta, märkää metsämaata, murskattuja tummia marjoja, puisevia lyijykynäisiä sävyjä, hieman hapahkoa tummaa luumua, hieman maamaisuutta, aavistus tuoretta paprikaa muistuttavaa vegetaalisuutta ja häivähdys makeampaa lakritsia. Kaikkia sävyjä ei löydy yhtä aikaa, vaan tuoksu tuntuu elävän jatkuvasti lasissa, muuttuen jopa peräkkäisten nuuhkaisujen välillä kuivasta makeaan ja maamaisesta hedelmäiseen sekä takaisin.

Suussa viini tuntuu enemmän keskitäyteläiseltä ja napakalta kuin suuntäyttävän täyteläiseltä, mutta viini on yhtä kaikki intensiivinen, tekstuuriltaan hyvin tiivisluontoinen ja ennen kaikkea hämmentävän nuorekas. Viinin moniulotteisessa makumaailmassa on voimaa ja konsentraation tuntua; kielellä pyörii vaikuttavan selväpiirteisenä kypsää, mustaherukkavetoista tummaa marjaa, puisevaa lyijykynää, hieman pippurista mausteisuutta, keveitä makean tammisuuden tummasävytteisiä piirteitä ja hieman makeampaa lakritsia. Viinillä on edelleen vakuuttavan rakenteikas, tuntuva hapokkuus, mutta suutuntumaltaan viini on samettisen pehmeä, kiitos viinin edelleen kohtalaisen runsaan, mutta ajan myötä varsin pyöreäksi ja lempeäksi pehmittäneen tanniinisuuden.

Viinin jälkimaku on pitkä, kuiva ja viileä, sekä ennen kaikkea vaikuttavan tiukkarakenteinen, kiitos edelleen napakan hapokkuuden ja ikeniin hiljalleen tarraavien tanniinien. Suuhun jää viinin ikään nähden hämmentävän nuorekas vivahteiden kirjo pippurista mausteisuutta, puisevaa lyijykynää, tuoretta mustaherukkaa, metsämaata, kevyempää variksenmarjaisuutta ja ujoa soraista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena viini on mykistävä esitys – lähinnä sen hämmentävän nuorekkuuden takia. Todennäköisesti Phélan Ségurin vuosikerran 1986 kehittyminen on mitattavissa lähinnä geologisessa mittakaavassa, sillä niin hämmentävän nuorelta se vaikuttaa edelleen! Viinistä toki löytyy kehittyneempiä piirteitä, mutta se ei tunnu vielä missään nimessä vanhalta – ei edes keski-ikäiseltä! Jos viini jatkaa kehittymistään tätä tahtia, voin kuvitella sen vaativan vielä 15–20 vuotta että se ylipäänsä saavuttaa huippunsa – ja se, kuinka kauan viini tulee pysymään huipullaan, jää lähinnä epämääräisen arvailun varaan. En ihmettelisi, jos tämä olisi niitä viinejä, joita pystyy hymyssä suin nauttimaan vielä silloinkin, kun vuosikerrasta on vierähtänyt vuosisata.

Pähkinänkuoressa tämä on yksi vaikuttavimpia maistamiani Bordeaux'n viinejä ja mitä vakuuttavin todiste siitä, että aina ei tarvitse metsästää satojen eurojen arvoisia Bordeaux Cru Classé -viinejä saadakseen käsiinsä upeita "claretteja". Vielä kun tällaisia saisi jonain kauniina päivänä ostettua kotomaamme kamaralta!

Lyhyesti: Todella vakuuttava, rakenteikas ja hämmentävän hyvin ikää kestänyt 30-vuotias Bordeaux'n klassikko.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaista maistamistani Bordeaux'n viineistä ja myöskin yksi vaikuttavimmista maistamistani punaviineistä noin ylipäänsä. Mutta vaikka viini on jo nyt erittäin vaikuttava, voin kuvitella sen kehittyvän kellarissa edelleen parempaan suuntaan. Tämä on sitä oikeaa kunnon Bordeaux'ta.

Hinnan (39,00e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA HETI.

14.9.17

Rawson's Retreat Organic Cabernet Shiraz Merlot 2015

https://www.alko.fi/tuotteet/473147/
Rawson's Retreat Organic Series Cabernet Shiraz Merlot 2015
  • Valmistaja: Penfolds
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Australia
  • Alue: South Australia, Victoria
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (75%), Syrah (15%), Merlot (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 8,99e (Kesäkuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 8,99e (Syyskuu 2017, Alko)

Tuossa muutama kuukausi takaperin tuli pitkästä aikaa näytepulloa oven taakse. Varmaan blogini fokus oli jäänyt lähettävältä taholta hieman hämärän peittoon tai sitten siellä vain oltiin turhan optimistisella päällä, kun näytteeksi saapui alle kympin aussipunkkua. Ei siinä mitään, kyllähän minä aina ihan mielelläni uusia viinejä testailen ja toivotan kaikki näytetuotteet tervetulleiksi – jos ei muuhun, niin itseäni sivistävään käyttöön. Eikä siinä mitään, jos ollaan any publicity is good publicity -asenteella liikkeellä, mutta jos toivotaan kehuvia sanoja blogini suunnalta, olisi kuitenkin ihan kiva, jos tuotteet olisivat kehujen arvoisia. Minulla kun ei ole ollut tapana kehuskella juomia vain siitä syystä, että ne ovat ilmaisia. Ja jos katselee blogissani arvioitujen edukkaiden aussipunkkujen tarjontaa, voi aika nopeasti todeta, että sellaiset eivät keskimäärin kovinkaan kummoisia pisteitä täällä kerää.

Mutta ainahan voi käydä niin, että tämä viini onkin säännön rikkova poikkeus?

Testissä on nyt siis (mm. legendaarisesta Grange-viinistään tunnetun) australialaisen Penfoldsin uutukainen Alkon valikoimissa. Viini on valmistettu luomuna viljellyistä rypäleistä ja pääosaa rypälesekoituksessa näyttelee ympäri maailmaa suosittu Cabernet Sauvignon. Voltteja löytyy australialaisille punaviineille tuttuun tyyliin 14%.

Viinillä on lähes läpinäkymättömän tumma rubiininpunainen väri, joka taittuu kevyesti nuorekkaaseen purppuraan.

Tuoksu on selkeästi kypsänmakea, eli lämpimät seudut kyllä erottuvat, mutta samalla se on melko epämääräinen; nokkapuolelta löytyy lähinnä makeaa mustaherukkaa, hyvin kypsää Syrah’n pippuroitua tummaa hedelmää ja hentoa punaista marjahilloa ujolla tammisella taustajuonteella. Melko klassinen ja geneerinen aussituoksu ilman sen kummempaa karaktääriä.

Suussa viini on täyteläinen ja makeahko, mutta onneksi makumaailmasta löytyy myös kohtalaista karvautta, joka hieman suitsii makumaailman makeimpia piirteitä. Muuten makupuolelta löytyy Syrah'lle tyypillistä pippurista mausteisuutta, hillittyä karhunvatukkahilloa ja ujosti kypsänmakeaa herukkaa. Viinillä on kohtalaisen pehmoinen suutuntuma ja melko matalien happojen ja lempeästi (mutta yllättäen kohtalaisen innokkaasti) tarraavien kypsien tanniinien vuoksi suhteellisen lempeä ja kiltti rakenne.

Jälkimaussa tuntuu kohtalaisen karvasta, pippurivetoista mausteisuutta, hyvin kypsää karhunvatukkaa, hillittyä mustaherukkaa ja aavistus makeampaa luumuhilloa. Alkoholi lämmittää hieman nielussa ja kielelle jäävä jälkivaikutelma on melko kestävää pippurisuutta lukuun ottamatta lyhyehkö.

Yllätyksiä ei päässyt tulemaan, eli viini oli melko lailla oppikirjamainen esimerkkiviini yhdeksän euron aussipunkusta. Rehellisyyden nimissä olisin voinut kirjoittaa ylläolevan arvostelun avaamatta koskaan pulloa, pelkästään inspiroitumalla viinin etiketistä. Jos jotain plussaa pitää hakea, niin mainittakoon, että viinistä ei ilahduttavasti olti hiottu aivan kaikkia särmiä pois: tanniineja ei ollut paljoa, mutta niissä oli mukavaa särmää ja mukavan rouhea, korostunut pippurisuus antoi hyvää vastapainoa viinin hedelmäpuolen makeudelle.

Kokonaisuus jätti kuitenkin melko paljon toivomisen varaa. Jatkuvasti sitä lukee artikkeleita, kuinka Australiassa jyllää kokonaan uusi, kepeyteen ja raikkauteen keskittyvä viinitrendi, mutta tämä viini oli mitä geneerisin esitys sitä Australian väsähtänyttä, makeaan ja pehmoiseen hedelmään painottunutta tyyliä, jota maassa on tehty jo monta vuosikymmentä. Vaikka saatekirje suositteli viiniä vaikka minkälaisten grillilihojen kylkeen, on mielestäni näin pehmoinen ja makea viini passeli lähinnä sellaiseen tissutteluun, jossa viinin laadulla ei ole suuremmin merkitystä.

Lyhyesti: Suuren tuottajan pehmeä, makeahko ja melko ennalta-arvattava luomupunaviini Australiasta.

Arvio: Keskinkertainen – hyvin pitkälti sellainen viini, mitä etiketin perusteella voisi odottaakin.

Hinnan (8,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

27.8.17

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007

R. López de Heredia Viña Cubillo 2007
  • Valmistaja: R. López de Heredia
  • Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja
  • Maa: Espanja
  • Alue: Rioja, Rioja Alta
  • Rypäleet: Tempranillo (70%), Grenache (20%), Carignan + Graciano (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,30e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Riojan vanhan koulukunnan äärimmäistä päätä edustavan R. López de Heredian viinit saavat meikäläiseltä täällä blogin puolella aina varauksetonta hehkutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että talon viinit ovat a) tyyliltään erittäin vanhanaikaisia ja ainutlaatuisia, edustaen sellaista viinityyliä, jota tehtiin n. 100 vuotta sitten; b) helvetin hyviä.

Ne, joita kiinnostaa perehtyä talon historiaan hieman enemmän, suosittelen lukemaan tähän väliin arvioni talon arvostetusta Viña Tondonia Reservasta, jossa perehdyn tuottajan taustoihin hieman enemmän. Muuten voin tässä referoida lyhyesti Heredian historiaa, että päästään kartalle siitä, mistä talon viineissä on kyse.

Vuonna 1877 Don Rafael López de Heredian perustama, omaa nimeään kantava viinitalo on edelleen toiminnassa olevista Riojan viinitaloista vanhimpia. Toisin kuin monet muut historialliset viinitalot, Heredialla ei olla seurattu aikaa vaan talon viinit valmistetaan samalla tavoin kuin yli vuosisata sitten: viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla valtavissa tammisammioissa, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin tammitynnyreihin nykyaikaisen viininvalmistuksen näkökulmasta katsoen käsittämättömän pitkäksi aikaa. Useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen viinit pullotetaan ilman sen kummempia käsittelyjä. Tietyssä mielessä Heredian viinejä voidaan pitää natural-viinityylin edelläkävijöinä; siinä missä monet natuviinien tuottajat haikailevat paluuta vanhaan, rehelliseen ja käsittelemättömään viininvalmistukseen, ei R. López de Heredialla tällaista asennetta viininvalmistukseen ikinä hylätty.

Jotain osviittaa talon käsittämättömistä kypsyttelyajoista antaa se, että Riojan alueella Gran Reserva -tasoiset viinit ovat niitä, joita laki edellyttää kypsytettävän kaikkein pisimpään. Laki edellyttää, että Gran Reserva -tasoisia viinejä on kypsytettävä vähintään 60 kk, joista vähintään 24 kk on viinin kypsyttävä tammitynnyreissä. Nyt arvioitava Viña Cubillo, Heredian edullisin punaviini, joka edustaa talon perustasoa, kypsyy aluksi 36 kk tammitynnyreissä ja sen jälkeen vähintään 36 kk pulloissa ennen markkinoille laskua. Näillä avuilla Heredia voisi helposti luokitella tämänkin viininsä Gran Reserva -luokkaan, mutta talo viittaa kintaalla nykyisille, "väljille" kypsytysasetuksille ja luokittelee viininsä edelleen Crianzaksi, eli alimpaan kypsytysluokkaan – kuten talo on tehnyt historiansa alusta asti.

Tämän viinin olin napannut viime vuonna järjestämilleni synttäri-illanistujaisille "talon punaviiniksi". Ideana oli tuolla tarjota lähinnä "itseni näköisiä" viinejä ja oluita, ja omasta mielestäni vanhan koulukunnan ääri-old school -Rioja kyllä sopii tuohon määritelmään varsin passelisti.

Väriltään viini on läpinäkyvän tumman kirsikanpunainen, ujon kehittyneestä, hieman viikunaisen rusehtavaan taittavasta sävystä huomaa, ettei viini ole enää aivan nuori.

Vanhan Riojan koulukunnan henkeen viinin tuoksu on kohtalaisen likainen, jopa hieman sontainen – ei mitenkään merkittävästi, mutta hieman enemmän, mikä on Heredian viineille tyypillistä. Aromipuolelta erottuu kypsänamkeaa viikunaa, nahkaa, kevyttä lantaa, hieman tummanpuhuvaa luumuisuutta ja hentoa jenkkitammen tuomaa vaniljaa. Yleisilme on miellyttävän kehittynyt, eli nuorekkaimmat hedelmäiset piirteet ovat viinistä jo kaikonneet.

Suussa viini on kuiva ja keskitäyteläinen, minkä lisäksi sillä on mukavan napakka ja sopivan rouhea yleisolemus, kiitos melko korkean hapokkuuden. Viinin makumaailmasta löytyy mehukasta luumuisuutta, vanhan Riojan viinin kevyttä lantaisuutta ja nahkaa, karvaampaa hapankirsikkaisuutta ja karpaloa sekä hillitysti makeaa, jo hieman nahistunutta luumua. Yleisolemus on mukavan runsas muttei varsinaisesti modernien viinien tyyliin konsentroitunut, vaan mukavan hienoviritteinen ja vivahteikas. Hyvän happorakenteen lisäksi viinin hieman kevyemmänpuoleiset tanniinit ovat edelleen kohtalaisen innokkaita tarraamaan kiinni, korostaen viinin rakennevetoista ruokaviinin luonnetta.

Suuhun jää viinistä pitkä, moniulotteinen ja mukavan nahkea jälkimaku, jossa tuntuu niin tanniinista kuin mausteista karheutta, maamaisia sävyjä, makeaa luumuisuutta, ujon funkya likaisuutta ja mukavasti napakkuutta tuovaa hapankirsikkaa ja ujoa karpaloa.

Ollakseen "vain" talon edullisin perustason tuote, on Viña Cubillo kaikin puolin valloittava Riojan punaviini. Vivahteikkuudessaan ja valloittavuudessaan viini ei yllä Heredian parhaiden punaviinien (Tondonia, Bosconia) tasolle, mutta sen sijaan monet kilpailevien talojen Gran Reservat viini jättää vaivattomasti taakseen. Vielä viinin etikettiä lukiessa saattaa unohtaa, että viini todellisuudessa voitaisiin tuottajan halutessa luokitella Gran Reserva -appellaation olla, mutta ei enää siinä vaiheessa, kun viini on lasissa – samanlaista kehittyneisyyttä, pitkän tynnyrikypsytyksen tuomaa vivahteikkuutta ja harmoniaa ei muista Riojan Crianza-tason viineistä yksinkertaisesti löydy.

Heredian tyylille uskollisesti myös Cubillo lupailee hyvää viinien kellarointia harrastaville: vaikka talon viinit yleensä julkaistaan siinä vaiheessa kun ne ovat "valmiita juotaviksi", on niissä yleensä vielä runsaasti tilaa kehittyä. Viña Tondonia Gran Reserva -tyyliseen 50 vuoden kypsytyskestävyyteen Cubillo ei varmastikaan taitu, mutta voin kuvitella viinin jatkavan nousua ylöspäin ainakin seuraavan 5 vuoden ajan ja pitävän kutinsa ainakin 10, jopa 15 vuotta. On sanomattakin selvää, että viini on hintaluokassaan täysin ainutlaatuinen löytö.

Lyhyesti: Crianza-tasoiseksi punaviiniksi täysin naurettavalla tavalla ylisuoriutuva, persoonallinen ja vivahteikas old school -riojalainen.

Arvio: Tyylikäs – valloittavan perinteikäs punaviini, joka myös toimii takuuvarmana tutustumisvälineenä Heredian tyyliin, jos talo on aikaisemmin jäänyt tarkistamatta.

Hinnan (11,30e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

6.8.17

Opitaan virheistä: hiirimäisyys – hapanoluiden ja natural-viinien kirous

Opitaan virheistä: hiirimäisyys – hapanoluiden ja natural-viinien kirous

Viime aikoina, ns. natural-viinien saavuttua (vihdoinkin!) astetta suuremmalla rytinällä Suomen markkinoille, on voinut siellä täällä lukea tai kuulla termin "hiirimäisyys". Ongelmana tuntuu olevan se, että valtaosalle kuluttajista tämä termi ei sano käytännössä yhtään mitään, kun taas pieni mutta hyvin äänekäs joukko (lähinnä natuviinien vankkoja vastustajia) käyttää termiä varsin innokkaasti. Välillä jopa turhankin innokkaasti – onpa vastaani tullut tapauksia, joissa käytännössä jokainen vähänkin persoonallisempi ja funkympi natuviini on tuomittu heti hiirimäiseksi, ilman että viinillä olisi mitään tekemistä hiirimäisyyden kanssa. Ja annas olla, jos viinissä on ollut vähän enemmän brettaa tai volatiilisuutta! Silloin kyllä on voinut hiirivasara paukka aivan hirmuisella raivolla.

Mistä nyt tässä "hiirimäisyydessä" oikeastaan onkaan kyse?

Hiirimäisyys, englanniksi mousiness tai mousy aftertaste, on ilmiö, joka on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten viinin virheenä, mutta jonka ilmaantuminen kuluttajien ja ammattilaisten puheeseen on varsin tuore ilmiö ja lähinnä seurausta tuoreesta natural-viinien trendistä. Tämä kyseinen virhe voi vaivata niin viinejä kuin oluitakin, mutta olutjournalismin puolella en ole vielä juurikaan kuullut puhuttavan hiirimäisyydestä. En, vaikka internetin keskustelupalstojen perusteella tämä kyseinen virhe on myös monille kotonaan olutta paneville oman elämänsä olutmestareille ihan tuttu piirre. Voi vain olla, että moni ei kenties ole aiemmin kuullut tätä kyseistä termiä? Tai sitten termi on tuttu, mutta sen merkitys on vieras, eli sitä ei osata yhdistää omissa tai muissa koti- tai pienpanimo-oluissa havaittuihin piirteisiin.

Hiirimäisyys ei nimestään huolimatta liity mitenkään hiiriin, eli hiirimäisessä viinissä ei todennäköisesti ole koskaan ole käynyt yksikään jyrsijä uimassa. Tämä virhe saa nimensä siitä, että sen sanotaan muistuttavan maultaan sitä hajua, miltä siivoamaton hiiren häkki haisee. En osaa sanoa kuinka tarkka kuvaus tämä on, sillä itselläni ei ole koskaan ollut jyrsijöitä lemmikkeinä, mutta hiirimäisyys on piirteenä sen verran epämiellyttävä, että ainakaan vääränlaisia mielikuvia tämä kuvaus ei onnistu todennäköisesti herättämään. Ennen kuin itse olen oppinyt yhdistämään termin "hiirimäisyys" tuohon tiettyyn virheeseen, olen kuvaillut näiden juomien jälkimakua mm. termeillä "homeinen leipä", "epämiellyttävä weetabix", "ikävä cornflakes-maisuus", "tunkkainen multaisuus" tai "härskiintynyt pähkinäisyys".

Miksi nyt puhun vain juomien jälkimausta?

Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että hiirimäisyys esiintyy käytännössä vain ja ainoastaan juomien jälkimaussa. Virheellinen viini tai olut voi tuoksua (ja usein tuoksuukin) täysin virheettömältä ja makukin on yleensä aivan kunnossa. Vasta kun juoman on nielaissut, alkaa suuhun nousta pikku hiljaa hyvin epämiellyttävä maku, joka on miedoimmissa tapauksissa vain kevyt aavistus taustalla, mutta joka pahimmillaan valtaa kaikki makuaistimukset suusta valtavan puistattavalla voimakkuudella. Kaikista pahinta tuossa makuelämyksessä on se, että se voi helposti jäädä viipymään suuhun jopa minuuteiksi.

Mistä sitten hiirimäisyys tulee?

De Leite Cuvée Jeun'homme. Kenties rankimmin
hiirinen juoma, mitä olen koskaan maistanut.
Pitkään hiirimäisyyden syystä ei ollut tarkkaa selvyyttä ja edelleenkin sen muodostuminen ja käyttäytyminen ovat jossain määrin hämärän peitossa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hiirimäisyyden taustalla ovat ketoniyhdisteet, joita kutsutaan tetrahydropyridiineiksi*, mutta joita useammin kutsutaan kätevästi lyhenteellä THP. Tämä THP on siitä harmillinen yhdiste, että se ei muutu volatiiliksi eli haihtuvaksi matalassa pH:ssa – selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että happamassa ympäristössä yhdiste ei haise eikä maistu. Juuri tähän ominaisuuteen liittyy se, minkä takia hiirimäisyys liitetään vain virheellisen viinin tai oluen jälkimakuun: koska sekä viini (normaali pH 3,9–2,9) että olut (normaali pH 3,8–4,5; hapanoluilla lähemmäs 3,0) ovat happamia nesteitä, on THP sitoutuneena juoman muihin yhdisteisiin ja on siksi hajuton ja mauton, eli se pysyy hyvin piilossa. Sen sijaan kun viinin tai oluen nielaisee, jää suun pinnoille muutamia millilitroja juomaa, jonka pH nousee suusta erittyvän syljen vaikutuksesta lähelle 7,0:aa (neutraalia). Kun THP:tä sisältävän oluen tai viinin happamuus neutraloituu, muuttuu THP yhtäkkiä haihtuvaksi ja näin kulkeutuu suun takakautta nenän hajureseptoreihin – jolloin maistaja aistii sen inhottavana, "hiirimäisenä" tunnettuna makuna.

*Tämä kattotermi kattaa alleen monta erilaista yhdistettä, jotka ovat 2-asetyyli-3,4,5,6-tetrahydropyridiini ja 2-asetyyli-1,4,5,6-tetrahydropyridiini (ATHP), 2-etyylitetrahydropyridiini (ETHP) ja 2-asetyylipyrroliini (APY).

Tarkkaa käsitystä THP:n muodostumisesta ei ymmärtääkseni vielä ole löydetty, mutta yleisimmät syylliset hiirimäisyyden muototutumisessa ovat brettanomyces-hiiva ja maitohappobakteerit. Koska molempia tavataan usein sekä hapanoluissa että natural-viineissä, ei ole ihme, että juuri näissä juomatyyleissä tätä virhettä tavataan eniten. Koska useissa lukemissani artikkeleissa sanotaan brettan olevan turhaan syypää ja maitohappobakteerien olevan se tarinan todellinen pahis ja toisissa taas sanotaan täysin päinvastaista, on tämänhetkinen johtopäätökseni asiasta, että sekä brettan että maitohappobakteerien joukosta löytyy THP:tä tuottavia kantoja.

Yleisen käsityksen mukaan maitohappobakteeri tuottaa normaalisti vain hyvin pieniä määriä THP:tä, eli valtaosassa tapauksissa brettanomyces-hiiva (eli tuttavallisemmin "bretta") on syyllinen hiirimäisyyden muodostumisessä. Brettan kantoja on kuitenkin lukuisia erilaisia, eikä monen niistä ole todettu tuottavan THP:tä merkittäviä määriä – vain tietty, pienehkö määrä bretta-kantoja on siis pääasiallinen syypää tässä virheessä. Tämä tieto saattaa ehkä helpottaa brettakäymiseen erikoistuneiden panimoiden toimintaa, mutta spontaanikäytettyjä oluita ja natural-viinejä tuotettaessa ei brettanomyces-kantaa voi erikseen valita, vaan sitä saadaan, mitä sattuu tulemaan.

THP:n muodostumisessa bretta tarvitsee L-lysiini-nimistä aminohappoa, jota tavataan normaalisti niin oluissa kuin viineissäkin. Tämän lisäksi tarvitaan alkoholia (etanolia), sokeria (glukoosia tai fruktoosia) ja rautaa. Hapen määrällä on todettu olevan merkittävä rooli THP:n muodostumisessa, sillä erityisesti brettanomyces vaatii happea toimiakseen; bretta kyllä kykenee toimimaan joten kuten vähähappisessa ympäristössä, mutta täysin hapettomissa olosuhteissa tämä hiiva lamaantuu. Sen sijaan kun happea on riittävästi, bretta pääsee lisääntymään varsin innokkaasti, minkä lisäksi sopivissa olosuhteissa ja sopivan bretta-kannan tapauksessa THP:n myös muodostuminen kasvaa selvästi. Koska THP:n muodostuminen vaatii sekä etanolia että sokeria, ja koska tavallinen hiiva normaalisti sitoo itseensä L-lysiiniä käyttäessään sokeria alkoholiksi, tavataan hiirimäisyyttä usein viineissä joissa käyminen on keskeytynyt (ns. stuck fermentation) tai jos käymisen loputtua viiniin on jäänyt vielä hieman jäännössokeria; näissä viineissä L-lysiini vapautuu käymisen jälkeen hiivalta jälleen brettan käytettäväksi, minkä lisäksi juomassa on brettan ravinnoksi sekä riittävästi sokeria että myös käymisen mukana muodostunutta alkoholia.

Maitohappobakteerilla on samanlaiset vaatimukset THP:n tuotantoon kuin brettalla (L-lysiiniä, rautaa, happea, alkoholia ja sokeria), mutta useimmat maitohappobakteerit ja -kannat eivät tuota THP:tä havaittavia määriä. Viinintuotannossa yleisin kaupallinen maitohappobakteeri on oenococcus oeni, jonka ei tietääkseni tiedetä tuottavan THP:tä. Sen sijaan hapanoluissa hapattaminen tapahtuu usein lactobacillus- tai pediococcus-maitobakteereilla, joista monen (erityisesti lactobacillus hilgardii ja lactobacillus brevis) on todettu tuottavan vaihtelevia – joskus jopa suuria – määriä THP:tä.

Koska THP:n muodostuminen vaatii myös happea, tavataan hiirimäisyyttä useimmiten tynnyrikypsytetyissä oluissa ja viineissä: tynnyrin huokoisen puun läpi kulkeutuva happi tarjoaa brettalle tasaisen hapenlähteen, mikä vääränlaisten bretta-kantojen kanssa voi tehdä pahaa jälkeä viinille. Oluiden valmistuksessa myös huolimaton oluen käsittely on riskitekijä; vaikka olut ei kypsyisikään tammitynnyrin hapettavassa ympäristössä, voi huolimattomasti olutta käsitellessä päästä happea liukenemaan liiaksi oluen sekaan. Sen lisäksi, että tämä altistaa oluen varhaiselle hapettumiselle ja pilaantumiselle, voi se jo pienissäkin määrissä antaa brettalle hyvät olosuhteet rehottaa villinä ja vapaana.

Miten ehkäistä hiirimäisyyttä?

No, yksinkertaisin keino on loogisesti brettanomyces-hiivan estäminen. Oluissa tämä yleensä tarkoittaa sitä, että oluen sekaan ei heitetä brettaa, kun taas viineissä tämä tarkoittaa sitä, että viinin sekaan lisätään sulfiittia, sillä tämä viiniä hapettumiselta suojaava yhdiste tekee myös viinistä brettalle varsin epäsuotuisan paikan elää. Asiaa toki hankaloittavat monet asiat:
  • Jotkut oluenpanijat haluavat käyttää oluensa kokonaan brettanomyces-hiivalla ja toiset taas lisäävät brettaa oluen sekaan tuomaan sille lisää persoonaa.
  • Erityisesti lambicit valmistetaan täysin prosessiin puuttumatta: villihiivojen annetaan laskeutua panimon ilmasta jäähdytettyyn olutmäskiin ja käyttää sen spontaanisti, jolloin panijalla ei ole juurikaan kontrollia siihen, mitä hiivoja oluen sekaan päätyy.
  • Viinipuolella hyvin moni natural-tyylin edustaja ei käytä viininvalmistuksessa lainkaan sulfiitteja, eli viinin annetaan tulla sellaiseksi kuin se tulee. Brettaa tulee viiniin, jos sitä on tullakseen, ja se kuuluu asiaan.
Jos hiirimäisyyttä halutaan ehkäistä, tulisi oluiden valmistuksessa suosia ensisijaisesti sellaisia brettakantoja tai maitohappobakteerikantoja, joiden ei tunneta tuottavan merkittäviä määriä THP:tä, minkä lisäksi tulee pitää erityistä huolta oluen suojaamisessa hapelta. Viinipuolella voi harkita terästankkien tai muiden happea läpäisemättömien käymis- ja kypsytysastioiden käyttöä tynnyreiden sijaan. Myös olisi erittäin tärkeää, että viini olisi mahdollisimman hapokasta, sillä bretta ei merkittävästi menesty matalassa pH:ssa (tästä syystä brettaa tavataankin paljon useammin lämpimien alueiden punaviineissä kuin viileiden alueiden valkoviineissä) ja myös mahdollisesti käytetyt sulfiitit toimivat sitä tehokkaammin, mitä matalampi pH on. Yleensä natural-tuottajat tietävät varsin kattavasti hygienian merkityksen, mutta jos halutaan, ettei brettaa päätyisi viiniin, tulisi hygieniasta huolehtia suorastaan neuroottisen tarkasti, sillä bretta pääsee leviämään tehokkaasti viinitaloissa, joissa hygienian kanssa ei olla niin tarkkoja. Myös prosessin pitää muutenkin olla todella tarkka ja tehokas, ettei viiniin pääse yhtään ylimääräistä happea, joka helpottaisi brettan lisääntymistä viinissä. Lisäksi koska bretta viihtyy erityisen hyvin huokoisessa puussa, tulisi tuottajan hävittää heti ensi sijassa sellaiset tynnyrit, jotka tuntuvat tuottavan brettaisia viinejä.

Entä jos oluessa tai viinissä on hiirimäisyyttä? Onko siinä vaiheessa enää mitään tehtävissä?

Tästä aiheesta on monenlaista anekdotaalista tietoa, mutta melko vähän tieteellistä tutkimusta. Monet oluenpanijat ovat kertoneet, että hiirimäisyyttä voi löytyä oluesta, jossa happokäyminen on vielä kesken, mutta sitä ei kuitenkaan välttämättä löydy lainkaan lopullisesta tuotteesta. Tämä puhuisi sen puolesta, että THP voisi olla jonkinlainen välituote, joka hajoaa, katoaa tai muuttuu muiksi yhdisteiksi jossain vaiheessa. Tarkkaa selvyyttä asian suhteen ei kuitenkaan ole.

Useimmiten hiirimäisyys, jota tapaamme oluissa ja viineissä on asetyylitetrahydropyridiinin eli ns. ATHP:n aiheuttamaa, sillä tällä yhdisteellä on erittäin matala aistimiskynnys**. Joidenkin arvioiden mukaan brettanomyces ei pelkästään tuota ATHP:tä, vaan myös käyttää sitä ravintonaan: ajan kanssa bretta siis käyttäisi ATHP:n oluesta tai viinistä pois, jättäen jälkeensä etyylitetrahydropyridiiniä eli ETHP:tä, jolla on paljon korkeampi aistimiskynnys** (korkeampi aistimiskynnys tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ETHP:tä voi olla juomassa määrällisesti yhtä paljon kuin ATHP:tä, mutta ihminen ei pysty sitä aistimaan, jos aineen väkevyys nestetilavuutta kohden jää aistimiskynnyksen alapuolelle). Näin ollen voi olla hyvin mahdollista, että hapanoluet tai natural-viinit, joissa hiirimäisyyttä tavataan, ovat yksinkertaisesti tuotu markkinoille liian nuorina; näistä löytyvä virhe voi mahdollisesti kadota riittävän kauan odottamalla. Ongelma on silloin paljon suurempi, kun kyseessä on sellainen tuoretuote, jolla on hyvin lyhyt säilyvyys: voi olla, että hiirimäisyyden katoaminen kestää juomalta kauemmin kuin mitä tuote kestää muuten hyvänä.

** Aistimiskynnys on ATHP:llä 1,6 µg/L ja ETHP:llä 150 µg/L, eli lähes 100-kertaisesti enemmän kuin ATHP:llä. Aistimiskynnys tosin voi riippua hyvin monesta asiasta, kuten esimerkiksi syljen pH:sta, sillä THP erottuu sitä heikommin, mitä happamammassa liuoksessa (matalammassa pH:ssa) se on.

Yksi omakohtainen havaintoni, joka puhuisi hapen puolesta hiirimäisyyden muodostumisessa on se, miten olen törmännyt nyt muutamankin kerran viineihin, jotka ovat olleet jonkin aikaa auki (+24 h) ennen kuin olen itse päässyt maistamaan niitä, ja joissa on ollut selvä hiirimäisyys jälkimaussa. Nämä viinit ovat kuitenkin kuulopuheiden mukaan olleet korkkaamisen yhteydessä täysin kunnossa – tai vähintäänkin ilman hiirimäisyyttä – joten todennäköisesti tämä piirre vaatii jonkin aikaa ilmaa tullakseen esiin. Vastaavanlaisia anekdootteja olen kuullut pari kertaa myös muilta natural-viineihin erikoistuneilta henkilöiltä Suomesta. Jos siis hiemankin epäilyttää, että tarjolla olisi hiirimäisyydelle altista natural-viiniä tai villihiivoilla käytettyä olutta, älä jätä sitä turhaan odottamaan avattuna seuraavaan päivään tai vastassasi voi olla hyvinkin ikävä yllätys!

Mufloni mango-papaija-sour, eli hapanolut, jonka
sekaan on heitetty granitaa (hedelmällä maustettua
jäämurskaa). Varsin hauska idea, mutta toteutus
ontuu pahasti, kun raikkaan hedelmäisen jälkimaun
sijaan suuhun jää ummehtunut hiirimäisyys. En
tiedä, onko tässä sitten vain yritetty pelastaa
epäonnistunut erä peittämällä virhemaku
hedelmällä. Jos näin on, yritykseksi on jäänyt.
Eikä tämä missään nimessä ole ainoa hiirinen
olut, joka vastaani on tullut tämän kesän
oluttapahtumissa; vastaavia on valitettavasti
löytynyt mm. Hiisiltä ja Fiskarsin panimolta.
Paras keino suojautua hiirimäisyyden kiroilta on tottakai voittaa geneettisessä lotossa. Joidenkin havaintojen perusteella nimittäin jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti kykene aistimaan hiirimäisyyttä! Vaikka vastassa olisi kuinka virheellinen viini tai olut, ei jotkut ihmiset etsimälläkään löydä siitä mitään vikaa. Syyn uskotaan yksinkertaisesti olevan geneettinen: heillä mahdollisesti ei siis joko ole THP-reseptoreita tai sitten THP ei heidän reseptoreissaan aiheuta minkäänlaista signaalia, jonka voisi kokea aistiärsykkeenä. Sen sijaan hiirimäisyydelle herkistyminen on taasen varsin helppoa. Jos hiirimäisyyttä ei osaa etsiä, voi sen löytäminen olla hankalaa, mutta kun sen on kerran pystynyt kunnolla paikallistamaan, on sen bongaaminen kerta kerralta helpompaa. Itselleni rupeavat tätä nykyä hyvinkin monet, korkeintaan hyvin ujosti hiiriset hapanoluet ja natural-viinit olemaan lähes juomakelvottomia, kun taas monet muut eivät löydä niistä mitään vikaa. Lisäksi onpahan myös käyty keskustelua siitä, onko hiirimäisyys ylipäänsä edes virhe. Vaikka valtaosa hiirimäisyyden tunnistavista kuluttajista ja ammattilaisista on sitä mieltä, että kyseessä on yksinomaan virhe, joka voi hädin tuskin erottuvana juuri ja juuri olla hyväksyttävissä, mutta joka on yhtään enemmän havaittavissa määrissä jo käytännössä viaksi luokiteltava piirre***. Sen sijaan joidenkin mielestä hiirimäisyys ei ole edes varsinaisesti mikään varsinainen vika tai virhe, vaan yksi oluen tai viinin ominaisuus muiden joukossa. Onneksi tämänlaiset mielipiteet tuntuvat olevan vähemmistössä. Lisäksi asiassa tuntuu olevan vielä epäselvyyttä: monet mieltävät brettan ja hiirimäisyyden samaksi asiaksi – mikä on toki ymmärrettävää, koska ne usein esiintyvät juomissa yhtä aikaa – vaikka kyseessä on kaksi eri piirrettä. Bretta tuottaa olueen tai viiniin funkyja, lantaisia, maanläheisiä, nahkaisia ja joskus jopa savuisia, hedelmäisiä tai lääkemäisiä piirteitä, niin tuoksuun kuin makuun; hiirimäisyys yksinkertaisesti saa jälkimaun maistumaan kamalalta.

*** Virhe (flaw) tarkoittaa yleensä (muttei aina) epäsuotuisaksi tulkittavaa piirrettä, joka ei kuitenkaan vielä varsinaisesti pilaa viiniä tai olutta (esimerkiksi brettaisuus tai volatiilisuus). Vialla (fault) taas tarkoitetaan piirrettä, joka on yksiselitteisesti viinin pilaava elementti (esimerkiksi korkkivika tai liian varhainen oksidaatio).

Lopuksi todettakoon, että hiirimäisyys ei ole missään nimessä piirre, jota kukaan vapaaehtoisesti haluaisi maistaa viineissään tai oluissaan, ja kun se on kerran tullut vastaan, ei sitä varmasti halua kokea enää uudelleen. Varmin tapa välttyä hiireltä on nauttia viininsä tyypillisinä, suurten massojen makuun tehtyinä kaupallisina tuotoksina ja pidättäytyä nauttimasta hapanoluita. Koska tällä tavoin jäisi kokematta niin valtava määrä erilaisia, kiehtovia hapanoluita ja natural-viinejä, kuulostaa tällainen resepti korviini melko karvaalta kalkilta, enkä voi sitä kenellekään mielenkiintoisista tuotteista kiinnostuneelle suositella. Olutpuolella ongelma tuntuu onneksi olevan suurin vain panimoilla, jotka vasta kokeilevat taitojaan hapanoluiden parissa; pidempään hapanoluita tehneiden panimoiden oluissa en ole koskaan tavannut yhtään hiirimäisyyttä. Kannattanee siis pitäytyä klassikoissa ja suhtautua tuoreisiin tulokkaisiin terveellä varovaisuudella. Jos natuviineistä haluaa nauttia tulevaisuudessakin, kannattaa metsästää mieluummin tuottajia, jotka käyttävät minimaalisia määriä sulfiitteja (20–40 mg/l) kuin ei lainkaan, sillä hyvinkin pienet määrät sulfiitteja ovat usein täysin riittäviä lamauttamaan brettan tihutyöt. Täysin sulfiitittomissa viineissä kannattanee aiemminmainittuun anekdotaaliseen tietoon perustuen antaa viineille tarpeeksi aikaa kellarissa (siinä toivossa, että brettanomyces käyttää helposti havaittavan ATHP:n vaikeammin havaittavaksi ETHP:ksi) ja nauttia viinit mahdollisimman pitkälti yhdellä kertaa (ettei pidempi happikontakti saisi hiirimäisyyttä tulemaan esiin).

Olkoon viini- ja olutlasillisenne hiirettömiä tulevaisuudessa!

Lisää aiheesta kolmannella kotimaisella:

30.7.17

Maeloc Sidra Natural Ecológica

https://www.alko.fi/tuotteet/769277/
Maeloc Sidra Natural Ecológica
  • Valmistaja: Custom Drinks
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia
  • Omenalajikkeet: Peró, Príncipe, Rabiosa, Raxó, Verdeña
  • Koko: 0,7
  • Hinta ostohetkellä: 6,98e (Huhtikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 6,98e (Heinäkuu 2017, Alko)

Galicialainen luomusiideri Maeloc Sidra Natural Ecológica on siideri, joka näyttää tulevan vastaani tasaisin väliajoin, eli noin vuoden välein. Ensimmäistä kertaa törmäsin tähän siideriin S-ryhmän oluthuoneiden siideriviikoilla alkukesästä 2015. Seuraavan kerran bongasin siiderin, kun se saapui Alkon valikoimaan kertaostona keväällä 2016. Nyt siideri näyttää palanneen uudelleen Alkon valikoimiin uutena kertaeränä. Tämä arvio on kirjoitettu viime vuonna Alkosta ostetun pullon perusteella, mutta koska siideri tuntui olevan tuolloin melko identtinen vuonna 2015 maistettuun nähden, voin kuvitella siiderin tyylin pysyvän enemmän tai vähemmän saman kaltaisena vuosikerrasta toiseen.

Maeloc-siiderit tulevat siis Galiciasta, joka on Espanjan luoteisnurkassa, aivan Portugalin pohjoispuolella sijaitseva alue. Tämä alue on juomapuolella tunnettu erityisesti rapsakoista valkoviineistään, mutta koska käytännössä koko Espanjan pohjoisraja on omenanviljelyaluetta, tulee alueelta myös runsaasti siidereitä. Espanjalainen Custom Drinks vaikuttaa tuntuvan joko osuuskunta- tai négociant-periaatteella, sillä näiden siidereiden omenoiden kerrotaan tulevan yli 1000 paikalliselta pienviljelijältä. Tuotteen nimestä voi päätellä sen, että se on rutikuiva ("natural", eli ei makeutettu) ja luomu ("ecológica").

Siiderillä on utuinen, kevyesti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri.

Lasista kohoaa siiderin raikas, kirpeänpuoleinen ja hennon rustiikkinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, kevyemmällä otteella rapsakkaa viheromenaa, hillittyä ylikypsän omenan tuomaa makeaa omenahilloa, hennosti rustiikkista nahkaisuutta ja maatalon takapihaa sekä ujoa, epämääräisen valkoviinillistä hedelmäisyyttä.

Suussa siideri on rutikuiva, kirpeän hapokas ja matalahiilihappoinen. Makua hallitsee tuore, vihertävä omenaisuus, joskin taustalla häilyy kevyttä nahkaisuutta ja ujoa lantaisuutta. Lisäksi siideristä erottuu ujoa, mukavan karheaa särmää tuovaa tanniinisuutta sekä aavistus kypsempää, hennosti makeampana tuntuvaa keltaista hedelmää.

Jälkimaku on kirpakka, kevyen nahkainen, ylikypsän omenainen, hennon maamainen ja ujosti tanniinisen karhea. Siideristä jää suuhun lyhyehkö, mutta mukavalla tavalla maalaisen vivahteikas jälkivaikutelma.

Tämä rutikuiva Maeloc on mainiota, maukkaalla tavalla kepeää ja raikasta tavaraa, josta löytyy sopivasti – muttei aivan överisti – funkahtavaa rustiikkisuutta. Kokonaisuus on tietyllä tavalla mutkaton, mutta syvyyttä löytyy riittävästi, että siideri ei tunnu millään tavalla tylsältä, vaikka parhaimpiin britti- ja ranskalaissiidereihin nähden onkin vähän simppelin tuntuinen.

Siiderin ehdottomasti parhaita puolia on sen rapsakka, viheromenainen hapokkuus. Kokonaisuus on niin matalahiilihappoinen, että herkemmät voisivat pitää siideriä jo täysin flättinä, mutta freesin happorakenteensa ansiosta siideri ei tunnu lainkaan laiskalta ja väsähtäneeltä, vaan yllättävän raikkaalta ja eloisalta. Suosittelen kuitenkin varautumaan siihen, ettei siideristä aivan kauheasti kuplaa löydy. Yleisesti tämä siideri kuitenkin tuntuu olevan ensisijaisesti näppärä ruokaviini esimerkiksi salaateille tai mereneläville, ei niinkään sellaisenaan kesäkuumalla hörsittävä tapaus. Tai kyllähän tämä sellaiseenkin hommaan sopii hyvin, mutta itse suosin siihen hommaan runsaampia ja pullokooltaan pienempiä tapauksia.

Baarissa tämä puteli maksoi 15,90€, mikä tuntui melko tyyriiltä tällaiselle juomalle, mutta Alkon vajaan seitsemän euron hinta on tasoltaan jo selkeästi tolkullisempi. Nyt kun siideriä saa taas handelin hyllyiltä, suosittelen nappaamaan putelin testiin palanpainikkeeksi kesäisille ruoille!

Lyhyesti: Maukasta ja raikasta tavaraa, joka saattaa rutikuivalla olemuksellaan, reippailla hapoillaan ja olemattomilla kuplillaan olla astetta haastavampi siideri haasteita etsivälle.

Arvio: Hyvä – selkeästi muhkeampia ja rustiikkisempia brittiläisiä ja ranskalaisia serkkujaan kepeämpi, hapokkaampi ja mutkattomampi siideri ilman jäännössokeria tai turhia krumeluureja.

Hinnan (6,98e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

27.7.17

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012
  • Valmistaja: Loxarel Vins
  • Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

15.7.17

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic

Fèlix Massana Ràfols Cava Brut Nature Reserva Ecològic
  • Valmistaja: Caves Fèlix Massana Ràfols
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Xarel•lo (65%), Macabeo (25%), Parellada (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,65e (Toukokuu 2016, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuosi sitten tilausta Decántaloon tehdessäni pistin mukaan kyytiin muutamia edukkaampia kuohuviinejä täyttämään kuljetuslaatikkoa sopivankokoiseksi satsiksi täydentääkseni. Yksi kupliva, joka osui silmiini oli Reserva-tasoinen luomu-Cava Ecològic melko tuoreelta viinitalo Fèlix Massana Ràfolsilta. Mutta vaikka tämä viinitalo on perustettu melko hiljattain, on talon taustavoimilla paljon kokemusta viininvalmistuksesta – kyseessä on perhetalo, joka viljelee 20 tarhahehtaariaan jo 4. sukupolvessa. Tämä luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettu viini käy ja kypsyy aluksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakkojen päälle pulloihin. Cavan alueella Reserva tarkoittaa vähintään 15 kk pullokypsytystä, mutta Fèlix Massana kypsyttää viiniään yli kaksi kertaa pidempään, eli kolme vuotta – tällä kypsytysajalla viini voitaisiin luokitella jo Gran Reservaksi, mutta tämä korkeampi luokitus on varattu viineille, joita kypsytetään pulloissa vähintään neljä vuotta.

Viinillä on hailakka limetinvihertävä väri.

Tuoksultaan viini on raikas ja Cavalle tyypillisen hedelmäinen; nokkapuolelta löytyy kypsänmakeaa omenaa, hillittyä sitruksisuutta ja kevyesti reduktiivista kumisuutta ja hentoa savuisuutta.

Maultaan viini on Brut Nature -tyylille odotetusti kirpeä ja hyvin hyvin kuiva. Puhdaspiirteinen, mutta kohtalaisen hillitty makumaailma pistää melko ujoin ottein omenaisuutta, kevyttä kumimaisuutta ja hillittyä merellistä mineraalisuutta. Ryhdistä pitävän huolen niin kohtalaisen tuntuva hapokkuus kuin hieman hillitty, mutta kiitettävän kestävä, pienikokoinen mousse.

Lopuksi suuhun jää puhdaspiirteinen, raikas ja melko pitkäkestoinenkin jälkimaku, jossa tuntuu merellisen suolaista mineraalisuutta, sitruksisuutta ja kypsää keltaista omenaa.

Kokonaisuutena viini on mukavan tasapainoinen, ryhdikäs ja puhdaspiirteinen esitys, mutta loppupeleissä ei kovinkaan ihmeellinen. Kokonaisuudesta tunnistaa kyllä sen, että kyseessä on Cava, mutta mitään sellaista karaktääriä ei viinistä löydy, että se saisi itsensä erottautumaan miljoonasta muusta vastaavasta rutikuivasta Cavasta. Vastaavia esityksiä löytyy Alkonkin valikoimasta kourallinen, ja vaikka tämä olikin rahtikustannukset (0,94€) mukaan luettuna edullisempi kuin Alkon Cava Brut Naturet (edullisimmat 12–14€), ei euron parin säästö ollut tällä kertaa sen väärti, että viini olisi tuntunut kannattavalta ostokselta. Jos haluan simppeliä perustason Cava Brut Naturea, ei sillä ole väliä, maksaako se nyt kympin vai kaksitoista. Viinin voi siis sanoa olevan hintansa väärti ostos, mutta ei varsinaisesti sellainen, jota voisin erityisesti suositella hommaamaan Decántalosta – sikäli kun tämä fantastinen espanjalaisten viinien nettikauppa alkaisi taas toimittaa viinejä Suomeen.


Lyhyesti: Tyylipuhdas ja ryhdikäs, mutta loppupeleissä melko yksipuoliseksi, mutkattomaksi ja yllättömäksi jäävä rutikuiva luomu-Cava.

Arvio: Miellyttävä – simppeli skumppa joka sopii arkisiin tilanteisiin tai kesäkuumalle, mutta joka tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoa kutkuttavaa.

Hinnan (9,65e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

11.7.17

Founders Dark Penance

Founders Dark Penance Imperial Black India Pale Ale
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Yhdysvallata
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal, Midnight Wheat
  • Humala: Centennial, Chinook
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 5,70e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Arvioita Foundersin oluista näkyy täällä blogin puolella melko taajaan; tämä johtuu siitä, että meikäläisellä on tapana napata aina uusi Foundersin olut mukaani kun sellainen tulee vastaan. Ei ole siis syytä odottaa, että Founders-arviot loppuisivat ainakaan tähän olueen!

Lokakuussa 2014 lanseerattu ja Imperial Black India Pale Aleksi tituleerattu Dark Penance on Foundersin uusimpia lisäyksiä valikoimiinsa, joskin olut on tainnut jäädä kertaluontoiseksi tai lyhytaikaiseksi eräksi, sillä olutta ei löydy sen enempää Foundersin kuin Alkonkaan sivuilta. Pohjana oluessa on tuhti kristallimaltailla saatu, vahvuudeltaan 8,9% vahvuinen runko, johon on lisätty paahdettuja vehnämaltaita juuri sen verran, että olut on saatu väriltään mustaksi. Panimon mukaan katkeroita oluessa on 100 IBU ja tämän meikäläisen (viime keväänä nautitun) oluen parasta ennen -päiväys on 14.7.2016 – mitenkään erityisen tuoretta olut ei siis liene korkkaushetkellä ollut.

Väriltään olut on erittäin tumma, lähes läpinäkymättömän, mutta samalla kirkas mahonginruskea. Lasiin kaadettaessa oluelle muodostuu melko runsas, maitokahvinruskea ja kuohkea vaahtolakki, joka jättää tiivistä pitsiä lasin reunoille.

Tuoksun yleisvaikutelmassa on aromaattista IPA-humalointia kohtalaisen paahteisella pohjalla: nokkaosastolla tuntuu humalaista sitruksisuutta ja ruohoa, nallekarkkia, männynneulasta, kärähtänyttä tummaa mallasta, tummapaahtoista kahvia, kevyttä mämmiä ja hentoa maamaisuutta.

Suussa tämä täyteläinen olut on klassiseen IPA-henkeen tuntuvan katkeroinen, minkä lisäksi humala tuo kokonaisuuteen greippisyyttä ja kevyttä ruohoisuutta. Kokonaisuus on kuitenkin vähän vähemmän IPA-maiseen henkeen mausteisen maltainen, espressoinen, jälkiuunileipäinen ja kevyen salmiakkinen, minkä lisäksi kokonaisuudesta erottuu ujoa tunkkaista maamaisuutta. Yleisilmeestä erottuu myös makeampaa karamellista maltaisuutta, mutta tuntuva humalointi pitää kokonaisuuden hyvin kuivakan tuntuisena. Yleisilmettä sävyttää todella pieni ja pehmeän kermainen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu espressoa, paahdettua jälkiuunileipää, kärtsäistä mallasta, hillittyä greipinlihaa, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa saippuaista humalointia. Oluesta jää suuhun melko lämmin ja voimakkaan paahteinen jälkivaikutelma, jossa kärtsäinen karvaus ja humaloinnin bitteri kantavat erittäin pitkään.

Black IPA -skenessä Dark Penance tuntuu olevan melko vahvasti paahteisen pään edustaja, mutta onneksi myös melko selvästi DIPA-settiä melko tuntuvan humalointinsa vuoksi, joten kaipa olut on ihan nimensä veroinen – Imperial Black IPA. Tällaisen tyylin faneille olut on varma nakki, sillä kyseessähän on Foundersin tyyliin kyllä oikein mainio ja hyvin tehty laatuolut, mutta itse en kuitenkaan oikein lämpeä tälle. Oluessa paahdetta on sen verran, että se tahtoo tuoda mieleen automaattisesti tummemmat stoutit ja portterit, ja Founders on yksinkertaisesti niin kova luu näiden oluttyylien tuottajana, ettei Dark Penancella ole oikein jakoa niitä vastaan. Tämä on kyllä vaikuttava, järeä tupla-Black IPA, mutta se ei onnistu oikein tyydyttämään meikäläisen tarvetta niin IPA:lle kuin paahteiselle tummalle oluellekaan.

Lyhyesti: Varsin järeä, voimakkaan paahteinen ja tuntuvan katkera tupla-Black IPA. Iso outolintu, joka on hieman turhan paahteinen Black IPA:ksi ja hieman turhan katkera jenkkiportteriksi.

Arvio: Hyvä – iso ja robusti esitys, joka on sellaisenaan varsin vaikuttava tapaus, mutta joka loppupeleissä ei onnistu vakuuttamaan aivan täysin meikäläistä Black IPA:na.

Hinnan (5,70e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

9.7.17

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013

La Vizcaína Las Gundiñas Bierzo 2013
  • Valmistaja: La Vizcaína des Vinos
  • Tyyppi: Punaviini, DO Bierzo
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castilla y León, Bierzo
  • Rypäleet: Mencía, Alicante Bouschet, Trousseau, Vinhão
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 19,50e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Mencía on yksi Espanjan hienoimmista punaisista lajikkeista, sillä se kykenee tuottamaan upeita, miellyttävän kepeitä, hienoviritteisiä ja fokusoituneita punaviinejä, joista ei ole vaikea vetää yhdenmukaisuuksia mm. klassisiin Burgundin Pinot Noireihin. Lajikkeen suurin ongelma sen sijaan tuntuu olevan se, että suuren viiniyleisön keskuudessa Mencía yhdistetään vain ja ainoastaan Bierzon alueeseen. Onhan tämä ihan ymmärrettävää, sillä Bierzossa on sallittua viljellä lähinnä Mencíaa ja Mencíoistaan Bierzo on lähinnä tunnettu. Se ongelma tulee siitä, että Bierzo on keskimäärin lämpimämpää seutua kuin monet muut alueet, joissa Mencíaa tavataan ja tämän lisäksi monet Bierzon tuottajat tahtovat tuottaa keskimäärin tuhdimpaa, kypsempää ja tammivetoisempaa viiniä, mihin ainakin omasta mielestäni Mencía taittuu melko huonosti. Parhaimmat, korkealla sijaitsevien ja ikivanhojen tarhojen rypäleet voivat tuottaa viiniä, joka soveltuu tähän tyyliin melko uskottavasti, mutta valtaosa tällaisista Bierzon viineistä tehdään matalammilla (eli lämpimämmillä) alueilla sijaitsevien nuorempien tarhojen rypäleistä, jolloin viinit ovat mielestäni usein turhan kömpelöitä, laiskoja ja tasapainottomia. Tämän vuoksi hyvää Mencíaa etsiessäni suuntaan katseeni mieluummin Bierzosta länteen, viileämpään Galiciaan.

Onneksi Bierzossa kuitenkin on myös niitä tuottajia, jotka eivät tee raskastekoisia, moderneja hirvityksiä, vaan pyrkivät viineissään Mencíalle tyypillisempään kepeään eleganssiin ja herkkyyteen. Bierzon lämpimämpi seutu (ja usein hyvin vanhat köynnökset) antavat monille tällaisille viineille selvää konsentraation tuntua, mutta ilman modernistiviinien raskassoutuisuutta. Yksi kovimpia Bierzon (ja samalla muutaman muun läheisen appellaation) tuottajia on valtavalla partapöheiköllä varustettu Raúl Pérez, joka tuottaa viinejä monella eri nimellä. Yksi hänen Bierzo-projekteistaan on La Vizcaína des Vinos, Pérezin ja hänen veljenpoikansa César Márquezin yhteistuumin luotsaama viinitalo, jonka varsin minimalistiseen peukalointiin perustuvat viinit ovat keränneet runsaasti positiivista hypeä.

Virallisesti tarhaviini Las Gundiñas on 100% Mencía, koska Bierzossa ainoat sallitut lajikkeet ovat Mencía ja Garnacha Tintorera eli Alicante Bouschet). Todellisuudessa tämä osittain jopa 120-vuotias, 2,2 hehtaarin kokoinen tarha on sekoitus eri lajikkeita – valtaosa köynnöksistä on Mencíaa, mutta seasta löytyy myös Garnacha Tintoreraa, Estaladiñaa (tunnetaan paremmin Juran Trousseau-lajikkeena) ja Sousónia (eli mm. Vinho Verden tummaa ja tanniinista Vinhãota). Viini käy ja maseroituu kokonaisina terttuina rypäleiden kuorien kanssa 40–60 päivää, lajikkeesta riippuen, avoimissa 5,000 litran tammisammioissa. Käymistä seuraa 12 kk kypsyminen vanhoissa 225 litran barrique-tynnyreissä ja lopuksi viini päätyy pulloihin ilman kirkastuksia tai suodatuksia. 2013 oli Bierzossa viileämpi vuosi, joten tämän vuosikerran tämän pitäisi olla hieman tyypillisempää Las Gundiñasia kepeämpi.

Ulkonäöltään viini ei ole merkittävän kepeä, vaan päin vastoin erittäin konsentroituneen ja läpinäkymättömän tumman kirsikkaisen värinen hennosti nuorekkaalla, mustaherukkaisella purppuraisuudella.

Viinillä on hyvin runsas, erittäin primäärinen ja melko makea tuoksu, jossa tuntuu tummaa, rypäleistä hedelmää, kypsää mustaherukkaa, hillittyä karhunvatukkaa, kevyttä auringonpaahtamaa hiekkamaata, hentoa ylikypsää luumua ja aavistus kirsikkahilloa. Varsinaisesti millään erityisen kuivalla tai kepeällä linjalla ei nyt olla ja viinin suoraviivainen, superaromaattinen yleisilme tuo mieleen enemmän jonkin Beaujolais Nouveaun ja uuden maailman Cabernet Sauvignonin risteytyksen – mutta tästä arveluttavan kuuloisesta kuvauksesta huolimatta viinin hyvin kypsä ja hedelmävetoinen tuoksu on hämmentävän kiehtova ja hurmaava!

Suussa viini edustaa enemmän jo sitä klassista, "burgundiaanista" tyylisuuntaa kuin nokkapuoli: viinillä on keskitäyteläinen, tuntuvan hapokas ja kaikin puolin eloisa yleishabitus, mitä makumaailman pippurinen mausteisuus, tuore ja hieman hapahko luumuisuus, napakka punamarjaisuus ja kevyt vihertävyys sekä hento, puiseva alavire komppaavat. Viini on – kuten parhaimmat Bierzon Mencíat ovat – yhtä aikaa kepeä ja leikkisä mutta silti varsin vakavan ja konsentroituneen oloinen. Happorakenteen lisäksi myös tanniinit antavat viinille ryhtiä; vaikka viiniä voisi luonnehtia korkeintaan keskitanniiniseksi, on tanniineissa mukana mukavasti ikeniin tarraavaa puruotetta.

Suuhun jäävä pitkä jälkimaku on freesi, napakka ja ihastuttavan puhdaspiirteinen happamilla tummilla marjoillaan, särmikkään pippuriseksi taittuvassa mausteisuudellaan, ujosti tuoreella tummalla luumuisuudellaan ja hennoilla kypsänmakeiden mustaherukoiden sävyillään. Tanniinit antavat jälkivaikutelmaan mukavaa särmää ja tiiviyden tuntua.

Vaikka viini on vajaan kolmen vuoden iästään (tuli korkattua vuosi sitten, alkukesästä 2016) vielä erittäin primäärinen, osoittaa Las Gundiñas erittäin vakuuttavalla tavalla sen, miksi a) Mencía on myös Bierzossa parhaimmillaan todella vaikuttavaa mutta samalla ihastuttavan kepeää tavaraa, b) Raúl Pérez on kyllä kova luu näissä hommissa.

Vaikka viinin tuoksu on varsin hurmaava, se ei tunnu olevaan lainkaan samalla aallonpituudella muun viinin kanssa ja voin kuvitella viinin hyvin nuorekkaan ja tuntuvasti makean herukkaisen tuoksun olevan joillekin jopa häiritsevä elementti; tämän vuoksi suosittelenkin lämpimästi antamaan viinille vielä joitain vuosia lisää, jolloin tuoksuun voisi saada pintaan vähän enemmän syvyyttä. Kuten Burgundin Pinot Noirit, myös Mencíat voivat olla kepeydestään huolimatta hyvin kypsytyskestäviä, minkä vuoksi veikkaan näiden Vizcaínan tarha-Mencíoiden olevan parhaimmillaan vähintään tuplasti vanhempina, noin 6–8 vuoden iässä. Viinissä kyllä tapahtuu paljon kaikkea, mutta pieni kehittynyt vivahteikkuus kaiken primäärisen hedelmän keskellä ei kyllä mielestäni olisi yhtään paha juttu.

Ja jos ruoka-viini-parituksia mietitään, meikäläinen nakkasi tämän viinin kumppaniksi Putte's Pizzasta noudetun känkyn varsin onnistunein lopputuloksin.

Lyhyesti: Espanjalaisen kulttituottajan erittäin primäärisellä ja hämmentävän herukkaisella tuoksulla varustettu upean hienostunut, freesi ja eloisa Bierzon Mencía.

Arvio: Erinomainen – hurmaava punaviini, jossa yhdistyy Bierzon lämmin ja konsentroitunut olemus Galician alueiden (Ribeira Sacra, Valdeorras) kepeämpään ja leikkisämpään ilmaisuun. Viini joka perustelee sen, miksi monet kutsuvat Bierzoa Espanjan Burgundiksi.

Hinnan (19,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.7.17

Bryggeri Sofia Imperial Stout

https://www.alko.fi/tuotteet/761724/
Bryggeri Sofia Imperial Stout
  • Valmistaja: Bryggeri Helsinki
  • Tyyppi: Olut, Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Kristalli-, musta-, münchener-, pale ale-; paahdettu ohra ja speltti
  • Humala: Challenger, East Kent Golding, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,96e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,96e (Heinäkuu 2017, Alko)

Aivan pääkaupunkimme "ison kirkon" edustalla lymyävä Bryggeri on vakiintunut mielikuvissani luotettavaksi, laadukkaita perusoluita tuottavaksi pienpanimoksi. Suuria ylläreitä harvemmin on tiedossa (no, Bryggeri Rosé hieman rikkoo tuota kaavaa), mutta oluet ovat usein mukavan tasokkaita ja tyylipuhtaita esityksiä. Tästä syystä meikäläisellä ei ollut juurikaan syitä olla ottamatta testiin panimon Sofia Imperial Stoutia testiin kun se saapui puolisentoista vuotta sitten Alkoon erikoiseränä.

Oluesta pitäisi löytyä humalaa panimon mukaan reippaat 65 IBUa (ACL:n analyysien mukaan peräti 84 EBU!) ja alkoholia 9,0%. Pullon parasta ennen -päiväys 08/03/2018, mikä on hyvä, sillä olutta näyttää olevan Alkon valikoimissa vieläkin joitain yksittäisiä pulloja.

Pullosta kaatuu lasiin öljyisellä viskositeetilla varustettua, väriltään läpinäkymättömän mustaa lientä. Melko tummaa ja hennosti punertavaa, kermaista vaahtoa ei tahdo yrittämälläkään muodostua kuin millin parin patja oluen ylle.

Sofialla on hieman hillitty ja kuivakanpuoleinen tuoksu, josta erottuu makeaa lakritsia, puisevuutta, paahtuneita maltaita ja maitokahvia.

Suussa oluella on täyteläinen, runsas ja hieman makeaan taittuva yleisvaikutelma. Makumaailmassa tuntuu paahteista maltaisuutta, lakritsia, mämmiä, puisevuutta, kevyttä mausteisuutta, hillittyä salmiakkista suolaisuutta ja hennosti bitteristä tummaa suklaata. Oluella on öljyinen, raskaanpuoleinen suutuntuma, mitä lähes olematon hiilihappo vain korostaa. Katkeroisuus on varsin maltillista (mikä tuntuu kyllä varsin hämmentävältä suhteessa oluen 84 EBU:n katkeroon!).

Jälkimaku on jonkin verran keskimakua kuivakampi ja katkeroisempi. Suuhun jää lakritsia, yrttiä, puisevuutta, paahteisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Olut jättää kielelle melko pitkän ja voimakkaan paahteisen jälkivaikutelman.

Bryggeri jatkaa luotettavien laatuoluiden linjalla: Sofia on oikein maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa. Ei se kaikkein päräyttävin tai muistettavin esitys tyylilajissaan, mutta kokonaisuus on hiottu niin tappiinsa, ettei heikkoja kohtia yksinkertaisest tahdo löytyä. Suosittelenkin vahvasti metsästämään käsiin ne viimeiset muutamat pullot, joita Alkon hyllyiltä vielä löytyy!

Lyhyesti: Maukas, tasapainoinen ja hienostunut imperial stout, jossa ei sorruta liioitteluun, makeus on pidetty maltillisena ja syvyyttä riittää makumaailmassa.

Arvio: Erinomainen – tasaisen laadukas ja varma tekele Bryggeriltä. Panimon näkemykset "tylsemmistä" oluttyyleistä voivat olla turhankin yllätyksettömiä ja yhdentekeviä, mutta panimon kyky paneutua kunkin oluttyylin vahvuuksiin tekee erityisesti näistä astetta järeämpien tyylien panoista vallan mainioita.

Hinnan (5,96e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

7.7.17

Teliani Valley Ojaleshi 2013

Teliani Valley Ojaleshi 2013
  • Valmistaja: Teliani Valley
  • Tyyppi: Punaviini, Ojaleshi
  • Maa: Georgia
  • Alue: Racha-Lechkumi, Tsageri, Orbeli
  • Rypäleet: Ojaleshi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 11,99e (Joulukuu 2015, Kaubamaja, Tartu)
  • Hinta nyt: (ei Alkon valikoimissa)


Georgia on pikku hiljaa saamassa sille kuuluvaa kunnioitusta ympäri maailmaa pienien maahantuojien ja sommelierien löytäessä maan persoonallisia viinejä, mutta Suomessa maan viinit ovat edelleen varsin tuntemattomia. Yhtenä syynä tälle voi varmasti pitää Alkoa, jolla ei ikuisuuksiin ollut yhtään georgialaista viiniä ja kun lopulta semmoinen saatiin, on valikoima pidetty tiukasti yhdessä viinissä. Esimerkiksi aivan naapurissamme Virossa, jossa on varsin merkittävä venäläinen vähemmistö, on georgialaisten viinien saatavuus ollut merkittävästi suurempi ja mielenkiintoisempi.

Valtaosa maailman mielenkiinnosta on keskittynyt lähinnä itäisen Georgian kuiviin puna- ja valkoviineihin, mutta todellisuudessa yksi maan merkittävimmistä viinityyleistä onkin puolimakeat punaviinit. Vaikka nämä hieman makeammat punaviinit ovat noita perinteisiä, kuivia punaviinejä tuoreempi tulokas maan viinintuotannon kentällä, on näitäkin viinejä valmistettu maassa vuosisatoja ja erityisesti niitä on historiallisesti pidetty hyvin suuressa arvossa erityisesti Venäjällä (ja Neuvostoliitossa), minkä vuoksi veli Venäjä on ollut Georgian merkittävin vientimarkkina.

Keskivertokuluttajalle puolimakea punaviini tuo automaattisesti mieleen Alkon halvat ja kehnolaatuiset bulkkiviinit, joissa on hirveä määrä jäännössokeria lähinnä peittämässä viinien virhemakuja. Nämä viinit eivät voisi olla kauempana parhaista georgialaisista puolimakeista punaviineistä – kyllähän Georgiassa tehdään myös halpaa bulkkia, mutta monet maan viiniappellaatioista ovat keskittyneet tekemään juuri näitä makeampia punaviinejä ja monesti eri alueiden parhaat, arvostetuimmat ja hinnakkaimmat viinit ovat juurikin puolimakeita punaviinejä. Nämä ovat viinejä, jotka on alusta asti valmistettu kantamaan jäännössokerinsa ja joita kannattaakin lähestyä tyylillisesti ennemmin kevyinä ja matala-alkoholisina portviineinä kuin tavallisina punaviineinä.

Ojaleshi, jonka nimi tarkoittaa "puissa kasvavaa" on lajike Georgian itäosista – joskin lajike on sukua monelle turkkilaiselle rypälelajikkeelle, minkä vuoksi sen epäillään olevan turkkilaista alkuperää. Tätä lajiketta viljeltiin historiallisesti antamalla sen kasvaa puihin, mutta tätä nykyä sitä viljellään aivan normaalisti viinitarhoilla. Lajiketta viljellään ensisijaisesti aivan Georgian länsirannikolla, Samegrelon alueella, Mustanmeren rannalla, mutta monien mukaan lajike tuottaa parhaimmat viinit hieman idempänä, Racha-Lechkumin alueen kuivemmalla ja viileämmällä Orbelin alueella.

Viinin on tuottanut vuonna 1997 toimintansa aloittanut Teliani Valley, joka on erikoistunut tuottamaan lähinnä moderneja puna- ja valkoviinejä lähes kaikilta merkittäviltä Georgian viinialueilta. Viinistä löytyy 12% alkoholia, eli sokeria on ehkäpä semmoiset 30-50 g/l. Koska tyypillinen Ojaleshin vahvuus on 10–12% ja tässä viinissä alkoholi asettuu haarukan yläpäähän, voisin veikata sokeripitoisuuden olevan vastaavasti haarukan alapäässä, eli noin 30 g/l.

Viinillä on hyvin hailakka, läpinäkyvän vadelmanpunainen väri. Totta puhuen tämä menisi ulkonäkönsä puolesta meikäläiselle aivan täydestä klassisena Pinot Noirina, jos viiniä sellaisena minulle tarjottaisiin.

Tuoksu taasen ei ole Pinot Noiria nähnytkään: aromipuolelta löytyy ilmaisuvoimaista sekamarja-Mehukattia, palvikinkkuista ja hennon tervaista savuisuutta, kevyesti tuoreen vadelmaista marjaisuutta, hillittyä cocktailkirsikkaa ja hentoa, etäisesti Gewürztramineria muistuttavaa ruusuisuutta. Tuoksu on kaikkinensa erittäin erikoinen, mutta erityisesti tuo palvikinkkuisen savuinen juonne kaiken keskellä hämmentää enemmän kuin tarpeeksi.

Suussa viini on puolimakea, mutta ilahduttavasti myös erittäin tuntuvan ja eloisan hapokas, minkä vuoksi kokonaisuus on melko runsaasta jäännössokeristaan huolimatta yllättävän kepeä eli suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen. Sokeri kuitenkin tuo yleisolemukseen miellyttävää pehmeyttä ja lempeyttä, eli reilusta hapokkuudestaan huolimatta viini ei vaikuta kireältä. Makupuolelta löytyy ylikypsää kirsikkaa, vadelmaa, mansikkahilloa, happojen esiin nostama ujo happaman puolukkainen juonne, pippurirouheista mausteisuutta ja jälleen hennosti, mutta tunnistettavasti palvikinkkuista savuisuutta. Hapot pitävät viinin rakenteen kasassa käytännössä yksinään, sillä tanniinit ovat viinissä hyvin hennot ja vain ujosti ikeniä pyyhkivät.

Suuhun jää miellyttävästi makean marjamehuinen jälkivaikutelma, jossa häilyy keskipitkästi tummaa ja lähes ylikypsää kirsikkaa, mehukasta vadelmaa, rouhittua pippuria, kevyttä ruusuista parfyymisyyttä ja hentoa nuotiosavua.

Kokonaisuutena tämä ensikosketus Ojalershiin on varsin hämmentävä ja erikoinen, mutta kunhan viinin persoonalliseen ilmaisuun tottuu, on se varsin miellyttävä ja ihastuttavan tasapainoinen tuttavuus. Olen aikaisemmin kokeillut yhdistää makeampia georgialaisviinejä arkiruoille, mutta vaikka viinit itsessään ovat olleet mielenkiintoisia ja tasapainoisia, ei yhdistelmät ole olleet yleensä kovinkaan kummoisia. Tämän vuoksi looginen veto olikin iskeä viinipullo palan painikkeeksi muutamalle juustolle. Perstuntuma onnistui tällä(kin) kertaa osumaan oikeaan ja tämä persoonallinen, makeahko, savuinen ja hillityn kukkainen punaviini paljastui oikein mainio kumppaniksi Briestä ja parista vanhemmasta, kovemmasta juustosta koostuneelle juustolautaselle.

Vaikka yleensä suosittelen pysymään kaukana punaviineistä, joissa jäännössokeripitoisuus litraa kohti kasvaa yhtään muutamaa jäännössokerigrammaa korkeammaksi, suosittelen myös tekemään niissä poikkeuksen georgialaisten punaviinien kohdalla. Jos etiketissä lukee "Georgian Semi-Sweet Red Wine", ei se automaattisesti tarkoita juomakelvotonta tekelettä – varsin usein jopa päin vastoin. Toki tällaiseen viinityyliin totuttelu voi kuiviin punaviineihin tottuneelta viedä hetken, mutta kun asennoituu viiniin kepeänä portviininä, on sellaiseen paljon helpompi päästä sisälle.

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kiehtova ja ihastuttavan tasapainoinen puolimakea punaviini, josta löytyy niin makean mehukasta marjaisuutta, palvikinkkuista savua kuin hentoa ruusuisuuttakin.

Arvio: Hyvä – oikein mainio, jännittävä ja harmoninen esitys. Voisin kuitenkin veikata, että Teliani Valleyn kaltaisen suuremman tuottajan viini edustaa vielä melko simppeliä päätä, joten olisi varsin mielenkiintoista päästä testaamaan vastaavaa viiniä joltain pieneltä paikallistuottajalta!

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

6.7.17

Omnipollo Magic Number III Protein Shake IIPA

Omnipollo Magic Number III Protein Shake Imperial IPA
  • Valmistaja: Omnipollo
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale / Erikoisuus, maustettu olut
  • Maa: Ruotsi
  • Alue: Tukholma
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,40e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta: Omnipollo nimittäin on kaikista maailman pienpanimoista kyllä yksi käsittämätön outolintu. Panimolta tulee vähän väliä ulos toinen toistaan käsittämättömämpiä erikoisoluita, joissa yhdistellään täysin olueen liittymättömiä raaka-aineista mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla ja – toisin kuin niin monella muulla pienpanimolla – nämä oluet toimivat erittäin usein hämmentävän hyvin! Olen jo pikku hiljaa hyväksynyt sen, että voin hommata käytännössä minkä tahansa Omnipollon ilman suurta pelkoa siitä, että olut olisi katastrofi. Tästä syystä en miettinyt silmänräpäystä kauempaa, kun Saveur Bière -nettikaupassa vastaani tuli Omnipollon "proteiinipirtelö-DIPA". Jahas, vai että sellaista, ostoskoriin vaan.

Kyseessä on siis Double IPA tai Imperial IPA, kumpaa termiä haluaakaan käyttää, jonka mallaspohjasta löytyy ohraa, vehnää ja kauraa (näistä jälkimmäisin hieman harvinaisempi IPA-puolella). Oluen tekee "proteiinipirtelöksi" se, että oluen sekaan on heitetty sekaan reippaasti heraproteiinia. Tottakai.

Tämä meikäläisen pullo tuli testattua keväällä 2016 ja parasta ennen -päiväys oli 10.11.2016, eli vielä kohtalaisen tuoretta tavaraa oli arviohetkellä.

Oluella on samean utuinen, harmaan kellervä väri – nyt ei voida puhua mitenkään erityisen houkuttelevan näköisestä tuotteesta. Kaadon myötä oluen ylle kohoaa melko runsas mutta suht nopeasti laskeutuva vitivalkoinen vaahto, joka jättää reilusti pitsiä lasin reunoille.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu kypsän sitruksista IPA-humalointia, makean leivonnaismaisena tuoksuvaa maltaisuutta ja vähän imelänä tuoksuvaa kermaista laktoosisuutta. Toisaalta tuoksusta tunnistaa heti, että kyseessä on IPA, mutta toisaalta tuoksu on varsin erikoinen.

Suussa oluella on täyteläinen, kohtalaisen makea ja runsas yleisolemus. Makumaailmassa tuntuu olevan paljon kaikkea, eikä pelkästään ihan tyypillisimpiä oluen aromeita: erikoista keltaista hedelmämössöä, puuroisuutta, herajuomaa, kermaa, jauhoista leivonnaismaisuutta, kevyttä aprikoosia, hennosti makeaa sitrushedelmämarmeladia ja ujon tunkkaista hiivaisuutta. Kokonaisuutta sävyttää hyvin hento ja pehmoinen, jopa puoliolematon hiilihappo, sekä melko maltillinen katkero. Oluella on suorastaan muhkea ja samettisen pehmeä suutuntuma.

Makeahkossa jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, kermaleivosta, appelsiinia, heraa, melko runsasta hiivaisuutta, kevyttä papaijaa ja aavistus alkoholin (8%) makua. Suuhun jää varsin pitkä, makeaan taittuva, pehmeähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

Oluesta jää kokonaisuutena todella hämmentävä fiilis. En ole kyllä varma tällä kertaa siitä, että tykkäänkö. Elämyksenä olut on kyllä mielenkiintoinen, mutta loppupeleissä olut ihan rehellisesti tuntuu juuri siltä, mitä se onkin: herajuoman ja DIPA:n epäpyhä ristisiitos. Molemmat tuntuvat kokonaisuudessa melko selvästi, eivätkä ne tunnu aivan sopivan yhteen – vähän kuin ajatus ruispuurosta ja hernekeitosta sekaisin. Olut on, kuten Omnipollon oluet hyvin usein, varsin erikoinen ja omintakeinen, mutta tällä kertaa ei niin onnistunut. Näköjään se on sittenkin mahdollista, että Omnipollokin joskus epäonnistuu. Mutta nostan hattua panimon kavereille ennakkoluulottomasta toiminnasta!

Ja kukaties tämmöinen DIPA-herajuoma-blendi voi jopa maistua jollekin raavaalle punttisalihenkilölle, jonka on käytävä nostamassa rautaa vielä perjantai-iltana töiden jälkeen mutta päästävä silti vielä punttisalifiiliksiin treenin jälkeen?

Lyhyesti: Herajuoman ja DIPA:n yhdistelmä, joka maistuu yhtä kummalliselta kuin se ajatuksen tasolla tuntuukin. Ei niitä Omnipollon onnistuneimpia tuotoksia.

Arvio: OK – olut ei varsinaisesti ole huono tai pahanmakuinen, joten negatiivista arvosanaa se ei mielestäni ansaitse. Se on vain niin erikoinen, että tällä kertaa nautittavuus tai juotavuus ovat jääneet erikoisuudentavoittelun jalkoihin.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.