Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste hinta 30-50e. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hinta 30-50e. Näytä kaikki tekstit

25.1.21

Radikon Ribolla Gialla 1998

Radikon Ribolla 1998
  • Valmistaja: Radikon
  • Tyyppi: Oranssi viini, IGT Venezia Giulia
  • Maa: Italia
  • Alue: Friuli, Collio Goriziano
  • Rypäleet: Ribolla Gialla (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 50€ (Marraskuu 2016)

 

kuva: vivino


Oranssit viinit ovat olleet iät ja ajat osa viininvalmistuksen historiaa, mutta 1900-luvulle tultaessa ne olivat alkaneet kadota nykyaikaisempien valkoviinien tieltä ja vuosisadan puoleenväliin tultaessa ne olivat kadonneet lähes täysin maailmankartalta. Tämä historiallinen tyyli oli ollut merkittävä osa Georgian, Slovenian ja itäisen Italian Friulin viininvalmistusperinnettä, mutta Georgian päätyminen osaksi Neuvostoliittoa ja modernin viininvalmistustekniikoiden rantautuminen Friuliin ja Italiaan tehokkaasti siivosivat tyylin piiloon. Kyseinen tyyli selvisi lähinnä sillä, että georgialaiset tekivät itse omat kotiviininsä kyseisellä menetelmällä ja Sloveniassa tyyli ei koskaan päässyt täysin kuolemaan.

1990- ja 2000-luvuilla alkoi oranssien viinien hidas esiinmarssi takaisin viinikentälle. Georgia itsenäistyi Neuvostoliiton hajottua, eikä viininviljelijöiden tarvinnut enää kantaa satoaan valtion viinitehtaisiin, vaan he pystyivät valmistamaan ja myymään itse omat viininsä; Slovenia itsenäistyi Jugoslaviasta ja rautaesiripun romahdettua alkoivat pikku hiljaa heidän perinteiset viininsä tulemaan tunnetuiksi myös maan rajojen ulkopuolella; ja Friulissa Joško Gravner ja Stanko Radikon ryhtyivät hassuttelemaan.

Friulissa rustiikkisia valkoviinejä (ja rypäleiden kuorien kanssa valmistettuja oransseja viinejä) oltiin valmistettu lähinnä paikalliseen kulutukseen, eikä niitä käytännössä koskaan nähty alueen ulkopuolella. 1960- ja 1970-luvuilla alueen tuotanto kuitenkin muuttui hyvin lyhyessä ajassa radikaalisti ja käytännössä kaikki alueen tuottajat alkoivat tuottamaan nykyaikaisia, puhtaita ja raikkaita valkoviinejä, jotka nousivat hetkessä koko Italian suosioon. Tällaisia viinejä myös Colliossa, Oslavian kaupungissa asuvat naapurukset Gravner ja Radikon valmistivat pitkän aikaa. Lopulta vuonna 1994 Gravner totesi, ettei enää kokenut modernia, hedonistista hedelmävetoisuutta korostavaa modernia viinityyliä omakseen, vaan halusi valmistaa jotain, joka ilmentäisi enemmän aluetta ja alkuperää. Muistellessaan isoisänsä valmistamia, perinteisiä ja hämmentävän hyvin ikää kestäneitä valkoviinejä, joita oli maseroitu pitkään rypäleiden kuorien kanssa, teki Gravner kokeellisen erän hakemalla inspiraatiota alueen unohdetusta, perinteisestä tyylistä. Tietämättä näistä Gravnerin kokeiluista, ryhtyi kivenheiton päässä omia viinejään valmistava Radikon puolestaan vuonna 1995 kokeilemaan perinteistä kuorikontaktin käyttöä saadakseen enemmän voimaa ja syvyyttä varsin intensiivisiä, mutta aromaattisesti hieman neutraaleja viinejä tuottavista Ribolla Gialla -rypäleistään valmistamalla erikseen yhden kokeellisen 225 litran tynnyrin erän antamalla rypäleiden makoilla kuorien kannsa noin viikon ajan käymisen yhteydessä. Kumpikaan tuottajista ei julkaissut ensimmäisiä kokeilujaan ja vuosikerran 1996 tuhosi alueella riehunut raemyrsky käytännössä kokonaan. Vuosikerta 1997 oli Radikonilta ensimmäinen ja Gravnerilta toinen kaupallinen vuosikerta oranssia viiniä ja tämän jälkeen kumpikin tuottajista muutti tuotantonsa kertaheitolla uuteen tyyliin. Monet viinitalojen entisistä asiakkaista olivat tyrmistyneitä tästä uudesta "vanhasta" tyylistä, mutta sentään sekä Gravner että Radikon vaikuttivat olevan erittäin tyytyväisiä siihen, mitä olivat juuri aloittaneet.

Stanko Radikon työskenteli alun perin automekaanikkona, mutta häntä vain pari vuotta vanhempi ikätoverinsa Gravner onnistui maanittelemaan Radikonin töihin sukunsa tilalle ja lopulta vuonna 1979 Radikon otti tilan vastuulleen. Vuoteen 1995 asti talo valmisti moderneja, nykyaikaisia viinejä, mutta vuodesta 1997 eteenpäin Radikonin tuotanto on keskittynyt yksinomaan pitkään kuorikontaktiin pohjautuviin viineihin. Toisin kuin Gravner, joka aloitti vuonna 1997 kokeilut georgialaisilla kvevri-saviastioilla ja 2000-luvulle tultaessa oli hylännyt tammitynnyrit ja -sammiot täysin, on Radikon keskittynyt valmistamaan tammessa kypsyviä viinejä. Viinit käytetään perinteisissä, päältä avoimissa tammisammioissa ja ne kypsyvät pitkään – keskimäärin noin 3 vuoden ajan – suurissa botti-tammitynnyreissä. Alkuaikoina Radikon kokeili erilaisia kuorimaseraatioaikoja, lähtien viikosta tai parista aina kuuden kuukauden pituisiin maseraatioihin. Talon tyyli kuitenkin ajan kanssa vakiintui noin 3 kuukauden pituiseen maseraatioaikaan. Radikon myös huomasi, että kuorikontakti toi viineille kypsytyskestävyyttä, minkä vuoksi viineistä oli mahdollista vähentää säilöntäaineena toimivia sulfiitteja; sulfiittien määrää vähennettiin pikku hiljaa ja vuodesta 2002 eteenpäin viinit ovat olleet täysin sulfiitittomia.

Stanko Radikonin poika Saša liittyi myöhemmin talon toimintaan mukaan ja Stanko antoi hänelle mahdollisuuden valmistaa omia viinejään talon nimellä. Nämä lyhyemmällä kuorikontaktilla (1–2 viikkoa) ja kypsytysajalla (keskimäärin 18 kk tynnyreissä) valmistetut viinit kulkevat nimellä "S" – Sašan mukaan. Tätä nykyä Radikonin viinitalo on kokonaan Saša Radikonin johtama, sillä Friulin nykyaikaisten oranssien viinien pioneeri Stanko Radikon kuoli vuonna 2016 aggressiivisen syövän uuvuttamana, vain 62 vuoden ikäisenä.

Tämä nyt arvioitu Ribolla Gialla 1998 on yksi ensimmäisiä niin Stanko Radikonin kuin koko Italian kaupallisia oransseja viinejä. Rypäleet tulevat hyvin Radikonin omilta, hyvin vanhoilta ja matalasatoisilta tarhoilta. Kuorimaseraation kestosta tämän vuosikerran osalta ei ole tietoa, mutta todennäköisemmin kyse on kuukausista, ei päivistä tai viikoista. Viini on käytetty spontaanisti villihiivoilla tammisammioissa ja kypsynyt 3 vuoden ajan suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä. Viini on pullotettu suodattamattomana, mutta toisin kuin nykyisissä Radikonin viineissä, tässä on mukana myös pieni sulfiittilisäys.

Ulkonäöltään viini on syvä ja melkon konsentroituneen kuparisen punaoranssi, taittuen reunallaan kohti kullankeltaista. Koska viini oli dekantoitu hyvin varovaisesti karahviin, on se upean kirkas – sen sijaan pullon pohjalle jääneestä sakasta voi hyvin päätellä, että viini olisi varmasti varsin utuista, ellei jopa sameaa, jos sen kaataisi varomattomasti suoraan pullosta lasiin.

Tuoksultaan viini on uskomattoman voimakas ja moniulotteinen; makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu karamellia, appelsiinimarmeladia, hieman vadelmahilloa, kevyttä maanläheistä savuisuutta, hillittyä kuivattujen tummien hedelmien vivahteita, hentoa murjottua omenaa ja häivähdyksiä haihtuvien happojen (VA) tuomistaa balsamicon ja kynsilakan piirteistä. Yleisolemukseltaan tuoksu tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa ja viini tuntuukin tuoksuvan yllättävän erilaiselta joka kerta, kun nokkansa työntää lasiin.

Vaikka viinin tuoksu on erittäin tuhti ja makea, on se suussa vuorostaan täysin kuiva ja ennemmin keskitäyteläinen kuin pureksittavan paksu, mikä luo huomattavan kontrastin aromi- ja makumaailman välille. Intensiivisestä ja vaikuttavan moniulotteisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, karamellia, aromaattisia Aasian mausteita, hieman kirpeää Granny Smith -omenaa, hillittyä ruusunmarjakeittoa, kevyttä savuisuutta, hentoa vadelmaisuutta ja ujoa rustiikkista funkia, joka taittuu jälkimaun lähestyessä kohti makeaa, balsamicoista liftiä. Kokonaisuus on vaikuttavan fokusoitunut ja rakenteikas, kiitos varsin korkean hapokkuuden, joka tuo viinille sekä vaikuttavaa rakennetta että makuun intensiteettiä. Suutuntumaa sävyttävät myös hennot tanniinit, jotka tuovat kokonaisuuteen enemmän puuterista tekstuuria kuin ikeniin tarraavaa otetta.

Lopuksi viinistä jää suuhun runsas, melko happovetoinen ja suorastaan naurettavan moniulotteinen jälkivaikutelma. Erittäin pitkäkestoisessa jälkimaussa tuntuu ruusunmarjakeittoa, hieman makeaan taittuvaa vadelmahilloa, hillittyä eksoottista mausteisuutta, hennosti viilentävää, minttuisuutta yrttisyyttä, ujoa balsamico-henkistä volatiilisuutta ja oksidatiivinen häivähdys karamellisuutta.

Kokonaisuutena tämä yksi Radikonin ensimmäisistä oransseista viineistä on lähes 20 vuoden ikäisenä äärimmäisen vaikuttava ja hurmaava elämys. Tämä ei ole pelkästään yksi upeimpia ja moniulotteisimpia koskaan maistamiani oransseja viinejä, vaan myös viinillinen elämys ihan omassa luokassaan. Vaikka viinissä on oma villi, puleeraamaton puolensa, joka erottuu lähinnä hieman korostuneena volatiilisuutena, on se kokonaisuutena uskomattoman puhdaspiirteinen ja omalla tavallaan virheetön. Mikään viinin piirteistä ei pysäytä ihmettelemään, vaan kokonaisuus soljuu alusta loppuun upean vaivattomasti ja vasta tämän jälkeen viiniä voi pysähtyä hämmästelemään. Lisäksi on erikseen mainittava, että viini tuntuu todella olevan elävä tuote, sillä niin jokainen nuuskaisu kuin hörppy tuntuvat olevan edellisistä erilaisia. Yleisilmeestä saa sellaisen tunteen, että viini on todennäköisesti nyt huipullaan, mutta vaikka se todennäköisesti ei tästä enää kehity ylöspäin, voin uskoa viinin vielä kestävän mainiosti joitain vuosia.

Voin toki ymmärtää, miten 1990-luvun lopulla aikalaiset Radikonin fanit ovat järkyttyneet, kun raikkaiden ja puhtaaksi puleerattujen valkoviinien tilalle ilmestyy yhtäkkiä tämmöisiä, suorastaan määritelmää pakenevia erikoisuuksia. On kuitenkin nostettava hattua Stankon periksiantamattomuudelle ja vahvalle uskolle näkemyksestään; elämänsä viimeiset 20 vuotta hän onnistui yhdessä Gravnerin kanssa piirtämään uusiksi niin kotialueensa Collion kuin koko maailman viinikarttaa. Siinä on suoritus, johon harva merkittäväkään viinintuottaja kykenee.

Lyhyesti: Äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja harmoninen oranssi viini oman genrensä pioneeriltä. Vaikea kuvitella, että näin ainutlaatuinen viini on yksi ensimmäisiä vuosikertoja koko tyylilajissaan.

Arvio: Täydellinen – tässä viinissä on onnistuttu naittamaan uskomattoman hienosti nykyaikainen osaaminen alueen ikiaikaisiin rustiikkisiin perinteisiin, jolloin lopputuloksena on juoma, joka pakenee määrittelyjä, mutta jonka poikkeuksellista laatua ei käy kiistäminen. Ainutlaatuinen elämys.

Hinnan (~50€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

30.9.20

Château Musar 2005

Château Musar 2005
  • Valmistaja: Château Musar
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Libanon
  • Alue: Beqaa
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (1/3), Carignan (1/3), Cinsaut (1/3)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 35,90€ (Alko, tilausvalikoima, Tammikuu 2015)
  • Hinta nyt: 39,99€ (Alko, Syyskuu 2020)

 

Tässä on tullut jokunen Château Musarin viini maisteltua (Cellartrackerin mukaan arvio löytyy noin sadasta Musarin valmistamasta viinistä), joten sitä rupeaa itselle pikku hiljaa hahmottumaan kuva talon viinien vuosikerroista, niiden välisistä eroista ja jokaisen vuosikerran omasta luonteesta. Alun perin vuonna 2013 julkaistu vuosikerta 2005 vakuutti meikäläisen jo ensimaistolla noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tämä viini on pitänyt tiukasti pintansa kerta toisensa jälkeen erittäin kovalaatuisena esityksenä. Useamman eri yksilön perusteella lieneekin ihan perusteltua julistaa 2005 Musarin parhaaksi vuosikerraksi 00-luvulla.

Jos meikäläisen suuresta Musar-innostuksesta huolimatta löytyy lukijoita, joilla ei ole käryä siitä, mistä tässä viinissä on kyse, lienee tässä hyvä spotti kerrata hieman asioita. Libanonissa sijaitseva Château Musar on aloittanut toimintansa vuonna 1930 maan pääkaupunki Beirutin lähistöllä 1700-luvulta peräisin Mzarin linnassa ja lienee tätä nykyä Lähi-Idän tunnetuin viinitalo. Talon perustaneen Gaston Hocharin poika, (vuonna 2014 menehtynyt) Serge Hochar siirtyi talon johtoon vuonna 1959 ja hänen johdollaan talo myöhemmin nousi kansainväliseen maineeseen: vuonna 1979 Michael Broadbent, yksi maailman suurista viiniauktoriteeteista, herätti huomiota ilmoittaessaan Chateau Musar 1967:n olevan Bristolin viinimessujen suurin löytö, mistä viinitalon kansainvälinen maine lähti kasvuun. Samoihin aikoihin Serge Hochar alkoi muuttaa Musarin totuttua suuntaa: viinien annettiin käydä ja kypsyä yhä enemmän omalla painollaan, ilman lisättyjä hiivoja tai merkittäviä sulfiittilisäyksiä. Näin ollen Château Musarin voidaan sanoa olleen natural-viini jo 1970-luvun lopulta, peräti vuosikymmeniä ennen suurta natuviinitrendin räjähtämistä!

Vaikka yleensä monet natural-viinien kriitikot sanovat natuviinien kestävän huonosti kypsymistä ja olevan juomakelpoisia korkeintaan hyvin pian pullotuksesta, Château Musar on aina poikennut tästä merkittävästi: talon viinit julkaistaan aina useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen ja ne ovat tunnettuja siitä, että ne kestävät kypsyttelyä kellarissa vuosikymmenien ajan. Omakohtaisten kokemusten perusteella voin sanoa, että jopa vuosikerta 1979 on edelleen loistavassa tikissä siitä huolimatta, että se on natural-viini.

Tämän talon ykköspunaviinin reseptiikka ei hirveästi muutu vuosien välillä: rypälepohjana toimivat ranskalaislajikkeet Cabernet Sauvignon, Carignan ja Cinsaut, joita tyypillisesti sekoitetaan keskenään tasaisessa suhteessa, eli kolmannes kutakin. Serge Hocharin oman kuvailun mukaan Cabernet Sauvignon antaa viinille ryhdin ja rungon, Carignan lihakset ja voiman ja Cinsaut aromaattisuuden ja herkkyyden. Rypäleet murskataan ja siirretään suuriin betonitankkeihin, joissa viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla. Viini maseroituu kuorien kanssa tyypillisesti 3–5 viikkoa, minkä jälkeen viini lapotaan kuorien päältä pois ja siirretään vanhoihin tammitynnyreihin kypsymään. Viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä noin 12–14 kuukauden ajan, minkä jälkeen eri rypälelajikkeista valmistetut viinit sekoitetaan keskenään takaisin betonitankkeihin lopulliseksi sekoitukseksi. Viinin annetaan asettua betonitankeissa noin vuoden ajan, minkä jälkeen viinit pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina sekä joko ilman sulfiitteja tai pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Viinien annetaan tyypillisesti kypsyä pulloissa vielä noin 4 vuoden ajan ja viinit julkaistaan keskimäärin noin 7 vuotta vuosikerrasta, mutta tässä on jonkin verran vaihtelua – Serge Hocharin mukaan viinit julkaistaan, kun he kokevat viinin olevan valmis julkaistavaksi. Yleisesti viinien valmistuksesta hän on maininnut, että hän haluaa pitää viinejään tammitynnyreissä niin kauan, että tammi rupeaa erottumaan, minkä jälkeen hän haluaa kypsyttää viinejään niin kauan, että tammi katoaa. Poikkeuksellisina vuosina Chateau Musar saatetaan julkaista merkittävästi tavanomaista myöhemmin, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jotkut vuosikerrat eivät saavu markkinoille kronologisessa järjestyksessä.

Tämän kyseisen vuosikerran olen testannut useita kertoja, mutta tämänkertainen arvioni perustuu viimeisimpään maistooni lokakuulta 2019. Voltteja viinistä löytyy 14% ja happoja 5,3 g/l. Viini on dekantoitu muutamaa tuntia ennen maistohetkeä.

Väriltään viini on kohtalaisen läpinäkyvä ja hieman jo kehittynyt verenpunainen, jolla on hennosti ruosteisen rusehtava sävy ja ohkainen, hailakka reuna.

Rehevä tuoksu on melko synkkäsävytteinen mutta samalla selkeän kypsänmakea. Hyvin houkuttelevasta aromimaailmasta löytyy kirsikkahilloa, hieman kuivahtaneita tummia hedelmiä, maltillista pölyistä maamaisuutta, hentoa nahkasatulaa, ujoa lihaisuutta, hienoväräinen aavistus kuivakukkia ja häivähdys makean balsamicomaista volaa. Huolimatta aurinkoisen kypsästä ja makeaan taittuvasta olemuksestaan, tuoksu on silti suorastaan häkellyttävän freesi ja puhdaspiirteinen.

Suussa viinillä on kypsä, täyteläinen ja suutuntumaltaan ihastuttavan silkkinen yleisolemus. Monisyisessä, kerroksittain avautuvassa makumaailmassa tuntuu mehukasta mansikkaa ja kypsiä punaisia luumuja, pippurista mausteisuutta, hieman ruusunmarjakeittoa, freesimpänä tuntuvaa kevyttä karpaloisuutta, hentoa eksoottista mausteisuutta ja aavistus kuivattuja tummia hedelmiä. Silkkisestä suutuntumastaan huolimatta viini on varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas, kiitos napakan hapokkuuden ja tekstuuriltaan suht puuteristen tanniinien, jotka hiljalleen tarraavat ikeniin.

Viinistä jää lopuksi melko tuhti, mausteisenpuoleinen ja kohtalaisen innokkaasti ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Erittäin pitkässä ja kompleksisessa jälkimaussa tuntuu kypsiä tummia hedelmiä, hieman makeaa mansikkaisuutta, maltillisia maanläheisiä sävyjä, kevyttä hapankirsikan karvautta, hentoa hilloista tummaa marjaa ja aavistus rustiikkista maatalon funkia.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Musar 2005 on ollut vaikuttava esitys jo julkaisunsa jälkeen ja tämän kokemuksen perusteella se on sitä edelleen – ja tulee myös olemaan monien vuosien ajan. Tämän poikkeuksellisen vuosikerran myötä Musarit (mukaanlukien valkoinen Musar) ovat vaikuttavan moniulotteisia, vivahteikkaita ja aromimaailmaltaan vastaansanomattoman intensiivisiä.

Tämä viini tuli maistettua osana suurempaa Musar-vertikaalia ja tässä maistelussa muihin vuosikertoihin verratessa oli helppo todeta, että Musar 2005 on todella valloittavassa kunnossa juuri nyt, mutta samalla se lupailee merkittävää kellarointipotentiaalia. Tämän perusteella voi helposti sanoa tästä vuosikerrasta, että sen voi yhtä lailla korkata jo nyt tai jättää kellariin kypsymään; viini kun tarjoaa oppikirjaesimerkin Musarista jo nyt, mutta se tullee saavuttamaan huippunsa vasta useiden vuosien päästä ja pysyvän hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, rakenteikas ja moniulotteinen libanonilainen punaviini ja mahdollisesti paras viini, jota Lähi-Idässä on tuotettu 2000-luvulla. Erinomaisessa tikissä nyt, 15 vuoden iässä, ja kehittynee hienosti vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – viini on verrattain nuoreksi Musariksi uskomattoman hieno esitys, enkä usko että tilanne tulee muuta kuin paranemaan vielä vuosien ajan.

Hinnan (35,90€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

28.6.20

Baron Knyphausen Royal Blue Riesling Auslese 2010

Baron Knyphausen Edition Royal Blue Riesling Auslese 2010
  • Valmistaja: Weingut Baron Knyphausen
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Saksa
  • Alue: Rheingau
  • Rypäleet: Riesling (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 35,00€ (Joulukuu 2017)



Vuosikerta 2010 oli Saksassa äärimmäisen poikkeuksellinen: huonot säät tuhosivat satoa hyvin varhaisessa vaiheessa, viiniköynnösten ollessa vasta kukassa, minkä vuoksi satomäärät jäivät jo heti varhaisessa vaiheessa erittäin alhaisiksi, paikoitellen jopa puoleen normaalista. Lisäksi elokuu oli lähes koko Saksassa poikkeuksellisen viileä ja kostea, minkä vuoksi viinien hapokkuus jäi erittäin korkeaksi. Kiitos matalaksi jääneiden satomäärien ja lämpimämpien sadonkorjuusäiden rypäleet onnistuivat saavuttamaan varsin korkean kypsyyden suurelta osin, joskin kypsyminen oli monin paikoin epätasaista, minkä vuoksi monet tuottajat joutuivat tekemään raaka-aineen karsintaa, mikä vähensi jo lähtökohtaisesti matalia satomääriä entisestään.

Vuosikerran 2010 Rieslingien tyypillisin piirre on tuntuva kypsyys ja usein aivan käsittämättömän korkeat happopitoisuudet. Siinä missä tyypillisen valkoviinin kokonaishapot ovat viinihappoina ilmaistuna yleensä noin 5,5–6,5 g/l tuntumassa ja normaalin Rieslingin hapot 6,5–8 g/l paikkeilla, on monien 2010 Rieslingien hapot luonnostaan pyörineet 9–12 g/l tuntumassa, joskin on tullut vastaan hapoiltaan jopa lähes 15 g/l asti päässeitä viinejä. Koska tavalliselle kuluttajalle tällaiset happomäärät ovat käytännössä täysin liiallisia, monet tuottajat pyrkivät pudottamaan viinien happopitoisuuksia keinotekoisesti (ns. de-acidification). Tällä tavoin osa tuottajista onnistui tekemään varsin tasapainoisia ja harmonisia Rieslingejä, joissa tuntuu vuosikerran erittäin runsaat hapot ja reipas kypsyys, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Toiset tuottajat taas eivät hallinneet täysin happojen kontrollointia, minkä vuoksi jotkut viinit saattavat olla hapokkaasta vuosikerrasta huolimatta yllättävän (ja jopa tasapainottoman) matalahappoisia.

Toiset tuottajat taas lähtivät siitä, että viiniä ei tulisi peukaloida; esimerkiksi Baron Knyphausenin Gerko Freiherr zu Knyphausenin mukaan viinit, joiden happopitoisuuksia on korjailtu, ovat luonteeltaan vähäisempiä ja vaatimattomampia kuin viinit, joiden on annettu tulla sellaisiksi kuin luonto ja poikkeuksellinen vuosikerta ovat ne muovanneet.

Rheingaussa, Eltville-Erbachin kylässä sijaitseva Baron Knyphausen on jo 200 vuotta Knyphausenin vapaaherrojen suvun hallussa ollut viinitalo. Taloa luotsasi pitkään vapaaherra Gerko zu Knyphausen, mutta vuodesta 2015 talon johdossa on toiminut Gerkon poika, Frederik zu Knyphausen. Talon tyyli on yhdistellä perinteitä ja uutta: valtaosa talon viineistä on klassisia kuivia ja puolimakeita Rheingaun viinejä (sekä toki pienessä määrin myös makeita jälkiruokaviinejä), mutta toisaalta Knyphausen viljelee innokkaasti myös lähes sukupuuttoon kuolleita paikallisia lajikkeita (mm. Roter Riesling ja Gelber Orleans), tuottaa field blend -henkeen seitsemän eri lajikkeen Rheingauer Gemischter Satzia ja kokeilee innokkaasti miten Rieslingin ja pienet, uudet tammitynnyrit olisi mahdollista saada toimimaan parhaiten yhdessä.

Tämä nyt arvioitava Edition Royal Blue Riesling on poikkeuksellinen viini, jonka Knyphausen on tuottanut vain kerran historiansa aikana – tänä poikkeuksellisena vuosikertana 2010. Knyphausenin lähtökohtana oli se, että viinin hävyttömän korkeista (yli 10 g/l) hapoista huolimatta viinin happoja ei lähdettäisi peukaloimaan, vaan se viiniytettäisiin sellaisenaan, ilman ylimääräisiä peukalointeja. Mikä viinin tekee erikoiseksi on se, että siinä missä hyvin monet muut happojen käsittelyä vastustaneet tuottajat valmistivat viininsä varsin makeiksi, jotta jäännössokeri toisi jotain tasapainoa naurettavan runsaille hapoille, oli Knyphausenin suunnitelmissa antaa viinin käydä ilman ylimääräisiä temppuja; viinin tulisi antaa käydä niin kuivaksi, kuin hiivat luonnostaan sen käyttäisivät. Vaikka rypäleet oli korjattu hyvin kypsinä, oli tuottajalle ihan ok, jos viinistä olisi tullut rutikuiva Auslese trocken.

Viini on Erbacher Michelmark -viinitarhan Auslese-kypsyystasoisista Riesling-rypäleistä valmistettu valkoviini, jota Knyphausen loppujen lopuksi valmisti vain yhden 300-litraisen tynnyrin. Viinin on annettu käydä siihen asti, että hiivat lopuksi kyykkäsivät ja lopettivat käymisen, mikä on tapahtunut aivan kuivuuden kynnyksellä: viinissä on jäännössokeria vain 11,8 g/l (mikä on ehkä valkoviinille paljon, mutta erittäin hapokkaalle Rieslingille todella vähän). Happoja pehmentävää malolaktista käymistä viini ei ole käynyt läpi – eikä se todennäköisesti olisi käynytkään, vaikka tuottaja olisi tätä yrittänytkin, sillä näin happamassa ympäristössä jopa maitohappobakteeritkin kyykkäisivät pahasti. Tämän vuoksi viini jätettiin käymisen jälkeen kypsymään tynnyriin siinä toivossa, että riittävän pitkä ikäännyttäminen pehmittäisi ajan kanssa viinin happoja. Alkoholia viinissä on 13% ja happoja hirviömäiset 10,9 g/l. Tämä nyt arvioitu pullo oli etiketin mukaan numero 125, yhteensä 339 koskaan tuotetusta pullosta.

Viinillä on lasissa hyvin konsentroitunut hunajankeltainen väri, joskin yleisilmettä sävyttävät edelleen vielä melko nuorekkaat limetinvihreät vivahteet.

Lasista kohoava tuoksu on äärimmäisen avoin, ilmaisuvoimainen ja selkeästi erittäin kypsä. Makeaan taittuvasta aromimaailmasta erottuu hunajaa, persikkaa, hyvin kypsää sitruunavetoista hedelmää ja jopa sitrusmarmeladia, hieman kivistä mineraalia, kukkaisia omenankukan vivahteita, hentoja persimonin vivahteita ja pienin aavistus ruutista savuisuutta.

Suussa viini on selkeästi hyvin kypsän ja fokusoituneen oloinen, mutta kiitos tuntuvan hapokkuuden, yleisilme on todella rapsakka ja poikkeuksellisen intensiivinen. Makumaailmasta löytyy hyvin kypsää sitruunaa, Rheingaun Rieslingeille tyypillistä teräksistä mineraalia, maltillista mausteisuutta, hieman särmikästä kivisyyttä ja makean mehukkaita hunajamelonin vivahteita. Vaikka viinin hapokkuus on erittäin tuntuvaa, ei yleisilme ole kuitenkaan missään nimessä läheskään niin kireä ja aggressiivinen, kuin lähes 11 g/l happoja sisältävän, käytännössä kuivan valkoviinin voisi kuvitella olevan. Tästä lienee kiittäminen sekä viinin erittäin runsasta ja kypsää hedelmää että maltillista jäännössokeria, jotka molemmat pyöristävät happojen särmikkäintä terää juuri sopivasti.

Viini jättää jälkeensä erittäin pitkän, rapsakan ja suutapuhdistavan jälkivaikutelman. Intensiivisessä jälkimaussa tuntuu hunajaista makeutta, happamankirpeitä sitruunaisia piirteitä, hieman rapeaa viheromenaisuutta, hillittyä teräksistä mineraalia, hentoa suolaista särmää ja hento aavistus greippistä hedelmälihan bitteriä.

Kokonaisuutena Royal Blue Auslese on äärimmäisen, intensiivinen ja rakennevetoinen Riesling, joka on toisaalta erittäin kypsä ja hedelmävetoinen, mutta toisaalta happojen ansiosta käytännössä täysin rutikuivan tuntuinen. Vaikka viinissä on happoja enemmän kuin hammaslääkäri määrää, se on silti hämmentävän lähestyttävä tyyliltään, eikä tunnu lainkaan niin aggressiiviselta kuin tällaisella happomäärältä voisi kuvitella. Tästä huolimatta viini on edelleen aivan valtavan nuorekas ja siinä on enemmän kyse sen vielä-realisoitumattomasta potentiaalista kuin juotavuudesta nyt. Todennäköisesti viini tulee kehittymään parempaan suuntaan vielä vuosien – jopa vuosikymmenien – ajan, eli todennäköisesti viini ei tule vielä lähiaikoina saavuttamaan huippuaan. Tosin aina on mahdollista, että tämäkin arvio osoittautuu vääräksi, sillä vastaani on tullut muutamia saksalaisia vuosikerran 2010 Rieslingejä, jotka ovat olleet alun perin todella nuorekkaita ja kireitä, mutta sitten hyvin lyhyessä ajassa väsähtäneet ja muuttuneet tyyliltään erittäin kehittyneiksi. Täytyy siis toivoa, ettei tälle viinille pääsisi käymään samoin!

Jos siis poikkeuksellisen vuosikerran poikkeukselliset Rieslingit kiinnostavat, muista pitää silmäsi auki tämän kyseisen viinin varalta! Vaikka viiniä on valmistettu vain muutamia satoja pulloja, on niitä jostain syystä näkynyt edelleen markkinoilla, ainakin silloin tällöin. Hinnat saattavat hieman vaihdella, mutta ainakin meikäläisen alkuperäisellä 35€ hinnalla viini on kyllä todellinen löytö.

Lyhyesti: Poikkeuksellisen vuosikerran äärimmäisen hapokas ja lähes täysin rutikuiva Auslese Riesling, jossa todella kypsä hedelmä, erittäin rakenteikkaat hapot ja konsentroitunut yleisilme asettuvat jonkinlaiseen kauhun tasapainoon, tehden viinistä kaikkia todennäköisyyksiä uhmaten erittäin lähestyttävän ja kaikin puolin vaikuttavan super-Rieslingin.

Arvio: Erinomainen – viini on jo nyt todella vaikuttava, harmoninen ja tasapainoinen, mutta se on samalla vielä erittäin nuorekas ja vasta matkalla huipulleen. Aineksia täydelliseen viiniin tästä kyllä löytyy riittämiin.

Hinnan (35,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.5.20

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017
  • Valmistaja: Artemis Karamolegos
  • Tyyppi: Oranssi viini, PGI Santorini
  • Maa: Kreikka
  • Alue: Santorini
  • Rypäleet: Assyrtiko (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: n. 30€ (Maaliskuu 2019)
Santorinin saaren rapeat Assyrtikot ovat olleet suosikkejani jo vuosia, mutta tästä huolimatta Santorinilla, Exo Gonian kylässä sijaitseva Artemis Karamolegos oli tuottajana aivan tutkani alapuolella kunnes vuonna 2016 vierailimme Santorinin-reissullamme tällä viinitalolla. Jos tuottajan historia kiinnostaa, kannattaa lukaista tästä vanhempi postaukseni vierailustamme.

Vierailun yhteydessä meille maistatettiin suurin piirtein koko talon tuotanto ja talo onnistuikin vakuuttamaan meikäläisen kertaheitolla yhtenä saaren kovatasoisimmista tuottajista. Kuitenkaan vielä tuolloin Artemis Karamolegos ei tuottanut vielä mitään "erikoista", vaan kaikki talon viinit olivat enemmän tai vähemmän perinteisiä Santorinin valko-, puna- ja roséeviinejä. Tästä syystä olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun vuosi pari sitten tuottaja paljasti Instagram-profiilissaan julkaisevansa kaikenlaisia erikoisempiakin viinejä, muun muassa useamman erilaisen kuorikontaktia nähneen Assyrtikon.

Tämä kyseinen kuorikontakti-Assyrtiko tuli vastaani noin vuosi sitten kreikkalaisten viinien maistelussa. Viinin nimestä löytyvä "21" viittaa kuorikontaktin pituuteen, eli rypälemehua on maseroitu Assyrtikon kuorten kanssa 21 päivää – talon valikoimista löytyy siis myös lyhyemmällä kuorikontaktilla valmistettu Mystirio/14. Viini on valmistettu varsin natural-hengessä, eli sen on annettu käydä spontaanisti villihiivoilla, viininvalmistuksen yhteydessä ei olla käytetty lainkaan sulfiitteja, viinin on annettu kypsyä 10 kk hiivasakkojen päällä tankeissa ja lopuksi viini on pullotettu kirkastamattomana ja suodattamattomana pienen (40 mg/l) sulfiittilisäyksen kera. Vahvuutta viinistä löytyy 13,5%.

Viinillä on ujosti utuinen, vaalean kuparinen ulkonäkö.

Nokka on hieman hillitynpuoleinen, mutta kuitenkin varsin houkutteleva ja mukavan vahamainen yleisolemukseltaan. Aromimaailmasta löytyy aprikoosia, hieman savista terrakottaa, kevyttä pihkaista fenolisuutta, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja ujoa, Assyrtikolle tyypillistä kypsää sitrushedelmäisyyttä.

Suussa viini on kuiva, täyteläinen ja suht kulmikkaan oloinen. Kiehtovan kompleksisesta makumaailmasta löytyy karvasta villiomenaa, hieman nahistunutta sitruunaisuutta, kevyttä pihkaista mausteisuutta, hillittyjä savuisia sävyjä, hentoa kalkkista mineraalisuutta ja makeampi häivähdys mehiläisvahaa tai hunajaisuutta. Kokonaisuus on varsin rakennevetoinen ja suht robusti, kiitos lajikkeelle tyypillisen, erittäin tuntuvan hapokkuuden ja kohtalaisen hanakasti tarraavien, keskirunsaiden tanniinien.

Viinillä on pitkä, kuiva ja kohtalaisen tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen tuntuvaa fenolista bitterisyyttä, rapsakkaa sitruunaista sitrushedelmää, hieman mehiläisvahaisuutta, kevyesti makeampaa persikkavetoista kivellistä hedelmää, hentoja savuisia ja pihkaisia piirteitä ja ujoa savista maata.

Kokonaisuutena Mystirio/21 on ihastuttavan robusti, seriöösi ja kaikin puolin anteeksipyytelemätön oranssi viini, joka osoittaa mainiosti miten Assyrtiko taittuu hienosti myös kuorikontaktiin. Lisäksi on erittäin mukavaa, että Artemis Karamolegos on tehnyt hyvin natural-henkisen viinin, joka ei kuitenkaan ole millään lailla omituinen, häiritsevän funky tai millään tavalla oksidatiivinen. Päin vastoin, tämä on rujohkosta habituksestaan huolimatta erittäin hienostunut ja kaikin puolin niin lajikkeelle kuin kotisaarelleen uskollinen esitys.

Omalla laillaan suht hienostuneesta ja kaikin puolin puhdaspiirteisestä olemuksestaan huolimatta Mystirio/21 ei ehkä ole se helpostilähestyttävin tai kiltein oranssi viini. Varsin kuivakalla, kulmikkaalla ja paikoitellen kohtalaisen karvaalla makumaailmallaan ja suht tiukalla tanniinisuudellaan tämä ei ole mitenkään helppo ja kiltti viini. Siinä on kuitenkin paljon sekä luonnetta että todennäköisesti myös kypsyttelypotentiaalia. Nyt korkattuna viini sopii erityisesti ruokaviiniksi, kunhan vain paritusta miettiessä pitää huolen, ettei viinin bitteri pääse dominoimaan.

Näillä näppäimillä Suomesta on melko turha koettaa bongata tätä viiniä – tai mitään muutakaan Artemis Karamolegokselta – mutta tuottajan nimi kuitenkin on syytä pitää mielessä, jos pulloja joskus sattuu tulemaan vastaan. Yhtä ylitammitettua Assyrtikoa lukuun ottamatta mikään tuottajalla maistetuista viineistä ei ole onnistunut pettämään, eikä tämä viini onnistunut katkaisemaan hyvin jatkunutta putkea. Noin kolmen kympin hinnalla viini on kyllä ehdottomasti ostamisen väärti tapaus.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava, seriöösi ja rakennevetoinen oranssi viini, joka ei turhaan kosiskele.

Arvio: Erinomainen – vallan mainio todiste siitä, että Assyrtiko taittuu Santorinilla vaikuttavien valkoviinien ja upeiden makeiden viinien lisäksi myös luonteikkaaksi oranssiksi viiniksi.

Hinnan (n. 30€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

19.9.17

Château Phélan Ségur 1986

Château Phélan Ségur 1986
  • Valmistaja: Château Phélan Ségur
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Estèphe
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Médoc, Saint-Estèphe
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (~60%), Merlot (~35%), Cabernet Franc (~5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 39,00€ (Toukokuu 2016, Caduco)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viinien osalta legendaarinen Bordeaux ei ole ikinä ollut mikään meikäläisen juttu. Tämä tosin johtuu siitä, että se tyyli, mitä Bordeaux nykyisin edustaa on hyvin harvoin sitä, mitä Bordeaux'n yleensä mielletään olevan. Klassinen Bordeaux on yleensä kovaa, kylmää ja tanniinista tavaraa, siinä missä valtaosa taloista puskee markkinoille viiniä, joka on lähinnä pehmeää, lämmintä ja tammista. Tämä muutos modernimpaan, "kalifornialaiseen" tai "parkerisoituun" tyyliin on hyvin suurilta osin tapahtunut 2000-luvun taitteessa. Toki osa tuottajista oli ryhtynyt jo varhain 1990-luvulla tekemään kypsempiä ja makeamman hedelmäisempiä viinejä, kun taas osa tuottajista edelleen pitäytyy jääräpäisesti vanhanaikaisessa tyylissä. Suuret linjat ovat kuitenkin ne, jotka määrittävät mielikuvia, ja omissa mielikuvissani vanha, viehättävän kulmikas Bordeaux on tätä nykyä modernia, kypsänmakeaa ja tammista höttöä. Siinä missä ennen vanhaan hyvän Bordeaux'n piti antaa pehmetä kellarissa useita vuosia, jopa vuosikymmeniä, herättävät nykymaailman porvoolaiset epäilyksiä siitä, että mahtavatko nämä viinit pysyä ylipäänsä hengissä edes kymmentä vuotta?

Joten Bordeaux-vihani ei ole absoluuttista. Se on keskittynyt vain siihen yhteen tyyliin, joka suureksi harmikseni tuntuu hallitsevan alueen nykyistä tuotantoa. Sen sijaan vanha, klassiseen malliin tehty Bordeaux uppoaa meikäläiseen aina. Ei siis tarvinnut miettiä tovia tai toista, kun nettikaupassa vastaan käveli kolmekymmentävuotias pullo Phélan Séguria.

Kuten hyvin monella Bordeaux'n châteaulla, myös Phélan Ségurilla historiaa löytyy useammalle vuosisadalle. Viinitalon synty sijoittuu 1800-luvun ensimmäiselle puoliskolle, jolloin irlantilainen viinikauppias Bernard O'Phelan osti Bordeaux'n "vasemmalta rannalta" kaksi kartanoa: Domaine Le Clos de Garameyn (1805) ja Ségur de Cabarnac'n (1810), suurissa suunnitelmissaan vaihtaa viinien kauppaaminen viinien tuottamiseen. Phelanin kuoltua 1841 nämä tilat olivat yhdistetty nimen Château Ségur de Garamey alle ja se kulkeutui Phelanin pojalle, Saint-Estèphen kylän pormestari Frank Phelanille. Talon viinien tunnettuus ja hinta eivät olleet kuitenkaan vielä merkittävän korkeita vuonna 1855, jolloin määriteltiin (näköjään tuosta päivästä ikuisuuteen) Bordeaux'n Cru-viinien luokitus, minkä vuoksi tämä tuottaja jäi kokonaan Cru-luokitusten ulkopuolelle. 1800-luvun lopulla viinitalo siirtyi Château Léoville-Las-Casesin omistaman Delonin suvun haltuun ja 1900-luvulle tultaessa viinitalo vaihtoi nimensä nykyiseen muotoonsa, Château Phélan Ségur. Vuonna 1985 talo vaihtoi uudelleen omistajaa, siirtyen Lansonin ja Pommeryn shamppanjatalot omistavan Xavier Gardinierin haltuun ja vuonna 1986 Phélan-Ségur alkoi tuottaa ensimmäistä kertaa ns. "kakkosviiniä", talon perustajan pojan mukaan nimettyä Frank Phelania.

1986 ei ole yleensä ollut mikään Bordeaux'n huippuvuosi erilaisissa vuosikertalistauksissa, mutta moni harrastaja tietää, että todellisuudessa tältä vuodelta löytyy valtavasti upeita vasemman rannan viinejä, jotka ovat edelleen hienossa kunnossa. Kun vielä ottaa huomioon, että tänä vuonna ensimmäistä kertaa viinitalon heikompilaatuinen aines on käytetty "kakkosviinin" tuotantoon ja vain parhaat rypäleet ovat päätyneet talon ykkösviiniin, ei ollut kovinkaan vaikeaa suorittaa ostopäätöstä. Toki vaikutti myös viinin varsin kohtuullinen hinta – Phélan Ségur ei ole päässyt koskaan nauttimaan Cru-luokitusten tuomasta hintapreemiosta, ja vaikka oli luokiteltu aikanaan omalla sarallaan arvostettuun Cru Bourgeois Exceptionnel -luokitukseen, ei se ole juuri koskaan realisoitunut viinin hinnassa.

Ulkonäöltään viini on edelleen – 30 vuoden ikää haastaen – hämmentävän tumma, intensiivisen mustan kirsikan värinen ja lähes täysin läpinäkymätön.

Väriä seuraten myös viinin tuoksu on vaikuttavan voimakas ja edelleen täynnä nuoruuden energiaa. Valtavan monisävyisestä nokkaosastosta löytyy musteisia sävyjä, makeaa tupakkaisuutta, märkää metsämaata, murskattuja tummia marjoja, puisevia lyijykynäisiä sävyjä, hieman hapahkoa tummaa luumua, hieman maamaisuutta, aavistus tuoretta paprikaa muistuttavaa vegetaalisuutta ja häivähdys makeampaa lakritsia. Kaikkia sävyjä ei löydy yhtä aikaa, vaan tuoksu tuntuu elävän jatkuvasti lasissa, muuttuen jopa peräkkäisten nuuhkaisujen välillä kuivasta makeaan ja maamaisesta hedelmäiseen sekä takaisin.

Suussa viini tuntuu enemmän keskitäyteläiseltä ja napakalta kuin suuntäyttävän täyteläiseltä, mutta viini on yhtä kaikki intensiivinen, tekstuuriltaan hyvin tiivisluontoinen ja ennen kaikkea hämmentävän nuorekas. Viinin moniulotteisessa makumaailmassa on voimaa ja konsentraation tuntua; kielellä pyörii vaikuttavan selväpiirteisenä kypsää, mustaherukkavetoista tummaa marjaa, puisevaa lyijykynää, hieman pippurista mausteisuutta, keveitä makean tammisuuden tummasävytteisiä piirteitä ja hieman makeampaa lakritsia. Viinillä on edelleen vakuuttavan rakenteikas, tuntuva hapokkuus, mutta suutuntumaltaan viini on samettisen pehmeä, kiitos viinin edelleen kohtalaisen runsaan, mutta ajan myötä varsin pyöreäksi ja lempeäksi pehmittäneen tanniinisuuden.

Viinin jälkimaku on pitkä, kuiva ja viileä, sekä ennen kaikkea vaikuttavan tiukkarakenteinen, kiitos edelleen napakan hapokkuuden ja ikeniin hiljalleen tarraavien tanniinien. Suuhun jää viinin ikään nähden hämmentävän nuorekas vivahteiden kirjo pippurista mausteisuutta, puisevaa lyijykynää, tuoretta mustaherukkaa, metsämaata, kevyempää variksenmarjaisuutta ja ujoa soraista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena viini on mykistävä esitys – lähinnä sen hämmentävän nuorekkuuden takia. Todennäköisesti Phélan Ségurin vuosikerran 1986 kehittyminen on mitattavissa lähinnä geologisessa mittakaavassa, sillä niin hämmentävän nuorelta se vaikuttaa edelleen! Viinistä toki löytyy kehittyneempiä piirteitä, mutta se ei tunnu vielä missään nimessä vanhalta – ei edes keski-ikäiseltä! Jos viini jatkaa kehittymistään tätä tahtia, voin kuvitella sen vaativan vielä 15–20 vuotta että se ylipäänsä saavuttaa huippunsa – ja se, kuinka kauan viini tulee pysymään huipullaan, jää lähinnä epämääräisen arvailun varaan. En ihmettelisi, jos tämä olisi niitä viinejä, joita pystyy hymyssä suin nauttimaan vielä silloinkin, kun vuosikerrasta on vierähtänyt vuosisata.

Pähkinänkuoressa tämä on yksi vaikuttavimpia maistamiani Bordeaux'n viinejä ja mitä vakuuttavin todiste siitä, että aina ei tarvitse metsästää satojen eurojen arvoisia Bordeaux Cru Classé -viinejä saadakseen käsiinsä upeita "claretteja". Vielä kun tällaisia saisi jonain kauniina päivänä ostettua kotomaamme kamaralta!

Lyhyesti: Todella vakuuttava, rakenteikas ja hämmentävän hyvin ikää kestänyt 30-vuotias Bordeaux'n klassikko.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaista maistamistani Bordeaux'n viineistä ja myöskin yksi vaikuttavimmista maistamistani punaviineistä noin ylipäänsä. Mutta vaikka viini on jo nyt erittäin vaikuttava, voin kuvitella sen kehittyvän kellarissa edelleen parempaan suuntaan. Tämä on sitä oikeaa kunnon Bordeaux'ta.

Hinnan (39,00e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA HETI.

23.4.17

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010
  • Valmistaja: Nyetimber
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, West Sussex
  • Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.4.17

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage
  • Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

2.4.17

Barone Pizzini Bagnadore Riserva 2008

Barone Pizzini Bagnadore Riserva Pas Dosé 2008
  • Valmistaja: Barone Pizzini
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Franciacorta
  • Maa: Italia
  • Alue: Lombardia, Franciacorta
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,60e (Marraskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Franciacortan suosio tuntuu erityisesti Italiassa mutta pienemmissä määrin myös muualla maailmassa kasvavan varsin varmaa tahtia: tämän Milanon ja Garda-järven välimaastossa sijaitsevan alueen kuohuviinit tuntuvat tulevan päivä päivältä tunnetummiksi ja myös hinnat tuntuvat kohoavan samaa tahtia. Harmittavan usein kuitenkin on päässyt käymään niin, että vaikka pullosta on joutunut maksamaan aidon shamppanjan verran, on lopputulos ollut lähempänä hyvintehtyä Crémantia. Vaikka parhaimmat Franciacortat ovat todella hurmaavia tuotoksia, jotka helposti pystyvät perustelemaan hintansa, suhtaudun silti aina terveellä varauksella näihin Italo-shamppiksiin.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -sokkomaisteluuni olin hommannut pari Franciacortaa. Toinen niistä oli blogissa jo aiemmin noteerattu Ca' del Bosco Cuvée Prestige Brut, toinen loppuvuodesta 2015 Alkon valikoimista löytynyt paremman pään kuohuva, Barone Pizzini Bagnadore. Tämä kupliva edustaa Barone Pizzinin, Franciacortassa sijaitsevan luomuviinitalon, lippulaivapäätä: pohjana toimii Champagnen viineistä tuttu, vain yhtä vuosikertaa edustava Chardonnay-Pinot Noir-blend, joka on käynyt ja kypsynyt 6 kk ajan sakkojen päällä terästankeissa ja barrique-tynnyreissä. Sadonkorjuuta seuraavana keväänä viinit on sekoitettu ja pullotettu pienen hiiva-sokeri-lisäyksen kanssa ja jätetty tekeytymään kellareihin vähintään 60 kk ajaksi. Sakanpoiston ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva pas dosé. Koska viini oli ehtinyt kerätä sen verran positiivisia ylistyssanoja niin tuttujen kuin erinäisten viinimedioiden suunnasta, uskalsi pullon napata melko huoletta mukaan handelin hyllyiltä.

Iästään huolimatta viinillä on nuorekas ja melko intensiivinen vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on verrattain kypsänmehevä ja edustaa aromeiltaan maistelun makeampaa päätä; nokkapuolelta erottuu keltaisia persikan ja keltaluumun aromeja, kirpakampaa sitruksisuutta, pitkän hiivasakkakypsymisen tuomia keksimäisiä ja kermaisia autolyysin piirteitä, hieman pähkinäisyyttä ja jopa aavistus etäistä, olutmaista maltaisuutta.

Viinillä on kypsä ja melko täyteläinen, mutta samalla valloittavan raikas ja ryhdikäs yleisolemus, kiitos varsin reilun, jopa ujosti sitruunaisen rapsakan hapokkuuden. Mukavan vivahteikaassa makumaailmassa tuntuu mehevää keltaista hedelmää, kypsää sitruksisuutta, suutapuhdistavaa mineraalisuutta, kevyttä pähkinärouheista autolyysiä ja jopa ujo, aromaattinen vivahde litsiluumuisuutta. Yleisilmettä sävyttää miellyttävän rauhallinen, keskirunsas ja hienostuneen lempeä mousse.

Melko pitkäkestoisessa ja miellyttävän vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kirpeämpää viheromenaa, hillittyä briossimaista autolyysiä, hentoa hunajaista aromikkuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viinistä jää suuhun varsin moniulotteinen ja mukavan runsas, mutta samalla varsin raikas ja sopivan happovoittoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena viini on varsin vaikuttava ja hurmaavan vivahteikas esitys, joten selvästikään viinin keräämät kehupuheet eivät olleet ilmaa täynnä! Sokkomaistelussani monelta tuli oikea veikkaus sen suuntaan, että kyseessä oli Franciacorta – merkitsevänä tekijänä tuntui olevan monen maistelijan noteeraama kypsien keltaisten hedelmien tuoksu ja maku, mikä tuntuu olevan varsin tyypillistä hyvin monille valkoisille Franciacortan viineille. Viini ei kuitenkaan vahvasti mehukkaisiin keltaisiin hedelmiin taittuvasta makumaailmastaan huolimatta missään vaiheessa tuntunut liian mehevältä tai raskastekoiselta, kiitos täysin jäännössokerittoman Pas Dosé -meiningin ja tasapainottavan, mukavan rapsakkanakin tuntuvan hapokkuuden.

Yleisilmeeltään viinistä löytyi sen verran paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, että ainakin itselläni viini nousi heti maistelun mittelijöiden kärkisijoille – ainoastaan ainutlaatuinen Recaredo Reserva Particular 2004 jäi vankasti pitämään ykkössijaa, mutta muuten Bagnadore oli helposti maistelun top 3 -viinejä. Kokonaisuudessa on kyllä paljon niin tynnyröinnin, autolyysin kuin iän tuomaa kompleksisuutta, mutta tästä huolimatta viini on edelleen varsin nuorekkaan oloinen, minkä vuoksi voisin odotella viinin kehittyvän suotuisasti kellarissa ainakin 15. ikävuoteensa asti.

Lyhyesti: Luomurypäleistä valmistettu, todella vaikuttava, moniulotteinen ja rakenteikas huippu-Franciacorta, joka edustaa vahvasti alueen laadukkainta päätä.

Arvio: Erinomainen – tämän sokkomaistelun perusteella Bagnadore on helposti vaikuttavimpia koskaan maistamiani nuoria Franciacortia, ehkä jopa tähänastisista paras.

Hinnan (34,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.3.17

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

https://www.alko.fi/en/products/528757/
Hattingley Valley Classic Cuvée Brut
  • Valmistaja: Hattingley Valley
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, Hampshire
  • Rypäleet: Chardonnay (48%), Pinot Noir (33%), Pinot Meunier (17%), Pinot Gris (2%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,90e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 34,90e (Maaliskuu 2017, Alko)

Lisää englantilaisia kuplivia!

Vajaa vuosi sitten pitämässäni kuohuviinimaistelussa (tästä enemmän arvostelussa Agustí Torelló Matan Gran Reserva Brut Naturesta) ajattelin pistää sokkona maisteltavaksi viinejä, joista olisi haastamaan klassisesti maailman parhaimpina kuohuviineinä pidetyt shamppanjat. Loogisesti maistelusta löytyi useampikin kuohuviini Englannista, sillä nämä viinit ovat lyhyessä ajassa saaneet paljon huomiota juuri korkean tasonsa vuoksi – monissa sokkomaisteluissa brittikuplivia on verrattu positiivisesti shamppanjoihin ja jotkut saarivaltion viinit ovat jopa rökittäneet monet esikuvansa mennen tullen!

Yksi tuota Vanhaa Imperiumia edustamaan valikoituneista viineistä oli Alkon valikoimista silloin löytynyt ja sittemmin myös sinne palannut Hattingley Valley Classic Cuvée Brut. Erikoisesti talon sivuilla puhutaan vain vuosikerrallisista viineistä, mutta Alkosta sai vain NV-tavaraa. Kenties kaikki talon viinit pohjautuvat vain yhteen vuosikertaan, mutta viinit silti merkitään totuttuun kuohuviinien tapaan vuosikerrattomiksi? Kukaties. Noh, tästä syystä en ole varma, mihin vuosikertaan tämä meikäläisen pullo perustuu, mutta internetistä löytyi ainakin vuosikertaan 2013 pätevä rypälesekoitus, jonka mukaan viinistä puolet on punaisia ja puolet valkoisia rypäleitä. Mielenkiintoinen twist asiaan tulee siinä, että viinistä löytyy pari prosenttia Pinot Gris'tä! Tämä on lajike, joka on toki sallittu myös Champagnessa, mutta jonka viljelty pinta-ala kattaa siellä vain prosentin murto-osia, eli lajiketta ei todellisuudessa näe shamppanjoissa juuri koskaan. Mutta sen sijaan tästäpä viinistä löytyy!

Viinin on siis tuottanut vuonna 2008 perustettu Hattingley Valley, joka aloitti n. 11 hehtaarin viljelyksillä. Itse viininvalmistustilat saatiin valmiiksi vuonna 2010, hieman ennen kuin ensimmäiset istutukset alkoivat kantaa hedelmää – viiniköynnökseltä kun kestää normaalisti n. 3 vuotta istutuksesta, ennen kuin se rupeaa tuottamaan rypäleitä. Talon ensimmäiset viinit saapuivat markkinoille vuonna 2013 ja tätä nykyä talolta löytyy tarhahehtaareja jo 24. Hattingley Valleyn Classic Cuvée valmistetaan antamalla viinin käydä ja kypsyä sakkojen päällä ilman sulfiittilisäyksiä n. 8 kuukauden ajan; n. 25% viinistä kypsytetään 3 ja 4 kertaa käytetyissä Bordeaux'n ja Burgundin tammitynnyreissä, joilla pyritään tuomaan viineihin leveyttä ja runsautta. Ensimmäisen kypsymisen jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä ja kypsyä pulloissa sakkojen kanssa n. 13 kuukauden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on varsin hailakka, jopa ohuehko vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on aluksi varsin runsas ja rehevä, erottuen joukosta hyvin edukseen; kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, ujoa kermaisuutta ja aavistus kalkkista mineraalia. Tuoksu kuitenkin tuntuu hieman sulkeutuvan lasissa ollessaan siinä missä monet muut vertailun viinit tuntuivat vain aukeavan hengitellessään.

Suussa viini on totuttuun englantilaiskuplivien tyyliin rapsakka, kuiva ja melko kepeä. Viinillä on kuitenkin ilahduttavaa runsautta makumaailmassaan, joka tarjoilee teräksistä mineraalia, tuoretta viheromenaa, kypsän sitruunaista sitrushedelmää ja ujoa kermaisuutta. Rakenteesta pitää huolen melko korkea hapokkuus sekä eloisa, keskikokoinen ja särmikäs, mutta myös melko kestävä mousse.

Melko pitkä ja mukavasti rapsakanpuoleinen jälkimaku jättää kielelle kalkkista mineraalia ja teräksisyyttä, mutta samalla hedelmä taittuu kirpakan viheromenais-sitruunaisesta otteesta muhkeampaan, kevyesti jopa persikkaiseen taittuvaan tyyliin.

Tämä tapaus oli varsin positiivinen yllättäjä: kokonaisuus ei ole mitenkään ylettömän persoonallinen tai ilmaisuvoimainen, mutta siitä löytyy miellyttävää runsautta, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää brittikuohuvissa. Tästä varmaan voi kiittää osittaista pohjaviinin kypsyttelyä vanhoissa tammitynnyreissä; minkäänlaisia tammisia piirteitä kokonaisuudesta ei erottunut, mutta uskon tynnyrikypsyttelyn kyllä antaneen viinille juuri tuota tervetullutta runsautta.

Kokonaisuutena viini suorastaan huokuu tasapainoa, mutta mitään suurta ja ainutlaatuista elämystä tältä viiniltä on turha odottaa – erityisesti laatukuohuvilta yleensä odotettu autolyyttinen vivahteikkuus käytännössä loistaa poissaolollaan. Pähkinänkuoressa viini on oikein kelvollinen ja maukas tekele, joka ei jää mitenkään jälkeen vastaavanhintaisista shamppanjoista – jopa rökittää jotkut hinnakkaammatkin tapaukset – ja toimii varsin hyvin niin laadukkaana maljakuohuvana kuin yleiskäyttöisenä ruokaviininä. Viinistä löytynee paukkuja myös muutamien vuosien kellarointiin, mutta hirveän pitkäaikaista hilloamista varten viiniä ei ehkä kannata hommata.

Lyhyesti: Tasapainoinen, hienostunut ja brittikuohuvaksi mukavan runsas esitys, jossa pääpaino on enemmän hedelmässä kuin autolyyttisissä piirteissä.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein kelvollinen ja uskottava shamppanjan korvike. Vaikka viinistä kyllä löytyy paljon brittikuohuvien henkeä, voisi tämmöistä olla hyvin vaikeaa erottaa sokkomaistelussa samanhintaisten shamppanjoiden joukosta.

Hinnan (34,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

8.3.17

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010
  • Valmistaja: Furleigh Estate
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South West England, Dorset
  • Rypäleet: Pinot Noir (75%), Pinot Meunier (25%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £30,00 (~37,54e; Syyskuu 2014, Lontoo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Englannin kuohuviinien nousua on ennustettu jo pitkälti yli toista vuosikymmentä ja jonkin verran totuuspohjaakin tuolla ennustuksella tuntuu olevan, kun katsoo miten sekä niin englantilaisten viinitalojen lukumäärä kuin maan kuohuviinien kysyntä tuntuu kasvavan. En sinänsä ihmettele tätä nousujohteista muutosta, sillä tarjoaahan Englanti varsin uskottavat lähtökohdat laadukkaan kuohuviinin valmistamiseen: sekä Etelä-Englannin ilmasto että maaperä kun ovat hyvin samankaltaisia maailman kuuluisimman kuohuviinialue Champagnen välillä. Suuremmat ongelmat tuntuvat olevan lähinnä a) siinä, että monissa taloissa on kyllä intoa tehdä laadukasta viiniä, mutta koska viinitarhat ovat nuoria ja osaamista vähän, voi viinien taso olla hieman vaihtelevaa; b) viinin valmistus – etenkään laadukkaan kuohu-sellaisen – ei koskaan ole halpaa, minkä vuoksi melkeinpä kaikki englantilaiset viinitalot joutuvat hinnoittelemaan viininsä samalle tasolle aidon shamppanjan kanssa. Monilla ihmisillä voi tehdä vaikeuksia iskeä samaa määrää seteleitä tuntemattomasta brittiskumpasta kuin kuuluisasta shamppiksesta.

Mutta myyntitilastot näyttävät, että yllättävän monet ovat valmiita kustantamaan Englannin kuplivista sen, mitä pyydetään. Tässä toki on varmasti avittanut se, että monet englantilaiset kuohuviinit ovat voittaneet useita kuohuviinisokkomaisteluja, joissa Champagnen ja Englannin kuohuviinejä on maisteltu ristiin ja rinnakkain. Juuri tästä syystä halusin itsekin pitää sellaisen maistelun, jossa Englannin kuohuvia maisteltaisiin muiden kuplivien seassa sokkona ja arvioitaisiin, erottuisivatko nämä kuohuvat jotenkin muista.

Lounais-Englannin Dorsetissa sijaitseva Furleigh Estate on talon toisen omistajan, Rebecca Hansfordin, lapsuudenkoti. Hänen isänsi möi tämän alun perin maitotilana toimineen maatalon pois, mutta vuonna 2004 Rebecca ja hänen miehensä Ian ostivat talon takaisin. Vuonna 2005 he istuttivat talon maille viiniköynnöksiä ja perustivat Furleigh Estaten viinitalon. Talon ensimmäinen vuosikerta saatiin tehtyä vuonna 2009 ja tätä nykyä talon n. 28 hehtaarilla kasvaa 22,000 viiniköynnöstä, joista n. 15,000 on ensisijaisesti kuohuviinin valmistukseen tarkoitettua Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tämä meikäläisen maistelussa ollut pullo on alun perin hommattu Lontoosta ja se on Blanc de Noirs, eli rypälepohjasta löytyy vain punaisia rypäleitä, Pinot Noiria ja Pinot Meunieria. Käymisen ja 9 kk terästankkikypsyttelyn jälkeen viini on pullotettu ja se on saanut kypsyä 18 kk hiivasakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

Viinillä on keskisyvän kellervä väri. Yleensä tämmöinen väri kuohuvissa vihjaa kehittyneempään ikään, mutta Blanc de Noirs -viineissä tämä on seurausta siitä, että viini on valmistettu yksinomaan punaisista rypäleistä; vaikka rypäleet murskattaisiin äärimmäisen varovaisesti, tummien rypäleiden kuorista silti uuttuu aina sen verran väriä mukaan, että lopputulos on perinteistä kuohuviiniä syvemmän värinen, vaikkei varsinaisesti punaiseen taittuisikaan.

Viinin tuoksu hämmentää. Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran jopa vialliselta, todennäköisesti kohtalaisen reduktiiviselta, sillä ensivaikutelmaltaan tuoksu on aika tyrmäävä: seissyttä merivettä, hieman kumimaisuutta, pehmeäksi mennyttä sipulia ja jotain pölyistä. Yleisilmeen seasta löytyy myös kypsää kellervää hedelmää, joka jopa taittuu ujosti myös hedelmäkarkkisuuteen, sekä ujoa vegetaalisuutta, joka muistuttaa etäisesti raparperia.

Onneksi tuoksun epämiellyttävät piirteet jäävät vain nokkasektorille, sillä maultaan viini on ilahduttavan puhdaspiirteinen. Makumaailmasta löytyy Englannin kupliville tyypillisen tuntuvaa, kalkkista mineraalisuutta, mutta muuten kokonaisuus on hieman yksioikoinen, tarjoillen lähinnä kypsää, persikkaisuuteen taittuvaa keltaista hedelmää ja ujoa punaista omenaa. Viinillä on suht täyteläinen suutuntuma ja melko kuiva yleisilme – aivan rutikuiva viini ei ole, sillä sen dosage tuntuu ujona makeutena ja runsautena. Kokonaisuutta sävyttää runsas, kohtalaisen suurikokoinen ja kestoltaan keskipitkä mousse, minkä lisäksi happoja on mukavan runsaasti.

Suuhun jää pitkä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu teräksisyyttä ja kalkkista mineraalia, kevyttä paahteista autolyysiä, hillittyä keltaista hedelmää ja ujosti silputtua persiljaa muistuttavia vihertäviä sävyjä. Melko voimakas mineraalisuus antaa jälkivaikutelmalle kohtalaisen bitterisen terän.

Todennäköisesti reduktiivisuuden tuoma tyrmäävä nokkapuoli oli kyllä melko kuoppainen startti viinille, mutta onneksi viini oli muuten vallan miellyttävä tapaus. Erityisesti Englannin kuohuviineille tyypillinen, voimakas mineraalisuus oli hyvin läsnä, minkä lisäksi viinistä löytyi mukavasti rakennetta happojen muodossa. Kokonaisuus kuitenkin jäi kohtalaisen yksiulotteiseksi, eli varsinaisia sakkakypsymisen tuomia autolyysin piirteitä ei juurikaan erottanut, ja koska viini oli tyyliltään Blanc de Noirs, ei kokonaisuudesta löytynyt myöskään Chardonnayn tuomaa rapeampaa hedelmää.

Loppupeleissä viini oli melko miellyttävä Blanc de Noirs -skumppa, josta löytyi ilahduttavan paljon napakkaa mineraalisuutta ja ryhtiä, mutta vastaavan hintaluokan shamppiksiin ero jäi melko suureksi, joten tässä tapauksessa Englannin kuohuvien hintapreemio ei enää tuntunut perustellulta. Ilman tömäkkää tuoksuaan tämä viini olisi kyllä ansainnut piirun verran paremman arvosanan, mutta silti oltaisiin kyllä alisuoriuduttu hintaluokkaan nähden.

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja miellyttävän ryhdikäs, mutta samalla yleisilmeeltään melko mutkattomaksi ja yksiulotteiseksi jäävä englantilainen Blanc de Noirs.

Arvio: Miellyttävä – viinistä kyllä erottaa, että tässä ei ole tusinakuohuva kyseessä, mutta harmillisesti tämä ei onnistu realisoitumaan paletilla. Liekö tämä sitten kiinni viinintekijästä, vielä turhan nuorista rypäleköynnöksistä, jostain muusta, vai edelläolevien tekijöiden yhteisvaikutuksesta?

Hinnan (~37,54e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

11.2.17

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999
  • Valmistaja: Charles Heidsieck
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 49,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: 97,89e (Helmikuu 2017, Alko; vuosikerta 2006)


Viimeisinä vuosina viljelijäshamppikset ovat vyöryneet rytinällä markkinoille ja monet les grandes marques -nimikkeen alla kulkevat suuret shamppanjatalot (kaikista suurimpia lukuun ottamatta) ovat olleet helisemässä; yhtäkkiä vuosisatoja vanha status quo onkin status quoi?, kun pienviljelijät eivät enää myykään rypäleitä heille, vaan tuottavat tarhojensa rypäleistä itse omat viininsä ja haastavat jättimäiset tuottajat heidän omalla kotikentällään.

Tässä suuressa viljelijäshamppishuumassa usein unohtuu, että kyllä myös ne isot talot ovat osanneet tehdä hienoja viinejä – monet jopa tekevät edelleen oikein vakuuttavaa tavaraa! Kiistämätön fakta kyllä on se, että moni pientuottaja tekee niin kovatasoista ja persoonallista tavaraa, että suurilla taloilla on mahdoton yltää vastaavaan tasoon – tämän kääntöpuolena on tietenkin se, että pientuottajien huippuviinejä tuotetaan vain muutamia tuhansia (tai jopa vain muutamia satoja) pulloja, eli saatavuus on mikroskooppista. Siinä missä monet suurten talojen kuplivat saattavat olla melko persoonattomia tekeleitä, joissa talon tyyli on terroiria tärkeämpi tekijä, ovat muutamat kovatasoisemmat isot shamppanjatalot kuitenkin onnistuneet vakuuttamaan meikäläisen puolelleen vaikuttavilla viineillään.

Yksi vahvasti meikäläisen sydäntä lähinnä olevista suurista shamppanjataloista on Charles Heidsieck, vuonna 1851 samannimisen herrasmiehen perustama viinitalo. Siinä missä monien talojen "käyntikortti", eli perustasoa edustava NV (non-vintage) Brut on yleensä pari-kolme vuotta sakkojen päällä kypsytetty, muutaman viime vuosikerran simppeli sekoiteviini, on Charles Heidsieckin perustason tuote, Brut Réserve NV, yleensä n. 5–6 sakkojen päällä kypsytetty viini, josta jopa lähes puolet voi olla vanhempia (jopa 10 vuotta vanhoja) réserve-viinejä. Lisäksi Charles Heidsieckin pullojen takaetiketeissä näkyy tätä nykyä myös viinin pullotus- ja korkinvaihtovuosi ja -kuukausi, mikä on harvinaista mutta varsin toivottua läpinäkyvyyttä näin suurelta tuottajalta! Soisi käytännön leviävän laajemmin muillekin taloille.

Charles Heidsieckin tyyli on suurpiirteisesti kuvattuna varsin muhkea, suurieleinen ja voimakkaasti paahteisia piirteitä alleviivaava. Talo usein joutuukin vakuuttelemaan, että heillä ei käytetä lainkaan tammitynnyreitä, joilla monet muut talot tuovat viineihinsä runsautta ja paahteisia piirteitä – kaikki Charles Heidsieckin viinien runsaus ja paahteisuus kun tulee yksinkertaisesti viinien erittäin pitkästä sakkakypsytyksestä sekä vuosikerrattomissa NV-viineissä merkittävän suuresta réserve-viinien osuudesta.

Koska Charles Heidsieckin rehevä tyyli miellyttää meikäläistä suuresti, ei ollut ihme, että pari vuotta sitten Viikkarilla reissatessani meinasin lastata mukaani useamman kappaleen Charles Heidsieckin hurmaavaa Brut Réserveä – viinin hinta kun laivan Tax Freessä oli tuolloin käsittämätön 27 euroa per pullo (siinä missä viinin hinta on handelin hyllyillä ollut jo jonkin aikaa viiden kympin paremmalla puolella). Suunnitelmat saivat kuitenkin aivan uuden käänteen, kun bongasin myymälästä tuottajan peräti 15-vuotiaan vuosikertaroséen alle viidellä kympillä – pitkäripaisessa samasta viinistä kun olisi saanut pulittaa lähes tuplaten! Tässä vaiheessa perus-NV:t saivat jäädä ja tilalleni tuli yksi pinkki kupliva.

1999 ei ole Champagnen vuosikertana klassisen tyylikäs, sillä vaikka varsin lämpimät ja viljelijän kannalta ystävälliset säät tekivät tuona vuonna viininviljelystä poikkeuksellisen vaivatonta, on monien kyseisen vuosikerran viinien vaivana ollut melko matalaksi jäänyt hapokkuus, mikä heijastuu mm. kehnompana kellarointipotentiaalina. Parhaiten tuntuvat menestyneen runsasta tyyliä tavoittelevat roséeshamppanjat, sillä lämpiminä vuosikertoina roséissa merkittävässä roolissa oleva Pinot Noir kypsyy varmasti riittävään kypsyyteen, mikä viileämpinä vuosina ei ole aina mitenkään itsestäänselvää. Charles Heidsieckin Millésime Rosé on kuohuviini, jota valmistetaan vain roséeviineille poikkeuksellisen hyvinä vuosikertoina – mikä talon omien standardien mukaan tuntuu olevan varsin harvoin. Tätä roséeta valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja vuosikerta 1999 on vasta viinin kolmas julkaistu vuosikerta (väliin mahtuu myös 1996, yksi Champagnen kuuluisimmista vuosikerroista). Viinin annetaan aluksi käydä terästankeissa, minkä jälkeen parhaista eristä sekoitetaan halutunlainen sekoite, joka saa värinsä 7% Pinot Noir -punaviinilisäyksestä. Sekoituksen jälkeen viini pullotetaan ja jätetään kypsymään viinikellareihin vähintään 10 vuodeksi sakan päälle ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Tämä kyseinen viini tuli korkattua viime vappuaaton juhlafiiliksissä – ei liene epäselvää, että ei ollut vaikea ylläpitää tunnelmaa katossa näin hurmaavan viinin kanssa!

Viinillä on upea, hohtavan oranssi väri.

Runsaan paahteinen tuoksu edustaa Charles Heidsieckin tyyliä tyypillisimmillään: aromimaailmaa hallitsevat tummanpuhuva kirsikkaisuus ja voimakkaat autolyyttiset piirteet, jotka tuovat kokonaisuuteen suklaisia ja vähän kärähtänyttä leivonnaista muistuttavia piirteitä – näiden piirteiden perusteella ei ole ihme, että jotkut veikkaavat Heidsieckin käyttävän tammea viineissään! Viinin lähes 17 vuoden ikä on tuonut taustalle myös ujoa siirappisuutta, mikä korostaa entisestään tuoksun makeita sävyjä.

Suussa viini on selvästi kuuman vuosikerran tekeleitä: vaikka makumaailmaltaan viini on kuiva, on viinin suutuntuma täyteläinen ja runsas makumaailma selkeästi varsin kypsä. Viini on kuitenkin vastoin kaikkia pelkoja ilahduttavan hapokas, mikä antaa viinille hyvän rakenteen ja maulle intensiteettiä. Kielellä pyörii voimakkaan paahteisia piirteitä, hieman makeaan taittuvaa, kypsää tummaa kirsikkaa, mokkapalaa, hentoa kahvia ja ujoa siirappia. Kokonaisuutta sävyttää miellyttävä, hyvin lempeä ja kermaisen pehmeä kuohu. Yleisilmeeltään viini on kokoonsa nähden todella freesi, lempeä ja vaikuttavan kompleksinen.

Kompleksinen ja kestoltaan varsin pitkä jälkimaku jättää kielelle kypsiä, kirsikkavetoisen hedelmäisiä, tumman marjaisia, kevyesti makean suklaisia, hennon pähkinäisiä ja ujon mineraalisia piirteitä. Jälkivaikutelma on kuohuviiniksi varsin suurikokoinen, todella rehevä ja vaikuttavan vivahteikas.

Voi jummi! Vaikka yleensä tätä nykyä lähinnä pientuottajashamppikset onnistuvat herättämään suuria tunteita (siinä missä suurien talojen kuplivat aiheuttavat lähinnä reaktioita hyväksyvästä nyökkäilystä pettymyksen kyyneliin), aina silloin tulee vastaan sellaisia suurien talojen sihijuomia, otka pistävät sukat pyörimään jaloissa ja melkoisella vauhdilla! Tämä Charles Heidsieckin jo hieman ikää saanut vuosikertarosée oli kyllä klassinen esimerkki sellaisesta viinistä, jossa pullon tyhjeneminen aiheuttaa aidon harmistumisen tunteen – näin hienoa viiniä kun ei aivan heti tule uudestaan vastaan!

Näin rehevää ja täyteläistä viiniä olisi ollut turha lähteä parittamaan ruoan kanssa – tämmöinen esitys on parhaimmillaan aivan sellaisenaan nautittuna, jolloin voi keskittää kaiken huomionsa pelkästään viinin fiilistelyyn. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: tässä oli kyllä kaikin puolin täydellinen vappumehu. Jos tämä viini jotain opetti meikäläiselle, on se se, että tätä on aivan turha lähteä korkkailemaan nuorena. Jos kuuma ja yleisesti matalahappoinen vuosikerta tuottaa näin vaikuttavia ja pitkäikäisiä viinejä, millaisia ovat parhaiden vuosikertojen esitykset?

Lyhyesti: Varsin suurikokoinen vuosikertarosée, joka tykittää sekä tummanpuhuvaa autolyyttistä kompleksisuutta että kuumaan vuosikertaan nähden yllättävän vakuuttavaa rakennetta.

Arvio: Täydellinen – oppikirjaesimerkki siitä, miten myös suuret talot kykenevät tarjoamaan valtavan hienoja, persoonaa täynnä olevia kuplivia. Siinä missä pientuottajat voivat tuottaa upeita, terroiria ilmentäviä palstaviinejä, voivat suuret talot vastavuoroisesti tuottaa yli 10-vuotiaita vuosikertashamppiksia sellaisia määriä, että niitä riittää myös ihan tavan kuluttajalle.

Hinnan (49,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

12.8.16

Ridge Geyserville 2012

Ridge Geyserville 2012
  • Valmistaja: Ridge Vineyards
  • Tyyppi: Punaviini, AVA Sonoma County
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Alexander Valley
  • Rypäleet: Zinfandel (71%), Carignan (19%), Petite Sirah (7%), Mourvèdre (2%), Alicante Bouschet (1%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,50e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Useaan otteeseen olen hehkuttanut blogissani kalifornialaisen Ridgen viinejä, mutta ainahan voi asiasta mainita uudestaan.

Vuonna 1976 järjestetyssä Judgment of Paris -sokkomaistelussa mainetta niittänyt Ridge eroaa merkittävästi monista muista Kalifornian viinitaloista: siitä asti kun talon viinintekijä Paul Draper on tehnyt viinejä Ridgellä, on ne valmistettu hyvin perinteisillä ja minimaaliseen peukalointiin perustuvilla menetelmillä. Toisin kuin monilla muilla alueen suurilla viinitaloilla, Ridgellä ei pyritä mahdollisimman kypsään hedelmään ja runsaaseen tammisuuteen; rypäleet poimitaan usein verrattain varhain, ne käytetään viiniksi rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinit kypsyvät lähinnä vanhoissa tammitynnyreissä. Viinitalolla on kuitenkin perinteisesti käytetty aina amerikkalaista tammea tynnyreissä – ranskalaista ideaalia huokuvista viineistään huolimatta Ridge muistuttaa olevansa kuitenkin amerikkalainen viinitalo, minkä vuoksi tuotannossa suositaan paikallisia tynnyreitä.

Talon legendaarisin viini on perustellusti Monte Bello Cabernet Sauvignon, Judgment of Paris -maistelun viini, jonka vuosikerta 1971 alkuperäisessä kilpailussa pärjäsi kohtalaisesti (5. sija kymmenestä viinistä), mutta joka on myöhemmin järjestetyissä ollut järjestään kärkikahinoissa ja jonka on sanottu kestävän paremmin aikaa kuin monen muun kilpakumppanin. Talolla on kuitenkin runsaasti muita arvostettuja viinejä, joista yksi nimekkäimpiä on Geyserville, vuodesta 1966 asti valmistettu field blend -tarhaviini, jota pidetään yhtenä Yhdysvaltojen parhaista Zinfandel-vetoisista viineistä. Tämä viini on ilmestynyt Alkon valikoimiin nyt useana vuotena putkeen pienenä kertaostona ja itselle on kehittynyt tavaksi tsekata Geyservillen vuosikerran kunto sen valikoimaansaapumisen yhteydessä.

Viiniin käytettyjen rypäleiden sadonkorjuu kesti vuonna 2012 kuukauden ajan (17.9.–17.10.), tarhan eri palstojen kypsyessä eri aikoihin. Lopulta 13 palstaa 17:sta valittiin lopulliseen viiniin; käyminen tapahtui talon totuttuun tyyliin luonnonhiivoilla, kuoria maseroitiin viinissä 9 päivän ajan. Käymisen jälkeen viini siirrettiin kypsymään 13 kk ajaksi amerikkalaisiin tammitynnyreihin, joista 24% oli uusia, 25% 1–2 vuotta vanhoja ja 51% 3–4 vuotta vanhoja.

Viinillä on tumma, hennosti nuorekkaan sinertävä kirsikanpunainen väri. Reunoilta viinin ulkonäkö taittuu kevyesti hailakanpunaisen kautta värittömäksi.

Lasista kohoaa runsas, melko moniulotteinen ja Kalifornian lämmintä ilmanalaa vihjaileva, makea tuoksu , jossa tuntuu Zinfandelin aromikasta mausteisuutta, kypsänmakeaa tummaa marjaa, tummaa kirsikkaa ja karhunvatukkaa. Taustalla häilyy kevyesti pölyistä ja setristä vanhaa tammea, hieman kypsää mansikkaa ja lämpimässä kasvaneen Zinfandelin ujoa kuningatarhilloa sekä hentoa keitettyä luumua.

Suussa viini on kypsä, runsas, ja hieman pehmeäntäyteläinen, joskin myös Ridgen viineille tyypilliseen tapaankohtalaisen hapokas. Kypsänmakeassa makumaailmassa tuntuu kypsänmakeaa punaista kirsikkaa, tummaa ja lähes ylikypsää karhunvatukkaa, mehevää luumua, mehukasta mansikkaisuutta, hillittyä boysenmarjaa, kevyttä pippuria, ujoa leivontamausteista aromikkuutta ja hyvin hennosti makeutta vihjailevaa amerikkalaista tammea. Kohtalaisen runsas alkoholi (14,4%) tuo pientä lämpöä jatkuvasti kokonaisuuteen. Tasapainoisen hapokkuuden lisäksi rakenteesta pitävät huolen melko ystävälliset mutta hiljalleen ikeniin tarraavat tanniinit

Runsas jälkimaku on hennosti lämmin, kypsänmakean kirsikkainen, kevyen boysenmarjahilloinen, hillityn pippurinen, ujosti kirsikkamarmeladinen ja kestoltaan melko. Kypsät tanniinit tuovat kokonaisuuteen hentoa karheutta. Vivahteikkaassa, tummanpuhuvassa ja makeanmehevässä jälkivaikutelmassa häilyy ujo häivähdys malolaktisen käymisen kermaisuutta.

Geyservillen tuorein vuosikerta on vivahteikas esitys, mutta vielä äärimmäisen nuori, eli melko makean kypsä ja runsaan hedelmävoittoinen. Kokonaisuutena viini on tyylikäs, erityisesti kalifornialaiseksi viiniksi, muttei vielä kovinkaan ihmeellinen – viini tuntuu kaipaavan lisää ikää, jotta sen hedelmä voisi hieman kuivahtaa kasaan ja viini voisi karistaa ympäriltään kypsän hedelmäisyyden tuoman, pehmoisen vauvaläskin. Näin todennäköisesti tulen toiselle pullolleni myös tekemään – tuottaja kun lupailee viinille hyvää kestävyyttä seuraavalle 10–15 vuodelle.

Aikaisempiin vuosikertoihin (2010, 2011) verrattuna tämä viini tuntuu olevan hieman niiden välistä: vuosikerran 2010 eleganssiin ei tällä kertaa aivan ylletä, mutta yllättävän makean ja Ridgen viiniksi jopa kohtalaisen tammisen vuosikerran 2011 jälkeen ollaan palattu lähemmäs 2010:n hillitympää ilmaisua. Myös yksi syy, mikä voinee selittää tämän väliinputoajamaista olemusta on se, että vuosikerrassa 2011 pääosassa oli Zinfandel lähes 80% osuudellaan, kun taas vuosikerrassa 2010 olivat sekoitteen muut rypäleet päässeet enemmän esille – tässä vuosikerrassa Zinfandelin osuus asettuu melko tasan edellisten kahden vuosikerran puoleen väliin. Lopputuloksena on viini, jossa maistuu Kalifornian aurinko ja mehukas Zinfandel, mutta josta löytyy myös alueella harvoin tavattua eleganssia, tasapainoa ja vivahteikkuutta.

Lyhyesti: Vivahteikas, tyylikäs ja tasapainoinen Zinfandel-blend Kalifornian kenties parhaimmalta ja mielenkiintoisimmalta tuottajalta.

Arvio: Tyylikäs – kalifornialaiseksi punaviiniksi hienostunut ja ryhdikäs tapaus, joskin sekä kypsää hedelmää että alkoholia on piirun verran enemmän kuin itse toivoisin. Aivan 2010-vuosikertaan ei ylletä, mutta sen sijaan edelliseen vuosikertaan nähden parannusta on tapahtunut.

Hinnan (40,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.