Bollinger R.D. Extra Brut 2002

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

• Valmistaja: Bollinger
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~150€ (Syyskuu 2016)
• Hinta nyt: ~215€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: bollinger

Vaikka shamppisten osalta makumieltymykseni usein vetävät enemmän kohti luonteikkaita ja omaperäisiä pientuottajia kuin tasalaatuisia ja perusvarmoja isoja taloja, on silti myönnettävä, että kun riittävän koviin (yleensä tämä tarkoittaa siis "riittävän hinnakkaisiin") prestiisikupliviin päästään, rupeaa monet isotkin talot tarjoamaan sellaista tykitystä, joihin monella pienemmällä viljelijällä on vaikeaa päästä kiinni, vaikka sitä kuinka panostaisi laatuun. Mutta vaikka blogissa jo moneen otteeseen käsitelty Bollinger ei millään tavalla kuulu pientuottajien kerhoon noin 2,5 miljoonan pullon vuosituotannollaan, onnistuu se usein hurmaamaan meikäläisen omalla, luonteikkaalla ja varsin viinillisellä tyylillään.

Shamppanjaan perehtymättömille kuohuviini on nyt vain kuohuviiniä, mutta jos aiheeseen ryhtyy perehtymään tarkemmin, huomaa melko pian useimpien talojen omaavan tietynlaisen tyylin, joka on läsnä lähes jokaisessa talon viinissä. Monilla isoilla Champagnen viinitaloilla saattaa tuo talon oma tyyli hukkua, kun metsästetään mahdollisimman moneen makuun kelpaavaa tyyliä, joka ei varmasti hierrä tai kierrä. Bollinger sen sijaan on jääräpäisesti pitänyt kiinni omaleimaisesta tyylistään, joka on vielä vajaa vuosisata sitten ollut enemmän linjassa alueen yleisen tyylin kanssa, mutta on nykyään selkeästi muista taloista erottuvampi ja alueen yleisestä tyylistä poikkeavampi.

Kun 1900-luvun jälkipuoliskolla modernisointiin viininvalmistusta, otettiin Champagnessa nykyaikaiset laitteet innolla käyttöön: vanhanaikaiset tammitynnyrit ja -sammiot heivattiin kierrätykseen ja tilalle otettiin suuret sementtisammiot tai uutuuttaan kiiltävät terästankit. Bollingerilla ei tällaisiin nykyaikaisiin kotkotuksiin lähdettä samalla innolla, vaan tammitynnyrit pidettiin edelleen käytössä. Terästankkeja otettiin käyttöön, mutta niitä käytetään vain lähinnä talon tuotannon "selkärangan" – Special Cuvéen – valmistuksessa. Kaikki muut talon viinit valmistetaan perinteiseen tyyliin, eli viinit sekä käyvät että kypsyvät vanhoissa tammitynnyreissä.

Tammitynnyreiden katkeamaton käyttö on ehdottomasti merkittävin tekijä talon tyylissä, sillä hyvin harva muu suuremman kaliiperin tuottaja käyttää tammitynnyreitä viininvalmistuksessa – etunenässä Krug, Henri Guiraud and Vilmart – ja näistä Bollinger lienee ainoa, jonka tuotanto pyörii seitsemännumeroisissa luvuissa, ollen täten peräti suurempi kuin kolmen muun edellämainitun tuottajan yhteenlaskettu tuotanto.

Toinen merkittävä tekijä Bollingerin tyylissä on vahva Pinot Noir -voittoisuus. Käytännössä jokainen talon viini on rypälepohjaltaan vähintään puolet punaista Pinot'ta, ja talon lippulaivaviini Vieilles Vignes Française on peräti 100% Pinot Noir. Talo ei ole juurikaan kasvattanut Chardonnayn osuutta viineissään, edes kepeämpiä ja raikkaampia kuplivia suosivana nykyaikana, eikä näin ollen näytä kovinkaan todennäköiseltä, että lähiaikoina tultaisiin lisäämään trendikäs Blanc de Blancs talon katalogin jatkeeksi. Joillekin tämmöinen jääräpäisesti trendejä vastaan kulkeminen voisi näyttäytyä lähinnä kaupalliselta itsemurhalta, mutta ainakin meikäläiseen tämmöinen perinteistä ja omannäköisestä tyylistä kiinni pitäminen pelkästään vetoaa.

Nyt arvioitava R.D. edustaa Bollingerin valikoiman huippupäätä, vain edellämainitun VVF:n ollessa laatuportaikossa yhtä askelmaa korkeammalla. Viini itsessään ei ole mitenkään erityinen tapaus, sillä se on käytännössä täysin identtinen talon vuosikertaviini La Grande Annéen kanssa. Näiden viinien erona on vain se, että LGA-nimen alla julkaistu viini saa kypsyä pulloissa noin 7 vuotta hiivasakan päällä ennen korkinvaihtoa, kun taas pieni osa näistä pulloista jätetään kypsymään hiivojen kanssa vielä pidemmäksi ajaksi ja julkaistaan myöhemmin nimellä R.D. eli récemment dégorgé tai recently disgorged, viitaten siihen, että korkinvaihto (dégorgement) on suoritettu viinin julkaisuajankohtaan nähden varsin hiljattain. R.D. yleensä julkaistaan monessa eri erässä, joten ei ole olemassa tiettyä aikaa, jonka viini makaa sakkojen päällä. Ensimmäinen R.D. 2002 jonka olen maistanut, on ollut loppuvuodesta 2015, joten viiniä todennäköisesti kypsytetään vähintään 5 vuotta pidempään kuin normaalia LGA:ta. Tämä nyt arvioitava viini on maistettu syyskuussa 2016, joten se on joko samaa erää kuin tuo vuonna 2015 maistamani tapaus, tai sitten viini on makoillut noin 13 vuotta sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

R.D. 2002 on Bollingerille tyypillisesti Pinot Noir -vetoinen sekoitus Pinot Noiria ja Chardonnayta 23 eri kylän alueella sijaitsevilta tarhoilta. Lopullisesta rypälepohjasta 71% on tullut Grand Cru- ja 29% Premier Cru -luokitelluilta tarhoilta. Talon tyylille uskollisesti kaikki viinit on sekä käytetty ettäkypsytetty vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Korkinvaihdon yhteydessä dosage on antanut viinille 3 g/l jäännössokerin, eli luokitukseltaan viini on Extra Brut.

Viini on väriltään hieman ikää vihjailevasti vaalean oljenkeltainen.

Tuoksultaan viini on voimakas, vaikuttavan moniulotteinen ja hieman makeaan taittava. Tummanpuhuvasta ja melko viinillisestä aromimaailmasta erottuu kypsää sitrushedelmää, iästä kielivää karamellisuutta ja kevyttä voimaisuutta, hieman uuniomenaa, maltillisia autolyysin tuomia briossin piirteitä ja Bollingerin tammikypsytetyille viineille tyypillistä, hennon oksidatiivista pähkinäisyyttä.

Viinillä on suussa hyvin voimakas, täyteläinen ja konsentroitunut habitus, mutta viini ei siltikään tunnu raskastekoiselta – kiitos sen tuntuvan ja rakenteikkaan hapokkuuden. Makumaailma on Bollingerille tyypillisen runsas ja paahteinen, mutta silti makujen intensiteetti ja kompleksisuus jaksavat tulla joka siemauksella positiivisena yllätyksinä. Kielellä pyörii kypsiä punaisia omenoita, kalkkista mineraalisuutta ja oksidatiivisesta kypsytyksestä kielivää pähkinäisyyttä; taustalla komppia pyörittävät autolyysin tuoma paahteinen mokkaisuus, iän antamat sävyt mokkaisuudesta, uuniomenasta ja vaniljakreemistä sekä häivähdys keksitaikinaa. Kokonaisuutta sävyttää viehättävän silkkiseksi kehittynyt, kermainen mousse.

Viini jättää lopuksi erittäin pitkän, raikkaan rapsakan ja hyvin monisävyisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu kypsää sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, hieman kehittyneen voimaisia ja karamellisia piirteitä, kevyttä marsipaania, hentoa oksidatiivista pähkinää ja ujoa uuniomenaisuutta.

Pari kertaa viinin testattuaan on pakko todeta, että RD 2002 ei ole pelkästään yksi parhaista Bollingerin 2000-luvun julkaisuista, mutta järjestään myös yksi vaikuttavimpia Grande Marque -luokan talon kuplivista; viinin poikkeuksellinen intensiteetti, kompleksisuus ja kesto ovat aivan omassa luokassaan ja vain harva shamppanja kykenee saavuttamaan yhtä rehevää, viinillistä ilmaisua. Ymmärrettävästi tällainen muhkea, paahteinen ja hyvin synkkäsävyinen tyyli ei varmasti uppoa jokaisen makuun, etenkään jos omat mieltymykset suosivat esimerkiksi raikkaita, kepeitä ja mineraalivetoisia Blanc de Blancs -kuplivia, mutta meikäläisen suuhun tämä on Juuri Sitä Oikeaa tavaraa. Vaikka Bollingerin La Grande Année 2002 – johon tämä RD pohjautuu – olikin aikanaan jo erittäin vaikuttava esitys, on tämän viinin saama pidempi sakkakypsytys nostanut sen vielä kokonaan seuraavalle tasolle.

Verrattuna tätä arviota aikaisempaan maistokertaan (syyskuulta 2015), on viini tuntunut kehittäneen hieman kehittyneelle shamppanjalle tyypillisiä voimaisia piirteitä, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pysyneen melko muuttumattomana. Näin pienen otoksen perusteella on vaikea sanoa, pitääkö viini vain kutinsa vai tuleeko se jatkamaan nousua ylöspäin seuraavat vuodet, mutta tämä ei loppupeleissä merkkaa kovinkaan paljoa, sillä tämä on poikkeuksellisen upea kuohuviini joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla mitattuna.

Lyhyesti: Vaikuttavan suurikokoisista, paahteisista ja viinillisistä shamppanjoistaan tunnetun viinitalon huippuviini huippuvuosikerralta. Viini on juuri niin upea esitys kuin voi kuvitella.

Arvio: Täydellinen – Jos arvostaa runsasta, paahteista ja viinillistä ilmaisua kuohuviineissään, rupeaa olemaan jo melko vaikeaa kuvitella viiniä, joka pystyisi ohittamaan RD 2002:n laadussaan.

Hinnan (~150€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre 2009

Benoît Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre Grand Cru 2009

• Valmistaja: Benoît Lahaye
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Montagne de Reims, Bouzy
• Rypäleet: Arbanne, Chardonnay, Chasselas, Folle Blanche, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Meunier, Pinot Noir, Teinturier
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 85,00€ (Elokuu 2017)

kuva: les passionnées du vin

Aikanaan Champagne oli viininviljelyaluetta, jossa viljelijät kasvattivat monenlaisia pohjoisen Ranskan rypälelajikkeita ympäri koko maakuntaa. Pikku hiljaa, vuosien ja vuosisatojen vieriessä, alkoi viljely kuitenkin keskittymään vain melko pieneen kouralliseen lajikkeita, joita istutettiin uusille tarhoille ja joilla korvattiin vanhojen tarhojen muita, vähemmän suosittuja lajikkeita. Kun Champagnen viininviljelyalue lopulta vuonna 1927 määriteltiin lailla, olivat lajikkeet eriytyneet niin, että alueella viljeltiin lähinnä seitsemää lajiketta (Arbanne, Chardonnay, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris, Pinot Meunier, Pinot Noir) ja nämä lopulta määriteltiin ainoiksi hyväksytyiksi rypälelajikkeiksi. Eriytyminen on viimeisen sadan vuoden aikana jatkunut varsin voimakkaasti ja tällä hetkellä alueella viljellään käytännössä vain kolmea rypälelajiketta; Chardonnay, Pinot Meunier ja Pinot Noir kattavat yhdessä noin 99,74% koko viljelyalasta ja loppuja neljää rypälelajiketta tavataan vain olemattomalla 0,3% osuudella koko Champagnen 34,300 hehtaarista (eli koko appellaation viljellystä alasta vain noin 90 hehtaaria on jotain muuta kuin Chardonnayta, Pinot Meunieria tai Pinot Noiria – ja tästä viljelyalasta Pinot Blanc edustaa noin 85 hehtaaria).

Alueen neljän muun lajikkeen (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) haasteena on ollut se, että Champagnen kolme päälajiketta ovat olleet CIVC:n (Champagnen viininviljelyä valvovan elimen) ns. suosittelemiä rypälelajikkeita, eli käytännössä vain niitä on ollut sallittua istuttaa tarhoille. Vaikka nuo neljä muuta, harvinaisempaa lajiketta ovat olleet sallittuja lajikkeita Champagnessa, on niiden istuttaminen voinut osoittautua haasteelliseksi, jos tämä em. viljelyä valvova elin ei ole antanut lupaa muiden kuin kolmen päälajikkeen istutukseen. Tämän vuoksi valtaosa neljää harvinaisempaa lajiketta edustavista viinitarhoista ovat erittäin vanhoja, vanhimpien ollessa jopa yli satavuotiaita.

Asiaan kuitenkin saattaa olla tulossa jonkinlaista muutosta lähivuosina: esimerkiksi Bollinger on havainnut, että jopa kuumina vuosikertoina ovat Arbanne ja Petit Meslier kyenneet luonnollisen korkean hapokkuutensa avulla tuottamaan viinejä, joiden pH on saattanut jäädä jopa alle kolmen (kuohuviinin normaali pH pyörii yleensä alueella 3,0–3,3). Kun kuohuviinille elintärkeän hapokkuuden ylläpitäminen rupeaa jatkuvan ilmaston lämpenemisen myötä olemaan yhä haasteellisempaa, on näillä tyypillisesti erittäin hapokkaita viinejä tuottavilla, sukupuuton partaalla olevilla paikallisilla lajikkeilla tilaisuus nousta täysin uuteen arvostukseen.

Näiden seitsemän lajikkeen lisäksi Champagnessa saattaa silloin tällöin törmätä joihinkin muihin lajikkeisiin, joista useimmat ovat hyvin vanhoilta tarhoilta, jotka on istutettu jo ennen alueen rypälelajikkeita koskevia säädöksiä. Esimerkiksi Bollingerilla on tarha, josta ei ymmärtääkseni valmisteta viiniä kaupalliseen tuotantoon, mutta johon on istutettu kahdeksaa eri lajiketta – kaikkia sallittuja lajikkeita ja vielä niiden lisäksi Gamayta. Tätä tarhaa vielä erikoisempi tapaus lienee lähinnä Pinot Noirin viljelyyn erikoistuneen shamppistuottaja Benoît Lahayen viinitarha, joka antaa nimensä Lahayen palstaviini Le Jardin de la Grosse Pierrelle ("suuren kiven puutarha").

Tämän Bouzyssa sijaitsevan tarhan istutti alun perin Lahayen iso-isoisä vuonna 1923, jolle hän istutti sekalaisen kokoelman erilaisia lajikkeita. Lisäksi vuonna 1952 Lahayen isoisä päätti korvata kuolleet ja huonoon kuntoon päätyneet köynnökset samaan henkeen yhtä lailla sekavalla valikoimalla eri rypälelajikkeita. Tällä hetkellä tarhalla kasvaa sekaisin ainakin seuraavia lajikkeita: Arbanne, Blanc Vrai (eli Pinot Blanc), Chardonnay, Chasselas, Gros Plant (todennäköisesti Folle Blanche), Petit Meslier, Pinot Meunier, Pinot Noir ja Teinturier. Erityisesti tämä viimeinen lajike on hieman erikoinen tapaus, sillä vaikka lajike on alkuperältään ranskalainen, on ainakin virallisesti Teinturier-niminen lajike on kadonnut Ranskasta jo hyvän aikaa sitten. Tämän vuoksi voinee olla mahdollista, että lajike ei ole ns. oikea, alkuperäinen Teinturier-lajike, vaan joku toinen Teinturier-synonyymillä kulkeva lajike, kuten esimerkiksi Gamay de Bouze tai Gamay de Chaudenay. Erikoisesti tarhalle ei tietääkseni ole istutettu lainkaan Fromenteauta (eli Pinot Gris'tä) joka olisi alueella sallittu lajike!

Tämä vuosikerta 2009 on ensimmäinen koskaan valmistettu Le Jardin de la Grosse Pierren vuosikerta, sillä ennen tätä kyseistä vuotta Lahaye sekoitti tämän kyseiseltä tarhan rypäleistä saadun mehun muihin viineihin. Tarhan kaikki 9 eri rypälelajiketta korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Rypäleistä puristettu mehu käytetään spontaanisti villihiivoilla ja sen annetaan kypsyä noin 10 kk ajan vanhoissa 225- ja 228-litraisissa tammitynnyreissä sakkojen päällä. Viini on pullotettu heinäkuussa 2010 ja sakanpoisto on suoritettu 30.10.2012, 28 kk kypsyttelyn jälkeen. Alkoholia viinissä on 12% ja tyyliltään se on Brut Nature, eli jäännössokeria ei ole ollenkaan. Tarhan pienen koon vuoksi viiniä on tuotettu vuonna 2009 vain 1500 pulloa. Tämän nyt arvioidun viinin meikäläinen maistoi sokkona shamppanjamaistelussa muutama vuosi takaperin.

Viinillä on yllättävän syvä oljenkeltainen väri, joka taittuu ujosti pronssiseen (syynä lienee pieni määrä tummaa Teinturieria sekoituksessa, ei niinkään viinin ikä).

Tuoksu on vaikuttavan moniulotteinen ja houkutteleva; aluksi lasista erottuu makean kermaisia, pähkinäisiä ja hieman savuisia piirteitä, joita seuraavat kirkkaammat, kukkaiset, sitrusmarmeladiset ja hennon persikkaiset sävyt, hento paahdettujen manteleiden vivahde ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Vaikka viini on teknisesti täysin kuiva, tuntuu erittäin kypsä kokonaisuus nolla-dosagesta huolimatta ujosti makeaan taittuvalta. Kielellä pyörii vaikuttavan vivahteikas kattaus erilaisia makuja: kirpeää viheromenaa ja rapsakkaa sitruunavetoista sitrushedelmäisyyttä, hieman paahteista autolyysiä, kevyttä kalkkista mineraalisuutta, hentoa kermaisuutta, ujoa kukkaisuutta ja häivähdys synkempää, punasävyistä hedelmää. Viinin mousse tuntuu varsin pienikuplaiselta ja hienostuneelta, mutta myös vakuuttavan pitkäkestoiselta. Kokonaisuutta sävyttää korkea ja varsin rakenteikas, mutta yleisilmeeseen nähden varsin tasapainoinen hapokkuus.

Suuhun jäävä jälkimaku on vaikuttavan pitkä, happovetoinen ja melko intensiivinen. Kielelle jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään makeaan kermaisuuteen taittuvaa autolyysiä ja hiivaisuutta, hieman kypsää punaista omenaa, maltillista kivistä mineraalisuutta, paahteisia karamellin ja paahdettujen pähkinän vivahteita, hentoa persikkasta mehevää hedelmää ja ujoa kalkkista bitteriä.

Sokkona viiniä oli käytännössä mahdotonta tunnistaa oikein, eikä ihme – tämmöistä kattausta rypäleitä on melko mahdotonta onnistua arvaamaan, jos viiniä ei ole päässyt aikaisemmin maistamaan. Joka tapauksessa, tämä oli todella vaikuttava esitys, ja vaikka maistelussamme oli useita erinomaisia shamppiksia, oli tämä ääneenlausuttujen kommenttien perusteella monille – meikäläinen mukaanluettuna – illan paras viini. Kokonaisuutena Le Jardin de la Grosse Pierre on uskomattoman moniulotteinen, kiehtova ja vaikuttavan tasapainoinen esitys, jossa (vuosikerralle 2009 tyypillinen) tuntuvan kypsä hedelmäisyys, intensiivinen happorakenne ja makeutta tuovan dosagen puute onnistuvat nivoutumaan yhteen, todella vakuuttavaksi paketiksi.

Vaikka viinissä rupeaakin erottumaan jo hieman kehittyneempiä piirteitä, on se edelleen vielä erittäin nuorekas ja eloisa yleisilmeeltään, minkä vuoksi se lupailee erittäin paljon kypsytyskestävyyttä; voinkin kuvitella viinin olevan edelleen matkalla ylöspäin vielä 10 vuoden lisäkellaroinnin jälkeen. Jos Champagnessa on mahdollista tehdä näin vaikuttavaa viiniä ei-suositelluista ja ei-sallituista rypälelajikkeista, olisi siellä korkea aika muidenkin kun vain parin hassun tuottajan ryhtyä katselemaan vaihtoehtoja hieman Chardonnayn, Pinot Meunierin ja Pinot Noirin takaa.

Lyhyesti: Yhdeksästä eri lajikkeesta valmistettu rakenteikas, tasapainoinen ja vaikuttavan viinillinen shamppanja, jossa kypsä hedelmä, ryhdikäs happorakenne ja dosagen puute pelaavat upeasti yhteen.

Arvio: Täydellinen – meikäläisen viinillisiä shamppiksia suosivaan makuun tämä on helposti yksi parhaita koskaan maistamiani kuplivia. Uskomattoman hieno esitys jo nyt, mutta todennäköisesti jatkaa kehitystään ylöspäin vielä pitkään.

Hinnan (85,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage

• Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: paris wine company

Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999

Charles Heidsieck Millésime Rosé 1999

• Valmistaja: Charles Heidsieck
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 49,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
• Hinta nyt: 97,89e (Helmikuu 2017, Alko; vuosikerta 2006)

kuva: the finest bubble

Viimeisinä vuosina viljelijäshamppikset ovat vyöryneet rytinällä markkinoille ja monet les grandes marques -nimikkeen alla kulkevat suuret shamppanjatalot (kaikista suurimpia lukuun ottamatta) ovat olleet helisemässä; yhtäkkiä vuosisatoja vanha status quo onkin status quoi?, kun pienviljelijät eivät enää myykään rypäleitä heille, vaan tuottavat tarhojensa rypäleistä itse omat viininsä ja haastavat jättimäiset tuottajat heidän omalla kotikentällään.

Tässä suuressa viljelijäshamppishuumassa usein unohtuu, että kyllä myös ne isot talot ovat osanneet tehdä hienoja viinejä – monet jopa tekevät edelleen oikein vakuuttavaa tavaraa! Kiistämätön fakta kyllä on se, että moni pientuottaja tekee niin kovatasoista ja persoonallista tavaraa, että suurilla taloilla on mahdoton yltää vastaavaan tasoon – tämän kääntöpuolena on tietenkin se, että pientuottajien huippuviinejä tuotetaan vain muutamia tuhansia (tai jopa vain muutamia satoja) pulloja, eli saatavuus on mikroskooppista. Siinä missä monet suurten talojen kuplivat saattavat olla melko persoonattomia tekeleitä, joissa talon tyyli on terroiria tärkeämpi tekijä, ovat muutamat kovatasoisemmat isot shamppanjatalot kuitenkin onnistuneet vakuuttamaan meikäläisen puolelleen vaikuttavilla viineillään.

Yksi vahvasti meikäläisen sydäntä lähinnä olevista suurista shamppanjataloista on Charles Heidsieck, vuonna 1851 samannimisen herrasmiehen perustama viinitalo. Siinä missä monien talojen "käyntikortti", eli perustasoa edustava NV (non-vintage) Brut on yleensä pari-kolme vuotta sakkojen päällä kypsytetty, muutaman viime vuosikerran simppeli sekoiteviini, on Charles Heidsieckin perustason tuote, Brut Réserve NV, yleensä n. 5–6 sakkojen päällä kypsytetty viini, josta jopa lähes puolet voi olla vanhempia (jopa 10 vuotta vanhoja) réserve-viinejä. Lisäksi Charles Heidsieckin pullojen takaetiketeissä näkyy tätä nykyä myös viinin pullotus- ja korkinvaihtovuosi ja -kuukausi, mikä on harvinaista mutta varsin toivottua läpinäkyvyyttä näin suurelta tuottajalta! Soisi käytännön leviävän laajemmin muillekin taloille.

Charles Heidsieckin tyyli on suurpiirteisesti kuvattuna varsin muhkea, suurieleinen ja voimakkaasti paahteisia piirteitä alleviivaava. Talo usein joutuukin vakuuttelemaan, että heillä ei käytetä lainkaan tammitynnyreitä, joilla monet muut talot tuovat viineihinsä runsautta ja paahteisia piirteitä – kaikki Charles Heidsieckin viinien runsaus ja paahteisuus kun tulee yksinkertaisesti viinien erittäin pitkästä sakkakypsytyksestä sekä vuosikerrattomissa NV-viineissä merkittävän suuresta réserve-viinien osuudesta.

Koska Charles Heidsieckin rehevä tyyli miellyttää meikäläistä suuresti, ei ollut ihme, että pari vuotta sitten Viikkarilla reissatessani meinasin lastata mukaani useamman kappaleen Charles Heidsieckin hurmaavaa Brut Réserveä – viinin hinta kun laivan Tax Freessä oli tuolloin käsittämätön 27 euroa per pullo (siinä missä viinin hinta on handelin hyllyillä ollut jo jonkin aikaa viiden kympin paremmalla puolella). Suunnitelmat saivat kuitenkin aivan uuden käänteen, kun bongasin myymälästä tuottajan peräti 15-vuotiaan vuosikertaroséen alle viidellä kympillä – pitkäripaisessa samasta viinistä kun olisi saanut pulittaa lähes tuplaten! Tässä vaiheessa perus-NV:t saivat jäädä ja tilalleni tuli yksi pinkki kupliva.

1999 ei ole Champagnen vuosikertana klassisen tyylikäs, sillä vaikka varsin lämpimät ja viljelijän kannalta ystävälliset säät tekivät tuona vuonna viininviljelystä poikkeuksellisen vaivatonta, on monien kyseisen vuosikerran viinien vaivana ollut melko matalaksi jäänyt hapokkuus, mikä heijastuu mm. kehnompana kellarointipotentiaalina. Parhaiten tuntuvat menestyneen runsasta tyyliä tavoittelevat roséeshamppanjat, sillä lämpiminä vuosikertoina roséissa merkittävässä roolissa oleva Pinot Noir kypsyy varmasti riittävään kypsyyteen, mikä viileämpinä vuosina ei ole aina mitenkään itsestäänselvää. Charles Heidsieckin Millésime Rosé on kuohuviini, jota valmistetaan vain roséeviineille poikkeuksellisen hyvinä vuosikertoina – mikä talon omien standardien mukaan tuntuu olevan varsin harvoin. Tätä roséeta valmistettiin ensimmäisen kerran vuonna 1985 ja vuosikerta 1999 on vasta viinin kolmas julkaistu vuosikerta (väliin mahtuu myös 1996, yksi Champagnen kuuluisimmista vuosikerroista). Viinin annetaan aluksi käydä terästankeissa, minkä jälkeen parhaista eristä sekoitetaan halutunlainen sekoite, joka saa värinsä 7% Pinot Noir -punaviinilisäyksestä. Sekoituksen jälkeen viini pullotetaan ja jätetään kypsymään viinikellareihin vähintään 10 vuodeksi sakan päälle ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Tämä kyseinen viini tuli korkattua viime vappuaaton juhlafiiliksissä – ei liene epäselvää, että ei ollut vaikea ylläpitää tunnelmaa katossa näin hurmaavan viinin kanssa!

Viinillä on upea, hohtavan oranssi väri.

Runsaan paahteinen tuoksu edustaa Charles Heidsieckin tyyliä tyypillisimmillään: aromimaailmaa hallitsevat tummanpuhuva kirsikkaisuus ja voimakkaat autolyyttiset piirteet, jotka tuovat kokonaisuuteen suklaisia ja vähän kärähtänyttä leivonnaista muistuttavia piirteitä – näiden piirteiden perusteella ei ole ihme, että jotkut veikkaavat Heidsieckin käyttävän tammea viineissään! Viinin lähes 17 vuoden ikä on tuonut taustalle myös ujoa siirappisuutta, mikä korostaa entisestään tuoksun makeita sävyjä.

Suussa viini on selvästi kuuman vuosikerran tekeleitä: vaikka makumaailmaltaan viini on kuiva, on viinin suutuntuma täyteläinen ja runsas makumaailma selkeästi varsin kypsä. Viini on kuitenkin vastoin kaikkia pelkoja ilahduttavan hapokas, mikä antaa viinille hyvän rakenteen ja maulle intensiteettiä. Kielellä pyörii voimakkaan paahteisia piirteitä, hieman makeaan taittuvaa, kypsää tummaa kirsikkaa, mokkapalaa, hentoa kahvia ja ujoa siirappia. Kokonaisuutta sävyttää miellyttävä, hyvin lempeä ja kermaisen pehmeä kuohu. Yleisilmeeltään viini on kokoonsa nähden todella freesi, lempeä ja vaikuttavan kompleksinen.

Kompleksinen ja kestoltaan varsin pitkä jälkimaku jättää kielelle kypsiä, kirsikkavetoisen hedelmäisiä, tumman marjaisia, kevyesti makean suklaisia, hennon pähkinäisiä ja ujon mineraalisia piirteitä. Jälkivaikutelma on kuohuviiniksi varsin suurikokoinen, todella rehevä ja vaikuttavan vivahteikas.

Voi jummi! Vaikka yleensä tätä nykyä lähinnä pientuottajashamppikset onnistuvat herättämään suuria tunteita (siinä missä suurien talojen kuplivat aiheuttavat lähinnä reaktioita hyväksyvästä nyökkäilystä pettymyksen kyyneliin), aina silloin tulee vastaan sellaisia suurien talojen sihijuomia, otka pistävät sukat pyörimään jaloissa ja melkoisella vauhdilla! Tämä Charles Heidsieckin jo hieman ikää saanut vuosikertarosée oli kyllä klassinen esimerkki sellaisesta viinistä, jossa pullon tyhjeneminen aiheuttaa aidon harmistumisen tunteen – näin hienoa viiniä kun ei aivan heti tule uudestaan vastaan!

Näin rehevää ja täyteläistä viiniä olisi ollut turha lähteä parittamaan ruoan kanssa – tämmöinen esitys on parhaimmillaan aivan sellaisenaan nautittuna, jolloin voi keskittää kaiken huomionsa pelkästään viinin fiilistelyyn. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: tässä oli kyllä kaikin puolin täydellinen vappumehu. Jos tämä viini jotain opetti meikäläiselle, on se se, että tätä on aivan turha lähteä korkkailemaan nuorena. Jos kuuma ja yleisesti matalahappoinen vuosikerta tuottaa näin vaikuttavia ja pitkäikäisiä viinejä, millaisia ovat parhaiden vuosikertojen esitykset?

Lyhyesti: Varsin suurikokoinen vuosikertarosée, joka tykittää sekä tummanpuhuvaa autolyyttistä kompleksisuutta että kuumaan vuosikertaan nähden yllättävän vakuuttavaa rakennetta.

Arvio: Täydellinen – oppikirjaesimerkki siitä, miten myös suuret talot kykenevät tarjoamaan valtavan hienoja, persoonaa täynnä olevia kuplivia. Siinä missä pientuottajat voivat tuottaa upeita, terroiria ilmentäviä palstaviinejä, voivat suuret talot vastavuoroisesti tuottaa yli 10-vuotiaita vuosikertashamppiksia sellaisia määriä, että niitä riittää myös ihan tavan kuluttajalle.

Hinnan (49,90e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Bedel Vin Cent Bulle 2011

Françoise Bedel Vin Cent Bulle 2011

• Valmistaja: Champagne Françoise Bedel & Fils
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Coteaux Champenois
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
• Rypäleet: Pinot Meunier (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 27,50e (Tammikuu 2016, Vins Étonnants)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimisasa)

kuva: europeancellars

Jos Champagne on tunnettu jostain, niin Chardonnaysta ja Pinot Noirista valmistetuista, valkoisista kuohuviineistään. Jos Champagne ei ole jostain tunnettu, niin Pinot Noirista valmistetuista Coteaux Champenois -punaviineistään ja Rosé des Riceys -roséeviineistään. Niitäkin siis kyllä valmistetaan, mutta niin pienissä määrin, että hädin tuskin kukaan on koskaan kuullutkaan niistä.

Tähän faktaan nähden tämä viini on todellinen anomalia: kyseessä on siis Coteaux Champenois -valkoviini – kyseinen appellaatio kyllä sallii tällaisten viinien valmistamisen, mutta kukaan ei todellisuudessa tee koskaan mitään muuta kuin punaviiniä, sillä sitä yleensä käytetään värjäämään valkoiset shamppanjat roséeshamppiksiksi; valkoisesta Chardonnaysta saa varmasti paremmat rahat pistämällä siitä puristetun viinin kuplimaan. Mutta aha! Vaikka tämä on valkoviini, tämä ei olekaan valmistettu valkoisesta Chardonnaysta, vaan punaisesta Pinot Meunierista, tuosta Champagnen kolmesta merkittävästä rypälelajikkeesta siitä vähiten merkittävästä! Viini on siis valkoviini käytännössä pelkästään punaviiniä tuottavalta appellaatiolta, mutta valmistettu kuitenkin punaisesta rypäleestä. Mainitsinko jo, että viini on myös (tottakai) terroir-vetoinen luomu/biodyny/natural-tuottaja?

Talon ovat perustaneet Fernard ja Marie-Louise Bedel La Vallée de la Marnen alueelle – tuolle Champagnen läntisimmälle alueelle, joka on kuuluisa erityisesti Pinot Meunier -vetoisista viineistään. Taloa on luotsannut vuodesta 1979 Fernardin ja Marie-Louisen tytär, Françoise, ja vuodesta 2003 eteenpäin Françoisen apuna on ollut hänen poikansa, Vincent. Talon omistuksessa on 8,4 ha viinitarhoja Marnen laaksossa, levittäytyneenä hajanaisille tarhoille neljän eri kylän alueella. Alueelle tyypillisesti tarhoilla viljellään lähinnä (78%) Pinot Meunieria, pienten osuuksien kasvaessa myös Chardonnayta (13%) ja Pinot Noiria (9%). Talo alko siirtymään luonnonmukaisempaan tuotantoon vuonna 1997, vuonna 1998 alettiin kokeilla biodynaamista viljelyä 2 ha alueella ja vuodesta 1999 alkaen kaikkia talon tarhoja on viljelty biodynaamisesti.

Kaikki talon rypäleet poimitaan käsin ja kaikki talon tarhat ja rypälelajikkeet viiniytetään erikseen. Bedel käyttää ja kypsyttää osaa viineistään tammitynnyreissä, minkä lisäksi talon parhaimpien viinien pullokypsytys ei tapahdu tyypilliseen tapaan kruunukorkein suljetuissa pulloissa, vaan pullot suljetaan historialliseen tyyliin luonnonkorkilla.

Vin Cent Bulle on Françoisen pojan, Vincentin, oma viini, jonka nimi on (erityisesti ranskaa taitavalle) monitulkintainen: Vin Cent viittaa selvästi Vincentiin, mutta nimen voi myöskin tulkita muodossa "Sadan kuplan viini" (vin = "viini", cent = "sata", bulle = "kupla") – joskin Bulle on yksikössä, joka vihjaa nimen kolmanteen tulkintaan. Viinin nimi nimittäin lausutaan samalla tavalla kuin lause vin sans bulle, eli "viini ilman kuplaa". Ai että!

Tämä blanc de noirs Pinot Meunier, eli ilman minkäänlaista värjäävää kuorikontaktia punaisista rypäleistä puristettu valkoinen viini on kypsynyt peräti 22kk hiivasakan kanssa terästankeissa (80%) ja vanhoissa tonneaux-tynnyreissä (20%). Koska viiniä on tuotettu vain 940 pulloa (700 litraa), voin olettaa, että tynnyreissä kypsytettyä viiniä on käytetty myös muihinkin viineihin, sillä yksi tonneau on vetoisuudeltaan 500 litraa. Koska kyseessä ei ole kuohuviini, viini ei ole kypsynyt pullossa hiivasakan kanssa, vaan se on pullotettu suoraan tynnyreistä ja tankeista ja lyhyen asettumisajan jälkeen laskettu markkinoille.

Viinillä on hailakka, vaaleanvihreä väri.

Tuoksu on kirpeä sekoitus shamppanjamaista hiivaisuutta ja etäistä lambicmaisuutta – tosin ilman jälkimmäisten brettaisen likaista rustiikkisuutta. Kirpeän viheromenaisuuden, melko voimakkaan hiivaisuuden ja kevyen suolaisuuden rinnalta löytyy myös hentoa kermaisuutta ja vaniljaleivosta. Valkoviiniksi viinillä on kyllä yllättävän shamppanjainen nokka.

Suussa viini on hyvin kepeä, raikas ja rapsakka – aluksi jopa tuntui mitä hennoimmin hiilidioksidin nipistelyä, mitkä saattoivat olla ne nimen vihjaavat sata kuplaa. Makumaailmassa tuntuu valkoherukkaa, tuoretta omenaa ja greippilihaa, sekä kermaisuutta, joka taittuu loppua kohti jopa kohtalaisen runsaaksi ja selväpiirteiseksi voisuudeksi. Happoja on hyvän shamppanjan henkeen todella reippaasti, jopa siihen malliin, että viinillä tuntuu olevan enemmän rakennetta kuin hedelmää.

Jälkimakua hallitsee hillitty, mutta melko selväpiirteinen maustamattoman jugurtin maitotuotemainen maku, jota siivittää viheromenan ja jopa omenankuoren maut, kalkkinen ja kevyen suolainen mineraalisuus sekä hennon kermaiset ja etäisen hiivaleipäiset piirteet.

Pähkinänkuoressa Vin Cent Bulle on kyllä todella, todella rapsakkaa kamaa. Ehkä viini on yleisilmeeltään hieman simppeli ja turhan lineaarinen, muistuttaen paikoitellen enemmän kuplansa hukannutta shamppista kuin valkoviiniä, eikä siksi se tunnu ihan olevan hintansa väärti – joskin ymmärrän, että Champagnessa viinien hinnat ovat mm. viljelymaan tolkuttomien korkeiden hintojen myötä aina korkeat. Viini on silti yllättävän korkealla kulautettavuudella varustettua kuriositeettikamaa – erityisesti jos sattuu olemaan tuntuvien happojen perään, sillä niitä kyllä viinistä löytyy!

Viini päätyi kumppaniksi feta- ja halloumijuustolla ryyditetyn kasvispadan kylkeen, mikä oli kyllä varsin näppärä ratkaisu: tämä ruoka nimittäin vaatii viiniltä joko runsaita happoja (valkoviinit) tai vielä runsaampaa hedelmää (punaviinit), että se kestää mm. tomaattiliemen, etikan ja kasvisten tuoman särmän. Vin Cent Bulle ei kavahtanut padan asettamaa haastetta lainkaan, vaan leikkasi vaivatta ruoan läpi raikastaen kokonaisuutta ja antaen silti samalla tilaa ruoan omille nyansseille. Suurta makujen harmoniaa ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä aromaattisesti viini ja ruoka olivat hieman eri taajuuksilla – jos tätä äärimmäisen harvinaista viiniä jotenkin onnistuu päätymään käsiisi, suosittelen kohtelemaan sitä enemmän shamppanjana kuin valkoviininä!

Lyhyesti: Punaisista rypäleistä valmistettu, rapean hapokas ja tuntuvan hiivaleipäinen biodynaaminen valkoviini Champagnesta. Kuin shamppis ilman kuplia.

Arvio: Miellyttävä – mutta vain jos tykkää hapoista ja shamppiksista. Muuten mennee sinne OK-akselille.

Hinnan (27,50e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Laherte Les 7 Extra Brut

Laherte Les 7 Extra Brut

• Valmistaja: Champagne Laherte Frères
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Les Coteaux Sud d'Epernay
• Rypäleet: Chardonnay (18%), Pinot Meunier (18%), Pinot Blanc (17%), Petit Meslier (15%), Pinot Noir (14%), Pinot Gris (10%), Arbane (8%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 69,90e (Tammikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 70,70e (Huhtikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Useat viinejä yhtään enempää harrastaneet osaavat heittää kysymykseen "Champagnen rypälelajikkeet" -kysymykseen kuin apteekin hyllyltä klassisen kolmikon Chardonnay-Pinot Meunier-Pinot Noir. Kun sen jälkeen lähtee tenttaamaan niitä loppuja rypälelajikkeita, menee helposti monella sormi suuhun: "Mitä muita lajikkeita? Noista kolmestahan ne aina tehdään." Yllättävän harva on perillä siitä, että Champagnessa on todellisuudessa sallittua viljellä peräti yhdeksää rypälelajiketta!

Champagnen kolme suurinta ja kauneinta – Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir – tosiaan hallitsevat suvereenisti aluetta ja vain murto-osassa alueen viineistä käytetään muita lajikkeita. Nämä muut ovat Arbane, Blanc Vrai, Fromenteau, Gamay, Petit Meslier ja Pinot Teinturier. Näistä Gamay ja Pinot Teinturier ovat jo käytännössä kadonneet alueelta täysin; niitä saatetaan tavata joillain historiallisilla tarhoilla yksittäisiä köynnöksiä, mutta niiden rypäleet eivät oikeastaan koskaan päädy viineihin. Loppuja rypäleitä tavataan lähinnä Côte de Barin alueella, joka sijaitsee hyvin erillään Champagnen ydinalueesta, joskin näitä köynnöksiä sisältäviä tarhoja löytyy yksittäisiä myös Champagnen ydinalueelta. Näistä Blanc Vrai (eli Pinot Blanc) ja Fromenteau (eli Pinot Gris) ovat harvinaisia Champagnen alueella – yksikään tuottaja ei viljele Fromenteauta niin paljoa, että saisi siitä valmistettuakaupallisia määriä lajikeviiniä – mutta muualla Ranskassa ja maailmassa nämä ovat varsin tuttuja lajikkeita. Sen sijaan Arbane ja Petit Meslier ovat äärimmäisen harvinaisia, sillä niitä viljellään käytännössä ainoastaan Champagnen alueella ja hyvin pienessä mittakaavassa (Petit Meslierin viljelyala 4 ha, Arbanen mitätön 1 ha) – silti muutamat tuottajat valmistavat näistä lajikkeista myös yhden rypälelajikkeen lajikeviinejä.

Jean-Baptiste Laherten vuonna 1889 perustama ja tätä nykyä veljesten Christian ja Thierry sekä Thierryn pojan Aurélienin luotsaama viinitalo Laherte (nykyisin Laherte Frères) on outolintu shamppanjatalojen joukossa: talo sijaitsee aivan Champagnen ydinalueella – Côte de Blancsin ja Vallée de la Marnen välissä – mutta he ovat yksi harvoista tämän alueen viinitaloista, jotka ovat istuttaneet Pinot Noirin, Pinot Meunierin ja Chardonnayn lisäksi muita alueella sallittuja rypälelajikkeita. Viinitarhoja talolla on yhteensä n. 10 ha edestä ja niitä viljellään biodynaamisesti. Viinit valmistetaan käyttäen vanhanaikaista, alueelle tyypillistä ruuviprässiä ja ne käytetään vain rypäleiden omilla luonnonhiivoilla.

Laherte Les 7 on talon varsinainen erikoisuus: siihen tarkoitetut rypäleet saadaan Thierry Laherten vuonna 2003 Chavot'n kylään istuttamalta Les Clos -tarhalta. Thierry istutti tälle tarhalle sekaisin seitsemää eri rypälelajiketta, joiden pistokkaat hän keräsi talon vanhimmilta, historiallisilta tarhoilta. Kun tarhan köynnökset alkoivat vuonna 2005 tuottamaan hedelmää, keräsi Thierry seitsemän erittäin vanhaa, bourgognelaista 228 litran pièce-tammitynnyriä täyteen viinejä reserve-viineiksi ja pullotti lopun viinin Les Clos -tarhaviininä.

Nykyisin tämä Les Clos -viini tunnetaan nimellä Les 7 – viinin nimi juontaa niin viiniin käytetyistä seitsemästä rypälelajikkeesta kuin sen valmistuksessa käytetyistä seitsemästä tynnyristä – ja sen viiniytys- ja sekoitusprosessi on varsin ainutlaatuinen: sadonkorjuun aikaan kaikki tarhan lajikkeet korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Kun murskatuista rypäleistä saatu mehu on käynyt viiniksi ja kypsynyt terästankeissa vähintään 6 kk ajan, otetaan ensiksi pullotettavaa viiniä varten kaikista seitsemästä vanhasta tynnyristä aluksi jonkin verran vanhaa reserve-viiniä tankkiin, minkä jälkeen nämä tynnyrit täytetään taas täyteen tuoreimmalla vuosikerralla. Kaikki se viini, joka jää tynnyreiden täytön jälkeen yli, lisätään pullotettavan reserve-viinin sekaan tankkiin. Tämä viinin lopullinen sekoite, joka normaalisti sisältää n. 40% reserve-viiniä ja 60% tuoreinta vuosikertaa, pullotetaan ja jätetään kypsymään hiivasakan kanssa n. 18 kk ajaksi. Samalla tynnyreiden sisältämä viinisekoitus saa jälleen täydennyksen tuoreesta vuosikerrasta, mikä pitää huolen siitä, ettei niiden sisältämä viini pääse hapettumaan pilalle.

Laherte kutsuu tätä sekoitusmenetelmäänsä solera-menetelmäksi, mutta todellisuudessahan kyseessä ei ole varsinainen solera (jossa vain viimeisestä tynnyristä otetaan viiniä, minkä jälkeen se täytetään toiseksi vanhimman tynnyrin viinillä, jne. ja lopulta tuorein tynnyri täytetään uusimmalla vuosikerralla), vaan Champagnessa harvakseltaan käytetty, vanhanaikainen kypsytysmenetelmä, cuvée perpétuelle.

Tämä nyt testattu pullote pohjautuu ymmärrykseni mukaan 2012-vuosikertaan, joten viinistä n. 60% on vuosikertaa 2012 ja 40% reserve-viiniä, joka on sekoitus vuosikertoja 2005–2011. Viinin korkinvaihto on suoritettu joulukuussa 2013 ja sen dosage (eli jäännössokeri) on mukavan rapeat 2 g/l.

Viinillä on nuorekas, vaaleanvihertävä väri.

Tuoksu on melko hillitty ja jopa yllättävän vaisuhko, mutta se, mitä tuoksu tarjoilee on varsin mielenkiintoinen: paahdettua pähkinää, kuivakkaa toffeeta, ujoa rusehtavaa omenaa ja limettiä. Kokonaisuutta kannattelee tumman siirappinen alavire.

Suussa viini on melko täyteläinen ja isokokoinen, mutta ristiriitaisesti myös hyvin kaukana mehevästä ja runsaasta shamppanjasta. Rutikuivaa ja hyvin vivahteikasta makumaailmaa sävyttävät pähkinäiset, jopa hennon oksidatiiviset sekä hieman kypsään keltaiseen hedelmään taittuvat sävyt, mutta yleisolemus on silti kirpeä, viheromenainen, sitruunavetoisen sitruksinen ja teräksinen, jopa tiukka. Mousse on todella pientä ja samettista, mutta samalla mukavan särmikästä ja ennen kaikkea pitkäkestoista.

Viinin reserve-viinien kehittyneet tai jopa ujon oksidatiiviset piirteet tuntuvat loistavan poissolollaan jälkimaussa, jossa tuntuu lähinnä raa'ahkoa viheromenaisuutta, limettistä sitruksisuutta ja teräksistä mineraalia. Viini jättää suuhun äärimmäisen intensiivisen, kirpakan, viileän ja jopa hennosti suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Laherten Les 7 on persoonallinen viini, joka ei missään nimessä sorru kosiskeluun; vaikka kokonaisuudessa on syvyyttä ja kompleksisuutta, ei viini ole rutikuivalla, happovetoisella ja tiukan teräksisellä olemuksellaan mikään maailman helpostilähestyttävin shamppis. Viini ei kuitenkaan myöskään ole sellainen liiallisen karu ja äärikirpeä tapaus, millaisia monet Extra Brutit, Brut Naturet ja Ultra Brutit voivat helposti olla: erittäin reilu perpétuelle-kypsytetyn reserve-viinin osuus ja runsaampaa hedelmäisyyttä tuovat harvinaisemmat lajikkeet (mm. valkoiset Pinot't) antavat viiniin sellaista vivahteikkuutta ja mielenkiintoa, joka pitää balanssin hienosti kohdillaan – viinissä on siis kepeyden, teräksisyyden ja happojen vastapainona myös runsautta, kompleksisuutta ja eleganssia.

Les 7 on varsin mainio viini jaettavaksi parille kolmelle hengelle, erityisesti ruoan kanssa: viinissä on lukemattomasti nyansseja, joita aluksi ihmetellä, mutta viinin tiukka ja armoton rakenne pistää kaipaamaan nopeasti jotain purtavaa kylkeensä. Rakenteensa puolesta viini kestää kellarointia varmasti pitkänkin aikaa, mutta on vaikea sanoa viinin teräksisestä ilmaisusta, että haipuuko se pois ennen kuin se ehtii kehittyä oikeasti joksikin mielenkiintoiseksi. Suosittelen siis viiniä lämpimästi, mutta ensisijaisesti nyt korkattavaksi – kellarointiin vain varauksella.

Lyhyesti: Tiukkarakenteinen, moniulotteinen ja erityisesti ainutlaatuinen, cuvée perpétuelle -kypsytystä ja seitsemää eri rypälelajiketta yhdistelevä viljelijäshamppis.

Arvio: Tyylikäs – hurmaava ja persoonallinen Champagnen kuohuviini luonteikkaista mutta myös teräksisistä ja happovetoisista viineistä pitäville. Viinin rypälesekoitus ja valmistusmenetelmät voivat olla erikoisia, mutta kokonaisuutena viini on hyvin klassinen.

Hinnan (69,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

de Venoge Grand Vin des Princes 1993

de Venoge Champagne Brut Grand Vin des Princes 1993

• Valmistaja: Champagne de Venoge
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 111,10e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: plus-de-bulles

Shamppanjatalo de Venogen perusti alun perin Sveitsistä, Venoge-joen varrelta kotoisin oleva, tuolloin 49-vuotias Henri-Marc de Venoge vuonna 1825 – joskin tuolloin kyseessä ei ollut vielä varsinainen viinitalo, vaan liikefirma. Liikkeestä tuli puhtaasti viineihin keskittynyt, suvun nimeä kantava shamppanjatalo tuli noin 10 vuotta myöhemmin, vuonna 1837. Jo heti perustamisensa aikaan de Venogen viinit olivat erityisiä: aikana, jolloin viinipulloissa luki vain tuottajan nimi ja vuosikerta, oli de Venogen pulloissa käsin väritetty ovaali etiketti, joka erotti heidän viinipullonsa kilpailijoistaan. Viinitalon suosio kasvoi ja 1800-luvun lopulla – aikana, jolloin koko Champagnessa tuotettiin vuosittain n. 30 miljoonaa pulloa viiniä – oli pelkästään de Venogen tuotanto yli miljoonaa pulloa vuodessa. Talon tuotanto nykyisin on n. 1,7 miljoonaa viinipulloa.

Vuonna 1858 kuninkaallisia hoveja ajatellen lanseerattu Vin de Princes on de Venogen lippulaivaviini, cuvée de prestige, joka valmistetaan yksinomaan Grand Cru -tasoisten tarhojen Chardonnay-rypäleistä. Vuodesta 1961 eteenpäin viini on pullotettu vanhanaikaista viinikarahvia muistuttavaan kuohuviinipulloon (jonka sijoittelu viinikellariin on kyllä perkeleellistä duunia). Viiniä valmistetaan vain poikkeuksellisina vuosina, jolloin talon omien tarhojen rypäleiden arvioidaan olevan riittävän laadukkaita tuottamaan tätä viiniä, joka kypsyy sakkojen kanssa minimissään 15 vuotta – usein vielä merkittävästi kauemmin.

Meikäläisen käsiin tämä pullo päätyi Copatinto-blogin Teemulta korvaukseksi 70-luvun shamppanjastani, jonka hän eräässä viinibloggaajien illanistujaisissa onnistui näppärästi kiepauttamaan jääkaapista suoraan kivilattialle.

Viinin ikään nähden ei ole yllättävää, että sillä on syvä, kehittyneen kullankeltainen väri.

Lasista kohoaa hyvin ekspressivinen, tertiäärinen tuoksu, jossa tuntuu päällimmäisenä kehittyneelle shamppanjalle tyypillistä paahdettua pähkinää ja nougat-konvehtia, karamellista oksidaatiota ja kevyttä hunajaa. Taustalla häilyy hillittyä poltettua sokeria, aavistus savua ja ujoa oksidatiivista suklaisuutta.

Makumaailma on pääpiirteittäin kuiva, mineraalinen ja kehittyneen pähkinäinen. Viinin makumaailma on kuitenkin merkittävästi tätä kompleksisempi, tarjoillen mm. valkoista persikkaa, hennosti rusehtavaa viheromenaa, terästä, kevyttä hunajaa, aavistus karamellisoitua ananasta ja sitruunankuorta, yleistä oksidaatiota ja ujolla otteella ruskistettua voita. Vaikka viinin iän myötä kevennyt, todella pieni, hento ja kermaisen pehmeä mousse ei tuo varsinaisesti raikkautta, on viinin suutuntuma silti melko kepeä, sekä miellyttävästi suhteellisen hapokas, eli rakennetta löytyy edelleen.

Jälkimaussa tuntuu keskimakua voimakkaampana oksidatiivista pähkinää ja mantelia, terästä, ruskistettua voita ja nougat'ta; loppua kohti nousee myös piirteitä kypsästä, rusehtavasta omenasta, sitruunamarmeladilla voidellusta paahtoleivästä ja hennosta savusta. Vaikkapitkä ja vivahteikas jälkivaikutelma on erittäin kehittynyt, onnistuu se olemaan myös ihastuttavan freesi.

Vin de Princes 1993 tuntuu vielä juuri ja juuri olevan kunnossa, mutta rupeaa selkeästi jo vetelemään viimeisiään: primäärihedelmä rupeaa pikku hiljaa olemaan kadoksissa ja tertiääriaromit hallitsevat selkeästi kokonaisuutta. Viini ei selvästikään ole päässyt kuitenkin vielä kuolemaan, vaan kokonaisuudesta löytyy vieläkin runsaasti sävyjä ja syvyyttä, hillittyjä hedelmäisiä nyansseja ja rakennekin on edelleen verraton.

Viiniä ei kuitenkaan kannata missään nimessä hillota kellarissa enää pidempään, sillä se ei varmastikaan tule saamaan enää lisää syvyyttä ja mielenkiintoa: tästä eteenpäin viinin hedelmä tulee vain haipumaan entisestään ja tawnyportmainen pähkinäisyys tulee peittämään ajan kanssa lopulta kaiken mielenkiinnon alleen. Jos siis tätä viiniä on sattunut päätymään kaappiin, suosittelen varaamaan kalenterista jonkun tulevan illan vapaaksi shamppisillallista varten!

Lyhyesti: Huippunsa jo tovi sitten saavuttanut, hurmaavan monisyinen, hienosti ikääntynyt ja miellyttävän ryhdikäs prestige cuvée -seniori.

Arvio: Erinomainen – todella mallikas ja miellyttävä esimerkki hienosti kehittyneestä shamppanjasta. Viini on todennäköisesti ollut parhaimmillaan jo muutamia vuosia sitten, mutta se kykenee silti tarjoamaan varsin valloittavan kuohuviinielämyksen edelleenkin.

Hinnan (111,10e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Jacques Selosse V.O. Extra Brut

Jacques Selosse V.O. Grand Cru Blanc de Blancs Extra Brut

• Valmistaja: Domaine Jacques Selosse
• Tyyppi: AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Côte des Blancs
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~100,00e (Heinäkuu 2014)
• Hinta nyt: 125,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: rakuten

Champagnesta löytyy useita kulttihahmoja, mutta niistä suurin lienee Jacques Selosse -viinitaloa pyörittävä Anselme Selosse, jota voidaan (Fleuryn viinitalon ohella) hyvillä mielin pitää biodynaamisten pientuottajashamppisten pioneerinä.

Anselmen isän Jacques Selossen perustama viinitalo sai alkunsa vuonna 1949. Pian tämän jälkeen hän katkaisi vuosisatoja vanhan Selossen suvun perinteen myydä viljelemiensä palstojen rypäleet suurille viinituottajille ja sen sijaan ryhtyi tuottamaan itse viinejä omista rypäleistään omalla nimellään – ensimmäiset viinit tulivat markkinoille vuonna 1960. Hänellä oli usko siihen, että satomääriä pienentämällä voisi sekä rypäleiden, että niistä saatavien viinien, laatua parantaa; lyhyessä ajassa Selossen shamppanjat niittivätkin runsaasti mainetta korkealla laadullaan.

Talon toinen merkittävä muutos tapahtui vuonna 1974, kun Anselme Selosse peri talon isältään. Tätä ennen Anselme oli opiskellut viininviljelyä ja -valmistusta mm. Domaine Leflaivella, Burgundin yhdellä kuuluisimmista viinitaloista. Anselmen astuessa talon johtoon ryhdyttiin viinitalolla viljelemään köynnöstarhoja biodynaamisin periaattein, sulfiittien käyttöä vähennettiin merkittävästi ja käyttöön otettiin tammitynnyrit, joiden käyttöön Anselme oli tutustunut Burgundissa opiskellessaan. Aikana, jolloin Champagnessa alueiden eroja häivytettiin sekoittamalla mahdollisimman monen alueen ja useamman vuoden viinejä, ruostumattomasta teräksestä valmistetut modernit laitteistot olivat normi ja rypäleiden laatua tärkeämpää oli niiden määrä, olivat Anselme Selossen terroiria korostavat menetelmät ennenkuulumattomia. Paljon on noista ajoista virrannut vettä Vantaassa ja nykyisin moni tuottaja tuottaa hyvin samantapaisin menetelmin viinejä, mutta noin 40 vuotta sitten Selosse oli yksi tämän tyylin ensimmäisiä pioneereja.

Muita erikoisuuksia on lähinnä Sherryn alueelta tuttu solera-menetelmä, jonka Selosse otti käyttöön vuonna 1986 ja josta valmistetaan talon kuuluisa Substance-viini. Tässä menetelmässä useasta tammitynnyristä koostuvan järjestelmän vanhimmista tynnyreistä pullotetaan 22%, minkä jälkeen yhä nuoremmista tynnyreistä täytetään vanhempien tynnyreiden puuttuva osuus, kunnes lopulta uusimman vuosikerran viineillä täytetään tuoreimpien tynnyreiden osuus.

Nykyisin Selosse omistaa n. 7,5 ha rypäletarhoja, joista merkittävä osa sijaitsee arvostetuilla Grand Cru -tarhoilla. Vaikka Selosse oli aikanaan yksi biodynaamisen viljelyn merkittävimpiä puolestapuhujia Champagnessa, ei hän ole vuodesta 2003 eteenpäin viljellyt tarhojaan enää biodynaamisesti, vaan ainoastaan mahdollisimman pitkälti luontoa kunnioittaen ja torjunta-aineita välttäen – joskin tarpeen tullen Selosse ei epäröi käyttää myös ei-luomu-menetelmiä, jos tarhat niitä vaativat. Selossen tyyli on tullut tunnetuksi ennen kaikkea oksidatiivisuudestaan, mikä on seurausta tammen käytöstä: talon kaikki viinit käytetään ja kypsytetään tammitynnyreissä (joita ovat burgundilaiset, 228 litran pièce-, 400 litran fût- ja 600 litran demi-muid-tynnyrit), joista uusitaan vuosittain korkeintaan n. yksi kuudesosa. Käyminen tapahtuu rypäleiden omilla villihiivoilla, malolaktinen käyminen tapahtuu spontaanisti (jos on tapahtuakseen) ja koko viininvalmistuksen aikana käytetään sulfiitteja vain minimaalisia määriä. Selossen ainutlaatuinen, oksidatiivisuutta ja tammen vivahteita shamppanjaan yhdistävä tyyli on kerännyt paljon mainetta ja kunniaa, mutta myös kritiikkiä – esimerkiksi joidenkin mielestä Selossen viinit ovat yksinkertaisesti pilalle hapettuneita ja siksi järjestään viallisia.

V.O. eli Version Originale on vain Côte des Blancsin Grand Cru -tarhojen Chardonnaysta valmistettu blanc de blancs. Viiniin käytetään kolmea tuoreinta vuosikertaa, jotka kaikki ovat talon tyyliin käyneet ja kypsyneet tammitynnyreissä. Pääkäymisen lisäksi myös pulloissa tapahtuva toinen käyminen tapahtuu villihiivoilla, sillä osa rypälemehusta otetaan talteen ja sen käyminen estetään pitämällä mehu kylmänä. V.O. kypsyy pullossa hiivasakan päällä 42 kk ennen sakanpoistoa ja viinin dosage pyritään pitämään erittäin matalana. Vuosituotanto on n. 3,500 pulloa.

Viini on väriltään syvä, kehittyneen sitruunankeltainen.

Tuoksu on varsin jännittävä, kiehtova ja monisyinen: siinä tuntuu melko voimakasta, paahtoleipäisenä tuntuvaa paahteisuutta ja kermaisuutta, mutta myös aavistus erikoista pölyisyyttä. Paahteisten aromien seasta erottuu myös hillittyä keltaista omenaa ja ujon oksidaation kevyesti hunajaiseksi taittamaa hedelmää, sekä aavistus tummanpuhuvana häilyvää mutta kuivakkaa, toffeista tammea.

Suussa viinillä on erittäin napakka – jopa tiukka – ja rutikuiva olemus. Sokerin puute ja hyvin runsas hapokkuus antavat viinille tietyllä tavalla karuhkon ja pelkistetyn yleisilmeen, mutta kielen tottuessa viinin napakkuuteen alkaa lähes valkoviinillinen vivahteikkuus aukeamaan hitaasti riikinkukon pyrstön tavoin: hunajaa, paahdettuja pähkinöitä, tawnyport-maista siirappisuutta, kivisen karvasta ja ujosti suolaista mineraalisuutta, kevyttä uuniomenaa, hentoa kuivakan mausteista puuta ja aavistus kypsää keltaista hedelmää. Tahtoisin sanoa, että viinillä on täyteläinen suutuntuma, jota hyvin pehmeä ja pienikuplainen mousse alleviivaa, mutta erittäin tuntuva hapokkuus ei anna viinin tekstuurin levitä niin runsaaksi – eikä tämä ole missään nimessä huono asia.

Viinin erittäin pitkä ja luonteeltaan viileä jälkimaku tuntuu jakautuvan kahteen yhtä voimakkaaseen suuntaan: toisessa tuntuu kevyen suolaista mineraalisuutta ja villiä vihertävyyttä, joka tuo jopa ujosti tuoretta kurkkua muistuttavia sävyjä, kun taas toisessa tuntuu kermaa, kevyttä pähkinää, hennosti rusehtavan omenaista oksidaatiota ja aavistus vahamaisuutta. Jälkivaikutelma on napakka, poskipäihin pureutuva ja valloittavan monisyinen.

Myönnetään, että Selossen tyyli kyllä on selvästi oksidatiivinen, mutta mielestäni se ei kärsi tyylin kriitikoiden valittamista piirteistä lainkaan: viini ei ole överihapettunutta, eli "kuin Sherryä kuplilla", eikä kokonaisuus ole mitenkään häiritsevän tamminen – päin vastoin, sekä viinin oksidatiiviset että tammiset vivahteet ovat hyvin sopusuhtaisia, kokonaisuutta tukevia ja syvyyttä antavia, eivät hallitsevia. Vaikka nämä piirteet antavat viinille paljon kehittyneitä sävyjä, vaikuttaa kokonaisuus vielä erittäin nuorekkaalta ja energiseltä. Vain puhtaasti terästankeissa reduktiivisesti valmistettuihin ja nuorena juotaviin kupliviin tottunut suu voisi väittää tätä tyyliä vialliseksi.

Viini onkin erittäin vakuuttava esitys ja perustellusti edustaa upeasti Champagnen "kulttituottajan" tyyliä. Viinin melkeinpä ainoa huono puoli on sen hinta: kun usea tuottaja nykyisin valmistaa hyvin samankaltaisin menetelmin samanhenkisiä viinejä, joilla voi olla hintaa vain muutamia kymppejä, onko viini oikeasti kolminumeroisen summan väärti? Noh, tässä tapauksessa melkeinpä on: Selossen tuotantomäärät ovat mikroskooppisia, mutta kysyntä on valtavaa, mikä selittää heti viinin kovan hinnan – eikä yleensä Selossen henkeen valmistavat tuottajat ole usein kovinkaan suuria taloja myöskään. Toki tämän viinin hinnassa on kulttipersoonan tuomaa lisää, mutta sen tapauksess hinta antaa myös julmetun kovalaatuista vastinetta rahalle. Monet prestiisishamppikset voivat maksaa monta kertaa enemmän, mutta silti maistua yllätyksettömältä peruskuohuvalta, kun taas Selossen viinien vastaavanlaista runsautta, vaikuttavuutta ja viinillisyyttä harvemmin vastaansa saa.

Lyhyesti: Ihastuttavan persoonallinen, kompleksisen viinillinen, kevyen oksidatiivinen, hennon tamminen ja ennen kaikkea hyvin tiukkarakenteinen kulttishamppis.

Arvio: Täydellinen – jos runsaus, viinillisyys ja vivahteikkuus yhdistettynä hyvin napakkaan ja tiukkarakenteiseen runkoon on hyvän shamppanjan ideaali, on hyvin vaikea ylittää tätä NV-shamppista tyylilajissaan.

Hinnan (~100,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Oliver Horiot Rosé des Riceys en Barmont 2003

Oliver Horiot Rosé des Riceys en Barmont 2003

• Valmistaja: Champagne Horiot
• Tyyppi: Roséeviini, AOC Rosé des Riceys
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Aube, Les Riceys
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~35,00e (Tammikuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: huerta nueva

Jos Ranskan parasta roséeviinialuetta kysyttäisiin, vastaisi varmasti valtaosa heti että Provence. Asiaan enemmän perehtyneet viittaisivat kintaalla Provencen suurempaan viinialueeseen ja osaisivat nimetä Provencen todellisen huippualueen, Bandolin. Makeammasta pitävät saattaisivat sanoa Anjou, tuhdimmasta tykkäävät Tavel. Mutta harva tietää, että oikeasti Ranskan paras roséeviinialue on todellisuudessa Champagnessa sijaitseva Les Riceys'n kylä ympäristöineen.

Les Riceysin kylä sijaitsee Aubessa, kaakkoisessa Champagnessa, kaukana Champagnen ydinalueesta ja lähempänä Chablis'n kuuluisaa viinialuetta; täällä ilmasto on merkittävästi mantereisempi, eli talvet ovat kylmempiä ja kesät kuumempia. Les Riceysin alueella viljellään useita satoja hehtaareja köynnöksiä, mutta valtaosa tuotannosta menee kuohuviinin valmistamiseen; alue on kuitenkin tullut ensisijaisesti tunnetuksi kuuluisasta, arvostetusta ja poikkeuksellisen intensiivisestä roséeviinistään, joka kulkee nimellä Rosé des Riceys ja jota valmistetaan parhaimpina vuosia n. 30 ha alueelta – huonoimpina ei lainkaan. Roséeta tuottavia tuottajia alueella on yhteensä n. 15, joten ei ihme, että harva on tästä viinityylistä kuullut ja vielä harvempi maistanut!

Horiot'n suku on toiminut vaihtelevasti viiniköynnösten parissa jo 1600-luvulta, mutta viinitalonsa pyörittämisessä isänsä rinnalle vuonna 1999 siirtynyt Oliver Horiot viljelee nykyisin omistamiaan köynnöksiä vasta 3. sukupolvessa. Oliverin isä ja isoisä olivat aina hankkineet elantonsa myymällä rypäleensä tai viininsä paikallisille osuuskunnille ja ostaja-tuottajille eli négocianteille, mutta Oliver itse halusi alusta asti myös tuottaa itse omia viinejään. Hän myy n. 5 ha edestä rypäleitä ja viiniä eteenpäin, mutta tuottaa itse omalla nimellään 2 ha alueelta valmistetuista viineistä. Talon ensimmäinen viini oli vuonna 2000 tuotettu en Valingrain -tarhan roséeviini, minkä jälkeen tarjonta on laajentunut mm. toisella roséeviinillä, Coteaux Champenois -punaviinillä ja -valkoviinillä sekä kourallisella kuohuviinejä, joista yksi on valmistettu 100% Arbanne-lajikkeesta – lajissaan yksi maailman harvoista! Ensimmäiset neljä vuotta Oliver tuotti vain still-viinejä ja ensimmäiset shamppanjat tulivat kuvioihin vasta vuonna 2004. Vaikka Pinot Noir käsittää n. 3/4 kaikista hänen tarhoistaan, viljelee Horiot nykyisin kaikkia seitsemää Champagnessa sallittua rypälelajiketta ja hänellä on suunnitelmissaan tehdä niistä jotain mielenkiintoista tulevaisuudessa.

Tarhojaan Horiot viljelee biodynaamisesti, mutta hän ei ollut edes miettinyt olevansa ns. natural-tyylin edustaja, ennen kuin hänen vientiagenttinsa alkoivat mainostaa hänen viinejään sellaisina – Horiot nimittäin viljelee tarhojaan myös ilman torjunta-aineita, minkä lisäksi viinit valmistetaan täysin rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja pullotetaan ilman suodatusta vain minimaalisen sulfiittilisäyksen kanssa. Nämä menetelmät ovat olleet Horiot'lle vain itsestäänselvyys mahdollisimman autenttisten, terroiria ilmentävien viinien valmistuksessa. Jopa osuuskunnalle ja négocianteille menevät rypäleet ovat siis biodynaamisesti viljeltyjä, eikä Horiot saa niistä mitään erityistä hintalisää.

Tämä nyt arvioitava viini on toisaalta todellinen kuriositeetti – yhden tarhan biodynaamisesti valmistettu Rosé des Riceys – mutta toisaalta taas erittäin perinteinen viini: se on valmistettu juuri samaan tapaan kuin alueella on aina historiallisesti valmistettu roséeviinejä. Viiniin tarkotetuista Pinot Noir -rypäleistä aluksi 10% murskataan käymisastian pohjalle jaloin tallomalla, minkä jälkeen loput rypäleet lisätään astiaan kokonaisina terttuina rankoineen kaikkineen. Tämän jälkeen viinin annetaan käydä ja maseroitua kuorten kanssa (tarhasta ja vuosikerrasta riippuen) peräti 4–6 päivän ajan (tässä Riceys eroaa muista roséeviinialueista, sillä tyypillisesti roséeviinit ovat kuorten kanssa n. 6–36 tuntia – periaatteessa Riceysin viinit ovat jonkinlainen välimuoto tuhdin roséeviinin ja kevyen punaviinin välillä). 4–6 päivän jälkeen viini siirretään vanhoihin tammitynnyreihin, joissa viini saa kypsyä sakkojen kanssa vähintään vuoden ajan – vuosikerrasta riippuen jopa pidempäänkin. Lopuksi viini pullotetaan käsittelemättömänä, vain pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Ymmärtääkseni tämä en Barmont -tarhan roséeviini vuosikertaa 2003 on järjestyksessään toinen Horiot'n valmistama viini kyseiseltä tarhalta.

Viinillä on kirkas ja läpinäkyvä, mutta varsin syvä, kirsikkamarmeladinpunainen väri.

Hyvin intensiivinen ja vivahteikas, persoonallinenkin tuoksu on yleisilmeeltään makea ja siitä erottuu orvokkisen kukkaista aromikkuutta, kirsikkamarmeladia, karpaloa, jännittävää lihaisuutta ja hentoa vadelmanlehtiteetä (sellainen yhdistelmä vadelmaa ja jotain vihertävää, tiedättehän). Kokonaisuutena tuoksu on hyvin ainutlaatuinen ja kiehtova; olen paremman adjektiivin puutteessa summannut sen muistiinpanoihini termillä "taianomainen" – mikä antanee osviittaa siitä, kuinka jännittävältä viini todella tuoksuu!

Tuoksun tavoin myös viinin maku on erittäin intensiivinen ja runsas, mutta ei läheskään yhtä kypsänmakean oloinen kuin tuoksu antaisi odottaa: yleisilme on tuntuvan hapokas – jopa kirpeä – ja korostuneesti kivisen hapokas. Makumaailmasta erottuu karpaloa, mehukasta kirsikkaa ja kevyttä vadelmaa, kun taas kypsänmakeat piirteet luovat lähinnä hennon kirsikkakarkkisia ja -marmeladisia vivahteita taustalle. Kokonaisuus on erittäin vaikuttava ja rakenteikas, mitä jopa hennosti tuntuva tanniinisuus korostaa.

Viinistä jää suuhun hyvin pitkäkestoinen ja valmiiksi jo kuivakkaa keskimakua kuivempi ja bitterisempi jälkivaikutelma, jossa kielelle jää häilymään puolukkavetoisesti voimakkaita piirteitä tuoreista punaisista marjoista, hapankirsikasta, kevyestä maamaisesta mausteisuudesta ja hennosta vihertävästä vegetaalisuudesta.

Tämä viini pistettiin meikäläiselle arvuuteltavaksi sokkona, mutta en kyennyt ilman vihjeitä heittelemään arvauksiani edes lähelle, sillä missään vaiheessa en ymmärtänyt arvata että kyseessä oli roséeviini – näin tumma, intensiivinen, rakenteikas ja peräti kevyen tanniininen viini oli itsestäänselvästi punaviini! Veikkaukseni kyllä sitten löysi oikean osoitteen, kun monen punaviiniveikkauksen jälkeen kehotettiin jättämään kyseinen viinityyli sikseen ja miettiä muita mahdollisia tyylejä. Hämmennykseni oli kyllä vielä suurempi, kun viinin ikä – yli 11 vuotta – paljastui, sillä olen tottunut ajatukseen siitä, että roséeviinit tulisi juoda ennen kuin seuraavat vuosikerrat tulevat myyntiin, poikkeuksena Bandolit ja Tavelit, jotka normaalisti voivat kestää kunnossa useampiakin vuosia. Normaalisti roséeviineissä ei kuitenkaan ole riittävästi ikääntymiseltä suojaavia happoja (punaiset lajikkeet ovat keskimäärin vähähappoisempia kuin valkoiset lajikkeet) tai lainkaan tanniineja (jotka sijaitsevat kuorissa, joiden annetaan olla kosketuksissa viiniin vain hyvin vähän aikaa), joten ajatus yli vuosikymmenen ikäisestä roséeviinistä tuntuu jo lähes mahdottomalta!

Tämä naturaali-rosée Champagnesta onnistui kertaheitolla laajentamaan meikäläisen käsitystä roséeviineistä – nyt ollaan selkeästi niin kaukana kuin mahdollista niistä neutraaleista ja hennoista Provencen roséeviineistä! Tämä on äärimmäisen intensiivinen, vaikuttava ja jo lähes borderline-punaviini, jolla on selkeästi enemmän kellarointipotentiaalia mitä useimmilla kevyillä punaviineillä! Olen tämän viinin myötä tullut kertaheitolla Oliver Horiot'n tyylin faniksi, minkä lisäksi meikäläisen pitää saada enemmän kokemuspohjaa Les Riceys'n roséista! En ole koskaan jaksanut innostua merkittävästi roséeviineistä, mutta tässä on sellainen tapaus, jonka kohdalla teen mielihyvin poikkeuksen!

Lyhyesti: Äärimmäisen runsas, rakenteikas, intensiivinen ja jopa kevyesti tanniininen roséeviini – kuin puuttuva lenkki roséen ja punaviinin välillä.

Arvio: Täydellinen – helposti vaikuttavin ja mielenkiintoisin koskaan maistamani roséeviini! Sääli, että näihin viineihin on lähes mahdotonta päästä käsiksi niiden mikroskooppisten tuotantomäärien vuoksi.

Hinnan (~35,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Bollinger Vieilles Vignes Françaises 2004

Bollinger Vieilles Vignes Françaises Blanc de Noirs 2004

• Valmistaja: Bollinger
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Vallée de la Marne
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 491,40e (Syyskuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: plus de bulles

Champagnen kuohuviineistä valtaosa valmistetaan samalla tavalla – perinteisesti viljellyt rypäleet murskataan hellästi, käytetään terästankeissa viiniksi, sekoitetaan sekaan viimeisen vuosikerran tai parin réserve-viiniä hieman mukaan, käytetään pulloissa uudestaan 2-3 vuotta kestävän sakkakypsytyksen ajan ja isketään markkinoille – ja viinien välisten erojen luominen perustuu lähinnä kolmen päärypälelajin sekoitussuhteisiin, kypsytysajan kestoon ja markkinamiesten luovuuteen. Muutamat suuret talot kuitenkin ovat poikenneet valtavirrasta ja hakeneet viineihinsä persoonaa poikkeamalla tavalla tai toisella Champagnen normistosta: Lanson tuo tyylilleen ominaista kireyttä estämällä viineissään happoja pehmentävän malolaktisen käymisen; Charles Heidsieck tuo tyylilleen ominaista runsautta ja paahteisuutta pitämällä réserve-viiniensä varastot yli 10 vuosikertaa kattavina, sekoittamalla réserve-viinejä poikkeuksellisen suuria määriä viiniin ja kypsyttämällä kaikkia viinejä paljon totuttua pidempään; Salon ei sekoita viineihinsä lainkaan réserve-viinejä, vaan jokainen tuotettu viini on yhden vuosikerran tuotos; Krug tuo viineihinsä syvyyttä ja kerroksellisuutta käyttämällä ne nopeasti (1 kk) tammitynnyreissä.

Sitten on Bollinger, joka on täydellisen kuohuviinin tavoittelussaan ottanut käyttöönsä valtavan määrän erilaisia menetelmiä, jotka ovat harvinaisia – tai jopa ainutlaatuisia – Champagnessa. Toisin kuin monet muut suuret Champagnen viinitalot, jotka omistavat vain pieniä määriä tarhoja ja lähinnä ostavat rypäleitä, Bollinger omistamat tarhat tuottavat n. 60% viineihinsä tarvittavista rypäleistä; Bollinger käyttää viininsä tammessa (vuosikerrattomat osittain, muut kokonaan) ja peräti 6 kk ajan (tynnyreiden ikä vaihtelee välillä 5–110 vuotta); Bollinger säilyttää réserve-viininsä ainutlaatuisesti 1,5 litran magnum-pulloissa, joita talon kellareista löytyykin päälle puoli miljoonaa; nämäréserve-viinit kerätään ainoastaan Premier- tai Grand Cru -luokitelluilta tarhoilta ja ne ovat iältään 5-15-vuotiaita; réserve-viinejä käytetään vuosikerrattomissa viineissä ja niiden osuus lopullisessa viinissä on tyypillisesti n. 10-15%, loppuosuuden muodostuessa kahden-kolmen viime vuosikerran sekoituksesta; kaikki talon vuosikerralliset viinit kypsytetään kruunukorkin sijaan luonnonkorkin alla – tämä tarkoittaa myös manuaalista sakanpoistoa kaikille vuosikertaviineille; Bollinger on pyrkinyt vähentämään sulfiittien käyttöä viineissään – esimerkiksi korkinvaihdon yhteydessä viineihin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Lisäksi Bollinger omistaa tarhoja, joilla kasvaa kaikkia sallittuja lajikkeita: kolmen päälajikkeen (Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir) lisäksi myös neljää pienemmässä määrin viljeltyä lajiketta (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) sekä kahta epävirallisesti sallittua lajiketta, jota ei käytännössä viljellä alueella lainkaan (Gamay, Pinot Teinturier).

Bollingerin ainutlaatuisin viini on kuitenkin talon prestige cuvéenakin pidetty Vieilles Vignes Françaises. Toisin kuin voisi odottaa, ei viinin nimi viittaa vanhoihin köynnöksiin, vaan vanhanaikaiseen, varttamattomien köynnösten provignage-viljelymenetelmään: tässä menetelmässä köynnöksen satoa tuottanut oksa haudataan vuoden lopuksi maahan, jolloin se kehittää omat juurensa ja joidenkin vuosien päästä kasvaa uudestaan maasta ulos uutena köynnöksenä. Näin yksi ainoa viiniköynnös saattaa käsittää suuria osia tarhasta ollen yksi elävä organismi, jolla on niin muinaisia, vahvoja ja pitkiä juuria, kuin nuoria ja innokkaasti leviäviä juuria – samalla toki köynnöksen iän määrittely muuttuu mahdottomaksi köynnöksen eri osien ollessa hyvin eri ikäisiä. Tällä tavoin viljellyt köynnökset kasvavat nykyaikaiseen viinitarhaan verrattuna äärimmäisen tiheässä, mutta samalla tuottavat luonnostaan merkittävästi vähemmän satoa. Alun perin Bollingerilla oli kolme tällaista tarhaa – kivimuurein aidatut Clos de Chaudes Terres (0,15 ha) ja Clos St. Jacques (0,21 ha) sekä aidaton Croix Rouge (0,16 ha) – mutta koska köynnöksiä ei tämän muinaisen istutusmenetelmän takia voida istuttaa viinikirvalta suojaavaan juurakkoon, onnistui viinikirva iskemään Croix Rouge -tarhaan vuonna 2004 ja tuhoamaan sen. On kuitenkin edelleen suuri mysteeri, miksei viinikirva ole vieläkään iskenyt näihih kahteen muuhun Bollingerin varttamattomien köynnösten tarhaan.

Näiltä kahdelta (alun perin kolmelta) viinikirvattomalta tarhalta Bollinger on tuottanut Vieilles Vignes Françaises -shamppanjaa alkaen vuosikerrasta 1969. Koska tarhojen köynnökset ovat vain Pinot Noiria, on viini loogisesti 100% Pinot Noirista valmistettu blanc de noirs. Hyvin pienen satoisuuden vuoksi köynnökset tuottavat usein äärimmäisen kypsiä ja konsentroituneita rypäleitä, mutta samalla viinin vuosituotantomäärä on minimaalinen: vuosikerrasta riippuen 2,500–5,000 pulloa, mikä vastaa n. promillea talon viinituotannosta (mikroskooppisesta tuotantomäärästä johtuen kaikki tuotetut pullot julkaistaan myyntiin ja Bollingerin työntekijät eivät potkujen uhalla saa itse – edes omilla rahoillaan – ostaa itselleen VVF-pulloa). Viini aluksi käytetään ja kypsytetään talon tyyliin tammessa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakan kanssa luonnonkorkilla suljettuihin pulloihin vajaaksi kymmeneksi vuodeksi. Lopuksi viinin sakanpoisto suoritetaan manuaalisesti ja ilman sulfiittilisäyksiä. Dosage on melko maltillinen n. 6-7 g/l. VVF 2004 oli viinin viimeinen vuosikerta, jossa käytettiin myös Croix Rouge -tarhan rypäleitä, ennen kuin tarha tuhoutui. Tätä (Champagnen alueella melko hyvänä pidettyä) vuosikertaa tuotettiin yhteensä 3,886 pulloa.

Viinin väri on tasaisen ja syvän vaaleankeltainen – sekä yli 10 vuoden ikä että viinin konsentraatio tuntuvat näkyvän siis jo viinin ulkonäössä.

Todella hienostunut tuoksu ei ole isokokoinen tai lasistaryöppyävä, mutta silti todella runsas ja äärimmäisen monisyinen. Tuoksun yleisilme on kypsyyttä huokuva ja paikoin jopa makea: siitä voi erottaa lähes siirappista makeutta ja kypsänmakeaa keltaista hedelmää, melko paljon kermaa ja jopa hieman ruskistunutta voita, makean limppuista leipäisyyttä, ujoa mausteisuutta (jopa aavistus tammea?) ja hentoa sitruunamarmeladia. Vaikka viini on väriltään valkoinen, tuo erittäin kypsä Pinot Noir tuoksun taustalle ujoja, synkempiä sävyjä vadelmasta ja jopa tummasta kirsikasta. Tuoksu ei kuitenkaan ole jälkiruokaviinimäisen makea, vaan selkeästi shamppanjamaisen elegantti; jopa aavistuksen pidättelevä mutta silti kompleksinen nokkapuoli on siis kaikin puolin erittäin miellyttävä, houkutteleva ja siitä tuntuu yksinkertaisesti olevan erittäin paljon kaikkea.

Suussa viinillä on runsas, leveä ja intensiivinen olemus. Makumaailma vaikuttaa aluksi hyvin nuorelta: erittäin teräksiseltä, korostuneen hapokkaalta ja voimakkaan viheromenaiselta. Pian viini kuitenkin aukeaa (ja lämpenee lasissa), minkä seurauksena makumaailmasta alkaa löytyä kermaisuutta, kypsää sitruunaa, pähkinävoita, kevyttä uuniomenaa ja hentoa kirsikkaisuutta. Vaikka viini on selvästi rutikuiva, huokuu se silti voimakkaasti makeutta ja kypsää hedelmää, mikä tekee yleisilmeestä hyvin suurikokoisen ja jopa hieman raskassoutuisenkin. Pieni ja lempeä mousse ei juurikaan onnistu luomaan viiniin keveyttä, mutta hapokkuus pysyy loppuun asti napakkana ja viini rakenteikkaan oloisena.

Keskimaun tavoin myös viinin jälkimaku on runsas ja monisyinen: kermaisuutta, teräksistä mineraalia, kypsää sitrusta, voita, kevyttä mantelia, hillittyä uuniomenaa ja hentoa leipäistä paahteisuutta. Suuhun jää erittäin pitkäkestoinen, ujon bitterinen ja hennosti voideltua paahtoleipää muistuttava, paahteinen jälkivaikutelma.

Bollinger on yleisesti tullut tunnetuksi varsin runsaalla, paahteisella ja vaikuttavan suurikokoisella tyylillään. Talon lippulaivaviini VVF tuntuu olevan vielä tästä askeleen pidemmälle viety versio: viinissä on sitä Bollingerin massaa, mutta vielä totuttua kypsemmällä hedelmällä ja konsentraatiolla. Viini on kyllä hämmästyttävän upea ja tyylikäs esitys, mutta mitään herkkää eleganssia siitä ei löydy niin millään. Toisaalta, jos viinillä on hintaa puoli tonnia (Arkadian erikoisvalikoimassa 490 euroa loppuvuodesta 2014, nykyisin wine-searcherin mukaan 617 euroa), saa siltä mielestäni ihan rehellisesti odottaa kunnon tykittelymeininkiä.

Viini on tällä hetkellä uskomattoman vaikuttava esitys, mutta siinä tuntuu olevan hyvin runsaasti potkua ja potentiaalia kestämään myös kellarointia useamman vuosikymmenen ajan. En ehkä itse menisi sanomaan tätä parhaaksi maistamakseni shamppanjaksi tai miksikään shamppisten ideaaliksi, mutta kokonaisuus on silti niin äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja tasapainoinen, että menee se silti parhaimpien ja vaikuttavimpien koskaan maistamieni kuohuviinien joukkoon. Viinillä on toki järjettömästi hintaa, mutta tämän tapauksessa se ei tunnu heijastelevan pelkästään sen statusta ja äärimmäisen pieniä tuotantomääriä, mutta myös sen laatua ja ainutlaatuista tyyliä. Ihan järkevän hinta-laatusuhteen tuote tämä ei ole, mutta tämän tapauksessa on kyllä mahdotonta saada vastaavaa viiniä edullisempaan hintaan, joten viinin hinnoittelun kyllä ymmärtää.

Lyhyesti: Mikroskooppisen tuotannon äärimmäisen massiivinen, kypsä, vaikuttava ja silti tasapainoinen kulttishamppis. Parhaita maistamiani kuplivia.

Arvio: Täydellinen – tuntuu, että näiden supershamppisten osalta tästä viinistä voi paremmaksi mennä lähinnä vain VVF:n paremman vuosikerran enemmän ikää saaneella versiolla.

Hinnan (491,40e) ja laadun suhde: Heikohko – toisaalta vastaavaa ei voi saada halvemmalla, mutta toisaalta on puoli tonnia pullollisesta kuplivaa viinistä nyt aika helvetisti.

Dom Pérignon 2002

Champagne Dom Pérignon Vintage 2002

• Valmistaja: Moët & Chandon
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (55%), Chardonnay (45%)
• Koko:
• Hinta arviointihetkellä: 146,90e (Syyskuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 156,00e (Tammikuu 2016, Alko; vk. 2006)

Huippushamppiksista (prestige cuvée virallisemmalta nimeltään) on melko mahdotonta keskustella ottamatta puheeksi Domppaa eli Dom Pérignonia, Moët & Chandonin lippulaivalinjaston tunnetuinta edustajaa.

Vuonna 1936 vuosikerralla 1921 julkaistu Dom Pérignon on maailman ensimmäinen kaupallinen prestige cuvée, joskin jo vuodesta 1876 Venäjän hoville tuotettu Louis Roedererin Cristal on todellisuudessa merkittävästi vanhempi tapaus, vaikka tulikin markkinoille vasta vuonna 1945. Alun perin Dom Pérignon oli yksinkertaisesti normaalin Moët & Chandon Vintage -shamppanjan versio, jota oltiin kypsytetty tavallista pidempään ja joka oli pullotettu perinteikkyyttä henkiviin, 1700-luvun kuohuviinipulloihin. Vasta vuosikerrasta 1947 eteenpäin Dom Pérignon on tehty alusta loppuun täysin omana viininään. Alkuaikoina Dom Pérignonia valmistettiin vain parhaimpina vuosina, mutta Moët & Chandonin jatkuvan kasvun myötä niin huonot vuosikerrat, joina Dom Pérignonia ei tehdä lainkaan, ovat huvenneet lukumäärältään jatkuvasti. Tällä hetkellä Dom Pérignonia on tuotettu jokaisena vuotena sitten vuoden 1998, poislukien katastrofaalinen vuosikerta 2001. Vuodesta 1921 alkaen on tuotettu yhteensä 41 Dom Pérignonia, joista uusin on tällä hetkellä markkinoilla oleva vuosikerta 2006.

Nimensä viini saa benediktiiniläismunkki Dom Pierre Pérignonilta, joka asui 1600-1700-lukujen taitteessa Champagnessa. Hänet usein mainitaan kuohuviinin keksijänä tai Champagnen kuohuviinien pioneerina, mutta todellisuudessa hän pyrki parantamaan alueen valkoviinien laatua; viinin kupliminen nähtiin ensisijaisesti ongelmallisena vikana ja pullojen räjähteleminen kellareissa oli todellinen riski, minkä vuoksi Dom Pérignon pyrki parhaansa mukaan estämään viinien kuplimista. Hän esimerkiksi pyrki kehittämään menetelmiä, millä punaisista Pinot Noireista saatiin mahdollisimman kirkasta valkoviiniä (blanc de noirs), sillä hänen mukaansa Pinot Noir ei ollut niin altis kuplimaan kuin valkoiset rypäleet.

Monelle kuluttajalle Dom Pérignon -viini edustaa kuohuviinien korkeinta huippua ja suoranaista graalin maljaa, mutta tässä on todennäköisemmin kyse ennemmin siitä, että Moët & Chandon sattuu olemaan maailman suurin kuohuviinitalo, jolla on valtava markkinointibudjetti – tunnettua nimeä on helppo pitää maailman parhaana kuplivana, jos ei osaa nimetä ainuttakaan muuta huippushamppista. Vanha Dom Pérignon on kyllä tunnustettu korkealaatuiseksi kuohuviiniksi, mutta kun nykyisin kyseistä viiniä valmistetaan aivan käsittämättömiä määriä (yli 2 miljoonaa pulloa joka vuosi – siis enemmän kuin lähes millään shamppanjatalolla on edes yhteenlaskettua vuosituotantoa!) ja vieläpä jokaisena vuosikertana, on suuri riski, että tietämätön kuluttaja ostaa kehnon vuosikerran tavaraa ja saa yksinkertaisesti ylihinnoiteltua brändiviiniä, eikä sitä laatua, mistä parhaiden vuosikertojen Dom Pérignonit ovat tulleet tunnetuiksi.

2002 on onneksi tällainen huippuvuosikerta: vuotta 2002 pidetään Champagnessa tämän vuosituhannen parhaana vuosikertana (joskin vuosikerrasta 2008 lupaillaan sille kovaa haastajaa) ja tällä hetkellä vuosikertaa 2002 pidetään parhaana sitten vuoden 1996, joka taas tuntuu olevan yleisen mielipiteen mukaan paras vuosikerta Champagnessa vuosikymmeniin. Vuonna 2002 ei ollut keväällä ongelmia hallan kanssa ja kesä oli lämmin muttei kuuma, minkä vuoksi rypäleet kypsyivät erinomaisesti ja melko hitaasti, säilyttäen yleisesti varsin korkean hapokkuuden. Vaikka monet vuosikerran 2002 kuohuviinit ovat runsaan ja kypsän hedelmäisiä, ovat monet edelleen vielä aivan liian nuoria ja tiukkoja happojensa osalta – ehdotonta kellaritavaraa, siis!

Dom Pérignon on tunnettu erityisesti nuorena "savuisena" shamppanjana, mikä johtuu viinin äärimmäisen reduktiivisesta viininvalmistusmenetelmästä: puristettu rypälemehu käytetään suljetuissa terästankeissa, hapelta suojattuna. Viini pullotetaan kypsymään hiivasakan kanssa edelleen täysin hapettomissa olosuhteissa. Kun näin täydellisesti hapelta suojattu viini kypsyy hermeettisissä olosuhteissa, kehittää se usein savuisia, ns. reduktiivisia piirteitä – Moët & Chandon siis pyrkii siihen, että viini on mahdollisimman kepeä ja puhdaspiirteinen, eikä saa runsautta ja raskaampia piirteitä esimerkiksi hapettumisen tuomista oksidatiivisista piirteistä tai tammesta. Ainoastaan käymätöntä rypälemehua ei suojata täysin hapelta, sillä sen uskotaan ehkäisevän viinin ennenaikaista hapettumista myöhemmin Tyypillisesti Dom Pérignon on n. 50-50-blend Chardonnayta ja Pinot Noiria, eli "kolmatta lajiketta", Pinot Meunieria, ei käytetä viinissä lainkaan. Tyypillisesti viiniin käytetyt rypäleet tulevat Champagnen 8 parhaan Grand Cru -tasoisen kylän (Avize, Aÿ, Bouzy, Chouilly, Cramant, Le Mesnil-sur-Oger, Mailly, Verzenay) tarhoilta sekä Dom Pérignonin luostarin omilta tarhoilta Hautvilliersista. Viini käy aluksi viljellyillä hiivoilla alkoholikäymisen ja sen jälkeen malolaktisen käymisen. Tämän jälkeen viini pullotetaan hiivan kanssa, minkä jälkeen se kypsyy pulloissa hiivasakan kanssa vähintään 7 vuotta ennen korkinvaihtoa, lyhyttä (6kk) lisäkellarointia ja markkinoillelaskua. Osa pulloista jätetään kypsymään kellareihin pidempään hiivasakan kanssa 12-15 vuodeksi tai peräti 25-40 vuodeksi erityisiä Œnothèque-erikoisjulkaisuja varten.

Väriltään viini on hennon vihertävä – ikäänsä nähden suorastaan hämmentävän neutraali.

Viinille tyypillisesti melko runsas tuoksu on ensisijaisesti ruutimaisen savuinen – muistuttaen etäisesti ilotulitusrakettien jälkeen ilmassa leijuvaa savuista aromia. Runsaudestaan huolimatta tuoksu on tietyllä tavalla tiukahko, eli siinä ei tunnu mitään lempeää tai anteliasta. Viheromenaa, kevyttä sitruksisuutta, hillitysti kypsiä keltaisia hedelmiä ja hentoa salmiakkijauhetta.

Viinillä on teräksinen ja kevyesti reduktiivisen savuinen ensivaikutelma, mutta pian alkaa erottua myös kypsää sitrushedelmää, kevyttä briossisen makeaa paahteisuutta ja hentoa Granny Smith -omenaa. Selväpiirteisiä makuja ei tunnu olevan erityisen runsaasti, mutta makumaailmalla on silti suht vivahteikas ja elegantti olemus. Suutuntuma on melko täyteläinen ja vaikka happoja tuntuu olevan runsaasti, on kokonaisuus (yllättävästi, vuosikerta huomioon ottaen) melko lempeä ja tasapainoinen. Mousse on hyvin pehmeä, maltillisen pienikokoinen ja kermaisen hienostunut. Yleisilme ei ole monelle shamppikselle tyypillisen napakka, vaan ennemmin silkkinen ja helpostilähestyttävä.

Suhteellisen runsas jälkimaku jättää kielelle häilymään kypsää keltaista hedelmää, kevyttä kivistä mineraalia ja hennon mantelista pähkinäisyyttä. Jälkivaikutelma on elegantti, miellyttävän vivahteikas ja pitkäkestoinen.

Kyllä Dom Pérignon tekee suhteellisen selväksi, minkä takia sitä arvostetaan: viini on melkeinpä korostetun elegantti, vivahteikas, kermaisen lempeä ja tasapainoinen. Viini on niin salonkikelpoinen, että siitä tuntuu puuttuvan kaikki sellaiset särmät, jotka tekevät viinistä mielenkiintoisen – sen eleganssia kyllä ihastelee mielellään, mutta se ei onnistu kuitenkaan pitämään mielenkiintoa yllä samalla lailla kuin joku vähemmän hienostunut, mutta rouheampi tapaus. Tässä on toki otettava huomioon viinin ikä – normaalisti Dom Pérignon tarvitsisi n. vuosikymmenen lisää ikää markkinoillelaskun jälkeen, mutta tällainen huippuvuoden esitys varmasti paljon enemmän. Nyt viini on vielä niin nuori, ettei siltä voi odottaakaan kovinkaan ihmeellistä vivahteikkuutta vielä, korkeintaan potentiaalia siitä, mitä odottaa saattaa.

Viiniä ei siis kannata missään nimessä korkata vielä: tällä hetkellä näin nuoren Dompan korkkaaminen on täyttä rahanhukkaa, sillä mielenkiintoisempia ja kehittyneempiä shamppiksia voi löytää hyvin pienellä vaivalla jopa 3-4 kertaa edullisempaan hintaan. Viinin pariin kannattaa siis palata aikaisintaan kun viinillä on vähintään 20 vuotta ikää, mieluummin enemmänkin.

Lyhyesti: Erittäin siistiksi siloiteltu, elegantti, kermaisen pehmeä ja helpostilähestyttävän lempeä huippuvuoden Domppa.

Arvio: Tyylikäs – viini on kyllä hienostunut ja tasapainoinen esitys, mutta tämän ikäisenä se ei kyllä pärjää nuorempana juotavaksi tarkoitetuille, vaikuttavammille shamppanjoille. Näiden huippuvuosikertojen parhaat viinit kykenevät osoittamaan vaikuttavuutensa vasta sitten, kun ne rupeavat saamaan riittävästi ikää ja niiden kilpakumppanit rupeavat kuolemaan vanhuuteen.

Hinnan (146,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.