Domaine des Miroirs Les Prémices de Les Saugettes 2011

Domaine des Miroirs Les Prémices de Les Saugettes 2011

• Valmistaja: Domaine des Miroirs
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
• Maa: Ranska
• Alue: Jura
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Joulukuu 2014)

kuva: la vanguardia

Yleensä kun viinien kohdalla hypejuna pääsee täyteen vauhtiin, on sen kyydissä olevia viinejä lähes mahdotonta päästä maistamaan. Joskus kuitenkin käy niin, että jonkun viinin pääsee maistamaan ennen kuin edes tietää sen olevan hypejunan kyydissä valmiina kiihdyttämään maatakiertävälle radalle. Itsellä kävi niin Domaine des Miroirsin kanssa.

Domaine des Miroirs on siis yksi kovimpaan kulttimaineeseen nousseita viinitaloja maailmassa. Sen on perustanut japanilainen Kagami Kenjiro, entinen Hitachin insinööri, joka 1990-luvun lopulla innostui viineistä ja ennen talon perustamistaan työskenteli vuosia mm. Schuellerilla Alsacessa ja Allemandilla Rhônessa. Vuonna 2010 hän muutti Juraan, aivan arvostetun tuottaja Ganevat'n naapuriin, ja vuonna 2011 hän tuotti ensimmäisen vuosikertansa. Kagami on pyrkinyt pitämään tuotantonsa mahdollisimman pienenä, jotta hän pystyy itse pitämään henkilökohtaisesti huolta viininteon jokaisesta vaiheesta; tämän takia Kagamin omistuksessa on erittäin vähän tarhoja (noin 1,5 ha Chardonnayta ja Savagninia kumpaakin, noin puoli hehtaaria Poulsardia ja 0,2 ha Trousseuta – yhteensä siis vajaat neljä hehtaaria!) ja näin ollen vuosituotantomäärät ovat hyvinäkin vuosina mikroskooppisia, keskimäärin noin 10,000 pullon tuntumassa. Kagami tuottaa kaikki viininsä täysin prosessiin puuttumatta, eli tarhoilla pyritään olemaan tekemättä juuri mitään, niiltä kerätyt rypäleet vain puristetaan, annetaan käydä hitaasti villihiivoilla ja sitten kypsyä vuosien ajan vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Viineihin ei lisätä missään vaiheessa lainkaan sulfiitteja. Nimi, jonka Kagami on antanut viinitalolleen (miroir tarkoittaa peiliä) on monimerkityksellinen: Kagamin mukaan hänen viininsä ovat kuva tai heijastus sekä hänestä itsestään että omistamiensa tarhojen terroirista, minkä lisäksi hänen sukunimensä, "kagami", tarkoittaa japaniksi myös peiliä.

Jo viinin maistohetkellä – vuonna 2014 – Domaine des Miroirs oli onnistunut luomaan jo jonkin verran väreilyä natupiireissä ja viinien saatavuus oli tuolloinkin vähintäänkin kehnonpuoleinen (vaikkakaan itse en ollut asiasta vielä tuolloin tietoinen). Koska Kagamin tuotannosta menee vuosittain 30-80% myyntiin Japaniin, eikä pulloja lähtökohtaisestikaan ole kovinkaan montaa myytäväksi, on törmääminen pelkästään yhteen pullolliseen Miroirsia ollut jo alusta alkaen tuuripeliä. Kun viinit ovat nyt keränneet tässä joidenkin vuosien ajan mainetta ja ylistäviä kehuja, on viineistä tullut niin haluttuja, että niitä on tätä nykyä täysin mahdotonta saada enää mistään ja talon tuotanto on äärimmäisen allokoitua. Vaikka viinit ovat yleensä lähtöhinnoiltaan varsin kohtuullisia (noin 30–50€), on niiden harvinaisuus nostanut jälkkimarkkinahinnat aivan poskettomille tasoille (normaalisti viinit pyörivät noin 250–350€ tuntumassa, mutta ei ole tavatonta nähdä joidenkin viinien menevän yli 500€ hintoihin – esimerkiksi Jamie Goode kirjoitti blogissaan vain pari päivää sitten aiheesta mielenkiintoisen artikkelin!). Ne harvat pullot, jotka myydään jotakuinkin tavalliseen jälleenmyyntihintaan katoavat yleensä sekunneissa, eivätkä yleensä edes satojen eurojen arvoisetkaan pullot pääse pölyttymään kauppojen hyllyillä pitkäksi aikaa.

Tämä arvioon päätynyt pullo on Juran Chardonnay ja tosiaan ensimmäistä Kagamin koskaan tuottamaa vuosikertaa. Ymmärtääkseni viini on muuten sama kuin Miroirsin Chardonnay Les Saugettes -tarhaviini "Mizuiro" mutta nimen "Les Prémices", joka viittaa viinin alkuun tai alkuihin, todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tämä on viinin varhaisemmassa vaiheessa pullotettu ensimmäinen versio tai (myöhemmistä Les Saugettes'n vuosikerroista ei vastaavaa Les Prémices -versiota en ole nähnyt). Viini on valmistettu Kagamin tuttuun tyyliin hyvin kypsinä korjatuista rypäleistä ja täysin prosessiin puuttumatta, spontaanikäymisellä, pitkällä tynnyrikypsytyksellä ja täysin ilman sulfiittilisäyksiä.

Väriltään viini on varsin konsentroituneen ja melko syvän kullankeltainen.

Uskomattoman intensiivisessä, valloittavan aromikkaassa ja todella reipasta kypsyyttä ilmaisevassa tuoksussa tuntuu voimakkaita persikoiden ja aprikoosien sävyä, hieman ylikypsää päärynää ja kvitteniä, hentoa kermaisuutta, ujoa aromaattisia öljyjä ja aavistus trooppista, banaanivetoista hedelmää. Viinin tuoksu on täysin kaikkea muuta mitä viileiltä ja mineraalisilta Juran Chardonnayilta on tottunut saamaan.

Tuoksun tavoin myös viinin makumaailma on suorastaan hämmentävän konsentroitunut ja suorastaan päällekäyvä äärimmäisen voimakkailla persikan, appelsiinimarmeladin ja mehiläisvahan piirteillään. Taustalla häilyy myös hennompia vivahteita makean kukkaisista piirteistä, hillitystä mineraalisesta mausteisuudesta ja aavistuksesta lähes Riesling-mäisestä petrolisuudesta. Viinin hämmentävin piirre on kuitenkin sen tajuttoman intensiivinen ja uskomattoman rakenteikas hapokkuus, joka toisaalta on suuressa ristiriidassa viinin kypsyyden kanssa, mutta toisaalta ei tunnu lainkaan olevan tässä viinissä väärässä paikassa. Hapokkuuden lisäksi viinille tuo rakennetta myös pienin aavistus tanniinista otetta ikenissä.

Viinin jälkivaikutelma on kuiva, uskomattoman pitkä ja keskimaun tavoin äärimmäisen intensiivinen. Viini jättää suuhun intensiivisiä aprikoosien, omenahillon ja aromaattisten yrttien sävyjä, hillittyä mausteista villihunajaa ja hentoa, ujosti funkya vahamaisuutta. Jälkimaku supistuu voimakkaan kuivaksi loppua kohti, jättäen lopuksi melko tuntuvan mausteisen ja jopa kohtalaisen bitterisen maun kielelle, mitä korostaa pienin aavistus volatiilista särmää.

Kokonaisuutena tämä Kagamin Chardonnay on yksinkertaisesti pysäyttävä – se on todellakin jotain, mitä en olisi koskaan voinut kuvitella maistavani Juran viineistä. Se on kuin järjettömän konsentroitunut Chardonnay steroideilla – joskin tämä mielikuva on hieman väärä, sillä viiniin ei ole pumpattu mitään ylimääräistä roinaa; se on juuri niin luonnollinen kuin japanilainen natutuottaja voi Juran viinistä tehdä. Tästä huolimatta viini on kaikin puolin ainutlaatuinen: se on toisaalta äärimmäisen kypsä, konsentroitunut ja intensiivinen, mutta toisaalta myöskin uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa – kiitos viinin hämmentävän rapsakan hapokkuuden. On äärimmäisen harvinaista, että joku viini, josta en ole koskaan kuullut aikaisemmin, kykenee tällä tavoin iskemään tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta ja pudottamaan siltä paikalta meikäläisen ahterilleen istumaan.

Tämän viinin perusteella suosittelen erittäin lämpimästi tarttumaan tilaisuuteen ja nappaamaan jahkailematta pullon talteen jos missään sattuu vastaasi kävelemään yksikin lesti Domaine des Miroirsia. On kuitenkin mainittava, että tällä hetkellä liikkuu epämääräisiä huhuja, että Kagami olisi lopettanut toimintansa ja palannut takaisin Japaniin, mutta googlailemalla en ole löytänyt oikein minkäänlaisia vastauksia, jotka joko vahvistaisivat huhut tai kuittaisivat ne tyhjiksi. Jos Kagami todella on lopettanut uransa, muuttuisivat todennäköisesti hänen viininsä erittäin tavoitelluista yksisarvis-viinistä todellisiksi keräilyharvinaisuuksiksi, joiden hinnat varmasti karkaisivat lopullisesti tavallisten kuluttajien ulottumattomiin. Täytyy toivoa, että huhut olisivat perättömiä eikä Kagami olisi lopettanut uraansa, sillä muuten tämä ainutlaatuinen viinitalo jäisi vain hyvin kirkkaana hohtaneeksi mutta harmillisen lyhytkestoiseksi tähdenlennoksi. Ainakin tämä Alice Feiringin artikkeli Domaine des Miroirsista on päivätty loppuvuoteen 2019, eikä siellä mainita asiasta mitään, joten tältä osin hommat tuntuvat näyttävän valoisilta.

Lyhyesti: Käsittämättömän konsentroitunut, intensiivinen ja uskomattoman ryhdikäs Juran Chardonnay, joka pakenee määrittelyjä ja tarjoaa jotain sellaista, mitä hyvin harva tuottaja niin Jurassa kuin koko maailmassa pystyy viinillä antamaan.

Arvio: Täydellinen – maailmassa on harvassa ne viinit, jotka kykenevät tämän Chardonnayn tavoin sekä yllättämään että suorastaan laajentamaan omaa käsityskykyä siitä, mitä viini voi olla. Ennen tätä viiniä en voinut kuvitellakaan, että Jurassa olisi mitenkään mahdollista tehdä tällaista valkoviiniä.

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

Travaglini Gattinara

• Valmistaja: Giancarlo Travaglini
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006

• Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011

• Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

• Copatinto
• Loppasuut
• Pour Decisions
• Pullon henki
• Rypäleistä Viis!
• Viinikartta
• Viinikupla
• Wine and Finland
• Wineserver

Madirazza Prošek White 2011

Madirazza Prošek White 2011

• Valmistaja: Madirazza
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, Vrhunsko Vino Prošek
• Maa: Kroatia
• Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac
• Rypäleet: ?
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 90 Kn (~11,92e; Heinäkuu 2015, Madirazza)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Viimekeväisen Kroatia-maisteluni toi päätökseen suoraan Madirazza-viinitalolta napattu Prošek.

Prošek on viime vuosina ollut jonkin verran pinnalla viinimedioissa, sillä italialaista DOC Prosecco -viiniappellaatiota vahtiva elin on esittänyt EU:lle, että Prošek viiniterminä tulisi kieltää Proseccon maineen suojelemiseksi. Onhan se toki totta, että valveutumaton kuluttaja voi erehtyä ostamaan Proseccon toivossa selkeästi jälkiruokaviinimäisyyttä henkiviin pulloihin pullotetun Prošekin ja järkyttyä, kun geneeristä tusinakuplivaa odottavan lasiin kaatuukin kullankeltaista nektaria! Ja onhan tämmöinen sekaannus täysin todennäköistä, kun Prošekia ei käytännössä koskaan löydä Kroatian ulkopuolelta – plus onhan tällaisissa sekaannuksissa Prosecco-tuottajilla ennen kaikeka suuri tulonmenetysten uhka, onhan Prošekin vuosituotanto n. 0,07 promillea (15,000 litraa vs. 225,000,000 litraa) Proseccon vuosituotannosta. Ja mitäpä merkitystä sillä on, että Prosecco on vasta viime vuosisadalla markkinoille tullut moderni viinityyli, kun taas Prošekia on valmistettu todistetusti jo vähintään puoli vuosituhatta (ensimmäiset maininnat vuodelta 1556)?

Eli semmoista. Jos lukee juttuja aiheesta, voi Prošek olla varsin tuttu termi, mutta itse viiniä on harvempi maistanut, koska kyseessä on tosiaan äärimmäisen harvinainen viinityyli, jota ei juuri koskaan tapaa maan rajojen ulkopuolella. Tietenkin bulkki- Prošekia valmistaa isoja määriä pari valtavaa viinitehdasta, jotka valmistavat viiniä keittämällä rypälemehua ja käyttämällä sen osittain, minkä jälkeen se värjätään karamellivärillä ja pullotetaan, mutta näitä nyt ei voida aidoksi tavaraksi laskea. Todellista, aitoa Prošekia tuottavia viinitaloja on vain kourallinen ja yleensä yhden talon tuotanto on vain muutamia tuhansia Prošek-pulloja. Viinien hinnat vaihtelevat laadun ja valmistusmenetelmien mukaan, mutta Prošek ei koskaan ole halpaa, sillä yhteen pieneen viinipulloon vaaditaan useita kiloja pitkään rusinoiksi kuivattuja rypäleitä.

Hinnakkaimmat Prošek-viinit voivat olla jopa vuosikymmenen ajan tynnyreissä kypsytettyjä konsentroituneita huippuviinejä tai solera-tyylisissä järjestelmissä vuosikymmenien ajalta kerättyjen vuosikertojen sekoituksia. Tämä Madirazzan Prošek edustaa kuitenkin sitä edullista, kuluttajaystävällisesti hinnoiteltua päätä viinityylistä: rypäleet vain kuivatetaan, puristetaan, käytetään terästankeissa ja pullotetaan – tyylille ominaiseen tapaan suodattamattomana ja käsittelemättömänä. Madirazza valmistaa viinistä kahta versiota: tätä valkoisista rypäleistä puristettua Prošek White -viiniä ja punaisista Plavac Mali -rypäleistä puristettua Prošek Black -viiniä. Tähän viiniin käytettyjä rypäleitä ei kerrota missään, mutta veikkaukseni perusteella todennäköisimmin valtaosa siitä on Rukatacia (eli Malvasia Bianca Lungaa) ja/tai paikallista Pošipia. Viinipullo tuli ostettua mukaan tuliaisiksi vierailullamme Madirazzan viinitalolle.

Viinillä on rusehtavan kuparinen väri, johon suodattamattomuus tuo kevyä utuisuutta.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu rusehtavaa omenahilloisuutta, kevyttä reduktiivista kumimaisuutta, hennosti kuivattua aprikoosia ja etäistä savuisuutta.

Suussa viini on makea, mehukas ja melko matalasta hapokkuudestaan huolimatta mukavan eloisa, joskin hieman tahmean tuntuinen. Runsaassa ja nuorekkaassa makumaailmassa tuntuu omenamehuisuutta, aprikoosimössöä ja hentoa hunajaisuutta, minkä lisäksi alkoholi (15%) hieman puskee läpi. Kokonaisuus on maukas, mutta loppupeleissä hieman simppelihkö.

Jälkimaussa kielelle jää omenahilloisuutta, ylikypsiä viinirypäleitä ja hentoa aprikoosia. Kohtalaisen pitkä jälkivaikutelma on makea, melko voimakas, kevyen tahmea ja hieman lämmin.

Kokonaisuutena Madirazzan Prošek antaa hyvän peruskäsityksen siitä, minkälaista tavaraa Prošek tyyliltään on (tai että se ei esimerkiksi ole nimestään huolimatta Proseccoa!). Yleisvaikutelmaltaan viini on kuitenkin melko simppeli ja tavanomainen jälkiruokaviini – kokonaisuus toimii hyvin, mutta mitään mieleenpainuvaa tämä ei onnistu tarjoamaan. Toisaalta tämä myös on heijastunut viinin hintaan: siinä missä parhaimpien tuottajien pienet Prošek-pullot saattavat maksaa useita kymppejä, maksoi tämä puolen litran pullo vain reilun kympin.

Kyllä tämä aito Prošek helposti rökittää suurten massatuottajien edulliset bulkki- Prošekit, mutta mitään ainutlaatuista tämä ei vielä tarjoa. Kokonaisuus muistuttaakin monia italialaisia perustason passito-jälkiruokaviinejä, joten suuria Prošek-elämyksiä etsiskelevän ei kannata selvästikään tyytyä edullisimpiin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin. Simppeliin jälkiruokaviinikäyttöön tämä Madirazzan esitys toimii vallan mainiosti, mutta niitä parhaita kannattaa tosiaan etsiä ja niistä kannattaa myös maksaa: useampikin anekdootti on kertonut, kuinka Kroatiasta on löytynyt vanhoista kellareista yli vuosisadan vanhoja Prošek-pulloja, jotka ovat edelleen olleet mitä fantastisimmassa kunnossa! Tämä on saavutus, jota ihan mikä tahansa perusjälkkäri ei pysty tavoittamaan.

Lyhyesti: Maukas, mutta hieman simppelinpuoleinen jälkiruokaviini Kroatiasta, jossa alkoholi puskee hieman turhan paljon läpi.

Arvio: Miellyttävä – kokonaisuutena viini on maukas ja hoitaa tonttinsa vaivatta, mutta perusmiellyttävää, makeaa ilmaisua ihmeellisempiä elämyksiä viinistä ei löydy.

Hinnan (~11,92e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Bedel Vin Cent Bulle 2011

Françoise Bedel Vin Cent Bulle 2011

• Valmistaja: Champagne Françoise Bedel & Fils
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Coteaux Champenois
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
• Rypäleet: Pinot Meunier (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 27,50e (Tammikuu 2016, Vins Étonnants)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimisasa)

kuva: europeancellars

Jos Champagne on tunnettu jostain, niin Chardonnaysta ja Pinot Noirista valmistetuista, valkoisista kuohuviineistään. Jos Champagne ei ole jostain tunnettu, niin Pinot Noirista valmistetuista Coteaux Champenois -punaviineistään ja Rosé des Riceys -roséeviineistään. Niitäkin siis kyllä valmistetaan, mutta niin pienissä määrin, että hädin tuskin kukaan on koskaan kuullutkaan niistä.

Tähän faktaan nähden tämä viini on todellinen anomalia: kyseessä on siis Coteaux Champenois -valkoviini – kyseinen appellaatio kyllä sallii tällaisten viinien valmistamisen, mutta kukaan ei todellisuudessa tee koskaan mitään muuta kuin punaviiniä, sillä sitä yleensä käytetään värjäämään valkoiset shamppanjat roséeshamppiksiksi; valkoisesta Chardonnaysta saa varmasti paremmat rahat pistämällä siitä puristetun viinin kuplimaan. Mutta aha! Vaikka tämä on valkoviini, tämä ei olekaan valmistettu valkoisesta Chardonnaysta, vaan punaisesta Pinot Meunierista, tuosta Champagnen kolmesta merkittävästä rypälelajikkeesta siitä vähiten merkittävästä! Viini on siis valkoviini käytännössä pelkästään punaviiniä tuottavalta appellaatiolta, mutta valmistettu kuitenkin punaisesta rypäleestä. Mainitsinko jo, että viini on myös (tottakai) terroir-vetoinen luomu/biodyny/natural-tuottaja?

Talon ovat perustaneet Fernard ja Marie-Louise Bedel La Vallée de la Marnen alueelle – tuolle Champagnen läntisimmälle alueelle, joka on kuuluisa erityisesti Pinot Meunier -vetoisista viineistään. Taloa on luotsannut vuodesta 1979 Fernardin ja Marie-Louisen tytär, Françoise, ja vuodesta 2003 eteenpäin Françoisen apuna on ollut hänen poikansa, Vincent. Talon omistuksessa on 8,4 ha viinitarhoja Marnen laaksossa, levittäytyneenä hajanaisille tarhoille neljän eri kylän alueella. Alueelle tyypillisesti tarhoilla viljellään lähinnä (78%) Pinot Meunieria, pienten osuuksien kasvaessa myös Chardonnayta (13%) ja Pinot Noiria (9%). Talo alko siirtymään luonnonmukaisempaan tuotantoon vuonna 1997, vuonna 1998 alettiin kokeilla biodynaamista viljelyä 2 ha alueella ja vuodesta 1999 alkaen kaikkia talon tarhoja on viljelty biodynaamisesti.

Kaikki talon rypäleet poimitaan käsin ja kaikki talon tarhat ja rypälelajikkeet viiniytetään erikseen. Bedel käyttää ja kypsyttää osaa viineistään tammitynnyreissä, minkä lisäksi talon parhaimpien viinien pullokypsytys ei tapahdu tyypilliseen tapaan kruunukorkein suljetuissa pulloissa, vaan pullot suljetaan historialliseen tyyliin luonnonkorkilla.

Vin Cent Bulle on Françoisen pojan, Vincentin, oma viini, jonka nimi on (erityisesti ranskaa taitavalle) monitulkintainen: Vin Cent viittaa selvästi Vincentiin, mutta nimen voi myöskin tulkita muodossa "Sadan kuplan viini" (vin = "viini", cent = "sata", bulle = "kupla") – joskin Bulle on yksikössä, joka vihjaa nimen kolmanteen tulkintaan. Viinin nimi nimittäin lausutaan samalla tavalla kuin lause vin sans bulle, eli "viini ilman kuplaa". Ai että!

Tämä blanc de noirs Pinot Meunier, eli ilman minkäänlaista värjäävää kuorikontaktia punaisista rypäleistä puristettu valkoinen viini on kypsynyt peräti 22kk hiivasakan kanssa terästankeissa (80%) ja vanhoissa tonneaux-tynnyreissä (20%). Koska viiniä on tuotettu vain 940 pulloa (700 litraa), voin olettaa, että tynnyreissä kypsytettyä viiniä on käytetty myös muihinkin viineihin, sillä yksi tonneau on vetoisuudeltaan 500 litraa. Koska kyseessä ei ole kuohuviini, viini ei ole kypsynyt pullossa hiivasakan kanssa, vaan se on pullotettu suoraan tynnyreistä ja tankeista ja lyhyen asettumisajan jälkeen laskettu markkinoille.

Viinillä on hailakka, vaaleanvihreä väri.

Tuoksu on kirpeä sekoitus shamppanjamaista hiivaisuutta ja etäistä lambicmaisuutta – tosin ilman jälkimmäisten brettaisen likaista rustiikkisuutta. Kirpeän viheromenaisuuden, melko voimakkaan hiivaisuuden ja kevyen suolaisuuden rinnalta löytyy myös hentoa kermaisuutta ja vaniljaleivosta. Valkoviiniksi viinillä on kyllä yllättävän shamppanjainen nokka.

Suussa viini on hyvin kepeä, raikas ja rapsakka – aluksi jopa tuntui mitä hennoimmin hiilidioksidin nipistelyä, mitkä saattoivat olla ne nimen vihjaavat sata kuplaa. Makumaailmassa tuntuu valkoherukkaa, tuoretta omenaa ja greippilihaa, sekä kermaisuutta, joka taittuu loppua kohti jopa kohtalaisen runsaaksi ja selväpiirteiseksi voisuudeksi. Happoja on hyvän shamppanjan henkeen todella reippaasti, jopa siihen malliin, että viinillä tuntuu olevan enemmän rakennetta kuin hedelmää.

Jälkimakua hallitsee hillitty, mutta melko selväpiirteinen maustamattoman jugurtin maitotuotemainen maku, jota siivittää viheromenan ja jopa omenankuoren maut, kalkkinen ja kevyen suolainen mineraalisuus sekä hennon kermaiset ja etäisen hiivaleipäiset piirteet.

Pähkinänkuoressa Vin Cent Bulle on kyllä todella, todella rapsakkaa kamaa. Ehkä viini on yleisilmeeltään hieman simppeli ja turhan lineaarinen, muistuttaen paikoitellen enemmän kuplansa hukannutta shamppista kuin valkoviiniä, eikä siksi se tunnu ihan olevan hintansa väärti – joskin ymmärrän, että Champagnessa viinien hinnat ovat mm. viljelymaan tolkuttomien korkeiden hintojen myötä aina korkeat. Viini on silti yllättävän korkealla kulautettavuudella varustettua kuriositeettikamaa – erityisesti jos sattuu olemaan tuntuvien happojen perään, sillä niitä kyllä viinistä löytyy!

Viini päätyi kumppaniksi feta- ja halloumijuustolla ryyditetyn kasvispadan kylkeen, mikä oli kyllä varsin näppärä ratkaisu: tämä ruoka nimittäin vaatii viiniltä joko runsaita happoja (valkoviinit) tai vielä runsaampaa hedelmää (punaviinit), että se kestää mm. tomaattiliemen, etikan ja kasvisten tuoman särmän. Vin Cent Bulle ei kavahtanut padan asettamaa haastetta lainkaan, vaan leikkasi vaivatta ruoan läpi raikastaen kokonaisuutta ja antaen silti samalla tilaa ruoan omille nyansseille. Suurta makujen harmoniaa ei kuitenkaan päässyt syntymään, sillä aromaattisesti viini ja ruoka olivat hieman eri taajuuksilla – jos tätä äärimmäisen harvinaista viiniä jotenkin onnistuu päätymään käsiisi, suosittelen kohtelemaan sitä enemmän shamppanjana kuin valkoviininä!

Lyhyesti: Punaisista rypäleistä valmistettu, rapean hapokas ja tuntuvan hiivaleipäinen biodynaaminen valkoviini Champagnesta. Kuin shamppis ilman kuplia.

Arvio: Miellyttävä – mutta vain jos tykkää hapoista ja shamppiksista. Muuten mennee sinne OK-akselille.

Hinnan (27,50e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Jaume Mesquida Sòtil 2011

Jaume Mesquida Sòtil 2011

• Valmistaja: Jaume Mesquida
• Tyyppi: Punaviini, Vi de la Tierra Mallorca
• Maa: Espanja
• Alue: Baleaarit, Mallorca
• Rypäleet: Callet (90%), Manto Negro (5%), Pinot Noir (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,50e (Toukokuu 2015, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: decántalo

Harva viininharrastaja tietää, että Espanjan viinialueisiin kuuluu manner-Espanjan lisäksi myös niin Baleaariset saaret (joihin Mallorca kuuluu) kuin Kanarian saaret. Sen sijaan varmasti moni näillä saarilla tiuhaan vieraileva turisti on kyllä varmasti tutustunut alueen viinituotannon lopputuotteisiin. Ongelma näissä viineissä on kuitenkin ollut se, ettei historiallisesti näillä saarilla ole tuotettu kovinkaan kummoista viiniä, eikä niiden keskimääräinen taso ole päätä huimannut nykyäänköön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näiltä edellämainituilta saarilta löytyisi myös kovatasoisia tuottajia!

Jaume Mesquidan viinitalon perusti samanniminen herra, talon nykyisten luotsaajien isoisoisä vuonna 1945 Porreresiin, Mallorcan saarelle. Vaikka talolla on 70 vuotta ikää, osoittavat vanhat kirjalliset todisteet Mesquidan suvun tuottaneen viiniä Mallorcalla jo 1500-luvulla. Kun viinitalo aloitti toimintansa, myi Jaume Mesquida Barceló omista rypäleistään itse tuottamiaan viinejä paikallisille viljelijöille. Vuosi vuodelta talon tuotanto on kasvanut ja suuntautunut yhä enemmän myös vientimarkkinoille ja tätä nykyä talon viljelyksessä on 22 hehtaaria ja vuosituotanto on n. 200,000 pulloa. Taloa luotsaavat sisarukset Bàrbara ja Jaume Mesquida Mora, joista viinintekijä Bàrbara toimii viinintekijänä. Heidän johdossaan talo on siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn, köynnösten viljelyyn ei käytetä juuri lainkaan torjunta-aineita ja talo pyrkii pitämään viinintuotantonsa ympäristöjalanjäljen mahdollisimman pienenä.

Sòtil on talon Vi de la Tierra -tasoinen punaviini, jossa pääosaa näyttelee vain Baleaareilla tavattu Callet, joka tuottaa yleensä hapokkaita ja matala-alkoholisia punaviinejä. Eleganssia ja syvyyttä saadaan pienestä Pinot Noir -lisäyksestä, kun taas sokeripitoinen ja matalahappoinen Manto Negro tuo viiniin runsautta ja hedelmää. Viini on käynyt luonnonhiivoilla terästankissa, minkä jälkeen sen on annettu kypsyä ranskalaisissa tammitynnyreissä noin vuoden ajan.

 

Viini on väriltään nuorekkaan ja mustanpuhuva tumman kirsikanpunainen.

Lasista leijailee supermehukas ja ujosti villihkö tuoksu, jossa tuntuu tuoretta hapankirsikkaa, muhkeaa tummaa kirsikkaa, hentoa Musar-maisuuteen vihjaavaa asetonisuutta, freesiä vadelmaa, hentoa luumua ja aavistus kuivaa heinää.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja niin eloisa, että sen kuvaukseen sopii hyvin lontoonkielinen termi vibrant. Mehukas makumaailma on melko bitterinen ja hedelmältään sekä kypsän kirsikkainen että täynnä tummaa metsämarjaa; taustalla värjöttelee myös hennosti makeaa tammisuutta. Rakenteen puolesta viinin selkäranka muodostuu lähinnä melko tuntuvasta hapokkuudesta, sillä vaikka tanniinit ovat ujon jauhoiset, ovat ne myös varsin kiltit ja kevyenpuoleiset.

Kuivassa jälkimaussa kielellä tuntuu vielä melko pitkään bitterisyyttä, karpaloa, hapankirsikkaa, kevyttä volatiilisuutta ja hentoa nahkaisuutta. Suuhun jäävä luonteikas jälkivaikutelma on kevyesti keskimakua tanniinisempi, aavistuksen lämmin (13,5%), hieman karhea ja hennosti musarmaisen villihkö.

Jos käsitys Mallorcan viineistä on ollut joko heikko tai olematon, on Sòtil mitä mainioin viini muuttaa käsitystä Espanjan saarten viinituotannosta: tämä on mitä persoonallisin, vivahteikkain ja mielenkiintoisin punaviini – todellinen Välimeren saarten oma Musar – joka toimii mainiosti yleisviininä erilaisten ruokien kanssa, mutta myös on varsin mielenkiintoinen tapaus ihan sellaisenaan nautittavana seurusteluviininä. Viinin voi kuvitella myös kypsyvän hyvin kellarissa joitain vuosia, joskin viini ei sellaista lainkaan edellytä. Lisäksi viini ei ole mitenkään erityisen massiivinen esitys, joten mitenkään erityisen pitkään sitä ei kannata hillota – muutama lisävuosi kellarissa tuskin haitannee, mutta enempi tuntuisi jo hieman liioittelulta. Tosin mistä sitä tietää – kenties tämä valmiiksi persoonallinen viini menee entistä jännempään suuntaan saadessaan lisää ikää!

Lyhyesti: Jännä, vivahteikas ja ujosti jopa Musar-henkisiä piirteitä maalaileva biodynaaminen Mallorcan punaviini.

Arvio: Tyylikäs – maistuva, mallikas ja ennen kaikkea persoonallinen viini, jossa tuntuu niin Mallorcan viinien omaleimaisuus, että tuottajan oma, luonteikas ja villi meininki. Kiehtova tuttavuus!

Hinnan (20,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Schlumberger Pinot Noir Les Princes Abbés 2011

Schlumberger Pinot Noir Les Princes Abbés 2011

• Valmistaja: Domaines Schlumberger
• Tyyppi: Punaviini, AOC Alsace
• Maa: Ranska
• Alue: Alsace, Haut-Rhin
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviohetkellä: ~23,00e (Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: 24,90e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Alsacen Pinot Noir on usein varsin ongelmallinen tapaus: nämä viinit ovat usein hyvin ohkaista, vaatimatonta ja alikypsää, suorastaan mehumaista viiniä, joka vaikuttaa enemmän keskinkertaiselta roséeviiniltä kuin miltään punaviiniksi tunnistettavalta. Toisaalta jotkut tuottajat kyllä silloin tällöin onnistuvat tekemään ihan runsasta, kypsää viiniä, mutta nämä viinit pilataan antamalla rypäleiden kypsyä liian kypsiksi ja viimeistellään viini "burgundilaiseen tyyliin" uusissa 228 litran tynnyreissä, jolloin viini maistuu enemmän viileän alueen ja modernin uuden maailman viinin hybridihirviöltä, jossa ei ole jäljellä enää mitään Alsacea. Kuitenkin aina silloin tällöin vastaan tulee myös vakuuttavia ja uskottavia esityksiä, jotka onnistuvat tyylikkäästi välttämään nämä molemmat sudenkuopat.

Guebwillerin kylässä sijaitseva Schlumbergerin viinitalo on yli sadalla tarhahehtaarillaan melko iso toimija Alsacen alueella, mutta suuresta koostaan huolimatta talo on kerännyt laajasti arvostusta laadukkailla, perinteikkäillä ja tinkimättömillä viineillään. Talon historia ulottuu aina 1500-luvulle, jolloin ensimmäiset Schlumbergerin suvun edustajat saapuivat Alsacen alueelle Saksasta. Vuonna 1810 Nicolas Schlumberger muutti Guebwillerin kylään ja hankki samalla 20 hehtaaria viinitarhoja. Vuosien myötä Schlumberger on laajentanut viinitarhojaan ja talo laajeni erityisen merkittävästi 1900-luvun alussa, kun viinikirva iski Alsaceen ja monet viljelijät myivät pois viinitarhansa.

Viinitalon kaikki viinit valmistetaan ainoastaan talon omien tarhojen rypäleistä, ja talolla onkin varsin kattavasti omistuksia laadukkailla tarhoilla: Schlumberger nimittäin omistaa tarhoja kaikilta Guebwillerin neljältä Grand Cru -tasoiselta tarhalta peräti 70 hehtaarin edestä, mikä kattaa noin puolet kaikista viinitalon omistamista tarhoista. Schlumberger muutenkin hallitsee melko suvereenisti näitä Grand Cru -tarhoja: talo omistaa 75% Grand Cru Kitterlé -tarhasta, 75% Grand Cru Kessler -tarhasta, 75% Grand Cru Saering -tarhasta ja 25% Grand Cru Spiegel -tarhasta. Yhteensä nämä omistukset vastaavat n. 2/3 kaikista Guebwillerin ympäristön Grand Cru -tarhoista. Lisäksi vuodesta 2000 alkaen noin 60% talon tarhoista on luomuviljeltyä ja näistä n. kolmasosa on biodynaamisesti viljeltyä. Viinit käytetään ja kypsytetään vanhoissa (monet yli 100-vuotiaita) tammisammioissa, joskin osa viineistä käy ja kypsyy myös terästankeissa.

Tämä nyt arvioitava viini edustaa Schlumbergerin perustason Les Princes Abbés -sarjaa, joka on nimetty Guebwillerin alkuperäisille viininviljelijöiden ja viininvalmistuksen kehittäjien mukaan: paikallisen luostarin aatelisille apoteille. Viinistä n. 60% tulee lieu-dit Bollenberg -tarhoilta ja 40% Grand Cru Saering -tarhoilta. Viini on käynyt ja maseroitunut kuorien kanssa 2 viikon ajan, minkä jälkeen viini on siirretty hyvin vanhoihin tammisammioihin kypsymään 10 kk ajaksi. Lopuksi viini on suodatettu hyvin kevyesti ja lopuksi pullotettu kesällä 2012.

Viini on väriltään Alsacen Pinot Noirin tavoin melko hailakan vadelmanpunainen.

Mukavan rustiikkissävytteinen tuoksu tuo mukavan puhdaspiirteisellä otteella Pinot Noirin luonteikasta maamaisuutta, mausteisuutta ja mukavan freesiä hapankirsikka-karpalo-hedelmää.

Viini saapuu kielelle pehmeänä ja kypsän vadelmaisena, mutta melko reippaat hapot antavat viinille nopeasti mukavan napakan, jopa tiukankin, sekä varsin kuivan yleisilmeen. Puhdaspiirteisestä hedelmäpuolesta löytyy happojen pintaan nostamaa hapankirsikkaa ja puolukkaa, minkä lisäksi kokonaisuutta komppaa hieman karheana tuntuva mausteisuus. Tanniineja viinistä ei käytännössä löydy, mutta tämä ei haittaa, sillä yleisilme on mehukas ja eloisa.

Moniulotteisessa, melko pitkässä ja jopa hennosti villin vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu hapankirsikkaa, maamaista mausteisuutta, happovetoista puolukkaa ja kirsikkaa sekä hennosti sateisen metsän mieleen tuovaa luonteikasta aromikkuutta.

Niille, joiden mielestä Alsacessa ei osata valmistaa laadukkaita punaviinejä, on Schlumbergerin Pinot Noir erinomainen esimerkki päinvastaisesta: tämä on Alsacen Pinot Noiriksi varsin uskottava ja tyyliltään suorastaan huumorintajuttoman vakava – kaukana niistä helponhauskoista ja simppeleistä easy drinking -viineistä, mitä monet tuottajat Pinot Noirina kauppaavat.

Kun Alkosta on edelleen niin kovin vaikeaa löytää klassista, vivahteikasta ja happovetoista vanhan maailman Pinot Noiria, jossa hedelmää ei ole runnottu tunnistamattomaksi liiallisella uudella tammella, on Schlumbergerin Pinot Noir paikkaamassa siellä suurta aukkoa. Viini ei ole halvimmasta päästä, mutta se on kuitenkin varsin kohtuullisen hintainen moniin vastaavantasoisiin Burgundin Pinot Noireihin – niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tämän vuoksi voi helposti sanoa viinin olevan hintansa väärti ostos. Suosittelen viiniä nyt juotavaksi, mutta oikein säilytettynä se pitänee hyvin kutinsa ainakin 8 vuoden ajan vuosikerrasta.

Lyhyesti: Harvinaisen vakava ja vakuuttava Alsacen Pinot Noir: runsasta, kuivakkaa ja vivahteikasta hedelmää, happoja, eikä piiruakaan tammea. Hyvää kamaa!

Arvio: Tyylikäs – tämä on mallikas esimerkki gastronomisesta terroir-viinistä: vaikka kokonaisuus ei ole tyypillinen (lue: vaatimaton tai tylsä) Alsacen Pinot Noir, on se selkeästi alueensa tyylipuhdas edustaja, minkä lisäksi viinin kuiva, ryhdikäs ja happovetoinen yleisilme saa suorastaan vaatimaan ruokaa viinin kylkeen.

Hinnan (24,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Riffault Sancerre Rouge Raudonas 2011

Riffault Sancerre Rouge Raudonas 2011

• Valmistaja: Sébastien Riffault
• Tyyppi: Punaviini, AOC Sancerre
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Sancerre
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 36,00e (Marraskuu 2015, Ekowine)
• Hinta nyt: 36,00 (Huhtikuu 2016, Ekowine)

kuva: vynoklubas

Kun puhutaan ns. naturaaliviineistä, ei ole olemassa mitään tiettyä, selvää rajausta tällaisten viinien tyyleistä. Tämä termi vain yleensä viittaa siiheen, että harrastetaan mahdollisimman luonnonmukaista viljelyä ja viinien manipulointi valmistusvaiheessa jätetään minimiin; se, viljelläänkö köynnöksiä ja tuotetaanko viinejä biodynaamisten oppien mukaan, käytetäänkö sulfiitteja hieman, hyvin vähän tai ei ollenkaan tai pyritäänkö viineistä tekemään mahdollisimman klassisia tai alueen yleisestä tyylistä poikkeavia, ei taas liity varsinaiseen natural-viinien käsitteeseen lainkaan. Natural-tuottaja voi käyttää tai olla käyttämättä biodynaamisia oppeja tai suuri massaviinitalo voi tehdä viininsä täysin ilman sulfiitteja. Järkevämmin asian mieltää asettamalla viinit portaattomalle janalle, jossa toisessa päässä on rypälemehutiivisteellä, tammiuutteella, teollisilla hapoilla ja sulfiiteilla kyllästetty, rankasti suodatettu teollinen viini ja toisessa päässä on spontaanisti villeistä rypäleistä puristetusta mehusta käynyt viini. Natural-ideologia edustaa tätä janan jälkimmäistä päätä, mutta ei ole mitään selvää pistettä, missä vaiheessa joku viinitalo on tai ei ole natural – toiset viinitalot suorastaan karttavat kyseistä termiä, vaikka tekisivät mitä äärimmäisintä natutavaraa, kun taas toiset viinitalot niputtavat itsensä mukaan natuskeneen, vaikkeivät tee mitään sen kummempaa kuin viljelevät tiluksiaan luomuna.

Oli mitä mieltä tahansa tuosta natural-jaottelusta, voidaan silti sanoa rehellisesti, että Riffault'n viinit edustavat sitä äsken esittelemäni janan äärimmäisintä natu-päätä. Sancerressa viinejä viljelevä Sébastien Riffault tuottaa biodynaamisesti viljellyiltä tarhoiltaan äärimmäisyyksiin asti käsittelemättömiä viinejä alueen omista rypälelajikkeista, eli Sauvignon Blancista ja Pinot Noirista. Kaikki talon viinit (lukuunottamatta aiemmin blogissani arvioitua Sauvignon Blanc Les Quarteronsia) käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla vanhoissa Burgundin pièce-tammitynnyreissä ja pullotetaan täysin ilman sulfiittilisäyksiä (Les Quarterons käy ja kypsyy terästankeissa ja saa äärimmäisen pienen 10 mg/l sulfiittilisäyksen).

Sancerren alue on tullut tunnetuksi hyvin kepeistä ja raikkaista Sauvignon Blanc -valkoviineistä, joiden raikkaus on peräisin varsin varhain korjatuista rypäleistä ja happoja pehmentävän malolaktisen käymisen estämisestä. Riffault ui alueen tyyliä vastavirtaan, sillä hän poimii rypäleensä äärimmäisen myöhään, käytännössä jo ylikypsinä, jolloin monet rypäleet ovat myös saaneet kevyen jalohometartunnan (myöskin punaiset rypäleet). Riffault ei myöskään pyri estämään malolaktista käymistä (mikä edellyttäisi sulfiittien käyttöä) joten hänen viininsä käyvät malolaktisen käymisen spontaanisti. Sébastien itse kertoo rypäleiden potentiaalialkoholin olevan yleensä n. 14,5–15% tuntumassa sadonkorjuun aikaan, mutta tästä huolimatta Riffault'n viinit ovat aina rutikuivia, alkoholipitoisuudeltaan vain n. 13% ja hämmentävän hapokkaan tuntuisia ollakseen ylikypsistä rypäleistä valmistettuja. Sébastien itse sanoo biodynaamisesti hoidettujen tarhojen pitävän rypäleet hyvin kypsinäkin erittäin hapokkaina, kun taas matalasta alkoholipitoisuudesta on kiittäminen "tehottomia" villihiivoja, jotka syövät innokkaasti rypälemehusta sokereita, mutta eivät tuota samaa tahtia alkoholia, kuin tähän käyttöön erityisesti kehitellyt teolliset viinihiivat.

"Raudonas" on Riffault'n punainen lippulaivaviini, joka valmistetaan vain n. 0,5 ha kokoisen ja erittäin pienisatoisen (25–30 hl/ha) tarhan hyvin myöhään korjatuista Pinot Noir -rypäleistä, joista kohtalaisen merkittävä osuus on saanut jalohometartunnan. Rypäleet on korjattu käsin ja kuljetettu mahdollisimman hellävaroen viinitalolle (ehdoton edellytys sulfiitittomien viinien valmistuksessa!), jossa osa on puristettu kevyesti hydraulisella murskaimella. Viinin on annettu maseroitua rankaamattomien rypäleiden kuorten kanssa n. 10 päivän ajan. Viinin käyminen alkaa hiilidioksidikäymisellä, mutta n. kahden päivän päästä loput rypäleet murskataan ja käyminen jatkuu tästä eteenpäin luonnonhiivoilla. Useita kuukausia kestänyt käyminen, spontaani malolaktinen käyminen ja 12 kuukauden kypsyminen on tapahtunut vanhoissa, 8–15 vuotta vanhoissa, 228 litran pièce-tammitynnyreissä. Viini on pullotettu ilman suodatusta, kirkastusta tai sulfiitteja, minkä jälkeen viinin on annettu vielä asettua vähintään 6 kk ennen myyntiinlaskua. Riffault'n mukaan hänen valkoviineihinsä muodostuu käymisen mukana luonnollisesti n. 5-10 mg/l sulfiitteja, mutta laboratorioanalyysit eivät pysty tarkasti antamaan hänen punaviineilleen sulfiittipitoisuuksia, eli niissä on yhteensä vapaita ja sitoutuneita sulfiitteja alle 3 mg/l.

Tämä viini tuli maistettua viime syksynä, jolloin Sébastien Riffault tuli Bioviinin kautta maistattamaan viinejään Helsinkiin.

Viinillä on hyvin tumma, intensiivinen ja ujon utuinen purppuran viikunanpunainen väri.

Tuoksultaan viini on varsin jyrkkää ja erikoista settiä: kuivattua kirsikkaa, nahkaisuutta, makeaa kukkeutta, kevyttä viikunaa, hillittyä imelää volatiilisuutta, hentoa multaisuutta, etäistä Camparin aromaattista appelsiininkuorta ja mitä pienin aavistus balsamicoa tai jopa etikkaisuutta. Todella tuhti tuoksu, joka tuntuu olevan suorastaan täynnä kaikkea, on yleisvaikutelmaltaan pölyinen ja jopa hieman tunkkainen, mutta ei epämiellyttävä, vaan erittäin kiehtova – viini lasissa tuntuu elävän jatkuvasti.

Kuten tuoksu antaa odottaa, on myös viinin maku todella villi: hedelmäpuolelta löytyy hapankirsikkaa, mustia ja hapokkaita metsämarjoja, kevyttä karhunvatukkaa ja jopa hillittyä rusinaa, mikä lienee jalohomeisten rypäleiden tekosia. Taustalla häilyy märkää metsämaata, kevyttä sienimäisyyttä, hentoa volatiilista mausteisuutta ja ujoa soraista mineraalisuutta. Happoja löytyy riittoisasti, kun taas tanniineja löytyy Pinot Noiriksi suorastaan yllättävän paljon.

Pitkässä ja vivahteikkaassa jälkimaussa hapankirsikkaisuus ja marjaisuus siirtyy taka-alalle samalla kun rusinaiset ja volatiiliset piirteet ottavat pääosan. Taustalla häilyy kevyttä savuisuutta ja ujoa märkää metsämaata samalla kun volatiiliset piirteet taittavat jälkivaikutelmaa mitä hennoimmin balsamicoiseen ja aavistuksen etikkaiseen suuntaan.

Kaiken kaikkiaan Riffault'n Sancerre Raudonas on suorastaan älytöntä tavaraa, joka ei pelkästään venytä Sancerren tai Pinot Noirin määritelmää, vaan ylipäänsä sitä, mitä punaviini voi olla. Varmasti monen suuhun viini on yksinkertaisesti liian omituinen ja varmasti monelle puristille näin volatiilinen ja muutenkin boksin ulkopuolelta tuleva viini on yksiselitteisesti virheellinen. Sen sijaan jos ns. haihtuvat hapot ja muut perinteiseen, siistiksi puleerattuun nykyviiniin kuulumattomat piirteet eivät pelota, ovat Riffault'n viinit melko päräyttävää settiä ja Raudonas on ehdottomasti sieltä övereimmästä päästä! Jos tämmöinen äärinaturistitavara kiehtoo, löytyy viiniä näköjään ainakin Ekowinen nettisivuilta.

Näiden viinien kellaroitavuudesta on hyvin vaikea mennä sanomaan mitään, mutta 4 vuoden iässä tämä viini oli vielä äärimmäisen nuorekkaassa ja eloisassa terässä; on kuitenkin mahdotonta arvioida, kuinka kauan viini tämmöisenä pysyy. Suosittelenkin kulauttelemaan viinin pois melko pian, ellei välttämättä halua tarkastella, mihin suuntaan viini ikää saadessaan kehittyy. On sanomattakin selvää, että tämmöiset sulfiitittomat viinit on säilytettävä viileässä (alle 14ºC), sillä tätä lämpimämmässä viini voi oksidoitua pilalle hyvinkin nopeasti.

Lyhyesti: Erittäin funky, volatiilinen, erikoinen ja kiehtova äärinaturistiviini Sancerresta, joka on valmistettu ilman sulfiitteja osittain jalohomeisista Pinot Noir -rypäleistä.

Arvio: Erittäin hyvä – mutta vain jos sattuu pitämään tällaisesta tyylistä. Viini on uskomattoman jännittävä ja kaikesta omituisuudestaan huolimatta oikein maukas, mutta natural-viineihin tottumattomille tämä ei ole mitään helpostilähestyttävintä tavaraa ja modernistipuristeille tämä on varmasti juomakelvotonta, läpikotaisin virheellistä tavaraa. Loisto-ostos ennakkoluulottommille seikkailijoille!

Hinnan (36,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Ferrando Carema Etichetta Bianca 2011

Ferrando Carema Etichetta Bianca 2011

• Valmistaja: Ferrando Vini
• Tyyppi: Punaviini, DOC Carema
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Canavese, Carema
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviontihetkellä: 22,00e (Huhtikuu 2015, Ferrando)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: decanter

Jos vähääkään on perehtynyt punaviineihin, osaa heti yhdistää Nebbiolo-rypäleen Piemonten kuuluisimpiin viinialueisiin, Baroloon ja Barbarescoon. Sen sijaan paljon harvinaisempaa on olla perillä muista Piemonten ja lähialueiden Nebbioloista, kuten Gattinarasta, Ghemmestä, Lessonasta tai Bocasta (tuotetaanpa Nebbiolosta vaikuttavia viinejä myös naapurimaakunnissa, Lombardiassa ja Aostan laaksossa). Näiden alueiden Nebbiolot ovat harvoin yhtä runsaita ja kypsiä kuin selkeästi etelämmässä sijaitsevien Barolon ja Barbarescon viinit, mutta ne kykenevät helposti tuottamaan vähintään yhtä pitkäikäisiä ja hurmaavia viinejä.

Piemonten Nebbiolo-alueista tuntemattomin lienee kuitenkin Carema, tuo Piemonten luoteisnurkassa sijaitseva piskuinen kylä, jonka parikymmentä hehtaaria levittäytyvät aivan Aostan laakson rajalla nököttävän Careman kylän ympäristöön. Alueen tuntemattomuus ei johdu viinien laadusta, sillä Careman Nebbiolot on yleisesti tunnustettu erittäin korkealaatuisiksi ja hämmentävän pitkäikäisiksi; alueen tuntemattomuus johtuu yksinkertaisesti viinien saatavuudesta – vaikka Carema DOC kattaa yli 100 hehtaaria, on Alppien jyrkillä rinteillä viljely erittäin haastavaa, minkä vuoksi alueen todellinen viljelty ala on alle 20 ha. Viinien saatavuutta rajoittaa entisestään tuottajien vähyys: Careman Nebbioloa nimittäin tuottaa vain kaksi tuottajaa, paikallinen osuuskunta Cantina Produttori Nebbiolo di Carema, ja läheisessä Ivrean kylässä sijaitseva Ferrando Vini.

Kävimme pyörähtämässä vuosi sitten Caremassa ja sekä paikallisella osuuskunnalla että Ferrandolla; kiinnostuneiden kannattaa lukea kattavammin Caremaan ja näihin tuottajiin perehdyttävä raportti tästä. Voin kuitenkin kerrata tässä lyhyesti Ferrandon historiaa. Tämä peräti 5. sukupolvessa toimiva perheomisteinen viinitalo on perustettu vuonna 1890, jolloin Giuseppe Ferrando perusti viinitalon myydäkseen piemontelaisia viinejä Aostan laaksoon. Pian talo kuitenkin alkoi tuottaa myös itse omia viinejä. Caremassa Ferrando alkoi tuottaa viinejä 1950-luvun lopulla ja niistä tuli pian talon arvostetuin viinityyli.

Talo tuottaa kahta Carema Nebbioloa: joka vuosi valmistettavaa Etichetta Biancaa ja vain hyvinä vuosikertoina valmistettavaa Riserva-versiota, Etichetta Neraa. Viinejä ei valmisteta Ferrandon viinitalolla Ivreassa, sillä DOC Carema -appellaatiosäädösten mukaan viinit on valmistettava ja kypsytettävä Careman alueella, minkä vuoksi Ferrandolla on ollut 1960-luvulta lähtien toinen, pienempi viinitalo Caremassa. Viiniin käytettävät rypäleet tulevat Ferrandon omilta, 2,5 ha laajuisilta viinitarhoilta, sekä kahdeksalta sopimusviljelijältä. Rypäleiden kuoria maseroidaan käymisen yhteydessä 10 päivän ajan ja käymisen jälkeen viiniä kypsytetään vähintään 36 kk, joista 30 kk viini kypsyy suurissa botti-tammisammioissa. Olisin mielelläni ostanut viinitalolla vierailun yhteydessä pullollisen Etichetta Neraa, mutta viinin edelliset vuosikerrat oli jo myyty loppuun ja seuraava vuosikerta oli edelleen kypsymässä tammisammioissa, joten tähän Etichetta Biancaan oli tyytyminen!

Kunnon Nebbiolon henkeen viini on väriltään kepeän ja kirkkaan läpikuultavan granaatinpunainen, taittuen hyvin kevyesti oranssihtavaan sävyyn.

Runsas tuoksu on ihastuttavan avoin ja vivahteikas; lasista kohoaa mesimarjaisia ja tuoreen hapankirsikkaisia aromeja, keveän oliivisia ja hennon kahvisia mausteisuuden sävyjä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta ja aavistus tervaa. Rehellisen nebbiolomainen ja elegantti tuoksu on puhdaspiirteisyydessään vallan upea.

Suussa viini on selkeästi Barolon ja Barbarescon Nebbioloja kepeämpi: viini on kuiva, korkeintaan keskitäyteläinen ja varsin reilujen happojen myötä hyvin napakka. Hapankirsikkainen ja punamarjainen makumaailma on kypsä, mutta vaikka viinillä on melko sulavalinjainen olemus, ei siitä löydy lämpimämpien alueiden Nebbiolojen runsautta ja mehevyyttä, vaan viini on ensisijaisesti lähes höyhenenkepeä – vaikka siitä löytyy hämmentävän paljon iskuvoimaa mukavasti purevien tanniinien ja marjaisen hapokkuuden muodossa. Kepeydestään huolimatta viini ei ole vaatimaton tai mehumainen, sillä tervaiset, kevyen kahviset, hillityn oliiviset, hennon soraisen maamaiset ja ujon mineraaliset piirteet tuovat makumaailmaan runsaasti syvyyttä ja vivahteikkuutta; hapokkuus tuo taas makumaailmaan vakuuttavaa intensiteettiä.

Melko voimakkaanakin tuntuva jälkimaku on melko voimakkaan mausteinen, jopa pippurinen, kevyen kahvinen, hillityn oliivinen ja hennon ruusuinen. Vivahteikas ja kielellä jatkuvasti kehittyvä jälkivaikutelma on pitkäkestoinen, ja siinä hapokkuus nostaa vettä kielelle samalla kun melko tuntuva tanniinisuus tahtoo kuivattaa suun limakalvoja.

Usein parhaita Baroloja ja Barbarescoja tahdotaan verrata Burgundin viineihin, mutta Caremaa maistellessa tuntuu enemmän siltä, että Carema vertautuu Baroloon tai Barbarescoon kuin Burgundi Bordeaux'n viineihin: sekä Caremat että Langhen isot B:t ovat vaikuttavia ja hienostuneita viinejä, mutta niin Bordeaux't kuin BarBar-viinit ovat selkeästi runsaampia ja tuhdimpia, jotka vaativat usein vuosia – jopa vuosikymmeniä – ollakseen parhaassa terässä. Sen sijaan Burgundit ja Caremat ovat kepeämpiä, hienostuneempia ja elegantimpia, sekä usein jo heti julkaisuhetkellä juotavissa, mutta kykenevät myös helposti kehittymään useita vuosikymmeniä kellarissa.

Pelkästään tämä Ferrandon perustason Carema oli äärimmäisen vaikuttava esitys, minkä vuoksi ei tarvinnut miettiä toista kertaa pitäisikö pullo ostaa mukaan paikan päältä! Harmittaa vain, ettei Riservaa ollut tarjolla maistettavaksi – eikä edes ostettavaksi – sillä tällaisen viinin jälkeen odotukset on jo onnistuttu lataamaan tappiin! Kellariin hamstraamaani viiniä en kuitenkaan ole suunnitellut avaavani muutamaan hetkeen, sillä Careman Nebbiolot ovat käsittämättömän pitkäikäistä tavaraa; tämän todistivat hiljattain maistamani Produttori di Careman Nebbiolot 1964–1974, joista monet olivat edelleen hämmentävän nuorekkaassa kunnossa!

Isojen ja tuhtien italialaisviinien ystävien kannattaa kuitenkin harkita kahdesti Caremojen hankkimista: nämä tosiaan ovat äärimmäisen kepeitä, hienostuneita, kuivia ja tuntuvan hapokkaita punaviinejä – kuin kepeimpiä Pinot Noireja, jotka maistuvat Nebbiololta aidoimmillaan! Sen sijaan hardcore-Nebbiolo-faneja kannustan parhaani mukaan metsästämään näitä äärimmäisen harvinaisia ja herkullisia erikoisuuksia aina, kun siihen tilaisuus tarjoutuu!

Lyhyesti: Todella kepeä, hienostunut, vaikuttavan vivahteikas ja tuntuvan hapokas Nebbiolo häviävän pieneltä Careman vuoristoiselta viinialueelta.

Arvio: Tyylikäs – mitä upein esimerkki huippulaatuisesta Nebbiolosta: ylettömän hurmaavaa ja ihastuttavaa tavaraa ilman liioittelevaa uutosta, kypsyyttä ja runsautta. Napakka, elegantti viini niille, joille vähemmän on enemmän viinissä.

Hinnan (22,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Ch. Wantz Klevener de Heiligenstein 2011

Ch. Wantz Klevener de Heiligenstein 2011

• Valmistaja: Charles Wantz
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Alsace Klevener de Heiligenstein
• Maa: Ranska
• Alue: Alsace, Bas-Rhin, Heiligenstein
• Rypäleet: Savagnin Rosé (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ch. wantz

Yksi Alsacen mielenkiintoisimmista erikoisuuksista on Klevener de Heiligenstein – viinityyli, josta edes melko harva Alsaceen hyvin perehtynytkään harrastaja on kuullut!

Vuonna 1742 Heiligensteinin pormestari, Ehrhard Wantz, otti yhteyttä paikalliseen viininviljelyä säätelevään elimeen ja pyysi lupaa istuttaa alueelle Savagnin Roséta – lajiketta, johon hän oli matkoillaan ihastunut. Hän sai luvan istutuksille ja pian hänen korkealaatuiset Savagnin Rosé -viininsä keräsivät runsaasti mainetta; ja koska viinien hinta kipusi nopeasti yli kaksinkertaiseksi muihin alueen viineihin nähden, innostuivat monet muutkin paikalliset viljelijät istuttamaan tätä lajiketta. Tarina kertoo, että nämä rypäleet olisivat alun perin Lombardiasta, Italiasta, mutta todennäköisemmin ne saattoivat olla peräisin Jurasta, joka on ollut jo tuolloin hyvin pitkään Savagninin kotiseutua. Lajike opittiin tuntemaan Alsacessa nimellä Traminer, mutta erityisesti Heiligensteinissa lajiketta kutsuttiin (ja kutsutaan edelleen) nimellä Klevener (joka on siis eri asia, kuin Klevner, joka taas on eri Pinot-lajikkeiden rypäleistä tehtyä valkoviiniä).

Savagnin Rosé (eli Klevener eli Roter Traminer) on siis Savagninin punakuorinen mutaatio, joka tuottaa hyvin samankaltaisia viinejä kuin Savagnin, eli hapokkaita, intensiivisiä ja aromeiltaan melko hillittyjä; rosé-mutaatiosta valmistetut viinit ovat kylläkin usein hieman runsaampia ja matalahappoisempia. Alsacessa ja muualla maailmassa suosittu Gewürztraminer on taas Savagnin Rosén aromaattinen mutaatio: siinä missä Savagnin Rosésta valmistetut viinit ovat melko neutraaleja, ovat Gewürztraminer-viinit äärimmäisen aromaattisia ja runsaita, mutta myös melko matalahappoisia. Ulkoisesti Savagnin Rosé ja Gewürztraminer ovat täysin identtisiä, mutta niistä valmistetut viinit ovat keskenään äärimmäisen erilaisia.

Kun Alsacessa Gewurztramineria ja Savagnin Roséta viljeltiin rinnakkain, saattoivat ihmiset pikku hiljaa korvata Savagnin Rosé -istutuksia Gewurztraminer-istutuksin – niiden kun nähtiin olevan samaa lajiketta, joista toiset vain jostain syystä tuottivat parempaa (aromaattisempaa) viiniä (mikä kyllä myös oli osittain totta). Lisäksi monet saattoivat oikaista mutkia suoraksi siten, että viinitalon aromaattisempi viini sai nimen "Gewurztraminer" ja neutraalimpi nimen "Traminer" tai "Klevener de Heiligenstein" – täysin riippumatta viinin lopullisesta rypälesekoituksesta. 1800-luvun puoleen väliin mennessä Gewurztraminer oli korvannut lähes kaikki Klevener-istutukset. Vain Heiligensteinin ympäristössä, Klevenerin kotiseuduilla, on tästä lajikkeesta pidetty tiukasti kiinni ja lopulta tämä kylä saikin vuonna 1971 oman alueellisen tunnustuksen AOC Alsace Klevener de Heiligenstein -appellaation muodossa. Vaikka nykyisin kuka tahansa tuottaja, jolla on tarhoillaan Savagnin Roséta, saa pullottaa viininsä tämän appellaation alle, ei vuoden 1997 appellaatiopäivityksen mukaan uusia köynnöksiä saa istuttaa enää Heiligensteinin alueen ulkopuolelle ja vuodesta 2021 eteenpäin tämä appellaatio koskee enää vain Heiligensteinin alueella viljeltyä Savagnin Roséta. Lajiketta viljellään nykyisin vajaan 50 hehtaarin alueella Ranskassa, mistä lähes kaikki sijaitsee Heiligensteinin kylän lähiympäristössä ja loput lähinnä yksittäisinä istutuksina Juran alueella. Muualla maailmassa viljellään Roter Tramineria paljon laajemmin, mutta koska tämän lajikkeen ja Gewürztraminerin välille ei usein tehdä eroa, on valtaosa näistä istutuksista todellisuudessa Gewürztramineria, ei Savagnin Roséta.

Viinin tuottanut viinitalo Charles Wantz on toiminut Heiligensteinin naapurikylä Barrissa jo vuodesta 1563, joten talolla on ehinyt kerääntyä muutama vuosi(sata) kokemusta laatuviinien valmistamisessa. Ylempänä mainittu, Klevenerin Alsaceen tuonut Ehrhard Wantz kuului tähän samaan sukuun, mikä selittää viinitalon järkähtämätöntä innostusta lajiketta kohtaan. Nykyisin taloa pyörittävät viinisuvun tytär, Eliane Moser-Wantz, sekä hänen (todistetusti varsin sanavalmis) miehensä Erwin, jotka astuivat firman johtoon 1980-luvulla.

Talon Klevener de Heiligenstein valmistetaan käsinpoimituista Savagnin Rosé -rypäleistä, jotka käyvät ja kypsyvät suurissa, ikivanhoissa tammitynnyreissä. Viini pullotetaan muutaman kuukauden kypsymisen jälkeen, kun viinissä leijailevat partikkelit ovat laskeutuneet tynnyrin pohjalle ja viini on kirkastunut luonnollisesti. Tämä viini tuli testattua vuosi sitten Alsacen viininäyttelyssä Ritarihuoneella, mutta koska sitä ei löydy edes wine-searcherista, jää viinin hintataso tällä kertaa arvoitukseksi.

Viinin väri on nuorekas, kepeän vihertävä.

Vivahteikkaasta, mutta hieman ujonpuoleisesta tuoksusta erottuu makeaa omenaisuutta, savuisuutta ja kevyttä vahamaisuutta.

Suussa viini on puhdas, runsas ja intensiivinen. Vaikka suutuntuma on melko täyteläinen, on yleisilme melko runsaan hapokkuuden ansiosta ryhdikäs ja eloisa. Jopa hieman jännän oloisessa makumaailmassa tuntuu vahamaisuutta, teräksistä mineraalisuutta, kevyttä omenaisuutta, hentoa kukkaisuutta ja aavistuksen verran hunajaisuutta. Viinissä on sellaista runsautta, jota harvoin tapaa muissa Alsacen viineissä kuin Gewurztraminereissa, mutta toisin kuin Gewurzit, tämä on hyvin raikas, ryhdikäs ja hienostuneella tavalla hillitty.

Viinin jälkimaku nostaa kielelle niin kypsää punertavaa omenaa kuin happovetoisempaa viheromenaa, teräksistä mineraalisuutta, kevyttä savuisuutta ja hentoa mehiläisvahaa. Vettä kielelle nostava jälkivaikutelma on rapsakka ja kestoltaan pitkä.

Klevener de Heligenstein on siinä mielessä mielenkiintoinen Alsacen viini, että se tuo pöytään jotain sellaista, mitä muut alueen rypälelajikkeet eivät tarjoa: siinä on Gewurztraminerien runsautta ja intensiteettiä, mutta aromeiltaan viinillä ei ole mitään tekemistä hyvin aromaattisen ja usein jopa päällekäyvän Gewurztraminerin kanssa. Klevener onkin tyyliltään lähempänä klassista Alsacen Rieslingiä tai Pinot Blancia, mutta selkeästi runsaammalla ja harteikkaammalla ilmaisulla. Klevener ei kuitenkaan tunnu millään tapaa raskastekoiselta, sillä sen reipas hapokkuus ja teräksinen mineraalisuus tuo sille hienosti kepeyttä ja eleganssia.

Wantzin Klevener de Heiligenstein on varsin tyylikäs, tasapainoinen ja vaikuttava esitys tässä varsin harvinaisessa viinityylissä. Viini on ehdottomasti loistava ruokaviini keveille ja myös vähän runsaammillekin ruoille, mutta sille voi myös uskaltaa antaa lisää vuosia kellarissa – usein Klevener de Heiligensteinin sanotaan olevan parhaimmillaan n. 2–4 vuotta vuosikerrasta, minkä jälkeen viini pikku hiljaa haipuu pois, mutta Wantz antaa viineilleen kellarointipotentiaalia 10+ vuotta, minkä voi viinin maistettuaan hyvin uskoa.

Lyhyesti: Runsas, vahamainen, täyteläinen, tuntuvan hapokas ja teräksisen mineraalinen Alsacen valkoviini alueella harvinaisesta Savagnin Rosésta.

Arvio: Tyylikäs – tämä viinityyli ei ole pelkästään kuriositeetti, joka olisi käynyt harvinaiseksi hyvästä syystä. Tämä on varsin mielenkiintoinen, tasapainoinen ja vakuuttava viinityyli, jonka parhaimmat esimerkit menevät helposti koko alueen viinien parhaimmistoon.