Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.12.15

Gaston Rivière White Pineau François 1er

http://www.alko.fi/tuotteet/929627/
Gaston Rivière White Pineau François 1er
  • Valmistaja: Gaston Rivière
  • Tyyppi: Väkevöity viini, AOC Pineau des Charentes
  • Maa: Ranska
  • Alue: Charente, Cognac
  • Rypäleet: Colombard (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,90e (Joulukuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 21,50e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

Pineau on hauska "epä-viini"-tyyli, joka on meikäläisillä leveyspiireillä kuitenkin melko tuntematon juoma. Vaikka Pineau on tyyliltään jonkin sortin väkevöity jälkiruokaviini (vin de liqueur), ei sillä ole todellisuudessa viinin kanssa mitään tekemistä – se ei nimittäin ole missään vaiheessa ollut viiniä!

Tämä Cognacin alueelta kotoisin oleva juoma tehdään sekoittamalla tuoretta, käymätöntä rypälemehua ja rypäletislettä. Legendat kertovat tyylin saaneen alkunsa 1500-luvun alussa, kun viinintekijä siirsi vastapuristettua rypälemehua tynnyreihin, joista yhteen oli jäänyt jonkin verran konjakkia pohjalle. Myöhemmin hän havaitsi tämän tynnyrin sisältävän ainutlaatuista, makeaa viiniä, jossa oli sekä aromikasta rypälemehun hedelmää että pitkään tynnyrissä kypsyneen konjakin vivahteikkuutta.

Nykyisin Pineau des Charentes on varsin suosittu jälkiruokaviini, jota valmistetaan vuosittain jopa 14 miljoonaa litraa – juoman suosio on kuitenkin rajoittunut vain Charenten alueelle ja sen lähialueisiin, sillä muualla Ranskassa Pineaun kulutus on verrattain pientä ja vientiin päätyvät määrät ovat mikroskooppisia.

Tämän Alkosta löytyvän Pineaun tuottajana toimii Gaston Rivière, jota pidetään yhtenä alueen parhaista Pineaun tuottajista. Siinä missä keskimäärin Pineauta kypsytellään n. 2 vuotta ennen markkinoillelaskua, on Gaston Rivièren nuorinta Pineauta (Cabernet Sauvignonista ja -Francista valmistettu Pink Pineau) vähintään 4 vuotta kypsynyttä. Talon tunnetuin tuote on vuonna 1934 lanseerattu Pineau François 1er, joka valmistetaan sekoittamalla 75% vanhojen Colombard-köynnösten rypäleiden mehua ja 25% nuorta konjakkia. Tämän jälkeen tätä väkevöityä "viiniä" kypsytellään vähintään 5 vuotta Limousinin tammitynnyreissä, kunnes se lopuksi pullotetaan suodattamattomana ja kirkastamattomana.

Väriltään viini on tasaisen vaalean kullankeltainen.

Tuoksu on makea, hurmaavalla tavalla rehellisen rypälemehuinen, kepeän hunajainen ja hennon konjakkinen. Seassa on kuitenkin myös mahdollisesti kauneusvirheeksi lukeutuvaa, nuoren tisleen tuomaa hentoa grappaisuutta.

Maultaan François 1er on makea, rypälemehuinen, maltillisen tamminen, kevyen hunajainen ja hennon bitterisen mausteinen kepeä. Suutuntuma on melko täyteläinen, mutta kohtalaisen tuntuva hapokkuus antaa sille miellyttävää ryhtiä. Rypäleisessä hedelmäisyydessä on miellyttävää syvyyttä ja tyyliin olennaisesti kuuluva tammisuus on miellyttävästi tasapainossa kokonaisuuden kanssa, mutta loppupeleissä viini on tietyssä mielessä hieman simppelihkö aromimaailmaltaan. Lisäksi väkevöinnissä käytetty tisle puskee hennosti läpi myös makumaailmassa hillityn paloviinaisena vivahteena.

Kevyt, makea ja lyhyehkö jälkimaku jatkaa keskimaun hengessä ja kielelle jää hillityn grappainen, hennon vaalean rypäleinen ja kevyesti nielua lämmittävä jälkivaikutelma.

François 1er on klassinen, tasapainoinen ja miellyttävä Pineau, mutta vaikka sillä on tusina-Pineauta enemmän ikää, on se loppupeleissä hieman simppelin ja yksiulotteisen oloinen. Lisäksi väkevöintiin käytetty nuori rypäletisle puskee piirun verran häiritsevästi esiin niin tuoksussa kuin maussa, mikä aika ajoin luo pieniä säröjä viinin muuten varsin kauniiseen pintaan. Hyvin nuorissa Vintage Porteissa väkevöintiin käytetyn paloviinan aromi voi olla joskus selkeästi esillä ja se katoaa vasta vuosien, jopa useamman vuosikymmenen kypsytyksen jälkeen, mutta Pineau harvemmin kehittyy merkittävästi pullossa, joten vaikea sanoa mahtaisiko tuo grappaan vivahtava aromi kadota viinistä kellaroinnilla, vai lieneekö se vain osa viinin tyyliä. Todennäköisesti se häiritsisi vähemmän, jos väkevöintiin käytettäisiin pidempään tynnyrikypsytettyä tislettä, mutta se varmasti nostaisi viinin hintaa entisestään.

Viinillä on kuitenkin myös paljon hyviä puolia, ja vaikka se ei sieltä vivahteikkaimmasta päästä olekaan, on se sentään melko edullinen tapaus – harvaa laadukasta makeaa viiniä saa täysikokoisessa pullossa parilla kympillä. François 1er onkin varsin oiva valinta silloin, kun tarvitaan isompi pullo makeaa viiniä jälkiruoille tai sekalaiselle juustolautaselle. Ainakin meidän viime joulun juustojen kyytipoikana tämä Pineau hoiti hommansa oikein passelisti!

Lyhyesti: Runsaan rypäleinen, kevyen hunajainen ja raikkaanpuoleinen makea väkevöity "viini", jota paikoin vaivaa hennon grappaiset kauneusvirheet.

Arvio: Miellyttävä – mukavan simppeli ja maukas tuttavuus. Ei vakuuttanut meikäläistä ihan sataprosenttisesti, mutta kuitenkin sen verran, että sai meikäläisen alustavasti kiinnostumaan talon vanhemmista Pineauista (joilla on ikää 15 ja peräti 40 vuotta).

Hinnan (20,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Sinebrychoff Porter

http://www.alko.fi/tuotteet/000067/
Sinebrychoff Porter
  • Valmistaja: Sinebrychoff
  • Tyyppi: Olut, Porter
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Kerava
  • Maltaat: Münchner-, Pilsner-, ruskea-, väri-
  • Humala: Hercules, Saaz, Zeus
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,45e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 2,45e (Joulukuu 2015, Alko)

Onhan tästä klassikko-oluesta arvio blogissani ollut aikaisemmin, mutta kun olutblogipiireissä innostuttiin tuosta viinibloggaajien keskuudessa pari kertaa käytössä olleesta yhteispostauksesta, piti sitä tottakai lähteä leikkiin mukaan!

Ideana on siis se, että iso porukka arvioita harrastavia bloggaajia postaa yhtä aikaa arvion samasta oluesta / viinistä, jolloin lukija voi vertailla miten eri tavalla eri ihmiset arvioivat täysin samaa tuotetta ja miten loppupeleissä sama tuote voi saada hyvinkin erilaisia arvioita aikaiseksi. Samalla lukija voi toki verrata blogien arviointeja omaan kokemuspohjaansa ja sen perusteella haarukoida bloggaajia, joiden makumieltymykset ovat lähimpänä omiaan.

Olutbloggaajien ensimmäisen yhteispostauksen olueksi valikoitui sosiaalisessa mediassa järjestetyn huutoäänestyksen perusteella suomalaisten laatuoluiden kummisetä, Koffin Portteri, joka on kerännyt laajaa tunnustusta niin kotimaassaan kuin maailmalla – siitä huolimatta, että se ei ole pienpanimo-olut vaan jättiläispanimon vuosikymmeniä tuotannossa ollut klassikko. Itselleni olut oli reilut 10 vuotta sitten peräti se ensimmäinen todellinen kosketus oluttyyleihin bulkkilagereiden ulkopuolelle ja yksi suurimpia tekijöitä siinä, miksi loppujen lopuksi todella innostuin oluista. Kiinnostuneet voivat lukea lisää tästä ei porttiteoriasta vaan portteriteoriasta aikaisemmasta Koffin Portterin arviostani. Ei kuitenkaan nyt länkytetä enempää, vaan mennään itse asiaan!

Lasiin kaatuu väriltään läpinäkymätöntö, synkän mustanpuhuvan tummanruskeaa olutta. Kaadon myötä oluen ylle kehittyy runsas, paksu, kuohkea ja kestävä, väriltään hiekanruskea vaahtolakki, joka laskeutuessaan jättää melko reilusti pitsiä lasin reunoille.

Lasissa oluella on aromikas, paahteinen ja moniulotteinen tuoksu, josta erottuu ruislimppua, kärtsäisen paahteista mallasta, tummaa kahvia ja kevyesti mehukasta hedelmäisyyttä. Viielänä monien tuhdimpien ei makeutta ei juurikaan erotu ja lämpimänäkin olut on enemmän kuivakka kuin makeanpuoleinen.

Oluen makumaailma on melko kuivakka, johtuen niin kärtsäisen maltaisuuden kuin kohtalaisen erottuvan katkerohumaloinnin tuomasta karvaudesta. Suussa pyörii lakritsia, tummaa mallasta, kevyttä salmiakkia, hillitysti pannuun seisomaan jäänyttä tummaa kahvia, hentoa tummaa hedelmää ja aavistus kielen kärjessä tuntuvaa siirappista makeutta. Suutuntuma on pehmeän täyteläinen, muttei varsinaisesti imperiaalisen paksu, mitä hyvin pehmeä ja lempeä, lähes olematon hiilihappo kuitenkin parhaansa mukaan täydentää.

Jälkimaussa tumma siirappisuus saa enemmän tilaa, mutta jälkivaikutelma pysyy silti varsin kuivakkana ja särmikkäänä – kiitos oluen melko intensiivisen katkeroisuuden. Kielelle jää häilymään mustaa kahvia, salmiakkia, nokista maltaisuutta, kevyttä ruislimppua ja hentoa marjaisuutta.

Myönnettävä on, että Koffin Portteri on edelleen, kaikkien näiden höpöolutnörtteilyvuosien jälkeen edelleen pirun kovaa ja kansainvälisen vertailun kestävää kamaa. Maailman huippujen joukkoon oluella ei ole asiaa, mutta tyylilajissaan se on silti todella mallikas ja tasapainoinen esitys: ei liian suuri, muttei vaatimatonkaan; ei liian makea, muttei myöskään överikuivakka. Kuten viime arviossani mainitsin, Koffin Portteri on mitä mainioin benchmark-olut, johon on helppo verrata muita tyylilajin edustajia: olut on siinä vaiheessa oikein kelpo kamaa, kun se on vähintään yhtä hyvää kuin tämä.

Plussaa myös oluen hinnan ja laadun suhteesta: olut oli pitkään ainoa alle kahden euron olut, jota pystyin hyvillä mielin Suomesta ostamaan ja vaikka oluen hinta on noussut niistä ajoista neljänneksellä, on se edelleen laatuunsa (ja Suomen hintatasoon) nähden naurettavan edullinen ostos! Tämä on olut, jonka ääreen palaan kerta toisensa jälkeen iloisena ja luottavaisena siitä, että tarjolla on takuuvarma nautinto.

Lyhyesti: Porterin ja imperial porterin välimaastosta löytyvä tasapainoinen, kuivakka ja herkullinen esitys. Kenties Suomen paras suuren panimon olut ja hinta-laatusuhteeltaan älytön.

Arvio: Erinomainen – lainaten itseäni: vetisten bulkkilagereiden sijaan tämän pitäisi olla se olut suomalaisille, mitä Guinness on irlantilaisille.

30.12.15

Torres Mas Borràs 2010

Torres Mas Borràs Pinot Noir 2010
  • Valmistaja: Miguel Torres
  • Tyyppi: Punaviini, DO Penedès
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 23,39e (Helmikuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Barcelonan naapurissa sijaitsevan Penedèsin, ja oikeastaan koko Katalonian, suurin ja merkittävin tuottaja Torres on ollut pitkään yksi alueen viinituotannon innokkaimpia pioneereja. Torres tuottaa sekä alueelle hyvin tyypillisiä, perinteisiä viinejä, että tekee kokeiluja ranskalaisilla lajikkeilla. Itse en ole koskaan ollut erityisen innostunut näistä Torresin epä-katalonialaisista viineistä, sillä vaikka parhaat ovat olleen ihan kelvollisia esityksiä, eivät ne koskaan ole vaikuttaneet paremmilta kuin vastaavat ranskalaiset viinit – usein kyllä kalliimmilta, tosin.

Kun Torresin katalonialainen Pinot Noir Mas Borràs oli poistumassa Alkon valikoimista alkuvuodesta 2014, piti tarttua tilaisuuteen, sillä vaikka nämä viinit eivät ole olleet erityisen lähellä sydäntäni, on niitä pitänyt aina tilaisuuden tullen testailla, noin itsekehityksellisessä mielessä. Viinillä kuitenkin kesti lähes vuoden verran päätyä testiin, sillä pullo tuli korkattua vasta jouluna 2014 joulupöydän sekalaisten herkkujen kanssa.

Pinot Noir on hyvin herkkä, melko viileässä viihtyvä lajike – kyllä rypäle kasvaa lämpimissäkin olosuhteissa, mutta silloin viineistä puuttuu Pinot Noirille ominaiset aromit ja raikkaat hapot, jolloin lopputulos muistuttaa lähinnä löysää vadelma-mansikkamehua. Tästä syystä vain muuta aluetta viileämmän ylä-Penedèsin (Penedès Superior) korkealla sijaitsevat rinteet soveltuvat laadukkaan Pinot Noirin viljelyyn. Torresin sanojen mukaan alueen paras paikka viljellä Pinot Noiria on tottakai heidän oma, ainutlaatuinen Mas Borràs -tarhansa, joka samalla antaa nimensä tälle tarhaviinille.

Viini on siis yhden tarhan rypäleistä valmistettu 100% Pinot Noir. Rypäleet maseroituvat aluksi kuorten kanssa terästankeissa 2 viikkoa. Käymisen jälkeen viini siirretään ranskalaisiin tammitynnyreihin (40% uusia) malolaktista käymistä ja kypsymistä varten. 9 kk kypsyttelyn jälkeen viini pullotetaan.


Viinillä on Pinot Noiriksi melko tumma, mutta muuten melko lajiketyypillisen läpinäkyvähkö rubiininpunainen väri.

Tuoksussa tuntuu kypsää, mutta hieman hahmotonta kirsikkaa ja erityisesti hallitsevaa, rommin, konjakin ja kolapähkinän mieleen tuovaa makeaa, aromaattista ja savuista tammea. Tammisuus kyllä antaa jonkin verran tilaa tuoksun kirsikkavetoiselle hedelmäisyydelle, mutta muuten tammisuus on hämmentävän hallitsevaa ja hämmentää, jos viini on kypsynyt "vain" 40% uudessa tammessa.

Suussa viinillä on lajikityypillisen maltillinen, keskitäyteläinen suutuntuma ja melko reipas hapokas ryhti, mutta siihen viinin positiiviset puolet tuntuvat jäävän: muuten viinin runsas makumaailma jatkaa tuoksun viitoittamalla tiellä, mutta suuremmalla vaihteella. Maku on hyvin tamminen ja voimakkaasti puisevan karvas, mitä napakka, hapankirsikkainen hedelmä alleviivaa. Kielellä häilyy myös kypsempää kirsikkaa ja hennosti punaisia metsämarjoja, mutta yleisvaikutelmaa hallitsee voimakkaasti pidempään kypsyneet konjakit mieleen tuova paahteinen, makean puiseva tammisuus. Runsaan, tammivoittoisen makumaailmansa ja hyvin maltillisten, lempeiden tanniiniensa vuoksi viinillä on pehmeähkö, mutta samalla rakenteikkaan hapokas habitus.

Pitkähkö jälkimaku on makean ja runsaan tamminen, jopa konjakkinen, ryhdikkään hapankirsikkainen, bitterisen puiseva, kevyen vadelmainen ja hennon puolukkainen.

Kylläpä Mas Borràs petti nyt pahemman kerran: tässä ollaan varmaan haettu tyylikästä ja runsasta Pinot Noiria, mutta lopputulos tuntuu muistuttavan lähinnä Pinot Noirilla maustettua tammiuutosta. En kyllä ymmärrä miksi niin monet laatu-Pinot Noireja tuottavat haluavat upottaa viininsä täysin liioiteltuun tammisuuteen, sillä näin kepeä ja hienostunut rypälelajike ei yksinkertaisesti kestä tammea juuri ollenkaan! Tässäkään tapauksessa on hyvin vaikea mennä sanomaan olisiko tämä ollut muuten laadullisesti hyvä vai huono Pinot Noir, koska lajiketyypillisiä aromeja ei yksinkertaisesti erota liioitellun, konjakkimaisen tammen alta! Tähän asti maistamani Penedèsin Pinot Noirit ovat olleet ankeita lähinnä liian pehmeän rakenteensa ja ylikypsän hedelmänsä vuoksi, mikä ei kuitenkaan tuntunut tässä viinissä olevan ongelmana. En kuitenkaan voi mennä hyvän rakenteensa vuoksi sanomaan tätä vielä laadukkaaksi Pinot Noiriksi, koska muuten viini maistuu samalta kuin valtaosa australialaisista, chileläisistä ja kalifornialaisista punaviineistä – tammelta.

Kenties pidempi kellarissa kypsyttely voisi integroida tammea vähän paremmin piiloon hedelmän alle? Toisaalta, jos viini pysyy tämmöisenä tammimonsterina koko ikänsä, ei oikein kellarista viitsisi viedä tällä tilaa muilta viineiltä – onhan viini tyylilajissaan melko hinnakasta tavaraa (oli vajaa 30 euroa ennen valikoimastaputoamista ja hinnanalennusta). Joulupöydänkin ruoille viini toimi keskinkertaisesti vain lähinnä hapokkuutensa vuoksi – konjakkinen aromikkuus ei tuntunut pelaavan oikeen minkään makujen kanssa yhteen. Meh.

Lyhyesti: Katalonialainen Pinot Noir, jonka kaikki mahdollinen mielenkiintoisuus ja vivahteikkuus on hukutettu törkeästi voimakkaan, makean konjakkisen tammen alle.

Arvio: Keskinkertainen – viinissä olisi varmasti paljon rahkeita oikeasti parhaimmaksi Penedèsin Pinot Noiriksi. Sääli vain, että nyt tämä viini on lähinnä anonyymi tammiviini, josta voi raaka-aineena käytetyn rypäleen päätellä lähinnä läpinäkyvästä väristä, maltillisista tanniineista ja kohtalaisesta hapokkuudesta.

Hinnan (23,39e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

29.12.15

Celler Piñol l'Avi Arrufí 2011

Celler Piñol l'Avi Arrufí Blanc 2011
  • Valmistaja: Celler Piñol
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Terra Alta
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Terra Alta
  • Rypäleet: Grenache Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~12,00e (Lokakuu 2014, Celler Piñol)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Menneen joulun kunniaksi ajattelin postata nyt blogin puolelle viimejouluiset jouluviinimme – lähinnä siksi, että huomasin vasta nyt, etten ollut muistanut postata niitä aikaisemmin.

Yleensä suosin joulupöydässä kepeitä ja hapokkaita viinejä, jotka varmasti pystyvät puskemaan läpi runsaimmistakin ruoista. Viime jouluna kuitenkin päätin kokeilla, miten toinen lähestymistapa toimisi: otetaan joulupöytään viinejä, jotka eivät ainakaan jäisi voimakkaimpienkaan jouluruokien (no ok, mitä sellaisia muka on?) jalkoihin. Koska Celler Piñolin l'Avi Arrufi Blanc oli vuosi sitten viinimestareiden Katalonian-reissulla vakuuttanut toimivansa hyvinkin monenlaisten ruokien kumppanina, päätin ottaa sitten tämän kyseisen viinin joulupöytäkoetukseen.

Ja tosiaan, en älynnyt kirjata joulupöydässä muistiin huomioita tästä kyseisestä viinistä, joten huomiot ovat vastaavasta viinistä, joka tuli maistettua Kataloniassa. Ja mainittakoon, että koska saimme viinimestariporukalla tämmöiset viinit läksiäislahjoiksi Celler Piñolilta, jossa olimme mm. työskentelemässä viinitarhoilla viime syksynä, ei meikäläisellä ole tarkkaa hajua viinin hinnasta. Perstuntumalta muistelin sen olleen hinnaltaan n. 12 euroa, mutta saattaa olla, että muistan aivan väärin.

Viinin tuottanut Celler Piñol on Terra Altassa, aivan Katalonian lounaisimmassa kärjessä sijaitseva perheomisteinen viinitalo. Viinitalo toimii jo 4. sukupolvessa nykyisen nokkamiehen, Juanjo Galcera Piñolin luotsauksessa. Mutta vaikka talon vanhimmat istutukset ovat jo vuodelta 1945, ryhtyi viinitalo pullottamaan itse omia viinejään vasta vuonna 1995. Aluksi viinitalo pyrki tuottamaan erittäin kypsiä ja uuttuneita viinejä kansainvälisistä lajikkeista, mutta vuonna 2008 talo käänsi täysin suuntaansa ja ryhtyi tuoreen viinintekijänsä, Toni Cocan, johdolla tuottamaan elegantimpia viinejä paikallisista lajikkeista. Talolla on 75 ha omia tarhoja, joita viljellään sertifioidusti luonnonmukaisesti – luomuviljely onkin Juanjon mukaan alueella helppoa, sillä Terra Alta on tuulista, aurinkoista ja kuivaa seutua. Lisäksi Celler Piñol ostaa muilta alueen viljelijöiltä rypäleitä n. 30% osuudelta talon koko tuotannosta. Talon viinit valmistetaan käyttäen viljeltyjä, neutraaleja hiivoja ja rikkimäärät pyritään pitämään pieninä – n. 30-35 mg/l.

Grenache Blanc, eli paikallisittain Garnatxa Blanca, on Terra Altan merkittävin rypälelajike. Monella on melko huono käsitys valkoisesta Grenachesta, sillä siitä tyypillisesti tehdään runsaan trooppisen hedelmäisiä, ponnettomia ja matalahappoisia viinejä. Viileämmässä Terra Altassa lajike sen sijaan menestyy upeasti ja alueella tyypillisesti tuotetaan hyvin raikkaan hapokkaita, eloisan energisiä ja puhdaspiirteisiä valkoviinejä, joista parhaimmat muistuttavat etäisesti viileän alueen Chardonnayta, jopa Chablis'ta.

Tämä talon perustaneen "vaari Arrufín" mukaan nimetty Garnatxa Blanca on kuitenkin eri maata – se on alueelle hieman epätyypillinen "super-Garnatxa", jota valmistetaan vain pieniä määriä talon parhaimpien ja vanhimpien, peräti 55 vuotta vanhojen, kastelemattomien pensasköynnösten hedelmistä. Viini käy ja kypsyy 7 kk uusissa ja vanhoissa (50%/50%) ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Väriltään viini on keveähkön kullankeltainen hennon vihertävillä vivahteilla.

Runsaassa ja jopa tuhdinpuoleisessa tuoksussa erottuu päällimmäisenä aromaattista, makeahkoa tammea, hunajaista mehiläisvahaisuutta, hunajameloninsuutta ja ananasta. Taustalla häilyy hienovaraisempia sävyjä hillitystä omenaisuudesta, mandariininkukasta, hennosta voimaisuudesta ja aavistuksesta savua.

Suussa viini on runsas ja täyteläinen, jopa hieman paksuhko. Tuoksun tavoin myös makupuolella on pääosassa makea tammisuus ja kevyen karvan puisevuus, aromaattinen mausteisuus ja kermatoffeisuus. Hunajamelonivetoiselta hedelmäpuolelta löytyy kypsää omenaa, valkoista persikkaa ja keltaisempaa trooppista hedelmää. Suutuntuma on pehmeähkö ja hennon öljyinen, mutta Terra Altan Garnatxa Blancalle tyypillisesti melko hapokas, minkä vuoksi viinillä on yllättävänkin roteva yleisolemus.

Runsas ja pitkäkestoinen jälkimaku on mausteinen, sitrusmaisen hapokas, kypsän omenainen, keveän bitterisen mausteinen, hennosti vaniljainen ja ujon kermainen. Jopa hentoa, kalkkista mineraalisuutta jää häilymään tammen ja hedelmän keskeltä kielelle.

Viinillä on puolensa ja puolensa. Siinä missä useimmat Terra Altan Garnatxa Blancat olicat hurmaavan kepeitä, puhdaspiirteitä ja raikkaita valkoviinejä, oli l'Avi Arrufí Blanc varsin raskastekoinen, tuhti ja intensiivinen – tietyllä tavalla varsin moderni (vaikka melkeinpä kaikki alueen viinit olivat tyyliltään loppupeleissä "moderneja", ainoastaan erityylisiä) – valkoviini, mikä ei erityisesti jaksanut sytyttää meikäläistä. Kuitenkin toisaalta viini oli myös varsin tyylillä tehty, tasapainoinen esitys tyylilajissaan: vaikka tammea löytyi viinistä paljon, ei se tuntunut liioitellulta, eikä se onnistunut peittämään rypäleen omaa hedelmää alleen. Lisäksi viinillä on varsin kivasti ryhtiä ja rakennetta – jopa habaa.

Millään lailla tyypillistä alueen viiniä tästä ei saa, mutta valkoinen l'Avi Arrufí osoittaa mainiosti, miten hyvin Terra Altan Garnatxa Blanca taipuu myös intensiivisempään ja robustimpaan tammitettuun tyyliin. Kekseliäämpi voisi yrittää vaikka vetää yhtymäkohtia ryhdikkäisiin ja tyylikkäisiin Burgundin tammitettuihin Chardonnayihin, mutta minä en nyt jaksa.

Suosittelen korkkaamaan viinin riittävän runsaalle ruoalle – ainakin Juanjo osoitti meille vajaan viikon aikana viinin taipuvan jos jonkinlaisten ruokien kylkeen täysin vaivatta. Jouluruoankin kanssa viini meni ihan mukiinmenevästi, joskaan en voi väittää selkeän viinin tammisuuden olevan mikään maailman paras yhdistelmä joidenkin jouluruokien kanssa...

Lyhyesti: Runsaan mutta tasapainoisen tamminen, ryhdikäs, runsas ja harteikas valkoinen super-Garnatxa Katalonian Terra Altasta.

Arvio: Hyvä – varsin kelvollinen ja sopusuhtainen isomman kokoluokan Garnatxa Blanca; hyvin eri maata kuin esimerkiksi Rhônen löysät ja laiskat Grenache Blancit.

Hinnan (~12,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

28.12.15

Sterkens St. Paul Speciale

Sterkens St. Paul Speciale
  • Valmistaja: Brouwerij Sterkens
  • Tyyppi: Olut, Belgi, luostariolut / ale
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Antwerpen, Meer
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Syyskuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Koska juuri taakse jäänyt joulu ja lahjat liittyvät niin usein yhteen, lienee paikallaan arvio lahjaoluesta! Tuossa aiemmin syksyllä tulin korkanneeksi tämmöisen kellaristani löytyneen lahjaoluen, joka ei kuitenkaan ollut joululahja. Koska olut on saatu, eikä ostettu, ei meikäläisellä ole sen tarkempaa käsitystä oluen hinnasta, mutta todennäköisesti ihan muutaman euron perusoluesta on kyse.

Oluen tuottaneella Brouwerij Sterkensillä on varsin vaikuttava historia: tämä edelleen perheomisteinen panimo on nimittäin toiminut Antwerpenin pohjoispuolella sijaitsevassa Meerin kylässä vuodesta 1651 ja nykyisin johdossa on panimosuvun 14. sukupolvi. Aina 1990-luvulle asti panimo myi oluitaan Belgian baareihin ja ravintoloihin, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana panimo on panostanut vientipuoleen ja nykyisin enemmän kuin yhdeksän kymmenestä panimon oluesta menee vientiin. Panimon erikoispiirteenä ovat vanhanaikaiset, läpinäkymättömät, keraamiset olutpullot, mutta tämä meikäläisen St. Paul Speciale on ihan perinteisessä lasipullossa.

Väriltään olut on kirkkaan ja hohtavan kuparisen punaruskea. Kaataessa syntyvä vaahtohattu on runsas, höttöinen, melko kestävä ja väriltään kermaisen beige.

Aromikas, hedelmäinen tuoksu vie makean maltaisilla ja hennon luumuisilla sävyillään mielikuvat osittain Belgiaan, osittain taas saksalaisten bockien maailmaan. Aromimaailmasta erottuu rusinaa, luumua, tummaa ja hennon karamellista maltaisuutta sekä jouluista mausteisuutta ja hentoa maustepippuria.

Pyhällä Paulilla on melko kevyt ja hillitty yleisolemus suussa. Kuivahko, hieman limppuisen maltainen maku on kevyen maamainen, hillityn mausteinen ja maltillisesti kuivatun luumuinen; taustalla häilyy aavistus eleganttia, muskattista kukkaisuutta. Suutuntumalle antavat oman osansa pehmeä, melko kevyt ja suht lyhytkestoinen hiilihappo sekä varsin hillitty katkero. Aluksi olut on vaatimattoman oloinen, mutta pinnan alta löytyy onneksi hieman syvyyttä – silti olut pysyy melko simppelinä kokonaisuusuutena. 5,5% alkoholia ei odotetusti erotu.

Suht pitkä jälkimaku on belgisen mausteinen, kevyen paahteisen maltainen, hennon siirappinen, ujon teräksinen ja hyvin maltillisen katkeroinen.

Eipä tästä oluesta hullua hurskaammaksi tullut. Ymmärtääkseni Sterkens on jotain palkintojakin pokkaillut tällä oluellaan, mutta meikäläiseen tämä ei kovinkaan suurta vaikutusta tehnyt: tämä "erikoisempi" St. Paul on melko kevyt ja paikoitellen jopa ihan maukas, mutta yleisesti suht simppelin oloinen belgi, jossa on paikoitellen jopa vähän erikoisesti bock-henkistä makeaa maltaisuutta. Kyllä tämä olut toimii kaikista akuuteimpaan belgihätään, mutta mihinkään kuriositeetinjanoon näin yksinkertaista ja ennalta-arvattavaa olutta en lähtisi suosittelemaan. Ihan peruspasseli tapaus siemailuntarpeeseen.

Lyhyesti: Paikoitellen ihan maukas, mutta yleisilmeeltään melko tylsänpuoleinen, kepeähkö ja ennalta-arvattava belgi ujon bock-henkisellä sivujuonteella.

Arvio: Tylsä – tämä on kyllä niin perus-belgi kuin kuvitella saattaa. Kenties panimo on keksinyt menestyksen reseptin 1600-luvulla, eikä sen jälkeen oluiden reseptiikkaan ole ollut tarvetta puuttua? Kai tässä on ainekset ihan klassikkokamaan, mutta omassa suussani olut edustaa lähinnä sitä harmaata, persoonatonta olutmassaa.

22.12.15

Tamada Khvanchkara 2013

Tamada Khvanchkara 2013
  • Valmistaja: Georgian Wines & Spirits
  • Tyyppi: Punaviini, Khvanchkara
  • Maa: Georgia
  • Alue: Racha-Lechkhumi, Racha, Khvanchkara
  • Rypäleet: Aleksandrouli, Mujuretuli
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 10,50e (Heinäkuu 2015, Prisma, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Hiljattain pitämäni Georgia-maisteluni vedettiin päätökseen tällä hieman makeammalla tapauksella – koska puolikuivat ja -makeat punaviinit ovat varsin suosittuja Georgiassa, oli mielestäni ihan perusteltua esitellä ainakin yksi sellaisen tyylin edustaja maistelun erilaisten kuivien punaviinien jälkeen. Samalla sain myös hieman vaihtelua viinien maantieteelliseen alkuperään, sillä lähes kaikki muut maistelun viinit olivat kotoisin Georgian itälaidalla sijaitsevasta Kakhetin laaksosta.

Viinin tuottanut Georgian Wines & Spirits (GWS) on Pernod-Ricardin vuonna 1993 (eli pian Georgian Neuvostoliitosta itsenäistymisen jälkeen) perustama viinitalo ja tislaamo, joka on vuodesta 2011 eteenpäin ollut hollantilaisen Marussia Beverages -yhtymän omistuksessa. Viinitalolla on kaksi viinilinjastoa: simppeleihin ja edullisiin viineihin keskittynyt Old Tbilisi ja laadukkaampiin viineihin keskittynyt Tamada.

Tamada eli maljojenkohottaja on keskeinen käsite georgialaisessa viini- ja ruokakulttuurissa: hän on henkilö, jonka johdolla jokainen aterian malja kohotetaan. Yleensä tamadaksi valitaan skarppi, sujuvasanainen ja huumorintajuinen henkilö, joka esittää maljaa kohotettavaksi aina kun hän kokee sen tarpeelliseksi, minkä jälkeen muut pöydässä istuvat yleensä jatkavat maljapuhetta – usein pyrkien nokittelemaan tamadan tai edellisen maljan kohottaneiden aterioijien kanssa. Perinteisesti tamada pyrkii yhdistämään maljoillaan menneen, nykyisyyden ja tulevan, mm. nostamalla maljoja niin esivanhemmille kuin pöydän vieraille. GWS:n Tamada-sarjan viinit viittaavat etiketissään tälle perigeorgialaiselle perinteelle – pullon etiketissä on nimittäin kuvattuna georgialaisen navistitaiteilija Niko Pirosmanin maalaus "viiden prinssin ateria".

Rachan alueella valmistettu Khvanchkara on yksi Georgian vanhimmista ja arvostetuimmista appellaatiosuojan saaneista viinityyleistä – onpa se jopa saanut (kyseenalaista) mainetta georgialaissyntyisen valtionpäämies Josif Stalinin lempiviinityylinä. Viini on tyypillisesti sekoitus kahta paikallista rypälelajiketta, Aleksandroulia ja Mujuretulia. Viinin käyminen yleensä keskeytetään kun viini on saavuttanut n. 11-12% alkoholipitoisuuden, jolloin viiniin jää muutama kymmenen grammaa jäännössokeria tehden viinistä puolikuivan tai -makean.

Väriltään tämä Khvanchkara on läpinäkyvän ja nuorekkaasti hohtavan rubiininpunainen.

Tuoksussa nokka kohtaa aivan ensimmäiseksi jonkinlaista vahaliitua tai pyyhekumia. Tämän rinnalle nousee kuitenkin lähes välittömästi muita, makeampia sävyjä, kuten mehiläisvahaa, kevyttä viikunaisuutta, maltillista villihunajaa ja aavistus makeaa hillomarjaa. Avautuessaan tuoksu saa myös kuivakan kalkkisia ja kivipölyisiä piirteitä.

Viinin maku on selkeästi puolimakea, kuten tyyliin kuuluu, mutta myös ihastuttavan moniulotteinen – kotimaiden markkinoilta löytyvät puolimakeat punaviinit kun ovat totuttaneet suun odottamaan lähinnä yksiulotteista, makean marjaista bulkkiviiniä. Runsaasta mausta erottuu kirsikkahilloa, tummaa hedelmää, kevyttä vadelmamarmeladia, hentoa ruusuisuutta ja aavistus hunajaa. Suutuntuma on melko täyteläinen; viinin melko kevyiksi jäävät tanniinit ja korkeintaan keskihapokas runko eivät kykene täysin tarjoamaan riittävää ryhtiä jäännössokerin tuomalle runsaudelle, vaikkei viini onneksi tunnu sentään läskiltä tai ponnettomalta.

Mehukas jälkimaku on runsas, vivahteikas ja kohtalaisen kestävä. Kielellä häilyy melko pitkään kypsää mansikkaa, tummaa kirsikkaa ja vadelmaa, hellän makeaa mausteisuutta ja keveyää tanniinisuutta, joka tuo hentoa karheutta muuten makean marjaisaan jälkivaikutelmaan.

Toisaalta nämä makeammat punaviinit eivät vieläkään ole voittaneet minua puolelleen, mutta toisaalta taas ymmärrän näiden viinien suosion Georgiassa ja muissa itäblokin maissa – nämä makeammat punaviinit kun eivät ole köykäisiä ja laimeita bulkkiviinejä, joissa jäännössokerilla peitetään makuvirheitä ja luodaan keinotekoista runsauden tuntua, vaan yllättävän tasapainoisia, tyylikkäitä ja usein myös mukavan rakenteikkaita esityksiä! Aivan Tamada Kindzmaraulin tasoiselle, melkeinpä kevyttä portviiniä muistuttavalle napakan hapokkaalle ja tiiviin tanniiniselle tasolle ei nyt päästy – mikä johtunee siitä, että Kindzmarauli valmistetaan tanniinisesta Saperavista, kun taas Khvanchkaraan käytetään luonnollisesti pehmeärakenteisempia rypälelajikkeita – mutta viinistä jäi ihan positiivinen yleisilme.

Itse en ole ikinä oikein ymmärtänyt ihmisiä, jotka haluavat sekavalle juustolautaselle ensisijaisesti punaviiniä, sillä siinä missä aromikas valkoviini tai makea jälkiruokaviini usein pelittää vaivatta melkein kaikkien juustojen kanssa, toimii punaviini helposti vain yhden tai kahden juuston kanssa mutta jyrää loput alleen tai yksinkertaisesti riitelee niiden aromien kanssa. Sen sijaan voisin hyvin kuvitella tämmöisen hieman makeamman, aromikkaan, pehmeärakenteisen ja sopusuhtaisen kokoisen punaviinin sopivan mainiosti hyvinkin sekalaisen juustotarjottimen kylkeen! Jos siis kaapistasi löytyy Khvanchkaraa tai muuta makeampaa georgialaista punaviiniä, suosittelen lämpimästi iskemään sellaisen juustojen, tai vaikkapa marjaisten tai hedelmäisten jälkiruokien kumppaniksi! Vaikea kuvitella, miten tämmöinen viini sopii ihan tavallisten kasvis- tai liharuokien kanssa, mutta kenties paikallisille semmoinenkin on täysin looginen yhdistelmä, tiedä häntä.

Lyhyesti: Aromikas, pehmeärakenteinen, sopusuhtainen ja miellyttävän maukas puolimakea länsigeorgialainen punaviini.

Arvio: Miellyttävä – yllättävän mukiinmenevä esitys tällaiseksi hieman makeammaksi punaviiniksi. GWS:n Saperavista valmistettu Tamada Kindzmarauli jätti kyllä hieman vakuuttavamman yleisvaikutelman, mutta kyllä tämäkin ihan passelia tavaraa tuntui olevan. Mehukasta ja helpostilähestyttävää tavaraa.

Hinnan (10,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

21.12.15

Nøgne Ø / Terrapin Imperial Rye Porter 2015

http://www.alko.fi/tuotteet/738986/
Nøgne Ø / Terrapin Imperial Rye Porter 2015
  • Valmistaja: Nøgne Ø, Terrapin Beer Company
  • Tyyppi: Olut, Imperial Porter
  • Maa: Norja
  • Alue: Grimstad
  • Maltaat: Kristalli-, Maris Otter-, musta-, München, ruis-, suklaa-
  • Humala: Bobek, Chinook, Columbus
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 9,59e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 9,59e (Joulukuu 2015, Alko)

Nøgne Ø / Terrapin -yhteistyöolut Imperial Rye Porter on pitkään ollut yksi kaikkien aikojen lempioluistani posrter/stout-akselilla. Ensimmäinen tutustuminen oluen 2012 -vuosikertaan oli varsin päräyttävä elämys ja vaikka oluen 2014 -vuosikerta ei aivan samanlaisiin sfääreihin vienytkään, oli olut silti luokkaa "julmetun hyvä". Ei ollut siis mikään ihme, että olut piti taas napata testiin kun sen 2015-vuosikerta ilmestyi taas tässä joulun alla Alkoon kertaostoksena.

Olut on siis pantu päivämäärällä 03/09/2015 ja parasta ennen -päiväys on isketty siitä neljän vuoden päähän, päivälle 03/09/2019. Reseptiikaltaan olut on hyvin klassinen portteri, eli sitä ei olla maustettu tai makeutettu millään erikoisemmilla raaka-aineilla – valmistuksessa on käytetty ainoastaan oluenteon neljää kulmakiveä: mallasta, vettä, hiivaa ja humalaa. Ainoastaan ruismaltaan käyttö perinteisten ohramaltaiden ohessa tuo pientä poikkeavuutta oluen mallaspohjaan.

Tällä Nöggiksen keisarillisella kollaboraatio-ruisportterilla on erittäin tiivis ja konsentroitunut, läpinäkymättömän öljyisen pikimusta ulkonäkö. Kaatamisen yhteydessä nousee hyvin vaatimattoman matalaksi, mutta samalla erittäin tiiviiksi ja hyvin kestäväksi jäävä, väriltään rantahiekanruskea vaahtopatja.

Lasista kohoaa erittäin intensiivinen, runsas ja vivahteikas tuoksu, joka yleispiirteiltään vihjaa hieman makeutta. Nokkapuolessa tuntuu runsasta paahteisuutta, sulanutta tummaa suklaata, jälkiuunileipäisen rukiista särmää, kevyttä mämmiä, hillitysti humalien tuomaa tropiikin hedelmää ja ujoa savuisuutta.

Oluella on todella tiivis ja erittäin täyteläinen maku, jossa on makeutta paljon vähemmän mitä tuoksu antaisi odottaa. Kuivakasta ja varsin robustista makumaailmasta löytyy lakritsia, hyvin tummaa suklaata, mämmiä, bitteristä espressoa ja rukiista jälkiuunileipää sekä paahdettua ja jopa tuhkaiseen kärtsäisyyteen asti ulottuvaa tummaa maltaisuutta. Kielen kärjessä tuntuu kevyttä tumman siirappista makeutta, kun taas kielen takaosissa erottuu hillittyä greippisyyttä ja pihkaa, hentoa salmiakkista suolaisuutta sekä aavistuksen verran palanutta sokeria. Katkeroja on kohtalaisesti (43 EBU), mutta oluen muhkea runko peittää niitä varsin reippaasti. Hiilihappoisuus on erittäin pientä, suorastaan olematonta.

Jälkimaussa kielelle jää suolaisuutta vihjaavaa salmiakkijauhoa, rukiista jälkiuunileipää ja ruisleivän happamuutta, kärtsäistä mallasta, kevyttä karvasta greippiä, hentoa lakritsia ja ujoa tervaisuutta. Ujosti lämmittävä, kohtalaisen ruohoisen bitterinen, kevyen siirappinen ja hennon tuhkainen jälkivaikutelma jatkuu kielellä uskomattoman pitkään.

Vaikka oluesta puuttuu se ensikohtaamisen huuma, on pakko myöntää, että Nöggis-Terrapinin Imperial Rye Porter on edelleen kaikin puolin upea, intensiivinen jättiläisportteri, jossa yhdistyy upeasti toinen toistaan tokien rouhea särmikkyys ja täyteläinen pehmeys. Vaikka piirun verran makeammat portterit ja stoutit toimivat usein omaan makuuni paremmin, on tämmöinen tyyliltään selkeän kuiva ja kivalla lailla tiukka esitys kyllä silti vaikuttava ja maukas tapaus. Jummi.

Harmillisesti IRP on vain hetken aikaa Alkon valikoimissa piipahtava, pienehkö kertaosto, sillä näin upean portterin soisi pysyvän monopolin pysyväisvalikoimissa. Nyt siis kannattaakin hamstrata olutta riittävästi talteen! Suosittelen poistamaan ainakin yhden heti tuoreeltaan testattavaksi, mutta kannattaa varata yksi jos toinenkin puteli vielä varastoon – omakohtaisesti voin todeta oluen kestävän hyvin varastoituna useamman vuoden kellarointia ihan ongelmitta.

Lyhyesti: Melko kuivakka, rouhean rukiinen, tiukkarakenteinen ja samalla äärimmäisen muhkea superportteri; tyylilajinsa ehdotonta huippua.

Arvio: Täydellinen – jos ei lähdetä ihmettelemään mitään erikoisia tai maustettuja höpöstoutteja, vaan pysytään ihan tällaisissa "perinteisissä" porttereissa ja stouteissa, on Imperial Rye Porter jotakuinkin parasta, mitä sillä saralla voi tummien oluiden fani toivoa. Uskomatonta tasapainoa ja herkullisuutta huokuva esitys. Norvège douze points.

Hinnan (9,59e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

20.12.15

Pheasant's Tears Saperavi 2011

Pheasant's Tears Saperavi 2011
  • Valmistaja: Pheasant's Tears
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Tibaani
  • Rypäleet: Saperavi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 19,85e (Syyskuu 2014, SuperAlko, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Viime lokakuussa järjestämäni Georgia-maistelun viineistä kenties odotetuin (ja viininörttipiireissä nimekkäin) pullo taisi olla tämä Pheasant's Tearsin Saperavi.

Pheasant's Tears on yksi Georgian arvostetuimmista viinitaloista ja jonkin tason kulttinimi natural-viinipiireissä. Talon on perustanut yhdysvaltalaistaiteilija John Wurdeman, joka innostui jo 15-vuotiaana georgian kulttuurista kuultuaan georgialaista folkmusiikkia. Hän saapui ensimmäisen kerran Tbilisiin, Georgian pääkaupunkiin, vuonna 1995 ja sittemmin, vuonna 1998, asettui asumaan maahan pysyvästi ja meni naimisiin kakhetilaisen muusikon kanssa. Nykyisin 40-vuotias Wurdeman puhuu sujuvasti georgiaa ja on saanut tunnustusta georgialaisia maisemia esittävistä maalauksistaan.

Pheasant's Tearsin Wurdeman perusti vuonna 2007, 8. sukupolven viininviljelijän Gela Patalishvilin kanssa tavoitteenaan pitää hengissä muinaista georgialaista viininvalmistusosaamista. Nimen miehet nappasivat georgialaisesta tarinasta, jonka mukaan vain poikkeuksellisen upea viini saa fasaanin kyynelehtimään. Talon viinit valmistuvat samalla tavalla miten niitä on valmistettu maassa jo satojen – ellei tuhansien – vuosien ajan: luomusertifioituja köynnösviljelmiä viljellään mahdollisimman luonnonmukaisesti; kaikki talon viinit, niin punaisista kuin valkoisista rypäleistä valmistetut, valmistetaan ja kypsytetään maahan haudatuissa kvevri-saviastioissa, kuorten, siemenien ja tertun rankojen kanssa; viinien valmistuksessa ei käytetä viljeltyjä hiivoja tai apuaineita ja kaikki viinit pullotetaan sellaisenaan, ilman suodatusta tai muunlaista käsittelyä. Valmistusmenetelmistä johtuen kaikki talon viinit ovat luonnostaan rutikuivia ja väristä riippumatta usein hyvin tanniinisia. Viinien kypsyminen kvevreissä vaihtelee halutusta tyylistä, rypälelajikkeesta ja kvevrin koosta riippuen kolmesta viikosta puoleen vuoteen; ainoastaan Tsolikouri-lajikkeesta valmistetussa viinissä pyritään pitämään kosketus kuorien kanssa lyhyenä. Pheasant's Tears omistaa useilta eri ala-alueilta tarhoja, joilla pyritään viljelemään niille parhaiten sopeutuneita lajikkeita; näillä tarhoilla käytetyillä, mahdollisimman vähän ympäristöä muokkaavalla viljelysmenetelmillä pyritään pitämään alueiden oma terroir mahdollisimman autenttisena. Viinitalon erikoisuus on ns. "museotarha", jolle ollaan pyritty keräämään kaikkia mahdollisia georgialaisia rypälelajikkeita; tämän tarhan rypäleistä valmistetaan useiden satojen eri lajikkeiden ainutlaatuinen sekoiteviini, Polyphony.

Pheasant's Tearsin Saperavi on valmistettu Tibaanin kylässä kasvavien Saperavi-köynnösten rypäleistä. Viininvalmistus noudattaa uskollisesti sekä Pheasant's Tearsin että georgialaisen viininvalmistuskulttuurin menetelmiä: Rypäleet murskataan ja tämä rypälemehua, rypäleiden kuoria ja terttujen rankoja sisältävä mäski siirretään kypsymään suuaukkoa myöten maahan haudattuihin, sisäpinnaltaan mehiläisvahalla vuorattuihin kvevri-ruukkuihin. Viini käy luonnonhiivoilla täysin kuivaksi ja kirkastuu luonnollisesti sakan ja muun kiinteän aineen saostuessa ja laskeutuessa kvevrin pohjalle. Lopuksi viini pullotetaan suodattamatta ja käsittelemättä. Alkoholia viinissä on mukavan maltillisesti vain 12,5%, kun taas happoja riittoisat 5,8 g/l.

Kuten pitkään kuorten kanssa maseroituneelta Saperavilta voi odottaa, viini on väriltään läpinäkymättömän punamusta. Viini ei kuitenkaan vaikuta mitenkään tuhdilta tai raskasliikkeiseltä, joten erityistä yliuuttuneisuutta (jota usein voi tavata vaikkapa Chilen Cabernet Sauvignoneissa tai Argentiinan Malbeceissa) ei vaikuta viinistä löytyvän.

Tuoksultaan viini on reippaan rustiikkinen ja melko tömäkkä – saapa se jotkut maistlun osallistujat suorastaan jo hieman nikoittelemaan, joskin vähintään yhtä suuri porukasta on silminnähden innoissaan viinin ääriluonteikkaasta aromimaailmasta. Nokka erottaa tiiviistä ja enemmän tai vähemmän jännästä tuoksusta ensisijaisesti tummaa, kuivakkaa marjaisuutta, pölyä ja maata, krassia ja tuoretta mustaherukkaa. Taustalla häilyy lihamuhennosta, kevyttä savuisuutta, hentoa palanutta karvaa ja etäistä markaa koiraa. Kuvattiinpa tuoksua maistelussa jopa osittain mädäntyneeksi rotanraadoksi, joskin omaan nokkaani tuoksu oli lähinnä mielenkiintoinen ja kiehtova, joten noin jyrkkää kuvausta en itse lähtisi allekirjoittamaan.

Vaikka viinin tuoksu on äärimmäisen rustiikkinen, eikä varmasti jokaisen mieltymyksiin sopiva, oli viinin makumaailma selvästi kaikkien mielestä erityisen hurmaava – joskin viinin supertiukka rakenne olikin jo toinen tarina. Hyvin intensiivisestä ja musteisesta makumaailmasta löytyy lähinnä kypsää mustaa marjaisuutta ja karvasta mausteisuutta, taustalla funkahtavaa villiä meininkiä, kevyttä metsämaata, hentoa nahkaisuutta ja ujoa savuisuutta. Suutuntumaltaan viini on melko tiivis ja erittäin täyteläinen, mutta silti sen yleisilme on varsin kuiva ja karuhko – vaikka viini on todella isokokoinen ja erittäin mehukas, se ei tunnu paksulta ja mehevältä, vaan kovalta ja kulmikkaalta. Reippaan napakka hapokkuus ja ennen kaikkea erittäin tuntuvat, turpavärkkiä rökittävät tanniinit antavat viinille todella järeän rakenteen.

Runsaassa ja todella musteisessa jälkimaussa tuntuu tuoretta tummaa metsämarjaa, melko karvasta mausteisuutta, kevyttä nahkaisuutta ja ujoa pölyisyyttä. Viinistä jää suuhun kestävä, vivahteikas, erittäin tanniinisen karhea, moniulotteinen ja voimakkaasti suutakuivattava jälkimaku.

Kokonaisuutena Pheasant's Tearsin Saperavi on äärimmäisen jännittävä, mielenkiintoinen ja modernien viinien keskellä ennen kaikkea erilainen viini, jossa pääosassa ei missään nimessä ole kypsä hedelmä tai miellyttävän "pehmeä" suutuntuma. Päin vastoin, tämä on äärimmäisen intensiivinen ja rakenteikas punaviini, jossa on paljon syvyyttä ja aromikkuutta, mutta ei varmasti sellaisessa muodossa, joka kaikkia miellyttäisi. Siinä viinin hienous piileekin! Kun nykyaikana markkinoita hallitsevat viinit, jotka selkeästi pyrkivät miellyttämään kaikkia, erottuu tämmöinen rehellinen, autenttinen ja anteeksipyytelemätön viini kuin turkinpippuri vaahtokarkkien joukosta.

Viini ei siis varmastikaan ole jokaisen makuun, mutta suosittelen aina mahdollisuuksien tarjoutuessa testaamaan Pheasant's Tearsin viinejä – ne antavat hyvin osviittaa siitä, minkälaisia viinit ovat todennäköisesti olleet ennen moderneja viininvalmistusmenetelmiä! Koska tämä Saperavi on äärimmäisen tanniininen, se ei yksinkertaisesti sovi sellaisenaan nautittavaksi seurusteluviiniksi – se tarvitsee ehdottomasti jotain syötävää (tai edes naposteltavaa) seurakseen siistimään suuta vuoraavia tanniineja pois. Sanomattakin lienee selvää, että näin hapokas, tanniininen ja uutoksellinen viini suorastaan janoaa kellarikypsytystä ja pitkää ikää.

Lyhyesti: Rehellisen rustiikkinen ja anteeksipyytelemätön kvevri-viini: äärettömästi makua, mielenkiintoa, syvyyttä ja ennen kaikkea tanniineja.

Arvio: Erinomainen – pakko myöntää, että tätä ennen maisteltu (ja yli kaksi kertaa iäkkäämpi) Winiveria Saperavi 2006 vei vaaksanmitalla voiton maisteluni kahdesta kvevri-viinistä, mutta voisin veikata Pheasant's Tearsin vetävän vielä heittämällä Winiveriasta ohitse, kunhan se vain saisi lisää ikää. Nyt viini tuntui olevan vielä vauvavaiheessa.

Hinnan (19,85e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller Black Hole 2015

http://www.alko.fi/tuotteet/719874/
Mikkeller Black Hole 2015
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Maltaat: kaura-, paahdettu ohra-, pale-, savu, suklaa-
  • Humala: Amarillo, Simcoe
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 7,98e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 7,98e (Joululuu 2015, Alko)

Ja ei kun vaan lisää Mikkelleriä Alkon uutuuksista (edelliset olivat siis Green Gold ja Stateside)! Siinä missä raikkaat ja hedelmäiset IPA:t eivät ehkä ihan ole kotonaan keskellä vuoden synkintä aikaa, on pikimusta ja tiivis imperial stout sitäkin enemmän!

Mikkellerin Black Hole on hieman hillitympi versio Mikkellerin superstout Blackista, joka kulkee myös nimellä the strongest beer in Scandinavia. Siinä missä Black on vahvuudeltaan 15,5-17,5%, erästä riippuen, on Black Hole "ainoastaan" 13,1%. Jotta olut olisi varmasti tarpeeksi jöpeää tavaraa, on sitä vielä tuunattu kahvilla, cassonadesokerilla, hunajalla ja vaniljasokerilla. Meikäläisen pullon parasta ennen -päivämäärä on 12/11/2019, joten neljän vuoden liikkumavarasta päätellen a) olut on tuoretta, b) oluella on hyvin kellarointipotentiaalia.

Musta Aukko on nimensä mukaisesti täysin pikimusta ja tervaisen tiivis. Sillä on melko runsas, tiivis, todella kestävä, maitokahvinruskea ja runsaasti pitsiä jättävä vaahto.

Vaikka mustien aukkojen kuuluisi imeä kaikki sisäänsä, tuntuu tämä tapaus vyöryttävän valtavalla intensiteetillä lasista erittäin runsasta, intensiivistä ja kompleksista tuoksuaan – varmaan tässä nenä toimii Hawkingin säteilyä havaitsevana anturina? Nokkapuolella oluessa tuntuu oikeasti todella valtavasti sävyjä ja vivahteita: ensiksi erottuu makeaa limppua, vastajauhettua tummapaahteista kahvia, tummaa hedelmäisyyttä, lakritsia ja lakritsijuurta sekä tummaa suklaata. Oluen lämmetessä löytyy aika ajoin myös hienoviritteisempiä piirteitä, kuten kaakaota, kevyttä kuivakkaa puuta, hentoa savua, ujoa vaniljaa ja aavistus kukkaisuutta tai hunajaisuutta. Nämä aromit eivät kuitenkaan ryöppyä yhdellä kertaa nokkaan, vaan niitä voi erottaa silloin tällöin pitkin oluen evoluutiota.

Sitten makupuolelle. Tuoksu on jo vakuuttanut, mutta onko maussa balanssia vai ollaanko vedetty täysin överiksi? Ensivaikutelman perusteella Black Hole on suutuntumaltaan todella täyteläinen, silkkisen sulava ja öljyisen raskas olut, jolla kohtalaisesti makeaan suklaisuuteen taittuva maku. Makumaailmasta löytyy noin muuten tummaa siirappia, nokista paahtuneisuutta, aromihumalien tuomaa sitruksisuutta, tummaa raakasuklaata, lakritsikastiketta, kevyttä tummaa marjaisuutta, maltillista kahvilikööriä, hillittyä hunajaista makeutta, hentoa alkoholin lämpöä ja aavistus tuoretta havuisuutta. Hiilihapot ovat äärettömän pienet ja lähes olemattomat, mutta onnistuvat silti estämään oluen tuntumisen tahmeana. 13,1% voltit huomioon ottaen alkoholi on vaikuttavan hyvin piilossa – vaikka se erottuu, voisi sokkona maistaessa veikata olutta korkeintaan 9-10% vahvuiseksi. Katkeroita on analyysien mukaan reippaasti (53 EBU), mutta niitä ei tahdo erottaa lainkaan massiivisen rungon alta.

Jälkimaussa tuntuu makeaa tervaisuutta, tumman suklaan ja espresson bitterisyyttä, tuhkaa, lakritsia, raakakaakaota, makeaa savua, erittäin tummapaahteista kahvia, kevyttä palanutta sokeria ja hentoa vaniljaa. Suuhun jää kevyesti lämmittävä, siirappisen makea, pihkaisen katkera, salmiakkisen suolainen, marjaisen aromikas ja kevyesti kärähtänyt jälkivaikutelma, joka jatkuu uskomattoman pitkään. Vaikka katkeroita tuntuu hieman voimakkaammin muun makumaailman haipuessa, pysyvät katkerot silti melko pitkälti alusta loppuun taustalla.

Mikkellerin Black Hole on kyllä helposti nimensä arvoinen olut: se on yksinkertaisesti äärettömän tiheää ja raskasta sekä todella uskomattoman vaikuttavaa, tanakkaa tavaraa. Kepeämmistä ja ei makeaan taittuvista oluista pitäville Black Hole on varmasti aivan liian överi esitys, sillä tämä kyllä rupeaa olemaan niitä kaikista äärimmäisimpiä oluita, mitä markkinoilla tulee vastaan (ennen kylmätislattuja viinaoluita) – poislukien tietenkin tämän Mustan Aukon isoveli Mikkeller Black ja ne muutamat muut vastaavat superoluet, kuten Nøgne Ø:n Dark Horizonit tai Goose Islandin Bourbon County Stout.

Mutta vaikka Black Hole on äärimmäisen suuri, tuhti ja massiivinen superstout, on siinä silti yllättävän hyvä tasapaino: sokerilla ja hunajalla tuotu makeus on todella mallikkaasti balanssissa rungon ja katkeroiden kanssa – itse asiassa tuntuu siltä, että katkerot ja makeus jollain tavalla neutraloivat toisensa, koska molempia on kyllä selvästi oluessa, mutta niitä ei tahdo mitenkään erottaa selkeästi! Tämän lisäksi jyhkeät 13% alkoholia ovat hämmentävän hyvin piilossa massiivisen makumaailman alla. Pääpiirteittäin olut on hyvin samankaltainen kuin myöskin Alkon valikoimiin juuri saapunut, yhtä lailla sokerilla ja kahvilla maustettu imperial stout To Øl Goliat, mutta siinä missä Goliat tuntui tasapainottomalta ja överi-imelältä jättistoutilta, Black Hole välttää kaikki vastaavat sudenkuopat ja tuntuu suorastaan onnistuvan mahdottomassa.

Vaikka viinipuolella pidän kepeydestä ja eleganssista, stouteissa toimii tämmöinen täydellisen överiksi vedetty meininki mainiosti makuuni – vertaankin tällaisia makeita, täyteläisiä ja runsasalkoholisia oluita mieluummin portviineihin kuin syvästi inhoamiini, ylikypsiin ja -uutettuihin superpunaviineihin. Nämä oluet ovat nimittäin omasta mielestäni varsin mallikkaita maltaisia vastineita laadukkaille punaisille portviineille, joissa ideana on juuri täyteläisyyden, makeuden, alkoholin ja monisyisen makumaailman uskomaton tasapaino. Vaikka rupean yhä enemmän epäilemään oluiden kypsytyskestävyyttä, on sitä kai vielä toinen lesti hankittava kaappiin kypsymään, kun kerran neljän vuoden kellarointipotentiaalia tälle lupaillaan.

Lyhyesti: Supermassiivinen, raskastekoinen ja nimensä mukaisesti äärettömän tiheä superstout uskomattoman vivahteikkaalla aromi- ja makumaailmalla.

Arvio: Täydellinen – tämä on näitä vedenjakajaoluita. Tällaista överiksi vedettyä tyyliä joko vihaa täysillä tai sitten se kolahtaa tuhannen luhistuneen auringon voimalla. Itselle tämmöinen massaansa nähden vaikuttavaa tasapainoa huokuva superstout toimii tasokkaan punaisen portviinin maltaisena korvaajana.

Hinnan (7,98e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

18.12.15

Winiveria Saperavi 2006

Winiveria Saperavi 2006
  • Valmistaja: Château Mere / Winiveria
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Kondoli
  • Rypäleet: Saperavi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 25,00e (Helmikuu 2015, Kafejnica Rasols, Riika)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pari kuuta takaperin järjestämäni Georgia-maistelun ehdottomasti mielenkiintoisinta osastoa edusti tämä Kakhetin laakson kvevri-Saperavi, joka oli alunperin napattu mukaan riikalaisesta kahvilasta alkuvuodesta.

Viinin on tuottanut vuonna 2005 perustettu hotelli-viinitalo Château Mere, joten tämä vuosikerran 2006 on talon aivan ensimmäisiä vuosikertoja. Viini on valmistettu Tsinandalin kylän naapurissa sijaitsevan Kondolin kylän tarhojen rypäleistä perinteisissä kvevri-saviruukuissa. Tämä tarkoittaa sitä, että viiniin tarkoitetut rypäletertut ovat murskattu ja tämä rypälemäski on siirretty mehuineen, kuorineen ja rankoineen kaikkineen kypsymään kvevreihin, jolloin viini kirkastuu ajan kanssa mäskin ja sakan laskeutuessa ruukun pohjalle. Viinitalo ei kerro kypsytysajoistaan mitään, mutta viinin mainitaan olevan täysin käsittelemättä ja suodattamatta pullotettu – piirre, joka tuntuu yhdistävän monia georgialaisia kvevri-viinejä. Pullon korkki ja kaula ovat lopuksi sinetöitu punaisella, koko pullon suun peittävällä punaisella vahasinetillä.

Koska viini on valmistettu äärimmäisen tummasta Saperavista ja sitä on vieläpä maseroitu rypäleiden väriä antavien kuorten kanssa pitkään, on viinillä yllätyksettömästi täysin läpinäkymättömän mustanpunainen väri.

Jos maistelussa tähän asti testatut viinit olivat olleet hieman turhan moderneja ja siloiteltuja, hyppää Winiverian Saperavi suoraan mittarin toiseen päähän – kuivakka tuoksu on nimittäin erittäin rustiikkinen, kohtalaisen kehittynyt ja kaikin puolin anteeksipyytelemätön, mikä luo mukavan kontrastin aiempiin maistelun viineihin. Lasista kohoavasta tuoksusta erottuu lantaisuutta – jopa rehellistä paskaisuutta – ja muita, hennompia brettan vivahteita, kuivakkaa musteisuutta, kehittyneen viinin pölyisyyttä ja hillittyä mausteisuutta. Tummaa Saperavin metsämarjaisuutta pilkahtelee sieltä täältä, mutta tuoksussa tuntuu olevan kyse enemmän kaikista muista sävyistä kuin marjasta tai hedelmästä.

Maku jatkaa uskollisesti tuoksun viitoittamalla tiellä: rehellisen rustiikkinen ja siloittelematon yleisolemus on konsentroitunut, tiivisrakenteinen ja silti (tai juuri siksi) suorastaan supermehukas ja erittäin houkutteleva. Erittäin runsaat tanniinit täräyttävät turpaan ennen kuin kieli ehtii rekisteröidä todellisuudessa varsin runsaan makumaailman vivahteita, mutta kun suu tottuu viinin aikaisempia viinejä armottomampaan meininkiin, rupeaa niitä sävyjä ja kerroksia löytymään: tummaa ja kypsää metsämarjaa, lantaisuutta, kevyttä kuivahtanutta muttei makeaa tummaa luumua, hillittyä pölyisyyttä, hentoa nahkaisuutta ja aavistus rusinaa. Näiden lisäksi mukavan maalaisessa makumaailmassa häilyy vaikka mitä muita, hennompia vivahteita, joiden esiin kaivelu tuntuu olevan sekä mahdotonta että turhaa.

Kun viinin kaikista tiukoin ote rupeaa hellittämään jälkimaussa, jää kielelle mehukasta, kypsää tummaa marjaa, pölyisyyttä, maamaisuutta, kevyttä nahkaisuutta ja hentoa lantaisuutta. Jälkivaikutelma, joka jää suuhun, on voimakkaan tanniininen, robusti, suutakuivattava, kompleksinen ja erittäin kestävä.

Winiverian Saperavi, josta meikäläisellä ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä tai lainkaan ennakko-odotuksia, töräytti kerralla itsensä maistelun tähänastisista viineistä helposti vakuuttavimmaksi, vaikuttavimmaksi ja mielenkiintoisimmaksi! Siinä missä aikaisemmat viinit olivat vaikuttaneet moderniin makuun sovitetuilta, sliipatuilta georgialaisviineiltä, oli tässä viinissä sellaista rehellistä, siloittelematonta ja anteeksipyytelemätöntä alkuvoimaa, jota pyrin jatkuvasti metsästämään kartoittaessani uusia viinimaita ja -alueita. Pitkä majailu kuorien ja rankojen kanssa on antanut viinille suorastaan väkivaltaisen ja tuntuvasti uuttuneen (muttei mitenkään yliuuttuneen) olemuksen, mikä ei varmastikaan miellytä nykyaikaisiin, "pehmeisiin" viineihin tottunutta suuta. Itselleni tämä viini oli taas täysin yllätyksenä vastaani kävellyt graalin malja: näin paljon makua, luonnetta ja rakennetta yhdessä niin uskomattoman tasapainoisessa ja liioittelemattomassa paketissa ei ole mikään yleinen tapaus nykyaikaisessa, homogenisoituneessa viinimaailmassa.

Vaikea sanoa, oliko vajaa kymmenen vuotta ikää tehnyt viinille vielä mitään, sillä viinissä oli vielä äärettömän kireä rakenne ja runsasta, kypsää hedelmää vaikka muille jakaa. Vaikka viini on tyyliltään hyvin käsittelemätön, voi sen kuvitella vielä huoletta pitävän kutinsa kellarissa ainakin toisen vuosikymmenen ajan. Tämä on ehdottomasti yksi niistä harvoista viineistä, joka on saanut sukat pyörimään jaloissani helikopterin potkureiden tavoin; muistutan silti vielä tässä lopuksi, että tämä viini on tyylillisesti melko extreme tapaus: jos on puuduttanut makumaailmansa pehmeillä ja siloitellun hedelmäisillä moderneilla viineillä, voi olla, että tämmöinen rehellisen rustiikkinen, suorastaan sontainen ja ylettömän tanniininen viini menee ohi kuin ohjus. Jos epäilet, että saattaisit ymmärtää tällaista viiniä, suosittelen valmistamaan sille kumppaniksi jotain riittävän runsasta, joka voisi vähän suitsia sen tanniineja.

Lyhyesti: Erittäin rustiikkinen, suorastaan sontainen ja julmetun tanniininen, mutta myös äärettömän maukas ja tasapainoinen kvevri-viini.

Arvio: Täydellinen – paras maistamani georgialainen Saperavi. Jos tämä on viinitalon 2. vuosikerta koskaan, olisi syytä päästä ihmettelemään, missä kunnossa talon nykyiset viinit ovat!

Hinnan (25,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

17.12.15

Bryggeri Roggenfest

http://www.alko.fi/tuotteet/722084/
Bryggeri Roggenfest
  • Valmistaja: Bryggeri Helsinki
  • Tyyppi: Olut, ale, savu-/ruisolut
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Karamelli-, musta-, pilsner-, ruis-, savu-, vehnä-
  • Humala: Magnum, Perle
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,55e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,55e (Joulukuu 2015, Alko)

Jos lähituotanto on nykyisin kova juttu, on Helsingissä, Kauppatorin kupeessa majaansa pitävä panimoravintola Bryggeri Helsinki melko lokaalia tavaraa näin meikäläisen viitekehyksessä. Päätin sitten tukea paikallista osaamista ja nappasin Alkosta mukaani tämän kertaeränä valikoimiin tulleen ruisoluen testiin, sillä ymmärtääkseni lähituotannon lisäksi ruis on kova juttu (ainakin viime aikoina markkinoille on putkahdellut jos jonkinlaisia ruisoluita, -viskejä ja -ginejä). Putelin parasta ennen -päiväys on 08/2016 ja panimon sivujen mukaan oluen valmistuksessa on käytetty maltaiden lisäksi ihan Ekbergin hapanruisleipää, ikään kuin alleviivaten oluen rukiisuutta.

Ulkonäöltään olut on lähes täysin kirkas, keskisyvän punaruskea ja kaadon myötä se saa kuohkean, kermaisen ja kermanvärisen, melko runsaan, kevyesti pitsiä jättävän vaahtokukan.

Lasissa oluella on rouhea, viljaisen maltainen tuoksu, jossa tuntuu kevyttä turpeisuutta ja hentoa tervaista savua. Tämäpä erikoista, luulin hankkineeni ruisoluen, mutta tämähän tuntuu olevan myös savuolut! No tämä ei haittaa, koska savuisuus ei ole tuoksussa läpitunkevan palvikinkkuista, vaan varsin tasapainoista ja mukavasti taustalla komppailevaa laatua.

Oluen makupuoli on mukavan ronski, mihin vaikuttanee sekä ruis että savu. Makumaailma on runsas, rukiisen viljainen, mausteinen, kohtalaisen leipäinen, kevyen savuinen, hennon palvikinkkuinen ja ujon, mutta mukavan monisyisen aromihumalainen. Kohtalaisen runsas hiilihappo ja tasapainoinen, kokonaisuuteen tyylikkäästi sointuva katkeroisuus (34 EBU) antavat kivasti tukea keskitäyteläiselle tai jo lähes täyteläiselle rungolle. Alkoholia on varsin maltillisesti (5,2%), mikä pitää oluen juotavuuden mukavan korkealla tasolla.

Jälkimaussa niin savuisuus kuin humalointikin ottavat selkeästi suurempaa roolia ja rouheaa viljaisuuden ja maustepippurisen mausteisuuden seasta erottuu kohtalaisen selväpiirteistä savua, palvikinkkua, kevyttä sitruksisuutta, hentoa ruohoisuutta ja myöskin kohtalaisesti puraisevaa katkeroa. Jälkivaikutelma, joka oluesta jää suuhun on kohtalaisen bitterinen, kompleksisen savuinen, kevyen rukiinen, hennon palvikinkkuinen ja kestoltaan todella pitkä.

Jummi, Bryggeri pääsi nyt erittäin positiivisesti yllättämään! Ei sillä, että Bryggeri olisi aiemminkaan huonoja oluita tehnyt, mutta omaan makuuni (ne melko harvat) saksalaisen panimomestari Mathias Hüffnerin Bryggerille taikomat oluet ovat turhan usein olleet liian laskelmoituja, helppoja ja enemmän massoihinmeneviä, lajityyppinsä turvallisia arkkityyppejä. Sen sijaan Roggenfest on harvinaisen onnistunut yhdistelmä useampaa erilaista oluttyyliä, jossa lopputulos on enemmän kuin osiensa summa, eikä kokonaisuus millään tavalla kärsi erikoisuudesta. Tässä on siis mitä mielenkiintoisin tumma ale, joka on yhtä aikaa sekä maukas ja tasapainoinen ruisolut, että parhaimpia maistamiani savuoluita! Ruismallas (ja ruisleipä) tuovat tähän aleen kivaa rouheutta ja leipäisyyttä, eikä kokonaisuutta ole tasapäistetty överiaromaattisilla uuden maailman humalilla tai kaikenpeittoavalla palvikinkku-savulla, vaan jokainen osa-alue on harvinaisen sopusuhtainen ja saa pitää tilansa. Erittäin kiva! Vaikken savuoluita yleisesti fanita, on nyt myönnettävä, että tykkään ja paljon.

Lyhyesti: Harvinaisen sopusuhtainen olut, jossa yhdistyy hienosti rukiinen rouheus, hienostunut savuisuus ja mannereurooppalainen humalointi.

Arvio: Tyylikäs – ensimmäinen maistamani ruis-savuolut ja pamautti heti kirjoissani tyylilajinsa kärkeen! Erittäin 5/5 kamaa.

Hinnan (4,55e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Château Mukhrani Shavkapito 2010

Château Mukhrani Shavkapito 2010
  • Valmistaja: Château Mukhrani
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Georgia
  • Alue: Mtskheta-Mtianeti, Mtskheta
  • Rypäleet: Shavkapito (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 10,65e (Kesäkuu 2014, Calle WineStore, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Uusista rypälelajikkeista sulkia hattuunsa etsivän viininörtin silmissä Château Mukhrani Shavkapito oli todennäköisesti mielenkiintoisin tuttavuus viimesyksyisessä Georgia-maistelussani – tätä Kartlin alueelta kotoisin olevaa, yleensä luonnostaan savuisia viinejä tuottavaa ja lähes sukupuuttoon kuollutta rypälelajiketta nimittäin viljellään kaupallisesti maailmassa yhteensä n. 10 hehtaarin alalla ja siitä tuottaa viiniä vain kaksi viinitaloa: naturaali-kvevriviineihin erikoistunut Pheasant's Tears ja tästä meikäläisen käpäliin päätyneestä viinistä vastannut Château Mukhrani.

Château Mukhranin historia alkaa vuodesta 1873, jolloin Mukhranin prinssi (Mukhranbatoni) Ivane alkoi rakennuttamaan Georgian pääkaupungin Tbilisin pohjoispuolelle, Mtskhetan kaupungin laidoille tätä linnaa, jonka valmistumisessa kesti peräti 12 vuotta. Ivane Mukhranbatoni ihastui myös matkoillaan Ranskassa viineihin ja innostui viininvalmistuksesta, minkä myötä hän rakennutti samalla linnan tuntumaan viinitalon, joka valmistui jo vuonna 1876. 1800-luvun lopulle tultaessa Mukhranbatonin viinit olivat keränneet runsaasti mainetta korkealaatuisina viineinä ja viinitalosta oli tullut yksi Venäjän hovin luottoviinintuottajista.

Viinitalon nyyhistoria alkaa vuodesta 2002, kun joukko georgialaisia yrittäjiä hankki tämän hylätyn linnan omistukseensa ja ryhtyivät palauttamaan sitä entiseen loistoonsa. Vuonna 2003 mukaan liittyi kansainvälinen Marussia Beverages -yhtiö ja linnan viinitaloon ryhdyttiin kehittämään viininvalmistustiloja, joissa yhdistyisi moderni viininvalmistuslaitteisto ja talon historialliset ympäristöt, mm. valtavat kellarikompleksit, jotka yhdistivät varsinaisen linnan ja viinitalon toisiinsa. Viininvalmistustilat valmistuivat vuonna 2007 ja samana vuonna Château Mukhrani tuotti ensimmäisen nykyaikaisen viininsä talon ympärillä levittäytyvien köynnöstarhojen rypäleistä. Talon viinit valmistetaan ainoastaan Château Mukhranin omistamilta viinitarhoilta, jotka sijaitsevat kauimmillaankin vain n. 15 minuutin ajomatkan päässä viinitalosta – näin talolla saadaan rypäleet sadonkorjuun aikaan mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti jatkokäsittelyyn.

Château Mukhrani Shavkapito on valmistettu aivan linnan ympäristössä kasvavista Shavkapito-rypäleistä; nämä käsinpoimitut rypäleet pystytään korjaamisen jälkeen toimittamaan alle kymmenessä minuutissa viinitalolle. Rypäleet aluksi rangataan, minkä jälkeen ne käytetään viiniksi joko luonnonhiivoilla tai olosuhteiden vaatiessa viljellyillä hiivoilla. Kun viini on käynyt läpi alkoholi- ja malolaktisen käymisen, siirretään se kypsymään georgialaisiin, kaukasialaisesta tammesta valmistettuihin tynnyreihin.

Kohtalaisesti läpinäkyvältä väriltään viini on tumman rubiininpunainen.

Persoonallisessa tuoksussa tuntuu ensisijaisesti savuisuutta, mikä on ymmärtääkseni Shavkapiton lajikettypillinen piirre. Muuten tuoksussa tuntuu punaista marjaisuutta ja pippuria, jotka antavat tuoksuun mukavasti hieman hämmentävän, muka-Pinositeettisen aromin. Tammitynnyrikypsytys tuntuu hillitysti mutta melko selväpiirteisesti kevyenä makean aromaattisena puumaisuutena ja hentona kaakaoisuutena, mikä antaa viinille melko sliipatun, modernin yleisilmeen.

Maultaan viini on kuiva ja mehukas, minkä lisäksi siinä on mukavaa, rustiikkista särmää. Tumman marjaisuuden hallitsemasta makumaailmasta erottuu kevyesti mustaherukkaa, mitä tukevat kevyen karpaloiset, hennon hapankirsikkaiset ja ujon savuiset sävyt. Kokonaisuutta kuitenkin pehmittää ja siloittelee kaiken ylle levittäytyvä hillitty aavistus makeaa tammea ja suklaisuutta. Viinillä on melko lempeä, mutta tasapainoinen hapokkuus; sen sijaan tanniinisuus on hieman runsaampaa ja antaa yleisilmeeseen mukavaa, hieman robustia särmää.

Jälkimaku on kuivakka, karhunvatukkavetoisesti tumman marjainen, mausteinen ja kevyen musteinen. Viinistä jää kohtalaisesti tanniinisen karhea, hennosti tammisen makea ja kestoltaan melko pitkä, tummanpuhuva jälkivaikutelma.

Château Mukhranin Shavkapito on varsin mukava ja miellyttävä ensikosketus tähän äärimmäisen harvinaiseen lajikkeeseen; näin viinin testattuaan on helppo yhtyä siihen havaintoon, että kyseinen rypäle yleensä tuottaa piirteiltään savuisia punaviinejä. Viinillä on kuitenkin melko siistiksi sliipattu ja moderniksi puleerattu yleisilme, mikä juontanee viinitalon erittäin moderneihin viininvalmistusmenetelmiin sekä selkeästi uutta tammea hyödyntävään tammitynnyrikypsytykseen. Itse olisin odottanut hieman ronskimpaa, rustiikkisempaa ja tietyllä lailla rehellisempää ilmaisua. Ei siinä mitään, kyllä varmasti tällainen selkeästi siistin ja nykyaikaisen oloinen, näköinen ja makuinen viini on viinimarkkinoilla kysytympää tavaraa kuin ylirustiikkiset maalaisviinit. Pitänee siis metsästää jostain käsiin se Pheasant's Tearsin vastaavasta rypäleestä valmistettu viini, joka ei talon tyylille ominaisesti näe tammea lainkaan!

Château Mukhranin Shavkapito on varma, tasapainoinen ja maukas ensikosketus Shavkapito-lajikkeeseen uusia viinielämyksiä metsästäville viininörteille, joskin erityisen perinteistä georgialaista viiniperinnettä se ei juurikaan ilmennä. Viinissä on mukavan runsaasti sekä runkoa että hedelmää, joten järkevimmät paikat sijoittaa pullo tätä on jonkun riittävän tuhdin ruoan kumppanina tai kellari muutamiksi vuosiksi.

Lyhyesti: Erittäin harvinaisesta lajikkeesta valmistettu savuinen, tanniininen, tumman marjainen ja kevyen tamminen moderni georgialaisviini.

Arvio: Hyvä – tästä viinistä saa käsityksen rypäleen potentiaalista, vaikka osa viinin luonteikkuudesta jää hieman modernin viininvalmistuksen peittoon. Täytyy toivoa, että muutkin tuottajat tarttuisivat tähän lajikkeeseen ja ryhtyisivät osoittamaan mihin kaikkeen Shavkapito taittuu!

Hinnan (10,65e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

16.12.15

Mikkeller Stateside IPA

http://www.alko.fi/tuotteet/712604/
Mikkeller Stateside IPA
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Maltaat: Cara-, München-; kaura
  • Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Chinook
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,78e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,78e (Joulukuu 2015, Alko)

Alkon valikoimiin ilmestyi hiljattain kaksi hyvin samankaltaista olutta: Mikkellerin Green Gold ja Stateside, molemmat Mikkellerin Belgiassa, de Proefsbrouwereij'n lainapanimolla panemia jenkki-IPA:ja. Oluiden pohja on melko samanlainen, mutta pieniä eroja löytyy: Green Goldissa on käytetty brittimallas Maris Otteria, kun taas tätä Statesidea on tuunattu täyteläisyyttä tuovalla kauralla; molemmissa on humaloinnissa käytetty amerikkalaisia Cascadea ja Centennialia, mutta Statesidesta löytyy myös Amarilloa ja Chinookia, kun Green Goldissa on taas käytetty Citraa ja Simcoeta; vääntöä Statesidesta löytyy katkeropuolelta enemmän (67 EBU) kuin Green Goldista (56 EBU).

Meikäläisen testiin päässeen putelin parasta ennen -päiväys on 27/10/2017, joka kuulostaa melko erikoiselta – oikeasti, aromaattiselle jenkki-IPA:lle kaksi vuotta ikää? Olut kyllä on varmasti juotavissa vielä parin vuoden päästä, kiitos tehokkaina säilöntäaineina toimivien katkeroiden ja alkoholin (6,9%), mutta koska aromihumaloinnin tuomat tuoksu- ja makuaineet yleensä hajoavat noin vuodessa, ei olutta todennäköisesti parin vuoden päästä tunnista IPA:ksi muusta kun reippaasta bitterisyydestä...

Väriltään Stateside on hyvin hennon utuisen, kuparisen ruskea ja sillä on erittäin reilu, melko tiivis, kestävä ja väriltään kermaisen beige vaahto. Hieman tosin mietityttää, miten näin tumman värinen olut voi olla India pale ale?

Tuoksu on alusta loppuun sitä perus-IPA-meininkiä: runsasta sitrushedelmää, männynneulasia, kohtalaista kukkaisuutta, kevyttä ruohoa ja hillittyä, taustalle jättäytyvää karamellia. Tuoksu on varsin aromaattinen, melko kuivakka ja äärimmäisen humalavetoinen.

Maussa kohdataan yhtä lailla kuivaa ja suutuntumaltaan kepeää meininkiä. Makumaailmasta löytyy hentoa maamaisuutta, ujoa pähkinäisyyttä ja puisevaa meininkiä pohjalta; sen päälle on kasattu tiukalla greippisyydellä, saippuaisuudella, havuisuudella, pihkalla ja ruoholla voimakasta aromihumaloiden ja katkeroiden tykitystä. Oluen maku on voimakas, mutta sen katkerot ovat (67 EBU) voimakkaammat. Yleisilmeessä ei ole juuri lainkaan makeutta ja hiilihappo on pientä. Niin maultaan kuin suutuntumaltaan hyvin maltilliseksi jäävä runko antaa reippaasti tilaa runsaille katkeroille ja ilmaisuvoimaiselle aromihumaloinnille.

Jälkimaussa tuntuu ruohoista, saippuaista ja greippilihaista katkeruutta, mäntyistä pihkaa ja havuisuutta, kevyttä puisevuutta sekä hentoa viljaista maltisuutta.

Kaiken kaikkiaan Stateside on melko tyylipuhdas West Coast -tyylin IPA, jossa maltaalle ei juurikaan ole sijaa. Paikoin maltaisuus yrittää punkea esiin, mutta yleisesti oluen pääpaino tuntuu olevan tyylille ominaisesti vain-ja-ainoastaan runsaan humaloinnin esittelyssä.

Yleisesti tämä on varsin hyvin tehty moderni IPA, eli varma nakki mahdollisimman bitterisistä oluista diggaaville IPA-faneille. Itse kuitenkin tykkään enemmän myös IPA-skenessä, jos humalointi saa vastakaikua rungolta, joten itse kallistun mieluummin kilpakumppani Green Goldin suuntaan.

Pakko vielä mainita lopuksi, että minua ihmetyttää se, kuinka Green Goldissa on pienempi kantavierre (15,9 °P) ja korkeampi alkoholipitoisuus (7%) kuin Statesidessa (16,8 °P / 6,9%), mutta Green Gold on selkeästi makeampi ja runsaamman, karamellisemman maltainen kuin kuiva ja hädin tuskin lainkaan Stateside. Onko jollakin blogia lukevalla olutnörtillä hyvää selitystä tähän? Voiko oluiden 10 EBU:n erotus (Statesidessa suurempi) oikeasti olla ainoa tekijä tässä melko selkeässä erossa?

Lyhyesti: Hyvin tehty, tyypillinen West Coast IPA: julmetusti katkeroa ja aromihumalointia, mallasta hädin tuskin lainkaan. Kunnon katkeropommi hopheadeille.

Arvio: Hyvä – ihan kelpo jenkki-IPA Tanskasta eli Belgiasta. Stateside ei kuitenkaan ole millään tavalla erityisen persoonallinen tapaus, joten siitä ei löydy oikein mitään sellaista, joka kannustaisi testaamaan sitä toistamiseen. Laadukas, mutta melko geneerinen katkeropommi-IPA.

Hinnan (4,78e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Telavi Marani Mukuzani 2009

Telavi Marani Mukuzani 2009
  • Valmistaja: Telavi Marani
  • Tyyppi: Punaviini, Mukuzani
  • Maa: Georgia
  • Alue: Kakheti, Mukuzani
  • Rypäleet: Saperavi (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,50e (Kesäkuu 2014, SuperAlko Uus-Sadama, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Koska Mukuzaneja pidetään georgialaisten punaviinien parhaimmistona, oli mielestäni ihan perusteltua tarjota viimesyksyisessä Georgia-maistelussani hieman laajempi näkökulma kyseiseen viinityyliin. Alkosta löytyvän Tbilvino Mukuzanin rinnalta siis löytyi Telavi Maranin (suom. "Telavin kylän viinikellarin"; marani tarkoittaa viinikellaria, jossa perinteiset kvevri-ruukut sijaitsivat) Mukuzani.

Sadan vuoden ikäinen Telavi Marani perustettiin Kakhetin pääkaupungin, Telavin, reunamille vuonna 1915. Talo on perustamisestaan saakka pyrkinyt ilmentämään viineissään Kakhetin laakson perinteisiä viinejä, joskin viinitalo on myös pyrkinyt modernisoimaan laitteistojaan ja viinityylejään viininvalmistusmenetelmien kehittyessä.

Tämä viini on käytetty kulturelleilla hiivoilla (kyllä, viinitalon sivuilla lukee hiivan kohdalla cultural, ei cultured) ja rypäleiden kuoria on maseroitu käyvässä viinissä 12-15 päivän ajan, erästä riippuen. Tämän jälkeen viini on siirretty kypsymään aluksi 8-10 kk ajaksi barrique-tynnyreihin. Tynnyrikypsytyksen jälkeen viini on aluksi sekoitettu terästankkeihin kypsymään, minkä jälkeen viini on pullotettu ja jätetty pulloissa kypsymään lisäajaksi kellareihin ennen myyntiinlaskua.

Väriltään viini on Saperaville tyypillisesti hyvin tumman ja käytännössä täysin läpinäkymättömän mustanpunainen – jopa tummempi kuin viereisestä lasista löytyvä Tbilvino Mukuzani.

Mehukkaan ja puhdaspiirteisen Tbilvinon rinnalla Marani Mukuzanin tuoksu on hillitympi ja jonkin verran tammisempi. Kuivakka, pidättelevä ja tummasävytteinen tuoksu tarjoilee kypsää ja mehevää tummaa luumua, tummaa marjamarmeladia, kevyttä metsämarjaa ja epämääräistä tummanpuhuvaa hedelmää sekä hentoa tammen mausteisuutta.

Suussa tällä kuivalla viinillä on konsentroitunut, mehukas ja suutuntumaltaan täyteläinen olemus. Runsaasta, kypsänmakeasta makumaailmasta erottuu karhunvatukkaa, tummaa hedelmää ja tuoksua maltillisempaa, etäistä makeaa tammea. Viini on Tbilvinoa maltillisemman hapokas, mutta varsin runsas ja mukavasti tiiviyttä tuova tanniinisuus piirtää viinille selvät raamit.

Jälkimaussa tuntuu kypsää tummaa marjaa, kuivakkaa mausteisuutta, mehevää luumua ja hentoa tammista aromikkuutta. Melko rehevät tanniinit jättävät keskipitkään, mehukkaaseen jälkivaikutelmaan suutakuivattavaa särmää.

Tämä kuuden vuoden ikään päässyt Mukuzani on kehittynyt miellyttävän tasapainoiseksi esitykseksi, eikä se tunnu ainakaan lisää ikää kaipaavan – joskin viinin runsas hedelmä ja tanniinisuus varmasti antavan viinille hyvin potentiaalia lisäkypsyttelyyn. Viinin aromi- ja makumaailmasta erottaa edelleen kevyesti, muttei mitenkään merkittävän häiritsevästi, että viini on kypsynyt pienissä tammitynnyreissä, mutta nämä piirteet ovat oikein mainiosti integroituneet osaksi kokonaisuutta ja voisin kuvitella niiden haihtuvan yhä enemmän taustalle viinin saadessa lisää ikää.

Viini on kuitenkin tietyssä mielessä hieman turvallisempi ja geneerisempi Mukuzani kuin Alkosta löytyvä Tbilvinon (tuon Georgian yhden suurimmista ja merkittävistä tunnetun tuottajan) Mukuzani: siinä missä Tbilvinossa yhdistyy Saperavin napakka hapokkuus ja reipas tanniinisuus mukavalla tavalla kepeämpään ja marjaisempaan taittuvaan ilmaisuun, on Telavi Maranin näkemyksessä samasta viinistä tunnistettavissa tuo Saperavin tanniinisuus, mutta viini muuten on mehevämpi, matalahappoisempi ja näin ollen piirun verran anonyymimpi. Sopiva analogia voisi viinejä tunteville olla perinteisempi Cahorsin Malbec vs. argentiinalainen Malbec. Molemmat tunnistaa samasta puusta veistetyksi, mutta toinen on vähän anteeksipyytelemättömämpi ja rujompi, kun taas toinen on kiltimpi ja helpostilähestyttävämpi.

Lyhyesti: Mehukkaan kypsänmehevä, tummasävytteinen, hennon tamminen ja tyylilleen uskollisen tanniininen kuiva Saperavi.

Arvio: Miellyttävä – tämä on tällainen mehevä, mehukas ja melko modernin oloinen tammitynnyrikypsytetty Saperavi, jonka voi huoletta unohtaa vielä joksikin vuosiksi kellariin, joskin sitä viini ei missään nimessä enää tarvitse.

Hinnan (9,50e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.