Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


10.12.20

Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000

István Szepsy Tokaji Aszú 6 Puttonyos 2000
  • Valmistaja: István Szepsy
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Tokaji
  • Maa: Unkari
  • Alue: Tokaj-Hegyalja
  • Rypäleet: Furmint, Hárslevelű, Muscat Blanc
  • Koko: 0,5
  • Hinta arviointihetkellä: 60€ (Helmikuu 2018)
  • Hinta nyt: ~120€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)
 
 
István Szepsy vanhempi on siitä hieman erikoinen tapaus viinintekijäksi, että hänen viininsä keräävät järjestään valtavasti kehuja ympäri maailmaa ja häntä on kutsuttu sekä neroksi että niin Unkarin kuin jopa koko maailman parhaaksi viinintekijäksi – ja silti hädin tuskin kukaan, joka ei harrasta unkarilaisia viinejä, ei ole koskaan kuullutkaan miehestä.

Szepsy ei ole päätynyt tuottamaan viinejä Tokajissa aivan vahingossa. Hänen sukunsa on nimittäin tuottanut viiniä Tokajin alueella jo 1500-luvun lopulta ja heidän läsnäolollaan on ollut merkittävä vaikutus alueen historiaan: esimerkiksi Tokajin makeiden, jalohomeisten Aszú-jälkiruokaviinien valmistuksen sanotaan olevan Szepsy-nimisen miehen keksimä. Tällä hetkellä myös Szepsyn poika, István Szepsy nuorempi, työskentelee Tokajissa viinin parissa, joten vaikuttaa siltä, ettei Szepsyn suvun vaikutus ole vielä hetkeen katoamassa alueelta.

Tokajin alueen suurin vastoinkäyminen oli toisen maailmansodan jälkeen vallan siirtyminen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä toimineelle kommunistiselle puolueelle. Kommunistien vallan alla Tokajin loisto ja historia tukahdutettiin hyvin lyhyessä ajassa ja alue valjastettiin viinien massatuotantoon. Ne tasamalla sijaitsevat viinitarhat, joita oli mahdollista viljellä mekanisoidusti, muokattiin sellaiseen uskoon, ja hankalasti viljeltävillä jyrkillä rinteillä sijaitsevat huipputarhat jätettiin kesannolle tai jopa revittiin kokonaan maasta. Omaan käyttöön tarkoitettuja pieniä palstoja lukuun ottamatta viljelijät eivät saaneet omistaa maata, vaan kaikkien täytyi viljellä valtion tarhoja, joista rypäleet toimitettiin valtion viinitehtaille.

Tänä haastavana aikana István Szepsy ei alistunut hylkäämään sukunsa perinnettä, vaan istutti ja viljeli salassa omaa neljän hehtaarin palstaansa aina 1970-luvulle asti. Kun hän jäi lopulta tästä kiinni, sai hän pitää tarhansa sillä ehdolla, että rypäleet toimitettaisiin valtion viinitehtaisiin. Kun vuonna 1990 kommunistihallinto maassa päättyi, sai Szepsy jälleen tuottaa viiniä tarhaltaan; tämän lisäksi hän ryhtyi hankkimaan lisää palstoja alueen parhailta viinitarhoilta tavoitteenaan palauttaa viisi vuosikymmentä jatkunut Tokajin viinin alennustila takaisin maailman huipulle.

Tätä nykyä Szepsyn omistuksessa on noin 63 hehtaaria viinitarhoilta. Jotain hänen laadun tavoittelustaan kertonee se, että näiltä 63 hehtaarilta Szepsy tuottaa vuosittain vain noin 60,000 pulloa viiniä; tuotantomääriä rajoittaa toki jo kasvuvaiheessa rankalla kädellä suoritettu terttujen tai jopa yksittäisten rypäleiden karsinta sekä jalohomeen kuivattamien rypäleiden tuottama satomäärien väheneminen (yhdestä jalohomeisesta rypäletertusta saa puristettua merkittävästi vähemmän mehua kuin tuoreena poimitusta rypäletertusta). Tuotantomäärät ovat tästä huolimatta melko naurettavan pieniä, sillä esimerkiksi Champagnen satomäärillä (6650 litraa / hehtaari) olisi mahdollista tuottaa tuo sama 60,000 pulloa vain 6-7 hehtaarilla tarhoja! Szepsy myykin pois bulkkina kaiken tuotantonsa, joka ei vastaa hänen tiukkoja laatustandardejaan.

Alun perin Szepsy – kuten lukemattomat Szepsyn sukupolvet ennen häntä – valmisti vain makeaa Aszú-viiniä, mutta (toisin kuin kuivat valkoviinit) makeat jälkiruokaviinit eivät nykyaikana juurikaan myy, joten Szepsy on joutunut adaptoitumaan. Alun perin hän piti Tokajin kuivia valkoviinejä tasapainottomina ja lähes juomakelvottomina, mutta ryhdyttyään itse tuottamaan kuivia viinejä on hän liudentanut mielipiteitään – tai sitten vain todennut, että muiden valkoviinit ovat edelleen juomakelvotonta tavaraa, mutta sentään omat viininsä hän voi itse valmistaa sellaisiksi, että niitä kehtaa juoda (ja omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että ne kyllä ovat vallan vaikuttavaa tavaraa!).

Vaikka lähes kaikki Tokajin tuottajat valmistavat makeita Aszú-viinejä Szepsyn esi-isän kehittämällä tavalla (jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa lisätään hädin tuskin kypsistä rypäleistä viineistä valmistettuun, jo käytettyyn kuivaan valkoviiniin, jossa jalohomeiset rypäleet maseroituvat viinissä ja makeuttavat sen), on Szepsy itse kehittänyt menetelmää edelleen tavoitellessaan parasta mahdollista Tokaji Aszún ilmentymää. Szepsy itse poimii niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet suurin piirtein yhtä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että hänen viineissään ei-jalohomeiset rypäleet ovat merkittävästi kypsempiä kuin muilla tuottajilla. Szepsy on todennut, että parhaan lopputuloksensa hän saa, kun rypäleet ovat alusta asti yhdessä, eli niin tavalliset kuin jalohomeiset rypäleet murskataan yhdessä, eikä viinejä valmisteta erikseen. Yleensä laatutietoiset tuottajat käyttävät vain murskatun rypäleen mehun, kun taas rypäleistä lopuksi puristamalla saatu osuus saatetaan jättää vähempiarvoisena käyttämättä. Szepsy sen sijaan käyttää rypäleistään sekä murskatun että puristetun osuuden, jotta viini saa myös uutosta ja runkoa. Näin saadun mehun annetaan asettua ja kirkastua noin vuorokauden ajan, minkä jälkeen viini siirretään tammitynnyreihin käymään spontaanisti villihiivoilla. Viinin yleensä annetaan käydä noin kolmen kuukauden ajan, minkä jälkeen viini lapotaan pois hiivasakan päältä kypsymään tynnyreihin. Lopuksi viini pullotetaan noin kolmen vuoden iässä.

Siinä missä perinteinen 6 Puttonyosin Aszú valmistettiin lisäämällä yhteen 136-litraiseen gönc-tynnyriin kuusi puttonya eli 25-litraista korillista jalohomeisista rypäleistä puristettua makeaa tahnaa, valmistetaan nykyisin 6 Puttonyosin Aszú yksinkertaisesti analysoimalla viinin jäännössokerimäärä; yli 150 g/l jäännössokeria vastaa määrää, joka olisi löytynyt perinteisellä menetelmällä valmistetusta 6 Puttonyosin Aszústa. Szepsyn 6 Puttonyosin Aszú valmistetaan pääosin melko neutraalista mutta hapokkaasta Furmintista (n. 2/3), mutta seassa on myös enemmän hedelmää ja mausteisuutta tuovaa Hárslevelűa (n. 1/3) sekä pieni määrä aromikasta Sárgamuskotálya eli Muscatia. Talon totuttuun tyyliin viini on sekoitus sekä jalohomeisia että erittäin kypsinä poimittuja rypäleitä, jotka on puristettu yhdessä ja joista saatu viini on käynyt spontaanisti tammessa noin 10,5% vahvuuteen, minkä jälkeen käyminen on päättynyt luonnollisesti. Viini on pullotettu noin kolmen vuoden ikäisenä. Tämä nyt arvioitu viini on maistettu täysin sokkona.

Viinillä on syvä ja varsin intensiivinen, pronssiin taittuva mahonginruskea väri.

Tuoksu on erittäin makea ja intensiivinen, mutta tummaan ja kehittyneen oloiseen ulkonäköön nähden hämmentävän nuorekas ja eloisa. Rehevästä aromimaailmasta löytyy huumaavan parfyymisiä eksoottisia kukkia ja ruusun terälehtiä, hieman mehukasta klementiiniä, hillittyä appelsiininkuorta ja bergamottia, kevyttä karamellisuutta ja hentoja kuivattujen persikoiden ja aprikoosien piirteitä. Yleisilme on Tokajille tyypillisen makea ja intensiivinen, mutta samalla suorastaan poikkeuksellisen aromikas ja monisyinen.

Viini on suussa makea, täyteläinen ja varsin öljyinen, muttei kuitenkaan tahmea tai raskasliikkeinen, kiitos erittäin tuntuvan – suorastaan kirpakan – hapokkuuden. Erittäin konsentroituneesta makumaailmasta erottuu kypsää sitruunaa ja tuoksussa tavattuja eksoottisia kukkia, hieman bitteristä sitruksenlihaa, maltillista pippurista mausteisuutta, kevyttä akaasiahunajaa ja ujoja sokeroitujen appelsiininkuorten vivahteita. Viinin erittäin napakkana tuntuva hapokkuus antaa kokonaisuudelle valtavasti ryhtiä ja rakenteen tuntua,suitsien samalla mainiosti jäännössokerin tuomaa makeutta taka-alalle.

Viinistä jää lopuksi suuhun varsin makea, hieman tahmea ja uskomattoman pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Intensiivinen jälkimaku tuntuu hieman keskimakua kehittyneemmältä, tarjoillen melassin ja karamellin makeita sävyjä, hieman murjottua omenaa, kevyttä kukkaista parfyymisyyttä, hillittyä kypsää mandariinia, hentoa jalohomeen tuomaa appelsiinimarmeladisuutta ja ujosti oksidatiivinen häivähdys hurmaavaa pähkinäisyyttä.

Viini on kokonaisuutena aivan uskomaton esitys – ei pelkästään jälkiruokaviininä, vaan ihan minä tahansa viininä. Viinistä löytyvä intensiteetti, rakenne, moniulotteisten makujen loputtomalta tuntuva kerroksellisuus ja ikään nähden hämmentävän nuorekas yleisolemus ovat aivan poikkeuksellisia. Viini on hyvin todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji Aszú ja samalla yksi parhaista maistamistani jälkiruokaviineistä. Erityisesti viinin parfyymiset, kukkeat piirteet ja hyvin puhdaspiirteinen, intensiivinen hedelmä tekivät viinistä kaikin puolin ainutlaatuisen esityksen jopa Tokajiksi – ja samasta syystä sokkona maistellessamme arvasin oikein viinin olevan Szepsyn Tokaji Aszú, sillä yhdistän tämän parfyymisen kukkaisuuden juuri Szepsyn tyyliin. En tiedä, onko viinissä tavallista Tokajia suurempi osuus Sárgamuskotálya, onko tämä kukkaisuus seurausta Szepsyn omista viininvalmistustekniikoista, vai onko taustalla jokin muu tekijä. Joka tapauksessa, tämä piirre tuntuu olevan hyvin tyypillinen Szepsyn viineille – sekä näköjään tyypillinen ominaisuus, jolla voi yrittää erottaa viinin sokkomaistelussa!

Kaiken kaikkiaan tämä on aivan poikkeuksellinen esitys, joka pärjäsi valtavasti paremmin, mitä viinin vahvaa oksidatiivisuutta vihjannut tummanruskea väri antoi odottaa. Viini on jo nyt uskomattoman vaikuttava esitys, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö viini kykenisi kehittymään suotuisasti vielä vuosikymmenten ajan. Noin 60€ hinnalla viini ei ole missään nimessä edullinen esitys Tokajiksi, mutta laatu maksaa – ja tämän viinin laadun tapauksessa hinta kyllä tarjoaa runsaasti vastinetta rahalle!

Lyhyesti: Todennäköisesti paras koskaan maistamani Tokaji. Vaikka monet Tokajit voivat olla uskomattoman hienoja jälkiruokaviinejä, tämä kyseinen tapaus menee muista vielä vaivattomasti ohitse.

Arvio: Täydellinen – pakko sanoa, tämän tasoisesta jälkiruokaviinistä on kyllä aika vaikeaa enää pistää paremmaksi. Tällaista viiniä maistellessa ei enää ihmettele, miksi satoja vuosia sitten Tokaji oli kuninkaallisten hovien kenties arvostetuin juoma.

Hinnan (~60€) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

8.12.20

Tempier La Tourtine 2001

Domaine Tempier Bandol Cuvée Speciale La Tourtine 2001
  • Valmistaja: Domaine Tempier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Bandol
  • Rypäleet: Mourvèdre (85%), Grenache, Cinsaut
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2020)
  • Hinta nyt: ~110€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 kuva: winebid

Välimerellisessä Ranskassa, aivan Italian kyljessä sijaitseva Provence ei yleensä lukeudu alueisiin, joita pidettäisiin merkittävinä arvoviinien osalta. Suurimpana syynä tässä lienee roséeviinit, jotka ovat nousseet ennennäkemättömään suosioon ja joita tuotetaan tuolla kyseisellä alueella valtavia määriä. Tämän loputtoman roséeviinin meren keskeltä löytyy kuitenkin kaksi piskuista appellaatiota, jotka ylpeinä kantavat Provencen laatuviinien lippua samalla kun lähes koko muu alue keskittyy tekemään lähinnä hailakkaa, neutraalia ja herttaisen yhdentekevää roséeta: Bandol ja Palette (joista jälkimmäisen suosio lepää lähes yksinomaan arvostetun Château Simonen harteilla).

Aivan välimeren rannalla sijaitseva Bandol on kahdella tapaa hyvin erityinen appellaatio: ensimmäiseksi, toisin kuin muualla Provencessa, jossa roséeviini hallitsee, on punaviini Bandolissa kuningas. Bandolissa toki valmistetaan myös (usein varsin vaikuttavaa ja keskimääräistä Provencen roséeviiniä runsaampaa) roséeviiniä sekä piskuisia määriä valkoviiniä, mutta alueen maine tulee ensisijaisesti sen vaikuttavista punaviineistä. Toiseksi, Mourvèdre. Tämä myös Monastrellina ja Matarona tunnettu lajike on levinnyt laajalti koko Etelä-Ranskaan, mutta lajikkeena se vaatii poikkeuksellisen lämpimiä oloja, minkä vuoksi sitä on monilla paikoilla voinut viljellä vain kaikista kuumimmilla alueilla, joissa lajike kykenee varmuudella kypsymään vuodesta toiseen. Bandol sen sijaan on aina ollut riittävän lämmin (tai jopa kuuma) viinialue, joten Mourvèdrellä ei ole koskaan ollut samanlaisia ongelmia kypsyä siellä kuin muualla Provencessa, Rhônessa tai Languedocissa. Täten Bandol onkin ainoa viiniappellaatio Ranskassa, jossa Mourvèdre on pääosassa alueen kaikissa punaviineissä – viinilainsäädännön mukaan viinissä pitää olla vähintään 50% Mourvèdreä, eikä ole tavatonta tavata viinejä, joissa lajikkeen osuus huitelee täydessä sadassa prosentissa.

Vaikka Bandol on täynnä korkeatasoisia, perinteikkäitä viinitaloja, ovat alueen neljä tunnetuinta tuottajaa ne, joiden viineihin lähes poikkeuksetta viitataan, kun puhutaan Bandolin viineistä; nämä tuottajat ovat siis Château de Pibarnon, Château Pradeaux, Château Vannières sekä muita tuottajia päätä korkeampana jylhänä seisova Domaine Tempier.

Ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka vanha Bandolin sydämessä sijaitseva Domaine Tempier on, mutta kyseisellä paikalla on todistettavasti toiminut niin viiniköynnöksiä kuin kaikkea muutakin viljellyt maatalo jo 1700-luvulla ja se on ollut Tempierin suvun omistuksessa vuodesta 1834. Vaikka talon palkitut viinit olivat keränneet arvostusta jo kauan, alkoi Domaine Tempier muotoutua nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvun alussa. Lucie "Lulu" Tempier sai suvun tilan omistukseensa mennessään vuonna 1936 naimisiin Lucien Peyraudin kanssa. Lucien Peyraud oli haaveillut ryhtyvänsä viininviljelijäksi, joten hän opiskeli viininviljelyä ja -valmistamista alueella joidenkin vuosien ajan, kunnes lopulta Lulu ja Lucien asettuivat asumaan suvun perintötilalle. Lucien Payraud ei pelkästään keskittynyt omiin viineihinsä, vaan myös koko alueen viineihin; hänen tavoitteenaan oli nostaa Bandol maailman merkittävimpien viinien joukkoon, ja hänen ja muutaman muun alueen viljelijän lobbaamana Bandol saikin vuonna 1941 yhtenä Ranskan ensimmäisistä viinialueista oman AOC-appellaation, peräti ennen kuin Domaine Tempier oli pullottanut ensimmäistäkään omaa viiniä! Peyraudin ensimmäinen pullotettu viini, Bandolin appellaation alla julkaistu roséeviini, tuli muutamaa vuotta myöhemmin, ollen vuosikertaa 1943. Nykyisen ulkonäkönsä talon viinit saivat vuonna 1951, jolloin Lulun isä, Alphonse Tempier, taiteili pulloissa edelleen koreilevan laivan.

1960-luvulla talon valikoima laajeni perustason punaviinistä, roséeviinistä ja valkoviinistä kahteen tarhaan, kun viljelystä ja viininteosta vastanneet Lulun ja Lucienin pojat Jean-Marie ja François Peyraud pikku hiljaa huomasivat, miten erilaisia viinejä talon tarhat tuottivat. Valitsemalla kaikkein luonteikkaimpia viinejä tuottavien tarhojen rypäleet, otettiin valikoimiin kaksi tarhaviiniä: La Tourtine ja La Migoua, jotka valmistettiin kyseisten tarhojen parhaista rypäleistä. Myöhemmin, kun Tourtine-tarhan alaosissa sijaitsevan luonnon muovaaman "amfiteatterin" keskellä kasvavien rypäleiden todettiin tuottavan hyvin erilaista viiniä kuin vieressä sijaitsevan Tourtine-tarhan, otettiin valikoimiin vielä kolmas viini, joka sai nimen Cabassaou.

Domaine Tempierin tarhaviineissä hienointa on se, että kaikki talon punaviinit valmistetaan täysin samalla tavalla, eli tarhaviineistä ei tieten tahtoen tehdä "parempia" kellarissa, vaan ainoastaan terroir ja muuttuvat rypälesekoitukset tekevät jokaisen viinin luonteeltaan ainutlaatuisiksi. Niin useiden tarhojen rypäleistä sekoitettu perus-Bandol kuin tarhaviinit Cabassaou, La Migoua ja La Tourtine valmistetaan kaikki käyttämällä viinit spontaanisti villihiivoin, maseroidaan kuorien kanssa 3-4 viikon ajan (nykyisin terästankeissa) ja kypsytetään suurissa, 2500–5000 litran foudre-tammisammioissa. Viinien annetaan kypsyä vuosikerrasta riippuen n. 18–20 kk foudreissa, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina. Punaviineissä rypälekoostumus riippuu siitä, miltä tarhalta viinit tulevat: Cabassaou on käytännössä lähes pelkästään Mourvèdreä, kun taas La Migouassa Mourvèdren osuus on vain 55%, eli selkeästi vähemmän kuin Tempierin viineissä keskimäärin.

Nyt arvioitavana oleva La Tourtine heijastelee rypälekoostumuksellaan tarhan istutuksia, eli viini on pääosin Mourvèdreä (85%). Lopuista 15 prosentista vastaa lähinnä runsaampaa ja pyöreämpää hedelmäisyyttä tuova Grenache, joskin seassa on myös pieni määrä keveyttä ja happoja tuovaa Cinsaut'ta. Bandolille tyypilliseen tapaan alkoholia löytyy reilusti, eli 15%. Viini tuli testattua osana Tempierien tarhaviinien 2003–1990-vertikaalimaistelua, josta se jäi mieleen illan parhaana viininä, joten ihan mistään tusina-Bandolista ei ole nyt kyse.

Viinillä on syvä, konsentroitunut ja kevyesti läpinäkyvä punamusta väri. Seasta näyttää löytyvän hieman partikkeleja, joten varovainen dekantointi sakan päältä on suositeltavaa.

Tuoksu vakuuttaa heti ensimmäisellä nuuskaisulla: kokonaisuus on selvän rustiikkinen, mutta samalla varsin houkutteleva hieman makeaan taittuvalla aromimaailmallaan. Vivahteikkaasta nokkasektorista löytyy kuivahtaneita tummia marjoja, hieman brettaista tallintaustaa ja lantaista maatalon pihaa, kevyttä salmiakkia, hillittyä kypsää mustikkaa ja hentoa nahistunutta viikunaa.

Suussa viini on selvästi kypsä, hurmaavan teksturaalinen ja melko konsentroituneen oloinen. Kompleksisesta ja varsin intensiivisestä makumaailmasta erottuu nahistuneita hapankirsikoita, brettan tuomaa, makean fenolista nahkaisuutta ja neilikkaisuutta, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä kuivattua luumua, hillittyä makeaa mustikkaisuutta, hentoa nahistunutta viikunaa ja Mourvèdrelle tyypillistä, lihaista riistaisuutta. Kokonaisuus on kuiva ja vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä melko korkean hapokkuuden että varsin tuntuvien, voimalla ikeniin tarraavien tanniinien. 15% alkoholia pysyy suorastaan hämmentävän hyvin pois tieltä.

Viini jättää lopuksi suuhun kuivan, robustin ja melko tanniinisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu pitkään ja erittäin intensiivisesti nahkaista funkia ja brettaista tallintausta, hieman lihaista umamia, kevyemmällä otteella kuivakkaa nahistunutta tummaa marjaa, hieman makeampaa kuivattua luumua, hentoa pippurista mausteisuutta, ujoa maanläheisen yrttistä garrigueta ja aavistus makeaa lakritsisuutta.

Kokonaisuutena La Tourtine 2001 on upea, vaikuttavan rakenteikas ja hurmaavan moniulotteinen Bandol, josta löytyy niin syvyyttä kuin voimaa. Nyt loppukesästä järjestetyssä 2003–1990-vertikaalissa erottui, miten tämä kyseinen viini oli jotakuinkin ainoa Tempierin tarhaviini, jossa erottui rustiikkinen, brettaisuus melko selvänä, mutta nämä piirteeit eivät missään vaiheessa häirinneet kokonaisuutta, vaan päin vastoin, toivat viinille vain lisää syvyyttä ja nyansseja. Monelle (allekirjoittanut mukaanlukien) viini olikin illan paras – vaikka kattaus oli sen verran kovatasoinen, ettei parhaan valinta niiden joukosta ollut helppo tehtävä.

Tourtine tuntuu yleisesti olevan ainakin omaan makuuni paras esitys Tempierin tarhaviineistä: siinä on enemmän voimaa ja syvyyttä kuin tyylillisesti kepeämmässä ja herkemmässä La Migouassa, mutta siinä on myös samalla enemmän särmää ja rakennetta kuin massiivisen kokoisessa, mutta usein aika pehmeäksi ja raskastekoiseksi jäävässä Cabassaoussa. Tätä kyseistä Tourtinen vuosikertaa maistellessa voi todeta, ettei se selvästikään ole enää nuori tapaus, mutta viini ei tunnu vielä olevan aivan huipulla myöskään. Tourtine 2001 tuntuu näin 20 vuoden ikää lähestyessään hivuttautuvan pikku hiljaa kohti kehityskaarensa huippua, mutta matkaa on silti vielä taitettavana – tässä vaiheessa on vain vaikea arvioida, onko kyse vuosista vai vuosikymmenestä. Joka tapauksessa, jos viini löytyy kellarista, voi sen yhtä hyvin korkata kuin jättää kypsymäänkin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi dekantoimaan viinin varovaisesti melko runsaan sakkansa päältä pois ja jättämään sen ainakin toviksi dekantteriin aukenemaan – viini kun tuntui parantavan juoksuaan illan mittaan. Näin runsasrakenteisena suosittelen myös nauttimaan viinin mieluummin jonkin tuhdimman ruoan kanssa kuin sellaisenaan.

Lyhyesti: Bandolin arvostetuimman ja samalla kenties parhaan tuottajan tarhaviini ja samalla todennäköisesti paras Bandol, jota olen maistanut.

Arvio: Täydellinen – viini ei ole pelkästään poikkeuksellisen vaikuttava Bandol, vaan samalla se lukeutuu vaivattomasti yhdeksi maailman parhaista punaviineistä. Lucien Peyraud näyttää onnistuneen siinä, mitä hän aikanaan lähti tavoittelemaan.

Hinnan (~110€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

6.12.20

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016

Audrey Wilkinson Hunter Valley Sémillon 2016
  • Valmistaja: Audrey Wilkinson Vineyards
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Australia
  • Alue: New South Wales, Hunter Valley, Pokolbin
  • Rypäleet: Sémillon (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 15,05€ (Lokakuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 15,05€ (Joulukuu 2020, Alko)

 

Pakko se on myöntää: Australia onnistui kyllä tehokkaasti sössimään valkoviiniensä maineen pidemmäksi aikaa valmistamalla innokkaasti todella raskastekoisia, hedelmältään hyvin kypsiä ja erittän reippaalla otteella tammitettuja viinejä. Nämä tuhdin ja kaikin puolin överit viinit löivät läpi jo 1980-luvulla ja saavuttivat suurimman huippunsa 1990-luvulla. Ongelmaksi muodostui se, että 2000-luvulle tultaessa, kun tuottajat olivat ryhtyneet hakemaan viineihinsä enemmän raikkautta ja tasapainoa, oli Australian valkoviineihin jo lyöty ylikypsän tammimonsterin leima. Vielä pitkälle 2010-luvulle asti Australiasta tuotiin muualle maailmaan lähinnä Chardonnay-tammipommeja, ylikypsiä Sémilloneja ja läskejä Viogniereja – lähinnä siksi, että sellaisia sieltä lähdettiin hakemaan ja sellaisia ihmiset lähinnä olettivat australialaisten valkoviinien olevan. Vasta tässä 2020-luvulle tultaessa ihmiset rupeavat ymmärtämään, että kyllähän siellä Australiassa osataan tehdä myös varsin tyylikkäitä ja tasapainoisia viinejä.

On kuitenkin pari viinityyliä, joihin ei tuo kasarin ja ysärin överiys onnistunut tarttumaan: Hunter Vallen Sémillonit ja Clare Valleyn Rieslingit. Nämä ovat aina olleet viinejä, joissa tammea ei käytännössä koskaan käytetä, hedelmää voi olla jopa yllättävän niukasti ja kokonaisuutta hallitsee ensisijaisesti napakka hapokkuus. Niiden salaisuus on ollut siinä, että vaikka rypäleitä viljellään verraten lämpimillä alueilla, poimitaan ne tarhoilta erittäin varhain, jopa hädin tuskin kypsinä, jolloin hedelmäaromit jäävät usein melko maltillisiksi, mutta happoja jää viiniin yleensä sitäkin enemmän. Asiaan perehtymättömälle erityisesti Hunter Valley Sémillonit voivat tulla yllätyksenä, sillä Sémillonhan on tyypillisesti lajike, joka saavuttaa kypsyyden helposti ja tuottaa usein melko runsaan - jopa trooppisen - hedelmäisiä, täyteläisiä ja kohtalaisen alkoholipitoisia viinejä; esimerkiksi Bordeaux'n kuivissa ja makeissa valkoviineissä Sémillonia käytetään ensisijaisesti tuomaan runsautta, täyteläisyyttä ja hedelmää kepoisempaan Sauvignon Blanciin.

Nämä Australian kepeät, happovetoiset viinit eivät koskaan ole nauttineet mitään valtavan suurta suosiota, mutta niillä on ollut aina asiaan perehtyneiden keskuudessa vahva tietäjät tietää -status ja vankka underground-suosio; nimittäin sekä Hunter Valley Sémillon että Clare Valley Riesling ovat viinejä, jotka voivat nuorena olla jopa armottoman kireitä ja vaatimattoman oloisia, mutta ne usein kehittyvät upeasti vuosien ajan. Erityisesti näille Sémilloneille on tyypillistä, että riittävän vanhoiksi kehittyessään viinehin ilmaantuu ns. Hunter Valley toast – pähkinäinen paahteisuus, joka voi huijata maistajia luulemaan viinin olevan tammitynnyreissä kypsytetty, vaikka viinit eivät olisivat koskaan nähneet senttiäkään tammilankkua! Tämä toki tarkoittaa sitä, että moni saattaa kokeilla viinejä kerran, ostaa aivan liian nuoren viinin, ihmetellä viinin kireyttä ja sitä, mikä niissä nyt on niin hienoa, ja jättää koko homman sikseen.

Tässä aivan hiljattain olin maistelussa, jossa käytiin läpi kattaus uuden maailman Sémilloneja. Illan pääteemana oli eteläafrikkalainen Boekenhoutskloof Sémillon -vertikaali, koska Alkoon oli hiljattain tullut vaikuttava, noin kymmenen eri vuosikertaa kattava valikoima kyseistä viiniä. Maistelun aluksi meillä oli kuitenkin ns. orientoivana teemana viisi Australian Sémillonia, mukaanlukien kolme Alkon valikoimista löytynyttä viiniä. Näistä kolmesta Alkon viinistä erityisesti Audrey Wilkinsonin perustason HVS jätti meikäläiseen varsin positiivisen vaikutelman.

Hiljattain 150-vuotispäiviään viettänyt Audrey Wilkinsonin viinitalo on toiminut Hunter Valleyssa vuodesta 1866 ja on täten alueen vanhin edelleen toiminnassa oleva viinitalo. Viinitalon perusti herra Audrey Wilkinson, joka keräsi vuosikymmenien aikana paljon mainetta ja palkintoa viineillään, ollen 1900-luvun alussa yksi Australian palkituimpia viinitaloja. Tila ei kuitenkaan ole enää alkuperäisomistuksessa, sillä useamman eri Hunter Valleyssa toimivan viinimerkin omistava Agnew Wines osti viinitalon vuonna 2004. Tätä nykyä tilalla valmistetaan lukuisia erityylisiä viinejä, joista osa on hyvin tyypillisiä aussiviinejä, kuten Chardonnayta ja Shirazia, mutta valikoimiin on eksynyt myös hieman harvinaisempia lajikkeita, kuten Tempranilloa ja Verdelhoa. Näiden lisäksi löytyy totta kai myös isompi kasa klassisia Sémilloneja, alkaen ihan perustason viineistä hinnakkaisiin tarhaviineihin.

Nyt arvioon päätynyt viini edustaa sitä talon Sémillonien edullisinta peruspäätyä. Erittäin varhain korjatut rypäleet ovat Audrey Wilkinsonin omilta tarhoilta, jotka sijaitsevat Pokolbinissa, Hunter Valleyn ehkä keskeisimmällä ala-alueella. Hunter Valleyn viinityylille tyypilliseen tapaan viini on käytetty terästankeissa viileässä lämpötilassa ja pullotettu pian käymisen päättymisen jälkeen. Alkoholia viinissä on maltilliset 11,5%, jäännössokeria 1 g/l ja happoja 6,6 g/l. Viinin pH huitelee 3,0:n korvilla, mikä on varsin matala taso valkoviineille.

Vaikka viinillä on ikää jo yli neljä vuotta, on sillä edelleen varsin nuorekas ja melko neutraalihko, vaalean kellanvihreä väri.

Tuoksu on freesi, aromaattinen ja ujosti vihersävytteinen. Kokonaisuudesta erottaa silputtua yrttiä, raastettua sitrushedelmän kuorta, hieman savuista reduktiota, joka hälvenee viinin hengitellessä lasissa, maltillista oreganoa, hillittyä vahamaisuutta, kevyttä nuoren hedelmän makeampaa, karkkimaista primäärihedelmää, hentoa tuoretta valkoista persikkaa ja aavistus omenankuorta.

Viinin on suussa Hunter Valley Sémilloneille tyypilliseen tapaan kepeä, raikas ja rapsakka. Makumaailmasta löytyy kirpakkaa viheromenaa ja tuoretta valkoherukkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, maltillisen ruohoisia vihertäviä sävyjä, hillittyä pomeloa, hentoa olkisuutta ja ujo, hapahko häivähdys kvitteniä. Napakka ja erittäin tuntuva hapokkuus antaa viinille erittäin rakenteikkaan ja suutapuhdistavan yleisilmeen.

Suuhun jäävä, rapean happovetoinen jälkimaku on pitkä ja napakka. Kielelle jää pyörimään kirpeää viheromenaa ja sitruunaista sitrushedelmää, hieman pomeloa, kevyttä kivistä mineraalisuutta, hieman kalkkipölyistä bitteriä, hentoa suolaisuutta ja etenkin alkuvaiheilla pieni, reduktiivinen aavistus kumisuutta.

Kokonaisuutena tämä Audrey Wilkinsonin perustason Hunter Valley Sémillon on juuri sitä mitä voi tyyliltä odottaa: erittäin rapsakkaa, happovetoista ja edelleen aivan naurettavan nuorekasta meininkiä. Vaikka viini on vielä vuosien päässä siitä paahteisesta tyylistä, mihin HVS:t yleensä kehittyvät, on viini kirpeällä hapokkuudellaan, hyvin treble-voittoisella makumaailmallaan ja vaikuttavalla intensiteetillään ehdottomasti hyvin kellarikelpoista tavaraa. Nyt ihan sellaisenaan juotavaksi viini saattaa olla turhankin karua ja napakkaa tavaraa, mutta jos sen iskee sellaisen ruoan kylkeen, joka voi hieman riisua viinien hapoista terävintä särmää ja houkutella hieman hedelmää pinnalle, on viini kyllä oikein mainio esitys hapokkaiden valkoviinien (katson teitä, Rieslingit ja Chenin Blancit) ystäville.

Kun tässä joulu on lähestymässä, voin hyvin vihjailla, että tämmöinen hyvin napakka ja puhdaspiirteinen viini kyllä sointuu mainiosti joulupöydän kepeämmille ja raikkaammille antimille. Kinkkuviiniksi tästä ei ole, mutta jos pöydästä löytyy kalaa ja/tai mätiä jossain muodossaan, on tämä kyllä viini paikallaan. Samoin myös blineille, jos näitä tulevien sesonkien herkkuja mietitään. Sitten noin muuten suosittelenkin tässä lähinnä hommaamaan viiniä pullollisen tai pari tai laatikollisen kellaripuolelle kypsymään, sillä vaikka se ei nyt antaisi vielä kovinkaan paljoa, on viinissä tulevaisuutta ajatellen piilevää potentiaalia vaikka pieneen pitäjään. Kyllä tästä vielä mainiota tavaraa tulee, kun jaksaa olla riittävän kärsivällinen – palataan siis asiaan reilun vuosikymmenen päästä!

Lyhyesti: Klassisen tyylipuhdas, erittäin rapsakka ja edelleen äärimmäisen nuorekas Hunter Valleyn Sémillon, joka rupeaa olemaan pikku hiljaa juomisikkunassaan, mutta kehittynee vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Arvio: Erittäin hyvä – Hunter Valleyn Sémillonien hienous on yleensä niiden melko riisutussa ja minimalistisessa mutta varsin rakeinteikkaassa ilmaisussa, joka antaa hyvän tabula rasan iän mukanaan tuomille tertiäärisille piirteille, kunhan niitä alkaa ilmaantumaan. Tällaisessa intensiivistä neutraaliutta ilmaisevassa tyylissään tämä HVS on mitä mainioin esitys.

Hinnan (15,05€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

3.12.20

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

Bollinger R.D. Extra Brut 2002
  • Valmistaja: Bollinger
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~150€ (Syyskuu 2016)
  • Hinta nyt: ~215€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: bollinger

Vaikka shamppisten osalta makumieltymykseni usein vetävät enemmän kohti luonteikkaita ja omaperäisiä pientuottajia kuin tasalaatuisia ja perusvarmoja isoja taloja, on silti myönnettävä, että kun riittävän koviin (yleensä tämä tarkoittaa siis "riittävän hinnakkaisiin") prestiisikupliviin päästään, rupeaa monet isotkin talot tarjoamaan sellaista tykitystä, joihin monella pienemmällä viljelijällä on vaikeaa päästä kiinni, vaikka sitä kuinka panostaisi laatuun. Mutta vaikka blogissa jo moneen otteeseen käsitelty Bollinger ei millään tavalla kuulu pientuottajien kerhoon noin 2,5 miljoonan pullon vuosituotannollaan, onnistuu se usein hurmaamaan meikäläisen omalla, luonteikkaalla ja varsin viinillisellä tyylillään.

Shamppanjaan perehtymättömille kuohuviini on nyt vain kuohuviiniä, mutta jos aiheeseen ryhtyy perehtymään tarkemmin, huomaa melko pian useimpien talojen omaavan tietynlaisen tyylin, joka on läsnä lähes jokaisessa talon viinissä. Monilla isoilla Champagnen viinitaloilla saattaa tuo talon oma tyyli hukkua, kun metsästetään mahdollisimman moneen makuun kelpaavaa tyyliä, joka ei varmasti hierrä tai kierrä. Bollinger sen sijaan on jääräpäisesti pitänyt kiinni omaleimaisesta tyylistään, joka on vielä vajaa vuosisata sitten ollut enemmän linjassa alueen yleisen tyylin kanssa, mutta on nykyään selkeästi muista taloista erottuvampi ja alueen yleisestä tyylistä poikkeavampi.

Kun 1900-luvun jälkipuoliskolla modernisointiin viininvalmistusta, otettiin Champagnessa nykyaikaiset laitteet innolla käyttöön: vanhanaikaiset tammitynnyrit ja -sammiot heivattiin kierrätykseen ja tilalle otettiin suuret sementtisammiot tai uutuuttaan kiiltävät terästankit. Bollingerilla ei tällaisiin nykyaikaisiin kotkotuksiin lähdettä samalla innolla, vaan tammitynnyrit pidettiin edelleen käytössä. Terästankkeja otettiin käyttöön, mutta niitä käytetään vain lähinnä talon tuotannon "selkärangan" – Special Cuvéen – valmistuksessa. Kaikki muut talon viinit valmistetaan perinteiseen tyyliin, eli viinit sekä käyvät että kypsyvät vanhoissa tammitynnyreissä.

Tammitynnyreiden katkeamaton käyttö on ehdottomasti merkittävin tekijä talon tyylissä, sillä hyvin harva muu suuremman kaliiperin tuottaja käyttää tammitynnyreitä viininvalmistuksessa – etunenässä Krug, Henri Guiraud and Vilmart – ja näistä Bollinger lienee ainoa, jonka tuotanto pyörii seitsemännumeroisissa luvuissa, ollen täten peräti suurempi kuin kolmen muun edellämainitun tuottajan yhteenlaskettu tuotanto.

Toinen merkittävä tekijä Bollingerin tyylissä on vahva Pinot Noir -voittoisuus. Käytännössä jokainen talon viini on rypälepohjaltaan vähintään puolet punaista Pinot'ta, ja talon lippulaivaviini Vieilles Vignes Française on peräti 100% Pinot Noir. Talo ei ole juurikaan kasvattanut Chardonnayn osuutta viineissään, edes kepeämpiä ja raikkaampia kuplivia suosivana nykyaikana, eikä näin ollen näytä kovinkaan todennäköiseltä, että lähiaikoina tultaisiin lisäämään trendikäs Blanc de Blancs talon katalogin jatkeeksi. Joillekin tämmöinen jääräpäisesti trendejä vastaan kulkeminen voisi näyttäytyä lähinnä kaupalliselta itsemurhalta, mutta ainakin meikäläiseen tämmöinen perinteistä ja omannäköisestä tyylistä kiinni pitäminen pelkästään vetoaa.

Nyt arvioitava R.D. edustaa Bollingerin valikoiman huippupäätä, vain edellämainitun VVF:n ollessa laatuportaikossa yhtä askelmaa korkeammalla. Viini itsessään ei ole mitenkään erityinen tapaus, sillä se on käytännössä täysin identtinen talon vuosikertaviini La Grande Annéen kanssa. Näiden viinien erona on vain se, että LGA-nimen alla julkaistu viini saa kypsyä pulloissa noin 7 vuotta hiivasakan päällä ennen korkinvaihtoa, kun taas pieni osa näistä pulloista jätetään kypsymään hiivojen kanssa vielä pidemmäksi ajaksi ja julkaistaan myöhemmin nimellä R.D. eli récemment dégorgé tai recently disgorged, viitaten siihen, että korkinvaihto (dégorgement) on suoritettu viinin julkaisuajankohtaan nähden varsin hiljattain. R.D. yleensä julkaistaan monessa eri erässä, joten ei ole olemassa tiettyä aikaa, jonka viini makaa sakkojen päällä. Ensimmäinen R.D. 2002 jonka olen maistanut, on ollut loppuvuodesta 2015, joten viiniä todennäköisesti kypsytetään vähintään 5 vuotta pidempään kuin normaalia LGA:ta. Tämä nyt arvioitava viini on maistettu syyskuussa 2016, joten se on joko samaa erää kuin tuo vuonna 2015 maistamani tapaus, tai sitten viini on makoillut noin 13 vuotta sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

R.D. 2002 on Bollingerille tyypillisesti Pinot Noir -vetoinen sekoitus Pinot Noiria ja Chardonnayta 23 eri kylän alueella sijaitsevilta tarhoilta. Lopullisesta rypälepohjasta 71% on tullut Grand Cru- ja 29% Premier Cru -luokitelluilta tarhoilta. Talon tyylille uskollisesti kaikki viinit on sekä käytetty ettäkypsytetty vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Korkinvaihdon yhteydessä dosage on antanut viinille 3 g/l jäännössokerin, eli luokitukseltaan viini on Extra Brut.

Viini on väriltään hieman ikää vihjailevasti vaalean oljenkeltainen.

Tuoksultaan viini on voimakas, vaikuttavan moniulotteinen ja hieman makeaan taittava. Tummanpuhuvasta ja melko viinillisestä aromimaailmasta erottuu kypsää sitrushedelmää, iästä kielivää karamellisuutta ja kevyttä voimaisuutta, hieman uuniomenaa, maltillisia autolyysin tuomia briossin piirteitä ja Bollingerin tammikypsytetyille viineille tyypillistä, hennon oksidatiivista pähkinäisyyttä.

Viinillä on suussa hyvin voimakas, täyteläinen ja konsentroitunut habitus, mutta viini ei siltikään tunnu raskastekoiselta – kiitos sen tuntuvan ja rakenteikkaan hapokkuuden. Makumaailma on Bollingerille tyypillisen runsas ja paahteinen, mutta silti makujen intensiteetti ja kompleksisuus jaksavat tulla joka siemauksella positiivisena yllätyksinä. Kielellä pyörii kypsiä punaisia omenoita, kalkkista mineraalisuutta ja oksidatiivisesta kypsytyksestä kielivää pähkinäisyyttä; taustalla komppia pyörittävät autolyysin tuoma paahteinen mokkaisuus, iän antamat sävyt mokkaisuudesta, uuniomenasta ja vaniljakreemistä sekä häivähdys keksitaikinaa. Kokonaisuutta sävyttää viehättävän silkkiseksi kehittynyt, kermainen mousse.

Viini jättää lopuksi erittäin pitkän, raikkaan rapsakan ja hyvin monisävyisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu kypsää sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, hieman kehittyneen voimaisia ja karamellisia piirteitä, kevyttä marsipaania, hentoa oksidatiivista pähkinää ja ujoa uuniomenaisuutta.

Pari kertaa viinin testattuaan on pakko todeta, että RD 2002 ei ole pelkästään yksi parhaista Bollingerin 2000-luvun julkaisuista, mutta järjestään myös yksi vaikuttavimpia Grande Marque -luokan talon kuplivista; viinin poikkeuksellinen intensiteetti, kompleksisuus ja kesto ovat aivan omassa luokassaan ja vain harva shamppanja kykenee saavuttamaan yhtä rehevää, viinillistä ilmaisua. Ymmärrettävästi tällainen muhkea, paahteinen ja hyvin synkkäsävyinen tyyli ei varmasti uppoa jokaisen makuun, etenkään jos omat mieltymykset suosivat esimerkiksi raikkaita, kepeitä ja mineraalivetoisia Blanc de Blancs -kuplivia, mutta meikäläisen suuhun tämä on Juuri Sitä Oikeaa tavaraa. Vaikka Bollingerin La Grande Année 2002 – johon tämä RD pohjautuu – olikin aikanaan jo erittäin vaikuttava esitys, on tämän viinin saama pidempi sakkakypsytys nostanut sen vielä kokonaan seuraavalle tasolle.

Verrattuna tätä arviota aikaisempaan maistokertaan (syyskuulta 2015), on viini tuntunut kehittäneen hieman kehittyneelle shamppanjalle tyypillisiä voimaisia piirteitä, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pysyneen melko muuttumattomana. Näin pienen otoksen perusteella on vaikea sanoa, pitääkö viini vain kutinsa vai tuleeko se jatkamaan nousua ylöspäin seuraavat vuodet, mutta tämä ei loppupeleissä merkkaa kovinkaan paljoa, sillä tämä on poikkeuksellisen upea kuohuviini joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla mitattuna.

Lyhyesti: Vaikuttavan suurikokoisista, paahteisista ja viinillisistä shamppanjoistaan tunnetun viinitalon huippuviini huippuvuosikerralta. Viini on juuri niin upea esitys kuin voi kuvitella.

Arvio: Täydellinen – Jos arvostaa runsasta, paahteista ja viinillistä ilmaisua kuohuviineissään, rupeaa olemaan jo melko vaikeaa kuvitella viiniä, joka pystyisi ohittamaan RD 2002:n laadussaan.

Hinnan (~150€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.