Tempier La Tourtine 2001

Domaine Tempier Bandol Cuvée Speciale La Tourtine 2001

• Valmistaja: Domaine Tempier
• Tyyppi: Punaviini, AOC Bandol
• Maa: Ranska
• Alue: Provence, Bandol
• Rypäleet: Mourvèdre (85%), Grenache, Cinsaut
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Elokuu 2020)
• Hinta nyt: ~110€ (Joulukuu 2020, wine-searcher.com)

 kuva: winebid

Välimerellisessä Ranskassa, aivan Italian kyljessä sijaitseva Provence ei yleensä lukeudu alueisiin, joita pidettäisiin merkittävinä arvoviinien osalta. Suurimpana syynä tässä lienee roséeviinit, jotka ovat nousseet ennennäkemättömään suosioon ja joita tuotetaan tuolla kyseisellä alueella valtavia määriä. Tämän loputtoman roséeviinin meren keskeltä löytyy kuitenkin kaksi piskuista appellaatiota, jotka ylpeinä kantavat Provencen laatuviinien lippua samalla kun lähes koko muu alue keskittyy tekemään lähinnä hailakkaa, neutraalia ja herttaisen yhdentekevää roséeta: Bandol ja Palette (joista jälkimmäisen suosio lepää lähes yksinomaan arvostetun Château Simonen harteilla).

Aivan välimeren rannalla sijaitseva Bandol on kahdella tapaa hyvin erityinen appellaatio: ensimmäiseksi, toisin kuin muualla Provencessa, jossa roséeviini hallitsee, on punaviini Bandolissa kuningas. Bandolissa toki valmistetaan myös (usein varsin vaikuttavaa ja keskimääräistä Provencen roséeviiniä runsaampaa) roséeviiniä sekä piskuisia määriä valkoviiniä, mutta alueen maine tulee ensisijaisesti sen vaikuttavista punaviineistä. Toiseksi, Mourvèdre. Tämä myös Monastrellina ja Matarona tunnettu lajike on levinnyt laajalti koko Etelä-Ranskaan, mutta lajikkeena se vaatii poikkeuksellisen lämpimiä oloja, minkä vuoksi sitä on monilla paikoilla voinut viljellä vain kaikista kuumimmilla alueilla, joissa lajike kykenee varmuudella kypsymään vuodesta toiseen. Bandol sen sijaan on aina ollut riittävän lämmin (tai jopa kuuma) viinialue, joten Mourvèdrellä ei ole koskaan ollut samanlaisia ongelmia kypsyä siellä kuin muualla Provencessa, Rhônessa tai Languedocissa. Täten Bandol onkin ainoa viiniappellaatio Ranskassa, jossa Mourvèdre on pääosassa alueen kaikissa punaviineissä – viinilainsäädännön mukaan viinissä pitää olla vähintään 50% Mourvèdreä, eikä ole tavatonta tavata viinejä, joissa lajikkeen osuus huitelee täydessä sadassa prosentissa.

Vaikka Bandol on täynnä korkeatasoisia, perinteikkäitä viinitaloja, ovat alueen neljä tunnetuinta tuottajaa ne, joiden viineihin lähes poikkeuksetta viitataan, kun puhutaan Bandolin viineistä; nämä tuottajat ovat siis Château de Pibarnon, Château Pradeaux, Château Vannières sekä muita tuottajia päätä korkeampana jylhänä seisova Domaine Tempier.

Ei ole tarkkaa käsitystä siitä, kuinka vanha Bandolin sydämessä sijaitseva Domaine Tempier on, mutta kyseisellä paikalla on todistettavasti toiminut niin viiniköynnöksiä kuin kaikkea muutakin viljellyt maatalo jo 1700-luvulla ja se on ollut Tempierin suvun omistuksessa vuodesta 1834. Vaikka talon palkitut viinit olivat keränneet arvostusta jo kauan, alkoi Domaine Tempier muotoutua nykyiseen muotoonsa vasta 1900-luvun alussa. Lucie "Lulu" Tempier sai suvun tilan omistukseensa mennessään vuonna 1936 naimisiin Lucien Peyraudin kanssa. Lucien Peyraud oli haaveillut ryhtyvänsä viininviljelijäksi, joten hän opiskeli viininviljelyä ja -valmistamista alueella joidenkin vuosien ajan, kunnes lopulta Lulu ja Lucien asettuivat asumaan suvun perintötilalle. Lucien Payraud ei pelkästään keskittynyt omiin viineihinsä, vaan myös koko alueen viineihin; hänen tavoitteenaan oli nostaa Bandol maailman merkittävimpien viinien joukkoon, ja hänen ja muutaman muun alueen viljelijän lobbaamana Bandol saikin vuonna 1941 yhtenä Ranskan ensimmäisistä viinialueista oman AOC-appellaation, peräti ennen kuin Domaine Tempier oli pullottanut ensimmäistäkään omaa viiniä! Peyraudin ensimmäinen pullotettu viini, Bandolin appellaation alla julkaistu roséeviini, tuli muutamaa vuotta myöhemmin, ollen vuosikertaa 1943. Nykyisen ulkonäkönsä talon viinit saivat vuonna 1951, jolloin Lulun isä, Alphonse Tempier, taiteili pulloissa edelleen koreilevan laivan.

1960-luvulla talon valikoima laajeni perustason punaviinistä, roséeviinistä ja valkoviinistä kahteen tarhaan, kun viljelystä ja viininteosta vastanneet Lulun ja Lucienin pojat Jean-Marie ja François Peyraud pikku hiljaa huomasivat, miten erilaisia viinejä talon tarhat tuottivat. Valitsemalla kaikkein luonteikkaimpia viinejä tuottavien tarhojen rypäleet, otettiin valikoimiin kaksi tarhaviiniä: La Tourtine ja La Migoua, jotka valmistettiin kyseisten tarhojen parhaista rypäleistä. Myöhemmin, kun Tourtine-tarhan alaosissa sijaitsevan luonnon muovaaman "amfiteatterin" keskellä kasvavien rypäleiden todettiin tuottavan hyvin erilaista viiniä kuin vieressä sijaitsevan Tourtine-tarhan, otettiin valikoimiin vielä kolmas viini, joka sai nimen Cabassaou.

Domaine Tempierin tarhaviineissä hienointa on se, että kaikki talon punaviinit valmistetaan täysin samalla tavalla, eli tarhaviineistä ei tieten tahtoen tehdä "parempia" kellarissa, vaan ainoastaan terroir ja muuttuvat rypälesekoitukset tekevät jokaisen viinin luonteeltaan ainutlaatuisiksi. Niin useiden tarhojen rypäleistä sekoitettu perus-Bandol kuin tarhaviinit Cabassaou, La Migoua ja La Tourtine valmistetaan kaikki käyttämällä viinit spontaanisti villihiivoin, maseroidaan kuorien kanssa 3-4 viikon ajan (nykyisin terästankeissa) ja kypsytetään suurissa, 2500–5000 litran foudre-tammisammioissa. Viinien annetaan kypsyä vuosikerrasta riippuen n. 18–20 kk foudreissa, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina. Punaviineissä rypälekoostumus riippuu siitä, miltä tarhalta viinit tulevat: Cabassaou on käytännössä lähes pelkästään Mourvèdreä, kun taas La Migouassa Mourvèdren osuus on vain 55%, eli selkeästi vähemmän kuin Tempierin viineissä keskimäärin.

Nyt arvioitavana oleva La Tourtine heijastelee rypälekoostumuksellaan tarhan istutuksia, eli viini on pääosin Mourvèdreä (85%). Lopuista 15 prosentista vastaa lähinnä runsaampaa ja pyöreämpää hedelmäisyyttä tuova Grenache, joskin seassa on myös pieni määrä keveyttä ja happoja tuovaa Cinsaut'ta. Bandolille tyypilliseen tapaan alkoholia löytyy reilusti, eli 15%. Viini tuli testattua osana Tempierien tarhaviinien 2003–1990-vertikaalimaistelua, josta se jäi mieleen illan parhaana viininä, joten ihan mistään tusina-Bandolista ei ole nyt kyse.

Viinillä on syvä, konsentroitunut ja kevyesti läpinäkyvä punamusta väri. Seasta näyttää löytyvän hieman partikkeleja, joten varovainen dekantointi sakan päältä on suositeltavaa.

Tuoksu vakuuttaa heti ensimmäisellä nuuskaisulla: kokonaisuus on selvän rustiikkinen, mutta samalla varsin houkutteleva hieman makeaan taittuvalla aromimaailmallaan. Vivahteikkaasta nokkasektorista löytyy kuivahtaneita tummia marjoja, hieman brettaista tallintaustaa ja lantaista maatalon pihaa, kevyttä salmiakkia, hillittyä kypsää mustikkaa ja hentoa nahistunutta viikunaa.

Suussa viini on selvästi kypsä, hurmaavan teksturaalinen ja melko konsentroituneen oloinen. Kompleksisesta ja varsin intensiivisestä makumaailmasta erottuu nahistuneita hapankirsikoita, brettan tuomaa, makean fenolista nahkaisuutta ja neilikkaisuutta, hieman pippurista mausteisuutta, kevyttä kuivattua luumua, hillittyä makeaa mustikkaisuutta, hentoa nahistunutta viikunaa ja Mourvèdrelle tyypillistä, lihaista riistaisuutta. Kokonaisuus on kuiva ja vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä melko korkean hapokkuuden että varsin tuntuvien, voimalla ikeniin tarraavien tanniinien. 15% alkoholia pysyy suorastaan hämmentävän hyvin pois tieltä.

Viini jättää lopuksi suuhun kuivan, robustin ja melko tanniinisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu pitkään ja erittäin intensiivisesti nahkaista funkia ja brettaista tallintausta, hieman lihaista umamia, kevyemmällä otteella kuivakkaa nahistunutta tummaa marjaa, hieman makeampaa kuivattua luumua, hentoa pippurista mausteisuutta, ujoa maanläheisen yrttistä garrigueta ja aavistus makeaa lakritsisuutta.

Kokonaisuutena La Tourtine 2001 on upea, vaikuttavan rakenteikas ja hurmaavan moniulotteinen Bandol, josta löytyy niin syvyyttä kuin voimaa. Nyt loppukesästä järjestetyssä 2003–1990-vertikaalissa erottui, miten tämä kyseinen viini oli jotakuinkin ainoa Tempierin tarhaviini, jossa erottui rustiikkinen, brettaisuus melko selvänä, mutta nämä piirteeit eivät missään vaiheessa häirinneet kokonaisuutta, vaan päin vastoin, toivat viinille vain lisää syvyyttä ja nyansseja. Monelle (allekirjoittanut mukaanlukien) viini olikin illan paras – vaikka kattaus oli sen verran kovatasoinen, ettei parhaan valinta niiden joukosta ollut helppo tehtävä.

Tourtine tuntuu yleisesti olevan ainakin omaan makuuni paras esitys Tempierin tarhaviineistä: siinä on enemmän voimaa ja syvyyttä kuin tyylillisesti kepeämmässä ja herkemmässä La Migouassa, mutta siinä on myös samalla enemmän särmää ja rakennetta kuin massiivisen kokoisessa, mutta usein aika pehmeäksi ja raskastekoiseksi jäävässä Cabassaoussa. Tätä kyseistä Tourtinen vuosikertaa maistellessa voi todeta, ettei se selvästikään ole enää nuori tapaus, mutta viini ei tunnu vielä olevan aivan huipulla myöskään. Tourtine 2001 tuntuu näin 20 vuoden ikää lähestyessään hivuttautuvan pikku hiljaa kohti kehityskaarensa huippua, mutta matkaa on silti vielä taitettavana – tässä vaiheessa on vain vaikea arvioida, onko kyse vuosista vai vuosikymmenestä. Joka tapauksessa, jos viini löytyy kellarista, voi sen yhtä hyvin korkata kuin jättää kypsymäänkin. Suosittelen kuitenkin lämpimästi dekantoimaan viinin varovaisesti melko runsaan sakkansa päältä pois ja jättämään sen ainakin toviksi dekantteriin aukenemaan – viini kun tuntui parantavan juoksuaan illan mittaan. Näin runsasrakenteisena suosittelen myös nauttimaan viinin mieluummin jonkin tuhdimman ruoan kanssa kuin sellaisenaan.

Lyhyesti: Bandolin arvostetuimman ja samalla kenties parhaan tuottajan tarhaviini ja samalla todennäköisesti paras Bandol, jota olen maistanut.

Arvio: Täydellinen – viini ei ole pelkästään poikkeuksellisen vaikuttava Bandol, vaan samalla se lukeutuu vaivattomasti yhdeksi maailman parhaista punaviineistä. Lucien Peyraud näyttää onnistuneen siinä, mitä hän aikanaan lähti tavoittelemaan.

Hinnan (~110€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

Bollinger R.D. Extra Brut 2002

• Valmistaja: Bollinger
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~150€ (Syyskuu 2016)
• Hinta nyt: ~215€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: bollinger

Vaikka shamppisten osalta makumieltymykseni usein vetävät enemmän kohti luonteikkaita ja omaperäisiä pientuottajia kuin tasalaatuisia ja perusvarmoja isoja taloja, on silti myönnettävä, että kun riittävän koviin (yleensä tämä tarkoittaa siis "riittävän hinnakkaisiin") prestiisikupliviin päästään, rupeaa monet isotkin talot tarjoamaan sellaista tykitystä, joihin monella pienemmällä viljelijällä on vaikeaa päästä kiinni, vaikka sitä kuinka panostaisi laatuun. Mutta vaikka blogissa jo moneen otteeseen käsitelty Bollinger ei millään tavalla kuulu pientuottajien kerhoon noin 2,5 miljoonan pullon vuosituotannollaan, onnistuu se usein hurmaamaan meikäläisen omalla, luonteikkaalla ja varsin viinillisellä tyylillään.

Shamppanjaan perehtymättömille kuohuviini on nyt vain kuohuviiniä, mutta jos aiheeseen ryhtyy perehtymään tarkemmin, huomaa melko pian useimpien talojen omaavan tietynlaisen tyylin, joka on läsnä lähes jokaisessa talon viinissä. Monilla isoilla Champagnen viinitaloilla saattaa tuo talon oma tyyli hukkua, kun metsästetään mahdollisimman moneen makuun kelpaavaa tyyliä, joka ei varmasti hierrä tai kierrä. Bollinger sen sijaan on jääräpäisesti pitänyt kiinni omaleimaisesta tyylistään, joka on vielä vajaa vuosisata sitten ollut enemmän linjassa alueen yleisen tyylin kanssa, mutta on nykyään selkeästi muista taloista erottuvampi ja alueen yleisestä tyylistä poikkeavampi.

Kun 1900-luvun jälkipuoliskolla modernisointiin viininvalmistusta, otettiin Champagnessa nykyaikaiset laitteet innolla käyttöön: vanhanaikaiset tammitynnyrit ja -sammiot heivattiin kierrätykseen ja tilalle otettiin suuret sementtisammiot tai uutuuttaan kiiltävät terästankit. Bollingerilla ei tällaisiin nykyaikaisiin kotkotuksiin lähdettä samalla innolla, vaan tammitynnyrit pidettiin edelleen käytössä. Terästankkeja otettiin käyttöön, mutta niitä käytetään vain lähinnä talon tuotannon "selkärangan" – Special Cuvéen – valmistuksessa. Kaikki muut talon viinit valmistetaan perinteiseen tyyliin, eli viinit sekä käyvät että kypsyvät vanhoissa tammitynnyreissä.

Tammitynnyreiden katkeamaton käyttö on ehdottomasti merkittävin tekijä talon tyylissä, sillä hyvin harva muu suuremman kaliiperin tuottaja käyttää tammitynnyreitä viininvalmistuksessa – etunenässä Krug, Henri Guiraud and Vilmart – ja näistä Bollinger lienee ainoa, jonka tuotanto pyörii seitsemännumeroisissa luvuissa, ollen täten peräti suurempi kuin kolmen muun edellämainitun tuottajan yhteenlaskettu tuotanto.

Toinen merkittävä tekijä Bollingerin tyylissä on vahva Pinot Noir -voittoisuus. Käytännössä jokainen talon viini on rypälepohjaltaan vähintään puolet punaista Pinot'ta, ja talon lippulaivaviini Vieilles Vignes Française on peräti 100% Pinot Noir. Talo ei ole juurikaan kasvattanut Chardonnayn osuutta viineissään, edes kepeämpiä ja raikkaampia kuplivia suosivana nykyaikana, eikä näin ollen näytä kovinkaan todennäköiseltä, että lähiaikoina tultaisiin lisäämään trendikäs Blanc de Blancs talon katalogin jatkeeksi. Joillekin tämmöinen jääräpäisesti trendejä vastaan kulkeminen voisi näyttäytyä lähinnä kaupalliselta itsemurhalta, mutta ainakin meikäläiseen tämmöinen perinteistä ja omannäköisestä tyylistä kiinni pitäminen pelkästään vetoaa.

Nyt arvioitava R.D. edustaa Bollingerin valikoiman huippupäätä, vain edellämainitun VVF:n ollessa laatuportaikossa yhtä askelmaa korkeammalla. Viini itsessään ei ole mitenkään erityinen tapaus, sillä se on käytännössä täysin identtinen talon vuosikertaviini La Grande Annéen kanssa. Näiden viinien erona on vain se, että LGA-nimen alla julkaistu viini saa kypsyä pulloissa noin 7 vuotta hiivasakan päällä ennen korkinvaihtoa, kun taas pieni osa näistä pulloista jätetään kypsymään hiivojen kanssa vielä pidemmäksi ajaksi ja julkaistaan myöhemmin nimellä R.D. eli récemment dégorgé tai recently disgorged, viitaten siihen, että korkinvaihto (dégorgement) on suoritettu viinin julkaisuajankohtaan nähden varsin hiljattain. R.D. yleensä julkaistaan monessa eri erässä, joten ei ole olemassa tiettyä aikaa, jonka viini makaa sakkojen päällä. Ensimmäinen R.D. 2002 jonka olen maistanut, on ollut loppuvuodesta 2015, joten viiniä todennäköisesti kypsytetään vähintään 5 vuotta pidempään kuin normaalia LGA:ta. Tämä nyt arvioitava viini on maistettu syyskuussa 2016, joten se on joko samaa erää kuin tuo vuonna 2015 maistamani tapaus, tai sitten viini on makoillut noin 13 vuotta sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

R.D. 2002 on Bollingerille tyypillisesti Pinot Noir -vetoinen sekoitus Pinot Noiria ja Chardonnayta 23 eri kylän alueella sijaitsevilta tarhoilta. Lopullisesta rypälepohjasta 71% on tullut Grand Cru- ja 29% Premier Cru -luokitelluilta tarhoilta. Talon tyylille uskollisesti kaikki viinit on sekä käytetty ettäkypsytetty vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Korkinvaihdon yhteydessä dosage on antanut viinille 3 g/l jäännössokerin, eli luokitukseltaan viini on Extra Brut.

Viini on väriltään hieman ikää vihjailevasti vaalean oljenkeltainen.

Tuoksultaan viini on voimakas, vaikuttavan moniulotteinen ja hieman makeaan taittava. Tummanpuhuvasta ja melko viinillisestä aromimaailmasta erottuu kypsää sitrushedelmää, iästä kielivää karamellisuutta ja kevyttä voimaisuutta, hieman uuniomenaa, maltillisia autolyysin tuomia briossin piirteitä ja Bollingerin tammikypsytetyille viineille tyypillistä, hennon oksidatiivista pähkinäisyyttä.

Viinillä on suussa hyvin voimakas, täyteläinen ja konsentroitunut habitus, mutta viini ei siltikään tunnu raskastekoiselta – kiitos sen tuntuvan ja rakenteikkaan hapokkuuden. Makumaailma on Bollingerille tyypillisen runsas ja paahteinen, mutta silti makujen intensiteetti ja kompleksisuus jaksavat tulla joka siemauksella positiivisena yllätyksinä. Kielellä pyörii kypsiä punaisia omenoita, kalkkista mineraalisuutta ja oksidatiivisesta kypsytyksestä kielivää pähkinäisyyttä; taustalla komppia pyörittävät autolyysin tuoma paahteinen mokkaisuus, iän antamat sävyt mokkaisuudesta, uuniomenasta ja vaniljakreemistä sekä häivähdys keksitaikinaa. Kokonaisuutta sävyttää viehättävän silkkiseksi kehittynyt, kermainen mousse.

Viini jättää lopuksi erittäin pitkän, raikkaan rapsakan ja hyvin monisävyisen jälkivaikutelman, jossa tuntuu kypsää sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, hieman kehittyneen voimaisia ja karamellisia piirteitä, kevyttä marsipaania, hentoa oksidatiivista pähkinää ja ujoa uuniomenaisuutta.

Pari kertaa viinin testattuaan on pakko todeta, että RD 2002 ei ole pelkästään yksi parhaista Bollingerin 2000-luvun julkaisuista, mutta järjestään myös yksi vaikuttavimpia Grande Marque -luokan talon kuplivista; viinin poikkeuksellinen intensiteetti, kompleksisuus ja kesto ovat aivan omassa luokassaan ja vain harva shamppanja kykenee saavuttamaan yhtä rehevää, viinillistä ilmaisua. Ymmärrettävästi tällainen muhkea, paahteinen ja hyvin synkkäsävyinen tyyli ei varmasti uppoa jokaisen makuun, etenkään jos omat mieltymykset suosivat esimerkiksi raikkaita, kepeitä ja mineraalivetoisia Blanc de Blancs -kuplivia, mutta meikäläisen suuhun tämä on Juuri Sitä Oikeaa tavaraa. Vaikka Bollingerin La Grande Année 2002 – johon tämä RD pohjautuu – olikin aikanaan jo erittäin vaikuttava esitys, on tämän viinin saama pidempi sakkakypsytys nostanut sen vielä kokonaan seuraavalle tasolle.

Verrattuna tätä arviota aikaisempaan maistokertaan (syyskuulta 2015), on viini tuntunut kehittäneen hieman kehittyneelle shamppanjalle tyypillisiä voimaisia piirteitä, mutta muuten kokonaisuus tuntuu pysyneen melko muuttumattomana. Näin pienen otoksen perusteella on vaikea sanoa, pitääkö viini vain kutinsa vai tuleeko se jatkamaan nousua ylöspäin seuraavat vuodet, mutta tämä ei loppupeleissä merkkaa kovinkaan paljoa, sillä tämä on poikkeuksellisen upea kuohuviini joka tapauksessa, millä tahansa mittarilla mitattuna.

Lyhyesti: Vaikuttavan suurikokoisista, paahteisista ja viinillisistä shamppanjoistaan tunnetun viinitalon huippuviini huippuvuosikerralta. Viini on juuri niin upea esitys kuin voi kuvitella.

Arvio: Täydellinen – Jos arvostaa runsasta, paahteista ja viinillistä ilmaisua kuohuviineissään, rupeaa olemaan jo melko vaikeaa kuvitella viiniä, joka pystyisi ohittamaan RD 2002:n laadussaan.

Hinnan (~150€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Valentini Cerasuolo d'Abruzzo 2003

Valentini Cerasuolo Montepulciano d'Abruzzo 2003

• Valmistaja: Azienda Agricola Valentini
• Tyyppi: Roséeviini, DOC Cerasuolo d'Abruzzo
• Maa: Italia
• Alue: Abruzzo
• Rypäleet: Montepulciano (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2017)
• Hinta nyt: n. 100€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: babo.wine

Adrianmeren rannalla, Italian "saappaan" puolessa välissä sijaitseva Abruzzo ei ole ikinä kerännyt mainetta maakuntana, jossa tehtäisiin millään tavalla merkittäviä laatuviinejä. Vaikka Abruzzosta löytyy lukuisia erilaisia viinityylejä, on valtaosa maakunnan valmistetusta viinistä mutkatonta ja edullista perusviiniä ja vain 20% tuotannosta on vähintään DOC-tasoista laatuviiniä. Suurimpina tekijöinä tässä on se, että maakunnassa on vain muutama hassu DOC-appellaatiota, ainoastaan kaksi DOCG-appellaatiota ja merkittävä osa tuotannosta on suurien, enemmän määrään kuin laatuun panostavien osuuskuntien harteilla. Nämä osuuskunnat voivat sitten todella panostaa määrään, sillä alueella sallitaan naurettavan korkeita satomääriä – esimerkiksi DOC-appellaatioissa jopa 10,000 litraa per hehtaari* – mikä ei missään nimessä ole omiaan nostamaan alueen laadullista profiilia.

* Esimerkiksi Toscanan edullisista perusviineistä vastaavalla Chiantin alueella maksimisatomäärä on 9 tonnia per hehtaari, mikä kääntyy noin 6,500 litraksi hehtaarilta.

Edellä kuvailtuun peilaten onkin hieman yllättävää että Azienda Agricola Valentini – tuottaja, jonka halutut viinit lukeutuvat Italian arvostetuimpiin ja hinnakkaimpiin – sijaitsee juuri mutkattomista ja edullisista viineistään tunnetussa Abruzzossa. Valentini on kuitenkin tullut tunnetuksi juuri tinkimättömästä laadustaan sekä äärimmäisen pienestä tuotannostaan, mitkä molemmat selittänevät viinien korkeanpuoleisen hintatason.

Valentinin suku on elänyt Abruzzossa viiniä viljellen jo ainakin 1600-luvulta, mutta viinitalo rupesi muotoutumaan nykyiseen muotoonsa vasta 1950-luvulla kun lakimiehestä viininviljelijäksi ryhtynyt Eduardo Valentini ryhtyi panostamaan niin viiniköynnösten viljelyyn kuin laatutuetoiseen viininvalmistukseen. Talo on aina keskittynyt vahvuuksiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että valikoimista ei löydy isoa valikoimaa erilaisia ja -laatuisia viinejä, vaan tarjolla on vain yksi punaviini, yksi valkoviini ja yksi roséeviini. Koska vuonna 2006 seitsemänkymppisenä edesmennyt Eduardo Valentini vältteli aktiivisesti julkisuutta eikä talo hyväksynyt niin mediaa kuin viinivierailuja tiloilleen, on tarkemmat tiedot talon viinintuotannosta melko lailla hämärän peitossa. Talon johdossa häärää nykyisin Valentinin poika, Francesco Paolo, joka on jatkanut isänsä jalanjäljissä niin viininvalmistuksen kuin median karttelemisen osalta. Valentinin tapauksessa tämä median karttelu tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen itseään syöttävä kehä: mitä enemmän Valentinilla vältellään mediaa ja huomiota, sitä enemmän palstatilaa nämä mystiset viinit tuntuvat saavan ja sitä hinnakkaammiksi ne tulevat.

Valentinin viinitarhat eivät sijaitse millään Abruzzon muutamasta oman appellaation saaneesta ala-alueesta, vaan viinit tuotetaan geneeristen, koko Abruzzon kattavien DOC-appellaatioiden alla. Punaviini Montepulciano d'Abruzzo tehdään Montepulciano-rypäleestä ja valkoviini Trebbiano d'Abruzzo tehdään Bombino Bianco -rypäleestä (joka on yksi rypälelajikkeista, jotka tunnetaan Abruzzossa nimellä Trebbiano d'Abruzzo). Nyt arvioitava Cerasuolo d'Abruzzo tehdään myös Montepulcianosta, mutta merkittävästi punaviiniversiota lyhyemmällä kuorikontaktilla. Cerasuolo lasketaan roséeviineiksi, mutta tyypillinen Cerasuolo d'Abruzzo näkee kuitenkin jonkin verran kuorimaseraatiota ja on siten usein tyylillisesti perinteistä roséeviiniä hieman tummempi, moniulotteisempi ja rakenteikkaampi, asettuen enemmän tavallisen roséeviinin ja kevyen punaviinin välimaastoon. Tässä suhteessa Valentinin Cerasuolo on hyvin tyypillinen tyylinsä edustaja. Mutta vaikka Cerasuolot saattavat olla tavallisia roséeviinejä hieman pitkäikäisempiä kellaripuolella, eroaa Valentini muista Cerasuoloista siinä, että sen viinit kuuluvat maailman pitkäikäisimpien roséeviinien joukkoon – ei ole mitenkään epätyypillistä, että pullo Valentinin Cerasuoloa saattaa kehittyä helposti toistakymmentä vuotta.

Jos valentini sitten tekee vain kolmea geneeristä alueen perustyyliä (Montepulciano d'Abruzzo, Trebbiano d'Abruzzo ja Cerasuolo d'Abruzzo), kuinka ne voivat olla niin paljon parempia kuin muiden alueen tuottajien? No, suurin syy lienee siinä, että muut laatutuottajat pyrkivät tekemään viineistään niin hyviä kuin mahdollista, kun taas Valentini valmistaa viinejä vain silloin, kun niistä saa riittävän hyviä. Valentinin viinitalolla on omistuksessaan valtavat 300 hehtaaria, joista yllättäen vain 80 hehtaaria on varattu viininviljelyyn: loput maa-alasta on istuttamatonta tai varattu oliivipuille – Valentini on nimittäin erikoistunut viinien ohella myös oliiviöljyn valmistukseen. Köynnöksiä leikataan ja satoa harvennetaan erittäin rankalla kädellä koko kasvukauden ajan, mikä on melko poikkeuksellista runsassatoisesta viljelystään tunnetussa Abruzzossa. Viiniä valmistetaan vain sellaisina vuosina, jolloin lopullisen viinin laatu koetaan riittävän korkeaksi – muuten joko rypäleet tai pullottamaton perusviini myydään eteenpäin. Talon merkittävin tekijä laadussa kuitenkin lienee se, että niinäkin vuosina, joina laatu koetaan riittävän hyväksi, valitaan vuosituotannosta vain noin 5-10% kokoinen osuus kaikkein huippulaatuisinta viiniä ja loppu myydään eteenpäin. Siinä missä tavallinen Abruzzon tuottaja voisi tuottaa 80 tarhahehtaarista jopa yli miljoona pulloa viiniä, on Valentinin keskimääräinen vuosituotanto korkeimmillaankin noin 50,000 pulloa.

Koska niin Eduardo Valentini kuin Francesco Paolo eivät ole juuri avanneet viininvalmistustaan, on viinien tarkat speksit melko hämärän peitossa. Internetissä eri lähteet kertovat hieman eri asioita, mutta niistä saa koostettua jotakuinkin sellaisen kuvan, että viinit käytetään spontaanisti villihiivoilla suurissa sementtisammioissa, minkä jälkeen ne siirretään kypsymään valtaviin, slavonialaisesta tammesta valmistettuihin botti-tammisammioihin. Valentini ei tyypillisesti pullota viinejä tietyn kypsymisajan jälkeen, vaan viiniä pullotetaan sitä mukaa, kun niitä myydään – minkä vuoksi yksi pullo tiettyä vuosikertaa voi ollakin hieman erilainen kuin toinen, eri aikaan pullotettu pullo samaa vuosikertaa. Tämän nyt arvioidun pullon pullotusajankohdasta ei ole hajua, mutta se on vuosikerralta 2003, joka on yksi Italian (ja koko Euroopan) historian kuumimpia vuosikertoja – minkä ei olettaisi olevan lähtökohtaisesti mitenkään hyvä asia roséeviinille. Kuumasta vuosikerrasta huolimatta alkoholia viinissä on melko maltilliset 13%. Tämä kyseinen viini tuli arvioitua osana suurempaa Valentinin Cerasuolojen vertikaalia, joten viiniä on helppo tässä verrata muihin vuosikertoihin.

Nuorempiin Valentinin Cerasuoloihin verrattuna tämä vuosikerta on väriltään hämmentävän hailakka ja ohut – Valentini-vertikaalissa tämä kyseinen viini oli ylivoimaisesti illan vaalein Cerasuolo. Ulkonäöltään viini on lasin keskiosista syvän ja kohtalaisen kehittyneen, meripihkan värinen, taittuen tasaisesti punervan oranssin kautta täysin värittömään reunaan.

Viinin tuoksu on – ei mitenkään yllättävästi – melko kypsän tuntuinen ja sitä sävyttää ikääntyneemmille Valentinin Cerasuoloille tyypillinen savuisuus. Tämän lisäksi aromimaailmasta löytyy makeaa omenaisuutta, aromaattisia punaisia hedelmia, hillittyä nahistunutta persikkaa, hentoa punaista karviaista ja yllättävä – muttei häiritsevä – aavistus järvikalaa. Tai jotain sellaista epämääräistä, joka tuo vahvat mielikuvat kalastelusta järven rannalla.

Suussa viini on leveä ja täyteläinen, olemukseltaan yhtä aikaa sekä silkkinen että voimakkaan lihaksikas ja makumaailmaltaan uskomattoman moniulotteinen. Kielellä pyörii sävyjä niin tummemmista metsämarjoista kuin punasävytteisemmistä metsämansikoista ja ruusunmarjoista; hedelmäisten sävyjen alta löytyy suolaista mineraalisuutta, hieman eksoottista mausteisuutta, hentoa kehittynyttä kuivahedelmäisyyttä ja aavistus iästä kielivää paahteista mokkaisuutta. Hapokkuus on varsin korkea – suorastaan yllättävän korkea kuuman vuosikerran huomioon ottaen – mikä antaa viinille vaikuttavaa rakenteikkuutta ja intensiteettiä.

Pitkäkestoinen, kypsä jälkimaku jättää jälkeensä kehittyneitä ja hieman makeaan taittuvia kuivahtaneiden punaisten hedelmien ja mehukkaiden mansikoiden sävyjä, kevyttä suolaisuutta, hieman kypsää kriikunaa, hentoa pistävää mausteisuutta ja ujosti kulmikasta, kivistä mineraalisuutta.

Pakko myöntää, etteivät odotukseni vuoden 2003 roséeviiniä kohtaan olleet kovinkaan korkeat, mutta kokonaisuutena Valentinin Cerasuolo 2003 on uskomattoman nätti, moniulotteinen ja kaikin puolin herkullinen esitys, joka oli kaikkea muuta, mitä osasin odottaa. Vielä lasiin kaatuessa odotin viinin olevan sen ohkaisesta, kehittyneestä väristä päätellen jo huippunsa ohittanutta, väsynyttä ja hapoiltaan pehmoista tavaraa. Kuin pilkaten ennakko-odotuksiani, viini olikin käsittämättömän raikas, ryhdikäs ja niin aromi- kuin makumaailmaltaan suorastaan hämmentävän moniulotteinen esitys, jonka nuorekkuus ja intensiivisyys ei mitenkään vastannut viinin kehittynyttä ulkonäköä. Maistelun vanhimpana roséeviininä odotin tämän vuosikerran olevan jo iän myötä kyykähtänyt, mutta kaikkea muuta – tämä paljastuikin helposti koko illan vaikuttavimmaksi viiniksi!

Vaikka tämä (maisteluhetkellä 13-vuotias) roséeviini rupeaa jo osoittamaan jonkinlaisia ikääntymisen merkkejä, on viini silti ikäisekseen edelleen hämmentävän nuorekas ja vielä matkalla ylöspäin. Näin ollen viini helposti todistaa oikeaksi väitteet Valentinin viinien poikkeuksellisesta kypsytyskestävyydestä. En ole varma, onko tämä paras koskaan maistamani rosée, mutta nyt ollaan helposti top 3 -kategoriassa ja kertoimet puhuisivat sen puolesta, että jonkinlainen huippu on tässä saavutettu – siitä huolimatta, että tämä viini ei edes vielä tunnu olevan huipullaan. Huh heijaa. Jos siis joskus saat jostain Valentinin viinejä hommattua kellariin, muista yksi asia: niiden kanssa ei ole mitään kiirettä. Hintaahan Valentineilla on, mutta usein ne myös onnistuvat vastaamaan hinnan lataamiin odotuksiin.

Lyhyesti: Abruzzon kulttituottajan uskomattoman vaikuttava, rakenteikas ja todistettavasti myös hämmentävän pitkäikäinen roséeviini, jossa koko ja massa pysyttelevät syrjässä, antaen tilaa intensiteetille, syvyydelle ja vivahteikkuudelle.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaimpia roséeviinejä, joita olen maistanut, ellei jopa paras. Edes yleisesti hyvin raskassoutuisista ja tasapainottomista viineistä tunnettu vuosikerta 2003 ole onnistunut vähentämään tämän viinin vaikuttavuutta.

Hinnan (n. 100€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Ganevat Les Vignes de Mon Père 2006

Jean-François Ganevat Côtes du Jura Les Vignes de Mon Père 2006 

• Valmistaja: Jean-François Ganevat
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
• Maa: Ranska 
• Alue: Jura
• Rypäleet: Savagnin (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2017)
• Hinta nyt: 198,00€ (Syyskuu 2020) 
  

 

kuva: lecarredesvins.com

Juraa on povattu jo hyvän aikaa "seuraavaksi isoksi jutuksi" viinimaailmassa, mikä joltain osin kyllä pitääkin paikkansa; monet viiniharrastajat ovat nimittäin sekä löytäneet Juran että innostuneet alueen viineistä, mikä rupeaa näkymään alueen parhaiden tuottajien viinien hinnoissa. Sen sijaan suuret massat eivät ole vieläkään joko löytäneet Juraa tai ottaneet sitä omakseen, minkä vuoksi alueen viinejä näkee syyrennassa mittakaavassa edelleen harmillisen vähän juuri missään. Asian kääntöpuolena voinee kuitenkin sanoa monien hienojen Juran viinien olevan varsin huokeita laatuunsa nähden. Samaa ei kyllä voi sanoa tästä nyt arvioitavasta Ganevat'n viinistä: se kyllä on ehdottoman laadukas, mutta se myös näkyy viinin hinnassa.

 

Jean-François Ganevat on tuottaja, joka kuuluu ehdottomasti Juran kärkikaartiin sellaisten nimien kuin Pierre Overnoy, Jacques Puffeney, Jean Bourdy ja Domaine Tissot kanssa. Ja toisin kuin suuremmilla ja laajempaa arvostusta nauttivilla viinialueilla (esimerkiksi Bordeaux, Burgundi, Champagne), kaikkien edellämainittujen tuottajien tyyli on hyvin natural-henkinen ja viinit on tyypillisesti tehty hyvin pitkälti prosessiin puuttumatta, antaen viinien "tehdä itse itsensä". Paikoin jopa todelliseen äärinaturalismiin nojaava Ganevat ei ole mitenkään maltillisen pään edustaja Juran jo valmiiksi hyvin natu-henkisessä ilmapiirissä, mutta toisin kuin monella muulla samanlaista filosofiaa edustavalla paikallisella tuottajalla, Ganevat'n viinit ovat tyypillisesti erittäin hillittyjä ja klassisia, ei merkittävän villejä tai omituisia.

 

Ganevat'n suvun historia Juran alueella menee ainakin 1600-luvulle ja viiniköynnöksiä on viljelty käytännössä aina. Jean-François siirtyi suvun viinitalon johtoon vuonna 1998 ja jo vuonna 1999 viljely ja viinien valmistus muutettiin biodynaamiseksi. Viinit on valmistettu vuodesta 2006 eteenpäin täysin ilman sulfiitteja ja tyypillisesti vain valkoviinit saattavat saada pienen sulfiittilisäyksen pullotuksen yhteydessä. Viinit kypsyvät järjestään erittäin pitkään ennen pullotusta – yleensä tammessa – mutta koska Jean-François ei halua viineistään tammisia, käyttää hän vain käytettyjä 600-litraisia demi-muid-tynnyreitä, vanhoja ja suurikokoisia tammisammioita ja saviamforoita kypsyttelyyn. Toisin kuin monet muut Juran tuottajat, Jean-François ei suuremmin tunnu välittävän Juran perinteisestä, voile-hiivahunnun alla kypsyneistä, oksidatiivisista viineistä, joten käytännössä kaikki talon viinit (naurettavan harvinaisia Vin Jauneja lukuunottamatta) valmistetaan ouillé-tyyliin, eli tynnyreitä täytetään sitä mukaa, kun viiniä haihtuu niistä.

 

Omien viinien lisäksi Ganevat tuottaa myös ostorypäleistä valmistettuja viinejä (ns. négociant-viinejä) siskonsa kanssa nimellä Anne et Jean-François Ganevat. Näistä ostorypäleviineistä Juran alueen viinit valmistetaan käytännössä täysin samalla tavalla kuten Jean-François'n omat viinit, mutta Anne ja Jean-François ostavat rypäleitä myös Juran ulkopuolelta, ja vaikka nämäkin viinit tehdään myös varsin natural-henkeen, on niiden sekä valmistusprosessit että tyylit selkeästi paljon vaihtelevammat kuin Juran viineissä.

 

Ganevat'n Les Vignes de Mon Père on talon lippulaivaviini, joka on valmistettu moderniin ouillé-tyyliin, mutta tyylillisesti viini silti asettuu jonnekin modernin ja perinteisemmän, oksidatiivisen Juran viinin välimaastoon. Viini valmistetaan vuonna 1930 istutetun Savagnin-tarhan rypäleistä, joista saadun viinin annetaan kypsyä käsittämättömät 130 kuukautta (eli yli 10 vuotta!) vanhoissa demi-muid-tynnyreissä. Tynnyreitä joudutaan täyttämään aika ajoin, sillä vuosien aikana viini menettää peräti 50% kokonaistilavuudestaan haihtumalla. Kypsyessään tynnyreissä viini hiljalleen sekä oksidoituu (jatkuvasta täyttelystä huolimatta) että konsentroituu (sillä haihtumisen yhteydessä viini menettää vain vettä, ei esimerkiksi happoja tai maku- tai aromiyhdisteitä). Valmistuksen, kypsytyksen tai pullotuksen yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Alkoholia viinistä löytyy 12,5%.

 

Väriltään viini on intensiivisen sitruunankeltainen. Ei varsinaisesti enää nuorelle Savagninille tyypillisen hailakka vaaleanvihreä, muttei myöskään näytä olevan niin syvä ja kehittynyt miltä 10 vuotta tynnyrissä viettäneen viinin voisi kuvitella näyttävän. 

 

Viinin tuoksu on suorastaan käsittämättömän muhkea, intensiivinen ja voimakas. Erittäin moniulotteisessa aromimaailmassa tuntuu kuivahtaneita persikoita, voita ja keitettyä kermaa, hieman eksoottista mausteisuutta, kevyttä reduktion tuomaa savuisuutta ja hentoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Yleisolemus yllättää olemalla yhtä aikaa sekä hennosti reduktiivinen että oksidatiivisuuteen taittuva.

 

Suussa viinillä on leveä, melko täyteläinen ja suorastaan poskettoman moniulotteinen yleisolemus; makumaailmasta tuntuu nousevan uusia piirteitä ei vain joka hörpyllä vaan lähes joka hetki. Yleisolemusta sävyttää ouillé-Savagninille tyypillinen teräksinen mineraalisuus ja lähes kirpeänä tuntuva sitruunainen hedelmä, mutta viinin hienous on siinä, mitä tapahtuu taustalla. Selvimpien pääpiirteiden taustalla häilyy lähes loppumaton kirjo makuja makeista hedelmistä kuivakkaan mausteisuuteen: nahistuneita persikoita ja kuivattuja aprikooseja, paahdettuja pähkinöitä, hieman ruutisavua, kevyttä uuniomenaisuutta kanelilla, hentoa ruskistettua voita, ujoa vanhat Champagnet mieleen tuovaa karamellisuutta ja häivähdys bitterisyyteen taittuvaa kivistä mineraalisuutta. Vaikka viini on Juran valkoiseksi hämmentävän suurikokoinen, on se samalla uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa, kiitos uskomattoman runsaan ja todella napakkana tuntuvan hapokkuuden.

 

Lopuksi viinistä jää suuhun uskomattoman pitkä, voimakas ja moniulotteinen jälkivaikutelma. Kerroksellisessa ja jatkuvasti muotoaan muuttavassa jälkimaussa tuntuu kivistä mineraalia ja lähes kiniinistä bitterisyyttä, hieman läpileikkaavaa teräksisyyttä, kirpakkaa sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä ruskistettua voita, hentoa paahdettua kastanjaa, ujoa marsipaania ja pienin aavistus Fino Sherryn mieleen tuovaa aldehydistä suolaisuutta.

 

Herran pieksut mikä viini tämä onkaan! Maistohetkelläni tämä ei ollut vain paras Savagnin, jonka olin maistanut, mutta myös yksi ylivoimaisesti parhaista maistamistani valkoviineistä. Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, viini on näitä molempia edelleen – enkä odota tähän tilanteeseen muutosta lähiaikoina. Viinin syvyys, voima ja moniulotteisuus ovat yksinkertaisesti mahdottomia sanallistaa täydellisesti.

 

Runsaudestaan ja konsentraation tunteestaan huolimatta tämä Les Vignes de Mon Père ei tunnu erityisen suurikokoiselta tai raskastekoiselta viiniltä – kiitos sen tuntuvan hapokkuuden ja voimakkaan mineraalisuuden – mutta samalla sen voima, intensiteetti ja moniulotteisuus tuntuvan suuremmilta mikä olisi edes mahdollista tämän mittakaavan viinille. Kokonaisuutena tämä viini on jotain hyvin erilaista, mitä on tottunut saamaan Juran – tai edes Ganevat'n – viineiltä, mutta tämä on yhtä lailla hyvin erilaista mihinkään hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsytettyihin valkoviineihin (mieleen tulevat muutamat Riojan tuottajat) verrattuna. Kaiken kaikkiaan tämä on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomatonta tavaraa – mitä tukevat myös monet muut internetistä löytyvät arviot, jotka hehkuttavat viinin maasta taivaisiin – ja on niin vaikuttavuudellaan kuin olemattomalla saatavuudellaan oikeutettu kantamaan unicorn winen titteliä. Kypsyttelyn osalta on melko vaikea sanoa, miten viini tästä kehittyy; en usko sen menevän palasiksi vielä lähiaikoina, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, että varsinaisesti lisäkypsyttelyä se ei tunnu kaipaavan. On kyllä melko vaikeaa keksiä, minkälaiselle ruoalle näin intensiivisen viinin voisi parittaa, minkä vuoksi paras paikka lieneekin sille laadukkaita ja luonteikkaita viinejä arvostava seura, jossa viinin voi nauttia antaen sen olla ansaitusti pääosassa.

 

Lyhyesti: 10 vuotta vanhoissa tammitynnyreissä kypsynyt, kehittynyt ja konsentroitunut valkoviini, joka olisi varmasti ollut uskomattoman vaikuttava jo tavanomaisen vuoden tai parin kypsyttelyn jälkeen. Sen sijaan 10 vuotta vartomista on tehnyt tästä viinistä jotain aivan poikkeuksellista, minkä kuvailuun eivät tahdo sanat enää riittää.

 

Arvio: Täydellinen – helposti yksi vaikuttavimpia, intensiivisimpiä ja moniulotteisimpia valkoviinejä, joita olen koskaan maistanut. Äärimmäisen päräyttävää tavaraa.

 

Hinnan (198,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Cornelissen Magma 2015

Cornelissen Magma 2015

• Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
• Tyyppi: Punaviini, IGP Terre Siciliane
• Maa: Italia
• Alue: Sisilia, Etna
• Rypäleet: Nerello Mascalese (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 180€ (Maaliskuu 2017, Sori Taproom, Helsinki)
• Hinta nyt: ~175€ (Toukokuu 2020, wine-searcher.com)

kuva: az. agr. cornelissen

Tuossa muutama vuosi sitten tuli bongattua Kaisaniemessä sijaitsevan Sori Taproomin viinilistalta Frank Cornelissenin Magma jotakuinkin markkinatasoiseen hintaan. Tuossa kyseisessä tilanteessa ei kestänyt hirveän kauaa saada riittävän montaa aiheesta kiinnostunutta ihmistä liikkeelle jakamaan pulloa (+ laskua) ja testaamaan, mitä tällä yhdellä maailman hinnakkaimmista natural-viineistä on oikein annettavanaan.

Yhtään natuskeneä seuranneille Frank Cornelissenin nimi pitäisi olla sen verran tuttu, ettei mies esittelyjä kaipaa. Jos kuitenkin on kyseinen tuottaja jotenkin päässyt menemään ohi, kannattanee vilkaista tämä vuosia vanha postaukseni natuviineistä ja Cornelissenista. Voin toki myös tässä lyhyesti kerrata, mistä on kyse.

Tulivuori Etnan rinteillä vuonna 2001 toimintansa aloittanut Azienda Agricola Frank Cornelissen on pitkään tunnettu varsin ekstremistisenä tapauksena jopa natural-viiniskenessä: tämä Sisiliaan muuttanut belgialainen viinikauppias innostui aikanaan Etnan viineistä ja tulivuoren rinteiden ikivanhoista viinitarhoista niin paljon, että päätti hommata sieltä oman viinitalon tarhoineen ja ryhtyä tekemään viinejä mahdollisimman peukaloimattomaan tyyliin. Tämä "mitään ei lisätä tai oteta pois" -filosofia vietiin niin äärimmilleen, että viinitarhojen annetaan kasvaa hyvin vapaasti ja viinit valmistettiin ainoastaan murskaamalla rypäleet, antamalla mehun käydä täysin käsittelemättömästi ja pullottamalla sen, mitä luonto ja lykky antaa tulla. Homma kyllä lähti osittain myös siitä, että Cornelissenilla ei ollut juurikaan käryä viininvalmistuksesta, minkä vuoksi asiaa opiskeltiin kantapään kautta sitä mukaa kun viinejä tehtiin, vuosikerta toisensa jälkeen.

Cornelissenin tinkimätön meininki ja tyyliltään usein varsin villit viinit onnistuivat hyvin nopeasti talon toiminnan aloittamisen jälkeen keräämään uteliasta seuraajakuntaa ja erityisesti talon huippuviini, mikroskooppisen tuotannon Magma sai ympärilleen todellisen kulttisuosion. Alun perin talon viinit olivat keskenään nykyistä enemmän samassa hintahaarukassa, mutta kun Magma myi vuosikerta toisensa jälkeen itsensä hetkessä loppuun, päätti Cornelissen viinillisen sosialismin hengessä hinnoitella viininsä uudelleen: Magman hinta moninkertaistettiin, jolloin sen hinnalla hän käytännössä pystyi subventoimaan muiden viinien hinnoittelua, joita pystyttiin täten tarjoamaan kuluttajille vastaavasti aiempaa kohtuullisempaan hintaan. Tässä vaiheessa on myös muistettava, että mitään halpoja viinejä Etnan viinit eivät koskaan ole, sillä tulivuoren rinteillä vanhojen köynnösten viljely on hankalaa käsityötä, jota ei helposti koneisteta. Cornelissen kuitenkin näytti todenneen, että jos pieni kourallinen ihmisiä on valmis maksamaan aivan poskettomia hintoja Magmasta, olisi yksinkertaisesti pöljää olla hyödyntämättä tilannetta jollain tavoin.

Magma on tosiaan talon ykkösviini, jota valmistetaan vain vuosikertoina, jolloin rypäleiden laatu on riittävän hyvä ja ne saavuttavat riittävän kypsyyden (mikä ei tarhojen korkeuksilla ole mitenkään itsestäänselvyys). Viinit tulevat talon vanhimmalta Barbabecchi-tarhalta, joka sijaitsee tulivuori Etnan rinteillä vajaan kilometrin korkeudessa merenpinnasta ja jonka varttamattomat, omilla juurillaan kasvavat köynnökset on istutettu vuonna 1910, eli tarhalla on tällä hetkellä ikää yli 100 vuotta – ja se silti kantaa hedelmää! Alun perin viini valmistettiin maahan haudatuissa saviamforoissa, mutta ymmärtääkseni Cornelissen on sittemmin siirtynyt viininvalmistuksessa käyttämään epoksilla pinnoitettuja 1200 ja 2500 litran lasikuitutankkeja, joissa myös Magma nykyisin viiniytetään. Viini käy spontaanisti luonnonhiivoilla ja sen annetaan maseroitua kuorien kanssa peräti 60 päivän ajan. Yleensä viini valmistetaan täysin ilman sulfiitteja, mutta tätä nykyä Cornelissen on hieman antanut periksi äärimmäisestä natural-asenteestaan ja viiniin saatetaan lisätä määrältään maksimissaan muutamia kymmeniä mg/l sulfiittilisäyksiä, jos viini sitä tuntuu vaativan. Lopuksi viini suodatetaan kevyesti (jälleen yksi Cornelissenin myönnytys äärimmäiseen natumeininkiin) ja pullotetaan kirkastamattomana. Vuosittaiset tuotantomäärät liikkuvat yleensä akselilla 900-1500 pulloa.

Entä mitä Barbabecchi-tarhan rypäleille tehdään niinä vuosina, kun ne eivät riitä Magmaan? Heikompina vuosina rypäleet menevät talon perusviini Susucaruun, hieman parempina vuosina talon tarhaviineistä tehtyyn Munjebel-sekoitteeseen. Muutaman kerran Cornelissen on myös tuottanut oman Munjebel Barbabecchi -tarhaviinin, joka siis käytännössä on sama viini kuin Magma, mutta josta Cornelissen kokee, ettei se kyseisenä vuosikertana laadullisesti vastaa Magmalle asettamaansa vaatimustasoa, minkä vuoksi sitä ei julkaista kyseisellä nimellä.

No niin, tämän lyhyen alustuksen jälkeen päästään lopulta itse viiniin! Lasissa viinillä on tumma, melko vähäisen läpinäkyvä kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taittuu vaalean verenpunaiseen.

Tuoksu on varsin voimakas ja konsentroituneen oloinen, mutta myös suorastaan hämmettävän puhdaspiirteinen: viini ei vastaa lainkaan mielikuvaani Cornelissenin viineistä – jotka kylläkin perustuvat 2000-luvun, ei 2010-luvun, varsin villeihin viineihin. Aromipuolelta löytyy intensiivistä ja kypsää tummaa hedelmää, musteisia piirteitä, savuista kivipölyä, hieman mehukasta karhunvatukkaa, maltillista kirsikkahilloisuutta ja hennolla otteella makeaa volatiilisuutta, joka muistuttaa siitä, että on tämä silti kaikesta huolimatta natuskenen viinejä.

Suussa viini tuntuu varsin tiivisluontoiselta ja konsentroituneelta, muttei merkittävän raskastekoiselta – kiitos erittäin tuntuvan ja napakan hapokkuuden, joka pitää viinin varsin eloisana ja ryhdikkäänä. Puhdaspiirteisestä makumaailmasta löytyy kirpeitä tummia marjoja, makeampaa mustaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikan bitteriä, hieman pippurista mausteisuutta, hennosti vulkaanisen savuista mineraalisuutta ja makea vivahde hilloista vadelmaa. Viini on erittäin rakenteikas, mutta ei pelkästään rapsakan hapokkuutensa ansiosta; myös viinin tanniinit ovat erittäin runsaita ja kohtuullisella voimalla ikeniin tarraavia, jos kohta ei aggressiivisia. Suht lihaksikkaasta rakenteestaan huolimatta viinillä on hyvin silkkinen ja yleisilmeeltään hienostunut tekstuuri. Alkoholi tuntuu ujona lämmöntunteena, mutta erottuu silti hämmentävän vähän, ottaen huomioon varsin korkean (15%) vahvuuden.

Viini jättää suuhun voimakkaan, kohtalaisen bitterisen ja jonkin verran lämpimän jälkivaikutelman samalla kun kielelle jää pitkä, intensiivisten variksenmarjaisen happamuuden, kirsikkamarmeladisen makeuden, hapankirsikkaisen karvauden ja tumman marjaisuuden jälkimaku. Hedelmäisten piirteiden jälkeen kielellä viipyilee vielä aavistuksia pippurisesta mausteisuudesta ja balsamico-henkisestä volatiilisuudesta.

Kyllä tässä viiniä siemaillessa voi ymmärtää Magman suosion: normaalisti maailman huippuviinit eivät ole natural-viinejä, kun taas punaiset natut ovat monesti villejä, kepeitä ja freesejä. Vaikka Magma 2015 on kyllä tunnistettavissa naturalistiksi, on se sellaiseksi kuitenkin suhteellisen epätyypillinen: se ei ole vain hämmentävän puhdaspiirteinen – ei pelkästään Cornelissenin viiniksi vaan myös ihan yleisesti naturaaliksi – mutta se on myös poikkeuksellisen konsentroitunut, voimakas ja tanniininen tyylilajissaan. Lisäksi viini on kypsyydestään ja korkeasta alkoholistaan huolimatta myös hämmentävän eloisa, fokusoitunut ja hapokas tapaus, eli ei mikään jättikokoinen, yliuutettu mörssäri vaan vallan elegantti tapaus tyylilajissaan.

Kokonaisuutena Magma 2015 tuntuu vielä äärimmäisen nuorelta maistohetkellään (alkuvuodesta 2017), joten se ei missään nimessä tunnu antavan vielä parastaan; viinin avaaminen vastaa suurin piirtein tuoreimman Burgundin Grand Crun tai Bordeaux 1er Crun vuosikerran hörsimistä. Viinistä saa ehkä yleiskuvan nyt, mutta sen todellisen potentiaalin realisoitumisessa tullee kulumaan vielä vähintään vuosikymmen jos toinenkin.

Mutta siitä huolimatta, että Magma 2015 on yksi vaikuttavimpia maistamiani naturalisteja, en kyllä ole silti varma siitä, että viini olisi tuon 180 euron väärti – etenkin jos erinomaisten vuosikertojen Cornelissen Munjebel-tarhaviinit voivat parhaimmillaan tarjota lähes samantasoista nautintoa vain noin kolmannekseen tai neljännekseen Magman hinnasta. Kenties voisin muuttaa näkökantaani, jos vastaani sattuisi kävelemään enemmän ikää saanut Magma huippuiskussa.

Lyhyesti: Vaikuttavan konsentroitunut, ryhdikäs ja Cornelisseniksi hämmentävän puhdaspiirteinen Etna Rosso, joka samalla sattuu olemaan yksi maailman kalleimmista natural-viineistä.

Arvio: Täydellinen – ei siitä pääse oikein yli eikä ympäri: Magma on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava esitys niin naturalistiksi, Etnan viiniksi kuin ihan punaviiniksi noin yleensäkin. Viinistä löytyy kyllä kypsyyttä ja reippaasti alkoholia, mutta sen yhdistelmä konsentraatiota, poikkeuksellista intensiteettiä ja happojen tuomaa rakennetta onnistuu silti olemaan jotain sellaista, jota aniharvasta viinistä loppujen lopuksi löytää.

Hinnan (180€) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

de Venoge Grand Vin des Princes 1993

de Venoge Champagne Brut Grand Vin des Princes 1993

• Valmistaja: Champagne de Venoge
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 111,10e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: plus-de-bulles

Shamppanjatalo de Venogen perusti alun perin Sveitsistä, Venoge-joen varrelta kotoisin oleva, tuolloin 49-vuotias Henri-Marc de Venoge vuonna 1825 – joskin tuolloin kyseessä ei ollut vielä varsinainen viinitalo, vaan liikefirma. Liikkeestä tuli puhtaasti viineihin keskittynyt, suvun nimeä kantava shamppanjatalo tuli noin 10 vuotta myöhemmin, vuonna 1837. Jo heti perustamisensa aikaan de Venogen viinit olivat erityisiä: aikana, jolloin viinipulloissa luki vain tuottajan nimi ja vuosikerta, oli de Venogen pulloissa käsin väritetty ovaali etiketti, joka erotti heidän viinipullonsa kilpailijoistaan. Viinitalon suosio kasvoi ja 1800-luvun lopulla – aikana, jolloin koko Champagnessa tuotettiin vuosittain n. 30 miljoonaa pulloa viiniä – oli pelkästään de Venogen tuotanto yli miljoonaa pulloa vuodessa. Talon tuotanto nykyisin on n. 1,7 miljoonaa viinipulloa.

Vuonna 1858 kuninkaallisia hoveja ajatellen lanseerattu Vin de Princes on de Venogen lippulaivaviini, cuvée de prestige, joka valmistetaan yksinomaan Grand Cru -tasoisten tarhojen Chardonnay-rypäleistä. Vuodesta 1961 eteenpäin viini on pullotettu vanhanaikaista viinikarahvia muistuttavaan kuohuviinipulloon (jonka sijoittelu viinikellariin on kyllä perkeleellistä duunia). Viiniä valmistetaan vain poikkeuksellisina vuosina, jolloin talon omien tarhojen rypäleiden arvioidaan olevan riittävän laadukkaita tuottamaan tätä viiniä, joka kypsyy sakkojen kanssa minimissään 15 vuotta – usein vielä merkittävästi kauemmin.

Meikäläisen käsiin tämä pullo päätyi Copatinto-blogin Teemulta korvaukseksi 70-luvun shamppanjastani, jonka hän eräässä viinibloggaajien illanistujaisissa onnistui näppärästi kiepauttamaan jääkaapista suoraan kivilattialle.

Viinin ikään nähden ei ole yllättävää, että sillä on syvä, kehittyneen kullankeltainen väri.

Lasista kohoaa hyvin ekspressivinen, tertiäärinen tuoksu, jossa tuntuu päällimmäisenä kehittyneelle shamppanjalle tyypillistä paahdettua pähkinää ja nougat-konvehtia, karamellista oksidaatiota ja kevyttä hunajaa. Taustalla häilyy hillittyä poltettua sokeria, aavistus savua ja ujoa oksidatiivista suklaisuutta.

Makumaailma on pääpiirteittäin kuiva, mineraalinen ja kehittyneen pähkinäinen. Viinin makumaailma on kuitenkin merkittävästi tätä kompleksisempi, tarjoillen mm. valkoista persikkaa, hennosti rusehtavaa viheromenaa, terästä, kevyttä hunajaa, aavistus karamellisoitua ananasta ja sitruunankuorta, yleistä oksidaatiota ja ujolla otteella ruskistettua voita. Vaikka viinin iän myötä kevennyt, todella pieni, hento ja kermaisen pehmeä mousse ei tuo varsinaisesti raikkautta, on viinin suutuntuma silti melko kepeä, sekä miellyttävästi suhteellisen hapokas, eli rakennetta löytyy edelleen.

Jälkimaussa tuntuu keskimakua voimakkaampana oksidatiivista pähkinää ja mantelia, terästä, ruskistettua voita ja nougat'ta; loppua kohti nousee myös piirteitä kypsästä, rusehtavasta omenasta, sitruunamarmeladilla voidellusta paahtoleivästä ja hennosta savusta. Vaikkapitkä ja vivahteikas jälkivaikutelma on erittäin kehittynyt, onnistuu se olemaan myös ihastuttavan freesi.

Vin de Princes 1993 tuntuu vielä juuri ja juuri olevan kunnossa, mutta rupeaa selkeästi jo vetelemään viimeisiään: primäärihedelmä rupeaa pikku hiljaa olemaan kadoksissa ja tertiääriaromit hallitsevat selkeästi kokonaisuutta. Viini ei selvästikään ole päässyt kuitenkin vielä kuolemaan, vaan kokonaisuudesta löytyy vieläkin runsaasti sävyjä ja syvyyttä, hillittyjä hedelmäisiä nyansseja ja rakennekin on edelleen verraton.

Viiniä ei kuitenkaan kannata missään nimessä hillota kellarissa enää pidempään, sillä se ei varmastikaan tule saamaan enää lisää syvyyttä ja mielenkiintoa: tästä eteenpäin viinin hedelmä tulee vain haipumaan entisestään ja tawnyportmainen pähkinäisyys tulee peittämään ajan kanssa lopulta kaiken mielenkiinnon alleen. Jos siis tätä viiniä on sattunut päätymään kaappiin, suosittelen varaamaan kalenterista jonkun tulevan illan vapaaksi shamppisillallista varten!

Lyhyesti: Huippunsa jo tovi sitten saavuttanut, hurmaavan monisyinen, hienosti ikääntynyt ja miellyttävän ryhdikäs prestige cuvée -seniori.

Arvio: Erinomainen – todella mallikas ja miellyttävä esimerkki hienosti kehittyneestä shamppanjasta. Viini on todennäköisesti ollut parhaimmillaan jo muutamia vuosia sitten, mutta se kykenee silti tarjoamaan varsin valloittavan kuohuviinielämyksen edelleenkin.

Hinnan (111,10e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Château Montus La Tyre 2001

Château Montus La Tyre 2001

• Valmistaja: Alain Brumont, Château Montus
• Tyyppi: Punaviini, AOC Madiran
• Maa: Ranska
• Alue: Sud-Ouest, Madiran
• Rypäleet: Tannat (98%), Cabernet Franc (2%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 100,30e (Joulukuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: montus

Lounais-Ranskassa, Bordeaux'n eteläpuolella sijaitseva Madiran on moniin Ranskan merkittäviin viinialueisiin verrattuna varsin tuntematon viinialue. Alue olisi todennäköisesti vielä paljon tuntemattomampi ilman Alain Brumontia, joka luotsaa alueen kenties tunnetuinta viinitaloa, Château Montus'ta, sekä hieman vähemmän tunnettua, historiallista perhetaloaan Château Bouscasséta.

Madiranin viineillä on pitkä historia, mutta alueen viinit eivät ole koskaan nauttineet suurta suosiota, mikä todennäköisesti johtuu alueen omasta rypälelajike Tannatista. Tämä Ranskan ja Espanjan rajan tuntumassa, sen molemmin puolin viljelty lajike on nimittäin tunnettu äärimmäisen suuesta tanniinipitoisuudestaan – perinteiset Tannatista valmistetut viinit ovat usein äärimmäisen runsaita, konsentroituneita ja tanniinisia, ja ne vaativat helposti vähintään 10 vuotta "auetakseen" ja tullakseen jollain tavalla helpostilähestyttäviksi. Tannatin tiukkuudesta kertonee jotain se, että usein viineihin sekoitetaan (melko tanniinisia) Cabernet Sauvignon ja -Franc -viinejä pehmentämään niitä. Ennen vanhaan viinejä kypsytettiin erittäin pitkään tammitynnyreissä, sillä hiljaa tynnyrin läpi viiniin imeytyvä happi saostaa tanniineja viinistä sakaksi tynnyrin pohjalle ja pehmentää niiden suutuntumaa, mutta monet tuottajat ovat siirtyneet käyttämään ns. micro-bullage-menetelmää eli ns. mikrohapetusta, jossa viinitankin pohjalle ohjataan happea viiniin kovalla paineella äärimmäisen pieninä kuplina, mikä simuloi tynnyrikypsytyksen hapetusta, mutta vuosien sijaan minuuteissa. Ei liene yllätys, että tämä ympäri maailmaa levinnyt menetelmä keksittiin juuri Madiranissa, Château Aydien viinitalolla.

Alain Brumont aloitti viinien tuottamisen Madiranissa vuonna 1980, jolloin hän osti munkeilta Château Montus'n linnan vakuututtuaan alueen potentiaalista viininvalmistuksessa. Brumont ei kuitenkaan suunnitellut tuottavansa robusteja ja rustiikkisia viinejä, joita alueella oltiin tuotettu iät ja ajat, vaan moderneja viinejä, joilla voisi vakuuttaa muun maailman, että myös Madiranissa osataan tehdä vaikuttavia ja elegantteja Suuren Maailman Viinejä. Nykyisin Brumont'n omistuksessa on peräti neljä viinitaloa, joiden tarhat kattavat yli 250 hehtaaria (Montus 125 ha ja Bouscassé 120 ha + muita n. 30 ha) Madiranin alueella – mikä on merkittävästi enemmän kuin millään muulla alueen viinitalolla. Näitä tarhoja Brumont viljelee ilman tuholaistorjunta-aineita, minkä lisäksi hän pyrkii aina istuttamaan puurivistöjä tarhojensa reunoille eristääkseen ne muiden viljelijöiden tarhoista. Muita Brumontin erikoisuuksia on mm. se, ettei hän käytä mikrohapetusta, joka on muuten alueella lähes normi; sen sijaan kaikki talon punaviinit kypsyvät barrique-tynnyreissä, joista valtaosa on uusia. Ennen vanhaan alueella käytettiin suuria, vanhoja tammitynnyreitä, joissa viini pehmeni hyvin hitaasti, minkä vuoksi hän oli alueen pioneereja uusien, pienien barrique-tynnyreiden käytössä, joiden hän totesi pehmentävän ja siloittavan viinien tiukkuutta merkittävästi nopeammin. Brumont pyrkii rajoittamaan viiniensä tanniinisuutta myös olemalla käyttämättä ns. pump-overeita, joissa käyvää viiniä kierrätetään tankin pohjalta käyvän viinin päällä olevan rypäleenkuoripatjan päälle, mikä lisää uutosta – Brumont ainoastaan käyttää harvakseltaan ns. punch-downeja, joissa tuo kuoripatja painetaan mekaanisesti hetkeksi aikaa viinin pinnan alle. Lisäksi viinituotantolaitokset pyritään pitämään mahdollisimman siisteinä ja steriileinä, jolloin viinin säilömiseksi käytettävät sulfiittilisäykset voidaan pitää mahdollisimman pieninä.

La Tyre on Château Montus'n lippulaivaviini. Alun perin Brumont löysi vuonna 1990 istuttamattoman, 10 hehtaarin maatilkun Madiranin korkeimmalta mäeltä, jonka hän osti uskoen kyseisen mäen terroiriin. Hän istutti tälle mäelle Tannatia ja lopulta vuonna 2000 tämän tarhan rypäleistä valmistettiin La Tyre -tarhaviini, joka saa nimensä läheiseltä kylältä. Viini aluksi käy kuorten kanssa maseroituen puusammioissa 3–6 viikkoa, vuosikerrasta riippuen, minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä uusissa barrique-tynnyreissä 14-16 kk ajan. Lopuksi viini pullotetaan hyvin pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Tämä nyt arvioitava viini on 2. koskaan valmistettu La Tyre.

Väriltään La Tyre on Tannatille ominaisen konsentroituneeseen tyyliin pikimusta ja erittäin tiiviin oloinen. Lähes 15 iästä kielii lähinnä kevyt sakkaisuus ja reunojen väri, joka valoa vasten katsottaessa taittuu kevyesti poltettuun tiilenruskeaan.

Kohtalaisen kehittynyt tuoksu on erittäin tömäkkä ja intensiivinen: siinä tuntuu ensiksi paahteista savuisuutta, tervaisuutta ja kuivakkaa tammen mausteisuutta. Tammisuus on erittäin runsasta, mikä antaa viinille modernin superviinin yleisilmeen. Taustalla häilyy makeampaa maitosuklaisuutta, kuivahtanutta luumua ja kypsää mustaherukkaisuutta. Yleisilmeessä tammella tuntuu olevan suurempi rooli kuin Tannatin omilla hedelmän aromeilla.

Viinin maku jatkaa tuoksun viitoittamalla polulla ollen aivan äärimmäisen konsentroitunut, suuntäyttävän täyteläinen ja massiivinen, suorastaan pureskeltavan kiinteä. Ennen kuin makua ehtii sen tarkemmin analysoida, joutuu toteamaan viinin olevan äärimmäisen tanniininen, sillä ne kuivattavat kaikki suun limakalvot hetkessä umpeen. Makumaailmassa tuntuu paljon tuoksun tammisia piirteitä, eli savuisuutta, tervaa, maitosuklaata, kaakaota ja mausteista puuta. Myös makumaailmasta löytyy hedelmää, mutta niitäkin joutuu etsimään hallitsevien tammikypsytyksen aromien alta: kevyttä mustaherukkaa, maraschino-kirsikkaa, kevyttä lakritsia ja hentoa kuivattua luumua. Hapoista on vaikea mennä sanomaan juuri mitään, sillä ne eivät erotu tiiviin konsentraation ja panssarivaunun lailla päälle vyöryvien tanniinien alta, mutta kiitos noiden tanniinien, viinillä ei ole rakenteesta puutetta – ne pitävät viinin erittäin tiiviisluontoisena ja tiukkarakenteisena pakettina.

Rotevassa jälkimaussa eivät enää hedelmän piirteet erotu lainkaan, vaan kielelle jää lähinnä suklaata, kaakaota ja makean mausteista puuta. Hapot sen sijaan erottuvat nyt selkeämmin, nostaen vettä kielelle ja keventäen muuten erittäin tiivistä ja voimakkaasti suutakuivattavaa jälkivaikutelmaa. Makeat tammen piirteet ja bitterisenä maistuvat tanniinit häilyvät kielellä erittäin pitkään.

Herran pieksut mikä määrä viinissä on runsautta ja konsentraatiota! La Tyre on menee helposti suurikokoisimpiin ja massiivisimpiin viineihin mitä olen koskaan maistanut – ja niitä tuhteja ja massiivisia viinejä on kyllä tullut ihan riittävästi maistettua! Viini ei kuitenkaan ole pelkkää suurta kokoa, vaan sillä on myös hyvin vaikuttava, tiukanpuoleinen rakenne, joka pitää kokonaisuuden hyvin uskottavasti kasassa. Viinin suurin ongelma on kuitenkin sen tammisuudessa, sillä sen lisäksi, että viini on jättiläismäisimpiä maistamiani viinejä, on se myös yksi tammisimpia koskaan maistamiani viinejä. Kokemusteni perusteella tämä tuntuu olevan ihan yleinen Brumontin viinien piirre – pienet barriquet kenties pehmentävät Tannatia sopivasti, mutta samalla ne kyllä tuppaavat piilottamaan kaiken mahdollisen rypäleiden luonteen, mitä niillä olisi tarjota. Makumaailmaltaan La Tyre voisi olla mikä tahansa uuden maailman (tai nyky-Bordeaux'n) legendan statuksesta nauttivista kulttiviineistä, ja ainoa piirre, joka viittää Madiraniin, on viinin hurjat mittasuhteet saava tanniinisuus.

Jos supermassiivista megaviiniä etsii, eikä tammisuus ole suuri ongelma, on La Tyre varsin vaikuttava lisä kokoelmiin; sen sijaan tammiallergikoille tämä on mitä vihoviimeisin viini. 15 vuoden iästään viini vaikuttaa vielä äärimmäisen nuorelta ja tuhdilta tapaukselta, joten se tuntuu kaipaavan vielä vähintään toiset samanlaiset lisää, ennen kuin sen voi kuvitella rauhoittuvan. Tammisuus on kuitenkin viinissä sen verran jyhkeää, että on vaikeaa kuvitella sen koskaan integroituvan kunnolla osaksi kokonaisuutta – veikkaan viinin olevan vielä kuolinvuoteellakin täynnä muhkean suklaisia ja savuisen puisevia vivahteita. Asiaan on vaikea saada tällä hetkellä minkäänlaista varmistusta, sillä vanhempia La Tyreja ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Lyhyesti: Madiranin maailmankartalle nostaneen tuottajan äärimmäisen tanniininen lippulaivaviini, joka on helposti yksi tuhdeimpia ja tammisimpia koskaan maistamiani viinejä.

Arvio: Erittäin hyvä – La Tyre on kyllä kokonsa ja rakenteensa puolesta tyylilajissaan helposti vaikuttavimpia ja vakuuttavimpia megaviinejä; sääli vain, että viinin mielenkiintoisuus on onnistuttu hukuttamaan täysin naurettavan massiivisen tammen alle. Kyllä tämä varmasti on kelpo ostos, jos ei ole tammelle allerginen ja tykkää mustan aukon tiheydellä varustetuista punaviineistä.

Hinnan (100,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Jacques Selosse V.O. Extra Brut

Jacques Selosse V.O. Grand Cru Blanc de Blancs Extra Brut

• Valmistaja: Domaine Jacques Selosse
• Tyyppi: AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Côte des Blancs
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~100,00e (Heinäkuu 2014)
• Hinta nyt: 125,00e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: rakuten

Champagnesta löytyy useita kulttihahmoja, mutta niistä suurin lienee Jacques Selosse -viinitaloa pyörittävä Anselme Selosse, jota voidaan (Fleuryn viinitalon ohella) hyvillä mielin pitää biodynaamisten pientuottajashamppisten pioneerinä.

Anselmen isän Jacques Selossen perustama viinitalo sai alkunsa vuonna 1949. Pian tämän jälkeen hän katkaisi vuosisatoja vanhan Selossen suvun perinteen myydä viljelemiensä palstojen rypäleet suurille viinituottajille ja sen sijaan ryhtyi tuottamaan itse viinejä omista rypäleistään omalla nimellään – ensimmäiset viinit tulivat markkinoille vuonna 1960. Hänellä oli usko siihen, että satomääriä pienentämällä voisi sekä rypäleiden, että niistä saatavien viinien, laatua parantaa; lyhyessä ajassa Selossen shamppanjat niittivätkin runsaasti mainetta korkealla laadullaan.

Talon toinen merkittävä muutos tapahtui vuonna 1974, kun Anselme Selosse peri talon isältään. Tätä ennen Anselme oli opiskellut viininviljelyä ja -valmistusta mm. Domaine Leflaivella, Burgundin yhdellä kuuluisimmista viinitaloista. Anselmen astuessa talon johtoon ryhdyttiin viinitalolla viljelemään köynnöstarhoja biodynaamisin periaattein, sulfiittien käyttöä vähennettiin merkittävästi ja käyttöön otettiin tammitynnyrit, joiden käyttöön Anselme oli tutustunut Burgundissa opiskellessaan. Aikana, jolloin Champagnessa alueiden eroja häivytettiin sekoittamalla mahdollisimman monen alueen ja useamman vuoden viinejä, ruostumattomasta teräksestä valmistetut modernit laitteistot olivat normi ja rypäleiden laatua tärkeämpää oli niiden määrä, olivat Anselme Selossen terroiria korostavat menetelmät ennenkuulumattomia. Paljon on noista ajoista virrannut vettä Vantaassa ja nykyisin moni tuottaja tuottaa hyvin samantapaisin menetelmin viinejä, mutta noin 40 vuotta sitten Selosse oli yksi tämän tyylin ensimmäisiä pioneereja.

Muita erikoisuuksia on lähinnä Sherryn alueelta tuttu solera-menetelmä, jonka Selosse otti käyttöön vuonna 1986 ja josta valmistetaan talon kuuluisa Substance-viini. Tässä menetelmässä useasta tammitynnyristä koostuvan järjestelmän vanhimmista tynnyreistä pullotetaan 22%, minkä jälkeen yhä nuoremmista tynnyreistä täytetään vanhempien tynnyreiden puuttuva osuus, kunnes lopulta uusimman vuosikerran viineillä täytetään tuoreimpien tynnyreiden osuus.

Nykyisin Selosse omistaa n. 7,5 ha rypäletarhoja, joista merkittävä osa sijaitsee arvostetuilla Grand Cru -tarhoilla. Vaikka Selosse oli aikanaan yksi biodynaamisen viljelyn merkittävimpiä puolestapuhujia Champagnessa, ei hän ole vuodesta 2003 eteenpäin viljellyt tarhojaan enää biodynaamisesti, vaan ainoastaan mahdollisimman pitkälti luontoa kunnioittaen ja torjunta-aineita välttäen – joskin tarpeen tullen Selosse ei epäröi käyttää myös ei-luomu-menetelmiä, jos tarhat niitä vaativat. Selossen tyyli on tullut tunnetuksi ennen kaikkea oksidatiivisuudestaan, mikä on seurausta tammen käytöstä: talon kaikki viinit käytetään ja kypsytetään tammitynnyreissä (joita ovat burgundilaiset, 228 litran pièce-, 400 litran fût- ja 600 litran demi-muid-tynnyrit), joista uusitaan vuosittain korkeintaan n. yksi kuudesosa. Käyminen tapahtuu rypäleiden omilla villihiivoilla, malolaktinen käyminen tapahtuu spontaanisti (jos on tapahtuakseen) ja koko viininvalmistuksen aikana käytetään sulfiitteja vain minimaalisia määriä. Selossen ainutlaatuinen, oksidatiivisuutta ja tammen vivahteita shamppanjaan yhdistävä tyyli on kerännyt paljon mainetta ja kunniaa, mutta myös kritiikkiä – esimerkiksi joidenkin mielestä Selossen viinit ovat yksinkertaisesti pilalle hapettuneita ja siksi järjestään viallisia.

V.O. eli Version Originale on vain Côte des Blancsin Grand Cru -tarhojen Chardonnaysta valmistettu blanc de blancs. Viiniin käytetään kolmea tuoreinta vuosikertaa, jotka kaikki ovat talon tyyliin käyneet ja kypsyneet tammitynnyreissä. Pääkäymisen lisäksi myös pulloissa tapahtuva toinen käyminen tapahtuu villihiivoilla, sillä osa rypälemehusta otetaan talteen ja sen käyminen estetään pitämällä mehu kylmänä. V.O. kypsyy pullossa hiivasakan päällä 42 kk ennen sakanpoistoa ja viinin dosage pyritään pitämään erittäin matalana. Vuosituotanto on n. 3,500 pulloa.

Viini on väriltään syvä, kehittyneen sitruunankeltainen.

Tuoksu on varsin jännittävä, kiehtova ja monisyinen: siinä tuntuu melko voimakasta, paahtoleipäisenä tuntuvaa paahteisuutta ja kermaisuutta, mutta myös aavistus erikoista pölyisyyttä. Paahteisten aromien seasta erottuu myös hillittyä keltaista omenaa ja ujon oksidaation kevyesti hunajaiseksi taittamaa hedelmää, sekä aavistus tummanpuhuvana häilyvää mutta kuivakkaa, toffeista tammea.

Suussa viinillä on erittäin napakka – jopa tiukka – ja rutikuiva olemus. Sokerin puute ja hyvin runsas hapokkuus antavat viinille tietyllä tavalla karuhkon ja pelkistetyn yleisilmeen, mutta kielen tottuessa viinin napakkuuteen alkaa lähes valkoviinillinen vivahteikkuus aukeamaan hitaasti riikinkukon pyrstön tavoin: hunajaa, paahdettuja pähkinöitä, tawnyport-maista siirappisuutta, kivisen karvasta ja ujosti suolaista mineraalisuutta, kevyttä uuniomenaa, hentoa kuivakan mausteista puuta ja aavistus kypsää keltaista hedelmää. Tahtoisin sanoa, että viinillä on täyteläinen suutuntuma, jota hyvin pehmeä ja pienikuplainen mousse alleviivaa, mutta erittäin tuntuva hapokkuus ei anna viinin tekstuurin levitä niin runsaaksi – eikä tämä ole missään nimessä huono asia.

Viinin erittäin pitkä ja luonteeltaan viileä jälkimaku tuntuu jakautuvan kahteen yhtä voimakkaaseen suuntaan: toisessa tuntuu kevyen suolaista mineraalisuutta ja villiä vihertävyyttä, joka tuo jopa ujosti tuoretta kurkkua muistuttavia sävyjä, kun taas toisessa tuntuu kermaa, kevyttä pähkinää, hennosti rusehtavan omenaista oksidaatiota ja aavistus vahamaisuutta. Jälkivaikutelma on napakka, poskipäihin pureutuva ja valloittavan monisyinen.

Myönnetään, että Selossen tyyli kyllä on selvästi oksidatiivinen, mutta mielestäni se ei kärsi tyylin kriitikoiden valittamista piirteistä lainkaan: viini ei ole överihapettunutta, eli "kuin Sherryä kuplilla", eikä kokonaisuus ole mitenkään häiritsevän tamminen – päin vastoin, sekä viinin oksidatiiviset että tammiset vivahteet ovat hyvin sopusuhtaisia, kokonaisuutta tukevia ja syvyyttä antavia, eivät hallitsevia. Vaikka nämä piirteet antavat viinille paljon kehittyneitä sävyjä, vaikuttaa kokonaisuus vielä erittäin nuorekkaalta ja energiseltä. Vain puhtaasti terästankeissa reduktiivisesti valmistettuihin ja nuorena juotaviin kupliviin tottunut suu voisi väittää tätä tyyliä vialliseksi.

Viini onkin erittäin vakuuttava esitys ja perustellusti edustaa upeasti Champagnen "kulttituottajan" tyyliä. Viinin melkeinpä ainoa huono puoli on sen hinta: kun usea tuottaja nykyisin valmistaa hyvin samankaltaisin menetelmin samanhenkisiä viinejä, joilla voi olla hintaa vain muutamia kymppejä, onko viini oikeasti kolminumeroisen summan väärti? Noh, tässä tapauksessa melkeinpä on: Selossen tuotantomäärät ovat mikroskooppisia, mutta kysyntä on valtavaa, mikä selittää heti viinin kovan hinnan – eikä yleensä Selossen henkeen valmistavat tuottajat ole usein kovinkaan suuria taloja myöskään. Toki tämän viinin hinnassa on kulttipersoonan tuomaa lisää, mutta sen tapauksess hinta antaa myös julmetun kovalaatuista vastinetta rahalle. Monet prestiisishamppikset voivat maksaa monta kertaa enemmän, mutta silti maistua yllätyksettömältä peruskuohuvalta, kun taas Selossen viinien vastaavanlaista runsautta, vaikuttavuutta ja viinillisyyttä harvemmin vastaansa saa.

Lyhyesti: Ihastuttavan persoonallinen, kompleksisen viinillinen, kevyen oksidatiivinen, hennon tamminen ja ennen kaikkea hyvin tiukkarakenteinen kulttishamppis.

Arvio: Täydellinen – jos runsaus, viinillisyys ja vivahteikkuus yhdistettynä hyvin napakkaan ja tiukkarakenteiseen runkoon on hyvän shamppanjan ideaali, on hyvin vaikea ylittää tätä NV-shamppista tyylilajissaan.

Hinnan (~100,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Gaja Barbaresco 1996

Gaja Barbaresco 1996

• Valmistaja: Gaja
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Barbaresco
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~178,00e (Huhtikuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 169,50e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima; vk. 2010)

kuva: k&l wines

Gajan Barbaresco on kiistämättä alueen merkittävin Barbaresco. Älkää käsittäkö minua väärin, tämä ei tarkoita sitä, että tämä olisi alueen paras Barbaresco; tämä tarkoittaa sitä, että tämä viini yksinkertaisesti loi Barbarescon.

Vaikka Barbaresco on nykyisin yksi koko Italian merkittävimpiä viinialueita ja Piemonten kuuluisin viinialue heti naapurissa sijaitsevan Barolon jälkeen, oli koko alue vielä niinkin myöhään kuin 1960- ja 1970-luvuilla täysin tuntematon alue – siitäkin huolimatta, että monet alueen tuottajat kokivat tuottavansa viinejä, jotka laadullisesti olivat täysin samalla tasolla kuin naapurinsa Barolon viinit! Barbaresco yksinkertaisesti nähtiin perusviinejä tuottavana, mitäänsanomattomana alueena siinä Barolon varjossa – lähinnä siksi, että monet Barolo-tuottajat olivat historiallisesti ostaneet raaka-aineitaan myös Barbarescon puolelta ja alueen tuotanto oli kärsinyt rankasti maailmansodista. Kuitenkin 1950-luvulta alkaen Barbarescon tiedetään tuottaneen maailmanluokan tavaraa.

Vuonna 1961 Gajan viinitalon johtoon nousseen ja alueen viinintuotantoa merkittävästi kehittäneen ja parantaneen Angelo Gajan suurimpia oivalluksia oli, ettei alue voisi tulla huomatuksi viineillään, jotka olivat niin samankaltaisia Barolon viinien kanssa, että ne tulisivat aina olemaan niiden varjossa. Hän ryhtyi tuottamaan Barbarescossa maailmanluokan Cabernet Sauvignon -viiniä Darmagi-viinitarhaltaan, jolla hän onnistui 1980-luvulla vetämään huomion Barolosta Barbarescoon. Kun Gajan Darmagi oli tullut huomatuksi, löysivät maailman viinikriitikot Barbarescon muut viinit. Vaikka Gaja oli 1970-luvulta asti tuottanut Barbaresconsa täysin samalla tavalla, vasta 1980-1990-lukujen taitteessa viini sai ansaitsemaansa huomiota ja pian viini nostettiin yhdeksi koko Piemonten parhaista viineistä – joidenkin mukaan Gajan Barbaresco on yksinkertaisesti koko Piemonten paras punaviini. Gajan Barbarescon suosion myötä myös muut Barbarescon viinit pikku hiljaa löydettiin ja näin Gajan Barbaresco oli nostanut tämän Piemonten pienen, vain kolme kylää käsittävän viinialueen maailman viinikartan huipulle.

Tämä 14 eri tarhan käsinkorjatuista rypäleistä tuotettu Barbaresco on valmistettu jotakuinkin niillä samoilla menetelmillä, millä Angelo Gaja on tuottanut viininsä 1970-luvun puolesta välistä lähtien: 3-4 viikkoa kestäneen käymisen ja kuorimaseraatioajan jälkeen viinien annetaan kypsyä aluksi 225-litraisissa barrique-tynnyreissä (1/3 uusia, 1/3 kerran käytettyjä ja 1/3 kahdesti käytettyjä) vuoden ajan, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin botti-tammitynnyreihin, joiden koot voivat vaihdella 500 ja jopa yli 10,000 litran välillä. Vaikka Gajaa pidetään modernistina (koska viinitalo oli alueen ensimmäisiä barrique-tynnyreitä käyttäneitä tuottajia), on todellisuudessa viinien tyyli nykyisin paljon lähempänä traditionalistien tyyliä kuin nykymodernistien, joiden viinien maseraatioajat ovat yleensä laskettavissa muutamissa päivissä ja joiden viinit kypsyvät pelkästään barrique-tynnyreissä, jotka ovat lähes järjestään uusia.

Tämä viini tuli testattua vieraillessamme viime keväänä viinimestarikoulutettavien porukalla Gajalla Barbarescossa.

Viini on läpinäkyvältä väriltään poltetun savisen punaruskeaan taittuvan kirsikanpunainen ja hiukan viereisessä lasissa olevaa vuosikerran 2001 Sperss Baroloa tummempi. Kehittyneelle Nebbiololle tyypillisesti viinin väri pakenee kohti reunoja, minkä lisäksi iästä kielii viinin melko sakkainen ulkonäkö.

Kuiva tuoksu on selkeästi kehittynyt, kompleksinen ja kiehtova: ensivaikutelmaltaan siinä tuntuu savuisuutta, kuivahtanutta hapankirsikkaa ja aromaattista potpourria. Taustalla häilyy kevyttä kuivattua luumua, hentoa nahkaa, ujoa metsämaata ja aavistus tupakanpuruja. Kokonaisuus on hyvin hurmaava ja viinin tuoksu tuntuukin olevan mitä klassisin esimerkki hienosta, ikää saaneesta Nebbiolosta.

Suussa viini on paljon nuorekkaampi ja intensiivisempi mitä selkeästi kehittynyt tuoksu antaa odottaa: viinillä on yllättävän intensiivinen ja konsentroitunut habitus. Varsin runsaasta ja kompleksisesta makumaailmasta erottuu hapankirsikkaa, tummia, kuivia ja hapokkaita metsämarjoja, nahkaa, metsämaata ja hentoa tervaisuutta. Suutuntuma on suhteellisen täyteläinen, mutta viini ei vaikuta silti erityisen isokokoiselta, vaan pikemminkin jäntevältä, kiitos hyvin eloisan hapokkuuden ja edelleen melko tuntuvien tanniinien. Viini ei ole kuitenkaan mitenkään kireä ja tiukka, vaan iän myötä selkeästi lempeäksi rauhoittunut ja jopa omalla tavallaan helpostilähestyttävä.

Kuivassa jälkimaussa nousee ensimmäisen kerran esille viinin tynnyrikypsytyksen tuomat tammiset piirteet: kirsikkaisten, kuivatun viikunaisten, paahdetun mausteisten ja hennon savuisten vivahteiden sekaan piirtyy häivähdyksiä kuivasta puusta ja konjakkisesta ranskalaistammesta. Jälkivaikutelma on hienosti kehittynyt, kielellä kehittyvä, erittäin kompleksinen ja kestoltaan todella pitkä.

Ei Gajan Barbaresco ole se alueen paras viini, mutta kyllä on myönnettävä, että viini kykenee antamaan kovaan hintaansa nähden erittäin paljon vastinetta rahalle! On myös samalla todettava, että vaikka Gaja helposti niputetaan modernistituottajien joukkoon, edusti tämä viini kyllä paljon selkeämmin alueen rehellistä, perinteistä tyyliä: kehittyneen Nebbiolon piirteet olivat viinissä upeasti esillä, ja vaikka viinillä oli lähes 20 vuotta ikää, olivat lajiketyypillinen, tuntuva tanniinisuus ja rakenteikas hapokkuus edelleen selvästi läsnä. Vastaavanlaiseen suoritukseen pehmeät modernisti-Nebbiolot harvemmin pystyvät: tällaiset viinit kun yleensä tuppaavat jo kuolemaan n. 10 vuoden ikäisinä tai sitten ne pysyvät toistakymmentä vuotta tasapainottoman tammisina!

Vaikka viinissä oli jo melko paljon kehittymisen merkkejä, voi viinille povata sen hienon rakenteen ja runsaan hedelmän osalta vielä joitain vuosia lisää kellarissa. Lisää ikää viini ei kuitenkaan enää tunnu tarvitsevan, sillä se on nyt vallan vaikuttavassa kunnossa ja lisäkellarointi tuo tuskin merkittävästi sille lisää syvyyttä. Tällä hetkellä viini onkin mitä hienoimmassa kunnossa, koska siitä löytyy edelleen varsin mukavasti nuorekasta runsautta, rakennetta ja energiaa, mutta tuoksu- ja makumaailmassa ovat kehittyneen Nebbiolon vivahteet pääosassa. Hintaa viinillä toki on – ja paljon – mutta tässä tapauksessa olen jo valmis myöntämään, että viini kykenee lunastamaan hinnan herättämät odotukset. Koska Barbarescon nuorin vuosikerta on käytännössä saman hintainen, kykenee se tuskin samanlaiseen suoritukseen; jos siis haluaa ostaa viininsä nyt Alkosta, suosittelen korkkaamaan sen vasta vähintään 10 vuoden päästä, jotta se olisi oikeasti hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Hyvin kehittynyt, mutta edelleen vaikuttavassa kunnossa oleva intensiivinen, rakenteikas ja runsas kultti-Barbaresco.

Arvio: Täydellinen – hieno, kehittynyt ja moniulotteinen viini, joka kykenee vastaamaan sen maineen luomiin odotuksiin; upea esimerkki hyvin tehdystä, ei-perinteisestä (muttei vielä äärimodernistakaan) Barbarescosta.

Hinnan (~178,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Ornellaia 2011

Ornellaia 2011

• Valmistaja: Tenuta dell'Ornellaia
• Tyyppi: Punaviini, DOC Bolgheri Superiore
• Maa: Italia
• Alue: Toscana, Livorno, Bolgheri
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (51%), Merlot (32%), Cabernet Franc (11%), Petit Verdot (6%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 147,00e (Marraskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 147,00e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Aivan Toscanan rannikolla sijaitseva Bolgheri oli pitkään täysin tuntematon viinialue, jossa tuotettiin lähinnä mitäänsanomattomia valko- ja roséeviinejä. Kun vuonna 1974 Tenuta San Guidon Bordeaux'n henkeen tuottama Sassicaia voitti Decanter-lehden järjestämässä maistelussa monet Bordeaux'n arvoviinit, siirtyi yhtäkkiä viinimaailman valokeila tähän Toscanan unohdettuun kolkkaan ja moni tuottaja ryhtyi tuottamaan alueella Sassicaiaa imitoiden viinejä Bordeaux'n punaisista rypäleistä. Alueelle on ilmestynyt monia kulttimaineeseen nousseita viinitarhoja ja -taloja, joista Tenuta San Guidon ohella tunnetuimpia lienevät Marchesi Antinorin Guado al Tasso ja Tenuta dell'Ornellaia.

Tenuta dell'Ornellaia sai alkunsa vuonna 1981, kun markiisi Lodovico Antinori perusti viinintekijä Tibor Gálin avustuksella oman viinitalon suoraan setänsä, markiisi Mario Incisa della Rocchettan, kuuluisan Tenuta San Guidon viinitalon naapuriin. Huhut kertovat, että Lodovico Antinori halusi kilpailla viinillään setänsä (ja serkkunsa Nicolò Incisan) Sassicaian ja isoveljensä Piero Antinorin Solaia-viinin kanssa – tähän Piero Antinori taas vastasi tuottamalla Guado al Tasso -viiniä Antinorin Bolgherissa sijaitsevalla tilalla. Alusta asti Ornellaialla on toiminut konsultoivana viinintekijänä mm. superkypsistä Bordeaux'n viineistä tunnettu Michel Rolland. Nykyisin Tenuta dell'Ornellaialla on kaksi tarhaa (Ornellaia, 41 ha ja Bellaria, 58 ha), joiden yhteenlaskettu viljelty pinta-ala on n. 76 ha. Näillä tarhoilla viljellään perinteisiä Bordeaux'n lajikkeita (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc, Merlot, Petit Verdot, Sauvignon Blanc), minkä lisäksi talolla on myös hyvin pieniä, kokeellisia palstoja, joilta löytyy valkoisia Viognier- ja Petit Manseng -köynnöksiä. Ornellaia-tarhalta valmistetaan talon ykkösviini, minkä lisäksi Masseto-mäen Merlot-tarhoilta valmistetaan talon "kakkosviini" Masseto, joka on kuitenkin usein ollut jopa halutumpi ja hinnakkaampi viini kuin itse Ornellaia. Muita talon viinejä ovat mm. kakkosviini, Le Serre Nuove, ja ns. perusviini, Le Volte.

Bolgherissa vuosikerta 2011 oli normaalia lämpimämpi, minkä vuoksi sadonkorjuu aloitettiin poikkeuksellisen aikaisin jo elokuun loppupuolella ja saatiin päätökseen syyskuun lopulla. Käsinpoimituista rypäleistä saatu mehu kävi aluksi viiniksi terästankeissa viikon ajan, jokainen rypälelajike ja palsta erikseen viiniytettynä, minkä jälkeen viinin vielä annettiin maseroitua kuorten kanssa kahden viikon ajan. Tämän jälkeen viini siirrettiin barrique-tynnyreihin (70% uusia, 30% käytettyjä) malolaktista käymistä ja kypsymistä varten. 18 kk tynnyrikypsytyksen jälkeen eri rypälepalstat ja lajikeviinit sekoitettiin halutuksi blendiksi, minkä jälkeen sekoitettu viini siirrettiin takaisin tynnyreihin asettumaan 6 kk ajaksi. Lopuksi viinin annettiin kypsyä vielä 12 kk ajan pulloissa ennen markkinoillelaskua.

Viinillä on lasissa hyvin tiivis, jähmeäliikkeisen konsentroitunut ja väriltään läpinäkymättömän punamusta habitus.

Tiivis ja tömäkkä tuoksu on kyllä erittäin intensiivinen, mutta tuo rehellisesti mieleeni enemmän uuden maailman hedelmäpommimonsterit kuin Toscanan tai Bordeaux'n viinit: nokkaan suorastaan vyöryy suklaata, kuivattua luumua, kypsää karhunvatukkaa, makeaa mustaherukkaa, pölyistä puisevuutta, kevyesti makeana tuntuvaa hiiltynyttä tammea ja aavistus rusinaa.

Kuten Ornellaian ulkonäkö ja tuoksu antavat odottaa, on viinillä on kepeyttä ja eleganssia kuin lyijyharkolla: olemus suussa on tiivis, suht täyteläinen ja erittäin konsentroitunut. Tummanpuhuvassa makumaailmassa tuntuu päällimmäisenä kypsää kirsikaa, kuivattua luumua, tummaa metsämarjaisuutta ja voimakasta bitterisyyttä. Hyvin hallitsevana tuntuva uusi tammi tuo kokonaisuuteen irtonaisena tuntuvaa makeaa tammea, mutta myös bitterisen palaneita ja tumman suklaisia sävyjä, jotka antavat muhevalle ja makealle makumaailmalle tiukkaa karvautta ja rosoa. Taustalla häilyy aavistus minttuista yrttisyyttä. Viinin happosektorista on vaikea sanoa mitään erityistä, koska näin tömäkän konsentraation alla ei tunnu minkäänlaiset hapot riittävän – erittäin runsaita ja positiivisella tavalla aggressiivisia tanniineja kuitenkin riittää varsin reippaanlaisesti ja ne onnistuvan pitävään viinin mallikkaasti paketissa.

Suuhun jää viinistä makea, maitosuklaisen tamminen, tumman metsämarjainen ja kuivatun luumuinen jälkimaku, jota tummempi, karvas suklaisuus ja bitterinen tanniinisuus ryhtyvät kuivattamaan nopeasti. Viini jättää intensiivisen, karhean bitterisen, pitkäkestoisen ja suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Ornellaia tuntuu olevan jälleen yksi näitä kulttitason superviinejä, joissa ei niinkään ole ideana se, miltä viini maistuu, vaan se, paljonko siihen saa tungettua tammea. On viinin hedelmässä kyllä sen verran jytyä, ettei se pelkästään jää tammen alle, vaan puskee myös sen rinnalle, minkä lisäksi viinillä on varsin vaikuttava rakenne, mutta pakko silti myöntää, ettei tämmönen järjetöntä massaa ja täysin epäsopusuhtaista uuden tammen määrää edustava tyyli kyllä herätä minkäänlaisia ihastumisen tunteita – päin vastoin.

Kenties Ornellaialle voi kuitenkin muutaman kymmenen vuoden kellarointi tehdä ihmeitä – kenties viinin mörssärimäinen habitus kevenee eläkepäivien lähestyessä ja mahdollisesti myös viinin tällä hetkellä täysin naurettava tammisuus integroituu vuosien myötä osaksi kokonaisuutta? Vaikka viini ei muuten tunnu hirveästi eroavan uuden maailman vastaavanlaisista superpunaviineistä (mistä varmasti suuret kiitokset kuuluu monsieur Rollandille), on siinä sentään monille italialaisille viineille tyypillistä tiukkuutta ja rakennetta, jollaista ei kyllä uuden maailman viineistä tahdo löytää.

Oli miten oli, viinin paikka on ehdottomasti kellarissa. Näin nuorena ja primäärisenä Ornellaia menee täysin hukkaan – se vaikuttaa vain tanniiniselta tammiuutokselta, ei toistasataa euroa maksavalta kulttiviiniltä! Kenties 15–20 vuotta vartomalla viini kykenisi tarjoamaan jotain oikeasti mielenkiintoista – sekä vastinetta viinin hinnalle.

Lyhyesti: Todella massiivinen, konsentroitunut, hallitsevan tamminen, kypsänmakea ja voimakkaan bitterinen kulttiviini Toscanasta. Kellariin kypsymään.

Arvio: Erittäin hyvä – moderniksi, ääriuutokselliseksi tammipommiksi ihan mallikas esitys ja varmasti tyylilajinsa parhaita edustajia, jos tyylistä tykkää. Omasta mielestäni taas viinin jyräävä tammisuus peittää sen hedelmää ja persoonaa niin paljon, että sen laatu tuntuu jo suorastaan kärsivän.

Hinnan (147,00e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.