Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


30.6.15

Nicolas Carmarans l'Altre 2010

Nicolas Carmarans l'Altre 2010
  • Valmistaja: Nicolas Carmarans
  • Tyyppi: Punaviini, IGP / Vin de Pays de l'Aveyron
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Aveyron
  • Rypäleet: Fer (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 13,50e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime huhtikuussa pienellä porukalla pitämiimme kellarintyhjennystalkoisiin nappasin omasta kaapistani astetta haastavamman arvattavan sokkopulloksi: Aveyronin naturaali-Ferin.

Keski-Ranskassa sijaitseva Aveyron on monelle täysin tuntematonta aluetta. Kyseisen alueen naapurissa sijaitsee "Ranskan napa", Auvergne, mutta mielenkiintoisesti Auvergne joko lasketaan Loiren laakson valtavan viinialueen etäiseksi satelliitiksi tai omaksi alueekseen, mutta alueen eteläpuolella, vain kivenheiton päässä sijaitseva Aveyron kuuluu usein osaksi Sud-Ouestia, eli Lounais-Ranskan värikästä viinialuetta. Lisäksi heti Aveyronin eteläpuolella alkaa taas Languedocin viinialue.

Viinin tuottanut Nicolas Carmarans alun perin pyöritti Café de la Nouvelle Marie -viinibaaria Pariisissa, mutta vuonna 2002 hän ryhtyi viljelemään viiniköynnöksiä Aveyronissa tuottaakseen viiniä omaan viinibaariinsa. Hän kuitenkin myi osuutensa viinibaarista pois muutamaa vuotta myöhemmin keskittyäkseen viinintuotantoonsa täysipäiväisesti. Carmaransin viininvalmistusprosessi on saanut paljon vaikutteita niiden naturaaliviinien tuottajilta, joiden viinejä hän myi viinibaareissaan: köynnöksiä hoidetaan mahdollisimman luonnonmukaisesti, viinit käyvät omilla villihiivoillaan ja viineihin ei lisätä sulfiitteja valmistusvaiheessa lainkaan ja pullotusvaiheessakin vain harvoin, tapauskohtaisesti.

L'Altre on 100% melko vanhojen köynnösten Mansois-viini – tuo kyseinen lajike tunnetaan Aveyronin ulkopuolella paremmin nimellä Fer Servadou tai vain Fer. Viini on käynyt osittain hiilidioksidikäymisen suurissa, 1,500 litran open top -tammisammioissa, minkä jälkeen viinin on annettu kypsyä 12 kk vanhoissa, neutraaleissa barrique -tynnyreissä. Carmaransin tavoite ei ole tehdä perinteistä Fer-viiniä, joka on tyypillisesti hyvin tiivis, konsentroitunut ja usein myös tiukan tanniininen, vaan viinibaareihin soveltuvaa raikasta, kepeää ja mutkatonta siemailuviiniä.

Viinillä on kevyesti läpinäkyvä, tumman mustanpunainen väri.

Aromikas ja vivahteikas, mutta myös ujon villi ja suorastaan petollisen kiusoitteleva tuoksu herauttaa veden hetkessä kielelle: tuoretta, karpalovetoista punaista metsämarjaa, joka vihjailee raikkaita, happamankirpeitä sävyjä; maltillisia vivahteita murskatusta mustapippurista; hentoa, kompleksista kukkaisuutta; ja aavistus villihiivojen tuomaa, hennosti Camparia muistuttavaa chinotto-sitrusta.

Hurmaavan freesi makumaailma lunastaa tuoksun herättämät lupaukset millintarkasti: puolukkaista marjaisuutta, pihlajanmarjaa, kevyttä pippurisuutta ja hennosti tuoretta kriikunaa. Kokonaisuus on hyvin eloisan hapokas, minkä lisäksi aluksi hyvin kepeältä tuntuva tanniinisuus rupeaa loppua kohti tuntumaan jo hillitysti purevalta. Hieman karheutta kokonaisuuteen tuovasta tanniinisuudestaan huolimatta kepeän ja mehukkaan l'Altren juotavuus on täysin tapissaan ja itseä saa jatkuvasti hillitä, ettei pieni maistelulasillinen tyhjene liian ketterästi.

Puolukoita ja karpaloita mieleen tuova kirpeän marjainen jälkimaku on kevyen mausteinen ja täynnä persoonallisia, villejä vivahteita. Viinistä jää kevyen tanniinisen karhea, eloisan hapokas, pitkäkestoinen ja todella maukas jälkimaku, joka kestostaan huolimatta huokuttelee nostamaan lasia yhä uudelleen huulille.

Nicolas Carmaransin kepeä, eloisa ja helpostijuotava näkemys Feristä on kaikin puolin hurmaava. Viini on siis tietyllä tavalla helppo ja mutkaton olematta tylsä ja yksiulotteinen – se onnistuu olemaan valloittava siemailuviini menettämättä ruokaviineille oleellista rakennetta ja purevuutta. Suuri viini tämä ei ole, joten suurille ruokalajeille ruokajuomaa tästä ei saa, mutta Pinot Noireille, Gamayille, Valpolicelloille tai muille vastaaville, kepeille punaviinille l'Altre tarjoaa mainion ja luonteikkaan vaihtoehdon.

Kellariin tällaista viiniä ei kannata missään nimessä jättää vanhenemaan, sillä näin kepeä ja aromikas viini on parhaimmillaan nuoruutensa voimissa. Viini voi toki kestää, kenties jopa kehittyäkin edelleen muutamien vuosien ajan, mutta nuorena juotavaksi tämmöiset viinit ovat tarkoitettu, ja sellaisina ne suosittelen nauttimaan. Reilun 4 vuoden iässä viini on tyylilajissaan jo kohtalaisen vanha, vaikkei vielä minkäänlaisia iän merkkejä viinistä löydy; viini on kuitenkin voinut olla vuosi pari sitten vielä hurmaavammassa vaiheessa.

Lyhyesti: Ihastuttavan freesi, eloisa, kepeä ja villi naturaaliviini yleensä tuhteja ja konsentroituneita punaviinejä tuottavasta Feristä.

Arvio: Erittäin hyvä – L'Altre ei edes yritä olla tuhti, kompleksinen ja vakava punaviini, mutta juuri mutkattoman, helpostilähestyttävän luonteensa vuoksi viini onnistuukin olemaan varsin valloittava elämys.

Hinnan (13,50e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

27.6.15

Brocard Chablis 1er Cru Montmains 1999

Brocard Chablis 1er Cru Montmains 1999
  • Valmistaja: Domaine Jean-Marc Brocard
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Chablis 1er Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Côtes d'Auxerre, Chablis, Montmains
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 32,00e (Syyskuu 2014, Liviko Store Lootsi Keskus)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Huhtikuussa pidimme pienellä porukalla eräänlaiset kellarintyhjennysbileet, joihin jokainen toi pullon kellaristaan sokkopulloksi naamioituna ja muut saivat arvailla pullon sisältöä. Itse tyhjensin kellaria useamman pullon verran, joista ensimmäisenä arvailtavaksi päätyi 15-vuotias Brocardin Chablis.

Chablis-tuottaja Jean-Marc Brocard on suuresta koostaan huolimatta yksi alueen kovatasoisimpia tuottajia. Esimerkiksi toisin kuin monet muun alueen tuottajat, Brocard ei pyri tekemään parhaimmista Grand Cru -viineistään moderneja ja massakkaita superviinejä, vaan talon tyylissä kepeys ja teräksisyys hallitsee viinien luonnetta alusta loppuun ja joka tarhan oman terroirin pystyy hyvin havaitsemaan viinien läpinäkyvästä tyylistä. Tämä ei tarkoita etteikö Brocard käyttäisi tammea –nimittäin osa Premier Cru -tasoisista viineistä ja lähes kaikki Grand Cru -tasoiset viinit käyvät ja kypsyvät tammessa. Uusien, pienikokoisten tynnyrien sijaan Brocard kuitenkin käyttää valtavia, jopa 10,000 litran vetoisia foudre-tammisammioita. Vuonna 1973 perustetun viinitalon viljely on aina ollut ympäristöä kunnioittavaa ja ajan myötä myös luonnonmukaista, mutta Jean-Marcin pojan, Julienin, johdolla talo on myös pikku hiljaa alkanut siirtyä yhä enemmän myös biodynaamiseen viljelyyn.

1er Cru Montmains on nimensä mukaisesti yhden, 1er Cru -tasoisen Montmains -tarhan viini. Viini on käynyt teräksessä villihiivoilla ja kypsynyt samoissa terässammioissa. Kyseinen viini löytyi Tallinnan Lootsi Keskuksesta löytyvästä Liviko Storesta, jossa olikin harvinaisen kattava ja monimuotoinen kattaus erilaisia ja eri ikäisiä Brocardin viinejä. Nappasin kyseisen viinin ihan sen takia, että harvemmin sitä vanhempaa Chablis'ta tulee vastaan – siitäkin huolimatta, että Brocardin omien sivujen mukaan viinin huippu on n. 4 vuoden iässä... Vuosi sitten kuitenkin oli tullut piipahdettua itse monsieur Jean-Marcin luotsaamassa maistelussa, jossa tuli testattua Brocardin Chablis'ksia aina vuosikertaan 2003 asti, joten luottoni viinien kypsytyskestävyyteen on kova.

Viinin väri on intensiivisen kellanvihreä.

Lasista tervehtivä, selvästi hyvin ikääntynyt ja jopa tunkkainen tuoksu on ensivaikutelmastaan asti varsin kummallinen: aluksi siitä tuntuu löytyvän lähinnä mätää hedelmää ja yleistä, nahistunutta menoa. Avautuessaan tuoksu saa hieman syvyyttä ja mielenkiintoa, kun kokonaisuudesta rupeaa löytymään myös ruisleipää, kuivaa heinää ja gheetä eli kirkastettua voita, mutta mitenkään miellyttävämpään suuntaan tuoksu ei ala taittumaan.

Suussa viini on paljon "normaalimpi" mitä tuoksu antaa odottaa: hieman nahistuneesta, viileästä ja selvästi jo melko iäkkäästä makumaailmasta löytyy kivistä mineraalisuutta, tuoretta sitruksisuutta, kevyttä kermaisuutta, hillittyä savua ja hentoa bitteriä. Viini on ylisilmeeltään täyteläinen ja rauhallinen, mutta melko lättänä, koska aika tuntuu syöneen hapot varsin matalalle tasolle. Vaikka makumaailma on selkeästi vanha, ei se yllättäen maistu juuri lainkaan oksidoituneelta.

Kirpeä jälkimaku tuntui entistä selvemmin perinteiseltä Chablis-viiniltä: bitteristä mineraalia, sitrusta, viheromenaa ja omenankuorta. Ainoastaan matala hapokkuus teki kokonaisuudesta melko lattean ja lyhytkestoisen.

Näköjään tämä Brocard oli onnistunut menemään ohi parhaimmista päivistään – tosin tämä tuntui selvimmin lähinnä tuoksussa, joka oli varsin ylikehittynyt ja jopa epämiellyttävä. Viinin makupuoli oli selkeästi nuorekkaampi ja puhdaspiirteisempi, joskin sekin oli selvästi jo huippunsa ohittanut. Koska tiedän Brocardin viinien kuitenkin kestävän mainiosti ikää, on melko mahdotonta sanoa, oliko viini mennyt yli vain vanhuuttaan, vai oliko tämä pullo vain ehtinyt seistä pitkiä aikoja lämpimässä ennen päätymistään meikäläisen huomaan. Joka tapauksessa, en voi väittää viinin tarjonneen sellaista kokemusta, mitä olin siltä odottanut.

Mutta vaikka ostos oli vikatikki, ei rahallinen menetys ollut päätähuimaava – suomessa kun Brocardin toisen Premier Cru -tarhan tuorein vuosikerta maksaa vajaa 30 euroa pullolta, on vain n. 5 euron lisäpanostuksella saatava +10 vuoden bonuskerroin ihan kannattava uhkapelin muoto. Tällä kertaa rahat menivät hukkaan, mutta parhaimmillaan tuolla rahalla olisi voinut saada upeasti kypsyneen huippu-Chablis'n naurettavan edulliseen hintaan.

Lyhyesti: Joko parhaat päivänsä nähnyt tai huonosti varastoitu Chablis Premier Cru alueen yhdeltä parhaimmista suuremman skaalan tuottajista.

Arvio: Viallinen – ei arviota.

26.6.15

René Bouvier Marsannay La Morisotte 2009

http://www.alko.fi/tuotteet/481967/
René Bouvier Marsannay La Morisotte 2009
  • Valmistaja: Domaine René Bouvier
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Marsannay
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Côte de Nuits, Marsannay
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 24,90e (Lokakuu 2012, Alko)
  • Hinta nyt: 26,30e (Kesäkuu 2015, Alko)

Joitain vuosia sitten Alkoon saapui punaviini Marsannaysta, Burgundin arvostetuimman Côte de Nuits'n pohjoisimmasta kärjestä. Varsin nuoren (luotu 1987) Marsannayn alueella ei sijaitse ainuttakaan Cru-tasoista tarhaa, mutta kyseinen appellaatio on ruvennut pikku hiljaa saamaan tunnustusta yhä tasokkaammista Pinot Noir -punaviineistä, sekä Burgundin parhaimpiin lukeutuvista roséeviineistä. Omaan kaappiini päätyi yksi kappale tätä viiniä maistettuani sitä sen tultua Alkon valikoimiin; silloin se vaikutti melko runsaalta ja vielä kohtalaisen tammiselta, mutta samalla ilahduttavan rakenteikkaalta ja hienostuneelta tapaukselta, jolla olisi hyvin potentiaalia kypsyä kellarissa parempaan suuntaan. Yleensä hyvin lämpimän 2009-vuoden Burgunderit ovat jättäneet meikäläisen vähän kylmäksi, mutta tästä tuntui löytyvän kivasti ryhtiä nuorikkona, joten uskalsin luottaa perstuntumaani.

Viinitalon on perustanut Henri Bouvier vuonna 1910, mutta nykyisen nimensä talo on saanut 1950-luvulla, jolloin Henrin poika René astui talon johtoon ja laajensi talon kokoa 12 hehtaariin. Taloa on johtanut vuodesta 1992 Renén poika Bernard ja hänen johdossaan talon koko on laajentunut nykyiseen 17 hehtaariin. Viinitalolla on tarhoja 6 eri Côte de Nuits'n alueen kylässä ja niitä viljellään täysin luonnonmukaisesti; viinitalo ei ole vielä hankkinut luomusertifikaatteja, mutta niiden hankkiminen on työn alla. Talo käyttää pieniä, ranskalaisia tammitynnyreitä joita uusitaan melko maltillista tahtia – runsaimmillaan uutta tammea käytetään n. 30% tietyissä viineissä, mutta esimerkiksi tämä Marsannay on kypsynyt n. 18 kk tammitynnyreissä, josita vain n. 10% on uusia.

Lasissa viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, joka pakenee reunoja kohti värittömäksi.

Lasista kohoaa makeahko, kypsän kirsikkainen,tumman marjainen ja hennon eläimellinen tuoksu, jossa tuntuu myös lihaisuutta, maamaisuutta, kiveä, orvokkia, vadelmaa, hentoa savua ja ujosti paahdettua tammea. Tuoksultaan viini on siis hyvin tyypillinen Burgundin Pinot, mutta tuoksun monimuotoisuudesta ja houkuttelevuudesta on kyllä annettava erityismaininta.

Burgundin punaviinit ovat usein – erityisesti näin kylätasolla – varsin kepeitä ja herkkiä punaviinejä, joten siihen peilaten La Morisotten tuhdin keskitäyteläinen tai jopa täyteläinen suutuntuma tuntuu melko suurikokoiselta. Runsas makumaailma tarjoaa sekoituksen tummaa kirsikkaa, vadelmaa ja hapankirsikkaa pippurista mausteisuutta, kevyttä orvokkia, hentoa kivi-sora-mineraalia ja kohtalaisen tuntuvaa bitterisyyttä. Vaikka tämä tuntuu olevan melko tuhti ja muskulaarinen Pinot Noir, on happoja hyvin ja ne kantavat rakenteen mainiosti. Lisäksi happopuolta tukee mukavasti hento tanniinien puraisu, joka tuo kokonaisuutta mukavaa tiiviyttä ja särmää.

Hapankirsikkainen ja mustapippurisen mausteinen jälkimaku jättää suuhun kevyen lihaisia, ujon karpaloisia ja etäisesti puisevia vivahteita. Vivahteikas, mukavan napakka ja kevyen karvas jälkivaikutelma on kestoltaan pitkähkö.

Kokonaisuutena La Morisotte on varsin mehukas ja moniulotteinen Bourgognen kylä-Pinot, joka tarjoaa oikein kivan yhdistelmän tyylilajissaan robustia rakennetta, kuivakkaa särmää ja kypsää hedelmää. Viini on kyllä yllättävän tunti ja runsas esitys ollakseen Burgundin sydänosien pohjoisimmilta tarhoilta kotoisin. Muutama vuosi kellarissa ei ollut selvästikään haitanut viiniä, sillä vaikka se oli nuorena muistikuvieni mukaisesti varsin tuhti tapaus, tuntui se nyt hieman tiiviimmältä, inasen kepeämmältä ja vähemmän tammiselta – vaikka tammea edelleenkin erottui, oli se selkeästi integroitunut luontevammaksi osaksi kokonaisuutta. Ryhtiä olisi ollut pitää viiniä kypsymässä helposti vielä muutamia vuosia lisää.

Viinin vuosikerta 2009 on tullut ja mennyt aikaa sitten ja nykyisin Alkon hyllyiltä löytynee vuosikertaa 2012, joka oli Burgundissa hyvin epäsäännöllinen vuosi. Sateisen kesän ja melko viileän sadonkorjuun vuoksi satomäärät jäivät pieniksi, mutta useimmat viinit ovat juuri siksi varsin ryhdikkäitä ja intensiivisiä, joten jos sattuu kaipaamaan mainion pientuottajan astetta tuhdimpaa Burgunderia joko ruokapöytään tai muutamaksi vuodeksi kellariin, on Bouvierin Marsannay La Morisotte varsin mainio, luotettava valinta!

Lyhyesti: Kellarissa pari lisävuotta saanut melko runsas, tuhdinpuoleinen, rakenteikas ja moniulotteinen pientuottaja-Pinot Noir Marsannaysta, Burgundin pohjoisimmasta kärjestä.

Arvio: Erittäin hyvä – mehukas, tasapainoinen ja mukavalla lailla runsas punainen Burgunderi, joka ei kuitenkaan sorru liialliseen suurikokoisuuteen tai lämpimän vuosikerran rakenteettomuuteen.

Hinnan (24,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

25.6.15

Jacques Bruére Cuvée Rosé Brut 2008

Jacques Bruére Cuvée Rosé Brut 2008
  • Valmistaja: Bon Courage Estate
  • Tyyppi: Kuohuviini, Methode Cap Classique
  • Maa: Etelä-Afrikka
  • Alue: Western Cape, Breede River Valley, Robertson
  • Rypäleet: Pinot Noir (80%), Chardonnay (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 13,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime vuodenvaihteen tuntumassa Viikkarin Tax Free -myymälässä osui silmiin mielenkiintoinen tapaus: Methode Cap Classique (MCC) -roséekuohuviini, joka oli kypsynyt sakkojen päällä peräti 48 kuukautta – mikä on siis yli kolme kertaa enemmän kuin esimerkiksi Champagnen 15 kk minimikypsytysaika! Kun vielä mukaan yhdistettiin varsin kohtuullinen hinta (euron vähemmän kuin Alkon hyllyiltä löytyvä MCC-kuohuva Pongracz Rosé), oli ostopäätös helppo tehdä.

Viinitalon historia ulottuu aina vuoteen 1818, jolloin se alun perin rakennettiin ja nimettiin Goedemoediksi. 1920-luvulla Goedemoed kuitenkin päätyi paikallisen kirkon käsiin, joka repi viiniköynnökset ja teki talosta maatalousoppilaitoksen. Koulun pyörittäminen ei paljastunutkaan kannattavaksi, joten vuonna 1927 tila jaettiin viiteen osaan ja myytiin huutokaupassa. Suurimman osuuden osti maanviljelijä Willie Bruwer, joka palautti maat takaisin viininviljelyyn. Vuoteen 1965 viinitalo tuotti edullista bulkkiviiniä, kunnes Willien poika André siirtyi viinitalon johtoon ja ryhtyi laajentamaan viljelyksiä, modernisoimaan tuotantoa ja tuottamaan laadukkaampia viinejä. Koska Goedemoed-nimellä toimi viisi eri viinitilaa, vaihtoi tämä viinitalo nimensä Bon Courage Estateksi. Vuonna 1990 Andrén poika Jacques liittyi mukaan viinitalon toimintaan, jolloin André pääsi keskittymään köynnösten viljelyyn ja Jacques viinintuotantoon. Samalla viinitalon fokusta ryhdyttiin siirretämään yksinomaan laatuviineihin. Myöhemmin toimintaan ovat liityneet myös Jacquen veli Pieter ja sisko Maude.

Jacques Bruére Rosé on nimetty suvun Loiren laaksosta kotoisin olevan esivanhempien mukaan. Viini on valmistettu perinteisistä Champagnen lajikkeista (Pinot Noir, Chardonnay) ja perinteisellä pullokäymismenetelmällä. Rypäleet ovat aluksi käyneet viiniksi ja kypsyneet sakkojen päällä 8 kk (10% Chardonnaysta tammitynnreissä), minkä sekoitettu viini on saanut kypsyä pullossa sakkojen kanssa peräti 48 kk. Lopuksi korkinvaihdon yhteydessä on suoritettu maltillinen 5 g/l dosage.

Kuohuviinin väri on tummahko, läpinäkyvän persikan- tai lohenpunerva.

Tuoksu on kypsä, runsaan marjainen ja melko ekspressiivinen. Vadelmaa, mehukasta persikkaisuutta, kypsää papaijaa, makeaa briossisuutta, hentoa ruusuista kukkaisuutta ja etäistä mustaherukkaisuutta. Autolyysin tuomat paahteiset aromit ovat tuoksussa tyylikkäästi tasapainossa hedelmän kanssa ja kokonaisuutta voikin helposti luonnehtia tiiviisti termillä "paahtoleipää herukka-vadelmahillolla".

Maku on kuiva ja tarjoilee miellyttävästi jo kehittynyttä makumaailmaa. Intensiivisen marjaiseta yleisilmeestä huomaa viinin olevan uuden maailman rosée: hillityn ja kepeän karpaloisen meiningin sijaan viinin tummanpuhuva makupuoli pistää kypsää vadelmaa, kevyttä mustaherukkaa, mausteisuutta, kevyttä pähkinäisyyttä ja autolyysin tuomaa nougatmaisuutta sekä hennosti mehevää, trooppista hedelmää. Kokonaisuus ei ole kuitenkaan ylitehty, liian kypsä tai tasapainottoman suurikokoinen, vaan rakenteikkaan hapokas, eloisa, sopusuhtainen ja kaikin puolin maukas. Kokonaisuudelle antaa tyylikkään loppusilauksen pieni, kestävä ja sopivan rapea mousse.

Rapsakka jälkimaku jatkaa runsaan keskimaun viitoittamalla tiellä jättäen suuhun intensiivistä, hapokasta karpaloisuutta, tummaa marjahilloisuutta, kevyttä nougat'ta, vettä kielellenostattavaa hapokkuutta, hennosti kalkkista mineraalia ja ujoa mausteisuutta.

Kokonaisuutena Jacques Bruére Rosé oli mielestäni varsin mainio ja tyylikäs alkumalja pääsiäispöydässämme ja osoitti mainiosti, että Methode Cap Classique -viinit rupeavat olemaan varsin salonkikelpoisia nykypäivän kuohuviinimaailmassa. Niissä tuntuu yleisesti olevan uuden maailman viineille tyypillistä, runsaampaa ja kypsempää ilmaisua verrattuna esimerkiksi Euroopan elegantteihin huippukuohuviin (Champagne, Franciacorta, Alta Langa, Crémant du Jura, etc.), mutta rakenteensa tai pitkän sakkakypsytyksen tuomien autolyyttisten aromien kanssa ne eivät jää lainkaan kakkoseksi. Kyseessä on siis vain eri tyylien edustajista, mutta vaikka yleensä uuden maailman kypsemmät viinit eivät ole hirveästi omaan makuuni, tuntuvat hyvin tehdyt MCC-kuohuviinit olevan oikein kelvollista kamaa.

Lyhyesti: Tyylillä tehty tasapainoinen laatukuohuviini, josta löytyy pitkän kypsytyksen tuomaa paahteisuutta ja jonka kypsempää ja runsaampaa Pinot Noirin hedelmää tukevat rakenteikkaat hapot, tasapainoinen mousse ja hento mineraalisuus.

Arvio: Tyylikäs – oikein hurmaava ja mukavan runsas roséekuohuviini, jossa shamppanjamainen rakenne ja paahteisuus yhdistyvät uuden maailman kuohuviinien runsaampaan ja kypsympään hedelmään harvinaisen luontevasti.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.6.15

Alain Graillot Crozes-Hermitage 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/949037/
Alain Graillot Crozes-Hermitage 2012
  • Valmistaja: Domaine Alain Graillot
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Crozes-Hermitage
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Crozes-Hermitage
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 28,90e (Tammikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 29,90e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)


Viime pääsiäisenä saimme kutsun pääsiäispöytään äitini luokse, jossa oli tarjolla jos jonkinnäköistä herkkusapuskaa, pääruokana savustettua kalkkunaa. Liikkeellelähtiessämme nappasin kellaristani Alain Graillot'n pohjoisrhônelaisen Syrah'n, jonka olin hommannut sinne muutamaa kuukautta aiemmin.

Pohjois-Rhônen sanotaan tuottavan maailman parhaat Syrah-viinit ja siellä sijaitsevien Côte-Rôtien ja Hermitagen sanotaan olevan Pohjois-Rhônen parhaat viinialueet. Pikkuisen, maaperältään kivisen Hermitage-kukkulan ympärillä levittäytyy suuri Crozes-Hermitagen alue, jonka maaperä on savisempaa. Perimätiedon mukaan vain Hermitagen jyrkkien rinteiden maaperässä voi tehdä muhkeaa, kellaroitavaa ja vaikuttavaa Syrah'ta, kun taas Crozes-Hermitage on tuomittu tuottamaan kepeitä, simppeleitä ja nuorena juotavia Syrah-viinejä. Onneksi on myös tuottajia, jotka haluavat todistaa tuon uskomuksen vääräksi.

Alain Graillot perusti viinitalonsa vuonna 1985 kotiseuduilleen Pohjois-Rhôneen, Crozes-Hermitagen viinialueelle, josta hän hankki istutuksia ja ryhtyi viljelemään niitä luonnonmukaisin menetelmin. Nykyisin taloa luotsaa Alainin poika Maxime, joka valmistaa viinejä hänen isänsä menetelmin: tarhoja viljellään luonnonmukaisesti ja satomääriä rajoitetaan reilulla kädellä; rypäleitä ei rangata, vaan tertut murskataan kokonaisina; viini kypsytetään tynnyreissä, mutta uutta tammea ei käytetä, vaan 1-3 vuotiaat, käytetyt tynnyrit hommataan Bourgognesta; viininvalmistuksessa pyritään mahdollisimman pieneen puuttumiseen. Graillot'n viinitalon omistuksessa on nykyisin n. 20 ha Crozes-Hermitagen alueella, minkä lisäksi viljelyksiä on myös 1,5 ha Rhône-joen toisella puolella, Saint-Josephin viinialueella sekä kaksi, yhteensä 0,12 ha palstaa arvostetulla Hermitage-kukkulalla.

Lasissa huljuvan viinin tiiviiltä vaikuttava tumma, sameahkon mustanpunainen väri on käytännössä läpinäkymätön. Melko massiivista tavaraa voisi siis odottaa.

Tiiviin värin jälkeen hyvin aromaattinen tuoksu yllättää: ei taida tämä viini olla sittenkään niin muhkea, kuin ulkonäkö antaa odottaa! Eloisa ja puhdaspiirteinen tuoksu on makean punametsämarjainen, hurmaavan kukkea ja hennon nahkainen. Kokonaisuus on suorastaan yllättävän villi ja täynnä hapahkoja sävyjä; taustalla värjöttelee aavistus tummanpuhuvan mausteista tammea, häivähdys todennäköisesti rangoista peräisin olevaa pajuista vihreyttä ja avauduttuaan myös kypsää karhunvatukkaa.

Juu, suussa viini ei todellakaan ole muhkea! Viinin ensivaikutelma on varsin kirpeän hapokas ja suorastaan yllättävän kepeä. Keskitäyteläinen makumaailma on hyvin punamarjainen, bitterisen mausteinen, puhdaspiirteisen puolukkainen, villi, kevyen mustapippurinen ja hennon vihreä. Napakasta rakenteesta pitävät huolen pureva hapokkuus ja kohtalainen, suht ystävällinen tanniininen. Avautuessaan viinistä tulee makeampi, tummasävyisempi ja pehmeämpi, mutta menettämättä tippaakaan eloisuudestaan ja kirpeydestään.

Napakka ja mukavan villi jälkimaku jättää suuhun puolukkaisen hapokasta marjaisuutta, punaherukkaa ja kevyttä, pippurivetoista mausteisuutta. Todella pitkäkestoinen jälkivaikutelma on melko tanniininen ja siksi hennon karhea, kevyen vihertävä ja kaikin puolin äärimmäisen raikas.

Alain Graillot'n Crozes-Hermitage on todella yllättävän kepeä, mutta samalla ihastuttavan rakenteikas ja äärimmäisen puhdaspiirteinen Syrah. Siinä missä Pohjois-Rhônen lämpimien vuosien parhaat Syrah't voivat olla tyylillisesti melko lähellä uuden maailman muhkeita Shiraz-viinejä, ovat Crozes-Hermitaget tyypillisesti kepeämpiä ja hapokkaampia, lähes Pinot Noir-maisia tapauksia. No, tämä Crozes-Hermitage on kyllä kepeä ja hapokas, totta maar, mutta samalla intensiivisempi ja rakenteikkaampi kuin leijonanosa kilpakumppaneistaan! Tämä myös selittää viinin hintaa – Crozes-Hermitaget yleensä pyörivät kympin molemmilla puolilla, kun taas hyvästä Hermitagesta saa maksaa useampia kymppejä. Alain Graillot'n viinit ovat arvostettuja ja haluttuja, minkä vuoksi jo perus-Crozes-Hermitagesta saa pulittaa useamman kympin, kun taas huomattavasti harvinaisempi Hermitage kustantaa helposti jo tuplasti enemmän. Kysynnän ja tarjonnan lait hommissaan. Graillot'n tapauksessa korkea hinta on kuitenkin perusteltu – tämä viini kun tarjoaa paljon enemmän mielenkiintoa kuin moni niin geneerinen Hermitage!

Monen makuun näin kepeä ja rapsakan hapokas Syrah voi olla turhan haastava esitys ja viini tarvitsee ehdottomasti ruokaa, jonka kanssa viinin reipas hapokkuus ja tanniinisuus pääsee oikeuksiinsa. Esimerkiksi pääsiäispöydässä viini oli sellaisenaan melko harvan makuun (itse olin kyllä viinistä äärimmäisen innoissani), mutta yleisesti tunnustettiin, että viini sopi kaikin puolin erinomaisesti ruokapöydän eri kattausten kanssa. Lisäksi viinin todettiin auetessaan saavan enemmän makeampia ja tummanpuhuvia sävyjä tehden siitä pikku hiljaa helpostilähestyttävämmän, minkä vuoksi riittävän piittävän dekantoinnin arvoa ei voi alleviivata riittävästi.

Viinin hapot ja tanniinit antavat sille erinomaisen kellarointipotentiaalin, ja vaikka viini ei varmastikaan muutu maagisesti vuosien myötä tuhdimmaksi, voi se kenties hieman pehmentyä ja ennen kaikkea saada paljon lisää mielenkiintoa jo valmiiksi vivahteikkaaseen makujen kirjoonsa.

Lyhyesti: Todella kiva, villihkö, kepeä Syrah. Ei runsasta hedelmää ja konsentraatiota vaan pirusti happoja ja puhdaspiirteistä, kepeää marjaisuutta.

Arvio: Erinomainen – Alkon valikoiman villeimpiä, puhdaspiirteisimpiä, raikkaimpia ja maukkaimpia Syraheja. Ei ehkä tuhtien megaviinien hittiviini, mutta kepeämpien punaviinien faneille yhtä loistava valinta niin nyt ruokapöytään nostettavaksi kuin kellariin unohdettavaksi.

Hinnan (29,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.6.15

Frei João 1980

http://www.alko.fi/tuotteet/932367/
Frei João 1980
  • Valmistaja: Caves São João
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Bairrada
  • Maa: Portugali
  • Alue: Beiras, Bairrada
  • Rypäleet: Baga (100%?)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 49,90e (Helmikuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 49,90e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)


Vuodenvaihteen jälkeen tapahtui suuremman luokan kulttuuriteko Suomen viinipiireissä: Alkon tilausvalikoimaan listattiin portugalilaisen Caves São Joãon punaviini Frei João. Ei kuitenkaan ihan mikä tahansa punaviini, vaan 35. ikävuottaan hätyyttelevä vuosikerta 1980! Ei vaatinut kovinkaan suurta arpomista ottaako pullo mukaan vai ei, että käännyin pullon poistamisen puoleen. Tämä kannatti, sillä viini myi pienen eränsä varsin nopeasti loppuun.

Vuonna 1920 kolmen da Costan veljeksen Bairradaan perustama Caves São João aloitti rypäleiden ja viinien ostajana, sekoittajana ja viinien ja väkevien jälleenmyyjänä: viinitalo siis osti bulkkina viiniä ja myi sitä sekä kotimaan markkinoille, mm. vieressä sijaitsevaan Portoon Portviineihin sekoitettavaksi. Kuitenkin 1930-luvulta alkaen Portviinin tuotantomääräyksiä tiukennettiin, jolloin Caves São João keskittyi ensisijaisesti Bairradan puna- ja valkoviineihin ja pullokäymismenetelmällä valmistettuihin kuohuviineihin. Markkinoitaan viinitalo laajensi 1940-luvulla myös ulkomaille, Portugalin siirtomaihin, eli Brasiliaan ja eri maihin Afrikkaan, joista tulikin merkittävät markkinat viinitalolle. 1950-luvulla Caves São João koki kuitenkin suuren kolauksen: tuolloin siirtomaat itsenäistyivät yksi toisensa jälkeen, jolloin viinitalon ulkomaanmarkkinat kuivuivat suurilta osin kasaan. Ratkaisuksi tähän kehitettiin viinien laadun parantaminen: São Joãolla kehitettiin kaksi tuotemerkkiä, Frei João Bairradan alueelta ja Porta dos Cavaleiros Dãon alueelta, joita ryhdyttiin tuottamaan vuodesta 1959 alkaen ja joihin viinitalo osti vain parhaimmat mahdolliset rypäleet tarkoituksenaan tuottaa alueen parhaita viinejä korkealaatuisimmista raaka-aineista. Lisäksi vuonna 1972 viinitalo osti 35 ha käsittävän Quinta do Poço do Lobo -tilan Pocariçasta, Bairradasta, tarkoituksenaan ryhtyä tuottamaan myös omista rypäleistä talon omia, pienen tuotannon huippuviinejä.

Kotimaan markkinat eivät kuitenkaan vetäneet samalla lailla kuin ennen vanhaan ja pikku hiljaa Caves São Joãon valtavat kellarit alkoivat täyttymään vanhoista vuosikerroista, jotka eivät menneet kaupaksi – tosin osasyynä tähän oli myös se, että viinitaloa pyörittäneet herrat rakastivat viinejään niin, etteivät kovinkaan hanakasti edes halunneet päästä niistä eroon. Bairrada ja Dão eivät ole olleet mitenkään trendikkäitä viinialueita edes Portugalissa, saati sitten ulkomailla, joten ei ihme, ettei viinejä viety käsistä.

1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, kun Dão sai oman appellaatiomerkintänsä, monet Caves São Joãon luottoviljelijät ryhtyivät viiniensä myymisen sijaan tuottamaan viiniä omalla nimellään, minkä seurauksena São Joãon tunnetut viinimerkit kokivat kovan kolauksen – viiniä ei pystytty enää tuottamaan samalla volyymillä ja yhtä korkein laatustandardein. Viinitalon pelastukseksi kuitenkin koitui viinimaailman kasvava kiinnostus Portugalin viinejä kohtaan – São Joãon valtavissa, yli miljoona pulloa käsittävissä kellareissa makoilee vanhoja Bairradan ja Dãon viinejä aina 1940-luvulle asti. Vaikka talon tuotantomäärät ovat pudonneet talon huippuvuosista, on Caves São João – alueen vanhin tuottaja – tunnettu yhtenä alueensa ja koko Portugalin arvostetuimmista tuottajista, joka tuottaa tasaisesti korkealaatuisia, pitkäikäisiä ja perinteisiä viinejä.

Frei João 1980:stä löytyy varsin vähän teknistä dataa netistä, mutta viinin tuoreimmat vuosikerrat valmistetaan Baga-Touriga Nacional-Cabernet Sauvignon -blendillä. Moni kuitenkin arvailee vanhempien Frei João -viinien olevan 100% Bagaa, mikä ei alueen tuntien olisi mitenkään mahdollista. Baga on tunnettu usein "Portugalin Nebbiolona" – molemmat lajikkeet nimittäin pystyvät tuottamaan hyvin rotevia, hapokkaita, tanniinisia ja ennen kaikkea pitkäikäisiä viinejä. Nykyisin monet tuottajat pyrkivät tekemään tiukkarakenteisesta Bagasta helpomminlähestyttävää sekoittamalla sen kanssa muista lajikkeista valmistettuja, pehmeämpiä ja hedelmäisempiä viinejä, mutta ennen vanhaan monet tuottajat viittasivat kintaalla tuollaiselle nössöilylle ja tuottivat vain 100% Bagaa. Tiedä häntä, kumpaa tyyliä tämä viini todellisuudessa edustaa.

Pullossa viinin pinta on laskeutunut aivan kaulan alaosan ja pullon "hartioiden" rajalle, mikä on kyllä aina pieni riski. Riskillä kuitenkin mennään, joten ryhdyn kaivelemaan vanhaa korkkia kaksipiikkisellä "ah-so"-avaajallani. Aluksi korkki on kuin liimaantunut kiinni, mutta pienen nitkutuksen jälkeen se lähtee liikkeelle varsin vaivatta ja nousee helposti ulos. Korkki on selvästi iäkäs, koska lähes puolet siitä oli kastunut viinistä korkin menetettyään kimmoisuutta ja kutistuttuaan. Ulommainen kolmannes oli taas selkeästi jo kuivempi, hauraampi ja kovempi. Keskiosa oli kuitenkin moitteettomassa kunnossa, eikä korkki ollut päässyt missään vaiheessa pettämään – pullosta löytyvä viini oli oikein upeassa kunnossa!

Karahvin kautta kuljetetun viinin väri on läpinäkyvähkö, mustan rubiininen punainen. Sakkaa jää pulloon, mutta varsin maltillisesti; karahviin päätyvä viini pysyy siististi sakattomana.

Lasista tervehtii intensiivinen, erittäin vivahteikas ja kehittynyt tuoksu, joka paljastaa heti, että viini on edelleen mainiossa tikissä, mutta jolla kestää parikymmentä minuuttia saada itsensä kasaan. Ensivaikutelma on iäkkään viikunainen, makean luumuinen, kypsän kirsikkainen, kevyen nahkainen ja hennon parfyyminen. Avautuessaan tertiääriaromit alkavat tulla paremmin esiin, ja kokonaisuus lihaisia ja aavistuksen tervaisia piirteitä, joiden seasta löytyy vanhaa huonekalua tai kuivaa puuta, pölyä, hentoa perunaa ja vivahde märkää metsämaata. Muutamat muut tuttavani, jotka ovat tahoillaan testanneet tämän viinin ovat puhuneet kevyen kellarimaisesta aromista, joka muistuttaa etäisesti TCA:ta (korkkivikaa), mutta itse en mitään sellaista löytänyt – kokonaisuus oli kaikin puolin puhdaspiirteinen ja hurmaava.

Viinin suutuntuma on täyteläinen, kuiva, ihastuttavan intensiivinen ja ikäänsä nähden valloittavan eloisa ja energinen. Kehittyneestä ja ihastuttavan vivahteikkaasta makupaletista löytyy kuivahtanutta luumua ja kirsikkaa, nahkaa ja nahkeaa marjaisuutta, kevyttä hapankirsikkaisuutta, iäkkään viinin pölyisyyttä ja hillittyä tupakanpuruisuutta. Rakenteeltaan viini on edelleen melko hapokas ja kohtalaisen tanniininen, joten jos 35-vuotiaana viinissä on vielä tämän verran puruvoimaa, taitaa se pysyä sellaisena hautaan asti. Kokonaisuus on selvästi iäkäs, mutta ikäänsä nähden todella upeassa kunnossa ja siksi äärettömän maukas.

Kuivassa ja äärettömän vivahteikkaassa jälkimaussa nahkaiset, lihaisat, hapokkaan puolukkaiset, kuivahtaneen viikunaiset ja jopa hennon rusinaiset sävyt hallitsevat, kun taas taustalla häivähtelee aavistukset pölyisestä hiekkamaasta, Bagalle ominaisesta hennosta rautaisuudesta, hillityn kivisestä mineraalista, makeasta karpalomarmeladista ja granaattiomenaista.

Jep jep jep! Tästä ei vanha portugalilainen hevillä parane! Frei João 1980 lienee vanhin Alkon hyllyiltä löytyvä kuiva punaviini ja jo pelkästään siksi ehdottomasti testaamisen arvoinen. Koska viinien pullokohtaiset erot kasvavat sitä suuremmiksi, mitä enemmän ikää pullolla on (there are no great wines, only great bottles), voi hyvin olla mahdollista, että muut myynnissä olevat pullot eivät samanlaista elämystä tuota. São João on kuitenkin erittäin luotettavana ja tasalaatuisena pidetty tuottaja, joten jos korkki ei ole pettänyt, eikä korkkivikaa ole, on pullosta löytyvä viini todennäköisesti parhaita elämyksiä, mitä Alkon hyllyiltä voi vanhojen punaviinien fani saada.

Ja niille, jotka tässä juuri julkaisuhetkellä lukevat, hyviä uutisia: Frei Joãoa saapui hiljattain uusi erä Alkon tilausvalikoimaan, joten sitä kannattaa metsästää pullo käpäliin vielä kun ehtii!

Lyhyesti: Rakenteikas ja upeasti kehittynyt, mutta samalla ihastuttavan eläväisessä kunnossa oleva Bairradan punaviinivanhus alueen vanhimmalta ja arvostetuimmalta tuottajalta.

Arvio: Täydellinen – jos kaipaa viiniltään nuorekkaan hedelmän sijaan yhdistelmää pitkän kypsyttelyn tuomaa mielenkiintoa ja napakkaa rakennetta, on vaikea toivoa viiniltä paljoa enempää, mitä hyvin säilynyt Frei João antaa. Meikä diggaa, täysii.

Hinnan (49,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

21.6.15

Hermannin Kulda Kägöi

Hermannin Kulda Kägöi
  • Valmistaja: Hermannin Viinitila
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, marjaviini
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pohjois-Karjala, Ilomantsi
  • Marjat: Valkoherukka, Lakka
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 13,16e (Maaliskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 10,49e (Kesäkuu 2015, Alko)

Keväällä Alkoon saapui kausituotteeksi Suomen vanhimman viinitilan, Hermannin Viinitilan, valkoherukasta ja lakasta valmistettu jälkiruokaviini. Pitihän viini ottaa testiin, sillä vaikka tässä on useita tuhansia viinejä tullut testattua, ovat suomalaiset marjaviinit edelleen meikäläiselle hyvin tuntemattomia – testaamani sellaiset kun voidaan laskea helposti yhden käden sormin.

Vuonna 1989 Pohjois-Karjalaan perustettu Hermannin Viinitila on tosiaan Suomen vanhin viinitila, mutta nimestään huolimatta Hermannilla ei tehdä varsinaista viiniä (Suomessa oikea termi viineille taitaa tosin olla viinirypäleistä valmistettu hedelmäviini), vaan erilaisia kuivia ja makeampia marjaviinejä. Nykyisin Hermannin Viinitila omistaa 5 ha viljelyksiä, minkä lisäksi marjoja ostetaan sopimusviljelijöiltä. Kulda Kägöin, kultaisen käen, pohjana toimii valkoherukoista valmistettu viini, johon on tuotu syvyyttä lakalla eli hillalla eli suomuuraimella. Harmillisesti viinin valmistuksesta ei kerrota käytännössä mitään Hermannin omilla sivuilla kuin Alkon tuotesivuillakaan – ainoa tieto, mitä viininvalmistuksesta löytyy on "terästankeissa". Ookoo. Spekseistä sen verran, että Alkon analyysien mukaan jäännössokeria on järeät 160 g/l, mutta happoja myös reippaasti, eli 8,5 g/l. Voltteja on 10,5%.

Kultaisen käen väri on neutraalin vaaleanvihreä.

Tuoksu on sanalla sanoen kummallinen: varsin asetonivetoisesti liuotinta ja ilmapallomaista kumia. Mukana tuntuu myös myös hunajaa, ylikypsää valkoherukkaa ja epämääräistä marmeladia, mutta asetonimaisuus kyllä tuntuu hyvin hallitsevalta.

Suussa viini on hyvin makea, jopa borderline imelä, mutta sokerinsa ja runsaiden happojensa vuoksi samalla myös varsin intensiivinen. Viinin voimakas maku on runsaan hunajainen, makean vaalean marjainen, kypsän valkoherukkainen, makean karviaismainen ja hennon lakkaliköörinen. Taustalla tuntuu häivähdys tuoksusta tuttua asetonia, joskin maku on onneksi selkeästi puhtaampi kuin tuoksu. Kuitenkaan edes viinin runsaat hapot (8,5 g/l) eivät pidä kokonaisuutta freesinä, vaan suutuntumaltaan Kägöi on viskositeetiltään korkea ja sokkona arvioiden korkeintaan keskihapokas, minkä vuoksi viinistä tulee vahvasti mieleen enemmän, supermakeat laimentamattomat vesimehutiivisteet kuin jälkiruokaviinit.

Varsin voimakas, mutta sokerisen tahmea ja kestoltaan lyhyehkö jälkimaku on erittäin makea, hunajainen, vaalean siirappinen, lakkaliköörinen, viinimarjamehutiivisteinen ja kevyen asetoninen. Ainoastaan siirappisen makea sokeriliemisyys kestää suussa muita aromeja pidempään.

Kulda Kägöi oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus, mutta pakko sanoa, että ei meikäläisestä ainakaan tämän viinin perusteella saatu suureksi suomalaisten marjaviinien faniksi. Tämä on sääli, sillä itse kyllä haluaisin uskoa myös hyvin marjaviinien laatuun; tämän viinin hallitseva asetonisuus ja tasapainottoman puolelle kallistuva rakenne eivät kuitenkaan antaneet pontta uskolleni. Ymmärtääkseni Kulda Kägöi on Hermannin Viinitilan lippulaivaviinejä ja yksi Suomen kehutuimpia jälkiruokaviinejä, joten en jaksa kovinkaan suurta luottoa pistää kotimaisten marjaviinien varaan tällä hetkellä. Kenties palaamme asiaan, kun suomalaisten laatumarjaviinien skene on saanut pari vuosikymmentä lisää historiaa alleen.

Jos joku kuitenkin nyt innostuu testaamaan tätä viiniä, kannattaa pitää kiirettä: Kulda Kägöi on nimittäin hiljattain siirtynyt alennetulla hinnalla Alkon poistuviin tuotteisiin, eli hirveän kauaa sitä tuskin enää saa! Jos tämän jälkeen Hermannin viinejä halajaa, on sitten seikkailtava Ilomantsiin asti viinitarhan omaan myymälään.

Lyhyesti: Imelänmakea, kohtalaisen voimakkaan asetonisen oloinen jälkiruokamarjaviini, jossa hapokkuus ei ole balanssissa tahmeanmakean sokerisuuden kanssa. Pienemmällä jäännössokerimäärällä viini voisi olla raikkaampi ja tasapainoisempi esitys, mutta nytsillään se muistuttaa enemmän mehutiivistettä ennen veden lisäämistä.

Arvio: Kehno – viini on ihan hyvä yritys, eli se on siis täysin juotava ja jääkaappikylmänä se sentään suoritti tehtävänsä lettujen kumppanina joten kuten mukiinmenevästi. Balanssi on kuitenkin sen verran hakusessa ettei tästä nyt vielä suurta Suomen myyntivalttia tehdä. Sauternes, Tokaj ja Neusiedlersee, älkää peljätkö – emme vielä markkinoitanne haasta.

Hinnan (10,49e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Gran Vinum Albariño Selección Especial 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/550557/
Gran Vinum Albariño Selección Especial 2013
  • Valmistaja: Adegas Gran Vinum
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Rías Baixas
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia, Rías Baixas
  • Rypäleet: Albariño (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 19,99e (Maaliskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 19,99e (Kesäkuu 2015, Alko)

Hyvin Alkanut Albariño-putki jatkuu edelleen! Tämä Lusco Albariñon korvannut lisäys Alkon Albariño-tarjontaan tuli testattua rinta rinnan hedelmäisen Paco & Lola Albariñon viime keväänä suurissa blinisyöpöttelyjuhlissa.

Viinin tuottanut Adegas Gran Vinum on Enrique Pineiron luotsaama, perheomisteinen viinitalo Galiciasta, sateiselta Rías Baixasin viinialueelta. Alkon valikoimiin saapunut Selección Especial on talon lippulaivavalkoviini, yhden Miranda Aurosa -nimisen tarhan Albariño. Tämän aivan Atlantin rannalla sijaitsevan tarhan maaperä on hiekkaa ja graniittia, minkä lisäksi tarhan maaperästä löytyy runsaasti kotiloiden ja muiden merenelävien fossiileja. Viininvalmistuksen aluksi viini on käynyt 24h kylmämaseraation kuorten kanssa, mitä on seurannut 22 päivän käyminen. Lopuksi on 8 kk kypsyminen sakkojen päällä ja pullotus.

Lasissa viinillä on intensiivisen kellanvihreä väri, eli aavistuksen verran viereisessä lasissa makoilevaa Paco & Lolaa hennosti kellervämpi.

Yrttinen, vihreä ja kivinen tuoksu on selvästi erilainen verrattuna runsaammin hedelmäisyyttä ihlmaisevaan Paco & Lolaan. Selvästi karummasta ja viileämmästä tuoksusta erottuu selvimmin viheromenaisuutta, kivistä mineraalia ja vegetaalista yrttisyyttä. Taustalla tuntuu hennosti reduktiivisia sävyjä tuovaa ujoa ruutisuutta.

Makupuolellaan Gran Vinumin Albariño on varsin raikas, kirpeä ja tuntuvan hapokas. Kielellä tuntuu tuoretta viheromenaisuutta ja pääosin napakkaa sitruksisuutta, mutta myös kypsemmän makeaa sitrushedelmää, suolaista mineraalisuutta ja ujoa hunajamelonia. Vaikka viini on hyvin freesi ja rakenteeltaan hyvin hapokas, on se suutuntumaltaan silti melko täyteläinen ja runsautta vihjaileva.

Pitkähkö jälkimaku on kirpeän hapokas, tuntuvan mineraalinen, sitruunaisen hedelmäinen, keltaomenainen, maltillisen bitterinen ja kaikin puolin varsin freesi.

Kokonaisuudessaan Gran Vinumin Albariño Selección Especial on varsin mainio, rapsakka ja rakenteikas valkoviini, joka jälleen hienosti vetää yhtäläisyysviivoja Rías Baixasin Albariñojen ja viileiden alueiden Rieslingien välille: molemmat kun ovat usein napakan hapokkaita, raikkaan mineraalisia ja hedelmältään enemmän viheromenaisia ja sitruksisia kuin makeampia ja trooppisen hedelmäisiä sävyjä ilmaisevia. Jos siis Riesling maistuu, mutta haluat laajentaa repertuaarisia kyseisen lajikkeen ulkopuolelle, kannattaa silmäillä tätä mainiota viiniä sen sattuessa vastaan!

Blinikekkereissämme hedelmäisempi ja helpomminlähestyttävämpi Paco & Lola Albariño tuntui olevan enemmän paikallaolevien makuun, mutta vaikka tuo viini oli kyllä kaikin puolin maukasta tavaraa, oli Gran Vinumin astetta tiukempi, pelkistetympi ja rakenteikkaampi ilmaisu enemmän omaan makuuni. Näiden kahden viinin välillä kyse oli kuitenkin vain hyvin pienistä nyanssieroista, sillä molemmat olivat lyömättömän mainioita kumppaneita rasvaisille ja hyvinkin erilaisilla täytteillä varustetuille tattarilettusille!

Vaikka viinissä rakennetta löytyykin, epäilen, ettei se ole mitenkään kummoinen tapaus kellaroitavaksi; näin maltillinen ja hillitty hedelmä ei tunnu antavan hirveästi liikkumavaraa kehittymistä ajatellen. Siksi suosittelisin juomaan viinin mieluummin muutaman vuoden sisällä vuosikerrasta. Mutta mistä näitä tietää – onhan vastaani tullut mitä hurmaavimpia Muscadet-viinejä, joilla on ollut 10 vuotta ikää!

Lyhyesti: Hyvin rakenteikas, intensiivinen, hieman karuhko ja tuntuvan mineraalinen Rías Baixasin huippu-Albariño.

Arvio: Tyylikäs – todella mainio, mukavalla tavalla pelkistetty Albariño, josta ei puutu mitään, mutta mitään ei ole myöskään liikaa. Rakennetta toki on riittävästi – just the way I like it.

Hinnan (19,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

20.6.15

Lusco Albariño 2011

Lusco Albariño 2011
  • Valmistaja: Pazos de Lusco
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Rías Baixas
  • Maa: Espanja
  • Alue: Galicia, Rías Baixas, Condado do Tea
  • Rypäleet: Albariño (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 13,60e (Joulukuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: - (ei Alkon valikoimissa)

Muutama vuosi sitten tuli arvioitua blogini ensimmäinen Albariño, Lusco 2010. En tiedä, olenko itse tässä herkistynyt asialle, vai onko Albariñosta todella tullut salonkikelpoisempi näin lyhyessä ajassa, mutta kyseisestä rypäleestä tehtyjä viinejä tuntuu löytyvän yhä useammasta paikasta ja ihmisten tietoisuus näistä "Espanjan Rieslingejä" tuntuu tasaisesti kasvavan. Jopa Alkon perusvalikoiman Albariño-tarjonta on kasvanut 100% (eli yhdestä tuotteesta kahteen). Jos vielä lukuun otetaan Portugalin Alvarinhot ja tilausvalikoiman tuotteet, saadaan lukua kasvatettua ihan mukavasti.

Albariño on siis lähinnä luoteisen Espanjan Galiciassa (eli Portugalin pohjoispuolella) viihtyvä paksukuorinen, valkoinen lajike, jota monet mainostavat tällä hetkellä Espanjan mielenkiintoisimmaksi ja laadukkaimpia valkoviinejä tuottavaksi lajikkeeksi. Viineille tyypillistä on raikas hapokkuus, voimakas mineraalisuus ja sitruksiin ja omenoihin taittuva, freesi hedelmäisyys – hyvin Rieslingmäisiä piirteitä kaikki. Kun Rieslingin suosio vain jatkaa kasvuaan, mutta perehtyneimmät alkavat tutustua muihin vastaavanlaisiin viineihin, on Albariño hyvin looginen askel tässä jatkumossa.

Itse päätin napata pullon Luscoa mukaan huomattuani sen siirtyneen Alkossa poistuvien tuotteiden listalle – viinin hinta kun oli samalla keventynyt 19 euron tuntumasta vain reiluun 13 euroon. Viini on valmistettu Condado do Tean ala-alueella kasvavien, 25-vuotiaiden köynnösten hedelmistä, se on kypsynyt terästankeissa 6 kk sakkojen päällä eikä se ole käynyt läpi happoja pehmentävää malolaktista käymistä.

Väriltään viini on kevyen vaaleanvihreä.

Aavistuksen savuinen tuoksu tuntuu olevan jo hieman kehittynyt. Siitä erottuu hennosti hunajaa, vihertävää karambolaa, kevyesti kivistä mineraalia ja häivähdys mantelia. Hedelmäpuoli on selkeästi jo haihtunut, eli 2010-vuosikerran makeampaa trooppista puolta tuoksusta ei juurikaan löydy.

Melko karunpuoleiselta maultaan viini on kuiva, keskitäyteläinen ja tuntuvan mineraalinen. Kielellä pyörii viheromenaisuutta, bitteristä kivisyyttä, hentoa savuisuutta, ujosti kehittynyttä hunajaisuutta ja pähkinää, sekä aavistuksen verran viherpippurista mausteisuutta. Kokonaisuus on hyvin hapokas, ja siksi erittäin raikas ja terhakka.

Jälkimaussa tuntuu karvasta greippiä, viheromenaa, hennosti vegetaalista yrttisyyttä ja häivähdys suolaista mineraalia ja bitteristä kivisyyttä.

Luscon Albariño on totuttuun tyyliin selkeästi karun pään freesi ja mukavan napakka Albariño. Vaikea sanoa, onko viini vain kuolemassa neljän vuoden iässä, vai voiko näin karu viini tehdä ns. huntervalleysemillonit ja kehittyä tästä johonkin uuteen, tuntuvan paahteiseen ja jännittävällä tavalla pähkinäiseen suuntaan. Yksi mahdollisuus toki on, että viini on vain viettänyt aikaa Alkon hyllyillä pidempään kuin lääkäri määrää, ja se voisi olla paljon nuoremmassakin kunnossa paremmin säilytettynä.

Joka tapauksessa, nykyisellään Lusco on edelleen maukas ja herkullinen tapaus, joskin tällä kertaa jo selkeästi kehittyneempi tuoksu oli paljon mielenkiintoisempi kuin viinin hyvin pelkistetty, ja aiempaa entistä kepeämmäksi jäänyt makumaailma. Tämä on kyllä ihastuttavan minimalistinen, mutta myös raikas, mineraalinen ja monikäyttöinen ruokaviini. Ei varmasti maistu suurten ja superhedelmäisten valkkareiden ystäville, mutta karujen Trocken Rieslingien ja vastaavien napakoiden valkkareiden faneille varsin varma valinta. Meidän ruokapöydässämme Lusco oli kermaisen fetapinaattipastan kyljessä mainio esitys.

Lyhyesti: Tyylikäs, enemmän karua, mineraali- ja rakennevetoista puoltaan kuin hedelmäisyyttään alleviivaava, pelkistetty, hyvin Rieslingmäinen Rías Baixasin Albariño.

Arvio: Tyylikäs – ihastuttavan rapsakka, napakan hapokas ja paikoin jopa tuntuvan bitterisen mineraalinen Albariño. Varma valinta, jos sattuu kaipaamaan enemmän happoja ja rakennetta kuin helppoa hedelmäisyyttä!

Hinnan (13,60e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

19.6.15

Kuura Käsityöläissiideri 2014

Kuura Käsityöläissiideri 2014
  • Valmistaja: Kuura Cider, Rekolan Panimo
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa / Päijät-Häme
  • Koko: –
  • Hinta arviointihetkellä: – (Kesäkuu 2015)
  • Hinta nyt: – (Kesäkuu 2015)



Sainpa tässä alkukesästä mielenkiintoisen tilaisuuden päästä maistamaan suomalaista real cideriä – siis semmoista autenttista, old school -siideriä, jolla ei ole mitään tekemistä niiden marketeista löytyvien suomalaisten "siiderien" kanssa. Tai pitäisi oikeastaan sanoa, että niillä ei ole mitään tekemistä oikean siiderin kanssa, mitä nyt ovat lähinnä esanssilla maustettua kiljua.

Rekolan Panimon tiloja hyödyntävä Kuura Cider pyrkii siis valmistamaan suomen markkinoille täysin käsittelemätöntä, autenttista aitosiideriä. Siis vain ja ainoastaan omenoista valmistettua siideriä, jolle ei ole tehty juuri mitään – kyseessä on siis natural wine -piireistä tuttu hands off approach. Ymmärtääkseni nimestään huolimatta siideri on virallisesti Rekolan Panimon tuote.

Käsityöläissiideri 2014 on Kuuran ensimmäinen kokeilu kaupallisissa piireissä ja firman omien sanojensa mukaan se tulee olemaan siis historiansa huonoin – kehitystä siis pyritään aktiivisesti tekemään tulevia vuosikertoja ajatellen. Siideri on valmistettu Lohjalta ja Kärkölästä kerätyistä kuuden eri lajikkeen omenoista, joista 40% on itse käsinkerättyä luomua. Sadonkorjuu on suoritettu syksyllä ja omenat on puristettu mehuksi marraskuussa. Siiderin on annettu käydä villihiivoilla kolmen kuukauden ajan. Lopuksi siiderin on myös annettu käydä happoja pehmentävä malolaktinen käyminen. Omenamehun sokeripitoisuus on aluksi ollut n. 120 g/l ja koska siideri on käynyt täysin kuivaksi (jäännössokeria 3,4 g/l), on alkoholipitoisuudeksi tullut n. 5,4%. Happoja siiderissä on n. 6,5 g/l. Siideri on suodattamaton ja pastöroimaton, eikä siihen ole lisätty sokeria edes pullotusvaiheessa, eli se on tyyliltään still. Sulfiitteja on lisätty vain hyvin pieni määrä tuotteen pitämiseksi mikrobiologisesti vakaana (n. 65 mg/l).

Siiderillä on utuisen kellervä väri, kevyesti vihertävällä sävyllä.

Tuoksu on hurmaava ja melko kompleksinen: tuoretta omenaa, omenankukkaisuutta, hentoa kedonkukkahunajaa, villin hapahkoa yleisilmettä ja aavistus maalaisuutta, jopa lantaisuutta.

Maultaan siideri on hyvin kuiva, raikas ja hapokas, sekä mukavasti hennon kirpeä. Makumaailmasta löytyy tuoretta omenaisuutta, kevyttä mausteisuutta, hentoa kukkeutta ja aavistuksen verran kivisen mineraalista raikkautta. Suutuntumaltaan siideri on hyvin kepeähkö ja jopa hieman ohut, vaikkei sentään vielä vetinen. Kuten aiemmin jo mainitsin, siideri on tyyliltään still, eli hiilihappoa ei ole.

Kepeä ja raikas jälkimaku on tuntuvan hapokas, tuoreen viheromenainen, ja hennon kivennäisvetinen. Suussa jatkuva freesi omenainen jälkivaikutelma on kestoltaan melko pitkä.

Kokonaisuutena Kuuran ensimmäinen kötöstys on kiva ja raikas esitys, mutta siiderin kevyehkö ja simppeli maku eivät onnistu lunastamaan runsaan ja vivahteikkaan tuoksun herättämiä lupauksia. Nykyisellään siideri siis kaipaisi enemmän syvyyttä ja bodya, mutta tästä huolimatta käsillä on erittäin vakuuttava startti.

Lienee kuitenkin turvallista odottaa Kuuralta korkealaatuista tavaraa tulevaisuudessa! Suomessa siiderin valmistaminen on aina hankalaa, sillä meillä ei ole varsinaisia siideriomenoita, vaan kotoperäiset lajikkeemme soveltuvat lähinnä mehuihin, ruoanlaittoon, leivontaan ja sellaisenaan syötäviksi. Tämä ei kuitenkaan ole este, vaan ainoastaan haaste laadukkaan juoman valmistamisessa! Toivottavasti Kuura jatkaa parhaansa mukaan tuotekehitystään ja ensi vuonna saamme käsiimme entistä parempaa tavaraa – tästä kun on nyt hyvä panostaa parempaan suuntaan! Annan tuhansittain arvostuspisteitä siiderin natural-taustalle, eli koko homma on suoritettu alusta loppuun luonnon omin ehdoin ilman peukalointia (miinus pieni sulfiittilisäys stabilointia ja kestävyyttä ajatellen) ja lopputulokseksi on saatu näin maukasta tavaraa. Kunhan vielä reseptiä saadaan tuunattua siihen malliin, että bodya ja makujen syvyyttä saadaan lisättyä sopivasti, on tässä helposti käsillä Suomen yksi tasokkaimpia siidereitä – ellei jopa paras semmoinen!

Tosin ei myöskään haittaisi nähdä, miten siideri toimii kevyesti pirskahtelevana pétillant-versiona!

Jos kiinnostus heräsi, on siideriä saatavissa rajoitetun ajan pääkaupunkiseudulla Latvassa, Black Doorissa ja Gallow's Birdissä – mainioita, laatu-orientoituneita juomapaikkoja jokainen!

Lyhyesti: Täysin käsittelemätön, luomuhiivoilla käytetty suomalainen still real cider, siis maassamme ensimmäinen laatuaan. Kokonaisuus on varsin raikas, ryhdikäs ja hurmaavan tuoksuinen, mutta vielä aavistuksen ohuehko ja yksiulotteinen makumaailmaltaan. Kuitenkin kotimaamme surullisen ankeaa siideriskeneä ajatellen tässä on erittäin maukas ja tulevaisuuteen peilaten hyvin lupaava luonnontuote.

Arvio: Miellyttävä – Kuuran kuplaton siideri on tasapainoinen, mutta hieman turhan kevyt ruokajuomaksi; sen sijaan se on varsin erinomainen siemailujuoma kesäterassilla.

17.6.15

Konyári Loliense 2011

Konyari Loliense 2011
  • Valmistaja: Konyári Pincészet
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Unkari
  • Alue: Balaton, Dél-Balaton
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (40%), Cabernet Franc (30%), Merlot (30%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Maaliskuu 2015)
  • Hinta nyt: ~13,00e (Kesäkuu 2014, wine-searcher.com)


Unkari on tullut ensisijaisesti tunnetuksi maan koillisosissa valmistetuista, historiallisesti arvostetuista ja julmetun herkullisista Tokaji-jälkiruokaviineistään, mutta muuten maan mainetta on tahrannut makeiden, bulkkina tuotettujen viinien kehno laatu. Hyvin monelle tulee jopa yllätyksenä, että Unkarissa tehdään hyvin paljon myös korkealaatuista viiniä – maan ainutlaatuiset, kuivat ja mausteiset valkoviinit ovat gastronominen elämys itsessään, mutta yhä enemmän vastaan tulee myös korkeatasoisia punaviinejä. Unkarissa erityisen suosittuja ovat punaisesta Kékfrankosista valmistetut, luonteikkaat viinit ja klassiset Bordeaux-blendit – mikä ei ole ihme, sillä merkittävä osa Unkarin parhaista punaviinialueista osuu samalle leveyspiirille Bordeaux'n kanssa. Punaisten viinien ystäville korkealaatuista tavaraa tuottavat mm. Balaton-järven ympäriltä löytyvät lukuisat viinialueet sekä eteläisessä Unkarissa sijaitsevat Villány ja Szeksárd.

Perheomisteisen Konyárin viinitalon punainen Bordeaux-blend Loliense päätyi meikäläisen tassuihin tuliaisina äitini ja siskoni Budapestin-reissulta. Konyari sijaitsee Balaton-järven etelärannalla, Unkarin länsiosissa – siis lähes täysin päinvastaisella puolella kuin arvostettu Tokaj. Isä János ja poika Daniel Konyárin viinitalo on tuottanut viinejä 2000-luvun alusta ja nykyisin omistuksessa on hieman alle 40 hehtaaria. Punainen Loliense on saanut kypsyä uusissa ja vanhoissa tammitynnyreissä 14 kk ennen pullotusta ja markkinoillelaskua.

Viinillä on varsin konsentroitunueen tumma ja nuorekkaan sinipunainen, lähes läpinäkymätön väri.

Lasista kohoaa runsas ja kypsänmakea tuoksu, joka jatkaa ulkonäön luomien mielikuvien jalanjäljissä: makeaa tummaa marjaisuutta, kypsää luumua, mehevää herukkaisuutta ja kevyttä vaniljaa.

Maku on tuoksun tavoin kypsänmakea, runsaan herukkainen ja makean luumuinen. Seasta kuitenkin löytyy hienosyisempiäkin vivahteita, kuten tammen mausteisuutta, hillittyä maitosuklaata, kevyesti vihertävää Cabernet Francin vegetaalisuutta, hennosti tummaa marjahilloa ja ujoa vaniljaa. Kokonaisuus on hennon alkoholinen ja suutuntumaltaan varsin täyteläinen. Rakenteesta pitävät huolen kohtalaisen tuntuva tanniinisuus ja melko freesi hapokkuus.

Suuhun jäävä mehukas ja pitkäkestoinen jälkimaku on alkoholisen lämmin, mustaherukkainen, boysenmarjainen, makean luumuhilloinen, tammisen mausteinen, kevyen kaakaoinen ja hennon karhean puiseva.

Yleiseltä tasoltaan Loliense on varsin kelvollinen, nuori Bordeaux-blend, mutta kokonaisuutena se on kyllä melko perus ja mitäänsanomaton – vastaavanlaisia makean mehukkaita ja reippaammalla kädellä tammitettuja CS-CF-M-blendejä on maailma pullollaan, eikä tämä viini onnistu juuri mitenkään nousemaan tuosta loputtomasta massasta edukseen. Eduksi voidaan katsoa viinin hyvä rakenne, jonka avulla viini on nyt oikein mainio ruokaviini ja joka voi antaa lyhyeen tai keskipitkään kellarointiin potentiaalia, mutta muuten viinistä löytyy varsin vähän yllätyksiä.

Loliense toimi oikein kivasti spaghetti bolognesessa ja sen kanssa, mutta harmillisesti se ei jättänyt suurempia fiiliksiä Balatonista – uudesta tammesta ja klassisesta Porvoo-blendistä on vaikea löytää mitään perimmäistä unkarilaisuutta. Viini on ihan passeli arkiviini modernien peruspunaviinien ystäville, mutta perinteisiä, aidosti unkarilaisia viinejä etsivän kannattaa siirtää katseensa muihin viineihin.

Lyhyesti: Moderni, kypsänmakea, tasapainoisen rakenteikas ja melko tamminen Bordeaux-blend Unkarin Balaton-järven rannoilta.

Arvio: Tylsä – Loliense on oikein kelpo moderni punaviini, mutta harmillisesti luonteeltaan äärimmäisen tylsä ja yllätyksetön. Sokkona olisi vaikea paikallistaa viiniä minnekään, sillä vastaavanlaista tavaraa tehdään jotakuinkin jokaisella mahdollisella viinialueella.

Hinnan (~13,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

10.6.15

Viinimestarin päiväkirja 22: Piemonte, päivät 8 ja 9

Sunnuntai 26.4.2015

Piemonten-reissumme viimeinen kokonainen päivä valkeni vielä harmaampana kuin lauantai. Päivän ohjelmassa oli käydä tutustumassa läheisen Gattinaran viinialueen suurimpaan tuottajaan, Travagliniin, jonka jälkeen meillä olisi loppupäivä vapaata pakkausta ja muuta kotiinpaluuseen valmistautumista varten.

Gattinara

Piemonten pohjoiset appellaatiot. Lisäsin kartalle myös Barbarescon
ja Barolon. ©Italian wine central
Tämä pienehkö viinialue Piemonten pohjoisosissa, aivan Alppien kainalossa, on suurelle yleiselle melko tuntematon alue. Aivan täysin unohdettu tämä alue ei kuitenkaan ole, sillä Gattinara on kuitenkin hieman tunnetumpi kuin naapurinsa Ghemme ja merkittävästi tunnetumpi kuin yksikään muista lähialueen viinialueista (jotka ovat siis Bramaterra, Colline Novaresi, Fara, Lessona, Sizzano ja Piemonten toiseksi pohjoisin* viinialue, Boca); Gattinara sijaitsee suurin piirtein samalla leveyspiirillä kuin juttusarjassa aiemminmainittu, Aostan laakson suulla sijaitseva Carema.

*Pohjoisin on Maggiore-järven pohjoispuolelta löytyvä, vasta 2009 luotu DOC Valli Ossolane, jossa viljellään lähinnä Nebbioloa ja Chardonnayta.

Nämä pohjoisessa Piemontessa sijaitsevat alueet ovat siitä mielenkiintoinen katras, että niiden viinintuotanto perustuu kaikilla samaan rypälelajikkeeseen, Spannaan – joka eteläisemmässä Piemontessa tunnetaan paremmin nimellä Nebbiolo. Tosin nykyisin monilla pohjoisenkin alueilla ollaan hylätty traditio ja siirrytty puhumaan Nebbiolosta, koska sen nimen markkinat tuntevat Piemonten ulkopuolellakin.

Koska pohjoisessa Piemontessa on merkittävästi viileämpää kuin Barolon ja Barbarescon seuduilla, tuottaa Nebbiolo hyvin erilaisia viinejä – ne ovat usein kepeämpiä ja herkempiä, minkä lisäksi rypäleen luontaisestikin korkea hapokkuus usein korostuu. Koska Nebbiolo vaatii hyvin pitkän ja riittävän lämpimän kypsymisajan saavuttaakseen optimikypsyytensä, voi pohjoisen alueiden Nebbiolot jäädä erityisesti viileinä vuosina hieman alle optimikypsyyden – mikä heijastuu yleensä hyökkäävämpinä, rujommantuntuisina "vihreinä" tanniineina. Tästä syystä viinien maseraatioajat ovat perinteisesti olleet traditionalisti-Baroloja ja -Barbarescoja selkeästi lyhyempiä; jos rypäleiden tanniinit ovat olleet vielä "vihreitä", ei niitä ole haluttu saada liikaa viiniin. Tämän lisäksi viinejä ollaan tyypillisesti pehmennetty muilla alueella viljeltävillä, lempeätanniinisemmilla lajikkeilla, joita ovat Uva Rara (joka tunnetaan myös nimellä Bonarda) ja Vespolina, sekä joissain paikoissa Croatina.

No, jos näillä alueilla ei ole mitään varsinaista eroa, eikö olisi järkevämpi, että ne kaikki tuottaisivat viiniä yhden appellaation alla sen sijaan, että niitä olisi vajaa kymmenen erilaista DOC- ja DOCG-appellaatiota? Eittämättä, mutta näillä kaikilla alueilla on oma, ainutlaatuinen historiansa; tämän lisäksi ne eivät ole mitenkään yksi yhtenäinen alue, vaan ennemminkin suuri, leveydeltään koko pohjoisen Piemonten peittävä, mikroskooppisten viinialueiden tilkkutäkki.

Mutta Gattinara on tosiaan alueen viinialueista se tunnetuin – ja noin 100 ha pinta-alallaan yksi suurimmista. Alueen köynnökset kasvavat Gattinaran kylän ympärillä jyrkissä rinteissä Alppien rinteillä, noin 280-480 metrin korkeudessa, missä maa-aines on tuliperäistä – yksi merkittävimpiä eroja mm. Barolon ja Barbarescon maaperään. Tuottajia alueella on yhteensä vajaa kymmenkunta, ja niistäkin vain kolme (Antoniolo, Nervi ja Travaglini) valmistaa viiniä riittävästi myös vientiin. Vaikka muutamat muutkin alueen tuottajat ovat keränneet hieman mainetta laadukkailla tuotteillaan, on heidän tuotantonsa niin pientä, että heidän viinit menevät lähinnä paikalliseen kulutukseen eivätkä nimet viinimedioissa pyöri. Gattinaran alueella on myös paljon osa-aikaisia viljelijöitä, jotka omistavat pieniä palstoja, mutta niiden kasvatus on heille lähinnä harrastus – tai sitten heidän tuotantonsa ei yksinkertaisesti riitä oman viinin tekemiseen. Nämä viljelijät myyvät satonsa Gattinaran ainoalle osuuskunnalle, joka tuottaa rypäleistä viiniä.

Alueen kolmesta suuresta tuottajasta Antioniolo ja Travaglini ovat profiloituneet enemmän moderneiksi tuottajiksi, jotka kokeilevat myös uusia viinityylejä ja käyttävät myös barrique-tynnyreitä kellareissaan. Alueen vanhin tuottaja Nervi (perustettu vuonna 1906) on taas tunnettu erittäin traditionalistisesta tyylistään, jossa viiniä pyritään tekemään samoin menetelmin kuin DOC Gattinara (nykyisin DOCG) -appellaation luomisvuonna 1967. Nervin epäonneksi koitui viinien huono menekki ja markkinointi, minkä vuoksi talon omistanut suku päätyi myymään Nervin norjalaissuvun omistukseen vuonna 2011; talon uudet omistajat ovat kuitenkin vakuuttaneet jatkavansa viinien valmistusta totutulla, hyvin traditionalistisella linjalla, joten talon tulevaisuus kuitenkin näyttää valoisalta!

No niin, nyt oli siis vuorossa viimeistä kertaa tila-autoihin pakkautuminen viinitalovierailua varten. Jätimme Maggiore-järven taaksemme ja aloitimme puolituntisen moottorimarssin kohti etelässä sijaitsevaa Gattinaraa.

Pohjoista Piemontea halkoessa ei voinut olla huomaamatta, kuinka erilaiselta täällä näytti verrattuna Alban lähiseutuihin. Hylättyjä ja ränsistyneitä taloja löytyi paljon, seniorikansalaisia näkyi joka paikassa kun lapsia ei juuri missään ja alue vaikutti silmämääräisesti selkeästi Langhea köyhemmältä. Lienee pakko uskoa, että amerikkalaisten löydettyä Barolot ja Barbarescot on Alban alueelle virrannut sen verran rahaa, että se näyttäytyy selkeästi parempana hyvinvointina, kun taas vastaavanlaista ilmiötä ei pohjoisemmilla viinialueilla ole tapahtunut. Gattinaran kaupunki oli kuitenkin hieman suurempi kuin ne muut kylät, joissa alueella ehdimme piipahtaa, mutta silti kaupungista tuli enemmän tunne hitaasti kuolevasta teollisuuskaupungista kuin nousevasta turistien vetonaulasta. Voi kuitenkin olla mahdollista, että Nebbiolon suosion kasvaessa Baroloa ja Barbarescoa ei yksinkertaisesti löydy kaikille, jolloin huomio siirtyy yhä enemmän pohjoisemman Piemonten kepeämpiin, herkempiin ja elegantimpiin näkemyksiin samasta rypäleestä.

Travaglini


Pienen arpomisen jälkeen löysimme Travaglinin viinitalon Gattinaran kaupungin länsipuolelta, pienen metsäpolun päästä. Parkkeerasimme automme talon eteen nostetun, suuren botti-tynnyrin viereen ja marssimme sisään, missä meidät otti vastaan viinitaloa luotsaava Cinzia Travaglini.

Paikalle saapuvia tervehtivä vanha botti ei jätä talon tyyliä arvailun varaan.

  • Travaglinin viinitalo on varsinaisesti perustettu vuonna 1959, mutta Travaglinin suku on viljellyt rypäleitä Gattinaran ympäristössä jo 1800-luvulta ja omia viinejä talo on tuottanut jo 1920-luvulta.
  • Talon on perustanut Cinzia Travaglinin isoisä, Clemente Travaglini. Viinitalon on nostanut suureen suosioon Clementen poika ja Cinzian isä, Giancarlo, minkä vuoksi talo tunnetaan edelleen nimellä Giancarlo Travaglini. Talon toimintaa johtavat Cinzian lisäksi hänen äitinsä Liliana Travaglini ja siskonsa Cristina. Talon viinintekijänä toimii Giancarlon oppipoika ja Cinzian aviomies, Massimo Collauto.
  • Gattinaran noin 100 hehtaaarin pinta-alasta Travaglini omistaa yli puolet, eli 59 ha. Tästä 48 ha on viiniköynnöksiä. Talon köynnöksistä ehdoton valtaosa on 50-55 vuotiaita. Vanhimmat tarhat ovat lähes 70-vuotiaita, minkä lisäksi joillain tarhoilla on nuorempia köynnöksiä, joista valtaosasta ei valmisteta lainkaan DOCG Gattinara -viiniä
  • Talo viljelee vain ja ainoastaan Nebbioloa, josta valmistetaan kaikki talon viinit. Vuosituotanto on vuodesta riippuen n. 250-260,000 pulloa, josta vientiin menee tällä hetkellä noin 60%.
  • Talon tunnetuin piirre lienee sen omintakeisen muotoinen pullo, jonka Giancarlo Travaglini suunnitteli vuonna 1958 harvinaisen hyvälaatuiselle vuosikerralle 1952. Pullon erikoisen muodon on tarkoitus toimia sakkaa keräävänä dekantterina, sillä Travaglinin viinejä ei suodateta, mistä syystä viineillä on tapana kerätä sakkaa ikääntyessään. Pullosta on tarkoitus kaataa etuetiketti alaspäin, takaetiketti ylöspäin.
  • Travaglinin viinien tyypillinen maseraatioaika kuorten kanssa on noin 15-18 päivää, minkä jälkeen tapahtuu käyminen 31-32 °C lämpötilassa. Viinit kypsyvät terästankeissa sadonkorjuuta seuraavaan maaliskuuhun, ja kun malolaktinen käyminen on loppunut, siirretään viinit tynnyreihin. Viinejä kypsytetään tammessa minimissään 2 vuotta, parempien viinien kanssa pidempään.
  • Suuret botti-tynnyrit ovat elimellisiä talon viinien kypsyttämisessä. Travaglinilla tynnyrit ovat keskimäärin paljon suurempia kuin Barolossa tai Barbarescossa (missä tynnyrit olivat keskimäärin 2,000-5,000 litran vetoisia), sillä keskimäärin talon tynnyrit ovat lähes 10,000 litran vetoisia tammitankkeja ja talon suurin tynnyri on vetoisuudeltaan 10,700 litraa. Vanhin käytössä oleva botti on 28 vuotta vanha.
  • Talo on alkanut käyttämään barrique-tynnyreitä vuodesta 1989. Toisin kuin Barolo-Barbaresco-alueella, jossa erityisesti uudet barriquet saattavat helposti hallita kellaria, uusitaan Travaglinilla vain 20-25% tynnyreistä vuosittain. Yhden tynnyrin käyttöaika on siis noin 4-5 vuotta, kunnosta riippuen, eli valtaosa talon barrique tynnyreistä on vanhoja.
  • Talon viinit suljetaan aina luonnonkorkilla, jota Travaglini ostaa Sardiniasta ja Portugalista.

Cinzia Travaglini ja viininvalmistustiloja.
Signora Travaglini esitteli meille aluksi talon viininvalmistustiloja kertoen samalla talon historiasta ja nykytilasta. Hän kertoi, kuinka erityisesti hänen isänsä, Giancarlo Travaglini, oli tehnyt runsaasti töitä saadakseen talon siihen asemaan, jossa se on nyt. Koska DOCG Gattinara on kooltaan hyvin pieni ja valtaosa siitä on jo istutettua, omisti Travaglini alun perin vain pieniä palstoja sieltä täältä. Giancarlon johdolla Travaglini pyrki aina ostamaan palstoja omien palstojensa naapurista niiden ollessa kaupan, tavoitteenaan yhtenäistää viljelyksiään. Nykyisin Travaglinilla onkin alueen suurimmat viinitarhat, jotka on ajan kuluessa koottu ostamalla yksittäisiä palstoja muilta viljelijöiltä.

Botti poikineen.
Seuraavaksi siirryimme kypsytyskellareille, joiden valtavat bottit olivat kyllä harvinaisen vaikuttava näky – suurimmat, punaisella värillä maalatut, yli 10,000 litran vetoiset tammitynnyrit olivat jopa lähemmäs 3-metrisiä korkeudeltaan ja saman verran pituudeltaan. Vastaavanlaisia mörssäreitä ei missään Langhen alueen talolla ollut tullut vastaan, kun taas Travaglinin kellareissa niitä makoili lukematon määrä.

Ja näitähän Travaglinilla riitti.

Maan tasosta tarkasteltuna tynnyrit ovat valtavan kokoisia.
Tynnyrikellarin barrique-puoli.
Seuraavaksi siirryimme barrique-kellariin, joka oli kooltaan lähes yhtä suuri kuin botti-puoli, mutta jossa makoili noissa 225 litran tynnyreissä yhteensä viiniä vain muutaman jättibottin verran. Täällä Cinzia esitteli meille kyljellään makoilevia Nebbione-pulloja; Nebbiolosta valmistettuja Blanc de Blancs -kuohuviinejä. Toisin kuin Rivettolla, jossa pääsimme jo maistamaan Rivetton Kaskal-Nebbionea, oli Travaglinin viinit vielä kypsymässä, odottamassa sakanpoistoa ja korkinvaihtoa; Travaglinilla heidän viininsä minimikypsytysaika sakkojen päällä oli päätetty olemaan kestoltaan peräti 48 kuukautta, eli Rivettoa pidempi. Tästä syystä kyseinen viini jäi maistamatta.

Muuten pääsimmekin maistamaan kahta poikkeusta (l'Altro Sogno ja Cinzia Vino da Tavola) lukuun ottamatta koko Travaglinin tuotannon läpi.
  • Coste delle Sesia Nebbiolo 2013: Travaglinin perustason viini, joka valmistetaan suuremman, koko Pohjois-Piemonten alueen kattavan DOC Coste delle Sesian appellaatiostandardein. 100% Nebbiolo; 12-14 päivän maseraatio kuorten kanssa, kypsyy 4 kk terästankeissa ja 10 kk slavonialaisissa botti-tynnyreissä.
    Vaaleahko, läpinäkyvä, nuorekkaan vadelmanpunainen väri. Tuoksu kuiva, mausteinen, hapankirsikkainen, kirpeän punamarjainen ja kevyesti ruusuisen parfyyminen. Rutikuiva maku kirpeä, hyvin tuntuvasti kivisen mineraalinen, puolukkainen ja hapankirsikkainen. Rakenteesta pitävät huolen melko tuntuva hapokkuus ja kohtalainen tanniinisuus. Rapsakka, mainio, tyylipuhdas ja kaikin puolin herkullinen Nebbiolo; loisto-ostos 11-12€ hinnalla.
  • Gattinara 2010: 100% Nebbiolo; 15 päivän maseraatio kuorten kanssa, kypsyy 3½ vuotta, josta vähintään 2 vuotta tammessa (90% botti, 10% barrique joista n. 20% uusia) ja 3 kk pullossa.
    Hohtava, kirkas vaalean granaatinpunainen väri, joka on reunoilta väritön. Aromaattinen ja vivahteikas tuoksu on kypsä, runsaan kirsikkainen, hieman makea, tervainen ja kevyen parfyyminen. Maku melko täyteläinen, mutta samalla napakan hapokas ja kypsän ja lempeän, mutta samalla sopivasti tuntuvan tanniinen. Kypsänmakean kirsikan johtamassa maussa tuntuu karpaloa, maltillista mineraalia, hentoa luumuisuutta ja aavistuksen tamminen taustajuonne. Kokonaisuus on ryhdikäs, hieman karheahko ja kaikin puolin tasapainoinen. Oikein miellyttävä, jo nyt lähestyttävä mutta hyvin potentiaalia lupaileva Nebbiolo. Keskimäärin hinta kaupoissa oli n. 15-16€, minkä lisäksi viini löytyy Alkosta reilulla parilla kympillä.
  • Tre Vigne Gattinara 2009: Kolmen laadukkaan viinitarhan erikois-Gattinara, jota ei valmisteta lainkaan heikompina vuosikertoina. Ensimmäinen Tre Vignen vuosikerta oli 1997. Viiniä on kypsytetty noin 50 kk, josta noin 30 kk botti-tynnyreissä. Lisäksi 20% viinistä kypsyi 20 kk botti-tynnyreissä ja 10 kk barrique-tynnyreissä.
    Väri sama kuin edellisellä, mutta väritön reuna leveämpi. Kypsänmehevässä tuoksussa makeaa kirsikkaa, kevyttä savua, hentoa suklaata, ujoa pölyisyyttä, aavistus makeaa puuta ja häivähdys kypsiä tummia marjoja; tuoksu on moniulotteisempi, mutta taittuen lähinnä makeampiin ja tammisiin sävyihin. Viini on suussa täyteläinen, runsas ja hieman konsentroituneen oloinen. Kypsää kirsikkaa, hapankirsikkaa, bitterisyyttä ja kevyttä suklaata. Hyvä hapokkuus ja kohtalainen tanniinisuus pitävät paketin hyvin kasassa. Selkeästi runsaampi, mutta samalla lempeämpi ja helpostilähestyttävämpi kuin perus-Gattinara. Todennäköisesti enemmän massojen makuun, mutta itse pidin enemmän peruspullotteesta. Noin 25€.
  • Gattinara Riserva 2009: Tarhojen parhaista rypäleistä valmistettu 100% Nebbiolo, jota ei valmisteta lainkaan heikompina vuosikertoja; 15 päivän maseraatio kuorten kanssa, kypsyy 4½ vuotta, josta vähintään 2 vuotta tammessa botti-tynnyreissä (10% viinistä 8-10 kk barrique-tynnyreissä, joista n. 20% uusia) ja 8 kk pullossa.
    Läpinäkyvä, ohut, keskisyvän granaatinpunainen väri. Kypsänmakea ja vivahteikas tuoksu parfyyminen, tupakanpuruinen, mehevän kirsikkainen, savuinen, ujon viikunainen ja kaikin puolin kompleksinen. Intensiivinen maku on karpaloinen, puolukkainen, mineraalinen, kevyen tryffelinen ja hennosti makean savuinen. Keskitäyteläistä makumaailmaa kannattelee vaivattomasti mehukas hapokkuus ja aiempia viinejä tuntuvampi tanniinisuus. Oikein hurmaava, tasapainoinen ja kaikin puolin erinomainen Nebbiolo. Keskimäärin hinta oli kaupoissa n. 21-24€, mihin hintaan tämä viini on loisto-ostos.
  • Il Sogno 2009: Giancarlo Travaglinin pitkäaikainen haave oli tuottaa Gattinaran alueella Nebbioloa samalla tavalla kuin naapurissa, Lombardian valtellinassa valmistetaan Sforzatoa – kuivattamalla rypäleitä ennen niiden käyttämistä viiniin. Rypäleitä kuivatetaan aluksi vähintään 100 päivää, jolloin ne menettävät jopa 50% nestepitoisuudestaan. Sitten viiniä maseroidaan kuorten kanssa 25-30 päivää, minkä jälkeen viini kypsyy 40 kk slavonialaisissa 2,000 botti-tynnyreissä ja 8 kk pulloissa. Nimi sogno tarkoittaa "haavetta"; ensimmäinen viinin vuosikerta oli 2003.
    Väriltään viini on läpinäkyvän ja hennosti rusehtavaan taittuvan tumma kirsikka, reunoiltaan ujosti värittömään taittuen. Aromikas ja makea tuoksu on hyvin intensiivinen, viikunainen, runsaan kirsikkainen ja jopa kirsikkamarmeladinen, kevyen rusinainen ja ujon pölyinen. Intensiivinen maku tuntuu aluksi erittäin täyteläiseltä, mutta sitten runsaat tanniinit ja napakat hapot kuivattavat viinin suusta hyvin tiivisluontoiseksi. Runsaasta, makeankypsästä makumaailmasta löytyy tummaa kirsikkaa, luumua, viikunaa, salmiakkista suolaisuutta, rusinaa, kevyttä mineraalia, hillittyä aromaattista yrttisyyttä ja hentoa tervaisuutta. Kokonaisuus on erittäin kompleksinen, viipyilevä ja n. 5 g/l sokeristaan huolimatta yllättävän robusti. 15,5% alkoholia pysyy täysin piilossa. Erittäin upea, "amaronetettu" Gattinara. Paikan päällä 55-58€, Alkossa käynyt kertaostoksena noin 80€ hintaan.

Cinzia Travaglini selitti samalla, että poikkeuksellisina vuosina Il Sognoon tarkoitetut rypäleet ovat kuivausprosessin seurauksena niin konsentroituneita, että niistä jää vielä selvästi jäännössokeria (n. 10 g/l) käymisprosessin päätteeksi. Tällainen viini kulkee nimellä l'Altro Sogno ("toinen haave") ja se pullotetaan pienempään, 0,5 litran pulloon erotuksena tyypillisesti kuivasta Il Sognosta.

Nebbiololle tyypillinen, hyvin hailakka väri, joka katoaa reunoja kohden.
Travaglinin viinejä maistellessa oli hauska huomata, kuinka Gattinaran viitekehyksessä melko modernistisena tuottajana pidetty Travaglini oli tyylillisesti valovuosien päässä Langhen modernisteista – Travaglini olisi helposti sujahtanut traditionalistituottajien sekaan mennen tullen. Onhan alueilla kuitenkin hyvin erilaiset käsitykset siitä, mikä on modernia ja mikä on traditionaalista: Barolossa tai Barbarescossa modernistit maseroivat viinejään ehkä viikon ajan ja pistävät viinit kypsymään uusiin barrique-tynnyreihin, kun taas Travaglinin reilun parin viikon maseraatioajat ja vain 10% barrique-tynnyreitä (joista vain 20-25% uusia) ovat menetelmiä, joita voisi lähinnä traditionalistituottajien suosivan. Suuren maailman muhkea, ylikypsä ja tamminen tyyli ei siis selvästikään ole saavuttanut Gattinaraa – ja hyvä niin. Edes Tre Vigne, Travaglinin "moderneinta" tyyliä edustava viini, ei ollut lähelläkään mitään modernistityyliä, vaikkakin se rupesikin tällaisessa maistelussa jo erottumaan muusta tyylin katalogista.

Bottien hautausmaa viinitalon takapihalla.
Kiitimme signora Travaglinia vierailusta ja harvinaisen ihastuttavista viineistä ja rupesimme siirtymään tuliaistenostelun kautta autoihimme. Lähtiessämme tiedustelimme vielä Cinzia Travaglinilta jotain hyvää ruokapaikkaa Gattinarasta, jossa voisi syödä paikallista ruokaa. Hän suositteli kaupungin keskellä sijaitsevaa Osteria La Brioskaa, jonne hän samalla hoiteli meille pöytävarauksen. Heitimme hyvästit samalla vielä kiittäen tästä ystävällisestä eleestä ja lähdimme etsimään kyseistä osteriaa.


La Brioska löytyikin melko nopeasti. Kyseessä on tosiaan pieni perheen pyörittämä ruokapaikka, joka näytti olevan lounasaikaan täynnä paikallisia ruokailemassa – ehdottomasti hyvä merkki. Lisää pisteitä paikalle ropisi mukavan kattavasta viinilistasta, josta löytyi mm. jotakuinkin kaikki Gattinaran tuottajat, alkaen paikallisen osuuskunta Produttorin tuotteista aina Antoniolon ja Nervin tarhaviineihin. Tilasimme pullollisen Nervin tarhaviini Valferanoa vuodelta 2004, leikkeleitä alkupalaksi, Gattinara-viinissä keitettyä risottoa primi piattiksi ja juustolla höystettyä parsaa secondi piattiksi. Leikkeleet olivat ylettömän herkullisia ja talon risotto oli helposti reissun aikana maistetuista risottoista paras – vaikka se vaikuttikin olevan vain riisiä ja punaviiniä. Sen sijaan parsat, joista neljännes oli kovaa ja puisevaa ja kolme neljännestä täysin lötköksi keitettyä velliä, eivät saaneet suuria hurraahuutoja. Hyvin ne meille kyllä maistuivat, kiitos huolettoman juustonkäytön, mutta kenties puolet lyhyemmällä keittoajalla valmistettuina ne olisivat voineet olla enemmän meidän makuumme. Parsa-tapauksesta huolimatta voin kyllä pelkästään perheen ystävällisen palvelun ja herkullisen risotton puolesta suositella paikkaa kenelle tahansa Gattinaraan eksyvälle!

Alkupala: julmetun herkullisia leikkeleitä.
Gattinarassa keitetty risotto ei ole ehkä estetiikan riemuvoitto,
mutta sitäkin maukkaampaa maalaisruokaa.
Juustoiset parsat sen sijaan olivat makuumme turhan pehmeiksi kypsennettyjä.
Loppupäivä meillä kuluikin hotellilla matkalaukkuja pakkaillessa ja laukkuihin mahtumattomia viinipulloja tyhjennellessä. Puolet meistä lähti tekemään tutustumiskierrosta läheiseen Aronan kylään, mutta loput jäivät hotellille – mikä osoittautui loppuviimein ihan fiksuksi vedoksi, sillä järven ylle saapui iltapäivällä valtavat rankkasateet, jotka ryöpyttivät aluetta läpi yön.

Päivän aikana maistettu:
-Travaglini Coste delle Sesia Nebbiolo 2013
-Travaglini Gattinara 2010
-Travaglini Tre Vigne 2009
-Travaglini Gattinara Riserva 2009
-Travaglini Il Sogno 2009
-Nervi Valferano Gattinara 2004
-Saracco Langhe Riesling 2012
-Enrico Morando Ruché di Castagnole Monferrato 2013
-Travaglini Tre Vigne 2008
-Les Crêtes Pinot Nero 2013

Maanantai 27.4.2015

Tälle päivälle ei ollut muuta ohjelmaa kuin herätys ja reilun puolen tunnin moottorimarssi Milano Malpensan lentokentälle. Edellisenä iltana alkaneet rankkasateet jatkuivat edelleen täydellä tehollaan ja pelkästään vajaan minuutin matka hotellin ovelta autolle onnistui kastelemaan kaikki yllä olevat tekstiilit läpikotaisin.

Mutta päivä oli sisällöltään melko lyhyt. Milano Malpensan kauppojen hyllyjä selaillessa pystyi toteamaan Italian lentokenttien hintatason olevan täysin käsittämätön – alle kympin viini (joka maksaa Alkossa ~15€) maksoi 22€ lentokentän myymälässä. Tämä hintataso kattoi siis kaiken mahdollisen myytävissä olevan. Viime hetken tuliaiset lentokentältä jäivät siis sattuneesta syystä ostamatta.

Mutta niin, nuo tuliaiset. Niitähän tuli kyllä matkan aikana ostettua muutama. Tällaisen kattauksen sain purkaa laukuistani päästyäni kotiin:
  • Claudio Mariotto Timorasso Pitasso 2012, 17,80€ (Vigneti Massa onnistui kertaheitolla vakuuttamaan meikäläisen Timorasson laadusta, joten näitä piti sitten hamstrata pari erilaista mukaan testattavaksi.)
  • Ettore Germano Barolo Riserva Lazzarito 2006, 60,00€ (Huippuvuoden riserva-tasoinen tarha-Barolo tuottajalta, joka on juuri vakuuttanut meikäläisen uskomattoman korkealaatuisilla viineillään. Tämän on parasta olla hyvää.)
  • Ferrando Carema Etichetta Bianca 2011, 22,00€ (Ei kai sitä voi Ferrandolla piipahtaa ostamatta ainakaan yhtä talon fantastisista viineistä mukaan?)
  • Grosjean Fumin Vigna Rovettaz 2010, 17,90€ (On se Aostasta Fumin tai pari tuotava, sen verran jännän oloinen rypäle on kyseessä. Takaetiketti puhui luomusta, suodattamattomuudesta ja minimaalisesta käsittelystä, mikä on meikäläisen kirjoissa aina plussaa.)
  • Grosjean Petite Arvine Vigne Rovettaz 2013, 9,90€ (Pitäähän nyt Aostasta valkoistakin tuoda.)
  • IAR Gewürztraminer G Vendemmia Tardiva 2013, 16,90€ (Hauska Aostan perusjälkkäri. Ostin kuitenkin ensisijaisesti siksi, että viinin vuosituotanto on vain muutama sata pulloa – tämä jos jokin on harvinaista!)
  • Les Crêtes Fumin 2012, 12,70€ (Erittäin mielenkiintoinen viini, joka viinitalolla maistettuna vaikutti vielä hyvin nuorelta – ajattelin muutaman vuoden kellaroinnin jälkeen katsoa mihin suuntaan viini mahtaa kehittyä.)
  • Marcarini Barolo Chinato, 16,50€ (Pitäähän nyt tätäkin kiikuttaa Suomeen kun ei kerran kotopuolesta tunnu saavan niin mitenkään.)
  • Marchesi di Barolo Chinato, 18,60€ (Kts. yl.)
  • Nervi Gattinara 2005, 14,77€ (Gattinaran kenties jopa arvostetuimman tuottajan viini; miksei?)
  • Nervi Gattinara 2007, 15,50€ (Kts. yl.)
  • Pomodolce Colli Tortonesi Derthona Diletto 2012, 14,00€ (Viinimyymälä Grandi Vinin vanha myyjäsetä vakuutti tämän olevan yksi parhaista Tortonan Timorassoista. Nappasin mukaan testatakseni oliko herra oikeassa.)
  • Produttori del Barbaresco 1970, 70,00€ (Tämä lienee melko lailla itsestään selvä ostos.)
  • Produttori del Barbaresco 2010, 16,50€ (Jos näin halvalla saa maailman parasta Barbarescoa, olisin hullu, jos en käyttäisi tilaisuutta hyväkseni.)
  • Vigneti Massa Colli Tortonesi Derthona 2011, 15,90€ (Tämä upea valkoviini hurmasi täysin meikäläisen reissumme ensimmäisinä iltoina, joten piti palata hakemaan toinen pullo tuliaisiksi vähän pidempää kellarointia varten.)