Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


29.8.16

Lehtinen: Niin monta olutta

Anikó Lehtinen: Niin monta olutta (2016)
  • Valmistaja: Anikó Lehtinen
  • Tyyppi: Kirja
  • Maa: Suomi
  • Koko: 170 sivua
  • ISBN: 978-951-0-41484-2




Sain keväästä luettavaksi näytekappaleen Anikó Lehtisen tuoreesta Niin monta olutta -kirjasta, mutta kiireiden ja muun luettavan vuoksi opus tuli selattua loppuun vasta kesän puolen välin jälkeen. Vaikka kirja ei olekaan enää aivan uunituore painosta, ei sen sisältö ole onneksi ehtinyt vielä vanhentua!

Kyseessä on siis Sinebrychoffilla olutasiantuntijana toimivan ja siellä täällä eri medioissa olutasioiden teemoilta esiintyvän Anikó Lehtisen toinen kirja, eli seuraaja vuoden 2014 Yksi olut -kirjalle. Aivan yksin Lehtinen ei ole kirjaa tehnyt, sillä hieman inputtia on tullut myös Anikón mieheltä, panimo Hiisin ja Donut Islandin parissa toimivalta Mika Oksaselta.

Sisällöltään Niin monta olutta on selkeästi tähdätty enemmän olutharrastuksensa alkutaipaleella olevalle aloittejalle tai oluista vasta mahdollisesti kiinnostuneelle tukipaketiksi ja perusinfopläjäykseksi, kuin pidemmälle ehtineelle harrastajalle. Kirjan visuaalinen ulkonäkö on yleisesti sekä nättiä että selkeää, mikä pitää kokonaisuuden äärimmäisen helpostilähestyttävänä ja helppotajuisena vähemmän perehtyneille.

Niin monta olutta on pääpiirteittäin jaettu pariin osaan: ensiksi tulee yleistä asiaa oluttietoudesta ja mm. maistamisesta tai oluen ja ruoan nauttimisesta, mitä seuraa kirjan varsinainen leipäosa, eli oluiden esittelyt. Näin pidemmälle ehtineen näkökulmasta tuo ensimmäinen, oluttietouteen keskittynyt osuus oli se kirjan mielenkiintoisin, jos kohta itse olisin kaivannut sinne enemmän pinnan alle menevää, teknistä puolta – nyt homma jäi lähinnä muutaman sivun mittaiseksi perustason pintaraapaisuksi.

Esittelyosiossa oluet eivät ole eritelty perinteisten olutkirjojen tapaan oluttyyleittäin, vaan oluita on niputettu yhteen suurempien kattokuvailujen alle (esim. "raikkaat", "hedelmäisen maltaiset" tai "katkerat"); vaikka aluksi tämä saattaa tyylipuristia hämmentääkin, on niputtaminen tehty sen verran taidokkaasti, ettei kirjaa läpikäydessään havaitse suurta tyylillistä poukkoilua, vaan varsin samankaltaisissa sfääreissä aina liikutaan. Oluiden esittelyitä on lukemattomia, mutta totta puhuen niiden lueskelu rupesi käymään jopa tällaiselle olutarvioista kiinnostuneelle todella puuduttavaksi: oluet toki esitellään, mutta vain lauseella parilla, jolloin jokaisesta tuotoksesta jää hyvin pinnallinen, yksiulotteinen kuva ja huomio keskittyy lähinnä vain oluen pisteisiin. Tässäkin on sellainen ongelma, että esimerkiksi sitten kun tulee joku todella hyvä tai erittäin huono olut, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, miksi tällaiseen pisteytykseen on päädytty – silloinkin kun itse on oluen saamista pisteistä samaa mieltä. Ilman syvempiä arvioita olutarviot jäävät lähinnä pullojen kuviksi ja niiden vieressä leijuviin, välillä jopa hieman satunnaisen oloisiin numeroihin.

Olutarvioiden kohdalla kuvailujen ohelta löytyy myös mahdollisuus kirjoittaa missä ja milloin lukija itse on maistanut oluen ja minkä arvosanan sille antaisi, mutta minkään muiden havaintojen raapustamiselle tilaa ei ole. Koska oluista kerrotaan hyvin harvoin juuri mitään taustatietoja, jää koko arvio-osion lukeminen vähän yhdentekeväksi – on toki aina hauska katsoa mitkä tutut ja tunnetut olut ovat saaneet mitäkin pisteiksi, mutta muuta mielenkiintoista tältä puolelta löytyy harvemmin. Kirjan koko ei myöskään varsinaisesti kannusta pitämään kirjaa mukanaan oluttietojen raapustamista varten – ei opus ole mitenkään suurikokoinen tai painava, mutta sen verran iso, ettei se ihan helposti kulje myöskään mukana.

Arvio-osiota onneksi keventää sen seasta löytyvät, satunnaiset tietoiskut käsiteltävistä tyyleistä tai jostain kuriositeeteista, sekä mielenkiintoiset, mutta samalla sopivan yksinkertaiset ruokareseptit. Tällaiselle paatuneelle makkarakansalle kirjan reseptit tekevät myös tervetullutta kulttuurityötä; seassa on myös mukavasti erilaisia kasvisreseptejä, jotka tuovat virkistävää vaihtelua vallalla olevaan, suomalaiseen "olut ja makkara" -ajatusmalliin. Tyyliin sopivasti jokaiselle ruoalle on myös näppärä olutparitus, minkä lisäksi joissain resepteissä käytetään ilahduttavasti olutta myös raaka-aineena.

Koska kirja on selkeästi suunnattu vasta-alkajille eikä niinkään oluiden kanssa pidemmälle ehtineille, on moni tekninen asia jätetty kokonaan kertomatta – todennäköisesti siksi, ettei asiaan perehtymättömiä haluta pelottaa heti pois (mikä mielestäni on aina turhaa, koska en ainakaan itse koskaan halua ymmärtää uusia asioita pelkästään sellaisenaan, vaan myös ilmiöitä niiden takana). Tämän vuoksi kirjassa moni asia annetaan aivan sellaisenaan ja sen kummemmin selittelemättä, mistä jää välillä hieman hämmentävä fiilis. Esimerkkejä tästä on mm. se, että IBU-arvon teoreettiseksi maksimiksi mainitaan 400, mutta ei lainkaan, että miksi. Samoin oluen kantavierteen laskukaavaa olisi voinut avata, eikä vain lätkäistä sitä sivulle "tässäpä tämä"-tyyliin, jolloin se olisi ollut helpommin hahmotettavissa, ymmärrettävissä ja sovellettavissa muuallekin.

Yleisesti kirja on varsin helppolukuista, kevyesti silmäiltävää lueskeltavaa, mutta näin oikolukijankin töitä tehneenä kokonaisuutta leimaa paikoin häiritsevät ja välillä jopa jatkuvasti toistuvat kirjoitusvirheet – esimerkiksi Fuller'sin klassikko-olut ESB on useampaan otteeseen kirjoitettu syystä tai toisesta muotoon ESP. Myös muutamat muut panimojen ja oluiden väärin kirjoitetut nimet ovat läpäisseet mahdollisen oikolukijan seulan toistuvasti. Kirjassa on lisäksi monia muita tekstinpätkiä, jotka tuntuvat joko asiavirheen oloisilta, tai sitten ne ovat vain ilmaistu todella epäselvästi, jolloin tekstistä jää hämmentynyt fiilis – vaikka asiaan perehtyneenä käsittäisikin, mistä on kyse. Ymmärrän toki, jos joidenkin mielestä tämmöinen kritiikki on vain lillukanvarsiin tarttumista, mutta omissa silmissäni erityisesti toistuvat kirjoitusvirheet tuovat muuten varsin tasokkaaseen kirjaan hieman hutiloitua fiilistä. Mielestäni kirjassa nimittäin on tämänlaisia hämmentäviä* tai harhaanjohtavia** kuvauksia hieman turhan paljon – erityisesti siksi, että kirja on melko selkeästi tähdätty enemmän vasta-alkajille, joilta ei välttämättä löydy tietopohjaa hahmottamaan, että mitkä asiat tekstissä nyt menevät oikein ja mitkä taas eivät ihan. Onneksi valtaosaltaan kirja on täynnä kovatasoista ja osaavaa tekstiä, eli kyse on kuitenkin loppupeleissä enemmän kauneusvirheestä kuin pahemmanlaatuisesta ongelmasta.

* Belgiassa kirsikoita kuivataan, jotta kuulemma niiden sisältämä sokeri "väkevöityisi". Tajuan, mitä asialla haetaan takaa, mutta kummallisella termistöllä ilmiö saadaan kuulostamaan todella erikoiselta.

** Kirjassa kerrotaan, että Koillis-Ranskan Strasbourgissa Belgian vaikutus näkyy selvästi bière de garde -tyylissä, kun taas "Elsassissa" (mikä on myös nykyisin vanhahtava, saksalainen nimi Alsacelle) tuntuu voimakkaasti Saksan vaikutus vaaleissa lagereissa. Itseäni tämä lause hämmensi sen suhteen, että Strasbourghan juuri sijaitsee Alsacessa!

Kokonaisuutena kirja on hyvä, mutta aivan varauksetta en sitä suosittelisi. Kirjassa on vielä paljon hiottavaa mm. kirjoitusvirheiden ja epäselvien tai hämmentävien lauseiden muodossa, eikä se syvemmin olutmaailmaan perehtyneelle tarjoa hirveästi uutta. Kirja onkin mainio hankinta erityisesti sellaiselle henkilölle, jonka kosketuspinta oluisiin muodostuu lähinnä bulkkilagerista, mutta mielenkiintoa pienpanimo-oluiden maailmaa kohtaan löytyisi. Kirja toimiikin parhaiten erityisenä checklistinä – siihen on kattavasti metsästetty lähinnä Suomen ruokakaupoista, baareista ja Alkoista (kirjan julkaisuhetkellä) löytyviä oluita, joten kun kirjan oluet on luettu ja maistettu läpi, on pohjalle kerääntynyt ihan kattava osaaminen eri oluttyyleistä!

Lyhyesti: Olutmaailmaan vasta tutustuville kattava opus erilaisiin oluttyyleihin, ryyditettynä erilaisilla, veikeillä ruokaresepteillä.

Arvio: Hyvä – tämä on kirja, josta löytyy paljon asiaa, mutta ensisijaisesti vain oluihin vasta tutustuville. Enemmän olutmaailmaan perehtyneille kirja tarjoaa melko vähän mitään uutta, minkä lisäksi oluiden ja panimoiden nimissä vilahtelevat lapsukset ja hieman epäselviksi jäävät lauseet hankaloittavat kirjan luettavuutta tarkkasilmäiselle lukijalle.

25.8.16

Château Ksara Sunset Rosé 2015

http://www.alko.fi/tuotteet/925777/
Château Ksara Sunset Rosé 2015
  • Valmistaja: Château Ksara
  • Tyyppi: Roséeviini
  • Maa: Libanon
  • Alue: Beqaa
  • Rypäleet: Cabernet Franc (60%), Syrah (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 13,98e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 13,98e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Tässä hiljattain tuli maahantuojalta kyselyä, että haluaisinko testata libanonilaisen Château Ksaran hiljattain Alkon tilausvalikoimaan ilmestyneen roséeviinin. No, mikäs siinä, onhan Ksara aikaisemmin osoittautunut ihan näppäriä ja tasapainoisia viinejä tuottavaksi viinitaloksi.

Château Ksara ei ole mikään pikkutekijä Libanonin viiniskenessä – tämä vuonna 1857 perustettu viinitalo on koko maan vanhin ja noin 3 miljoonan pullon vuosituotannollaan myös maan suurin. Tämä nyt testiin päätynyt rosée tulee Beqaan (tai Bekaan) laaksosta – Libanonin vehreimmältä alueelta, jolta tulee lähes kaikki Libanonin maanviljelyyn liittyvät tuotteet. Varhain poimitut Cabernet Franc- ja Syrah-rypäleet murskataan, minkä jälkeen rypäleiden kuorien annetaan uuttua rypälemehussa 10–14 tuntia, josta viini saa värinsä. Tämän jälkeen viini käytetään terästankeissa – matalassa lämpötilassa, jotta viini säilyttäisi raikkaimmat ja hedelmäisimmät piirteensä. Happoja pehmentävä malolaktinen käyminen estetään lisäämällä viiniin sulfiitteja käymisen jälkeen. Lopuksi viini kirkastetaan, suodatetaan ja pullotetaan sadonkorjuuta seuraavana keväänä.

Viinillä on kirkkaan värittömässä lasipullossaan syvä vadelmamehun punainen väri, mutta lasissa väri on vaaleampi, punertavan oranssiin taittuva persikka.

Lasista kohoaa erittäin hedelmävetoinen tuoksu, jossa tuntuu kypsää omenaa, mausteisuutta, kevyempää punaista kirsikkaa, hillittyä verkkomelonia, hentoa omenankuorta ja ujoa kermaisuutta.

Korkeintaan keskitäyteläisestä rungostaan ja kohtalaisen hyvästä hapokkuudestaan huolimatta viinissä tuntuu myös piirun verran punaviinillistä, kypsän kirsikkaista runsautta. Kuivasta makumaailmasta löytyy kirsikan rinnalta mehevää omenaa, hillittyä sitruksisuutta, hentoa appelsiinin hedelmälihaa, ujoa mineraalin särmää ja aavistus vesimelonisuutta. Kokonaisuudessa on hyvin ryhtiä ja särmää, mutta viini tuntuu silti enemmän lempeältä ja ystävälliseltä kuin tiukan napakalta – todennäköisesti piirre, joka on seurausta Beqaan laakson astetta paria lämpimämmistä olosuhteista.

Jälkimaku on raikas ja ensisijaisesti kuivakan omenankuorinen ja kivisen mineraalivoittoinen; taustalla häilyy tuoretta metsämansikkaa, hentoa yrttisyyttä ja aavistus autolyyttistä kermaisuutta.

Yleisvaikutelmaltaan Ksaran rosée on toisaalta hieman simppeli ja suoraviivainen esitys, mitä roséeviinit yleensä tässä hintaluokassa ovat, mutta toisaalta se on mutkattomuudessaan kaikin puolin tasapainoinen, maukas ja yleisesti hyvin tehty tapaus. Erityisesti runsaaseen punaviiniin tehdyn sienirisottomme kanssa viinin yhdistelmä kirsikkaista runsautta ja suutuntumaa keventävää mineraalista raikkautta toimi oikein mainiosti; tapahtui siis ns. tavanomaiset, eli sellaisenaan hieman mutkattomasta viinistä paljastui oikean ruoan kanssa varsin passeli kaveri.

Varsinaista "oikeaa ruokaa" viinille ei tarvitse edes hirveästi miettiä, sillä viinin tasapainoinen yleisilme antaa sille oikein hyvin liikkumavaraa ruokapöydässä. Jos tätä ei nyt puolikypsälle sisäfileelle tai hernekeitolle yritä parittaa, niin ollaan ihan turvallisilla vesillä. Mukava uusi tuttavuus.

Lyhyesti: Helppo ja mutkaton, mutta samalla miellyttävän raikas, tasapainoinen ja yleiskäyttöinen roséeviini Libanonista.

Arvio: Miellyttävä – Libanonin suurimman ja vanhimman tuottajan freesi, kuiva ja tasapainoinen roséeviini.

Hinnan (13,98e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

23.8.16

Põhjala Uus Maailm

Põhjala Uus Maailm San Diego Session IPA
  • Valmistaja: Põhjala
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Viro
  • Alue: Tallinna
  • Maltaat: Cara-, pale-, vehnä-; kaurahiutale
  • Humala: Galaxy, Magnum, Mosaic
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,99e (Helmikuu 2016, K-Market Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Põhjalalle kyllä täytyy nostaa hattua visuaalisesti toimivasta etikettisuunnittelustaan. Useimmat panimon pullot suorastaan hyppäävät oluthyllyiltä silmille näyttävillä etiketeillään. Esimerkiksi tämä panimon markettivahvuinen IPA näyttävällä valkohaillaan tuppaa kaupoissa melkein automaattisesti osumaan silmään kun vain silmäilee yleisesti oluthyllyjä – yksinkertainen temppu, mutta varsin onnistunut lopputulos! Olut muutenkin onnistuu luomaan tehokkaan mielikuvan rapsakkaasti puraisevasta IPA:sta jo pelkällä ulkonäöllään, joten tehokas ulkonäkö menee hyvin oluen imagon kanssa yksiin.

No niin. Tämä meikäläisen pullo on siis ostettu ja testattu helmikuussa, parasta ennen -päiväys on 22/06/2016. Aivan tuoretta tavaraa olut ei enää ole, kun pullotuksesta on kulunut jo päältä puoli vuotta. Aivan tip top -tasoista elämystä ei siis ole luvassa, mutta kyllä oluen vielä ihan hyväkuntoinen pitäisi olla. Voltteja on Suomen rautaesiripun helmaan asti, eli 4,7%, ja IBU:ja panimon sivujen mukaan (ja IPA:ksi melko maltillisesti) 25.

Oluella on hennon utuinen, melko syvän keltainen väri sekä kohtalaisen runsas, semikuohkea, kestävä, väriltään valkoinen ja melko runsaasti pitsiä lasiin jättävä vaahto.

Tuoksussa tuntuu modernin, uuden maailman humalin kötöstellyn IPA:n tyypillisiä aromeja: persikkaa, karamellia, keltaisia tropiikin hedelmiä, kevyttä ruohoa, hillittyä viljaista mallasta ja hentoa pihkaa. Kaikkein aromaattisin ja runsain nuorekkuus tuntuu kuitenkin oluesta haihtuneen.

Olut on suussa kevyt, raikas ja aluksi jopa hieman hunajaisen makea, mutta sitten nopeasti varsin rapsakka; mukavasti tarraava – muttei kuitenkaan mitenkään överi – katkeroisuus kuivaa kokonaisuuden hienosti. Makumaailmasta löytyy kypsää sitruksisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä trooppisuutta ja hentoa ruohoisuutta. Vaikka suutuntuma on kepeä, ei se tunnu lainkaan vetiseltä, vaan voltteihinsa (4,7%) nähden jopa mukavan runsaalta. Hiilihappoisuus on tyylilajiin nähden sopivasti kohtalaisen rapeaa.

Oluen keskipitkä jälkimaku on keskimakua viljaisemman maltainen, yrttisen vihertävä, kevyesti makean hedelmäinen ja hennon hunajainen, minkä lisäksi seassa häilyy aavistus pihkaisuutta. Loppua kohti greippi-saippuainen katkeruus kasvaa selkeästi, muttei kuitenkaan liikaa.

Kokonaisuutena Uus Maailm on helppo, tasapainoinen ja kaikin puolin hyvin tehty sessio-IPA. Veikkaan, että olut on ollut varmasti kivempi ja ennen kaikkea runsaamman aromihumalainen tuoreena, mutta edelleenkin olut on erittäin sessioitavaa ja tasapainoista tavaraa. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin tehty maitokauppaolut, joka onnistuu toimimaan mainiosti yleensä IPA-tyylisiä oluita rankaisevasta 4,7% volttirajasta huolimatta.

Lyhyesti: Laadukas ja maukas IPA, jossa maltaisuus ja humalointi ovat hyvässä tasapainossa keskenään ja olut toimii mainiosti tyyliin nähden matalahkosta 4,7% volteista huolimatta.

Arvio: Hyvä – luotettava perus-IPA Viron vanhimmalta ja niin mielenkiintoisimmaksi kuin laadukkaimmaksi osoittautuneelta pienpanimolta.

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

20.8.16

Bablut Cabernet d'Anjou Moelleux 1974

Domaine de Bablut Cabernet d'Anjou Moelleux 1974
  • Valmistaja: Domaine de Bablut
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Cabernet d'Anjou
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Anjou-Saumur, Anjou
  • Rypäleet: Cabernet Franc, Cabernet Sauvignon
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15,20e (Tammikuu 2016, Vins Étonnants)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Meikäläisellä on semmoinen heikko kohta, että jos jossain viinimyymälässä näkyy jotain todella omituista, on se pakko ostaa testiin. Hyvä esimerkki tämmöisestä tapauksesta kun vuodenvaihteessa Vins Étonnantsia selaillessani oli suorastaan pakko hieraista silmiä: yli 40 vuotta vanhaa roséeta? 15 eurolla? Koko hommassahan ei ollut mitään järkeä, koska yleensä roséeviinit kestävät noin vuoden verran, parhaat ehkä kaksi – eli viini oli käytännössä pakko-ostos!

Tämä viini tulee Loiresta, Anjoun viinialueelta, joka on tunnettu erityisesti roséeviineistään. Alue oli vielä 1980-luvulle asti kuuluisa lähinnä Grolleau-rypäleestä tehdyistä Rosé d'Anjou -viineistään, jotka olivat järjestään simppeleitä, edullisia ja makeanpuoleisia tusinaroséeviinejä. Tämän viinitrendin alamäki kuitenkin alkoi 1980-90-lukujen taitteessa, jolloin maailmalla ryhdyttiin kiinnostumaan enemmän korkealaatuisemmista ja kuivemmista viineistä.

Cabernet d'Anjou on Rosé d'Anjoun uskottavampi isoveli. Myös tämä viinityyli on roséeviini ja myös siinä yleensä jätetään jonkin verran jäännössokeria viiniin, mutta normaalisti perinteistä perusroséeta vähemmän. Merkittävimpänä erona on kuitenkin se, että melko kehnolaatuisena lajikkeena pidetyn Grolleaun sijaan viinissä käytetään laadukkaiksi tunnustettuja Cabernet Francia ja Cabernet Sauvignonia.

Viinin on tuottanut melko suurehko, nykyisin 55 hehtaaria luonnonmukaisesti (ja hieman biodynaamisuuden kanssa flirttailevasti) viljelevä Domaine Bablut, jonka roséeviinejä aina 1950-luvun vuosikertoihin asti pulpahtelee silloin tällöin markkinoille. En käsitä, miten on mahdollista, että joku taho on säästänyt noin valtavasti useiden vuosikymmenien ajalta roséeviiniä, mutta en valita.

Viinin väri asettuu jonnekin syvän kullankeltaisen ja hohtavan pronssinruskean väliin, joskin värimaailmaa syventävä hento punainen sävy vihjaa, että viinillä on joskus ollut punertavampi ulkonäkö.

Kehittynyt tuoksu on todella persoonallinen, jopa funky, ja se tuntuu elävän jatkuvasti. Nokkapuolelta löytyy vahamaisuutta, makeaa vadelmahilloa, kumia, kevyttä petrolia, hillittyä homeista sienimäisyyttä, hentoa asetonista volatiilisuutta ja ujoa savua.

Tuoksu ei johda siinä mielessä harhaan, että viinin puolikuivahko tai hieman makeampi maku on yhtä erikoinen kuin tuoksukin: kumia, erikoista mausteisuutta, vadelmahilloa, hentoa hunajaisuutta, hillittyä iän mukanaan tuomaa toffeemaisuutta, ujoa nahkaisuutta ja aavistus mantelivoittoista pähkinäisyyttä. Suutuntumaltaan viini on melko täyteläinen ja melko maltilliseksi jäävästä makeudestaan huolimatta hieman tahmeahko, joskin myös mukavan freesi. Tosin viinin makeudesta on totta puhuen vaikea sanoa mitään tarkkaa – en yllättyisi, jos viini olisi todellisuudessa paljon makeampi, mitä se vaikuttaa olevan. Moelleux antaa kuitenkin liikkumavaraksi 12–45 g/l jäännössokeria.

Lopuksi suuhun jää vahamainen, makeaan taittuva ja pitkäkestoinen jälkimaku, jossa tuntuu kuivattuja punaisia hedelmiä, vahamaisuutta, nahkaa, hillittyä pähkinää ja hentoa vadelmahilloa. Suuhun jäävä jälkivaikutelma on eloisa, kehittyneen kompleksinen, ujon tahmea ja ennen kaikkea äärimmäisen persoonallinen.

Viinillä on selvästikin ikää – niin ulkonäkönsä kuin tuoksu- ja makumaailmansa perusteella – mutta se on edelleen suorastaan hämmentävän juotavassa kunnossa! Vaikka roséeviineistä puuttuu yleensä kaikki ne kypsyttämistä ja kestävyyttä edesauttavat ominaisuudet, ovat Bablutin hieman makeammat roséet lähes kuolemattoman oloisina kyenneet säilymään vuosikymmeniä. Toki viinin sokeripitoisuus auttaa sitä säilymään, mutta kuulostaa silti hurjalta, että puolimakea viini säilyisi näin hienosti vuosikymmenten ajan – oli se roséeta tai ei. En tiedä, mitä magiaa Bablutin kellareissa on käytetty (tonneittain sulfiitteja?), mutta nämä talon vanhat roséeviinit ovat hauska ja jännittävä elämys, jotka kannattaa kokea, jos mahdollisuus niihin tarjoutuu.

Lyhyesti: Todella jännittävä, kehittynyt, persoonallinen ja 40 vuoden iästään huolimatta erittäin hyvässä kunnossa oleva Loiren puolimakeahko rosée.

Arvio: Tyylikäs – ihan heti ensimmäiseksi en kutsuisi puolimakeaa Anjoun roséeta tyylikkääksi, mutta kyllä sellaisesta varsin eleganttia tavaraa saa, kun antaa sen kypsyä aluksi 40 vuotta.

Hinnan (15,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

18.8.16

Viininystävän Santorini

Tämä postaus on temaattista jatkoa viime kesän Viininystävän Dubrovnik -postaukselleni.

Paikallinen näkemys.

Ilta-auringossa kylpevää kalderaa Firassa.
Santorini on tunnettu ja suosittu matkakohde, ensisijaisesti henkeäsalpaavan kalderansa (eli tulivuoren kraaterin reuna) ja upeiden uimarantojensa vuoksi. Mutta entäpä jos haluaisi lähteä saarelle ihmettelemään viinitaloja ja -tuotantoa? Google antaa aihepiirin hakutuloksiin vastauksiksi joko lähinnä törkyisen kalliita viinitilakierroksia (+100€!) tai sitten vain hieman epämääräistä juttua siitä, että millä viinitaloilla kannattaisi käydä (parin kolmen eri lähteen jälkeen voi näköjään todeta, että kaikilla). Koska omaa Santorini-reissua varten asiat piti opetella itse kantapään kautta – ja monesti myös vasta paikan päällä – ajattelin tehdä nyt tulevaisuudessa Santorinille matkaileville jonkinlaisen oppaan siitä, miten paatuneen viininörtin kannattaa saarella toimia.

Lisäksi, jos Santorini matkakohteena kiinnostaa, mutta saaren viineistä ei ole mitään hajua, kannattaa ensiksi lukaista meikäläisen äärimmäisen perinpohjainen selostus Santorinista viinialueena.

Yleistä

Profitou Iliou -vuori Kamarista kuvattuna.
Santorini on tosiaan merenpinnan päälle jäänyt osa n. 3500 vuotta sitten räjähtäneestä tulivuorenrinteestä. Koska saari on kuunsirpin muotoinen ja myös vanhaa vuorenrinnettä, on saarella liikkuminen melko hankalaa: tiet ovat kapeita ja mutkittelevia, minkä lisäksi ne ovat poikkeuksetta aina joko ylä- tai alamäkeä. Ainoastaan saaren leveimmällä keskikohdalla on tasaisempaa, mutta senkin halkaisee kahtia yli puolen kilometrin korkeuteen nouseva Profitou Iliou -vuori.

Santorini ja sen merkittävimmät kaupungit.
Santorinin liikenteen keskus on Fira, saaren keskiosassa ja aivan kalderan laidalla sijaitseva pääkaupunki. Santorinilla kaikki tiet vievät Firaan, eli jos haluat mennä jonnekin, on Firaan – tai vähintään sen ohi – käytännössä pakko kulkea. Myös saaren yksinkertainen mutta toimiva bussiliikenne perustuu juuri tähän: kaikkien bussien päätepysäkki on Firan bussiasemalla ja sieltä ne lähtevät ajamaan lenkkejä saaren eri osissa sijaitseviin kaupunkeihin.

Minne sitten saarella kannattaa asettua? Riippuu toki siitä, mitä reissultaan haluaa. Saaren kuuluisin ominaisuus lienee kaldera, tulivuoren kraaterin sisäpuoli, joka laskee jopa yli 300 metrin korkeudesta suoraan Santorinin ja muutaman muun saaren muodostamaan laguuniin, ja joka on monelle matkailijalle juuri se reissun oleellisin asia. Parhaimmat mahdollisuudet kalderan ihailuun tarjoavat Fira, Oia ja Imerovigli. On kuitenkin huomattava, että nämä ovat myös saaren kalleimmat kaupungit, eikä niiden lähellä ole juurikaan viinitaloja.

Kamari rantoineen kuvattuna Profitou Iliou -vuorelta.
Itse majoituimme Kamarin kylään, joka paljastui mitä erinomaisimmaksi ratkaisuksi: kävelymatkan päästä löytyy ainakin viisi viinitilaa ja vielä yksi pienpanimokin; tämän lisäksi Kamarin hintataso on selkeästi saaren hinnakkaampia kaupunkeja matalampi, mutta koska kylä on suosittu turistikohde, tarjontaa ja tekemistä silti riittää – puhumattakaan koko kylän leveydelle ulottuvasta upeasta uimarannasta! Firaan pääsee näppärästi bussilla, joka saapuu 15–30 minuutin välein ja jolla kestää normaalisti 20–25 minuuttia matkassa ja nopeimmillaan vain noin vartin verran (yhdensuuntainen lippu 1,80€ / naama). Saaren bussiliikenne on muuten myös erittäin laadukas siinä mielessä, että bussit ovat usein uusia, hienoja ja äärimmäisen mukavia – kunhan vain satut saamaan istumapaikan (mikä ei ole keskellä pahinta turismisesonkia mitenkään itsestäänselvä asia). Bussiliput maksavat 1,80–2,50€ per matka ja ne maksetaan käteisellä bussissa liikuskelevalle rahastajalle.

Mönkijä. Tällaisella mekin kiertelimme kyliä ja viinitaloja.
Jos saarta haluaa lähteä tutkailemaan vapaammin mitä bussilinjat tarjoavat, on Santorinin kapeilla teillä skootteri usein autoa näppärämpi ratkaisu. Ylivoimaisesti suosituin veto Santorinilla tuntuu silti olevan mönkijän vuokraaminen: tämä menopeli etenee saaren mutkittelevilla ja paikoin jyrkilläkin teillä ongelmitta, sitä on varsin helppo oppia ajamaan ja sen mukana tulee tilava tavarasäiliö. Turvallisesti ajamalla laitteella voi hyvin körötellä 35–45 km/h, hurjapäänä reilua viittä kymppiä ja jos satut olemaan paikallinen, silmämääräisesti arvioiden noin sataaseitsemääkymppiä. Kahdenistuttavan mönkijän vuokra oli n. 35€ vuorokaudelta, minkä lisäksi laite piti tankata itse – 8€ tankkauksella ajaa hyvin koko päivän ympäri saarta. Alun perin suunnittelimme liikkuvamme polkupyörillä paikasta toiseen, mutta todettuamme saaren topografian ja liikennekulttuurin omin silmin, jätimme tämän suunnitelman omaan arvoonsa.

Saaren merkittävimmät kaupungit

  • Fira (lausutaan fiira): Saaren pääkaupunki ja muutenkin tapahtumien keskus. Uskomattomat näkymät kalderan reunalta Santorinin laguunin yli ja joka ilta upeat auringonlaskut. Hintataso saaren kallein. Lyhyen kävelymatkan päässä ei ole viinitaloja, mutta Firasta pääsee kaikista saaren kaupungeista helpoiten kaikkialle, sillä kaupunki on Santorinin liikenteen solmukohta. Lähellä ei ole uimarantoja.
  • Fira on hyvä valinta lähinnä, jos arvostaa kaupunkimaisuutta ja yöelämää. Kaupunki on hyvin vilkas ja turistisesonkina kaupungin kapeat kujat voivat käydä väenpaljoudesta hyvinkin ahtaiksi. Hotellit ovat keskimääräistä hinnakkaammat ja myös ravintoloiden hinnoissa on selkeää Fira-lisää ilman merkittävää nousua laadussa. Viinimyymälöitä löytyy, mutta käytännössä kaikki tuntuivat olevan aivan törkyisen kalliita – niiden rinnalla Suomen viinihinnoittelu tuntui yhtäkkiä halvalta!
  • Oia (lausutaan iia): Saaren – ja kenties koko Kreikan – kaunein kaupunki. Se on aivan saaren pohjoisen sirpin kärkeen rakennettu kylä, joka peittää koko niemen kärjen lisäksi myös merkittävästi kalderan rinnettä useiden kymmenien metrien korkeudelta. Täältä löytyy paljon saaren upeimpia hotelleja, mutta yleisesti hintataso lähes sama kuin Firassa. Viinimyymälöitä on muutamia, mutta niiden hintataso on julmetun korkea. Lähellä ei ole uimarantoja. Oian erikoisuus on sen auringonlasku, jonka kylä on onnistunut tehokkaasti ja mukavan vaatimattomasti brändäämään "maailman kauneimmaksi": joka ilta ihmiset kokoontuvat kaupungin länsikärjessä sijaitsevalle auringonlaskun terassille, ja kun auringon viimeiset säteet ovat painuneet horisontiin, puhkeavat tapahtumaa seuranneet ihmiset raikuviin aplodeihin. Muutamista ravintoloista on mahtavat näkymät kohti auringonlaskua, mutta niihin kannattaa etukäteen varata sopiva pöytä kello kahdeksaksi – itse annan suositukseni kyprostyyliselle ravintola Kypridalle.
  • Oia on mainio valinta, jos haluaa viettää muutaman päivän pienessä ja visuaalisesti äärettömän viehättävässä kaupungissa. Tekemistä sen sijaan on monia muita kyliä paljon vähemmän, sillä lähistöllä ei ole juuri mitään ja uimarantaakaan ei löydy, minkä vuoksi pidempi oleskelu Oiassa voi käydä tylsäksi. Matka muihin kaupunkeihin on melko pitkä (keskimäärin reilu 30 minuuttia Firaan) ja hinnaltaan saaren kallein (2,50€ / matka). Viininystävälle kaupungissa on lähinnä kaksi must-paikkaa: saaren tunnetuin tuottaja Sigalas, jonne kävelee Oiasta n. 40 minuuttia (matka on kevyempi mennessä kuin tullessa, sillä paluumatkalla joutuu nousemaan alamailta takaisin kalderan reunalle) sekä viinimyymälä Iama, joka ei ensivaikutelmaltaan ole hinnaltaan saaren halvimmasta päästä, mutta tämä piirre korvataan tarjoamalla uskomaton valikoima vanhempia vuosikertoja niin Santorinin kuin Manner-Kreikan viinejä – kun erehtyy vilkuilemaan vuosikertoja viinipullojen etiketeistä, rupeaa ymmärtämään, miksi myymälän viineillä on hintaa.
  • Imerovigli: Kaupunki kalderan korkeimmalla kohdalla, vain n. 2 km Firasta pohjoiseen. Hyvin samankaltaista kuin Firassa, mutta kaikki on rauhallisempaa ja vähemmän turisteja. Ei uimarantaa, mutta mahdollisuus nähdä niin hurmaavat auringonnousut kuin henkeäsalpaavat auringonlaskut. Hyvä vaihtoehto, jos haluaa saada Firan palvelut ilman liiallista turistien hulinaa.
  • Kamari: Rantakaupunki, eli ei sijaitse kalderan reunalla. Hintataso merkittävästi matalampi kuin kalderan kaupungeissa. Kaupungin sydän on reilun kilometrin mittainen rantabulevardi, jonka varrelta löytyy 80% sen ravintoloista, liikkeistä, palveluista jne. Bulevardin eteen aukeava uimaranta jatkuu koko kylän leveydeltä. 5 viinitaloa ja 1 pienpanimo kävelymatkan (2–3 km) tai 5 minuutin bussimatkan päässä. Firaan bussi 20–30 minuuttia, 1,80€ / matka. Lomasesonkina hyvin vilkas ja turisteja on paljon, mutta Kamari ei silti tunnu missään nimessä niin ahtaalta kuin esimerkiksi Fira tai Oia.
  • Perissa: Rantakaupunki, eli ei sijaitse kalderan reunalla. Sijaitsee linnuntietä vain n. kilometrin päässä Kamarista, mutta kaupunkeja erottaa Profitou Iliou -vuori. Hyvin samankaltainen kuin Kamari, eli kaupungin sydän on pitkä rantabulevardi, jonka varrella on valtaosa palveluista. Perissa on kuitenkin hieman rauhallisempi ja uneliaampi Kamariin verrattuna. Lähistöllä lienee yksi viinitalo, mutta en ole asiasta varma. Matka Firaan bussilla on pitkähkö (35–40 min, reilu 2€ / matka).
  • Pyrgos Kallistis tai vain Pyrgos: Santorinin korkeimmalla sijaitseva kaupunki, joka sijoittuu saaren keskiosiin, eli siellä ei ole uimarantaa eikä näkymää kalderan reunalle. Asian korvaa korkean sijainnin tarjoamat upeat näkymät koko saaren ylitse. Korkean sijaintinsa vuoksi sekä kaupunkiin pääseminen että siellä liikkuminen on hieman hankalaa (runsaasti jyrkkiä mäkiä ja portaita). Lähistöllä sijaitsee vain yksi viinitalo, saaren mielenkiintoisimpiin ja hypetetyihimpiin lukeutuva Hatzidakis, noin kilometri Pyrgoksen eteläpuolella. Kaupungin hintatasosta ja viinitarjonnasta itselläni ei ole tarkkaa käsitystä.
Kas tässä satunnainen kissanpentu.
Viinitalovierailut

Mikä olisi lomareissu viinialueelle ilman viinitalovierailuja?

Saaren viinitalot ja pääasialliset kulkuväylät. Voit klikata kuvan suuremmaksi.
Koska Santorinin viinintuottajat ovat ymmärtäneet turismin mukanaan tuomat hyödyt, käytännössä kaikkiin saaren viinitaloihin on mahdollista marssia sen kummemmin etukäteen varoittamatta ja joka talolla puhutaan vähintään melko ymmärrettävää englantia. Käytännössä kaikki viinitalot tarjoavat maksullisen maistelun, jossa voidaan käydä mitä tahansa tuottajan muutamasta suosituimmasta viinistä yli kymmenen viiniä käsittävään, koko tuotantoa esittelevään maisteluun. Halvimmat maistelut maksavat n. 5€, kalleimmat ja mittavimmat jopa 20€. Joillakin taloilla esitellään samalla viinitalon laitteistoa ja kellaripuolta, kun taas toisilla taloilla vierailijaa vastassa on vain palvelutiski, josta tilataan maistelu ja siinä kaikki.

Koska pahimman lomasesongin aikana monilla viinitaloilla voi olla hyvinkin vilkasta, ei useinkaan ole haittaa ottaa yhteyttä viinitaloon etukäteen ja tiedustella viinitalovierailusta. Muutamissa tapauksissa, joissa olin ottanut taloon etukäteen yhteyttä, saimme henkilökohtaista palvelua ja saatoimme myös päästä ihmettelemään viinitalon valmistustiloja. Näissä tapauksissa on toki kohteliasta ostaa mukaansa jotain vierailun päätteeksi, mutta kannattaa ennen viinitalovierailuja ottaa jonkinlainen käsitys saaren hintatasosta – melkein kaikilla viinitaloilla pullojen hinnat olivat merkittävästi kalliimpia kuin monissa saaren marketeissa, jolloin erityisesti arvokkaimmissa viineissä voi viinitalolla olla merkittävästi ilmaa hinnassa.

Moniin viinitaloihin ylivoimaisesti helpoin keino saapua paikalle on vuokrattava mönkijä, mutta tällöin kannattaa varautua sylkemään maistelun viinit sylkykuppeihin. Jos haluaa nauttia maistelun viinit ilman sylkykuppeja, kannattaa pyrkiä kulkemaan viinitaloille tilanteen salliessa jalan tai busseilla.

Näin älypuhelimien aikakaudella viinitaloja etsivän paras ystävä on Google Maps: ennen lähtöä kannattaa kaikki mielenkiintoiset (tai varmuuden varalta ihan suoraan kaikki) viinitalot merkitä suosikeiksi tähdellä Google Mapsissa ja tämän jälkeen tallentaa koko Santorinin kartta puhelimen välimuistiin. Tällöin kartasta voi aina nopeasti vilkaista kuinka lähellä joku viinitalo mahtaa olla, vaikkei internetiä olisikaan käytössä. Oheiseen karttaan olen merkinnyt kaikki tietämäni saaren viinitalojen sijainnit ja allaoleviin esittelyihin olen avannut sekä sen, miten talolle pääsee parhaiten, että millä nimellä viinitalo löytyy Google Mapsista. Olen myös piirtänyt karttaan summittaisesti saaren pääasialliset liikenneväylät, joita pitkin autot liikkuvat saarella kylien välillä.

Viinitalot:

1: Argyros Estate – Sijaitsee Meso Goniassa, saaren keskiosista löytyvässä kummituskylässä. Paikan päälle voi marssia ilman sen kummempia krumeluureja, mutta suosittelen ottamaan yhteyttä etukäteen. Tuottaa äärimmäisen kovalaatuisia viinejä, joista parhaimmistoon kuuluvat erilaiset kuivat Assyrtikot ja jopa 20 vuotta tynnyrikypsytetyt Vinsantot. Viinitalolle on 20 minuutin kävelymatka Kamarista ja aivan viereen pääsee myös Fira–Kamari-bussilla. Talon nimi lausutaan suurin piirtein arjiiros. Aivan naapurissa sijaitsevat Art Space Winery, Artemis Karamolegos, Canava Roussos ja pienpanimo Santorini Brewing Co. Google Maps: Ktima J. & M. Argyros O.E.

2: Art Space Winery – Mikroskooppinen, natural-henkinen luomuviinitalo, joka sijaitsee Meso Goniassa, saaren keskiosista löytyvässä kummituskylässä. Santorinin osuuskunnan, Santo Winesin, perustaneen Nikolaos Argyrosin pojan, Antonis Argyrosin pyörittämä taidegalleria. Todella kovalaatuisia viinejä, joita voi ostaa vain viinitalolta, minkä lisäksi niitä voi löytää vain parista kolmesta ravintolasta Santorinilla. Paikalle voi saapua sen kummemmin varoittelematta aikavälillä 12:00–19:00. Antonis Argyros esittelee sekä taidegalleriaansa että viininvalmistustilojaan kernaasti, minkä lisäksi hän puhuu innokkaasti ja julmetun nopeasti englantia, joskin käsittämättömällä ja puoliolemattomalla artikulaatiolla – jokainen lause tulee hirveällä vauhdilla ja tuntuu muodostuvan yhdestä pitkästä, epäselvästi mumistusta sanasta. Talon fantastinen ja ylettömän persoonallinen Assyrtiko (20€ / plo) on taattua tuliaistavaraa. Viinitalolle on 25 minuutin kävelymatka Kamarista ja aivan viereen pääsee myös Fira–Kamari-bussilla. Aivan naapurissa sijaitsevat Argyros Estate, Artemis Karamolegos, Canava Roussos ja pienpanimo Santorini Brewing Co. Google Maps: sekä Art Space että Argyros Antonios.

3: Artemis Karamolegos – Tunnettiin aiemmin nimellä San...torini. Tämä Meso Gonian aavekaupungin laidalla sijaitseva moderni viinitalon ja ravintolan yhdistelmä on ehdottomasti vierailun arvoinen; vierailun voi hyvin ajoittaa lounasaikaan, jolloin ravintolaan voi jäädä ruokailemaan maistelun päätteeksi. Paikkaan on helppo tulla ilman erillistä ilmoitusta, mutta palvelun taso oli ensiluokkaista kun olin sopinut tapaamisesta etukäteen. Viinitalolle on 25 minuutin kävelymatka Kamarista ja aivan viereen pääsee myös Fira–Kamari-bussilla. Aivan naapurissa sijaitsevat Argyros Estate, Art Space Winery, Canava Roussos ja pienpanimo Santorini Brewing Co. Google Maps: Artemis Karamolegos Winery.

4: Avantis Estate – Vasta parin vuoden ajan Messarian kylässä toiminut viinitalo. Ei kokemusta. Google Maps: Canava Avantis.

5: Boutari – Kreikan yksi tunnetuimpia viinitaloja ja Santorinin viinintuotannon modernisoija. Sijaitsee Megalochorin kylän eteläpuolella aivan kalderan reunalla. Talo näkyy selvästi vieressä kulkevalta autotieltä ja sinne pääsee helposti mm. Fira–Perissa- ja Fira–Akrotiri-busseilla. Ei kokemusta, mutta kuulemma ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Paikalle voi saapua varoittamatta, mutta etukäteisilmoitusta suositellaan. Kävelymatkan päässä sijaitsevat myös Gavalas ja Venetsanos. Google Maps: Boutari Winery.

6: Canava Roussos – Saaren vanhin viinitalo, joka sijaitsee Meso Goniassa, saaren keskiosista löytyvässä kummituskylässä. Tunnettu ääritraditionalistisesta meiningistään ja vanhahtavasta imagostaan. Ymmärtääkseni paikalle voi saapua ilmoittamatta klo 12–19. Viinitalolle on 20 minuutin kävelymatka Kamarista ja aivan viereen pääsee myös Fira–Kamari-bussilla. Aivan naapurissa sijaitsevat Argyros Estate, Art Space Winery, Artemis Karamolegos ja pienpanimo Santorini Brewing Co. Google Maps: Canava Roussos Winery since 1836.

Vaatimattomat maistelutilat Gaialla.
7: Gaia – Kamarin kylän pohjoispuolella sijaitseva viinitalo, joka lukeutuu saaren tunnetuimpiin; todellisuudessa talo sijaitsee lähes kiinni Santorinin lentokentän kiitoradassa. Maistelutila on äärimmäisen viihtyisä rantaterassi, josta on upeat näkymät saaren itärannan hiekkarannan yli. Paikalle kävelee 20 minuuttia Kamarista (n. 2 km) yksinkertaisesti kulkemalla hiekkarantaa pitkin pohjoiseen, mutta muuten paikalle voi olla vaikeampi päästä. Paikalle voi saapua ongelmitta ilman erillistä ilmoitusta, mutta saimme talolta loistavaa palvelua ilmoitettuamme saapumisesta etukäteen. Viinien lisäksi talolla tuotetaan uskomattoman konsentroitunutta ja maukasta, peräti 5 vuotta tammitynnyreissä kypsytettyä Assyrtiko-etikkaa. Talon nimi lausutaan suurin piirtein jeia. Google Maps: Gaia Wines.

8: Gavalas – Megalochorin kylässä sijaitseva viinitalo, joka yli 100 vuoden iällään lukeutuu saaren vanhimpien joukkoon. Paikalle voi saapua ilman erillistä ilmoitusta. Talolla esitellään kernaasti talon viininvalmistuslaitteistoja, tynnyrikellaria ja muita tiloja, minkä lisäksi kaikkia talon viinejä voi maistella edullisesti (muistaakseni 1–1,50€ / maisteluannos). Paikalle pääsee esimerkiksi Fira–Perissa- ja Fira–Akrotiri-busseilla, mutta viinitalon löytäminen voi vaatia pientä seikkailua kylän keskellä. Google Maps: Gavalas George.

9: Halaris – Perissan kylässä sijaitseva pieni viinitalo. Ei kokemusta ja tarkka sijainti myös hämärän peitossa. Google Maps: ?

10: Hatzidakis – Kilometri Pyrgosin eteläpuolella sijaitseva viinitalo, joka sijaitsee hieman eristyksissä muista. Järkevin tapa saapua paikalle on matkustaa bussilla Pyrgosiin ja jatkaa perille matkaa kävellen. Ei kokemusta, harmi kyllä – ymmärtääkseni lukeutuu saaren mielenkiintoisimpiin tuottajiin. Google Maps: Hatzidakis Haridimos Winery Santorini.

11: Heliopoulos – Pieni tuottaja Megalochorissa. Ei kokemusta ja tarkka sijainti myös hämärän peitossa. Google Maps: ?

12: Koutsoyannopoulos / Volcan Wines – Viinitalon ja viinimuseon yhdistelmä, joka sijaitsee hieman keskellä ei mitään, Meso Gonian, Vothonasin ja Mesarian kylien välimaastossa. Viinitalolle on 30 minuutin kävelymatka Kamarista ja aivan viereen pääsee myös Fira–Kamari-bussilla (viinitalolla on oma bussipysäkkinsä). Vajaan kymmenen minuutin kävelymatkan päässä sijaitsee viinitalo Artemis Karamolegos. 9€ hintaan sisältyy sekä kierros viinimuseossa että neljän viinin maistelu. Talolta löytyy myös vanhempia Vinsantoja sekä erinäisiä muitakin viinejä. Google Maps: Koutsoyannopoulos Wine Museum.

13: Santo Wines – Vuonna 1947 perustettu osuuskunta ja saaren suurin tuottaja. Sijaitsee Pyrgosin ja Megalochorin kylien välimaastossa, n. 4 km Firasta etelään. Osuuskunnan hypermoderni ja näyttävä viinitalo sijaitsee aivan kalderan laidalla ja sen 300 metriä suoraan merenpinnan yläpuolella sijaitsevilta näköalaterasseilta avautuvat häikäisevät maisemat Santorinin saariryhmän muiden saarien yli. Viinitalolle on helpointa tulla esimerkiksi Fira–Pyrgos-, Fira–Perissa- tai Fira–Akrotiri-busseilla ja viinitalolla on oma bussipysäkki. Talolle ei tarvitse ilmoittautua etukäteen ja kaikkia talon viinejä saa maistella näköalaterassilla joko puolikkaina tai kokonaisina lasillisina. Oman kokemukseni perusteella talon viinit eivät kuitenkaan pärjää saaren parhaille tuottajille ja koko paikka vaikuttaa hieman enemmän turistinähtävyydeltä kuin viinitalolta. Kävelymatkan päässä sijaitsee myös Venetsanos. Google Maps: Santo Wines Winery.

14: Sigalas – Oian koillispuolella, merenpinnan tasossa sijaitseva, kenties Santorinin tunnetuin ja arvostetuin viinitalo, joka on toiminut saaren luomuviljelyn pioneerinä. Talo sijaitsee vähän syrjässä kaikesta, joten paikan päälle pitää seikkailla autolla, taksilla, skootterilla tai mönkijällä. Itse seikkailimme paikan päälle Oiasta kävellen, mihin kului reilu puoli tuntia (vajaa 3 km). Matka on upeiden, saaren pohjoispuoleiselle merelle ulottuvien näkymiensä puolesta vaivan arvoinen, mutta myös kuumassa auringonpaisteessa ja erityisesti paluumatkan ylämäessä melko raskas. Fira–Oia-bussi ajaa talon vierestä, mutta en tiedä, onko lähistöllä lainkaan bussipysäkkejä; jos on, kannattaa mieluummin pysähtyä matkalla Firasta Oiaan kuin toisin päin, sillä bussit saattavat Oiasta lähtiessä olla hyvin täysiä ja vain pyyhältää kaikkien matkan varrella sijaitsevien pysäkkien ohitse. Vierailun jälkeen voi kävellä Oiaan ja matkan varrella pysähtyä mainiossa Iama-viinimyymälässä. Sigalasilla on mahdollisuus ottaa kaksi eri kokoista maistelua, joista jälkimmäinen (n. 20€) kattaa kaikki talon viinit. Google Maps: Domaine Sigalas.

15: Venetsanos – Megalochorin tuntumassa sijaitseva, yli 60 vuotta pois käytöstä ollut viinitalo, joka on otettu viime vuosina jälleen käyttöön. Aivan autiotien varressa sijaitseva viinitalo on kaivettu maan sisään, aivan kalderan kylkeen, joten maan päällä viinitalosta näkyy vain pienen mökin kokoinen sisäänkäynti, mutta sen alta aukeavat sekä suuret, luolastomaiset viininvalmistustilat että upeat terassinäkymät Santorinin laguunin yli. Viinitalolle voi kävellä Megalochorin ja Pyrgosin kylästä sekä Boutarin, Gavalasin ja Santo Winesin viinitaloilta n. 10 minuutissa. Paikalle voi tulla ilman etukäteisilmoituksia. Google Maps: Venetsanos Winery.

Erityisesti vierailemisen arvoisia paikkoja ovat Sigalas Oiassa, Gaia Kamarissa ja vierekkäisten Koutsoyannopoulosin, Artemis Karamolegosin, Argyrosin ja Canava Roussosin viinitalot Kamarin lähistöllä, Meso Goniassa. Lisäksi Hatzidakis ymmärtääkseni lukeutuu saaren kovimpiin tekijöihin, mutta harmillisesti emme ehtineet vierailla viinitalolla, joten tästä talosta en osaa sanoa tällä hetkellä mitään. Santo Wines kannattaa käydä lähinnä tarkastamassa näköalojen, ei niinkään viinien puolesta.

Mitä muuta saarella kannattaa tehdä?

Tutustu saaren pienpanimo-oluisiin! Vuodesta 2011 eteenpäin Santorinilla on toiminut kaksi pienpanimoa, Volkan Beer ja Santorini Brewing Co.


  • Volkan Beer oli vuoden 2011 kesällä ensimmäinen Santorinin pienpanimo – joskin oluita ei todellisuudessa panna Santorinilla, sillä kyseessä on ns. mustalaispanimo, joka teetättää oluensa muilla panimoilla. Oluen kuitenkin omistaa Santorinilla sijaitseva yhtiö ja sen tarkoituksena on valmistaa ensisijaisesti juuri leimallisesti santorinilaisia oluita: olueen käytettävä vesi suodatetaan Santorinin huokoisesta laavakivestä valmistetun suodattimen läpi ja ne maustetaan paikallisilla raaka-aineilla: sukaattisitruunan (Citrus medica, muinaissitruuna) lehdillä ja santorinilaisella viiniköynnöksenkukkahunajalla. Panimolla on tällä hetkellä neljä olutta valikoimissaan: Blonde (pilsner), Black (dunkel), Grey (100% vehnämallasolut) ja White (vehnäolut). Oluita löytyy yleensä marketeista n. 3€ hintaan.
  • Santorini Brewing Co. on saaren ensimmäinen varsinainen panimo ja se on ottanut maskotikseen Santorilla useimmin tavatun eläimen, aasin. Panimolla on valikoimissaan viisi olutta: Yellow Donkey (pale ale), Red Donkey (belgihiivoilla käytetty amber ale), Crazy Donkey (Santorinin ensimmäinen IPA, valmistetaan pieniä määriä ja myydään vain 0,75-kokoisissa pulloissa), White Donkey (suodattamaton vehnäolut, myydään vain 0,75-kokoisissa pulloissa) ja Slow Donkey (12 kk vanhoissa Vinsanto-tynnyreissä kypsytetty strong ale). Panimo sijaitsee aivan Canava Roussos- ja Argyros-viinitalojen naapurissa, autotien varrella Kamarista Firaan – paikalle pääsee helposti Kamarista kävelemällä tai Fira–Kamari bussilla. Yellow ja Red Donkey panimolla n. 3€, isot 0,75-pullot ja Slow Donkey 8€. Oluita löytyy myös monista saaren parempaan valikoimaan keskittyneistä baareista.

Profitou Iliou -vuoren pohjoisrinnettä.
Valloita Profitou Iliou -vuori! Tämän vuoren ylikulkeva osuus sijaitsee juuri Kamarin ja Perissan välissä, joten jos satut majailemaan toisessa kylässä ja vuorentakainen meininki kiinnostaa, kannattaa vuori ylittää jalan. Kamarista lähtee sekä siksakkaava autotie, että hieman syrjemmästä nouseva, jyrkkä kiipeilypolku, joka ohittaa vanhan kappelin vuorenrinteessä. Vaikka vuori on korkeimmillaan yli 500 metrin korkuinen, on patikkareitin korkein kohta "vain" 250 metrin korkeudessa. Reissuun kannattaa lähteä vasta puoli viiden jälkeen iltapäivällä, jolloin vuoren korkeimmat huiput suojaavat auringonpaahteelta; liian myöhään ei kannata lähteä, sillä reitti on hyvin pientä ja kivikkoista kinttupolkua, eikä sen varrella ole mitään valoja, joten auringon laskeuduttua vuorella on pimeää. Täysiä tykittämällä Kamarista pääsee Perissaan reilussa tunnissa, mutta jos pysähtyy ihailemaan maisemia ja räpsimään valokuvia, on puolitoista-kaksi tuntia realistinen tavoite. Vuoren huipulla sijaitsee myös muinainen Thira, saaren alkuperäisen pääkaupungin rauniot; tämä nähtävyys on kuitenkin auki päiväsaikaan, joten sen nähdäkseen on vuorelle lähdettävä aikaisemmin.

Akrotirin kuuluisa punainen ranta.
Ui! Saaren kuuluisimmat rannat ovat Perissan musta ranta, Kamarin ja Monolithosin välinen, useita kilometrejä pitkä uimaranta sekä Aktrotirin punainen ja valkoinen ranta. Perissan ja Kamarin rannat ovat "perinteisempiä" turistirantoja, kun taas hieman syrjässä sijaitsevaan Akrotiriin on mentävä vähän pidempi reissu bussilla tai mönkijällä. Lisäksi näille rannoille päästäkseen on seikkailtava vielä jyrkkien pikkupolkujen kautta, joten liikuntarajoitteiselle Akrotirin rannat eivät ole suositeltavia kohteita. Siinä missä musta ranta on todella musta, saavat punainen ja valkoinen ranta nimensä niiden takana nousevista, jylhistä kallioseinämistä.

Kävele kalderan reunaa pitkin Oiasta Firaan! Vajaan 12 km pituiselle matkalle mahtuvat lähes kaikki Santorinin henkeäsalpaavimmista maisemista, vitivalkoisiksi kalkkipestyistä kylistä lähes pystysuorana mereen putoavaan kalderaan ja upeisiin näkymiin laguunin ja Santorinin pienempien saarten yli. Reissua varten kannattaa varata nelisen tuntia ja runsaasti vettä.

Iama, Santorinin kovalaatuisin viinimyymälä Oian itälaidalla.
Osta tuliaisia! Eli siis viiniä. Vaikka joitain viinejä kannattaa ostella viinitaloilta, kannattaa leijonanosa viineistä ostaa aivan tavallisista marketeista ja pikkumyymälöistä, joissa on usein varsin järkevä hintataso. Kannattaa kuitenkin arvioida, että onhan myymälässä riittävän viileät olosuhteet eivätkä hyllyt ole missään vaiheessa auringonpaisteessa. Varsinaisissa viinimyymälöissä on aivan hirvittävät turistihinnat (tavalliset pullot keskimäärin n. 15–20€, paremmat n. 25€ ja Vinsantot helposti 40–50€), kun taas vastaavat hinnat markeiteissa on yleensä tuosta n. puolet. Kamarin totesin melkeinpä parhaaksi kyläksi viinimyymälöiden osalta, sillä sieltä löytyi runsaasti pieniä kauppoja, joissa valikoimat olivat usein yllättävän suuret ja hinnat kohtuulliset – muista kaupungeista oli taas vaikeuksia löytää hyviä viinivalikoimia, kun taas Firassa hinnat olivat merkittävästi korkeammat. On kuitenkin muistettava, että Santorinin viinit ovat kautta linjan hinnakkaita johtuen saaren haasteellisista viljelyolosuhteista ja matalista satomääristä: edullisimmat viinit ovat myymälöissä vajaan kympin luokkaa, laadukkaammat 13–18€ ja Vinsantot 25–30€. Joitain viinejä (esim. Art Space, Koutsoyannopoulos Kamaritis, Venetsanos) on kuitenkin turha odottaa löytävämsä mistään viinimyymälöistä.
Ainoa poikkeus viinimyymälöihin on Oiasta n. 15 minuutin kävelymatkan päässä sijaitseva viinimyymälä Iama, jonne kannattaa tehdä ekskursio jo myymälän valikoiman vuoksi. Myymälän omistaja Ursula Deneke keräilee sekä Santorinin että muun Kreikan parhaita viinejä (valikoimista löytyy lukuisia vanhempiakin vuosikertoja) ja valmistelee omia, ainutlaatuisia maustesekoituksiaan ja kastikkeitaan paikallisista, vastapoimituista mausteista, yrteistä ja muista raaka-aineista. Myymälän viinit kustantavat keskimäärin 25–35€ pullo ja valtaosa tarjonnasta on sellaista, jota muualta saarelta ei yksinkertaisesti saa. Reissu Iamaan kannattaa yhdistää vierailuun n. 20 minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevalle Sigalasin viinitalolle.

Syö hyvin! Normaalisti Firassa ja Oiassa kahden hengen illallinen alku- ja pääruoalla, viinipullolla ja tipeillä on n. 65–75€, kun taas Kamarissa pärjää hyvin jo viidellä kympillä. Vielä halvemmalla toki pääsee, jos ravintolassa ottaa "talon viiniä", joka kustantaa normaalisti n. 10€ per litran karahvi. Talon viinit ovat usein keskimäärin hyvin kovalaatuista tavaraa ottaen huomioon viinien edullisen hinnan, mutta eivät ne koskaan tunnu pärjäävän pullotavaralle. Viinipullollinen kustantaa ravintolassa tasosta riippuen Kamarissa n. 18–35€, kun taas Firassa ja Oiassa keskimääräinen pullon hinta (usein ihan samoille tuotteille) oli selkeästi korkeampi, n. 25–45€). Alueesta riippuen alkupalat maksavat yleensä 3–10€, pääruoat 8–20€; arvostetuissa huippuravintoloissa toki vielä enemmän.
Paikallisista ruokalajeista tarkastamisen arvoisia ovat monet merenelävät, mm. miekkakala ja mustekalat, jotka ovat meren läheisyyden vuoksi aina tuoreita ja laadukkaita; erilaiset juustoruokalajit, kuten mm. syntisen herkullinen friteerattu juusto saganaki tai filotaikinaan kääritty ja hunajalla maustettu feta; erilaiset liharuoat Vinsanto-kastikkeessa; kreikkalaiset luottoherkut, kuten munakoisopata moussaka, souvlaki-lihavartaat sekä paikallinen näkemys döner-kebabista, eli gyros. Lähes kaikissa saaren ravintoloissa oli tarjolla yksi tai useampikin erilainen kasvisruokavaihtoehto ja löytyipä myös muutama vegaaniystävälliseksi itseään mainostava ravintola. Ravintoloissa tulin itse noudattaneeksi totuttua kaavaa, eli mitä innokkaampi sisäänheittäjä, sitä todennäköisemmin kyseisessä paikassa emme vieraile, ja ruokalistalta kannattaa valita yleensä jotain sen nimistä syötävää, josta ei ole mitään hajua – pettymyksiä ei tällä toimintaperiaatteella päässyt syntymään. Parhaat ravintolat kun pärjäävät yleensä myös ilman sisäänheittäjiä ja ulkomailla ainakin itse haluan syödä mieluummin mahdollisimman paikallista ja autenttista ruokaa kuin turisteille suunnattua tusinahuttua.

Lämmin mutta ruskeavetinen poukama Palea Kamenilla.
Käy purjehtimassa Santorinin laguunissa! Kaldera on upea myös mereltä päin nähtynä, eikä auringonlaskussakaan ole valittamista. Jotkut purjehdusreissut vievät Nea Kameni -saarelle tutustumaan tulivuoren kraateriin, kun taas toisilla voi päästä uimaan Palea Kameni -saaren matalaan poukamaan, jonka tulivuoren vedenalainen toiminta on lämmittänyt ihastuttavan lämpimäksi. Varoituksen sana: poukamasta on ikävä uida pois, sillä poukaman lämpimän veden jälkeen uimamatka avoimella merellä takaisin laivalle tuntuu hyytävän kylmältä. Lisäksi vesi on hyvin rautapitoista ja sameaa, mikä voi värjätä vaaleat uima-asut oransseiksi ja tummentaa koruja!

Auringonlasku Firassa. Joidenkin mukaan melkein yhtä hieno kuin Oiassa.
Näe auringonnousu ja -lasku! Et ole käynyt Santorinilla, jos et ole nähnyt saaren kuuluisaa auringonlaskua – joka näkyy käytännössä takuuvarmasti joka siunaaman ikinen ilta, kiitos pilvettömän taivaan. Heinä-elokuun taitteessa auringonlasku on hienoimmillaan n. 20:20 ja puoleen yhdeksään mennessä aurinko on laskenut mailleen. Parhaimmat paikat seurata auringonlaskua ovat kalderan reunalla Firassa, Imegrovilissa sekä tottakai auringonlaskuistaan kuuluisassa Oiassa.

Auringonnousu Kamarissa. Myös ihan ok.
Aurinko nousee taas n. klo 6:20 ja vaikkei se olekaan aivan yhtä vaikuttava kuin saaren auringonlasku, kannattaa sen vuoksi edes kerran pistää herätys aikaisemmaksi ja raahautua sopivalle paikalle. Parhaat paikat seurata auringonnousua ovat saaren itäpuolen rannat sekä ne riittävän korkealla sijaitsevat kaupungit, joista näkee hyvin saaren itäpuoliselle merelle.

Mitä muuta?

Tämä oli reissumme pilvisimpiä päiviä.
Muista pakata mukaan aurinkorasvaa! Aurinkoa saa saarella tuutin täydeltä joka siunaaman päivä, sillä pilviä ei Santorinilla juuri koskaan näy. Rasvan hankkimista ei kannata lykätä saaren myymälöihin, sillä tuubi suojavoidetta saattaa helposti keventää kukkaroa 25–30€.



Edes puista ei ole vastusta saaren ikuiselle tuulelle.
Oletimme, että heinä-elokuulle ajoitetulla reissulla paahtuisimme saarella hengiltä, mutta loppujen lopuksi lämpötilat olivat päivittäin varsin siedettävästi 30 asteen molemmin puolin, minkä lisäksi saarella ikuisesti puhaltava pohjoistuuli oli lähinnä miellyttävällä tavalla viilentävä elementti. Saarelle voi siis lähteä jopa vuoden kuumimpaan aikaan ilman suurta pelkoa lähestyvästä lämpöhalvauksesta!

Toivon, että tästä postauksesta oli jonkinlaista apua Santorinille matkaa suunnitteleville ja toivottavasti se myös samalla sai herätettyä myös muille lukijoille kiinnostusta niin itse saarta kuin sen viinejä kohtaan!

Nää elää näin joka päivä.

13.8.16

Põhjala Pesakond

http://www.alko.fi/tuotteet/910254/
Põhjala Pesakond Black Forest IPA
  • Valmistaja: Põhjala
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Viro
  • Alue: Tallinna
  • Maltaat: Cara-, Carafa 2 special, Crystal 150, musta-, Pale-,
  • Humala: Chinook, Columbus, Mosaic
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,49e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,49e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

On tämä maa kyllä ihme paikka. Aluksi kaikki puhuvat Põhjalasta mutta sitä ei vain yksinkertaisesti saa mistään. Jos haluaa jotain saada, pitää seikkailla Viroon asti päästäkseen pulloihin kiinni. Sitten kun tulee ensimmäinen Põhjala myyntiin, pamahtaa hetkessä tarjolle puolet panimon tuotannosta. Vaikka näin hypetetyn panimon saamisessa Suomen markkinoille kesti suorastaan luvattoman kauan, en silti pistä pahakseni oluen ensilanseerauksen jälkeen saapuneen valikoimatykityksen tuomaa runsaudenpulaa (joskin harmittelen sitä, että merkittävä osa juuri kaikkein mielenkiintoisimmista panimon oluista edelleen loistaa markkinoillamme poissaolollaan).

No niin. Vuodenvaihteessa siis Alkon tilausvalikoimaan löysi tiensä Põhjalan black IPA Pesakond, joka on panimon tribuutti Viron pitkäaikaiselle Pesakond-sarjakuvalle. Kyseessä ei ole mikään perus-BIPA, vaan virolaisilla mustikoilla ja kuusenkerkillä tuunattu tapaus.

Väriltään olut on läpinäkymättömän ruskeanmusta, kuten black IPA:n nyt kuuluu olla. Kaadon yhteydessä olut saa kestävän, espresso-cremamaisen vaaleanruskean vaahdon, joka jättää jälkeensä runsaasti pitsiä.

Tuoksusta löytyy paahteisuutta, mäntyistä humalankäpyä ja pihkaa, mitä kuusenkerkkä tuntuu komppaavan, kevyttä fillarinkumia ja hentoa paahteisuutta. Oluella on enemmän IPA-mainen kuin portterimainen tuoksu, mistä sille pisteet.

Suussa oluella on kepeä, voimakkaan havuinen ja greippisen sitrushedelmäinen maku, jossa on jännä, tuoreen tumman marjainen twist. Taustajoukoista löytyy ruohoista, voimakasta saippuaista katkeroa ja varsin maltilliseksi jäänyttä, hennon nokista kärtsää. Hiilihappoisuus on melko hillittyä ja suutuntuma jää edustamaan ohuehkon pään keskitäyteläisyyttä. Kielen kärjessä häilyy hentoa marjaista makeutta.

Jälkimaussa jää kielelle tuntuvaa, kestävää ja saippuaista katkeroa, greippiä, havuisuutta, kevyttä pihkaisuutta ja hyvin hennosti paahtomallasta. Suuhun jää oluesta todella voimakas, IPA-henkinen katkeroisuus.

Pesakond on kaikin puolin mallikas BIPA, jossa raaka-aineet maistuvat mukavan hillitysti mutta silti erottuvasti ja paahteisuus on hädin tuskin havaittavissa oleva, vain hennosti mausteena toimiva elementti. Olut siis edustaa enemmän sitä meikäläisen silmissä "oikeaa" BIPA-tyyliä, jossa kyseessä ovat väriltään mustat IPA:t, eivätkä portterimaisen paahteiset ja tuhdit oluet, joista löytyy reippaasti jenkkihenkistä katkeroa, muttei IPA:n raikkautta ja kepeyttä.

Lyhyesti: Tallinnan vanhimman ja kuuluisimman pienpanimon hyvä ja tasapainoinen, enemmän IPA-mainen kuin tuhdin paahteinen Black IPA.

Arvio: Tyylikäs – tämän epämääräisen ja ristiriitaisen oluttyylin edustajien keskuudessa Pesakond edustaa selkeästi Black IPA -genren mielenkiintoisempaa ja tasapainoisempaa päätä.

Hinnan (4,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

12.8.16

Ridge Geyserville 2012

Ridge Geyserville 2012
  • Valmistaja: Ridge Vineyards
  • Tyyppi: Punaviini, AVA Sonoma County
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Alexander Valley
  • Rypäleet: Zinfandel (71%), Carignan (19%), Petite Sirah (7%), Mourvèdre (2%), Alicante Bouschet (1%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,50e (Maaliskuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Useaan otteeseen olen hehkuttanut blogissani kalifornialaisen Ridgen viinejä, mutta ainahan voi asiasta mainita uudestaan.

Vuonna 1976 järjestetyssä Judgment of Paris -sokkomaistelussa mainetta niittänyt Ridge eroaa merkittävästi monista muista Kalifornian viinitaloista: siitä asti kun talon viinintekijä Paul Draper on tehnyt viinejä Ridgellä, on ne valmistettu hyvin perinteisillä ja minimaaliseen peukalointiin perustuvilla menetelmillä. Toisin kuin monilla muilla alueen suurilla viinitaloilla, Ridgellä ei pyritä mahdollisimman kypsään hedelmään ja runsaaseen tammisuuteen; rypäleet poimitaan usein verrattain varhain, ne käytetään viiniksi rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinit kypsyvät lähinnä vanhoissa tammitynnyreissä. Viinitalolla on kuitenkin perinteisesti käytetty aina amerikkalaista tammea tynnyreissä – ranskalaista ideaalia huokuvista viineistään huolimatta Ridge muistuttaa olevansa kuitenkin amerikkalainen viinitalo, minkä vuoksi tuotannossa suositaan paikallisia tynnyreitä.

Talon legendaarisin viini on perustellusti Monte Bello Cabernet Sauvignon, Judgment of Paris -maistelun viini, jonka vuosikerta 1971 alkuperäisessä kilpailussa pärjäsi kohtalaisesti (5. sija kymmenestä viinistä), mutta joka on myöhemmin järjestetyissä ollut järjestään kärkikahinoissa ja jonka on sanottu kestävän paremmin aikaa kuin monen muun kilpakumppanin. Talolla on kuitenkin runsaasti muita arvostettuja viinejä, joista yksi nimekkäimpiä on Geyserville, vuodesta 1966 asti valmistettu field blend -tarhaviini, jota pidetään yhtenä Yhdysvaltojen parhaista Zinfandel-vetoisista viineistä. Tämä viini on ilmestynyt Alkon valikoimiin nyt useana vuotena putkeen pienenä kertaostona ja itselle on kehittynyt tavaksi tsekata Geyservillen vuosikerran kunto sen valikoimaansaapumisen yhteydessä.

Viiniin käytettyjen rypäleiden sadonkorjuu kesti vuonna 2012 kuukauden ajan (17.9.–17.10.), tarhan eri palstojen kypsyessä eri aikoihin. Lopulta 13 palstaa 17:sta valittiin lopulliseen viiniin; käyminen tapahtui talon totuttuun tyyliin luonnonhiivoilla, kuoria maseroitiin viinissä 9 päivän ajan. Käymisen jälkeen viini siirrettiin kypsymään 13 kk ajaksi amerikkalaisiin tammitynnyreihin, joista 24% oli uusia, 25% 1–2 vuotta vanhoja ja 51% 3–4 vuotta vanhoja.

Viinillä on tumma, hennosti nuorekkaan sinertävä kirsikanpunainen väri. Reunoilta viinin ulkonäkö taittuu kevyesti hailakanpunaisen kautta värittömäksi.

Lasista kohoaa runsas, melko moniulotteinen ja Kalifornian lämmintä ilmanalaa vihjaileva, makea tuoksu , jossa tuntuu Zinfandelin aromikasta mausteisuutta, kypsänmakeaa tummaa marjaa, tummaa kirsikkaa ja karhunvatukkaa. Taustalla häilyy kevyesti pölyistä ja setristä vanhaa tammea, hieman kypsää mansikkaa ja lämpimässä kasvaneen Zinfandelin ujoa kuningatarhilloa sekä hentoa keitettyä luumua.

Suussa viini on kypsä, runsas, ja hieman pehmeäntäyteläinen, joskin myös Ridgen viineille tyypilliseen tapaankohtalaisen hapokas. Kypsänmakeassa makumaailmassa tuntuu kypsänmakeaa punaista kirsikkaa, tummaa ja lähes ylikypsää karhunvatukkaa, mehevää luumua, mehukasta mansikkaisuutta, hillittyä boysenmarjaa, kevyttä pippuria, ujoa leivontamausteista aromikkuutta ja hyvin hennosti makeutta vihjailevaa amerikkalaista tammea. Kohtalaisen runsas alkoholi (14,4%) tuo pientä lämpöä jatkuvasti kokonaisuuteen. Tasapainoisen hapokkuuden lisäksi rakenteesta pitävät huolen melko ystävälliset mutta hiljalleen ikeniin tarraavat tanniinit

Runsas jälkimaku on hennosti lämmin, kypsänmakean kirsikkainen, kevyen boysenmarjahilloinen, hillityn pippurinen, ujosti kirsikkamarmeladinen ja kestoltaan melko. Kypsät tanniinit tuovat kokonaisuuteen hentoa karheutta. Vivahteikkaassa, tummanpuhuvassa ja makeanmehevässä jälkivaikutelmassa häilyy ujo häivähdys malolaktisen käymisen kermaisuutta.

Geyservillen tuorein vuosikerta on vivahteikas esitys, mutta vielä äärimmäisen nuori, eli melko makean kypsä ja runsaan hedelmävoittoinen. Kokonaisuutena viini on tyylikäs, erityisesti kalifornialaiseksi viiniksi, muttei vielä kovinkaan ihmeellinen – viini tuntuu kaipaavan lisää ikää, jotta sen hedelmä voisi hieman kuivahtaa kasaan ja viini voisi karistaa ympäriltään kypsän hedelmäisyyden tuoman, pehmoisen vauvaläskin. Näin todennäköisesti tulen toiselle pullolleni myös tekemään – tuottaja kun lupailee viinille hyvää kestävyyttä seuraavalle 10–15 vuodelle.

Aikaisempiin vuosikertoihin (2010, 2011) verrattuna tämä viini tuntuu olevan hieman niiden välistä: vuosikerran 2010 eleganssiin ei tällä kertaa aivan ylletä, mutta yllättävän makean ja Ridgen viiniksi jopa kohtalaisen tammisen vuosikerran 2011 jälkeen ollaan palattu lähemmäs 2010:n hillitympää ilmaisua. Myös yksi syy, mikä voinee selittää tämän väliinputoajamaista olemusta on se, että vuosikerrassa 2011 pääosassa oli Zinfandel lähes 80% osuudellaan, kun taas vuosikerrassa 2010 olivat sekoitteen muut rypäleet päässeet enemmän esille – tässä vuosikerrassa Zinfandelin osuus asettuu melko tasan edellisten kahden vuosikerran puoleen väliin. Lopputuloksena on viini, jossa maistuu Kalifornian aurinko ja mehukas Zinfandel, mutta josta löytyy myös alueella harvoin tavattua eleganssia, tasapainoa ja vivahteikkuutta.

Lyhyesti: Vivahteikas, tyylikäs ja tasapainoinen Zinfandel-blend Kalifornian kenties parhaimmalta ja mielenkiintoisimmalta tuottajalta.

Arvio: Tyylikäs – kalifornialaiseksi punaviiniksi hienostunut ja ryhdikäs tapaus, joskin sekä kypsää hedelmää että alkoholia on piirun verran enemmän kuin itse toivoisin. Aivan 2010-vuosikertaan ei ylletä, mutta sen sijaan edelliseen vuosikertaan nähden parannusta on tapahtunut.

Hinnan (40,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

9.8.16

Santorini

Oia. Tällaisia kaikki Santorinin kylät ovat.

Yleistä

Thira (Θήρα) – monille tuttavallisemmin Santorini (Σαντορίνη) – on tuliperäinen, kuunsirpin muotoinen saari Egeanmerellä. Santorini on Kykladien saariryhmän eteläisin saarista ja se sijaitsee tunnetummasta ja suurikokoisemmasta Kreetan saaresta n. 120 km pohjoiseen. Santorini ei ole kovinkaan suuri, sillä tämä sirpinmuotoinen saari on leveimmilläänkin vain n. 5 km ja saaren pohjoisesta kärjestä eteläiseen kärkeen on matkaa n. 20 km. Tästä saaresta on hyvin lyhyessä ajassa tullut yksi Kreikan tunnetuimmista ja trendikkäimmistä viinialueista, mihin on toki tehokkaasti vaikuttanut saarelle hyvin merkittävässä roolissa oleva turismi. Tuo turismi, joka on ollut alun perin saaren viinien tehokkain markkinointiväline, on kuitenkin tällä hetkellä myös saaren viinituotannon suurin uhka.

Viiniä Santorinilla on valmistettu tuhansia vuosia, kuten käytännössä lähes kaikkialla nykyisen Kreikan alueella. Historiallisesti saaren kuuluisin viini oli makea ja intensiivinen vino di Santo, "Santorinin viini", joka vuosien kuluessa lyheni sen nykyiseen muotoon Vinsanto. Makeiden viinien suosion laskiessa on Santorini kuitenkin onnistunut pysymään varteenotettavana viinialueena siirtämällä tuotannossaan painopistettään kuiviin valkoviineihin.

Historiaa

Santorini ei ole todellisuudessa vain yksi saari, vaan viiden saaren ryhmä, joka on syntynyt useiden tulivuorenpurkausten seurauksena. Varsinaisen Santorinin pääsaaren, Thiran, lisäksi tähän saariryhmään kuuluu neljä muuta, pienempää saarta: toiseksi suurin Thirassia, eli "Pikku-Santorini"; suurehko Nea Kameni, eli "uusi palanut saari"; pienempi Palea Kameni, "vanha palanut saari"; ja piskuinen Aspronisi. Vastakkaiset, sirpinmuotoiset Thira ja Thirassia sekä Aspronisi muodostavat hajanaisen ympyrän, jonka keskellä sijaitsevasta laguunista löytyvät molemmat Kamenit. Ainoastaan Thirassa ja Thirassiassa on asutusta – vajaat 20,000 ihmistä Thirassa ja vain muutamia satoja Thirassiassa. Lisäksi yksi erakko on muuttanut koiransa kanssa asumaan veneeseen Palea Kamenissa.

Alkuperäiset kuvat Wikimedia Commons. Hullut Photoshop skillsit omasta takaa.

Alun perin alueella on sijainnut merenalainen tulivuori, joka on noin kaksi miljoonaa vuotta sitten laavan syöksemisen myötä kasvanut veden pinnalle, muodostaen Theran saaren. Tämä tulivuori on koko olemassaolonsa ajan toiminut syklisesti, hiljalleen täyttyen ja lopulta purkautuen. Magmavarastojen tyhjennyttyä saaren keskusosa on kuitenkin aina vajonnut, jolloin jäljelle on jäänyt kaldera, eli kattilavajoama – eräänlainen suuri kraateri. Nykyisen muotonsa saari on saanut noin 3600 vuotta sitten tapahtuneen Theran tulivuorenpurkauksen myötä, jota pidetään ihmiskunnan historian voimakkaimpana tulivuorenpurkauksena. Tuolloin tulivuori räjäytti ilmaan peräti 60 km3 kivimassaa ja samalla pirstoi saaren kappaleiksi; kattilavajoaman pohjois- ja eteläseinämät sortuivat ja merivesi syöksyi jäljellejääneeseen kraateriin erottaen Thiran, Thirassian ja Aspronisin toisistaan. Tämän luonnonmullistuksen sanotaan synnyttäneen tsunamin, joka hävitti merkittävästi osan asutuksesta Kreetan saarelta ja näin myös synnytti ensimmäiset legendat meren alle vajonneesta Atlantiksesta. Jos Santorinin saariryhmä olisi yksi yhtenäinen saari, olisi se halkaisijaltaan n. 35–40 km.

Santorinin laguuni ja saaret Santo Winesin terassilta kuvattuna.
Vuosituhansien myötä Santorinin kraaterilaguunin keskelle on muodostunut meren pohjasta nousevasta magmasta kaksi saarta, Palea Kameni ja Nea Kameni. Muutama vuosisata ennen ajanlaskun alkua muodostui saarista vanhempi, Palea Kameni, joka oli alun perin nykyistä kokoaan suurempi, kun taas nykyisin paljon suurempi Nea Kameni ilmestyi 1700-luvulla.

Santorinilla alun perin kukoisti minolainen kulttuuri n. 5000–3600 vuotta sitten, mutta saaren tulivuorenpurkaus jätti saaren asuttamattomaksi vuosisadoiksi. Noin 3000 vuotta sitten foinikialaiset asuttivat saaren uudestaan, perustaen saaren korkeimmalle kohdalle Therasin, saaren silloisen pääkaupungin, ja Santorinista tuli yksi Kreikan meren kaupallisia keskuksia. Tämän jälkeen saari on ollut mm. osa Rooman valtakuntaa (vuosisadat ajanlaskun alun jälkeen), Bysanttia (n. 500-luvusta eteenpäin), Venetsian tasavaltaa (n. 1200-luvulta vuoteen 1579), Ottomaanien turkkilaista valtakuntaa (1579–1821) ja Kreikkaa (1830-luvulta eteenpäin). Venetsian tasavallan aikana saari sai nimen Santorini saarella sijaitsevan pyhimys Irenen (Santa Irene) katedraalin mukaan ja samalla Santorinin viinit tulivat kuuluisiksi venetsialaisten aktiivisen kaupankäynnin myötä; kuitenkin 1800-luvulla palattiin käyttämään saaren vanhaa nimeä Thira sen virallisena nimenä. Nykyisin molemmat nimet ovat aktiivisesti käytössä, mutta virallisesti saari tunnetaan nimellä Thira.

Santorinilla on tapahtunut useita tulivuorenpurkauksia sen asuttamisen jälkeen; viimeisin tapahtui alkuvuonna 1950, jolloin Nea Kameni purkautui noin kuukauden ajan. Purkautumisen yhteydessä merkittävä osa saaren rakennuksista sortui ja valtaosa Santorinin asukkaista muutti manner-Kreikkaan. Kreikan valtio ryhtyi rahoittamaan Santorinin uudelleenrakennusta ja pikku hiljaa saarelle alkoi palata asukkaita. Samalla Santorinin turismisektori alkoi kasvaa ja lopulta 1990-luvulle tultaessa tästä häikäisevän kauniista tulivuorisaaresta oli tullut yksi Kreikan merkittävimpiä matkailukohteita. Saaren turismia on kiihdyttänyt edelleen saaren 2000-luvulla saama huomio ja 2010-luvulta alkaen on perinteisten eurooppalaisten ja venäläisten turistien lisäksi alkanut näkyä merkittävästi myös amerikkalaisia ja aasialaisia matkailijoita.

Viininviljely

Viinimaana Santorini on noussut nykyiseen maineeseensa ensisijaisesti Assyrtikosta valmistetusta valkoviinistä, joka tyylillisesti on usein äärimmäisen intensiivistä, hedelmältään lähinnä sitruunaiseen kirpeyteen taittuvaa, äärimmäisen tuntuvan kivisen mineraalista ja jälkimakua kohti jopa merellisen suolaista. Erityisesti nuorina Santorinin Assyrtikot ovat suorastaan väkivaltaisen hapokkaita ja mineraalisia, jopa vaikeastilähestyttäviä – tiukoimpien viinien hörppiminen voi muistuttaa enemmän sitruunalla höystettyjen suolakivien imeskelyä kuin perinteisesti mehukkaan hedelmäisten viinien nautiskelua. Vaikka nämä rapsakat "Egeanmeren Rieslingit" hallitsevat saaren viinituotantoa, tuotetaan saarella myös muunkinlaisia viinejä.

Koutsoyannopoulosin viinimuseon esimerkki Vinsantosta
tuoreena sekä 5, 10 ja 20 vuoden ikäisenä.
Historiallisesti saaren merkittävin viinityyli on ollut Vinsanto, rusinoiduista rypäleistä valmistettu, pitkään tynnyreissä kypsytetty ja äärimmäisen makea viini. Viini on käytännössä samankaltaista kuin italialainen Vin Santo, mutta siinä missä italialainen versio valmistetaan usein melko neutraalista ja matalahappoisesta Trebbianosta, on santorinin viini pääosin korkeahappoista ja intensiivistä Assyrtikoa, minkä vuoksi lopullinen viinityyli on italialaisversioon nähden hyvin erilainen. Vinsanton historiasta on paljon ristiriitaisia väitteitä: toisten mukaan tällaista viiniä on valmistettu saarella tuhansia vuosia ja kun sitä tuotiin Venetsian tasavallan aikana Italiaan, ryhdyttiin sitä kutsumaan nimellä vino di Santo, "Santorinin viini", mikä vuosien myötä lyheni muotoon Vinsanto. Toisten lähteiden mukaan italialaiset ryhtyivät jäljittelemään tätä viinityyliä, mistä sai alkunsa italialainen Vin Santo, kun taas toisten lähteiden mukaan Santorinin viini vain antoi nimen tälle viinityylille, jota oltiin valmistettu myös Italiassa vuosisatojen ajan. Joidenkin lähteiden mukaan venetsialaiset taas toivat tämän perinteisen italialaisen "pyhänä viininä" tunnetun viinin valmistusmenetelmän mukanaan Santorinille, jolloin tämä viinityyli ei olisikaan alun perin Santorinilta kotoisin. Koska viinin historiasta ei ole tarkkaa dataa, on EU antanut virallisen nimisuojan molemmille viinityyleille; Vinsanto santorinilaisille viineille ja Vin Santo italialaisille.

Saaren viininviljelyn huippuaikaa oli 1800-luku, jolloin Santorini tuotti valtavia määriä Vinsantoa Venäjälle. Tuolloin käytännössä kaikki saaren asukkaat viljelivät rypäleitä ja tuottivat Vinsantoa; tuolloin köynnösviljelyt käsittivät valtavat 48,000 hehtaaria, eli yli 60% koko saaren 73,000 ha pinta-alasta – käytännössä siis kaiken viljelykelpoisen alan, joka ei ollut asutettua (vertailun vuoksi nykyisin Santorinilla on n. 1,000 ha köynnösviljelmiä, eli vain viideskymmenesosa saaren huippuvuosista).

Santorinille tyypillisiä, omilla juurillaan vapaasti kasvavia
Assyrtiko-pensasköynnöksiä Kamarissa.
Santorinin viininviljelyn erikoispiirre on sen äärimmäisen haasteelliset viljelyolosuhteet: Santorinilla käy jatkuva merituuli, joka parhaimmassa tapauksessa vain jäähdyttää rypäleitä ja pitää köynnökset hyvin tuuletettuina, mutta huonoimmassa tapauksessa riuhtoo ja rikkoo rypäleet pilalle. Santorinilla ei myöskään ole juurikaan sadetta, eikä kastelukelpoista vettä, joten köynnökset lähinnä selviävät käyttämällä kosteutta, joka tiivistyy yön viileimpinä tunteina hyvin huokoiseen laavakivimaaperään. Santorini on myös äärimmäisen lämmin ja aurinkoinen viinialue, minkä vuoksi alueella voidaan viljellä vain saaren armottomiin viljelyolosuhteisiin ja hyvin köyhään, tuliperäiseen maaperään soveltuvia lajikkeita. Tämän kääntöpuolena on se, että phylloxera (viinikirva) ei selviä Santorinin armottomassa maaperässä. Tämän vuoksi saaren köynnökset kykenevät kasvamaan omilla juurillaan maaperässä, eikä erillisiä, viinikirvalle vastustuskykyisiä juurakoita tarvita. Santorinin viininviljelykset eivät muistuta lainkaan muualta maailmasta tuttuja, siistin suoria köynnösriviä, vaan matalat, pöheikkömäiset köynnökset kasvavat harvakseltaan siellä täällä – moni ei varmasti heti edes tajua katselevansa viinitarhoja ihmetellessään tuliperäisten kivien keskeltä hajanaisesti kasvavia puskevia ja kooltaan piskuisia pusikoita.

Kouloura sadonkorjuun jälkeen Kamarissa.
Viininviljelijöiden perinteikäs keino taistella saaren haastavia viljelyolosuhteita vastaan on kouloura eli "kiehkura". Tässä ainutlaatuisessa, vuosituhansia vanhassa menetelmässä viiniköynnöstä ryhdytään käärimään itsensä ympäri kun se kasvaa, jolloin syntyy lähes maan tasassa kasvavia, suuren kranssin muotoisia "viiniköynnöskoreja", joiden sisälle köynnösten rypäletertut kasvavat. Nämä korit suojaavat herkkiä rypäleterttuja saaren armottomalta tuulelta, kun taas korin ylle ja ympärille kasvava lehvästö suojaa terttuja liialliselta auringonpaisteelta. Usein nämä köynnöskorit lakkaavat tuottamasta hedelmää noin 80–100 vuoden iässä, jolloin köynnökset lukemattomia kierroksia kiertynyt varsi on yksinkertaisesti liian pitkä viedäkseen vettä ja ravinteita rypäletertuille, mutta sitkeimmät köynnökset kykenevät tuottamaan äärimmäisen intensiivisiä rypäleitä vielä yli 150 vuoden ikäisenä. Kun köynnökset lakkaavat kantamasta hedelmää, ei niitä revitä ylös, sillä uuden köynnöksen juurakolla olisi äärimmäisen suuri työ kaivautua saaren kovaan ja köyhään maaperään metsästämään vettä ja ravinteita; sen sijaan aivan köynnöksen tyveen vartetaan uusi, nuori köynnös ja vanha, hedelmää kantamaton "kori" leikataan pois tai "kori" yksinkertaisesti leikataan pois ja vanhan juurakon annetaan itse kasvattaa leikkauskohdasta uusi köynnöksen alku. Tästä johtuen monilla Santorinin köynnöksillä on äärimmäisen vanhat juuret, joista vanhimmat ovat peräti yli 500 vuotta vanhoja, eli helposti maailman vanhimpia. Käytännössä kaikki Assyrtiko-köynnökset kasvatetaan tällaisiksi koreiksi, mutta muiden rypälelajikkeiden kanssa jotkut viljelijät tekevät kokeiluja nykyaikaisilla, matalalle pingotettujen köysien varaan kasvatetuilla köynnösriveillä.

Domaine Sigalasin Mavrotragano-tarha Oiassa;
yksi saaren harvoista köysin tuetuista köynnösrivitarhoista.
Viininviljelyn suurimmat haasteet eivät lopu saaren haastaviin olosuhteisiin. Esimerkiksi sadonkorjuu – joka saaren lämpimien olosuhteiden vuoksi ajoittuu usein jo elokuulle, joskus jopa heinäkuulle (muualla maailmassa yleensä syys-lokakuulle) – on maan tasalla kasvavien köynnösten vuoksi todella raskasta työtä, erityisesti selälle. Lisäksi kuuman ilmaston, köyhän maaperän, hyvin vanhojen köynnösten ja varsin harvan istutustiheyden vuoksi tarhojen satomäärä on yleensä luonnollisesti keskimäärin noin 2,500 kg/ha, joskaan vanhimpien tarhojen kohdalla lähemmäs 1,000 kg/ha satomäärät ei ole poikkeuksellista. Vertailun vuoksi esimerkiksi Saksassa keskimääräinen sallittu maksimisatomäärä on 15,000 kg/ha.

Kyllä, Santorini on tuulinen saari. Saaren korkeimmilla kohdilla puhaltaa käytännössä aina näin navakka puhuri, mutta onneksi maan tasalla tuuli on paljon maltillisempaa. Ja tosiaan, kannattaa laittaa videosta äänet pois, koska viima kohisee melko vihaisesti kameran mikrofonissa.

Rypälelajikkeet

Historiallisesti Santorinilla on viljelty yli 50 rypälelajiketta, joista valtaosa on ollut saarelle kotoperäisiä alkuperäislajikkeita. Nykyisin ei ole selkoa, kuinka montaa eri rypälelajiketta saarella tarkalleen viljellään, mutta ehdottomasti valtaosaa hallitsee Santorinin jalo Assyrtiko 70% viljelyalallaan, lopun 30% jakautuessa kuudelle muulle rypälelajikkeelle. Kansainvälisiä rypälelajikkeita ei Santorinilla tavata saaren armottomien, monille lajikkeille epäsuotuisien olosuhteiden takia. Tyypillisesti Santorinin viineissä on aina melko tuntuva hapokkuus, minkä lisäksi punaviinit ovat usein varsin tiukan tanniinisia.

Valkoiset lajikkeet
  • Aïdani: Saaren toiseksi yleisin valkoinen lajike ja todennäköisesti kotoisin Santorinilta. Arvostettua Assyrtikoa matalahappoisempi, minkä lisäksi hedelmäisyys taittuu hapokkaiden sitrushedelmien sijaan enemmän makeampiin trooppisiin hedelmiin. Muutamat tuottajat tuottavat Aïdani-lajikeviinejä, joista parhaimmat voivat olla varsin vakuuttavia, mutta useimmat ovat melko hedelmävetoisia, helpostilähestyttäviä ja nuorena juotavia. Useimmiten Aïdania kuitenkin käytetään pehmittämään Assyrtikon tiukkaa hapokkuutta ja napakkaa sitruunaista hedelmää.
  • Assyrtiko: Saaren arvostetuin ja viljellyin lajike (70% kaikista viljelyksistä, peräti 90% valkoisista lajikkeista), kotoisin Santorinilta. Tuottaa erittäin hapokkaita ja äärimmäisen mineraalisia valkoviinejä, joiden hedelmäisyyttä hallitsee rapean raikas sitruunaisuus; lajike säilyttää poikkeuksellisen korkean hapokkuutensa äärimmäisen kypsänäkin. Lisäksi saaren vulkaaninen maaperä tuottaa moniin viineihin tuntuvan mineraalisuuden lisäksi myös ujon savuisia piirteitä. Monet kuivat Assyrtiko-viinit ovat nuorena lähes haastavan tiukkoja, minkä kääntöpuolena ne kykenevät kypsymään hienosti helposti vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ikääntyessään Assyrtikot saavat aluksi hunajaisempia ja joskus jopa petrolisia piirteitä, lopuksi viinin kehittäessä kermaisia, tuntuvan voisia ja hienostuneita paahteisia vivahteita; viinit eivät kuitenkaan koskaan hukkaa tuntuvan sitruunaista hedelmäisyyttään ja suolaista mineraalisuuttaan. Assyrtikon viljelyä on kokeiltu myös muualla Kreikassa, mutta lajike onnistuu harvemmin tuottamaan mitään erityisen mielenkiintoista Santorinin ulkopuolella.
  • Athiri: Yleisesti Kykladien saariryhmässä viljelty, helposti kasvatettava ja suurisatoinen lajike, joka on todennäköisesti kotoisin Santorinilta. Tuottaa Aïdanin tavoin Assyrtikoa matalahappoisempia, matala-alkoholisempia ja hedelmäisempiä viinejä, joilla voidaan pehmentää Assyrtikon tiukkuutta. Tavataan käytännössä aina Aïdanin kanssa sekoiteviineissä, sillä Athiri harvoin kykenee tuottamaan mitään erityisen mielenkiintoista sellaisenaan.
Punaiset lajikkeet
  • Mandilaria: Laajalti Kreikan saaristossa tavattu, Kykladien saariryhmästä kotoisin oleva, persoonallisen aromikas, äärimmäisen hapokas ja tuntuvan tanniininen lajike. Mandilariasta valmistettujen viinien aromimaailmaa hallitsevat jännittävät, ruusuiset piirteet ja villi punamarjaisuus. Näillä viineillä on usein hyvin kepeä runko ja niiden alkoholipitoisuus ylittää harvoin 12%, minkä vuoksi monilla Kreikan saarilla lajiketta perinteisesti sekoitetaan muihin, tuhdimpia viinejä tuottaviin lajikkeisiin. Santorinilla sen sijaan monet tuottajat valmistavat Mandilariasta tyypillisen kepeitä, hapokkaita ja tanniinisia punaviinejä. Rypäleet ovat usein melko suurikokoisia, kohtalaisen paksukuorisia ja erikoisesti pitkulaisen muotoisia. Lajikkeen ongelma on sen lyhyt "ikkuna" sadonkorjuun aikana; alikypsänä Mandilariasta saa vain ohutta ja tasapainottoman hapokasta ja raa'an tanniinista viiniä, kun taas ylikypsänä lajike menettää persoonalliset piirteensä ja on erittäin altis hometartunnoille. 70% kaikista Santorinin punaisista lajikkeista on Mandilariaa.
  • Mavrothiro: Valkoisen Athirin punainen mutaatio. Varsin harvinaiseksi käynyt lajike, jota tavataan lähinnä vain pienissä määrin osana sekoiteviinejä.
  • Mavrotragano: Lähes sukupuuttoon kuollut Santorinin punainen lajike, jonka nimi tarkoittaa "mustaa rapsakkaa" ja jonka viljelyala Santorinilla on n. 2%. Lajike "löydettiin" uudelleen 13 vuotta sitten ja se on vasta viime vuosina alkanut herättää kiinnostusta saaren tuottajien keskuudessa – siksi lajikkeesta valmistettujen viinien tyyli hakee vielä muotoaan. Usein persoonallisen aromikkaat viinit ovat tyypillisesti Mandilariaa tuhdimpia ja alkoholisempia, mutta saaren punaviineille ominaisesti silti varsin hapokkaita ja tuntuvan tanniinisia. Monet tuottajat valmistavat Mavrotraganosta tällä hetkellä lähinnä modernia, pienissä uusissa tammitynnyreissä kypsytettyä ja varsin runsasta punaviiniä.
  • Voudomato: Lähinnä Santorinilla tavattu, harvinainen punainen lajike, jonka nimi tarkoittaa "häränsilmää". Lajiketta käytetään lähinnä osana sekoiteviinejä, mutta osa tuottajista tekee mm. puhtaasta Voudomatosta valmistettuja rosée- tai jälkiruokaviinejä.
Mandilaria-rypäleitä Artemis Karamolegosin viinitalolla.

Viinityylit

Monet tuottajat puhuvat intensiivisistä ja raikkaista Assyrtikoistaan kuin ne olisivat klassinen, vuosisatoja vanha viinityyli, mutta todellisuudessa tuo nykyään niin suosittu, puhdaspiirteinen ja teräksinen valkoviini on todellisuudessa erittäin moderni keksintö.

Vanhanaikainen vertikaalinen viiniprässi ja
irtileikattu kouloura Argyrosilla.
Historiallisesti Santorinilla on Vinsanto ollut ainoa todellinen laatuviinityyli; viinin usein yli 200 g/l jäännössokeripitoisuus ja runsas hapokkuus on pitänyt viinin hyvinkin pitkiä aikoja juomakelpoisena, kun taas oksidatiiviset piirteet ovat tämäntyylisessä viinissä ominaisuus, ei virhe. Muuten Santorinilla on historiallisesti tuotettu lähinnä vain matalalaatuisia, raskaita, korkea-alkoholisia, oksidatiivisia ja usein väkivaltaisen tanniinisia viinejä. Ensimmäiset muutokset asiaan saatiin n. 1400-luvulla, jolloin Languedocista saapui saarelle munkkeja, jotka toivat mukanaan mm. osaamista viininteon saralle. Tällä ajalla ryhtyivät alkeelliset viiniprässit korvaamaan rypäleiden perinteisen jaloinpolkemisen, mikä osaltaan mahdollisti laadukkaampien viinien valmistuksen.

Viiniosaaminen kehittyi vuosisatojen myötä hiljaa, mutta tasaisesti. Pikku hiljaa saarelle saapui erilaisia rypäleidenmurskaimia, terttujen rankaimia, tynnyreiden täyttölaitteita yms. Valtaosa saaren vanhoista tynnyreistä on venäläistä tammea Odessasta, sillä kun Vinsantoa vietiin 1600–1800-luvuilla erityisesti Venäjälle, tuotiin saarelle takaisin tammea tynnyreiden ja viininvalmistuslaitteiden rakentamiseen.

Saarella on historiallisesti valmistettu myös tislattua alkoholia, mutta sitä käytettiin lähinnä puhdistukseen ja desinfiointiin; juotavaksi tarkoitetun rakin tislaaminen on paljon tuoreempi ilmiö – eihän saaren asukkailla ollut tarvetta juoda viinoja, kun siellä valmistettiin niin hyviä viinejä!

Kun viiniosaaminen saarella kehittyi, alettiin ymmärtää yhä paremmin, miten valmistaa laadukkaita viinejä. Saaren parhaimmistoon kuului Nykteri ("läpi yön"; sanasta nykta – νύχτα, "yö"), joka valmistettiin erilaisista valkoisista rypäleistä, jotka korjattiin keskellä yötä – tällöin yön jäähdyttämät rypäleet olivat vähiten alttiita hapettumiselle ja tuottivat siten laadukkainta viiniä. Tämän viinin annettiin kypsyä hyvin pitkään tammitynnyreissä, jolloin osa viinistä haihtui ja viinin pinnalle tynnyriin muodostui flor-tyyppinen hiivahuntu suojaamaan viiniä hapettumiselta. Perinteinen Nykteri olikin hieman Juran keltaisten viinien tyylistä, hieman hapettunutta, korkea-alkoholista, suolaisen mineraalista ja äärimmäisen hapokasta valkoviiniä. Nykteriä valmistetaan Santorinilla edelleen, mutta perinteisen tyylistä viiniä saarella ei enää valmisteta, vaan termiä käytetään usein kuvaamaan lähinnä viinitalon parasta valkoviiniä.

Pitkään saaren tuotantoa hallitsi viinien myynti tynnyreistä. Ensimmäiset pullotetut Santorinin viinit saapuivat markkinoille vasta 1970-luvulla ja aluksi paikalliset vierastivat niitä, koska viini tottakai kuului saada suoraan tynnyristä. Ensimmäiset nykyaikaiset valkoviinit valmistettiin Santorinilla vasta 1980-luvun lopulla, jolloin Boutari perusti oman viinitalonsa Santorinille ja ryhtyi tuottamaan viinejä moderneissa, lämpötilakontrolloiduissa terästankeissa. Tämän modernin tyylin laajempi leviäminen saaren muiden viljelijöiden keskuuteen ajoittui 1990-luvulle – samalle aikakaudelle, jolloin myös Santorinin suosio turistien matkakohteena räjähti laajempaan tietoisuuteen.

Nykyiset viinityylit
  • Santorini: Saaren perinteinen valkoviini, joka nykyisin valmistetaan terästankeissa tyyliltään kepeänä ja raikkaana. Viinistä vähintään 75% on oltava Assyrtikoa, lopun maksimissaan 25% ollessa Aïdania ja/tai Athiria ja alkoholipitoisuuden on oltava vähintään 13%. Tyypillinen Santorini-valkoviini on 75–80% Assyrtikoa ja 25–20% Aïdania ja/tai Assyrtikoa. Luotettava, kepeä, raikas, hapokas ja mineraalinen valkoviinityyli, joka kuitenkaan harvoin pärjää saaren parempitasoisille viineille.
  • Assyrtiko tai Santorini Assyrtiko: Kenties saaren nykyisin tunnetuin valkoviinityyli. Valmistetaan ainoastaan Assyrtikosta ja useissa tapauksissa vain äärimmäisen vanhojen köynnösten todella intensiivisistä ja hapokkaista rypäleistä. Viinit usein kypsyvät vain terästankeissa, mutta osa tuottajista saattaa kypsyttää osan viinistä vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä. Äärimmäisen hapokas, intensiivinen, tuntuvan mineraalinen ja melko täyteläinen viinityyli, joka kestää kellarissa helposti vuosikausia. Silloin tällöin Alkon valikoimista löytyvä Gaia Thalassitis on loistava esimerkki klassisesta Assyrtikosta.
  • Nykteri: Historiallinen viinityyli, joka nykyisin muistuttaa hyvin vähän esikuvaansa. Koska appellaation kriteerit Nykterille ovat hyvin väljät (viinin oltava vähintään 75% Assyrtikoa, alkoholipitoisuuden vähintään 13,5% ja viinin on kypsyttävä vähintään 3 kk tammessa), on tyylin sisällä hyvin runsaasti vaihtelua: toiset tuottajat tekevät puhtaasti Assyrtiko-lajikeviinejä, toiset käyttävät maksimimäärän (25%) Athiria ja Aïdania; toiset tuottajat käyttävät uusia, pieniä tammitynnyreitä, toiset taas vanhoja ja suuria; toiset tuottajat käyttävät ja kypsyttävät viinin terästankeissa ja lopuksi antavat sen asettua 3 kk tammessa, toiset taas antavat viinin olla jopa useita vuosia tammessa. Se, mikä on Nykterille yhteistä on se, että se on lähes poikkeuksetta talon paras kuiva valkoviini. Viini voi huonoimmassa tapauksessa olla melko raskas, trooppisen hedelmäinen ja tuntuvan tamminen moderni hirviöviini, mutta parhaimmillaan äärimmäisen vivahteikas, rakenteikas ja intensiivinen esitys, joka kuuluu helposti maailman valkoviinien parhaimmistoon; hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Artemis Karamolegos Nykteri.
  • Tammitynnyrikypsytetyt viinit: Koska Santorinin intensiivisen Assyrtikon on todettu kestävän helposti runsastakin tammitynnyrikypsytystä – eli se säilyttää hienosti sitruunaisen hedelmäisyytensä, suolakivisen mineraalisuutensa ja tiukan hapokkuutensa tuhdinkin tammituksen alta – ovat monet tuottajat pyrkineet lyömään läpi kansainvälisillä markkinoilla ns. "kalifornialaisilla" Assyrtikoilla, jotka usein ovat hyvin raskaasti tammitettuja ja raskastekoisia monstereita; ainoa tammitynnyrikypsytyksen hyvä puoli on se, että se usein pehmentää tiukkaa Assyrtikoa ja tekee siitä nuorena helpomminlähestyttävän. Useimmat tammitynnyrikypsytetyt Assyrtikot harvemmin pärjäävät terästankeissa kypsytetyille versioille, mutta esimerkiksi 3. käyttökerran 500-litraisissa tammitynnyreissä käytetty ja kypsytetty Argyros Assyrtiko Barrel lukeutuu helposti Santorinin parhaisiin valkoviineihin.
  • Muut valkoviinit: Näitä ovat viinit, jotka eivät täytä ylläolevien valkoviinien kriteereijä ja siten putoavat väljemmän PGI Cyclades -appellaation alle. Tällaisia ovat mm. muusta kuin Assyrtikosta tehdyt lajikeviinit sekä sekoiteviinit, joissa Assyrtikon osuus on alle 75% tai alkoholipitoisuus alle 13%. Vaihtelu tyylin sisällä on suurta; useimmat viinit ovat simppeleitä, nuorena juotavaksi tarkoitettuja tusinaviinejä, mutta parhaat ovat persoonallisista paikallisista lajikkeista tehtyjä lajikeviinejä tai mielenkiintoisia sekoiteviinejä. Yksi parhaimpia tämän tyylilajin edustajia on natural-henkinen, villi ja vahamainen Art Space Aïdani -lajikeviini.
  • Roséeviinit: Monet tuottajat tekevät tyypillistä roséeta nykyaikaisella menetelmällä, jossa rypäleiden kuorten annetaan maseroitua rypälemehussa vain hetken aikaa; tämä menetelmä sopii erityisesti tanniiniseen Mandilariaan, mutta moni tuottaja valmistaa usein roséeta erityisesti Voudomatosta. Santorinilla kuitenkin on tehty perinteisesti roséeviiniä myös murskaamalla ja käyttämällä sekaisin punaisia lajikkeita ja valkoista Assyrtikoa (ns. co-fermentation), jolloin valkoisten rypäleiden suuri osuus tekee lopullisesta viinistä tummahkoa roséeviiniä. Yksi mielenkiintoisimmista maistamistani Santorinin roséeviineistä oli vivahteikas, villihkö ja jopa ujosti brettainen Gavalas Voudomato.
  • Punaviinit: Santorinin punaviineillä ei ole varsinaisesti mitään yhteistä tyyliä; toiset ovat hyvin kepeitä ja puhdaspiirteisiä, toiset taas melko tuhteja ja tuntuvan tammisia. Viineille on kuitenkin tyypillistä varsin tuntuva hapokkuus ja usein hyvin puruvoimainen tanniinisuus – joskin jotkut tuottajat pyrkivät valmistamaan hyvin pehmeitä ja helpostilähestyttäviä punaviinejä rajoittamalla rypäleiden kuorikontaktia mehun kanssa vain pariin päivään. Osittain terästankeissa ja osittain tammitynnyreissä valmistettu Domaine Sigalas Mm Mandilaria- ja Mavrotragano-lajikkeista on mallikas esimerkki saaren napakasta punaviinityylistä.
  • Brouska: Venetsialaisten vallan aikana kehittynyt, robusti ja rustiikkinen viinityyli, joka on kadonnut lähes täysin saarelta. Viinin valmistukseen käytettiin kaikkia mahdollisia rypälelajikkeita, joten viini voi olla valkoista, roséeta tai punaista. Perinteisesti hyvin kypsät rypäletertut poljettiin murskaksi jaloilla ja viinin annettiin käydä rypäleiden kuorien ja rankojen kanssa. Käymisen jälkeen jopa 16–17% alkoholipitoisuuden saavuttanut viini siirrettiin kypsymään tammitynnyreihin, kunnes sen tiukat tanniinit olivat pehmentyneet riittävästi. Viinin nimi, joka tarkoittaa "terävää", kertonee siitä riittävästi.
  • Vinsanto: Saaren arvostetuin (ja ehdottomasti hintavin, sillä litra viiniä vaatii keskimäärin lähes 10 kg rypäleitä!) viinityyli, joka valmistetaan myöhään korjatuista, auringonpaahteessa rusinoiduista rypäleistä, joista yli 50% on oltava Assyrtikoa. Santorinin appellaation mukaan rypäleitä on kuivatettava vähintään viikon ajan, viinin on saavutettava vähintään 9% alkoholipitoisuus ja viiniä on kypsytettävä vähintään 2 vuotta tammitynnyreissä; hyvin harva tuottaja kuitenkaan tyytyy tekemään viiniä rimaa hipoen, joten usein rypäleitä kuivatetaan merkittävästi kauemmin ja viinien annetaan hautua tynnyreissä pidempään, jopa yli 20 vuoden ajan. Lyhyen aikaa rusinoidut viinit ovat usein kepeämpiä ja raikkaampia, kun taas pitkään rusinoidut ovat paksumpia ja tahmeampia, minkä lisäksi niiden aromimaailmassa korostuvat rusinaisen ja kuivatun taatelin aromit. Lyhyemmän aikaa kypsytetyt viinit ovat vähemmän vivahteikkaita ja piirteiltään enemmän hunajaisia ja siirappisia, kun taas pidempään kypsytettyjen viinien aromimaailmaa hallitsevat kahviset, savuiset ja paahdetun mausteiset piirteet. Uudet pienet tammitynnyrit tuovat viiniin karamellisia, suklaisia ja vaniljaisia piirteitä – nämä voivat kuitenkin helposti peittää Vinsanton hienostunutta vivahteikkuutta, minkä vuoksi monet tuottajat suosivat suuria, vanhoja tynnyreitä. Monet tuottajat tekevät viininsä hyvin natural-henkisesti, eli viiniin ei lisätä missään vaiheessa mitään, vaan viinin annetaan käydä täysin luonnonhiivoilla, eikä siihen usein edes lisätä missään vaiheessa sulfiitteja. Tästä syystä erityisesti hyvin pitkään kypsyneissä Vinsantoissa voi olla myös balsamicomaisia, volatiilisia piirteitä. Yksikään saaren tuottajista ei tee mitään muuta kuin äärimmäisen upeaa ja vivahteikasta Vinsantoa, mutta saaren parhaimmistoa edustavat jaloin poljetuista rusinoista valmistettu, jopa lähes 400-vuotiaissa tammitynnyreissä kypsytetty Gavalas Vinsanto; osittain auringossa ja osittain varjossa kuivatetuista rypäleistä valmistettu, ihastuttavan raikas ja jännittävän volatiilinen Gaia Vinsanto; sekä vaikuttava, konsentroitunut Argyros 20 Years Old Vinsanto. Lisäksi Koutsoyannopoulosin viinimuseosta löytyy kattava valikoima talon upeita Vinsantoja aina 1990-luvun alkupuolelle.
  • Mezzo: "Vähemmän makea". Viini tehdään joko kuin Vinsanto, mutta rypäleitä kuivatetaan rusinoiksi vähemmän aikaa, tai viini valmistetaan Vinsanton viimeisistä (eli heikkolaatuisemmista) puristusmehuista, joiden sekaan lisätään kuivaksi käytettyä viiniä. Viini voi olla mitä tahansa lähes Vinsanton tasoisesta, intensiivisen makeasta jälkiruokaviinistä puolimakeaan perusviiniin. Mezzo ei ole saanut virallista appellaatiosuojaa, minkä vuoksi sitä voi valmistaa kaikista mahdollisista rypälelajikkeista. Edullista puolimakeaa versiota en ole vielä maistanut, mutta kuivatuista Mandilaria-rypäleistä valmistetut Domaine Sigalas Apiolitis ja Venetsanos Liastos ovat varsin tyylikkäitä esityksiä jälkiruokaviineiksi.
  • Muut jälkiruokaviinit: Useat tuottajat tekevät muunlaisia jälkiruokaviinejä, joista useimmat ovat hyvin Vinsanton kaltaisia, mutta tyyliltään omintakeisia. Yksi mielenkiintoisimmista esityksistä on Koutsoyannopoulos Kamaritis; kaksi viikkoa rusinoiduista, kuudesta eri punaisesta ja valkoisesta rypälelajikkeesta valmistettu intensiivinen, vivahteikas ja hennon volatiilinen jälkiruokaviini, jota kypsytetään vähintään 10 vuotta suurissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Viiniä ei myydä lainkaan ravintoloille, jälleenmyyjille tai maahantuojille; ainoa keino saada tätä viiniä on matkustaa paikan päälle Koutsoyannopoulosin viinimyymälään.
  • Kuohuviinit: Historiallisesti Santorinilla ei ole valmistettu mitään kuplivia viinejä, mutta maailman viinitrendit ovat vihdoin saavuttaneet myös tämän saaren; tällä hetkellä kaksi tuottajaa ovat ryhtyneet tuottamaan kuohuviinejä paikallisista lajikkeista. Artemis Karamolegos Pnoé -sarjan viinit ovat Charmat-menetelmällä valmistettuja, kevyesti pirskahtelevia, puolimakeita viinejä, jotka valmistetaan äärimmäisen harvinaisista, paikallisista lajikkeista, kuten Katsano, Kritiko, Platani, Mavrothiro ja Voudomato. Santo Wines Santo Sparkling Brut on saaren ensimmäinen yritys tehdä vakavastiuskottavaa kuohuviiniä; tämä on 9 kk ajan sakan kanssa pullokypsytetty 100% Assyrtiko. Kummatkaan eivät ole vielä järin vakuuttavia esityksiä, mutta osoittavat, että saaren viinintuottajat ovat sentään ajan hermolla. Toivotaan, että tulevaisuudessa saarelta tulisi enemmän ja kovempitasoisempia kuplivia!

Santorinin viinintuotanto nykyisin

Hyvä esimerkki saaren tarhojen pirstaloitumisesta: tämä arviolta
alle 10 aarin (< 0,1 ha) tarha sijaitsee aivan Kamarin kylän
keskustassa, neljän tähden hotellin kyljessä.
Kuten jutun alussa mainitsin, on Santorinin viinintuotannon suurin uhka tällä hetkellä turismi: saareun häkellyttävät kauniit, vitivalkoiset kaupungit laajenevat jatkuvasti rakennuttajien etsiessä maapalstoja, joille perustaa uusia hotelleja ja saarella sikin sokin sijaitsevat tarhahehtaarit saavat väistyä uusien rakennusten tieltä. Saarella on tätä nykyä yli 1,000 tarhanomistajaa, joiden keski-ikä on reippaasti 60 vuoden paremmalla puolella, eikä heidän toimilleen ole jatkajaa. Moni viinitalo haluaisi laajentaa omia tarhojaan, mutta turistibisneksen nostaessa maahehtaarien hinnat tähtitieteellisiin lukemiin, eivät viinitalot pysty vastaamaan ankaraan kilpailuun – monelle tarhanperijälle tuottoisinta on myydä ikivanhat köynnöstarhat rakennusyhtiöille. Vielä 2000-luvun alkuvuosina saarella sijaitsi jopa 35,000 eri kokoista viinitarhaa, kun nykyisin tarhoja on vain reilu 10,000 ja niiden yhteenlaskettu pinta-ala n. 1,000 ha.

Nuori Mandilaria-tarha Kamarissa; köynnökset kasvavat siisteissä riveissä,
mutta silti vain oman runkonsa varassa.
Koska monet saaren tarhoista ovat yksityisten pienviljelijöiden omaisuutta, on rypäleiden myyminen viinitaloille hyvin yleistä. Tiedustellessani viinitaloilla rypälekilon hintaa sain eri lähteistä hieman erilaisia vastauksia, mutta keskimäärin hyvänä (runsassatoisena) vuonna rypälekilo Assyrtikoa maksaa n. 1,5-2,0€/kg, kun taas matalasatoisempina vuosina saattaa hinta olla jopa yli 3,0€/kg. Laatutietoisemmat tuottajat voivat maksaa parhaimmista rypäleistä jopa yli 4,0€/kg. Muut rypälelajikkeet ovat usein Assyrtikoa kalliimpia, koska niiden saatavuus on Assyrtikoon nähden hyvin rajallista; ei ole tavatonta, että esimerkiksi Mavrotraganon hinta kohoaa joinain vuosina jopa yli 5,0€/kg.

Saarella on lähteistä riippuen noin viitisentoista tuottajaa, viimeisimpien lähteideni mukaan tällä hetkellä tarkka luku on 16 (sillä kun sanoin Gavalasilla viinitalon olevan reissumme 8. viinitalo, vastattiin meille, että vielä toiset 8 jäljellä). Monissa lähteissä sanottiin saarella olevan 3 suurta tuottajaa ja 5 hyvin pientä artesaanituottajaa, loppujen viinitalojen asettuessa jonnekin välimaastoon. Itselleni jäi hieman epäselväksi, mitkä tuottajat ovat niitä suuria ja mitkä pieniä, sekä kuinka monen viinitalon perusteella tämä arvio on alun perin tehty. Tässä on ainakin jonkinmuotoinen lista saaren tuottajista – en mene takuuseen siitä, kuinka ajankohtaisia kaikkien talojen tiedot ovat:

Antoniou – Ymmärtääkseni tämä viinitalo ei varsinaisesti tuota viinejä enää, vaan on keskittynyt tuottamaan koruja. Talon historia liittyy ymmärtääkseni jotenkin Venetsanosin viinitaloon tai sitten Antoniou nykyisin tunnetaan Venetsanosin viinitalona. Koko kuvio jäi jotenkin hämäräksi meikäläiselle. Talon viinit valmistettiin Santo Wines -osuuskunnan tiloissa ja vuosituotanto oli hieman alle 100,000 pulloa.

Argyros Estate – Meso Goniassa sijaitseva arvostettu ja melko suurikokoinen, yli 100-vuotias viinitalo, joka on 40 tarhahehtaarillaan yksi saaren suurimpia omistajia. Tuottaa vakuuttavia valkoviinejä ja äärimmäisen pitkään kypsytettyjä Vinsantoja. Vuosituotanto n. 350,000 pulloa. Talon nimi lausutaan suurin piirtein arjiiros.

Art Space Winery – Santorinin osuuskunnan, Santo Winesin, perustaneen Nikolaos Argyrosin pojan, Antonis Argyrosin pyörittämä taidegalleria. Tämä Meso Goniassa sijaitseva viinitalo on ennen ollut Nikolaos Argyrosin omistama, mutta se oli suljettuna vuosina 1952–1999. Nykyisin eksentrinen taiteidenkeräilijä-viinintekijä Antonis Argyros tuottaa talolla natural-henkisiä viinejään, joita saa vain viinitalolta ja parista kolmesta ravintolasta Santorinilla. Vuosituotanto ollut pitkään vain muutamia tuhansia pulloja, mutta nykyisin tuotantomäärä on n. 10,000 pulloa vuodessa.

Artemis Karamolegos – Tuottaja, joka aiemmin tunnettiin aiemmin nimellä San...torini. Tämä Meso Goniassa sijaitseva moderni viinitalo tuottaa hyvin tyylikkäitä ja tasapainoisia viinejä sekä ostorypäleistä että omista rypäleistä talon omilta 20 ha tarhoilta. Vuosituotanto 150,000 pulloa.

Avantis Estate – Vasta parin vuoden ajan Perissan kylässä toiminut viinitalo, jonka taustalla häärii suurempi viinitalo Euboean saarelta.

Boutari – Kreikan tunnetun viinijättiläisen Santorinin-viinitalo ja yhtiön kuudes viinitalo koko Kreikassa. Tämä vuonna 1989 perustettu, Domaine Selladia -nimellä kulkeva viinitalo toimi tiennäyttäjänä Santorinin muille viinitaloille ja aloitti uuden, modernin aikakauden saaren viineille. Talon omistuksessa on n. 6 ha tarhoja, mutta viinejä valmistetaan myös ostorypäleistä.

Canava Roussos – Saaren vanhin viinitalo (perustettu Meso Goniaan vuonna 1836) ja tunnettu ääritraditionalistisesta meiningistään ja vanhahtavasta imagostaan. Monet viinit valmistetaan vanhanaikaisin menetelmin ja niitä kypsytetään hyvin pitkään ennen markkinoillelaskua. Omistaa 4 ha tarhoja ja ostaa sopimusviljelijöiltä 10 ha edestä; vuosituotanto n. 40,000 pulloa.

Gaia – Kamarin kylän pohjoispuolella sijaitseva viinitalo ja toinen Gaian kahdesta viinitalosta (toinen sijaitsee Naoussassa). Gaia ei itse omista Santorinilla lainkaan viinitarhoja, vaan ostaa rypäleitä laatuorientoituneilta pientuottajilta 55 ha edestä keskimääräistä korkeammilla hinnoilla; vuosituotanto n. 130,000 pulloa. Talon nimi lausutaan suurin piirtein jeia.

Gavalas – Megalochorissa sijaitseva viinitalo, joka yli 100 vuoden iällään lukeutuu saaren vanhimpien joukkoon. Toiminut ennen myös sopimustuottajana muille toimijoille, mutta nykyisin keskittynyt tuottamaan omia viinejään. Omistaa 3,5 ha tarhoja ja ostaa rypäleita 25 ha edestä; vuosituotanto n. 100,000 pulloa.

Halaris – Perissan kylässä sijaitseva pieni viinitalo. Tästä tuottajasta oli mahdotonta löytää tarkempaa tietoa.

Hatzidakis – Vuonna 1997 Pyrgosin kylässä aloittanut, pienen profiilin artesaanituottaja joka tuottaa persoonallisia, villihiivoilla käytettyjä luomuviinejä, kun taas tarhoilla on siirrytty biodynaamiseen viljelyyn. Talon erikoisuus on hieman perinteikkään tyylin suuntaan kumartava, pitkään tammitynnyreissä kypsytetty ja kevyesti oksidatiivinen Nykteri. Talon n. 75,000 pullon vuosituotannosta vastaavat n. 10 ha viljelyksiä, joista talo itse omistaa n. 2 ha.

Heliopoulos – Pieni, noin 7 hehtaarin tuottaja Megalochorissa. Tästä tuottajasta oli mahdotonta löytää tarkempaa tietoa.

Koutsoyannopoulos / Volcan Wines – Neljännessä sukupolvessa toimiva viinitalo, joka tuottaa viinejä sekä suvun omalla nimellä että Volcan Wines -nimen alla. Talo pyörittää myös Santorinin viininviljelyn historiaa valottavaa viinimuseota Vothonasin ja Messarian kylän laidalla.

Santo Wines – Vuonna 1947 perustettu osuuskunta ja saaren suurin tuottaja. Talon tuotanto on vuosikerrasta riippuen 500,000–800,000 pulloa. Talon vuonna 1992 valmistunut, hypermoderni viinitila sijaitsee kalderan laidalla Santorinin pääkaupungin, Firan, eteläpuolella ja sen 300 metriä suoraan merenpinnan yläpuolella sijaitsevilta näköalaterasseilta avautuvat häikäisevät maisemat Santorinin saariryhmän muiden saarien yli. Santo Wines tuottaa valtaosan Santorinin ravintoloissa karahveittain myydyistä "talon viineistä".

Sigalas – Kenties Santorinin tunnetuin ja arvostetuin viinitalo, joka on monien lähteiden mukaan toiminut saaren luomuviljelyn pioneerinä. Tämä vuonna 1991 saaren pohjoisosissa sijaitsevaan Oian kaupungin lähistölle perustettu viinitalo omistaa n. 20 ha viljelyksiä, minkä lisäksi viiniä valmistetaan luonnonmukaisesti viljelevien sopimusviljelijöiden rypäleistä. Vuosituotanto on n. 350,000 pulloa.

Näkymä Venetsanosin terassilta kalderaa pitkin pohjoiseen;
vasemmassa laidassa saaren pääkaupunki Fira.
Venetsanos – Vuosina 1947–1949 toiminut Venetsanos oli Santorinin ensimmäinen moderni viinitalo. Talo oli yli 60 vuoden ajan pois käytöstä, mutta palasi takaisin toimintaan vuonna 2015 talon perustaneen kemisti Venetsanosin kahden veljenpojan innostuttua viininteosta. Viinitalo sijaitsee Megalochorissa, kalderan eli Santorinin kraaterin sisäreunaan kaivettuna luolastona ja sen näköalaterasseilta avautuvat vaikuttavat maisemat Santorinin laguunin yli. Talo tuottaa n. 20,000 pulloa vuodessa 10 ha viljelyksiltään; rypäleitä ei osteta muilta viljelijöiltä.

(Todennäköisesti) Assyrtikotarha Oiassa. Kuvitelkaa sitä kumartelun,
kykkimisen ja noidannuolien määrää kun tämmöinen tarha korjataan
elokuun paahtavassa auringossa.
Kuten monen tuottajan kohdalla näkyy, rypäleiden ostaminen pienviljelijöiltä on varsin yleistä. Niiden ostaminen ei ole kuitenkaan millään tavalla halpaa hommaa esimerkiksi Assyrtikokilon keskimääräisen hinnan seilatessa 2–3€ väliä (vertailun vuoksi esimerkiksi Piemonten kuuluisa Produttori di Barbaresco maksaa tuottajilleen Nebbiolo-rypäleiden laadun mukaan 2–5€/kg), mikä vaikeahoitoisten tarhojen ja tarhahehtaarien jatkuvasti kasvavien hintojen kanssa tekee sen, etteivät Santorinin viinit ole koskaan mitenkään erityisen edullisia. Tarhojen omistaminen ja viljely ei myöskään ole pienviljelijöille mikään pääasiallinen leipätyö, sillä hyvin harva viljelijä omistaa edes hehtaaria viinitarhoja ja n. 2€ kilohinnalla ja n. 2,500 kg/ha satomäärillä yksi hehtaari viiniköynnöksiä tuottaa vain n. 5,000€ potin.