Pyynikin Black IPA

Pyynikin Black IPA

• Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
• Tyyppi: Olut, Black IPA
• Maa: Suomi
• Alue: Pirkanmaa
• Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
• Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
• Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Rodenbach Rosso

Rodenbach Rosso

• Valmistaja: Rodenbach
• Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red / maustettu olut
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Roeselare
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,99e (Maaliskuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: palm breweries

Perinteisiin flaamilaisiin hapanoluisiin erikoistunut belgialainen Rodenbach on ollut meikäläisen lempipanimoita siitä asti, kun Rodenbach Vintage rokkasi maailmani ensimmäisen kerran. Tästä syystä allekirjoittaneella on melko matala kynnys testailla uusia panimon oluita aina silloin kun niitä tulee vastaan.

Edellisen kerran uutta Rodenbachia – eli tätä nyt syynissä olevaa Rossoa – tuli noin vuosi takaperin vastaan Kampin K-Supermarketin oluthyllyillä, missä oli juuri parasta ennen -päivämääränsä (9.3.2016) viimeisiä päiviä hätyyttelevä kappale myynnissä alennettuun hintaan. Koska olut tuskin oli paranemassa enää mihinkään, tuli se testattua hyvin ketterästi ostopäätöksen jälkeen.

Rosso on siis Rodenbachin uusi kötöstely, jolla todennäköisesti yritetään kosiskella nuorempia ja enemmän siidereistä ja limuviinoista kuin hapanoluista kiinnostunutta yleisöä – mutta pitämällä silti klassinen belgiolut raaka-aineena. Pohjaolut on sekoite 2 vuotta tammisammioissa kypsytettyä Rodenbachia (hapanta) ja tuoretta, vastapantua Rodenbachia (kepeää ja raikasta). Aluksi tässä sekoitteessa maseroidaan hapankirsikoita, karpaloita ja vadelmia, minkä jälkeen olut makeutetaan näiden samojen marjojen ja hedelmien mehulla. Lopuksi olut suodatetaan ja pullotetaan 4% vahvuisena.

Ulkonäöltään olut on hurmaavan kirkkaan mutta hyvin syvän ja lähes läpinäkymättömän rusehtavan punainen. Kaadon myötä oluen päälle muodostuu myös hyvin pienikuplainen, tiivis ja melko kestävä, roosanvärinen vaahtokukka.

Hieman makea tuoksu on vivahteikas ja Rodenbachin persoonalliselle tyylille sopivan uskollinen: kokonaisuudesta löytyy vanhan puun aromikkuutta, kevyttä karamellisuutta ja taustalla häilyvää etikkabakteerin tuomaa, ujosti balsamicomaista volatiilisuutta. Rodenbachin makeanhapan tuoksu on yleensä luonnostaankin tietynlaista kirsikkaisuutta vihjaava, mutta tässä oluessa mehulla boostattu kypsän kirsikkainen hedelmäisyys ei vihjaile mitään, vaan hyökkää suoraan asiaan. Marjaisuutta on kohtalaisen paljon, mutta se ei tunnu onneksi millään tavalla liialliselta tai päälleliimatulta.

Suussa olut on mehulla makeutettujen limu-lambicien kaltainen, eli kohtalaisen makea, mutta matalan alkoholin puolesta ja happamuutensa ansiosta myös mukavalla tavalla kepeähkö. Oluen happamuus on jopa sitä luokkaa, että kokonaisuus on hieman kirpeä, mikä pitää balanssin yllättävän hyvin tikissä. Makumaailmasta löytyy paljon tuoksun piirteitä, eli kypsänmakeaa kirsikkaisuutta, hillittyä puisevuutta, maltillista karamellista maltainen ja kohtalaisen mansikkahilloisuuutta. Tyylinmukaisesti oluesta ei löydy humalankatkeroa ja hiilihapposektori on hyvin pientä ja pehmeää.

Oluen jälkimaku kevyesti happamankirpeä ja hieman selvemmin makeaan taittuva. Kohtalaisen pitkässä ja miellyttävän vivahteikkaasta jälkivaikutelmasta löytyy metsämansikkaa, kirsikkaa, hillittyä vadelmahilloa, hentoa vanhaa puuta ja huonekalua sekä ujon etikkaista balsamicoisuutta.

Pähkinänkuoressa Rosso on yllättävänkin maukasta, mutta ennen kaikkea mutkatonta ja helpostilähestyttävää markettihapanta. Kyllähän Rodenbachin lippulaivatuote Vintagesta jäädään kauas, eikä myöskään Rodenbach Grand Cruta lähdetä tällä haastamaan, mutta kun odotukset olivat Lindemans-Timmermans-akselin simppeleissä limu-lambiceissa, onnistui Rosso yllättämään positiivisesti! Tässä on samanlaista makeaa mehumaisuutta, mutta olut on tehty silti tyylitajuisemmin, eli sekä tyylinmukaiselle happamuudelle että pitkästä tammikypsytykestä kielivälle puumaisuudelle on jätetty sopivasti tilaa. Jopa Rodenbachin tunnusmerkki, eli maltillinen, kevyesti balsamicoetikkaa muistuttava volatiilisuus erottuu kokonaisuudesta, eli laadukasta pohjaolutta ei olla haluttu haudata makean marjamehun alle.

Rodenbach Rosso on varsinainen hapanolut apupyörillä, mutta sellaiseksi varsin tasokas esitys. Tämä ei ole millään tavalla haastava, vaan enemmänkin helppo pikku hapanolut tyyliin vasta tutustuville, mutta myös sen verran pätevä ja moniulotteinen esitys, että jopa paatunut hapan-Heikki viihtyy oluen parissa vähintään tovin ajan. Yllättävän laadukas ja mielenkiintoinen tuote tältä Belgian klassikkopanimolta.

Lyhyesti: Helppo, hauska ja huoleton versiointi klassikkopanimo Rodenbachin hapanoluesta. Makean marjainen ja matala-alkoholinen, mutta myös yllättävän tyylitajuinen maitokauppahapan.

Arvio: Hyvä – mukava pikku mehu-hapan tilanteisiin, joissa ei kaivata vakavastiotettavia hapanoluita fiilistelykäyttöön, vaan mutkatonta ja simppeliä arkihapanta siemailtavaksi.

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Slaapmutske FLOSS

Slaapmutske FLOSS Flemish Old Style Sour Ale

• Valmistaja: Brouwerij Slaapmutske
• Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Melle
• Maltaat: Pils-, väri-
• Humala: Brewer's Gold
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,10e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: slaapmutske

Tämä olut tarttui mukaani reilu vuosi sitten Viron-reissulla piipahdettuani ostoksilla Koht-olutmyymälässä Tallinnan vanhassakaupungissa.

Oluen tuottanut panimo Slaapmutske on saanut alkunsa, kun belgialainen Dany de Smet valmistui panimokoulusta panimotekniikan insinööriksi ja alkoi työskennellä mm. Delirium Tremens -oluesta tunnetulla Huyghen panimolla. Vapaa-aikansa hän kulutti myöskin töiden parissa, eli kun hän ei ollut panimolla töissä, hän valmisti kotonaan itse kotioluita. Lopulta vuonna 2000, oluiden kysynnän kasvun seurauksena, Dany ja hänen vaimonsa Marleen päättivät julkaista oluitaan ensimmäistä kertaa kaupallisesti. Panimo sai nimekseen Slaapmutske, "yömyssy", ja oluita ryhdyttiin valmistamaan vuokrapanimo de Proefbrouwerij'lla. Vuokrapanimoa käyttämällä Slaapmutske pystyy ylläpitämään tasaisia 1400 litran panoeriä, minkä he ovat todenneet tähän asti soveltuvan parhaiten heidän toimintaansa.

Tämä "FLOSS"-oluen nimi on väännös sanasta Flemish old-style sour, joka jotakuinkin kuvaa oluen tyyliä – tämän siis pistäisi olla tyyliltään perinteistä "Flemish rediä" eli flaamin punaista hapanolutta. Olut on 5% vahvuinen pintahiivaolut, joka käytetään oluthiivan lisäksi myös brettanomyces-hiivalla, minkä lisäksi oluen valmistuksessa käytetään maltaan ohella myös ruokosokeria. Happamuutensa olut saa kypsytyksestä amerikkalaisissa tammitynnyreissä, joissa olutta happamoittavat mikrobit pääsevät tekemään temppujaan. Tämä meikäläisen pullo tuli testattua maaliskuussa 2016, mutta parasta ennen -päiväystä on päivämäärään 12/11/2017 asti, joten kestävyyttä ainakin tuntuu oluesta riittävän – mikä on kyllä bretta-käytetyille hapanoluille varsin tyypillistä!

Oluella on kaunis, kirkas, pronssisen punaruskea väri sekä kestävä ja melko runsaan kuohkea, rantahiekanvärinen ja pitsiä jättävä vaahto.

Lasista kohoaa ihastuttavan perinteikäs Flemish redin tuoksu: makeaa karamellisuutta, tunteja sitten lohkottua ja kohtalaisesti jo rusehtunutta, kypsää punaomenaa, kevyttä brettan tuomaa nahkaisuutta, hentoa pölyistä vanhaa puuta, ujo vivahde balsamiviinietikkaa ja pieni aavistus rautaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen, kehittynyt, puiseva ja hennon rusehtavan omenainen maku, joka on Flemish rediksi yllättävän kuiva – nämä oluet kun yleensä tuppaavat olemaan tyyliltään hieman makeampia. Kielellä pyörii pähkinäisyyttä, kuivakkaa ja hennon karamellista mallasta, ujoa rusehtavaa omenaa, hentoa puuta, nahkeaa tummaa hedelmää ja aavistus vahamaisuutta. Ryhtiä tuovat kohtalaisen hillitty (20 IBU) katkero ja varsin pieni sekä pehmeä hiilihappo. Happamuuttakin löytyy, mutta melko maltillisesti ja lempeästi – tämä olut ei ole siis mitään poskiinpureutuvaa akkuhappoa, vaan melko aloittelijaystävällistä tavaraa. Lähinnä maun kepeys ja kuivuus yllättävät makean tuoksun jälkeen. Yleisilmeeltä löytyy hieman hillittyä, mutta omaa silti mukavaa, ujohkoa kompleksisuutta.

Hieman hapahko ja kevyehkö jälkimaku on maultaan kevyen maltainen, hillitysti rusehtavan omenainen ja hennon omenankuorinen, hapoillaan ujosti vettä kielellenostattava ja etäisesti pähkinäisen sävyinen. Hillittyä kompleksisuutta ilmaiseva jälkivaikutelma on melko pitkä.

Kokonaisuutena Slaapmutske FLOSS on kaikin puolin mukava ja mielenkiintoinen, mutta tyylin klassikoihin (esim. Rodenbach) verrattuna hieman kesy, hillitympi ja vaatimattomampi – sekä yllättäen myös kuivempi – Flemish red. Rodenbach Vintagen kaltaista tykitysolutta on siis turha odottaa, mutta hyvin tehtyä, tasapainoista ja vivahteikasta vanhan koulukunnan hapanolutta kylläkin. Lisäksi voi hyvin olla, että jos oluen valmistuksessa on käytetty brettaa, voi olut jaktaa kehittymistään pullossa vielä vuosia – näin ollen olut voi olla vielä näin nuorena varsin simppeliä kamaa, kutta kehittyä mm. klassikko-olut Orvalin tavoin vuosia kellaripuolella. Kenties pitänee metsästää tätä olutta lisää ja pistää testikappale kypsymään?

Lyhyesti: Melko maltillisen hapan, hillitty ja kuivakka, mutta samalla miellyttävää syvyyttä ja vivahteikkuutta tarjoileva Flemish red ale.

Arvio: Hyvä – tyylin huippuja tämä olut ei hätyyttele, mutta sen sijaan tuo tähän turhan rajoittuneeseen ja melko tuntemattomaankin oluttyyliin mukavaa ja kaivattua vaihtelua. Erityisesti tyyliin vasta tutustuville tämä on mainio entry level -olut, joka suuremmalla todennäköisyydellä hurmaa kuin karkottaa.

Hinnan (4,10e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Lehe Ogar Polski

Lehe Ogar Polski Grodziskie

• Valmistaja: Lehe Pruulikoda
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Grodziskie
• Maa: Viro
• Alue: Harju, Keila
• Mallas: Vehnä
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,89e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: lehe

Tässä pienpanimobuumia seuratessa on vain voinut hämmennyksellä seurata toinen toista erikoisempien ja tuntemattomampien oluttyylien esiinmarssia. Esimerkiksi happamat saksalaiset vehnäoluet (mm. Gose, Berliner Weisse) olivat vielä noin kymmenkunta vuotta täysin tuntemattomia, parin hassun paikallisen panimon erikoisuuksia, kun taas nykyisin suurin piirtein joka toinen itseään kunnioittava pienpanimo puskee tällaisia ulos tasaista tahtia (itseäni kyllä ihmetyttää, miksei Suomessa näitä mainioita oluttyylejä viitsitä tehdä – jos ei oteta lukuun Suomenlinnan Panimon persoonallista mutta mainiota Foil Hatia).

Melkein kaikki pienpanimoskeneä aktiivisesti seuraavat ovat varmasti hyvin perillä Grodziskiesta (eli Grätzeristä), tuosta puolalaisesta oluttyylistä, jonka uusia, ainutlaatuisia oluttyylejä metsästävät panimomestarit ovat viimeisten muutamien vuosien aikana löytäneet ja tuoneet suurempaan tietoisuuteen. Sen sijaan veikkaan usealle tavan kuluttajalle tämän oluttyylin olevan edelleen melko tuntematon, joten pieni esittely lienee paikallaan.

Grodziskie on hyvin vanha oluttyyli, joka on syntynyt joskus 1300–1400-luvulla Grodzisk Wielkopolskin kaupungissa, Puolassa, ja joka ehti jopa hetkeksi jo kadota täysin sukupuuttoon viimeisenkin olutta valmistavan puolalaisen panimon lopetettua vuonna 1993. Alkuperäisen, historiallisen oluttyylin valmistusprosessista on hyvin vaikea saada näin reilun puolen vuosituhannen takaa tarkkaa käsitystä, mutta suullisen perimätiedon mukaan olut on tyyliltään ollut savuinen, runsashiilihappoinen vehnäolut. Nykykäsitysten mukaan Grodziskien valmistuksessa on tyypillisesti käytetty tammea polttamalla kuivatettuja vehnämaltaita ja olut on tyypillisesti ollut varsin matala-alkoholista. Koska maltaat kuivataan suoraan poltetun tammen savussa, saavat maltaat selvän savuisen ominaisaromin, jonka tulisi erottua selvästi myös oluessa. Tyypillisesti olut on pullotettu (korkeaa painetta kestäviin pulloihin) ennen kuin olut on käynyt täysin loppuun, jolloin olut on jatkanut käymistään pulloissa, tuoden olueen varsin runsaan hiilihapon – tämän runsaan hiilihappoisuuden vuoksi olutta on historiallisesti kutsuttu jopa Puolan shamppanjaksi. Oluen kirkastuksen keksimisen jälkeen Grodziskie on tyypillisesti kirkastettu ennen pullotusta, minkä vuoksi tyylinmukaisen Grodziskien pitäisi olla vehnäoluille epätyypilliseen tapaan väriltään kirkasta, ei sameaa. Historiallisesti Grodziskien on sanottu olevan melko vahvasti aromi- ja katkerohumaloitua, mutta nykyisissä versioissa humalointi on tyypillisesti jätetty varsin pieneen rooliin.

Monissa lähteissä Grodziskien sanotaan olevan valmistettu täysin savustetuista vehnämaltaista; tämä kyllä kuulostaa erikoiselta, sillä ymmärtääkseni vehnämaltaiden pitäisi olutvierrettä keitellessä muuttua melkoiseksi vehnäpuuroksi, josta vierteen siivilöiminen lienee melko vaativaa puuhaa. Mutta mistäs minä tiedän, meikäläinen on viini-, ei panimomestari.

Aivan autenttista puolalaista Grodziskieta ei testattavaksi löytynyt, sillä tämän oluen on pannut virolainen, vuonna 2013 perustettu Lehe ("lehti"), joka tällä hetkellä kuuluu Viron vanhimpiin ja tunnetuimpiin pienpanimoihin. Tämä Ogar Polski (eli puolanajokoira) tuli napattua viime keväänä Kampin K-Marketin ilahduttavan laajasta oluthyllystä viime helmikuussa ja maistiin pullo päätyi maaliskuussa. Parasta ennen -päiväys tällä 3,8% vahvuisella oluella oli 29.4.2016, joten aivan hirveästi käyttöikää ei oluella enää testivaiheessa ollut.

Lasissa oluella on hennosti utuinen, raikkaan vaalean keltainen väri – tyylinmukaista kirkasta ulkonäköä Lehe ei ole siis lähtenyt hakemaan. Kaadon myötä oluelle syntyy vehnäoluille tyypillinen, erittäin runsas, hyvin kuohkean höttöinen ja melko kestävä, vitivalkoinen vaahto, joka jättää lasin reunoille melko runsaasti pitsiä.

Tuoksu on juuri sitä, mitä voi oluttyylin taustoihin perehtynyt odottaakin: savua ja vehnäistä happamuutta. Savu ei kuitenkaan monien savuoluiden tapaan tykitä pelkkää palvikinkkua, vaan palvin ohelta löytyy myös kuivakampaa, puisevaa pyökkisavua ja miellyttävää, hienovaraista tervaa. Kaiken savuisuuden seassa häilyy myös hento yrttinen ja aavistuksen sitruksinen raikkaus sekä aavistus katkeroyrttistä humalanbitteriä.

Suussa olut on varsin kepeä ja raikas, mutta matalista volteistaan huolimatta olut ei maistu vetiseltä, kiitos melko runsaana tuntuvan puisevan savuisuuden, joka tuo oluelle tasapainottavaa runsautta. Makumaailmasta erottuu palvikinkkua, vehnäistä happamuutta, nuotiosavua, kevyttä kärtsättyä lihaa ja hentoa sitruunaa. Hiilihappo on runsasta ja kuohkeaa, kun taas katkeroita ei tunnu juuri ollenkaan.

Jälkimaku on keskimaun tapaan vehnäisen hapan ja aromikkaan savuinen. Suuhun jää miellyttävän raikkaanrapsakka, viipyilevän nuotiosavuinen ja hennon greippinen jälkivaikutelma, jossa hiilihappo jaksaa nipistellä pitkään.

Kokonaisuutena Ogar Polski on veikeä ja kiva savuolut, tykkään ja paljon! Tämä on kyllä ihan merkittävä tunnustus meikäläiseltä, sillä savuoluet ovat yleisesti allekirjoittaneen mustalla listalla – palvikinkku kun ei ole ikinä ollut erityisesti sydäntäni lähellä ja liian monet savuolut maistuvat suussani vain ja ainoastaan juuri tuolta kyseiseltä lihavalmisteelta. Sen sijaan Lehen Grodziskiesta löytyi miellyttävästi syvyyttä ja vivahteikkuutta, niin savun kuin muidenkin piirteiden puolesta, ja oluen kepeä vehnäolutrunko toimi vallan mainiosti savuisuutta raikastavana vastapainona. Lopputuloksena on kepeä, aromikas ja raikas vehnäolut, jossa savu on merkittävässä, muttei liian hallitsevassa roolissa. Ehdottomasti testaamisen väärti esitys maitokauppavahvuisten oluiden joukosta!

Lyhyesti: Kakkosvahvuiseksi savuvehnäolueksi hämmentävän maukas ja tasapainoinen tuttavuus. Maitokauppavahvuisten oluiden kärkikastia.

Arvio: Hyvä – speksien puolesta minun ei pitäisi pitää tästä (vähäalkoholinen savuolut), mutta Ogar polski yllättää: tämä on kyllä kaikin puolin toimiva esitys.

Hinnan (3,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Sierra Nevada Hop Hunter

Sierra Nevada Hop Hunter IPA

• Valmistaja: Sierra Nevada Brewing Co.
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, Central Valley
• Maltaat: Cara-, Two Row Pale-; kaurahiutale
• Humala: Bravo, Cascade, Centennial, Columbus, Crystal, Simcoe
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 4,48e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,48e (Tammikuu 2017, Alko, tilausvalikoima)

Sierra Nevadan merkitystä maailman pienpanimoskenessä ei voi aliarvioida: Sierra Nevada Pale Ale on valtavan monelle jenkkiläiselle pienpanimolle ollut se olut, joka on osoittanut, että oluen ei ole pakko olla mautonta ja vetistä lageria. Oluessa voi olla makua, syvyyttä ja humalan katkeroa rohkeasti! Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan tarinat pienpanimon synnystä, jossa panimon perustaja tai perustajat kertovat kuinka he saivat inspiraation tehdä omaa olutta maistettuaan Sierra Nevada Pale Alea. Ja Yhdysvaltojen pienpanimobuumista tuli sellainen isomman kaliiperin juttu, jota ilman koko maailman pienpanimokartta voisi näyttää melko lailla toiselta.

Itselleni Sierra Nevadan Pale Ale ei koskaan ole ollut millään lailla mielenkiintoinen olut. Se on varmasti ollut uraauurtava panimotuote syntyaikoinaan, mutta itselleni oli tullut vastaan jo niin paljon mielenkiintoisempia oluita kun ensimmäistä kertaa maistoin Sierra Nevadan Pale Alea, se oli täysin miellyttävä, mutta varsin mitäänsanomaton perustason pale ale. Sen sijaan moni muu panimon olut on ollut varsin mallikas tapaus ja niiden vuoksi tulen aina testanneeksi panimon uudet tuttavuudet innolla ja mielenkiinnolla.

Alkon tilausvalikoimaan noin vuosi sitten saapunut Hop Hunter on panimon kokeilu viedä nyky-IPA-meininkiä pidemmälle. Tässä on pohjalla kauralla ryyditetty perus-IPA, joka on katkeroitu Bravolla ja aromihumaloitu Cascadella, Crystalilla ja Simcoella. Näiden lisäksi oluen sekaan on lisätty vielä Cascadesta, Centennialista ja Columbuksesta (aka. "CTZ") uutettua aromaattista humalaöljyä buustaamaan oluen aromikkuutta. Meikäläisen pullo tuli ostettua ja testattua viime maaliskuussa, ja koska parasta ennen -merkintä oli vasta 16/12/2016, voi hyvillä mielin veikata oluen olleen varsin tuoreessa tikissä! Voltteja oluesta löytyy 6,2% ja katkeroita 60 IBU.

Lasiin kaatuu olutta, jolla on tasainen, kirkas keltainen väri ja runsas, kestävä ja melko tiivis vaahto.

Humalien aromibuustausta ei voi olla huomaamatta: lasista kohoaa vihersävytteinen, voimakasta männynneulasta, pihkaa, humalakäpyjä ja ruohoisuutta vyöryttävä tuoksu, jonka taustalla häilyy myös ujosti keksistä maltaisuutta, tuoretta persikkaa ja aavistus hunajaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen ja tuoksuun nähden yllättävästi melko mukavan vaalean maltainen makumaailma, jossa tuntuu pihkaista ja ruohoista humalaisuutta. Näiden lisäksi katkeroita on vain keskirunsaasti: oluessa on jätetty hienosti tilaa makujen moniulotteisuudelle, eikä sitä ole vain runnottu West Coast -IPA-henkeen täyteen katkeroita. Hiilihappoisuus on erittäin pientä, kermaista ja vain hyvin ujosti nipistelevää. Kielen kärjessä tuntuu ujoa hunajaista makeutta, mutta muuten kohtalaiset katkerot pitävät kokonaisuuden mukavan kuivana ja puruvoimaisena. Särmää löytyy juuri sopivasti.

Kielelle jäävässä jälkimaussa tuntuu valkopippuria, ruohoa, vihreitä yrttejä, hillittyä puumaisuutta, kevyttä havuisuutta ja hentoa keksisyyttä. Maku viipyilee mukavan pitkään suussa ja kohtalaisen tuntuvat, mutta silti verrattain matalaksi jäävät katkerot kantavat kauas, mutteivat ryhdy missään vaiheessa dominoimaan.

Hop Hunter -nimi voi varmasti säikäyttää pahimmat katkeroiden viholliset kauas, mutta olut on todellisuudessa varsin tasapainoinen, maukas, ilmaisuvoimainen ja hyvin tehty uuden maailman IPA, jossa on nimestä huolimatta haettu enemmän moniulotteisuutta ja balanssia kuin pelkkää jyrkkää humalatykitystä. Vaikka pääpaino on selvästi aromihumalissa, ei oluessa olla menty mitenkään överiksi edes sillä puolella, vaan paketti pysyy mainiosti kasassa.

Pakko myöntää, että ihan hirveän usein Jenkeistä ei tule vastaan näin tyylitietoisia ja tasapainoisia oluita, joissa ideana ei ole Motörheadmainen "louder than everything else" -meininki, vaan hyvä makujen, tuoksujen ja rakenteen harmonia. Varsin ilahduttava ja ehdottomasti testaamisen väärti tulokas Alkon valikoimiin! Koska olut nojaa vahvasti aromihumaliin, kannattaa varmistaa että pullosta löytyy riittävästi aikaa ennen parasta ennen -päivään! Tällaiset oluet kun ovat parhaimmillaan mahdollisimman pian pullotuksen jälkeen ja jo vuoden vartominen pullossa voi haihduttaa merkittävän osan oluen charmista taivaan tuuliin.

Lyhyesti: Aromihumaliin vahvasti nojaava, ilahduttavan nätti ja tasapainoinen Jenkki-IPA, jota ei olla vedetty maan henkeen täysin överiksi.

Arvio: Tyylikäs – aivan liian usein suurien jättipienpanimojen oluet ovat tylsiä ja hengettömiä esityksiä. Sierra Nevada sen sijaan tuntuu suuresta koostaan huolimatta asäilyttäneen hyvin oluittensa pienpanimo-henkisen tyylikkyyden. Oikein positiivinen esitys.

Hinnan (4,48e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

• Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Gaume
• Maltaat: Ohra
• Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
• Koko: 0,33
• Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.

Nuori Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
• Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012

• Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit:

• Arde Arvioi
• Beerspectives
• Bisseparoni
• Brewniverse
• Bönthöö Bönthöö
• Every Beer I Take
• Hankala asiakas
• Humalablogi
• Huurteinen
• Jaskan Kaljat
• Kaunis Humala
• Keikyblogi
• Ladamatkaaja
• Loppasuut
• Musamiehen Oluet
• Mushimalt
• Olutkoira
• Oluttoverit
• Pari sanaa oluesta
• Pullollinen
• Punavuori Gourmet
• Reittausblogi
• Tuopillinen
• Tuopin Ääressä
• Tyttö ja Tuoppi
• Ölmönger

Duvel Tripel Hop 2015 Equinox

Duvel Limited Edition Tripel Hop 2015 Equinox

• Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
• Tyyppi: Olut, Belgi, Golden Ale / Tripel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Antwerpen
• Humala: Equinox, Saaz, Styrian Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,99e (Joulukuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Perheomisteisen Duvel Moortgatin vahva, vaalea Duvel on varmasti yksi Belgian tunnetuimmista ja tunnistetuimmista oluista; nyt arvioitavaa Duvelin erikoisversiota varten kannattaa hieman kerrata Duvelin historiaa esimerkiksi aikaisemmin tänä vuonna kirjoittamastani arviosta.

Vuonna 2010 Duvelista päätettiin tehdä erikoisversio: siinä missä tavallinen Duvel on vahvuudeltaan 8,5% ja se humaloidaan kahdella perinteisellä vanhan maailman humalalajikkeella (Saaz, Styrian Golding), oli tämä erikoisversio vahvuudeltaan 9,5% ja se kuivahumaloitiin (=aromihumaloitiin) uuden maailman humalana tunnetulla Amarillolla. Täämän oluen saaman suosion vuoksi siitä valmistettiin vuosina 2010–2016 kuusi erilaista, eri humalalajikkeilla kuivahumaloitua versiota, joista nyt on arvioitavana vuoden 2015 versio, vasta vuonna 2014 markkinoille lasketulla Equinox-humalalla kuivahumaloitu versio.

Lopulta vuonna 2016 julkaistiin kuuden oluen erikoiserä, jossa oli jokaisen viime vuosina julkaistun oluen versio ja näistä järjestettiin kilpailu parhaan oluen löytämiseksi. Vuoden 2012 versio, Citra-humaloitu Duvel Tripel Hop lopulta voitti yleisöäänestyksen ja näin tämä versio päätyi lopulta panimon pysyvään valikoimaan.

Tämä meikäläisen pullo on parasta ennen -päiväykseltään 02/2017 ja pullo on nautiskeltu viime keväänä (03/2016), joten ihan tuoretta tavaraa olut on maistohetkellä ollut. Kyseessä on siis olut, jonka katkerohumaloinnista vastaavat Saaz ja Styrian Golding, kuivahumalointipuolesta Equinox. Alkon sivuilta löytyvien analyysiarvojen mukaan oluessa on 38,8 EBUa ja 9,5% holia.

Oluella on kirkas, hennosti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri sekä hyvin runsas, kuohkeanhöttöinen ja kestävä, vitivalkoinen vaahto.

Lasista kohoaa aromikas, hieman vihersävytteinenkin tuoksu, jossa tuntuu belgihiivan hedelmäisyyttä, mannermaisten humalien ruohoisuutta, yrttisyyttä ja etäistä, pippurista mausteisuutta sekä kevyttä viljaisuutta ja taustalle jättäytyvää, hentoa makeaa herukkaisuutta.

Suussa oluella on rapea, mutta melko todennäköisesti runsaan alkoholin tuoma runsas ja suht täyteläinen suutuntuma. Kuivahkosta, belgihenkisestä makumaailmasta löytyy mausteista ja ruohoista humalaa, kevyttä vehnäistä happamuutta, viljaista maltaisuutta ja hentoa persikkaa. Hiilihappo on rapakkaa ja katkero maltillisenpuoleista, keskituntuvaa.

Jälkimaussa tuntuu rapsakkaa, ruohoisen vihertävää ja aromikasta humalaa, melko voimakkaaksikin kasvavaa pippurista mausteisuutta, viljaista happamuutta, hentoa alkoholin lämpöä ja ujosti makeaa maltaisuutta. Särmikäs jälkivaikutelma on melko pitkä, mutta kohtalaisen tuntuva katkero jatkuu varsin pitkään.

Kokonaisuutena tämä erikoishumaloitu tapaus on mainio, mukavalla tavalla korostuneen vihreä ja pippurinen Duvel-versiointi. Ero perus-Duveliin ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri; vaikka tämä on kyllä yleisesti parempi tapaus kuin jo valmiiksi varsin mukava perus-Duvel, en kyllä ole täysin varma ansaitseeko olut silti täysin varauksettomasti 25% hinnakorotusta normiversioon nähden.

Oli miten oli, on tämä silti maukasta belgikamaa. Laadukkaan klassikko-oluen päälle rakennettu mainio, moderni trippeli. Ihan testaamisen arvoinen esitys, ehdottomasti.

Lyhyesti: Klassikkobelgi Duvelin päälle rakennettu, uutuushumala Equinoxilla aromihumaloitu, erityisvahva versio.

Arvio: Hyvä – maukas ja tasapainoinen esitys; vaikka Duvel ei varsinaisesti tunnu mitenkään vanhanaikaiselta oluelta, on tämä Tripel Hop -versiointi kuin pieni askel nykyaikaisempaan suuntaan. En ole varma, tarvitseeko Duvel oikeastaan tällaista kasvojenkohotusta, mutta homma silti toimii, joten mikäs siinä.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: OK –olut on hintansa arvoinen.

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012

• Valmistaja: Hanssens Artisanaal BVBA
• Tyyppi: Olut, Lambic, Kriek
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel, Dworp
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 4,79e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Noin vuosi sitten kirjoitin arvion, jossa olin sitä mieltä, että Hanssens Artisanaalin Oude Gueuze on yksi parhaita lambiceja koskaan. Jossain vaiheessa tuli myös pidettyä ihan gueuze-rinnakkainmaistelu, jossa todettiin sama asia uudestaan isommalla porukalla, joten aivan tuulesta temmattu mielipiteeni ei ollut. Tästä syystä oli myös hyvin tärkeää tarkistaa, että onhan tämän vanhan, peräti 4. sukupolvessa toimivan lambicinsekoittamon Kriek yhtä hienoa tavaraa.

Juu, tosiaan, Hanssens Artisanaal ei ole panimo, vaan sekoittamo. Tämä tarkoittaa sitä, että he ostavat pohjaoluensa muilta panimoilta, kypsyttävät niitä kellareissaan ja sekoittavat niistä oman "talon tyyliä" edustavan blendinsä, jota he myyvät eteenpäin omalla nimellään. Koska lambicpanimoita on enää vain muutamia maailmassa jäljellä, ostaa Hanssens Artisanaal oluensa samoilta panimoilta kuin muutkin lambicinsekoittajat – Boonilta, Girardinilta, Lindemansilta ja Timmermansilta. Tämän oluen valmistusprosessista tai kypsytysajasta ei löydy juuri mitään muuta tietoa, kuin se, että olut kypsyy vanhoissa 600 litran tammitynnyreissä ja hapankirsikoita käytetään 70 kg per tynnyri oluen maustamiseen.

Lasissa oluen kirkkaana hohtava, läpinäkyvä rubiininpunainen väri on ehdottomasti yksi kauneimpia oluen värejä, mitä olen nähnyt. Näin upeaan värisävyyn hyvin harva punaviinikään pystyy. Vaalean roosa vaahtohattu jää rohkeasta kaadosta huolimatta varsin matalaksi ja se haihtuu nopeasti.

Tuoksultaan olut on hieman pidätteleväinen ja hillitty. Aromimaailmasta löytyy kevyellä otteella ruusunmarjakiisseliä, hapankirsikkaisuutta, kevyttä lantaista funkia, hentoa hapanta sitruksisuutta ja etäistä vadelmanlehtiteetä.

Oluen maku on kepeä ja varsin kirpeä; hapot suorastaan tahtovat vetää naaman väkisin poskipäistä irveeseen ja silmät viiruiksi. Tämä olut tuntuu oikeasti jo pikku hiljaa siltä, että suun sisäpinta rupeaisi syöpymään irti, jos tyhjentäisi tätä yksin useamman pullollisen. Kaiken happamuuden keskellä kuitenkin häilyy hento, tumman kirsikkainen ja kypsän punamarjainen makeus. Oluen makumaailmassa selkeimpänä piirteenä erottuu brettainen nahkaisuus, mutta vaikka yleisesti makua löytyy melko runsaasti, on siitä jotenkin hyvin vaikea saada otetta: kokonaisuus ei ole selväpiirteinen, vaan se on täynnä hyvin hentoja ja hienostuneita häivähdyksiä ilman selkeitä piirteitä, joista epämääräinen punamarjaisuuskaan ei suoranaisesti vihjaa kirsikoihin, vaan jonnekin niiden suuntaan. Hiilihappoisuus on melko runsasta.

Jälkivaikutelma on sitruunaisen kirpeä ja suuta melko voimakkaasti nipistelevä, kun taas jälkimaussa häilyy brettaista nahkaa, kevyttä mökkihuussista ammoniakkisuutta, kypsää hapankirsikkaa, kevyttä vadelmaa ja hennosti raa'an kirpeää viheromenaa.

Kokonaisuutena Hanssens Artisanaal Oude Kriek on hyvin eri tyylinen kuin talon Oude Gueuze – siinä missä Hanssensin Gueuze ei ollut mitenkään erityisen hapan, mutta erittäin kompleksinen ja hurmaavan moniulotteinen, on Hanssensin Kriek suorastaan väkivaltaisen kirpeä ja armoton, jopa näin pidempään hapanoluita harrastaneen näkökulmasta! Sen sijaan vivahteikkuudessa ei jäädä Gueuzesta jälkeen lainkaan.

Erikoisesti Hanssensin Kriek on kuitenkin ihmeen epämääräinen – joskin tämä jopa toimii oluen eduksi. Usein kriekit voivat olla jopa hallitsevan hapankirsikkaisia, jolloin kirsikkaisten piirteiden alta ei erotu juuri mitään muuta. Sen sijaan tämä Hanssensin versio on kaikkea muuta kuin selkeän kirsikkainen: makumaailmaa hallitsee kyllä punaiset kirsikkaiset ja marjaiset piirteet, mutta niissä on runsaasti eri sävyjä, minkä lisäksi kokonaisuutta sävyttää muutenkin ihastuttava, likaisen funkkinen likaisuus. Tämä on kaikkea muuta kuin nätti ja sisäsiisti kriek, mutta se tekeekin tästä juuri aivan ainutlaatuisen ihastuttavaa siemailtavaa!

Olut on kuitenkin sen verran hapanta tavaraa, että tämmöinen pienikin pullo kannattaa jakaa kahteen pekkaan, tai vähintään nautiskella rauhallisesti. Vaikka olutta fiilistelee ilokseen, on sen happamuus sen verran rapsakkaa, ettei olutta ihan hetkessä ryystä, vaikka olisi minkälainen happopää tahansa.

Lyhyesti: Todella hieno ja anteeksipyytelemätön – suorastaan armoton – kriek. Ei nössöille.

Arvio: Erinomainen – kaikin puolin vaikuttava, moniulotteinen ja paikoin jopa väkivaltaisen hapan kriek. Vaikka esimerkillinen olut laadukkaaksi kriekiksi, ei tämä ole millään tavoin aloittelijaystävällistä tavaraa.

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Omnipollo Bianca Mango Lassi Gose

Omnipollo Bianca Mango Lassi Gose

• Valmistaja: Omnipollo
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose / Erikoisuus, maustettu olut
• Maa: Ruotsi
• Alue: Tukholma
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,90e (Helmikuu 2016, Saveur-Bière)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: omnipollo

Tukholmalaispanimo Omnipollo on kyllä käsittämätön outolintu. He nimittäin tekevät täysin käsittämättömiä oluita, jotka usein täysin älyttömistä lähtökohdistaan huolimatta toimivat hämmentävän hyvin! Toki poikkeuksiakin löytyy seasta, mutta näppituntumalta voisin melkein veikata Omnipollon onnistuneen jopa useammin kuin Mikkellerin – tuon toisen velhopanimon, joka myöskin jaksaa rohkeasti pelleillä oluiden kanssa.

Yksi hauskimpia olutlinjastoja Omnipollolla on ollut Bianca – yhdistelmä gosea ja lassia. Veikkaan, että lukijoissa voi löyty jokunen, joille jompi kumpi tai molemmat sanat eivät kerro mitään, joten selvennys lienee paikallaan. Lassi on siis raikas, kylmä juoma Intiasta, jonka pohjana toimii veden ja jugurtin sekoitus. Lassi voidaan maustaa joko suolalla ja mausteilla, tai tehdä makeaksi muussaamalla sekaan hedelmiä. Gose on taas perinteinen vehnäolut Goslarista, Saksasta, joka maustetaan suolalla – usein myös korianterinsiemenillä – ja joka käytetään maitohapolla tavallista vehnäolutta happamammaksi. Omnipollo yhdistelee Bianca Mango Lassi Gosessaan maailman kenties suosituinta lassia, mangolassia, goseen valmistamalla vehnäoluen, joka on maustettu suolalla ja mangopyreellä. En ole varma, onko olut hapatettu käyttämällä jugurttia (mikä on toki mahdollista) mutta jugurttipuolta on vähintään emuloitu sillä, että olut on hapan (sillä jugurttikin on hapanta) ja sen sekaan on lisätty hieman laktoosia eli maitosokeria tuomaan jugurttimaista täyteläisyyttä. Voltteja tässä brittiläisellä Buxton Breweryllä teetetyssä oluessa on goseksi reilunlaisesti, eli 6%. Meikäläisen pullo tuli testattua viime helmikuussa ja sen parasta ennen -päiväys oli 6.6.2016, joten hyvin oli vielä oluessa varoaikaa jäljellä.

Lasissa oluella on utuinen, kellervä ja ujosti hailakanvihertävään taittuva väri sekä melko runsas, pienikuplainen, suht tiivis, keskikestävä valkoinen vaahto.

Makean hedelmäinen mutta myös hennon hapahko on varsin aromikas ja runsas. Aromimaailmaa hallitsevat mehukkaan mangoiset piirteet, joita kevyemmän trooppiset hedelmäiset sekä makean sitrusmarmeladiset piirteet komppaavat.

Suussa olut on kunnon goselle tyypillisesti kirpeän hapan, eloisa ja ennen kaikkea jännittävä. Persoonallinen makumaailma on selkeän suolainen, melko voimakkaasti makean mangoinen, kevyen greippinen ja hillityn ruohoinen. Katkeruutta ei tunnu juuri ollenkaan, mutta runsaan hedelmäistä yleisilmettä keventää tasapainoinen, keskirunsas hiilihappo.

Jälkimaku kirpeän hapan, muhevan mangoinen, hennosti passiohedelmäisen kirpeä ja ujosti ruohoisen katkera.

Kokonaisuutena Bianca Mango Lassi Gose on kaiken kaikkiaan niin hullunhauska esitys kuin sen nimestä voi jo päätellä, mutta ilahduttavinta oluessa on se, ettei se ole pelkästään käsittämätön höpökötöstys, vaan yllättävän tasapainoinen ja maukas tapaus! Mangoisuus melko voimakkaana hedelmänä tottakai hallitsee oluen tuoksu- ja aromimaailmaa, mutta tämä ei silti tee oluesta vain yhden tempun koiraa, vaan olut on myös selvästi gose – suolainen ja hapan. Tämä olut lienee jopa tyypillistä gosea hieman suolaisempi ja happamampi, mutta tämä on suorastaan edellytys siihen, että olut toimii kunnolla, sillä kevyemmällä otteella valmistetun gosen ominaispiirteet olisivat varmasti hukkuneet mangoisuuden alle!

Useimmat Omnipollon Biancat ovat olleet varsin hauskoja, persoonallisia ja testaamisen arvoisia oluita, mutta mielestäni edelleen hauskimman ja mielenkiintoisimman paikkaa näistä pitää edelleen tämä mangolassi-versio. Varmasti joillekin tämä olut ei ole olut lainkaan, mutta kokeilunhaluisille tämä on kyllä tapaus, jonka ei kannata antaa mennä ohi suun!

Lyhyesti: Runsaan mangoisuuden hallitsema, mutta mukavasti myös happamuutta ja suolaisuutta tarjoileva olut, joka haluaisi olla sekä mangolassi että gose.

Arvio: Erittäin hyvä – höpöolutasteikolla tämmöinen setti edustaa sitä äärimmäistä päätä. Ei tämä nyt mitenkään haastava tapaus ole, mutta hauska, hullutteleva ja ehdottomasti mieleenpainuva. Muikea pikku herkku!

Hinnan (4,90e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Sori Brewing Coffee Gorilla

Sori Brewing Coffee Gorilla

• Valmistaja: Sori Brewing
• Tyyppi: Olut, Baltic porter
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,40e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,40e (Marraskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Vuosi sitten tuli käytyä Tallinnassa ja samalla tuli suoritettua tutustumismuotoinen pyörähdys suomalaislähtöiselle Sori Brewingin panimolle. Koska tuolloin Sorin tuotteista puhuttiin paljon, mutta saatavuus kotomaassamme oli heikkoa, tarjoutui mainio tilaisuus päästä toiminnan lisäksi tarkastamaan tuotteiden laatu. Yksi esiteltyjä oluita oli Winter Gorilla – Cointreaulla maustettu, tynnyrikypsytetty stout, jonka kahviversio ilahduttavasti tuli vain kuukautta myöhemmin myös Alkon tilausvalikoimaan. Pitihän tämä olut napata uusintatestiin, jotta pystyi varmistamaan, että onhan panimon taso kova kautta linjan!

Alkuvuodesta maistetun pullon parasta ennen -päiväys oli 27.11.2016. A-vitamiinipitoisuus on 7,0% ja IBUja 45. Tyyliltään olut on panimon mukaan baltic porter, jonka sekaan on kipattu reilulla otteella espressoa.

Kevyesti läpinäkyvä Gorilla on väriltään tumman suklaan tummanruskea ja se saa kaadon myötä kohtalaisen runsaan, vaaleanruskean ja keskikestävä vaahtohatun.

Varsin paahteisessa tuoksussa tuntuu kärtsäistä mallasta, tuhkaisuutta, kuivakkaa ruisleipää, hillittyä kahvinporoisuutta, kevyttä mokkaa ja hentoa maitosuklaista makeutta sekä aavistus taustalla värjöttelevästä aromihumalaisesta pihkaisuudesta.

Suussa olut on kohtalaisen täyteläinen, moniulotteinen, runsas. Makumaailmasta erottuu humalaista yrttisyyttä, paahteista mallasta, karvasta tummaa suklaata, kevyttä kärtsää, hillittyä tummapaahtoista ja aavistuksen jopa pannuunpalanutta kahvia ja hentoa katkerohumalaista greippisyyttä. Pieni, tasainen ja sopivan runsas hiilihappo sopii mainiosti yhteen yleisilmeen kanssa. Kokonaisuus on hieman makea, mutta tasapainottava katkeruus antaa oluelle mukavan kuivaa särmää.

Kohtalaisen katkera jälkimaku on kahvinen, suklainen – suorastaan kahvisuklainen – kevyesti havuinen ja hennosti sitruksinen, minkä lisäksi taustalla häilyy ujoa tervaisuutta ja aavistus teräksisyyttä.

Kokonaisuutena Coffee Gorilla on varsin maukas ja yhtä aikaa sekä vaikuttavan moniulotteinen että silti helpostilähestyttävä esitys. Itselleni hieman makeampi ja hienoviritteisempi Winter Gorilla upposi paljon paremmin, mutta tämä kofeiinipitoisempi versio ei jäänyt kuin marginaalisesti talvista serkkuaan jälkeen. Balanssi on mainiossa tikissä ja vaikka kahvinporoinen kärtsäisyys tuntuu vahvistavan oluen paahteisia piirteitä entisestään, on kokonaisuudessa sen verran makeutta ja runsautta, että balanssi pysyy mainiosti kohdallaan.

Yleisesti olen näistä Gorilla-oluista saanut sellaisen kuvan, että ainakin kovatasoisten porttereiden vääntäminen luonnistuu näiltä Vironsuomalaisilta panomiehiltä varsin mallikkaasti. Ehdottomasti tsekkaamisen väärti tuote.

Lyhyesti: Varsin tasapainoinen suomalaisportteri Tallinnasta, jossa kahvinen kärtsäisyys ja makeampi mokkaisuus ovat saatettu hienosti yhteen nätiksi kokonaisuudeksi.

Arvio: Erittäin hyvä – laadukasta ja tasapainoista käsityöosaamista, jossa yhdistyy hienosti kaksi erilaista lempijuomaani: paahteinen kahvi ja paahteinen portteri.

Hinnan (4,40e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Mikkeller Drink'in Berliner

Mikkeller Drink'in Berliner

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,59e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Suomen hyvin mielivaltaisen alkoholilain yksi suurimpia ongelmia on se, että oluiden on oltava korkeintaan 4,7% vahvuisia päästäkseen kaupan hyllyille – tämän vahvuuden yläpuolella markkinat kun ovat äärettömän rajatut lain mukaan ja taistelu niin Alkon kuin baarien ja ravintoloiden paikoista on armotonta. Tämän rajan vuoksi monia oluita valmistetaan keinotekoisesti tuon rajan alle, jolloin usein lopputuloksena ei ole sellainen tasapainoinen olut, jonka panimomestari toivoisi olevan, vaan hieman laimeampi ja vetisempi versio, jotta se täyttää lain määräämät (ja valtaosalle oluttyyleistä aivan liian alhaiset) kriteerit.

Mutta sitten on oluttyylejä, joille ei tuota mitään ongelmaa päästä tämän rajan alle. Esimerkiksi Bitterit, Goset, Grodziskiet, Mildit ja Berliner Weisset ovat oluttyylejä, joissa tyypillisesti huidellaan vahvuudellaan 3–4,5% tuntumassa. Näitä oluttyylejä kuitenkin harvemmin näkee kauppojen hyllyillä, sillä ihmisten mielestä ainoa juotavaksi kelpaava olut näyttää olevan joko lageria tai IPAa – joista kumpikaan ei tunnu saavuttavan tasapainoista sweet spotia alle 4,7% vahvuudessa. Täytyy toivoa, että asiaan tulisi tulevaisuudessa muutos ja joko a) markkinoilla rupeaisi näkymään enemmän näitä mainioita, helposti alle 4,7% rajapyykin alle mahtuvia oluita, tai b) alkoholilain uudistus nyt menisi läpi ja markkinoilla rupeaisi näkymään sekä näitä mainioita oluita, että muita hieman vahvempiakin oluita!

Onneksi Suomessa on sentään muutama ruokakauppa, joissa olutvalikoimasta pidetään hyvää huolta tarjoamalla oikeasti laaja valikoima toinen toistaan mielenkiintoisimpia oluita; erityisesti Helsinkiläisiä hellitään sellaisilla paikoilla, kuin Kampin ja Ruoholahden K-Supermarketit, joiden olutvalikoima on jotakuinkin niin hyvä kuin näin naurettavalla alkoholilainsäädännöllä on mahdollista. Tämä olut löytyi eräs ilta Kampista, jossa olin jo yhdeksän jälkeen ostoksilla, jolloin oluthyllyt oltiin jo isketty kiinni. Ykkösoluthyllyn tarjonta oli kuitenkin edelleen vapaata riistaa, sillä alle 2,8% vahvuisia oluita saa myydä vaikka vuorokauden ympäri. Näin mukaani tarttui tämä juuri 2,8% vahvuinen Berliner Weisse ihan heräteostoksena.

Jos jollekulle on jäänyt hämäräksi Berliner Weisse, niin tässä lienee hyvä paikka nopealle oppitunnille. Kyseessä ei ole siis tavallinen saksalainen vehnäolut (Weisse), vaan erityinen, juuri Berliinin alueella suosituksi vehnäoluttyyli, joka on saanut alkunsa joskus 1500-luvulla ja joka oli suosituimmillaan 1800-luvun lopulla. Tämä olut valmistetaan tyypillisesti varsin matala-alkoholiseksi (n. 3%) ja sille on ominaista tavallista vehnäolutta voimakkaampi happamuus, joka syntyy yleensä maitohappobakteerin aiheuttaman käymisen myötä – joskin se, olivatko nämä vehnäoluet alun perin happamia, on kyseenalaistettu. Berliinissä on tyypillistä tarjoilla olut värikkään makusiirapin kanssa, joka tuo tasapainoa oluen kirpeälle happamuudelle, mutta hapanoluttrendin myötä nämä kirpeät oluet ovat tulleet maailmanlaajuisesti suosituiksi juuri sellaisenaan juotaviksi.

Oluella on samea, kellertävä väri ja runsas, muhkea ja varsin kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksu on enemmän hapanoluille kuin Berliner Weisseille tyypilliseen tapaan funkahtava, ja siinä tuntuu käynyttä sitruunaa, pistävän ammoniakkista miestenhuonetta ja hentoa vehnäisyyttä. Vasta-alkajille oluen tuoksu voi olla jopa melkoinen järkytys, mutta hapanolutnörteille tuoksu on taas suorastaan hurmaava.

Suussa olut on varsin kepeä, sitruunainen, vehnäinen ja raikas. Taustalla häilyy hennosti makeaa omenaisuutta, raikasta hedelmäisyyttä ja aavistus likaista funkia. Yleisilme on hieman hapan, ujosti kirpeä ja herkullinen.

Suuhun jäävä, hieman happamankirpeä jälkimaku on happamanmakean sitruunainen, hennosti kypsän viheromenainen ja aavistuksen mausteinen.

Lyhyesti: Drink'in Berliner on paras ykkösolut. Ei tämä mitenkään superihmeellinen hapanolueksi ole ja oluenakin ollaan suhteellisen perustasolla, mutta ykkösolueksi tämä tarjoaa niin paljon enemmän kuin mikään bulkkilager tai vastaava. Edes matalaa alkoholipitoisuutta yleensä automaattisesti seuraava ohkaisuus ja vetisyys loistaa poissaolollaan, kiitos happamuuden tuoman intensiteetin ja mukavan rehevän makumaailman. Ei tätä sokkona erityisen vahvaksi veikkaisi, mutta ykkösoluen vahvuus tulisi silti varmasti yllätyksenä.

Minä lienen semmoinen epäsuomalainen ihminen, että en juuri saunaoluista välitä – jotenkin alkoholijuomat eivät meikäläiselle kuumassa saunassa maistu ja saunan jälkeen taas tuntuvan enemmän tuovan tukalaa tunnetta kuin raikastavat oloa. Tämä pullo tuli kuitenkin nautittua saunaoluena ja sellaisena se onnistui osumaan enemmän kuin nappiin – kiitos sopivan matalan alkoholin ja piristävän happamuuden. Kenties pitänee tutkailla enemmän näiden matala-alkoholisten hapanoluiden sopimista meikäläisen saunaolutkäyttöön? Voisiko tästä jo lanseerata saunagosen käsitteen?

Mutta vaikka olut onkin hyvä, niin kyllä vajaa viisi euroa pullosta ykkösolutta tuntuu olevan jo jopa meikäläisen makuun vähän turhan överisti.

Lyhyesti: Happamanpuoleinen, hieman likaisen funky ja vahvuudeltaan ykkösoluen tasoinen tanskalais-Berliner Weisse Belgiasta. Tyylilajinsa parhaimmistoa.

Arvio: Hyvä – ehdottomasti yksi parhaimmista maistamistani lähes-alkoholittomista oluista, ellei jopa paras.

Hinnan (4,59e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Põhjala Uus Maailm

Põhjala Uus Maailm San Diego Session IPA

• Valmistaja: Põhjala
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Maltaat: Cara-, pale-, vehnä-; kaurahiutale
• Humala: Galaxy, Magnum, Mosaic
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Helmikuu 2016, K-Market Kamppi)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: põhjala

Põhjalalle kyllä täytyy nostaa hattua visuaalisesti toimivasta etikettisuunnittelustaan. Useimmat panimon pullot suorastaan hyppäävät oluthyllyiltä silmille näyttävillä etiketeillään. Esimerkiksi tämä panimon markettivahvuinen IPA näyttävällä valkohaillaan tuppaa kaupoissa melkein automaattisesti osumaan silmään kun vain silmäilee yleisesti oluthyllyjä – yksinkertainen temppu, mutta varsin onnistunut lopputulos! Olut muutenkin onnistuu luomaan tehokkaan mielikuvan rapsakkaasti puraisevasta IPA:sta jo pelkällä ulkonäöllään, joten tehokas ulkonäkö menee hyvin oluen imagon kanssa yksiin.

No niin. Tämä meikäläisen pullo on siis ostettu ja testattu helmikuussa, parasta ennen -päiväys on 22/06/2016. Aivan tuoretta tavaraa olut ei enää ole, kun pullotuksesta on kulunut jo päältä puoli vuotta. Aivan tip top -tasoista elämystä ei siis ole luvassa, mutta kyllä oluen vielä ihan hyväkuntoinen pitäisi olla. Voltteja on Suomen rautaesiripun helmaan asti, eli 4,7%, ja IBU:ja panimon sivujen mukaan (ja IPA:ksi melko maltillisesti) 25.

Oluella on hennon utuinen, melko syvän keltainen väri sekä kohtalaisen runsas, semikuohkea, kestävä, väriltään valkoinen ja melko runsaasti pitsiä lasiin jättävä vaahto.

Tuoksussa tuntuu modernin, uuden maailman humalin kötöstellyn IPA:n tyypillisiä aromeja: persikkaa, karamellia, keltaisia tropiikin hedelmiä, kevyttä ruohoa, hillittyä viljaista mallasta ja hentoa pihkaa. Kaikkein aromaattisin ja runsain nuorekkuus tuntuu kuitenkin oluesta haihtuneen.

Olut on suussa kevyt, raikas ja aluksi jopa hieman hunajaisen makea, mutta sitten nopeasti varsin rapsakka; mukavasti tarraava – muttei kuitenkaan mitenkään överi – katkeroisuus kuivaa kokonaisuuden hienosti. Makumaailmasta löytyy kypsää sitruksisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä trooppisuutta ja hentoa ruohoisuutta. Vaikka suutuntuma on kepeä, ei se tunnu lainkaan vetiseltä, vaan voltteihinsa (4,7%) nähden jopa mukavan runsaalta. Hiilihappoisuus on tyylilajiin nähden sopivasti kohtalaisen rapeaa.

Oluen keskipitkä jälkimaku on keskimakua viljaisemman maltainen, yrttisen vihertävä, kevyesti makean hedelmäinen ja hennon hunajainen, minkä lisäksi seassa häilyy aavistus pihkaisuutta. Loppua kohti greippi-saippuainen katkeruus kasvaa selkeästi, muttei kuitenkaan liikaa.

Kokonaisuutena Uus Maailm on helppo, tasapainoinen ja kaikin puolin hyvin tehty sessio-IPA. Veikkaan, että olut on ollut varmasti kivempi ja ennen kaikkea runsaamman aromihumalainen tuoreena, mutta edelleenkin olut on erittäin sessioitavaa ja tasapainoista tavaraa. Kaiken kaikkiaan tässä on hyvin tehty maitokauppaolut, joka onnistuu toimimaan mainiosti yleensä IPA-tyylisiä oluita rankaisevasta 4,7% volttirajasta huolimatta.

Lyhyesti: Laadukas ja maukas IPA, jossa maltaisuus ja humalointi ovat hyvässä tasapainossa keskenään ja olut toimii mainiosti tyyliin nähden matalahkosta 4,7% volteista huolimatta.

Arvio: Hyvä – luotettava perus-IPA Viron vanhimmalta ja niin mielenkiintoisimmaksi kuin laadukkaimmaksi osoittautuneelta pienpanimolta.

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Põhjala Pesakond

Põhjala Pesakond Black Forest IPA

• Valmistaja: Põhjala
• Tyyppi: Olut, Black IPA
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Maltaat: Cara-, Carafa 2 special, Crystal 150, musta-, Pale-,
• Humala: Chinook, Columbus, Mosaic
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,49e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,49e (Elokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

On tämä maa kyllä ihme paikka. Aluksi kaikki puhuvat Põhjalasta mutta sitä ei vain yksinkertaisesti saa mistään. Jos haluaa jotain saada, pitää seikkailla Viroon asti päästäkseen pulloihin kiinni. Sitten kun tulee ensimmäinen Põhjala myyntiin, pamahtaa hetkessä tarjolle puolet panimon tuotannosta. Vaikka näin hypetetyn panimon saamisessa Suomen markkinoille kesti suorastaan luvattoman kauan, en silti pistä pahakseni oluen ensilanseerauksen jälkeen saapuneen valikoimatykityksen tuomaa runsaudenpulaa (joskin harmittelen sitä, että merkittävä osa juuri kaikkein mielenkiintoisimmista panimon oluista edelleen loistaa markkinoillamme poissaolollaan).

No niin. Vuodenvaihteessa siis Alkon tilausvalikoimaan löysi tiensä Põhjalan black IPA Pesakond, joka on panimon tribuutti Viron pitkäaikaiselle Pesakond-sarjakuvalle. Kyseessä ei ole mikään perus-BIPA, vaan virolaisilla mustikoilla ja kuusenkerkillä tuunattu tapaus.

Väriltään olut on läpinäkymättömän ruskeanmusta, kuten black IPA:n nyt kuuluu olla. Kaadon yhteydessä olut saa kestävän, espresso-cremamaisen vaaleanruskean vaahdon, joka jättää jälkeensä runsaasti pitsiä.

Tuoksusta löytyy paahteisuutta, mäntyistä humalankäpyä ja pihkaa, mitä kuusenkerkkä tuntuu komppaavan, kevyttä fillarinkumia ja hentoa paahteisuutta. Oluella on enemmän IPA-mainen kuin portterimainen tuoksu, mistä sille pisteet.

Suussa oluella on kepeä, voimakkaan havuinen ja greippisen sitrushedelmäinen maku, jossa on jännä, tuoreen tumman marjainen twist. Taustajoukoista löytyy ruohoista, voimakasta saippuaista katkeroa ja varsin maltilliseksi jäänyttä, hennon nokista kärtsää. Hiilihappoisuus on melko hillittyä ja suutuntuma jää edustamaan ohuehkon pään keskitäyteläisyyttä. Kielen kärjessä häilyy hentoa marjaista makeutta.

Jälkimaussa jää kielelle tuntuvaa, kestävää ja saippuaista katkeroa, greippiä, havuisuutta, kevyttä pihkaisuutta ja hyvin hennosti paahtomallasta. Suuhun jää oluesta todella voimakas, IPA-henkinen katkeroisuus.

Pesakond on kaikin puolin mallikas BIPA, jossa raaka-aineet maistuvat mukavan hillitysti mutta silti erottuvasti ja paahteisuus on hädin tuskin havaittavissa oleva, vain hennosti mausteena toimiva elementti. Olut siis edustaa enemmän sitä meikäläisen silmissä "oikeaa" BIPA-tyyliä, jossa kyseessä ovat väriltään mustat IPA:t, eivätkä portterimaisen paahteiset ja tuhdit oluet, joista löytyy reippaasti jenkkihenkistä katkeroa, muttei IPA:n raikkautta ja kepeyttä.

Lyhyesti: Tallinnan vanhimman ja kuuluisimman pienpanimon hyvä ja tasapainoinen, enemmän IPA-mainen kuin tuhdin paahteinen Black IPA.

Arvio: Tyylikäs – tämän epämääräisen ja ristiriitaisen oluttyylin edustajien keskuudessa Pesakond edustaa selkeästi Black IPA -genren mielenkiintoisempaa ja tasapainoisempaa päätä.

Hinnan (4,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Põhjala Virmalised IPA

Põhjala Virmalised IPA

• Valmistaja: Põhjala
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Viro
• Alue: Tallinna
• Maltaat: Cara-, Cara 150, pale-
• Humala: Amarillo, Centennial, Citra, Magnum
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,28e (Tammikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 4,28e (Heinäkuu 2016, Alko)

Viron ensimmäisestä ja suurimmasta pienpanimosta, Põhjalasta, oli paljon pöhinää pari vuotta takaperin, kun panimo julkaisi ensimmäiset oluensa. Itse en kuitenkaan ollut täysin kärkikastissa tutustumassa panimon tarjontaan, sillä ensimmäiset Põhjalat tulin testanneeksi vasta noin vuosi takaperin. Sen jälkeen panimolta on tullut jos jokunen olut maistettua, kiitos sekä panimon oluita aktiivisesti Alkon tilausvalikoimaan listanneen maahantuoja Servaalin että aktiivisten lähi-Alkojen tuotevastaavien, jotka ovat pitäneet näitä oluita mukavasti listattuna.

Tämänkertainen olut ei kuitenkaan ole Alkon tilkkarista, vaan keväisestä pienpanimokattauksesta, jonka sekaan oli ujuttautunut myös tämä virolainen tekele! Kyseessä on siis klassisen moderni uuden maailman IPA, joka kulkee nimellä Virmalised, eli "revontuli". Tämä tammikuussa testattu olut on parasta ennen -päiväkseltään 2.6.2016, eli vielä on tuolloin ollut kuukausia jäljellä.

Oluella on ujosti utuinen, oranssiin taittuvan vaalean pähkinänruskea väri ja runsas, melko tiivis ja kestävä, kermanvärinen vaahto, joka jättää lasin reunoille melko runsaasti pitsiä laskeutuessaan.

Nokkapuolelta paljastuu kaikin puolin tyypillinen modernin IPA:n tuoksu: greippivetoista sitrusta, pihkaa, ruohoa, kevyttä männynneulasta, hentoa keksistä mallasta. Tällä osastolla ei selvästikään olla lähdetty keksimään pyörää uudestaan.

Ensivaikutelmaltaan oluella on melko kuiva, pihkainen, greippinen ja vihertävän yrttinen maku, joskin kielen kärjessä tuntuu myös kevyesti makeaa, keskimäistä maltaisuutta. Kun olutta on ehtinyt hetken aikaa pyöritellä suussa, alkaa paljastua myös yleistä viljaisuutta, kevyttä leipäisyyttä ja aavistus karvasta sitruunanlihaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja sitä tukevat sekä runsaat ja purevan bitteriset katkerot (60 EBU) että melko pieni ja pehmeä hiilihappo. Voltteja on 6,5%, mikä tuntuu olevan juuri sopivasti kokonaisuuden kannalta.

Jälkimaku on tuntuvan bitterinen, viljaisen ja kevyen keksisen maltainen, pihkainen, kevyen saippuainen ja hennon aromaattisen sitruksinen, minkä lisäksi kaiken seasta erottuu pieni aavistus kukkaisuutta. Kevyen leipäinen maltaisuus kestää kielellä pitkään, runsas ja karheahko katkeroisuus pidempään.

Pähkinänkuoressa Virmalised on tasapainoinen, perushyvä ja reilusti katkeroitu uuden maailman IPA. Reseptiikan puolella on vedetty reipasta humalameininkiä niin tappiin asti kuin mahdollista menemättä kuitenkaan täysin tasapainottoman tai tunkkaisen puolelle, eli balanssi pysyy hyvin näpeissä. Virmalised ei varsinaisesti onnistu tarjoamaan mitään uutta ja ennenkuulumatonta, mutta onpahan tyylilajissaan oikein näppärä, rapsakka ja kaikin puolin juotava esitys. Lämmintä suositusta suurta IPA-rakkautta eläville hopheadeille; sen sijaan IPAan jo kyllästyneet tai katkeroita karttavat tuskin saavat oluesta kummoisiakaan fiiliksiä irti.

Lyhyesti: Mallikas, tasapainoinen ja runsaan aromaattinen perus-IPA reiluilla katkeroilla, noin uuden maailman henkeen.

Arvio: Hyvä – ei yllätyksiä, ei sudenkuoppia. Luotettava, perushyvä IPA. Onhan näitä maailma jo väärällään, mutta näin reiluilla katkeroilla hyvän balanssin saavuttaminen on jo pienen plussan arvoinen temppu.

Hinnan (4,28e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.