Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste maa: belgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste maa: belgia. Näytä kaikki tekstit

21.1.21

3 Fonteinen Oude Geuze 1999

Todistusmateriaalia Pikkulinnusta
3 Fonteinen Oude Geuze 1999
  • Valmistaja: Brouwerij 3 Fonteinen
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel
  • Maltaat: Ohra- (60%), mallastamaton vehnä (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 40,00€ (Elokuu 2015, Olutravintola Pikkulintu)


 
 
Tämä nyt arvioon päätynyt Geuze ei ole ensimmäinen 3 Fonteinenin omaa tuotantoa sisältävä gueuze, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä, jonka sekoituksessa on käytetty talon itse panemaa olutta.

Tosiaan, vaikka 3 Fonteinen on lambic-panimona melko tuore tapaus – ensimmäiset omat lambicinsa 3 Fonteinen laittoi alulle vasta vuonna 1998 – on sillä historiaa paljon enemmän. Belgiassa nimittäin on lukuisia lambicintuottajia, jotka eivät pane omaa olutta, vaan ostavat muilta lambic-panimoilta pullottamatonta olutta ja sekoittavat niistä omilla suhteillaan olutta, jota myyvät eteenpäin omalla nimellään. Myös 3 Fonteinen on saanut alkunsa lambic-sekoittajana, sillä se perustettiin jo 1883 (Wikipedian mukaan 1887) Beerselin kaupunkiin kahvila-majataloksi, jonka yhteydessä toimi geuzestekerij – gueuze-sekoittamo. Nimi Drie Fonteinen, "kolme lähdettä", tuli talon kolmesta hanasta, joista tarjoiltiin talon itse sekoittamia oluita: lambicia, faroa ja kriekiä.

Vuosien aikana 3 Fonteinen vaihtoi omistajia monta kertaa, mutta silti onnistui keräämään mainetta korkeatasoisilla oluillaan. Tuottajana 3 Fonteinen alkoi muuttua nykymuotoonsa vuonna 1953, jolloin Gaston ja Raymonde Debelder ostivat sekoittamo-kahvilan. Perinteisesti tuohon aikaan lambicia myytiin lähinnä tynnyreistä, mutta pikku hiljaa Debelderit ryhtyivät pullottamaan tuotantoaan, mikä vain kasvatti talon suosiota entisestään.

Vuonna 1982 Gaston siirtyi eläkkeelle Debelderit jättivät talon pyörittämisen pojilleen Armandille ja Guidolle. Armand Debelderin vastuulle jäi lambicien sekoittaminen, Guidon vastuulle olutkahvilapuolen pyörittäminen. Vaikka 3 Fonteinen onnistui pärjäämään näinä lambicin kannalta hankalina aikoina, moni panimo sen sijaan ei pystynyt samaan ja 1990-luvulla Belgiassa oli vain kolme kaupallista panimoa: Boon, Girardin ja Lindemans. Ostamalla näiltä panimoilta olutta ja sekoittamalla siitä omaa lambiciaan, 3 Fonteinen sinnitteli perinteisenä gueuze-sekoittamona aina 1990-luvun loppuun asti, jolloin Armand Debelder vuokrasi nykyaikaiset panimolaitteistot tiloihinsa. Koska Belgiassa ei oltu moneen vuosikymmeneen nähty uusia lambic-panimoja, eivät pankit halunneet rahoittaa Debelderin toimintaa, jolloin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi laitteiston vuokraaminen – ja näin 3 Fonteinenista tuli ensimmäinen uusi lambic-panimo Belgiassa yli 80 vuoteen!

Tämä nyt arvioitu Oude Geuze ei ole ensimmäinen olut, johon on käytetty 3 Fonteinenin itse panemaa olutta, mutta se on joka tapauksessa yksi ensimmäisiä eriä. Toisin kuin muut 3 Fonteinen Oude Geuzet, jotka sekoitettiin tuohon aikaan 5% vahvuisiksi (nykyisin 6%), on tämä 31. joulukuuta 1999 pullotettu erä poikkeuksellisesti vahvuudeltaan peräti 6,5%. Oluen tarkkaa pohjaa ei ymmärtääkseni tiedetä, mutta sen uskotaan olevan sekoitus 3 Fonteinenin omaa lambicia sekä Boonin ja Lindemansin lambiceja (3 Fonteinen Oude Geuze ei ymmärtääkseni ole koskaan valmistettu pelkästään panimon omasta oluesta – nämä erikoisjulkaisut pullotetaan 3 Fonteinen Cuvée Armand & Gaston -nimen alle).

Oluella on tumma, kirkas ja selkeästi hyvin kehittynyt meripihkanoranssi väri sekä suuri, mutta hyvin lyhytaikaiseksi jäävä valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on kehittynyt, hieman oksidatiivinen ja uskomattoman moniulotteinen; oluelle hyvin epätyypillisestä aromimaailmasta erottuu murjottua omenaa, satulanahkaa ja tallintausta, hieman ruohoisen vihertävää sävyä, kevyttä oksidatiivista pähkinäisyyttä, hillittyä ruosteista rautaisuutta, hentoa brettan tuomaa laastaria ja ujo vivahde märän koiran hajua.

Suussa olut on hapan, raikkaan rapsakka ja melko kevytrunkoinen, mutta makumaailmaltaan todella intensiivinen ja vaikuttavan moniulotteinen. Makumaailmasta erottuu nahkaista brettaa, hapanta sitruunavetoista sitruksisuutta, hieman maamaisia piirteitä, kevyttä murjottua omenaa, hentoa fenolista mausteisuutta ja etäistä tallisuutta. Vaikka oluen kuplat ovat pehmenneet varsin pehmeiksi ja harvoiksi, on karbonaatio silti pitänyt vallan hyvin, eli korkki ei ole selvästikään päässyt pettämään puolessatoista vuosikymmenessä.

Oluesta jää lopuksi suuhun erittäin raikas, intensiivinen ja tuntuvan hapan jälkivaikutelma sekä valloittavan pitkä jälkimaku, jossa häilyy niin makeampia sokeroidun sitruunan kuin kirpeämmän greippisyyden sävyjä sitrushedelmistä, hieman maamaista funkia, kevyttä viheromenaista rapsakkuutta, hillittyä lantaista brettaisuutta ja ujon oksidatiivista omenankotaisuutta.

Kokonaisuutena tämä gueuze on uskomattoman vaikuttava esitys; 16 vuoden ikäisenä se on sekä vanhin lambic että todennäköisesti vanhin olut, jota olen kuunaan maistanut, mutta ikäisekseen olut on silti hämmentävän nuori. Mitenkään nuorekkaaksi olutta ei voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta olisi voinut helposti kuvitella oluen väsähtäneen tai jopa kuolleen puolessatoista vuosikymmenessä, kun tavan olut saattaa olla pelkkää homeista leipää parin vuoden jälkeen, mutta ei. Edes kuplatkaan eivät olleet päässeet pakenemaan. Vaikka ikä rupeaakin jo aromimaailmasta erottumaan, ei olut vaikuta millään lailla olevan matkalla alaspäin – päin vastoin, en ihmettelisi, jos olut onnistuisi vielä jatkamaan kehitystään tästä ylöspäin!

Tämä kyseinen pullo tuli aikanaan bongattua Puotilan (ja mahdollisesti koko Suomen) hienoimman juottolan, Pikkulinnun, vanhempien pullojen kaapista. Vaikka oluella oli ihan kohtalaisesti hintaa muihin tuolla hetkellä tarjolla oleviin pulloihin nähden, ei ollut vaikeaa tajuta tarjolla olevan tilaisuuden ainutlaatuisuutta, joten tämä kyseinen pullo lähti melko lyhyeksi jääneen palaveerauksen päätteeksi porukallamme jaettavaksi. Asia tuskin on jäänyt kaduttamaan ketään paikalla ollutta pullon jakajaa.

Lyhyesti: Uskomattoman vaikuttava ja ikäisekseen edelleen todella hienossa tikissä oleva gueuze.

Arvio: Täydellinen – vaikkei olut ihan jokaiselta hiuksenhienolta osa-alueeltaan olekaan aivan täydellinen, on tämä olut laadullisesti niin täysin omassa luokassaan, että on vaikea kuvitella minkään muun pääsevän samalle tasolle. Ainutlaatuinen esitys.

Hinnan (40,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

7.3.17

Rodenbach Rosso

Rodenbach Rosso
  • Valmistaja: Rodenbach
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red / maustettu olut
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Roeselare
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,99e (Maaliskuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Perinteisiin flaamilaisiin hapanoluisiin erikoistunut belgialainen Rodenbach on ollut meikäläisen lempipanimoita siitä asti, kun Rodenbach Vintage rokkasi maailmani ensimmäisen kerran. Tästä syystä allekirjoittaneella on melko matala kynnys testailla uusia panimon oluita aina silloin kun niitä tulee vastaan.

Edellisen kerran uutta Rodenbachia – eli tätä nyt syynissä olevaa Rossoa – tuli noin vuosi takaperin vastaan Kampin K-Supermarketin oluthyllyillä, missä oli juuri parasta ennen -päivämääränsä (9.3.2016) viimeisiä päiviä hätyyttelevä kappale myynnissä alennettuun hintaan. Koska olut tuskin oli paranemassa enää mihinkään, tuli se testattua hyvin ketterästi ostopäätöksen jälkeen.

Rosso on siis Rodenbachin uusi kötöstely, jolla todennäköisesti yritetään kosiskella nuorempia ja enemmän siidereistä ja limuviinoista kuin hapanoluista kiinnostunutta yleisöä – mutta pitämällä silti klassinen belgiolut raaka-aineena. Pohjaolut on sekoite 2 vuotta tammisammioissa kypsytettyä Rodenbachia (hapanta) ja tuoretta, vastapantua Rodenbachia (kepeää ja raikasta). Aluksi tässä sekoitteessa maseroidaan hapankirsikoita, karpaloita ja vadelmia, minkä jälkeen olut makeutetaan näiden samojen marjojen ja hedelmien mehulla. Lopuksi olut suodatetaan ja pullotetaan 4% vahvuisena.

Ulkonäöltään olut on hurmaavan kirkkaan mutta hyvin syvän ja lähes läpinäkymättömän rusehtavan punainen. Kaadon myötä oluen päälle muodostuu myös hyvin pienikuplainen, tiivis ja melko kestävä, roosanvärinen vaahtokukka.

Hieman makea tuoksu on vivahteikas ja Rodenbachin persoonalliselle tyylille sopivan uskollinen: kokonaisuudesta löytyy vanhan puun aromikkuutta, kevyttä karamellisuutta ja taustalla häilyvää etikkabakteerin tuomaa, ujosti balsamicomaista volatiilisuutta. Rodenbachin makeanhapan tuoksu on yleensä luonnostaankin tietynlaista kirsikkaisuutta vihjaava, mutta tässä oluessa mehulla boostattu kypsän kirsikkainen hedelmäisyys ei vihjaile mitään, vaan hyökkää suoraan asiaan. Marjaisuutta on kohtalaisen paljon, mutta se ei tunnu onneksi millään tavalla liialliselta tai päälleliimatulta.

Suussa olut on mehulla makeutettujen limu-lambicien kaltainen, eli kohtalaisen makea, mutta matalan alkoholin puolesta ja happamuutensa ansiosta myös mukavalla tavalla kepeähkö. Oluen happamuus on jopa sitä luokkaa, että kokonaisuus on hieman kirpeä, mikä pitää balanssin yllättävän hyvin tikissä. Makumaailmasta löytyy paljon tuoksun piirteitä, eli kypsänmakeaa kirsikkaisuutta, hillittyä puisevuutta, maltillista karamellista maltainen ja kohtalaisen mansikkahilloisuuutta. Tyylinmukaisesti oluesta ei löydy humalankatkeroa ja hiilihapposektori on hyvin pientä ja pehmeää.

Oluen jälkimaku kevyesti happamankirpeä ja hieman selvemmin makeaan taittuva. Kohtalaisen pitkässä ja miellyttävän vivahteikkaasta jälkivaikutelmasta löytyy metsämansikkaa, kirsikkaa, hillittyä vadelmahilloa, hentoa vanhaa puuta ja huonekalua sekä ujon etikkaista balsamicoisuutta.

Pähkinänkuoressa Rosso on yllättävänkin maukasta, mutta ennen kaikkea mutkatonta ja helpostilähestyttävää markettihapanta. Kyllähän Rodenbachin lippulaivatuote Vintagesta jäädään kauas, eikä myöskään Rodenbach Grand Cruta lähdetä tällä haastamaan, mutta kun odotukset olivat Lindemans-Timmermans-akselin simppeleissä limu-lambiceissa, onnistui Rosso yllättämään positiivisesti! Tässä on samanlaista makeaa mehumaisuutta, mutta olut on tehty silti tyylitajuisemmin, eli sekä tyylinmukaiselle happamuudelle että pitkästä tammikypsytykestä kielivälle puumaisuudelle on jätetty sopivasti tilaa. Jopa Rodenbachin tunnusmerkki, eli maltillinen, kevyesti balsamicoetikkaa muistuttava volatiilisuus erottuu kokonaisuudesta, eli laadukasta pohjaolutta ei olla haluttu haudata makean marjamehun alle.

Rodenbach Rosso on varsinainen hapanolut apupyörillä, mutta sellaiseksi varsin tasokas esitys. Tämä ei ole millään tavalla haastava, vaan enemmänkin helppo pikku hapanolut tyyliin vasta tutustuville, mutta myös sen verran pätevä ja moniulotteinen esitys, että jopa paatunut hapan-Heikki viihtyy oluen parissa vähintään tovin ajan. Yllättävän laadukas ja mielenkiintoinen tuote tältä Belgian klassikkopanimolta.

Lyhyesti: Helppo, hauska ja huoleton versiointi klassikkopanimo Rodenbachin hapanoluesta. Makean marjainen ja matala-alkoholinen, mutta myös yllättävän tyylitajuinen maitokauppahapan.

Arvio: Hyvä – mukava pikku mehu-hapan tilanteisiin, joissa ei kaivata vakavastiotettavia hapanoluita fiilistelykäyttöön, vaan mutkatonta ja simppeliä arkihapanta siemailtavaksi.

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

5.3.17

Slaapmutske FLOSS

Slaapmutske FLOSS Flemish Old Style Sour Ale
  • Valmistaja: Brouwerij Slaapmutske
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Flemish Red
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Melle
  • Maltaat: Pils-, väri-
  • Humala: Brewer's Gold
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,10e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Tämä olut tarttui mukaani reilu vuosi sitten Viron-reissulla piipahdettuani ostoksilla Koht-olutmyymälässä Tallinnan vanhassakaupungissa.

Oluen tuottanut panimo Slaapmutske on saanut alkunsa, kun belgialainen Dany de Smet valmistui panimokoulusta panimotekniikan insinööriksi ja alkoi työskennellä mm. Delirium Tremens -oluesta tunnetulla Huyghen panimolla. Vapaa-aikansa hän kulutti myöskin töiden parissa, eli kun hän ei ollut panimolla töissä, hän valmisti kotonaan itse kotioluita. Lopulta vuonna 2000, oluiden kysynnän kasvun seurauksena, Dany ja hänen vaimonsa Marleen päättivät julkaista oluitaan ensimmäistä kertaa kaupallisesti. Panimo sai nimekseen Slaapmutske, "yömyssy", ja oluita ryhdyttiin valmistamaan vuokrapanimo de Proefbrouwerij'lla. Vuokrapanimoa käyttämällä Slaapmutske pystyy ylläpitämään tasaisia 1400 litran panoeriä, minkä he ovat todenneet tähän asti soveltuvan parhaiten heidän toimintaansa.

Tämä "FLOSS"-oluen nimi on väännös sanasta Flemish old-style sour, joka jotakuinkin kuvaa oluen tyyliä – tämän siis pistäisi olla tyyliltään perinteistä "Flemish rediä" eli flaamin punaista hapanolutta. Olut on 5% vahvuinen pintahiivaolut, joka käytetään oluthiivan lisäksi myös brettanomyces-hiivalla, minkä lisäksi oluen valmistuksessa käytetään maltaan ohella myös ruokosokeria. Happamuutensa olut saa kypsytyksestä amerikkalaisissa tammitynnyreissä, joissa olutta happamoittavat mikrobit pääsevät tekemään temppujaan. Tämä meikäläisen pullo tuli testattua maaliskuussa 2016, mutta parasta ennen -päiväystä on päivämäärään 12/11/2017 asti, joten kestävyyttä ainakin tuntuu oluesta riittävän – mikä on kyllä bretta-käytetyille hapanoluille varsin tyypillistä!

Oluella on kaunis, kirkas, pronssisen punaruskea väri sekä kestävä ja melko runsaan kuohkea, rantahiekanvärinen ja pitsiä jättävä vaahto.

Lasista kohoaa ihastuttavan perinteikäs Flemish redin tuoksu: makeaa karamellisuutta, tunteja sitten lohkottua ja kohtalaisesti jo rusehtunutta, kypsää punaomenaa, kevyttä brettan tuomaa nahkaisuutta, hentoa pölyistä vanhaa puuta, ujo vivahde balsamiviinietikkaa ja pieni aavistus rautaa.

Suussa oluella on keskitäyteläinen, kehittynyt, puiseva ja hennon rusehtavan omenainen maku, joka on Flemish rediksi yllättävän kuiva – nämä oluet kun yleensä tuppaavat olemaan tyyliltään hieman makeampia. Kielellä pyörii pähkinäisyyttä, kuivakkaa ja hennon karamellista mallasta, ujoa rusehtavaa omenaa, hentoa puuta, nahkeaa tummaa hedelmää ja aavistus vahamaisuutta. Ryhtiä tuovat kohtalaisen hillitty (20 IBU) katkero ja varsin pieni sekä pehmeä hiilihappo. Happamuuttakin löytyy, mutta melko maltillisesti ja lempeästi – tämä olut ei ole siis mitään poskiinpureutuvaa akkuhappoa, vaan melko aloittelijaystävällistä tavaraa. Lähinnä maun kepeys ja kuivuus yllättävät makean tuoksun jälkeen. Yleisilmeeltä löytyy hieman hillittyä, mutta omaa silti mukavaa, ujohkoa kompleksisuutta.

Hieman hapahko ja kevyehkö jälkimaku on maultaan kevyen maltainen, hillitysti rusehtavan omenainen ja hennon omenankuorinen, hapoillaan ujosti vettä kielellenostattava ja etäisesti pähkinäisen sävyinen. Hillittyä kompleksisuutta ilmaiseva jälkivaikutelma on melko pitkä.

Kokonaisuutena Slaapmutske FLOSS on kaikin puolin mukava ja mielenkiintoinen, mutta tyylin klassikoihin (esim. Rodenbach) verrattuna hieman kesy, hillitympi ja vaatimattomampi – sekä yllättäen myös kuivempi – Flemish red. Rodenbach Vintagen kaltaista tykitysolutta on siis turha odottaa, mutta hyvin tehtyä, tasapainoista ja vivahteikasta vanhan koulukunnan hapanolutta kylläkin. Lisäksi voi hyvin olla, että jos oluen valmistuksessa on käytetty brettaa, voi olut jaktaa kehittymistään pullossa vielä vuosia – näin ollen olut voi olla vielä näin nuorena varsin simppeliä kamaa, kutta kehittyä mm. klassikko-olut Orvalin tavoin vuosia kellaripuolella. Kenties pitänee metsästää tätä olutta lisää ja pistää testikappale kypsymään?

Lyhyesti: Melko maltillisen hapan, hillitty ja kuivakka, mutta samalla miellyttävää syvyyttä ja vivahteikkuutta tarjoileva Flemish red ale.

Arvio: Hyvä – tyylin huippuja tämä olut ei hätyyttele, mutta sen sijaan tuo tähän turhan rajoittuneeseen ja melko tuntemattomaankin oluttyyliin mukavaa ja kaivattua vaihtelua. Erityisesti tyyliin vasta tutustuville tämä on mainio entry level -olut, joka suuremmalla todennäköisyydellä hurmaa kuin karkottaa.

Hinnan (4,10e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

31.12.16

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

https://www.alko.fi/tuotteet/701244/Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha
  • Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Gaume
  • Maltaat: Ohra
  • Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
  • Koko: 0,33
  • Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.
Nuori Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
  • Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012
  • Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit:

30.12.16

Duvel Tripel Hop 2015 Equinox

https://www.alko.fi/tuotteet/918594/
Duvel Limited Edition Tripel Hop 2015 Equinox
  • Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Golden Ale / Tripel
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Antwerpen
  • Humala: Equinox, Saaz, Styrian Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,99e (Joulukuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Perheomisteisen Duvel Moortgatin vahva, vaalea Duvel on varmasti yksi Belgian tunnetuimmista ja tunnistetuimmista oluista; nyt arvioitavaa Duvelin erikoisversiota varten kannattaa hieman kerrata Duvelin historiaa esimerkiksi aikaisemmin tänä vuonna kirjoittamastani arviosta.

Vuonna 2010 Duvelista päätettiin tehdä erikoisversio: siinä missä tavallinen Duvel on vahvuudeltaan 8,5% ja se humaloidaan kahdella perinteisellä vanhan maailman humalalajikkeella (Saaz, Styrian Golding), oli tämä erikoisversio vahvuudeltaan 9,5% ja se kuivahumaloitiin (=aromihumaloitiin) uuden maailman humalana tunnetulla Amarillolla. Täämän oluen saaman suosion vuoksi siitä valmistettiin vuosina 2010–2016 kuusi erilaista, eri humalalajikkeilla kuivahumaloitua versiota, joista nyt on arvioitavana vuoden 2015 versio, vasta vuonna 2014 markkinoille lasketulla Equinox-humalalla kuivahumaloitu versio.

Lopulta vuonna 2016 julkaistiin kuuden oluen erikoiserä, jossa oli jokaisen viime vuosina julkaistun oluen versio ja näistä järjestettiin kilpailu parhaan oluen löytämiseksi. Vuoden 2012 versio, Citra-humaloitu Duvel Tripel Hop lopulta voitti yleisöäänestyksen ja näin tämä versio päätyi lopulta panimon pysyvään valikoimaan.

Tämä meikäläisen pullo on parasta ennen -päiväykseltään 02/2017 ja pullo on nautiskeltu viime keväänä (03/2016), joten ihan tuoretta tavaraa olut on maistohetkellä ollut. Kyseessä on siis olut, jonka katkerohumaloinnista vastaavat Saaz ja Styrian Golding, kuivahumalointipuolesta Equinox. Alkon sivuilta löytyvien analyysiarvojen mukaan oluessa on 38,8 EBUa ja 9,5% holia.

Oluella on kirkas, hennosti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri sekä hyvin runsas, kuohkeanhöttöinen ja kestävä, vitivalkoinen vaahto.

Lasista kohoaa aromikas, hieman vihersävytteinenkin tuoksu, jossa tuntuu belgihiivan hedelmäisyyttä, mannermaisten humalien ruohoisuutta, yrttisyyttä ja etäistä, pippurista mausteisuutta sekä kevyttä viljaisuutta ja taustalle jättäytyvää, hentoa makeaa herukkaisuutta.

Suussa oluella on rapea, mutta melko todennäköisesti runsaan alkoholin tuoma runsas ja suht täyteläinen suutuntuma. Kuivahkosta, belgihenkisestä makumaailmasta löytyy mausteista ja ruohoista humalaa, kevyttä vehnäistä happamuutta, viljaista maltaisuutta ja hentoa persikkaa. Hiilihappo on rapakkaa ja katkero maltillisenpuoleista, keskituntuvaa.

Jälkimaussa tuntuu rapsakkaa, ruohoisen vihertävää ja aromikasta humalaa, melko voimakkaaksikin kasvavaa pippurista mausteisuutta, viljaista happamuutta, hentoa alkoholin lämpöä ja ujosti makeaa maltaisuutta. Särmikäs jälkivaikutelma on melko pitkä, mutta kohtalaisen tuntuva katkero jatkuu varsin pitkään.

Kokonaisuutena tämä erikoishumaloitu tapaus on mainio, mukavalla tavalla korostuneen vihreä ja pippurinen Duvel-versiointi. Ero perus-Duveliin ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri; vaikka tämä on kyllä yleisesti parempi tapaus kuin jo valmiiksi varsin mukava perus-Duvel, en kyllä ole täysin varma ansaitseeko olut silti täysin varauksettomasti 25% hinnakorotusta normiversioon nähden.

Oli miten oli, on tämä silti maukasta belgikamaa. Laadukkaan klassikko-oluen päälle rakennettu mainio, moderni trippeli. Ihan testaamisen arvoinen esitys, ehdottomasti.

Lyhyesti: Klassikkobelgi Duvelin päälle rakennettu, uutuushumala Equinoxilla aromihumaloitu, erityisvahva versio.

Arvio: Hyvä – maukas ja tasapainoinen esitys; vaikka Duvel ei varsinaisesti tunnu mitenkään vanhanaikaiselta oluelta, on tämä Tripel Hop -versiointi kuin pieni askel nykyaikaisempaan suuntaan. En ole varma, tarvitseeko Duvel oikeastaan tällaista kasvojenkohotusta, mutta homma silti toimii, joten mikäs siinä.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: OK –olut on hintansa arvoinen.

17.12.16

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012
  • Valmistaja: Hanssens Artisanaal BVBA
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Kriek
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel, Dworp
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 4,79e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Noin vuosi sitten kirjoitin arvion, jossa olin sitä mieltä, että Hanssens Artisanaalin Oude Gueuze on yksi parhaita lambiceja koskaan. Jossain vaiheessa tuli myös pidettyä ihan gueuze-rinnakkainmaistelu, jossa todettiin sama asia uudestaan isommalla porukalla, joten aivan tuulesta temmattu mielipiteeni ei ollut. Tästä syystä oli myös hyvin tärkeää tarkistaa, että onhan tämän vanhan, peräti 4. sukupolvessa toimivan lambicinsekoittamon Kriek yhtä hienoa tavaraa.

Juu, tosiaan, Hanssens Artisanaal ei ole panimo, vaan sekoittamo. Tämä tarkoittaa sitä, että he ostavat pohjaoluensa muilta panimoilta, kypsyttävät niitä kellareissaan ja sekoittavat niistä oman "talon tyyliä" edustavan blendinsä, jota he myyvät eteenpäin omalla nimellään. Koska lambicpanimoita on enää vain muutamia maailmassa jäljellä, ostaa Hanssens Artisanaal oluensa samoilta panimoilta kuin muutkin lambicinsekoittajat – Boonilta, Girardinilta, Lindemansilta ja Timmermansilta. Tämän oluen valmistusprosessista tai kypsytysajasta ei löydy juuri mitään muuta tietoa, kuin se, että olut kypsyy vanhoissa 600 litran tammitynnyreissä ja hapankirsikoita käytetään 70 kg per tynnyri oluen maustamiseen.

Lasissa oluen kirkkaana hohtava, läpinäkyvä rubiininpunainen väri on ehdottomasti yksi kauneimpia oluen värejä, mitä olen nähnyt. Näin upeaan värisävyyn hyvin harva punaviinikään pystyy. Vaalean roosa vaahtohattu jää rohkeasta kaadosta huolimatta varsin matalaksi ja se haihtuu nopeasti.

Tuoksultaan olut on hieman pidätteleväinen ja hillitty. Aromimaailmasta löytyy kevyellä otteella ruusunmarjakiisseliä, hapankirsikkaisuutta, kevyttä lantaista funkia, hentoa hapanta sitruksisuutta ja etäistä vadelmanlehtiteetä.

Oluen maku on kepeä ja varsin kirpeä; hapot suorastaan tahtovat vetää naaman väkisin poskipäistä irveeseen ja silmät viiruiksi. Tämä olut tuntuu oikeasti jo pikku hiljaa siltä, että suun sisäpinta rupeaisi syöpymään irti, jos tyhjentäisi tätä yksin useamman pullollisen. Kaiken happamuuden keskellä kuitenkin häilyy hento, tumman kirsikkainen ja kypsän punamarjainen makeus. Oluen makumaailmassa selkeimpänä piirteenä erottuu brettainen nahkaisuus, mutta vaikka yleisesti makua löytyy melko runsaasti, on siitä jotenkin hyvin vaikea saada otetta: kokonaisuus ei ole selväpiirteinen, vaan se on täynnä hyvin hentoja ja hienostuneita häivähdyksiä ilman selkeitä piirteitä, joista epämääräinen punamarjaisuuskaan ei suoranaisesti vihjaa kirsikoihin, vaan jonnekin niiden suuntaan. Hiilihappoisuus on melko runsasta.

Jälkivaikutelma on sitruunaisen kirpeä ja suuta melko voimakkaasti nipistelevä, kun taas jälkimaussa häilyy brettaista nahkaa, kevyttä mökkihuussista ammoniakkisuutta, kypsää hapankirsikkaa, kevyttä vadelmaa ja hennosti raa'an kirpeää viheromenaa.

Kokonaisuutena Hanssens Artisanaal Oude Kriek on hyvin eri tyylinen kuin talon Oude Gueuze – siinä missä Hanssensin Gueuze ei ollut mitenkään erityisen hapan, mutta erittäin kompleksinen ja hurmaavan moniulotteinen, on Hanssensin Kriek suorastaan väkivaltaisen kirpeä ja armoton, jopa näin pidempään hapanoluita harrastaneen näkökulmasta! Sen sijaan vivahteikkuudessa ei jäädä Gueuzesta jälkeen lainkaan.

Erikoisesti Hanssensin Kriek on kuitenkin ihmeen epämääräinen – joskin tämä jopa toimii oluen eduksi. Usein kriekit voivat olla jopa hallitsevan hapankirsikkaisia, jolloin kirsikkaisten piirteiden alta ei erotu juuri mitään muuta. Sen sijaan tämä Hanssensin versio on kaikkea muuta kuin selkeän kirsikkainen: makumaailmaa hallitsee kyllä punaiset kirsikkaiset ja marjaiset piirteet, mutta niissä on runsaasti eri sävyjä, minkä lisäksi kokonaisuutta sävyttää muutenkin ihastuttava, likaisen funkkinen likaisuus. Tämä on kaikkea muuta kuin nätti ja sisäsiisti kriek, mutta se tekeekin tästä juuri aivan ainutlaatuisen ihastuttavaa siemailtavaa!

Olut on kuitenkin sen verran hapanta tavaraa, että tämmöinen pienikin pullo kannattaa jakaa kahteen pekkaan, tai vähintään nautiskella rauhallisesti. Vaikka olutta fiilistelee ilokseen, on sen happamuus sen verran rapsakkaa, ettei olutta ihan hetkessä ryystä, vaikka olisi minkälainen happopää tahansa.

Lyhyesti: Todella hieno ja anteeksipyytelemätön – suorastaan armoton – kriek. Ei nössöille.

Arvio: Erinomainen – kaikin puolin vaikuttava, moniulotteinen ja paikoin jopa väkivaltaisen hapan kriek. Vaikka esimerkillinen olut laadukkaaksi kriekiksi, ei tämä ole millään tavoin aloittelijaystävällistä tavaraa.

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

10.9.16

Mikkeller Drink'in Berliner

Mikkeller Drink'in Berliner
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,59e (Helmikuu 2016, K-Supermarket Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Suomen hyvin mielivaltaisen alkoholilain yksi suurimpia ongelmia on se, että oluiden on oltava korkeintaan 4,7% vahvuisia päästäkseen kaupan hyllyille – tämän vahvuuden yläpuolella markkinat kun ovat äärettömän rajatut lain mukaan ja taistelu niin Alkon kuin baarien ja ravintoloiden paikoista on armotonta. Tämän rajan vuoksi monia oluita valmistetaan keinotekoisesti tuon rajan alle, jolloin usein lopputuloksena ei ole sellainen tasapainoinen olut, jonka panimomestari toivoisi olevan, vaan hieman laimeampi ja vetisempi versio, jotta se täyttää lain määräämät (ja valtaosalle oluttyyleistä aivan liian alhaiset) kriteerit.

Mutta sitten on oluttyylejä, joille ei tuota mitään ongelmaa päästä tämän rajan alle. Esimerkiksi Bitterit, Goset, Grodziskiet, Mildit ja Berliner Weisset ovat oluttyylejä, joissa tyypillisesti huidellaan vahvuudellaan 3–4,5% tuntumassa. Näitä oluttyylejä kuitenkin harvemmin näkee kauppojen hyllyillä, sillä ihmisten mielestä ainoa juotavaksi kelpaava olut näyttää olevan joko lageria tai IPAa – joista kumpikaan ei tunnu saavuttavan tasapainoista sweet spotia alle 4,7% vahvuudessa. Täytyy toivoa, että asiaan tulisi tulevaisuudessa muutos ja joko a) markkinoilla rupeaisi näkymään enemmän näitä mainioita, helposti alle 4,7% rajapyykin alle mahtuvia oluita, tai b) alkoholilain uudistus nyt menisi läpi ja markkinoilla rupeaisi näkymään sekä näitä mainioita oluita, että muita hieman vahvempiakin oluita!

Onneksi Suomessa on sentään muutama ruokakauppa, joissa olutvalikoimasta pidetään hyvää huolta tarjoamalla oikeasti laaja valikoima toinen toistaan mielenkiintoisimpia oluita; erityisesti Helsinkiläisiä hellitään sellaisilla paikoilla, kuin Kampin ja Ruoholahden K-Supermarketit, joiden olutvalikoima on jotakuinkin niin hyvä kuin näin naurettavalla alkoholilainsäädännöllä on mahdollista. Tämä olut löytyi eräs ilta Kampista, jossa olin jo yhdeksän jälkeen ostoksilla, jolloin oluthyllyt oltiin jo isketty kiinni. Ykkösoluthyllyn tarjonta oli kuitenkin edelleen vapaata riistaa, sillä alle 2,8% vahvuisia oluita saa myydä vaikka vuorokauden ympäri. Näin mukaani tarttui tämä juuri 2,8% vahvuinen Berliner Weisse ihan heräteostoksena.

Jos jollekulle on jäänyt hämäräksi Berliner Weisse, niin tässä lienee hyvä paikka nopealle oppitunnille. Kyseessä ei ole siis tavallinen saksalainen vehnäolut (Weisse), vaan erityinen, juuri Berliinin alueella suosituksi vehnäoluttyyli, joka on saanut alkunsa joskus 1500-luvulla ja joka oli suosituimmillaan 1800-luvun lopulla. Tämä olut valmistetaan tyypillisesti varsin matala-alkoholiseksi (n. 3%) ja sille on ominaista tavallista vehnäolutta voimakkaampi happamuus, joka syntyy yleensä maitohappobakteerin aiheuttaman käymisen myötä – joskin se, olivatko nämä vehnäoluet alun perin happamia, on kyseenalaistettu. Berliinissä on tyypillistä tarjoilla olut värikkään makusiirapin kanssa, joka tuo tasapainoa oluen kirpeälle happamuudelle, mutta hapanoluttrendin myötä nämä kirpeät oluet ovat tulleet maailmanlaajuisesti suosituiksi juuri sellaisenaan juotaviksi.

Oluella on samea, kellertävä väri ja runsas, muhkea ja varsin kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksu on enemmän hapanoluille kuin Berliner Weisseille tyypilliseen tapaan funkahtava, ja siinä tuntuu käynyttä sitruunaa, pistävän ammoniakkista miestenhuonetta ja hentoa vehnäisyyttä. Vasta-alkajille oluen tuoksu voi olla jopa melkoinen järkytys, mutta hapanolutnörteille tuoksu on taas suorastaan hurmaava.

Suussa olut on varsin kepeä, sitruunainen, vehnäinen ja raikas. Taustalla häilyy hennosti makeaa omenaisuutta, raikasta hedelmäisyyttä ja aavistus likaista funkia. Yleisilme on hieman hapan, ujosti kirpeä ja herkullinen.

Suuhun jäävä, hieman happamankirpeä jälkimaku on happamanmakean sitruunainen, hennosti kypsän viheromenainen ja aavistuksen mausteinen.

Lyhyesti: Drink'in Berliner on paras ykkösolut. Ei tämä mitenkään superihmeellinen hapanolueksi ole ja oluenakin ollaan suhteellisen perustasolla, mutta ykkösolueksi tämä tarjoaa niin paljon enemmän kuin mikään bulkkilager tai vastaava. Edes matalaa alkoholipitoisuutta yleensä automaattisesti seuraava ohkaisuus ja vetisyys loistaa poissaolollaan, kiitos happamuuden tuoman intensiteetin ja mukavan rehevän makumaailman. Ei tätä sokkona erityisen vahvaksi veikkaisi, mutta ykkösoluen vahvuus tulisi silti varmasti yllätyksenä.

Minä lienen semmoinen epäsuomalainen ihminen, että en juuri saunaoluista välitä – jotenkin alkoholijuomat eivät meikäläiselle kuumassa saunassa maistu ja saunan jälkeen taas tuntuvan enemmän tuovan tukalaa tunnetta kuin raikastavat oloa. Tämä pullo tuli kuitenkin nautittua saunaoluena ja sellaisena se onnistui osumaan enemmän kuin nappiin – kiitos sopivan matalan alkoholin ja piristävän happamuuden. Kenties pitänee tutkailla enemmän näiden matala-alkoholisten hapanoluiden sopimista meikäläisen saunaolutkäyttöön? Voisiko tästä jo lanseerata saunagosen käsitteen?

Mutta vaikka olut onkin hyvä, niin kyllä vajaa viisi euroa pullosta ykkösolutta tuntuu olevan jo jopa meikäläisen makuun vähän turhan överisti.

Lyhyesti: Happamanpuoleinen, hieman likaisen funky ja vahvuudeltaan ykkösoluen tasoinen tanskalais-Berliner Weisse Belgiasta. Tyylilajinsa parhaimmistoa.

Arvio: Hyvä – ehdottomasti yksi parhaimmista maistamistani lähes-alkoholittomista oluista, ellei jopa paras.

Hinnan (4,59e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

5.6.16

Rodenbach Caractère Rouge

Rodenbach Caractère Rouge
  • Valmistaja: Rodenbach
  • Tyyppi: Olut, Sour Ale / maustettu olut
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Roeselare
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,95e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



No niin, nyt on tullut neljännestuhatta olutarvosteluakin kasaan, joten lienee aika juhlistaa tätä merkkipaalua arvostelulla jostain vähän jännemmästä oluesta! Sopivasti tähän saumaan onnistui livahtamaan alkuvuodesta ostamani Rodenbach Caractère Rouge – joka tosin oli tullut testattua jo vuotta aikaisemmin Tennispalatsin William K. -olutravintolassa.

Toisin kuin klassiset Rodenbachin oluet tai mm. erilaisilla marjoilla maustetut lambicit, Caractère Rouge ei ole vanha ja historiallinen olut, vaan täysin uusi, vuonna 2011 kehitelty, premium-luokan Rodenbach. Caractère Rouge valmistetaan ottamalla kaksi vuotta tammitynnyreissä kypsynyttä Rodenbachin olutta, jonka sekaan lisätään hapankirsikoita, vadelmia ja karpaloita. Tämän maustetun oluen annetaan kypsyä tammitynnyreissä ylimääräiset 6 kuukautta, minä aikana olut saa kauniin punaisen värin, aromeja ja tuoksuja marjoista sekä saavuttaa 7% vahvuuden.

Oluen väri on kuulas ja syvän punertava mahonginruskea, ja kaadon myötä olut saa hyvin lyhytkestoisen, ujosti vaaleahkon punertavaan taittuvan valkoisen vaahdon.

Oluen hienostunut ja monisyinen tuoksu on Rodenbachille tyypilliseen tyyliin hapahko ja kirpeyttä lupaileva, mutta tyypillisten karamellimaltaisten ja makean etikkaisten piirteiden sijaan tuoksu on ensisijaisesti tuoreen punamarjainen, hieman makean cocktailkirsikkainen ja hennon kukkea; Rodenbachille tyypilliset piirteet kyllä erottuvat, mutta hyvin hentoina juonteina taustalta.

Kirpeä maku on runsaan happamuuden myötä varsin napakka ja miellyttävän kepeä, minkä lisäksi sekä happamuus että rapsakka, runsas ja pistelevä, pieni hiilihappo suitsii mainiosti maun makeimpia piirteitä aisoihin. Melko intensiivistä ja aromikasta makumaailmaa hallitsevat (melko yllätyksettömästi) kirsikkaisuus, kevyt vadelmahilloisuus ja hapahko punamarjaisuus. Taustalla häilyy kehittyneen kompleksisia, mausteisia, kevyen etikkaisia ja hennon ruusuisia vivahteita. Oluen yleisvaikutelma on ihastuttavalla tavalla hurmaavan moniulotteinen, mutta samalla kepeän raikas ja helpostijuotava.

Oluen happamankirpeä jälkimaku on karpaloinen, kevyen hapankirsikkainen ja hennon karamellinen. Suuhun jää eloisa, rapea ja hennosti klassista Rodenbachin etikkaista aromikkuutta vihjaileva, raikas mutta vivahteikas jälkivaikutelma.

Rodenbachilla ollaan selvästikin onnistuttu olemaan ajan hermolla ja uudistumaan juuri sopivasti oluttrendien mukana: Caractère Rouge on selkeästi Rodenbach, eikä mikään muu kuin Rodenbach, mutta samalla se on selkeästi jotain uutta ja sellaista, mitä panimolta ei aiemmin ole saanut. Rodenbachille ominaiseen tyyliin oluessa on kohtalaisesti makeutta, mutta samalla sellaista kirpeyttä niin happamuuden kuin hapanten marjojen muodossa, että kokonaisuus on mainiosti tasapainossa. Yleisilme on mitä herkullisimmalla tavalla jännittävän hapanimelä, sekä ennen kaikkea erittäin vivahteikas ja kiehtova.

Rodenbach Vintagen ja muiden tasokkaiden hapanoluiden tapaan voin veikata tämän oluen olevan myös luotettavaa kellarointitavaraa. Tarkkaa kypsyttelyaikaa on vaikea mennä arvioimaan, mutta perstuntumalla voin veikata oluen kehittävän mielenkiintoisia piirteitä useampien vuosien ajan samalla kun marjaisimmat aromit siirtyvät iän myötä taka-alalle.

Lyhyesti: Perinteikkään Rodenbachin nykypäivään tuotu huippuolut: kiehtova, marjoilla maustettu, erittäin pitkään kypsytetty, makeankirpeä hapanolut.

Arvio: Erinomainen – hurmaava esimerkki siitä, että marjoilla ja hedelmillä maustaminen ei ole vain lambicien yksinoikeus; myös nämä makeammat flaamilaiset hapanoluet tuntuvat toimivan mainioisti maustettuina! Aivan Rodenbach Vintagen tasoiseen hekumaan ei tämä kykene yltämään, mutta hirveästi sen tasosta ei kyllä jäädä jälkeen.

Hinnan (14,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

13.5.16

Duvel

http://www.alko.fi/tuotteet/782814/
Duvel
  • Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Strong / Golden Ale
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Antwerpen, Breendonk
  • Maltaat: Pilsner
  • Humala: Saaz, Styrian Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,98e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 3,98e (Toukokuu 2015, Alko)

No niin, pitkästä aikaa perusasioiden äärelle. Vuorossa on belgialaisen perheomisteisen Duvel Moortgatin panimon klassikko-olut Duvel. Oluen nimi tulee paikallisesta murteesta, jossa duvel tarkoittaa "paholaista" – todennäköisesti viitaten oluen tuhtiin 8,5% alkoholipitoisuuteen.

Tämä Jan-Leonard Moortgatin perustama panimo on saanut alkunsa jo vuonna 1871. Tätä olutta panimo ryhtyi tuottamaan 1920-luvun alussa, kun Albert Moortgat palasi Skotlannista erityisen oluthiivan kanssa. Tämä olut sai virallisen nimensä "Victory" ensimmäisen maailmansodan loppumisen kunniaksi, mutta se nimettiin uudelleen jo vuonna 1923 Duveliksi – ja tämä nimi pysyi. Tämä olut, jonka valmistuksessa käytetään vaaleiden maltaiden ja mannermaisten humalien lisäksi myös dekstroosia, jolla oluen alkoholipitoisuus saadaan riittävän korkeaksi. Olut aluksi käy tällä aiemminmainitulla, Skotlannista peräisin olevalla hiivalla 20–26°C lämpötilassa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä n. 3–4 viikon ajan. Tämän jälkeen olut pullotetaan pienen hiiva- ja sokerilisäyksen kanssa, minkä jälkeen olut siirretään käymään pulloissa kahdeksi viikoksi 24°C lämpötilaan, jolloin käymisen yhteydessä olut saa hiilihapponsa. Lopuksi olut siirretään kypsymään viileisiin kellareihin vähintään kuudeksi viikoksi ennen etiketöintiä ja myyntiinlaskua. Yhteensä oluen valmistus vie siis vähintään 3 kuukautta. Parasta ennen -päiväys tälle meikäläisen pullolle on 06/2017.

Lasissa Duvelilla on kevyen utuinen, vaaleanvihertävään taittuva kellervä väri ja hyvin runsas, paksu ja kestävä vaahtokukka, joka jättää erittäin reilusti valkoista vaahtoa laskeutuessaan.

Lasista kohoilee aromikas, belgihiivaisen keltahedelmäinen, yrttinen, sitruksinen, raikas ja vivahteikas tuoksu, jossa tuntuu myös kevyesti vehnäisen hapahkoa aromikkuutta. Taustalla häilyy valkoista persikkaa ja mitä etäisin häivähdys tuoretta banaania.

Suussa olut on täyteläinen ja kielen kärjessä makean hedelmäinen, hennon persikkainen ja keltaluumuinen, muualla taas hieman hapahko tai jopa kevyesti hapan, kirpeäkin. Makumaailmasta löytyy belgihiivaisuutta, ruohoisen vihreää yrttisyyttä ja jalohumalaisen rapeaa puraisua, kevyttä hunajaa, hennon pippurivetoista mausteisuutta ja melko hallitsevaa alkoholin lämpöä – jopa aavistus alkoholin makeaa makua. Hiilihappoisuus on melko runsas ja rapsakkana tuntuvaa.

Kielelle jäävä pitkäkestoinen jälkimaku on vihertävän bitterinen, hennon saippuainen ja aavistuksen keltaisen hedelmäinen. Oluesta jäävä jälkivaikutelma on ujosti hapahko ja hiilihapoista kirpeä sekä ilahduttavan raikas, mutta myös voimakkaasti nielua lämmittävä.

Toiset oluet ovat klassikoita enää vain joskus saadun maineensa takia, vaikka laadun puolesta niissä ei olisi enää mitään, joka toisi niille nykypäivänä samanlaista asemaa. Toiset taas ovat klassikoita sen takia, että ne ovat edelleen yhtä kovaa ja mielenkiintoista kamaa kuin silloin, kun ne ovat klassikkostatuksensa ansainneet. Duvel kuuluu selkeästi jälkimmäisiin: suurista tuotantomääristään huolimatta olut on edelleen varsin tyylikäs ja tasapainoinen esitys, eli mukavan runsas ja hedelmäisen mehukas mutta silti kirpeä ja freesi belgi-blonde. Ei tämä olut kuitenkaan niin ihmeellinen ole, että se kykenisi sokkomaisteluissa rökittämään moderneja haastajiaan, mutta sellaisenaan nautiskeltavaksi simppeliksi belgielämykseksi Duvel on olut paikallaan.

Lyhyesti: Maukas Belgian klassikko-olut, joka yhdistelee taiten blonde alen kepeyttä ja raikkautta tripelmäisen runsaaseen ilmaisuun.

Arvio: Miellyttävä – olut on klassikkoasemansa ihan perustellusti ansainnut. Tässä sekä maistuu että tuntuu Belgian olutkulttuuri päivänselvästi.

Hinnan (3,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

13.4.16

Vicaris Tripel/Gueuze

Vicaris Tripel/Gueuze
  • Valmistaja: Brouwerij Dilewyns
  • Tyyppi: Olut, belgi, tripel / sour ale / gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Denderstreek, Dendermonde
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (Ei Alkon valikoimissa)



Belgian Itä-Flanderissa sijaitsevaa Dilewynsiä on yksi Belgian tuoreimpia ja nopeimmin kasvavia pienpanimoja. Tämä panimo sai alkunsa, kun hammaslääkäri Vincent Dilewyns voitti oluillaan paikallisen kotiolutkilpailun ja päätti tämän seurauksena sijoittaa perheensä omaisuuden omaan panimoon, joka avattiin vuonna 2011. Nykyisin panimon toiminnasta vastaa Vencentin lisäksi kaksi hänen neljästä tyttärestään. Toinen heistä, vajaa kolmekymppinen Anne-Catherine, toimii panimon panimomestarina ja on samalla Belgian nuorin panimomestari.

Vicaris Tripel/Gueuze on – kuten nimestä voi päätellä – on sekoitus tripeliä ja gueuzea. Tripel on Dilewynsin omaa tekoa panimolta, kun taas gueuze ostetaan läheiseltä Girardinin panimolta. Tämä suodattamaton ja pastöroimaton olut sekoitetaan ja kypsytetään Dilewynsin panimolla ennen myyntiinlaskua. Oluella on vahvuutta 7% ja nyt testissä olevalla pullolla on parasta ennen -päiväystä aina päivämäärään 31/03/2018 asti.

Oluen kirkas väri on kevyesti kupariin taittuva vaaleanruskea ja olut kohottaa kaadon myötä ylleen melko runsaan, höttöisen, valkoisen ja nopeasti haihtuvan vaahtolakin.

Tuoksu on ensisijaisesti melko lambic-henkinen: siinä tuntuu klassista gueuzen kirpakkuutta, kevyen virtsaista meininkiä, hapahkoa omenaisuutta ja ujoa sitruunaa. Tripel-puoli näyttäytyy lähinnä kevyenä viljaisuutena ja hentona belgihiivan hedelmäesterisyytenä.

Makumaailmassa tripel saa enemmän jalansijaa, sillä sitä hallitsee hunajaisuus, persikkaisuus ja yleinen belgihiivainen hedelmäisyys. Seasta löytyy myös gueuzen tuomaa huussia, kevyttä viheromenaa ja ei överiä, mutta silti melko tuntuvaa kirpeää happamuutta, jota kuitenkin runsas ja makea tripel-puoli pyrkii parhaansa mukaan naamioimaan alleen. Kohtalaisen happamuuden vuoksi olut ei kuitenkaan ole niin tuhti ja raskas kuin tripelit yleensä, vaan ennemminkin kepeän raikas ja suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen.

Jälkimaku on taas selkeästi gueuzempi: se on ensisijaisesti keskimakua kirpeämpi, freesin sitruunainen ja kevyesti likaisen funkinen. Tripeliset piirteet, kuten hillitty viljaisuus, kevyt persikkaisuus ja hento hunajaisuus, erottuvat, mutta jäävät hieman happovetoisempien piirteiden peittoon. Suuhun jää lopuksi pitkähkö ja ujosti humalankatkera jälkivaikutelma.

Vicaris Tripel/Gueuze on hauska ja maukas olut, mutta ennen kaikkea juuri sitä, mitä etiketti lupaa! Se on rehellisesti sekä tripel että gueuze, välillä enemmän yhtä ja välillä enemmän toista, mutta molemmat onnistuvat olemaan hienosti esillä kokonaisuudessa; oluesta jää varsin positiivinen, miellyttävä yleisvaikutelma. Jos tasapainoa pitäisi ruveta tarkemmin analysoimaan, olisi olut ehkä piirun verran enemmän tripel kuin gueuze keskimaussa, mutta taas tuoksussa ja jälkimaussa enemmän gueuze.

Ei tämä ollut ensimmäinen vastaani tullut tripelin ja gueuzen sekoitus, eikä myöskään edes paras sellainen, mutta koska vastaani ei ole vielä kertaakaan tullut ainuttakaan huonoa – tai edes keskinkertaista – tripel-gueuze-blendiä, voinee turvallisesti todeta näiden kahden oluen toimivan hienosti yhdessä! On jännittävää nähdä, tuleeko tästä oluttyylistä suositumpikin juttu pienpanimobuumin jyllätessä; voisiko tämä oluttyyli kenties jopa saada oman nimen?

Lyhyesti: Maukas ja tasapainoinen tripel-gueuze-blend, jossa molemmat oluttyylit sekä erottuvat tyylikkäästi että komppaavat toisiaan mallikkaasti.

Arvio: Miellyttävä – hauska ja maukas tapaus, joka tuo mukavaa vaihtelua ja persoonaa lambicien maailmaan häivyttämällä raja-aitoja belgialaisten hapanoluiden ja "tavanomaisempien" belgien väliltä. Jään odottamaan mielenkiinnolla sitä, jos joku uskaltaisi seuraavaksi tehdä lambic-quadrupel-blendin!

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

31.3.16

Mikkeller Spontanblackthorn 2014

Mikkeller Spontanblackthorn 2014
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, Sour ale / maustettu olut
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Viime syksynä pitämäni gueuze-vertailun päätteeksi olin ottanut vielä muutaman teemaa läheisemmin tai etäisemmin liippaavan oluen. Ensimmäisenä niistä korkattiin tanskalaisen kiertolaispanimo Mikkellerin maustettujen Spontan-hapanoluiden sarjaan kuuluva, oratuomella maustettu Spontanblackthorn. Monelle oratuomi (Prunus spinosa, "sloe") on tuttu lähinnä brittiläisen ns. sloe gin -liköörin mausteena, mutta Mikkeller ei tunnu hirveästi syrjintää harjoittavan keksiessään oluilleen maustajia (TJEU: punajuuriolut).

Melko likaiselta väriltään Spontanblackthorn on samea ja kohtalaisesti punertavaan taittuvan oranssin punaruskea – ulkonäöltään ei mitenkään maailman houkuttelevinta tavaraa. Vaalean pinkki vaahtokukka jää melko ujoksi ja katoaa nopeasti.

Tuoksu on persoonallisen marjainen ja – kuten odottaa saattaa – happamankirpeä. Särmikkään tuoksun marjaisuus tuo mieleen hyvin tuoreet, jopa raa'ahkot, vadelmat ja metsämansikat, minkä lisäksi taustalla värjöttelee aavistus oreganoista yrttisyyttä. Varsinaista villihiivojen funkia tuoksusta ei erotu, mutta hento maamaisuus vihjaa hieman siihen suuntaan.

Oluella on varsin voimakas ja tuntuvan kirpeä maku, mutta ensimmäisenä oluesta erottuu sen voimakas hiilihappo – verrattuna maistelun gueuzeihin tästä oluesta tuntuu löytyvän kuplaa paljon reilummalla otteella. Intensiivinen maku tykittää tuoretta vihertävää yrttisyyttä, kuivakkaa tummaa ja punaista marjaisuutta, kevyttä nahkaisuutta sekä ujoa, makeana häilyvää metsämansikkaa. Makumaailman hapan kirpeys taittaa marjaisuutta melko vahvasti karpaloiden ja puolukoiden suuntaan. Runsaan hiilihappoisuuden ja happaman marjaisuuden ansiosta kokonaisuus on varsin pirteä ja raikas.

Pitkäkestoisessa ja keskimaun tapaan kirpeässä jälkimaussa tuntuu yrttistä vihertävyyttä, kevyttä viheromenaa, hentoa rahkaisuutta ja ujoa katkeroisuutta.

Mikkellerin Spontan-sarjalaiset ovat aina melkoista arpapeliä, sillä ne tuntuvat olevan tyylillisesti melkein mitä tahansa; kehnoa Spontania en ole vieläkään tavannut (kai sellaisiakin on oltava?), mutta muuten oluet voivat olla omien havaintojeni perusteella tyyliltään mitä vain laimeahkon peruspositiivisesta aivan julmetun hyvään. Tämän oluen kanssa kävi varsin hyvä lykky, sillä kokonaisuus oli varsin maukas ja tasapainoinen; vaikkei oratuomi olekaan mitenkään yleinen raaka-aine oluen maustamisessa, ei oluesta tullut mitenkään poikkeuksellisen erikoinen höpöolutfiilis. Oli kyllä vaikeaa arvioida kuinka paljon olut maistui itse oratuomelta referenssien puuttuessa kyseisestä luumarjasta, mutta olueen se tuntui tuovan mukavan moniulotteisen kattauksen erilaisten marjojen piirteitä.

Vaikkei tämä olut ollut enää osana arvioitavien oluiden sarjaa, olisi se siellä ollessaan pärjännyt hyvin: kokonaisuus sen verran ryhdikäs ja mielenkiintoinen, että olisin rankannut sen helposti maistelun vaatimattomimpien gueuzejen ohitse – kenties jopa vertailussa olleen Mikkeller HUES:in ohitse, sillä Spontanblackthornissa tuntui olevan enemmän sellaista kirpeää rapeutta ja särmää, jota hapanoluilta odotan! Vaikka useat marjoilla ja hedelmillä maustetut oluet ovat usein parhaimmillaan nuorina ja tuoreina, jolloin niissä käytetyt piirteet pääsevät parhaiten esiin, voin kyllä hyvin kuvitella tämän oluen kestävän ja kehittyvän kellarissa useiden vuosien ajan.

Lyhyesti: Vakuuttava, tuntuvan kirpeä ja miellyttävän särmikäs, oratuomen marjoilla maustettu hapanolut mikkelleriltä.

Arvio: Tyylikäs – ryhdikkyydessään ja moniulotteisuudessaan varsin kovatasoinen haastaja aidoille, marjoilla ja hedelmillä maustetuille lambiceille. Mikkeller tuntuu tietävän mitä hän tekee.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

27.3.16

Tilquin Oude Geuze À l'Ancienne 2014-2015

Tilquin Oude Gueuze À l'Ancienne 2014-2015
  • Valmistaja: Gueuzerie Tilquin
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Rebecq, Nierghes
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle).

Pierre Tilquinin luotsaama, vuonna 2009 toimintansa aloittanut ja vuonna 2011 ensimmäiset oluensa julkaissut Gueuzerie Tilquin on Belgian tuorein lambictuottaja ja samalla Vallonian (Belgian ranskankielisen eteläpuolen) ainoa lambicsekoittaja. Tilquin on gueuzerie, eli talo ei itse pane lainkaan oluita, vaan ostaa muilta panimoilta olutta ja sekoittaa niistä itse oman reseptiikkansa mukaisia sekoituksia.

Tilquin Oude Gueuze À l'Ancienne on perinteinen, 1-, 2- ja 3-vuotiaista lambiceista sekoittamalla valmistettu gueuze, johon oluet hankitaan Boonilta, Cantillonilta, Girardinilta ja Lindemansilta – näin ollen Tilquin on markkinoiden ainoa sekoitettu gueuze, jossa käytetään Cantillonin oluita. Tyypillinen Tilquinin Oude Gueuze -blend on 50% 1-vuotiasta olutta, 30% 2-vuotiasta olutta ja 20% 3-vuotiasta olutta. Kaulan 2014-2015-merkintä viittaa siihen, että olut on pantu syksyn 2014 ja kevään 2015 välissä. Koska oluen päiväys on 10.11.2024, antaa se oluen pullotusvuodeksi 2014 ja parasta ennen -päiväykselle aikaa 10 vuotta. Voltteja oluella on 6,4%.

Oluen väri on vaalea, hennon utuinen ja kevyesti rusehtava. Vaahtokukka on melko runsas, mutta nopeasti haihtuva.

Tuoksu on selväpiirteisen kirpeä, pistävä ja tuntuvan hapan. Aromien puolesta löytyy omenaisuutta, kevyttä savuisuutta, hillittyä brettaista maamaisuutta ja ujoa heinäisyyttä tai olkisuutta.

Happamankirpeä ja jopa melko tiukka maku on intensiivinen ja rutikuiva. Suutuntumaltaan kepeästä mutta vivahteiltaan melko runsaasta makumaailmasta erottuu hapanta sitruunaisuutta, viljaista maltaisuutta, kevyttä heinäisyyttä ja aavistuksen verran maanläheisen likaista brettaisuutta.

Oluen rapea jälkimaku ei linjasta poikkea vaan on yhtä lailla tuntuvan sitruunaisen kirpeä, tuoreen viheromenainen ja hennon yrttinen. Kirpakka, poskipäitä viiltävä jälkivaikutelma on kestoltaan varsin pitkä ja vakuuttava.

Tilquinin Oude Gueuze on kyllä varsin tiukka, mutta myöskin kiva ja kova esitys – maistelun oluista edusti selkeästi sitä tiukinta ja anteeksipyytelemättömintä linjaa. Aromeiltaan olut vaikutti olevan hieman joitain kilpakumppaneitaan suppeampi ja lähinnä kirpakan happovetoisiin sävyihin painottunut, nutta monimuotoisuuden puutetta paikattiin mallikkaasti hienolla rakenteella ja napakalla otteella.

Oluessa häivähteli myös ujon brettaisia sävyjä, mikä osoittaa, että tuo veijari kyllä on siellä seassa, mutta jäänyt melko pieneen osaan kokonaisuudessa. Brettanomyces tunnetusti voi kuitenkin kehittyä varsin pitkään pullossa, joten kenties pitkään kellaroimalla oluella olisi mahdollisuus myös saada syvyyttä ja moniulotteisuutta tuoksu- ja makumaailmaansa? Ainakin rapsakan happoisuuden perusteella en epäile oluen kellarointikestävyyttä – suorastaan hämmentää, että Tilquin on antanut oluelle "vain" 10 vuotta parasta ennen -päiväykseen, kun monet muut panimot pistävät oluilleen suoraan 20 vuotta nautiskelusaumaa. Ehkä Tilquin on halunnut vain pelata varman päälle, sillä talon vanhimmillakin oluilla on tällä hetkellä vain 5 vuotta ikää!

Lyhyesti: Äärimmäisen kirpeä ja tiukan rakenteikas gueuze, joka varmasti paranee kärsivällisellä kellaroinnilla. Vain happojen ystäville – nössöt alkööt vaivautuko.

Arvio: Tyylikäs – äärimmäisen nuori ja paikoin jopa raa'ahko tapaus, mutta samalla esimerkillinen olut gueuzejen happovetoisimmasta päästä. Näin nuorena olut tuntuu suorastaan jopa menevän vähän hukkaan, joten suosittelen vahvasti kippaamaan oluen muutamaksi vuodeksi vartomaan kellariin.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

26.3.16

Mikkeller HUES 2014

Mikkeller HUES 2014
  • Valmistaja: Mikkeller
  • Tyyppi: Olut, Sour ale
  • Maa: Tanska (Belgia)
  • Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 7,89e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Disclaimer: viime vuoden lopulla järjestin pienen hapanolutmaistelun, jossa pistettiin aluksi rinnakkain gueuzeista kovimmat: Girardinin Black Label, Oud Beersel, 3 Fonteinen, Hanssens Artisanaal, Boon ja Tilquin – sekä villinä korttina Mikkellerin HUES (ikävä kyllä Cantillonia ei ollut tuolloin saatavissa Firmabierissä, joten tämä kenties kaikkein legendaarinen gueuze jäi skaban ulkopuolelle).

HUES on Mikkellerin, tuon tanskalaisen kiertolaispanomiehen, näkemys belgialaisista lambiceista. Itselleni on jäänyt hieman epäselväksi onko tämä belgialaisella de Proef -panimolla valmistettu olut käytetty oikeasti spontaanisti villihiivoilla vai viljeltyjä hiivoja käyttämällä. Veikkaan jälkimmäistä, mutta mistäs sitä tietää. Olut on kypsytetty unkarilaisissa tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Väriltään olut on melko kevyen ja hennosti pronssisen rusehtavaan taittuva vaaleanruskea ja sillä on melko vaatimattomaksi jäävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on yllättäen paljon ilmaisuvoimaisempi kuin monet muut maistelussa olleet gueuzet, minkä lisäksi tuoksu on sen verran tyylistä poikkeava, että sokkona se kyllä erottuisi selvästi linjasta. Nokkapuolelta löytyy ensimmäiseksi leikattua ja jo rusehtavaksi päässyttä viheromenaa, minkä alta rupeaa erottumaan tynnyrikypsytyksen tuomaa kehittyneisyyttä ja maamaista mausteisuutta, kirpakkaa sitruksisuutta, oksidatiivista pähkinäisyyttä, makean liköörimäisiä piirteitä ja ujoa brettaista nahkaisuutta.

Suussa olut on kevyesti kirpeän hapokas – oikeasti kohtalaisen reilusti hapanolutmittarilla, mutta melko vaatimattomasti muihin, aitoihin gueuzeihin verratessa. Makumaailmasta löytyy happojen lisäksi vaalean viljaista maltaisuutta ja makeutta vihjaavaa hunajaisuutta, joka sulautuu tammitynnyrikypsytyksen tuomiin, kevyen vaniljaisiin piirteisiin. Brettaisuus tuo kokonaisuudelle hennon nahkaisen yleisilmeen. Hiilihappo on kevyehköä ja melko lyhytkestoista.

Lopuksi oluesta jää pitkä, vivahteikas ja hapanolueksi melko ystävällisen pehmeä jälkimaku, jossa tuntuu varsin voimakkaaksikin kasvavaa brettaista nahkaa ja tammen vaniljaa, kevyttä viljaista maltaisuutta ja hentoa, greippivetoista ja melko hapanta sitruksisuutta.

Mikkeller HUES on varsin hauska, mielenkiintoinen ja maukas gueuze-kyhäelmä, mutta aivan aidosta tuotteesta se ei menisi: vaikka maistelun gueuzejen välillä saattoi olla melko selviäkin eroja, olivat nämä muut oluet silti keskenään melko samankaltaisia verrattuna tähän tanskalais-"lambiciin". Mielenkiintoisinta oluessa oli se, että se oli maistelun oluista selkeästi brettaisin – vaikka brettanomyces kuuluu melko elimellisesti lambicien tuoksu- ja makumaailmaan, on se niissä yleensä kuitenkin melko maltillisessa roolissa. HUESissa sen sijaan korostui selkeästi (melko vahvasti mm. espanjalaiset punaviinit mieleen tuova) brettainen nahkaisuus ja kevyt maamaisuus. Tämän lisäksi HUES oli myös maistelun ainoa selkeästi tamminen olut (joskaan tammisuus ei ollut oluessa mitenkään voimakasta); vaikka lambicit aina kypsytetään pienissä tammitynnyreissä, ei niissä erotu juuri lainkaan tammisuutta, koska tynnyrit ovat usein ikivanhoja – jopa yli satavuotiaita – ei niistä irtoa lainkaan tammen aromeja oluen sekaan. Tynnyrikypsytys voi perinteisissä lambiceissa maistua korkeintaan semmoisena epämääräisenä, kuivakkana, vanhan puun vivahteena.

HUES oli siis tietyllä tapaa hieman gueuzemainen, mutta silti selkeästi selkeästi erilainen verrattuna aitoihin gueuzeihin. Mutta oliko tämä ero huonompi vai parempi? Sitä on vaikea sanoa; kokonaisuus tuntui kyllä persoonalliselta erottuessaan niin selkeästi maistelun muusta linjasta oksidatiivisilla, brettaisilla ja tammisilla piirteillää. Tästä edustaan huolimatta HUES tuntui aitoihin gueuzeihin verrattuna hieman vaatimattomalta, erityisesti muita oluita maltillisemmalla hapokkuudellaan; lisäksi HUESin makumaailman kevyt hunajainen makeus teki oluesta hieman turhan pehmeän ja helpon oloisen. Underwhelming on melko osuva termi, kun miettii sopivaa adjektiivia kuvaamaan olutta muiden lambicien rinnalla.

HUES ei kuitenkaan ole mitenkään huono olut, ei missään nimessä! Olut on itse asiassa varsin mielenkiintoinen, moniulotteinen ja tasokas hapanolut – suorastaan yksi parhaista aitojen lambicien henkeä tavoittelevista oluista! Aidosta lambicista se ei kuitenkaan menisi, etenkään jo rinnalla on vertailussa aitoa tavaraa. Siksi suosittelenkin nauttimaan HUESin ihan sellaisenaan, persoonallisena hapanolutelämyksenä – ei gueuzena. Olut on kyllä hinnaltaan melko tyyris, sillä monet lambicit voivat maksaa helposti alle puolet HUESin hinnasta; kokonaisuus on kuitenkin sen verran persoonallinen, että sen voi sanoa olevan hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Gueuzen henkeä tavoitteleva persoonallinen, tanskalainen hapanolut, joka on piirteiltään aitoa lambicia oksidatiivisempi, brettaisempi ja tammisempi.

Arvio: Erittäin hyvä – mallikas ja persoonallinen hapanolut, joka naittaa mielenkiintoisella tavalla lambic-henkisyyttä Mikkellerin omaan kädenjälkeen.

Hinnan (7,89e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.