Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

• Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Gaume
• Maltaat: Ohra
• Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
• Koko: 0,33
• Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.

Nuori Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
• Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012

• Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit:

• Arde Arvioi
• Beerspectives
• Bisseparoni
• Brewniverse
• Bönthöö Bönthöö
• Every Beer I Take
• Hankala asiakas
• Humalablogi
• Huurteinen
• Jaskan Kaljat
• Kaunis Humala
• Keikyblogi
• Ladamatkaaja
• Loppasuut
• Musamiehen Oluet
• Mushimalt
• Olutkoira
• Oluttoverit
• Pari sanaa oluesta
• Pullollinen
• Punavuori Gourmet
• Reittausblogi
• Tuopillinen
• Tuopin Ääressä
• Tyttö ja Tuoppi
• Ölmönger

Duvel Tripel Hop 2015 Equinox

Duvel Limited Edition Tripel Hop 2015 Equinox

• Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
• Tyyppi: Olut, Belgi, Golden Ale / Tripel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Antwerpen
• Humala: Equinox, Saaz, Styrian Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,99e (Joulukuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Perheomisteisen Duvel Moortgatin vahva, vaalea Duvel on varmasti yksi Belgian tunnetuimmista ja tunnistetuimmista oluista; nyt arvioitavaa Duvelin erikoisversiota varten kannattaa hieman kerrata Duvelin historiaa esimerkiksi aikaisemmin tänä vuonna kirjoittamastani arviosta.

Vuonna 2010 Duvelista päätettiin tehdä erikoisversio: siinä missä tavallinen Duvel on vahvuudeltaan 8,5% ja se humaloidaan kahdella perinteisellä vanhan maailman humalalajikkeella (Saaz, Styrian Golding), oli tämä erikoisversio vahvuudeltaan 9,5% ja se kuivahumaloitiin (=aromihumaloitiin) uuden maailman humalana tunnetulla Amarillolla. Täämän oluen saaman suosion vuoksi siitä valmistettiin vuosina 2010–2016 kuusi erilaista, eri humalalajikkeilla kuivahumaloitua versiota, joista nyt on arvioitavana vuoden 2015 versio, vasta vuonna 2014 markkinoille lasketulla Equinox-humalalla kuivahumaloitu versio.

Lopulta vuonna 2016 julkaistiin kuuden oluen erikoiserä, jossa oli jokaisen viime vuosina julkaistun oluen versio ja näistä järjestettiin kilpailu parhaan oluen löytämiseksi. Vuoden 2012 versio, Citra-humaloitu Duvel Tripel Hop lopulta voitti yleisöäänestyksen ja näin tämä versio päätyi lopulta panimon pysyvään valikoimaan.

Tämä meikäläisen pullo on parasta ennen -päiväykseltään 02/2017 ja pullo on nautiskeltu viime keväänä (03/2016), joten ihan tuoretta tavaraa olut on maistohetkellä ollut. Kyseessä on siis olut, jonka katkerohumaloinnista vastaavat Saaz ja Styrian Golding, kuivahumalointipuolesta Equinox. Alkon sivuilta löytyvien analyysiarvojen mukaan oluessa on 38,8 EBUa ja 9,5% holia.

Oluella on kirkas, hennosti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri sekä hyvin runsas, kuohkeanhöttöinen ja kestävä, vitivalkoinen vaahto.

Lasista kohoaa aromikas, hieman vihersävytteinenkin tuoksu, jossa tuntuu belgihiivan hedelmäisyyttä, mannermaisten humalien ruohoisuutta, yrttisyyttä ja etäistä, pippurista mausteisuutta sekä kevyttä viljaisuutta ja taustalle jättäytyvää, hentoa makeaa herukkaisuutta.

Suussa oluella on rapea, mutta melko todennäköisesti runsaan alkoholin tuoma runsas ja suht täyteläinen suutuntuma. Kuivahkosta, belgihenkisestä makumaailmasta löytyy mausteista ja ruohoista humalaa, kevyttä vehnäistä happamuutta, viljaista maltaisuutta ja hentoa persikkaa. Hiilihappo on rapakkaa ja katkero maltillisenpuoleista, keskituntuvaa.

Jälkimaussa tuntuu rapsakkaa, ruohoisen vihertävää ja aromikasta humalaa, melko voimakkaaksikin kasvavaa pippurista mausteisuutta, viljaista happamuutta, hentoa alkoholin lämpöä ja ujosti makeaa maltaisuutta. Särmikäs jälkivaikutelma on melko pitkä, mutta kohtalaisen tuntuva katkero jatkuu varsin pitkään.

Kokonaisuutena tämä erikoishumaloitu tapaus on mainio, mukavalla tavalla korostuneen vihreä ja pippurinen Duvel-versiointi. Ero perus-Duveliin ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri; vaikka tämä on kyllä yleisesti parempi tapaus kuin jo valmiiksi varsin mukava perus-Duvel, en kyllä ole täysin varma ansaitseeko olut silti täysin varauksettomasti 25% hinnakorotusta normiversioon nähden.

Oli miten oli, on tämä silti maukasta belgikamaa. Laadukkaan klassikko-oluen päälle rakennettu mainio, moderni trippeli. Ihan testaamisen arvoinen esitys, ehdottomasti.

Lyhyesti: Klassikkobelgi Duvelin päälle rakennettu, uutuushumala Equinoxilla aromihumaloitu, erityisvahva versio.

Arvio: Hyvä – maukas ja tasapainoinen esitys; vaikka Duvel ei varsinaisesti tunnu mitenkään vanhanaikaiselta oluelta, on tämä Tripel Hop -versiointi kuin pieni askel nykyaikaisempaan suuntaan. En ole varma, tarvitseeko Duvel oikeastaan tällaista kasvojenkohotusta, mutta homma silti toimii, joten mikäs siinä.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: OK –olut on hintansa arvoinen.

Duvel

Duvel

• Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
• Tyyppi: Olut, Belgi, Strong / Golden Ale
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Antwerpen, Breendonk
• Maltaat: Pilsner
• Humala: Saaz, Styrian Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,98e (Joulukuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 3,98e (Toukokuu 2015, Alko)

No niin, pitkästä aikaa perusasioiden äärelle. Vuorossa on belgialaisen perheomisteisen Duvel Moortgatin panimon klassikko-olut Duvel. Oluen nimi tulee paikallisesta murteesta, jossa duvel tarkoittaa "paholaista" – todennäköisesti viitaten oluen tuhtiin 8,5% alkoholipitoisuuteen.

Tämä Jan-Leonard Moortgatin perustama panimo on saanut alkunsa jo vuonna 1871. Tätä olutta panimo ryhtyi tuottamaan 1920-luvun alussa, kun Albert Moortgat palasi Skotlannista erityisen oluthiivan kanssa. Tämä olut sai virallisen nimensä "Victory" ensimmäisen maailmansodan loppumisen kunniaksi, mutta se nimettiin uudelleen jo vuonna 1923 Duveliksi – ja tämä nimi pysyi. Tämä olut, jonka valmistuksessa käytetään vaaleiden maltaiden ja mannermaisten humalien lisäksi myös dekstroosia, jolla oluen alkoholipitoisuus saadaan riittävän korkeaksi. Olut aluksi käy tällä aiemminmainitulla, Skotlannista peräisin olevalla hiivalla 20–26°C lämpötilassa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä n. 3–4 viikon ajan. Tämän jälkeen olut pullotetaan pienen hiiva- ja sokerilisäyksen kanssa, minkä jälkeen olut siirretään käymään pulloissa kahdeksi viikoksi 24°C lämpötilaan, jolloin käymisen yhteydessä olut saa hiilihapponsa. Lopuksi olut siirretään kypsymään viileisiin kellareihin vähintään kuudeksi viikoksi ennen etiketöintiä ja myyntiinlaskua. Yhteensä oluen valmistus vie siis vähintään 3 kuukautta. Parasta ennen -päiväys tälle meikäläisen pullolle on 06/2017.

Lasissa Duvelilla on kevyen utuinen, vaaleanvihertävään taittuva kellervä väri ja hyvin runsas, paksu ja kestävä vaahtokukka, joka jättää erittäin reilusti valkoista vaahtoa laskeutuessaan.

Lasista kohoilee aromikas, belgihiivaisen keltahedelmäinen, yrttinen, sitruksinen, raikas ja vivahteikas tuoksu, jossa tuntuu myös kevyesti vehnäisen hapahkoa aromikkuutta. Taustalla häilyy valkoista persikkaa ja mitä etäisin häivähdys tuoretta banaania.

Suussa olut on täyteläinen ja kielen kärjessä makean hedelmäinen, hennon persikkainen ja keltaluumuinen, muualla taas hieman hapahko tai jopa kevyesti hapan, kirpeäkin. Makumaailmasta löytyy belgihiivaisuutta, ruohoisen vihreää yrttisyyttä ja jalohumalaisen rapeaa puraisua, kevyttä hunajaa, hennon pippurivetoista mausteisuutta ja melko hallitsevaa alkoholin lämpöä – jopa aavistus alkoholin makeaa makua. Hiilihappoisuus on melko runsas ja rapsakkana tuntuvaa.

Kielelle jäävä pitkäkestoinen jälkimaku on vihertävän bitterinen, hennon saippuainen ja aavistuksen keltaisen hedelmäinen. Oluesta jäävä jälkivaikutelma on ujosti hapahko ja hiilihapoista kirpeä sekä ilahduttavan raikas, mutta myös voimakkaasti nielua lämmittävä.

Toiset oluet ovat klassikoita enää vain joskus saadun maineensa takia, vaikka laadun puolesta niissä ei olisi enää mitään, joka toisi niille nykypäivänä samanlaista asemaa. Toiset taas ovat klassikoita sen takia, että ne ovat edelleen yhtä kovaa ja mielenkiintoista kamaa kuin silloin, kun ne ovat klassikkostatuksensa ansainneet. Duvel kuuluu selkeästi jälkimmäisiin: suurista tuotantomääristään huolimatta olut on edelleen varsin tyylikäs ja tasapainoinen esitys, eli mukavan runsas ja hedelmäisen mehukas mutta silti kirpeä ja freesi belgi-blonde. Ei tämä olut kuitenkaan niin ihmeellinen ole, että se kykenisi sokkomaisteluissa rökittämään moderneja haastajiaan, mutta sellaisenaan nautiskeltavaksi simppeliksi belgielämykseksi Duvel on olut paikallaan.

Lyhyesti: Maukas Belgian klassikko-olut, joka yhdistelee taiten blonde alen kepeyttä ja raikkautta tripelmäisen runsaaseen ilmaisuun.

Arvio: Miellyttävä – olut on klassikkoasemansa ihan perustellusti ansainnut. Tässä sekä maistuu että tuntuu Belgian olutkulttuuri päivänselvästi.

Hinnan (3,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Vicaris Tripel/Gueuze

Vicaris Tripel/Gueuze

• Valmistaja: Brouwerij Dilewyns
• Tyyppi: Olut, belgi, tripel / sour ale / gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Itä-Flanderi, Denderstreek, Dendermonde
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (Ei Alkon valikoimissa)

kuva: belgianbeerfactory

Belgian Itä-Flanderissa sijaitsevaa Dilewynsiä on yksi Belgian tuoreimpia ja nopeimmin kasvavia pienpanimoja. Tämä panimo sai alkunsa, kun hammaslääkäri Vincent Dilewyns voitti oluillaan paikallisen kotiolutkilpailun ja päätti tämän seurauksena sijoittaa perheensä omaisuuden omaan panimoon, joka avattiin vuonna 2011. Nykyisin panimon toiminnasta vastaa Vencentin lisäksi kaksi hänen neljästä tyttärestään. Toinen heistä, vajaa kolmekymppinen Anne-Catherine, toimii panimon panimomestarina ja on samalla Belgian nuorin panimomestari.

Vicaris Tripel/Gueuze on – kuten nimestä voi päätellä – on sekoitus tripeliä ja gueuzea. Tripel on Dilewynsin omaa tekoa panimolta, kun taas gueuze ostetaan läheiseltä Girardinin panimolta. Tämä suodattamaton ja pastöroimaton olut sekoitetaan ja kypsytetään Dilewynsin panimolla ennen myyntiinlaskua. Oluella on vahvuutta 7% ja nyt testissä olevalla pullolla on parasta ennen -päiväystä aina päivämäärään 31/03/2018 asti.

Oluen kirkas väri on kevyesti kupariin taittuva vaaleanruskea ja olut kohottaa kaadon myötä ylleen melko runsaan, höttöisen, valkoisen ja nopeasti haihtuvan vaahtolakin.

Tuoksu on ensisijaisesti melko lambic-henkinen: siinä tuntuu klassista gueuzen kirpakkuutta, kevyen virtsaista meininkiä, hapahkoa omenaisuutta ja ujoa sitruunaa. Tripel-puoli näyttäytyy lähinnä kevyenä viljaisuutena ja hentona belgihiivan hedelmäesterisyytenä.

Makumaailmassa tripel saa enemmän jalansijaa, sillä sitä hallitsee hunajaisuus, persikkaisuus ja yleinen belgihiivainen hedelmäisyys. Seasta löytyy myös gueuzen tuomaa huussia, kevyttä viheromenaa ja ei överiä, mutta silti melko tuntuvaa kirpeää happamuutta, jota kuitenkin runsas ja makea tripel-puoli pyrkii parhaansa mukaan naamioimaan alleen. Kohtalaisen happamuuden vuoksi olut ei kuitenkaan ole niin tuhti ja raskas kuin tripelit yleensä, vaan ennemminkin kepeän raikas ja suutuntumaltaan korkeintaan keskitäyteläinen.

Jälkimaku on taas selkeästi gueuzempi: se on ensisijaisesti keskimakua kirpeämpi, freesin sitruunainen ja kevyesti likaisen funkinen. Tripeliset piirteet, kuten hillitty viljaisuus, kevyt persikkaisuus ja hento hunajaisuus, erottuvat, mutta jäävät hieman happovetoisempien piirteiden peittoon. Suuhun jää lopuksi pitkähkö ja ujosti humalankatkera jälkivaikutelma.

Vicaris Tripel/Gueuze on hauska ja maukas olut, mutta ennen kaikkea juuri sitä, mitä etiketti lupaa! Se on rehellisesti sekä tripel että gueuze, välillä enemmän yhtä ja välillä enemmän toista, mutta molemmat onnistuvat olemaan hienosti esillä kokonaisuudessa; oluesta jää varsin positiivinen, miellyttävä yleisvaikutelma. Jos tasapainoa pitäisi ruveta tarkemmin analysoimaan, olisi olut ehkä piirun verran enemmän tripel kuin gueuze keskimaussa, mutta taas tuoksussa ja jälkimaussa enemmän gueuze.

Ei tämä ollut ensimmäinen vastaani tullut tripelin ja gueuzen sekoitus, eikä myöskään edes paras sellainen, mutta koska vastaani ei ole vielä kertaakaan tullut ainuttakaan huonoa – tai edes keskinkertaista – tripel-gueuze-blendiä, voinee turvallisesti todeta näiden kahden oluen toimivan hienosti yhdessä! On jännittävää nähdä, tuleeko tästä oluttyylistä suositumpikin juttu pienpanimobuumin jyllätessä; voisiko tämä oluttyyli kenties jopa saada oman nimen?

Lyhyesti: Maukas ja tasapainoinen tripel-gueuze-blend, jossa molemmat oluttyylit sekä erottuvat tyylikkäästi että komppaavat toisiaan mallikkaasti.

Arvio: Miellyttävä – hauska ja maukas tapaus, joka tuo mukavaa vaihtelua ja persoonaa lambicien maailmaan häivyttämällä raja-aitoja belgialaisten hapanoluiden ja "tavanomaisempien" belgien väliltä. Jään odottamaan mielenkiinnolla sitä, jos joku uskaltaisi seuraavaksi tehdä lambic-quadrupel-blendin!

Hinnan (2,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

• Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
• Tyyppi: Olut, belgi / saison
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
• Maltaat: Carapils-, Pilsner-
• Humala: Saaz, Savinjski Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)
• Hinta nyt: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)

Aloitetaan nyt Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaus tällä reippaasti kehuja saaneella belgillä!

Panimo on Salon Perniössä sijaitsevaan Mathildedaliin vuonna 2014 rakennettu kyläpanimo, jonka oluentekijänä häärii Helsingistä paikan päälle muuttanut Tuomo Holm. Oluita panimo on tuottanut n. vuoden ajan, joten melko nopealla tahdilla kyläpanimo on tuotteensa monopolin hyllyille saanut! Pienpanimokattaukseen päätynyt Pirske on belgihenkinen olut, joka on tyyliltään epämääräisesti jotain saisonin ja blonde alen välimaastosta, mutta välttelee tarkempia kategorisointeja Alkon sivuilla yksinkertaisella "ale"-kategorisoinnillaan.

Hiivatta olut on utuinen ja hiivoilla taas kohtalaisen samea. Väri on tasaisen keltainen ja kaadon myötä oluen ylle syntyy myös melko runsas, kuohkea, pienikuplainen ja väriltään valkoinen vaahtohattu.

Lasista kohoaa viehättävä, rehellisen belginen ja aromaattisen hedelmäinen tuoksu, josta erottuu persikkaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä kirpeyttä, hillittyä kypsää päärynäisyyttä ja aavistus omenahilloa.

Suussa oluella on kepeä ja freesi maku, joka tuntuu aluksi rapsakan kuivalta, mutta johon nousee persikkaista ja kevyen belgihiivaista, makeana tuntuvaa hedelmää ja aprikoosimössöä. Taustalla häilyy hiivaisuutta, mausteisuutta, kevyen pullaista leipäisyyttä ja kuivattua yrttiä. Hiilihappo on pientä, mutta pirtsakkaa ja mukavan napakasti nipistelevää. Kevyesti jalohumalaisen yrttiset katkerot ovat melko vaatimattomat (20 EBU), mutta olut toimii hienosti ilman tiukkaa bitteriäkin. 6,9% alkoholia tuntuu olevan juuri sopiva vahvuus kokonaisuutta katsellen.

Jälkimaussa tuntuu kevyesti happamankirpeää raikkautta, makeaa omenaa, hillittyä persikkaa, maltillista hiivaisuutta ja kepeän yrttistä katkeron särmää. Jälkivaikutelma on freesi, vivahteikas ja mukavan pitkäkestoinen.

Pähkinänkuoressa Pirske on todella mallikas, syvälle belgian suuntaan kumartava ale: tarkkaa tyyliä onkin vaikea määrittää, mutta tyylillisesti se on kuin persoonallinen blonde ale jostain saisonin ja alkoholiltaan kevyen tripelin välimaastosta. Sokkona olut voisi helposti mennä ihan aidosta belgioluesta, eli tämä ei ole mitenkään belgihenkinen "vähän sinne päin", vaan nyt osutaan ihan napakymppiin!

Mikään suuri ja ainutlaatuinen olut Pirske ei ole, vaan ennen kaikkea maukas, tasapainoinen ja tyylipuhdas esitys. Suuria elämyksiä etsivälle olut tuskin tuottaa suurta hekumaa, mutta laadukasta belgielämystä kaipaava voi löytää oluesta paljonkin positiivisia piirteitä. Oluen suurin ongelma onkin sen kovanpuoleinen hinta, mutta kun ottaa huomioon oluen kovan laadun ja pienen kapasiteetin vaatimukset, pulittaa oluesta tällaisen summan mukisematta ainakin kerran – kenties jopa toistekin.

Lyhyesti: Tyylikkäästi rehellisen belgihenkinen, raikas, mehevän hedelmäinen ja tasapainoinen blonde/saison/tripel-viritelmä.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen onnistunut vaalea belgityylinen ale suomalaiselta panimolta. Hyvää tavaraa, pakko tykätä!

Hinnan (5,94e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Stift Engelszell Benno

Stift Engelszell Benno Trappistenbier

• Valmistaja: Stift Engelszell
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Itävalta
• Alue: Oberösterreich, Innviertel
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,09e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stift engelszell

Monella trappistioluella on erityinen paikka sydämessäni, mutta monen kohdalla olen hiljattain kokenut pienen kyllästymisen: niiden yleensä täyteläinen, raskas, makean siirappinen ja hieman rusinainen meininki on ruvennut hieman tympäisemään (poikkeuksena toki Orval, johon ei taida olla mahdollista kyllästyä). Sitten törmäsin itävaltalaiseen Gregorius-trappistiin (tästä oluesta arvio sitten joskus tulevaisuudessa) ja innostukseni trappisteihin roihahti jälleen liekkeihin.

Trappistioluet ovat siis oluita, joilla trappistiluostarit rahoittavat toimintaansa: ilman trappistijärjestön valtuutusta ei oluita saa kutsua trappisteiksi. Tyylillisesti 'trappisti' ei tarkoita varsinaisesti mitään, vaan kertoo ainoastaan sen, että olut on autenttinen trappistiolut; trappistioluet ova yleensä kuitenkin hyvin samanhenkisiä keskenään, eli tummia tai vaaleita, belgityylisiä oluita – usein myös melko vahvoja sellaisia. Trappistit taas ovat katolilaisia sisterssiläismunkkeja ja -nunnia; nimensä nämä saavat normandialaisesta La Trappen luostarista, jossa sääntökunta alun perin perustettiin 1660-luvulla. Tätä nykyä maailmassa on noin 170 trappistiluostaria.

Trappistit ovat tulleet tunnetuiksi innokkaina oluenpanijoina: olutta panevia luostareita on ollut kymmeniä ympäri Eurooppaa viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Kuitenkin kun ITA, kansainvälinen trappistijärjestö, perustettiin vuonna 1997 suojaamaan trappist-nimen käyttöä, oli maailmassa vain seitsemän trappistiluostaria, jotka panivat omaa oluttaan. Kuusi näistä sijaitsi Belgiassa, kun taas alankomaalainen Koningshoevenin luostari oli tunnettu maailman ainoana Belgian ulkopuolisena tarppistipanimona. Muutos tuli tähän vuonna 2012, kun itävaltalainen Stift Engelszell sai ITA:lta valtuutuksen tuottaa autenttista trappistiolutta. Tämän jälkeen (todennäköisesti maailmalla vallitsevaa pienpanimobuumia heijastellen) on syntynyt vielä kolme trappistiluostaria lisää (Yhdysvaltoihin, Alankomaihin ja Italiaan), joten tällä hetkellä maailmassa on yhteensä 11 trappistipanimoa. Trappistivaltuutus edellyttää, että oluen pano ei saa olla rahaa kerryttävää toimintaa: oluista saatavat rahat tulee käyttää oluentuotantoon, munkkien elinkustannuksiin ja luostarin ylläpitoon; loput oluesta saadut rahat on jaettava hyväntekeväisyyteen. Lisäksi oluenpanon on aina tapahduttava luostarissa, joko ihan munkkien tai sitten luostarin ulkopuolisten panimotyöskentelijöiden tekemänä.

Engelszellin luostari (Stift Engelszell) on vuonna 1293 rakennettu sisterssiläisluostari, jonka ensimmäisen maailmansodan jälkeen Alsacesta paenneet trappistimunkit ottivat käyttöön vuonna 1925. Nykyisin luostarissa on 7 munkkia, jotka saavat elantonsa myymällä luostarin omia juustoja ja liköörejä – sekä vuodesta 2012 alkaen myös oluita. Luostari tuottaa kolmea erilaista olutta, jotka ovat kevyestä vahvimpaan: Nivard, Benno ja Gregorius. Nyt arvioitava Benno on hunajalla maustettu, hieman dubbel-henkinen olut, joka saa nimensä vuosina 1953–66 apottina toimineelta Benno Stumpfilta. Meikäläisen pullon parasta ennen -päiväys oli 16.12.2016.

Bennolla on utuisen pähkinänruskea väri ja kohtalaisen runsas, keskipitkä, saippuavaahtoisen kuohkea ja kermaisen beige vaahto.

Tuoksu on aromikas, jopa raikas, ja siinä tuntuu päällimmäisenä appelsiinia, hillittyä happamuutta ja kevyen karamellista mallasta. Taustalla häilyy belgihiivaista mausteisuutta ja villihunajaisuutta.

Suussa olut on ilahduttavasti hieman happamankirpeä, mikä ei ole missään nimessä tyypillistä trappisteille! Kielen kärjessä tuntuu ujoa, maltaista makeutta; muuten makumaailmasta erottuu appelsiinivetoista sitruksisuutta, kypsää omenaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä hunajaista makeutta, hentoa saison-henkistä funkia ja aavistuksen verran persikkahilloa. Vaikka makumaailman vivahteet vihjaavatkin makeutta, on oluen maku yleisesti kuivakka; hunajakin tuntuu tuovan kokonaisuuteen lähinnä persoonallista mausteisuutta, ei makeutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen, hiilihappo pientä ja melko lyhytkestoista ja alkoholi (6,9%) pysyttelee piilossa. Olut ei ole erityisen isokokoinen, mutta ennen kaikkea hyvin vivahteikas, moniulotteinen ja jännittävä.

Jälkimaussa kielelle nousee melko kevyttä katkeroa, hillittyä valkopippurisuutta, loppua kohti kasvavaa, omenaisen hapanta kirpeyttä, hieman mausteisen villihunajaista rustiikkisuutta, hentoa yrttistä virheyttä, aavistus saisonhiivaista rustiikkisuutta ja maatalon meininkiä sekä ujoa neilikkaa.

Jummi soikoon, näköjään fantastinen Gregorius ei ollut mikään poikkeus, vaan Engelszell tuntuu tuottavan ihan järjestään kivalla lailla persoonallisia trappisteja, jotka eivät ole hiilikopioita muiden luostareiden legendaarisista oluista, vaan selkeästi omaa, ainutlaatuista tyyliä edustavia tapauksia! Benno on julmetun mielenkiintoinen, maukas, erilainen ja harvinaisen helpostijuotava trappisti. Voin lämpimästi suositella ottamaan näitä Engelszellin oluita testiin mahdollisuuksin tarjoutuessa, jos haluaa testata jotain uutta, maukasta ja hauskaa!

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kevyesti hapahko, jännittävän monisyinen ja ihastuttavan helpostijuotava trappistiolut.

Arvio: Erinomainen – olisiko tästä jopa lempparitrappistini Orvalin haastajaksi?

Hinnan (4,09e) ja laadun suhde: Erinomainen – Olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Sterkens St. Paul Speciale

Sterkens St. Paul Speciale

• Valmistaja: Brouwerij Sterkens
• Tyyppi: Olut, Belgi, luostariolut / ale
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Antwerpen, Meer
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Syyskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Koska juuri taakse jäänyt joulu ja lahjat liittyvät niin usein yhteen, lienee paikallaan arvio lahjaoluesta! Tuossa aiemmin syksyllä tulin korkanneeksi tämmöisen kellaristani löytyneen lahjaoluen, joka ei kuitenkaan ollut joululahja. Koska olut on saatu, eikä ostettu, ei meikäläisellä ole sen tarkempaa käsitystä oluen hinnasta, mutta todennäköisesti ihan muutaman euron perusoluesta on kyse.

Oluen tuottaneella Brouwerij Sterkensillä on varsin vaikuttava historia: tämä edelleen perheomisteinen panimo on nimittäin toiminut Antwerpenin pohjoispuolella sijaitsevassa Meerin kylässä vuodesta 1651 ja nykyisin johdossa on panimosuvun 14. sukupolvi. Aina 1990-luvulle asti panimo myi oluitaan Belgian baareihin ja ravintoloihin, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana panimo on panostanut vientipuoleen ja nykyisin enemmän kuin yhdeksän kymmenestä panimon oluesta menee vientiin. Panimon erikoispiirteenä ovat vanhanaikaiset, läpinäkymättömät, keraamiset olutpullot, mutta tämä meikäläisen St. Paul Speciale on ihan perinteisessä lasipullossa.

Väriltään olut on kirkkaan ja hohtavan kuparisen punaruskea. Kaataessa syntyvä vaahtohattu on runsas, höttöinen, melko kestävä ja väriltään kermaisen beige.

Aromikas, hedelmäinen tuoksu vie makean maltaisilla ja hennon luumuisilla sävyillään mielikuvat osittain Belgiaan, osittain taas saksalaisten bockien maailmaan. Aromimaailmasta erottuu rusinaa, luumua, tummaa ja hennon karamellista maltaisuutta sekä jouluista mausteisuutta ja hentoa maustepippuria.

Pyhällä Paulilla on melko kevyt ja hillitty yleisolemus suussa. Kuivahko, hieman limppuisen maltainen maku on kevyen maamainen, hillityn mausteinen ja maltillisesti kuivatun luumuinen; taustalla häilyy aavistus eleganttia, muskattista kukkaisuutta. Suutuntumalle antavat oman osansa pehmeä, melko kevyt ja suht lyhytkestoinen hiilihappo sekä varsin hillitty katkero. Aluksi olut on vaatimattoman oloinen, mutta pinnan alta löytyy onneksi hieman syvyyttä – silti olut pysyy melko simppelinä kokonaisuusuutena. 5,5% alkoholia ei odotetusti erotu.

Suht pitkä jälkimaku on belgisen mausteinen, kevyen paahteisen maltainen, hennon siirappinen, ujon teräksinen ja hyvin maltillisen katkeroinen.

Eipä tästä oluesta hullua hurskaammaksi tullut. Ymmärtääkseni Sterkens on jotain palkintojakin pokkaillut tällä oluellaan, mutta meikäläiseen tämä ei kovinkaan suurta vaikutusta tehnyt: tämä "erikoisempi" St. Paul on melko kevyt ja paikoitellen jopa ihan maukas, mutta yleisesti suht simppelin oloinen belgi, jossa on paikoitellen jopa vähän erikoisesti bock-henkistä makeaa maltaisuutta. Kyllä tämä olut toimii kaikista akuuteimpaan belgihätään, mutta mihinkään kuriositeetinjanoon näin yksinkertaista ja ennalta-arvattavaa olutta en lähtisi suosittelemaan. Ihan peruspasseli tapaus siemailuntarpeeseen.

Lyhyesti: Paikoitellen ihan maukas, mutta yleisilmeeltään melko tylsänpuoleinen, kepeähkö ja ennalta-arvattava belgi ujon bock-henkisellä sivujuonteella.

Arvio: Tylsä – tämä on kyllä niin perus-belgi kuin kuvitella saattaa. Kenties panimo on keksinyt menestyksen reseptin 1600-luvulla, eikä sen jälkeen oluiden reseptiikkaan ole ollut tarvetta puuttua? Kai tässä on ainekset ihan klassikkokamaan, mutta omassa suussani olut edustaa lähinnä sitä harmaata, persoonatonta olutmassaa.

Chimay Blue 2013

Chimay Blue 2013

• Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,39e (Elokuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 4,48e (Lokakuu 2015, Alko)

Jumalauta! Huomasin vasta tuossa Chimay Redistä arviota kirjoittaessani, että yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista, Chimayn sininen, ei ole vieläkään saanut arviota blogiini! Ei siitä huolimatta, että olen ehtinyt kirjoittaa ainakin neljä arviota oluesta arvioarkistooni (tätä kyllä sattuu meikäläiselle tämän tästä – arvioita kun on tähän asti ehtinyt kertyä noin viitisentuhatta)! Noh, korjaan nyt tilanteen hetimmiten ja isken tästä linjoille arvion vuoden takaa kas näin.

Chimayn sininen on yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista siksi, että myöhäisteini-iässäni, kyllästyttyäni täysin bulkkilagereiden ohuen vetiseen ilmaisuun, aloin etsimään olutmaailmassa jotain isoa ja tuhtia tavaraa, jolla laajentaa nestegastronomista tajuntaani. Parin karvaaksi pettymykseksi jääneen viinalager (IVB) -syrjähypyn jälkeen ensimmäinen askel oli Koffin Porter, joka aiheutti fiiliksen – JUMALAUTA, TEHDÄÄNKÖ TÄLLAISTAKIN? Suuressa portterihuumassani seuraava looginen askel oli Nøgne Øn Imperial Stout, minkä jälkeen haluttiinkin kokeilla jo jotain erilaista. Kun tässä vaiheessa kuvioihin astui Chimay Blue, oli loppu historiaa.

Chimay Blue on siis Chimayn trappistiluostaripanimon lippulaivatuote, ns. quadrupel, eli linjaston vahvin ja järein olut. Oluesta valmistetaan myös rajatumpana versiona 0,75-kokoista, varmemmin kellarikypsytykseen tarkoitettua versiota, joka kulkee lisänimellä Grande Réserve.

Oluella on syvä ja tumma, aluksi melko kirkas pähkinänruskea väri, minkä lisäksi rohkean kaadon palkitsee tiivis, kermanbeige, todella runsas vaahto. Loppupullon myötä sekaan saapuvat myös hiivat, minkä vuoksi oluesta tulee selkeästi sameampi.

Tuoksussa tuntuu karamellista mallasta, voimakasta belgihiivan tuomaa mausteisuutta ja belgihedelmää, kuivattua viikunaa, ruskeaa omenaa, kevyttä rusinaa, hentoa kanelia ja aavistuksen verran mössättyä, jo hieman rusehtavaa banaania.

Oluen yleisilme on täyteläinen ja paksunpuoleinen, makupuoleltaan varsin intensiivinen. Makeahko ja varsin mausteinen makumaailma on täynnä kypsänmakeaa belgihedelmää eli viikunaa, banaanimurskaa ja ruskeaa, ylikypsää omenaa. Seasta löytyy myös fariinisokerisen siirappisia, lakritsisia, maamaisia ja hennon multaisia sävyjä. Yleisilmettä sävyttää varsin runsas, kuohkea ja pistelevä hiilihappo, kun taas katkerohumaloinnista ei ole juuri mainittavaa. Viileänä oluen varsin runsas alkoholi (9%) pysyy yllättävänkin hyvin piilossa.

Vivahteikas jälkimaku on ihastuttavan monimuotoinen: suuhun jää makean luumuinen, kevyen rusinainen, mausteinen, maltillisen karvaan katkerohumalainen, hillitysti vihreän yrttinen, hennon päärynäinen ja ujon ruisleipäinen loppuliuku. Olut jättää mehukkaan, viipyilevän ja kestoltaan erittäin pitkän jälkivaikutelman, jossa tuntuu kevyesti lämmönhohkaa.

On Chimayn sininen nuorena kyllä pirun hyvää tavaraa! Siitä huolimatta, että oluessa makeutta on paljon ja katkerohumalaa varsin maltillisesti, on kokonaisuus vaikuttavan moniulotteinen ja maukas – joskin oluen voimakas, makeahko maku ja täyteläinen yleisolemus pitävät oluen helpostijuotavuuden melko vaatimattomana. Tämä ei ole missään nimessä kepeä hörppimisolut, vaan hitaasti, kaikessa rauhassa siemailtava fiilistelybelgi.

En ole silti täysin vakuuttunut Chimayn kypsytyskestävyydestä pienessä pullossa – pari kertaa olen siinä formaatissa kellaroidun oluen testannut, ja yleensä poikkeuksetta vastaani on tullut vanhan oluen kuivakan leipäinen ja pahvinen tuoksu ja maku, joka on syönyt oluesta kaiken syvyyden ja mielenkiinnon pois. Onneksi kellarista löytyy vielä tätä vuosikertaa 2013 yksi pullo, joten voin vielä tulevaisuudessa ihmetellä onko tämä Chimayn kuoleminen kellarissa sääntö vai poikkeus. Suureen pulloon pakattu Grande Réserve kyllä tuntuu kestävän kypsyttelyä paljon paremmin, sillä noin vuosi sitten testaamani 10-vuotias pullote oli edelleen varsin kurantissa kondiksessa!

Lyhyesti: Runsas, suurikokoinen ja moniulotteinen trappisti-quadrupel, jossa pääosassa on tuhti ja makea hedelmäisyys ja tömäkkä alkoholi.

Arvio: Tyylikäs – Chimayn sininen ei vaikuta olevan yhtä supermassiivinen ja intensiivinen kuin esimerkiksi Rochefort 10 tai Westvleteren XII, vaan hieman maltillisempi ja arkipäiväisempi. Silti mistään vaatimattomasta ja hillitystä esityksestä on turha puhua. Tämä on tuhti ja maukas trappistimaailman klassikko.

Hinnan (4,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Chimay Red Première 2014

Chimay Red Première 2014

• Valmistaja: Bières de Chimay 2014
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Dubbel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,97e (Marraskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Lisää belgialaista brunea blogiin!

Chimayn trappistiluostarin oluttarjonta koostuu neljästä erilaisesta oluesta, jotka on värikoodattu tyylinsä mukaan, mutta jotka käytännössä vastaavat neljää perinteistä belgialen tyyliä: enkel, dubbel, tripel ja quadrupel. Enkel eli Dorée tai Goud ("kultainen") on kevyin, ns. "patersbier"; seuraavaksi tulee punainen dubbel, Brune tai Bruin; sitten on keltainen Triple tai Tripel; viimeisenä on vahvin quadrupel, sininen Blue. Lisäksi Chimay julkaisee kolmea jälkimmäistä myös suuremmissa pulloformaateissa, jolloin oluet saavat uudet nimet: Bruin on Première, Triple on Cinq Cents ja Blue on Grande Réserve.

Viime jouluna Alkoon saapui kertaerä Premièreä, jolloin nappasin yhden pullon talteen kellariin kypsyteltäväksi. Harmillisesti kovinkaan kauaa olut ei ehtinyt kellarissa muhia, sillä pullo korkattiin trappisti-quadrupelmaistelun jälkimainingeissa reilu kuukausi takaperin, noin vuoden ikäisenä. Pidempään kellarointiin olisi kyllä varaa ollut, sillä oluen parasta ennen -päiväys oli merkattu vuodelle 2018.

Ekalla kaadolla lasiin kaatuu kirkasta, oranssinruskeaa olutta, jolle muodostuu runsas, kuohkea ja valkea vaahto.Toisella kaadolla hiivat ovat lähteneet hyvin liikkeelle ja oluen ulkonäkö onkin yhtäkkiä sameaa.

Belgihiivaisen mausteinen tuoksu tarjoaa tummempaa hedelmää, kevyttä paahtomallasta, hieman hapahkoa fiilistä, hentoa pähkinäisyyttä ja ujoa kypsää omenaisuutta.

Suussa oluella on keskitäyteläinen suutuntuma ja hieman normi-brunea kuivakampi yleisilme. Hieman kuivahko makumaailma on mausteinen, kuivakan siirappinen, viikunainen ja kevyen rusinainen. Pääasiallisten aromien välistä häilyy kuivahkoa luumua, kohtalaisesti tuntuvaa, yrttistä katkeroa ja hyvin maltillista kandisokerisuutta.

Pitkäkestoinen ja vivahteikas jälkimaku on varsin keskimaun kaltainen, mutta piirun verran makeampien sävyjen dominoima. Suuhun jää mausteisuutta ja rusinaisuutta, kevyen bitteristä katkerohumalaa, hillittyä karamellimaltaisuutta ja ujosti käynyttä persikkaisuutta.

Näin lennosta on vaikea muistaa, oliko Chimayn punainen yhtä kuivahko dubbel nuorena, mutta ainakin nyt oluen yhdistelmä melko kuivaa ja mukavan katkeroista särmää yhdistettynä klassisiin dubbel-aromeihin toimii harvinaisen hyvin. Monet oluen vivahteet (rusina, siirappi, luumu, viikuna) kyllä vihjaavat makeuteen, mutta kokonaisuus ei missään vaiheessa taitu monien belgien tahmeaan ja jopa ällömakeaan suuntaan, vaan katkeroisuus siistii tyylikkäästi maltillisen makeaa runkoa, minkä vuoksi olut pysyy hienosti melko kuivakkana ja mausteisena, mikä taas omalta osalta pitää oluen juotavuuden korkeana. Olutta pystyy hyvillä mielin särpimään enemmänkin ilman että ensimmäisen lasin puolessa välissä rupeaa tulemaan ähky tai makeus alkaa tökkimään! Oluen 7% vahvuus kuitenkin kannustaa mieluummin jakamaan oluen pienessä seurassa kuin nauttimaan ypöyksin.

Kaiken kaikkiaan Chimayn punainen on yksi ehdottomasti markkinoiden parhaista dubbeleista. Ei tämä mikään iso tai ihmeellinen olut ole (hienoa pulloa lukuunottamatta), mutta sitä vartenhan quadrupelit ovat olemassa. Sen sijaan tässä oluessa yhdistyy tyylipuhdas, hentoisesti – muttei liioitellusti – makea ja moniulotteinen tumman belgioluen aromimaailma hyvään juotavuuteen kellarikypsytyskelpoisessa paketissa. Jes!

Lyhyesti: Chimayn moniulotteisen, mausteisen, hyvin hillityn makean ja tasapainoisen katkeran dubbelin normaalia suurempaan pulloon pakattu erikoisversio.

Arvio: Erittäin hyvä – pitäisi napata jostain tuore Chimayn punainen ja testata, onko se näin hyvää tavaraa. Jos on, on tämä olut hands down lempparidubbeleitani. Jos ei, suosittelen nauttimaan oluen vähintään vuoden ikäisenä.

Hinnan (8,97e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

La Trappe Dubbel 2013

La Trappe Dubbel 2013

• Valmistaja: Brouwerij de Abdij Onze Lieve Vrouw van Koningshoeven
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Dubbel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Pohjois-Brabant, Tilburg
• Maltaat: Karamelli-, München-, pale-
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 3,93e (Lokakuu 2015, Alko)

Tunnustettu tosiasiahan on se, että trappistioluista vahvoja quadeja kannattaa kypsytellä kellarissa, mutta miedommat dubbelit vain menevät siellä hukkaan. Noh, tässä hiljattain pidin maistelun, jossa tarkastettiin miten eri trappistipanimoiden quadrupelit ovat kellarissani kypsyneet ja miten ne pärjäävät keskenään. Päästäkseni sopivaan mielentilaan kaivoin maistelun alla testiin kellaristani dubbelin, joka myöskin oli kypsynyt siellä quadien keskellä. Olutfolkloren mukaan oluen olisi pitänyt tässä vaiheessa olla jo palasina – olihan parasta ennen -päiväyskin (06/2015) mennyt ohi jo useammalla kuukaudella; hirveän paljolla ei kuitenkaan oltu ylitetty panimon antamaa 30 kuukauden arviota oluen kestävyydestä. Samalla pystyi hyvin arvioida oluen panovuoden: jos tuosta parasta ennen -päiväyksestä vähentää 30kk, päästään vuoden 2013 alkuun.

Oluen tuottanut de Koningshoeven trappistiluostarin yhteydessä toimiva panimo on maailman tuottoisin panimo. Tämä vuonna 1884 toimintansa aloittanut panimo tuottaa vuosittain noin 15 miljoonaa litraa olutta – noin kolmanneksen koko maailman trappistituotannosta. Tyyliltään tämä olut on siis perinteinen dubbel, eli perinteistä vaaleahkoa belgiolutta tummempi ja tuhdimpi olut, mutta kuitenkin miedompi kuin järeämmät tripel tai quadrupel. Perinteinen dubbel käytetään monien muiden belgioluiden tapaan belgioluthiivalla ja usein olueen tuodaan väriä, makeutta ja korkeampaa alkoholipitoisuutta tummalla siirapilla.

Oluella on tumman siirapinruskea mutta myöskin kirkas ja läpinäkyvä väri. Kaadon myötä muodostuu tolkuttoman runsas, paksu, erittäin kestävä ja vaahtomuovia muistuttava, todella kiinteä vaahto.

Makeassa ja hennosti imelässä tuoksussa tuntuu siirappia, taatelia, kandisokerilientä, hedelmäistä kuivakakkua ja leivontamausteita. Taustalta erottuu hieman palanutta karamellia, kevyttä luumua ja aavistus rusehtavaa banaania. Olisi hauskaa, jos olisi vieressä tuore pullo samaa olutta, että pystyisi vertailemaan kuinka paljon tuoksu on kehittynyt parissa vuodessa. Joka tapauksessa tuoksu on hyvin puhdaspiirteinen ja tyylipuhdas – liian pitkään kypsyneiden trappistien leipäisyys ja pahvimaisuus loistavat poissaolollaan, mikä on vallan ilahduttavaa!

Suussa oluen kohtalaisesti makean maltaiseen taittuva makumaailma on ruskean banaaninen, kuivakakkuinen, kevyen leivontamausteinen ja hennon luumukeittoinen. Suutuntuma on 7% alkoholista huolimatta kevyehkö tai keskitäyteläinen; pieni, tasainen ja hienostunut kupla sopii siististi yleisilmeeseen. Katkeropuoli on varsin hentoa ja maltillista.

Jälkimaussa tuntuu makeaa keskimakua kuivempaa mausteisuutta, kevyttä pippuria, rusehtavaa banaanimössöä, tummaa siirappia, kärähtänyttä sokeria, kuivattua luumua, aavistus yrttistä bitteriä ja häivähdys happamuutta.

Näköjään tämä La Trappen Dubbel on parin vuoden jälkeen edelleen mainiossa kunnossa. Vaikea sanoa, onko olut saanut kellaroinnin myötä lisää syvyyttä, sillä tyylillisesti olut vastasi aika lailla muistikuviani nuoresta versiosta, mutta valittamista ei tästä löydy.

Tämä tieteellinen kokeiluni osoitti nyt ainakin sen, että hyvin nuo dubbelitkin kellaria kestävät, sillä olut oli oikein maukas tapaus ja kaikin puolin edelleen mainiossa tikissä. Tuskin tämän korkkaamisella edes mikään kiire oli, sillä olut ei vaikuttanut siltä, että se olisi mennyt huonompaan suuntaan ihan vähään aikaan. En kuitenkaan saanut tästä hirveästi sen enempää irti mitä tuoreesta versiosta, joten en nyt varsinaisesti kehota ihmisiä ostamaan kaappejaan täyteen dubbeleita – lähinnä siksi, kun olutkellari kannattaa varata laadukkaille lambiceille!

Lyhyesti: Mainiosti useamman vuoden kellarointia kestänyt klassinen dubbel maailman suurimmalta trappistipanimolta.

Arvio: Miellyttävä – ihan kelpo perusdubbeli tämä. Monesti quadrupelit voivat makeudessaan ja alkoholissaan mennä liioittelun puolelle, kun taas hyvät dubbelit pelaavat hillitympinä esityksinä paremmin. Ei tästä kuitenkaan mitään suuria elämyksiä saanut irti ja tälläkin kertaa tästä La Trappesta yleisfiilikseksi jäi "ihan passeli perusbelgi".

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Petrus Dubbel Bruin

Petrus Dubbel Bruin

• Valmistaja: Brouwerij de Brabandere
• Tyyppi: Olut, Belgi, Dubbel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Bavikhove
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 1,99e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: –

kuva: beers of europe

Jälleen klassikkopanimojen parissa! Hiljattain arvioin blogissani belgialaisen de Brabanderen panimon Oak Aged Palen, jota pidetään yhtenä maan parhaista hapanoluista (toki poislukien lambicit, jotka ovat ihan oma maailmansa). Firmabieristä tilausta tehdessäni ajattelin tehdä vähän paremminkin tuttavuutta panimon tuotantoon ja nappasin testiin myös Alkossakin joitain vuosia sitten tarjolla olleen Petrus Dubbel Bruinin.

Olut on siis ihan tavanomainen Dubbel, eli tumma olut, johon on tuotu paahdettujen maltaiden ohella makeutta, runsautta ja alkoholia myös tummalla sokeria. Nimi Bruin ("ruskea") viittaa vain oluen väriin, eli olut ei ole tyyliltään hapan Oud Bruin.

Oluella on kevyen utuinen mahonginruskea väri ja runsas, kestävä, tiivis ja väriltään vaaleanruskea vaahtokukka.

Tuoksu on varsin tyypillisen dubbel-mainen, eli nokkapuolelta voi löytää luumua, rusinaa, viikunaa ja kevyttä limppuista leipäisyyttä. Myös häivähdys jonkinlaista teräksisyyttä erottuu taustalta.

Suussa olut on melko täyteläinen ja runsas. Maku on melko hallitsevasti makeahkon luumuinen, mutta taustalta löytyy paljon kaikkea muuta: kevyttä mämmisyyttä, hillittyä paahtuneisuutta, maltillisesti sekamarjamehuisia vivahteita, hentoa rusinaa, ujoa viikunahilloketta ja jopa aavistus oudbruinmaista happamuutta, joskin ilman happamien oluiden kirpeyttä. Yleisvaikutelmaa tukee hyvin pehmeä, lempeä ja melko kuohkea hiilihappo.

Tumman maltainen jälkimaku on melko voimakkaan limppuisen leipäinen, luumuinen, kevyen mausteinen, hillityn siirappinen, hennon rusinainen ja kestoltaan melko pitkä.

Pähkinänkuoressa Petrus Dubbel Vruin on vähän tylsä, suoraviivainen ja yllätyksetön, mutta samalla myös luotettava ja tasapainoinen dubbel. Ei siis mitenkään huono tapaus, mutta ei tämä oikein kykene myöskään herättämään mielenkiintoa. Vastaavanlaisia Dubbeleita tulee vastaan oikealta ja vasemmalta, joten tässä kilpailussa Petrus hukkuu automaattisesti massaan. Plussaa olut saa kilpailukykyisestä hinnastaan.

Lyhyesti: Simppeli, tasapainoinen ja erittäin yllätyksetön perus-belgidubbel.

Arvio: OK – ihan kelpo dubbel tyydyttämään akuuteinta belgijanoa, mutta mielenkiinnon osuus jää tässä oluessa harvinaisen laihaksi.

Hinnan (1,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Caracole La Hic

Caracole La Hic

• Valmistaja: La Brasserie Caracole
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Namur, Dinant
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: la hic

Tällainen olut päätyi joskus käpäliini äitini Belgian-matkan tuliaisina ja melko pian olut päätyikin ihmeteltäväksi. En tiedä oliko olut vain kertaluontoinen kampanjaolut vai laajemmankin saatavuuden tuote, joten mahdotonta mennä sanomaan onko olutta enää mahdollista edes testata – oman kappaleenikin maistelin pois joskus vuoden alussa.

Oluen on pannut perinteisiin oluisiin keskittynyt belgialainen panimo Caracole, jonka historia ulottuu aina vuoteen 1766, mutta joka on toiminut nykymuotoisesti vuodesta 1992; oluiden vierteet edelleen lämmitetään panimossa puulämmitteisissä pannuissa. Tämän oluen panimo on pannut tilaustyönä la Fédération des Maisons de la Laïcité en Belgique -sekulaarijärjestölle. Oluen nimi ja etiketti ovat monille belgialaisille ja hollantilaisille oluille tyypillisiä sana- ja metaforaleikkejä: la hic tarkoittaa monien muiden merkitysten ohella "pulmaa" tai "repeämää", kun taas "sekulaari" on ranskaksi laïque – molemmat sanat siis lausutaan samalla tavalla. Lisäksi etiketissä on kuvattu neidonhiuspuun lehti – tämä lehti muodostui vastarinnan symboliksi Japanin ydinpommitusten jälkeen, kun neidonhiuspuut olivat harvoja pommituksista elävinä selvinneitä kasveja. Lisäksi kahteen lehdykkään jakautunut lehti kuvastaa valtion ja kirkon erilleenjakoa, mitä edellämainittu järjestö ajaa.

Punertavaan taittuvalle, meripihkanruskealle oluelle muodostuu kaatamisen yhteydessä runsas, valkoinen vaahto, joka haihtuu varsin nopeasti pois. Testailin oluen kahdessa osassa: aluksi ensimmäisen puolikkaan ilman hiivoja ja jälkimmäisen puolikkaan hiivojen kanssa. Hiivojen kanssa oluen väri muuttuu melko samean vaaleanruskeaksi.

Hiivattomana oluella on hyvin ilmaisuvoimainen, aromikas ja viekoitteleva tuoksu, jossa tuntuu kypsää sitruksisuutta, tuorepuristettua omenamehua, Marlin simaa (ei siis mitään oikeaa hunajasimaa), kukkaisuutta ja hentoa mausteisuutta. Yleisilme on suorastaan kaunis ja houkutteleva. Hiivojen myötä tuoksu tietyllä tapaa kuolee – siitä katoaa nyanssit ja kokonaisuudesta tulee epämääräisen, tasapaksun mausteinen ja hieman tunkkainenkin.

Suussa olut on kuivahko, kepeä, hieman vetinen ja vaatimaton: Kepeää sitruksisuutta, hillittyä omenamarmeladia ja hentoa mausteisuutta. Hiilihappo on tasaista, keskirunsasta ja kokonaisuuden kanssa sointuvaa, mikä sentään tuo vähän ryhtiä oluelle, sillä noin muuten siinä on melko kevyesti katkeroa. Todella laimea vastaanotto rönsyävän tuoksun jälkeen. Tietyllä tapaa olut tuntuu olevan pinnan alla vivahteikkaampi, miltä se todellisuudessa maistuu, mutta sen verrattain ohuehkon tuntuinen runko ei oikein anna makumaailmalle sen tarvitsemaa tilaa. Edes 6,5% voltteja ei tuo riittävästi runsautta ja näin pelasta tilannetta.

Jälkimaku on kevyen mausteinen, hädin tuskin katkeroinen, hillityn aprikoosinen ja hennosti kypsän sitruksinen. Kokonaisuus ei keskimaun tavoinen ole kovinkaan kummoinen ja hieman vaatimattoman oloinen jälkivaikutelma jää melko lyhyeksi.

La Hic onnistuu lupailemaan vaikka mitä hurmaavalla, moniulotteisella tuoksullaan, mutta nokkapuolen skriivailemat shekit paljastuvat suussa katteettomiksi. Edes keskirunsas alkoholi ei tuo kokonaisuuteen riittävästi muhkeutta ja lopputulos jää turhankin vaatimattomaksi. Maultaan oluen kyllä tunnistaa belgiksi, mutta minkäänlaista yllätyksellisyyttä tai mielenkiintoa se ei onnistu tarjoamaan. Olut jää eksyneenä etsimään paikkaansa, sillä näin vaatimattomana se soveltuu melko huonosti fiilistely- ja nautiskelukäyttöön, mutta hieman tuhdin oloisena eikä erityisen raikkaana oluena se ei myöskään toimi kepeänä siemailu- tai sessio-oluena. Harmi sinänsä; vain pienellä panostuksella oluen makupuoleen ja runkoon kokonaisuus olisi voinut toimia moninkertaisesti paremmin!

Lyhyesti: Helppo ja kepeä belgi, jonka hieman laiha ja simppeli makumaailma jää rankasti jälkeen tuhdista ja makeasta tuoksusta.

Arvio: Tylsä – runsaalla tuoksullaan paljon lupaileva belgiale, joka kuitenkin makupuolensa osalta hautautuu harmillisesti keskinkertaisuuden harmauteen.

Bryggeri Kanttori Dubbel

Bryggeri Kanttori Dubbel

• Valmistaja: Bryggeri Helsinki
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Dark-, kristalli-, paahdettu-, pils-
• Humala: East Kent Golding, Magnum
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,80e (Helmikuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,80e (Helmikuu 2015, Alko)

Helsingin keskustassa, aivan tuomiokirkon varjossa sijaitseva mainio panimoravintola Bryggeri lähti tämänvuotiseen pienpanimokatselmukseen liikkeelle melko perinteisellä oluella – joskin täällä meidän peräpohjolassa hieman vähemmän tunnetulla oluttyylillä. Bryggerin Kanttori on dubbel, eli tumma, hieman makeahko belgiolut, joka saa hieman runkoa lisää keittovaiheessa lisätyllä karamellisokerilla. Suomessa kun belgeistä ovat dubbeleita tunnetumpia esimerkiksi vehnäiset witit (no, lähinnä Hoegaarden) ja dubbeleita selkeästi järeämmät quadrupelit, joita monet trappistioluet (esimerkiksi Chimayn sininen) hyvin edustavat.

Väriltään Kanttori on tummahko, hennon utuisen ja pronssiseen taittuvan punaruskea. Vaaleanruskea vaahto nousee parin sentin paksuiseksi patjaksi ja laskeutuu hiljalleen oluen sekaan.

Lasista leijailee melko hillitty tuoksu, jossa tuntuu kevyesti belgihiivaisuuden tuomaa, banaanivetoista hedelmää, ujoa marjaisuutta ja hieman pippurista mausteisuutta. Sanottava on, ettei tämä kyllä tarjoa paljoa.

Suussa olut on raikas, keskitäyteläinen, hieman pehmeä ja kohtalaisen hiilihappoinen. Enemmän kuivahko kuin dubbelisen makea maku on kevyt, mutta siitä on tuoksun tavoin vaikea saada otetta. Kielellä tuntuu kevyttä marjaa, hillitysti luumuvetoista hedelmäkompottia, mausteisuutta ja ujoa ohramallasleipää. Katkeroisuus (20 EBU) on todella vaatimatonta.

Jälkimaku on keskipitkä, mausteinen, hennon luumuinen, kevyen mallasleipäinen ja ujon belgihiivaisen hedelmäinen. Karvautta ei löydy juuri ollenkaan.

Kanttorista jää kyllä todella valju kuva. Hyvässä dubbelissa on sopivaa makeutta, sitä tasapainottavaa mausteisuutta ja ennen kaikkea sitä belgihiivaista hedelmäisyyttä, jonka avulla olut yhdistyisi belgiolueksi. Kanttori sen sijaan tuntuu hallitsevan paahteiselta ja voimakkaan leipäiseltä, mutta itse belgimäisyys jää lähinnä ajatuksen asteelle. Lisäksi oluen tuoksu- ja makumaailma itsessään on varsin vaatimaton, mutkaton ja yksiulotteinen. Ei tämä nyt oikein belgiksi tunnistu, eikä oikein miksikään muuksikaan, minkä lisäksi litrahinta jää laatuun nähden aivan liian kovaksi. Bleh.

Lyhyesti: Simppeli, paahteinen, mallasleipäinen, kuivahko ja yksiulotteisen tylsä olut, joka sanoo olevansa dubbel.

Arvio: Tylsä – erittäin turvallinen, yllätyksetön ja suoraviivainen ale, joka jää erittäin kauas esikuvistaan.

Hinnan (5,80e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

De Ranke XX Bitter

De Ranke XX Bitter

• Valmistaja: De Ranke
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale / Belgi
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Maltaat: Pilsner
• Humala: Brewers Gold, Hallertau
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 19,90e (Helmikuu 2014, Kaisla, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: duhoublon&despions

Vuosi sitten, fantastisen Cornelissen-maistelun jälkeen, siirryimme Repository-blogin Oton kanssa läheiseen olutjuottola Kaislaan. Tiskillä Otto kysyi, olenko maistanut belgialaisen de Ranken XX Bitteriä, jota hän mainitsi pitävänsä yhtenä parhaista maistaminaan oluista – belgi, jossa oli rapsakan IPA:n verran katkeroita, mutta ei tippaakaan yliaromaattisia uuden maailman humalia. En ollut aiemmin testannut, mutta sanoin olevani ihan mielelläni sitä maistamassa! Näinpä nappasimme yhden kuohuviinipullollisen tätä olutta jaettavaksi ja siirryimme pöydän ääreen ihmettelemään mitä tarjolla oli.

Oluen tehnyt panimo alkoi alun perin belgialaisen Nino Bacellen projektina vuonna 1994 nimellä Brouwerij Nino Bacelle. Hieman myöhemmin Bacelle tutustui HOP-olutmaisteluseuran perustaja Guido Devosiin ja vuonna 1996 hän liittyi mukaan panimotoimintaan. Panimo de Ranke oli syntynyt.

Alusta asti miesten tavoitteena on ollut tehdä mahdollisimman korkealaatuista käsityöläisolutta perinteisin menetelmin. Modernia oluenvalmistuslaitteistoa ei karsasteta, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se johtaa parantuneeseen laatuun, ei mutkien oikomiseen. Oluiden korkealaatuisuus ja käsityöläisyys tarkoittaa heidän tapauksessaan sitä, että humaloinnissa käytetään vain aitoja humalankäpyjä, ei uutteita tai pellettejä. Oluita ei suodateta tai pastöroida, vaan ne pyritään pitämään "elävinä" ja luonnollisen käsittelemättöminä aina kuluttajalle asti. Lisäksi oluet saavat hiilihapponsa luonnollisesti toisen käymisen kautta, eli käymisen jälkeen pullotuksen yhteydessä olueen lisätään pieni määrä hiivaa ja sokeria, joka tuottaa oluille käydessään kuplat. Panimo toimi 11 vuoden ajan vuokralla Deca-panimossa, mutta 2000-luvun puolessa välissä de Ranke siirtyi lopulta omiin panimotiloihinsa Dottignies'n kylään.

Vuonna 1998 kehitetty XX Bitter sanotaan edelleen olevan belgian katkerin olut. Vaikea sanoa, pitääkö tämä paikkansa nykyisen IPA-buumin velloessa ympäriinsä, mutta tämä oli varmasti totta oluen julkaisuhetkenä. De Ranken pojat kun halusivat tehdä äärimmäisen humaloidun (65 IBU), mutta selvästi belgialaisen alen. Humaliksi valittiin perinteisiä, hillityn aromaattisia vanhan maailman humalia, sillä tuohon aikaan ei monista jenkkihumalista oltu kuultukaan – ja loppuja ei oltu vielä edes kehitetty. De Ranken oluet ovat leimallisesti hyvin paikallishenkisiä, joten superaromaattiset uuden maailman humalat nyt eivät olisi tällaisiin oluisiin edes kuuluneet.

Lasiin kaatuva olut on aluksi väriltään jossain sitruksisen ja hohtavan neonkeltaisen välissä, mutta hiivojen myötä olut muuttuu hieman sameammaksi ja tummemmaksi. Kaadettaessa oluen ylle kohoaa paksu, kestävä ja väriltään vitivalkoinen vaahtokukka.

Tuoksu on hurmaavan ja suorastaan yllättävän pirteä ja raikas. Siinä tuntuu kypsää sitruksisuutta, hillitysti aromaattista kukkaisuutta ja jopa piikivistä ja aavistuksen savuista mineraalisuutta – tässä vaiheessa olut muistuttaa tuoksultaan enemmän karua ja kepeää Rieslingiä kuin tyypillistä belgiolutta! Taustalla kuitenkin häilyy hentoa belgihiivan hedelmäisyyttä ja runsaasta humalankäpyjenkäytöstä kielivää pihkaisuutta.

Yleisilmeeltään olut on kuiva ja keveä, mutta maultaan hyvin intensiivinen ja puruvoimainen. Makumaailma pistää menemään kypsää, mutta tuntuvan kirpeää sitruksisuutta, märkää koiraa, männynhavuja, ruohoisuutta, kevyesti valkoisia kukkia, hillitysti viljaista maltaisuutta ja varsin tuntuvaa bitteriä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole tiukka tai raa'an oloinen, vaan yllättävän tasapainoinen ja maukas. Hiilihappoisuus on melko runsasta ja reilusti vaahtoavaa, mikä sointuu varsin mukavasti oluen rapsakkaan olemukseen.

Jälkimaku jatkaa luontevasti siitä, mistä keskimaku homman jätti: ruohoa ja voimakkaana tuntuvaa, bitterisen yrttistä katkerohumalaa, pippurista ja karvaana tuntuvaa mausteisuutta, greippistä sitrushedelmää ja aavistuksen verran hapahkoa meininkiä.

Suurin piirtein ensimmäisestä siemauksesta alkaen ymmärsin heti, mikä on tämän oluen idea, ja miksi Otto tästä niin pitää: tämä kun on äärimmäisen kuiva, kirpeä ja katkera, jopa tietyllä tavalla hankala, mutta samalla upean raikas, tasapainoinen ja olueksi jopa suorastaan puhdaspiirteinen esitys. Tässä ei ole räjähtävää tropiikin hedelmää, eikä raskasta karamellimaltaisuutta, mutta tästä huolimatta olut ei tunnu silti ohuelta tai vaatimattomalta, eivätkä katkerot tunnu mitenkään tasapainottomilta.

Jos olutmaailmasta pitäisi etsiä jotain vertailukohtaa, olisi lähimpänä varmaan lambicit, joiden bretta ja happojen kirpeys olisi korvattu reilulla katkerohumaloinnilla, sillä vaikka olutta niputetaan usein IPA-kategoriaan, on XX Bitterissä melko vähän yhteistä nykypäivän hyvin aromaattisiin, runsaan hedelmäisiin ja joskus myös kohtalaisen maltaisiin IPA:ihin. Sen sijaan jos pitäisi osuvinta analogiaa miettiä, on XX Bitter ehkä lähimpänä rutikuivaa, kepeää ja karua Rieslingiä – joka nyt sattuu kuplimaan ja jättämään hyvin rapsakat katkerot kielelle.

Lyhyesti: Eurooppalaishumalilla humaloitu, hyvin kepeä, kuiva, raikas ja tasapainoinen belgi-IPA, joka ei pelkistetyn ja hyvin puhdaspiirteisen olemuksen puolesta muistuta juuri mitään nykyaikaista IPA-tyylisuuntaa.

Arvio: Erinomainen – upea, raikas, kepeä ja ihastuttavan pureva hörppimisolut kesälle. Olut sopisi raikkautensa ja rakenteensa puolesta myös mainiosti ruokapöytään, mutta pariksi on tällöin keksittävä syötävää, joka kestäisi häiriintymättä oluen hallitsevan, pitkäkestoisen katkeruuden.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Cara-, Pale-, suklaa-
• Humala: Premiant, Saaz
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: saveur bière

Pikkulintu-turneemme viimeiseksi kokeiluksi päätyi de Molenin totuttuun, kaksiosaiseen tyyliin nimetty quad, Mooi & Meedogenloos, eli "Kaunis & Rohkea".

Koska de Molen harrastaa ihastuttavan (ja suorastaan poikkeuksellisen) informatiivisia etikettejä, joissa kerrotaan jotakuinkin kaikki mahdollinen oleellinen olueen liittyvä tieto, ei ollut kovinkaan vaikea tarkastaa oluen olevan puhtaasti maltaista tehty – perinteiseen belgioluttyyliin, eli alkoholin buustaamiseen erilaisten sokereiden avulla ei olla sorruttu. Tämä tarkoittaa sitä, että oluen jo hieman hirvittävä 10,2% pitoisuus alkoholia on saavutettu ihan puhtaasti mallasta mäskäyskattilaan änkemällä. Olut on päivätty päivämäärälle 22/6/2011 ja parasta ennen -päiväksi mainitaan 5 vuotta eteenpäin, joten tämän oluen tapauksessa seilataan aivan turvallisilla vesillä.

Kauniit ja Rohkeat lasissani ovat väriltään punervan mustanruskeita ja hädin tuskin ollenkaan läpinäkyviä. Kaadon päätteeksi lasiin muodostuu varsin runsas, tiiviinpuoleinen ja myös kohtalaisen kestävä, tummahkon kermanvärinen vaahto.

Lasista kohoava tuoksu on yleisilmeeltään varsin tummanpuhuva ja roteva, mutta myös hurmaavan vivahteikas. Ensimmäiseksi nokkaa tervehtii makea, rusinaisuutta ja kuivattua viikunaa huokuva aloitus; seuraavaksi kokonaisuus rupeaa saamaan siirappilimppuisen leipäisiä ja aromaattisen belgihedelmäisiä piirteitä, lopulta tuoden ujosti mukaan myös hennon rustiikkisia, aavistuksen karvaalta tuoksuvia ja hennosti paahtuneen kärtsäisiä sävyjä.

Tuoksu antaa odottaa makeaa, runsasta ja hyvin täyteläistä olutta, ja maku kyllä lunastaa nämä tuoksun lupaamat odotukset vaivatta. Muhkeassa makumaailmassa tuntuu ylikypsää luumua, tummaa siirappia ja siirappilimppua, maustepippuria, belgihedelmäistä esterisyyttä ja hyvin tummaa suklaata, johon kohtalaisen karvaana tuntuva humalointi tuo selkeän, bitterisen terän. Kokonaisuus on suorastaan pureskeltavan paksu ja massiivinen, mutta makeus pysyy hyvin mausteisuuden ja kohtalaisen reippaan (78 IBU) humaloinnin antamissa raameissa, eli olut ei missään vaiheessa pääse tuntumaan liian tuhdilta tai rupea makeudessaan tökkimään.

Oluen tanakka, kuivattua luumuisuutta ja kevyttä savuisuutta esiin nostava jälkimaku on makea ja tahmea, mutta hyvin yrttiseksi ja karvaaksi kasvava humalointi putsaa hienosti palettia jättäen suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja hurmaavalla tavalla jatkuvasti kuivempaan suuntaan kehittyvän jälkivaikutelman.

Oluen varsinainen tyylisuunta jäi maistamishetkellä hieman hämärän peittoon (vasta tässä arvostelua rustatessa bongasin oluen de Molenin sivujen nettikaupasta kategorian "quadrupel" alta), joten sen vertaamista erinäisiin oluttyyleihin tuli maistohetkellä harrastettua. Oluen tumma väri ja tuoksun pieni paahteisuus saivat mielet kääntymään hieman stoutien suuntaan, mutta makea, hedelmäinen ja voimakkaan katkeroinen yleisfiilis lopulta johdattivat meidät veikkaamaan oluen olevan tyyliltään jenkkihenkinen Barley Wine. Ja nyt näin jälkikäteen ajatellessa, kyllä meikäläinen edelleen sijoittaisi oluen mielummin ABW-suuntaan kuin quadrupeleiden piiriin, joskin erot näissä kahdessa luoteiseurooppalaisissa strong ale -tyylissä voivat olla lopulta melko pieniä – erityisesti kun Barley Wine -tyylin reunaehdot tuntuvat olevan edelleen hyvin epämääräisiä ja häilyviä.

Tahtoi Mooi & Meedogenloosin luokitella mihin tyyliin tahansa, on se maukas, melko makea ja tasapainoisen bitterinen olut, joka onnistuu pienestä monoliittisuudesta huolimatta olemaan kaikin puolin tyylikäs, harmoninen ja ennen kaikkea herkullinen esitys. Kolmelle ihmiselle oluesta ei riittänyt kuin 25 cl annos nenää kohden, mutta enemmänkin olisi voinut siemailla, mikä on mielestäni melkoinen saavutus näin makean ja vahvan oluen kohdalla – yleensä näin tuhtien oluiden tapauksessa parinkin desin annos voi olla jo varsin riittävä satsi! Voin siis todeta, ettei tälläkään kertaa de Molen onnistunut pettämään (onneksi tällä kertaa olut tuli myös nautittua ennen parasta ennen -päivämäärää, toisin kuin Klap van de Molen).

Lyhyesti: Massiivinen, moniulotteinen ja makea mutta myös tasapainoisen katkerohumaloitu olutjättiläinen, joka asettuu tyyliltään jonnekin quadrupelin ja American Barley Winen välimaastoon. Vahvuuteensa ja massaansa nähden yllättävän helpostikulauteltava olut.

Arvio: Täydellinen – vaikka monet trappisti-quadit ovat meikäläisen mielestä usein varsin fantastisia oluita, oli Mooi & Medogenloos mielestäni monia esikuviaan vielä maukkaampi ja moniulotteisempi esitys, minkä lisäksi siitä tuntui löytyvän juuri sopivasti katkeraa, makeutta tasapainottavaa humalointia, mitä harvemmin tapaa perinteisissä quadrupeleissa. Helposti vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia maistamiani strong aleja, tarkemmasta oluttyylistä riippumatta.

Hinnan (15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.