de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Cara-, Pale-, suklaa-
• Humala: Premiant, Saaz
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: saveur bière

Pikkulintu-turneemme viimeiseksi kokeiluksi päätyi de Molenin totuttuun, kaksiosaiseen tyyliin nimetty quad, Mooi & Meedogenloos, eli "Kaunis & Rohkea".

Koska de Molen harrastaa ihastuttavan (ja suorastaan poikkeuksellisen) informatiivisia etikettejä, joissa kerrotaan jotakuinkin kaikki mahdollinen oleellinen olueen liittyvä tieto, ei ollut kovinkaan vaikea tarkastaa oluen olevan puhtaasti maltaista tehty – perinteiseen belgioluttyyliin, eli alkoholin buustaamiseen erilaisten sokereiden avulla ei olla sorruttu. Tämä tarkoittaa sitä, että oluen jo hieman hirvittävä 10,2% pitoisuus alkoholia on saavutettu ihan puhtaasti mallasta mäskäyskattilaan änkemällä. Olut on päivätty päivämäärälle 22/6/2011 ja parasta ennen -päiväksi mainitaan 5 vuotta eteenpäin, joten tämän oluen tapauksessa seilataan aivan turvallisilla vesillä.

Kauniit ja Rohkeat lasissani ovat väriltään punervan mustanruskeita ja hädin tuskin ollenkaan läpinäkyviä. Kaadon päätteeksi lasiin muodostuu varsin runsas, tiiviinpuoleinen ja myös kohtalaisen kestävä, tummahkon kermanvärinen vaahto.

Lasista kohoava tuoksu on yleisilmeeltään varsin tummanpuhuva ja roteva, mutta myös hurmaavan vivahteikas. Ensimmäiseksi nokkaa tervehtii makea, rusinaisuutta ja kuivattua viikunaa huokuva aloitus; seuraavaksi kokonaisuus rupeaa saamaan siirappilimppuisen leipäisiä ja aromaattisen belgihedelmäisiä piirteitä, lopulta tuoden ujosti mukaan myös hennon rustiikkisia, aavistuksen karvaalta tuoksuvia ja hennosti paahtuneen kärtsäisiä sävyjä.

Tuoksu antaa odottaa makeaa, runsasta ja hyvin täyteläistä olutta, ja maku kyllä lunastaa nämä tuoksun lupaamat odotukset vaivatta. Muhkeassa makumaailmassa tuntuu ylikypsää luumua, tummaa siirappia ja siirappilimppua, maustepippuria, belgihedelmäistä esterisyyttä ja hyvin tummaa suklaata, johon kohtalaisen karvaana tuntuva humalointi tuo selkeän, bitterisen terän. Kokonaisuus on suorastaan pureskeltavan paksu ja massiivinen, mutta makeus pysyy hyvin mausteisuuden ja kohtalaisen reippaan (78 IBU) humaloinnin antamissa raameissa, eli olut ei missään vaiheessa pääse tuntumaan liian tuhdilta tai rupea makeudessaan tökkimään.

Oluen tanakka, kuivattua luumuisuutta ja kevyttä savuisuutta esiin nostava jälkimaku on makea ja tahmea, mutta hyvin yrttiseksi ja karvaaksi kasvava humalointi putsaa hienosti palettia jättäen suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja hurmaavalla tavalla jatkuvasti kuivempaan suuntaan kehittyvän jälkivaikutelman.

Oluen varsinainen tyylisuunta jäi maistamishetkellä hieman hämärän peittoon (vasta tässä arvostelua rustatessa bongasin oluen de Molenin sivujen nettikaupasta kategorian "quadrupel" alta), joten sen vertaamista erinäisiin oluttyyleihin tuli maistohetkellä harrastettua. Oluen tumma väri ja tuoksun pieni paahteisuus saivat mielet kääntymään hieman stoutien suuntaan, mutta makea, hedelmäinen ja voimakkaan katkeroinen yleisfiilis lopulta johdattivat meidät veikkaamaan oluen olevan tyyliltään jenkkihenkinen Barley Wine. Ja nyt näin jälkikäteen ajatellessa, kyllä meikäläinen edelleen sijoittaisi oluen mielummin ABW-suuntaan kuin quadrupeleiden piiriin, joskin erot näissä kahdessa luoteiseurooppalaisissa strong ale -tyylissä voivat olla lopulta melko pieniä – erityisesti kun Barley Wine -tyylin reunaehdot tuntuvat olevan edelleen hyvin epämääräisiä ja häilyviä.

Tahtoi Mooi & Meedogenloosin luokitella mihin tyyliin tahansa, on se maukas, melko makea ja tasapainoisen bitterinen olut, joka onnistuu pienestä monoliittisuudesta huolimatta olemaan kaikin puolin tyylikäs, harmoninen ja ennen kaikkea herkullinen esitys. Kolmelle ihmiselle oluesta ei riittänyt kuin 25 cl annos nenää kohden, mutta enemmänkin olisi voinut siemailla, mikä on mielestäni melkoinen saavutus näin makean ja vahvan oluen kohdalla – yleensä näin tuhtien oluiden tapauksessa parinkin desin annos voi olla jo varsin riittävä satsi! Voin siis todeta, ettei tälläkään kertaa de Molen onnistunut pettämään (onneksi tällä kertaa olut tuli myös nautittua ennen parasta ennen -päivämäärää, toisin kuin Klap van de Molen).

Lyhyesti: Massiivinen, moniulotteinen ja makea mutta myös tasapainoisen katkerohumaloitu olutjättiläinen, joka asettuu tyyliltään jonnekin quadrupelin ja American Barley Winen välimaastoon. Vahvuuteensa ja massaansa nähden yllättävän helpostikulauteltava olut.

Arvio: Täydellinen – vaikka monet trappisti-quadit ovat meikäläisen mielestä usein varsin fantastisia oluita, oli Mooi & Medogenloos mielestäni monia esikuviaan vielä maukkaampi ja moniulotteisempi esitys, minkä lisäksi siitä tuntui löytyvän juuri sopivasti katkeraa, makeutta tasapainottavaa humalointia, mitä harvemmin tapaa perinteisissä quadrupeleissa. Helposti vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia maistamiani strong aleja, tarkemmasta oluttyylistä riippumatta.

Hinnan (15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Klap van de Molen 2011-2012

de Molen Klap van de Molen 2011-2012

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, erikoisuus, maustettu ale
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Karamelli-, Pale-, Suklaa
• Humala: Saaz, Sladek
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 5,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: buscapé

No niin, aika jättää F. Lurtonin viinit hetkeksi sikseen ja keskittyä vaihteeksi oluihin. Tässä tuli nimittäin taas piipahdettua aivan hiljattain Poutilan olutparatiisissa, Pikkulinnussa, ihmettelemässä minkälaisia erikoisuuksia kuppilan kaapeista löytyy. Ensimmäiseksi kuitenkin nappasin lasiini Nøgne Ø:n Imperial Stoutin jota löytyi paikan päällä hanasta, joten tämä arvio onkin kaverini tuopista – hän kun otti ja meni tilaamaan tämän kaapista löytyneen de Molenin.

Ymmärtääkseni tiskillä kaverilleni sanottiin oluen olevan hieman ohi parasta ennen -päivämääränsä, minkä vuoksi puteli lähti 5 euron hintaan. Oluen panopäiväksi on merkitty 15.11.2011 ja etiketissä suositellaan nauttimaan olut 2 vuoden sisällä panopäivästä. Noh, reilu puoli vuotta sinne tänne – ei kai se ole nyt niin justiinsa?

Klap van de Molen, "Myllyn isku", on hollantilaisen kulttipanimo de Molenin maustettu jouluale. Tämä lähemmäs 10% alkoholilla varustettu supertuhti ale on maustettu aniksella, kanelilla, kardemummalla ja laakerinlehdillä.

Väriltään olut on likaisen samean punaruskea. Hiilihapon puutteesta vihjaa lähes olematon ja hetkessä kuoleva, beigen värinen vaahdontapainen.

Tuoksu on erikoinen ja selkeästi kehittyneen kompleksinen. Siinä tuntuu multaista maamaisuutta, ruskeaa omenahilloa, iän tuomaa rusinaisuutta ja luumukeittoa, ei mitenkään erityisen jouluista mausteisuutta, hillittyä juureksellisuutta ja kevyttä oksidaatiota.

Ensivaikutelmaltaan olut on makeantäyteläinen ja hyvin vähähiilihappoinen – joskaan ei täysin hiilihapoton. Paksua ja tuoksun tavoin kompleksista makua hallitsee makea rusinaisuus, hapanlimppuiseen taittuva leipäisyys, kohtalaisesta varsin voimakkaaksi yltyvä, monisyinen mausteisuus, jossa selvimmäksi aromiksi nousee epämäärinen kardemummaisuus. Alkoholi pysyy hämmentävän hyvin piilossa.

Vivahteikkaassa, keskimakua kuivemmassa ja varsin runsaassa jälkimaussa tuntuu belgihiivaista esterisyyttä, hapahkoa jälkiuunileipäisyyttä, mausteisuutta ja melko tuntuvaksi kasvavaa oksidaatiota. Oluesta jää erikoinen, melko leipäisenä tuntuva ja erittäin pitkään jatkuva jälkiliuku kielelle.

Yleensä tuhdimmat oluet kestävät pidempääkin kypsyttelyä, minkä vuoksi tämän oluen kahden vuoden nauttimisikkuna vaikutti varsin erikoiselta, mutta nyt olutta maistaneena voi todeta oluen olevan juuri ja juuri kondeksessa: todennäköisesti olut rupeaa olemaan liian kehittynyt nuorekkaamista oluista pitäville, mutta meikäläisen puolikuolleita alkoholijuomia suosivaan makuun Klap van de Molen oli lähes upea kokemus. Olut on kuitenkin jo varmasti ohittanut korkeimman huippunsa, joten tuskin menee kauaa, että olut menettää kompleksisuutensa ja oksiduitunut limppuisuus / hapanleipäisyys lopulta peittää kaiken muun ja lopuksi jäljellä on vain homeista ruisleipää muistuttava olutmuumio.

Jos siis vanhemmat ja kehittyneemmät oluet kiinnostavat, suosittelen lampsimaan ketterästi Itä-Helsingin mallasmekkaan! Klap van de Molen on edelleen nautittavissa, jos tämmöinen selkeästi maturempi tavara kiehtoo. Mutta vaikka pullo on tilavuudeltaan pieni ja hinnaltaan naurettavan edullinen, suosittelen silti jakamaan sen esimerkiksi kahteen pekkaan, nimittäin ainakin itseäni olisi oluen hallitsevan makea ja hyvin vähähiilihappoinen ilmaisu ruvennut tökkimään melkoisen ketterästi.

Lyhyesti: Erikoinen, jo parhaat päivänsä ohittanut, kevyesti oksidoitunut ja hyvin vähähiilihappoinen ale, jolla kuitenkin on vielä vähän ikää jäljellä. Todella kompleksi ja jännittävä esitys, joka kannattaa korkata mielummin mahdollisimman pian kuin liian myöhään.

Arvio: Tyylikäs – mutta ei varmastikaan jokaisen makuun. Jos kehittyneemmistä oluista ei ole hirveästi kokemusta, on Klap van de Molen varmasti melko rankka ja turhankin tuhti esitys. Sen sijaan jos kiinnostaa maistaa vielä elossa oleva olut, joka on jo elämänsä ehtoopuolella, kannattaa tämä olut hamuta jostain käpäliin.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

de Molen Rook & Vuur 2011

de Molen Rook & Vuur 2011

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, savuolut / erikoisuus
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Cara-, pale-, savu-, suklaa-, viskimallas; paahdettu ohra; vehnä
• Humala: Sladek
• Koko: 0,335
• Hinta ostohetkellä: 5,00e (Tammikuu 2014, Ravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beersofeurope

Pikkulinnun vesivahinkoalennusmyynneissä tuli testattua myös pitkästä aikaa hollantilaisten olutosaamista. Arvioitavaksi nimittäin päätyi Brouwerij de Molenin ("Panimo Myllyn") chili-savuolut Rook & Vuur ("savu ja tuli").

Brouwerij de Molen perustettiin 10 vuotta sitten, vuonna 2004, Bodegravenin kaupungissa sijaitsevan tuulimyllyn tiloihin. Pian perustamisensa jälkeen panimo on tullut varsin tunnetuksi oluidensa korkeasta laadusta ja koska panimo tekee vain pieniä – usein myös kertaluontoisia – oluteriä, ovat de Molenin oluet usein myös varsin haluttua tavaraa. Panimo on erikoistunut valmistamaan varsin erikoisia ja kokeellisia oluita, mutta aina silloin tällöin tulee toki vastaan epäonnistuneempia eriä – näistä de Molen valmistaa 21% vahvuista "olutlikööriä". Usein de Molenin pullot etiketöidään minimalistisilla, mutta mukavan informatiivisilla etiketeillä – kuten myös Rook & Vuurin tapauksessa – joihin painetaan myös jokaiselle olutpullolle uniikki sarjanumero. Etiketin mukaan tämä kyseinen olut on vuosikertaa 2011, joten mistään nuorukaisesta ei ole selvästikään kyse. Etiketti kuitenkin samalla mainitsee, että olut tulisi nauttia 4 vuoden sisällä, joten ihan turvallisilla vesillä liikutaan!

Väriltään Rook & Vuur on hyvin tumma, lähes läpinäkymättömän punertavanmusta. Oluen päällä kelluu kevyt, harmaanruskea vaahtohuntu.

Tuoksu on todella tömäkkä, mutta se tuntuu osaavan vain yhden tempun: savua, tervaa, palvikinkkua. Tummanpuhuva maltaisuus puskee kokonaisuuden sekaan hentoa tummaa suklaata. Vaikka tuoksu on melko yksipuolinen, on se samalla varsin kiehtova ja jännittävä – sitä nuuskii ihan ilokseen.

Suussa voi todeta oluen hiilihappoisuuden olevan varsin reilua – Rook & Vuur on nimittäin hyvin vaahtoava, jopa överikuohkea. Oluen maku on runsas, mutta vaikka siinä tuntuu päällimmäisenä savuoluille tyypillistä palvikinkkuisuutta, josta koskaan en ole ollut innoissani, päin vastoin, on siinä kyllä sen verran paljon muutakin, että kokonaisuus pysyy erittäin miellyttävänä ja kiehtovana. Savustetut maltaat (ja todennäköisesti ennen kaikkea viskimaltaat) tuovat palvikinkun ohelle myös Islayn viskeistä tuttua turvesavuisuutta ja tuhti, makeahko mallaspohja tekee kokonaisuudesta yhtä lailla voimakkaasti tuntuvan suklaisen. Harmikseni chilit eivät kyllä onnistu tuomaan käytännössä ollenkaan tulisuutta kokonaisuuteen, mutta ne kyllä tuntuvat muuten hennon paprikaisella maullaan. Kokonaisuus on hieman makeaan kallellaan, mutta varsin tasapainoisesti – pääpaino on selvästi moniulotteisessa savuisuudessa, ei makeassa maltaisuudessa.

Persoonallinen jälkimaku on pitkä, roteva ja kiehtovalla tavalla kielellä kehittyvä. Keskimaun makean suklaisuuden haihduttua kielelle jää karvas ja hennon greippisen humalainen yleisfiilis, jonka ohelle nousee aluksi kevyen karamellista maltaisuutta, sitten tervaista savua, pippurisuutta ja lopuksi kevyttä palvikinkkuisuutta.

Rook & Vuur on varsin mainio tuttavuus. Savuoluet eivät nimittäin koskaan olleet meikäläisen juttu, johtuen yleensä niiden häiritsevästä, läpitunkevasta palvikinkun aromista, mutta tämä olut onnistui tarjoamaan niin paljon muuta palvikinkun ohelle, ettei tämä kyseinen vivahde juurikaan häirinnyt, vaan enemmänkin sulautui luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi plussaa myös tervaisemmista ja turvesavuisemmista elementeistä – vaikka savuoluet harvemmin uppoavat, ovat savuiset Islayn viskit sen sijaan varsin lähellä meikäläisen sydäntä.

Lisäksi savuoluet ovat monesti surullisen kevyitä suhteessa niiden varsin voimakkaaseen savuisuuteen – tömäkkä savuisuus mielestäni kaipaa yhtä lailla tuhtia olutta taustalle. Tätä ongelmaa Rook & Vuurissa ei ole: 8,2% alkoholia ja tukeva, sopivasti myös kokonaisuudesta erottuva mallasrunko antavat oluelle varsin tuhdin rungon, joka ei jää voimakkaan savuisuuden murjomaksi. Sääli vain, että oluen chilimausteisuus ei tunnu juuri ollenkaan – paprikan maku kuitenkin erottui kokonaisuudesta sen verran, että ensihörpyn jälkeen piti tarkistaa etiketistä että onko tämä nyt ihan tavan savuolut, vai onko sinne keiton sekaan pistetty muutakin kuin savumaltaita. Nimestään huolimatta oluesta ei kuitenkaan löydy käytännössä ollenkaan tulta, ainoastaan savua. Tahtoisin vielä joskus löytää oluen, jossa kapsaisiini polttelisi kunnolla, mutta olut silti säilyttäisi kaiken juotavuuden ja nautittavuuden. Hyviä vinkkejä sellaisista otetaan vastaan!

Lyhyesti: Chilillä tuunattu savuolut, joka onnistuu tarjoilemaan varsin persoonallisen, aromeiltaan tasapainoisen ja miellyttävällä tavalla moniulotteisen esityksen perinteisen "pelkkää palvikinkkua" -tykityksen sijaan. Tulisia asioita pelkääville helpotuksena: chili vain maistuu, ei tunnu.

Arvio: Erittäin hyvä – ihastuttavan persoonallinen, moniulotteinen ja tasapainoa huokuva savuolut; kenties jopa paras koskaan maistamani savuolut. Jos panimon kaikki oluet ovat tätä tasoa, en ihmettele miksi de Molenia pidetään tällä hetkellä yhtenä maailman parhaista pienpanimoista!

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Boon Framboise 2011

Boon Framboise 2011

• Valmistaja: Brouwerij Boon
• Tyyppi: Olut, Lambic, Framboise
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 6,61e (Kesäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 6,74e (Tammikuu 2014, Alko)

Juhannuksen viettoa sekä siihen yhdistyvää lautapelien peluuta varten olin varannut muutaman oluen. Ensimmäinen oli allekirjoittaneelle jo varsin tutuksi käynyt, mutta valoisiin kesäöihin aina sopiva Boonin vadelma-Lambic. Lambiceista tietämättömille olen avannut hieman tämän erikoisen oluttyylin taustoja tässä päivityksessäni.

Boonin panimo on yksi arvostetuimmista ja perinteisimmistä Lambic-panimoista. Panimolla on historiaa peräti 1600-luvun lopulta, mutta nykymuotoisen toimintansa panimo on aloittanut Frank Boonin ostettua panimon vuonna 1975. Talon Framboise valmistetaan sekoittamalla nuoreen (n. vuoden vanha) Lambiciin tuoreita (lähteistä riippuen 200-300 g/l) vadelmia, minkä jälkeen oluen annetaan kypsyä vanhassa tammitynnyrissä ja kerätä aromeja vadelmista. Ennen kuin olut ehtii käydä täysin kuivaksi se pullotetaan hiivan kanssa, jolloin olueen jäävä sokeri kehittää siihen hiilihappokuplat.

Lasiin kaatuu tummanpunaiseen taittuvan purppuranpunaista, suht sameata olutta, jonka ylle kohoaa erittäin runsas, kevyesti vaaleaanpunaiseen taittuvan purppura vaahto.

Marjainen ja omalla tavallaan karskihko tuoksu on kuiva, hapahkon vadelmainen, vanhentuneen maltainen ja täynnä maalaisia, maamaisia ja kevyen tallisia vivahteita.

Hapahko ja erittäin raikas maku on hyvin kuiva, vadelmainen, hillityn maalainen, kevyesti kitkerän maltainen ja kevyen suolainen. Varsin hapokas ja kesäinen yleisilme on ilahduttavan freesi, mutta ihmetyksekseni olut ei vaikuta yhtä makealta kuin ennen – vaikkakaan olut ei silloinkaan ollut mitenkään erityisen makea; nyt se vain tuntuu vielä kuivemmalta kuin aiemmin. Hiilihappoisuus kohtalaisen hillittyä, mutta sopivan tuntuvaa ja raikkautta tukevaa.

Pitkä ja raikas jälkimaku on kevyen marjainen, kuivan vadelmamehuinen ja happamankirpeä. Kokonaisuudessa tuntuu myös hentoa mausteisuutta.

Yleisilmeeltään Boonin Framboise on melko ronski ja suoraviivainen marja-Lambic ilman sen kummempaa hienostuneisuutta, mutta tästä huolimatta varsin maukas ja ilahduttavan kesäinen, kuiva marjaolut. Aiemmin mielikuvissani olut oli "vain" kuiva, mutta tällä kertaa se tuntui peräti rutikuivalta ja selkeästi kirpeämmältä – en tiedä tekikö muistini tepposet, onko kyseessä eri vuosikerta, pullokohtainen vaihtelu, oluen saama lisäikä vai oliko kyseessä jonkin olutta aiemmin syömäni tai juomani kanssa tapahtunut yhteisvaikutus. Joka tapauksessa, tämä marjaolut on varsin ilahduttava ja perinteitä kunnioittava esitys, joka ei aiheuta nenännyrpistelyä Lambic-puristeissa, mutta joka samalla on Lambic-noviiseille astetta helpostilähestyttävämpi esitys kuin esimerkiksi maustamattomat, rutikuivat Gueuze Lambicit.

Kaikin puolin miellyttävämpi ja mielenkiintoisempi olut kuin kilpailijansa Alkossa, Bacchus Frambozenbier. Olut, joka kannattaa testata vielä kun aurinko jaksaa paistaa, jos ei ole aikaisemmin vastaan tullut. On tämä mielestäni mielenkiintoisempi terassisiemailtava kuin monet kuivat roséeviinit.

Lyhyesti: Ronskihko ja suoraviivainen vadelma-Lambic ilman sen kummempaa hienostelua. Rutikuiva, happamankirpeä, raikas ja kesäinen esitys.

Arvio: Hyvä – varsin kelvollista kamaa. Ei ihan sitä tyylilajinsa kirkkainta kärkeä, mutta ehdottomasti paras tällä hetkellä Alkosta löytyvä hedelmäolut.

Hinnan (6,74e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Nøgne Ø Red Horizon 3. edition 2011

Nøgne Ø Red Horizon 3. edition 2011

• Valmistaja: Nøgne Ø
• Tyyppi: Olut, Sake ale
• Maa: Norja
• Alue: Grimstad
• Koko: 0,25
• Hinta ostohetkellä: 12,00e (Huhtikuu 2013, Alko erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 12,31e (Tammikuu 2014, Alko erikoisvalikoima)

kuva: nøgne ø

Juuh, kyllä on ollut harvinaisen kiireinen huhtikuu – näin jälkikäteen katseltuna. Vilkuilin tuossa arvosteltujen pullotteiden listaani ja totesin että huhtikuussa tuli arvioitua piirun vajaa sata eri tuotetta, joten tekemistä on riittänyt niin kyseisenä kuukautena maistelun muodossa että sitä seuranneina kuukausina arvioita purkaessa! Toki neljä erilaista maistelu-/koulutustilaisuutta kantoivat suurimmat korret kekoon tuon määrän tapauksessa.

Nyt vuorossa oleva "Nöggiksen" uutukainen, eli Red Horizonin kolmas painos on vihoviimeinen huhtikuussa 2013 maistamani tuote, jota en ole vielä ehtinyt arvioida. Eli savotta on vihdoinkin saatu tehtyä. Erikoista kyllä, Red Horizon 3 on pantu samana vuonna kuin aivan hiljattain maistelemani Red Horizon 2 – yleensä Nøgne Ø on pitänyt vuoden jos toisenkin Horisonttien välissä.

Red Horizonit ilmestyivät kuviin sen jälkeen kun Nøgne Ø innostui Sakeista – kun Sakenvalmistuslaitteistot ja -välineet ilmaantuivat panimolle, keksittiin kokeilla myös oluenvalmistusta perinteisellä, Japanista tuodulla Sakehiivalla. Alkuperäisen RH:n hirviömäiseen 17% alkoholipitoisuuteen ei olla palattu, ja RH2:n 13,5% volteistakin ollaat astuttu askel alaspäin, "kohtuulliseen" 12,5 pinnan tuntumaan. Erona Kakkos-Horisontin valmistusprosessiin on se, että se on käytetty Sakehiiva #7:llä, kun taas tämä on käytetty Sakehiiva #9:llä. RH3 kävi matalassa lämpötilassa peräti 10 viikon ajan. Hintaa sijaan oluella on käytännössä saman verran kuin RH2:lla ja peräti kolme euroa enemmän kuin alkuperäisellä RH:lla.

Väriltään olut on kuparisen punaruskea, mutta myöskin lähes täysin läpinäkyvän kirkas, eli aikaisempien Punaisten Horisonttien sameudesta ei ole juuri tietoakaan – tosin pulloon jäi melko rauhallisen kaatamisen seurauksena hiivasakkarantu sisäpintaan, eli jos kaikki hiivat haluaa mukaan, kannattaa loppukaadon paikkeilla pyöräyttää ne kunnolla mukaan ja kaataa lasiin vauhdilla. Valkoista vaahtoa muodostuu kevyesti kaadettaessa, mutta se vetäytyy heti reunoille eikä muodosta oluen päälle vaahtokukkaa.

Lasista kohoaa runsas, makeahko ja monisyinen tuoksu; aluksi vaalean siirappista maltaisuutta sekä greippistä ja sitruuna-Fairya muistuttavaa aromihumalointia, sitten jägermeistermaista lääkeyrttisyyttä, aavistus lakritsijuurta ja lopuksi vivahde imelän hedelmäistä viljaisuutta – mahtaako kyseessä olla käytetyn erikoishiivan tuotoksia?

Maultaan olut on tyylilleen uskollisesti melko makea mutta aiempia versioita selvästi kepeämpi ja karheampi suutuntumaltaan. Kielellä pyörii melko pinnassa olevaa, katkeraa humalointia, karamellista ja kevyen siirappista maltaisuutta, yrttistä ja ruohoista aromihumalaa, hentoa rusinaisuutta, lakritsia, kevyttä maamaisuutta, yrttistä heinäisyyttä ja persoonallista hiivaisuutta. Maussa on todella paljon kaikkea, mutta osaset tuntuvat hakevan vielä paikkaansa ja kokonaisuus tuntuu hieman hajanaiselta. Hiilihappoisuus on todella kepeätä ja kermaista.

Oluesta jää kielelle pitkähkö, melko voimakkaan katkeroinen, hieman makeaan taittuva, lääkeyrttinen ja hennon melassisen maltainen jälkimaku. Suun takaosiin jää kevyttä mutta pitkään jatkuvaa alkoholin hohkaa.

RH3 on tyyliltään selkeästi kepeämpi ja vähemmän "whoah" kuin kaksi aiempaa esitystä. Aiempia versioita hillitympi alkoholisuus on plussaa, mutta olut tuntuu muutenkin kevennetyltä versiolta aikaisemmista – paitsi humaloinnin osalta, joka taas tuntuu olevan selkeästi edellisiä enemmän pinnassa. Oluessa kyllä tuntuu olevan potentiaalia, mutta se ei tuo itseään esiin samalla tavoin kuin aikaisemmat versioinnit – kenties aromit asettuvat ja kehittyvät iän myötä ja toivottavasti paikoitellen karhea humalointi lientyy runkoon nähden tasapainoisemmaksi. Yleisesti RH3 tuntuu kaipaavan lisää kypsyttelyä, eli jos kaipaat jälkiruokaolutkokemusta nyt etkä tulevaisuudessa, suosittelen investoimaan mielummin RH Kakkoseen.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen ja aromikas jälkiruokaolut Nöggiksen Horizon-sarjasta, joka on aiempia versioita hieman kepeämpi ja tuntuu olevan parin vuoden iästään huolimatta kuitenkin hieman hajanainen ja tasapainoton – kenties muutaman vuoden kypsyttely kaapin perällä voisi korjata asiaa?

Arvio: Hyvä – erittäin moniulotteinen, persoonallinen ja makea jälkiruokaolut. Jos olut paranee iän myötä, tullee oluesta parempi myös hinta-laatusuhteeltaan. Eli nyt ollaan sormet ristissä – vielä on yksi pullote kaapissa odottelemassa.

Hinnan (12,31e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Nøgne Ø Red Horizon 2. edition 2011

Nøgne Ø Red Horizon 2. edition 2011

• Valmistaja: Nøgne Ø
• Tyyppi: Olut, Sake ale
• Maa: Norja
• Alue: Grimstad
• Koko: 0,25
• Hinta ostohetkellä: 11,99e (Helmikuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 12,21 (Tammikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: nøgne ø

Tuossa kuukausi pari takaperin huomasin vanhasta kunnon Red Horizonista tulleen uuden version Arkadian Alkon hyllyille – hintaakin oli isketty vajaat kolme euroa lisää edelliseen, joka poistui vain n. vuosi sitten valikoimista... Noh, hinnasta viis ja pullo testaukseen! Sovimme oluita harrastelevan ystäväni kanssa treffit, kaivoin kaapistani pari vuotta kypsymässä olleen Dark Horizon 3:n tämän oluen seuraksi ja lähdin matkaan.

Red Horizon on siis varsin erikoinen ale – runsaasta määrästä ohra- ja vehnämallasta valmistettu olut, joka on reippaasti humaloitu ja käytetty perinteistä Sake-hiivaa käyttäen poikkeuksellisen korkeisiin voltteihin. Olut on pullotettu suodattamattomana ja pastöroimattomana. Normaalin, usein melko neutraaliaromisen hiivan sijaan tällä kertaa käytetyllä Sake-hiiva #7:llä Norjan kokeelliset oluenpanijat ovat toivoneet saavansa olueen lisää mielenkiintoisuutta ja persoonaa.

Väriltään olut on varsin samean punaruskea ja käytännössä läpinäkymätön; kaadettaessa syntyy varsin hillitty vaahtokukka, joka katoaa varsin nopeasti.

Tuoksultaan olut on melko kevyt, aromikkaan kukkea ja hillityn viljainen. Seassa on myös hennon trooppista hedelmäisyyttä ja maltaan tuomaa makeata siirappia, mutta selkeästi vähemmän – hieman sakemainen viljaisuus tuntuu olevan tuoksussa pääosassa.

Maultaan olut on hyvin makea, höttöisen pehmeä ja täyteläinen. Tuoksun hillitty sakemaisuus ei jatku oluen makuun, muttei tämä kyllä erityisen olutmainenkaan ole. Ensisijaisesti makua hallitsee makea, tumman siirappinen maltaisuus, mutta seasta löytyy uskomaton kirjo muita vivahteita – kevyttä, kanelista mausteisuutta, hillittyä hunajaa, kypsää omenaisuutta, vivahteikasta aromihumalointia, Omar-toffeeta ja kevyttä hunajamelonisuutta. Makumaailma on ensimmäisen Red Horizonin tavoin todella moniulotteinen ja mielenkiintoinen, mutta myöskin selvästi omanlaisensa. Plussaa panimolle kuitenkin pistäisin erityisesti järkevämmästä alkoholipitoisuudesta (17% -> 13,5%!), minkä seurauksena olut ei ole tällä kertaa niin massiivisen oloinen ja liioitellun tuntuinen.

Jälkimaussa humalointi pääsee paremmin parrasvaloihin; aromikkaan, mausteisen, melassisen makean ja kevyen hedelmäisen jälkimaun saapuu siistimään kokonaisuuteen nähden varsin sopusuhtainen ja mukavasti tuntuva katkerohumalointi. Jälkivaikutelma on varsin moniulotteinen, vivahteikas ja pitkä.

Yleisesti Red Horizonin kakkospainos jatkaa mainiosti norjalaisten panimovelhojen erikoisten oluiden linjalla. Olut ei ole yhtä päräyttävä kokemus kuin ensimmäinen, mutta sen sijaan siihen on selkeästi haettu enemmän tasapainoa ja harmoniaa älyttömän tykityksen ja aromimaailman äärilaitojen hakemisen sijaan. Perinteiset oluen ystävät saattavat kavahtaa näin makeata ja alkoholista tapausta, mutta esimerkiksi jälkiruokaviinien ystävät saattavat löytää tästä oluesta kokonaan uuden maailman – pieni pullo toimii mainiona jälkiruokana ihan sellaisenaan, mutta on varmasti varsin toimiva ja omintakeinen kumppani esimerkiksi hedelmäkakuille tai makeille piiraille.

Tällä hetkellä olut vaikutti varsin lupaavalta kypsyttelyä ajatellen, joten on todettava että onneksi vielä toinen samanlainen makoilee kaapissa kypsymässä. Sekä pari kappaletta oluen 3. versiota (josta siis voidaan odottaa arvostelua lähiaikoina)!

Lyhyesti: Makea, mehevä, persoonallinen ja erittäin vivahteikas jälkiruokaolut. Mallikas ja omintakeinen esitys Norjasta.

Arvio: Tyylikäs – kenties jopa vielä enemmän kuin 1. versio oluesta, kiitos maltillisemman alkoholivolyymin ja tasapainoisemman makumaailman. Hintaa on tosin rukattu edellisestä lähes kolme euroa ylöspäin, joten varsin piskuiseen pullosta johtuen on todettava, että ei se oluen laatu kuitenkaan ole pysynyt ihan hinnankehityksen perässä. Olut on järkevä ostos (erityisesti kypsytyskestäviä) makeita kuriositeetteja hakeville viinin- ja/tai oluenystäville, mutta muille hädin tuskin.

Hinnan (12,21e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.