Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.8.15

Moriau Oude Geuze Vieille 2014

Moriau Oude Geuze Vieille 2014
  • Valmistaja: Gueze Moriau, Brouwerij Boon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 3,29e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Lambicit ovat siitä hauska olutmaailman erikoispiirre, että niiden tuotanto ei ole keskittynyt yksinomaan panimoille. Erityisesti perinteisinä aikoina gueuzeja ja hedelmäoluita eivät tuottaneet pelkästään panimot, vaan myös oluidensekoittajat, jotka ostivat muilta panimoilta lambicia ja saattoivat tehdä myös omia oluitaan, joista sitten sekoitettiin talon omin reseptein gueuzea ja muita sekoituksiin ja maustamisiin perustuvia lambiceja. Joka panimolla on oma tyylinsä, jolla oluita tehdään, joten jokaisella sekoittajalla on myös ollut oma tyylinsä, jossa tiettyjen panimoiden oluilla on ollut tarkka osansa kokonaisuudessa.

Johannes Moriaun vuonna 1880 perustama Brasserie Moriau oli yksi Flanderin perinteisistä lambicinsekoittajista, mutta toimittuaan hieman yli sadan vuoden ajan, panimo lopetti toimintansa vuonna 1983. Panimon oluissa Brasserie De Neven oluet näyttelivät merkittävää osaa, joten Moriaun valmistettiin De Neven alaisuudessa oluitaan vielä noin kymmenen vuoden ajan, kunnes De Nevenkin panimo sulki lopullisesti ovensa vuonna 1994. Sittemmin Frank Boonin luotsaama Brouwerij Boon on hankkinut reseptit Moriaun arvostettuun Oude Geuze Vieilleen ja pyrkii jäljentämään tätä perinteistä olutta parhaansa mukaan yrityksissään pitää hengissä Belgian historiallista lambicskeneä. Tämä olut on tyyliltään oude geuze (tai gueuze vieille), eli se on valmistettu lähes yksinomaan 2 vuotta kypsytetystä lambicista, jonka sekaan sekoitetaan juuri ennen pullotusta vain erittäin pieni määrä nuorta lambicia tuomaan käymiskelpoisia sokereita (eli hiilihappoa) olueen. Voltteja oluesta löytyy 7%. Pullon parasta ennen -päivämäärä on vuodele 2034, eli pullo on isketty markkinoille vuonna 2014 – siitä oluen vuosikertamerkintä.

Ulkonäöltään Moriaun Geuze on normigueuzea hieman tummemman kellervä, kevyesti punertavan ruskea ja aavistuksen utuinen. Kaatamisen yhteydessä syntyy hyvin pienijakoinen, kermanvärinen ja melko kestävä vaahtokukka.

Hyvin runsas ja suorastaan jännittävä tuoksu on moniin muihin gueuzeihin verrattuna kompleksisempi ja vivahteikkaampi – vaikkei lambic-aloittelijan mielestä varmaankaan ainakaan houkuttelevampi! Yleisilmettä hallitsee kypsänmakean omenaisuus ja maltillinen sitruunamehuisuus, mutta muuten kokonaisuudesta löytyy lähinnä brettan ja muiden villihiivojen tuomia luonteikkaan likaisia piirteitä: maalaista sontaisuutta ja nahkaa, maamaista mausteisuutta ja kevyen ammoniakkista virtsaisuutta.

Tyylipuhtaan gueuzen tavoin Moriaun suutuntuma on kevyt, tuntuvan hapokas ja lähes leukaperiä riipivän kirpeä. Kuin hennon oksidoituneesta (ei kuitenkaan mitenkään viallisen hapettuneesta) makumaailmasta versoo erilaisia makumielikuvia moniin eri suuntiin: sitruunavetoista sitrushedelmää, hennon nahkaista brettaisuutta, omenankuoria ja -kotaa, aavistus hevosta. Melko runsas, kuohkea, tasapainoinen hiilihappo istuu mallikkaasti osaksi kokonaisuutta.

Kirpeän jälkimaku on kevyen brettaisen kakkainen, rusehtuneen omenainen, sitruunainen, kevyesti kuivakan maltainen ja maltillisen, mutta pitkäkestoisen yrttisen katkera – loppuliukua siis sävyttää yleensä lähes olemattoman katkeria normi-gueuzeja hieman rapsakampi katkerohumalointi.

Yleisesti ottaen Boonin näkemys Moriaun perinteisestä gueuzesta on kyllä kaikin puolin mainio tapaus. Ainakin maistamista seuranneiden mielikuvien perusteella olut on paljon röyhkeämmän oloinen kuin Boonin perus-gueuze tai vastaavanlainen oude gueuze, Mariage Parfait. Kokonaisuutta siis hallitsee astetta voimakkaampi brettaisuus, joka pääasiassa on hieno sana kaikelle sille rustiikkisuudelle, maamaisuudelle, nahkaisuudelle ja paskaisuudelle, jota hyvältä lambicilta voi odottaa. Mutta vaikka Moriau vaikuttaa olevan tyylillisesti melko kovan pään gueuze (vähän jos ollenkaan makeutta ja matala pH, eli reippaasti happoja), ei siinä tunnu kuitenkaan olevan vastaavanlaisille lambiceille ominaista etikkaisuutta lainkaan.

Moriau Geuze on todella mainio, harrastelijat tyytyväisinä hyrisemään saava oude geuze, joka on kaikkea muuta kuin kosiskeleva tai edes helpostilähestyttävä, mutta juuri siksi se toimii mitä mainioimpana fiilistelylambicina. Nyt harmittaa, että olutta tuli hommattua vain yksi pullo, sillä juuri tämänhenkiset olut tuppaavat sekä kestämään että jopa kehittymään fantastisesti kellarissa. Pitänee muistaa napata tulevaisuudessa tätä tavaraa kypsymään kellariin, sillä reilun kolmen euron hinta tämän laatuisesta höpöoluesta on suorastaan naurettavan vähän.

EDIT: Lisäksi tahtoisin mainita, että tämän päivityksen myötä oluet edustavat yli 10% kaikista blogin arvosteluista. Eläköön olut!

Lyhyesti: Pistävän ja suorastaan törkeän tuoksuinen, maamaisen ja maalaisen makuinen ja viiltävän hapokas ouge geuze – siis kaikin puolin täydellinen olut!

Arvio: Täydellinen – tämä olut on juuri sitä, mitä nuorelta gueuzelta voi toivoa. Jos haluaa parempaa, sitä saa kärsivällisesti kellaroimalla tätä.

Hinnan (3,29e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

30.8.15

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Barrica 2009

Agustí Torelló Mata Brut Nature Gran Reserva Barrica 2009
  • Valmistaja: Agustí Torelló Mata
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava Gran Reserva
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia
  • Rypäleet: Macabeo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,65e (Toukokuu 2015, Décantalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pyöriessämme viime syksynä viinimestarikoulutettavaporukalla ympäri Kataloniaa, tuli testattua yksi jos toinenkin Cava-tuottaja. Meikäläisen kolmen kärkeen kiilasivat tinkimätön ja täysin tolkutontua laatua tarjoava artesaanituottaja Recaredo, Codorníusta irtautunut kova haastaja Raventós i Blanc sekä upealla tavalla Cavan perinteitä ja modernia kokeellisuutta naittava Agustí Torelló Mata. Reissun jälkeen näistä tuottajista eniten on tullut ikävä Agustí Torelló Matan korkeatasoisia kuohuviinejä – lähinnä siksi, että muiden tuottajien viinejä näkyy silloin tällöin Alkon valikoimissa, mutta ATM:n tuotteet loistavat poissaolollaan.

Agustí Torelló Mata on vuonna 1993 perustettu viinitalo, jonka 500,000 pullon vuosituotannosta kuohuviini näyttelee valtaosaa. Talo viljelee 40 hehtaaria luonnonmukaisin menetelmin, minkä lisäksi rypäleitä ostetaan 80 hehtaarin edestä luomuna viljeleviltä sopimusviljelijöiltä. Viinitalo nojaa vahvasti sekä perinteisiin että kokeellisuuteen: viinit valmistetaan vain perinteisistä Cava-rypäleistä (esimerkiksi Champagnen Chardonnayta tai Pinot Noiria ei talon viineissä näy), viinejä kypsytetään reilusti yli 9 kk minimikypsytysajan ja kaikki viinit käytetään talon omilta tarhoilta kerätyillä ja Navarran yliopistossa viljellyillä luonnonhiivoilla. Toisaalta talon katalogissa on perinteisten valko- ja kuohuviinien ohella myös sellaisiakin tuotteita kuin Cava-balsamico tai jälkiruokakäyttöön kehitetty puolikiinteä hyytelö-Cava Solid. Jos kiinnostaa lukea talon tietoja tarkemmin, suosittelen vilkaisemaan taloon keskittyneen päivityksen Katalonian-reissultamme!

Tämä Brut Nature Gran Reserva Barrica edustaa talon linjaston parempaa päätä ja se tuli tilattua keväällä Décantalo-viinimyymälästä akuuttiin ATM-puutteeseen. Kuten viinin nimi paljastaa, viini on täysin kuivaa (brut nature), vähintään 30 kk kypsynyttä (gran reserva) ja osittain tammitynnyreissä kypsytettyä (barrica). Tarkemmat speksit kertovat, että viini on poikkeuksellisesti kokonaan Macabeo- (eli Viura-) -lajikkeesta valmistettu; tyypillisesti Cava-alueen kuohuviinit kun ovat kolmen rypäleen blendejä (kuin Champagne ikään), joissa pääosaa näyttelee yrttinen Xarel•lo ja johon muhkeampi mutta matalahappoisempi Macabeu tuo runsautta ja kepeä Parellada hapokasta selkärankaa. 40% viiniin tarkoitetusta Macabeo-pohjaviinistä on käytetty vanhoissa barrica- eli barrique-tynnyreissä 8 kk ajan ennen pullotusta. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan kypsyä vähintään 30 kk sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa, eikä korkinvaihdon yhteydessä viiniin lisätä lainkaan sokeria – viinin jäännössokerimäärä on siis vuosikerrasta riippuen 0-1 g/l. Oma pulloni kertoi korkinvaihtoajaksi 12/2014, mikä tarkoittaa viinin kypsyneen pullossa sakkojen kanssa n. 55 kuukautta – eli noin 2 vuotta pidempään mitä gran reserva -tasoinen Cava vaatii. Tässä vaiheessa ei liene tarvetta sanoa enää lisää Agustí Torelló Matan kovasta laadusta?

Väriltään viini on vaalean vihertävä.

Kypsänpuoleisessa tuoksussa on runsasta cava-hedelmäisyyttä, jonka tunnistaa melko helposti, mutta jota on varsin vaikea sanallistaa. Viinin nokkaosasto on varsin vivahteikas ja miellyttävällä tavalla kehittynyt; siinä tuntuu raikkaan sitruksisuuden ja maltillisen hunajan rinnalla niin sakkakypsytyksen kuin keveän tammitynnyröinnin tuomaa kermaisuutta, kevyttä pähkinäisyyttä ja hentoa nougat'ta tai kermatoffeisuutta. Varsinaista selkeää tammisuutta ei kuitenkaan erotu ja Cavoille tyypillinen kumimaisuus loistaa poissaolollaan (mahdollisesti johtuen Xarel•lon poissaolosta?).

Suussa viinillä on rutikuiva, hapokas ja kypsän hedelmäinen olemus. Raikas ja miellyttävällä tavalla kompleksinenkin makumaailma pistelee menemään vihertävää Granny Smith -omenaisuutta ja makeampaa, keltaista valkeakuulasomenaa, bitteriseksi asti taittuvaa kalkkista mineraalisuutta, kevyttä kermaisuutta, hentoa kinuskia ja aavistuksen verran pähkinäisyyttä, joka saattaa yhtä hyvin olla niin tammikypsytyksestä kuin pitkästä sakkakypsytyksestäkin. Varsin rakenteikasta kokonaisuutta sävyttää hienostunut, kestävä ja kooltaan hyvin pieni mousse.

Jälkimaussa tuntuu kypsää trooppista hedelmää, bitteristä ja hennon suolaista mineraalia, kevyttä pähkinää, aavistus viheromenaa ja karvasta omenankuorta sekä hennosti greippivetoista sitrushedelmää. Viinistä jää pitkäkestoinen, eloisa ja melko napakka jälkivaikutelma.

Agustí Torelló Mata -vierailultamme minulle oli jäänyt tästä viinistä rakenteikas ja normaalia Cavaa synkkäpiirteisempi kuva, eikä viinistä nimestään huolimatta löytynyt juurikaan tammisia piirteitä; olikin miellyttävää havaita, että muistikuvat eivät pettäneet ja kokonaisuus pelitti kotopuolessa yhtä mainiosti kuin viinitalon pihassakin!

Agustí Torelló Mata on melko suuri tuottaja Cava-alueella, mutta tästä huolimatta talon viinit kautta linjan osoittavat, että suuret tuotantomäärät eivät automaattisesti tarkoita höttöistä ja geneeristä kuplajuomaa. Erityisesti kaikki talon Gran Reserva -luokituksen alla kulkevat Cavat kuuluvat helposti alueen parhaimmistoon ja ovat jokainen osaltaan maailmanluokan kuohuviinejä. On kuitenkin syytä muistaa, että useimmat laatu-Cavatuottajat eivät tahdo emuloida shamppanjaa, vaan ainoastaan tehdä huipputasoista Cavaa, joka omalta osaltaan voi tyylissä ja laadussa haastaa aidon shamppanjan. Omasta mielestäni parhaat Cavatuottajat onnistuvatkin tässä erinomaisesti, minkä lisäksi useimmat huippu-Cavat ovat vähintäänkin kohtuullisesti hinnoiteltuja niiden laatuun nähden.

Rakenteensa ja hedelmänsä puolesta Agustí Torelló Matan Gran Reserva Barrica kestää vielä hyvin keskipitkää kellarointia, mutta pitkän kypsyttelyaikansa puolesta se on jo nyt varsin mainiossa iskussa ja toimii loistavasti niin raikkaana juhlajuomana kuin rakenteikkaana ruokaskumppana. Meidän taloudessamme viini korkattiin juhannuksena raikastamaan raskasta ja rasvaista salad olivieria, enkä kyllä tästä parituksesta keksinyt ainuttakaan riitasointua. Suositteluni!

Lyhyesti: Ihastuttavan vivahteikas, rutikuiva, rakenteikas ja pitkä, osittain tammessa kypsytelty yhden lajikkeen huippu-Cava.

Arvio: Erinomainen – helposti Cavojen parhaimmistoa: hurmaavan vivahteikas, raikas ja ryhdikäs esitys, joka on nolladosagestaan huolimatta oikein helpostilähestyttävä ja elegantti.

Hinnan (20,65e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

29.8.15

Ruosniemen Pikkupomo Amber Ale

http://www.alko.fi/tuotteet/941214/
Ruosniemen Pikkupomo Amber Ale
  • Valmistaja: Ruosniemen Panimo
  • Tyyppi: Olut, Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Satakunta, Pori
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,20e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,20e (Elokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)



Harrastelijapiireissä melko reippaasti suosiota kerännyt espoolais-porilainen insinööripanimo Ruosniemi listasi Alkon tilausvalikoimaan Pikkupomo-nimellä kulkevan APA/IPA/amber alen. Meikäläinen on testannut oluen useaan otteeseen sen valikoimaansaapumisen jälkeen, mutta vihdoinkin kesällä tulin myös kirjanneeksi oluesta jotain havaintoja, joten pistetään nyt menemään.

Väriltään olut on kirkas, keskisyvän oranssinruskea. Beigehkön vaalea vaahto jää melko maltilliseksi ja laskeutuu kohtalaisen ketterästi ohueksi patjaksi oluen päälle.

Kevyehköstä, hieman makeasta ja miellyttävän tasapainoisesta tuoksusta löytyy karamellista maltaisuutta, uuden maailman humalalajikkeiden tuomaa persikkaisuutta ja appelsiinista sitruksisuutta sekä hieman kuivakkaa mausteisuutta.

Suussa oluen yleisilme on melko lailla kepeähkö ja varsin tuntuvan bitterinen. Makumaailmasta löytyy voimakasta greippisyyttä, kevyesti makean karamellista maltaisuutta, hillittyä mausteisuutta, hentoa kukkeutta ja aavistuksen verran appelsiinista hedelmää. Varsin kepoiseksi jäävä suutuntuma ei anna hirveästi vastapainoa tuhdille (67,5 EBU) katkerohumaloinnille.

Kevyen karamellinen ja ujon hedelmäinen jälkimaku taittuu varsin ketterästi katkerohumaloinnin alle ja muiden aromien haihtuessa melko nopeasti kieleltä tulee yleisilmeestä tuntuvalla tavalla saippuaisen karvas ja jopa överibitterinen. Suuhun jäävä, rapsakan katkeroinen jälkivaikutelma on todella pitkä.

Pikkupomo on ihan maukas ja kepeä pale ale, joskin siinä on jopa meikäläisen mieltymyksiin nähden piirun verran jo liikaakin katkeroa. EBU:t kun eivät ole kaikki kaikessa – oluessa voi helposti olla yli sata EBU:a katkeroa ja kokonaisuus voi olla hyvin balanssissa, kunhan runko tarjoaa hyvän vastapainon katkeroille. Sen sijaan Pikkupomon tapauksessa olut on erittäin kepeä ja raikas, mutta koska runko ei pistä juurikaan katkerohumaloinnille vastaan, pitää tiukan greippi-saippuainen bitterisyys makupalettia tiukassa niskalenkissä valtaosan ajasta, mikä mielestäni rupeaa jo vähän verottamaan oluen juotavuutta.

Paatuneille hopheadeille Pikkupomo on varmasti erittäin mallikas, rapsakka amber ale, mutta itse olen jo pidempään ollut hieman leipääntynyt turhan reilulla kädellä humaloituihin oluisiin ja peräänkuulutankin yleensä tasapainoa muiden piirteiden ohitse. Pikkupomolle tämä tarkoittaisi piirun verran runsaampaa, täyteläisempää ja makeampaa mallasrunkoa – ei varsinaisesti sellaista, joka peittäisi katkerohumalointia alleen, vaan jaksaisi pistää enemmän bitterille vastaan ja maistua voimakkaammin sen alta. Kyllä olut nytkin toimii ihan kelvollisesti akuutteihin humulonivajareihin, mutta vaikka katkerohumalointi on kiva juttu, tykkään siitä, että oluesta löytyisi muutakin.

Lyhyesti: Kevyesti karamellisen maltainen ja hillityn hedelmäinen ale, jossa pääosaa näyttelee voimakkaan greippinen ja tuntuvan saippuainen katkerohumalointi.

Arvio: Hyvä – ihan kelvollinen, joskin meikäläisen makuun vähän turhankin ronskisti katkerohumaloitu amber ale. Katkerohumaloinnin suurimmille faneille hyvä IPA, vaikkei tätä nyt semmoisena mainostetakaan.

Hinnan (4,20e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

28.8.15

Delas St.-Joseph François de Tournon 2006

Delas Saint-Joseph François de Tournon 2006
  • Valmistaja: Delas Frères
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Joseph
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Saint-Joseph
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 16,00e (Kesäkuu 2014, Liviko Store Lootsi Keskus)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Suhteellisen eteläisessä Ranskassa sijaitseva Pohjois-Rhône on Syrah-rypäleen kehto ja monen viinimaailmaan perehtyneen mielestä myös tuon kyseisen rypäleen parasta ilmentymää tuottava alue. Vaikka Shiraz-nimellä rypälettä onkin kiikutettu maailman aina kuumimpiin kolkkiin asti, tuntuu Syrah pistävän parastaan selkeästi viileämmillä tarhoilla Pohjois-Rhônessa. Siellä se säilyttää usein varsin terhakkaan hapokkuuden (joka hukataan helposti kuumemmassa ympäristössä), mutta kykenee silti saavuttamaan helposti riittävän kypsyysasteen. Usein kuitenkin ihmisten mielikuvat Pohjois-Rhônesta keskittyvät lähinnä maineikkaille Côte-Rotien, Hermitagen ja Cornasin alueille, vaikka pinta-alaltaan suuremmilla Saint-Josephin ja Crozes-Hermitagen viinialueilla tuotetaan parhaimmillaan myös varsin herkullisia Syrah-viinejä. Tämänkertainen viini toimikoon tästä hyvänä esimerkkinä.

Tämän talon tuottanut Delas Frères on alun perin viinikauppiaana vuonna 1835 aloittanut yhtiö, joka on vuodesta 1924 keskittynyt ensisijaisesti valmistamaan viinejä. Delas on yksi Rhônen suurimpia viiniyhtiöitä ja se on ollut vuodesta 1993 alkaen shamppanjatalo Roedererin omistuksessa. 1500-luvulla eläneen valtionmiehen mukaan nimetty François de Tournon valmistetaan perinteisesti avonaisissa betonisammioissa, joissa tapahtuu käyminen ja kuorimaseraatio n. 3 viikon ajan. Tämän jälkeen viini siirettään uusiin ja kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin, joissa viini käy läpi malolaktisen käymisen ja kypsyy vuosikerrasta riippuen 10-14 kk ajan.

Tämä kyseinen pullo löytyi Copatinto-blogin Teemun vinkkiä seuraten Tallinnan satamassa sijaitsevan Lootsi Keskuksen mainiosta Liviko Storesta vuosi sitten ja se korkattiin tässä juhannuksena erilaisia kesäisiä syötäviä notkuvan juhlapöydän ääressä.

Syrahille tyypillisesti viinillä on hyvin tumma, mutta myöskin hieman läpinäkyvähkö, herukanpunamusta väri.

Viinillä on melko tömäkkä, kypsän tumman marjainen, karhunvatukkainen, jopa kevyen rasvainen ja hennon lihainen tuoksu, jossa tuntuu myös häivähdys savua, aavistus makeampaa tummaa luumua ja hienovaraista kukkaisuutta.

Suutuntumaltaan tämä todella mehukas viini on suhteellisen täyteläinen, mutta myöskin melko hapokas ja jopa aavistuksen verran kirpeähkö. Jos viini on uutta tammea joskus nähnyt, ovat sen piirteet integroituneet hienosti piiloon varsin tyylipuhtaaseen syrahmaisuuteen: tumman marjainen makumaailma pistää tarjolle karhunvatukkaa, melko runsasta ja hennon mustapippurista mausteisuutta, kevyttä luumuisuutta, hentoa boysenmarjaa ja aavistuksen verran makeaa tummaa luumua. Eloisa hapokkuus pitää ensisijaisesti huolta viinin ryhdikkäästä rakenteesta ja lempeät, kellaroinnin pehmentämät tanniinit antavat lähinnä pidättelevää taustakomppia.

Suuhun jäävä mehukas jälkimaku on tumman marjainen, hennon lihaisa, kevyen mausteinen ja kestoltaan melko pitkä. Alkoholi tuo hetken ajan nielun ja kitalaen tuntumaan aavistuksen lämpöä.

Kokonaisuutena François de Tournon on varsin mehukas, maukas ja tasapainoinen Pohjois-Rhônen Syrah, ja vaikka viinin on tehnyt yksi alueen suurimmista tuottajista, ei se vaikuta lainkaan tylsältä, yllätyksettömältä tai homogeeniselta. Päin vastoin, varsin matalaan hintaluokkaansa nähden viini on oikein tyylipuhdas ja herkullinen, sekä ennen kaikkea hämmentävän iäkäs tapaus!

Vaikka viini rupeaa pian hätyyttelemään jo 10-vuotispäiviään, ei se ole vielä lähelläkään elämänsä ehtoopäiviä; viinille voi siis helposti povata hyvää juotavuutta ainakin kuluvan vuosikymmenen loppuun saakka. Vaikka Saint-Joseph ja Crozes-Hermitage tunnetaan lähinnä simppeleistä, nuorena juotavaksi tarkoitetuista Syraheista, ei tämä tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki kyseisten alueiden viinit olisivat sellaisia tai etteivät nämä nuorena juotavaksi tarkoitetut viinit tarjoaisi myös hyvää kellarointipotentiaalia. Viini tuli kyllä ostettua yli vuosi sitten Tallinnasta, joten voi olla, ettei sitä enää sieltä löydy, mutta kannattaa kuitenkin pitää silmät aina kaiken varalta auki!

Lyhyesti: Tyylipuhdas, supermehukas, eloisan hapokas ja hienovaraisesti kehittynyt Syrah vähemmälle huomiolle jääneeltä Saint-Josephin alueelta.

Arvio: Tyylikäs – suuren tuottajan edullisesti hinnoitelluksi viiniksi François de Tournon on oikein mallikas, maistuva ja tasapainoinen esitys. Juuri sellaista tavaraa, jota klassiselta Pohjois-Rhônen Syrahilta odottaa.

Hinnan (16,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

27.8.15

't IJ Zatte

't IJ Zatte
  • Valmistaja: Brouwerij 't IJ
  • Tyyppi: Olut, Tripel
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Pohjois-Hollanti, Amsterdam
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,29e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



No niin, takaisin Firmabier-tilausten pariin! Vuorossa jälleen yksi arvio lempihollantilaispanimoni, 't IJ:n ("Het Ij") oluista.

Amsterdamse tripel -luomuolut Zatte on vuonna 1985 perustetun 't IJ:n ensimmäinen tekele. Se on pastöroimaton ja suodattamaton vaalea olut, joka valmistetaan kokonaan luomuna viljellyistä raaka-aineista.

Olut on väriltään utuinen, hennosti oranssiin taittavan kellanruskea, joskin seasta löytyy aavistus vihertävää sävyä. Lasiin kaatamisen yhteydessä syntyy runsas, mutta lyhytkestoinen vaahto, joka jättää hyvin kevyesti lasin reunoille pitsiä.

Lasista kohoaa runsas, tiukan hedelmäinen ja mausteinen tuoksu, josta erottuu appelsiinimarmeladia ja mandariininkuorta, belgihiivan hedelmäestreitä ja mausteisuutta, kevyttä metallia ja hentoa trooppista sekahedelmämehua.

Hyvin täyteläinen, runsas, todella mehukas ja hieman makean mandariininen makupuoli tarjoilee maustepippurista mausteisuutta ja ujosti hunajaista sekä kepeän viljaista maltaisuutta; lisäksi myös alkoholi (8%) maistuu kevyesti. Hillitty happamuus tasapainottaa mainiosti makeaan taittuvaa hedelmää. Hyvin pieni, tasainen ja hento hiilihappo sointuu runsaan täyteläiseen kokonaisuuteen tyylikkäästi.

Vivahteikas jälkimaku on selkeästi keskimakua kuivempi, makean omenainen, kevyen yrttinen ja hennon ruohoinen, loppua kohti häilyy myös aavistus karambolaa ja muita kuivempia trooppisia hedelmiä. Jälkivaikutelmassa tuntuu kevyt ja melko pitkäkestoinen pöllähdys alkoholin lämpöä, kun taas tyylinmukaisesti katkerot ovat lähes olemattomat.

Zatte on kokonaisuutena todella hyvä, maukas ja hyvällä tavalla helppo, pehmeämmän pään tripel, eli siinä on enemmän hedelmää kuin särmää ja mausteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olut olisi täysin särmätön ja munaton, eli balanssia löytyy hyvin mehukkaan hedelmäpuolen tasapainottamiseksi. Pääpaino on kuitenkin selkeästi runsaudessa ja trooppisessa hedelmässä, ei niinkään rakenteessa.

Tasapainoisen ja moniulotteisen makupuolensa puolesta Zatte sopii hyvin harrastajan suuhun fiilistelyolueksi, mutta varsin pehmeän ja ystävällisen habituksensa puolesta olut on myös varsin aloittelijaystävällinen esitys tripeleiden maailmaan – vaikkei olekaan belgialainen, kuten esikuvansa! Olut on myös harvinaisen vakuuttava esitys ollakseen panimon historian ensimmäinen tuote.

Lyhyesti: Runsas, täyteläinen, mehevä ja makean trooppinen hollantilais-luomutripel, joka on piirun verran pehmeämpi ja mehukkaampi kuin belgialaiset esikuvansa.

Arvio: Erittäin hyvä – olut ei maltilliseksi jäävässä happamuudessaan ja mausteisuudessaan yllä samanlaiseen raikkauden ja täyteläisen makean hedelmän hekumaan kuin parhaat tripelit, mutta siitä huolimatta kokonaisuus on varsin tasapainoinen, maukas ja fiilistelykelpoinen.

Hinnan (2,29e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

26.8.15

Riffault Sancerre Les Quarterons 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/938887/
Riffault Sancerre Les Quarterons 2012
  • Valmistaja: Sébastien Riffault
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Sancerre
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Sancerre
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 28,00e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 28,00e (Elokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)


Kuten monet muutkin viinikirjoittajat ja -ammattilaiset, myös meikäläinen on jo pidempään kärsinyt totaalisesta Sauvignon Blanc -kyllästyneisyydestä. Toisilla tämä tuntuu menneen jo kategorisen SB-vihan puolelle, mutta itse olen lähinnä kyllästynyt siihen, kuinka Sauvignon Blanc tuntuu olevan lähinnä yhden tempun rypäle: se tuottaa yleensä kepeitä, eloisia ja raikkaan hapokkaita viinejä, mikä sopii suuhuni enemmän kuin hyvin, mutta toisaalta viineissä on lähes poikkeuksetta aina ne samat, hallitsevat, pistävät mustaherukanlehden, nokkosen ja karviaisen aromit – ei muuta. Muista rypäleistä tulee vaikka minkälaisia viinejä, mutta Sauvignon Blanc tuntuu tekevän täysin samanlaista viiniä melkeinpä missä vain. En kyllä ole täysin tuominnut Sauvignon Blancia toivottomaksi tapaukseksi, sillä kuitenkin aina silloin tällöin tulee vastaan hienoja Sauvignon Blanceja, jotka antavan kaiken sen pahan, mitä tästä rypäleestä, anteeksi. Sellaisia ovat mm. hyvät Pouilly-Fumét, muutamat taidolla tehdyt Friulilaiset, monet SB-vetoiset jälkiruokaviinit ja luonteikkaat, keltaoranssit skin-contact-viinit. Sekä tietenkin Riffaultin viinit.

Sébastien Riffault siirtyi isänsä Etiennen jalanjäljissä tuottamaan viiniä pieneen perheviinitaloon vuonna 2004. Sébastienin johdolla viinitalo siirtyi aluksi luomutuotantoon ja myöhemmin täysin biodynaamiseen viljelyyn. Hän ryhtyi palauttamaan vuosikymmeniä vanhoille tarhoille biodiversiteettiä istuttamalla köynnösten väleihin muita kasveja ja samalla lakkasi käyttämästä minkäänlaisia torjunta-aineita tai lannoitteita – ainoastaan rikkiä tai kuparia käytetään haitallisten sienien torjuntaan ja silloinkin vain kun on äärimmäinen pakko. Tarhoja ei hoideta mekaanisesti, minkä lisäksi viinejä ei myöskään käsitellä käytännössä lainkaan valmistusvaiheessa.

Sancerren suosion räjähdettyä 1990-luvulla, alkoi viinialue laajentua merkittävästi ja monet tuottajat ryhtyivät tuottamaan suosittuja, moderneja, kepeän raikkaita ja kliinisen hedelmäisiä viinejä; Riffault puolestaan tuottaa sellaisia viinejä, joita alueella on tuotettu "ennen vanhaan". Tämä talon perus-Sancerre Les Quarterons on tyylillisesti lähimpänä modernia Sancerrea, sillä se käytetään ja kypsytetään terästankeissa, minkä lisäksi siihen lisätään minimaalisesti sulfiitteja (20 mg/l) pullotuksen yhteydessä, jotta pullo säilyisi kunnossa huoneenlämpöisissä viinimyymälöissä – kyseessä on kuitenkin talon "kaupallisin" viini. Moderneista, kirpeistä ja herukkaisista Sancerreista ollaan kuitenkin kaukana: Les Quarterons käytetään täysin omilla luonnonhiivoilla, eikä viinin käymiseen puututa millään tavalla – sitä ei suodateta, happoja tai sokeria ei lisätä viiniin ja se saa esimerkiksi käydä läpi happoja pehmentävän, spontaanin malolaktisen käymisen, joka normaalisti estetään moderneissa Sauvignon Blanc -viineissä.

Viinillä on keskisyvä, kohtalaisesti keltaiseen taittuva vihertävä väri.

Tuoksu on hyvin kypsänmakea ja runsas, jopa kevyesti jälkiruokaviinimäisyyteen taittuva – liekö seassa pieni määrä jalohometta, vai ovatkohan rypäleet reippaasti kypsempiä mitä moderneihin Sauvignon Blanceihin tottunut nokka ymmärtää? Nenäpuolella tuntuu siis hunajaa, aprikoosia, kuivattua ananasta ja tuorepuristettua omenamehua. Nyt ollaan siis kaukana modernin Sancerren herukanlehdestä, ruudista ja ruohosta.

Malolaktisesta käymisestään huolimatta viini tuntuu olevan aluksi jopa pistelevän hapokas, mutta laantuu avautuessaan "vain" tuntuvan hapokkaaksi. Suutuntumaltaan viini on keskitäyteläinen, mutta konsentraatiota on melko runsaasti. Makumaailmaltaan Les Quarterons on hyvin kypsänmakean sitruksinen, aavistuksen hunajainen, hillityn viheromenainen ja hennon yrttinen, minkä lisäksi taustalla häilyy vivahde Jura-henkistä, pähkinäistä oksidaatiota. Kokonaisuutta sävyttää reipas tujaus kivistä mineraalisuutta. Viinin rakenne kantaa varsin mallikkaasti, sillä vaikka yleisilme on melko mehevänmakea ja suurikokoinen, raikkautta tai purevuutta kokonaisuudesta ei puutu.

Jälkimaussa tuntuu hunajaa, kuivattua persikkaa, appelsiinimarmeladia, Sauvignon Blancille tyypillistä ruohoisuutta, kevyttä mantelimaisuutta, eloisaa hapokkuutta ja tuntuvaa, teräksistä mineraalia.

Les Quarterons on kokonaisuutena suorastaan äärimmäisen fantastinen Sauvignon Blanc, jonka kepeä, luontevan raikas yleisolemus ja tuntuvan mineraalinen on hämmentävässä, suorastaan pervessissä ristiriidassa viinin konsentroituneen, lähes ylikypsän, makeutta ja jalohometta vihjaavan makumaailman kanssa. Vaikka tämän viinin sanotaan olevan Riffaultin viineistä lähimpänä tyypillisiä moderneja Sancerreja, ollaan niistä peninkulmien päässä. Diggailen, täysillä.

Muutaman kerran olen nähnyt netissä kiertävän anekdootteja, kuinka vanhat Loiren laakson patut ovat Riffaultin viinejä maistettuaan todenneet ihastuneina, että "tältähän meidän viinit ennen maistuivatkin!" Tiedä häntä, onko tarinalla totuuspohjaa, mutta ihmetellessä Riffaultin hyvin perinteistä, modernin viininvalmistustekniikan täysin omaan arvoonsa jättänyttä lähestymistapaa viineihin, en lainkaan ihmettelisi, jos asia todella olisikin näin. Nykyaikaisten – ja monesti turhankin homogeenisten – viinien keskellä tällainen outolintu on todella piristävä, kaivattu tuulahdus menneestä. Viinille väkerrettiin kotopuolessa kumppaniksi vuohenjuustosalaatti – perinteinen kumppani loirelaiselle Sauvignon Blancille – ja Les Quarterons selvisi siitä yhtä vaivatta kuin mikä tahansa muukin Sauvignon Blanc. Tosin uskon, että Les Quarterons kyllä toimisi parina monelle sellaisellekin rualle, jonka edessä tavan SB olisi tutisemassa.

Lyhyesti: Äärimmäisen luonteikas natural-Sancerre, jossa eloisa hapokkuus ja pureva mineraalisuus saavat vastaan runsaan, konsentroituneen ja hunajaisen hedelmän.

Arvio: Erinomainen – pohdin, että ansaitsisiko tämä viini "täydellisen" arvosanan, koska tämä on niin upea Sauvignon Blancin ilmentymä, mutta totesin, että on kyllä vastaani tullut muutama vielä parempi Sauvignon Blanc (useampi näistä on myös Riffaultin viinejä), joten jätettäköön arvosana niille.

Hinnan (28,00e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

22.8.15

Great Divide Hercules DIPA

http://www.alko.fi/tuotteet/724304/
Great Divide Hercules Double IPA
  • Valmistaja: Great Divide Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Humala: Amarillo, Columbus, Simcoe
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 6,19e (Toukokuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 6,19e (Elokuu 2015, Alko)

Alkolla on joku käsittämätön taipumus hankkia valikoimiinsa liian usein sutta ja sekundaa kun samalla olisi tarjolla maailmanlaajuista suosiota nauttivia huipputuottajien herkkuja. Aina välillä lisäykset valikoimaan osuvat nappiin ja perusvalikoimaan pätkähtää jotain maailmanluokan superkamaa. Yhtenä tällaisena tapauksena monet voivat pitää vuonna 1994 perustetun jenkkipanimo Great Dividen jyhkeän Hercules DIPA:n ilmestymistä Alkon perusvalikoimaan.

Erityisesti Yeti Imperial Stoutistaan tunnettu Great Divide on yksi Yhdysvaltojen merkittävimpiä ja arvostetuimpia craft beer -panimoita, jonka oluet nakuttavat tasaiseen tahtiin vaikka mitä titteleitä erilaisissa skaboissa ympäri maailmaa ja joista monet löytyvät vaivatta erinäisten maailman parhaiden oluiden listojen kärkikahinoista. Jotain panimon tasosta kertonee myös se, että ensimmäisen palkinnon oluistaan panimo plokkasi vain 3 kk perustamisensa jälkeen.

Meillä päin yleensä naureskellaan, että Yhdysvalloissa on valloilla mentaliteetti, jonka mukaan jos jokin on hyvää, on enemmän sitä parempi. Vahvasti amerikkalaistunut ruotsalaiskoomikkomuusikko Yngwie Malmsteen mitä hienoimmalla tavalla tiivisti kyseisen ajattelumallin eräässä haastattelussa: "How can less be more? It's impossible! More is more."

Vaikka moni jenkkiolut ja -viini on todistanut tämän ideaalin vääräksi – Yhdysvalloissa osataan tehdä varsin tyylikkäitä, tasapainoisia ja elegantteja oluita ja viinejä. Great Dividen Hercules ei kuitenkaan ole tämmöinen. Hercules on niin överisti valmistettu IPA kuin olla ja voi – jos alkoholi ja humala ovat hyvä asia, enemmän alkoholia ja humalaa on parempi! Oluessa on jykevät 10% voltteja ja katkeroaineetkin huitelevat 100 EBU:n nurkilla. Tämä ei siis ole mikään kepeä ja raikas pikku-IPA kesäpäivän ratoksi, tämä on mörssäri omassakin sarjassaan.

Lasiin kaatuu vaalean kuparinruskeaa olutta. Kaadon yhteydessä olut saa runsaan, hiekanvärisen vaahtohatun, joka tiivistyy nopeasti parin millin patjaksi oluen pinnalle ja jättää laskeutuessaan hyvin runsaasti pitsiä lasin reunoille.

Lasista kohoaa todella intensiivinen, modernin aromaattisen IPAn tuoksu, jossa tuntuu karamellista mallasta, männynpihkaista humalaa, kevyesti mansikkavetoista marjaisuutta, hillittyä appelsiinimarmeladia, hentoa persikkaa, ujoa passiota ja aavistus leikattua nurmea.

Suussa olut on täyteläinen, hiemankaramellisen makea ja mikroskooppisen pienellä hiilihapollaan lähes kermaisen pehmeän tuntuinen. Runsaan (10%) alkoholin olemassaolon voi aistia, mutta se ei puske mitenkään esiin makuna tai poltteena, vaan lähinnä tekee läsnäolonsa tunnetuksi. Maussa tuntuu karamellista mallasta, persikkavetoista trooppista hedelmää, männynneulasia, pihkaa, ruohoa, sitruunankuorta, greippiä ja kaikin puolin järeää katkerohumalointia.

Jälkimaku on karamellisen maltainen, makean persikkainen, kevyen sitruslihainen, hillityn ruohoinen, hennon pullataikinainen, aavistuksen puiseva ja äärimmäisen bitterinen. Muut maut katoavat kohtalaisen nopeasti kieleltä, mutta alkoholin kevyt lämpö jatkuu kohtalaisen pitkään ja humalan tuomat katkerot peräti useita minuutteja.

Kaiken kaikkiaan Hercules on mainio tykittely-DIPA. Jos nyt joltain sattui jäämään pointti huomiotta, tämä olut ei todellakaan ole niille, jotka arvostavat kepeyttä ja raikkautta oluissaan – Hercules DIPA on kehitetty varta vasten niille, jotka etsivät jatkuvasti yhä suurempia ja intensiivisempiä oluita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olut olisi epätasapainoinen: Herkuleen mallasrunko on varsin runsas ja tarjoaa oikein maittavan vastapelurin hyvin ronskille humaloinnille. Alkoholiakin löytyy reilummanpuoleisesti, mutta sekään ei missään vaiheessa lyö läpi, vaan pysyy suorastaan hämmentävän hyvin aisoissa – suorastaan melkoinen saavutus tämmöiselle vaaleammalle oluelle, sillä usein ainoat hyvin holinsa piilottavat oluet tuntuvat olevan hyvin paahteisia ja väriltään mustia.

Lyhyesti: Jyhkeä, erittäin reippaasti humaloitu ja yhtä lailla jämäkän maltainen jenkki-DIPA, jossa on julmetusti kaikkea, mukaanlukien balanssia.

Arvio: Erinomainen – rupeaa tuntumaan siltä, että DIPA on hyvin "hit-or-miss"-olut: jos oluessa mättää yksikin osa-alue, pisteitä ropisee veke rankalla kädellä, mutta jos palaset ovat kohdillaan, osutaan heti napakymppiin. Tässä oluessa palaset ovat kohdallaan.

Hinnan (6,19e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Terram Helveticam Pinot Noir 2013

Terram Helveticam Pinot Noir 2013
  • Valmistaja: Caves Saint-Valentin
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Valais
  • Maa: Sveitsi
  • Alue: Valais
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 9,95 CHF (~9,23e; Kesäkuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Sveitsin viinit nauttivat melko huonoa mainetta kyseisen maan rajojen ulkopuolella: niitä pidetään yleensä tylsinä, matalahappoisina ja yllätyksettöminä. Ymmärtääkseni todellisuus ei ole aina sitä, miltä se näyttää. Koska sveitsiläiset ovat varsin janoista sakkia, tuppaavat he itse juomaan kaiken tuottamansa viinin, minkä lisäksi maahan tuodaan reippaasti viiniä muualta. Tuotetuista viineistä menee vientiin vain alle 2%, eikä niitäkään tarvitsisi viedä – kunhan vain pidetään yllä promootiota ja todennäköisesti saadaan samalla parempi tuotto ulkomailta. Tästä syystä alueen parhaat viinit juodaan lähes poikkeuksetta paikan päällä ja vain se suurimmissa määrissä tuotettu geneerinen perusviini päätyy ulkomaille asti. Lisätään tähän vielä Sveitsin mahdottoman korkea hintataso, ja semmoinen simppeli, kaikista edullisimman hintatason tusinaviini maksaa helposti sen 15-20 euroa muualle vietynä. Kyse ei ole siitä, että viinit varsinaisesti olisivat kalliita – meillä ei vain ole niihin ei-Sveitsiläisinä varaa. Ellemme ole norjalaisia.

Lisäksi vaikka sveitsissä viinejä usein tehdään hieman matalampihappoisiksi, on niiden määrä ymmärtääkseni suuresti liioiteltu ja maasta kyllä löytyy myös hyvin intensiivisen hapokkaita viinejä.

No mutta kuinka saada käsiinsä niitä hyviä viinejä, joita paikalliset juovat? Käsittääkseni vain menemällä paikan päälle. Tämäkin viini on nimittäin ostettu Sveitsistä kun kaverini pyörähti siellä ja osti tämmöisen hauskalla nimellä varustetun viinin meikäläiselle tuliaisiksi. Todellisuudessahan viinin nimi kyllä ei ole niin hassu – se kun kääntyy suomeksi "sveitsiläiseksi maaksi".

Viinin on tuottanut Etelä-Sveitsin pääkaupungissa, Sionissa, sijaitseva osuuskunta Caves Saint-Valentin. Mitään sen kummempaa taustatietoa en nyt aio kertoa teille tästä osuuskunnasta tai viinistä, sillä mitään semmoista en kummastakaan löytänyt. Mennään siis itse aiheeseen, eli siihen, miltä viini lasissa vaikutti!

Lajiketyypillisesti viinillä on läpinäkyvä, rubiininpunainen väri, joka taittuu reunoilta lähes värittömäksi.

Tuoksu on runsas ja aromaattinen; siinä tuntuu selvää pinositeettia alusta loppuun. Runsasta murskattua puolukkaa, kirsikkaa, hienosyistä aromaattisuutta, kevyttä pippurivetoista mausteisuutta ja aavistus orvokkia.

Suussa viini on kuiva, tasapainoinen ja napakan hapokas – ei siis tietoakaan mistään "sveitsiläisestä matalahappoisuudesta". Tuoisin kuin tuoksussa, puolukkaa enemmän makupuolta hallitsee karpalo, jonka rinnalla tuntuu maustepippurisuutta, kevyttä mineraalia, hillittyä hapankirsikkaa ja aavistus kuivakkaa vadelmaa. Aavistus tanniinien puraisua, jotka jatkuu saumattomasti jälkivaikutelmaan. Kokonaisuutena tämä Pinot Noir on puhdaspiirteinen, hennosti kirpakka ja kaikin puolin herkullinen.

Kuiva ja kestoltaan keskipitkä, mausteinen, karpaloinen ja hennon mineraalinen jälkimaku on raikkaan hapokas ja viini jättääkin suuhun eloisan, hennosti karhean ja vettä kielelle nostattavan jälkivaikutelman.

Terram Helveticam Pinot Noir osoittaa hyvin, että sveitsiläiset todellakin taitavat juoda kaikki parhaimmat viininsä paikan päällä ja muulle maailmalle jätetään ne pullot, jotka eivät heille kelpaa. Ei tämä ole millään lailla ihmeellinen Pinot Noir, vaan päin vastoin, äärimmäisen tyylipuhtaan lajiketyypillinen esitys, joka ei lähde millään lailla pelleilemään. Viinin vahvuus onkin siinä, että Pinot Noir on parhaimmillaan helposti yksi maailman parhaita punaisia lajikkeita, ja tämä viini jos joku osoittaa sitä rehellisintä "pinositeettia" – Pinot Noirin puhdasta, eloisaa ja napakkaa marjaisuutta ilman tätä aromikkuutta maskeeraavaa tammisuutta.

Vaikka ranskalaiset Pinot Noirit ovat usein niitä meikäläisen makuun parhaiten sopivia tapauksia, meni tämä viini heittämällä monien Ranskan klassikoiden ohitse maukkaudessaan ja juotavuudessaan. Suuria yllätyksiä tältä viiniltä ei kylläkään tarvitse etsiä, mutta jos intensiivinen, puhdaspiirteinen ja herkullinen pinositeetti painelee niitä oikeita nappuloita, on tämä ehdottomasti todella mainio ja suositeltava ostos. Kenties joskus sitä voisi itsekin tehdä pienen viinimatkan Sveitsiin ihmettelemään niitä viinejä, joita ei muualta saa. Ja niitä viinejä riittää; Sveitsissähän viljellään useita kymmeniä erilaisia lajikkeita, joista useimpia ei tavata muualla kuin Sveitsissä ja loppujakin korkeintaan Italian Aostan laaksossa ja Ranskan Savoie-Bugey-akselilla.

Lyhyesti: Oikein mainio, ihastuttavan puhdaspiirteinen, tasapainoinen ja ennen kaikkea rehellinen Pinot Noir.

Arvio: Erittäin hyvä – todella mainio esimerkki viinistä, jossa ei ole varsinaisesti mitään ihmeellistä, mutta joka silti toimii täydellisesti yksinomaan puhdaspiirteisen aromimaailmansa ja tasapainoisen rakenteensa ansiosta.

Hinnan (~9,23e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

21.8.15

Boon Geuze Mariage Parfait 2010

Boon Geuze Mariage Parfait 2010
  • Valmistaja: Brouwerij Boon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 3,49e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Lambiceihin perehtynyt saattaa olla hyvin perillä siitä, että varsinaisia 100% sekoittamattomia lambiceja liikkuu markkinoilla varsin vähän. Nämä oluet kun ovat siis niitä vanhoja, pitkään tynnyreissä kypsyneitä lambiceja, joissa ei ole lainkaan hiilihappoa – yleisen mielipiteen mukaan kun oluissa pitäisi olla aina hiilihappoa. Noh, tästä syystä Belgian ulkopuolella tapaa useammin eri tavoin maustettuja, hiilihapollisia lambiceja sekä gueuzeja, joiden tyypillinen resepti on sekoittaa 1-, 2- ja 3-vuotiasta lambicia: 3-vuotias tuo olueen vanhoja, kehittyneitä piirteitä, 2-vuotias tuo runsaampaa, nuorekkaampaa makumaailmaa ja runkoa ja 1-vuotias taas käymiskelpoisia sokereita. Lambic kun tyypillisesti kypsyy hyvin, hyvin hitaasti, on 1-vuotias edelleen käymisvaiheessa. Kun nämä oluet sekoitetaan ja pullotetaan, jatkaa olut käymistään pullossa korkin alla ja näin tuottaa itselleen kuplat muutamien viikkojen tai kuukausien varastoinnin aikana.

Panimo Boonin erikoisuus Mariage Parfait, "täydellinen liitto", kuitenkin eroaa merkittävästi tuosta jo lähes standardiksi mudostuneesta gueuze-reseptistä. Mariage Parfait valmistetaan sekoittamalla 95% vanhaa (minimissään 3 v), normaalia vahvempaa (8%), pullon etiketissä vuosikertamerkittyä lambicia ja 5% tuoretta, vielä käyvää lambicia, joka antaa oluelle gueuze-tyylille pakollisen hiilihapon. Boon tuottaa olutta tyypillisesti 25,000 litran erän kerran tai kaksi vuodessa.

Oluen tuottanut Brouwerij Boon on yksi Belgian merkittävimpiä ja arvostetuimpia lambic-panimoita, mutta vaikka panimo on tullut tunnetuksi hyvin perinteisistä ja tyylipuhtaista lambiceistaan, on panimon historia nykymuodossaan saanut alkunsa vasta niinkin varhain kuin 1975, jolloin Frank Boon osti panimon. Boonin merkittävyys lambicien maailmassa ei niinkään ole panimossa, vaan Frank Boonissa itsessään: sen sijaan, että hän olisi yrittänyt saada kilpailijansa pois markkinoilta, on Boon ollut auttamassa monia muita lambic-panimoita menestymään ja äärimmäisissä tapauksissa jopa ostanut sulkemisuhan alla olleita panimoja (Oud Beersel) ja antanut niiden jatkaa toimintaansa oman panimonsa avustuksella, jotta lambicien valmiiksi suppea monimuotoisuus ei kärsisi yhtään enempää.

Mariage Parfait on väriltään hyvin hennosti samea, hennosti oranssiin taittuvan konsentroituneen keltainen. Kaadettaessa muodostuu melko runsas, mutta melko lyhytkestoiseksi jäävä, valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu paljon vanhojen lambicien piirteitä: virtsaista ammoniakkisuutta, rustiikkisia ja ujosti sontaisiakin aromeja henkivää brettaisuutta, happamankirpeitä sävyjä, nahistunutta omenaa ja hentoa nahkaisuutta.

Maku on, kuten tuoksu hyvin vahvasti lupaa, kuivankirpeä ja erittäin intensiivinen. Samalla makupuoli kuitenkin tarjoaa makeaa persikkaa ja aprikoosia ja aromaattista, nahkaista ja jopa ujosti vaniljaisena häilyvää Brettaa. Seassa tuntuu myös karheaa mausteisuutta ja yrttiä mutta tyylipuhtaasti ei käytännössä ollenkaan katkeroita tai tuoreita humalan aromeja. Hiilihappo on kohtalaisen runsasta, mutta vaikka varsinaista happamuutta oluessa onkin reilunpuoleisesti, ei Mariage Parfait tunnu olevan niin poskipäitäviiltävän kireä kuin jotkut hyvin nuoret gueuzet, vaan varsin miellyttävä ja helpostilähestyttävä – tietenkin omassa tyylilajissaan.

Jälkimaku on varsin pitkä, tuoreen viheromenaisen happamankirpeä, kevyesti vihreäsävyinen, kevyen lantaisen tallinen, hillitysti vanhan, kuviakan puinen, hennon kermaisen makuinen ja viipyilevän vivahteikas. Suuhun jäävä jälkimaku on raikas, vaikka sitä voi olla edelläluetelluista adjektiiveista johtuen vaikea uskoa.

Kokonaisuutena Mariage Parfait on todella erinomainen, tyylikäs ja moniulotteinen gueuze, jossa astetta järeämpi ja normaalia reippaasti pidempään kypsytelty pohjaolut tuo varsin reilun etumatkan tavanomaisiin gueuzeihin nähden. Tyylilajissaan olut on kaiken kaikkiaan mainio esitys.

Belgialaiset saattavat käyttää näitä ainutlaatuisia oluita ihan oikeasti ruoan kumppanina, mutta meikäläiselle nämä toimivat parhaiten aivan sellaisenaan silloin, kun haluaa jotain arikoista, herkullista ja kirpeää. Lisäksi muistuttaisin, että jos jotain oluita haluaa kellarissa kypsytellä, suosittelisin lähinnä keskittymään lambicien ja gueuzejen varastointiin ja juomaan muut maltaiset nuorina! Nämä belgi-ihmeet taas kestävät ongelmitta 20 vuotta varastointia, joten kellarin perälle vain!

Lyhyesti: Lähes kokonaan vanhan lambicin pohjalle rakennettu hurmaavan moniulotteinen, happamankirpeä ja rehellisen rustiikkinen huippu-gueuze.

Arvio: Erinomainen – näin "nuorena" olut on jo kaikin puolin supernautittavassa tikissä, mutta voin kuvitella oluen vain pikku hiljaa saavan uusia, kompleksisempia sävyjä kellaroinnin myötä. Timanttista tavaraa.

Hinnan (3,49e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

19.8.15

Txomin Etxaniz Txakoli 2014

Txomin Etxaniz Txakoli 2014
  • Valmistaja: Txomin Etxaniz
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Getariako Txakolina
  • Maa: Espanja
  • Alue: Baskimaa, Gipuzkoa
  • Rypäleet: Hondarrabi Zuri (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 9,20e (Toukokuu 2015, Decantalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun tässä on nyt muutama espanjalainen maalaissiideri tullut tämän vuoden aikana testattua, mukaanlukien pari baskisiideriä, oli mielestäni korkea aika tutustua myös Baskimaan viininvalmistukseen.

Baskimaa on se baskien asuttama alue Biskajanlahden reunalla, joka ulottuu pohjoisesta rannikko-Espanjasta aina Lounais-Ranskan länsirannikolle ja Pyreneiden vuorten länsireunalle. Baskien kulttuurin kenties helpoimmin huomattava piirre, on heidän kielensä kirjoitusasu – kielessä viljellään z- ja x-kirjaimia tiuhempaan tahtiin mitä Yngwie Malmsteen heittelee plektroja keikoillaan. Baski on muutenkin varsin erikoinen kieli jopa enemmän eurooppalaisiin kieliin perehtyneelle, sillä kieli on isolaatti eikä sille löydy minkäänlaisia lähisukulaisia. Kielen epäilläänkin olevan ainoa esi-indoeurooppalaiselta ajalta selvinnyt kieli, jonka juurien on sanottu ulottuvan jopa kivikaudelle.

Viinit ovat perinteisesti nauttineet suurempaa suosiota Ranskanpuoleisella Baskimaalla, kun taas rutikuiva ja hiilihapoton still-siideri on ollut Espanjanpuoleisen Baskimaan erikoisuus läpi 1900-luvun. Espanjan Baskimaalla on kuitenkin aina viljelty valkoista Hondarrabi Zuria ja punaista Hondarrabi Beltzaa, joista on valmistettu alueelle tyypillisen kepeitä, rutikuivia ja äärimmäisen hapokkaita viinejä. 1800-luvun lopulla viinikirva kuitenkin tuhosi viinitarhat täysin, nostaen siiderin suosion viinien ohi; vasta viime vuosikymmeninä alueen viljelijät ovat osoittaneet kiinnostusta alueelle ominaisten viinien valmistukseen ja lopulta Getarian kaupungin ympäristössä sijaitseva DO Getariako Txakolina -appellaatio luotiin vuonna 1989. Samoihin aikoihin luotiin myös kaksi muuta Txakoli-appellaatiota, Txakoli de Álava (1989) ja Bizkaiko Txakolina (1994). Nykyisin Getarian alueella toimii 17 viinitilaa noin 200 ha viljelyalueella. Tyypillisesti Hondarrabi Zuri -rypäleestä valmistetut Txakolina -viinit tai Txakolit ("tshakolit") ovat todella kepeitä ja hapokkaita valkoviinejä, jotka perinteisesti kaadettiin viinilasiin hyvin korkealta, jolloin viini lasiin osuessaan sai pienen määrän lyhytaikaisia kuplia. Nykyisin monet tuottajat tyytyvät vain pullottamaan viininsä pienellä hiilihappolisäyksellä.

Viinin tuottanut Txomin Etxaniz ei kerro sivuillaan viinitalon ikää, koska sellaisen määrittäminen taitaa olla hankalaa – voi olla vaikea sanoa, missä vaiheessa viininviljelijästä tuli viinintuottaja. Getarian kaupungista kuitenkin löytyy mainintoja Domingo de Etxaniz -nimisestä viininviljelijästä jo vuodelta 1649, joten sukupolvia tässä viinisuvussa riittää. Txomin Etxaniz on yksi alueen DO:n syntymisestä vastanneista tuottajista sekä yksi alueen viininviljelyn modernisoinnin edelläkävijöistä. Talo valmistaa vain kolmea viiniä omistamistaan 35 hehtaarin laajuisten tarhojen rypäleistä: valkoista Txakolia, kuplivaa Eugeniaa ja makeaa Uydia.

Tämä Txakoli on väriltään hyvin nuorekkaan hailakanvihreä. Hentoa kuplaa muodostuu lasin sisäpinnalle, mikä voi kieliä joko hiilihaposta tai korkeasta hapokkuudesta – tai molemmista.

Viileä ja merellinen tuoksu tarjoilee raa'ahkoa omenaisuutta, kivistä mineraalisuutta ja hentoa yrttisyyttä.

Suussa viini on erittäin kepeä, kirpeä ja hyvin tuntuvan hapokas. Karusta ja rutikuivasta mausta voi löytää tuoretta Granny Smith -omenaa, silputtuja yrttejä, hentoa merellistä suolaisuutta ja ujoa, kivistä bitteriä. Kokonaisuus on hyvin matalan alkoholin (11%) ja erittäin tuntuvan hapokkuutensa vuoksi todella freesi, mitä tukee erittäin hento aavistus hiilidioksidista nipistelyä.

Erittäin hapokas ja suutasupistava jälkimaku on märän kivisen mineraalinen, yrttinen ja raa'an viheromenainen. Varsinainen makupuoli on kestoltaan korkeintaan keskipitkä, mutta suuhun jää muuten todella pitkäkestoinen ja vettä kielellenostattavan raikas jälkivaikutelma.

Txomin Etxanizin Txakoli oli varsin miellyttävä ja maukas ensikohtaaminen Espanjan Baskimaan viineihin. Todennäköisesti näin kirpeän hapokas, kepeä ja melko lailla karu viini ei tee järin suurta vaikutusta runsaiden ja kypsän hedelmäisten valkoviinien ystäviin, mutta jos Muscadet't, Rías Baixasin Albariñot tai karummat Riesling Trockenit painelevat oikeita nappuloita, kannattaa nämä pohjoisen Espanjan rapsakat herkut painaa mieleen! Ainakaan ne eivät tunnu tekevän lompakkoon syvää lovea maltillisilla hinnoillaan.

Jos käyttötarkoitusta tällaiselle viinille miettii, niin parhaimmat tärpit ovat ihan sellaisenaan nauttiminen kesäkuumalla tai sitten tuoreisiin kasviksiin tai mietoihin, valkolihaisiin kaloihin perustuvien ruokien kyljessä.

Lyhyesti: Matala-alkoholinen, kirpeän hapokas, kivisen mineraalinen ja äärettömän freesi valkoviini pohjoisen Espanjan Baskimaasta.

Arvio: Miellyttävä – ei tämä viini kovinkaan kummoinen ole aromeiltaan, mutta tällainen happohyökkäys uppoaa meikäläiseen kuin luumut mummoihin.

Hinnan (9,20e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Cidre Bouché Le Clos Fleuri Brut

http://www.alko.fi/tuotteet/735204/
Cidre Bouché Le Clos Fleuri Brut
  • Valmistaja: Cidrerie de la Brique
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Ranska
  • Alue: Normandia, Ala-Normandia, Cotentin
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 3,78e (Toukokuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 3,78e (Elokuu 2015, Alko)

Siidereistä on hyvin vaikea mennä sanomaan omaa lempityyliään alkuperän perusteella – Normandian ja Bretagnen runsaamman omenaiset ja lähes ylikypsät siiderit eroavat kyllä melkoisesti sekä usein hapokkaammista ja robustimmista brittisiidereistä että kepeämmistä ja kirpakammista baskisiidereistä. Jokaisella tyylillä on ehdottomasti paikkansa ja jokainen näistä tyyleistä maistuu meikäläiselle, kunhan vain tuote on hyvin tehty. Meikäläisen tapauksessa "hyvin tehty" ei kuitenkaan yleensä tarkoita puhdaspiirteistä, kliinin teollista tyyliä – päin vastoin, yleensä mitä röyhkeämmältä ja maalaisemmalta siideri vaikuttaa, sitä enemmän se todennäköisesti on omaan makuuni. Vaikka Briteissä valmistetaan myös hyvin autenttisia, rustiikkisia siidereitä, vetää Ranska pidemmän korren tässä kilpailussa: bretagnelaiset ja normandit tuntuvat olevan sen verran ylpeitä alueittensa perinteisestä juomatyylistä, että alueella ei valmisteta juuri muuta kuin sitä kaikkein autenttisinta tavaraa.

Viime keväänä Alkon valikoimiin saapui uusi cidre bouché (eli "korkitettu siideri") puolikaskokoisessa pullossa. Termillä bouché tarkoitetaan perinteistä kuohuviinipulloon pullotettua siideriä, joka saa hiilihapponsa kuohuviinien tapaan käydessään pullossa. Siiderin on tuottanut vuonna 1953 perustettu, jo 3. sukupolvessa toimiva perheyritys La Brique, joka on keskittynyt tuottamaan perinteisiä, alueelle tyypillisiä, pastöroimattomia maalaissiidereitä. Koska tätä kyseistä siideriä ei firman kotisivuilta löydy, en osaa kertoa sen valmistusprosessista mitään, tai eroaako se edes talon perussiideristä, mutta Alkon sivujen mukaan jäännössokeria löytyy 30 g/l. Näköjään tuo "brut" on melko lavea termi siiderimaailmassa.

Väriltään Le Clos Fleuri on kirkas ja syvän kullankeltainen.

Tuoksussa tulee aluksi vastaan melko tömäkkä, kananmunainen rikki, joka hallitsee tuoksua voimakkaasti. Lasissa avautuessaan alkaa alta löytyä ylikypsää ja jopa hennosti rusehtavaa maalaisomenaa. En tiedä, oliko tässä vain tullut poikkeuksellisen runsaasti rikitetty pullote vastaan, vai mistä lienee ollut kyse, mutta tuskin siiderin tältä kuuluisi tuoksua.

Maku on sentään paljon parempi ja autenttisempi kuin tuoksu, joskin rikkisyys jatkuu hennosti makupuolelle asti. Kokonaisuus on jäännössokeristaan huolimatta kuivan tuntuinen ja miellyttävän hapokas. Makupuolelta löytyy ylikypsää omenaisuutta, joka myös hieman vihjailee makeutta, hillittyä tallisuutta ja aavistus maamaisuutta. Yleisilmeeseen sopii mainiosti siiderin tasainen, keskikokoinen ja miellyttävän pehmeä hiilihappo.

Jälkimaku on maanläheinen, kevyen tallinen ja ylikypsän, jopa rusehtavan omenainen. Hennon tanniinisuus antaa siiderille mukavan purevan ja suutakuivattavan jälkivaikutelman.

Vaikka siiderin tuoksun hyvin runsas ja epämiellyttävä rikkisyys teki kokonaisuudesta lähes lähestymiskelvottoman, paljastui Le Clos Fleurista muuten varsin mainio, tasapainoinen ja klassinen normandialaissiideri. Erityistä syvyyttä siideri ei tarjonnut – mikä toki saattaa olla ihan rikin syytä, sillä se on voinut peittää siiderin vivahteita – mutta kokonaisuus tarjosi yleisesti varsin mainion, mukavan ja riittävän rustiikkisen maalaissiiderielämyksen. Mukavaa, että meillä on tarjolla tällaista tavaraa nykyisin myös kätevässä puolikkaassa pullossa, sillä vaikka 0,75-kokoisessa kuohuviinipullollisessa siideriä on mukavasti turskeaa meininkiä, ei se ole aina se kaikkein näppärin formaatti.

Pitänee ottaa joskus tämä siideri uusintakäsittelyyn ja tarkastaa, onko turvamarginaalit ylittävä rikitys ihan tämän siiderin tyylipiirre, vai sattuiko meikäläisen kohdalle maanantailesti.

Lyhyesti: Julmetun rikkisen tuoksuinen, mutta tasapainoisen hapokas, sopivan kuiva ja miellyttävän maalainen normandialaissiideri puolikaskokoisessa pullossa.

Arvio: Miellyttävä – kyllä, tanakan rikkisestä tuoksustaan huolimatta.

Hinnan (3,78e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

17.8.15

Marqués de Riscal Rueda 2014

http://www.alko.fi/tuotteet/502334/
Marqués de Riscal Rueda 2014
  • Valmistaja: Marqués de Riscal
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Rueda
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castilla y León, Rueda
  • Rypäleet: Verdejo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 5,80e (Toukokuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,80e (Elokuu 2015, Alko)

Castilla y Leónissa, pohjoisessa Keski-Espanjassa sijaitsevaa Ruedaa pidetään tällä hetkellä yhtenä Espanjan parhaimmista ja menestyneimmistä valkoviinialueista. Harva kuitenkin tietää, että vain 40-50 vuotta sitten Rueda oli täysin unohdettu alue, jolla ei monen mielestä ollut mitään tarjottavaa viinimaailmalle.

Alun perin – nyt puhutaan siis vähintään sata, mieluiten useampikin vuosisata sitten – Rueda oli kyllä varsin arvostettua viinialuetta. Ruedan köynnösten alla oleva alue oli paljon suurempi kuin nykyisin ja alueella viljeltiin ainoastaan paikallista, valkoista Verdejoa. 1800-luvun loppuvuosina viinikirva kuitenkin pyyhkäisi alueen yli tehden selvää alueen viinituotannosta, ja kun viininviljelijät vihdoin oppivat taistelemaan viinikirvaa vastaan, Ruedaan uudelleenistutettiin lähinnä runsassatoisia tusinaviinejä tuottavia lajikkeita (Palomino, Viura), sillä rypäleistä maksettiin määrän, ei laadun mukaan. Verdejoa jäi alueelle pieniä palstoja, josta muutamat tuottajat saattoivat tehdä raikasta valkoviiniä, mutta pääasiassa Ruedan tuotanto keskittyi raskaisiin, rustiikkisiin ja oksidatiivisiin, oloroso-Sherryn kaltaisiin massaviineihin.

1970-asiat muuttuivat merkittävästi. Francisco Hurtado de Amézaga, joka luotsasi Marqués de Riscalia, Riojan yhtä vanhimmista ja arvostetuimmista viinitaloista, halusi viinitalon katalogiin valkoviinin. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut Riojan oma valkoinen rypäle, Viura, josta tyypillisesti tehtiin raskaita ja tammisia valkoviinejä, vaan tähtäimessä oli kepeä ja raikas valkoviini; hän ryhtyi katselemaan alueita Riojan rajojen ulkopuolelta. Parin vuoden etsintöjen jälkeen Francisco lopulta päätyi Ruedaan vakuututtuaan Verdejossa piilevästä potentiaalista – heidän täytyisi vain maksaa viljelijöille enemmän, jotta he keskittyisivät laatuun määrän sijaan. Ranskalainen viinintekijä Émile Peynaud ei kuitenkaan luottanut Verdejon potentiaaliin, vaan kannusti Franciscoa istuttamaan ranskalaista Sauvignon Blancia myös alueelle. Lopulta asiassa kävi niin, että kansainvälisesti tunnettu Sauvignon Blanc veti kuluttajien huomion Marqués de Riscalin valkoviineihin, mutta talon Verdejot lopulta vakuuttivat massat. Riscalin viinien vanavedessä moni muukin viljelijä alkoi panostaa laadukkaisiin, raikkaisiin Verdejoihin ja lyhyessä ajassa tämä unohdettu, hiljaa sukupuuttoa lähestynyt rypäle oltiin saatu pelastettua ja nostettua parrasvaloihin.

Marqués de Riscal omistaa 205 ha viljelyksiä Ruedassa, joista valtaosa (135 ha) on Verdejoa, minkä lisäksi rypäleitä ostetaan myös sopimusviljelijöiltä ja vuokratuilta tarhoilta 250 ha edestä. Tämä talon Verdejo on tyypillinen, moderni Verdejo, joka aluksi käy viileässä lämpötilassa terästankeissa lyhyen kuorikontaktin kanssa, minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä muutamia kuukausia terästankeissa ennen keväällä tapahtuvaa pullotusta.

Viinin väri on nuorekas vihertävä.

Tuoksu on hyvin runsas, tuntuvan kypsänmakea ja täynnä erittäin nuoren valkoviinin trooppisia primääriaromeja: persikkaa, kevyttä banaanisuutta ja hentoa päärynää.

Makean mehevä tuoksu antaa odottaa samankaltaista makua, mutta suussa viini onkin varsin kepeä, kuiva ja tuntuvan hapokas. Verdejot yleensä käyvät nopeasti kuorten kanssa, mikä tyypillisesti antaa viineille runsaampaa, öljyistä suutuntumaa, mutta tämä viini on suutuntumaltaan erittäin kepeä ja eloisa; sen sijaan kuorikontakti tuntuu kyllä antaneen Verdejoille tyypillistä kevyttä bitterisyyttä. Kielellä pyörii sitrushedelmäisyyttä ja jopa happojen korostamaa, kirpeää sitruunaisuutta, hentoa ruohoisuutta ja vain aavistuksen verran tuoksusta tuttua trooppista hedelmää. Maku on varsin intensiivinen ja suutuntuma korkeintaan keskitäyteläinen.

Rapsakan raikas jälkimaku on eloisan sitruksinen, kypsän viheromenainen, ruohoinen ja omenankuorisen bitterinen. Suuhun jää viinistä kestoltaan keskipitkä, kirpakan raikas ja vettä kielelle nostattava jälkivaikutelma.

Onhan se tällaisen viinin maistamisen jälkeen melko selvää, miksi Ruedasta tuli iso juttu Espanjan valkoviinikentällä. Viitisenkymmentä vuotta sitten Espanja oli lähinnä punaviinimaa – valkoistakin tehtiin, mutta melkein kaikissa paikoissa ainoastaan hyvin tammisina ja/tai oksidatiivisina versioina. Kun yhtäkkiä sellaisten viinien keskeltä ponnahtaa historiallisesti valmistettu, raikas, kepeä ja rapsakka valkoviini, ei ole ihme, jos päitä rupeaa kääntyilemään.

Verdejoksi Marqués de Riscalin pullote ei ole mitenkään maailmojamullistava tapaus, mutta kaikin puolin mallikas ja laadukas tapaus, joka ilmentää mainiosti Verdejolle tyypillisiä ruohoisia ja bitterisiä piirteitä sekä rapsakkaa hapokkuutta. Nokkapuoli on vielä äärimmäisen primäärinen, johtuen todennäköisesti viinin hyvin nuoresta iästä, joten voin kuvitella sen tasaantuvan ja rauhoittuvan enemmän lajiketyypilliseksi muutamien kuukausien kuluessa.

Viini tuli kesäksi 2015 pikkupullossa Alkon valikoimaan, joten jos haluat testata palan Espanjan valkoviinihistoriaa, suosittelen nappaamaan pullon talteen vielä kun niitä löytyy! Pienestä koostaan johtuen taloudellinen panostus ei ole suuri ja vastineeksi sille saa varsin mainion, kepeän ja rapsakan valkoviinin, joka sopii varsin mainiosti elokuun kuumimpiin päiviin. Toivottavasti tästä viinistä tulisi tulevaisuudessa pysyvämpi osa Alkon vielä vaatimattoman kokoista laadukkaampien puolikkaiden pullojen valikoimaa.

Lyhyesti: Todella nuori, rapsakan hapokas, kepeä ja eloisa Verdejo tuottajalta, joka nosti kyseisen lajikkeen tuntemattomuudesta.

Arvio: Hyvä – freesi, maukas ja eloisa perus-Verdejo. Ei yllätyksiä eikä temppuja, mutta tällainen viini ei sellaisia osaa kaivatakaan.

Hinnan (5,80e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

16.8.15

De Leite Cuvée Soeur'ise

De Leite Cuvée Soeur'ise
  • Valmistaja: Brouwerij de Leite
  • Tyyppi: Olut, Sour ale, Kriek/Tripel
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Ruddervoorde
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,39e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Tämäpä meni nyt hassusti. Olen ehtinyt elämäni aikana kumota yhden jos toisenkin kriek lambicin, mutta ensimmäinen blogiin asti päätynyt kriek ei sitten ollutkaan aito lambic, vaan tämä erikoinen, melkein-muttei-ihan-lambic, jota panimo itse kutsuu termillä tripel kriek.

Oluen tehnyt panimo de Leite sai alkunsa, kun 1990-luvun lopulla panimomestari Luc Vermeesch hankki Suomesta 30 litran panimolaitteiston pihavajaansa ja opetteli tekemään oluita. Pikku hiljaa oluen teko vei mennessään ja lopulta vuonna 2008 Vermeesch ryhtyi panostamaan täysipäiväisesti kahden kaverinsa kanssa de Leiten panimoon.

Cuvée Soeur'ise valmistetaan panimon vaalean Enfant Terriple -tripelin pohjalta: vanhaan barrique-tynnyriin siirretään 180 litraa olutta, jonka seuraksi pistetään muhimaan 40 kg hapankirsikoita. Vähintään 5 kuukautta kestävän kypsytyksen aikana hiiva käyttää kirsikan hedelmäsokereita, nostaen oluen alkoholipitoisuutta entisestään (8,2% -> 8,5%) samalla kun kirsikat antavat oluelle väriään ja lopulta erilaiset bakteerit alkavat tuottamaan oluen sekaan happoja, jotka laskevat oluen pH:ta. Lopuksi vaalea, makeahko tripel on muuttunut väriltään punaiseksi, kirsikkaiseksi ja happamankuivaksi kriekiksi.

Jos jotakuta ihmetyttää oluen erikoisempi nimi, mainittakoon, että panimo nimeää oluitaan erilaisiksi hahmoiksi, mutta samalla harrastaa kehnoja sanaleikkejä oluiden nimien kanssa (esimerkkinä aiemminmainittu Enfant Terriple – väännös sanoista triple ja l'enfant terrible, "kauhukakara". Soeur'ise lausutaan ranskaksi lähes samalla tavalla kuin cerise, "kirsikka", kun taas sœur, tarkoittaa "siskoa", mikä taas viittaa etiketin nunnaan.

Ulkonäöltään olut on kevyesti samea kirsikanpunainen. Kaadettaessa syntyy runsas, mutta lyhytkehtoinen, roosan värinen vaahto.

Tuoksu on perinteisen belgikriekin tyyliin happamankirpeä, kirsikkaisen marjainen, hieman pölyinen ja vanhan puiseva. Tyyliin perehtymätön voisi tässä vaiheessa olla hyvin hämmentynyt, mutta ainakin omasta mielestäni nokkaan leijaileva aromimaailma luonteikas ja houkutteleva.

Maku lunastaa tuoksun rustaamat lupaukset vaivatta. Kuten odottaa saattaa, olut on suussa napakan happamankirpeä, tuntuvan hapankirsikkainen, ryhdikkään hapokas ja kuiva. Kielenkärjessä tuntuu myös hieman makeampaa maltaisuutta, tuoretta vadelmaa ja hentoa kirsikkamarmeladia. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja kokonaisuutta sävyttää runsas, pieni hiilihappo. Tripel-tasoinen alkoholipitoisuus (8,5%) pysyy siististi syrjässä alusta loppuun kuitenkin tuoden yleisilmeeseen miellyttävää runsautta.

Napakka hapokkuus tuntuu korostuvan entisestään viheromenaisen kirpeässä jälkimaussa, jossa tuntuu myös hapankirsikkaista karheutta, kevyttä puolukkaisen hapokasta marjaisuutta ja tynnyrikypsytyksen tuomaa hentoa puisevaa, vanhaa mausteisuutta.

Ollakseen vain reilusti alle kymmenvuotias panimo, tuntuvat heput de Leitella kyllä hanskaavan maittavien oluiden valmistamisen. Cuvée Soeur'ise on kaikin puolin mainio ja tyylipuhdas muka-kriek! Kokonaisuus tarjoilee mitä maukkaimman sekoituksen kypsyttelyn tuomia kehittyneitä piirteitä, hapankirsikkaista hedelmäisyyttä ja raikasta, poskipäihin pureutuvaa kirpeyttä. Ihastuttavan herkullinen siemailuolut kesäkuumalle, jota ainakaan Firmabierissä ei oltu hinnalla pilattu.

Lyhyesti: Tuoreen belgipanimon herkullisen happamankirpeä, raikas ja tasapainoinen tripelin ja kriekin fuusio.

Arvio: Erittäin hyvä – varsin maukas ja melko lambic-mainen kriek, jonka suurimmat erot aitoon kriekiin ovat piirun verran korkeampi alkoholipitoisuus ja monissa lambiceissa tyypillisen brettan aromien puuttuminen. Vaikkei kyseessä olekaan aivan täysin aitoa tavaraa, juotavuus ja herkullisuus ovat täysin samalla tasolla originaalien kanssa.

Hinnan (3,39e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

15.8.15

Couly-Dutheil Chinon Clos de l'Olive 1989

Couly-Dutheil Chinon Clos de l'Olive 1989
  • Valmistaja: Domaine Couly-Dutheil
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Chinon
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Touraine, Chinon
  • Rypäleet: Cabernet Franc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 45,00e (Joulukuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Yksi asia, joka meikäläistä on jo pidempään nyppinyt, on hyvien Loiren punaviinien saatavuus Suomessa: se on kurja. Vielä vähän aikaa sitten Alkon valikoimassa oli sentään neljä viiniä Chinonista – alueelta, jota pidetään yhtenä maailman parhaista paikoista viljellä Cabernet Francia – mutta ei ainuttakaan viiniä yhdeltäkään muulta appellaatiolta. Nyttemmin olemme saaneet yhden Cabernet Francin Anjousta, mutta samalla Chinonien määrä on pudonnut ylläluetellusta yhteen. Ei mitenkään maailman parhaita uutisia cabfrankofiileille.

Mitä enemmän Cabernet-viinejä maistelen, sitä useammin totean olevani sitä mieltä, että Cabernet Sauvignon ei jaksa herättää kovinkaan kummoisia tunteita, kun taas Sauvignonin isä Cabernet Franc ilahduttaa kerta toisensa jälkeen. Cabernet Franc kun tuottaa usein kepeämpiä, hapokkaampia ja vivahteikkaampia viinejä kuin runsaampi ja tanniinisempi Sauvignon. Sen sijaan Cabernet Franc on jostain syystä saanut maineen ensisijaisesti simppeleitä, marjaisia ja nuorena juotavia viinejä tuottavana rypäleenä – kenties sen takia, että valtaosa Bordeaux'n arvostetuista, hyvin pitkäikäisistä viineistä valmistetaan ensisijaisesti Cabernet Sauvignonista. Noh, toimikoon tämä arvio todisteena siitä, että Cabernet Franc kykenee helposti tuottamaan yhtä vaikuttavia viinejä kuin jälkeläisensä, maailmanmatkaaja ja viinintekijöiden lempilapsi, Cabernet Sauvignon.

Tämä vuonna 1921 Baptiste Dutheilin perustama viinitalo muuttui nykyiseen muotoonsa René Coulyn mentyä naimisiin Batpisten tyttären Madeleinen kanssa. René kehitti merkittävästi viinitalon tuotantoa ja hänen allaan viinitalosta tuli yksi Chinonin merkittävimpiä ja arvostetuimpia tuottajia. Nykyisin Couly-Dutheil toimii 3. ja 4. sukupolven hallinnoimana perhetilana, joka viljelee 90 hehtaaria – josta 98% Cabernet Francia – Chinonin alueella. Lisäksi talo omistaa 7 ha Saumur-Champignyn puolella. Vuosituotanto pyörii n. 1,2 miljoonan pullon tuntumassa. Talon arvostetuimmat viinit ovat vain parhaina vuosikertoina tuotettu La Baronnie Madeleine sekä talon parhailta palstoilta valmistetut, hyvin pitkäikäiset yhden tarhan viinit Clos de l'Echo ja Clos de l'Olive. Nyt arvioitava Clos de l'Olive on poikkeuksellisen lämpimältä vuodelta 1989, jota pidetään yhtenä alueen parhaista vuosikerroista pitkiin aikoihin.

Korkki lähti pullon suulta varsin kevyesti ja vaivatta ulos, mutta se vaikutti kuitenkin hyväkuntoiselta ja tiiviiltä. Hyvin hienojakoista sakkaa löytyy pullon pohjalta kohtalaisesti, muttei loppupeleissä – viinin iän huomioonottaen – hirveän paljoa.

Lasiin päätyy viiniä, jolla on läpinäkyvä, kohtalaisesti rusehtavaan tiileen taittuva kirsikanpunainen väri.

Tuoksussa ensivaikutelmaa hallitsee tuore paprika ja savustettu chili. Taustalta erottuu märkää metsämaata, punamarjaista karpaloa, kukkaisuutta, lyijykynäistä puisevuutta, viherpippuria, kevyttä mustapippuria, hillittyä lakritsijuurta ja hentoa lihaisuutta. Kokonaisuutena tuoksu on upeasti kehittynyt näkemys oppikirjamaisesta Cabernet Francista!

Suussa ensivaikutelmaa hallitsee kuiva, purevan paprikainen ja hennon chipotleinen maku, jossa tuntuu myös muita tuoksun aromeja, kuten viherpippuria, metsämaata, kuivaa puuta ja karpaloa. Hedelmäpuoli kuitenkin tuntuu kuivakkaa tuoksua selkeästi kypsemmältä ja makeammalta, tuoden pintaan enemmän tummia marjoja ja mustaherukkaa – lämmin vuosi siis paistaa edelleen hedelmäpuolen läpi. Seassa tuntuu myös hentoa ruohoista vegetaalisuutta ja hapankirsikkaa. Happoja ei tunnu olevan erityisen paljon, eli viini ei ole sieltä kaikkein napakoimmasta päästä Franceja, mutta niitä kuitenkin löytyy sen verran, että viini kantaa itsensä vaivatta alusta loppuun ja balanssi säilyy upeasti. Tanniinit ovat kypsiä, pehmeitä ja hienosti kehittyneitä, mutta niitä on edelleen melko runsaasti ja ne antavat mukavaa, kohtalaisesti suutakuivattavaa puruvoimaa kokonaisuuteen.

Jälkimaku on ruohoisen vegetaalinen, karpaloinen, lyijykynäinen ja jopa hennosti puolukkaisen kirpeä. Jälkivaikutelma tuntuu aluksi lähes jännitteiseltä ja pidättelevältä, mutta muutaman sekunnin jälkeen se kuin purkautuu ja suuhun tuntuu vapautuvan upean kehittyneitä, nahkaisia, mokkaisia, tupakanpuruisia ja tumman hedelmäisiä sävyjä. Viinistä jää suuhun erittäin pitkäkestoinen, viipyilevä ja alati kehittyvä, kiehtova loppuliuku.

Pähkinänkuoressa tämä Couly-Dutheilin +25-vuotias tarhaviini on kaikin puolin upea esitys, jolla on vielä hyvin vuosia edessään. Kokonaisuudesta löytyy runsaasti kehittyneitä, kompleksisia sävyjä, mutta viinin hedelmäisyys on vieläkin suorastaan hämmentävän nuorekkaassa ja eloisassa kunnossa, joten viinin voi helposti nähdä kestävän vielä pitkääkin kellarointia – verrattain matalanpuoleisista hapoista huolimatta. Viini ei kuitenkaan ole löysän matalahappoinen, vaan rakennetta löytyy sen verran, että kokonaisuus pysyy oikein hyvin paketissa. Viinin voi yhtä hyvin siis juoda nyt kuin jättää kellariin kypsymään.

Clos de l'Olive 1989 on upea, hienosti vuotensa kantanut Loiren Cabernet Franc, joka osoittaa vaivattomasti mitä tuo hurmaava rypäle parhaimmillaan kykenee tuottamaan. Tämä viini oli yksi viimeisiä Suomessa myynnissä olleita kyseisen vuosikerran pulloja, sillä hyvin pian ostettuani pullon joulukuussa 2013, viinin vuosikerta pomppasi suoraan vuoteen 1997. Sittemmin viini on harmillisesti poistunut Alkon tilausvalikoimasta kokonaan – joskin tyylin kovimmille faneille on edelleen tarjolla tilausvalikoimassa saman tuottajan Clos de l'Echo 1982.

Lyhyesti: Hurmaavalla tavalla kehittynyt ja kompleksinen oppikirjaesimerkki huippulaatuisesta Loiren Cabernet Francista, jolla on yli 25 vuoden iästään huolimatta vielä hyvin vuosia edessään. Huippu on tämän viinin tapauksessa jo todennäköisesti saavutettu, mutta siellä varmasti pysytään vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – kaikin puolin valloittava Cabernet Franc, joka pistää pöytään suurin piirtein kaikkea parasta, mitä tuo rypäle voi tarjota – joskaan en olisi loukkaantunut korkeammasta hapokkuudesta. Hillityistä hapoistaan huolimatta viini toimii fantastisesti, eikä kokonaisuutta tarkastellen siitä ei tunnut puuttuvan mitään. Eipä näin fantastisia viinejä tule juuri koskaan vastaan Alkon valikoimissa.

Hinnan (45,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

14.8.15

Grande Maison Cuvée des Anges 2009

Grande Maison Cuvée des Anges 2009
  • Valmistaja: Château Grande Maison
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, AOC Monbazillac
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Monbazillac
  • Rypäleet: Sémillon (80%), Muscadelle (10%), Sauvignon Blanc (10%)
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 109 SEK (~12,37e, Helmikuu 2014, Systembolaget, beställningsortiment)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Jälkiruokaviineistä puhuttaessa keskustelu silloin tällöin kääntyy Sauternes'n ahdinkoon: alue tuottaa ihastuttavia, vivahteikkaita, herkullisia ja äärimmäisen pitkäikäisiä jälkiruokaviinejä, joita kukaan ei tunnu kuitenkaan nykyisin ostavan. Vaikka viinit eivät ole erityisen halpoja, ovat ne erittäin edullisia verrattuna moniin naapurissa sijaitsevan Médocin suuriin punaviineihin – vaikka juuri jalohomeisten jälkiruokaviinien valmistus on äärimmäisen epäluotettavaa ja satomäärät voivat olla mikroskooppisia verrattuna puna- tai valkoviinien tuotantomääriin.

Mutta enpä ole koskaan kuullut Saussignacin tai Monbazillacin ahdingosta. Nuo kaksi viinialuetta sijaitsevat vain kivenheiton päässä Sauternes'n viinialueesta ja niillä valmistetaan hyvin samantyyppisiä, jalohomeisia jälkiruokaviinejä Sauternes'ta tutulla kolmen rypäleen blendillä. Monbazillacit ovat usein hyvin Sauternes-maisia, Saussignacit taas jäännössokeriltaan asteen verran kuivempia. Mutta siinä missä monet sentään tuntevat Sauternes'n, ovat Monbazillacin ja Saussignacin viinit monelle täysin tuntemattomia. Toisaalta asiansa tietäville tämä on yleensä hyvä asia, sillä tällöin hommansa hanskaava harrastelija voi saada oikein laadukasta ja mielenkiintoista tavaraa hyvin kohtuulliseen hintaan.

Château Grande Maison on Monbazillacissa sijaitseva viinitalo, joka tuottaa useita erilaisia, alueelle tyypillisiä jälkiruokaviinejä sekä muutamia puna- ja valkoviinejä. Grande Maison on viljellyt 14 ha viljelyksiään sertifioidusti luonnonmukaisin menetelmin jo vuosikymmeniä (vuodesta 1990) ja biodynaamisia periaatteita noudattaen vuodesta 1997. Viljelyksistä 10 ha on valkoisia rypäleitä (60% Sémillon, 25% Sauvignon Blanc, 15% Muscadelle) ja 4 ha punaisia (90% Merlot, 10% Cabernet Franc). Jalohomeisten viinien valmistusta helpottaa tilan keskellä sijaitseva lampi, joka synnyttää sadonkorjuun alla erinomaiset olosuhteet jalohomeen muodostumiselle.

Grande Maison vaikuttaa olevan varsin innokas uusimaan tynnyreitään, sillä valtaosa talon viineistä kypsytetään uusissa barrique-tynnyreissä, mutta ilahduttavasti tämä talon perustason jälkkäriviini valmistetaan puhtaasti terästankeissa, mikä sopii meikäläisen makunystyröille uutta tammea paremmin.

Viinillä on keskisyvä vaaleankeltainen väri.

Tuoksu on aromikas ja makea, mutta melko kevyt ja pidättyväinen: lemon curdia, vivahteikasta kukkaisuutta, kevyttä ananasta, hillittyä hunajaa ja aavistus kuivattuja keltaisia hedelmiä.

Suussa viini on makea ja jopa kevyesti tahmea, mutta myöskin kepeä, erittäin hapokas ja eloisa. Kieli rekisteröi hunajaisesta mausta runsaasti erilaisia, makeita vivahteita, kuten sokeroidun sitruunaista hedelmäisyyttä, hedelmäsalaattista sokerilientä, kevyttä ananaksisuutta, hillittyä kuivattua persikkaa ja hentoa verigreippiä.

Makea ja aromikas jälkimaku on raikas ja niin kompleksinen, että se tuntuu avautuvan kuin riikinkukon pyrstö hieman suoraviivaisemman keskimaun jälkeen. Viini jättää suuhun runsaasti erilaista makeaa hedelmäisyyttä, kuten sokeroitua sitrushedelmää, lemon curdia ja keveää ananaksisuutta, sekä muita hienostuneita vivahteita, kuten hentoa hunajaa, aavistuksen kukkaisuutta, ujoa bitteriä, häivähdyksen jalohomeista paahteisuutta ja tietynlaista valkohomejuuston kermaista tuntua. Jälkivaikutelma on melko hapokas ja kestoltaan keskipitkä.

Cuvée des Anges on suoraan sanottuna hurmaava, eloisa ja raikas kepeän pään jalohomejälkkäri. Se onnistuu freesillä, puhdaspiirteisellä aromimaailmallaan tuomaan mukavaa vaihtelua perinteisiin Sauternes'n jälkiruokaviineihin, joista on yhä runsaamman uuden tammen käytön myötä tullut aromaattisesti homogeenisempia. Tämä viini osoittaa, että Bordeaux'n lähiseuduilla on mahdollista valmistaa vivahteikasta ja vakuuttavaa jälkiruokaviiniä ilman, että viinille tarvitsisi näyttää neliösenttiäkään tammea.

Vaikka viini on Grande Maisonin simppelein perustason jälkiruokaviini ja talo antaa viinille nauttimissuositukseksi max. 5 vuotta, on tämä kuuden vuoden ikään ehtinyt Cuvée des Anges mielestäni varsin nuori esitys ja arvioisin, että sillä on vielä paljon vuosia edessään. Viini on siis erittäin kiva jo nyt, mutta se muuttuu varmasti paremmaksi kärsivällisellä kellaroinnilla. Ei tästä kypsyttelemällä saa mitään uutta Château d'Yquemia, mutta varmasti jotain paljon parempaa, mitä 12 euron hintalappu voi antaa odottaa.

Lyhyesti: Vivahteikas, ihastuttavan puhdaspiirteinen, rakenteikkaan hapokas ja kaikin puolin tasapainoinen jalohome-jälkiruokaviini hieman tutkan alle jääneeltä Monbazillacin jälkiruokaviinialueelta.

Arvio: Tyylikäs – talon edullisimmaksi ja simppeleimmäksi esitykseksi oikein maukas ja vakuuttava tapaus. Olen myyty!

Hinnan (~12,37e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.