Ganevat Les Vignes de Mon Père 2006

Jean-François Ganevat Côtes du Jura Les Vignes de Mon Père 2006 

• Valmistaja: Jean-François Ganevat
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
• Maa: Ranska 
• Alue: Jura
• Rypäleet: Savagnin (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2017)
• Hinta nyt: 198,00€ (Syyskuu 2020) 
  

 

kuva: lecarredesvins.com

Juraa on povattu jo hyvän aikaa "seuraavaksi isoksi jutuksi" viinimaailmassa, mikä joltain osin kyllä pitääkin paikkansa; monet viiniharrastajat ovat nimittäin sekä löytäneet Juran että innostuneet alueen viineistä, mikä rupeaa näkymään alueen parhaiden tuottajien viinien hinnoissa. Sen sijaan suuret massat eivät ole vieläkään joko löytäneet Juraa tai ottaneet sitä omakseen, minkä vuoksi alueen viinejä näkee syyrennassa mittakaavassa edelleen harmillisen vähän juuri missään. Asian kääntöpuolena voinee kuitenkin sanoa monien hienojen Juran viinien olevan varsin huokeita laatuunsa nähden. Samaa ei kyllä voi sanoa tästä nyt arvioitavasta Ganevat'n viinistä: se kyllä on ehdottoman laadukas, mutta se myös näkyy viinin hinnassa.

 

Jean-François Ganevat on tuottaja, joka kuuluu ehdottomasti Juran kärkikaartiin sellaisten nimien kuin Pierre Overnoy, Jacques Puffeney, Jean Bourdy ja Domaine Tissot kanssa. Ja toisin kuin suuremmilla ja laajempaa arvostusta nauttivilla viinialueilla (esimerkiksi Bordeaux, Burgundi, Champagne), kaikkien edellämainittujen tuottajien tyyli on hyvin natural-henkinen ja viinit on tyypillisesti tehty hyvin pitkälti prosessiin puuttumatta, antaen viinien "tehdä itse itsensä". Paikoin jopa todelliseen äärinaturalismiin nojaava Ganevat ei ole mitenkään maltillisen pään edustaja Juran jo valmiiksi hyvin natu-henkisessä ilmapiirissä, mutta toisin kuin monella muulla samanlaista filosofiaa edustavalla paikallisella tuottajalla, Ganevat'n viinit ovat tyypillisesti erittäin hillittyjä ja klassisia, ei merkittävän villejä tai omituisia.

 

Ganevat'n suvun historia Juran alueella menee ainakin 1600-luvulle ja viiniköynnöksiä on viljelty käytännössä aina. Jean-François siirtyi suvun viinitalon johtoon vuonna 1998 ja jo vuonna 1999 viljely ja viinien valmistus muutettiin biodynaamiseksi. Viinit on valmistettu vuodesta 2006 eteenpäin täysin ilman sulfiitteja ja tyypillisesti vain valkoviinit saattavat saada pienen sulfiittilisäyksen pullotuksen yhteydessä. Viinit kypsyvät järjestään erittäin pitkään ennen pullotusta – yleensä tammessa – mutta koska Jean-François ei halua viineistään tammisia, käyttää hän vain käytettyjä 600-litraisia demi-muid-tynnyreitä, vanhoja ja suurikokoisia tammisammioita ja saviamforoita kypsyttelyyn. Toisin kuin monet muut Juran tuottajat, Jean-François ei suuremmin tunnu välittävän Juran perinteisestä, voile-hiivahunnun alla kypsyneistä, oksidatiivisista viineistä, joten käytännössä kaikki talon viinit (naurettavan harvinaisia Vin Jauneja lukuunottamatta) valmistetaan ouillé-tyyliin, eli tynnyreitä täytetään sitä mukaa, kun viiniä haihtuu niistä.

 

Omien viinien lisäksi Ganevat tuottaa myös ostorypäleistä valmistettuja viinejä (ns. négociant-viinejä) siskonsa kanssa nimellä Anne et Jean-François Ganevat. Näistä ostorypäleviineistä Juran alueen viinit valmistetaan käytännössä täysin samalla tavalla kuten Jean-François'n omat viinit, mutta Anne ja Jean-François ostavat rypäleitä myös Juran ulkopuolelta, ja vaikka nämäkin viinit tehdään myös varsin natural-henkeen, on niiden sekä valmistusprosessit että tyylit selkeästi paljon vaihtelevammat kuin Juran viineissä.

 

Ganevat'n Les Vignes de Mon Père on talon lippulaivaviini, joka on valmistettu moderniin ouillé-tyyliin, mutta tyylillisesti viini silti asettuu jonnekin modernin ja perinteisemmän, oksidatiivisen Juran viinin välimaastoon. Viini valmistetaan vuonna 1930 istutetun Savagnin-tarhan rypäleistä, joista saadun viinin annetaan kypsyä käsittämättömät 130 kuukautta (eli yli 10 vuotta!) vanhoissa demi-muid-tynnyreissä. Tynnyreitä joudutaan täyttämään aika ajoin, sillä vuosien aikana viini menettää peräti 50% kokonaistilavuudestaan haihtumalla. Kypsyessään tynnyreissä viini hiljalleen sekä oksidoituu (jatkuvasta täyttelystä huolimatta) että konsentroituu (sillä haihtumisen yhteydessä viini menettää vain vettä, ei esimerkiksi happoja tai maku- tai aromiyhdisteitä). Valmistuksen, kypsytyksen tai pullotuksen yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Alkoholia viinistä löytyy 12,5%.

 

Väriltään viini on intensiivisen sitruunankeltainen. Ei varsinaisesti enää nuorelle Savagninille tyypillisen hailakka vaaleanvihreä, muttei myöskään näytä olevan niin syvä ja kehittynyt miltä 10 vuotta tynnyrissä viettäneen viinin voisi kuvitella näyttävän. 

 

Viinin tuoksu on suorastaan käsittämättömän muhkea, intensiivinen ja voimakas. Erittäin moniulotteisessa aromimaailmassa tuntuu kuivahtaneita persikoita, voita ja keitettyä kermaa, hieman eksoottista mausteisuutta, kevyttä reduktion tuomaa savuisuutta ja hentoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Yleisolemus yllättää olemalla yhtä aikaa sekä hennosti reduktiivinen että oksidatiivisuuteen taittuva.

 

Suussa viinillä on leveä, melko täyteläinen ja suorastaan poskettoman moniulotteinen yleisolemus; makumaailmasta tuntuu nousevan uusia piirteitä ei vain joka hörpyllä vaan lähes joka hetki. Yleisolemusta sävyttää ouillé-Savagninille tyypillinen teräksinen mineraalisuus ja lähes kirpeänä tuntuva sitruunainen hedelmä, mutta viinin hienous on siinä, mitä tapahtuu taustalla. Selvimpien pääpiirteiden taustalla häilyy lähes loppumaton kirjo makuja makeista hedelmistä kuivakkaan mausteisuuteen: nahistuneita persikoita ja kuivattuja aprikooseja, paahdettuja pähkinöitä, hieman ruutisavua, kevyttä uuniomenaisuutta kanelilla, hentoa ruskistettua voita, ujoa vanhat Champagnet mieleen tuovaa karamellisuutta ja häivähdys bitterisyyteen taittuvaa kivistä mineraalisuutta. Vaikka viini on Juran valkoiseksi hämmentävän suurikokoinen, on se samalla uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa, kiitos uskomattoman runsaan ja todella napakkana tuntuvan hapokkuuden.

 

Lopuksi viinistä jää suuhun uskomattoman pitkä, voimakas ja moniulotteinen jälkivaikutelma. Kerroksellisessa ja jatkuvasti muotoaan muuttavassa jälkimaussa tuntuu kivistä mineraalia ja lähes kiniinistä bitterisyyttä, hieman läpileikkaavaa teräksisyyttä, kirpakkaa sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä ruskistettua voita, hentoa paahdettua kastanjaa, ujoa marsipaania ja pienin aavistus Fino Sherryn mieleen tuovaa aldehydistä suolaisuutta.

 

Herran pieksut mikä viini tämä onkaan! Maistohetkelläni tämä ei ollut vain paras Savagnin, jonka olin maistanut, mutta myös yksi ylivoimaisesti parhaista maistamistani valkoviineistä. Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, viini on näitä molempia edelleen – enkä odota tähän tilanteeseen muutosta lähiaikoina. Viinin syvyys, voima ja moniulotteisuus ovat yksinkertaisesti mahdottomia sanallistaa täydellisesti.

 

Runsaudestaan ja konsentraation tunteestaan huolimatta tämä Les Vignes de Mon Père ei tunnu erityisen suurikokoiselta tai raskastekoiselta viiniltä – kiitos sen tuntuvan hapokkuuden ja voimakkaan mineraalisuuden – mutta samalla sen voima, intensiteetti ja moniulotteisuus tuntuvan suuremmilta mikä olisi edes mahdollista tämän mittakaavan viinille. Kokonaisuutena tämä viini on jotain hyvin erilaista, mitä on tottunut saamaan Juran – tai edes Ganevat'n – viineiltä, mutta tämä on yhtä lailla hyvin erilaista mihinkään hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsytettyihin valkoviineihin (mieleen tulevat muutamat Riojan tuottajat) verrattuna. Kaiken kaikkiaan tämä on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomatonta tavaraa – mitä tukevat myös monet muut internetistä löytyvät arviot, jotka hehkuttavat viinin maasta taivaisiin – ja on niin vaikuttavuudellaan kuin olemattomalla saatavuudellaan oikeutettu kantamaan unicorn winen titteliä. Kypsyttelyn osalta on melko vaikea sanoa, miten viini tästä kehittyy; en usko sen menevän palasiksi vielä lähiaikoina, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, että varsinaisesti lisäkypsyttelyä se ei tunnu kaipaavan. On kyllä melko vaikeaa keksiä, minkälaiselle ruoalle näin intensiivisen viinin voisi parittaa, minkä vuoksi paras paikka lieneekin sille laadukkaita ja luonteikkaita viinejä arvostava seura, jossa viinin voi nauttia antaen sen olla ansaitusti pääosassa.

 

Lyhyesti: 10 vuotta vanhoissa tammitynnyreissä kypsynyt, kehittynyt ja konsentroitunut valkoviini, joka olisi varmasti ollut uskomattoman vaikuttava jo tavanomaisen vuoden tai parin kypsyttelyn jälkeen. Sen sijaan 10 vuotta vartomista on tehnyt tästä viinistä jotain aivan poikkeuksellista, minkä kuvailuun eivät tahdo sanat enää riittää.

 

Arvio: Täydellinen – helposti yksi vaikuttavimpia, intensiivisimpiä ja moniulotteisimpia valkoviinejä, joita olen koskaan maistanut. Äärimmäisen päräyttävää tavaraa.

 

Hinnan (198,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Terrus Douro 2006

Quinta de Fundo de Vila Terrus Douro 2006

• Valmistaja: Quinta de Fundo de Vila
• Tyyppi: Punaviini, DOC Douro
• Maa: Portugali
• Alue: Douro, Baixo-Corgo, Barrô
• Rypäleet: Touriga Nacional, Touriga Franca, Vinhão, muita (Cabernet Sauvignon, Syrah?)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,85e (Toukokuu 2013, Coisas do Arco do Vinho)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No niin, kaivetaan nyt jotain hieman pidempään kellarissa haudottua blogin puolelle. Tämä nyt arvioitava viini päätyi meikäläisen hoiviin keväällä 2013 Lissabonista, kun Belémin kaupunginosassa eksyimme pieneen viinimyymälään, jossa tiedustelin jotain punaista Vinho Verdeä, jota ei välttämättä tarvitsisi korkata aivan heti, vaan joka voisi myös kestää kellaripuolella. En tiedä ymmärsikö myyjä meikäläisen väärin vai skippasiko hän kokonaan toiveeni ko. viinityylistä, koska hän lähti suosittelemaan meikäläiselle tällaista Douron viiniä. Puhui että olisi tyyliltään kepeä ja hapokas, joten varmaankin myymälässä ei ollut kyseistä viinityyliä edustettuna ja tämä oli sitten lähin valinta kun ei voinut päästää asiakasta marssimaan ulos myymälästä tyhjin käsin? Tiedä häntä, luotin kuitenkin suositukseen ja ostin pullon mukaani. Aivan heti viiniä ei tosiaankaan tullut korkattua, sillä pullo päätyi testiin vasta kesällä 2016, yli kolmen vuoden kellaroinnin jälkeen.

Valotetaan hieman taustatarinaa viinille. Sen tuottanut viinitalo on vaihtanut omistajaa 2000, jolloin talolla alettiin uudistaa tarhojen köynnöskantaa istuttamalla lähinnä perinteisiä Douron punaisia lajikkeita. Ymmärtääkseni tämä 2006 on talon toinen vuosikerta, joka on siis valmistettu tuolloin 6-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Rypäleet on perinteiseen tyyliin poljettu jaloin ja niistä saatu viini on käytetty sementtisammioissa ja kypsytetty 12 kk ranskalaisessa tammessa. Viini valmistetaan ainoastaan talon omista rypäleistä, jotka korjataan yhden päivän aikana ja vuosituotanto 3,200 pulloa.

Viinillä on läpinäkymätön kypsän mustan kirsikan väri. Pullosta löytyy kevyesti sakkaa ja jonkin verran viinikiveä, joten karahvin kautta pyöräyttäminen ei olisi tehnyt viinille missään nimessä pahaa.

Aluksi lasista kohoaa hieman pidätteleväinen, kypsänmakea tuoksu, jossa tuntuu mehevää luumua, karhunvatukkaa, monille Portugalin punaviinielle ominaista aromaattista kukkaisuutta, kevyttä leivontamausteisuutta ja hentoa pölyistä maamaisuutta. Taustalla häilyy myös hentoja aavistuksia iän mukanaan tuomista rusinaisuuden, nahistunueiden tummien marjojen ja kuivakan, vanhaa nahkan vivahteista. Lasissa hengitellessään viini aukeaa ja muuttuu selkeästi avoimemmaksi ja voimakkaammaksi, joten tämänkin suhteen karahvi on kyllä vallan suositeltava veto.

Viinillä on suussa melko täyteläinen yleisolemus; hapokkuus tuntuu olevan aluksi korkeintaan kohtalaista, mutta loppua kohti se tuntuu saavan enemmän jalansijaa, antaen enemmän ryhtiä ja eloisuutta. Kokonaisuutena viini on kuiva, mutta kypsillä ja tummanpuhuvilla piirteillään se vihjailee hieman makeutta. Makumaailma toistaa melko uskollisesti tuoksun piirteitä: kypsää luumua, karhunvatukkaa, kevyttä boysenmarjaa, hillittyä pippuria ja hentoa graniittista kivipölyisyyttä. Tanniinit ovat Douron viiniksi melko kiltit ja sisäsiistit – ne korkeintaan näykkäävät kevyesti, vaikka viiniä pyörittelisi pitkäänkin suussa. Jälkimakua kohden alkaa nousta myös aavistus iän tuomaa kuivahtanutta viikunaa ja rusinaa.

Jälkimaku on tuoreen tumman marjainen, kypsän luumuinen, kevyen mustapippurinen ja hillitysti kivisen karhea. Pullon mukaan viinissä olisi voltteja 13%, mutta silti jokainen hörppy nostaa nielun tuntumaan hetkeksi aikaa kevyttä lämmönhohkaa, mikä mahdollisesti vihjaisisi merkittyä hieman korkeampaan alkoholipitoisuuteen.

Myönnettävä on, ettei Terrus kyllä ollut tyyliltään missään nimessä niin tuhti, jyrkkä ja vakava kuin monet Douron viinit tuppaavat olemaan – nyt oltiin kyllä selkeästi edustamassa tyylin kepeämpää ja freesimpää päätä. Mutta vaikka rypälesekoituksista löytyi myös se punaisten Vinho Verdejen Vinhão, ei tämä kyllä ihan siihen osastoon mennyt, mitä alun perin suosituksilta toivoin. Close, but no cigar.

Mutta ihan kelpo Douron punainen tämä oli noin muuten. Ehkä hieman turhan kiltti ja aavistuksen verran geneerisenpuoleinen omiin makumieltymyksiini nähden, mutta oikein miellyttävää tavaraa noin yleensä. Kyllä viini oli 10 ikävuottaan onnistunut kantamaan kunnialla.

Lyhyesti: Melko puhdaspiirteinen, freesi ja Douron viiniksi jopa kiltti punaviini. Hyvää yleistasoa, muttei loppupeleissä mitään maailmojamullistavaa.

Arvio: Miellyttävä – viini on mukavan mehukasta ja maukasta perustavaraa, mutta siitä puuttuu hieman Douron viinien rouheutta ja särmää, joka olisi voinut tuoda sille toivottavaa karaktääriä.

Hinnan (16,85e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Xavier Frey Riesling Brut 2006

Xavier Frey Crémant d'Alsace Riesling Brut Millésimé 2006

• Valmistaja: Xavier Frey
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Crémant d'Alsace
• Maa: Ranska
• Alue: Alsace
• Rypäleet: Riesling (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 14,00e (Huhtikuu 2016, Worldwide Wines)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Yksi viiniharrastuksen hienoimpia puolia on se, että halutessaan voi oppia jatkuvasti jotain uutta. Esimerkiksi pitkään pidin Alsacen Crémanteja lähinnä simppeleitä ja nuorena juotavina kuohuviineinä. Tai vaikka Riesling on yksi Crémant d'Alsacen sallituista lajikkeista, oletin Riesling-kuohuvien olevan melko pitkälti saksalainen homma. Sitten vastaani kävelee skumppa, joka romuttaa kaikki viinityyliin liittyvät käsitykseni kertaheitolla.

Xavier Frey on Alsacelainen tuottaja, josta en löydä mitään tietoja. Oikeasti, Google ei paljasta herrasta yhtään mitään. Ainakin samanniminen herra liittyy jotenkin Frey-Sohlerin viinitalon historiaan, mutta epäilen, ettei kyseessä ole sama mies. Tai tietenkin voi olla, kuka tietää. Joka tapauksessa, koska internetpreesens on yhtäläisyysmerkki sille, että joku on oikeasti olemassa, voisin väittää, ettei ole olemassa Xavier Frey -nimistä viinintuottajaa; ainoastaan se, että olen maistanut tämän kyseisen kuohuviinin useita kertoja on todisteena minulle siitä, että tämänniminen tuottaja on kaikesta näkymättömyydestään huolimatta olemassa.

Koska tuottajasta ei tietoja löydy, ei myöskään viinistä löydy speksejä – tai edes yhtä ainutta kuvaa. Etiketistä voi päätellä viinin olevan Rieslingistä valmistettu ja ikääkin sillä näyttää olevan 10 vuotta (mikä on vaikuttavan paljon niin Crémant d'Alsacelle kuin noin yleensä valtaosalle maailman kuohuviineistä). Mitään valmistusteknisiä asioita tai analyysiarvoja en pysty tähän heittämään, joten arvion on nyt vain nojattava meikäläisen sanaan.

Viinin väri on tasainen, runsaan kellanvihreä, jossa kohtalaisen voimakas keltaisen sävy vihjaa viinin kehittyneemmänpuoleiseen ikään.

Tuoksultaan viini on hyvin ilmaisuvoimainen ja ennen kaikkea selvästi hyvin lajiketyypillisesti Riesling; tuoksua nimittäin hallitsee varsin voimakkaana kehittyneen Rieslingin petrolisuus, jota en olisi koskaan aikaisemmin voinut kuvitella löytäväni kuohuviinin puolelta! Viinin rehevää petrolisuutta komppalievat sitruunankuoriset, kevyen hunajaiset, hennon persikkakarkkiset ja ujon kukkeat piirteet.

Suupuolella viini on kuiva, mutta silti suutuntumaltaan rehevä ja täyteläinen. Runsautta kuitenkin suitsivat mainiosti viinin hyvä hapokkuus ja melko runsas, pehmeänä tuntuva, kermainen mousse. Makumaailmassa tuntuu kypsää sitrusta, hillottua sitruunankuorta, kevyttä kehiityneen Rieslingin petrolisuutta ja ujoa bitteriä. Kokonaisuus on selvästi runsas ja kypsä, mitä kehittyneet piirteet korostavat edelleen, mutta viini ei siltikään ole millään tavalla överi.

Suuhun jää melko pitkä ja miellyttävän raikas, hedelmävetoinen jälkimaku jota hallitsevat kypsän sitruunaisuuden dominoiva sitruksisuus, makeutta vihjaileva hunajaisuus, hillitty omenaisuus, kevyenpuoleinen petrolisuus ja ujot mausteiset piirteet.

Kyllä näitä yllätyksiä aina silloin tällöin tulee. Ei sitä olisi voinut kuvitella, miten hienosti Crémant d'Alsace voi kehittyä. Tai että vastaan tulisi kuohuviini, joka oikeasti tuoksuu ja maistuu tyhjäkäynnillä olevalta linja-autolta. Hyvällä tavalla, tottakai!

Viinistä löytyy runsaasti persoonaa, mutta sen lisäksi myös rakennetta ja sopusuhtaisuutta: tämä ei ole vain kuriositeettitason tapaus, vaan myös varsin uskottava, ruokapöytään vaivattomasti soveltuva kuohuviini. On silti hyvä muistaa, että jos aikoo tuoda tällaisen pullon yllätyksenä pöytään, kannattaa tottakai tarkistaa ruokailijoilta etukäteen, ettei kukaan loukkaannu, jos viini tuoksuu paloöljyltä! Näin kehittyneempien Rieslingien ystävänä olin itse varsin täpinöissäni, kun vastaan tuli näin kiehtova kupliva, mutta voin kuvitella joidenkin reagoivan tällaisiin tapauksiin enemmän järkytyksellä kuin ilahtuneella innostuksella!

Lyhyesti: Persoonallisen petroliseksi kehittynyt, varsin runsas, mutta miellyttävän rakenteikas Riesling-kuohuviini Alsacesta.

Arvio: Erittäin hyvä – yleensä melko turvallisten (ja usein myös turhankin tylsien) Alsacen kuohuviinien joukossa tämä tapaus on varsin positiivinen outolintu!

Hinnan (14,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

Travaglini Gattinara

• Valmistaja: Giancarlo Travaglini
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006

• Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011

• Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

• Copatinto
• Loppasuut
• Pour Decisions
• Pullon henki
• Rypäleistä Viis!
• Viinikartta
• Viinikupla
• Wine and Finland
• Wineserver

Matthieu Cosse Solis 2006

Matthieu Cosse Solis 2006

• Valmistaja: Matthieu Cosse
• Tyyppi: Punaviini, AOC Cahors
• Maa: Ranska
• Alue: Sud-Ouest, Cahors
• Rypäleet: Malbec (85%), Merlot (12%), Tannat (3%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,89e (Joulukuu 2015, Systembolaget, beställningssortiment)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Lounais-Ranskassa sijaitsevan Cahorsin "mustat viinit" (les vins noirs de Cahors) ovat historiallisesti olleet yksiä Ranskan arvostetuimpia ja vaikuttavimpia punaviinejä – alueella on viljelty viiniä jo 2000 vuoden ajan ja erityisesti keskiajalta 1800-luvulle viinien laatua pidettiin vähintään yhtä korkeana kuin naapurissa sijaitsevan Bordeaux'n viinejä. Alue ei kuitenkaan välttynyt viinikirvan tuhoilta ja 1800-luvun lopulla, viinikirvan hävitettyä valtaosan alueen istutuksista, alue katosi nopeasti ihmisten mielistä. Vaikkei tämä viinialue koskaan kadonnut viinimaailman kartalta, jäi se niin tehokkaasti unohduksiin, että vielä tänäkään päivänä harva viininystävä tietää Cahorsia. Alueen arvostus on kuitenkin ruvennut viime vuosina pikku hiljaa palaamaan.

Suurimpia Cahorsin suosion paluun selittäviä tekijöitä on Argentiinan punaviinien suosio: eteläranskalaiset maahanmuuttajat toivat Argentiinaan muassaan kotialueensa Malbec-rypälettä, josta tuli 1900-luvun lopulla Argentiinan viiniteollisuuden suurin vientituote. Malbecin hetkessä räjähdysmäisesti kasvaneen suosion myötä ihmiset löysivät myös tämän rypäleen kotiseudun, Ranskan Cahorsin, jossa tämä perinteisellä Côt-nimellä kulkeva rypäle on punaviineissä vähintään 70% osuudella pääosassa.

Cahorsin seudulla viiniä viljelevä Matthieu Cosse on tullut tunnetuksi Cosse-Maisonneuve-viinitalosta, joka tuottaa hyvin tasapainoisia, moderneja ja puhtaita punaviinejä, jotka ovat jo borderline-natuviinejä kaikessa käsittelemättömyydessään – näistä suomalaisille tunnetuin lienee myös Alkon tilausvalikoimasta löytyvä, hurmaava Le Combal Cahors. Viineissään Cosse ja Maisonneuve pyrkivät mahdollisimman puhtaaseen ja autenttiseen terroirin ilmentämiseen; rypäleiden käsittely tarhoilta viinitalolle on mahdollisimman hellää, vinifikaatio pyritään tekemään mahdollisimman hellästi ilman liiallista uutosta ja viinit saavat kypsyä varsin pitkään sekä vanhoissa barrique-tynnyreissä että pulloissa ennen markkinoillelaskua. Tämä Systembolagetin tilausvalikoimasta löytynyt Solis on talon perustason pullote, joka tehdään tarhojen nuorimpien köynnösten rypäleistä. Vuosikerta 2006 on ollut pelkästään Matthieu Cossen käsialaa, mutta tätä nykyä Solis-viinin tuoreemmat vuosikerrat kulkevat Cosse-Maisonneuven nimen alla.

Väriltään viini on Cahorsin viineille tyypillisen mustanpunainen, mutta hieman epätyypillisesti ei aivan täysin läpinäkymätön.

Melko hedelmävoittoisessa, mutta ujosti tuhmassa tuoksussa tuntuu ensisijaisesti rautaa, aroniamarjaa, variksenmarjaa ja hapokasta sinertävää hedelmää; taustalla häilyy kevyesti tuoretta mustaherukkaa, kevyttä lantaista funkkia ja ujosti makeanimelää volatiilisuutta.

Cahorsiksi suorastaan hämmentävän puhdaspiirteisestä makumaailmasta löytyy karhunvatukka- ja aroniamarjavetoista tummaa marjaisuutta, märkää metsämaata ja humusta, luumua, kevyttä pippurista mausteisuutta ja hentoa vihertävyyttä. Viinillä on alueen viineille tyypillisesti melko runsaasti konsentraatiota ja tiiviyden tuntua, ja kypsät, mutta varsin runsaat tanniinit nousevat hitaasti ja vuoraavat suun. 13,5% alkoholia häivähtelee paikoin ujosti esiin.

Jälkimaku on mehukas ja puhdaspiirteinen, mutta samalla varsin runsaista tanniineista karhea ja melko bitterinen. Kielelle jää karhunvatukkaisuutta, kevyesti karvasta aroniamarjaa, vastapoimittuja hapokkaita metsämarjoja ja kevyttä metsäistä maamaisuutta. Suuhun jäävä jälkivaikutelma on pitkä, tiukahko, melko voimakkaasti suutakuivattava ja aavistuksen lämmin.

Ollakseen talon perustason pullote, on 9 vuoden ikäinen Solis edelleen hämmentävän nuorekkaassa kunnossa: hedelmä on sekä eloisaa, että ilahduttavan puhdaspiirteistä, minkä lisäksi viinillä on edelleen vaikuttavan intensiivinen rakenne. Parhaimpien Cahorsin viinien syvyyttä ja kompleksisuutta viini ei ihan kykene saavuttamaan, mutta sen verran vivahteikkuutta viinistä löytyy, että minkäänlaista nokan koputtamista ei viinistä voi keksiä.

Systembolagetin tilausvalikoiman hinnalla (vajaa 15e) viini on jo varsin hyvä ostos, mutta Vins Étonnantsista tilaamalla pullon voi löytää lähes puoleen hintaan (8,80e)! Vaihtoehtoja on siis vain edullinen ja edullisempi. Tuhdimpien ranskalaisviinien ystävälle tilanne ei ole mitään muuta kuin pelkästään suotuisa! Solis'n voi helposti iskeä nykykunnossaan raskastekoisempien ruokien kumppaniksi, mutta ikääntyneempien viinien fanit voivat huoletta jättää viinin kellariin useammaksi vuodeksi keräämään lisää syvyyttä.

Lyhyesti: Arvostetun luomuviinitalon 10 vuoden ikään ehtinyt perustason Cahors, joka on edelleen hämmentävän nuori ja tiukkarakenteinen esitys.

Arvio: Erittäin hyvä – mukavan rehti, maukas ja hillityn maanläheinen esitys Malbecista. Ei turhaa tammea tai ylikypsää hedelmää, vaan rakennetta ja puhdasta, tumman marjavoittoista hedelmäisyyttä.

Hinnan (14,89e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Hinnan (8,80e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Zuccardi Alma 4 Bonarda 2006

Zuccardi Alma 4 Bonarda 2006

• Valmistaja: Familia Zuccardi
• Tyyppi: Kuohuviini
• Maa: Argentiina
• Alue: Mendoza, Santa Rosa
• Rypäleet: Douce Noire (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~11,00e (Helmikuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: eynsham cellars

Bonarda eli Douce Noire eli Charbono eli Corbeau on taas näitä kummallisia maailmanmatkaajia. Tämä Argentiinan toiseksi viljellyin punainen lajike saapui maahan alun perin italialaisten maahanmuuttajien mukana Barberan nimellä. Pian kuitenkin huomattiin, ettei lajikkeella ollut juurikaan tekemistä Barberan kanssa, veikattiin sen olevan Bonarda Piemontesea, minkä vuoksi lajikkeen nimi jäi.

Myöhemmät DNA-tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet, ettei Bonarda ole millään tavalla sukua lähinnä pohjoisessa Piemontessa viljellylle Bonarda Piemonteselle (tai millekään muulle Pohjois-Italiassa viljellylle lajikkeelle, jonka joku synonyymi on "Bonarda jotain"). Sen sijaan sen huomattiin olevan geneettisesti identtinen yhdysvaltalaisen Charbonon ja ranskalaisen Douce Noiren kanssa. Tämä lajike on siis alun perin Savoiesta kotoisin oleva Douce Noire (joka tunnetaan myös Corbeaun nimellä), joka on kotialueellaan lähes sukupuuttoon kuollut, mutta löytänyt uuden kodin sekä Kaliforniasta että Argentiinasta; todennäköisesti lajiketta on viljelty jossain vaiheessa myös Piemontessa, mistä se on kulkeutunut Argentiinaan. Bonarda eli Charbono eli Douce Noire on erittäin myöhään kypsyvä lajike, joka hyvin myöhäisestä sadonkorjuuajastaan huolimatta kykenee säilyttämään hyvin sekä hapokkuutensa että paksuista kuorista tulevat tanniininsa. Yhdysvalloissa Charbonosta valmistetaan usein hyvin rakenteikkaita ja tanniinisia punaviinejä, jotka vaativat joitain vuosia kellarointia ennen korkkaamista, kun taas Argentiinassa Bonardaa pidetään lähinnä simppeleitä, kepeitä ja edullisia punaviinejä tuottavana lajikkeena.

Sen sijaan argentiinalainen Zuccardi on päättänyt osoittaa, että Bonarda taipuu myös johonkin aivan muuhun – nimittäin kuohuviiniin! Alma 4 on neljän nuoren viinintekijän Zuccardille toteuttama laatukuohuviinien projekti, jossa he valmistavat erilaisista rypälelajikkeista tinkimättömiä ja korkealaatuisia kuohuviinejä; tällä hetkellä sarjaan kuuluu Bonardasta, tammitynnyrikypsytetystä Chardonnaysta, Pinot Noirista ja Viognierista tehdyt kuohuviinit. Bonarda on tätä viiniä varten viiniytetty aivan normaalisti punaviiniksi, mutta tämän jälkeen sen on annettu kypsyä pulloissa peräti 3 vuoden ajan sakkojen päällä ennen korkinvaihtoa – varsin kiitettävä kypsytysaika jopa perinteiselle kuohuviinille! Zuccardin omien tietojen mukaan Alma 4 Bonarda on Argentiinan ensimmäinen koskaan valmistettu punainen Bonarda-kuohuviini – kun katselee, kuinka harvoin vastaani on tullut kuohuvaa punaista Bonardaa, on tämä väite helppo uskoa.

Väriltään viini on tiivis, tumman kirsikanpunainen, reunoiltaan hennosti granaatinpunaiseen taittuva.

Viinillä on tummanpuhuva, mausteinen ja jopa hieman oudohko tuoksu, jossa tuntuu tummaa metsämarjaisuutta, kevyttä luumuisuutta ja hentoa nahkaisuutta.

Suussa viini on kuivakka, runsas ja – kuten kuohuviiniltä voi odottaa – melko runsaasti kuohuva. Makumaailmaa hallitsee kirsikka, tumma marjaisuus ja kevyesti puolukkaan taittuva happamampi metsämarjaisuus. Näiden marjaisten piirteiden rinnalta erottuu myös särmikästä mausteisuutta ja hentoa lihaisuutta. Mousse on runsas ja melko kestävä, kun taas viinin tanniinit ovat yllättävänkin runsaita ja innokkaasti tarraavia; nämä antavat yhteistyössä viinille melko robustin oloisen yleisvaikutelman.

Viinin tummanpuhuva jälkimaku on melko voimakkaan mausteinen, tumman kirsikkainen, tuoreen puolukkainen, kevyen metsäinen ja hillityn nahkainen. Suuhun jää tuntuvan tanniininen, karhea ja bitterinen jälkivaikutelma.

Jumalauta, nyt kyllä liikutaan omituisella maaperällä. Kokemukseni ovat tästä viinityylistä melko rajalliset – kattaen siis pari australialaista Sparkling Shiraz -viiniä ja joitain laadukkaampia Lambruscoja – mutta tämä viini hyppäsi boksin ulkopuolelle kolmiloikkaajan ottein! Tämä ei siis ole mikään kepeä, helppo ja hauska pikku kupliva punainen (kuten nuo edellämainittujen tyylien edustajat yleensä ovat), vaan suorastaan poikkeuksellisen tiukka ja vakava viini – jo argentiinalaiseksi Bonardaksi! Lisäksi tämä ei ole mikään kevyesti pirskahteleva viini, vaan ihan oikeasti kunnon pitkään kypsytetty kuohuviini!

Viini on siis rehellisesti hyvin poikkeuksellinen esitys, millä tahansa mittarilla. Siinä on tuhdin, tanniinisen punaviinin rakenne, mutta se silti käyttäytyy kuin kuohuviini. Allekirjoittaneen on mahdotonta sanoa, miten se kehittyy kellarissa, koska tällaisia viinejä ei ole vastaani aiemmin tullut, mutta koska viini oli nauttimishetkellä jo 9 vuoden ikäinen, tuntuu se selvästi ainakin kestävän ihan hyvin kellarointia. En ole varma tykkäsinkö viinistä oikeasti, mutta sen kaikin puolin poikkeuksellinen meininki pääsi yllättämään meikäläisen täysin puun takaa, mikä on omiaan keräämään viinille höpöpisteitä. Olisi kyllä varmasti varsin mielenkiintoinen elämys päästä maistamaan tätä rehellisen tartarpihvin kyljessä.

Wine-searcher antoi viinille hintaa reilun kympin per pullo, mutta vahva veikkaukseni on, että Suomessa viinillä kyllä on varmasti enemmän hintaa.

Lyhyesti: Argentiinalainen viini, joka hämmentävällä tavalla tuo yhteen useita vuosia kypsytetyn laatukuohuviinin ja täyteläisen, tiukan tanniinisen punaviinin.

Arvio: Tyylikäs – ilman laajempaa kokemuspohjaa on hyvin vaikea analysoida, onko tämä viini oikeasti laadukas tyylilajissaan. Itse kallistuisin (varovaisesti ja hieman hämmennyksissä) sen puoleen, että viini on kyllä varsin hyvä esitys tyylilajissaan, joskaan näin kuivana, tanniinisena ja ennen kaikkea punaisena se ei ole mitenkään maailman helpostilähestyttävin kuohuviini. On kuitenkin mukavaa, että myös suuret viinitalot uskaltavat ja viitsivät tehdä kokeiluja laatikon ulkopuolella!

Hinnan (~11,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Casal Sta. Maria Colares Ramisco 2006

Casal Sta. Maria Colares Ramisco 2006

• Valmistaja: Casal Sta. Maria
• Tyyppi: Punaviini, DOC Colares
• Maa: Portugali
• Alue: Lisboa, Sintra, Colares
• Rypäleet: Ramisco (100%)
• Koko: 0,5
• Hinta arviointihetkellä: ~30,00e (Marraskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: raymond reynolds

Aivan Lissabonin länsipuolella sijaitseva Colares ("kularesh") on yksi Portugalin tuntemattomimpia viinialueita, minkä vuoksi se on myös todellinen löytymätön helmi Euroopan viinikartalla.

Tämä Portugalin toiseksi vanhin viiniappellaatio ja manner-Euroopan läntisin viinialue sijaitsee aivan Atlantin rannalla, vain muutamien satojen metrien päästä rantaviivasta, ja vain kapea kaistale hiekkadyynejä suojelee viiniköynnöksiä voimakkailta merituulilta. Alue on muutenkin hyvin rantaista, sillä alueen köynnökset kasvavat villinä ja varttamattomina rantahiekassa. Hiekka ei ole kovinkaan kaksinen maaperä viiniköynnöksille, jos sitä verrataan klassisiin kalkki-, liitu- tai savipohjaisiin maaperiin, mutta paikalliset Ramisco- ja Malvasia-lajikkeet ovat onnistuneet menestymään siinä verrattomasti. Lisäksi hiekkamaalla on yksi lyömätön ominaisuus: viinikirva ei kykene menestymään siinä! Tästä syystä Colaresissa sijaitsee huomattavasti Portugalin vanhimpia köynnöksiä – niitä kun ei tarvinnut repiä ylös maasta ja varttaa viinikirvalle vastustuskykyisiin juurakoihin tämän tuholaisen iskettyä Eurooppaan 1800-luvun lopulla.

Koska hiekkamaa tarjoaa varsin vähän tukea köynnöksille, kasvavat monet köynnösten oksat yksinkertaisesti maata pitkin Colaresissa – samalla suojautuen alueen rankoilta merituulilta. Kun rypäletertut alkavat muodostua köynnöksiin, nostetaan köynnösten oksat ilmaan tukemalla ne hiekkaan työnnettävien, 20–30 cm pitkien keppien varaan, jotteivät tertut jäisi homehtumaan kosteaan maahan tai vaihtoehtoisesti paahtumaan auringossa. Ymmärrettävästi Colaresissa viljely on erittäin rankkaa, aikaa ja vaivaa vaativaa työtä, minkä lisäksi vanhat köynnökset tuottavat hyvin vähäsatoisesti rypäleitä. Nuoret Colaresit voivat tästä syystä olla suhteellisen hinnakkaita, mutta niiden vaatimaan työhän ja saatavuuteen nähden erittäin matalaksi hinnoiteltuja; lisäksi nämä alueen viinit ovat myös äärimmäisen pitkäikäisiä ja monia vuosikymmeniä vanhoja Colaresin viinejä on mahdollista löytää edelleen jopa samaan hintaan kuin uusia pulloja!

Tämän viinin tuottanut Casal Sta. Maria on erittäin jännä tapaus – sekä tuttu meikäläiselle jo aikaisemmin maistetusta Senhor d'Adraga Tinto -viinistä, joka on talon ainoa ostorypäleistä valmistettu perustason viini. Taloa pyörittää Viron ja Latvian alueella sijainnella Liivinmaalla vuonna 1911 syntynyt paroni von Bruemmer, joka osti vuonna 1962 jo lähes raunioituneen Casal Santa Marian, 1700-luvulta peräisin olevan kartanon. Hän pyöritti kartanolla Portugalin suurinta arabianhevostallia, kunnes vuonna 2006 – 96-vuotiaana – hän ryhtyi tuottamaan viiniä. Paroni oli tuolloin Zürichissä leikkauksessa ja leikkauksesta herättyään hän päätti täysin yllättäen ryhtyä tuottamaan kartanossaan viiniä – olihan rakennus ollut viinitalo aina 1900-luvun alkuun asti. Vain kolme päivää myöhemmin paroni oli istuttanut 7 hehtaaria köynnöksiä mailleen sekä ostanut vanhoja viinitarhoja kartanon läheisyydestä, joista ryhdyttiin tuottamaan talon ensimmäisiä viinejä jo samana vuonna.

Casal Sta. Maria tuottaa nykyisin viinejä 5 hehtaarilta talon ympäristöstä, 2,5 hehtaarilta Colaresin rantahiekoilta ja hehtaarilta Serra de Sintran graniittivuoren rinteiltä. Tarhoja viljellään luonnonmukaisesti, viinit valmistetaan hyvin hands-off-mentaliteetilla ja ne käytetään luonnonhiivoilla. Ainoa poikkeus tähän on DOC Colares viinit rantahiekoilta: vaikka rypäleitä pyrkisi viljelemään kuinka hyvin tahansa, on näissä tertuissa aina mukana myös homeisia rypäleitä. Tästä syystä talon Colaresin viineissä on käytettävä viljeltyjä hiivoja sekä normaalia enemmän sulfiitteja. Paroni itse haluaisi kaikkien viiniensä olevan biodynaamisesti viljeltyjä, mutta talon viinintekijä Jorge Rosa Santos on joutunut selittämään, ettei näin äärimmäinen lähestymistapa ole mahdollinen Colaresin kaltaisten viinien kanssa. Talon vuosituotanto on n. 80,000 pulloa, joista DOC Colares -viiniä tuotetaan n. 6,000 pulloa.

Casal Sta. Marian Colares 2006 on talon ensimmäinen Colares koskaan ja sitä on tuotettu yhteensä 800 pulloa. Viini käytettiin terästankeissa viljellyillä hiivoilla ja sen annettiin kypsyä brasilialaisissa mahonkitynnyreissä (!) puolitoista vuotta ennen pullotusta. Pullotuksen yhteydessä viinin todettiin olevan äärimmäisen volatiilinen, minkä vuoksi siihen sekoitettiin 15% tuoreempaa vuosikertaa (DOC-laki määrää, että viinistä vähintään 85% on oltava etiketissä merkittyä vuosikertaa). Viini kirkastettiin ja suodatettiin ennen pullotusta.

Läpinäkyvältä väriltään viini on hohtava karpalonpunainen.

Puhdaspiirteisessä ja ihastuttavan ilmaisuvoimaisessa tuoksussa tuntuu ensisijaisesti hurmaava marjakimara erilaisia punaisia sävyjä: karpaloa, puolukkaa, kevyttä punaherukkaa. Niiden seassa häilyy lakritsijauhetta, vivahteikasta kukkaisuutta ja hentoa suolaista merellisyyttä. Hyvin ujo volatiilisuus taittaa tuoksun piirteitä makeaan suuntaan, antaen kokonaisuudelle kevyen marjamarmeladisen ja aavistuksen orvokkisen parfyymisen silauksen.

Puhdas makumaailma jatkaa hienosti tuoksun linjoilla, mutta tuoksun hento merellisyys on makumaailmassa paljon selkeämmässä osassa, antaen viinin makumaailmaan selvän suolaisen juonteen, joka komppaa rantakallioista mineraalisuutta. Varsin happovetoiselta hedelmäpuolelta löytyy karpaloa, makeaa kirsikkaa, hillittyä hapankirsikkaa ja kuulasta tummaa hedelmää. Tanniinit ovat hyvin hillityt, mutta ne rupeavat hitaasti ja varmasti kyllä tarraamaan kun jaksaa viiniä pyöritellä suussa. Volatiilisuudesta ei tunnu makupuolella olevan tietoakaan. Viinin yleisvaikutelma suussa on eloisa, kevyen kirpakka ja supermaukas.

Viinistä jää suuhun freesi ja pitkäkestoinen jälkivaikutelma, jossa reipas hapokkuus nousee pääosaan melko selkeänä tuntuvan suolaisuuden ja hillityn tanniinisen karheuden kanssa. Jälkimaku jättää häilymään piirteitä karpalosta, punaherukasta, orvokkisesta kukkaisuudesta, kevyestä metsämaasta ja lopuksi yllättävänä erottuvasta villihunajasta – liekö kyseessä volatiilisia vivahteita? 12% alkoholia ei yllättäen erotu kokonaisuudesta lainkaan.

Voi jummi. Vaikka Casal Sta. Marian Colares edustaa selkeästi alueen viinien modernia päätä, kyllä tämän viinin perusteella voi ymmärtää, mihin alueen (surullisen vähän levinnyt) arvostus perustuu! Lähes 10 vuoden ikäisenä viini on vieläkin äärimmäisen primäärinen ja nuorekas, ja vaikka se ei varsinaisesti vaadi kellarointia, kuten tiukimmat ja tanniinisimmat Colaresin Ramiscot, hyötyisi se varmasti sellaisesta – kehittymispotentiaalia kun viinistä löytyy varsin runsaasti!

Tätä viiniä siis kannattaa napata talteen, jos sitä vastaan tulee. Sen voi hyvillä mielin unohtaa kellariin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi, mutta nuorena se kannattaa naittaa sellaisen ruoan kanssa, johon sopii viinin paikoin puolukkaisen kirpeäksi äityvä hapokkuus ja kohtalaisen selväpiirteinen, merellinen suolaisuus. Varoituksen sana vielä lopuksi: helppoja, pehmeitä ja makean hedelmäisiä portugalilaisia punaviinejä fanittavat älkööt vaivautuko – jättäkää nämä kepeät happoliemet meille!

Lyhyesti: Persoonallinen, tuntuvan hapokas, merellisen suolainen ja hurmaavan puhdaspiirteinen punaviini Euroopan läntisimpien viinitarhojen hiekkarannoilta.

Arvio: Erinomainen – viini on todennäköisesti hyvin kaukana parhaimmista, vuosikymmeniä vanhoista Ramiscoista, mutta olen myytyä miestä jo nyt. Näitä on saatava lisää!

Hinnan (~30,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Winiveria Saperavi 2006

Winiveria Saperavi 2006

• Valmistaja: Château Mere / Winiveria
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Georgia
• Alue: Kakheti, Kondoli
• Rypäleet: Saperavi (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 25,00e (Helmikuu 2015, Kafejnica Rasols, Riika)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: good wine

Pari kuuta takaperin järjestämäni Georgia-maistelun ehdottomasti mielenkiintoisinta osastoa edusti tämä Kakhetin laakson kvevri-Saperavi, joka oli alunperin napattu mukaan riikalaisesta kahvilasta alkuvuodesta.

Viinin on tuottanut vuonna 2005 perustettu hotelli-viinitalo Château Mere, joten tämä vuosikerran 2006 on talon aivan ensimmäisiä vuosikertoja. Viini on valmistettu Tsinandalin kylän naapurissa sijaitsevan Kondolin kylän tarhojen rypäleistä perinteisissä kvevri-saviruukuissa. Tämä tarkoittaa sitä, että viiniin tarkoitetut rypäletertut ovat murskattu ja tämä rypälemäski on siirretty mehuineen, kuorineen ja rankoineen kaikkineen kypsymään kvevreihin, jolloin viini kirkastuu ajan kanssa mäskin ja sakan laskeutuessa ruukun pohjalle. Viinitalo ei kerro kypsytysajoistaan mitään, mutta viinin mainitaan olevan täysin käsittelemättä ja suodattamatta pullotettu – piirre, joka tuntuu yhdistävän monia georgialaisia kvevri-viinejä. Pullon korkki ja kaula ovat lopuksi sinetöitu punaisella, koko pullon suun peittävällä punaisella vahasinetillä.

Koska viini on valmistettu äärimmäisen tummasta Saperavista ja sitä on vieläpä maseroitu rypäleiden väriä antavien kuorten kanssa pitkään, on viinillä yllätyksettömästi täysin läpinäkymättömän mustanpunainen väri.

Jos maistelussa tähän asti testatut viinit olivat olleet hieman turhan moderneja ja siloiteltuja, hyppää Winiverian Saperavi suoraan mittarin toiseen päähän – kuivakka tuoksu on nimittäin erittäin rustiikkinen, kohtalaisen kehittynyt ja kaikin puolin anteeksipyytelemätön, mikä luo mukavan kontrastin aiempiin maistelun viineihin. Lasista kohoavasta tuoksusta erottuu lantaisuutta – jopa rehellistä paskaisuutta – ja muita, hennompia brettan vivahteita, kuivakkaa musteisuutta, kehittyneen viinin pölyisyyttä ja hillittyä mausteisuutta. Tummaa Saperavin metsämarjaisuutta pilkahtelee sieltä täältä, mutta tuoksussa tuntuu olevan kyse enemmän kaikista muista sävyistä kuin marjasta tai hedelmästä.

Maku jatkaa uskollisesti tuoksun viitoittamalla tiellä: rehellisen rustiikkinen ja siloittelematon yleisolemus on konsentroitunut, tiivisrakenteinen ja silti (tai juuri siksi) suorastaan supermehukas ja erittäin houkutteleva. Erittäin runsaat tanniinit täräyttävät turpaan ennen kuin kieli ehtii rekisteröidä todellisuudessa varsin runsaan makumaailman vivahteita, mutta kun suu tottuu viinin aikaisempia viinejä armottomampaan meininkiin, rupeaa niitä sävyjä ja kerroksia löytymään: tummaa ja kypsää metsämarjaa, lantaisuutta, kevyttä kuivahtanutta muttei makeaa tummaa luumua, hillittyä pölyisyyttä, hentoa nahkaisuutta ja aavistus rusinaa. Näiden lisäksi mukavan maalaisessa makumaailmassa häilyy vaikka mitä muita, hennompia vivahteita, joiden esiin kaivelu tuntuu olevan sekä mahdotonta että turhaa.

Kun viinin kaikista tiukoin ote rupeaa hellittämään jälkimaussa, jää kielelle mehukasta, kypsää tummaa marjaa, pölyisyyttä, maamaisuutta, kevyttä nahkaisuutta ja hentoa lantaisuutta. Jälkivaikutelma, joka jää suuhun, on voimakkaan tanniininen, robusti, suutakuivattava, kompleksinen ja erittäin kestävä.

Winiverian Saperavi, josta meikäläisellä ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä tai lainkaan ennakko-odotuksia, töräytti kerralla itsensä maistelun tähänastisista viineistä helposti vakuuttavimmaksi, vaikuttavimmaksi ja mielenkiintoisimmaksi! Siinä missä aikaisemmat viinit olivat vaikuttaneet moderniin makuun sovitetuilta, sliipatuilta georgialaisviineiltä, oli tässä viinissä sellaista rehellistä, siloittelematonta ja anteeksipyytelemätöntä alkuvoimaa, jota pyrin jatkuvasti metsästämään kartoittaessani uusia viinimaita ja -alueita. Pitkä majailu kuorien ja rankojen kanssa on antanut viinille suorastaan väkivaltaisen ja tuntuvasti uuttuneen (muttei mitenkään yliuuttuneen) olemuksen, mikä ei varmastikaan miellytä nykyaikaisiin, "pehmeisiin" viineihin tottunutta suuta. Itselleni tämä viini oli taas täysin yllätyksenä vastaani kävellyt graalin malja: näin paljon makua, luonnetta ja rakennetta yhdessä niin uskomattoman tasapainoisessa ja liioittelemattomassa paketissa ei ole mikään yleinen tapaus nykyaikaisessa, homogenisoituneessa viinimaailmassa.

Vaikea sanoa, oliko vajaa kymmenen vuotta ikää tehnyt viinille vielä mitään, sillä viinissä oli vielä äärettömän kireä rakenne ja runsasta, kypsää hedelmää vaikka muille jakaa. Vaikka viini on tyyliltään hyvin käsittelemätön, voi sen kuvitella vielä huoletta pitävän kutinsa kellarissa ainakin toisen vuosikymmenen ajan. Tämä on ehdottomasti yksi niistä harvoista viineistä, joka on saanut sukat pyörimään jaloissani helikopterin potkureiden tavoin; muistutan silti vielä tässä lopuksi, että tämä viini on tyylillisesti melko extreme tapaus: jos on puuduttanut makumaailmansa pehmeillä ja siloitellun hedelmäisillä moderneilla viineillä, voi olla, että tämmöinen rehellisen rustiikkinen, suorastaan sontainen ja ylettömän tanniininen viini menee ohi kuin ohjus. Jos epäilet, että saattaisit ymmärtää tällaista viiniä, suosittelen valmistamaan sille kumppaniksi jotain riittävän runsasta, joka voisi vähän suitsia sen tanniineja.

Lyhyesti: Erittäin rustiikkinen, suorastaan sontainen ja julmetun tanniininen, mutta myös äärettömän maukas ja tasapainoinen kvevri-viini.

Arvio: Täydellinen – paras maistamani georgialainen Saperavi. Jos tämä on viinitalon 2. vuosikerta koskaan, olisi syytä päästä ihmettelemään, missä kunnossa talon nykyiset viinit ovat!

Hinnan (25,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Kollwentz Zweigelt Föllikberg 2006

Kollwentz Zweigelt Föllikberg 2006

• Valmistaja: Anton Kollwentz
• Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Burgenland
• Maa: Itävalta
• Alue: Burgenland
• Rypäleet: Zweigelt (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 18,90e (Huhtikuu 2015, RotWeißRot)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ewein

Kun pitää miettiä Itävallan punaisia rypälelajikkeita, pomppaa mieleeni ensimmäiseksi klassinen kolmikko: Blaufränkisch, St. Laurent ja näiden risteytys, Zweigelt. Hieman lisää pohtimalla tulee myös kansainvälisempiä lajikkeita; aluksi Pinot Noir, sitten Bordeaux'n klassikot Cabernet Sauvignon ja Merlot. Kuitenkin jos Itävallasta puhutaan, ovat nuo kolme ensiksimainittua silti asian varsinainen pihvi.

Luonteikas Blaufränkisch ja kuin steroideilla buustattu Pinot Noir, St. Laurent, ovat vakuuttaneet meikäläisen hyvin potentiaalillaan ja kypsytyskestävyydellään. Zweigelt ei kuitenkaan ole onnistunut tekemään samaa – kyseinen rypäle kun usein tuppaa tuottamaan kepeitä ja simppeleitä punaviinejä, joita hallitsevat voimakkaasti hyvin sinimarjaiset sävyt, kypsä mustikka etunenässä. Kun sitten eräässä nettikaupassa vastaani käveli lähes 10-vuotias tarha-Zweigelt meikäläiselle täysin entuudestaan tuntemattomalta tuottajalta, tein saman, mitä kuka tahansa minkäänlaisella itsesuojeluvaistolla varustettu viini-intoilija olisi tehnyt: ostin tietenkin pullon testatakseni, kestääkö Zweigelt oikeasti ikää!

Vaikka itse en ollut kuullut Kollwentzin nimeä aikaisemmin, lienee jollekin muulle se tullut vastaan – viinitalo on kuitenkin kulkeutunut yhden suvun mukana vuodesta 1775 nykypäivään. Viinitalon omistuksessa on paljon arvostettuja viinitarhoja, joista löytyy mainintoja aina 1500-luvun jälkipuoliskolta. Punaviinien puolella talo on erikoistunut tuottamaan vaikuttavia, kypsytyskestäviä tarhaviinejä Zweigeltista, Blaufränkischista ja Pinot Noirista talon parhaiden tarhojen rypäleistä. Föllikberg on talon ainoa single vineyard Zweigelt, joka valmistetaan Pannonian alangon läntisimmässä pisteessä sijaitsevan tarhan rypäleistä. Viinin annetaan kypsyä 6 kk pienissä ja isoissa tammitynnyreissä, minkä jälkeen se pullotetaan suodattamattomana ja kirkastamattomana.

Viinin väri on varsin tumman ja suorastaan mustanpuhuvan, melko läpinäkymättömän punainen. Seasta löytyy reilusti sakkaa, joten viini olisi varmasti voinut hyötyä hetken seisotuksesta ja karahvin kautta kierrättämisestä.

Tuoksu tarjoaa makeaa tummaa marjaa, lihaisuutta, kevyttä luumua, aavistus kypsää tummaa rypäleisyyttä ja kohtalaisesti – mutta hyvin integroituneesti – makeaa tammea. Nuorekkaan Zweigeltin rehevän aromaattisesta sinimarjaisuudesta ei ole juurikaan tietoa, mitä nyt hillittyn kukkaisuuden ja ujon musteisuuden seasta erottuu hennosti tuoretta mustikkaa.

Kuiva, suutuntumaltaan keskitäyteläinen ja melko tiivis maku lunastaa varmoin otteen tuoksun lupailemat piirteet. Runsas ja mehukas makumaailma on lihaisa, luumuinen, karhunvatukkainen ja kuivakan mausteinen. Näiden pääpiirteiden alta alkaa erottumaan myös kevyesti makeaa tammisuutta ja hillittyä, kypsänmakeaa tummaa rypäleisyyttä. Rakenteensa puolesta viini on melko hapokas ja kohtalaisen tanniininen, eli perus-Zweigeltia enemmän löytyy ruista ranteesta.

Jälkimaku on luumuinen, makean tumman marjainen ja hennon mausteinen, minkä lisäksi suuhun jää häilymään aavistus konjakkimaista tammea. Suuhun jää viinistä hennosti tanniinisen karhea, melko pitkä ja mehukas jälkivaikutelma.

Vaikkei tämä Kollwentzin tarha-Zweigelt olekaan mikään supermassiivinen jättiviini, on se Zweigeltiksi melko iso, intensiivinen, vakava ja konsentroitunut esitys. Tähän asti olen pitänyt St. Laurentia ja Blaufränkischiä ihan kellaroitavina viineinä, kun taas niiden jälkikasvu Zweigelt on aina vaikuttanut helpompia ja pehmeärakenteisempia viinejä tuottavalta lajikkeelta. Näköjään hyvällä tarhalla ja satomääriä rajoittamalla voidaan kuitenkin saada tästäkin rypäleestä paljon vakavahenkisempää tavaraa aikaan!

Voinkin siis avoimesti myöntää, että viini teki tehtävänsä: nyt uskon, että myös Zweigelt tarpeen tullen kestää hyvin ikäännytystä! Ainakin tämä yhdeksän vuoden ikään ehtinyt viini oli mitä vakuuttavimmassa kunnossa ja voin kuvitella, että sillä olisi hyvin potentiaalia viettää useita vuosia kellarissa, kenties vielä edelleen parempaan suuntaan kehittyen.

Lyhyesti: Hyvin kehittynyt, rakenteikas, lihaisa ja hieman tamminen tarha-Zweigelt, jolla on hyvin vielä vuosia edessään.

Arvio: Erittäin hyvä – mutkatonta perus-Zweigeltia vakuuttavampi ja tuhdimpi esitys, joka sopii paremmin tuhdin ruoan kumppaniksi kuin seurusteluviiniksi.

Hinnan (18,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Delas St.-Joseph François de Tournon 2006

Delas Saint-Joseph François de Tournon 2006

• Valmistaja: Delas Frères
• Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Joseph
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Saint-Joseph
• Rypäleet: Syrah (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,00e (Kesäkuu 2014, Liviko Store Lootsi Keskus)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: winealign

Suhteellisen eteläisessä Ranskassa sijaitseva Pohjois-Rhône on Syrah-rypäleen kehto ja monen viinimaailmaan perehtyneen mielestä myös tuon kyseisen rypäleen parasta ilmentymää tuottava alue. Vaikka Shiraz-nimellä rypälettä onkin kiikutettu maailman aina kuumimpiin kolkkiin asti, tuntuu Syrah pistävän parastaan selkeästi viileämmillä tarhoilla Pohjois-Rhônessa. Siellä se säilyttää usein varsin terhakkaan hapokkuuden (joka hukataan helposti kuumemmassa ympäristössä), mutta kykenee silti saavuttamaan helposti riittävän kypsyysasteen. Usein kuitenkin ihmisten mielikuvat Pohjois-Rhônesta keskittyvät lähinnä maineikkaille Côte-Rotien, Hermitagen ja Cornasin alueille, vaikka pinta-alaltaan suuremmilla Saint-Josephin ja Crozes-Hermitagen viinialueilla tuotetaan parhaimmillaan myös varsin herkullisia Syrah-viinejä. Tämänkertainen viini toimikoon tästä hyvänä esimerkkinä.

Tämän talon tuottanut Delas Frères on alun perin viinikauppiaana vuonna 1835 aloittanut yhtiö, joka on vuodesta 1924 keskittynyt ensisijaisesti valmistamaan viinejä. Delas on yksi Rhônen suurimpia viiniyhtiöitä ja se on ollut vuodesta 1993 alkaen shamppanjatalo Roedererin omistuksessa. 1500-luvulla eläneen valtionmiehen mukaan nimetty François de Tournon valmistetaan perinteisesti avonaisissa betonisammioissa, joissa tapahtuu käyminen ja kuorimaseraatio n. 3 viikon ajan. Tämän jälkeen viini siirettään uusiin ja kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin, joissa viini käy läpi malolaktisen käymisen ja kypsyy vuosikerrasta riippuen 10-14 kk ajan.

Tämä kyseinen pullo löytyi Copatinto-blogin Teemun vinkkiä seuraten Tallinnan satamassa sijaitsevan Lootsi Keskuksen mainiosta Liviko Storesta vuosi sitten ja se korkattiin tässä juhannuksena erilaisia kesäisiä syötäviä notkuvan juhlapöydän ääressä.

Syrahille tyypillisesti viinillä on hyvin tumma, mutta myöskin hieman läpinäkyvähkö, herukanpunamusta väri.

Viinillä on melko tömäkkä, kypsän tumman marjainen, karhunvatukkainen, jopa kevyen rasvainen ja hennon lihainen tuoksu, jossa tuntuu myös häivähdys savua, aavistus makeampaa tummaa luumua ja hienovaraista kukkaisuutta.

Suutuntumaltaan tämä todella mehukas viini on suhteellisen täyteläinen, mutta myöskin melko hapokas ja jopa aavistuksen verran kirpeähkö. Jos viini on uutta tammea joskus nähnyt, ovat sen piirteet integroituneet hienosti piiloon varsin tyylipuhtaaseen syrahmaisuuteen: tumman marjainen makumaailma pistää tarjolle karhunvatukkaa, melko runsasta ja hennon mustapippurista mausteisuutta, kevyttä luumuisuutta, hentoa boysenmarjaa ja aavistuksen verran makeaa tummaa luumua. Eloisa hapokkuus pitää ensisijaisesti huolta viinin ryhdikkäästä rakenteesta ja lempeät, kellaroinnin pehmentämät tanniinit antavat lähinnä pidättelevää taustakomppia.

Suuhun jäävä mehukas jälkimaku on tumman marjainen, hennon lihaisa, kevyen mausteinen ja kestoltaan melko pitkä. Alkoholi tuo hetken ajan nielun ja kitalaen tuntumaan aavistuksen lämpöä.

Kokonaisuutena François de Tournon on varsin mehukas, maukas ja tasapainoinen Pohjois-Rhônen Syrah, ja vaikka viinin on tehnyt yksi alueen suurimmista tuottajista, ei se vaikuta lainkaan tylsältä, yllätyksettömältä tai homogeeniselta. Päin vastoin, varsin matalaan hintaluokkaansa nähden viini on oikein tyylipuhdas ja herkullinen, sekä ennen kaikkea hämmentävän iäkäs tapaus!

Vaikka viini rupeaa pian hätyyttelemään jo 10-vuotispäiviään, ei se ole vielä lähelläkään elämänsä ehtoopäiviä; viinille voi siis helposti povata hyvää juotavuutta ainakin kuluvan vuosikymmenen loppuun saakka. Vaikka Saint-Joseph ja Crozes-Hermitage tunnetaan lähinnä simppeleistä, nuorena juotavaksi tarkoitetuista Syraheista, ei tämä tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki kyseisten alueiden viinit olisivat sellaisia tai etteivät nämä nuorena juotavaksi tarkoitetut viinit tarjoaisi myös hyvää kellarointipotentiaalia. Viini tuli kyllä ostettua yli vuosi sitten Tallinnasta, joten voi olla, ettei sitä enää sieltä löydy, mutta kannattaa kuitenkin pitää silmät aina kaiken varalta auki!

Lyhyesti: Tyylipuhdas, supermehukas, eloisan hapokas ja hienovaraisesti kehittynyt Syrah vähemmälle huomiolle jääneeltä Saint-Josephin alueelta.

Arvio: Tyylikäs – suuren tuottajan edullisesti hinnoitelluksi viiniksi François de Tournon on oikein mallikas, maistuva ja tasapainoinen esitys. Juuri sellaista tavaraa, jota klassiselta Pohjois-Rhônen Syrahilta odottaa.

Hinnan (16,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.