Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

13.10.2020 mennessä blogissa on arvosteltu 1445 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


13.10.20

Valentini Cerasuolo d'Abruzzo 2003

Valentini Cerasuolo Montepulciano d'Abruzzo 2003
  • Valmistaja: Azienda Agricola Valentini
  • Tyyppi: Roséeviini, DOC Cerasuolo d'Abruzzo
  • Maa: Italia
  • Alue: Abruzzo
  • Rypäleet: Montepulciano (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2017)
  • Hinta nyt: n. 100€ (Lokakuu 2020, wine-searcher.com)

 

kuva: babo.wine

Adrianmeren rannalla, Italian "saappaan" puolessa välissä sijaitseva Abruzzo ei ole ikinä kerännyt mainetta maakuntana, jossa tehtäisiin millään tavalla merkittäviä laatuviinejä. Vaikka Abruzzosta löytyy lukuisia erilaisia viinityylejä, on valtaosa maakunnan valmistetusta viinistä mutkatonta ja edullista perusviiniä ja vain 20% tuotannosta on vähintään DOC-tasoista laatuviiniä. Suurimpina tekijöinä tässä on se, että maakunnassa on vain muutama hassu DOC-appellaatiota, ainoastaan kaksi DOCG-appellaatiota ja merkittävä osa tuotannosta on suurien, enemmän määrään kuin laatuun panostavien osuuskuntien harteilla. Nämä osuuskunnat voivat sitten todella panostaa määrään, sillä alueella sallitaan naurettavan korkeita satomääriä – esimerkiksi DOC-appellaatioissa jopa 10,000 litraa per hehtaari* – mikä ei missään nimessä ole omiaan nostamaan alueen laadullista profiilia.

* Esimerkiksi Toscanan edullisista perusviineistä vastaavalla Chiantin alueella maksimisatomäärä on 9 tonnia per hehtaari, mikä kääntyy noin 6,500 litraksi hehtaarilta.

Edellä kuvailtuun peilaten onkin hieman yllättävää että Azienda Agricola Valentini – tuottaja, jonka halutut viinit lukeutuvat Italian arvostetuimpiin ja hinnakkaimpiin – sijaitsee juuri mutkattomista ja edullisista viineistään tunnetussa Abruzzossa. Valentini on kuitenkin tullut tunnetuksi juuri tinkimättömästä laadustaan sekä äärimmäisen pienestä tuotannostaan, mitkä molemmat selittänevät viinien korkeanpuoleisen hintatason.

Valentinin suku on elänyt Abruzzossa viiniä viljellen jo ainakin 1600-luvulta, mutta viinitalo rupesi muotoutumaan nykyiseen muotoonsa vasta 1950-luvulla kun lakimiehestä viininviljelijäksi ryhtynyt Eduardo Valentini ryhtyi panostamaan niin viiniköynnösten viljelyyn kuin laatutuetoiseen viininvalmistukseen. Talo on aina keskittynyt vahvuuksiinsa, mikä tarkoittaa sitä, että valikoimista ei löydy isoa valikoimaa erilaisia ja -laatuisia viinejä, vaan tarjolla on vain yksi punaviini, yksi valkoviini ja yksi roséeviini. Koska vuonna 2006 seitsemänkymppisenä edesmennyt Eduardo Valentini vältteli aktiivisesti julkisuutta eikä talo hyväksynyt niin mediaa kuin viinivierailuja tiloilleen, on tarkemmat tiedot talon viinintuotannosta melko lailla hämärän peitossa. Talon johdossa häärää nykyisin Valentinin poika, Francesco Paolo, joka on jatkanut isänsä jalanjäljissä niin viininvalmistuksen kuin median karttelemisen osalta. Valentinin tapauksessa tämä median karttelu tuntuu kuitenkin olevan jonkinlainen itseään syöttävä kehä: mitä enemmän Valentinilla vältellään mediaa ja huomiota, sitä enemmän palstatilaa nämä mystiset viinit tuntuvat saavan ja sitä hinnakkaammiksi ne tulevat.

Valentinin viinitarhat eivät sijaitse millään Abruzzon muutamasta oman appellaation saaneesta ala-alueesta, vaan viinit tuotetaan geneeristen, koko Abruzzon kattavien DOC-appellaatioiden alla. Punaviini Montepulciano d'Abruzzo tehdään Montepulciano-rypäleestä ja valkoviini Trebbiano d'Abruzzo tehdään Bombino Bianco -rypäleestä (joka on yksi rypälelajikkeista, jotka tunnetaan Abruzzossa nimellä Trebbiano d'Abruzzo). Nyt arvioitava Cerasuolo d'Abruzzo tehdään myös Montepulcianosta, mutta merkittävästi punaviiniversiota lyhyemmällä kuorikontaktilla. Cerasuolo lasketaan roséeviineiksi, mutta tyypillinen Cerasuolo d'Abruzzo näkee kuitenkin jonkin verran kuorimaseraatiota ja on siten usein tyylillisesti perinteistä roséeviiniä hieman tummempi, moniulotteisempi ja rakenteikkaampi, asettuen enemmän tavallisen roséeviinin ja kevyen punaviinin välimaastoon. Tässä suhteessa Valentinin Cerasuolo on hyvin tyypillinen tyylinsä edustaja. Mutta vaikka Cerasuolot saattavat olla tavallisia roséeviinejä hieman pitkäikäisempiä kellaripuolella, eroaa Valentini muista Cerasuoloista siinä, että sen viinit kuuluvat maailman pitkäikäisimpien roséeviinien joukkoon – ei ole mitenkään epätyypillistä, että pullo Valentinin Cerasuoloa saattaa kehittyä helposti toistakymmentä vuotta.

Jos valentini sitten tekee vain kolmea geneeristä alueen perustyyliä (Montepulciano d'Abruzzo, Trebbiano d'Abruzzo ja Cerasuolo d'Abruzzo), kuinka ne voivat olla niin paljon parempia kuin muiden alueen tuottajien? No, suurin syy lienee siinä, että muut laatutuottajat pyrkivät tekemään viineistään niin hyviä kuin mahdollista, kun taas Valentini valmistaa viinejä vain silloin, kun niistä saa riittävän hyviä. Valentinin viinitalolla on omistuksessaan valtavat 300 hehtaaria, joista yllättäen vain 80 hehtaaria on varattu viininviljelyyn: loput maa-alasta on istuttamatonta tai varattu oliivipuille – Valentini on nimittäin erikoistunut viinien ohella myös oliiviöljyn valmistukseen. Köynnöksiä leikataan ja satoa harvennetaan erittäin rankalla kädellä koko kasvukauden ajan, mikä on melko poikkeuksellista runsassatoisesta viljelystään tunnetussa Abruzzossa. Viiniä valmistetaan vain sellaisina vuosina, jolloin lopullisen viinin laatu koetaan riittävän korkeaksi – muuten joko rypäleet tai pullottamaton perusviini myydään eteenpäin. Talon merkittävin tekijä laadussa kuitenkin lienee se, että niinäkin vuosina, joina laatu koetaan riittävän hyväksi, valitaan vuosituotannosta vain noin 5-10% kokoinen osuus kaikkein huippulaatuisinta viiniä ja loppu myydään eteenpäin. Siinä missä tavallinen Abruzzon tuottaja voisi tuottaa 80 tarhahehtaarista jopa yli miljoona pulloa viiniä, on Valentinin keskimääräinen vuosituotanto korkeimmillaankin noin 50,000 pulloa.

Koska niin Eduardo Valentini kuin Francesco Paolo eivät ole juuri avanneet viininvalmistustaan, on viinien tarkat speksit melko hämärän peitossa. Internetissä eri lähteet kertovat hieman eri asioita, mutta niistä saa koostettua jotakuinkin sellaisen kuvan, että viinit käytetään spontaanisti villihiivoilla suurissa sementtisammioissa, minkä jälkeen ne siirretään kypsymään valtaviin, slavonialaisesta tammesta valmistettuihin botti-tammisammioihin. Valentini ei tyypillisesti pullota viinejä tietyn kypsymisajan jälkeen, vaan viiniä pullotetaan sitä mukaa, kun niitä myydään – minkä vuoksi yksi pullo tiettyä vuosikertaa voi ollakin hieman erilainen kuin toinen, eri aikaan pullotettu pullo samaa vuosikertaa. Tämän nyt arvioidun pullon pullotusajankohdasta ei ole hajua, mutta se on vuosikerralta 2003, joka on yksi Italian (ja koko Euroopan) historian kuumimpia vuosikertoja – minkä ei olettaisi olevan lähtökohtaisesti mitenkään hyvä asia roséeviinille. Kuumasta vuosikerrasta huolimatta alkoholia viinissä on melko maltilliset 13%. Tämä kyseinen viini tuli arvioitua osana suurempaa Valentinin Cerasuolojen vertikaalia, joten viiniä on helppo tässä verrata muihin vuosikertoihin.

Nuorempiin Valentinin Cerasuoloihin verrattuna tämä vuosikerta on väriltään hämmentävän hailakka ja ohut – Valentini-vertikaalissa tämä kyseinen viini oli ylivoimaisesti illan vaalein Cerasuolo. Ulkonäöltään viini on lasin keskiosista syvän ja kohtalaisen kehittyneen, meripihkan värinen, taittuen tasaisesti punervan oranssin kautta täysin värittömään reunaan.

Viinin tuoksu on – ei mitenkään yllättävästi – melko kypsän tuntuinen ja sitä sävyttää ikääntyneemmille Valentinin Cerasuoloille tyypillinen savuisuus. Tämän lisäksi aromimaailmasta löytyy makeaa omenaisuutta, aromaattisia punaisia hedelmia, hillittyä nahistunutta persikkaa, hentoa punaista karviaista ja yllättävä – muttei häiritsevä – aavistus järvikalaa. Tai jotain sellaista epämääräistä, joka tuo vahvat mielikuvat kalastelusta järven rannalla.

Suussa viini on leveä ja täyteläinen, olemukseltaan yhtä aikaa sekä silkkinen että voimakkaan lihaksikas ja makumaailmaltaan uskomattoman moniulotteinen. Kielellä pyörii sävyjä niin tummemmista metsämarjoista kuin punasävytteisemmistä metsämansikoista ja ruusunmarjoista; hedelmäisten sävyjen alta löytyy suolaista mineraalisuutta, hieman eksoottista mausteisuutta, hentoa kehittynyttä kuivahedelmäisyyttä ja aavistus iästä kielivää paahteista mokkaisuutta. Hapokkuus on varsin korkea – suorastaan yllättävän korkea kuuman vuosikerran huomioon ottaen – mikä antaa viinille vaikuttavaa rakenteikkuutta ja intensiteettiä.

Pitkäkestoinen, kypsä jälkimaku jättää jälkeensä kehittyneitä ja hieman makeaan taittuvia kuivahtaneiden punaisten hedelmien ja mehukkaiden mansikoiden sävyjä, kevyttä suolaisuutta, hieman kypsää kriikunaa, hentoa pistävää mausteisuutta ja ujosti kulmikasta, kivistä mineraalisuutta.

Pakko myöntää, etteivät odotukseni vuoden 2003 roséeviiniä kohtaan olleet kovinkaan korkeat, mutta kokonaisuutena Valentinin Cerasuolo 2003 on uskomattoman nätti, moniulotteinen ja kaikin puolin herkullinen esitys, joka oli kaikkea muuta, mitä osasin odottaa. Vielä lasiin kaatuessa odotin viinin olevan sen ohkaisesta, kehittyneestä väristä päätellen jo huippunsa ohittanutta, väsynyttä ja hapoiltaan pehmoista tavaraa. Kuin pilkaten ennakko-odotuksiani, viini olikin käsittämättömän raikas, ryhdikäs ja niin aromi- kuin makumaailmaltaan suorastaan hämmentävän moniulotteinen esitys, jonka nuorekkuus ja intensiivisyys ei mitenkään vastannut viinin kehittynyttä ulkonäköä. Maistelun vanhimpana roséeviininä odotin tämän vuosikerran olevan jo iän myötä kyykähtänyt, mutta kaikkea muuta – tämä paljastuikin helposti koko illan vaikuttavimmaksi viiniksi!

Vaikka tämä (maisteluhetkellä 13-vuotias) roséeviini rupeaa jo osoittamaan jonkinlaisia ikääntymisen merkkejä, on viini silti ikäisekseen edelleen hämmentävän nuorekas ja vielä matkalla ylöspäin. Näin ollen viini helposti todistaa oikeaksi väitteet Valentinin viinien poikkeuksellisesta kypsytyskestävyydestä. En ole varma, onko tämä paras koskaan maistamani rosée, mutta nyt ollaan helposti top 3 -kategoriassa ja kertoimet puhuisivat sen puolesta, että jonkinlainen huippu on tässä saavutettu – siitä huolimatta, että tämä viini ei edes vielä tunnu olevan huipullaan. Huh heijaa. Jos siis joskus saat jostain Valentinin viinejä hommattua kellariin, muista yksi asia: niiden kanssa ei ole mitään kiirettä. Hintaahan Valentineilla on, mutta usein ne myös onnistuvat vastaamaan hinnan lataamiin odotuksiin.

Lyhyesti: Abruzzon kulttituottajan uskomattoman vaikuttava, rakenteikas ja todistettavasti myös hämmentävän pitkäikäinen roséeviini, jossa koko ja massa pysyttelevät syrjässä, antaen tilaa intensiteetille, syvyydelle ja vivahteikkuudelle.

Arvio: Täydellinen – helposti yksi parhaimpia roséeviinejä, joita olen maistanut, ellei jopa paras. Edes yleisesti hyvin raskassoutuisista ja tasapainottomista viineistä tunnettu vuosikerta 2003 ole onnistunut vähentämään tämän viinin vaikuttavuutta.

Hinnan (n. 100€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

3.10.20

Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004

Domaine Georges Vernay Condrieu Coteau de Vernon 2004
  • Valmistaja: Domaine Georges Vernay
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Condrieu
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Condrieu
  • Rypäleet: Viognier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Helmikuu 2020)

 

kuva: winebid

Pohjois-Rhône on tullut tunnetuksi lähinnä punaviineistään, mutta alueella viljellään myös pieniä määriä valkoviinejä. Näistä arvostetuimpia ja kalleimpia ovat järjestelmällisesti valkoiset Hermitaget ja yksinomaan Viognierista valmistetut Condrieut (sekä toki Condrieun keskeltä löytyvät Château-Grillet't). Siinä missä valkoinen Hermitage ja Château-Grillet ovat tunnetusti hyvin ikää kestäviä valkoviinejä, on Condrieu kerännyt mainetta siitä harvinaisena arvoviininä, että viinien sanotaan olevan parhaimmillaan melko nuorina eikä useimmat kestä muutamia vuosia pidempään. Merkittävin tekijä tässä lienee Viognierin luontaisesti matala hapokkuus ja usein melko korkea pH, sillä hapot ja matala pH ovat usein hyvin tärkeässä viinien kypsytyskestävyydessä. Lisäksi usein tammitynnyrikypsytys auttaa viiniä kestämään kellarissa, kun taas monet Condrieun tuottajat valmistavat valkoviininsä terästankissa – Viognier kun jää helposti tammen jyräämäksi, sillä lajikkeen herkät, aromaattiset piirteet katoavat hyvin helposti tammisten sävyjen alle.

Koska Condrieu ei viininä nauti erityisen kellaroitavasta maineesta, on vanhempien Condrieun viinien löytyminen melko harvinainen ilmiö. Tästä syystä olin erityisen innoissani, kun tämän vuoden alussa kokoonnuimme pienellä viinifiilistelijäporukalla testailemaan sekä nuorempia että ikääntyneempiä Condrieun viinejä. Vaikka monissa viineissä pääosassa oli varsin muhkea ja melko öljymäinenkin runsaus, todella kypsä hedelmä ja paikoin suht tuntuvakin alkoholi, oli viinien yleinen taso silti erittäin korkea ja rehevistä olemuksistaan huolimatta monet viinit olivat suorastaan hämmentävän freesin tuntuisia. Tästä kovasta kattauksesta ylitse muiden nousi Georges Vernayn Coteau de Vernon 2004, joka ei ollut pelkästään illan paras viini, mutta samalla kenties paras koskaan maistamani Viognier sekä heittämällä yksi parhaista vuosikerran 2004 viineistä, mitä vastaani on tullut.

Domaine Georges Vernay on tullut tunnetuksi erityisesti yhtenä parhaista Condrieun tuottajista – ellei jopa parhaana – ja talon viinit ovat usein hämmentävän pitkäikäisiä Viogniereiksi. Talon on alunperin perustanut Francis Vernay vuonna 1937 Condrieun alueelle, jolloin hän istutti sittemmin hyvin arvostetuksi tulleen Coteau de Vernon -viinitarhan. Talon ensimmäinen vuosikerta oli 1940, joka valmistettiin tarhan ensimmäisestä sadosta (viiniköynnös kun alkaa tuottaa rypäleitä vasta kolmantena vuotenaan). Tila sai nykyisen nimensä, kun Francis Vernayn poika Georges Vernay siirtyi talon johtoon vuonna 1956. Uransa aikana Georges opittiin tuntemaan kaiken Condrieusta ja Viognieristä tuntevana viljelijänä, ja häntä on suurelta osin kiittäminen siitä, että sukupuuton partaalla käynyt Viognier ei 1960-luvulla hävinnyt kokonaan maailmasta. Georges'n johdollaan talo nousi nykyiseen arvostukseensa ja hän oli tilan johdossa täydet 40 vuotta, aina vuoteen 1996, jolloin talo tila siirtyi 3. sukupolven johdettavaksi, kun Georges'n tytär Christine Vernay astui puikkoihin. Hänen johdollaan talo on pysynyt Pohjois-Rhônen arvostetuimpien valkoviinitalojen joukossa samalla kun talo on viljelyssään siirtynyt sertifioituun luomuviljelyyn ja yhä minimalistisempaan tyyliin viininvalmistuksessa.

ypäleet Vernayn Coteau de Vernoniin tulevat samannimiseltä viinitarhalta, jonka köynnösten keski-ikä tällä hetkellä pyörii jossain 50 ja 80 vuoden välillä. Tämä luonnonmukaisesti viljelty 2,5 hehtaarin tarha sijaitsee aivan alkuperäisen Condrieun appellaation ytimessä ja on niin jyrkkä, että sekä sen hoito että sadonkorjuut on hoidettava täysin käsipelillä. Rypäleet murskataan kokonaisina terttuina ja niistä saatu mehu siirretään suoraan tammitynnyreihin käymään. Käymisen jälkeen viini kypsyy vuosikerrasta riippuen 12–18 kuukautta 225 litran barrique-tynnyreissä, joista 25% on uusia. Tämän viinin kypsyttelyajasta ei ole tarkempaa kuvaa, mutta etiketin mukaan alkoholia löytyy Viognierille tyypilliseen tapaan melko runsaanpuoleiset 14%.

Lasissa viinillä on syvä ja kohtalaisen kehittynyt, pronssiin taittuva tumman keltainen väri.

Tuoksu on kehittynyt, kuivakka ja aivan naurettavan moniulotteinen. Lasista ensimmäiseksi tervehtii yhdistelmä sahramia, olkia ja nahistuneita punaisia omenoita. Näiden alta rupeaa löytymään kevyitä, hieman makeampia sävyjä kypsistä valkoisista persikoista ja mehiläisvahasta, parfyymisiä omenankukan vivahteita, iästä kielivää hentoa mantelivetoista pähkinäisyyttä ja Fino-Sherryä muistuttava aavistus viheromenaista aldehydisyyttä.

Suussa viinillä on kypsä, tiivis ja hyvin konsentroitunut yleisolemus, vaikka rungoltaan viini on ennemmin keskitäyteläinen kuin täyteläinen. Todella moniulotteisesta ja kohtalaisen intensiivisestäkin makumaailmasta löytyy kypsiä persikoiden ja aprikoosien piirteitä, tammitynnyristä kielivää kermaisuutta, maltillista kehittynyttä pähkinäisyyttä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja hentoa marsipaania. Suussa viiniä pyöritellessään rupeaa myös erottumaan jo tuoksussa esitelty aldehydisyys, joskin taittuen enemmän curryyn ja särmikkäänä tuntuvaan suolaisuuteen. Jälkimakua kohti edetessä rupeaa nousemaan esille makeampia keitettyjen päärynoiden sävyjä. Kokonaisuutena viini on mitä vaikuttavin yhdistelmä tiivistä ja öljyistä suutuntumaa, kohtalaisen tuntuvaa konsentraation tuntua ja kokonaisuutta hienosti raikastavaa, Viognierille jopa yllättävän korkeaa hapokkuutta.

Suuhun jää lopuksi varsin pitkä, monisyinen ja kohtalaisen tertiäärinen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen voimakkaana kypsää aprikoosia ja nahistunutta persikkaa, hieman kehittynyttä pähkinäisyyttä, kevyttä mutta kohtalaisen napakkaa suolaisuutta, hentoa viheromenaisuutta, ujoja sahramivetoisia mausteisuuden sävyjä ja tamminen aavistus kermaisuutta, jonka ikä taittaa pannacottamaiseksi keitetyksi kermaisuudeksi.

Kokonaisuutena viini ei ole pelkästään maistelun paras viini, mutta kertaheitolla paras maistamani Viognier ja yksi vaikuttavimmista valkoviineistä, mitä olen maistanut. Sanotaan Viognierin kypsymispotentiaalista mitä tahansa, on tämä viini kehittynyt todella mallikkaasti 15 vuoden ajan – puheet Vernayn viinien pitkäikäisyydestä eivät ole siis aivan tuulesta temmattuja. Kokonaisuutena viini on varsin kehittynyt ja menossa melko tertiääriseen suuntaan, muttei kuitenkaan ole millään tavalla liian vanhan tuntuinen. Yleisilmeeltään viini on vaikuttavan moniulotteinen ja sen kerroksellisesti avautuvat, kuivakan kehittyneet piirteet saavat hienosti vastapalloon runsaalta, kypsänmakealta hedelmältä. Viini tuntuu olevan huipullaan juuri nyt, ja vaikka voin kuvitella sen pysyvän hyvässä tikissä vielä joidenkin vuosien ajan, en usko lisäkellaroinnin enää hyödyttävän viiniä.

Joten jos jotain opin tästä viinistä sekä Condrieu-maistelustamme noin yleensä, niin sen, että hyvä Viognier on kyllä hyvää – ja parhaimmillaan kestää kellarissa vaikuttavan pitkään. Yleisesti Viognier ei koskaan ole ollut oma juttuni, sillä oma makumieltymykseni suosii raikkaita, kepeitä ja happovetoisia valkoviinejä, kun taas Viognier on lähtökohtaisesti hyvin runsas, täyteläinen – jopa läski – ja hapoiltaan melko poikkeuksetta suht maltillinen. Kyllä maistamamme Condrieut olivat näiltä osin stereotyyppisiä Viognierejä, mutta toisin kuin monet muut Viognierit, olivat maistamme viinit melko poikkeuksetta hämmentävän tasapainoisia, hapoiltaan usein yllättävän ryhdikkäitä ja maun intensiteetillä hyvin runsauden tuomaa raskautta tasapainottavia. Pakko myöntää, että tämän Vernayn kaltaiselle erittäin runsaalle, monisyiselle ja öljyiselle viinille voi olla vaikeaa löytää sitä passeleinta paritusta ruokapuolelta, mutta onneksi viini on itsessään niin vaikuttava, että tällainen menee todella vaivatta ihan sellaisenaan, hyvässä seurassa jaettuna.

Lyhyesti: Uskomattoman hienosti ikää kestänyt ja todella vaikuttavaksi kehittynyt Condrieu, joka on huipullaan juuri nyt. Tuhti, mutta erittäin tasapainoinen ja moniulotteinen esitys.

Arvio: Täydellinen – enpä olisi kuvitellut hehkuttavani Viognieria näin paljon, mutta tässä sitä ollaan. Jos tämä ei edusta sitä huippua, jonka taiten tehty Viognier voi saavuttaa, niin en tiedä mikä sitten.

30.9.20

Château Musar 2005

Château Musar 2005
  • Valmistaja: Château Musar
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Libanon
  • Alue: Beqaa
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (1/3), Carignan (1/3), Cinsaut (1/3)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 35,90€ (Alko, tilausvalikoima, Tammikuu 2015)
  • Hinta nyt: 39,99€ (Alko, Syyskuu 2020)

 

Tässä on tullut jokunen Château Musarin viini maisteltua (Cellartrackerin mukaan arvio löytyy noin sadasta Musarin valmistamasta viinistä), joten sitä rupeaa itselle pikku hiljaa hahmottumaan kuva talon viinien vuosikerroista, niiden välisistä eroista ja jokaisen vuosikerran omasta luonteesta. Alun perin vuonna 2013 julkaistu vuosikerta 2005 vakuutti meikäläisen jo ensimaistolla noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tämä viini on pitänyt tiukasti pintansa kerta toisensa jälkeen erittäin kovalaatuisena esityksenä. Useamman eri yksilön perusteella lieneekin ihan perusteltua julistaa 2005 Musarin parhaaksi vuosikerraksi 00-luvulla.

Jos meikäläisen suuresta Musar-innostuksesta huolimatta löytyy lukijoita, joilla ei ole käryä siitä, mistä tässä viinissä on kyse, lienee tässä hyvä spotti kerrata hieman asioita. Libanonissa sijaitseva Château Musar on aloittanut toimintansa vuonna 1930 maan pääkaupunki Beirutin lähistöllä 1700-luvulta peräisin Mzarin linnassa ja lienee tätä nykyä Lähi-Idän tunnetuin viinitalo. Talon perustaneen Gaston Hocharin poika, (vuonna 2014 menehtynyt) Serge Hochar siirtyi talon johtoon vuonna 1959 ja hänen johdollaan talo myöhemmin nousi kansainväliseen maineeseen: vuonna 1979 Michael Broadbent, yksi maailman suurista viiniauktoriteeteista, herätti huomiota ilmoittaessaan Chateau Musar 1967:n olevan Bristolin viinimessujen suurin löytö, mistä viinitalon kansainvälinen maine lähti kasvuun. Samoihin aikoihin Serge Hochar alkoi muuttaa Musarin totuttua suuntaa: viinien annettiin käydä ja kypsyä yhä enemmän omalla painollaan, ilman lisättyjä hiivoja tai merkittäviä sulfiittilisäyksiä. Näin ollen Château Musarin voidaan sanoa olleen natural-viini jo 1970-luvun lopulta, peräti vuosikymmeniä ennen suurta natuviinitrendin räjähtämistä!

Vaikka yleensä monet natural-viinien kriitikot sanovat natuviinien kestävän huonosti kypsymistä ja olevan juomakelpoisia korkeintaan hyvin pian pullotuksesta, Château Musar on aina poikennut tästä merkittävästi: talon viinit julkaistaan aina useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen ja ne ovat tunnettuja siitä, että ne kestävät kypsyttelyä kellarissa vuosikymmenien ajan. Omakohtaisten kokemusten perusteella voin sanoa, että jopa vuosikerta 1979 on edelleen loistavassa tikissä siitä huolimatta, että se on natural-viini.

Tämän talon ykköspunaviinin reseptiikka ei hirveästi muutu vuosien välillä: rypälepohjana toimivat ranskalaislajikkeet Cabernet Sauvignon, Carignan ja Cinsaut, joita tyypillisesti sekoitetaan keskenään tasaisessa suhteessa, eli kolmannes kutakin. Serge Hocharin oman kuvailun mukaan Cabernet Sauvignon antaa viinille ryhdin ja rungon, Carignan lihakset ja voiman ja Cinsaut aromaattisuuden ja herkkyyden. Rypäleet murskataan ja siirretään suuriin betonitankkeihin, joissa viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla. Viini maseroituu kuorien kanssa tyypillisesti 3–5 viikkoa, minkä jälkeen viini lapotaan kuorien päältä pois ja siirretään vanhoihin tammitynnyreihin kypsymään. Viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä noin 12–14 kuukauden ajan, minkä jälkeen eri rypälelajikkeista valmistetut viinit sekoitetaan keskenään takaisin betonitankkeihin lopulliseksi sekoitukseksi. Viinin annetaan asettua betonitankeissa noin vuoden ajan, minkä jälkeen viinit pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina sekä joko ilman sulfiitteja tai pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Viinien annetaan tyypillisesti kypsyä pulloissa vielä noin 4 vuoden ajan ja viinit julkaistaan keskimäärin noin 7 vuotta vuosikerrasta, mutta tässä on jonkin verran vaihtelua – Serge Hocharin mukaan viinit julkaistaan, kun he kokevat viinin olevan valmis julkaistavaksi. Yleisesti viinien valmistuksesta hän on maininnut, että hän haluaa pitää viinejään tammitynnyreissä niin kauan, että tammi rupeaa erottumaan, minkä jälkeen hän haluaa kypsyttää viinejään niin kauan, että tammi katoaa. Poikkeuksellisina vuosina Chateau Musar saatetaan julkaista merkittävästi tavanomaista myöhemmin, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jotkut vuosikerrat eivät saavu markkinoille kronologisessa järjestyksessä.

Tämän kyseisen vuosikerran olen testannut useita kertoja, mutta tämänkertainen arvioni perustuu viimeisimpään maistooni lokakuulta 2019. Voltteja viinistä löytyy 14% ja happoja 5,3 g/l. Viini on dekantoitu muutamaa tuntia ennen maistohetkeä.

Väriltään viini on kohtalaisen läpinäkyvä ja hieman jo kehittynyt verenpunainen, jolla on hennosti ruosteisen rusehtava sävy ja ohkainen, hailakka reuna.

Rehevä tuoksu on melko synkkäsävytteinen mutta samalla selkeän kypsänmakea. Hyvin houkuttelevasta aromimaailmasta löytyy kirsikkahilloa, hieman kuivahtaneita tummia hedelmiä, maltillista pölyistä maamaisuutta, hentoa nahkasatulaa, ujoa lihaisuutta, hienoväräinen aavistus kuivakukkia ja häivähdys makean balsamicomaista volaa. Huolimatta aurinkoisen kypsästä ja makeaan taittuvasta olemuksestaan, tuoksu on silti suorastaan häkellyttävän freesi ja puhdaspiirteinen.

Suussa viinillä on kypsä, täyteläinen ja suutuntumaltaan ihastuttavan silkkinen yleisolemus. Monisyisessä, kerroksittain avautuvassa makumaailmassa tuntuu mehukasta mansikkaa ja kypsiä punaisia luumuja, pippurista mausteisuutta, hieman ruusunmarjakeittoa, freesimpänä tuntuvaa kevyttä karpaloisuutta, hentoa eksoottista mausteisuutta ja aavistus kuivattuja tummia hedelmiä. Silkkisestä suutuntumastaan huolimatta viini on varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas, kiitos napakan hapokkuuden ja tekstuuriltaan suht puuteristen tanniinien, jotka hiljalleen tarraavat ikeniin.

Viinistä jää lopuksi melko tuhti, mausteisenpuoleinen ja kohtalaisen innokkaasti ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Erittäin pitkässä ja kompleksisessa jälkimaussa tuntuu kypsiä tummia hedelmiä, hieman makeaa mansikkaisuutta, maltillisia maanläheisiä sävyjä, kevyttä hapankirsikan karvautta, hentoa hilloista tummaa marjaa ja aavistus rustiikkista maatalon funkia.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Musar 2005 on ollut vaikuttava esitys jo julkaisunsa jälkeen ja tämän kokemuksen perusteella se on sitä edelleen – ja tulee myös olemaan monien vuosien ajan. Tämän poikkeuksellisen vuosikerran myötä Musarit (mukaanlukien valkoinen Musar) ovat vaikuttavan moniulotteisia, vivahteikkaita ja aromimaailmaltaan vastaansanomattoman intensiivisiä.

Tämä viini tuli maistettua osana suurempaa Musar-vertikaalia ja tässä maistelussa muihin vuosikertoihin verratessa oli helppo todeta, että Musar 2005 on todella valloittavassa kunnossa juuri nyt, mutta samalla se lupailee merkittävää kellarointipotentiaalia. Tämän perusteella voi helposti sanoa tästä vuosikerrasta, että sen voi yhtä lailla korkata jo nyt tai jättää kellariin kypsymään; viini kun tarjoaa oppikirjaesimerkin Musarista jo nyt, mutta se tullee saavuttamaan huippunsa vasta useiden vuosien päästä ja pysyvän hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, rakenteikas ja moniulotteinen libanonilainen punaviini ja mahdollisesti paras viini, jota Lähi-Idässä on tuotettu 2000-luvulla. Erinomaisessa tikissä nyt, 15 vuoden iässä, ja kehittynee hienosti vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – viini on verrattain nuoreksi Musariksi uskomattoman hieno esitys, enkä usko että tilanne tulee muuta kuin paranemaan vielä vuosien ajan.

Hinnan (35,90€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

21.9.20

Thörle Saulheimer Spätburgunder Kalkstein 2016

Thörle Saulheim Spätburgunder Kalkstein 2016

  • Valmistaja: Weingut Thörle
  • Tyyppi: Punaviini, Qualitätswein Rheinhessen
  • Maa: Saksa
  • Alue: Rheinhessen
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 20,00€ (Elokuu 2020, Alko)
  • Hinta nyt: 20,00€ (Syyskuu 2020, Alko)

 

Olen kirjoittanut Rheinhessenissa sijaitsevasta viinitalo Thörlestä muutamaan otteeseen aiemminkin ja esimerkiksi Württemberg-Rheinhessen-pressimatkan yhteydessä järjestetyllä vierailulla viinitalolle erityisesti tämä talon Spätburgunder Kalkstein onnistui tekemään suuren vaikutuksen. Olen vierailuni jälkeen maistanut useampaan otteeseen tämän viinin eri vuosikertoja, ja jokaisella kerralla olen todennut viinin olevan erittäin kovatasoista tavaraa. Siksi olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun viime vuodenvaihteessa Vinetum sai iskettyä kyseisen viinin Alkon valikoimiin – ja vieläpä varsin siedettävään hintapisteeseen (vertailun vuoksi vuosikerran 2014 viini maksoi viinitilalla 15€ ja nettikaupoissa tätä vuosikertaa näkee tyypillisesti 17–18€ hintaan).

Alun perin Spätburgunder Kalkstein 2016 saapui Alkoon viime joulun alla (todennäköisesti "kinkkuviiniksi"), mutta tässä kuluneen vuoden aikana viini onnistui nousemaan ihan Alkon vakiovalikoimiin, minkä seurauksena meikäläiselle toimitettiin vielä näytepullo arviointia varten. Ihan mukavaa, ettei joutunut tässä korkkaamaan vielä yhtään omilla rahoilla kellariin hommattua pulloa!

Tarkempia speksejä viinitalosta kaipaava voi lukaista tämän reissuraporttini vierailusta Thörlelle. Tässä kuitenkin lyhyesti referoituna pääpointit: Thörlen suku on viljellyt viiniä Rheinhessenissä jo 1600-luvulta, mutta omalla nimellään talo on tuottanut viinejä vuodesta 1985, jolloin tuotanto vaihdettiin sekamaataloudesta ja geneerisestä paikallisviinien valmistuksesta yksinomaan laatuviinien tuotantoon. Viinit valmistetaan tätä nykyä luomuna ja osittain biodynaamisia periaatteita mukaillen, mutta ilman sertifikaatteja. Viininvalmistus pohjautuu hands off -filosofiaan, eli viinien annetaan valmistua omalla painollaan ja mahdollisimman vähän prosessiin puuttuen. Tammea käytetään, mutta talon parhaita viinejä lukuun ottamatta painopiste on vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä.

Tämä nyt arvioitu Pinot Noir on noin 35-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu kylätason viini. Käymisen yhteydessä viinin annetaan maseroitua kuorien kanssa poikkeuksellisen pitkään, peräti 40 päivän ajan. Kypsyminen tapahtuu barrique-tynnyreissä, joista vajaa 20% on uusia. Happoja on 5,6 g/l, alkoholia 13%.

Lasissa viinillä on melko tumma mutta Pinot Noirille tyypillisen läpinäkyvähkö tumman rubiininpunainen väri, joka taittuu hieman kehittyneen punaruskeaan sävyyn.

Lasista kohoaa viileä mutta mehukkaan metsämarjainen tuoksu, josta erottuu mustaa vadelmaa ja kevyttä kirsikkaa, hieman pippurista mausteisuutta, maltillista maanläheistä pinositeettia, ujoa kurkumaista mausteisuutta ja aavistus punaista luumua.

Viini on suussa kuiva, napakan hapokas ja yleisolemukseltaan mukavan särmikäs. Makumaailmassa tuntuu paljon tuoksusta tuttuja elementtejä: kypsää tummaa vadelmaa, hieman kivistä mineraalia, hillittyä makeaa kirsikkaisuutta, kevyttä punaherukkaa, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja aavistus happovetoista puolukkaa. Tammikypsytys sävyttää kokonaisuutta ujolla paahteisella puisevuudella, joka pysyy alusta loppuun hyvin aisoissa. Kokonaisuutena viini on mukavan rakennevetoinen ja jopa särmikkäänpuoleinen, kiitos sen korkean hapokkuuden ja mukavan teksturaalisten mutta silti kivasti tarraavien tanniinien.

Suuhun jäävä jälkivaikutelma on kuiva, kevyesti ikeniin tarraava ja mehukas. Jälkimaussa tuntuu tuoretta tummaa vadelmaa, kevyttä punaherukkaa, hillittyä hapankirsikkaista bitteriä, hentoa kivistä mineraalia, ujoa puolukkaista hapahkoa marjaisuutta ja aavistus Pinot Noirin maanläheisyyttä.

Kokonaisuutena Thörlen Saulheimer Spätburgunder Kalkstein on ihastuttavan freesi, kuivakka ja mukavan rakennevetoinen Pinot Noir hyvällä fokuksella ja puhdaspiirteisellä hedelmällä. Pakko kuitenkin myöntää, että aivan kahden edellisen vuosikerran tasolle se ei yllä: viileä, fokusoitunut ja vaikuttavan rakennevetoinen 2014 oli intensiteetillään ja yllättävän tanniinivetoisella särmikkyydellään täydellisesti juuri sitä, mitä meikäläinen voi saksalaiselta Spätburgunderilta odottaa. Tyylillisesti tämä 2016 onkin lähempänä vuosikertaa 2015, mutta tuon vuosikerran yhdistelmä lämpimämpiä päiviä ja viileitä öitä tuotti tyylillisesti suurikokoisempia ja intensiivisempiä viinejä – tämä 2016 tuntuukin hieman hillitymmältä versiolta vuoden 2015 tekeleestä.

Tästä huolimatta nämä vuosikerrat edustavat kuitenkin kaikki samaa tyyliä ja erot niiden välillä ovat loppupeleissä kohtalaisen pieniä. Tämä 2016 ei kenties tule olemaan yhtä pitkäikäinen kellarissa kuin kaksi edellistä vuosikertaa, mutta toisaalta tämä taas on nyt vallan erinomaisessa tikissä nyt juotavaksi. Ja vaikka viini tuskin olemaan merkittävän pitkäikäinen, voin helposti povata sen silti kehittyvän suotuisasti vähintään joitakin vuosia suotuisissa kellariolosuhteissa.

Lyhyesti: Thörlen Saulheimer Spätburbunder Kalkstein on hintaluokassaan yksi kovatasoisimpia ja tasapainoisimpia saksalaisia Pinot Noireja mitä tiedän, vuodesta toiseen, eikä tämä vuosikerta pääse pettämään.

Arvio: Erinomainen – tämä vuosikerta ei kenties yllä intensiteetiltään ja rakenteeltaan aivan aikaisemmin maistamieni 2014:n ja 2015:n tasolle, mutta viinistä silti helposti havaitsee, että se on samasta puusta veistetty. Kaikin puolin tasapainoinen, tyylipuhdas ja maukas esitys.

Hinnan (20,00€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

19.9.20

Ganevat Les Vignes de Mon Père 2006

Jean-François Ganevat Côtes du Jura Les Vignes de Mon Père 2006 

  • Valmistaja: Jean-François Ganevat
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
  • Maa: Ranska 
  • Alue: Jura
  • Rypäleet: Savagnin (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2017)
  • Hinta nyt: 198,00€ (Syyskuu 2020) 
 

Juraa on povattu jo hyvän aikaa "seuraavaksi isoksi jutuksi" viinimaailmassa, mikä joltain osin kyllä pitääkin paikkansa; monet viiniharrastajat ovat nimittäin sekä löytäneet Juran että innostuneet alueen viineistä, mikä rupeaa näkymään alueen parhaiden tuottajien viinien hinnoissa. Sen sijaan suuret massat eivät ole vieläkään joko löytäneet Juraa tai ottaneet sitä omakseen, minkä vuoksi alueen viinejä näkee syyrennassa mittakaavassa edelleen harmillisen vähän juuri missään. Asian kääntöpuolena voinee kuitenkin sanoa monien hienojen Juran viinien olevan varsin huokeita laatuunsa nähden. Samaa ei kyllä voi sanoa tästä nyt arvioitavasta Ganevat'n viinistä: se kyllä on ehdottoman laadukas, mutta se myös näkyy viinin hinnassa.
 
Jean-François Ganevat on tuottaja, joka kuuluu ehdottomasti Juran kärkikaartiin sellaisten nimien kuin Pierre Overnoy, Jacques Puffeney, Jean Bourdy ja Domaine Tissot kanssa. Ja toisin kuin suuremmilla ja laajempaa arvostusta nauttivilla viinialueilla (esimerkiksi Bordeaux, Burgundi, Champagne), kaikkien edellämainittujen tuottajien tyyli on hyvin natural-henkinen ja viinit on tyypillisesti tehty hyvin pitkälti prosessiin puuttumatta, antaen viinien "tehdä itse itsensä". Paikoin jopa todelliseen äärinaturalismiin nojaava Ganevat ei ole mitenkään maltillisen pään edustaja Juran jo valmiiksi hyvin natu-henkisessä ilmapiirissä, mutta toisin kuin monella muulla samanlaista filosofiaa edustavalla paikallisella tuottajalla, Ganevat'n viinit ovat tyypillisesti erittäin hillittyjä ja klassisia, ei merkittävän villejä tai omituisia.
 
Ganevat'n suvun historia Juran alueella menee ainakin 1600-luvulle ja viiniköynnöksiä on viljelty käytännössä aina. Jean-François siirtyi suvun viinitalon johtoon vuonna 1998 ja jo vuonna 1999 viljely ja viinien valmistus muutettiin biodynaamiseksi. Viinit on valmistettu vuodesta 2006 eteenpäin täysin ilman sulfiitteja ja tyypillisesti vain valkoviinit saattavat saada pienen sulfiittilisäyksen pullotuksen yhteydessä. Viinit kypsyvät järjestään erittäin pitkään ennen pullotusta – yleensä tammessa – mutta koska Jean-François ei halua viineistään tammisia, käyttää hän vain käytettyjä 600-litraisia demi-muid-tynnyreitä, vanhoja ja suurikokoisia tammisammioita ja saviamforoita kypsyttelyyn. Toisin kuin monet muut Juran tuottajat, Jean-François ei suuremmin tunnu välittävän Juran perinteisestä, voile-hiivahunnun alla kypsyneistä, oksidatiivisista viineistä, joten käytännössä kaikki talon viinit (naurettavan harvinaisia Vin Jauneja lukuunottamatta) valmistetaan ouillé-tyyliin, eli tynnyreitä täytetään sitä mukaa, kun viiniä haihtuu niistä.
 
Omien viinien lisäksi Ganevat tuottaa myös ostorypäleistä valmistettuja viinejä (ns. négociant-viinejä) siskonsa kanssa nimellä Anne et Jean-François Ganevat. Näistä ostorypäleviineistä Juran alueen viinit valmistetaan käytännössä täysin samalla tavalla kuten Jean-François'n omat viinit, mutta Anne ja Jean-François ostavat rypäleitä myös Juran ulkopuolelta, ja vaikka nämäkin viinit tehdään myös varsin natural-henkeen, on niiden sekä valmistusprosessit että tyylit selkeästi paljon vaihtelevammat kuin Juran viineissä.
 
Ganevat'n Les Vignes de Mon Père on talon lippulaivaviini, joka on valmistettu moderniin ouillé-tyyliin, mutta tyylillisesti viini silti asettuu jonnekin modernin ja perinteisemmän, oksidatiivisen Juran viinin välimaastoon. Viini valmistetaan vuonna 1930 istutetun Savagnin-tarhan rypäleistä, joista saadun viinin annetaan kypsyä käsittämättömät 130 kuukautta (eli yli 10 vuotta!) vanhoissa demi-muid-tynnyreissä. Tynnyreitä joudutaan täyttämään aika ajoin, sillä vuosien aikana viini menettää peräti 50% kokonaistilavuudestaan haihtumalla. Kypsyessään tynnyreissä viini hiljalleen sekä oksidoituu (jatkuvasta täyttelystä huolimatta) että konsentroituu (sillä haihtumisen yhteydessä viini menettää vain vettä, ei esimerkiksi happoja tai maku- tai aromiyhdisteitä). Valmistuksen, kypsytyksen tai pullotuksen yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Alkoholia viinistä löytyy 12,5%.
 
Väriltään viini on intensiivisen sitruunankeltainen. Ei varsinaisesti enää nuorelle Savagninille tyypillisen hailakka vaaleanvihreä, muttei myöskään näytä olevan niin syvä ja kehittynyt miltä 10 vuotta tynnyrissä viettäneen viinin voisi kuvitella näyttävän. 
 
Viinin tuoksu on suorastaan käsittämättömän muhkea, intensiivinen ja voimakas. Erittäin moniulotteisessa aromimaailmassa tuntuu kuivahtaneita persikoita, voita ja keitettyä kermaa, hieman eksoottista mausteisuutta, kevyttä reduktion tuomaa savuisuutta ja hentoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Yleisolemus yllättää olemalla yhtä aikaa sekä hennosti reduktiivinen että oksidatiivisuuteen taittuva.
 
Suussa viinillä on leveä, melko täyteläinen ja suorastaan poskettoman moniulotteinen yleisolemus; makumaailmasta tuntuu nousevan uusia piirteitä ei vain joka hörpyllä vaan lähes joka hetki. Yleisolemusta sävyttää ouillé-Savagninille tyypillinen teräksinen mineraalisuus ja lähes kirpeänä tuntuva sitruunainen hedelmä, mutta viinin hienous on siinä, mitä tapahtuu taustalla. Selvimpien pääpiirteiden taustalla häilyy lähes loppumaton kirjo makuja makeista hedelmistä kuivakkaan mausteisuuteen: nahistuneita persikoita ja kuivattuja aprikooseja, paahdettuja pähkinöitä, hieman ruutisavua, kevyttä uuniomenaisuutta kanelilla, hentoa ruskistettua voita, ujoa vanhat Champagnet mieleen tuovaa karamellisuutta ja häivähdys bitterisyyteen taittuvaa kivistä mineraalisuutta. Vaikka viini on Juran valkoiseksi hämmentävän suurikokoinen, on se samalla uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa, kiitos uskomattoman runsaan ja todella napakkana tuntuvan hapokkuuden.
 
Lopuksi viinistä jää suuhun uskomattoman pitkä, voimakas ja moniulotteinen jälkivaikutelma. Kerroksellisessa ja jatkuvasti muotoaan muuttavassa jälkimaussa tuntuu kivistä mineraalia ja lähes kiniinistä bitterisyyttä, hieman läpileikkaavaa teräksisyyttä, kirpakkaa sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä ruskistettua voita, hentoa paahdettua kastanjaa, ujoa marsipaania ja pienin aavistus Fino Sherryn mieleen tuovaa aldehydistä suolaisuutta.
 
Herran pieksut mikä viini tämä onkaan! Maistohetkelläni tämä ei ollut vain paras Savagnin, jonka olin maistanut, mutta myös yksi ylivoimaisesti parhaista maistamistani valkoviineistä. Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, viini on näitä molempia edelleen – enkä odota tähän tilanteeseen muutosta lähiaikoina. Viinin syvyys, voima ja moniulotteisuus ovat yksinkertaisesti mahdottomia sanallistaa täydellisesti.
 
Runsaudestaan ja konsentraation tunteestaan huolimatta tämä Les Vignes de Mon Père ei tunnu erityisen suurikokoiselta tai raskastekoiselta viiniltä – kiitos sen tuntuvan hapokkuuden ja voimakkaan mineraalisuuden – mutta samalla sen voima, intensiteetti ja moniulotteisuus tuntuvan suuremmilta mikä olisi edes mahdollista tämän mittakaavan viinille. Kokonaisuutena tämä viini on jotain hyvin erilaista, mitä on tottunut saamaan Juran – tai edes Ganevat'n – viineiltä, mutta tämä on yhtä lailla hyvin erilaista mihinkään hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsytettyihin valkoviineihin (mieleen tulevat muutamat Riojan tuottajat) verrattuna. Kaiken kaikkiaan tämä on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomatonta tavaraa – mitä tukevat myös monet muut internetistä löytyvät arviot, jotka hehkuttavat viinin maasta taivaisiin – ja on niin vaikuttavuudellaan kuin olemattomalla saatavuudellaan oikeutettu kantamaan unicorn winen titteliä. Kypsyttelyn osalta on melko vaikea sanoa, miten viini tästä kehittyy; en usko sen menevän palasiksi vielä lähiaikoina, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, että varsinaisesti lisäkypsyttelyä se ei tunnu kaipaavan. On kyllä melko vaikeaa keksiä, minkälaiselle ruoalle näin intensiivisen viinin voisi parittaa, minkä vuoksi paras paikka lieneekin sille laadukkaita ja luonteikkaita viinejä arvostava seura, jossa viinin voi nauttia antaen sen olla ansaitusti pääosassa.
 
Lyhyesti: 10 vuotta vanhoissa tammitynnyreissä kypsynyt, kehittynyt ja konsentroitunut valkoviini, joka olisi varmasti ollut uskomattoman vaikuttava jo tavanomaisen vuoden tai parin kypsyttelyn jälkeen. Sen sijaan 10 vuotta vartomista on tehnyt tästä viinistä jotain aivan poikkeuksellista, minkä kuvailuun eivät tahdo sanat enää riittää.
 
Arvio: Täydellinen – helposti yksi vaikuttavimpia, intensiivisimpiä ja moniulotteisimpia valkoviinejä, joita olen koskaan maistanut. Äärimmäisen päräyttävää tavaraa.
 
Hinnan (198,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

12.8.20

Giani Boner Completer 2007

Giani Boner Malanser Completer 2007
  • Valmistaja: Weinkellerei Giani Boner
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Graubünden
  • Maa: Sveitsi
  • Alue: Grisons (Graubünden), Landquart, Malans
  • Rypäleet: Completer (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 90 CHF (~80€; Joulukuu 2018)



Viinimaailmasta uusia tuttavuuksia etsivälle Sveitsi on yksi loputon aarreaitta. Koska maa juo itse yli 98% omasta viinintuotannostaan, aniharva viinipullo pääsee poistumaan Sveitsin rajojen ulkopuolelle – ja nämäkin viinit tuppaavat järjestään olemaan tutuista ja tunnetuista lajikkeista (lähinnä Chasselas, Gamay, Pinot Noir, Savagnin) valmistettuja.

Vaikka näitä neljää edellämainittua rypälelajiketta viljellään Sveitsissä hyvin laajalti, löytyy maasta kuitenkin kymmeniä lajikkeita, joita ei viljellä missään Sveitsin ulkopuolella, sekä näiden lisäksi muutama tusina lajikkeita, joita saattaa löytyä esimerkiksi naapurimaa Italian puolelta, mutta lähinnä muutamien yksittäisten tuottajien tarhoilta. Yksi mielenkiintoisimpia vastaani tulleita sveitsiläislajikkeita on valkoinen Completer, jota viljellään vain Sveitsin itärajalla Grisonsin eli Graubündenin kantonissa, lähinnä Malansin kylän alueella (minkä vuoksi lajike tunnetaan paikallisesti myös nimellä Malanstraube). Lajikkeen tekee erikoiseksi se, että virallisesti sitä viljellään koko Sveitsin alueella yhteensä noin kolmen hehtaarin alueella, mutta sen vuosittainen tuotanto saattaa kasvaa tarhattuja määriä isommaksi – lajike nimittäin kasvaa alueella villinä ja osa tuottajista valmistaa viinejään myös näistä villeinä kasvavien köynnösten rypäleistä.

Completer on erittäin vanha lajike, josta on mainintoja jo 1300-luvulta Malansin viineihin liittyvissä vanhoissa dokumenteissa. Completerin uskottiin pitkään olevan Graubündenissa luonnostaan villinä kasvava lajike, jonka paikalliset viljelijät ovat jossain välissä domestikoineet käyttöönsä, mutta hiljattaiset tutkimukset ovat osoittaneet lajikkeen olevan todellisuudessa kohtalaisen läheistä sukua Alto Adigen muutamille rypälelajikkeille – esimerkiksi punaisen Marzeminon uskotaan olevan erittäin läheistä sukua Completerille – joten todennäköisimmin Completer on alun perin Alto Adigessa tavattu lajike, joka on sieltä sittemmin kuollut sukupuuttoon. Se on kuitenkin kulkeutunut arviolta noin tuhatkunta vuotta sitten Sveitsiin muuttaneiden munkkien mukana sikäläisten luostareiden viinitarhoille, mistä siitä on saatu valmistettua viiniä munkkien tarpeisiin. Lajikkeen nimen uskotaankin tulevan sanasta completorium, joka tarkoittaa sitä illan hetkeä, kun munkit saavat juoda lasillisen viiniä hartaasti hiljaisuudessa pohdiskellen.

Toisin kuin monet muut Alpeilla viljellyt valkoiset lajikkeet, jotka yleensä tuppaavat tuottamaan hyvin kepeitä ja neutraaleja – "alppimaisia" – viinejä, on Completerista tuotetut viinit yleensä hyvin toisenlaisia. Completer tyypillisesti kykenee saavuttamaan varsin korkean potentiaalialkoholin, mutta se kykenee samalla säilyttämään kypsänäkin ryhdikkään hapokkuutensa hämmentävän hyvin. Lajike on myös hyvin altis oksidaatiolle, mutta ei niinkään niin, että viini latistuisi ja kuolisi pois helposti, vaan niin, että viini kykenee säilyttämään lajiketyypilliset piirteensä poikkeuksellisen hyvin. Tästä syystä tuottajat valmistivat viininsä Malansissa perinteisellä, hieman oksidatiivisella tyylillä, jolla oli tarkoitus pehmittää ja tasapainottaa Completerille ominaista, napakkaa hapokkuutta.

Viininviljelijä-isänsä Adolf Bonerin jalanjälkiä seuraava Giani Boner on yksi Graubündenin arvostetuimpia tuottajia, sillä hän on yksi harvoista – ellei tätä nykyä peräti ainut – tuottaja, joka edelleen valmistaa Completerinsa Malansin perinteisellä, oksidatiivisella tyylillä. Rypäleistä puristettu viini saa aluksi käydä hiljaa syksyn ja jopa talven yli kuivaksi, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään vanhoihin, neutraaleihin barrique-tynnyreihin. Viinin annetaan kypsyä näissä tynnyreissä niin kauan, kunnes se on valmista nautittavaksi. Tyypillisesti viini pullotetaan 8 vuoden kypsyttelyn jälkeen, mutta huippuvuosikerrat saattavat kypsyä tynnyreissä jopa 10–12 vuotta ennen pullotusta. Tämä nyt arvioitava vuosikerta 2007 on melko tuore julkaisu, sillä tällä hetkellä nuorin markkinoilla oleva Bonerin Completer on vuosikertaa 2011. Tarkempia speksejä viinin valmistuksesta en löytänyt, mutta sen verran etiketti viitsi paljastaa, että viinissä on alkoholia 14%.

Viini on väriltään melko syvän oljenkeltainen.

Aromimaailma on uskomattoman vaikuttava jo ensimmäisellä nuuhkaisulla, eikä vaikutelma laimene seuraavilla: lasista kohoaa jatkuvasti muotoaan muuttava kattaus pannacottamaista kermaisuutta, makeita hunajan ja karamellin piirteitä, hieman sultana-rusinaa, kevyttä aprikoosia, maltillista mandariinimarmeladia, hillityn savuisia popcornin sävyjä, papaija- ja ananasvetoista hentoa eksoottista hedelmää, ujoa oksidatiivista pähkinäisyyttä ja aavistus vaniljaa. Tällaista tuoksua voisi nuuhkia lasista päivät pitkät kyllästymättä!

Suussa viini on täyteläinen, vaikuttavan konsentroitunut ja suutuntumaltaan kohtalaisen öljyinen. Makumaailma on sekä uskomattoman kompleksinen että ujosti makea, taittuen hieman jo puolikuivan suuntaan. Kielellä pyörii toistensa lomassa kivistä mineraalia, sitruunamarmeladia, hieman mantelivetoista pähkinäisyyttä, hieman kypsää aprikoosia, kevyttä ananaksisuutta, hentoa karamellia ja ujoa iän tuomaa makeaa, oksidatiivista toffeisuutta. Huolimatta viinin rehevästä ja viskositeetiltaan melko runsaasta suutuntumasta, yleisilme on hämmentävän harmoninen ja tasapainoinen, kiitos viinin kohtalaisen korkean hapokkuuden, joka pitää makeimmat sävyt hyvin aisoissa ja tuo kokonaisuuteen mukavaa rakenteen tuntua.

Suuhun jää viinistä erittäin runsas, mehukas ja vaikuttavan pitkäkestoinen jälkivaikutelma. Kielelle jää pyörimään jälkimaussa intensiivisiä kypsän aprikoosin, karamellin ja tuoreen ananaksen sävyjä, joitä sävyttävät hennommat paahdettujen manteleiden, keitetyn kerman, poltetun sokerin ja vaniljan vivahteet.

Kokonaisuutena tämä Bonerin Completer on valloittava, uskomattoman konsentroitunut ja hämmentävän tasapainoinen esitys, joka on jotain aivan muuta, mitä on tottunut valkoviineiltä saamaan. Viinin perinteitä huokuva, pitkästä kypsyttelystä tuleva oksidatiivinen tyyli vie ajatukset enemmän R. López de Heredian pitkään kypsytettyihin valkoviineihin kuin tuntuvasti oksidatiivisempiin ja aldehydisempiin Sherryihin tai Juran Château-Chalonin viineihin, joskin tämän Completerin poikkeuksellinen runsaus ja intensiteetti hakee vertaistaan lähinnä parhaista huippuvuosikertojen Château-Chaloneista. Todennäköisesti viinin oksidatiivinen alavire antaa sille myös edellämainittujen viinien kaltaisen suojan erittäin pitkää kellarointia ajatellen, eli lienee hyvin mahdollista, että tämä Completer kykenee kestämään kellaripuolella vielä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä.

Yleisilmeeltään viini vaikuttaa siltä, ettei se ole täysin rutikuiva, vaan seassa on pienin aavistus jäännössokeria korostamassa viinin konsentroitunutta hedelmää – joskin on mahdollista, että tuo makeus on vain illuusio, joka syntyy yhdistelmästä hyvin kypsää hedelmää, öljyiseksi konsentroitunutta suutuntumaa ja oksidatiivisia piirteitä. Tämä ei kuitenkaan tunnu missään nimessä mitenkään häiritsevänä, vaan korkeintaan auttaa viinin hedelmäisiä piirteitä ja oksidatiivisempia sävyjä sulautumaan keskenään yhteen entistä paremmin. On hieman hankalaa koettaa keksiä, minkä ruoan kanssa näin runsas ja ainutlaatuisen moniulotteinen viini sopisi, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, joten ehkä sitä on turha edes yrittää naittaa minkään kumppaniksi – tämä viini sopii mainiosti sellaisenaan nautittavaksi illan kohokohdaksi. Vajaan satasen hinnalla viini on melko tyyris esitys valkoviiniksi, mutta toisaalta se on samalla kaikin puolin ainutlaatuinen tapaus, jolle ei tahdo löytyä kilpailijoita genrestään. Lisäksi viini on kokonaisuutena yksinkertaisesti niin pysäyttävä – jopa näin enemmän viinejä harrastaneelle – että sen voinee kyllä sanoa antavan rahoille ihan hyvin vastinetta.

Lyhyesti: Äärimmäisen harvinaisesta sveitsiläisestä lajikkeesta tehty ja hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsyttämällä oksidatiivisesti valmistettu valkoviini, jossa yhdistyy ryhdikäs rakenne, todella vaikuttava konsentraation tuntu ja uskomattoman moniulotteinen makumaailma.

Arvio: Täydellinen – kun nykyaikaiset valkoviinit huipuista matalimpaan tasoon ovat tänä päivänä kaikki valmistettu enemmän tai vähemmän samaan henkeen, on tällaisten historiallisia tyylejä henkivien viinien maistaminen aina hieman kuin yhtäkkiä pystyisi näkemään miten värejä tai ulottuvuuksia onkin enemmän mitä silmä havaitsee. Fantastista tavaraa.

Hinnan (~80€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

4.8.20

Viña Tondonia Rosado Gran Reserva 2008

R. López de Heredia Viña Tondonia Rosado Gran Reserva 2008
  • Valmistaja: R. López de Heredia
  • Tyyppi: Roséeviini, DOCa Rioja Gran Reserva
  • Maa: Espanja
  • Alue: Rioja, Rioja Alta
  • Rypäleet: Grenache (60%), Tempranillo (30%), Macabeo (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 27,26€ (Marraskuu 2018, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

R. López de Heredia on tuottaja, josta kirjoitan aina mielelläni. Tämä kiistämättä Riojan klassisin tuottaja on ollut toiminnassa jo vuodesta 1877 ja talon viinit tehdään edelleen samalla reseptillä kuin 100 vuotta sitten. Jos tämä viinitalo on jostain syystä sinulle tuntematon, mutta kiinnostaisi tietää tarkemmin mistä on kyse, suosittelen lukemaan aluksi kattavamman version talon menneisyydestä tästä Viña Tondonia Reservan arvostelusta. Pistän kuitenkin tähän myös hätähousuille sopivan tiivistelmän aiheesta:

Vuonna 1877 Don Rafael López de Heredian perustama, omaa nimeään kantava viinitalo on edelleen toiminnassa olevista Riojan viinitaloista vanhimpia. Toisin kuin monet muut historialliset viinitalot, Heredialla ei olla seurattu aikaa vaan talon viinit valmistetaan samalla tavoin kuin yli vuosisata sitten: viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla valtavissa (jopa 64,000-litraisissa) tammisammioissa, minkä jälkeen viinit siirretään kypsymään vanhoihin tammitynnyreihin nykyaikaisen viininvalmistuksen näkökulmasta katsoen käsittämättömän pitkäksi aikaa. Useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen viinit pullotetaan ilman sen kummempia käsittelyjä. Tietyssä mielessä Heredian viinejä voidaan pitää natural-viinityylin edelläkävijöinä; siinä missä monet natuviinien tuottajat haikailevat paluuta vanhaan, rehelliseen ja käsittelemättömään viininvalmistukseen, ei R. López de Heredialla tällaista asennetta viininvalmistukseen missään vaiheessa edes hylätty.

Siinä missä nykyisin roséeviinit tehdään yleensä raikkaiksi, kepeiksi ja mahdollisimman nuorena – tyypillisesti noin vuoden sisällä julkaisusta – juotaviksi, edustaa Heredian Rosado tuon genren täydellistä vastakohtaa. Vaikka virallisesti Heredian Rosado on roséeviini, on se todellisuudessa ns. clarete, mikä on perinteisempi espanjalainen viinityyli, joka puolestaan on saanut alkunsa perinteisistä Bordeaux'n clairet-viineistä. Siinä missä moderni roséeviini valmistetaan yleensä maseroimalla punaisten rypäleiden kuoria rypälemehussa muutamasta tunnista noin vuorokauteen, joko ennen käymistä tai juuri käymisen alkuvaiheilla, valmistetaan perinteinen clarete murskaamalla sekaisin niin punaisia kuin valkoisia rypälelajikkeita ja antamalla niiden maseroitua kuorineen käyvässä rypälemehussa useamman päivän ajan. Mitä enemmän valkoisia rypälelajikkeita seasta löytyy, sitä pidempään kuoria voi maseroida ilman, että viinistä tulee varsinaisesti punaviiniä.

Monet perinteiset claretet on tyypillisesti kypsytetty tammitynnyreissä – mikä on melko harvinainen proseduuri tavan roséeviineissä – mutta Heredia ääritraditionalistina on vienyt tämänkin prosessin aivan omalle tasolleen. Riojan viinilainsäädännön mukaan Gran Reserva -merkittyä roséeviiniä tulee kypsyttää vähintään 4 vuotta ennen myyntiinlaskua, ja tästä vähintään 6 kk on kypsytettävä tammitynnyreissä. Heredian Rosado sen sijaan kypsyy pelkästään tammitynnyreissä 4 vuoden ajan, minkä jälkeen viini pullotetaan ja siirretään kypsymään 6 vuodeksi pullokellariin. Heredia Rosado julkaistaan tyypillisesti vasta 10 vuoden iässä.

R. López de Heredian tuotannon selkäranka on Reserva-tasoiset viinit, ja niistä ylivoimaisesti merkittävin on Viña Tondonia Reserva. Gran Reserva -tason viinejä tuotetaan vain huippuvuosina – esimerkiksi Rosadon vuosikertoja 2001–2007 ei tuotettu lainkaan, eli Rosadoa 2008 edeltävä rosée oli vuosikertaa 2000. Siinä missä Tondonia Reservaa tuotetaan vuosittain noin 200,000 pulloa, tuotetaan kaikkia Gran Reserva -viinejä enimmillään noin 50,000 pulloa, jos niitä ylipäänsä tuotetaan. Gran Reserva Rosadon vuosituotantomäärät riippuvat merkittävästi siitä, kuinka hyvin vuosikerta taittuu roséeviinin tuotantoon, vaihdellen noin 5,000 ja 15,000 pullon välillä. Viinitalo ei valmista lainkaan muita roséeviinejä, eli jos vuosikerta ei ole riittävän laadukas roséeviinin tuotantoon, käytetään rypäleet Viña Tondonia -puna- ja -valkoviinien valmistukseen. Pienistä tuotantomääristään johtuen Tondonia Rosado Gran Reserva on äärimmäisen haluttua ja harvinaista tavaraa. Tästä johtuen meikäläiselle tuli suurena (positiivisena) yllätyksenä, että Alkosta sai tätä nykyisin varsin haluttavaksi muuttunutta viiniä – joskin vain noin muutaman tunnin ajan, sillä vain muutaman kymmenen pullon kokoinen erä myytiin hetkessä loppuun.

Tyypillisesti Tondonia Rosado Gran Reserva on lähinnä punaisista rypäleistä valmistettu, joskin sekoituksessa on yleensä pieni määrä Viuraa (eli Macabeoa) keventämässä kokonaisuutta ja tuomassa raikkautta. Tyypillisestä Heredian Tempranillo-vetoisuudesta poiketen talon roséeviinissä pääosaa näyttelee Garnacha (eli Grenache) ja Tempranillo tuo enemmän rakennetta kuin karaktääriä. Rypäleet murskataan ja käytetään kaikki yhdessä, eli lajikkeita ei viiniytetä erikseen. Viinin annetaan maseroitua kuorten kanssa muutaman päivän ajan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä kuivaksi ilman kuoria. Tämän jälkeen viinin annetaan kypsyä vanhoissa amerikkalaisissa tammitynnyreissä noin 4 vuoden ajan ja lopuksi viini pullotetaan suodattamattomana ja kirkastamattomana. Vuosikertaa 2008 valmistettiin yhteensä vajaa 14,000 pulloa ja siitä löytyy 12,5% alkoholia ja 6 g/l happoja.

Viinillä on hohtavan kirkas, keskisyvä ja hieman kehittynyt oranssinpunainen väri, joka tuo mieleen Aperolin.

Tuoksu on aluksi hieman vaisu, mutta hengitellessään viini alkaa avautumaan nätisti, tuoden esille moniulotteisia ja hieman kehittyneitä piirteitä, kuten nahistuneita tummia kirsikoita, hieman metsämansikkaa, maltillista kookosta, oksidatiivisesta kypsytyksestä kieliviä hillityn karamellisia piirteitä, hentoja puisevia sävyjä, aavistuksen verran ruusunmarjakeittoa ja häivähdys kuivakkaa maamaista mausteisuutta. Ero nuorekkaan hedelmäisiin roséeviineihin ei voisi olla suurempi.

Suussa viini on melko täyteläinen, mutta samalla hämmästyttävän freesi, eloisa ja ryhdikäs. Kuivassa ja vaikuttavan moniulotteisessa makumaailmassa tuntuu hapankirsikkaa ja kypsää karpaloa, Grenachelle tyypillistä metsämansikkaa, hieman kehittyneitä karamellisia piirteitä, maltillista vaniljakreemiä, hentoa kookosta ja ujolla otteella kirpeämpää sitrushedelmäisyyttä. Vaikka viinillä on hieman öljyinen tekstuuri suussa, tekee sen hämmentävän intensiivinen hapokkuus kokonaisuudesta vaikuttavan raikkaan ja rakenteikkaan.

Suuhun jää viinistä erittäin pitkäkestoinen, runsas ja kompleksinen jälkivaikutelma. Ujosti makeaan taittuvassa jälkimaussa häilyy nahistuneita punaisia kirsikoita, karamelliomenaa, hieman kirpeää karpaloa, hillittyä kookoksisuutta, hentoa metsämansikkaa, ujoa toffeeta ja aavistus suolaista mineraalia. Kuorikontaktistaan huolimatta varsinaista tanniinien otetta viinissä ei tunnu.

Huh heijaa mikä esitys tämä onkaan roséeksi! Ensimmäisen kerran maistoin tätä Tondonian roséeta hyvin pian sen myyntiinlaskun jälkeen ja kokonaisuus jäi yllättävän vaisuksi. Sen sijaan toisella yrittämällään kesäkuussa 2019 tämä viini onnistui tarjoamaan juuri sitä, mitä Heredian tasoiselta talolta voi odottaa, ja enemmänkin. En tiedä, kärsikö ensimmäinen pullo ns. bottle shockista, oliko se vain vaisussa vaiheessa, oliko siinä pieni korkkivika, eikö se ollut saanut hengitellä tarpeeksi, vai mistä kiikasti, mutta tämä toinen viini sai ainakin hengitellä aluksi rauhassa tunnin pari ja sen myötä kyllä myöskin tykitteli menemään täyslaidallisen verran.

Vaikka tämä rosée onkin valmistettu pääasiassa punaisista rypäleistä, on sen tyyli kaikessa sitruksisessa raikkaudessaan ja ujosti kookokseen ja oksidatiiviseen karamellisuuteen taittuvassa aromimaailmassaan lähempänä Heredian uniikkeja valkoviinejä. Kokonaisuutena tämä on yksinkertaisesti hämmästyttävän moniulotteinen, vaikuttavan intensiivinen ja valloittavan raikas roséeviini, jolle on vaikeaa ellei mahdotonta löytää samantasoista haastajaa. Vaikka viinissä on näin reilun 10 vuoden iässä jo hieman kehittyneitä piirteitä, on siinä vielä valtavasti kehittymispotentiaalia. Todennäköisesti viini tulee jatkamaan ylämäkeään vielä ainakin toisen vuosikymmenen ajan. Roséeviiniksi Tondonia Rosado saattaa vajaan kolmen kympin hinnallaan olla verrattaen tyyris, mutta kun ottaa huomioon viinin laadun ja sen, miten valkoiset ja punaiset Tondonia Gran Reservat tyypillisesti pyörivät 50-100€ hintahaarukassa, on tämä kyllä tasoonsa nähden aivan käsittämättömän edullinen tapaus.

Lyhyesti: Uskomattoman moniulotteinen, harmoninen ja kaikin puolin ainutlaatuinen roséeviini, joka toisaalta taittuu jo hieman kehittyneeseen tyyliin, mutta samalla lupailee vielä vuosia lisää kypsytyskestävyyttä.

Arvio: Täydellinen – maailmassa, jossa valtaosa roséeviineistä on enemmän tai vähemmän toistensa kopioita, on tällaisen esimerkin sadan vuoden takaisesta viinityylistä vaikea olla nousematta edukseen, jos ymmärtää arvostaa viineissä luonnetta, syvyyttä ja harmoniaa. On vaikea keksiä tätä laadukkaampaa ja mielenkiintoisempaa roséeviiniä.

Hinnan (27,26€) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA. HETI.

2.8.20

Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre 2009

Benoît Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre Grand Cru 2009
  • Valmistaja: Benoît Lahaye
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Montagne de Reims, Bouzy
  • Rypäleet: Arbanne, Chardonnay, Chasselas, Folle Blanche, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Meunier, Pinot Noir, Teinturier
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 85,00€ (Elokuu 2017)


Aikanaan Champagne oli viininviljelyaluetta, jossa viljelijät kasvattivat monenlaisia pohjoisen Ranskan rypälelajikkeita ympäri koko maakuntaa. Pikku hiljaa, vuosien ja vuosisatojen vieriessä, alkoi viljely kuitenkin keskittymään vain melko pieneen kouralliseen lajikkeita, joita istutettiin uusille tarhoille ja joilla korvattiin vanhojen tarhojen muita, vähemmän suosittuja lajikkeita. Kun Champagnen viininviljelyalue lopulta vuonna 1927 määriteltiin lailla, olivat lajikkeet eriytyneet niin, että alueella viljeltiin lähinnä seitsemää lajiketta (Arbanne, Chardonnay, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris, Pinot Meunier, Pinot Noir) ja nämä lopulta määriteltiin ainoiksi hyväksytyiksi rypälelajikkeiksi. Eriytyminen on viimeisen sadan vuoden aikana jatkunut varsin voimakkaasti ja tällä hetkellä alueella viljellään käytännössä vain kolmea rypälelajiketta; Chardonnay, Pinot Meunier ja Pinot Noir kattavat yhdessä noin 99,74% koko viljelyalasta ja loppuja neljää rypälelajiketta tavataan vain olemattomalla 0,3% osuudella koko Champagnen 34,300 hehtaarista (eli koko appellaation viljellystä alasta vain noin 90 hehtaaria on jotain muuta kuin Chardonnayta, Pinot Meunieria tai Pinot Noiria – ja tästä viljelyalasta Pinot Blanc edustaa noin 85 hehtaaria).

Alueen neljän muun lajikkeen (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) haasteena on ollut se, että Champagnen kolme päälajiketta ovat olleet CIVC:n (Champagnen viininviljelyä valvovan elimen) ns. suosittelemiä rypälelajikkeita, eli käytännössä vain niitä on ollut sallittua istuttaa tarhoille. Vaikka nuo neljä muuta, harvinaisempaa lajiketta ovat olleet sallittuja lajikkeita Champagnessa, on niiden istuttaminen voinut osoittautua haasteelliseksi, jos tämä em. viljelyä valvova elin ei ole antanut lupaa muiden kuin kolmen päälajikkeen istutukseen. Tämän vuoksi valtaosa neljää harvinaisempaa lajiketta edustavista viinitarhoista ovat erittäin vanhoja, vanhimpien ollessa jopa yli satavuotiaita.

Asiaan kuitenkin saattaa olla tulossa jonkinlaista muutosta lähivuosina: esimerkiksi Bollinger on havainnut, että jopa kuumina vuosikertoina ovat Arbanne ja Petit Meslier kyenneet luonnollisen korkean hapokkuutensa avulla tuottamaan viinejä, joiden pH on saattanut jäädä jopa alle kolmen (kuohuviinin normaali pH pyörii yleensä alueella 3,0–3,3). Kun kuohuviinille elintärkeän hapokkuuden ylläpitäminen rupeaa jatkuvan ilmaston lämpenemisen myötä olemaan yhä haasteellisempaa, on näillä tyypillisesti erittäin hapokkaita viinejä tuottavilla, sukupuuton partaalla olevilla paikallisilla lajikkeilla tilaisuus nousta täysin uuteen arvostukseen.

Näiden seitsemän lajikkeen lisäksi Champagnessa saattaa silloin tällöin törmätä joihinkin muihin lajikkeisiin, joista useimmat ovat hyvin vanhoilta tarhoilta, jotka on istutettu jo ennen alueen rypälelajikkeita koskevia säädöksiä. Esimerkiksi Bollingerilla on tarha, josta ei ymmärtääkseni valmisteta viiniä kaupalliseen tuotantoon, mutta johon on istutettu kahdeksaa eri lajiketta – kaikkia sallittuja lajikkeita ja vielä niiden lisäksi Gamayta. Tätä tarhaa vielä erikoisempi tapaus lienee lähinnä Pinot Noirin viljelyyn erikoistuneen shamppistuottaja Benoît Lahayen viinitarha, joka antaa nimensä Lahayen palstaviini Le Jardin de la Grosse Pierrelle ("suuren kiven puutarha").

Tämän Bouzyssa sijaitsevan tarhan istutti alun perin Lahayen iso-isoisä vuonna 1923, jolle hän istutti sekalaisen kokoelman erilaisia lajikkeita. Lisäksi vuonna 1952 Lahayen isoisä päätti korvata kuolleet ja huonoon kuntoon päätyneet köynnökset samaan henkeen yhtä lailla sekavalla valikoimalla eri rypälelajikkeita. Tällä hetkellä tarhalla kasvaa sekaisin ainakin seuraavia lajikkeita: Arbanne, Blanc Vrai (eli Pinot Blanc), Chardonnay, Chasselas, Gros Plant (todennäköisesti Folle Blanche), Petit Meslier, Pinot Meunier, Pinot Noir ja Teinturier. Erityisesti tämä viimeinen lajike on hieman erikoinen tapaus, sillä vaikka lajike on alkuperältään ranskalainen, on ainakin virallisesti Teinturier-niminen lajike on kadonnut Ranskasta jo hyvän aikaa sitten. Tämän vuoksi voinee olla mahdollista, että lajike ei ole ns. oikea, alkuperäinen Teinturier-lajike, vaan joku toinen Teinturier-synonyymillä kulkeva lajike, kuten esimerkiksi Gamay de Bouze tai Gamay de Chaudenay. Erikoisesti tarhalle ei tietääkseni ole istutettu lainkaan Fromenteauta (eli Pinot Gris'tä) joka olisi alueella sallittu lajike!

Tämä vuosikerta 2009 on ensimmäinen koskaan valmistettu Le Jardin de la Grosse Pierren vuosikerta, sillä ennen tätä kyseistä vuotta Lahaye sekoitti tämän kyseiseltä tarhan rypäleistä saadun mehun muihin viineihin. Tarhan kaikki 9 eri rypälelajiketta korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Rypäleistä puristettu mehu käytetään spontaanisti villihiivoilla ja sen annetaan kypsyä noin 10 kk ajan vanhoissa 225- ja 228-litraisissa tammitynnyreissä sakkojen päällä. Viini on pullotettu heinäkuussa 2010 ja sakanpoisto on suoritettu 30.10.2012, 28 kk kypsyttelyn jälkeen. Alkoholia viinissä on 12% ja tyyliltään se on Brut Nature, eli jäännössokeria ei ole ollenkaan. Tarhan pienen koon vuoksi viiniä on tuotettu vuonna 2009 vain 1500 pulloa. Tämän nyt arvioidun viinin meikäläinen maistoi sokkona shamppanjamaistelussa muutama vuosi takaperin.

Viinillä on yllättävän syvä oljenkeltainen väri, joka taittuu ujosti pronssiseen (syynä lienee pieni määrä tummaa Teinturieria sekoituksessa, ei niinkään viinin ikä).

Tuoksu on vaikuttavan moniulotteinen ja houkutteleva; aluksi lasista erottuu makean kermaisia, pähkinäisiä ja hieman savuisia piirteitä, joita seuraavat kirkkaammat, kukkaiset, sitrusmarmeladiset ja hennon persikkaiset sävyt, hento paahdettujen manteleiden vivahde ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Vaikka viini on teknisesti täysin kuiva, tuntuu erittäin kypsä kokonaisuus nolla-dosagesta huolimatta ujosti makeaan taittuvalta. Kielellä pyörii vaikuttavan vivahteikas kattaus erilaisia makuja: kirpeää viheromenaa ja rapsakkaa sitruunavetoista sitrushedelmäisyyttä, hieman paahteista autolyysiä, kevyttä kalkkista mineraalisuutta, hentoa kermaisuutta, ujoa kukkaisuutta ja häivähdys synkempää, punasävyistä hedelmää. Viinin mousse tuntuu varsin pienikuplaiselta ja hienostuneelta, mutta myös vakuuttavan pitkäkestoiselta. Kokonaisuutta sävyttää korkea ja varsin rakenteikas, mutta yleisilmeeseen nähden varsin tasapainoinen hapokkuus.

Suuhun jäävä jälkimaku on vaikuttavan pitkä, happovetoinen ja melko intensiivinen. Kielelle jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään makeaan kermaisuuteen taittuvaa autolyysiä ja hiivaisuutta, hieman kypsää punaista omenaa, maltillista kivistä mineraalisuutta, paahteisia karamellin ja paahdettujen pähkinän vivahteita, hentoa persikkasta mehevää hedelmää ja ujoa kalkkista bitteriä.

Sokkona viiniä oli käytännössä mahdotonta tunnistaa oikein, eikä ihme – tämmöistä kattausta rypäleitä on melko mahdotonta onnistua arvaamaan, jos viiniä ei ole päässyt aikaisemmin maistamaan. Joka tapauksessa, tämä oli todella vaikuttava esitys, ja vaikka maistelussamme oli useita erinomaisia shamppiksia, oli tämä ääneenlausuttujen kommenttien perusteella monille – meikäläinen mukaanluettuna – illan paras viini. Kokonaisuutena Le Jardin de la Grosse Pierre on uskomattoman moniulotteinen, kiehtova ja vaikuttavan tasapainoinen esitys, jossa (vuosikerralle 2009 tyypillinen) tuntuvan kypsä hedelmäisyys, intensiivinen happorakenne ja makeutta tuovan dosagen puute onnistuvat nivoutumaan yhteen, todella vakuuttavaksi paketiksi.

Vaikka viinissä rupeaakin erottumaan jo hieman kehittyneempiä piirteitä, on se edelleen vielä erittäin nuorekas ja eloisa yleisilmeeltään, minkä vuoksi se lupailee erittäin paljon kypsytyskestävyyttä; voinkin kuvitella viinin olevan edelleen matkalla ylöspäin vielä 10 vuoden lisäkellaroinnin jälkeen. Jos Champagnessa on mahdollista tehdä näin vaikuttavaa viiniä ei-suositelluista ja ei-sallituista rypälelajikkeista, olisi siellä korkea aika muidenkin kun vain parin hassun tuottajan ryhtyä katselemaan vaihtoehtoja hieman Chardonnayn, Pinot Meunierin ja Pinot Noirin takaa.

Lyhyesti: Yhdeksästä eri lajikkeesta valmistettu rakenteikas, tasapainoinen ja vaikuttavan viinillinen shamppanja, jossa kypsä hedelmä, ryhdikäs happorakenne ja dosagen puute pelaavat upeasti yhteen.

Arvio: Täydellinen – meikäläisen viinillisiä shamppiksia suosivaan makuun tämä on helposti yksi parhaita koskaan maistamiani kuplivia. Uskomattoman hieno esitys jo nyt, mutta todennäköisesti jatkaa kehitystään ylöspäin vielä pitkään.

Hinnan (85,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

17.7.20

Japani


Yleistä


Japani on viinimaana sekä erittäin tuore että jo kohtalaisen vanha. Viinimarkkinamaana Japani on Aasian vanhin, vaikkakin samalla, muiden Aasian maiden tavoin, suurelta osin vielä varsin tuore ja kehittymätön; viinin kulutus on maassa vielä verrattain pientä ja kotimaisen viinin tuotanto on maassa vielä osin hapuilevaa ja laadultaan paikoin epätasaista. Toisaalta, rypäleitä Japanissa on viljelty jo vuosisatojen ajan (mahdollisesti jo 700-luvulta) ja viinintuotantoakin on ollut jo 1800-luvun jälkipuoliskolta, maan ryhtyessä Meiji-kaudella (1868–1912) avautumaan länsimaisille vaikutuksille. Vaikka reilu sata vuotta on varsin lyhyt ajanjakso verrattuna monien vanhojen viinimaiden monituhatvuotiseen historiaan, on se silti varsin pitkä aika moniin tuoreisiin viinimaihin verrattuna.

Ensimmäiset merkit viininkulutuksesta Japanissa ovat 1600-luvulta, jolloin portugalilaiset jesuiittamunkit saapuivat maahan tuoden mukanaan portugalilaista punaviiniä. Tuosta tapahtumasta eteenpäin Japaniin on tuotu tasaisesti pieniä määriä viiniä, mutta kesti vielä pari vuosisataa lisää ennen kuin Japanissa yritettiin tuottaa itse viiniä. Vuonna 1875 japanilaiset yrittivät valmistaa itse viiniä saken valmistukseen tarkoitetuilla välineillä ja vuonna 1877 Japanista lähetettiin kaksi henkilöä Ranskaan, Champagneen, saamaan oppia viininviljelystä ja -valmistuksesta. Voi vain kuvitella, minkälainen kokemus tämä reissu on ollut näille japanilaisille vain vuosikymmen pitkän isolationismin kauden päättymisen jälkeen!

1800-luvun lopulta 2000-luvun alkuun Japanin viinintuotanto kasvoi tasaisen hitaasti ja vailla suurempia muutoksia tai yllätyksiä, sillä viiniä sai valmistaa vain erillisellä lisenssillä ja näitä lisenssejä myönnettiin pääasiassa vain suurille tuottajille. Vasta vuonna 2004 tuli lakimuutos, joka poisti lisenssin vaatimuksen, minkä seurauksena Japaniin on ilmestynyt viimeisen 15 vuoden aikana satoja uusia viinitaloja ja kasvua alalla on yhä. Vaikka suurien viinitalojen toiminta edelleen pohjaa pienviljelijöiltä ostettuihin rypäleisiin, on lakimuutoksen myötä moni entinen pienviljelijä tehnyt suunnanmuutoksen ja rypäleiden myymisen sijaan ryhtynyt valmistamaan niistä viiniä omalla nimellään.

Japanilaisia viinejä Kiotossa
Viinimarkkinat ovat kasvaneet Japanissa merkittävästi vasta 2000-luvulla – mistä osittain on varmasti kiitos maan pienviljelijöiden saapumisesta markkinoille. Vielä 1900-luvun lopussa viininkulutus oli Japanissa varsin vähäistä ja niinkin hiljattain kuin 1970-luvulla Japanissa ei kulutettu viiniä käytännössä ollenkaan – ja se vähä, jota kulutettiin, oli sokerilla tai muilla aineilla makeutettua tusinaviiniä. Tilanne on kuitenkin muuttunut merkittävästi ja tällä hetkellä japanilaisten viininkulutuksesta reilu 2/3 on ulkomaisia viinejä ja vajaa 1/3 kotimaisia viinejä. Tässä mielessä tuo jälkimmäinen kategoria on kuitenkin melko hämäävä, sillä Japanilla on pitkä historia tuottaa omia viinejä ulkomailta ostetuista rypäleistä, ja tämä tuontihedelmistä valmistettu osuus kattaa leijonanosan japanilaisten viinien tuotannosta. Vain erittäin pieni osa "japanilaisesta viinistä" on todellista japanilaista viiniä sanan varsinaisessa merkityksessä, eli Japanissa viljellyistä rypäleistä japanilaisten viinitalojen tekemää viiniä. Esimerkiksi vuonna 2017 Japanissa kulutettiin 382 miljoonaa litraa viiniä, josta japanilaista viiniä oli 102 miljoonaa litraa. Tästä jälkimmäisestä osuudesta vain 15 miljoonaa litraa tuotettiin kotimaisista rypäleistä ja peräti 87 miljoonaa litraa ulkomaisista ostorypäleistä. Vientiin japanilaista viiniä meni olemattomat 60,000 litraa. Tuotantomäärät ovat kuitenkin kasvaneet viimeisen parin vuoden aikana ja vaikka viinien osuus koko maan alkoholinkulutuksesta on vain 4% (vert. olut, 31%; väkevät, 24%; shochu 10%), on viini kuitenkin yksi harvoista alkoholijuomien kategorioista, joka ovat kasvaneet varsin tasaisesti kulutuksessa yleisen alkoholinkulutuksen laskiessa Japanissa.

Toisin kuin naapurimaan Kiinassa, jossa monesti viinin korkea hinta ja prestiisi ovat sen makua tai laatua merkittävämpiä tekijöitä, Japanissa usein painotetaan aivan toisenlaisia asioita viinissä. Pitkään paikalliset suosivat lähinnä makeita ja väkevöityjä viinejä kuivien pöytäviinien sijaan, mutta viinimaun kehittyessä Japanista on tullut yksi maailman merkittävimpiä natural-viinien markkinoita Ranskan ja Yhdysvaltojen rinnalle. Hyvin monella natural-tuottajalla Japani saattaa olla jopa suurin vientimarkkina ja japanilaiset tuntuvat ottaneen erityisesti Ranskalaiset natural-tuottajat omakseen. Ranska on muutenkin Japanin merkittävin viinimaa, sillä viinintuonnista peräti noin 60% on ranskalaisia viinejä. Viininkulutuksesta ylivoimaisesti suurin osa menee ravintolassa ja yksityinen kulutus anniskelupaikkojen ulkopuolella on edelleen lähes olematonta.

Viinialueet
Yamanashin laakso, ns. "Koshu Valley"
Tarhoja Yamanashia reunustavilla vuorilla
  • Ylivoimaisesti merkittävin viinialue Japanissa on aivan Tokion länsipuolella sijaitseva Yamanashi,  alue, jossa rypäleitä on viljelty Japanissa jo noin tuhannen vuoden ajan. Valtaosa Yamanashin prefektuurista on ns. Kōfun allasta, joka on käytännössä kokonaan vuorten ympäröimä hedelmällinen laakso Chūbun (Keski-Japanin alueen) itärajalla. Aluetta ympäröivistä vuorista tunnetuin on Fuji, Japanin korkein vuori, joka kirkkaalla säällä hallitsee laakson etelään aukeavaa maisemaa. Yamanashin alueella sijaitsevat Japanin suurimmat ja vanhimmat viinitarhat ja viinitalot, mutta niiden lisäksi alueella on lukuisia pienempiä viinitaloja (yhteensä n. 80 koko maan 320 viinitalosta) sekä valtavasti pienviljelijöitä, jotka myyvät rypäleensä alueen isommille viinitaloille. Alueella tuotetaan noin kolmasosa kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (reilu 7 miljoonaa pulloa).

    Ylivoimaisesti merkittävin alueella viljelty rypälelajike on Koshu, joka onkin alueen oma erikoisuus ja myös antanut nimensä Kōfun laakson epäviralliselle nimelle, Koshu Valley. Alueen oma haasteensa on sen verrattain eteläinen sijainti ja laakson tasainen pohja: kesällä lämpötilat voivat nousta päivisin helposti yli 30 Celsiusasteeseen ja yöllä lämpötilat saattavat pysytellä 20-25 Celsiusasteen tuntumassa; tällaiset olosuhteet tuottavat helposti runsassatoisia, mutta melko matalahappoisia viinejä, joista puuttuu tarvittavaa intensiteettiä. Alueen parhaat tarhat sijaitsevatkin järjestään laaksoa ympäröivien vuorien rinteillä, joissa yölliset lämpötilat laskevat merkittävästi laaksonpohjaa matalammiksi.

    Yamanashin viinitarhojen halkomaa maalaisidylliä.
    Tokion läheisyyden vuoksi alue on suosittu lomakohde kotimaan matkailussa, sillä alueelle pääsee vaivattomasti vajaan kahden tunnin junamatkalla. Sen sijaan kansainvälistä turismia varten alue ei ole erityisen kehittynyt ja Yamanashi onkin loppupeleissä suurelta osin aivan rehellistä maaseutua. Merkittävää turismi-infraa alueella ei liioin ole ja toisin kuin Japanin suurimmissa kaupungeissa, Yamanashissa englannin kielen taito on lähes olematonta. Alueella pärjätäkseen auttaa merkittävästi, jos mukana on joku japania puhuva, tai itse omaa edes alkeellista perusjapania.

  • Japanin toiseksi merkittävin viinialue on Nagano, joka sijaitsee aivan Yamanashin pohjoispuolella, Tokiosta noin 150 km luoteeseen. Nagano on erittäin vuoristoista aluetta ja siellä sijaitseekin peräti 9 Japanin 12 korkeimmasta vuoresta, minkä lisäksi alueesta reipas viidesosa on varattu luonnonpuistoille. Naganossa sijaitsee tällä hetkellä Japanin noin 320 tuottajasta arviolta 50, mutta tämä luku kasvaa merkittävästi vuosi vuodelta (vuonna 2018 alueella oli vain reilu 30 tuottajaa). Näistä kolme on varsin suurta tuottajaa (Alps Wines, Hayashi ja Izutsu), loput ovat pientuottajia. Tuotantomäärien osalta Nagano on melko suuri tekijä, sillä siellä tuotetaan noin 20% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (noin 5 miljoonaa pulloa).

  • Hieman yllättäen Japanin kolmanneksi merkittävin viinialue on Hokkaidō, suuri saari Japanin pääsaaren pohjoispuolella. Tämä Irlannin kokoinen saari on Japanin viileintä aluetta ja tunnettu lähinnä talviurheilukeskuksena, mutta yllättävää kyllä, sen ilmasto soveltuu viileän ilmaston lajikkeiden viljelyyn merkittävästi paremmin kuin moni Japanin pääsaaren viinialue, sillä Hokkaidō on muuta Japania myös selvästi kuivempi, mikä on merkittävä etu viininviljelyssä. Tämän lisäksi saari on sen verran pohjoisessa, että muuta Japania usein moukaroivat taifuunit yleensä eivät vaella Hokkaidoon asti. Lämpötiloiltaan Hokkaidō vastaa Euroopan viileän ilmaston alueita, kuten Champagnea, Alsacea tai Saksaa, minkä vuoksi muualla Japanissa suositut hybridilajikkeet ovat vähemmän suosittuja täällä; sen sijaan alueen suosituimpiin lajikkeisiin kuuluvat mm. Müller-Thurgau, Kerner ja Zweigelt. Kuivan ja taifuunivapaan ilmaston kääntöpuolena on saaren viileä talvi: alueelle talvi saapuu melko varhain, joten viljelijöillä on usein kiire saada sadonkorjuu suoritettua loppuun syksyllä ennen talvipakkasia. Tämän lisäksi Hokkaidō on talvisin erittäin runsaslumista aluetta, mikä asettaa omat haasteensa köynnösten viljelyssä ja hoidossa. Hokkaidōssa sijaitsee noin 30-40 tuottajaa ja siellä tuotetaan reilu 15% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (noin 3 miljoonaa pulloa).

  • Viimeinen Japanin neljästä merkittävästä viinialueesta on Yamagata, joka sijaitsee Japanin pääsaaren pohjoisosan länsirannikolla. Alue on ilmastoltaan muuta Japanin pääsaarta hieman viileämpi, mutta yhtä lailla kostea, minkä vuoksi rypäleiden viljely voi olla haastavaa. Alue on suurelta osin erityisesti hedelmien viljelyyn keskittynyttä maaseutua, missä rypäleet ovat perinteisesti olleet yksi viljeltävä hedelmä muiden joukossa ja vasta hiljattain alueelle on alkanut keskittyä tuottajia, jotka ovat erikoistuneet ensisijaisesti rypäleiden viljelyyn ja laatuviinien valmistamiseen niistä. Yamagatan alueella sijaitsee parisenkymmentä viinitaloa ja siell ätuotetaan noin 7% kaikesta Japanissa viljellystä viinistä (vajaat 2 miljoonaa pulloa).
Kartta: Wikimedia Commons.
Tekstit omasta takaa.
Nämä neljä edellämainittua aluetta kattavat noin 75% Japanin kotimaisesta viinintuotannosta, eli maasta löytyy vielä runsaasti viinintuottajia niiden ulkopuolelta; tällä hetkellä Japanin 47 prefektuurista peräti 36:ssa harrastetaan viininviljelyä ja -valmistusta jossain muodossa. Japani on kuitenkin varsin haasteellinen maa viljellä rypäleitä jopa maan merkittävillä viinialueilla, minkä vuoksi monet pääalueiden ulkopuoliset tuottajat ovat usein alueensa ainoita viinintuottajia ja tuotantomääriltään erittäin pieniä. Jonkin verran keskittynyttä tuotantoa löytyy mm. Niigatasta (prefektuuri Naganon ja Yamagatan välissä) sekä Iwatesta (prefektuuri Yamagatan länsipuolella); näiden ulkopuolella rypäleidenviljely ja viinintuotanto on erittäin hajanaista.






Viininviljely

Japani olisi muuten varsin kelvollinen maa viljellä viinirypäleitä, yhtä merkittävää muuttujaa lukuunottamatta: maa on erittäin kostea ja sateinen. Valtaosassa maata sateinen kausi alkaa kesäkuussa ja jatkuu heinä-elokuun taitteeseen, mikä on rypäleiden kasvukauden kannalta merkittävimpiä aikoja. Näiden lisäksi taifuunikausi kestää yleensä kesäkuusta aina syksyyn, eli käytännössä leijonanosan rypäleiden kasvukaudesta ja sadonkorjuusta! Vaikka taifuuneja ei kiepu jatkuvasti Japanin yllä taifuunikauden ajan, voi yksi pahaan aikaan iskevä myrsky tehdä selvää jälkeä koko alueen tuotannosta. Tämän lisäksi lähellä pyörivä taifuuni usein tuo mukanaan runsaat sateet ja korkean ilmankosteuden. Vaikka moni Japanin viinialue on suuren maailman mittakaavassa varsin sateinen, esimerkiksi Yamanashi ja Nagano saavat molemmat tehokkaasti suojaa ympäröivästä vuoristostaan ja sademäärät voivat hyvin olla jopa alle puolet esimerkiksi aivan rannikolla sijaitsevaan Tokioon nähden. Pohjoisessa sijaitseva Hokkaidō on jotakuinkin ainoa Japanin viinialueista, joka pystyy luotettavasti nauttimaan kesäisin paremmista, sateettomista säistä ja taifuunien puutteesta.

Pieni kosteus ei rypäleitä haittaa, koska köynnökset vaativat vettä kasvaakseen ja tuottaakseen hedelmiä. Köynnökset kuitenkin voivat myös imeä liikaa vettä, joka rypäleisiin päätyessään voi saada turvonneen rypäleen jopa halkeamaan. Lisäksi liian rankat sateet voivat myös murjoa rypäleitä rikki tai irti tertuista ja liian korkea ilmankosteus on tehokkain apuväline eri kasvihomeiden ja sienitautien leviämiselle.



2-3 metrin korkeuteen viritetty pergola; huomaa,
kuinka näinkin suurella viljelyalalla sijaitsee
vain kymmenkunta köynnöstä.
Viljelijät ovat joutuneet keksimään erilaisia keinoja, joilla selvitä runsaiden sateiden tuottamista ongelmista. Yksi vanhimmista on ns. pergola-viljely, josta on mainintoja jo 1800-luvulta. Tässä menetelmässä rypäleiden annetaan kasvaa hyvin korkealle viritettyjen telineiden varassa, jolloin ilma niiden alla pääsee liikkumaan ja tuulettumaan vapaasti, kuivattaen viljelmät nopeammin kuin perinteisissä matalissa riveissä viljellyt köynnökset. Monet japanilaiset pergolat saattavat olla noin metrin korkeudesta jopa 3 metrin korkeuteen viritettyjä telineitä, joiden varassa köynnökset risteilevät vihreänä katoksena ja josta yksittäiset rypäletertut roikkuvat siellä täällä.

Matalampaa, metrin korkuista pergolaa rinteessä.
Pergolan suurin ongelma on se, että se on passeli ensisijaisesti japanilaisten omien lajikkeiden viljelyyn. Monet kansainväliset lajikkeet eivät yksinkertaisesti sovellu vastaavanlaiseen viljelyyn, koska pergolaviljelyssä yhtä köynnöstä kohden voi olla paljon enemmän rypäleterttuja mihin hillitymmin kasvavat ja matalasatoisemmat kansainväliset lajikkeet ovat tottuneet; tämän lisäksi sekä lehdet että tertut saavat merkittävästi vähemmän auringonvaloa kuin perinteisessä viljelyssä, minkä vuoksi monilla lajikkeilla voi olla suuria haasteita saavuttaa riittävää kypsyyttä pergolaviljelyssä. Tämän vuoksi kansainvälisiä lajikkeita on Japanissakin tavallista nähdä viljeltynä tavanomaisissa pystyriveissä.

Tutuissa pystyriveissä kasvavia viiniköynnöksiä Yamanashissa.

Vahapaperein sateelta suojattuja rypäleterttuja.
Siinä missä pergola voi olla tuttu näky myös eurooppalaisilta viinitarhoilta, on toinen japanilaisten puolustuskeino sadetta vastaan paljon harvinaisempi näky muualla maailmassa: monet viljelijät suojaavat rypäleitään asettamalla jokaiselle yksittäiselle rypäletertulle oman vahapaperista valmistetun sadehatun. Tämä hattu suojaa terttua niin sateelta ja sen mukanaan tuomalta kosteudelta kuin myös mahdollisilta hometartunnoilta märkinä roikkuvien köynnösten lehdistä. Vaikka nämä hatut ovat erittäin työläs ja sitä myötä kallis ratkaisu viljelijöille (mikä omalta osaltaan selittää japanilaisten viinien korkeita hintoja), on se monilla sateisemmilla alueilla usein käytännössä välttämätön apuväline laadukkaan sadon takaamiseksi.

Yhdistelmä perinteistä ja uutta: tiheisiin riveihin istutettuja, pergolassa kasvavia Koshu-köynnöksiä.


Rypälelajikkeet

Katsunuman viinitarhoja, horisontissa Japanin Alpit.
Yksi merkittävimpiä tekijöitä Japanissa viljeltyjen rypälelajikkeiden suosioon on perinteisesti ollut niiden kyky kestää maan haasteellisia viljelyolosuhteita. Tämän vuoksi Japanissa ei ole perinteisesti viljelty kansainvälisiä lajikkeita, vaan suosiossa ovat olleet maan ainoa virallinen "oma" rypälelajike Koshu, sekä tuoreemmat, erilaiset homeita ja tauteja vastaan vastustuskykyiseksi risteytetyt hybridilajikkeet. Tämä hybridilajikkeiden suosiminen on taas toisaalta ollut myös yksi syy siihen, miksi japanilaisia viinejä harvemmin viedään muihin maihin: Vitis viniferan ja jonkun toisen Vitis-köynnössuvun risteytyksenä kehitettyjä hybridilajikkeita ei tyypillisesti edes mielletä laatuviineihin sopiviksi raaka-aineiksi ja joissain viinimaassa niiden viljely viininvalmistukseen on peräti kiellettyä. Monet japanilaiset viinintuottajat ovatkin viime vuosina pyrkineet pääsemään tästä imagosta eroon viljelemällä japanilaisten lajikkeiden sijaan ensisijaisesti sellaisia kansainvälisiä lajikkeita, jotka kestäisivät parhaiten maan haastavat viljelyolosuhteet. Nykyään lähinnä Yamanashi on erikoistunut viljelemään ensisijaisesti Koshua ja hybridilajikkeita, kun taas monilla muilla viinialueilla kansainväliset lajikkeet näyttelevät pääosaa.

Japanilaiset lajikkeet


Koshu. ©genta_hgr, Creative Commons 2.0
  • Koshu: Tämän näyttävän, pinkkikuorisen lajikkeen sanotaan olevan ainoa oikea todella "japanilainen" rypälelajike (siinä missä esimerkiksi Chardonnay on ranskalainen, Riesling saksalainen ja Sangiovese italialainen). Vielä 2000-luvun alkupuolella Koshu käsitti yli 90% Japanissa viiniä varten viljellyistä rypälelajikkeista ja se on edelleen vilejlyalaltaan Japanin merkittävin rypälelajike. Koshun historia on hämärän peitossa, mutta sen arvellaan saapuneen Japaniin joskus 700- ja 1200-lukujen välissä. Lajike ei ole mikään muualla tunnettu lajike, eikä se ole edes puhdas vinifera-suvun kasvi, vaan sen perimästä löytyy muiden köynnössuvun edustajia, minkä vuoksi myös Koshua voidaan pitää hybridinä. Lajikkeen uskotaan olevan lähtöisin parin tuhannen vuoden takaa Kaukasukselta tai välimereltä, minkä jälkeen se on levinnyt viljelijöiden mukana hiljalleen kohti Itä-Aasiaa, silloin tällöin risteytyen sekä muiden Vitis vinifera -köynnösten että muidensukuisten köynnösten kanssa. Japaniin päästyään lajiketta on viljelty lähinnä Yamanashissa, missä se on satojen vuosien ajan pysynyt melko muuttumattomana. Geneettiseltä perimältään Koshu on noin 70% Vitis viniferaa (lähimpänä Muscat- ja Sultana-lajikkeiden edustajia) ja vajaa 30% yhtä tai useampaa edelleen tuntematonta Aasiassa tavattua villiköynnössuvun edustajaa, mahdollisesti Vitis davidii -sukuun kuuluvaa. Todennäköisesti monet lajikkeet, joiden kanssa Koshun esivanhemmat ovat risteytyneet, ovat jo kadonneet sukupuuttoon, minkä vuoksi lajikkeen historiaa on vaikea tutkia tarkemmin – ja samalla sitä voi tämän vuoksi hyvällä omallatunnolla pitää todella uniikkina ja aidosti japanilaisena lajikkeena maailmassa, jolla ei ole toista samankaltaista lähisukulaista.

    Ikivanha, puun paksuinen Koshu-köynnös Yamanashissa.

    Viljelyn kannalta melko paksukuorinen, homeille ja kosteudelle hyvin vastustus- kykyinen Koshu on soveltunut erinomaisesti Japanin ilmastoon. Koska Koshu on poikkeuksellisen innokas kasvamaan ja versomaan, ovat aiemmin esitellyt pergolat olleet luonnollisin keino viljellä Koshua: jos köynnös haluaa kasvaa hanakasti, pergola antaa sille innokkaaseen kasvuun hyvän mahdollisuuden. Siinä missä Euroopassa yksi pieni pergola saattaa kannatella lukuisia pieniä köynnöksiä, voi yksi Koshu-köynnös levittää pergolassa ympärilleen halkaisijaltaan jopa kymmenmetrisen kasvuston täynnä rypäleterttuja. Yamanashissa seikkaillessa ei ole tavatonta bongata hyvin vanhoja Koshu-tarhoja, joissa pergolan alla harvaan istutetut 50–100-vuotiaat Koshu-köynnökset kasvavat paksuina kuin puut, levittäen sinne tänne kiemurtelevan lehvästönsä parin metrin korkeuteen reheväksi vihreäksi katoksi. Jos eurooppalaisilla viinitarhoilla voi kymmenien neliömetrien alueella olla jopa toista sataa köynnöstä, kasvaa Yamanashissa samankokoisella alueella vain tyypillisesti yksi, tanakka Koshu-köynnös.

    Perinteisesti Koshun sadonkorjuu on ajoittunut noin 130–140 päivää kukinnan jälkeen, mutta tuoreet tutkimukset ovat osoittaneet, että Koshu saavuttaisi aromaattisen intensiteettinsä melko varhain, jo 110 päivää kukinnan jälkeen. Tämän huipun jälkeen alkavat Koshun aromiyhdisteet pikku hiljaa kadota samalla kun bitterisempien fenoliyhdisteiden osuus alkaa kohota. Jos sadonkorjuu suoritetaan perinteiseen tyyliin vasta 3–4 viikkoa myöhemmin, on lopputuloksena "tyypillisenä japanilaisena Koshuna" tunnettu lempeähappoinen, neutraali ja melko hahmoton viini. Tämä havainto on auttanut tuottajia lähestymään lajiketta uudelta kantilta, samalla nostaen Koshun laatua siitä, mitä se on ollut vielä esimerkiksi vain vuosikymmen sitten.

  • Muscat Bailey A: Tämä tumma lajike, joka tunnetaan Japanissa paremmin nimellä "Bailey A" (べリーエイ, "Berii Ei") ja kansainvälisesti silloin tällöin ytimekkäästi "MBA", on Niigatassa, Iwanoharan viinitalolla vuonna 1927 Japanin olosuhteisiin kehitetty hybridi. Kehitys on saanut alkunsa, kun Japanissa kehitettiin Extra-niminen lajike, joka saatiin risteyttämällä amerikkalainen villiköynnös Vitis lincecumii ja amerikkalainen hybridi Triumph (Vitis labrusca x Chasselas Musqué). Kun Extra-lajikkeeseen ei oltu tyytyväisiä, risteytettiin se uudelleen Triumph-lajikkeen kanssa, jolloin saatiin Bailey. Tähänkään lajikkeeseen ei oltu vielä tyytyväisiä, joten jatkojalostusta lähdettiin tekemään risteyttämällä Bailey ja punainen Muscat of Hamburg, mistä syntyi Muscat Bailey A:ksi ristitty, suurikokoisia rypäleitä suurissa tertuissa tuottava musta lajike, joka on erittäin vastustuskykyinen erilaisia homeita ja sienitauteja vastaan.

    MBAn viljelyalasta merkittävä osa (noin 1/3) on Yamanashissa, loput jakautuneet melko tasaisesti ympäri Japania. MBA on yksi suosituimpia Japanin syöntirypäleistä, mutta laatutietoiset tuottajat pyrkivät viljelemään rypälettä niin, että se soveltuisi paremmin viinintuotantoon. Lajike on melko aromaattinen ja tuottaa usein kevyehköjä, maltillisen hapokkaita ja matalatanniinisia punaviinejä. Suurin haaste viinitaloille MBA:n kanssa on päästä eroon sen hybrideille tyypillisestä, kansainvälisiä kuluttajia häiritsevästä "kettumaisuudesta" (ns. foxy flavor), missä toiset tuottajat onnistuvat paremmin ja toiset heikkommin.

  • Black Queen: Tämä vuonna 1920 risteytetty tumma hybridi on melko läheistä sukua MBA:lle, ollen risteytys yllä mainittua Bailey-lajiketta ja Golden Queenia (joka itsessään on Vitis vinifera x Vitis labrusca -hybridi). Suurissa tertuissa kasvavat rypäleet ovat tyypillisesti keskikokoisia ja niillä on paksut, home- ja sienitaudilta suojaavat kuoret. Lajikkeesta on perinteisesti tehty mutkattomia, puolimakeita punaviinejä, mutta viljely- ja viininvalmistustekniikoiden kehittyessä lajikkeesta on onnistuttu valmistamaan yhä vakavamminotettavia punaviinejä. Black Queen tyypillisesti ei ole yhtä kettumainen kuin MBA ja siitä yleensä saadaan kepeitä, suhteellisen hapokkaita ja hyvin matalatanniinisia punaviinejä. Lajike on Japanin lisäksi erittäin suosittu myös Thaimaassa.

  • Kai Noir: 1960-luvulla Yamanashissa kehitetty hybridi, joka on perimältään Black Queen x Cabernet Sauvignon -risteytys. Lajike on vähemmän foxy kuin MBA tai Black Queen, kiitos perimän suuremman Viis vinifera -osuuden. Kai Noir kypsyy samoihin aikoihin kuin Cabernet Sauvignon ja on tyylillisesti lähempänä Cabernet Sauvignonia kuin muut Japanissa kehitetyt lajikkeet, mutta on samalla Cabernet Sauvignonia kestävämpi sieni- ja hometauteja vastaan, minkä lisäksi rypäleet eivät ole niin alttiita halkeamaan, tehden siitä varsin hyvin Japanin sateisiin olosuhteisiin soveltuvan lajikkeen.

  • Adiron (myös Adirondac): Itselläni ei ole tämän lajikkeen taustoista mitään hajua, mutta käsitykseni mukaan se on jonkinlainen hybridi. Japanissa kiertäessäni maistoin useita Adiron-viinejä, mutta Google ei tahdo kertoa lajikkeesta juuri mitään. Ymmärtääkseni lajiketta viljellään vähänlaisesti pöytärypäleeksi, mutta jotkut tuottajat valmistavat siitä myös kuivia viinejä. Viinit ovat järjestään aivan uskomattoman foxyja ja ensikohtaaminen niiden kanssa voi olla aika pysäyttävä. Jos ei tiedä mitä "kettumaisuus" tarkoittaa hybridirypäleiden kohdalla, yksi lasillinen Adironia yleensä korjaa asian.

Japanissa saattaa tulla vastaan myös viinejä, joiden sanotaan olevan "vuorirypäleitä" (ns. "mountain grapes"):
Kyohō-rypäleitä ja vertailuksi viikunoita. ©Eunice, Creative Commons 2.0
  • Kyohō: Rypäleen nimi 巨峰葡萄, Kyohōbudō ("suuri vuorirypäle") halutaan usein mainos- materiaaleissa ja pullojen takaetiketeissä kääntää vuorirypäleeksi, vaikka lajikkeella ei ole oikeasti mitään tekemistä vuorten kanssa. Kyohō on lähinnä syöntirypäleiksi kehitetty Vitis vinifera x Vitis labrusca -hybridi, joka tuottaa valtavia (jopa pienen luumun kokoisia) tummia rypäleitä. Lajike on ns. slip-skin variety, eli toisin kuin tavalliset viinirypäleet, Kyohōn kuori on rypälelihasta irtonainen. Näitä rypäleitä onkin tyypillistä syödä tekemällä kuoreen pieni viilto, puristaa itse hedelmä kuoresta ulos ja jättää rypäleen paksu, karvas kuori syömättä. Hieman yllättävänä knoppitietona Kyohō on yksi maailman viljellyimpiä rypälelajikkeita, sillä sitä viljellään laajasti Kiinassa syöntirypäleeksi. Hybridilajikkeena se ei kuitenkaan yleensä nouse esille Vitis vinifera -rypäleisiin keskittyvissä tilastoissa.

    Ymmärrettävästi Japanista löytyy tuottajia, jotka pyrkivät tuottamaan Kyohōsta myös viinejä. Kyohō-viinit ovat tyypillisesti vaaleanpunaisia, hapokkaita ja aromimaailmaltaan melko erikoisia, vivahteiden painottuen ensisijaisesti hybrideille tyypilliseen kettumaisuuteen.

  • Vitis coignetae: Tämä Vitis-sukuun kuuluva köynnöskasvi on Itä-Aasiassa kasvava villi rypäleköynnös ja ainoa Japanissa luonnonvaraisena tavattu köynnös. Perinteisesti lajike on tunnettu Japanissa nimellä 山葡萄 tai ヤマブドウ, Yamabudō ("vuorirypäle"), koska lajike kasvaa luonnonvaraisesti Japanin vuorten tiheissä metsissä. Jotkut tuottajat viljelevät lajiketta viininvalmistusta varten, toiset viljelijät ovat pyrkineet risteyttämään lajikkeesta omia, paremmin viininviljelyyn soveltuvia hybridejä. Yleensä nämä kaikki viinit kulkevat yleistermin "Yamabudō" alla. Sekä Japanissa että muualla maailmassa tätä köynnöstä viljellään ensisijaisesti koristekasvina; länsimaissa kasvi tunnetaan paremmin nimellä Crimson glory vine.

Näiden lisäksi Japanissa on valmistettu lukuisia muita hybridejä, joiden viljely on hyvin pienimuotoista, mutta joita saattaa joka tapauksessa tulla vastaan. Tällaisia ovat mm. Bailey x Alicante -risteytys Bailey Alicante; Koshun, Malbecin ja Merlot'n risteytys Bijou Noir; Black Pegal; Riesling Lion; Shoukoushi; ja Vitis coignetae x Cabernet Sauvignon -risteytys Yama Cabernet.

Näiden omien lajikkeiden ohella Japanissa on perinteisesti viljelty maan haastaviin olosuhteisiin hyvin soveltuvia amerikkalaisia hybridejä ja Vitis labrusca -sukuun kuuluvia rypälelajikkeita, kuten Concord, Delaware ja Niagara. Vaikka näitä lajikkeita tavataan edelleen melko paljon Japanissa, on niiden suosio viininvalmistuksessa ollut jo jonkin aikaa kuitenkin laskussa, kun taas monet kansainväliset lajikkeet ovat kasvattaneet merkittävästi suosiotaan viininviljelyn suosion kasvun myötä. Viljellyimpiä kansainvälisiä rypälelajikkeita Japanissa ovat:
  • Albariño
  • Cabernet Franc
  • Cabernet Sauvignon
  • Chardonnay
  • Kerner
  • Merlot
  • Müller-Thurgau
  • Petit Manseng
  • Petit Verdot
  • Pinot Noir
  • Riesling
  • Syrah
  • Tannat
  • Zweigelt

Näistä Merlot, Chardonnay ja Cabernet Sauvignon ovat ylivoimaisesti muita lajikkeita suositumpia. Erityisesti Merlot näyttää soveltuvan yllättävän hyvin Japanin ilmastoon ja moni tuottaja tekeekin lajikkeesta varsin vakuuttavia, jopa kansainvälistä vertailua kestäviä punaviinejä.

Viinityylit

Koska Japanilla ei ole harteillaan satoja vuosia vanhaa viiniperinnettä, valmistavat tuottajat ennakkoluulottomasti kaikennäköisiä viinityylejä laidasta laitaan. Toiset ovat varsin uskottavia, perinteisiä viinejä, toiset mielenkiintoisia ja positiivisesti yllättäviä kokeiluja... ja jotkut saavat lähinnä kulmat nousemaan.

Perinteisesti japanilainen viini oli joko käymisen keskeyttämällä makeaksi jätettyä tai sitten ihan rehellisesti jälkikäteen eri tavoin makeutettua. Paikallinen maku suosi lähinnä pehmeitä ja makeita piirteitä, joten viineistä tavoiteltiin tyylillisesti varsin matalahappoisia, joissa tanniinien rooli oli mieluusti mahdollisimman lähellä olematonta. Näitä viinejä valmistetaan edelleen, mutta niiden osuus on vähentynyt vuosi vuodelta.

  • Valkoviinit
    Tyypillisin japanilainen valkoviini, johon ei-japanilainen kuluttaja törmää, on Koshu Yamanashista. Koska lajike on aromaattisesti varsin neutraali, ovat japanilaiset Koshut tyypillisesti varsin puhdaspiirteisiä, hillittyjä ja vähäeleisiä. Monet tuottajat ovat pyrkineet tuomaan Koshuun syvyyttä käsittelemällä sitä samalla tavoin kuin yhtä lailla neutraalia Melon-rypälettä Muscadet'n alueella: viiniä kypsytetään pitkään ns. sur lie, eli hiivasakan päällä, jolloin pikku hiljaa autolyysin myötä (eli hiivasolujen hajotessa ) viini saa runsautta niin makumaailmaan että suutuntumaan. Empiirisen havainnoinnin myötä olen todennut, että Koshu Sur Lie lienee yleisin japanilainen valkoviinityyli.

    Koshu Sur Lie on kuitenkin loppupeleissä melko yksiulotteinen valkoviinityyli, joten olen iloinen, että Japanissa lajikkeesta tehdään paljon muutakin. Koshu myös taittuu tynnyrikypsytykseen ja usean esimerkin jälkeen olen todennut monien tynnyrikypsytettyjen Koshujen olevan varsin tasapainoisia ja parhaiden olevan hyvin Burgundi-henkisiä niin ilmaisultaan kuin rakenteeltaan. Koshu usein mielletään neutraalin lisäksi melko matalahappoiseksi lajikkeeksi, mutta kyseessä lienee enemmän viininviljelylliset ja -valmistukselliset ratkaisut jotka tähän vaikuttavat, sillä vastaani on tullut myös paljon eloisia ja hapokkaita Koshuja, jotka ovat todennäköisesti varhain syksyllä korjatuista rypäleistä valmistettuja.

    Monien kansainvälisten lajikkeiden kohdalla tynnyrikypsytyksen onnistuminen tuntuu olevan enemmän arpapeliä kuin Koshun kanssa. Vaikka olen maistanut useamman vallan tyylikkään Chardonnayn Japanista, tuntuu tyyli helposti lipsahtavan aivan naurettavan ylitammisen, jopa sahajauhoisen tai karamellisen paahteisen puolelle. Tämän vuoksi terästankeissa tai betonisammioissa valmistetut Albariño-, Petit Manseng- ja Riesling-viinit tuntuvat onnistuvan keskimääräistä Chardonnayta paremmin.

    Hybrideistä ja ei-vitifera-lajikkeista valmistetut valkoviinit tuppaavat useammin olemaan puolikuivia tai puolimakeita – jopa täysin makeita – kuin kuivia. Nämä viinit ovat järjestään varsin mutkattomia esityksiä ja perinteisiin viineihin tottuneille myös usein melko kummallisen makuisia, kiitos lajikkeille tyypillisen kettumaisuuden.

  • Punaviinit
    Joitain vähän makeampia punaviinejä on tullut vastaani, mutta tyypillinen japanilainen punaviini on nykyisin melkeinpä aina kuivaa. Vaikka melkein kaikki punaviinit ovat makeusasteeltaan kuivia, tuntuu siltä, että keskimäärin viljelijät tuppaavat tekemään japanilaisista hybridilajikkeista lempeämpiä, matalahappoisempia ja tanniineiltaan kilttejä, kun taas kansainvälisistä lajikkeista valmistetaan useammin rotevampia ja rakennevetoisempia "länsimaisia" viinejä, joissa tanniinit saattavat helposti mennä jo rujon rustiikkisen puolelle.

    Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Japanissa hanskataan valkoviinien valmistus punaisia paremmin. Silloin tällöin voi törmätä oikein uskottavaan, moniulotteiseen ja rakenteikkaaseen esitykseen, mutta näppituntumani on, että monella tuottajalla ei ole punaviinin valmistus oikein hallussa ja myös alueelle vasta istutettujen lajikkeiden viljelykin on vielä hakusessa. Tämän vuoksi viinit saattavat olla erittäin ali- tai yliuutettuja, raa'an vegetaalisia, ylikypsän makeita, tukkoontammitettuja tai jo pullotusvaiheessa selkeän oksidoituneita. Kokonaisuutena Japanin punaviiniskene on vielä todella nuori ja sen myötä edelleen melkoinen miinakenttä.

  • Kuohuviinit
    Japanissa kuohuviineille on omat pienet markkinat, mutta hyvin harva tuottaja pyrkii tekemään kuplivia laatu edellä. Kourallinen perinteisellä pullokäymismenetelmällä valmistettuja kuohuviinejä on tullut vastaani, mutta hyvin merkittävä osa japanilaisesta kuohuviinituotannosta on joko tankkimenetelmällä valmistettua tai ihan vain pohjaviiniin hiilidioksidia lisäämällä tehtyä.

  • Roséeviinit
    Näitä olen nähnyt vain pari hassua. Tuntuu siltä, ettei roséeviineille ole juurikaan kysyntää Japanissa. Useimmat japanilaiset roséet jota olen ehtinyt maistaa olivat tehtyjä hybridilajikkeista ja siksi myös tyyliltään vähintäänkin erikoisia.

  • Muut viinityylit
    Japanissa oranssien viinien valmistus tuntuu saaneen yllättävän paljon suosiota suhteessa maan kokonaistuotantoon nähden – ainakin sen perusteella, kuinka monta japanilaista oranssia viiniä olen nähnyt. Pinkkikuorinen Koshu tuntuu soveltuvan yllättävän hyvin kuorikontaktin käyttöön, antaen tyypillisen neutraalille valkoviinille merkittävästi syvyyttä, luonnetta ja väriä. Edes Koshusta valmistettu oranssi kuohuviini ei ole mitenkään tavaton viinityyli Japanissa. Myös yhtä lailla harmahtavan pinkkiä Delawarea käytetään kuorikontaktiviineihin.

    Yksi selitys kuorikontaktiviinien suosiolle tuli Château Lumièrellä, jossa kerrottiin hiilidioksidimaseraation (ns. carbonic maceration)olevan yksi perinteinen tyyli tehdä Koshua, vaikkei kyseistä menetelmää juuri muualla harrasteta. Tämä menetelmä on parhaiten tuttu hedelmävetoisista Beaujolais'n viineistä ja sen avulla saadaan luonnostaan suitsittua hieman lopullisen viinin happopitoisuutta alaspäin. Lumièrella kerrottiin, että tällä tavoin pystytään sekä pehmentämään varhain korjattujen Koshu-rypäleiden happoja samalla kun kuorista saadaan sekä väriä että aromaattista syvyyttä ilman hallitsevaa fenolista bitterisyyttä, joka olisi voimakkaampaa myöhemmin korjatuissa rypäleissä. Itselleni ei kuitenkaan selvinnyt, oliko tyyli ollut käytössä laajemmin Yamanashissa, vai oliko hiilidioksidimaseraatio vain Lumièren oma erikoisuus

    Kuten mainitsin artikkelissa aiemmin, natural-viineillä on suuri suosio Japanissa, mikä näkyy myös monen pientuottajan kohdalla. Faktana en uskalla asiaa laukoa, mutta voisin kuvitella Japanissa olevan maailman suurin natural-viinituottajien osuus koko maan viinintuottajista, johtuen sekä kyseisen tyylin suosiosta että tuottajien verrattain pienestä lukumäärästä.

    Lisäksi Japanissa valmistetaan myös erilaisia väkevöityjä viinejä edelleen. Siinä missä ennen vanhaan valtaosa viineistä oli mutkatonta, makeaa ja edullista väkevöityä viiniä, ovat nykyiset genren edustajat harvinaisia, mutta erittäin uskottavia esityksiä tyylissään. Japanissa moni tuottaja imitoi esimerkiksi Portviinejä, Madeiroita ja Sherryjä, tuottaen makeita, pitkään tynnyri- tai solera-kypsytettyjä ja tyylillisesti hyvin intensiivisiä väkevöityjä viinejä, jotka kestävät hyvin kansainvälistä vertailua.

Lopuksi

Pituudestaan huolimatta tämän artikkelin ei ole tarkoitus olla mikään vedenpitävä, kaikenkattava esitys siitä, millainen Japani on viinimaana ja minkälaisia maan viinit ovat, vaan ainoastaan tarjota yksi katsaus siihen hetkeen, millainen Japani oli viinimaana 2010-2020-lukujen taitteessa. Koska maassa kattavampi viinintuotanto on lähtenyt vasta aivan hiljattain käyntiin, on tilanne vielä erittäin dynaaminen ja uskon tilanteen olevan vielä suuren muutoksen alla pitkään. Lieneekin hyvin todennäköistä, että tilanne Japanissa tulee 10 vuoden päästä olemaan aivan toisennäköinen kuin nykyisin.

Yamanashi auringonlaskun aikaan.
Suurimmat haasteet maalle tulevat varmasti ilmastonmuutoksesta, jotka ovat kasvattaneet tasaisesti maan sademääriä ja nostaneet lämpötiloja – voikin olla, että maan viinintuotannon keskus, joutuu siirtymään perinteiseltä paikaltaan Yamanashista pohjoisemmaksi, jos laakso muuttuu tulevaisuudessa liian lämpimäksi ja kosteaksi paikaksi viininviljelyyn.

Oman haasteensa tuo myös Japanin köynnösmateriaali: koska Japanissa ei varsinaisesti ole omia, erikoistuneita köynnöskasvattamoita, köynnöksiä ostetaan erikoistumattomista viljelykasvien kasvattamoista. Vaikka näistäkin saattaa saada kuranttia tavaraa, ei näillä kasvattamotarhoilla valvota köynnöksiä erilaisten virustartuntojen varalta ja välillä lajikkeiden nimeäminenkin saattaa olla vähän mitä sattuu. Tämän vuoksi viljelijät saattavat joutua työskentelemään heikompitasoisten raaka-aineiden kanssa mihin heillä voisi olla mahdollisuus.

Uskon kuitenkin maan viinien yleisen tason kohoavan ja tasoerojen tasaantuvan, kun aivan hiljattain aloittaneet viinintuottajat oppivat paremmin miten maahan vasta hiljattain tuodut ja tarhoille istutetut kansainväliset lajikkeet käyttäytyvät maan ilmastossa, minkälaiseen maaperään ne soveltuvat parhaiten, minkälaisia erityisiä viininviljelyllisiä ratkaisuja ne tarvitsevat pärjätäkseen Japanissa ja milloin mitkäkin lajikkeet tulisi korjata tarhoilta. Samoin monilla viinintuottajilla voi itse viininvalmistus olla tällä hetkellä vielä hukassa, mutta tämä varmasti korjaantunee tulevien vuosikertojen myötä.