Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


31.12.16

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

https://www.alko.fi/tuotteet/701244/Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha
  • Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Gaume
  • Maltaat: Ohra
  • Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
  • Koko: 0,33
  • Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.
Nuori Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
  • Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016
  • Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012
  • Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
  • Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit:

30.12.16

Duvel Tripel Hop 2015 Equinox

https://www.alko.fi/tuotteet/918594/
Duvel Limited Edition Tripel Hop 2015 Equinox
  • Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Golden Ale / Tripel
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Antwerpen
  • Humala: Equinox, Saaz, Styrian Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,99e (Joulukuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Perheomisteisen Duvel Moortgatin vahva, vaalea Duvel on varmasti yksi Belgian tunnetuimmista ja tunnistetuimmista oluista; nyt arvioitavaa Duvelin erikoisversiota varten kannattaa hieman kerrata Duvelin historiaa esimerkiksi aikaisemmin tänä vuonna kirjoittamastani arviosta.

Vuonna 2010 Duvelista päätettiin tehdä erikoisversio: siinä missä tavallinen Duvel on vahvuudeltaan 8,5% ja se humaloidaan kahdella perinteisellä vanhan maailman humalalajikkeella (Saaz, Styrian Golding), oli tämä erikoisversio vahvuudeltaan 9,5% ja se kuivahumaloitiin (=aromihumaloitiin) uuden maailman humalana tunnetulla Amarillolla. Täämän oluen saaman suosion vuoksi siitä valmistettiin vuosina 2010–2016 kuusi erilaista, eri humalalajikkeilla kuivahumaloitua versiota, joista nyt on arvioitavana vuoden 2015 versio, vasta vuonna 2014 markkinoille lasketulla Equinox-humalalla kuivahumaloitu versio.

Lopulta vuonna 2016 julkaistiin kuuden oluen erikoiserä, jossa oli jokaisen viime vuosina julkaistun oluen versio ja näistä järjestettiin kilpailu parhaan oluen löytämiseksi. Vuoden 2012 versio, Citra-humaloitu Duvel Tripel Hop lopulta voitti yleisöäänestyksen ja näin tämä versio päätyi lopulta panimon pysyvään valikoimaan.

Tämä meikäläisen pullo on parasta ennen -päiväykseltään 02/2017 ja pullo on nautiskeltu viime keväänä (03/2016), joten ihan tuoretta tavaraa olut on maistohetkellä ollut. Kyseessä on siis olut, jonka katkerohumaloinnista vastaavat Saaz ja Styrian Golding, kuivahumalointipuolesta Equinox. Alkon sivuilta löytyvien analyysiarvojen mukaan oluessa on 38,8 EBUa ja 9,5% holia.

Oluella on kirkas, hennosti vihertävään taittuva vaaleankeltainen väri sekä hyvin runsas, kuohkeanhöttöinen ja kestävä, vitivalkoinen vaahto.

Lasista kohoaa aromikas, hieman vihersävytteinenkin tuoksu, jossa tuntuu belgihiivan hedelmäisyyttä, mannermaisten humalien ruohoisuutta, yrttisyyttä ja etäistä, pippurista mausteisuutta sekä kevyttä viljaisuutta ja taustalle jättäytyvää, hentoa makeaa herukkaisuutta.

Suussa oluella on rapea, mutta melko todennäköisesti runsaan alkoholin tuoma runsas ja suht täyteläinen suutuntuma. Kuivahkosta, belgihenkisestä makumaailmasta löytyy mausteista ja ruohoista humalaa, kevyttä vehnäistä happamuutta, viljaista maltaisuutta ja hentoa persikkaa. Hiilihappo on rapakkaa ja katkero maltillisenpuoleista, keskituntuvaa.

Jälkimaussa tuntuu rapsakkaa, ruohoisen vihertävää ja aromikasta humalaa, melko voimakkaaksikin kasvavaa pippurista mausteisuutta, viljaista happamuutta, hentoa alkoholin lämpöä ja ujosti makeaa maltaisuutta. Särmikäs jälkivaikutelma on melko pitkä, mutta kohtalaisen tuntuva katkero jatkuu varsin pitkään.

Kokonaisuutena tämä erikoishumaloitu tapaus on mainio, mukavalla tavalla korostuneen vihreä ja pippurinen Duvel-versiointi. Ero perus-Duveliin ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen suuri; vaikka tämä on kyllä yleisesti parempi tapaus kuin jo valmiiksi varsin mukava perus-Duvel, en kyllä ole täysin varma ansaitseeko olut silti täysin varauksettomasti 25% hinnakorotusta normiversioon nähden.

Oli miten oli, on tämä silti maukasta belgikamaa. Laadukkaan klassikko-oluen päälle rakennettu mainio, moderni trippeli. Ihan testaamisen arvoinen esitys, ehdottomasti.

Lyhyesti: Klassikkobelgi Duvelin päälle rakennettu, uutuushumala Equinoxilla aromihumaloitu, erityisvahva versio.

Arvio: Hyvä – maukas ja tasapainoinen esitys; vaikka Duvel ei varsinaisesti tunnu mitenkään vanhanaikaiselta oluelta, on tämä Tripel Hop -versiointi kuin pieni askel nykyaikaisempaan suuntaan. En ole varma, tarvitseeko Duvel oikeastaan tällaista kasvojenkohotusta, mutta homma silti toimii, joten mikäs siinä.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: OK –olut on hintansa arvoinen.

27.12.16

Oszkár Maurer Szerémi Mézes Fehér 2013

Oszkár Maurer Szerémi Mézes Fehér 2013
  • Valmistaja: The Collective, Oszkár Maurer
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Serbia
  • Alue: Srem / Szerémség
  • Rypäleet: Mézes Fehér (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime keväänä järjestämäni Kroatia-maistelun piti päättyä makeaan Prošek-jälkiruokaviiniin, mutta tämän jälkeen pöytään ilmestyi vielä yhden maisteluun osallistuneen välityksellä tangentiaalisesti maisteluun liittyvä ekstrapullo: valkoviini Kroatian naapurimaasta, Serbiasta! Vaikka entisen Jugoslavian maista kaikissa on viljelty viiniä jo tuhansia vuosia, on lähinnä Kroatia, Slovenia ja vähemmissä määrin Albania tulleet tunnetuiksi viinimaina. Olen kuitenkin maistanut jo muutamaa bosnia-hertsegovinalaista viiniä (TJEU: Nuic Blatina), joten ei pitäisi olla yllätys, että myös Serbiassa valmistetaan viiniä.

Tämän viinin on tuottanut unkarilaissyntyinen Oszkár Maurer, joka tuottaa viinejä kahdella alueella Serbiassa, aivan Unkarin rajalla: Maurer omistaa viinitarhoja 4,5 hehtaarin edestä Bačkan / Bácskan alueella, joka sijaitsee molemmin puolin Unkarin etelä- ja Serbian pohjoisrajaa sekä 9,5 hehtaarin edestä Sremin / Szerémségin alueella, joka taas sijaitsee molemmin puolin Kroatian itä- ja Serbian länsirajaa. Toisin kuin monet muut alueen tuottajat, jotka ovat istuttaneet alueelle paljon kansainvälisiä lajikkeita ja valmistavat niistä kansainvälisille markkinoille tähtääviä viinejä, Maurer pyrkii toimimaan täysin päin vastoin: viljelemään vain alueella pitkään viljeltyjä lajikkeita (ja näitähän löytyy, esim. Bakator, Furmint, Kadarka, Kövidinka, Szerémi Zöld, Vadfekete...) hyvin perinteisin menetelmin ja valmistamaan viininsä hyvin minimaalisesti prosessiin puuttuen.

Maurer pyrkii viljelemään köynnöksiään mahdollisimman vähän luontoa rasittaen. Hän suosii köynnösten perinteistä leikkaamista oman runkonsa varassa kasvaviksi pensasviineiksi, kun taas nykyisin alueella tavataan lähinnä tukilankojen varaan viritettyjä suoria köynnösrivejä. Maurerin mukaan tämä nostaa tarhojen huolto- ja sadonkorjuukustannukset lähes kaksinkertaisiksi, mutta köynnöksistä saatavien rypäleiden laatu on myös merkittävästi parempi. Kaikki viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja sulfiittien käyttö pyritään pitämään mahdollisimman pienenä: osa viineistä saa maksimissaan 40 mg/l sulfiitteja säilöntäaineiksi, kun taas osa viineistä valmistetaan täysin ilman sulfiittilisäyksiä.

Tämä nyt arvioitu viini on valmistettu alueen omasta Mézes Fehér -lajikkeesta, joka tarkoittaa "hunajankeltaista", viitaten lajikkeen tapaan muodostaa runsaasti sokeria. Mézes Fehér on ikivanha unkarilainen lajike, jota viljeltiin historiallisesti ympäri Manner-Eurooppaa pöytärypäleenä, mutta joka on sittemmin kadonnut lähes täysin. Jopa lajikkeen kotiseudulta, Unkarista, lajike on hävinnyt lähes täysin ja Maurerin Mézes Fehér -tarhat ovat yksiä maailman viimeisistä kyseisen lajikkeen istutuksista. Tähän viiniin käytetyt rypäleet ovat poimittu käsin ja viini on suodattamaton (joskin kirkastettu); sulfiitteja on käytetty 40 mg/l.

Viinillä on vaaleanvihreä väri, joka on ulkonäöltään hieman utuinen – suodattamattomuus on melko selvää.

Varsin aromaattisesta ja villinpuoleisesta, jopa ujosti pistävästä tuoksusta löytyy paljon erittäin jännittäviä sävyjä: päällimmäisenä tuntuu melko tuoretta, kirpeähköä sitrushedelmää ja omenankuorta, mutta näiden piirteiden seasta löytyy myös pitkästä hiivasakkakypsytyksestä vihjailevaa runsautta ja jännittäviä, maustekurkkuisia vivahteita. Taustalla häilyy aromaattisen mausteisia inkiväärin ja kanelin nyansseja.

Suussa viini on tuoksun tavoin villi, kuiva, keskitäyteläinen ja varsin hapokas, jopa tuntuvan kirpeä. Makumaailmasta löytyy viheromenaa, ruohoista vihertävyyttä, hiivasakkakypsytyksestä kielivää autolyyttisyyttä, kevyttä omenankuorista bitteriä ja hentoa suolaisuutta. Rypäleet tuntuvat saavuttaneet melko korkean kypsyyden asteen ja suutuntumassa on konsentraatiota, mutta kokonaisuus on silti ihastuttavan kepeä ja eloisa – joskin jälkimakua lähestyttäessä rupeaa tuntumaan myös ujoa tanniinisuutta.

Freesi ja pitkänpuoleinen jälkimaku on puhdaspiirteisempi ja vähemmän villi kuin tuoksu tai keskimaku – kielelle jää teräksisyyttä, bitterisen kalkkista mineraalisuutta, kirpakkaa viheromenaa, kevyttä hiivaista autolyysiä ja aavistus suolaisuutta.

Kokonaisuudessaan Oszkár Maurerin näkemys Mézes Fehéristä on mielenkiintoinen, vahvasti natural-viiniskeneen painottunut esitys ja ehdottomasti vakuuttava ensikosketus Serbian viinituotantoon: monesti kun näissä "uusissa vanhoissa" viinimaissa tehdään viinejä, jotka voivat paperilla vaikuttaa mielenkiintoisilta, mutta jotka todellisuudessa ovatkin todella geneerisiä ja yllätyksettömiä tekeleitä, joissa ei ole mitään paikallista sävyä.

Koska itseltäni puuttuu laajempaa kokemusta Serbian viinituotannosta, on vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä viinissä on tuota paikallista sävyä, mutta ainakaan tämä ei maistu missään nimessä ennalta-arvattavalta ja tyypilliseltä, joten todennäköisesti ainakin jotain terroiria viiniin on saatu talteen. Jos Mézes Fehéristä on mahdollista tuottaa näin hauskoja, raikkaita ja persoonallisia, jää minua hämmentämään, minkä takia lajikkeesta ei kuulla mitään ja miksei sitä useammat paikalliset viljelijät yritä pelastaa sukupuuton partaalta.

Lyhyesti: Lähes kokonaan jo sukupuuttoon kuolleesta lajikkeesta valmistettu erittäin persoonallinen ja melko villin puoleinen natuviini serbialaiselta terroiristi-viljelijältä.

Arvio: Tyylikäs – vaikkei viini ole erityisen funky ja likainen, en silti menisi kutsumaan sitä varsinaisesti sisäsiistiksi esitykseksi. Viinistä kuitenkin löytyy sen verran eleganssia, tasapainoa ja luonnetta, että sitä voi kaikesta puleeraamattomasta villiydestään hyvillä mielin kutsua varsin tyylikkääksi esitykseksi. Jännittävä ensikosketus serbialaiseen viiniosaamiseen!

24.12.16

Madirazza Prošek White 2011

Madirazza Prošek White 2011
  • Valmistaja: Madirazza
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Vrhunsko Vino Prošek
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac
  • Rypäleet: ?
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 90 Kn (~11,92e; Heinäkuu 2015, Madirazza)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viimekeväisen Kroatia-maisteluni toi päätökseen suoraan Madirazza-viinitalolta napattu Prošek.

Prošek on viime vuosina ollut jonkin verran pinnalla viinimedioissa, sillä italialaista DOC Prosecco -viiniappellaatiota vahtiva elin on esittänyt EU:lle, että Prošek viiniterminä tulisi kieltää Proseccon maineen suojelemiseksi. Onhan se toki totta, että valveutumaton kuluttaja voi erehtyä ostamaan Proseccon toivossa selkeästi jälkiruokaviinimäisyyttä henkiviin pulloihin pullotetun Prošekin ja järkyttyä, kun geneeristä tusinakuplivaa odottavan lasiin kaatuukin kullankeltaista nektaria! Ja onhan tämmöinen sekaannus täysin todennäköistä, kun Prošekia ei käytännössä koskaan löydä Kroatian ulkopuolelta – plus onhan tällaisissa sekaannuksissa Prosecco-tuottajilla ennen kaikeka suuri tulonmenetysten uhka, onhan Prošekin vuosituotanto n. 0,07 promillea (15,000 litraa vs. 225,000,000 litraa) Proseccon vuosituotannosta. Ja mitäpä merkitystä sillä on, että Prosecco on vasta viime vuosisadalla markkinoille tullut moderni viinityyli, kun taas Prošekia on valmistettu todistetusti jo vähintään puoli vuosituhatta (ensimmäiset maininnat vuodelta 1556)?

Eli semmoista. Jos lukee juttuja aiheesta, voi Prošek olla varsin tuttu termi, mutta itse viiniä on harvempi maistanut, koska kyseessä on tosiaan äärimmäisen harvinainen viinityyli, jota ei juuri koskaan tapaa maan rajojen ulkopuolella. Tietenkin bulkki- Prošekia valmistaa isoja määriä pari valtavaa viinitehdasta, jotka valmistavat viiniä keittämällä rypälemehua ja käyttämällä sen osittain, minkä jälkeen se värjätään karamellivärillä ja pullotetaan, mutta näitä nyt ei voida aidoksi tavaraksi laskea. Todellista, aitoa Prošekia tuottavia viinitaloja on vain kourallinen ja yleensä yhden talon tuotanto on vain muutamia tuhansia Prošek-pulloja. Viinien hinnat vaihtelevat laadun ja valmistusmenetelmien mukaan, mutta Prošek ei koskaan ole halpaa, sillä yhteen pieneen viinipulloon vaaditaan useita kiloja pitkään rusinoiksi kuivattuja rypäleitä.

Hinnakkaimmat Prošek-viinit voivat olla jopa vuosikymmenen ajan tynnyreissä kypsytettyjä konsentroituneita huippuviinejä tai solera-tyylisissä järjestelmissä vuosikymmenien ajalta kerättyjen vuosikertojen sekoituksia. Tämä Madirazzan Prošek edustaa kuitenkin sitä edullista, kuluttajaystävällisesti hinnoiteltua päätä viinityylistä: rypäleet vain kuivatetaan, puristetaan, käytetään terästankeissa ja pullotetaan – tyylille ominaiseen tapaan suodattamattomana ja käsittelemättömänä. Madirazza valmistaa viinistä kahta versiota: tätä valkoisista rypäleistä puristettua Prošek White -viiniä ja punaisista Plavac Mali -rypäleistä puristettua Prošek Black -viiniä. Tähän viiniin käytettyjä rypäleitä ei kerrota missään, mutta veikkaukseni perusteella todennäköisimmin valtaosa siitä on Rukatacia (eli Malvasia Bianca Lungaa) ja/tai paikallista Pošipia. Viinipullo tuli ostettua mukaan tuliaisiksi vierailullamme Madirazzan viinitalolle.

Viinillä on rusehtavan kuparinen väri, johon suodattamattomuus tuo kevyä utuisuutta.

Makeanpuoleisessa tuoksussa tuntuu rusehtavaa omenahilloisuutta, kevyttä reduktiivista kumimaisuutta, hennosti kuivattua aprikoosia ja etäistä savuisuutta.

Suussa viini on makea, mehukas ja melko matalasta hapokkuudestaan huolimatta mukavan eloisa, joskin hieman tahmean tuntuinen. Runsaassa ja nuorekkaassa makumaailmassa tuntuu omenamehuisuutta, aprikoosimössöä ja hentoa hunajaisuutta, minkä lisäksi alkoholi (15%) hieman puskee läpi. Kokonaisuus on maukas, mutta loppupeleissä hieman simppelihkö.

Jälkimaussa kielelle jää omenahilloisuutta, ylikypsiä viinirypäleitä ja hentoa aprikoosia. Kohtalaisen pitkä jälkivaikutelma on makea, melko voimakas, kevyen tahmea ja hieman lämmin.

Kokonaisuutena Madirazzan Prošek antaa hyvän peruskäsityksen siitä, minkälaista tavaraa Prošek tyyliltään on (tai että se ei esimerkiksi ole nimestään huolimatta Proseccoa!). Yleisvaikutelmaltaan viini on kuitenkin melko simppeli ja tavanomainen jälkiruokaviini – kokonaisuus toimii hyvin, mutta mitään mieleenpainuvaa tämä ei onnistu tarjoamaan. Toisaalta tämä myös on heijastunut viinin hintaan: siinä missä parhaimpien tuottajien pienet Prošek-pullot saattavat maksaa useita kymppejä, maksoi tämä puolen litran pullo vain reilun kympin.

Kyllä tämä aito Prošek helposti rökittää suurten massatuottajien edulliset bulkki- Prošekit, mutta mitään ainutlaatuista tämä ei vielä tarjoa. Kokonaisuus muistuttaakin monia italialaisia perustason passito-jälkiruokaviinejä, joten suuria Prošek-elämyksiä etsiskelevän ei kannata selvästikään tyytyä edullisimpiin tarjolla oleviin vaihtoehtoihin. Simppeliin jälkiruokaviinikäyttöön tämä Madirazzan esitys toimii vallan mainiosti, mutta niitä parhaita kannattaa tosiaan etsiä ja niistä kannattaa myös maksaa: useampikin anekdootti on kertonut, kuinka Kroatiasta on löytynyt vanhoista kellareista yli vuosisadan vanhoja Prošek-pulloja, jotka ovat edelleen olleet mitä fantastisimmassa kunnossa! Tämä on saavutus, jota ihan mikä tahansa perusjälkkäri ei pysty tavoittamaan.

Lyhyesti: Maukas, mutta hieman simppelinpuoleinen jälkiruokaviini Kroatiasta, jossa alkoholi puskee hieman turhan paljon läpi.

Arvio: Miellyttävä – kokonaisuutena viini on maukas ja hoitaa tonttinsa vaivatta, mutta perusmiellyttävää, makeaa ilmaisua ihmeellisempiä elämyksiä viinistä ei löydy.

Hinnan (~11,92e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

22.12.16

Skaramuča Dingač 2012

Skaramuča Dingač 2012
  • Valmistaja: Vina Skaramuča
  • Tyyppi: Punaviini, Vrhunsko Vino Dingač
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Pelješac, Dingač
  • Rypäleet: Plavac Mali (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 16,48e (Heinäkuu 2015, Wine Bar Skaramuča, Dubrovnik)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Viimekeväisessä Kroatia-maistelussa toinen maistelun kahdesta punaviinistä oli tämä Dingač, jonka tarkoituksena oli toimia esimerkkinä maalle tyypillisestä ja kroatialaisten keskuudessa suositusta ja arvostetusta punaviinityylistä.

Dingač on siis Dubrovnikin läheltä, Pelješacin niemimaalta löytyvä viinialue ja myöskin ensimmäinen oman appellaatiosuojan saanut viinialue Kroatiassa. Tällä viinialueella viljellään Plavac Mali -köynnöksiä paikoin jopa järjenvastaisen jyrkillä rinteillä aivan Adrianmeren rannassa kiinni, mutta useiden satojen metrien korkeudessa, jossa aurinko paistaa täydeltä terältä, mutta jossa lämpötila on merkittävästi viileämpää kuin merenpinnan tuntumassa. Alueen oma Plavac Mali -rypälelajike on alunperin Tribidragin (eli Zinfandelin eli Primitivon) ja Dobricič-lajikkeen risteytys; tämä tarkoittaa sitä, että Plavac Mali on Zinfandel/Primitivon tavoin kuumassa viihtyvä lajike, joka tuottaa kypsyessään samalla tavoin runsaasti sokeria, mutta toisin kuin Zinfandel/Primitivi, Plavac Mali kykenee myös säilyttämään hapokkuutensa yllättävän hyvin kypsänäkin. Perinteisesti Kroatiassa alkoholipitoisuus on määritellyt viinin laadun, minkä vuoksi Dingačin viinit ovat perinteisesti olleet usein erittäin korkea-alkoholisia, rungoltaan massiivisia ja hedelmältään enemmän ylikypsän rusinoituneita kuin raikkaita ja puhdaspiirteisiä.

Dubrovnikissa löytyneessä Skaramučan viinibaarissa pääsin tutustumaan tämän Pelješacin niemimaalta löytyvän viinitalon viineihin. Nämä viinit onnistuivat vakuuttamaan minut tyylillään – ne maistuivat kyllä varsin tyypillisen eteläkroatialaisilta, mutta samalla kuitenkin hyvin tyylikkäiltä ja tasapainoisilta. Tietyllä tavalla moderneilta olematta kuitenkaan liian siistiksipuleerattuja. Baarista tarttuikin mukaan kaksi pulloa tuliaisiksi: aiemmin blogissa jo arvioitu, tyylilajissaan varsin harvinainen makea Dingač, sekä tämä klassinen kuiva Dingač. Tarjolla olisi ollut myös arvokkaampi Dingač Reserva, mutta menetin kiinnostukseni heti siihen, kun viinibaarissa mainittiin sana "uusi tammi". Jätin kyseiset viinit amerikkalaisille turisteille, joita kyllä tuntui Dubrovnikissa riittävän.

Viinitalo Skaramuča on melko tuore tulokas Kroatian viinikentällä: siinä missä useimmat viinitalot voivat kerskua vuosisadan tai jopa useampien historialla (jonka 1900-luvun kommunistiaika onnistui väliaikaisesti torpedoimaan), on Skaramuča perustettu vasta vuonna 1992, jolloin oli taas mahdollista perustaa yksityisiä viinitaloja. Tällä hetkellä Ivo Skaramučan luotsaama perheviinitalo Skaramuča on yksi Kroatian suurimmista yksityisistä viinitaloista, minkä lisäksi viinitalo on Dingačin alueen suurin tuottaja (20 ha, eli n. 1/3 koko alueesta).

Viini on väriltään läpinäkyvän tumman kirsikkainen, sävyltään hennosti rusinaisen rusehtavaan taittuva. Yllättäen viini vaikuttaa ulkonäkönsä puolesta lasissa kepeämmältä kuin viereisessä lasissa seisova napakas ja hapokas Kabola Teran.

Viinin hyvin mehevä, aromikas ja makea tuoksu on mitä klassisinta Dingačin Plavac Malia: kypsää punaista kirsikkaa, vadelmamarmeladia, hillittyä mansikkahilloa ja ujoa luumulikööriä, minkä lisäksi alkoholi (14,5%) erottuu kokonaisuudesta kevyesti. Varsinaista ylikypsien rypäleiden tuomaa rusinaisuutta ei erotu.

Suussa viini on Plavac Malille tyypilliseen tapaan täyteläinen, melko konsentroitunut ja selkeän kypsä. Mehukkaassa, mutta silti enemmän kuivaan kuin makeaan taittuvassa, runsaassa makumaailmassa tuntuu tummaa hedelmää, kuivahtanutta karhunvatukkaa, vadelmaa, mausteisuutta ja ujoa kuivattua luumua. Viinin rakenne pysyy mainiosti tikissä, kiitos melko hyvin kokonaisuutta kantavan hapokkuuden ja runsaan, puuterisen hienojakoisen tanniinisuuden. Vaikka tanniinit ovat melko kypsiä ja lempeitä, on niitä sen verran reippaasti, että ne rupeavat tekemään viinistä hiljalleen melko tiukan oloista.

Lopuksi viinistä jää suuhun pitkä, rehevä ja kohtalaisen lämmin jälkimaku, josta erottuu karhunvatukkahilloa, mausteisia sävyjä, mehevää mansikkaisuutta ja hillityllä otteella kuivattua tummaa hedelmää. Jälkivaikutelma on runsas, kompleksinen ja kevyesti suuta kuivattava.

Skaramučan Dingač oli juuri sen tyylinen kuin muistelinkin ja siten myös vallan passeli hankinta Kroatia-viinimaisteluuni: se toimi oikein mallikkaana esimerkkinä siitä, minkälaista kroatialaisten suuresti arvostama Plavac Mali voi parhaimmillaan olla. Viini ei ollut poskettoman tanniininen, ylialkoholinen tai hallitsevan rusinainen, kuten jotkut perinteisemmän tuulin edustajat, mutta viini ei myöskään ollut kosiskelevan pehmeä, tukkoontammitettu ja hallitsevan hilloinen, kuten muutamat "kansainvälisempää" tyyliä edustavat modernit Plavac Malit.

Yleisesti tuoksu- ja makumaailma muistutti melko paljon Kalifornian Zinfandeleja ja Etelä-Italian Primitivoja, mutta oli kuitenkin tyylillisesti selkeästi maltillisemman makea kuin nämä monesti turhankin hilloiset viinit, minkä lisäksi tästä Kroatian ihmeestä löytyi varsin ilahduttavan reilulla kädellä happoja, mikä ei ole Primitivo/Zinfandeleissa mitenkään itsestäänselvyys. Käyttöyhteyksien puolesta tämä viini sopii vallan mainiosti sellaisiin tilanteisiin kuin hyvä Zinfandelikin, mutta kuten kokemukseni Miličićin 10-vuotiaasta viinistä osoitti, Plavac Mali kykenee myös kehittymään oikein nätisti kellaripuolella.

Lyhyesti: Hieman Zinfandelin tai Primitivon kaltainen, mutta selkeästi hapokkaampi, tanniinisempi ja tyylillisesti vakavahenkisempi, tuhdinpuoleinen punaviini.

Arvio: Tyylikäs – tämä viini on Plavac Maliksi oikein tyylikäs ja tasapainoinen esitys. Viini ei ole liian rustiikkinen, muttei myöskään särmättömäksi puleeratun moderni, vaan hienosti alkuperäänsä ilmaiseva, mutta silti mukavan nykyaikainen kroatialaispunaviini.

Hinnan (16,48e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

20.12.16

Kabola Teran 2010

Kabola Teran 2010
  • Valmistaja: Kabola
  • Tyyppi: Punaviini, Vrhunsko Vino
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Istria
  • Rypäleet: Terrano (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 16,00e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vaikka vuosi sitten kesällä Dubrovnikissa tuli maistettua melkoinen määrä Plavac Mali -lajikkeesta tehtyjä viinejä, onnistui meikäläisen sydämen kuitenkin valloittamaan Terrano, jota viljellään Kroatiassa lähinnä Istrian niemimaalla nimellä Teran. Tämä punainen lajike on sukua lähinnä Italiassa, Friulin puolella viljellylle Refosco dal Peduncolo Rosso -lajikkeelle, mutta toisin kuin monet lähteet väittävät, ei Teran ole sama asia kuin Refosco. Tämä sekaannus johtuu siitä, että Sloveniassa Terranoa viljellään nimellä Refošk ja Italiassakin joillain alueilla lajike tunnetaan synonyymilla Refosco d'Istria.

Siinä missä Dubrovnikin ympäristössä viljellyt Plavac Malit ovat tyylillisesti erittäin täyteläisiä, alkoholipitoisia, raskastekoisia ja kypsänmakeita, ovat Istrian Teranit usein varsin kepeitä ja hapokkaita. Lisäksi niiden aromimaailma on yleensä hyvin samankaltainen viileän alueen Cabernet Francin kanssa – viineistä löytyy lähinnä tummia marjoja ja vegetaalisia sävyjä. Lajike muodostaa melko maltillisesti sokeria, joten siitä ei saa muhkeita ja kypsänmakeita punaviinejä, mutta sen sijaan Teranin kuoriaines sisältää runsaasti polyfenoleita (parkkihappoja) ja antosyaaneja (väriaineita), mikä tarkoittaa sitä, että viinit ovat luonnostaan usein hyvin tumman värisiä ja melko tanniinisia.

Koska Teran vakuutti meikäläisen sen verran hyvin, piti sellainen napata viimekeväiseen Kroatia-maisteluuni esimerkiksi siitä, että kaikki Kroatialaiset punaviinit eivät ole automaattisesti massiivisia, runsasalkoholisia ja kypsänmakeita – sieltä voi löytyä myös kepeämpiä ja hapokkaampia viinejä. Tämän Dubrovnikin lentokentältä bongaamani viinin on tuottanut Istrian niemimaalla viinejä viljelevä Kabola. Tämän viinitalon historia ulottuu todistetusti yli sadan vuoden taakse, sillä viinitalo on pullottanut viinejä nimellään jo vuonna 1891 – tämä on äärimmäisen harvinaista aikana, jolloin merkittävä osa maailman viinituotannosta on myyty tynnyreissä ja muissa isommissa astioissa. Talo ei kerro, miten suvun viinitoiminta jatkui kommunistivallan alla, mutta tällä hetkellä viinituotanto on modernisoitu vastaamaan nykystandardeja, minkä lisäksi tarhoja viljellään sertifioidusti luonnonmukaisin menetelmin. Talon tuotannossa on niin simppeleitä, terästankeissa tuotettuja viinejä kuin paremman pään tammitynnyreissä kypsytettyjä viinejä sekä savuruukuissa kypsytettyjä oransseja viinejä. Tämä nyt arvioitu Teran on aluksi maseroitunut pitkään kuorten kanssa käymisen yhteydessä, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään lähinnä vanhoihin tammitynnyreihin 16–18 kk ajaksi. Viinillä on Teraniksi melko korkea alkoholipitoisuus (13,9%) mutta myös lajiketyypillisesti korkea hapokkuus (6,1 g/l).

Väriltään viini on Teranille ominaiseen tapaan läpinäkymättömän mustanpunainen.

Kypsänpuoleisessa ja melko synkän tummanpuhuvassa tuoksussa tuntuu kirsikkaa, tummia marjoja ja musteisuutta, mutta myöskin kevyttä puisevaa tammea, hillittyä Cabernet Franc -henkistä vegetaalisuutta ja ujoa vihertävää rankaisuutta.

Suussa viini on Terania mitä klassisimmillaan: viini on keskitäyteläinen, kuiva ja hapokas – jopa tiukahko bitteriseen taittuvalla makumaailmallaan ja kohtalaisesti puraisevilla tanniineillaan. Makumaailmasta erottuu hapankirsikkaa, musteisuutta, hieman kypsemmän makeita tummia marjoja ja ujoa paprikaista vegetaalisuutta, joka tuo mieleen etäisesti Chinonin punaviinit sekä viileämpien vuosikertojen laadukkaat Bordeaux't.

Pitkässä, kuivakassa ja hieman tiukanpuoleisessa jälkimaussa tuntuu keskimausta tuttua karvautta ja tummanpuhuvia, napakoita piirteitä: hapankirsikkaa, kuivakoita tummia metsämarjoja kuten variksenmarjoja ja aroniamarjoja, hillittyä musteisuutta ja ujosti vihertäviä, kevyen paprikaisia sävyjä.

Toisin kuin toinen, itselleni Kroatiasta kiikuttamani Teran, joka oli valtaisa pettymys reissullani maistamieni Teranien jälkeen, tämä Kabolan esitys aiheesta oli taas mitä mallikkain tapaus: juuri sellainen textbook example tästä mainiosta, mutta melko tuntemattomasta lajikkeesta, jollaisen halusin maistelussani esitellä. Viinistä löytyi Teranille tyypillistä napakkaa hapokkuutta ja melko selkeää Cabernet Franc -henkistä vegetaalisuutta, mutta kokonaisuus oli silti selkeästi runsaan hedelmäinen, moniulotteinen ja hienosti tasapainossa.

Tämä Teran myös muistutti siitä, että parhaimmillaan tämä lajike on erityisesti ruokaviininä: sellaisenaan viinin tanniinit ja vihertävä aromimaailma voivat antaa viinille melko kireän ja huumorintajuttoman vakavamielisen yleisilmeen, mutta sopivan ruoan kanssa viini komppailee mainiosti kokonaisuutta: vaikka kokemukseni perusteella Teran on suutuntumaltaan ja yleisilmeeltään enemmän kevyempien ruokalajien kumppaniksi soveltuva, pitävät hyvät hapot ja napakat tanniinit viinin hienosti ryhdikkäänä varsin tuhtienkin ruokalajien rinnalla.

Lyhyesti: Erittäin vahvasti viileän alueen Cabernet Franc -viinejä muistuttava napakka, vihersävytteinen ja tasapainoisen keskitäyteläinen punaviini Kroatiasta.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein mallikas esitys tästä kohtalaisen tuntemattomasta, mutta erittäin mielenkiintoisesta ja maukkaasta lajikkeesta. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus erityisesti Loiren Cabernet Francien ystäville!

Hinnan (16,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

19.12.16

Duboković Moja M MMIX

Duboković Moja M MMIX
  • Valmistaja: Ivo Duboković
  • Tyyppi: Oranssi viini
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Hvar
  • Rypäleet: Malvasia Bianca Lunga (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 30,00e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viimekeväisessä Kroatian viinit -maistelussani illan ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi esitykseksi nousi tämä Dubrovnikin lentokentältä mukaani nappaama kuriositeetti. Kyseessä on siis Hvarin saarelta peräisin oleva Maraština, eli tuttavallisemmin ihan tavallinen Malvasia.

Viinin on tuottanut Ivo Duboković, joka ei ole tullut tunnetuksi vain yhtenä Kroatian laadukkaimpien, vaan myös hinnakkaimpien viinien tuottajana. Monet herran viineistä kustantavat jo viinitalolla helposti yli 50 euroa, eikä edullisimmatkaan usein painu alle 20 euron kipurajan. Viinit kuitenkin tekevät kauppansa, mistä on kiittäminen miehen tinkimätöntä, korkealaatuista tasoa ja hyvin rajattua tuotantoa, joka pyörii vuosittain n. 15–20,000 litran tuntumassa.

Alun perin Duboković ei aikonut seurata isänsä ja viinitalon rakentaneen isoisänsä jalanjäljissä viinintekijänä, vaan lähti opiskelemaan kauppatieteitä. Kuitenkin 1990-luvun lopussa moni taho otti yhteyttä hänen isäänsä, ehdotellen yhteistyötä viinintekemisen merkeissä; isä Duboković oli aina myynyt rypäleensä paikalliselle Dalmacijavino-tuottajalle, mutta moni oli kiinnittänyt huomion Dubokovićin suvun laadukkailla paikoilla sijaitseviin tarhoihin, joista olisi mahdollista valmistaa laatuviiniä. Tässä vaiheessa Ivo Duboković kiinnostui mahdollisuudesta ryhtyä viinintekijäksi, ja kun Sveitsissä viininvalmistuksen parissa työskennellyt sukulaismies Ivo Barbić tuli apuun, päätti Duboković jatkaa sittenkin perheammatissa.

Dubokovićin tyyli valmistaa viinejä on hyvin perinteinen ja minimaaliseen peukalointiin perustuva. Esimerkiksi ihmetellessään, miten hänen isoisänsä aikaiset valkoviinit saattoivat kestää vuosikymmeniä hyväkuntoisina, kun taas nykyviinit kestävät vain muutamia vuosia, hän löysi ns. oranssit viinit, eli valkoviinit, joiden annetaan maseroitua kuorten kanssa tavallista pidempään joko ennen käymistä tai käymisen aikana. Rypäleet tulevat suvun omilta tarhoilta, minkä lisäksi Duboković ostaa rypäleitä muutamilta lähialueen laatuun panostavilta pienviljelijöiltä. Talo tuottaa viinejä Etelä-Kroatialle tyypillisistä Plavac Mali- ja Maraština-lajikkeista, mutta lisäksi viinejä tuotetaan lukuisista Hvarin saarelle tyypillisistä lajikkeista, kuten Bogdanuša, Drnekuša, Kuč ja Parč. Koska Duboković suosii runsasta ja kellarointia kestävää tyyliä, rypäleet poimitaan usein varsin myöhään ja talon kaikki viinit maseroidaan rypäleiden kuorien kanssa, myös valkoviinit: valkoisia rypäleitä maseroidaan normaalisti kolmesta päivästä viikkoon, kun taas punaisia rypäleitä n. 2 viikkoa. Kaikki viinit käyvät rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinien sakan päällä pitkään kestävään kypsymiseen pyritään olemaan puuttumatta.

Tämä viini on nimeltään Moja M (moja = "minun") ja M-kirjain viittaa Maraština-rypäleeseen (Duboković tuottaa myös Moja B -viiniä Bogdanuša-lajikkeesta). Viini maseroituu vajaan viikon verran kuorten kanssa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä käytetyissä tammitynnyreissä pitkään sakkojen päällä. Lopuksi viini pullotetaan vahalla sinetöityihin pulloihin. Viinin vuosikerta merkitään roomalaisin kirjaimin, joten tämä nyt arvioitu viini on vuosikertaa 2009.

Väriltään viini on hohtavan oranssi – tässä vaiheessa on vaikea arvioida, kuinka suuri osuus viinin väristä on kuorista ja kuinka suuri sen iästä.

Tuoksultaan viini on kuivakka mutta varsin aromaattinen ja kuivakka: oksidatiivisuutta vihjailevasta aromimaailmasta löytyy pähkinäisyyttä, kevyellä otteella mausteista villihunajaa, hentoa kirsikkaisuutta ja ujoa uuniomenaa.

Suussa viini on varsin täyteläinen ja tuhti, suorastaan varsin konsentroituneen oloinen. Kompleksisessa ja rehevässä, mutta silti samalla kuivakassa makumaailmassa tuntuu villihunajaa, rusehtavaa viheromenan kotaa, hieman nahistunutta persikkaa ja oksidatiivista pähkinäisyyttä. Lajikkeelle tyypillisesti hapokkuus ei ole merkittävän korkeaa, mutta kuitenkin riittävää pitämään viinin mukavan rakenteikkaan oloisena – mitä hillitty tanniinien tarraavuus kevyesti korostaa.

Pitkä ja kompleksinen jälkimaku jatkaa uskollisesti keskimaun jäljillä ollen täynnä paahdettujen pähkinöiden, villihunajan ja lähi-idän mausteiden vivahteita, kevyen kivistä mineraalisuutta ja kuivattujen aprikoosien ja persikoiden nahistuneen hedelmäisiä sävyjä.

Onhan tämä viini varsin hinnakas tapaus, mutta lasissa viini onnistuu hienosti perustelemaan tyyriin hintansa – kokonaisuudessa on varsin vaikuttavalla tavalla syvyyttä ja persoonaa, rakennetta unohtamatta. Tämän ensikosketuksen perusteella on varsin helppo ymmärtää, minkä vuoksi Duboković on onnistunut keräämään kiitettävästi underground-mainetta ja fanikuntaa.

Vaikka viini onkin varsin käsittelemättömään hands off -tyyliin valmistettu, ei Moja M edusta oranssien viinien radikaaleinta ja haastavinta päätä – sitä, josta löytyy mm. läpinäkymättömän sameita, vahvasti oksidatiivisia, voimakkaan volatiilisia ja anteeksipyytelemättömän tanniinisia tapauksia – vaan viini on varsin sisäsiisti ja eleganssia huokuva. Tästä kyllä löytyy kaikki oranssien viinien tyypillisimmät piirteet, mutta ennen kaikkea varsin hienostuneessa, tasapainoisessa ja hurmaavassa muodossa.

Lyhyesti: Melko konsentroitunut ja tuhti, mutta samalla vastaansanomattoman vivahteikas ja ihastuttavan rakenteikas oranssi viini Hvarin saarelta, kroatiasta.

Arvio: Erinomainen – todella vaikuttava ja vakuuttava esimerkki kroatialaisesta oranssien viinien osaamisesta: tässä ei olla vedetty kaikkea överiksi, vaan selkeästi pyritty tekemään isokokoinen ja vakuuttava, mutta samalla myös varsin sopusuhtainen ja tyylikäs viini.

Hinnan (30,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

17.12.16

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012

Hanssens Artisanaal Oude Kriek 2012
  • Valmistaja: Hanssens Artisanaal BVBA
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Kriek
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Beersel, Dworp
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 4,79e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Noin vuosi sitten kirjoitin arvion, jossa olin sitä mieltä, että Hanssens Artisanaalin Oude Gueuze on yksi parhaita lambiceja koskaan. Jossain vaiheessa tuli myös pidettyä ihan gueuze-rinnakkainmaistelu, jossa todettiin sama asia uudestaan isommalla porukalla, joten aivan tuulesta temmattu mielipiteeni ei ollut. Tästä syystä oli myös hyvin tärkeää tarkistaa, että onhan tämän vanhan, peräti 4. sukupolvessa toimivan lambicinsekoittamon Kriek yhtä hienoa tavaraa.

Juu, tosiaan, Hanssens Artisanaal ei ole panimo, vaan sekoittamo. Tämä tarkoittaa sitä, että he ostavat pohjaoluensa muilta panimoilta, kypsyttävät niitä kellareissaan ja sekoittavat niistä oman "talon tyyliä" edustavan blendinsä, jota he myyvät eteenpäin omalla nimellään. Koska lambicpanimoita on enää vain muutamia maailmassa jäljellä, ostaa Hanssens Artisanaal oluensa samoilta panimoilta kuin muutkin lambicinsekoittajat – Boonilta, Girardinilta, Lindemansilta ja Timmermansilta. Tämän oluen valmistusprosessista tai kypsytysajasta ei löydy juuri mitään muuta tietoa, kuin se, että olut kypsyy vanhoissa 600 litran tammitynnyreissä ja hapankirsikoita käytetään 70 kg per tynnyri oluen maustamiseen.

Lasissa oluen kirkkaana hohtava, läpinäkyvä rubiininpunainen väri on ehdottomasti yksi kauneimpia oluen värejä, mitä olen nähnyt. Näin upeaan värisävyyn hyvin harva punaviinikään pystyy. Vaalean roosa vaahtohattu jää rohkeasta kaadosta huolimatta varsin matalaksi ja se haihtuu nopeasti.

Tuoksultaan olut on hieman pidätteleväinen ja hillitty. Aromimaailmasta löytyy kevyellä otteella ruusunmarjakiisseliä, hapankirsikkaisuutta, kevyttä lantaista funkia, hentoa hapanta sitruksisuutta ja etäistä vadelmanlehtiteetä.

Oluen maku on kepeä ja varsin kirpeä; hapot suorastaan tahtovat vetää naaman väkisin poskipäistä irveeseen ja silmät viiruiksi. Tämä olut tuntuu oikeasti jo pikku hiljaa siltä, että suun sisäpinta rupeaisi syöpymään irti, jos tyhjentäisi tätä yksin useamman pullollisen. Kaiken happamuuden keskellä kuitenkin häilyy hento, tumman kirsikkainen ja kypsän punamarjainen makeus. Oluen makumaailmassa selkeimpänä piirteenä erottuu brettainen nahkaisuus, mutta vaikka yleisesti makua löytyy melko runsaasti, on siitä jotenkin hyvin vaikea saada otetta: kokonaisuus ei ole selväpiirteinen, vaan se on täynnä hyvin hentoja ja hienostuneita häivähdyksiä ilman selkeitä piirteitä, joista epämääräinen punamarjaisuuskaan ei suoranaisesti vihjaa kirsikoihin, vaan jonnekin niiden suuntaan. Hiilihappoisuus on melko runsasta.

Jälkivaikutelma on sitruunaisen kirpeä ja suuta melko voimakkaasti nipistelevä, kun taas jälkimaussa häilyy brettaista nahkaa, kevyttä mökkihuussista ammoniakkisuutta, kypsää hapankirsikkaa, kevyttä vadelmaa ja hennosti raa'an kirpeää viheromenaa.

Kokonaisuutena Hanssens Artisanaal Oude Kriek on hyvin eri tyylinen kuin talon Oude Gueuze – siinä missä Hanssensin Gueuze ei ollut mitenkään erityisen hapan, mutta erittäin kompleksinen ja hurmaavan moniulotteinen, on Hanssensin Kriek suorastaan väkivaltaisen kirpeä ja armoton, jopa näin pidempään hapanoluita harrastaneen näkökulmasta! Sen sijaan vivahteikkuudessa ei jäädä Gueuzesta jälkeen lainkaan.

Erikoisesti Hanssensin Kriek on kuitenkin ihmeen epämääräinen – joskin tämä jopa toimii oluen eduksi. Usein kriekit voivat olla jopa hallitsevan hapankirsikkaisia, jolloin kirsikkaisten piirteiden alta ei erotu juuri mitään muuta. Sen sijaan tämä Hanssensin versio on kaikkea muuta kuin selkeän kirsikkainen: makumaailmaa hallitsee kyllä punaiset kirsikkaiset ja marjaiset piirteet, mutta niissä on runsaasti eri sävyjä, minkä lisäksi kokonaisuutta sävyttää muutenkin ihastuttava, likaisen funkkinen likaisuus. Tämä on kaikkea muuta kuin nätti ja sisäsiisti kriek, mutta se tekeekin tästä juuri aivan ainutlaatuisen ihastuttavaa siemailtavaa!

Olut on kuitenkin sen verran hapanta tavaraa, että tämmöinen pienikin pullo kannattaa jakaa kahteen pekkaan, tai vähintään nautiskella rauhallisesti. Vaikka olutta fiilistelee ilokseen, on sen happamuus sen verran rapsakkaa, ettei olutta ihan hetkessä ryystä, vaikka olisi minkälainen happopää tahansa.

Lyhyesti: Todella hieno ja anteeksipyytelemätön – suorastaan armoton – kriek. Ei nössöille.

Arvio: Erinomainen – kaikin puolin vaikuttava, moniulotteinen ja paikoin jopa väkivaltaisen hapan kriek. Vaikka esimerkillinen olut laadukkaaksi kriekiksi, ei tämä ole millään tavoin aloittelijaystävällistä tavaraa.

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

16.12.16

Bire Grk 2014

Bire Grk 2014
  • Valmistaja: Bire
  • Tyyppi: Valkoviini, Vrhunsko Vino
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Korčula
  • Rypäleet: Grk (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 160 Kn (~21,10e; Heinäkuu 2015, Pz Nerica, Korčula)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kyllä sitä oli myös jotain astetta erikoisempaa tarjolle viimekeväiseen Kroatia-maisteluuni. Toki edellisessä postauksessani esittelemä Pošip voidaan sellaiseksi luokitella, mutta lajiketta kuitenkin viljellään Kroatiassa useiden satojen hehtaarien alueella, joten aivan pienen kaliiperin kuriositeetista ei voida vielä puhua. Tätä varten olinkin valikoinut vierailulta Korčulan saarelle aivan ainutlaatuisen erikoisuuden, jota voi olla hyvin vaikea bongata saaren ulkopuolelta: Grk-valkoviinin!

Grk on Korčulan saaren oma erikoisuus, kuten myös tuo aiemminmainittu Pošip. Mutta toisin kuin Pošip, Grk on erittäin harvinainen – Korčulassa tuotetaan vuosittain yhteensä vain n. 30,000 pulloa Grkiä, joista lähes kaikki kulutetaan paikan päällä. Kuten Pošipia, myös Grkiä tavataan Korčulan naapurisaarilla, mutta vain äärimmäisen pienissä määrin. Grk tarkoittaa joko "karvasta" tai "kreikkalaista", joista ensimmäinen on osuvampi, sillä geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet Grkin olevan äärimmäisen paikallinen lajike: se on nimittäin (paremmin Zinfandelina tai Primitivona tunnetun) Tribidrag-lajikkeen ja toisen, tuntemattoman lajikkeen risteymä. Koska Tribidragia ei ole viljelty Korčulassa hyvin pitkään aikaan, eikä Grkiä tavata juuri Korčulan ulkopuolella, täytyy lajikkeen olla erittäin vanha. Grkin erikoisin puoli on se, että Grk-köynnökset tuottavat vain emikukintoja, jolloin köynnökset eivät tuota rypäleitä, elleivät kukat pääse hedelmöittymään. Tästä syystä Grk-tarhoille on pakko istuttaa köynnösten sekaan muita köynnöksiä: koska viiniköynnösten kukista löytyy normaalisti sekä hede- että emikukintoja, kukkia pölyttävät mehiläiset hedelmöittävät Grk-köynnösten kukat muiden lajikkeiden siitepölyllä. Tavallisesti tarhoille istutetaan paikallista punaista lajiketta, Plavac Malia, tätä tehtävää varten, sillä se tyypillisesti kukkii samaan aikaan kuin Grk. Grkin satomäärät ovat tästä syystä ymmärrettävän epäluotettavat ja täysin riippuvaisia siitä, miten mehiläiset sattuvat köynnösten kukkia pölyttämään.

Tämän viinin on tuottanut Korčulan Lumbardassa Bire-viinitaloa pyörittävä Frano Milina Bire, jota pidetään yhtenä Korčulan (ja maailman) parhaista Grk-tuottajista. Biren viinitarhoja viljellään luonnonmukaisin menetelmin ja hänen Grk-viininsä on samalla maailman ainoa luomu-Grk. Viini käy ja kypsyy puhtaasti terästankeissa ja viinin vuosituotantomäärät pyörivät normaalisti n. 8,000 pullon tuntumassa.

Väriltään tämä Grk on kevyehkön vihertävä.

Aluksi tuoksu vaikuttaa hieman tukkoiselta, hillityltä ja hennon reduktiiviselta aavistuksen ruudinsavuisine vivahteineen. Reduktiivisuus kuitenkin hälvenee nopeasti ja nokkapuoli aukenee nätisti paljastaen vihersävyisiä, runsaan yrttisiä piirteitä, jopa hentoa ruohoisuutta. Avautuessaan kokonaisuus kuitenkin rupeaa muuttumaan runsaammaksi, paljastaen alta kypsiä keltaisia hedelmiä ja hillittyä hunajaisuutta.

Suussa viini on tuhdinpuoleinen ja suutuntumaltaan melko täyteläinen, mutta aluksi kokonaisuus on ujosti jopa hiilihappoisesti nipistelevä – mikä kylläkin haihtuu hyvin nopeasti pois. Tästä huolimatta viini pysyy runsauteensa nähden ihastuttavan ryhdikkäänä ja freesinä, kiitos kohtalaisen korkean hapokkuuden ja melko reippaan tuntuvan kivisen mineraalisuuden. Kokonaisuus on juuri sellainen, mitä lajikkeen nimi Grk ("karvas") antaa odottaa: vaikka päällimmäisenä piirteenä on kypsänmakea, appelsiinivetoinen sitruksisuus, on sen alla selkeästi karvaampi, pomeloon ja greippisyyteen taittuva alavire, mitä komppaa hillitty, viheromenainen ja omenankuorinen napakkuus.

Viinistä jää suuhun pitkä ja freesi, märän kivistä mineraalisuutta huokuva jälkimaku, jonka hedelmäpuolelta löytyy tuoretta omenaa, pomeloa ja kevyttä karambolaa. Raikas ja suunpuhdistava jälkimaku on lajikkeelle tyypillisesti hieman tonicvettä muistuttavalla tavalla bitterinen.

Kokonaisuutena Bire Grk oli erittäin maukas ja tasapainoinen tuttavuus, joka maistelussani vaikutti keräävän varsin runsaasti hyväksyvää nyökkäilyä: vaikka viini on kroatialaisille valkoviineille tyypilliseen tapaan melko runsas ja massakas, on viinin alkoholipuoli sopivan maltillinen (13,5%) ja happojen tuoma rakenne oikein hienosti tasapainossa hedelmän kanssa, minkä lisäksi viinin bitterisyys pitää kokonaisuuden raikkaana ja estää viiniä tuntumasta raskastekoiselta. Verrattuina muihin maistamiini Grk-viineihin tämä Biren versio ei tuntunut niin trooppiselta ja kypsänmakealta, vaan enemmän freesimmältä ja vihersävytteiseltä.

Yleisesti viini oli varsin maukas tapaus ihan sellaisenaankin, mutta se selkeästi huokui potentiaalia hyvin yleiskäyttöiseksi ruokaviiniksi. En myöskään ihmettelisi, jos tämmöinen viini kehittyisi nätisti kellarissa joidenkin vuosien ajan. Toki pitää varoittaa, että Grk tuskin valloittaa puolelleen, jos karvaat ja katkeroiset elementit tökkivät. Sen sijaan jos greippi, gin & tonic tai IPA maistuu, on tämä vokaaliton pikku rypälelajike ehdottomasti sellainen tapaus, joka kannattaa painaa mieleen!

Lyhyesti: Runsas ja täyteläinen, mutta hurmaavan tasapainoinen, vivahteikas ja miellyttävällä tavalla bitterinen valkoviiniharvinaisuus Kroatian rannikolta.

Arvio: Erinomainen – ehdottomasti parhaimmistoa maistamistani Kroatian valkoviineistä: tasapainoa, kypsyyttä ja runsautta uhraamatta raikkautta tai tasapainoa. Olisi varsin mielenkiintoista tietää, miten tämmöiset viinit kypsyvät kellarissa.

Hinnan (~21,10e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

14.12.16

PZ Čara Pošip 2013

PZ Čara Pošip 2013
  • Valmistaja: P.Z. Čara
  • Tyyppi: Valkoviini, Vrhunsko Vino Vinogorje Korčula
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Korčula, Čara
  • Rypäleet: Pošip (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 18,46e (Heinäkuu 2015, Wine Bar Malvasija, Dubrovnik)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Maistelu Dubrovnikista kiikutetuista viineistä ei olisi mitään ilman Pošipia! Joten tottakai sellainenkin oli piti olla tarjolla viimekeväisessä Kroatia-maistelussa, heti kiehtovan, osittain jalohomeisista rypäleistä valmistetun kuivahkon Graševina-valkoviinin jälkeen.

Vaikka bumerangin muotoisen Kroatian eteläinen haara on tunnettu erityisesti tuhdeista ja tanniinisista punaviineistään, on alueella myös melko runsaasti valkoviinintuotantoa. Merkittävä osio alueen valkoviinistä on joko Malvazija Dubrovačkaa (tunnettu paremmin nimellä Malvasia di Lipari; samankaltainen kuin laadukas Malvazija Istarska, mutta hillitympi ja vähemmän aromaattinen) tai Maraštinaa eli Rukatacia (tunnettu paremmin nimellä Malvasia Bianca Lunga, melko heikkolaatuinen ja matalahappoinen lajike). Täällä eteläisessä Kroatiassa on kuitenkin vielä yksi harvinainen, paikallinen lajike saanut runsaasti mainetta ja arvostusta – Pošip.

Pošip on puhtaasti kroatialainen valkoinen rypälelajike, jota ei tavata käytännössä missään muualla kuin eteläisessä Kroatiassa. Lähes kaikki Kroatian Pošip-viljelyksistä löytyy Dubrovnikin lähistöllä sijaitsevalta Korčulan saarelta, mutta lajiketta tavataan pienissä määrin myös Korčulan vieressä sijaitsevalta Pelješacin niemimaalta sekä sen naapurisaarilta. Vallitseva mielipide tuntuu kuitenkin sanovan, että lajike ei menesty juurikaan Korčulan ulkopuolella; muualla tuotetut viinit ovat melko mitäänsanomattomia ja vetisiä. Korčulan viinit taas voivat olla hyvin runsaita, reheviä ja mausteisia – sellaisia, jotka usein sokkomaisteluissa tuppaavat kuulemma menemään sekaisin unkarilaisten kuivien Furmint-viinien kanssa!

PZ Čara on pienen, vain 500 asukkaan Čaran kylän viinintuottajien osuuskunta ja koska Čara on käytännössä Pošipin kotialuetta, on osuuskunta yksi Kroatian suurimpia Pošipin tuottajia, ellei peräti suurin. Ainakin viiniä tuppasi näkemään Dubrovnikissa ja Korčulan vähän joka myymälässä ja viinibaarissa, joten tuottajan täytyy olla melko merkittävä tekijä. Osuuskunta yhtä perustason Rukatac-valkoviiniä ja neljää eritasoista Pošip-viiniä, jotka ovat perustason viini (Kvalitetno Vino), laatuviini (Vrhunsko Vino), Marco Polon kunniaksi valmistettava pienen tuotannon huippuviini ja kirkolliskäyttöön tuotettu makea messuviini. Tämä nyt arvioitava viini oli talon ns. parempi, Vrhunsko Vino -tasoinen Pošip.

Viinillä on melko kevyt, hohtavan vaaleanvihreä väri.

Tuoksu on hieman hillitty Pošipiksi, mutta varsin lajiketyypillinen: aromimaailmasta löytyy kypsää, aprikoosivetoista keltaista hedelmää, makeaa parfyymisyyttä ja hillittyä hedelmämarmeladikarkkisuutta. Taustalla häilyvä havuinen, kevyesti Saaz-humalan mieleen tuova ja ujosti pistävä juonne tuo kokonaisuuteen jännän persoonallisen otteen.

Suussa viini on Pošipille tyypilliseen tapaan runsas ja melko täyteläinen sekä tasapainoisen hapokas – hapot eivät siis missään nimessä ole vähäisiä, muttei myöskään erityisen tuntuvia. Melko mehukkaasta makumaailmasta löytyy aromaattista eksoottista hedelmää, mausteisuutta, mukavasti kivistä mineraalisuutta, kevyttä hunajamelonia ja hillitty aavistus passiota. Hapot antavat viinille tasapainoisen yleisilmeen ja rakennettakin löytyy mukavasti, mutta suutuntuma on varsin konsentroitunut ja jopa hillityn öljyinen.

Viinistä jää suuhun keskipitkä ja hedelmäinen jälkimaku, jossa tuntuu mm. kypsää omenaa, karambolaa, kevyesti karvaampaa pomeloa ja ujoa, kirpeää passiota. Loppua kohti rupeaa myös erottumaan maltillista kivistä mineraalisuutta ja hillittyä bitterisyyttä.

Čaran osuuskunnan valmistama laatu-Pošip on mitä klassisin esimerkki tästä Kroatian yhdestä arvostetuimmista valkoviineistä: viinistä löytyy lajikkeelle tyypillistä runsautta, trooppista hedelmää, loppua kohti kasvavaa bitterisyyttä ja kokonaisuuden mallikkaasti kantavaa balanssia. Juuri tällaisia melkein kaikki Dubrovnikin läheisyydessä tuotetut valkoviinit ovat ja erityisesti Pošipit tuppaavat olemaan niistä korkealaatuisimpia.

Voin ymmärtää jos tämmöinen runsaampi ja raskastekoisempi valkoviini ei maistu ihmisille, joiden makumieltymykset nojaavat yksinomaan hyvin kepeiden ja erittäin hapokkaiden valkoviinien suuntaan. Tällaiset rehevämmät valkoviinit kuitenkin toimivat fantastisesti juuri paikallisten, runsaampien, välimerellisten ruokien kanssa yhteen. On kuitenkin vaikeaa kuvitella tällaisten viinien kehittyvän mitenkään merkittävän edullisesti vuosien myötä, joten näitä ei kannata erityisesti jemmailla hirveästi kellaripuolelle.

Lyhyesti: Melko runsas, kohtalaisen täyteläinen ja hieman öljyinen, mutta myös varsin tasapainoinen ja miellyttävän monipuolinen valkoviini Kroatian saarilta.

Arvio: Erittäin hyvä – laadukas, tasapainoinen ja lajiketyypillinen Pošip, joka ei kärsi matalsta hapokkuudesta ja liiallisesta raskaudesta, mikä voi olla joidenkin Pošipien kanssa ongelmana.

Hinnan (18,46e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

11.12.16

Antunović Graševina Premium 2010

Antunović Graševina Premium 2010
  • Valmistaja: Vinarija Antunović
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Kontinentalna Hrvatska, Podunavlje, Erdut
  • Rypäleet: Welschriesling (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 188 Kn (~24,78e; Heinäkuu 2015, d’Vino, Dubrovnik)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viimekeväisessä kroatialaisten viinien maistelutilaisuudessani maistelun alottanutta Cuj Malvazijaa seurasi tämä esimerkki kroatialaisesta Graševinasta .

Graševina tunnetaan suuressa maailmassa paremmin nimellä Welschriesling, joka ei ole nimestään huolimatta sukua Rieslingille. Tämä lajike on tunnettu Keski-Euroopassa viljeltynä, lähinnä melko neutraaleja, korkeintaan maltillisen hapokkaita ja kaikin puolin mitäänsanomattomia viinejä tuottavana tusinalajikkeena. Kuitenkin Kroatia on ruvennut keräämään mainetta poikkeuksellisen uskottavien ja vakavien Welschriesling-viinien tuottajamaana kun maan viinintuotanto on ryhtynyt nostamaan tasoaan Jugoslavian hajoamisen jälkeen ja kroatialaiset viinit ovat ryhtyneet keräämään enemmän mainetta maan rajojen ulkopuolella. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä Graševina / Welschriesling on tutkimusten myötä paljastunut todennäköisesti alkuperältään kroatialaiseksi lajikkeeksi; ei ole ihme, jos lajike on vuosisatojen – jopa vuosituhansien – aikana sopeutunut paikalliseen ilmastoon ja maaperään. Siinä missä Rannikko-Kroatiaa hallitsevat Istrian niemimaan Malvazija ja lukemattomat, lähes tuntemattomat valkoiset rypälelajikkeet, on Manner-Kroatia Graševinan kotikenttää – jopa niin suurissa määrin, että tämä koko Kroatian viljellyin valkoinen lajike!

Viinin tuottanut Vinarija Antunović on Kroatian "bumerangin" pohjoisen sakaran kärjessä, aivan Serbian rajalla sijaitseva viinitalo, jonka historia noudattaa samaa kavaa kuin hyvin moni muu kroatialainen viinitalo: suku on viljellyt rypäleitä ja tuottanut niistä viiniä samalla paikalla jo yli sata vuotta, mutta paikallisesta, pienimuotoisesta maataloudesta varsinalliseen kaupalliseen toimintaan on siirrytty vasta hyvin hiljattain. Antunović modernisoi viinitalonsa vastaamaan nykypäivän standardeja vuonna 2004 ja hyvin lyhyessä ajassa tämä Tonavan varrella 7 hehtaarin viljelyksiään viljelevä viinitalo on kerännyt mainetta yhtenä Manner-Kroatian korkeatasoisimmista viinitaloista. Talon tuotanto on tyypillinen Manner-Kroatialle: tuotannosta 75% on valkoviinejä ja vain 25% punaviinejä.

Talon Graševina Premium edustaa talon lippulaivapäätä: viini on valmistettu yksinomaan mahdollisimman kypsinä korjatuista rypäleistä. Vuosikerta 2010 oli alueella hyvin haastava, minkä vuoksi rypäleisiin muodostui kasvukauden aikana melko vähän sokeria ja erityisesti Premium-linjaston rypäleet korjattiin erittäin myöhään, osittain jo jalohomeisina. Esimerkiksi tämä Graševina on valmistettu erittäin myöhään korjatuista, osittain jalohomeisista rypäleistä, joista puristettu mehu kävi lähes kuivaksi, saavuttaen 11,9% vahvuuden ennen käymisen pysähtymistä. Tuottajan mukaan viinin hillitty jäännössokeripitoisuus ja normaalia korkeammaksi jäänyt hapokkuus lupailevat sille normaalia Graševinaa parempaa kellarointipotentiaalia. Kokonaistuotantomääräksi jäi vain 2,500 pulloa.

Lasissa viinillä on hohtavan neonviherkeltainen väri sekä piirun verran tavallista valkoviiniä korkeampi viskositeetti, mikä nostattaa useamman kuin yhden kommentin siitä, että onko tämä nyt viiniä vai Fairya.

Tuoksultaan viini on todella tuhti, konsentroitunut ja makea, jopa imelä. Äärimmäisen kompleksisesta ja kiehtovasta aromimaailmasta erottuu selvimpinä elementteinä jalohomeen tuomaa voimakasta hunajaisuutta ja vahamaisuutta sekä hyvin kypsien rypäleiden mehukkaita ja hieman jo kuivattuja keltaisia hedelmiä, vastarevittyjä mintunlehtiä ja hillittyä lakritsijuurta. Viinin persoonallisuus tuoksupuolella hakee vertaistaan – samaa ei voi yleensä Welschrieslingeistä sanoa!

Viinillä on suussa melko tuhti ja vähän öljyinenkin habitus, mutta se ei silti vaikuta erityisen isokokoiselta – todennäköisesti kiitos hyvän hapokkuuden ja matalan alkoholin. Makupuoli on enemmän Welschrieslingille tyypillinen, tuoden framille kypsää omenaa, teräksistä mineraalisuutta ja kevyttä sitruunaa, sekä jalohomeen maltillista karvautta ja ujoa hunajaisuutta. Kokonaisuutena viini yhdistelee persoonallisen vaivattomasti konsentroitunutta runsautta ja raikasta ryhdikkyyttä.

Viinin melko pitkä jälkimaku jatkaa keskimaun linjoilla: kielelle jää hapokasta omenaa, kevyttä pomeloista karvautta, hentoa kuivattua keltaista hedelmää ja ujoa kivistä mineraalisuutta.

Siinä missä Welschrieslingit hyvin harvoin jos koskaan herättävät suuria tunteita, onnistui Antunović kertaheitolla iskemään sellaisen napakympin ettei vähemmästä väliä! Erityisesti viinin lähes paradoksaalinen yhdistelmä mehevää runsautta ja freesiä kepeyttä on valloittava, minkä lisäksi viinin jännittävää aromimaailmaa pysähtyy ihastelemaan ihan ilokseen. Voin myös kuvitella, että viinistä löytyisi ihan hyvin kellarointipotentiaalia, erityisesti tavanomaisiin Welschrieslingeihin nähden. Kyllä tässä voi jo pikku hiljaa ryhtyä uskomaan, että jos hyvää Welschrieslingiä jostain pitää etsiä, ovat kroatialaiset Graševinat melko lailla varma ykkösvalinta. Vertaus Frankenin Silvanereihin ja muuten yleensä geneerisen neutraaleihin Silvanereihin ei liene tässä aivan tuulesta temmattu analogia.

Lyhyesti: Osittain jalohomeisista rypäleistä valmistettu lähes täysin kuiva Welschriesling, jossa yhdistyy upean tasapainoisesti konsentroitunut runsaus ja raikas ryhdikkyys.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen vakavahenkinen ja vakuuttava esitys yleensä niin neutraalista Welschrieslingistä.

Hinnan (24,78e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

8.12.16

Cuj Malvazija Istarska 2013

Cuj Malvazija Istarska 2013
  • Valmistaja: CUJ
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Kroatia
  • Alue: Primorska Hrvatska, Istria
  • Rypäleet: Malvazija Istarska
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,50e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime keväänä järjestin kroatialaisten viinien maistelun niillä viineillä, mitä olin kiikuttanut tuliaisina kesän 2015 Dubrovnik-matkalta (tässä tarkempaa juttua reissusta). Koska Kroatia on tunnettu lähinnä tuhdeista Plavac Mali -punaviineistään, ajattelin ottaa hieman päinvastaisen lähestymistavan tähän maisteluun ja keskittyä erityisesti Kroatian persoonallisiin, runsaisiin valkoviineihin. Maistelun aloitti tämä valkoviini Istrian niemimaalta.

Malvasia ei ole yksi tietty rypälelajike, vaan valtava erilaisten rypäleiden suku, josta osa on läheistä sukua toisellaan, osa taas hyvin etäistä. Jotkut Malvasiat eivät edes kuulu varsinaiseen Malvasia-rypäleiden sukuun. "Malvasia" nimenä ei kuitenkaan usein tuota vahvoja mielleyhtymiä laatuviiniin, sillä useimmat Malvasiat tuppaavat olemaan joko hedelmäisiä, mutta melko ponnettomia ja rakenteettomia esityksiä, joista puuttuu happojen tuomaa fokusta (Malvasia Bianca Lunga), tai sitten hapokkaita, mutta neutraaleja ja korkea-alkoholisia valkoviinejä (Malvasia di Candia); tästä syystä useimmiten Malvasiaa tavataan sekoiteviineissä. Poikkeuksiakin toki on: Malvasia Branca de São Jorge tunnetaan paremmin Madeiran vuosisatoja kestävistä Malmsey-viineistä ja Malvasia Fina taas Madeiran rehevistä Bual-viineistä. Kuivien valkoviinien tuotannossa on paljon mainetta niittänyt Koillis-Italiassa, Sloveniassa ja Kroatiassa viljelty Malvazija Istarska, joka taittuu hyvin monenlaisiin tyyleihin – kepeistä ja hapokkaista valkoviineistä hyvin raskastekoisiin, robusteihin ja öljyisiin valkoviineihin ja jopa melko tanniinisiin ja erittäin kompleksisiin oransseihin viineihin.

Tämän maisteluun tuomani Malvazijan nappasin mukaani Dubrovnikin lentokentältä siinä vaiheessa kun huomasin, ettei tuliaispulloissani ollut yhtä ainutta Malvazijaa – asia, joka oli hetimmiten korjattava! Viinin on tuottanut Istrian niemimaalla Cuj, vuonna 2006 kaupallisen toiminnan aloittanut perheviinitalo. Taloa pyörittävä Kraljevićin suku on kuitenkin toiminut hieman pidempään viinien parissa, sillä suku on valmistanut viiniä ja oliiviöljyä ainakin 1400-luvulta alkaen. Talo on nimetty taloa nykyisin johtavan Danijel Kraljevićin isoisän mukaan, jolla oli tapana aloittaa kaikki lauseensa cuj da ti rečem ("kuulkaas, antakaas kun kerron yhden asian"). Tyyliltään tämä viini on ns. tavanomainen, "riisuttu" Malvazija, joka käy ja kypsyy terästankeissa ja pullotetaan nuorena juotavaksi.

Väriltään viini on hohtava intensiivisen vihertävä.

Tuoksultaan viini on todellinen tykki, joka pistää täyslaidallisen aromeja julmetulla voimalla: kypsänmakeaa, ananaksen ja papaijan dominoimaa hedelmää, hunajaa, eksoottisia mausteita ja sitrusmarmeladia. Mahdollisesti alkoholi (13%) leijailee taustalla hennon liuotinmaisena vivahteena, mikä kyllä kuulostaa hieman erikoiselta, sillä ei alkoholin pitäisi erottautua näin tuhdin tuoksun lävitse niin mitenkään.

Suussa viini edustaa selkeästi lajikkeen tuhtia päätä, ollen varsin runsas, täyteläinen ja kypsän hedelmävetoinen. Kielellä pyörii melko voimakasta eksoottista mausteisuutta, sitruunaruohoa, kypsiä keltaisia hedelmiä sekä jälleen kevyttä liuotinmaisuutta. Liekö kyseessä sitten joky lajikkeen oma piirre, sillä alkoholi ei kyllä makupuolelta erotu. Viinin suutuntuma on lähes öljyinen ja yleisilmeeltään viini on melko raskastekoinen, sillä hapokkuus on melko matalaa.

Jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää omenaa, meheviä sitrushedelmiä ja karvaampaa pomeloa sekä ujoa mausteisuutta, minkä lisäksi tuo etäisen liuotinmainen juonne jatkuu jälkimakuun asti. Jälkivaikutelma on melko pitkä, mutta hieman laimean oloinen, kiitos matalanpuoleisen hapokkuuden.

Kokonaisuutena Cuj'n Malvazija jätti hieman laimean fiiliksen: siinä on Istrian Malvasialle tyypillisesti monia muita Malvasioita runsaampaa hedelmää ja syvyyttä, mutta hapokkuus on silti jäänyt sen verran lapsipuolen asemaan, että viinistä jää turhan raskas fiilis. Lisäksi tämä viini toimii hyvänä esimerkkinä happojen tehosta kokonaisuudessa: vaikka viinistä löytyy runsautta ja voimaa, tuntuu viini puhdittomalta ja maun intensiteetti loppuu lähes heti kun viini tulee nielaistuksi.

Lisäksi itseäni hieman häiritsi viinissä ollut ujon teollinen, liuotinmainen juonne. Yleensä korkea alkoholi erottuu itselläni liuotinmaisena elementtinä, mutta koska tämän viinin tapauksessa sellaisesta tuskin oli kysymys, oli varmaan viiniin päässyt muodostumaan käymisvaiheessa jotain volatiilisia yhdisteitä, jotka eivät tehneet kokonaisuudelle kunniaa. Yleensä pieni volatiilisuus – oli se sitten erottuvaa tai huomaamatonta – tuo viinille vain kiehtovaa vivahteikkuutta ja persoonaa, mutta tässä tapauksessa kyseinen elementti enemmän häiritsi allekirjoittanutta.

Lyhyesti: Varsin runsaan hedelmäinen ja öljyisen täyteläinen Malvazija luoteisesta Kroatiasta, jonka miellyttävyyttä rokottavat turhan matala hapokkuus ja hento liuotinmaisuus.

Arvio: Keskinkertainen – Kroatian Malvazijat voivat parhaimmillaan olla eräitä maan hienoimmista valkoviineistä, mutta tällä kertaa napakymppi jäi kaukaiseksi haaveeksi.

Hinnan (14,50e) ja laadun suhde: Surkea – samalla hinnalla saa paljon parempaakin.