Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

3.3.2015 mennessä 1190 viiniä, 127 olutta, 3 siideriä, 2 meadia, 1 sake ja 2 kirjaa arvosteltu.


3.3.15

Teerenpeli Notkea Nipa

http://www.alko.fi/tuotteet/790144/
Teerenpeli Notkea Nipa
  • Valmistaja: Teerenpeli
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Päijät-Häme, Lahti
  • Maltaat: Cara red-, pilsner-
  • Humala: Galena, Green Bullet, Pioneer
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,40e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,40e (Maaliskuu 2015, Alko)

Pienpanimokattauksen mallia 2015 päätös on tässä. Tämän oluen myötä blogissa on arvioitu kaikki tänä kevättalvena Alkossa tarjolle tulleet pienpanimo-oluet.

Pakko nyt aluksi mainita, että Teerenpelin oluet harvoin ovat suuria tunteita onnistuneet herättämään. Parhaimmillaan ne ovat "ihan kivoja", mutta hyvin tasapaksuja ja helpostiunohdettavia. Tosin pääsipä panimo näpäyttämään viime kattauksessa näpeille ihan kelvollisella Mokkamatti-stoutillaan, joten ei tuomita maistamatta!

Teerenpeli hyppäsi kattaukseen mukaan aivan perinteisellä IPA:lla. Toisaalta tämä on varsin turvallinen ratkaisu (IPA-buumin jatkaessa täällä jylläämistään) mutta toisaalta myös turhankin varman päälle pedattu ja tylsä (trendien aallonharjalla ratsastavien mallasniilojen huomautellessa IPA-buumin olevan jo menneen talven lumia ja niiiin nähty juttu heidän suunnatessa katsettaan vihdoinkin hapanoluiden, saisoneiden ja muiden höpöoluiden suuntaan – näin ainakin toivon). Tämä nyt arvioitava olut tehtiin alun perin Teerenpelin 20-vuotispippaloihin, mutta se on nyt tehnyt paluun pullomuodossa ja laajemmalla saatavuudella. Humaloinnissa on käytetty mielenkiintoista trioa brittiläisiä, jenkkiläisiä ja uusseelantilaisia lajikkeita.

Nipalla on kevyen samea kellanruskea väri ja kohtalaisen pitkäkestoinen, kermanvaalea, pienikuplainen vaahto.

Tuoksu on varsin tyypillisen IPA:n: männynneulasia, persikkaa, appelsiinista sitrusta, hentoa hunajaa ja hieman karamellista maltaan makeutta. Varsin miellyttävä ja kutsuva aloitus, siis.

Oluen maku on kepeä, mäntyinen, saippuainen, melko tuntuvan katkera ja hennon keksisen maltainen. Seasta erottuu myös havunneulaista vihreyttä, kevyesti parfyymista kukkaisuutta ja ujosti leikattua nurmea.

Jälkimaku on hyvin humalavetoinen, eli erittäin bitterinen, ruohoinen ja saippuainen. Katkeroiden lomasta voi kuitenkin erottaa myös kevyttä keksistä maltaisuutta ja hentoa hunajaista makeutta.

Notkea Nipa on tyylipuhdas ja mainio, mutta ehkä myös hieman liian turvallinen IPA. Siitä ei juuri löydä pahaa sanottavaa, mutta tuntuu siltä, että tämän kanssa on menty siitä, missä aita on matalin. Tällainen textbook-IPA kyllä varmasti sopii hyvin juhlistamaan panimon merkkipäiviä, mutta kun pienpanimokattauksessa monet panimot yrittävät erottautua jollain jännittävällä twistillä, tämmöinen kolmetoista-tusinassa-jenkki-IPA katoaa hyvin taustakohinaan. Kun samanhenkisiä pyörii useampia ihan Alkon perusvalikoimassa, ei heti tule ensimmäiseksi mieleen poimia tätä pienpanimo-oluiden joukosta.

Jos oluen kuitenkin sattuu poimimaan, ei se kunnon hopheadia petä. Tämä on ihan hyvä IPA ilman mitään kummempia kommervenkkejä: aromaattista aromihumalaa, purevaa katkeroa ja ujoa, mutta mukavasti erottautuvaa mallasta. Palikat hyvään IPA:an kyllä löytyvät.

Lyhyesti: Tasapainoinen, maukas ja tyyliuskollinen moderni IPA Lahdesta. Ei tarjoa yllätyksiä, mutta jos semmoisia ei odota, ei semmoisia jää myöskään kaipaamaan – olut pärjää mainiosti omilla avuillaan.

Arvio: Hyvä – luotettava, reilusti katkeroitu olut, jolla voi olla hieman vaikeuksia erottua lukemattomista vastaavista. Yllätyksettömyydestään huolimatta oikein kelvollinen tapaus.

Hinnan (4,40e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

1.3.15

VASP Prykmestar SavuVehnä

http://www.alko.fi/tuotteet/706126/
VASP Prykmestar SavuVehnä
  • Valmistaja: Vakka-Suomen Panimo
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut
  • Maa: Suomi
  • Alue: Varsinais-Suomi, Uusikaupunki
  • Humala: Hallertauer Magnum
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 4,97e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,97e (Maaliskuu 2015, Alko)

Harmillisesti Vakka-Suomen Panimon Kahvistout jäi viime vuoden pienpanimokattauksessa joukon hännille – oluen ohut runko, vaatimaton ja yksiulotteinen yleisilme sekä lähes esanssiselta vaikuttava makeus eivät onnistuneet vakuuttamaan. Harmillista siksi, koska yleensä VASP:n oluet ovat mielestäni olleet varsin kelpo tavaraa ja hyvin omaan makuuni toimivia. Kyseenalainen jännääminen oluen laadusta heräsi uudelleen henkiin, kun sain kuulla panimon lähteneen tänä vuonna pienpanimokuvioihin mukaan savustetulla vehnäoluella – nuo savuiset oluet kun harvemmin onnistuvat uppoamaan omaan makuuni.

Prykmestar SavuVehnä on siis perinteinen vehnäolut, johon ohramallas ja vehnä on kuitenkin suomalaisittain poiketen hommattu savuoluistaan tunnetun saksalaisen Bambergin kylän mallastamolta – ei siis suomalaiselta Viking Maltilta, jonka kautta kulkeutuu merkittävä osa suomalaisten pienpanimoiden maltaista. Ohramaltaiden kuivaus on tapahtunut pyökin savussa ja vehnä tammen savussa, joten tässä on selvästikin myös haluttu hakea monimuotoisuutta myös savuun.

Oluella on sameahko,vaalean ruskea ja utuinen väri ja todella paksu, kuohkea ja kestävä vaahtohattu.

Tuoksu on lähinnä savuinen. Kevyttä tervaa, hentoa palvikinkkuisuutta ja mitä ujointa vehnäistä happamuutta löytyy, mutta ensisijaisesti vain palaneen puun savua. Avautuessaan olut saa kyllä enemmän banaanivetoista hedelmäisyyttä mukaan, mutta savuisuus on kuitenkin selvästi pääosassa.

Maku on tuoksun tavoin lähinnä savuinen. Vehnäinen, kuivanpuoleinen ja hieman hapahko yleisilme tuo oluelle raikkautta, missä taas hyvin hento, lähes olematon hiilihappo epäonnistuu. Aluksi oluessa kyllä löytyi varsin särmikkäästikin kuplaa, mutta lasissa oluen hiilihappo latistuu erikoisen nopeasti. Hapahkosta raikkaudestaan huolimatta olut ei varsinaisesti lähde lentoon, vaan leijailee enemmän hahmottomana, savuisena mattona suussa. Lämmetessään olut saa enemmän makeaa, hiivaista ja banaanivetoista hedelmää ja hentoa, yhtä lailla makeata karamellisuutta, mikä ei ainakaan varsinaisesti lisää raikkautta.

Jälkimaussa tuntuu pyökkisavua, mausteisuutta, kevyttä vehnäistä happamuutta, hennon banaanista hiivaisuutta ja aavistus makeaa tervakaramellia. Humalan puraisu jää uupumaan täysin.

Omaan suuhuni SavuVehnä on melko tasapaksu, yhden tempun juttu. Oluen savuisuus on sentään melko monimuotoista, eli siltä puolelta voi etsiä vivahteikkuutta; voinkin siis kuvitella, että SavuVehnä toimii ihan hyvin savun faneille. Savuoluena tämä oli siis suorastaan kelpo tuote – ei yksiulotteisen hallitsevan palvikinkkuinen tapaus, minkä lisäksi vehnäinen happamuus toi mukavaa, raikastavaa vastapainoa yleensä niin kovin raskaalle savun aromille – mutta ei tämä olut silti itselleni oikein maistu.

Laadullisesti SavuVehnä kyllä ohittaa helposti viimevuotisen Kahvistoutin, mutta harmillisesti tämäkään ei kyllä mennyt lähellekään meikäläisen suosikkiosastoa. Oluesta kyllä huomaa, että sen kanssa ei olla pyritty menemään siitä, mistä aita on matalin, vaan pohjalla on varsin laadukas vehnäolut ja savupuolellekin ollaan haettu sekä monimuotoisuutta että tasapainoa oluen muuhun aromimaailmaan nähden. Todettava kuitenkin on, että ei nämä savustetut oluet oikein suuhuni sovi.

Lyhyesti: Tasapainoinen ja moniulotteisen savuinen vehnäolut, joka kuitenkin jää omassa suussani melko hahmottomaksi ja yksiulotteiseksi, lähinnä savuisten aromien hallitsemaksi olueksi, joka kaipaisi enemmän raikkautta ja napakkuutta, sekä vähemmän savua.

Arvio: OK – hyvin tehty, melko monimuotoinenkin savuolut, joka ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan allekirjoittanutta – todennäköisesti juuri savuisuutensa takia.

Hinnan (4,97e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

27.2.15

Stallhagen Pumpkin Ale

http://www.alko.fi/tuotteet/711634/
Stallhagen Pumpkin Ale
  • Valmistaja: Stallhagen
  • Tyyppi: Olut, Erikoisuus
  • Maa: Suomi
  • Alue: Ahvenanmaa
  • Maltaat: Biscuit-, crustal-, münchner-, pils-
  • Humala: Fuggles, Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,59e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 3,59e (Helmikuu 2015, Alko)

Ahvenanmaalainen Stallhagen lähti vuoden 2015 pienpanimokatsaukseen melko yllättävällä vedolla: kurpitsaoluella. Tai no, ei tämä nyt niin suuri yllätys ollut, sillä olihan tämä Pumpkin Ale ollut jo jonkin aikaa Stallhagenin tuotannossa – itsekin tuli testattua se ensimmäistä kertaa jo syksyllä Hikivantaan lentokentän Oak Barrelissa.

Kurpitsaolut eli pumpkin ale on lähinnä jenkkien puolelle jäänyt paikallinen erikoisuus, jota yleensä valmistetaan sadonkorjuun jälkeen tuoreista kurpitsoista. Valmistusmenetelmiä on monia – kurpitsan lisääminen mäskiin paloina, pyreenä, esanssina – mutta monien mielestä parhaimpaan ja monipuolisimpaan lopputulokseen päästään, kun kurpitsa paahdetaan ennen olueen lisäämistä. Yleensä kurpitsaoluihin lisätään myös normaalisti kurpitsapiiraissa tavattuja mausteita ja katkerohumala pidetään hyvin maltillisena, jolloin kurpitsaiset piirteet pääsevät pääosaan. Kun Alkon sivuilta katsoo kuvausta oluen valmistusprosessista, vaikuttaa siltä, että Stallhagen on pyrkinyt tekemään oppikirjaesimerkin laadukkaasta jenkkiläisestä kurpitsaoluesta: kurpitsa on paahdettu ja sen lisäksi olut on maustettu kanelilla, maustepippurilla, mustapippurilla, neilikalla ja vaniljalla. Katkerot ovat myös hyvin maltilliset, sillä EBU:ja löytyy vain 15.

Oluen väri on utuinen oranssinpunainen. Kaatamisen yhteydessä se saa kuohkean, mutta melko nopeasti katoavan, valkoisen vaahdon.

Oluen tuoksu on hyvin aromaattinen ja runsas, mutta melko yksipuolinen: makeaa kurpitsaa ja hentoa maltaisuutta.

Maku on kuivahko ja kepeä, ja ei-niin-yllättäen siinä tuntuu ensisijaisesti paljon kurpitsaa. Taustalta löytyy myös kevyttä karamellia, kevyttä maltaisuutta ja erittäin ujot katkerot. Kokonaisuuteen tuo pienen kauneusvirheen jokin tunkkainen, maamainen ja epämiellyttävä sävy taustalla, joka jatkuu jälkimakuun asti. Oluen hiilihappoisuus on melko raikasta ja rapsakkaa.

Jälkimaku on kuiva, leipäisen maltainen, kevyen kurpitsainen, hyvin hennon bitterinen ja kestoltaan keskipitkä.

Stallhagenin kurpitsaolut on hauska ja helppo, tyylilajissaan todennäköisesti ihan kelpo esityskin (vailla suurempaa kokemuspohjaa on vaikea mennä sanomaan), mutta onhan tämä kokonaisuutena turhan simppeli erikoisuus. Tässä maistuu kurpitsa, that's it. Muuten kokonaisuus on varsin mitäänsanomaton ja yksiulotteinen. Kurpitsa tuntuu peittävän oluesta kaiken mahdollisen mielenkiinnon, muttei kuitenkaan keskimausta löytyvää multaisuutta, mikä laskee yleisvaikutelmaa entisestään. Olut on hauska kuriositeetti noin yhden tai kahden hörpyn ajan, mutta mielenkiinto ei mitenkään onnistu kestämään edes yhden nollakolmekolmosen pullon ajan.

Lyhyesti: Hyvin yksiulotteisen kurpitsainen simppeli perusale, jonka keski- ja jälkimakua häiritsee ikävän tunkkainen, maamainen virhemaku. Ei onnistu tarjoamaan kurpitsan makean maun rinnalle mitään mielenkiintoista, eikä pelkkä kurpitsa jaksa kantaa olutta loppuun saakka. Ehkä asiat olisivat toisin, jos edessäni olisi kurpitsapiiras ja olisin Utahista.

Arvio: Kehno – jos haluaa tietää, minkälaista kurpitsaolut on, voi Stallhagenin kötöstyksen napata testiin, mutta muuten en kyllä suosittelisi. Alkon pienpanimokattauksesta 2015 saa riittävän hyvän kuvan myös maistamatta tätä olutta.

Hinnan (3,59e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

25.2.15

Lammin Kotka

http://www.alko.fi/tuotteet/722314/
Lammin Sahti Kotka
  • Valmistaja: Lammin Sahti
  • Tyyppi: Olut, Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Kanta-Häme, Hämeenlinna
  • Maltaat: Dark-, pale ale-, pils-, väri-
  • Humala: Hallertau Magnum
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,82e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,82e (Helmikuu 2015, Alko)

Lammin Sahti, joka on – ylläripylläri – tunnettu ensisijaisesti sahdistaan, ei lähtenyt Alkon pienpanimokattaukseen sahdilla, sillä perinteistä, lyhytkestoista sahtia on mahdollista saada vain Alkoihin, joissa on kylmäkaapit. Liikkelle lähdettiin sen sijaan viime vuodesta tutulla kaavalla: linnun mukaan nimetyllä alella. Viime vuoden Pyytä en kerennyt maistamaan, mutta Kotka lähti tänä vuonna testiin. Lammin Sahti Kotka on strong ale, joka on valmistettu yhteistyössä panimoravintola Bryggerin saksalaisen olutosaaja-panimomestari Mathias Hüffnerin kanssa.

Oluella on kohtalaisen samea ja kevyesti punertava tumman mahonginruskea väri. Oluen päälle nouseva kermankellervä vaahto on paksu muttei kovin kestävä.

Tuoksu on sekä siirappisen että lagerisen maltainen, tehden kokonaisuudesta enemmän tummaa lageria tai bockia kuin strong alea muistuttavan. Nokkapuolelta löytyy aluksi makeaa limppua, rusinaa, hieman mämmiä ja metallia. Auetessaan ja lämmetessään esille tuleva kypsä banaanimössöisyys rupeaa peittämään lagermaisia piirteitä alleen ja tuoksupuoli alkaa muistuttamaan enemmän alea.

Maku on hieman makeahko ja siirappinen, luumuinen, rusehtavan omenainen, kevyen banaaninen ja hennon rusinainen. Yleisilme on suht suoraviivainen ja intensiteetiltään kepeähkö. Avautuessaan Kotka saa syvyyttä ja alkaa taittumaan voimakkaammin belgiin kuin bockiin. Humalointi on melko maltillista.

Jälkimaku on keskimakua tuntuvammin katkeroitu. Keskipitkässä, hieman makeaan taittuvassa jälkivaikutelmassa tuntuu luumuista ja kevyen rusinaista hedelmää, makeaa limppuista maltaisuutta, mausteisuutta ja hentoa siirappia.

Aluksi Kotka tuntui suorastaan vikatikiltä – hyvin harva lager toimii meikäläisen makuun, ja tämä olut tuoksu ja maistui suorastaan hämmentävän paljon sellaiselta – mutta lämmetessään olut saa suuhuni sopivampia, alemaisempia piirteitä enemmän ja lopputuloksena oluesta jää kädenlämpimän keskinkertainen yleisvaikutelma. Ei tämä nyt kehno ole, mutta ei tästä hirveästi mitään mieleenpainuvaakaan löydy. Rehellisesti sanottuna, ilman näitä muistiinpanoja minun olisi vaikea muistaa, minkälainen olut Kotka todellisuudessa oli.

Ihan mielenkiintoista oluessa on sen aromimaailman muutos lagerisesta viljaisuudesta kohti alemaista hedelmäisyyttä, mutta tämä mielenkiintoisuus ei ikävä kyllä käänny kiinnostavuudeksi. Kyllähän Kotka-pullollisen särpii ongelmitta, mutta hurraahuutoja ei kuulu. Kyllä tämä meikäläisen suussa kuuluu vuoden 2015 pienpanimokatselmuksen huteihin.

Lyhyesti: Aluksi hämmentävän lagermainen, mutta lämmetessään aromimaailmaltaan enemmän tyylilajilleen uskollinen, melko simppeli ja yllätyksetön strong ale.

Arvio: Tylsä – olut, joka ei osaa päättää, onko se bock vai ale, mutta ei silti onnistu tuomaan mitään mielenkiintoista peliin. Ei tässä mitään huonoa ole; tämä on vain jotenkin niin hahmoton olut, ettei se tarjoa mitään, minkä takia sen pariin palaisi uudestaan.

Hinnan (5,82e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

19.2.15

Malmgård Craft Cider Dry

http://www.alko.fi/tuotteet/746006/
Malmgård Craft Cider Dry
  • Valmistaja: Malmgård
  • Tyyppi: Siideri
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Loviisa
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,86e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,86e (Helmikuu 2015, Alko)

Malmgårdilta tuli Alkon pienpanimokatsaukseen upean barley winen rinnalle myös siideri. Suomessa (ja muutamissa muissa naapurimaissa) siideri on käsittämättömästi mielletty miksi tahansa käymisprosessilla valmistetuksi, alle 8,5% hedelmäviiniksi. Tästä syystä suomalaisilla on hyvin vieraantunut suhde siideriin – monet kun tuntuvat mieltävän siiderin makeaksi, esanssiseksi alkoholi-limonadiksi, joka on valmistettu omenamehutiivisteestä valmistetun hedelmä"viinin" päälle.

Todellisuudessahan siideri on aidoista omenoista valmistettu juoma; esimerkiksi perinteinen ranskalainen siideri on lain mukaan valmistettava 100% aidoista omenoista ja vaikka iso-britanniassakin laki vaatii vain 35% omenapitoisuutta, tuottavat monet kunnianhimoiset tuottajat siideriä vain aidoista omenoista. Näillä puhtaan omenaisilla siidereillä ei ole mitään tekemistä niiden epäkelpojen esanssitekeleiden kanssa, joita Suomessa siidereiksi nimitetään.

Minua on aina ihmetyttänyt, miksei yksikään toimija valmista Suomessa aitoa, oikeista omenoista tehtyä siideriä. Silloin tällöin joku pientuottaja on tehnyt pienen saatavuuden aitoa omenasiideriä, jota ei ole koskaan päässyt maistamaan, mutta melkeinpä aina kaikki sortuvat tekemään siiderinsä omenamehutiivisteestä – ja siltä, ikävä kyllä, lopputulos usein maistuukin. Tämä jaksaa hämmentää, sillä useampi tutuistani on kuitenkin onnistunut valmistamaan varsin pätevää, aidolta tavaralta maistuvaa siideriä kotipuunsa omenoista.

Noh, vihdoinkin Malmgård otti ja teki siideriä aidoista, paikallisista, tuorepuristetuista omenoista. Eikä ihan mitä tahansa siideriä, vaan rutikuivaa, armotonta, 0 g/l jäännössokeria sisältävää tavaraa! Armoton tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että lopputuotteen virheitä ei ole peitetty reilulla sokerin tuomalla makeudella, vaan siideri maistuu tasan niin hyvältä kuin sen raaka-aineiden heikoin osa – kuten tällaisessa tyylissä kuuluukin! Tämä on siis varsin eri tavaraa, kuin Malmgårdin sokerilla makeutettu Huvila Omenasiideri.

Väriltään Craft Cider on suodattamattoman samean kellervä, sävyltään hennon oranssiin taittuva.

Tuoksu on aromikkaan ja kevyesti mausteisen omenainen. Mitään muuta tuoksusta ei tahdo löytyä; tämä tuoksuu vain ja ainoastaan aidolta omenalta.

Maku on kepeä, rutikuiva, kirpeän hapokas ja rehellisyydessään aidon, hennosti raa'ahkoon taittuvan omenainen. Yleisilme on ruore, pirteä ja raikas, mutta maun keveyden puolesta ehkä hieman vetinen – kypsänmuhkeiden ranskalaissiidereiden runsaus, syvyys ja tallinen maalaisuus puuttuu kliinisen puhtaasta ja kirpeän rapsakasta makumaailmasta täysin. Tämä siideri maistuu vain ja ainoastaan tuoreilta kotipihan omenoilta. Ryhtiä antaa maltillisesti kevyt ja melko pehmeä hiilihappoisuus.

Jälkimaku on kuiva, raikas, hyvin tuoreen omenainen, suutaraikastavan freesi ja kestoltaan melko pitkä.

Malmgårdin rutikuiva Craft Cider on hyvä pelinavaus oikeaan suuntaan, mutta osoittaa, että Suomella on vielä osaamista tällä saralla. Olen kuullut monelta tämän siiderin olevan aivan liian kuiva ja hapokas (onhan siinä happoja 8,1 g/l), mutta omasta mielestäni tämä ei ole mitenkään epätasapainoinen – eihän tämä ominaisuuksiltaan eroa juurikaan hyvästä Rieslingistä (siinäkin on lähinnä viheromenaisuutta ja happoja) tai rutikuivasta Pays d'Othen siideristä. Ainakin omaan kurkkuuni tämä siideri solahti varsin ongelmitta ja tykkäsin varsin paljon siiderin raikkaasta olemuksesta. Liekö monella ongelma siiderin kanssa sen takia, että kontaktipintaa oikeasti kuivien siiderien kanssa ei ole? Ainakaan Suomesta ei niitä juurikaan löydy, sillä aidot siiderit harvemmin ovat maitokauppavahvuisia ja kuivimmissakin Alkon siidereissä sokeri huitelee n. 25 g/l tuntumassa.

Tämän siiderin suurempi ongelma on sen kepeys ja yksiulotteisuus. Tämä maistuu lähinnä yksiulotteiselta, yhden lajikkeen siideriltä, jossa omenat ovat kerätty samassa kypsyysvaiheessa. Tämän johdosta kokonaisuus vaikuttaa hieman turhan kepeältä makumaailmaan nähden ja siideristä jää ohuehko yleisvaikutelma. Lisäksi runsaampi makumaailma runsaan hapokkuuden vastapainona ei varmasti haittaisi. Ymmärtääkseni sen lisäksi, että perinteisissä siiderinvalmistusmaissa valmistetaan siidereitä valtavasta kavalkadista eri siideriomenalajikkeita, valmistetaan niitä myös eri kypsyysasteisina: raa'ahkot, hädin tuskin kypsät omenat antavat paljon mehua, mutta myös hyvin korkean happopitoisuuden ja vähän hedelmäisyyttä. Kypsät, lähes ylikypsät omenat taas tuovat selkeästi runsaampaa hedelmäisyyttä, mutta niiden hapokkuus on matalampi ja saanto merkittävästi pienempi. Malmgård Craft Cider osoittaa, että Suomessa voi tehdä hyvää, rutikuivaa siideriä aidoista omenoista, mutta jään odottamaan, että joku taho keksisi valmistaa aitoa, runsasta ja mielenkiintoista kuivaa siideriä, joka voisi kilpailla parhaimpien ranskalaisten ja englantilaisten siiderien kanssa.

Lyhyesti: Aidon ja rehellisen omenainen, kepeä, tuntuvan hapokas, rutikuiva ja suutuntumaltaan hieman ohuehko aito-omenainen siideri Suomesta.

Arvio: Miellyttävä – kiva, simppelihkö, kepeä ja tiukan hapokas esitys rutikuivien ja aidoilta omenoilta maistuvien juomien ystäville.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Heikko – siideri ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

17.2.15

Saimaan Brewer's Special Saison

http://www.alko.fi/tuotteet/747434/
Saimaan Brewer's Special Saison
  • Valmistaja: Saimaan juomatehdas
  • Tyyppi: Olut, Saison
  • Maa: Suomi
  • Alue: Etelä-Savo, Mikkeli
  • Maltaat: Pils-, vehnä-, vienna-
  • Humala: Cascade, Columbus
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,39e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,39e (Helmikuu 2015, Alko)

Kevään 2015 pienpanimokattausta etukäteen ihmetellessäni koin ristiriitaisia tunteita Saimaan tuotoksen kohdalla: Saison lukeutuu yhdeksi lempioluttyyleistäni, joten olin oluesta kyllä innoissani, mutta Saimaan juomatehdas ei kyllä ole silmissäni profiloitunut kovinkaan mielenkiintoisia oluita tuottavaksi tahoksi. Ehkä tämä on kuitenkin enemmän imagokysymys, sillä Alkon valikoimista löytynyt Django & Steven oli kyllä varsin mukava esitys, eikä viime vuoden pienpanimokatselmuksen tanakan katkera Marsalkka DIPA myöskään mitään pahaa sanottavaa herättänyt.

Saison on siitä hieman hankala oluttyyli, että varsinaista selkeää "saisonia" ei oikeastaan ole olemassakaan – perinteisesti saison kun on ollut mikä tahansa kepeä ja raikas vaalea belgiale, joissa voltitkin ovat voineet liikkua missä tahansa 3:n ja 7:n tilavuusprosentin välillä. Tyypillisesti nykysaisonina pidetään helposti olutta, joka muistuttaa lähinnä perinteistä Saison Dupontia, jonka selväpiirteisin, hyvin rustiikkinen vivahde tulee panimon omasta, korkeassa lämpötilassa käyvästä saisonhiivasta. Perinteiset oluttyylit mukaanluettuna saisonit kuitenkin voivat olla mitä tahansa selkeästi belgihenkisiä pale aleja, joihin kuitenkin haetaan "saisonmaisuutta" joko erilaisin hedelmin ja maustein tai sitten hiivoin, joilla pyritään tuomaan monille saisoneille tyypillisiä, ns. funkahtavia piirteitä – jotta olut erottuisivat selkeämmin tyypillisestä, puhdaspiirteisestä belgi-pale alesta.

Saimaan Brewer's Saison on väriltään hailakan ja hennosti samean keltainen. Kaataessa olut saa ylleen hyvin runsaan ja kuohkean, muttei kuitenkaan erityisen pitkäkestoisen, valkoinen vaahdon.

Tuoksu on hurmaava ja heti tunnistettavissa stereotyyppiseksi saisoniksi: se on hapahko, aromaattinen, yrttinen ja kirpeä. Jenkkihumalointi tuo kokonaisuuteen appelsiinisen sitruksista hedelmäisyyttä, joka sopii varsin tyylikkäästi kokonaisuuteen.

Maku on hapahko ja kirpeä, kypsän mutta greippisen sitruksinen, kuivakan yrttinen, saippuaisen bitterinen ja mukavan likainen. Oluessa yhdistyy perinteisen rustiikkinen, hapahko, Dupont-henkinen saisonmaisuus ja siisti, aromaattinen, moderni jenkkioluthenkisyys.

Jälkimaku on keskimaun tavoin hapahko, maanläheisen likainen, greippisen yrttinen ja melko tuntuvasti saippuaisen bitterinen. Suuhun jäävä vivahteikas jälkivaikutelma on maamainen, raikkaanpuoleinen, maukas ja pitkäkestoinen.

Saison-fanina on pakko todeta , että Saimaan Saison on kyllä kaikin puolin hieno, tyylipuhdas olut. Oluesta löytyy juuri sitä mukavan likaista ja hapahkoa Saison Dupont -meininkiä, mistä tykkään, mutta riittävän kohtuudella käytetty jenkkihumalointi sointuu mainiosti kokonaisuuteen ja tuo kivasti napakkuutta ja raikkautta ilman, että olut rupeaa muistuttamaan IPA:a saison-alavireellä.

Saimaan Saison on melkeinpä paras Saison Alkon valikoimissa sitten parin vuoden takaisen StaPa American Saisonin, jota tämä olut muistuttaa ainakin mielikuvien tasolla hyvin vahvasti. Vaikka tämä kertoo osittain karua kieltään Alkon surkeasta belgiolutvalikoimasta, tämä ei millään lailla väheksy Saimaan Saisonin hyvyyttä – jota tässä oluessa on melkoisesti! Tässä kun on nimittäin semmoinen täydellinen olut, joka on yhtä aikaa sekä fiilistelykelpoinen, että varsin maittava sessiointiolut, missä ei turhia analyysejä kaivata. Vaikken ole vielä ihan kaikkia oluita kerinnyt tämän kevään pienpanimokattauksesta maistamaan, on tämä helposti julistettavissa osaltani vuoden voittajaksi!

Lyhyesti: Todella maukas, raikas ja monipuolinen saison, jossa yhdistyy upeasti traditionalistinen Saison Dupontin meininki ja moderni jenkkihumalointi upean tasapainoisena kombona.

Arvio: Täydellinen – olut, joka on paikallaan niin vivahteita analysoivassa olutnörttihifistelyssä kuin matalaotsaisessa oluensärpimisessä, jossa raikkaus ja tasapainoinen makuelämys ovat ensisijaisen tärkeitä.

Hinnan (4,39e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

11.2.15

Maku Savuporter

http://www.alko.fi/tuotteet/779274/
Maku Savuporter
  • Valmistaja: Maku Brewing
  • Tyyppi: Olut, Porter / Savuolut
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Tuusula
  • Maltaat: Dark ale-, kristalli-, pale- ,savu-
  • Humala: Chinook, Willamette
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,50e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,50e (Helmikuu 2015, Alko)

Alkon pienpanimokatselmuksen 2015 tuorein tulokas lienee vasta viime vuonna tuusulaan perustettu Maku Brewing, joka on lähtenyt kattaukseen mukaan astetta kevyemmällä (5,9%) portterilla. Hommaan on kuitenkin haettu mielenkiintoa tuomalla mukaan savustettuja maltaita. Ratkaisu savun ja portterin yhdistämiseltä kuulostaa mukavammalta kuin yleensä savuoluiksi mielletyt lageroluet, sillä ainakin omaan suuhun savu sointuu mukavammin portterin jo valmiiksi kärtsäisiin piirteisiin kuin yleensä hyvin kepeisiin ja puhdaspiirteisiin lagereihin. Panimon omien sanojen mukaan savuisuutta on kuitenkin tuotu olueen varsin maltillisesti, sillä savuisuuden ei olla haluttu antaa hallita aromimaailmaa.

Olut tulee pullossa, jonka etiketti on mukavan simppeli – vain mustaa viivaa valkoisella pohjalla – mutta yksityiskohtia ja fiiliksiä näistä panimon tyylin mukaisista etiketeistä löytyy varsin paljon. Kenties antaa osviittaa panimon tyylille? Joka tapauksessa, itse olut on väriltään hyvin tumma, käytännössä läpinäkymättömän ruskeanmusta. Oluen päälle noin sentin paksuiseksi laskeutuva, maitokahvin värinen vaahtolakki kestää varsin pitkään.

Tuoksu on aromikas, runsaan paahteinen, kärtsäinen, hieman nokinen ja aavistuksen puinen. Hentoa palvikinkkuakin erottuu, mutta varsin ujosti, mikä sopii meikäläiselle – en ole koskaan ollut innostunut esimerkiksi Schlenkerlan överipalvatusta tyylistä.

Kuivassa maussa tuntuu savua, kärtsäistä paahteisuutta ja palanutta puuta, hentoa kahvinporoisuutta, kevyttä palvikinkkua, sekä aavistus tuhkaisuutta. Lämmetessään mukaan tulee aavistuksen verran makeana tuntuvaa lakritsia, mutta kokonaisuus pysyy edelleen melko kuivana. Humalapuolta on reilusti, sillä kaiken paahteen alta tuntuu hieman greippiä, minkä lisäksi myös katkerotkin ovat vähintään kohtalaiset (46 EBU). Suutuntuma on keskitäyteläinen, portteriksi jopa kevyehkö, ja hiilihappo on suht rapsakka.

Kuivakka jälkimaku on pajuisen ja koivuisen vihertäväarominen, savuinen, hyvin kuivakan puiseva, kevyen kärtsäinen, hennon leipäinen ja aavistuksen salmiakkinen. Hyvin pitkäkestoinen ja kohtalaisen bitterinen jälkivaikutelma tuo aromeiltaan mieleen suomalaisen savusaunan alkukesäisessä maalaisympäristössä.

Ensiksi on annettava suuri plussa Makulle siitä, että olut ei tosiaan muistuta aromeiltaan Schlenkerlan savuoluita – joiden aromimaailma on lähempänä palvikinkkua kuin olutta – vaan savu on hyvin maltillisesti seassa, kevyenä mausteena. Muuten olut on melko mukiinmenevä, kepeämmän pään portteri: tiedossa on siis kärtsäisiä aromeja, kahvisuutta ja tuhkaisuutta. Kokonaisuus on myös yllättävän raikas, sillä se on kuiva, kepeä ja hiilihappoakin on kohtalaisesti. En kyllä tiedä voiko tätä viimeistä laskea varsinaiseksi plussaksi, sillä yleensä en porttereilta varsinaista raikkautta kaipaakaan.

Loppupeleissä olut on siis "vain" melko perusportteri – savu kyllä tuo siihen oman, yhtä aikaa hillityn mutta samalla selväpiirteisen ominaisarominsa, joka antaa sille syvyyttä, mutta loppupeleissä ei tuo niin erityisesti suurta lisämielenkiintoa oluelle. Jännittävin puoli oluessa oli sen jälkimaku, jossa nousi hämmentävästi tuoreen pajun ja koivunvihdan (eli -vastan) aromeja esille. En ole varma, kuinka hyvin ne sopivat kokonaisuuteen, mutta toivatpahan ainakin mielleyhtyminä hauskasti kesäisiä mökkimaisemia. Jos oluelle haluaa miettiä jotain ruokaparia, kenties joku simppeli, savulihaan tai riistaan pohjautuva ruokalaji toimisi parhaiten.

Lyhyesti: Kevyehkö ja kuivakka perusportteri pienellä savuisuudella. Hauska ja melko tasapainoinen siemailtava, mutta ei tarjoa loppupeleissä mitään suurta mielenkiintoisuutta.

Arvio: Miellyttävä – tämä on savustaan huolimatta enemmän arkinen perusolut kuin kuriositeetti. Enemmän kiinnostaisi, jos oluesta tehtäisiin versio seuraavaan potenssiin, eli imperiaalinen savuportteri.

Hinnan (4,50e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

8.2.15

Hiisi Aarni

http://www.alko.fi/tuotteet/783884/
Hiisi Aarni Rukiinen IPA
  • Valmistaja: Panimo Hiisi
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Suomi
  • Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
  • Maltaat: Pale-, ruis-, vehnä-
  • Humala: Chinook, Simcoe
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,61e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 4,61e (Helmikuu 2015, Alko)

Jyväskyläläinen Hiisi on kyllä vakiinnuttanut kiitettävän hyvin paikkansa Suomen pienpanimokentällä: viime vuoden pienpanimokattauksessa esitelty black IPA Pläkki sai sen verran hyvän suosion, että se teki vajaan vuoden sisällä vielä comebackin Alkon perusvalikoimaan! Lisäksi nyt pienpanimokattauksessa 2015 esitelty ruis-IPA Aarni on ollut melko hyvin vastaanotettu – ymmärtääkseni monesta Alkosta olut myi loppuun jo ensimmäisenä myyntipäivänään!

Aarni on siis IPA, johon on haettu erottuvuutta ja mielenkiintoa sekä rukiilla (joka tuottaa yleensä runsaampaa ja rouheampaa makumaailmaa) että vehnällä (joka tuottaa yleensä olueen runsaampaa vaahtoa ja kepeyttä). Muuten ollaan menty melko tyypillisellä modernin IPA:n kaavalla: EBU:ja 50 ja humalina tuttu, aromaattinen jenkkiduo.

Aarni on väriltään pähkinänruskea, ja sillä on melko runsas, kestävä ja mukavan tiivisrakenteinen, rantahiekan värinen vaahto.

Lasista olut ryöpyttää runsasta ja intensiivistä, selvän IPA-maista tuoksua, jossa tuntuu sitruksisuutta, kevyttä persikkaa, hieman havuisuutta ja aavistuksen verran makeahkoa, pullataikinaista hiivaisuutta.

Maku on kuivakka, voimakas ja rapea – siis juuri sellainen, minkälaisen hyvän ruis-IPA:n kuuluukin olla. Kieli erottaa greippiä, havuisuutta, rukiista mausteisuutta ja rouheutta, sekä kevyen keksistä maltaisuutta. Hyvin pieni, hennosti nipistelevä, tasainen hiilihappo antaa hyvin tilaa makumaailmalle, mutta kokonaisuuteen sopisi mielestäni jopa aavistuksen rohkeampikin kupliminen. Suutuntuman kepeästä olemuksesta huolimatta oluessa on melko tanakka, harteikas ja voimakas tuntu, mihin ruis varmasti osaltaan vaikuttaa.

Jälkimaku on rukiisen mausteinen, terävän katkeroinen, greippinen, hennon aromikkaan hiivainen ja melko pitkäkestoinen. Tuntuvan rapsakka katkerohumala jatkuu pitkään samalla kun muiden aromien hälvettyä tuoksusta tuttu hento pullataikinaisuus nousee aavistuksen verran esiin.

Hiisi on onnistunut Aarnilla tekemään varsin tyylipuhtaan ruis-IPA:n. Tämä on tyylillisesti siis melko tyypillinen, humalavoittoinen jenkki-IPA, mutta rukiilla on saatu olueen myös mukavan robustia ilmaisua ja harteikkuutta ilman, että olut olisi selkeän mallasvetoinen (mikä ei kyllä meikäläistä haittaisi, kun nuo tuntuvan maltaiset IPA:t ovat usein enemmän mieleeni kuin perinteiset humle-på-humle-IPA:t.) Ainoa, mikä itseäni eniten hämmentää, on oluen parasta ennen -merkintä 09/16 – yleensä IPA:t merkitään puolen vuoden, korkeintaan vuoden päähän panopäivästä, sillä niissä yleensä pääpaino on aromihumalissa, jotka ensimmäisenä kärsivät pitkästä seisoskelusta. Onkin siis melko erikoinen veto iskeä IPA:lle bbe-päiväys yli puolentoista vuoden päähän. Kehittyykö / säilyykö tämä olut muka niin hyvin niin pitkään?

Oli miten oli, IPA-buumi ei näytä Suomessa hellittäneen, jos pienpanimot edelleen uskaltavat kerran vuodessa puskea IPA:a Alkon pienpanimokatselmukseen ja ne myös suorastaan viedään käsistä – vaikka trendien aallonharjalla ratsastavat mallasmestarit sanovatkin IPA:n olevan jo menneen talven lumia. Ei siinä mitään, Aarni on kyllä ihan kelpo IPA ja myös Alkon valikoiman paras ruis-IPA (eli siis ainoa). Ruis tuntuu nyt muutenkin elävän jonkinlaista renessanssia alkoholijuomien raaka-aineena, kun erilaisia ruisoluita on näkynyt jonkin verran Alkon hyllyillä ja ruis on myös ensisijainen raaka-aine niin Helsinki Distilling Companyn kuin Kyrö Distilleryn tisleissä!

Lyhyesti: Tyylipuhdas, moderni, humalavetoinen IPA, johon on saatu rouheutta ja runsautta lisäämällä hieman ruista ranteeseen. Siis ohran sekaan.

Arvio: Hyvä – oikein kelvollinen ja tasapainoinen esitys, joka on kuitenkin tietyllä hieman yllätyksetön tapaus: ruis tuo olueen kyllä harteikkuutta, mutta muuten olut on ehkä piirun verran turhan turvallinen ja varman päälle pelaava. Onneksi tässä tyylissä tasavarma ratkaisu on kuitenkin aina tasaisen varma, eli lopputulos toimii hyvin.

Hinnan (4,61e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

7.2.15

Malmgård Barley Wine

http://www.alko.fi/tuotteet/784746/
Malmgård Barley Wine
  • Valmistaja: Malmgård
  • Tyyppi: Olut, Barley Wine
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Loviisa
  • Rypäleet: Dark-, karamelli-, pilsner-, suklaa-
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 6,17e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 6,17e (Helmikuu 2015, Alko)

Tälle oluelle on tullut ladattua melkoisesti odotuksia. Siinä missä Malmgårdin Huvila-sarjan oluet ovat usein jättäneet meikäläisen hieman kylmäksi, eivät panimon omalla nimellään julkaisemat oluet ole koskaan pettäneet. Lisäksi näistä Alkon pienpanimo-oluista mallia 2015 luettuani ennakkoarvioita, oli Malmgårdin Barley Wine melkeinpä ainoa, joka jaksettiin nostaa melkeinpä jokaisessa jutussa muiden yläpuolelle. Yksi on tuuripeliä, kaksi lupailee jo laatua, mutta sitä useampi on jo varma nakki.

Malmgård on aikaisemminkin puskenut pihalle barley winea Häijy Markku -nimen alla, mutta sitä en ole koskaan päässyt maistamaan, ja ymmärtääkseni tämä on eri reseptiikalla väsätty kötöstys. Volttien kerryttämiseksi – niitä löytyy peräti 10,4% – olut on pantu runsaan mallaspohjan lisäksi sokerilla. Humaloinnista tietoa ei löytynyt, mutta humalakasvia on jossain muodossaan käytetty melko reippaasti keittovaiheessa, sillä Alkon sivujen analyyttisista arvoista löytyy varsin jyhkeä 76 EBU:a – määrä, joka helposti jättää monet runsaista katkeroista tunnetut IPA:t varjoonsa.

Väriltään "Malminkartanon" ohraviini on hennon samea ja kevyesti punertavaan taittuva mahonginruskea. Aluksi kuohkea, parin sentin paksuinen kermanvärinen vaahto tiivistyy vajaan sentin paksuiseksi tiiviimmäksi, kohtalaisen kestäväksi patjaksi oluen päälle.

Makeahko tuoksu on upean aromikas ja moniulotteinen: luumua ja viikunahilloa, marjamarmeladia, ruusunmarjaa, makeaa mausteisuutta, kuivakkaa rusinaisuutta, kevyttä puisevuutta, hillittyä karamellia, aavistus pähkinää ja hentoa, taustalla värjöttelevää hapahkoa eläimellisyyttä.

Robustilta maultaan olut on runsas, intensiivinen, tuntuvasti greippisellä otteella katkerohumaloitu ja melko raskastekoinen. Makumaailma on melko makean mausteinen, limppuisen maltainen ja kevyen pähkinäinen, mutta pureva humalointi siistii oluen makeutta selvästi – reilujen bittereiden (76 EBU!) ansiosta oluella on selkeästä makeudestaan huolimatta hieman kuivakka yleisolemus. Kielen kärjessä tuntuu voimakkaammin makeampaa siirappia, taatelia, tummaa marjamarmeladia, kevyttä herukkahilloa ja karamellia, kun taas kielen takaosiin jää vain ruohoisuutta, greippiä ja paahdettua mausteisuutta. Suutuntumaltaan olut on hyvin täyteläinen, suorastaan öljyinen, ja tahmeahko. Hiilihappoisuus on niin pientä ja kevyesti nipistelevää, että se on jo käytännössä olematonta. Tanakka alkoholi (10,4%) pysyy keskimaussa hämmentävän hyvin piilossa, vaikka sitä erityisesti yrittäisikin etsiä.

Jälkimaku on varsin tuntuvan bitterinen, lämmin, maustepippurinen, kevyen maltainen ja hennon maamainen. Makupuoli loppuu melko lyhyeen, mutta melko selvästi suutalämmittävä ja tuntuvan karvas jälkivaikutelma jatkuu pitkään.

¡Dios mío! Malmgård onnistui tällä barley winellaan pudottamaan sellaisen pommin pienpanimokentälle, että oksat pois. Barley wine on kyllä semmoinen varsinainen hit-or-miss-tyylilaji, että on aina tämmöisissä kattauksissa aina vähän haasteellista lähteä sellaisella liikkeelle: kehno barley wine kun on melko mieltäalentava tapaus – lähinnä siirappista rusinakeittoa liiallisella alkoholilla terästettynä. Hyvin tehtynä sen sijaan barley wine on kyllä todella vakuuttavaa tavaraa, jota on paha mennä ohittamaan. Malmgård on näköjään uskaltanut luottaa osaamiseensa, mikä on selvästi kannattanut: tämä kun on parhaita suomalaisia barley winejä pitkään aikaan ja menee helposti tämänvuotisen pienpanimokatselmuksen kärkisijoille!

Oluen habitus tuntuu muuttuvan lämpötilan mukaan: itse otin oluen vajaa puoli tuntia etukäteen jääkaapista lämpiämään ja aluksi, hieman viileänä olut oli selkeästi raikkaampi ja tietyllä tavalla tasapainoisempi, mutta lämmetessään oluen aromimaailma muuttui runsaammaksi, syvemmäksi ja moniulotteisemmaksi – joskin myös raskaammaksi ja aavistuksen alkoholisemman oloiseksi.

Olut on selkeästi tämänvuotisten pienpanimo-oluiden kalleimpia, mutta puolen litran pullo laskee litrahintaa melkoisesti, mikä tuo oluen suhteellisen hinnan varsin kohtuulliselle tasolle. Kokonaisuutena olut on erittäin mallikas, runsaasta alkoholipitoisuudestaan huolimatta varsin tasapainoinen ja kaikin puolin herkullinen. Melkeinpä ainoana heikkona kohtana voisi pitää oluen turhan suurta formaattia: yksin juotavaksi näin tuhdissa oluessa on jo turhan paljon työnsarkaa. Toisaalta olut on kyllä niin tuhti tapaus, ettei sitä suorastaan kykene juomaan yhdeltä istumalta, vaan useamman tunnin aikavälillä.

Lyhyesti: Todella erinomainen, moniulotteinen ja herkullinen barley wine, jossa yhdistyy upealla tavalla oluttyylille tyypillinen makeus ja täyteläisyys upeasti tasapainottavaan, tuntuvan bitteriseen katkerohumalaan. Nappisuoritus Malmgårdilta.

Arvio: Erinomainen – omissa silmissäni tämä upea, viinillinen olut haastaa StaPan ABW:n ja Hiisi-Kosoolan Jättiläisen paikan Suomen parhaasta oluesta. Ehdottomasti olut, joka pitäisi saada saataville päivittäiseen valikoimaan!

Hinnan (6,17e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

ps. Tämän arvion myötä blogissani olutarvioiden määrä on suurempi kuin 10% viiniarvioista!

6.2.15

Laitilan / Yalobusha Mississippi Beer

http://www.alko.fi/tuotteet/785914/
Laitilan / Yalobusha Mississippi Beer
  • Valmistaja: Laitilan Wirwoitusjuomatehdas
  • Tyyppi: Olut, Lager, Steam beer
  • Maa: Suomi / Yhdysvallat
  • Alue: Varsinais-Suomi, Laitila / Mississippi
  • Maltaat: Karamelli-, pale-
  • Humala: Cascade, Centennial, Citra, Nugget, Simcoe
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,50e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 3,50e (Helmikuu 2015, Alko)

Suomen suurin pienpanimo Laitila lähti mukaan Alkon vuoden 2015 pienpanimokatselmukseen melko turvallisen oloisella ratkaisulla, eli vaalealla lagerilla. Se kuitenkin on selvää, että Suomen pystynokkaiselta olutnörttiskeneltä saa lähinnä huvittunutta tuhahtelua, jos latoo markkinoille tavanomaista bulkkilageria – jokin twist on siis hommaan saatava!

Steam beer on vanha jenkkiläinen oluttyyli, jossa valmistetaan olutta lager- eli pohjahiivoilla, mutta tavanomaista korkeammassa lämpötilassa. Lagerhiivat yleensä käyvät viileissä lämpötiloissa ja syntyvä olut on yleensä hyvin kevytaromista ja puhdaspiirteistä, eli hiivasta ei synny ylimääräisiä aromeja ja kepeä, vaalea maltaisuus ja mahdollinen humala saavat pääosan. Lämpimämmässä lämpötilassa valmistettu lager saa sen sijaan enemmän hedelmäisiä, ale-maisia piirteitä. Steam beerin sanotaan saaneen syntynsä kun Yhdysvalloissa valmistettiin 1800-1900-lukujen taitteessa lageria, mutta panimoilla ei ollut mahdollisuuksia jäähdyttää käymisastioitaan, jolloin lämpimän oluen annettiin käydä panimon katoilla, missä Tyynen Valtameren viilentävät tuulien annettiin jäähdyttää voimakkaasti höyryäviä astioita. Nykyisin yksikään panimo ei valmista tuollaista perinteistä steam beeriä, mutta panemisen logiikka on sama: lagerin annetaan käydä korkeammassa lämpötilassa, mikä tuottaa selkeästi ale-maisemman makuprofiilin.

Laitilan Mississippi Beer on jenkkihenkinen, runsaasti ameriikanhumaloilla humaloitu kollaboraatio-steam beer, johon on haettu osaamispuolta mississippiläiseltä Yalobusha-pienpanimolta.

Oluen väri on erittäin vaalea, hennon utuisen keltainen. Parin sentin paksuinen, vitivalkoinen vaahtokukka muodostuu kaatamisen yhteydessä oluen ylle, mutta haihtuu kohtalaisen nopeasti.

Tuoksu on aluksi hedelmäinen, raikas ja sitruksisen aromihumalainen – suorastaan kevyen IPA-mainen. Vaahdon kadottua tuoksu jotenkin latistuu ja tasapäistyy, pysyen hieman IPA-maisen hedelmäisenä mutta menettäen merkittävästi raikkauttaan.

Maku on kepeä, kevyen viljainen, hillityn keltaisen hedelmäinen, maltillisen yrttinen ja ruohoinen, hennon greippinen ja kohtalaisen katkera. Kokonaisuus on kyllä niin kliini ja maultaan niin kevyt, että olutta tekee mieli kuvailla tietyllä tavalla jopa neutraaliksi. Hiilihappoisuus on todella hentoa ja vaatimatonta – tämä tuo oluelle mukavan samettisen tunnun, mutta näin kepeä olut kaipaisi enemmänkin särmää. Jopa oluen määritelmä Wikipediassakin vaatisi oluelle raikasta hiilihappoisuutta: highly effervescent beer made by brewing lager yeasts at warmer fermentation temperatures.

Jälkimaku on melko kevyt ja kliini: keskipitkä jälkimaku jättää kielelle yrttisyyttä, maltillista greippiä, hennon saippuaista katkerohumalaa ja aavistuksen verran puumaisuutta. Katkero kantaa muuta makua hieman pidempään.

Ho hum. Tämä Laitilan jenkkilager on kuin hieman turhan korostetun neutraaliksi tehty IPA. Tai sitten jenkkilager ilman alleviivattua lagermaisuutta. En ole mikään lagereiden fani, ja olut saa kyllä siitä pisteet, että se ei kyllä missään vaiheessa oikeasti maistu lagerilta, vaan enemmän hyvin neutraalilta jenkki-alelta. Tyylillisesti olut on helpostijuotava, ahrmiton ja "ihan kiva", mutta en kyllä hirveästi sitä jää kaipaamaan tämän pienpanimokattauksen jälkeen. Plussaa suomalaisviitekehyksessä edullisesta hinnasta.

Ehkä tätä voisi suositella aasialaisen ruoan kumppaniksi, jos perus Asahi-Singha-linjaa katkerampaa kaipaa. Muuten oluesta on melko vaikea saada kummempaa otetta ja se tuntuu ihan omasta tahdostaan jäävän seinäkukkasen rooliin tämän vuoden pienpanimokimarassa. Sinänsä sääli, sillä Laitila on osoittanut imperial stoutillaan pystyvänsä tekemään ihan uskottavia, vakavasti otettavia nautiskeluoluita, eivätkä Kievari Barley Wine tai Porterkaan nyt mitään rimanalituksia ole. Tuntuu siltä, ettei Laitila edes haluaisi panostaa juurikaan tähän pienpanimokattaukseen, vaan ottaa mukisematta jumbon paikan pienpanimoiden viedessä isompaa serkkuaan kuin pässiä narussa.

Lyhyesti: Kepeä, neutraali, enemmän ale- kuin lager-mainen jenkkilager, jossa kepeää ja puhdaspiirteistä makua siivittää kohtalainen katkerohumala.

Arvio: OK – melko vaatimattomaksi jättäytyvä esitys, mutta semmoisia ne vaaleat lagerit tuntuvat olevan, tyylisuunnasta riippumatta. Ihan uskollinen steam beer -tyylisuunnalle, mitä nyt hiilihappoisuus jäi melko vaisun tuntuiseksi näin vaalealle oluelle. Kyllähän tätä siemailee, mutta itse en jaksa suuremmin syttyä.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

5.2.15

Stadin Imperial Porter

http://www.alko.fi/tuotteet/731774/
Stadin Imperial Porter
  • Valmistaja: Stadin Panimo
  • Tyyppi: Olut, Imperial Porter
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Maltaat: Karamelli-, pils-, suklaa-, tumma-
  • Humala: Polaris
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,98e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 5,98e (Helmikuu 2015, Alko)

Tutkimusmatka pienpanimokattaukseen vuosimallia 2015 jatkuu! Tällä kertaa yksi Suomen lempparipanimoista, eli Stadin Panimo melkein-naapuristani (on tästä kyllä useampi kilometri pääkallonpaikalle). Tänä vuonna StaPa jatkaa mustien oluiden linjalla (viime vuonna oli Double Oat Malt Stout), mutta tällä kertaa ei lähdetty kikkailemaan erikoisemmilla maltailla tai tyylilajeilla, vaan tyydyttiin tekemään perusportteria. Keisarillisella volteilla, tottakai. Homman twistinä on hieman harvemmin täkäläisissä oluissa nähty, moderni saksalainen Polaris-humala, jota on käytetty kautta linjan – kyseessä on siis imperiaalia portteria single hop -meiningeillä.

Oluen väri asettuu jonnekin mustan tervaisen ja hyvin tumman mahonginruskean välimaastoon. Vaahtoa ei kaadossa juurikaan synny, ja se harva kermanvärinen kuplakin vetäytyy nopeasti lasin reunoille.

Tuoksu on hyvin aromaattinen ja moniulotteinen: perinteisen paahtuneen limpun ja makean lakritsin rinnalta löytyy myös donitsitaikinaa, sekä nännittävästi kevyttä luumuisuutta ja kypsän karhunvatukkaista marjaisuutta. Erityisesti tuo oluen marja-hedelmäpuoli luo meikäläiselle mielleyhtymiä kepeämpiin Grenache-punaviineihin, mikä on yllättävä – ja yllättävän toimiva – temppu näin portterilta.

Hieman yllättävästi oluen makumaailmassa ei hallitsekaan ensisijaisesti paahteisuus tai lakritsi, vaan jännittävä, hieman sitruksisuuteen taittuva, mehukas aromihumalainen hedelmä. Tuo hedelmäisyys ei ole mitenkään överiä tai läpitunkevaa, mutta sen verran voimakasta, että se tuntuu olevan makumaailman hallitsevin elementti. Paahteisuutta ja lakritsia kyllä löytyy myös, mutta selkeästi enemmän taustalta, missä velloo myös kevyttä tumman siirappista ja karamellista mallasta sekä hieman tuoksusta tuttua sinertävää marjaisuutta. Katkeroita oluesta löytyy StaPa-viitekehyksessä melko maltillisesti (30 IBU pullon mukaan, 36,6 EBU Alkon), eli pääosa on luovutettu selkeästi oluen vivahteikkaalle makumaailmalle, ei kieltärepivälle bitterille. Suutuntuma on keskitäyteläinen tai melko täyteläinen, mikä on näin tanakalle oluelle juuri ja juuri riittävän mittainen. Pientä vetisyyden tuntua on siis havaittavissa, mutta oluen jännittävä makumaailma onneksi antaa paljon anteeksi. Hiilihappoisuus on tyylille ominaisesti puoliolematonta nipistelyä.

Jälkimaku on melko rapean humaloitu ja jopa yllättävän kepeän sitruksinen – enemmän siis IPA- kuin portterihenkeen. Seassa kyllä tuntuu myös paahteisuutta, jälkiuunileipää ja hentoa salmiakkista suolaisuutta, mutta loppupeleissä melko hillityllä otteella. Viipyilevässä, moniulotteisessa ja miellyttävän pitkäkestoisessa älkivaikutelmassa tuntuu ensimmäisen kerran myös oluen 9,5% volttien tuomaa lämmönhohkaa.

Kiitos StaPa, et tällä kertaakaan päässyt pettämään. Hivenen ohkainen suutuntuma oluella oli 9,5% imperiaaliportteriksi, mutta tyylilajille sopivissa raameissa vielä liikuttiin. Sen sijaan aromi- ja makupuolella olut yllätti vetelemällä esiin sellaisia kortteja, joista oli vaikea sanoa, oliko ne ässiä vai jokereita, mutta kyllä niillä voittoon vetäisi. Vaikkei katkeroita oluessa niin hirveästi ollut, toi aromihumalointi tähän portteriin hauskaa, etäisesti IPA-maista vibaa.

Kokonaisuutena StaPan imperiumin portteri on maukas, moniulotteinen, varsin toimivalla tavalla hieman erilainen ja vahvuisekseen suorastaan pelottavan helpostijuotava tapaus. Suurimman miinuksen olut saakin hinnastaan, joka kyllä rupeaa olemaan turhan kireä 0,33-kokoiselle pullolle. Onnistuneen sisällön vuoksi annettakoon tämä tällä kertaa anteeksi.

Lyhyesti: Hieman "ohkainen" (lue: ei julmetun täyteläinen) imperiaaliportteri, johon on saatu mukavaa twistiä aromikkaan hedelmäisellä ja paahteisuuden kanssa jännästi marjaisuuteen taittuvalla aromihumaloinnilla.

Arvio: Tyylikäs – varsin maistuva ja maukas tuttavuus. Ei mikään maailman mieleenpainuvin elämys, mutta erottuu selkeästi edukseen tavanomaisempien porttereiden joukosta.

Hinnan (5,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Rekolan Panimo Funky Luomu

http://www.alko.fi/tuotteet/703506/
Rekolan Panimo Funky Luomu
  • Valmistaja: Rekolan Panimo
  • Tyyppi: Olut, Saison
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa
  • Maltaat: Kristalli-, münchner-, pale-, pils-
  • Humala: Polaris, Saphir
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 6,71e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 6,71e (Helmikuu 2015, Alko)

No niin, sitten tässä Alkon pienpanimokattauksessa meikäläisen silmissä hit & miss -panimon, eli Rekolan tuotokseen! Rekola kun tuntuu tekevän oluita, joista osa jättää todella kylmäksi kun taas toiset osuvat varsin hyvin nappiin. Täyttä napakymppiä Rekolalta ei ole vielä tullut, mutta viime aikoina on panimolta kuitenkin tullut enemmän osumia kuin huteja, joten mielestäni tämän kevään kattauksen Funkylta saa odottaa jo jotain.

Rekolan Funky Luomu on siis olut, jossa on haettu vaikutteita saison / farmhouse ale -puolelta, eli semmoista perinteistä maalais-ale-meininkiä. Aivan tyylipuhdasta suoritusta panimo ei ole hakenut, sillä heidän omien sanojensa mukaan he haluavat mennä maku – ei tyylilaji – edellä. Olut on valmistettu luonnonmukaisesti viljellyistä raaka-aineista ja se on käytetty perinteisellä saison-hiivalla; sekaan on myös pistetty maalaisemmista aromeista vastaavaa brettanomyces-hiivaa, mistä olut saa etunimensä. "Funky" kun ei aromaattisin termein liity mitenkään tuohon rytmimusiikkiin, vaan viittaa hienosti sanoen "haiskahtaviin" aromeihin – joista monet olut- ja viininörtit kuitenkin tuntuvat tykkäävän. Kakka on kiva asia, jos sitä löytyy lasista.

Funkyn väri on utuinen ja pähkinänruskea ja sillä on suurikuplainen, hennosti vaaleanruskea ja nopeasti kaikkoava vaahto.

Tuoksussa tuntuu kuivakkaa maltaisuutta, hentoa hedelmää, ujoa minttuista yrttisyyttä ja kevyellä, mutta mukavan tunnistettavalla otteella saison-maista funkkia. Kokonaisuus ei ole niinkään raikas, vaan likainen – kuitenkin ihan positiivisella tavalla.

Olut jatkaa kuivakalla, mukavan monisyisellä maulla, josta on kuitenkin yllättävän vaikea saada otetta, ainakaan sopivan sanalliseen muotoon. Kielellä tuntuu vaaleaa maltaisuutta, hieman saisonmaista happamuutta ja likaa, kevyttä belgihedelmäistä persikkaisuutta, ujoa hunajaista makeutta ja häivähdys maamaisuutta. Katkerot sen sijaan ovat tyystin tiessään. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hiilihappo pientä ja melko maltillista. Oluella ei ole ehkä se kaikkein raikkain makumaailma, mutta tasapaino on silti hyvin kohdallaan.

Jälkimaku on yhtä vivahteikas ja moniulotteinen kuin keskimakukin, mutta samalla tavalla myös epämääräinen ja vaikeastitavoiteltava. Hieman hunajaa, maltaista karamellisuutta ja ylikypsää belgihiivaista hedelmää tuntuu, mutta myös kevyesti puraisevaa happamuutta ja maltillista mausteisuutta. Loppusilauksen antaa aivan ujoin ruohoisten katkeroiden nipistys. Oluesta jää suuhun kuivahko, pitkäkestoinen, maamaisen mausteinen ja hieman rustiikkisen likainen jälkivaikutelma.

Funky Luomu on varsin mainio saison-kötöstys. Se ei selvästikään yritä olla mitenkään suuri tai erikoinen, tai haastaa kuuluisimpia esikuviaan, mutta juuri siinä piilee oluen vahvuus. Tämä on varsin mukava, maistuva, maanläheinen ja miellyttävällä tavalla vaatimaton siemailuolut. Sokkona tarjoiltaessa menisi hyvin aidosta belgisaisonista tai hieman persoonallisemmasta (ja volteiltaan keveämmästä) tripelistä.

Mutta mites se funk? Kuuluiko oktaavibasson lätkettä ja juustoisia syntikoita? No eipä juuri. Pientä maalaisuuden aromia oluesta kyllä erottui, mutta selkeää brettaista nahkaa ja lantaa ei juurikaan. Bretta kuitenkin usein tuo aromiaan hyvin pitkän, jopa useamman vuoden, ajanjakson aikana. Voi hyvinkin olla, että tämä olut vielä tulee pienellä varastoinnilla kehittämään enemmän niitä funkahtavia aromejaan, sillä nyt olut on hädin tuskin nimensä veroinen. Pahaa sanottavaa oluesta ei kuitenkaan ole. Se on Alkon kattauksen kalleimmasta päästä, mutta sentään puolen litran letku, joten rahalle saa joten kuten kohtalaisesti vastinettakin.

Lyhyesti: Luomuraaka-aineista valmistettu mainio, helpostikulauteltava ja tasapainoinen arki-saison. Ei niin "funky", mitä oluen nimi lupaa, mutta se ei tässä tapauksessa pisteitä heikennä. Hyvä Rekolan pojjaat!

Arvio: Erittäin hyvä – on ilo todeta, että myös tänä vuonna Rekolan olut oli "hit". Amerikan Eno -IPA:sta startannut voittoputki meikäläisen silmissä jatkuu siis edelleen.

Hinnan (6,71e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

4.2.15

Boulevard Smokestack Tank 7 Farm Ale 2012

Boulevard Smokestack Series Tank 7 Farm Ale 2012
  • Valmistaja: Boulevard Brewing Co.
  • Tyyppi: Olut, Saison
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Missouri, Kansas City
  • Maltaat: Pale-, vehnä-; maissilastut
  • Humala: Amarillo, Bravo, Magnum
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 20,60e (Marraskuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Boulevard Brewing Co. on varsin lyhyessä ajassa kiilannut yhdeksi suurimmista suosikeistani Yhdysvaltain panimokartalla – tosin yhtenä syynä tähän on oluiden melko pieni saatavuus rapakon tällä puolella ja siitä johtuva suuremman näkemyksen puute. Tästä huolimatta pahaa sanottavaa Boulevardista ei ole: panimo tuntuu tekevän erittäin kovalaatuista ja mielenkiintoista tavaraa perustasosta aina huipulla nököttäviin huipputuotteisiin asti.

Tämänkertainen olut on Boulevardin rajoitetu saatavuuden Smokestack-sarjan saison-tyylinen olut. Smokestackeja panimo siis panee vain tietynkokoisen erän kerran vuodessa, mikä erottaa oluet panimon perustason oluista. Tätä olutta saapui Arkadian Alkon erikoisvalikoimiin 200 pullon erä loppuvuodesta 2012 ja ymmärtääkseni tämä oli erän viimeisiä pulloja. Parasta ennen -päiväys oli mennyt oluelta jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta ellei kyseessä ole lähinnä aromihumaloinnilla ratsastava IPA tai mauton perusbulkkiolut, ei tästä yleensä ole suurtakaan haittaa oluelle. Päin vastoin, monet pullokäyvät oluet voivat kehittyä paremmiksi kypsyttelyn seurauksena. Olut tuli maistettua reilu vuosi takaperin ystävieni järjestämillä riistaillallisilla, jonne oli hankittu mm. pari kappaletta näitä Boulevardin 0,75-kokoisia erikoisuuksia Arkadian Alkosta.

Tank 7 Farm Ale on saanut nimensä Boulevardin "hankalasta" tankki #7:stä, joka heidän sanojensa mukaan aina toimii vähän miten sattuu ja tuottaa vaihtelevantasoisia oluita. Sen sijaan heidän kokeillessa erilaisia reseptejä belgihenkiseen saison-olueen, juuri tässä samaisessa tankissa pantu olut onnistui ylivoimaisesti parhaiten. Niinpä tankin nimi jäi elämään oluen etiketissä – legenda ei tosin kerro, valmistetaanko olut nykyisin pelkästään tuossa kyseisessä tankissa, mitä tohdin epäillä. Tank 7:n pitäisi olla hieman reilummalla kädellä aromihumaloitu jenkkisaison, mutta pitkän iän myötä olut on toki varmasti ehtinyt menettää suurimman osan humaloinnin aromeista ja antaa tilaa enemmän alla majailevalle maltaisuudelle.

Oluen väri on hyvin vaalean keltainen ja melko läpinäkymättömän samea. Kaadon mukana muodostuu voimakkaasti kuohuva, paksuksi tiivistyvä, valkoinen vaahtohattu.

Vaaleasävytteinen tuoksu on luonteeltaan hillitty, mutta miellyttävän moniulotteinen ja hienostunut. Varsinaisia aromihumalan aromeja ei oluesta tunnu löytyvän, mutta sen sijaan yleisilmettä hallitsee hennosti makeaan taittuva hunajaisuus, belgihiivaisuuden tuoma kevyt hedelmä ja ujo mausteisuus.

Pehmeältä mutta varsin runsaalta maultaan olut on tuoksun tavoin hengeltään vaalea – minkäänlaisia tummasävytteisiä vivahteika kokonaisuudesta ei löydy. Yleisilme on keksisen maltainen, ruohoinen, kevyen yrttinen ja hennon belgihedelmäinen. Taustalla häilyy hennosti vehnäistä happamuutta. Kohtalaisen runsas alkoholisuus (8,5%) erottuu omana arominaan ja hentona tunteena makumaailman keskeltä. Hiilihappoisuus on kohtalaisen runsasta, mutta pientä ja kermaisen pehmeää.

Pitkä ja raikkaan kuiva jälkimaku on yrttinen, melko rapsakan katkerohumaloitu, vehnäinen, kevyen ruohoinen ja hillityn maamainen. Ujoa alkoholin lämpöä puskee paikoin loppua kohti.

Boulevardin Tank 7 on reilun vuoden ikäisenä varsin tyylipuhdas, joskin jo hieman pehmeä saison – ei niinkään edes jenkkisaison. Voin kuvitella, että olut on varmasti ollut hyvin erilainen tuoreena tapauksena, sillä esimerkiksi itse panimo puhuu oluesta hyvin aromihumalavoittoisin adjektiiveihin, kun tästä pullosta tuntuivat melkeinpä kaikki sellaiset piirteet jo haihtuneet. Olut ei kuitenkaan näyttänyt tästä pahemmin kärsineen, sillä kokonaisuus oli varsin nautittava ja tasapainoinen – mitä nyt alkoholi hieman pääsi kauneusvirheenä puskemaan hieman esiin.

Hämmentävää kyllä, näin kepeän ja vaalea-aromisen tyylinen olut toimi myös yllättävän ilahduttavasti riistapöydässä – oluen hillitty maku antoi hyvin tilaa ruoan aromeille jäämättä kuitenkaan ollenkaan niiden jalkoihin. Vaikea sanoa, miten tuore ja varmasti aromaattisempi olut olisi tässä tapauksessa toiminut. Joka tapauksessa, Tank 7 vakuutti, muttei päräyttänyt. Kokonaisuus on ihan tyylikäs ja tasapainoinen, mutta ei juuri enempää. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko vastapullotettu, nuorekkaan humalainen versio ollut enemmän makuuni. Mutta entä oluen hinta – onko pari kymppiä tällaisesta isosta lestistä ok? Baarin tiskiltä tilattuna ehkä, mutta kaupasta kotiin kiikutettuna mielestäni kyllä ei, ei missään nimessä.

Lyhyesti: Jo hieman ikää saanut tasapainoinen, kevyt, vaalea-arominen ja hillitty jenkkisaison.

Arvio: Miellyttävä – mukava, raikas ja kepeä kesäolut ja tasapainoinen, yllättävänkin monipuolinen ruokaolut.

Hinnan (20,60e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

3.2.15

Ruosniemen Vuorineuvos 2015

http://www.alko.fi/tuotteet/762204/
Ruosniemen Panimo Vuorineuvos 2015
  • Valmistaja: Ruosniemen Panimo
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Satakunta, Pori
  • Maltaat: Dark-, musta-, paahdettu-, Pale ale-
  • Humala: Columbus
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 6,40e (Helmikuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 6,40e (Helmikuu 2015, Alko)

No niin, Alkon pienpanimo-olutkattaus starttasi tällä viikolla – niissä Alkoissa, joissa starttasi, siis. Kuuleman mukaan oluiden saatavuudessa on ollut melkoisia alueellisia vaihteluita.

Omalta osaltani päätin potkaista homman käyntiin vuoden mittaan pariin otteeseen päräyttäneellä Ruosniemen Panimolla, joka sai nyt ensimmäisen oluensa monopolijakeluun. Nimeltään olut on Vuorineuvos ja tyyliltään jyhkeä imperial stout. Humaloinnista vastaa Columbus, joka ei ole yleensä tunnettu eleganssistaan tai hienostuneisuudestaan. EBU:ja oluessa on jämäkät 52 ja voltteja jämäkämmät 9,5%. Korkissa lukee parasta ennen -päiväyksenä 01/2016, joten otin vapauden veikata oluen vuosikerraksi 2015, mallia tammikuu.

Lasissa lilluu käytännössä läpinäkymätön, olemukseltaan tahmean paksu, pikimusta olut, jonka reunoilta väri taittuu hentoon mahonginruskeaan. Kaatamisen yhteydessä kasvanut parin sentin paksuinen, hiekanruskea vaahtohattu haihtuu melko nopeasti ja alkaa pian rakoilemaan vetäytyen lasin reunoille.

Tuoksu on hyvin tummanpuhuva, aromikas ja ujosti makeaan taittuva. Ensiksi erottaa lakritsia ja piimälimppua, sitten hieman suklaata ja varsin kevyttä paahteisuutta, taustalla värjöttelee aavistus nahkaa ja happamuutta.

Makumaailma on pääpiirteittäin kohtalaisesti siirappisen makea, mutta samalla myös tasapainoisen karvas, mikä siistii paljon näennäistä makeutta pois. Mausta erottuu vaniljaa, lakritsia, piimälimppua, laktoosia, maitosuklaata ja melko maltillista kärtsää. Suutuntumaltaan olut on melko täyteläinen, mutta samalla silti jotenkin hieman ohueksi jäävä. Näin runsaalle ja volteiltaan tuhdille oluelle olisin suonut enemmänkin paksuutta. Matala, ujosti nipistelevä hiilihappo sopii ihan hyvin oluen tyyliin.

Pitkä ja vivahteikas jälkimaku on melko tuntuvan bitterinen, mausteinen, lakritsinen, paahdetun ruisleipäinen ja hennon siirappinen. Jälkimaku on kokonaisuudessaan keskimakua vakuuttavampi, kuivempi ja moniulotteisempi, joskin alkoholi puskee myös ensi kertaa selvemmin esiin kohtalaisen tuntuvana lämmön tuntuna.

Vuorineuvos on varsin kelpo IS, mutta se parhaimpien keisarillisten stoutien suurin hekuma jää saavuttamatta. Olutta juo mielellään ja erityisesti maukas, moniulotteinen loppuliuku kannustaa ottamaan uutta hörppyä ja saa oluen haihtumaan hyvin nopeasti lasista. Kuitenkaan täyttä napakymppiä tästä ei saa, eli ihan kaikki palaset eivät loksahda kohdalleen. Testaamisen arvionen, mutta uudelleenostoarvo on vähän kiikun kaakun. Tätä siis kyllä juo mielellään, uudestaankin, mutta +6 euron hinta pienestä pullosta rupeaa olemaan tämän tasoisesta oluesta jo vähän turhan kirpakkaa.

Mutta sen sijaan jos joku vinksahtanut sielu siellä Ruosniemellä tekisi tästä ja Sourniemen hapanstoutista jonkun perverssin yhteiskeitoksen, ostaisin sitä kyllä heti koko tuotannon.

Lyhyesti: Täyteläinen ja makeahko, mutta tasapainoisesti katkeroitu perustason imperial stout, jonka huippukohta on viipyilevä, mukavan moniulotteiseksi aukeava jälkimaku.

Arvio: Hyvä – maistuvaa peruskamaa. Vaikka olen stoutien ja portereiden suuri fani, ei tämä olut saanut suuria riemunkiljahduksia aikaan; korkeintaan tasaista, hyväksyvää nyökyttelyä. Kategoriassaan onnistunut, mutta ei yllätyksiä tarjoileva tekele.

Hinnan (6,40e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

De Ranke XX Bitter

De Ranke XX Bitter
  • Valmistaja: De Ranke
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale / Belgi
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Hainaut
  • Maltaat: Pilsner
  • Humala: Brewers Gold, Hallertau
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 19,90e (Helmikuu 2014, Kaisla, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuosi sitten, fantastisen Cornelissen-maistelun jälkeen, siirryimme Repository-blogin Oton kanssa läheiseen olutjuottola Kaislaan. Tiskillä Otto kysyi, olenko maistanut belgialaisen de Ranken XX Bitteriä, jota hän mainitsi pitävänsä yhtenä parhaista maistaminaan oluista – belgi, jossa oli rapsakan IPA:n verran katkeroita, mutta ei tippaakaan yliaromaattisia uuden maailman humalia. En ollut aiemmin testannut, mutta sanoin olevani ihan mielelläni sitä maistamassa! Näinpä nappasimme yhden kuohuviinipullollisen tätä olutta jaettavaksi ja siirryimme pöydän ääreen ihmettelemään mitä tarjolla oli.

Oluen tehnyt panimo alkoi alun perin belgialaisen Nino Bacellen projektina vuonna 1994 nimellä Brouwerij Nino Bacelle. Hieman myöhemmin Bacelle tutustui HOP-olutmaisteluseuran perustaja Guido Devosiin ja vuonna 1996 hän liittyi mukaan panimotoimintaan. Panimo de Ranke oli syntynyt.

Alusta asti miesten tavoitteena on ollut tehdä mahdollisimman korkealaatuista käsityöläisolutta perinteisin menetelmin. Modernia oluenvalmistuslaitteistoa ei karsasteta, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se johtaa parantuneeseen laatuun, ei mutkien oikomiseen. Oluiden korkealaatuisuus ja käsityöläisyys tarkoittaa heidän tapauksessaan sitä, että humaloinnissa käytetään vain aitoja humalankäpyjä, ei uutteita tai pellettejä. Oluita ei suodateta tai pastöroida, vaan ne pyritään pitämään "elävinä" ja luonnollisen käsittelemättöminä aina kuluttajalle asti. Lisäksi oluet saavat hiilihapponsa luonnollisesti toisen käymisen kautta, eli käymisen jälkeen pullotuksen yhteydessä olueen lisätään pieni määrä hiivaa ja sokeria, joka tuottaa oluille käydessään kuplat. Panimo toimi 11 vuoden ajan vuokralla Deca-panimossa, mutta 2000-luvun puolessa välissä de Ranke siirtyi lopulta omiin panimotiloihinsa Dottignies'n kylään.

Vuonna 1998 kehitetty XX Bitter sanotaan edelleen olevan belgian katkerin olut. Vaikea sanoa, pitääkö tämä paikkansa nykyisen IPA-buumin velloessa ympäriinsä, mutta tämä oli varmasti totta oluen julkaisuhetkenä. De Ranken pojat kun halusivat tehdä äärimmäisen humaloidun (65 IBU), mutta selvästi belgialaisen alen. Humaliksi valittiin perinteisiä, hillityn aromaattisia vanhan maailman humalia, sillä tuohon aikaan ei monista jenkkihumalista oltu kuultukaan – ja loppuja ei oltu vielä edes kehitetty. De Ranken oluet ovat leimallisesti hyvin paikallishenkisiä, joten superaromaattiset uuden maailman humalat nyt eivät olisi tällaisiin oluisiin edes kuuluneet.

Lasiin kaatuva olut on aluksi väriltään jossain sitruksisen ja hohtavan neonkeltaisen välissä, mutta hiivojen myötä olut muuttuu hieman sameammaksi ja tummemmaksi. Kaadettaessa oluen ylle kohoaa paksu, kestävä ja väriltään vitivalkoinen vaahtokukka.

Tuoksu on hurmaavan ja suorastaan yllättävän pirteä ja raikas. Siinä tuntuu kypsää sitruksisuutta, hillitysti aromaattista kukkaisuutta ja jopa piikivistä ja aavistuksen savuista mineraalisuutta – tässä vaiheessa olut muistuttaa tuoksultaan enemmän karua ja kepeää Rieslingiä kuin tyypillistä belgiolutta! Taustalla kuitenkin häilyy hentoa belgihiivan hedelmäisyyttä ja runsaasta humalankäpyjenkäytöstä kielivää pihkaisuutta.

Yleisilmeeltään olut on kuiva ja keveä, mutta maultaan hyvin intensiivinen ja puruvoimainen. Makumaailma pistää menemään kypsää, mutta tuntuvan kirpeää sitruksisuutta, märkää koiraa, männynhavuja, ruohoisuutta, kevyesti valkoisia kukkia, hillitysti viljaista maltaisuutta ja varsin tuntuvaa bitteriä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole tiukka tai raa'an oloinen, vaan yllättävän tasapainoinen ja maukas. Hiilihappoisuus on melko runsasta ja reilusti vaahtoavaa, mikä sointuu varsin mukavasti oluen rapsakkaan olemukseen.

Jälkimaku jatkaa luontevasti siitä, mistä keskimaku homman jätti: ruohoa ja voimakkaana tuntuvaa, bitterisen yrttistä katkerohumalaa, pippurista ja karvaana tuntuvaa mausteisuutta, greippistä sitrushedelmää ja aavistuksen verran hapahkoa meininkiä.

Suurin piirtein ensimmäisestä siemauksesta alkaen ymmärsin heti, mikä on tämän oluen idea, ja miksi Otto tästä niin pitää: tämä kun on äärimmäisen kuiva, kirpeä ja katkera, jopa tietyllä tavalla hankala, mutta samalla upean raikas, tasapainoinen ja olueksi jopa suorastaan puhdaspiirteinen esitys. Tässä ei ole räjähtävää tropiikin hedelmää, eikä raskasta karamellimaltaisuutta, mutta tästä huolimatta olut ei tunnu silti ohuelta tai vaatimattomalta, eivätkä katkerot tunnu mitenkään tasapainottomilta.

Jos olutmaailmasta pitäisi etsiä jotain vertailukohtaa, olisi lähimpänä varmaan lambicit, joiden bretta ja happojen kirpeys olisi korvattu reilulla katkerohumaloinnilla, sillä vaikka olutta niputetaan usein IPA-kategoriaan, on XX Bitterissä melko vähän yhteistä nykypäivän hyvin aromaattisiin, runsaan hedelmäisiin ja joskus myös kohtalaisen maltaisiin IPA:ihin. Sen sijaan jos pitäisi osuvinta analogiaa miettiä, on XX Bitter ehkä lähimpänä rutikuivaa, kepeää ja karua Rieslingiä – joka nyt sattuu kuplimaan ja jättämään hyvin rapsakat katkerot kielelle.

Lyhyesti: Eurooppalaishumalilla humaloitu, hyvin kepeä, kuiva, raikas ja tasapainoinen belgi-IPA, joka ei pelkistetyn ja hyvin puhdaspiirteisen olemuksen puolesta muistuta juuri mitään nykyaikaista IPA-tyylisuuntaa.

Arvio: Erinomainen – upea, raikas, kepeä ja ihastuttavan pureva hörppimisolut kesälle. Olut sopisi raikkautensa ja rakenteensa puolesta myös mainiosti ruokapöytään, mutta pariksi on tällöin keksittävä syötävää, joka kestäisi häiriintymättä oluen hallitsevan, pitkäkestoisen katkeruuden.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

2.2.15

Great Divide Yeti Imperial Stout

Great Divide Yeti Imperial Stout
  • Valmistaja: Great Divide Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, Imperial stout
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 33,90 SEK (~3,56e, Joulukuu 2014, Systembolaget)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Yleensä kun olutnörtit lähtevät listailemaan maailman parhaita imperial stoutteja, löytyy denveriläisen Great Dividen Yeti Imperial Stout yleensä kärkikahinoista. Epämääräisten mielikuvieni mukaan myös ihan perustellusti, sillä olut on kyllä jossain vaiheessa tullut vastaani Helsingin olutkuppiloissa, mutta pitihän hommaan saada tieteellis-journalistinen varmuus, eli arvio blogin puolelle. Siis pullo jostain hyppysiini ja testi pystyyn!

Se "jostain" tarkoitti tällä kertaa länsinaapurimme monopolia. Alkossa kun Great Dividea ei jostain syystä ole pahemmin haluttu ottaa hyllyille, mitä nyt vuosi sitten oli tarjolla Hibernation Ale jouluoluena. Systemistä tämä yhdeksi maailman parhaista stouteista ylistetty olut irtosi kolmella ja puolella eurolla, mitä voi Suomen hintatasoon tottuneena pitää ihan kohtuullisena ostoksena melkeinpä riippumatta oluen laadusta.

Oluella on äärimmäisen konsentroitunut, tahmean paksu ulkonäkö ja pikimusta, täysin läpinäkymätön väri. Useiden senttien paksuinen, tumman punervan maitokahvinruskea vaahto kohoaa oluen ylle kaadon yhteydessä, mutta todennäköisesti väkevän alkoholipitoisuuden (9,5%) myötä haihtuu melko nopeasti pois jättäen reippaasti pitsiä lasin reunoille.

Tuoksu on ylettömän runsas, voimakas, jyhkeä ja lasista ryöppyävä: makeaa, sulatettua suklaata ja suklaasiirappia, tummapaahtoista kahvia, tervapastilleja, minttusuklaata, mokkaa, kevyttä lakritsia ja häivähdys raastettua sitruunankuorta. Taustalla tuntuu luonteikas häivähdys jotain eläimellisyyttä.

Makea ja paksu tuoksu antaa loogisesti odottaa samanhenkistä makumaailmaa, mutta Yetillä onkin verrattain kuivahko ja intensiivisen särmikäs maku. Kielen kärjessä erottuu makeampaa suklaasiirappia ja metrilakua, mutta muuten makumaailmaa hallitsee voimakkaan palanut, suorastaan tuhkainen kärtsäisyys, tumma ja hyvin bitterinen suklaa, espresso, kevyt salmiakki, uunissa hieman liian pitkään paahtunut ruisleipä ja hento aromihumalainen greippi. Taustalla häilyy kevyesti karamellista makeutta ja hentoa maamaisuutta tuomassa vastapainoa kuivakalle yleisilmeukselle. Olut on melko tuntuvan bitterinen (75 EBU), mikä sekä tasapainottaa ja keventää hyvin tanakkaa suutuntumaa, että pitää kokonaisuuden varsin kuivana ja särmikkäänä. Hiilihappoisuus on hyvin pienikokoista ja kermaisen pehmeää, mutta runsasta – todennäköisesti oluen äärimmäisen paksu ja konsentroitunut suutuntuma pitää kuplat maltillisina, jotka muuten tuntuisivat paljon runsaampina. Todella tömäkkä (9,5%) alkoholi pysyy mausta mainiosti poissa.

Jälkimaussa alkoholi tuntuu aaltomaisesti pyyhkäisevänä lämpönä, minkä jälkeen kielelle jää runsaasti tummaa, bitteristä suklaata, greippiä, hyvin kärtsäistä maltaisuutta ja hentoa tuhkaisuutta. Bitterinen ja tuntuvan paahteinen sekä hennosti tahmea jälkivaikutelma jatkuu erittäin pitkään.

Muistikuvat eivät valehdelleet. Eivätkä internetin olutarviosivustot. Onhan Yeti nyt aivan uskomattoman hieno olut. Vaikka oluen tuoksun ja maun makeudessa on hauska kontrasti, jopa ristiriita, intensiteetissä ei sen sijaan sellaista ole pätkääkään – oluen tyyli on full blast ensimmäisestä nuuhkaisusta viimeiseen tippaan. Kokonaisuus tuntuu olevan kellokoneistontarkasti hiottu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa runsas suutuntuma, tasapainoisen tanakat katkerot, ujo makeus, sopivasti nipistelevä hiilihappo ja loputon, moniulotteinen aromi- ja makumaailma ovat kaikki upeasti balanssissa. Yeti Imperial Stout on todellinen maailmanluokan huippuolut ja ehdottomasti yksi tyylilajinsa parhaita.

Lyhyesti: Erittäin tuhti, intensiivinen, vaikuttava ja ennen kaikkea äärimmäisen tasapainoinen imperial stout, jossa on erittäin paljon kaikkea, mutta mitään ei tunnu olevan piiruakaan liikaa. Tyylilajinsa huippuja.

Arvio: Täydellinen – need I say more?

Hinnan (~3,56e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA. HETI.

1.2.15

Oluthullun päiväkirja



No niin, nyt kun tipaton tammikuu on takanapäin* ja Alkonkin hyllylle tekevät nuo odotetut pienpanimo-oluet taas tuloaan, ajattelin kokeilla semmoista repäisyä, että muutan blogini näin vuoden lyhyimmän kuukauden ajaksi olutblogiksi. Olenhan kuitenkin alun alkaen paatunut olutnörtti – ennen kuin viinit veivät mennessään.

Tervetuloa siis Oluthullun päiväkirjaan! Jos oluet eivät mieleesi, suosittelen silti silmäilemään tulevia juttujani, sillä aina silloin tällöin niiden seasta voi löytyä jotain uniikkia ja mielenkiintoa kutkuttelevaa – jopa heille, joita maltainen makeus tai humalan katkero eivät miellytä! Jos oluet eivät siis ihan oikeasti oikeasti, todellakaan ole juttusi, eikä niistä lukeminen kiinnosta lain; nähdään taas maaliskuussa!


Lisäksi kannattaa toki muistaa, että oluiden nettitilailun tultua salonkikelpoiseksi ei aina haittaa, jos arvioimaani olutta löydy heti Alkon hyllyiltä – sellaisenhan voi halutessaan metsästää tumppusiinsa jostain hyvinvarustellusta internetputiikista. **

* Enhän minä mitään tipatonta oikeasti viettänyt. Laskujeni mukaan maistoin tammikuussa 255 viiniä ja 18 olutta. Perusteellisia arvioita syntyi n. 200 kappaletta.

** Sama pätee myös viineihin. Tämäikin kannattaa pitää mielessä, sillä valtaosa maistamistani viineistä tulee tätä nykyä Alkon valikoimien ulkopuolelta.