Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

18.4.2014 mennessä 1050 viiniä, 76 olutta, 1 mead ja 1 sake arvosteltu.


18.4.14

Dom Ruinart Rosé 1996

http://www.alko.fi/tuotteet/593107/
Dom Ruinart Rosé 1996
  • Valmistaja: Ruinart
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Chardonnay (~85%), Pinot Noir (~15%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 269,80e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: 269,80e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)


MW Avellanin Shamppanjamarkkinoilla pitämän huippuroséekuohuvien maistelu sai ansaitsemansa päätöksen viimeisessä viinissä, joka hyppäsi koko alkumaistelua hallinneesta 2000-luvusta yhteen vuosituhannen lopun parhaista vuosikerroista, vuoden 1996 Dom Ruinart Rosé -skumppaan.

Ruinart on tällä haavaa vanhin yksinomaan kuohuviineihin keskittyneistä viinitaloista vanhin – vanhimman shamppistalon viittaa kantaa ylpeästi harteillaan vuonna 1522 perustettu, upea Philipponnat , mutta talo on aloittanut tavallisena viinitalona, minkä vuoksi Ruinartia pidetään virallisesti vanhimpana varsinaisena shamppanjatalona. Tämä johtuu siitä, että järjestyksessään 15. Ludvigin hallinnon päättyessä vuonna 1728 oli vihdoinkin sallittua kuljettaa viinejä myyntiin myös pulloissa (eikä siis pelkästään tynnyreissä), mikä mahdollisti vihdoinkin shamppanjan myymisen Champangnen alueen ulkopuolelle. Nicolas Ruinart perusti yksinomaan kuohuviineihin keskittyneen Ruinart'n kuohuviinitalon vuonna 1729 ja ensimmäiset Ruinart'n kuohuviinit saapuivat markkinoille jo seuraavana vuonna.

Vuodesta 1962 tuotettu prestige cuvée, Dom Ruinart Rosé on yksi markkinoiden vanhimpia huippuroséeshamppiksia, ja sitä valmistetaan monien muiden vastaavien tavoin vain parhaimpina vuosina. Viini pohjautuu puhtaasta Chardonnaysta valmistettuun Dom Ruinart Blanc de Blancs -shamppanjaan, johon lisätään n. 14-16% Pinot Noirista valmistettua punaviiniä tuomaan väriä ja marjaisuutta. Kaikki viiniin käytetyt rypäleet kerätään vain Grand Cru -tasoisilta tarhoilta. Viini on tunnettu erityisesti siitä, että runsaasta punaviinilisäyksestään huolimatta se on väriltään varsin hailakka.

Ja totta vie, lasissa Dom Ruinart Rosé todellakin on erittäin hennon punainen, taittuen enemmän kullankeltaiseen kuin lohenpunaiseen oranssiin.

Tuoksu on maltillinen, mutta uskomattoman kompleksinen. Vivahteikkaasta nokkaosastosta voi löytää Pinot Noirin kirsikkaisuutta, mutta yhtä lailla myös punaisten burgundereiden maamaisuutta ja rustiikkisuutta. Taustalta löytyy paahteista hiivaisuutta, kevyttä savuisuutta ja kuohuvien viitekehyksessä suorastaan yllättävää mutta hurmaavaa nahkaisuutta. Kokonaisuus on jännittävä ja upeasti kehittynyt.

Maussa lähemmäs 20 vuoden ikä tuntuu: viini on suussa rauhallinen ja silkkisen sileä. Kielellä pyörii hunajaista omenaisuutta, aromaattisia vihreitä yrttejä, kirpeän hapokasta sitruksisuutta, hyvin tuntuvaa hiivaista paahteisuutta, vastaleivottua leivoksellisuutta, voimakasta mineraalia ja hentoa kukkaisuutta. Kokonaisuus on ihastuttavan vivahteikas, kiehtova ja moussen puolesta tasainen ja ryhdikäs. Tämä viini rupeaa olemaan juuri sitä, mitä viidelta aikaisemmalta tastingin roséekuohuviiniltä tahtoisin odottaa.

Jälkimaussa viinin runsas vivahteikkuus siirtyy syrjään ja selkeästi ryhdikkäämpi ja happovoittoisen hedelmäinen yleisilme siistii pöydän: suuhun jää aluksi hentoa, kehittyneen Pinot Nahkaisuutta ja maamaista mausteisuutta, jonka jälkeen kuvioihin ilmestyy voimakas, suorastaan teräksinen mineraalisuus, limettinen sitruksisuus ja kirpeä mutta kypsä viheromenaisuus. Jälkivaikutelma on freesi, rakenteikas, tuntuvan hapokas ja täynnä elinvoimaa.

Kuten alussa sanoin, tällä viinillä MW Avellanin roséeshamppanjamaistelu onnistui saamaan eittämättä arvoisensa lopetuksen. Tämä huippuvuosikerran kypsään ikään ehtinyt kupliva seniori on mitä upein, vivahteikkan jo moniulotteisin roséekuohuva ja suoraan sanottuna kenties paras koskaan maistanut sellainen. Yleensä roséekuohuvat eivät ole tavallisten, värittömien kuohuviinien rinnalla olleet meikäläisen juttu, mutta tämän putelin voisin milloin tahansa ottaa minkä tahansa muun kuohuvan edelle.

Eri asia on se, onko viinin neljännessatasen hinta oikeasti viinin laadun väärti. Tätä kyseistä vuosikertaa voi saada reilun 150 euron hintaan maailman markkinoilta, mutta Alkon hinta asettuu vielä järkevän hintahaarukan sisälle, joten kokonaistarjontaan nähden ei voida vielä puhua ylihinnoittelusta. Sen sijaan yleiseen kuohuviinimeininkiin nähden asia on toinen – vaikka Dom Ruinart Rosé 1996 on millä tahansa akselilla uskomattoman hieno esitys, jonka kehtaisi korkata milloin vain, mutta samalla jättää huoletta kellariin keräämään lisää ikää, en kyllä silti kykene näkemään itseäni latomassa tuollaista läjää seteleitä yhtä viinipulloa varten. Sen sijaan jos on oikeasti valmis sijoittamaan useita satalappusia todellista viinillistä elämystä varten, rupeaa Dom Ruinart Rosé 1996 olemaan jo oikeasti harkinnan arvoinen ostos. Jos upea, vertaistaan hakeva huippuvuosikerran roséeshamppis houkuttelee, suosittelen pitämään kiirettä – Alko on tehnyt tästä viinistä äärimmäisen rajatun, vain 12 pullon kertaostoerän Arkadian Alkoon.

Lyhyesti: Uskomattoman vivahteikas, persoonallinen ja upean rakenteikas huippuroséeshamppanja suitsutusta keränneeltä 1996-vuosikerralta. Asiaan vihkiytyneille harrastajille äärettömän upea roséeshamppanja, jonka voi ostaa niin hetkellistä hurmiota kuin kärsivällistä kypsyttelyä varten.

Arvio: Täydellinen – kokemuksena viini oli sitä luokkaa, että en usko lähiaikoina kokevani mitään vastaavaa kuohuviinien osalta. Ehkä sitä voisi keskittyä lähitulevaisuudessa enemmän kuplattomiin viineihin, sillä tämän jälkeen on vaikea innostua enää mistään kuohuvasta.

Hinnan (269,80e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia (ellet satu olemaan oikeasti kuohuviineihin korvia myöten hurahtanut skumppaintoilija).

16.4.14

Dom Pérignon Rosé 2003

http://www.alko.fi/tuotteet/555407/
Dom Pérignon Rosé 2003
  • Valmistaja: Moët & Chandon
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 195-290e (Huhtikuu 2014, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: 334,80e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima – vk. 1998)
Maailman tunnetuin cuvée de prestige -shamppanja lienee koko prestiisishamppisskenen pioneeri, kolossaalisen skumppajätti Moët & Chandonin legendaarinen Dom Pérignon (tosin hiljattain räppiskenessä kuuluisa Roederer Cristal lienee tälle kova haastaja).

Alun perin ilmestyessään Dom Pérignon oli tavallinen yhden vuosikerran Moët & Chandon Vintage Brut 1921, jota oltiin kypsytetty normaalia pidempään (15 vuotta), pullotettu näyttävään, vanhanaikaiseen kuohuviinipulloon ja lätkäisty tavallista reilusti korkeampi, selkeää prestiisiarvoa alleviivaava hintalappu kylkeen. Kuitenkin vuosikerrasta 1947 eteenpäin Dom Pérignon on ollut oma viininsä, ei pelkästään pidempään kypsytetty perusshamppis.

MW Avellanin roséeshamppanjamaistelussa testattu ja nyt arvioitavaksi päätynyt Dom Pérignon Rosé on sitten taas prestiisiversio tavallisesti Dompasta – tavallisina vuosikertoina viinin hinta on yleensä kaksinkertainen perus-Domppaan nähden, kun taas huippuvuosikertoina viinin hinta voi nousta jopa kolmin-nelinkertaiseksi. (Sitten on toki vielä näiden viinien prestiisiversiot, vain huippuvuosina valmistettavat Oenothéquet, joita kypsytetään 15-20 vuotta hiivasakan kanssa ennen pullotusta ja myyntiinlaskua, mutta se on toinen tarina.)

Dom Pérignon on lähes täysin Grand Cru -tasoinen kuohuva – sen Chardonnay-rypäleet tulevat Grand Cru -tasoisilta Avizen, Chouillyn, Cramant'n ja Le Mesnil-sur-Ogerin kylien tarhoilta kun taas Pinot Noir -rypäleet tulevat Grand Cru -tasoisilta Aÿn, Bouzyn, Maillyn ja Verzenayn kylistä. Viiniin kuitenkin käytetään myös pieni määrä 1er Cru -tasoisen Hautvillers'n kylän Pinot Noiria – nimittäin munkki Dom Pérignonin vanhan luostarin viinitarhoilta. Viiniä kypsytetään pyöreästi kymmenisen vuotta ennen myyntiinlaskua.

Champagnessa vuosikerta 2003 oli erittäin kuuma, minkä vuoksi rypäleet kypsyivät erittäin kypsiksi koko alueella, helpottaen ainakin roséeviinien valmistusta (sillä kyseinen viinityyli vaatii punaviiniä, jota voidaan valmistaa vain riittävän kypsistä rypäleistä), mutta samalla melkeinpä kaikki em. vuosikerran viinit kärsivät korkean kypsyysasteen mukanaan tuomasta matalasta hapokkuudesta. Toki Moët & Chandonin kaltaisella viinijättiläisellä on mahdollisuus tehdä huippuluokan viinejä kuinka hankalina vuosina tahansa, sillä niin suurella viinitalolla on niin valtavat tarhahehtaarit käytössään, että riittävällä syynäyksellä voidaan saada tarvittaessa edes auttavasti tarvittavan laadukkaita rypäleitä huippuviiniin. Tämä selittää sen miten erityisesti perus-Domppaa tuppaa ilmestymään kaikilta paitsi aivan kurjimmilta vuosikerroilta.

Väriltään viini on erittäin tumman roosa ja intensiivinen – todennäköisesti jälleen hyvin lämpimän vuosikerran tekosia, kuten Taittingerin Comtes-Rosén kanssa. Väriltään viini on maistelun toiseksi tummin, vain hieman hailakampi kuin tuo edellämainittu Taittinger.

Tuoksultaan viini on erittäin intensiivinen ja särmikäs, jopa pistävä. Päällimmäisenä tuntuu ilotulitteet mieleen tuovan ruutisia ja kevyen savuisia, reduktiivisia vivahteita, minkä alta erottuu kypsää sitruksisuutta, savuisuuden kanssa yhdistyvää piikivistä mineraalisuutta ja hentoa kahvileipäisyyttä.

Viinin maku asettuu hyvin särmikkääseen, terävään ja tiukanpuoleiseen tuoksuun nähden erikoiseen kontrastiin: kokonaisuus on pehmeänpuoleinen ja erittäin runsas. Hyvin kuivaa (muttei rutikuivaa) makumaailmaa hallitsevat rehevät, kypsän aprikoosiset ja mehevän sitruksiset hedelmäisyyden piirteet, kivinen mineraalisuus ja kevyehkö savuisuus, mutta taustalta löytyy paljon syvyyttä tuovia, persoonallisia piirteitä, joita on vaikea saada sanallistettua. Hapokkuus on melko maltillista hyvin kypsään hedelmään nähden, mutta viinillä on kuitenkin sopivan tasapainoinen rakenne ja yleisilmeessä on vielä särmikkään nuorekasta kirpakkuutta. Kokonaisuutta sävyttää suorastaan silkkisen pehmeät, runsaat ja erittäin pienet kuplat.

Viinin jälkimaku on varsin pitkä, kypsä ja kielellä kehittyvä: suussä häilyy kypsän omenaisesta niin runsaampaan persikkaan kuin punertavaan vadelmaisuuteen ja kirpakkaan karviaiseen taittuvia hedelmien vivahteita, kevyesti kivistä mineraalisuutta ja aavistus tanniinista kireyttä. Viinistä jää runsas, vivahteikas ja viipyilevä jälkivaikutelma.

Pakko myöntää, Rosé-Domppa vuosimallia 2003 on kyllä hyvin hienostunut ja karismaattinen tuttavuus, joskin lämmin vuosikerta on tuonut myös jonkin verran läskiä vyötärölle. Kokonaisuus on ehkä turhankin helpostilähestyttävä ja miellyttämisenhaluinen – särmää saisi olla enemmänkin! Herra Pérignon pärjää kuitenkin varsin mallikkaasti lämpimän vuosikerran esitykseksi, ja vaikka maistelussa viini jäi monia muita kypsemmän ja lempeämmän oloiseksi, on kokonaisuudessa sen verran riittävästi rakennetta ja substanssia, että viini kestänee ainakin keskipitkää kypsyttelyä. Viini on vielä nyt varsin nuorekas ja aromeiltaan erittäin primäärinen, mutta ilmaisultaan kuitenkin jo varsin avoin ja lähestyttävä. Näppituntumalta voisin kuitenkin arvioida viinin kehittyvän parempaan suuntaan vielä vähintään puolen vuosikymmenen ajan, tuurilla ja hyvin säilytettynä jopa useamman kokonaisen. Itse arvioisin optimaalisen korkkaushetken sijoittuvan viinin 20-vuotissynttäreiden korville.

Mutta jos nyt täksi vapuksi pitäisi joku Rahaa On ja Se Näkyy -skumppa valita, on tämä viini ehdottomasti parhaita valintoja Taittinger Comtes de Champagne Rosé 2005:n kanssa – molemmat kun ovat jo nyt varsin hyvässä vedossa. Tottakai Dom Pérignon saa laajasti tunnettuna brändinä tunnettuusbonuksen, joten kaikki jupit ja vastaavat huomio! Pullo haltuun ja sassiin! Ja viini pitää tosiaan käydä metsästämässä jostain monopolin ulkopuolelta, sillä Alkolla on tällä hetkellä tarjota vain varsin uskottavan 1998-vuosikerran rosée-Domppaa Arkadian Alkon erikoisvalikoimista.

Lyhyesti: Erittäin kypsä, runsas ja nuorekas mutta varsin lähestyttävä ikoni-shamppiksen rosée-versio. Vaikka viini on jo ihan korkattavissa, ei sen kanssa kannata kiirehtiä – pistä viini hyvään talteen ainakin puoleksi vuosikymmeneksi.

Arvio: Erinomainen – viini on selvästi lämpimän vuosikerran lapsi, mutta sellaiseksi Dom Pérignon Rosé 2003 suoriutuu yllättävän hyvin. Viinissä on syvyyttä ja eleganssia, mutta herkkien ja kepeiden kuohuvien ystäville viini voi kuitenkin olla turhankin muhkea. Toivottavasti lisävuodet kellarissa keventäisivät hieman viinin suurinta runsautta ja toisivat balanssin kohti optimaalisinta tilaa.

Hinnan (195-280e) ja laadun suhde: Surkea – tämän viinin tapauksessa maksaa lähinnä tunnetusta brändistä, ei laadusta. Laatua viinistä toki löytyy vaikka millä mitalla, mutta sitä saa kyllä saman verran myös merkittävästi halvemmallakin.

Bollinger La Grande Année Rosé 2004

http://www.alko.fi/tuotteet/939247/
Bollinger La Grande Année Rosé 2004
  • Valmistaja: Bollinger
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (68%), Chardonnay (32%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 127,90e (Huhtikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 127,90e (Huhtikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)


Bollinger on yksi Champagnen tunnetuimpia ja arvostetuimpia viinitaloja. Talo on tullut erityisen tunnetuksi viininvalmistustyylistään, jossa käytetään alueelle epätyypillisesti pieniä tammitynnyreitä. Tämä oksidatiivinen viininvalmistusmenetelmä antaa Bollingerin viineille niille tyypillisen hyvin robustin, massakkaan ja erittäin runsaan habituksen. Tästä syystä Bollingerin viinit eivät ole sieltä kepeimmästä ja herkimmästä päästä, mutta usein talo onnistuu saavuttamaan viineissään mitä upeimman rakenteen ja tasapainon, minkä vuoksi viinit ovat monesti vastaansanomattoman hurmaavia esityksiä. Vaikka yleensä pidän enemmän kepeydestä ja harmoniasta kuin massasta ja röyhkeydestä, diggaan kyllä avoimesti "Bollyn" tykittelevästä tyylistä.

Bollingerin huippurosée, La Grande Année Rosé, on meikäläiselle vanha tuttu; viini on tullut testattua useita kertoja ja tämä MW Avellanin maistelutilaisuudessa testattu vuosikerta 2004 on myös tullut testattua parikin kertaa aikaisemmin. Ensimmäiseltä maistamiskerralta puolentoista vuoden takaa (jolloin viini oli aivan äskettäin tuotu markkinoille) löytyy myös ihan arvio blogini puolelta, jossa mainitsin viinin olevan varsin vaikuttava tapaus, mutta aivan liian nuori tapaus korkattavaksi. Katsotaanpa onko mikään muuttunut tässä ajassa.

La Grande Année Rosé siis pohjautuu Bollingerin tavalliseen La Grande Année -huippukuohuviiniin, jota valmistetaan ainoastaan parahimpina vuosina, lisäämällä siihen n. 8% Côte aux Enfantsin Grand Cru -tasoisten tarhojen Pinot Noir -rypäleistä valmistettua punaviiniä antamaan väriä – tästä syystä tavallinen LGA ja LGA Rosé ilmestyvät aina samoilta vuosikerroilta. Pohjaviiniin käytetyistä rypäleistä 89% tulee Grand Cru -tasoisilta tarhoilta ja 11% Premier Cru -tarhoilta.

Intensiivisen vadelmanpunaisen Taittinger Comtes de Champagnen jälkeen LGA Rosé palaa takaisin kevyempään roséisuuteen: viini on väriltään jossain hailakan lohenpunaisen ja intensiivisen oranssin välimaastossa. Cuvée Elisabeth Salmonin rinnalla voi todeta viinien olevan lähes samanväriset, Bollinger LGA:n ollessa vain hennosti tummempi.

Kolmen kepeänraikkaan, lähinnä sitrus- ja marjavetoisen viinin jälkeen Bollingerin runsas tuoksu on korostetun tummasävytteinen ja synkkä. Varsin voimakasta ja persoonallista tuoksua hallitsee tammen mukanaan tuoma mausteinen ja kevyen kermatoffeinen, jonka ohelta erottuu rusehtavaa omenaa, tuoretta kirsikkaisuutta, hentoa vadelmaa ja hentoa, iän mukanaan tuomaa pähkinäisyyttä. Tammen, pähkinän ja hennosti oksidoituneen omenaisuuden yhdistelmä tuo mieleen uunituoreen, suklaalla ja pähkinärouheella ryyditetyn kaura-omenapaistoksen.

Voimakas maku lunastaa upeasti tuoksun toistaen mallikkaasti sen monia yksityiskohtia myöten. Rotevan ilmaisun seasta erottuu hyvin kypsää ja kevyesti oksidoitunutta omenaisuutta, voimakasta sitruksisuutta, toffeisuutta, kevyttä metsämansikkaisuutta, hentoa punaherukkaisuutta ja kehittyneitä, pähkinärouheisia piirteitä. Viinistä löytyy jonkin verran kehittyneitä piirteitä, mutta kokonaisuus on tästä huolimatta huomattavan nuorekas, napakka ja erittäin tiukkarakenteinen. Viinin yleisilme on robusti, lähes suuntäyttävän täyteläinen, syvä, intensiivinen ja kompleksinen.

Vivahteikas jälkimaku ei jää tuhtiudessa keskimaun jälkeen, vaan jättää kielelle muhkean mutta yhtä lailla jäntevän ja jopa tiukanpuoleisen lopetuksen, josta löytyy kypsää sitruksisuutta ja punaherukkaa, paahteista hiivaisuutta, mineraalia ja kevyttä tammisuutta, joka taittuu paikoin kuivempaan mausteisuuteen, paikoin makeampaan toffeeseen ja jopa suklaisuuteen. Suuhun jää pitkä, viipyilevä ja kompleksinen jälkivaikutelma.

Pari vuotta sitten totesin viinin vaativan ehdottomasti lisää ikää, ja samaa mieltä olen vahvasti edelleen. Viini on hellittänyt piirun verran tiukinta ilmaisuaan, mutta kokonaisuus on noin kymmenen vuoden iässä edelleen hyvin tiukka, nuorekas ja varsin primäärinen. Rakennetta, runkoa ja massiivista, hyvin jännittävällä tavalla tammisten piirteiden sävyttämää makumaailmaa löytyy kuin pienestä kylästä ja kokonaisuus on tuntuu erittäin robustilta ja jopa monoliittiselta muiden, tyylillisesti kepeämpien ja hedelmävetoisempien prestiisiroséeshamppisten rinnalla.

Mutta tästä huolimatta meikäläinen nautti tästä Bollysta täysin rinnoin. Viini on ylettömän tanakka tapaus, mutta samalla todella hedonistinen nautinto, joka täyttää hetkessä suun, makuhermot ja pääkopan. Tässä vaiheessa eleganssia on aivan turha hakea, mutta toisaalta näin upean rakenteikasta, huippuvuoden roséekuohuvaa on muutenkin aivan turha lähteä vielä korkkaamaan. Viini on toki korkattavissa jo nyt, eli se ei ole aivan äärettömän kireä, vaikkakin hyvin tiukka ja jäntevä onkin, mutta ensisijaisesti suosittelisin hankkimaan mitä tahansa Bollingeria vain kellariin – mitä hinnakkaampaa tavaraa, sitä pidemmäksi aikaa. Suomen hinnoilla nimittäin melko harva Bolly on oikeasti millään tavalla hintansa väärti ostos vielä ostopäivänä. Näillä näkymin edellisessä arvostelussani kirjoittama arvioni pitää edelleen kutinsa: tämä viini kannattaa aukaista aikaisintaan n. 13-15 vuoden ikäisenä – mieluiten kuitenkin paljon myöhemmin.

Lyhyesti: Äärimmäisen roteva, massakas ja muhkea, mutta samalla erittäin tiukkarakenteinen, nuorekas ja tasapainoinen huippurosée, joka erottautuu muista tyylin edustajista tummanpuhuvalla, tammisten aromeiden sävyttämällä ilmaisullaan. Tämä on upea, persoonallinen ja kompleksinen tapaus, jolla kuitenkin tullee kestämään vielä melko kauan ennen kuin se rupeaa oikeasti tarjoamaan kovalle hinnalleen vastinetta.

Arvio: Erinomainen – järeä massa ja tammi eivät yleensä meikäläisen kirjoissa suuria pisteitä ansaitse, mutta jostain syystä Bollingerin tapauksessa molemmat toimivat erinomaisesti. LGA Rosé 2004 on upea, suurikokoinen ja samalla erittäin viehättävä esitys, mutta ei kuitenkaan niin viehättävä, että viitsisin reilusta satasesta luopua. Sen sijaan ääni kellossa voi olla jo hyvin toisenlainen jos samaa viiniä saisi vielä 10 vuoden päästä samaan hintaan...

Hinnan (127,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei (vielä) vastaa hinnan luomia odotuksia.

15.4.14

Taittinger Comtes de Champagne Rosé 2005

Taittinger Comtes de Champagne Rosé 2005
  • Valmistaja: Taittinger
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (70%), Chardonnay (30%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 120-180e (Huhtikuu 2014, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


MW Avellanin créme de la créme in rosé -maistelun kolmas esitelty kuohuva oli viinitalo Taittingerin cuvée de prestige -viinin, Comtes de Champagnen, rosée-versio vuosikertaa 2005.

Vuonna 1734 perustettu Taittinger on yksi vanhimmista suurista kuohuviinitaloista Champagnessa. Viinitalo aloitti toimintansa ostamalla benediktiiniläisluostarien rypäleitä, sillä nämä luostarit omistivat tuolloin merkittävän osan alueen parhaista viinitarhoista. Kuitenkin vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla talo nousi siihen maailmanmaineeseen, josta se nykyisin tunnetaan. Viinitalo oli Taittingerin suvun omistuksessa vuoteen 2005 saakka, jolloin talo myytiin Starwood-hotelliketjulle, mutta jo vuonna 2006 Taittingerit ostivat talon takaisin omistukseensa ja taloa johtaa nykyisin Pierre-Emmanuel Taittinger.

Talon lippulaivaviinejä, Comtes de Champagne -sarjan Blanc de Blancsia ja Roséta, valmistetaan vain riittävän hyvinä vuosikertoina ja niihin käytetään vain parhaiden Grand Cru -tarhojen rypäleistä saatava ensimmäinen – toisin sanoen tyylikkäintä ja hienostuneinta viiniä tuottava – mehu, cuvée. Tämä Rosé valmistetaan Montagne de Reimsin Grand Cru -tarhojen Pinot Noir -rypäleistä ja Côte des Blancsin Grand Cru -tarhojen Chardonnay -rypäleistä. Osa viiniin käytetyistä Pinot Noir -rypäleistä valmistetaan punaviiniksi, joka antaa viinille sen värin – punaviinin osuus on vuosittain n. 12-15% kokonaismäärästä (12% vuonna 2005). Tämän punaviinin vuoksi viiniä voidaan tehdä vain riittävän lämpiminä vuosina, jolloin Pinot Noir -rypäleet kypsyvät riittävästi – rypäleiden kun ei tarvitse olla erityisen kypsiä kuohuviiniä varten, mutta punaviiniä varten rypäleiden on jo saavutettava riittävän korkea kypsyysaste. Vuosikerta 2005 olikin Champagnessa erittäin lämmin ja rypäleet kypsyivät lähestulkoon koko alueella varsin kypsiksi jo verrattain varhain – tästä syystä monet kyseisen vuosikerran viinit kärsivätkin melko matalasta hapokkuudesta ja samalla hieman rajoittuneemmasta kypsytyspotentiaalista.

Verrattain runsas punaviinin osuus näkyy selvästi – väriltään Comtes de Champagne Rosé on nimittäin todella intensiivisen vaaleanpunainen, asettuen johonkin syvän lohenpunaisen ja vadelmamehunvärisen viinin välimaastoon. Näppituntumalta voisin sanoa Comtes-rosén olevan väriltään kuudesta testatusta viinistä tummin.

Lasista tervehtii kaikkiin muihin maistelun viineihin verrattuna erittäin kypsänmuhkea ja makeaan taittuva tuoksu, jossa tuntuu lähinnä hyvin kypsää vadelmaisuutta ja jopa mansikkahilloisuutta. Taustalla tuntuu viileätä yrttisyyttä ja mausteisuutta, joka tuo kokonaisuuteen häivähdyksen minttuisuutta tai mentolia sekä aavistuksen aniksista lakritsia.

Viinin olemus suussa on muhkea, rehevä ja täyteläinen. Tuhdihko makumaailma tarjoilee hyvin kypsää kirsikkaisuutta, vadelmaa, mehevää sitruksisuutta ja hennosti häilyvää, kalkkista mineraalia. Mousse kuohahtaa suussa varsin runsaasti, mutta vaimenee nopeaksi keskipitkään jatkuvaksi nipistelyksi kielellä. Paksunrunsasta habitusta kannattelee kohtalainen hapokkuus ja viinillä on myös kohtalaisesti rakennetta, mutta moniin muihin maistelun viineihin verrattuna kokonaisuus on pehmoisen ja fläsän oloinen.

Jälkimaku jatkaa tuoksun ja keskimaun jalanjäljissä tuttua reittiä: kielelle jää runsas, kypsän vadelmainen, sitruksinen ja Pinot Noir -voittoisen mausteinen jälkimaku, jonka hiljalleen haipuessa kielelle nousee kohtalaisen tuntuvaa, kiniinisen bitteristä mineraalisuutta. Suuhun jää pitkähkö, muhkea, hyvin viinillinen ja suutasupistava jälkivaikutelma.

Yleisesti Comtes de Champagne Rosé 2005 on hyvin rehevä, tanakkarakenteinen ja viinillinen prestiisishamppis, jonka vaikuttavuus perustuu lähinnä hyvin kypsään, paikoin jopa massiiviseen ja nuorenalähestyttävään olemukseen. Vaikka kyseinen viini oli illan nuorin viini, oli se myöskin selkeästi helpoimmin lähestyttävässä tikissä. Sen sijaan pidempään kypsyttelyyn on viini tuskin kovinkaan luotettava valinta; Comtes de Champagne Rosé varmasti kestää runsaan hedelmänsä ja verrattain hyvän rakenteensa vuoksi paremmin kypsyttelyä kuin monet muut kyseisen, kuuman vuosikerran shamppikset, mutta voin kuvitella jokaisen maistelun muista viineistä kestävän luotettavasti pidempään ikää kuin tämä tapaus.

Comtes de Champagne Rosé 2005 tulee varmasti kehittymään parempaan suuntaan vielä useampien lähivuosien ajan, joten vielä ei ole mikään kiire korkata viiniä, mutta jos joku näistä kuudesta maistetusta viinistä pitäisi kirveellä uhattuna valita vappusimaksi Ullikselle, ottaisin kyllä tämän – kaikki maistetut 2002-2005-vuosikertojen viinit olivat vielä äärimmäisen nuoria ja primäärisiä, mutta tämä viini oli niistä kuitenkin sellainen, joka kerjäsi vähiten lisäkellarointia.

Tässä kyllä voisi vielä pohtia mielekkyyttä toista sataa euroa maksavan viinin hankkimiselle, jos se on tarkoitettu ennemmin nuorena juotavaksi kuin kellaroitavaksi – maailma on kuitenkin täynnä huippulaadukkaita roséekuohuvia, jotka irtoavat jopa vain kymmenesosan tai parin hintaan tämän viinin hinnasta. Tyydyn kuitenkin vain toteamaan, etten oikein ymmärrä näitä prestiisituotteita.

Lyhyesti: Erittäin runsas, viinillinen, vivahteikas ja kohtalaisen rakenteikas prestiisiroséekuohuva, joka kuitenkin kärsii kuuman vuosikerran tuomasta, runsaaseen runkoon nähden melko matalasta hapokkuudesta ja turhankin kypsästä ilmaisusta, joka syö viinin raikkainta terää.

Arvio: Erittäin hyvä – tämä on vaikuttavan suurikokoinen, runsas, harteikas ja viinillinen kuohuviini millä tahansa mittarilla mitattuna, mutta samalla turhankin raskastekoinen ollakseen miellyttävä tai raikas pientä lasillista pidempään. Hyvä valinta maljaviiniksi vajaan 10 hengen porukalle tai vaikkapa runsaiden, rasvaisten kalojen kumppaniksi, mutta kellaroitavaksi ei niinkään.

Hinnan (120-180e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

14.4.14

Billecart-Salmon Cuvée Elisabeth Salmon 2002

Billecart-Salmon Cuvée Elisabeth Salmon Brut Rosé 2002
  • Valmistaja: Champagne Billecart-Salmon
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 135-180e (Huhtikuu 2014, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


MW Avellanin prestiisiroséeshamppismaistelussa järjestyksessään toisena viininä oli kuohuviinitalo Billecart-Salmonin toisen perustajan, Elisabeth Salmonin kunniaksi nimetty kuohuviini, joka on talon arvokkain rosée-versiointi. Maistettava viini oli vuosikertaa 2002, jota pidetään Champagnen lähihistorian yhtenä parhaimmista vuosikerroista, ellei jopa parhaana – kyseisenä vuosikertana viinit saavuttivat mitä erinomaisimman kypsyysasteen menettämättä ollenkaan alueelle ominaista, särmikästä hapokkuutta.

Billecart-Salmonin viinitalon perustivat siis Elisabeth Salmon ja Nicolas François Billecart mennessään naimisiin, minkä vuoksi talo edelleen kantaa heidän nimeään. Talo perustettiin vuonna 1818 Mareuil-sur-Aÿn kylään, jossa se myöskin edelleen sijaitsee. Talo on ollut Billecartin suvun hallinnassa jo kohta 200 vuotta ja on näin ollen yksi harvoista Champagnen suurista ja nimekkäistä perheomisteisista viinitaloista.

Nykyisin talon ensisijainen cuvée de prestige on vuonna 2003 julkaistu Le Clos Saint-Hilaire, mutta pitkään talon ykkösviinit olivat perustajien nimillä varustetut valkoinen Cuvée Nicolas François Billecart, joka julkaistiin vuonna 1964, ja rosée Cuvée Elisabeth Salmon, joka julkaistiin vuonna 1988. Jälkimmäinen, nyt arvioitava viini on alueelle melko tyypillisen 50/50-blend, joka saa punaisen värinsä n. 8% lisäyksestä Mareuil-sur-Aÿn kylän Pinot Noir -punaviiniä.

Väriltään viini on intensiivisen syvä persikanoranssi.

Tuoksultaan viini on aluksi hieman hillitynpuoleinen, mutta luonteeltaan silti selvän harteikas ja jopa robusti. Kokonaisuutta ei niinkään hallitse hedelmäisyys tai marjaisuus, vaan Pinot Noirille tyypilliset, maamaiset ja mausteiset aromit, merellinen mineraalisuus, kermaisuus, iäkkäämmän kuohuviinin hillitty pähkinäisyys ja hento keksin tai briossin aromi. Hyvin freesi sitruksisuus ja hento metsämarjaisuus väijyvät taustalla ilman tarvetta pitää itsestään meteliä.

Vaikka Cuvée Elisabeth Salmon 2002 onkin kohta saavuttanut jo 12 vuoden merkkipaalun, paljastuu viini suussa vielä erittäin nuoreksi tapaukseksi – kokonaisuus on nimittäin kaikkea muuta kuin elegantti. Viini on suussa erittäin runsas, täyteläinen, voimakas ja rotevahko – hieman kuin vaaleanpunainen elefantti posliinikaupassa. Päällimmäisiltä piirteiltään makumaailma on tasainen sekoitus kypsää omenaa, vadelmaa ja kirpeämpää karviaismaisuutta tai punaherukkaa. Taustalla tuntuu myös kohtalaisen runsasta mausteisuutta, joka tuo kokonaisuuteen paikoin hieman karvaitakin sävyjä. Runsasta habitusta kuitenkin tasapainottaa tuntuva, muttei liiallisen kireä hapokkuus, minkä taistelukumppanina tuntuu erittäin pienikokoinen, tasainen ja kestävä mousse.

Jälkimaku on selkeästi keskimakua viinillisempi ja Pinot Noir -vetoisemman marjainen, joskin suuhun jäävä pitkähkö jälkifiilis tuntuu kehittyvän suussa jatkuvasti: vadelmakarpaloinen marjaisuus nimittäin siistiytyy kieleltä melko nopeasti syrjään, paljastaen altaan kypsempiä sitruksen sävyjä ja jopa aavistuksen keltaista trooppista hedelmäisyyttä, ennen melko karvaan mineraalista ja mausteista loppuliukua.

Cuvée Elisabeth Salmon 2002 on edellämaistetun William Deutz Rosé 2002:n tavoin erittäin nuorekas ja varsin primäärinen, mutta toisin kuin Deutz, on Billecart-Salmonin pullote jo tässä vaiheessa selkeästi lähestyttävämpi ja vakuuttavampi tapaus. Kokonaisuutena viini on hyvin runsas ja muhkea, mutta myös tasapainoinen ja avoin – viini ei tunnu vaativan kymmenen vuoden kypsyttelyä ollakseen nauttimiskunnossa, vaan viinin vai korkata vaikka heti ja pistää lasiin.

Mutta onko semmoisessa mitään järkeä? Näin suurella konsentraatiolla, aromien syvyydellä ja samaan aikaan erinomaisella tasapainolla ja rakenteella varustettu viini on tehty kestämään ikää, kun taas maailma on täynnä nuorena korkattaviksi tarkoitettuja roséekuohuvia ja -shamppiksia, jotka eivät sen kummallisemmiksi muutu ikääntyessään. Tämän viinin kyllä siis voi niin halutessaan korkata, mutta kuten tämmöisten viinien kanssa usein asian laita on; jos todella haluaa saada vastinetta viinin erittäin suolaiselle hinnalle, on sille oikeasti annettava ikää.

Sen sijaan jos vain haluaa näyttää, että Rahaa On, niin siitä vain vappuna Ullanlinnanmäelle pullon kanssa ja korkki auki!

Lyhyesti: Melko runsas, konsentroitunut ja massakas, mutta yhtä lailla rakenteikas ja tasapainoinen huippuroséeshamppis, joka on jo nyt erittäin hyvin lähestyttävissä, mutta joka kuitenkin on aromeiltaan vielä niin äärimmäisen primäärinen, että lisävuosien antaminen viinille on jo enemmän kuin suositeltavaa.

Arvio: Erinomainen – onhan tämä jo nyt kaikin puolin erinomainen shamppis, mutta vain puolet viinin hurmasta tulee siitä, mitä se antaa nyt, ja puolet sen lupaamasta potentiaalista. Kyllä tämä viini jo nyt nokittaa leijonanosan maailman roséekuohuviineistä, mutta en silti menisi sanomaan viinin olevan tämänikäisenä vielä hintansa väärti ostos. Katsotaan sitten vuosikymmenen päästä.

Hinnan (135-180e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei (vielä) vastaa hinnan luomia odotuksia.

Cuvée William Deutz Rosé 2002

http://www.alko.fi/tuotteet/576557/
Cuvée William Deutz Rosé Millésimé 2002
  • Valmistaja: Champagne Deutz
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Pinot Noir (80%), Chardonnay (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 100-115e (Huhtikuu 2014, wine-searcher.de)
  • Hinta nyt: 104,30e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima – vk. 2000)

Korjaamon shamppanjamarkkinoilla MW Essi Avellanin pitämässä créme de la créme in rosé -maistelussa ensimmäinen maistamamme prestige cuvée rosé oli viinitalo Deutzin William Deutz -viinin roséeversio. Tämä kyseinen viini ei kuitenkaan ole talon varsinainen lippulaivaviini, sillä se titteli kuuluu talon todelliselle prestige cuvéelle, Amour de Deutzille. Tästä viinistä talo ei kuitenkaan valmista roséeversiota.

Vuonna 1838 Aÿn kylään perustettua Deutzin viinitaloa johtivat pitkään Preussista kotoisin olevat Deutzin ja Geldermannin suvut, mutta vuodesta 1983 eteenpäin Deutz on toiminut shamppanjatalo Roedererin omistuksessa. Tämä talon huippu-rosé eroaa valmistustavaltaan alueen yleisestä rosénvalmistustyylistä, jossa rosén väri saadaan aikaan sekoittamalla punaviiniä valkoisiin pohjaviineihin; osa tämän viinin väristä nimittäin tulee siitä, että Pinot Noir -rypäleiden kuoria uutetaan viinissä 1-2 vuorokauden ajan. Tämän jälkeen viinin väri korjataan lopulliseen sävyynsä lisäämällä n. 8-9% kokonaisviinin määrästä Aÿn alueen punaviiniä. Kyseisen vuosikerran (Champagnen alueella huippuvuosikertana pidetyn 2002:n) speksejä ei tuottajan sivuilta löytynyt, joten tarkempaa tietoa viinin alkuperästä tai kypsytysajoista en pysty iskemään; jäännössokerin voin kuitenkin kertoa olevan 8 g/l. Alkon valikoimista tätä kyseistä viiniä ei löydy, mutta Arkadian erikoisvalikoimassa makoilee pari vuotta vanhempi 2000-vuosikerran pullote.

Väriltään viini on punertavaan taittuvan persikanoranssi – mistään intensiivisen punaisesta rosésta ei siis ole värin perusteella kyse.

Aluksi tuoksu on varsin maltillinen ja kevyenpuoleinen, tarjoillen lähinnä hyvin hentoa omenaisuutta, kepeää mineraalisuutta, aavistus punertavampaa vadelmaa sekä häivähdys Pinot Noirin maamaisuutta. Puolen tunnin jälkeen tuoksu on avautunut hieman ekspressiivisemmäksi, tuoden sekaan kevyesti kehittyneitä ja jopa hunajaisia, makeaan taittuvia piirteitä. Yleisilme on kuitenkin erittäin nuorekas ja suht sulkeutuneen oloinen.

Viinin kuiva maku on varsin intensiivinen ja jopa kirpeä, muttei erityisen runsas, vaan tuoksun tavoin melko maltillinen. Makumaailmassa särmikäs sitruksisuus ja varsin raa'ahko omenaisuus tulevat varsin selvästi pintaan, hillityn puraherukkaisuuden ja hennon karpaloisuuden sävyttäessä kokonaisuutta ujosti punertavaan suuntaan. Suutuntumaltaan viini tuntuu olevan varsin täyteläinen ja konsentroitunut, mutta hyvin pienikokoinen, kieltä terävästi pistelevä ja varsin kestävä mousse sekä varsin särmikäs hapokkuus tekevät kokonaisuudesta hyvin tiukkarakenteisen, jännitteisen ja erittäin rapsakan. Yleisilmettä hallitsee jopa raa'ahko nuorekkuus.

Suuhun jäävä jälkimaku on pitkä, mutta hyvin tiukka, melko karvas ja jopa tanniininen. Makumaailmaa hallitsevat kirpeät, sitruunan- ja omenankuoriset vivahteet, tuntuva mineraalisuus sekä hento hunajaisuus.

Cuvée William Deutz Rosé 2002:sta jäi monien muiden maistettujen prestiisiroséiden rinnalla varsin vaatimattoman oloinen kuva ja kokonaisuus vaikutti pintapuolisesti jopa alisuoriutujalta, mutta pinnan alla viini vaikuttaa erittäin rakenteikkaalta, hyvin harteikkaalta ja nuoreen ikäänsä nähden hyvin lupaavalta – tämä siis on todennäköisesti aivan liian nuorena huippuvuoden viini. Lähes 12 vuoden ikä ei tuntunut kokonaisuudessa juuri ollenkaan ja yleisilmeeltään viini oli sekä erittäin primäärinen että vaatimattomanpuoleinen.

Jos kaipaat nyt tai hyvin pian korkattavaa roséeshamppista, jätä Cuvée William Deutz Rosé omaan arvoonsa – tämä kyseinen viini kun tarvitsee ehdottomasti vielä vähintään 10 vuotta lisää kyetäkseen tarjoamaan riittävästi vastinetta hyvin suolaiselle hinnalleen. Nyt korkattuna viini jää pidempäänkin hengiteltyään varsin vaatimattomaksi esitykseksi, joka kykenee esittelemään vain häivähdyksiä siitä potentiaalista, mitä tämän huippuvuoden tuoma intensiivinen rakenne kätkee alleen – selvää kuvaa tästä ei saa, mutta varsin positiivisia viboja pystyy ennakoimaan. Jos kellarissa on tilaa pitkäaikaiselle asukille, on CWD Rosé varsin pätevä valinta.

Lyhyesti: Huippuvuosikerran prestiisiroséekuohuva, joka jää vielä verrattain nuoresta iästään johtuen suht vaatimattomaksi ja epämääräisen oloiseksi esitykseksi. Rakennetta ja konsentraatiota viinistä löytyy ja vaikka millä mitalla, mutta yleisilme on vielä hyvin sulkeutuneen ja hajallaan olevan tuntuinen – viinillä tullee vielä kestämään useita vuosia saada paketti kokoon, mutta sen jälkeen voi odottaa jo varsin upeaa esitystä. Tämmöiset viinit ovat kuitenkin tehtyjä kestämään useiden vuosikymmenien varastointia.

Arvio: Hyvä – nyt korkattuna viini on varsin hyvä esitys, mutta kuitenkin niin vaatimaton, että se jäisi helposti jopa kympin tai parin skumpan rinnalla kakkoseksi kaikessa muussa paitsi rakenteessa, joka on tässä viinissä ylettömän tiukka. Kunhan viinin rakennen vähän löystyy ja aromimaailma pääsee sen alta esiin, voi viini oikeasti olla hintansa väärti ostos ja enemmänkin. Tässä kunnossa viini ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan rahalle vastinetta, joten tämä viini on enemmän vappuskumppa mallia 2025 kuin 2014.

Hinnan (104,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

13.4.14

Väliaikatiedote #18: Viinihullun päiväkirjan vappushamppanjasuositukset

No niin, viikonlopun Samppanjamarkkinat Korjaamolla ovat ohitse. Itse markkinapuolella tuli pyörittyä vain tunnin parin ajan lähinnä tarjontaa ihmetellen ja tuttuja naamoja moikkaillen, lähinnä siksi, että halusi säästellä makuaistiaan illan finaalia – MW Essi Avellanin vetämää Créme de la créme in rosé -maistelua varten (tosin meikäläistä ihmetyttää miksi tuonne ranskan keskelle piti heittää yksi englantilainen "in"...)

Maistelussa käytiin läpi kuusi erittäin suuren ja tunnetun kuohuviinitalon prestige cuvée -viinin rosé-versiota samalla näiden kyseisten viinien taustaa avaten ja roséeshamppanjoiden, prestige cuvée -viinien ja ennen kaikkea maistelun teemana olevien prestiisiroséiden historiaa selittäen.

Maistelun aluksi kerrattiin vähän prestiisishamppisten historiaa – esiin mm. nostettiin tyylilajin pioneeri, vuonna 1876 keisari Aleksanteri II:lle kehitetty, kristallipulloon pullotettu Roederer Cristal, sekä ensimmäinen kaupallinen prestige cuvée, Moët & Chandonin vuonna 1936 julkaistu Dom Pérignon 1921. Taustatiedoissa myös mainittiin prestige rosé -viinien monesti äärimmäisen kovan hinnoittelun taustaa – yleensä kun jo prestige cuvée -viinien hinta on tarkoituksella varsin korkea – sekä varsin rajallisen saatavuuden takia että viinin prestiisiarvon alleviivaamisen vuoksi – ja koska näiden viinien roséeversioita valmistetaan yleensä huomattavasti vähemmän, on niiden saatavuus suhteessa kysyntään entistä pienempi, mikä edelleen nostaa viinien hintaa, helposti jo tavallisen kuluttajan ulottumattomiin.

Joten näistä fiiliksistä päästiin hyvin Viinihullun päiväkirjan shamppanjasuosituksiin Ullanlinnanmäelle! (Jos olet pääkaupunkiseudun ulkopuolelta, valitse Ulliksen tilalle asuinpaikkasi suosituin vapunviettopaikka.)

Meikäläisen mielestä hyvä shamppanja kun on ensisijaisesti mitä upein fiilistelykupliva tai loistava ruokajuoma, ei ole mielestäni kovinkaan suurta järkeä tuhlata useita kymppejä vappukuohuviiniin, joka siemaillaan väärän lämpöisenä heppoisista kertakäyttölaseista todennäköisesti jo pienessä sievässä, jolloin loppupeleissä ei ole mitään väliä, onko lasissa kymmenen vai viidenkymmenen euron kuohuvaa. Tuollaisissa tilanteissa shamppanjan siemailu osoittaa mielestäni lähinnä halua näyttää tältä:


Mutta jos tälle linjalle lähdetään, ei kannata jättää hommia puoleen väliin ja ostaa jotain proletariaatin edukasta perusshamppista. Jotta ihmiset tietäisivät että Rahaa On, sen kuuluu myös näkyä! Ja mikä olisikaan parempi vaihtoehto likviditeettinsä esittelyyn kuin julkisella paikalla prestige cuvée rosén siemailu? Mieluiten toki pullon suusta.

Tykitän nyt seuraavan parin päivän aikana Avellanin maistelussa maistamamme prestiisirosét tänne, jotta voisit ihan itse valita mikä olisi juuri Sinun makuusi sopiva kupliva varallisuuden esittelyyn! Arvioitavat kuohuvat tulevat olemaan:

Jos kuitenkaan et ole valmis maksamaan satalappusta tai useampaa yhdestä pullosta kuohuvaa, suosittelen lämpimästi vilkaisemaan läpi meikäläisen arvosteluarkistoa Alkon valikoiman viineistä rullaamalla pari palstakilometriä kohtaan "kuohuviinit" – sieltä löytyy pienellä haarukoinnilla erinomaisia vaihtoehtoja jokaiseen mahdolliseen budjettiin, niin mainioiden, edukkaamman pään kuohuviinien kuin laadukkaiden shamppanjoidenkin osalta!

Suosittelen kuitenkin tilanteessa kuin tilanteessa varaamaan vähintään 10-15 euroa kuohuviiniin – tätä nykyä korkeiden hintojemme ja kireiden verojemme maassa rupeaa olemaan täysin mahdottomuus löytää Alkosta oikeasti kelvollista kuohuvaa yksinumeroisella summalla.

Lisäksi pakko kyllä lopuksi nostaa A. Koskelon alias Viinipirun oleellinen huomio – mitkä shamppanjamarkkinat muka ovat semmoiset, joista ei voi ostaa lähtiessään mukaansa shamppanjaa?

Fuller's Imperial Stout 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/762766/
Fuller's Imperial Stout 2013
  • Valmistaja: Fuller's
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Englanti
  • Alue: Lontoo
  • Humala: Centennial
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 9,52e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: 9,52e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)


Sain tässä hiljattain vihiä että Arkadian Alkon erikoisvalikoimaan olisi saapunut Fuller'sin moderni näkemys perinteisestä imperial stoutista, joten pitihän se käydä pullo nappaamassa testiin. Kyseessä on siis hyvin tukevalla mallaspohjalla varustettu, alkoholiltaan yli 10-prosenttinen olut, joka on humaloitu (Fuller'sin peribrittiläisestä tyylistä poiketen) vain amerikkalaisella Centennial-humalalla, minkä lisäksi olutta on kypsytysvaiheessa varsin yllätyksellisesti maustettu käyttämällä kuivattuja ruusunnuppuja.

Oluella on – kuten millä tahansa itseäänkunnioittavalla imperial stoutilla – todella pikimusta, itseensä kaiken valon imevä ulkonäkö. Lasissa oluen ylle muodostuva hillitynpuoleinen, rantahiekanruskea vaahtokukka on kohtalaisen kuohkea, melko kestävä ja hyvin pitsiä jälkeensä jättävä.

Tuoksu on erittäin runsas, aromikas ja monisyinen. Paahteisen ja hennosti pistävän kärtsäisen maltaan ohella tuntuu reilulla kädellä mämmiä, makeaa lakritsia, imelää setsuurilimppua, maltillista yrttistä tai kukkeaa aromaattisuutta, hentoa karamellisuutta ja häivähdys tummaa siirappia.

Suussa olut on runsas ja täyteläinen, mutta makeaan tuoksuun nähden kuivahko. Makumaailmassa tuntuu mämmisyyttä, kuivattuja yrttejä, kunnolla palanutta ja kärtsäistä mallasta sekä aavistus karamellista makeutta. Tuoksun makea limppuisuus on vaihtunut kuivanhappamaan jälkiuunileipäisyyteen. Makumaailma on melko voimakas ja tuhti, mutta ei mitenkään ylitsevuotavan massiivinen tai superkonsentroituneen oloinen – kuten esimerkiksi muutaman muun viime aikoina maistetun imperial stoutin tapauksessa. Hiilihappoisuus on melko pientä ja tasaista, mutta mukavan kestävää, korostaen oluen yleisesti kermaista fiilistä.

Jälkimaussa palaneet, kärtsäiset ja jopa savuiset piirteet nousevat entistä paremmin esiin makean maltaisuuden siirtyessä entistä enemmän taka-alalle – joskin maltillinen siirappinen pehmeys pyöristää maun runsaimpia särmiä. 60 EBU:a katkeroita tuntuu kevyen palaneen karvauden ohella varsin maltillisesti, lähinnä hillityn puisevana ja hennon sitruksisena bitterisyytenä. Suuhun jää todella pitkä, moniulotteinen, erittäin tasapainoinen ja mukavalla tavalla hyvin paahteisten aromien sävyttämä jälkivaikutelma.

Fuller's on jälleen kerran onnistunut tekemään todella vakuuttavan, ihastuttavan ja vaikuttavan moniulotteisen oluen. Muutamiin viime aikoina maistettuihin moderneihin (lähinnä yhdysvaltalaisiin) imperial stouteihin verrattuna tämä Fuller'sin esitys on selkeästi hillitympi, elegantimpi ja yleisesti brittiläisempi tapaus, jossa korostuu enemmän hienostuneisuus, balanssi ja eleganssi rehellisen turpaanvedon sijaan. Sen sijaan peribrittiläisiin stoutteihinhan nähden tämä olut on kyllä varsinain kolossaalinen monsteri, eli mitään maltillista, kärtsäistä pikkustoutia on turha odottaa.

Fuller's edelleen onnistuu pitämään paikkansa meikäläisen lempparienglantilaispanimona – panimolta löytyy niin klassista, peribrittiläistä old school -tavaraa, kuin tällaisia selkeästi modernimpia, olutmaailman uusia tuulia seuraavia pullotteita, joista kuitenkin heijastuu mainiolla tavalla Fuller'sin perinteikkyys ja pitkän linjan olutosaaminen. Panimolta lienee turha odottaa täysin uudenlaisia, uraauurtavia erikoisoluita, mutta yleensä jos he ryhtyvät tekemään omaa versiointia jostain perinteisestä oluttyylistä, voi yleensä huoletta odottaa varsin laadukasta lopputulosta – tämä ei ainakaan tuonut poikkeusta tuohon linjaan!

Koska oluelle on rohkeasti isketty parasta ennen -päivämäärä 10 vuoden päähän ("best before end 2023"), on aika selvää, että Fuller's haluaa ihmisten tajuavan tämän olevan olut, joka ei vain kestä ikäännytystä, vaan varmasti kehittyy parempaan suuntaan. Pitänee ottaa neuvosta vaari ja hakea puteli kellarin perälle kypsymään!

Lyhyesti: Todella täyteläinen, runsas, melko voimakkaan kärtsäinen ja leipäisen maltainen, mutta silti samalla erittäin tasapainoinen ja modernissa imperial stout -skenessä jopa astetta hillitympi esitys.

Arvio: Täydellinen – hyvä imperial stout toimii aina kuin junan vessa, ja tämä on imperial stoutiksi niin paljon enemmän kuin vain "hyvä". Upeaa huippukamaa mainiolta brittipanimolta!

Hinnan (9,52e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

11.4.14

De Castelnau Millésimé Brut 2002

http://www.alko.fi/tuotteet/524467/
De Castelnau Millésimé Brut 2002
  • Valmistaja: Champagne de Castelnau
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champgane, Montagne de Reims
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Meunier (40%), Pinot Noir (10%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 49,50e (Huhtikuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 49,50e (Huhtikuu 2014, Alko)

Vuosikertaa 2002 pidetään lähivuosien vuosikerroista ehdottomasti parhaimpana Champagnessa. Tuolla Ranskan viileämmissä pohjoisosissa kun rypäleet joutuvat monesti sinnittelemään saavuttaakseen riittävän kypsyyden, mistä syystä vuosikertashamppiksia ei voida joka vuosi tehdä ja vuosikertojen heittelyä tasataan sekoittelemalla eri vuosikertojen viineistä ns. N.V. (non-vintage) -shamppanjaa. Vuonna 2002 alueella kuitenkin onnistuttiin saamaan mitä optimaalisin kypsyys rypäleisiin ilman liiallisen kypsymisen seurauksena tulevaa matalaa hapokkuutta. Lähes kaikki alueen viinitalot ovat julkaisseet tai tulevat julkaisemaan vuodelta 2002 vuosikertakuohuvaa, joka on runsaan hedelmäisyytensä mutta tasapainottavan hapokkuutensa ansiosta takuuvarmaa kuohuviiniä kestämään vuosikymmenen, parinkin kypsyttelyä.

Aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapui rajoitettuna 1344 pullon kertaostona verrattain edullinen yhden vuosikerran shamppis juuri kyseiseltä huippuvuodelta – de Castelnau Millésimé Brut. Verrattain edullinen erityisesti siksi, että kyseinen kuohuva on yhtä edullinen (tai jopa edullisempi) kuin merkittävä osa Alkon perustason N.V. -shamppiksista. Tämä talo on perustettu vuonna 1916 ja talo toimi itsenäisenä perheviinitalona vuodesta 1925 aina vuoteen 2003, jolloin 12 viljelijän osuuskunta CRVC (la Co-opérative Régionale des Vins de Champagne) osti sen itselleen. Tähän nyt arvioitavaan kuohuviiniin tuo mielenkiintoa erityisesti Pinot Meunierin ja Noirin tyypillisten roolien kääntäminen; yleensä kun alueen rypäleblendissä rakenteikasta Pinot Noiria käytetään runsaasti tuomaan tiukkuutta ja rakennetta ja Pinot Meunieria vain melko pieniä määriä antamaan runsautta ja hedelmää. De Castelnaun tapauksessa punaisten rypäleiden osuudesta valtaosaa hoitelee tuo yleensä melko maltillisessa roolissa toimiva Pinot Meunier. Viini on käytetty terästankeissa, minkä jälkeen sen on annettu kypsyä kiitettävät 9 vuotta pulloissa ennen myyntiinlaskua.

Väriltään viini on kevyesti hunajankeltaiseen taittuvan limenvihreä – aivan vanhojen shamppisten kullankeltaiseen ei olla vielä ehditty päästä.

Tuoksussa ikä tuntuu selvästi: päällimmäisenä erottuu erittäin pitkän hiivasakkakypsymisen ja kypsän hedelmän yhdistelmästä syntyvä sitruunamarmeladilla voidellun paahtoleivän aromi. Taustalla tuntuu napakamman sitruksisuuden tuomaa greippisyyttä, hentoa yrttisyyttä ja pitkästä iästä kielivää hienostunutta pähkinäisyyttä.

Viinin runsasta makumaailmaa sävyttävät kypsänmakean sitruksiset, paahteisen briossiset, kehittyneen pähkinärouheiset ja kevyen maamaiset aromit. Sitruksisen hedelmän alta rupeaa pikku hiljaa erottumaan myös keltaista hedelmäisyyttä ja kypsää viheromenaa. Kypsän hedelmäisyyden ja 11 g/l jäännössokerin vastapainoksi kuitenkin asettuu varsin kiitettävän tuntuva hapokkuus sekä todella runsas, kuohkea ja pitkäkestoinen mousse, jotka kuivaavat suutuntuman täysin. Vaikka kielen kärjessä voikin erottaa kevyttä makeutta, on viinin yleisilme erittäin kuiva.

Viinin pitkä jälkimaku on lähinnä freesin sitruksinen ja lähes raa'ahkoa omenaisuutta hipova, mutta niiden hiljalleen väistyttyä tuntuu kielelle vielä pähkinäisyyttä ja hiivaista ranskanleipää melko hennosti mutta ihastuttavan pitkään viipyillen.

Hintaansa nähden de Castelnaun vuosikertashamppis vaikuttaa kyllä olevan varsin hyvää kamaa. Runsas, kypsä hedelmä tekee kuplivasta melko modernin oloisen ja helpostilähestyttävän, mutta koska vastapainoksi löytyy ryhtiä, runkoa ja hauista varsin kiitettävällä tavalla, jää viinistä erittäin vakuuttava, positiivinen yleisfiilis. Vaikka viinistä rupeaa löytymään kehittyneitäkin piirteitä, on kokonaisuus vielä verrattain nuorekkaan oloinen ja viinin voi helposti haudata kellariin ainakin 5-10 vuodeksi keräämään lisää syvyyttä ja mielenkiintoa.

De Castelnau Millésimé Brut 2002 on varsin vakuuttava valinta niin lasien kilistelyyn kuin hienostuneemmille mereneläville tai kasvisruoille (näissä tapauksissa muista antaa viinin hengitellä hetki, äläkä tarjoile viiniä aivan jääkylmänä), mutta varmasti eniten viinistä saa irti, jos sille vain jaksaa antaa enemmän aikaa kellarissa. Jos ylimääräistä käteistä löytyy, kannattaa viiniä hankkia heti laatikollinen kellariin ja testailla parin vuoden välein mitä kuplille kuuluu.

Jos viinin kuitenkin jo nyt haluaa testata, on tämä viini kaikille pääkaupunkiseudulla asuville kuplien ystäville hyvä valinta jos haluaa orientoida itsensä tänä viikonloppuna Korjaamolla järjestettäville shamppismarkkinoille!

Lyhyesti: Jo 10. ikävuoden merkkipaalun ohittanut loistovuoden shamppanja, josta löytyy upea yhdistelmä hyvin kypsää hedelmää, iästä kieliviä kehittyneitä piirteitä ja varsin robustia, harteikasta rakennetta. Loistovalinta niin maljajuomaksi, ruokapöytään kuin kellariinkin!

Arvio: Erinomainen – mukavaa saada pitkästä aikaa laadukas huippuvuoden vuosikertashamppis Alkon viitekehyksessä varsin järkevään hintaan. Varma valinta kuohuviinifiilistelyyn niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Hinnan (49,50e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Boulevard Smokestack Dark Truth

http://www.alko.fi/tuotteet/724184/
Boulevard Smokestack Series Dark Truth Stout
  • Valmistaja: Boulevard Brewing Co.
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Missouri, Kansas City
  • Maltaat: Amber 50, Cara 120, Cara 300, Honey Naked Oat-, kaura-, paahdettu ohra-, pale-, ruis-, suklaa-, suklaaruis-, vehnä-
  • Humala: Citra, Magnum, Perle, Zeus
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 9,95e (Maaliskuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: 9,95e (Huhtikuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)


Kaappini perällä on ollut kypsymässä jo melko pitkään useammalla mainiolla oluella vakuuttaneen Boulevard-panimon Smokestack-sarjan Dark Truth -niminen imperial stout. Tämänkertainen arvioni ei kuitenkaan kerro tuosta putelista, vaan toisesta samanlaisesta, jonka ostin hiljattain Arkadian Alkosta huomattuani kyseistä olutta edelleen sieltä löytyvän – onhan se aina hauskaa sekä syödä kakku että säästää se! Vanha Dark Truthini jäi siis edelleen keräämään kellariin ikää.

Tosiaan, tuo maanmainio Boulevard Brewing on näkynyt blogissani ainakin mainioiden Single- ja Double-Wide IPA -arvioiden muodossa, minkä lisäksi olen ehtinyt myös katsastaa Dark Truthin pikkuveljen, edelleen Arkadian hyllyiltä löytyvän Bully! -portterin. Kaikki panimolta maistamani oluet ovat olleet varsin verratonta tavaraa, mutta kovin usein niitä ei ole tullut ostettua, kiitos melko suolaisen hinnoittelun. Journalismin nimissä tämäkin pullo tuli totta puhuen ostettua, toivottavasti ei aivan turhaan! Ainakin oluen speksit (kauraa, ohraa, ruista ja vehnää rohkeasti yhdistelevä mallaspohja, belgihiiva ja tumman ruokosokerin tuoma boost) lupailevat hyvää!

Ulkonäöltään olut on kunnon imperial stoutien henkeen täysin läpinäkymätön ja pikimusta. Oluen päälle kohoaa innokkaasti beigenruskea, varsin runsas, kuohkea, kestävä ja mukavasti pitsiä jättävä vaahtohattu.

Tuoksu on erittäin kompleksinen: ensivaikutelmaltaan olut on ihastuttavan hedelmäinen, mistä lienee kiittäminen belgihiivaa. Hedelmän alta paljastuu varsin tummanpuhuvaan ulkonäköön nähden suhteellisen hillittyä paahteisuutta ja makeaa lakritsisuutta, morttelissa jauhettuja yrttejä, kevyesti appelsiinista sitruksisuutta ja hennosti havuisia humalan aromeja.

Parin suuntäyttävän paksun ja suorastaan tahmean imperial stoutin jälkeen Dark Truth on selkeästi hillitympi tapaus, omassa viitekehyksessään peräti keskitäyteläinen, joskin yleisellä oluttasolla varsin tuhdista päästä. Makumaailma on hyvin suklainen, maltillisesti siirappisen maltainen ja aluksi lempeän maitokahvinen, taittuen sitten tiukempaan ja karvaampaan espressoisuuteen ja aromikkaaseen kolaisuuteen. Taustalla tuntuu häivähdyksiä suolaisesta salmiakkisuudesta. Hiilihappoisuus on oluttyylille ominaisesti varsin hillittyä, minkä vuoksi olut on makunsa lisäksi myös suutuntumaltaan varsin kermainen – toki oman lisänsä varmasti antaa kauran tuoma pehmeys. Yleisesti makumaailma on selvästi sekä kuiva että makea olematta loppupeleissä silti selkeästi kumpaakaan.

Jälkimaku on pitkä ja siinä katkerohumalointi pääsee lopulta monimuotoisen mallasrungon alta esiin tehden oluen loppuliu'usta kohtalaisen karvaan. Oluesta jää suuhun tummapaahteisen kahvinen, jopa kahvinporoinen ja kevyen salmiakkinen jälkivaikutelma.

Dark Truth Stout on kuin jännittävä sekoitus kahvia, kokista ja kermavaahtoa. Balanssi on saatu hiottua varsin erinomaiseen kuntoon: olut ei vaikuta missään vaiheessa hallitsevan tahmaisen makealta, eikä liian kuivalta tai tiukan paahtuneelta. Molempia puolia oluesta kyllä löytyy, mutta ne on saatu hienolla tavalla tasapainottamaan toisiaan. Myös makumaailma on hurmaavan moniulotteinen ja siitä löytyy yhtä lailla tasapainoisella tavalla niin monia maltaan vivahteita kuin aromaattista humalaakin. Pähkinänkuoressa Dark Truth on kaiken kaikkiaan ihastuttava ja moniulotteinen jenkkistout.

Tästä huolimatta on pakko myöntää, että olut on – kuten myös Smokestack-sarjan Double-Wide IPA – piirun verran tyyris tapaus. Tämä on kyllä uskomattoman moniulotteinen ja ennen kaikkea vaikuttavan tasapainoinen olut millä tahansa mittapuulla mitattuna, mutta kymppi reilun kolmanneslitran pullosta rupeaa olemaan jo melko suolaista pelkästään baarihinnalla, myymälähinnasta nyt puhumattakaan. Laatuunsa nähden olut ei ole ihan mahdottoman hintainen ja mielelläni minä tämmöistä uudelleenkin ostaisin, mutta kun niin ikään Jenkeistä tuleva, samankokoiseen pulloon pakattu ja samassa tyylissä ja tasossa painiva Founders Imperial Stout maksaa puolet tästä, en kyllä näe mitään järkeä ostaa tätä uudelleen. Sääli sinänsä – tietyllä tapaa Boulevardin piirun verran maltillisempi ja enemmän tasapainoa kuin monoliittista massiivisuutta painottava tyyli oli näistä kahdesta jopa enemmän mieleeni.

Lyhyesti: Uskomattoman tasapainoinen, moniulotteinen ja herkullinen imperial stout, joka jatkaa Boulevard Brewingin katkeamatonta laatuoluiden suoraa. Tällaisella kattauksella Boulevard mennee meikäläisen lemppariksi Atlantintakaisista panimoista.

Arvio: Täydellinen – pitkästä aikaa imperial stout, jonka pääpaino ei ole ylettömän massiivisessa ilmaisussa, vaan enemmän tasapainoa ja monimuotoisuutta korostavassa tyylissä. Vaikka siis onhan oluessa kyllä paljon kaikkea, tottakai. Yleensä imperial stoutien parhaus yleensä kulkee suoraan verrannollisesti niiden massan kanssa, mutta näköjään ei aina!

Hinnan (9,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

10.4.14

Albert Bichot Chablis GC Les Clos Domaine Long-Depaquit 2003

Albert Bichot Chablis Grand Cru Les Clos Domaine Long-Depaquit 2003


Tuossa kuukausi pari sitten tuli korkattua varastoissani reilun vuoden päivät pyörinyt Grand Cru Chablis. Viini oli alun perin ystäväni Silja Linesilta kiikuttama viini (kiitti, J!), joka oli onnistunut täyttämään hänelle mukaan antamani tiukat ostokriteerit.

Viinin tuottanut Albert Bichot on yksi Bourgognen suurimmista ja merkittävimmistä ko-operatiiveista – 100 itse viljellyllä tarhahehtaarilla ja 50 sopimusviljelijän tarhahehtaarilla Bichot on suurempi toimija kuin varsin kuuluisa Joseph Drouhin ja suurin piirtein samaa kaliiperia Bouchardin viinijättiläisen kanssa.

Pohjoisimmassa Burgundissa, muusta alueesta merkittävästi erillään sijaitsevalla Chablis'n alueella on seitsemän Grand Cru -tarhaa, jotka kattavat yhteensä 100 tarhahehtaaria. Näistä tarhoista selvästi suurin on lähes neljänneksen koko alueen Grand Cru -tarhoista kattava Les Clos, jota pidetään samalla moniulotteisimpia ja pitkäikäisimpiä viinejä tuottavana tarhana ja jolta tämäkin viini on peräisin. Tämä Bichot'n näkemys Les Clos -tarhan viinistä on valmistettu kahden tarhan alueen rypäleistä (mäessä olevan Les Clos -tarhan keskialueelta ja rinteen huipulla sijaitsevasta osasta). Viini on aluksi kypsynyt 10 kuukautta niin, että 65% viinistä on makoillut sakkojen kanssa terästankeissa ja 35% viinistä sakkojen kanssa 1-3 vuoden ikäisissä tammitynnyreissä. Tämän jälkeen viini on siirretty pois sakkojen päältä kypsymään 6 kuukauden ajan terästankeissa. Tämän jälkeen viini on viettänyt vielä useita vuosia pullossa ennen kuin se päätyi lopulta meikäläisen näppeihin. Kun viini vihdoin ja viimein korkattiin alkuvuodesta, oli rypäleiden korjuusta ja käyttämisestä viiniksi ehtinyt kulua jo peräti 10 vuotta.

Viinillä on melko voimakkaasti kellertävä väri, jossa on vielä häivähdys vihertävää.

Jo pienen etäisyyden päästä lasista voi erottaa viinin intensiivisen ja ihastuttavalla tavalla kehittyneen tuoksun, jota hallitsee makeahko, jopa jälkiruokaviinimäinen hunajaisuus. Taustalla tuntuu aromeja paahdettuista pähkinöistä ja paahtovohvelista, jonka nurkka on päässyt kärähtämään mustaksi, tuoden kokonaisuuteen häivähdyksen savuisuutta.

Yleisilmeeltään viini on varsin rauhallinen ja selvästi ikääntynyt: suutuntuma on melko täyteläinen, mutta maku on vaikuttavasta moniulotteisuudestaan huolimatta melko kevyt. Tuoksun aromit lunastavaa kokonaisuutta hallitsee iän tuoma kuivahko hunajaisuus ja hillitty paahteisuus, mantelilastut, hento leipämäisyys ja laadukkaille Chablis'n viineille usein varsin tyypillinen teräksinen mineraalisuus. Seassa tuntuu myös kevyttä, mutta hunajaisuuden kanssa upeasti sointuvaa omenaisuutta, joka sävyltään asettuu jonnekin Tropic-mehun ja maalaissiiderin välimaastoon. Viini on iän myötä myös hyvin hillitysti, mutta kuitenkin selvästi oksidoitunut, mikä tuo viiniin selviä rouhittujen pähkinöiden aromeja ja hentoa, sherryistä suolaisuutta – kuitenkin pilalle hapettuneiden viinien luotaantyöntävän ruisleipäisistä aromeista ollaan vielä kaukana. Matalahappoinen vuosikerta 2003 tuntuu hieman yleistä Chablis-tasoa kevyempänä ja pehmeämpänä hapokkuutena, mutta kokonaisuus on silti varsin hyvässä vedossa ja riittävän hapokas pysyäkseen mukavan ryhdikkäänä ja puruvoimaisena.

Jälkimaussa hunajaisuus ja kypsähkö omenaisuus tuntuvat selkeästi keskimakua makeammilta ja painokkaammilta, viileän teräksisyyden tuodessa kokonaisuuteen eleganttia tasapainoa ja raikkautta. Suussa tuntuu jopa aavistus tanniinista, suuta kuivattavaa yleisfiilistä. Paikoitellen kehittyneet shamppanjat mieleen tuova, kompleksi, hentoiseen tammen mausteisuuteen sekoittuva pähkinäinen paahtuneisuus jatkuu todella pitkään kielellä ja lähes seireenimäisellä tavalla kutsuu maistamaan itseään yhä uudelleen.

Kaiken kaikkiaan Bichot'n Les Clos on todella, todella upea Chardonnay. Vaikka viini selvästi on vähähappoisempi versio Chablis'ta, on balanssi edelleen tallessa ja kokonaisuus tarjoilee mitä upeimmalla tavalla valtavan määrän kypsyneen Chardonnayn kiehtovia, hurmaavia vivahteita. Perstuntumalta voisin kyllä sanoa, että viini on hyvin suurella todennäköisyydellä saavuttanut huippunsa, eli kokonaisuus tuskin tulee tästä hirveästi kehittymään. Voin kuitenkin kuvitella viinin pysyvän kunnolla säilytettynä hyvässä tikissä helposti vielä muutamien vuosien ajan, joten suurta kiirettä ei tarvitse viinin kanssa pitää!

Jos siis tämä kyseinen viini löytyy kaapistasi, rupea miettimään jotain parempaa kokattavaa, joka ansaitsisi saada tämän huipun seuralaisekseen! Jos sen sijaan tästä viinistä löytyy joku tuoreempi, viileämmän vuosikerran (eli runsaammalla hapokkuudella varustettu) tapaus, ei korkkaamisella ole vielä mitään kiirettä useampaan vuoteen! Enää ei Siljalta näytä tätä kyseistä viiniä löytyvän, mutta paria muuta Bichot'n Chablis'ta kylläkin, jotka kannattaa pitää korvan takana!

Ja juu, kun Alkossa Grand Cru Chablis on sen verran harvinainen ja hinnakas tuote, on alle kolmella kympillä lähes 10-vuotias pullote kyllä ehdottomasti hintansa väärti ostos.

Lyhyesti: Upealla tavalla kehittynyt, hienostunut ja loputtoman kompleksinen Chablis alueen suurimmalta ja arvostetuimmalta Grand Cru -tarhalta. Viini kärsii hieman matalasta hapokkuudestaan, mutta se ei missään nimessä onnistu haittaamaan näin upean kokonaisuuden keskellä.

Arvio: Täydellinen – vain se ryhdikkäämpi ja raikkaampi eloisuus voisi tehdä tästä viinistä jotenkin vielä paremman. Jo nyt tämä viini oli kaikin puolin hurmaava, kiehtova, tyylikäs ja harmoninen huippu-Chardonnay laatuunsa nähden naurettavan edulliseen hintaan.

Hinnan (29,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

9.4.14

Founders Centennial IPA

http://www.alko.fi/tuotteet/788224/
Founders Centennial IPA
  • Valmistaja: Founders Brewing Company
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Michigan
  • Maltaat: Crystal
  • Humala: Centennial
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 3,86e (Huhtikuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 3,86e (Huhtikuu 2014, Alko)

No niin, vihdoinkin sitä Foundersin IPAa. Tämä olut siis ilmestyi Alkon uutuuksiin jo reilu kuukausi sitten, mutta Alkon hyllyillä olutta näkyi ensi kertaa vasta vajaa viikko sitten, joten aivan putkeenhan kaikki ei vaikuta menneen.

In any case, kyseessä on maailmanlaajuista suosiota nauttivan ja suurenmoisella Imperial Stoutilla vakuuttaneen Founders-panimon single-hop IPA – toisin sanoen olut on sekä katkero- että aromihumaloitu ainoastaan jenkkiläisellä Centennial-lajikkeella, joka loogisesti myös antaa nimensä oluelle. Siinä missä viinit melko usein valmistetaan yhdestä rypälelajikkeesta, on oluissa selkeästi harvinaisempaa humaloida olut vain yhdellä lajikkeella – erityisesti jos oluessa humalan on tarkoitus näytellä pääosaa (sekä katkeroiden että aromien osalta).

Oluella on kirkas, keskisyvän meripihkanruskea väri – ei tämä kyllä nyt kovinkaan "pale" ole, vaikka olut India Pale Ale onkin... Kaadettaessa olut saa kohtalaisen runsaan, kermanvärisen, höttöisen, melko kestävän ja hieman pitsiä jättävän vaahtokukan.

Tuoksusta löytyy aivan ensimmäiseksi mäntyä ja pihkaa, sitten kevyemmällä otteella makeahkoa ja hennon toffeista karamellia, tämän jälkeen varsin maltillista sitruksisuutta ja lopuksi kaiken seasta leijailee vielä vivahde persikkaa.

Oluen yleinen olemus on kevyehkö ja kuiva, joskin pihkaista, viileän yrttistä ja hennon aprikoosista makumaailmaa sävyttää maltillisesti makeaan taittuvan karamellimaltaisuus ja aavistus kypsähköä marjaisuutta. Suutuntumaltaan olut on kohtalaisen täyteläinen, mitä todella hento, jopa latteahko hiilihapokkuus korostaa. Maussa on paljon katkerohumalan bitteriä särmää, mutta loppupeleissä melko vähän raikkautta.

Rapsakka jälkimaku on hyvin kuiva; keskimaun karamellinen makeus loistaa poissaolollaan. Kielelle jää keskipitkä ja erittäin bitterinen jälkivaikutelma, jossa tuntuu lähinnä pihkaisen katkeraa humalaa, mäntyisyyttä ja maltillsita greippisyyttä.

Siinä missä Foundersin Imperial Stout nosti fiilikset kattoon ja sen läpi, pudottaa Centennial IPA ne taas takaisin ruohonjuuritasolle. Tämä ei nimittäin hirveästi toimi. Kokonaisuus on kyllä mukavasti purevan katkerohumalainen, mutta kokonaisuudesta ei tunnu löytyvän oikein minkäänlaista mielenkiintoa. Yleensä tykkään jos reilusti katkerohumaloiduissa oluissa on vastapainona riittävän tanakka mallasrunko – karamellisuuttakin saa löytyä – joka tasapainottaa oluen bitterisyyttä, mutta tässä oluessa kokonaisuudesta tuntuu löytyvän lähinnä karamellia, ei niinkään runkoa. Tästä syystä olut tuntuu maistuvan tukevammalta mitä se todellisuudessa onkaan, eikä katkerohumalointi ja maltaisuus tunnu kulkevan samalla kaistalla.

Itselleni Centennial IPA jäi Founders IS:n jälkeen melkoiseksi pettymykseksi – kokonaisuudesta tuntuu olevan balanssi hukassa ja vaikka humala puraiseekin mukavasti, ei se yksinään onnistu tekemään kokonaisuudesta kovinkaan raikasta.

Lyhyesti: Hieman tasapainoton ja yksioikoinen jenkki-IPA, jossa runsaan karamellinen mutta suht kevyt mallasrunko ei keskustele rapsakan männynpihkaisen humaloinnin kanssa samaa kieltä.

Arvio: OK – on tämä ihan pätevä, arkinen jenkkihumalapommi, muttei juuri mitään sen kummempaa. Olisin kyllä mielummin ottanut Foundersilta Imperial Stoutin Alkon pysyvämpään valikoimaan ja tämän kertaostokseksi.

Hinnan (3,86e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

8.4.14

Radici Taurasi 2008

Radici Taurasi 2008
  • Valmistaja: Mastroberardino
  • Tyyppi: Punaviini, DOCG Taurasi
  • Maa: Italia
  • Alue: Campania, Avellino, Taurasi
  • Rypäleet: Aglianico (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 23,40e (Marraskuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Kun täällä blogissa oli aivan hiljattain arvostelu "Etelä-Italian Barolosta", Mastroberardinon Radici Taurasi Riservasta, lienee asiallista raapustaa arvio myös talon perus-Taurasista, joka piipahti Alkossa kertaostona viime vuoden lopulla. Koska kyseinen viini katosi melko nopeasti hyllyiltä, on turha lähteä sitä enää etsimään myymälöistä – arviosta lienee siis eniten hyötyä nettitilailijoille sekä niille ketterille, jotka viiniä ehtivät talteen hamstrata.

Campanian maakunnassa Aglianico-rypäleestä valmistettu Taurasi on nykyään yksi Etelä-Italian tunnetuimpia ja arvostetuimpia punaviinityylejä, mutta tämä on varsin tuore ilmiö: ennen 1960-lukua tuskin kukaan oli kuullutkaan kyseisistä viineistä ja vielä 1990-luvun alkuun asti Mastroberardinon viinitalo tuotti leijonanosan kaikesta alueella tuotetusta Taurasista, mukaanlukien 100% ulkomaille myyntiin menevästä osuudesta. Muiden tuottajien Tauraseja on siis näkynyt markkinoilla vasta hädin tuskin 20 vuotta.

Mastroberardino kypsyttää pelkästään tätä perustason viiniä varsin kauan ennen markkinoillelaskua – viinin kypsyttelyyn käytetyt 4 vuotta ylittävät helposti DOCG-lain määrämät minimissään kolme vuotta ja itse asiassa viini täyttää Riserva-viineille määritellyt kypsyttelyajat (4 vuotta, joista vähintään 1 tammessa). Perus-Radici kun viettää aluksi 24 kuukautta ranskalaisissa barrique-tammitynnyreissä ja slavonialaisissa tammisammioissa, minkä jälkeen viiniä kypsytetään vielä toiset 24 kuukautta pulloissa.

Viinin kevyesti läpinäkyvä väri on kauniin syvä ja hennosti violettiin taittuvan kirsikanpunainen.

Ensivaikutelmaltaan tuoksua hallitsee hieman laktisten vivahteiden sävyttämä kirsikkajugurttinen aromi, mikä kuitenkin tuulettuu kohtalaisen ketterästi pois. Tämän jälkeen tuoksua sävyttävät intensiteetiltään hieman kevyemmät, mutta muuten selkeästi moniulotteisemmat vivahteet: kypsää ja makeaa tummaa hedelmäisyyttä, hapankirsikkaa, kevyttä nahkaisuutta ja hentoa maamaisuutta.

Suussa viini on tuhdin keskitäyteläinen – konsentraatiota ja kypsää hedelmää tuntuu löytyvän, mutta viini ei missään nimessä tunnu suutatäyttävän paksulta, vaan melko kompaktilta. Kuiva makumaailma vaikuttaa hyvin tiukkaotteiselta ja moniin muihin eteläitalialaisiin punaviineihin nähden kaikkea muuta kuin kosiskelevan mehevältä. Kielellä pyörii kypsän punamarjaisia, kirsikkaisia, aromikkaan boysenmarjaisia, maamaisia, kohtalaisen tuntuvalla tavalla bitterisiä ja kuivan mausteisia makuja – tiukat epähedelmän aromit tuntuvat olevan vähintään yhtä suuressa roolissa kuin marjaiset hedelmän piirteet. Hyvästä rakenteesta pitävät huolta kohtalaisen tuntuva – vaikkei mitenkään erityisen runsas – tanniinisuus ja varsin runsas, hyvin eloisa hapokkuus.

Jälkimaku on melko kireän ja suht lyhyen oloinen. Kielelle jäävässä, musteisessa jälkivaikutelmassa tuntuu lähinnä tanniinien karvautta ja ensimmäisen kerran aavistus tammen tuomaa suklaisuutta.

Radici Taurasi 2008 on kyllä varsin vakuuttavan oloinen, mutta selkeästi vain tulevaisuutta ajatellen – nyt kokonaisuus tuntuu olevan melko sulkeutunut ja hajallaan. Vaikka viinillä onkin jo ihan kohtalaisesti ikää (5 vuotta arviointihetkellä), vaikuttaa se vielä varsin nuorelta – kokonaisuus kaipaa selkeästi lisää vuosia saadakseen osa-alueet paikalleen. Tällä hetkellä maistellessa viini vaikuttaakin aromeiltaan turhan vaatimattomalta ja lähinnä kuivan, tiukan ja karun rakenteen dominoimalta.

Tauraseja ei turhaan olla rinnastettu Piemonten pitkäikäisiin Baroloihin – molemmat viinityylit kun tuntuvat kaipaavan runsaasti vuosia saadakseen arominsa ja rakenteensa järkevään keskinäiseen balanssiin. Tästä Mastroberardinon perusviinistäkään ei kannata odottaa mitään "perustason" punaista – viini on selkeästi tarkoitettu pitkäikäiseksi, ei helpostilähestyttäväksi ja nuorena juotavaksi arkipunkeroksi. Lisäksi viini heijastelee hienosti Mastroberardinon traditionalistista tyyliä: viini ei ole mitenkään modernin hedelmävetoinen, vaan nykyaikaisten viinien mittapuulla jopa karuhko. Tässä viinissä ei ole kyse päällevyöryvän hedelmän määrästä, vaan rakenteesta ja siitä tertiääriaromien armadasta, jonka viini voi pitkään kypsyessään kehittää.

Lyhyesti: Vielä äärimmäisen nuorekas ja tiukka Taurasi, joka tuntuu olevan hyvin hajanaisessa sulkeutuneessa vaiheessä – nyt viini vaikuttaa vielä melko vaatimattomalta ja kömpelöltä, mutta potentiaali pidempään kypsyttelyyn on selvästi läsnä.

Arvio: Hyvä – tällä hetkellä viini on ihan mukava, rakennevetoinen Aglianico, mutta tuskin tarjoaa järkevää vastinetta rahoille. Kärsivällinen viininystävä saa kyllä asian korjattua helposti kuntoon 4-5 vuoden vartomisella. Jos nyt haluaa korkata viinin, suosittelen sekä pidempää karahvointia, jotta viini saa arominsa varmasti kunnolla esiin, että riittävän tukevaa ruokaa tasapainottamaan viinin hallitsevaa rakenteikkuutta.

Hinnan (23,40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei (vielä) vastaa hinnan luomia odotuksia.

Nøgne Ø Imperial Stout 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/707116/
Nøgne Ø Imperial Stout 2013
  • Valmistaja: Nøgne Ø
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Norja
  • Alue: Grimstad
  • Maltaat: Kaura-, Maris Otter-, musta-, Münchner-, paahdettu ohra-, suklaa- (NØ);
    Kaura-, Marris Otter-, münchner-, paahdettu ohra-, suklaa-, vaalea kristalli-, vehnä- (Alko)
  • Humala: Columbus, Crystal (NØ); Chinook, Northern Brewer (Alko)
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 9,59e (Marraskuu 2013, Alko)
  • Hinta nyt: 9,87e (Huhtikuu 2014, Alko)

No niin, ajattelin että olisi tästäkin tapauksesta ihan hyvä tehdä arvio vielä kun kyseistä olutta monopolin valikoimista löytyy.

Viime aikoina imperial stoutien ystäviä on todella hellitty Alkon puolella: perusvalikoimissa on ollut pikaisesti tai vähän pysyvämmin tämän tapauksen lisäksi Plevna Siperia, Ridgeway IS, Founders IS ja Amager Hr. Frederiksen; Helsingissä asuville on lisäksi ollut tarjolla lisäksi mm. Boulevard Dark Truth ja Fuller's IS. Imperial stoutit yleensä ovat varsin tykättyä tavaraa, eli ne keräävät helposti varsin mittavia pisteitä olutarvioissa hyvin pienellä vaivalla. Edellämainituista oluista jokunen saattaa jakaa jonkin verran mielipiteitä, mutta "Nöggiksen" IS sitä kuitenkin harvemmin tekee – kyseinen olut killuu nimittäin varsin monien olutarviosivustojen kärkikymmenikössä. Itselleni olut on varsin tuttu entuudestaan ja vuosikertaa 2012 tuli nautittua useampi kun sitä vielä sai Arkadian Alkosta – itse asiassa yksi pullo on edelleen kypsymässä kellarissa. Olut siis vakuutti heti ensisimauksella, mennen kertaheitolla yhdeksi lempparistouteistani. Siksi sitä tuli oltua varsin täpinöissään kun kyseisen oluen uusi vuosikerta tuli ihan Alkon yleisiin valikoimiin suurenpuoleisena kertaostona. Tämä kyseinen arvio on viime syksyltä kun olut hyllyille pamahti.

Arvioitava olut on etiketin tietojen mukaan batch 1017B, joka on pantu 22.8.2013. Varsin tuoretta tavaraa stoutiksi siis – IPA:t ja muut aromihumalavetoiset oluet ovat yleensä parhaimmillaan mahdollisimman nuorena, mutta stoutit tuppaavat kestämään hyvin ikää ja peräti kehittymään jonkin aikaa ennen kuin rupeavat tarjoamaan parastaan. Jostain kumman syystä oluen mallas- ja humalaprofiili eroaa melkoisesti riippuen siitä, katsooko tietoja Alkon vai Nøgne Ø:n sivuilta, joten pistin molemmat tuonne ihmeteltäviksi.

Olut on ulkonäöltään täysin pikimusta, valoa läpäisemätön ja viskositeetiltaan moottoriöljymäisen paksu. Voimakkaallakaan kaadolla ei lasiin vaikuttanut nousevan vaahtoa juuri ollenkaan ja se vähäinenkin kuplainen hattu haihtuu varsin nopeasti.

Ensivaikutelmaltaan tuoksu on todella kuiva, voimakkaan paahtunut – peräti palaneen kärtsäinen, melko salmiakkinen ja paahdetun ruisleipäinen. Taustalla kuitenkin leijailee kevyesti melassista makeutta, mutta tuoksun kuivat ja kärtsäiset piirteet naamioivat sen mallikkaasti piiloon.

Maultaan olut on roteva, intensiivinen ja tanakka; samettisesti soljuvalta suutuntumaltaan olut on suuntäyttävän täyteläinen. Kevyesti makea piimälimppuinen maltaisuus ja kevyt mämmisyys antavat makumaailmalle päävärit, mutta sitä täydentävät vivahteikkaan lakritsiset ja hieman tumman siirappiset vivahteet, hennosti kuivatun hedelmäiset sävyt ja hillityn palaneet, maltillisesti tummasuklaisen bitteriseen taipuvat aromit. Hiilihappoisuus on paksuntäyteläisestä habituksesta johtuen varsin hentoa, mutta todennäköisesti juuri samasta syystä voimakas (9%) alkoholi ei maistu tai tunnu käytännössä ollenkaan.

Pitkänpuoleisessa ja moniulotteisessa jälkimaussa tuntuu runsaalla otteella ruisleipää, palanutta maltaisuutta, tummapaahtoista kahvia, karvasta tummaa suklaata, kevyttä humalan karvautta, hentoa sitruksisuutta ja pitkään nielussa tuntuvaa alkoholin lämpöä. Humalaisuus (75 IBU) pysyy kaikesta runsaudestaan huolimatta varsin hillittynä loppuun asti antaen selkeästi enemmän tilaa itse maltaalle.

Nøgne Ø IS vuosimallia 2013 on kaiken kaikkiaan muhkea ja runsaasta humaloinnistaan huolimatta ensisijaisesti mallasvetoinen stout. Mututuntumalta sanoisin, ettei aivan 2012-vuosikerran hekumaan päästä, mutta rinnakkain maistelemati on paha mennä sanomaan – saattaa aika kullata muistoja. Kovinkaan kauas ei kuitenkaan ole omena pudonnut edellissatoon nähden, eli edelleen ollaan vieläkin todella vaikuttavaa tavaraa. Alko on onnistunut keräämään varsin kiitettävän kolmen koplan imperial stouteja valikoimiinsa – tätä, Amageria ja Foundersia – mutta ikävä kyllä jokaista vain kertaostoksen, eli pysyvinä mitään näistä ei näillä näkymin nähdä. Sääli sinänsä, sillä jokainen näistä on ollut varsin erinomaista tavaraa ja olisin into pinkeänä valmis pitämään jokaisen kolmikosta pysyvänä tuotteena.

Koska imperial stoutit noin yleensä (ja Nøgne Ø:n hiivojen kanssa pullotetut oluet ennen kaikkea) kestävät erinomaisesti kypsyttelyä, usein moniulotteisempaan ja kompleksisempaan suuntaan kehittyen, on tämä varsin luotettava valinta jos kaipaa kellariinsa oluita kypsymään. Toki olut on jo nyt varsin vakuuttavaa tavaraa (erityisesti kun arvion kirjoitushetkestäkin on ehtinyt kulua sen puoli vuotta), joten pulloa ei ole missään nimessä mikään pakko pistää vuodeksi kellariin (tosin ei tästä kyllä varmasti ole mitään muuta kuin hyötyä!)

Jossain tässä lähitulevaisuudessa kyllä pitänee ottaa kaikki nuo meikäläisen kellarissa kypsytetyt stoutit pöytään ja katsoa miten ne pärjäävät keskenään suurissa stout-turnajaisissa!

Lyhyesti: Todella tuhti, vaikuttavan moniulotteinen, tyylikäs ja tasapainoinen imperial stout, joka Nøgne Ø:n yleisestä tyylistä poiketen ei jyrääkään voimakkaalla humaloinnilla, vaan varsin massiivisella mallaspohjalla.

Arvio: Täydellinen – perstuntumalta sanoisin tämän olevan ainoa stout Alkon perusvalikoimasta, joka kykenee haastamaan Foundersin Imperial Stoutin. Siinä missä tuo jenkki vakuuttaa supermassiivisella maltaan konsentraatiolla, on Nøgne Ø:n vahvuus uskomattoman mielenkiintoisessa, moniulotteisessa ja tyylikkäässä makumaailmassa – joskin molemmissa oluissa kumpainenkin osa-alue on varsin hyvin hallussa. Joka tapauksessa, suosittelen nappaamaan putelin testiin vielä kun sitä hyllyiltä löytyy.

Hinnan (9,87e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.