Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

15.9.2014 mennessä 1156 viiniä, 106 olutta, 2 siideriä, 2 meadia, 1 sake ja 2 kirjaa arvosteltu.


15.9.14

Boulard Rosé Extra Brut 2010

Francis Boulard Rosé Extra Brut 2010
  • Valmistaja: Champagne Francis Boulard & Fille
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
  • Rypäleet: Pinot Noir (60%), Chardonnay (40%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 60,00e (Syyskuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Boulard-putki jatkuu! Tällä kertaa vuorossa on Francis Boulardin ja hänen tyttärensä pyörittämän kuohuviinitalon perusrosée, joka ei tule Montagne de Reimsistä, josta valtaosa talon muusta tuotannosta tulee, vaan hieman eteläisemmästä Marnen laaksosta, jossa sijaitsevien Boulardin tarhojen köynnösten keski-ikä on n. 40 vuotta.

Viini on valmistettu Boulardin talon hengessä biodynaamisten periaatteiden mukaan. Villihiivoilla tapahtunut käyminen ja sakan päällä kypsyminen ovat tapahtuneet pienissä tammitynnyreissä; pullokäyminen ja -kypsyminen ovat kestäneet 26 kuukautta (kesäkuun lopulta 2011 syyskuun alkuun 2013). Viini pohjautuu täysin vuosikertaan 2010, mutta tätä ei ole merkitty etuetikettiin, koska viini ei ole kypsynyt vuosikertashamppiksille pakollista 36 kuukauden aikaa. Dosage on melko maltillinen (joskin Boulardin standardeilla jo melko korkea) 6 g/l.

Viinin kepeähkö väri on varsin hento, hailakan persikanpunertava – ennakoitavissa on todennäköisemmin hienostunutta, kepeää roséeta kuin muhevaa marjapommia.

Ensivaikutelmaltaan viini on varsin luonteikas ja hyvin villimpiä luonteenpiirteitään alleviivaava: maamaista mausteisuutta, kevyttä hapankirsikkaa, vaikeasti luonnehdittavaa villihiivaisuutta (tämä nyt ei tarkoita yleisesti shamppanjoissa tavattavaa hiivaisuutta) ja hentoa puisevuutta. Taustalla tuntuu värjöttelevän kevyt, mausteisen tamminen komponentti. Jonkin aikaa lasissa avauduttuaan rupeaa viinin tuoksuun nousemaan myös hieman perinteisempi, tuoreen vadelmainen vivahde.

Boulardin vahvasti rakenteeseen nojaavaan tyyliille uskollisena viini on kuiva, kirpeä ja erittäin ryhdikäs. Makumaailmassa suurimmassa osassa ovat hyvin freesi ja napakka punaherukkaisuus, intensiivinen sitruksisuus sekä yhdistelmä kuivaa puisevuutta ja hentoa multaisuutta. Kivinen mineraalisuus ei syöksy samalla tavoin etulinjamaan, mutta tuntuu hyvin vahvasti kokonaisuudessa, taittaen yleisilmettä voimakkaasti marjoista pois kohti voimakkaan merellistä, jopa hennosti meripihkahappoista suolaisuutta (semmoinen rutikuivan (ei siis oksidoituneen) Sherryn ominaisvivahde). Kuiva puisevuus ja aavistus tanniinisuutta tuovat kokonaisuuteen hieman tertunrankaisen – muttei mitenkään epämiellyttävän, vaan mukavan asenteikkaan – sävyn.

Pitkässä jälkimaussa viinin rujoimmat maut tuntuvat siistiytyvän pois ja kielelle jää tuntuvan mineraalinen, kirpakan sitruksinen ja kevyesti bitterisen yrttinen jälkivaikutelma.

Boulardin Rosé Extra Brut jatkaa kyseisen kuohuviinitalon totutulla, varsin korkeatasoisella linjalla. Tuntuu siltä, että isä ja tytär Boulard eivät tee helppoa, massoille suunnattua kuohuvaa, vaan tyylikästä, hyvin rakennevetoista shamppanjaa heidän omaan makuunsa – jos viinit maistuvat myös muille, on se vain plussaa.

Ja ainakin meikäläiseen tämmöiset anteeksipyytelemättömät, tiukan rakenteikkaat ja luonnetta täynnä olevat kuohuvat uppoavat kuin veitsi voihin! Tämä rosée ei sentään ole yhtä tiukan intensiivinen ja ruokaa väkisin kylkeensä kaipaavan rakenteikas, kuten aiemmin arvosteltu Blanc de Blancs Les Vieilles Vignes, joten tämän voi hyvin korkata vaikka sellaisenaan, mutta viinin intensiivinen ja puruvoimainen rakenne kyllä tuntuu kehottavan laittamaan sen mielummin ruokapöytään kuin tervetulomaljoihin.

Lyhyesti: Pienen mutta tasokkaan viljelijätuottajan tiukka ja anteeksipyytelemätön, mutta myös ihastuttavan luonteikas ja tasapainoinen biodyny-roséeshamppis.

Arvio: Erinomainen – ihastuttavan luonteikas, monisyinen ja rakenteikas roséeshamppis. Tuntuu vähän tyhmältä hokea, etteivät roséekuohuvat ole oikein meikäläisen juttu, kun vastaan tulee näin hurmaavia esityksiä. Sääli, että näin ihastuttavat viinit todellisuudessa edustavat hyvin pientä vähemmistöä lähinnä simppeleiden marjapommien hallitsemassa roséekuohuvaskenessä.

Hinnan (60,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

14.9.14

Boulard Blanc de Blancs Vieilles Vignes Extra Brut 2011

Francis Boulard Blanc de Blancs Les Vieilles Vignes Extra Brut 2011
  • Valmistaja: Champagne Francis Boulard & Fille
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Montagne de Reims
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 65,00e (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Hyvin kepeän, puhdaspiirteisen ja hillittyä eleganssia esitelleen Boulard Blanc de Blancsin jälkeen Cuvéen Edward pisti meille maistettavaksi saman tuottajan Les Vieilles Vignes -version.

Talon perus-Blanc de Blancsiin erona tämä kyseinen viini on valmistettu vain yhden, n. 35-40-vuotiaan "Le Murtet" -tarhan rypäleistä; muuten viini on valmistusteknisesti varsin identtinen. Viini pohjautuu kokonaan vuosikertaan 2011, mutta koska viini on viettänyt pullossa vain Champagnen minimiajan, 15 kuukautta (toukokuu 2012 – syyskuu 2013), ei pulloa voi merkitä vuosikerralliseksi millésimé-shamppikseksi. Dosage on Boulardille totuttuun tyyliin hyvin maltillinen 5 g/l.

Viinin väri on nuorekkaan intensiivisen kellanvihreä.

Tuoksua hallitsee ensisijaisesti merituulisen suolainen mineraalisuus, jota komppaavat hento savuisuus ja aavistus kukkaisuutta. Seassa on myös kohtalaisesti villihiivojen tuomaa epämääräistä, jännää meininkiä, joka tuo tuoksuun mukavalla tavalla luonteikkaan twistin.

Vanhempien köynnösten tuoma intensiteetti on viinissä selkeästi pinnassa: kepeään ja hienostuneeseen Blanc de Blancsiin verrattuna tämä viini on rutikuiva, tiukka, eloisa ja suorastaan kireä – siitä huolimatta, että tästä viinistä sentään löytyy jäännössokeria! Nuorta, äärettömän freesiä ja rakenteikasta makumaailmaa hallitsevat teräksiset ja kalkkisen mineraaliset aromit, kevyt viheromenaisuus ja aavistus greippisyyttä. Todella intensiivisen mineraali-happotykityksen ansiosta viini on äärimmäisen kepeä suussa, mitä pieni ja pehmeä, mutta kestävänpuoleinen mousse vain korostaa.

Viinin freesissä jälkimaussa tuntuu raa'ahkoa sitruunaa ja viheromenaisuutta, liituista mineraalia ja hentoa yrttiä. Suuhun jää kirpeä, poskipäitä viiltävä ja teräksinen jälkivaikutelma.

Boulardin Blanc de Blancsin Vieilles Vignes -versio on ylettömän intensiivinen, tiukka ja hyvin kirpakka shamppis – siis kupliva ruokaviini vailla vertaa! Sellaisenaan viini on niin vimmainen esitys, että kokonaisuudesta tulee suoraan väkivaltainen fiilis, mutta viini vaikuttaakin lähinnä etsivän riittävän runsasta ja rasvaista ruokaa johon pureutua. Viinin ideana ei selvästikään ole olla massakas, vaikuttava ja superaromikas show-off-shamppanja, vaan hurmaavan rakenteikas, gastronominen kupliva.

Jos siis löydät jossain vaiheessa itseltäsi tätä kyseistä viiniä, korkkaa se sellaisen runsaan tai raskaammanpuoleisen ruoan kumppanina, joka edellyttää juomaltaan kestävää rakennetta ja keventävää, raikkautta tuovaa olemusta – liian kepeät ruoat näin intensiivinen kupliva voi helposti jyrätä happojensa alle. Happojen hillitsemiseksi voin suositella runsaan, tukevan ruoan lisäksi hieman kepeitä kuohuvia lämpimämpänä (n. 12 °C) tarjoilemista tai parin kolmen vuoden vartomista ennen korkkaamista.

Lyhyesti: Erittäin intensiivinen, biodynaamisesti valmistettu gastronomia-shamppanja täynnä terästä, mineraalia ja rakennetta.

Arvio: Tyylikäs – tämä viini on äärimmäisen freesi, raikas, rakenteikas ja puhdaspiirteinen, mutta sen viiltävän hapokkuuden ja intensiivisyyden vuoksi se edustaa tyyliä, jota voi olla vaikea arvostaa ilman ruokaa. Tämän viinin idea ei ole olla lempeä, miellyttävä seurustelushamppis, vaan rakenteikas ruoan kumppani, joka keventää raskautta ja puhdistaa suuta. Sellaisessa roolissa tämä viini on vailla vertaansa.

Hinnan (65,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

12.9.14

Boulard Blanc de Blancs Brut Nature

Francis Boulard Blanc de Blancs Brut Nature
  • Valmistaja: Champagne Francis Boulard & Fille
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne
  • Rypäleet: Chardonnay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 60,00e (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Muistuuko mieleen Francis Boulardin ja hänen tyttärensä pyörittämä mainio pikku shamppistalo? Blogissani oli siis hiljattain arvio Boulardin ylettömän hurmaavasta perustason kuplivasta, Les Murgiersistä (jonka yhteydessä on myös lyhyt esittely viinitalosta, jos pieni muistinvirkistys tuntuisi olevan paikallaan). Noh, seuraavaksi on vuorossa muutama Boulardin astetta paremman tason esitys, joista ensimmäisenä on vuorossa puhtaasti Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs.

Viini on tehty talon perinteistä viininvalmistustekniikkaa ja biodynaamisia periaatteita yhdistellen: viini on käytetty rypäleiden omilla villihiivoilla ja niin alkoholi- ja malolaktinen käyminen kuin kypsyttely ovat tapahtuneet vanhoissa tammitynnyreissä (228- ja 600-litraisissa) ja -sammioissa (2000-litraisissa). Viini on pullotettu suodattamattomana biodynaamisen kalenterin mukaisina hedelmäpäivinä ja sen on annettu kypsyä reilut kaksi vuotta (maaliskuusta 2012 toukokuuhun 2014) pulloissa hiivasakan kanssa. Viinin pohjana on vuosikerta 2011 (75%), jota on täydennetty vuosikertojen 2009 ja 2010 reserve-viineillä (25%).

Väriltään viini on hento ja herkkä, vain kevyesti limetinvihertävä.

Tuoksu on oppikirjaesimerkki biodyny-Blanc de Blancsista: pinnassa on Chardonnayn viheromenaa, sitruunaa, terästä ja kypsänmakeaa omenahilloa, taustalla kevyttä ruutisuutta ja naturaalimpien viinien hentoa, chinotto-appelsiinista camparisuutta. Auetessaan viini alkaa tarjoilemaan myös hentoa, pähkinäistä paahteisuutta; freesi hedelmäisyys ja teräksinen mineraalisuus kuitenkin pysyy pääosassa.

Täysin kuiva maku on yhtä napakka, kepeä ja fokusoitunut, mitä tuoksu antaa odottaa: sitrusta, hennosti kypsempää omenaa, teräksistä mineraalia ja aavistuksen verran rutikuivana erottuvaa aprikoosista hedelmää. Kepeää makumaailmaa pitävät tasainen, rapsakka hapokkuus ja hyvin pieni ja kevyt, mutta varsin kestävä mousse hienosti paketissa. Valmistuksessa käytetty tammi ei erotu tuoksusta tai mausta lainkaan.

Keskipitkässä jälkimaussa kielelle jää piskipäitä viiltävää viheromenaisuutta, voimakasta mineraalisuutta, jäännössokerin puutteesta huolimatta hennon makeana tuntuvaa sitruksisuutta ja aavistut vihertävänä tuntuvaa yrttisyttä.

Boulardin Blanc de Blancs on ihastuttavan tyylipuhdas, fokukseltaan laserintarkka ja suorastaan ylettömällä raikkaudella varustettu biodyny-shamppis, jonka ainoa vihje melko epäinterventionistisesta valmistusprosessista löytyy tuoksun hennosta, monille natural-viineille tyypillisestä, villin camparimaisesta juonteesta. Muuten viini on äärimmäisen puhdaspiirteinen, eikä sitä erota tavanomaisesta shamppiksesta muu, kuin ihastuttava hedelmän puhdaspiirteisyys ja rakenne – samanlaiseen fokukseen harvoin näin nuori Blanc de Blancs yltää, ja harvoin viini kantaa täydellistä jäännössokerin puutetta yhtä vaivattomasti. Viiniä olisi sokkona suoraan sanottuna vaikeaa arvioida nolladosageksi.

Mutta viini tosiaan on hyvin nuori: hapot ovat erittäin selvästi pinnassa (jäännössokerin happoja maskeeraava vaikutus ei pääse tällä kertaa auttamaan) ja hedelmäisyys on vielä hyvin primääristä. Jos tykkäät hieman kompleksisemmista ja kehittyneemmistä kuohuvista (kuten meikäläinen), kannattaa viini jättää vielä muutamaksi vuodeksi hautumaan ennen korkkaamista – esimerkiksi monet nettilähteet vinkkaavat tämän 2011-pohjaisen viinin olevan parhaimmillaan välillä 2015-2020. Viini on toki jo nyt nautittavissa, mutta viinin ykkösrooli kepeänä jäähdyttelydrinkkinä on kadonnut näin kesäkuumien hälvettyä. Sen sijaan rapukausi on tässä käynnissä, joten pullon voi aivan huoletta pistää keskelle järvien antimia pursuavaa pöytää. Kasvissyöjien pöydässä viini toimii mainiosti öljyisten ja/tai ruokaisten, sitruuna- tai limettimehulla maustettujen vihersalaattien kumppanina.

Lyhyesti: Todella kepeä, freesi, tuntuvan mineraalinen, puhdaspiirteinen ja äärimmäisen fokusoitunut Blanc de Blancs, joka todennäköisesti rupeaa tarjoilemaan parastaan vasta muutaman vuoden kellaroinnin jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – klassinen esimerkki siitä, miksi Blanc de Blancseja usein pidetään Champagnen kuohuviineistä tyylikkäimpinä ja eleganteimpina.

Hinnan (60,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

11.9.14

Val de Vid Rueda Verdejo 2013

Val de Vid Rueda Verdejo 2013
  • Valmistaja: Val de Vid
  • Tyyppi: Valkoviini, DO Rueda
  • Maa: Espanja
  • Alue: Castilla y León, Rueda
  • Rypäleet: Verdejo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 7,90e (Elokuu 2014, Silja Serenade)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Espanjan lämpimällä ja kuivalla Castilla y Leónin alueella sijaitsevasta Ruedasta on tullut pikku hiljaa varsin muodikas alue viinipiireissä – siinä missä lähes koko Castilla y León on tunnettu runsaista, rotevista punaviineistään (mm. Ribera del Duero, Toro, Cigales), on Rueda poikkeuksellisesti keskittynyt 1970-luvulta raikkaisiin Verdejo-valkoviineihin. Tätä nykyä Ruedat Verdejot lienevät Espanjan kuuluisimpia ja arvostetuimpia valkoviinejä Rías Baixasin Albariñojen ohella.

Viinin tuottanut Val de Vid on Espanjan mittakaavassa nuorehko, vasta vuonna 1996 perustettu ja vuonna 2005 nykyaikaistettu viinitila, joka viljelee 20 hehtaaria Verdejoa Valladolidin kylän tuntumassa. Val de Vidin perustason Rueda on Silja Linesin laivan viininä (tai ainakin oli kesällä 2014) ja se kulkeutui meikäläisen hyppysiin parin muun viinin kanssa laivatuliaisina rakkaalta äidiltäni.

Viinin kevyen vaaleanvihreä ei tarjoa yllätyksiä. Eikä mehevä tuoksukaan liioin, sillä se on melko yksiulotteiselta yleisilmeeltään lähinnä kypsän päärynäinen, hillityn kukkea ja hennon ruohoinen. Tuoksu ei kehity juuri mihinkään koko pullon aukioloaikana.

Suussa viini on täyteläinen ja päärynäisen hedelmäinen. Simppelistä makumaailmasta löytyy myös melko runsasta hedelmäkarkkisuutta, ylikypsää omenaa, hentoa yrttisyyttä ja kevyttä mineraalista raikkautta. Happoja on semikohtalaisesti, mutta viinistä tuntuu hieman puuttuvan fokusta ja rakennetta.

Keskipitkä jälkimaku on keveän mineraalinen ja siinä tuntuu enemmän Verdejolle tyypillistä yrttisyyttä ja aavistuksen verran omenankuorista karvautta.

Kokonaisuutena Val de Vidin Verdejo 2013 on kyllä kaikin puolin erittäin simppeliä kamaa, mikä on hieman sääli, sillä lukemani arviot viinin 2012-vuosikerrasta (mm. cellartracker, Viini-lehti) ovat olleet selkeästi positiivisempaa kuvia maalailevia. Näissä arvosteluissa ovat korostuneet selkeästi raikkaus ja Verdejon ominaispiirteet, kun taas tämä viini oli lähinnä täyteläistä päärynämehua.

Toki voi olla, että myös vuosikerta 2012 on ollut samanlaista eikä sofistikoitunut makuaistini vain ymmärrä tästä viinistä tuon taivaallista, mutta itse veikkaisin viinitalolla viinin kysynnän räjähtäneen melkoisesti, jolloin 2012 on tehty vielä perinteisesti, laatua vaalien, mutta uutta 2013-vuosikertaa varten on ollut pakko tuottaa huomattavasti enemmän viiniä, jolloin laadusta on vähät välitetty, kunhan vain saadaan ostajien toivoma määrä viinejä kasaan. Ainakin meikäläisen suuhun tämä viini maistuu lähinnä geneeriseltä, päärynävetoiselta massaviiniltä, eikä mitenkään tyypilliseltä, freesiltä mutta runsaalta Verdejolta.

Viini on kyllä täysin virheetön, eli kyllähän se uppoaa simppelinä seurusteluviininä, mutta ei siitä hirveästi Ruedan Verdejoa saa irti, jos sellaista kaipaa. Jos Siljalla satut matkustamaan, suosittelen panostamaan pari euroa enemmän laatuun ja jättämään tämän "Laivan viinin" hyllyyn.

Lyhyesti: Simppeli ja runsaan päärynäinen Ruedan Verdejo, joka kärsii vähäisten happojen tuomasta raikkauden puutteesta ja joka ei kyllä juurikaan onnistu tuomaan esiin lajiketyypillisiä aromeja.

Arvio: Kehno – todella tylsä ja yllätyksetön perusvalkoviini. Hämmentävää, että vain 20 hehtaaria viljelevä pientuottaja voi tehdä näin geneerisestä massaviinistä menevää valkoviiniä.

Hinnan (7,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

10.9.14

Fuller's Past Masters Old Burton Extra

Fuller's Past Masters Old Burton Extra
  • Valmistaja: Fuller's
  • Tyyppi: Olut, Ale
  • Maa: Englanti
  • Alue: Lontoo
  • Koko: 0,5
  • Maltaat: Kristalli-, Pale-; maissi
  • Humala: Fuggles, Goldings
  • Hinta ostohetkellä: 5,08e (Lokakuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Sen lisäksi, että lontoolainen klassikkopanimo Fuller's tuottaa vakiintuneita perustuotteitaan ja aika ajoin kokeilee myös jotain uutta, puskee se markkinoille silloin tällöin myös vanhoja, historiallista tenhoa tarjoilevia oluita. Fuller'silla on nimittäin kirjattu kaikkien panimossa valmistettujen oluiden spesifit reseptit talteen, jokainen päivättynä päiväntarkasti. Näitä vanhoja reseptejä selailemalla Fuller's voi hakea sekä klassista inspiraatiota uusiin oluihinsa että tuoda uudelleen markkinoille vanhoja, kauan aikaa sitten poistuneita hittejä.

Old Burton on vanhoja oluita henkiinherättelevän Past Masters -sarjan kolmas olut ja sen alkuperäisresepti on vuodelta 1931. Fuller's on pyrkinyt valmistamaan tämän perinteisen alen mahdollisimman pitkälti alkuperäistä olutta jäljitellen.

Tuopissa oluella on syvä, mutta läpinäkyvän kirkas, tumman kuparisen punaruskea väri. Hyvin vaalea vaahtokukka on paksu, mutta se laskeutuu varsin nopeasti matalaksi, tiiviiksi hatuksi.

Runsas ja avoin tuoksu tuo reiluin ottein kinuskisia, mandariinisen sitruksia, makean omenaisia ja makean siirappisia aromeja. Kun tuoksuun paneutuu tarkemmin, rupeaa sieltä löytymään myös appelsiininkukkaa, kuivattua taatelia, keksimäisyyttä, yrttistä humalaa, hentoa hapettunutta omenaa ja häivähdys savuisuutta.

Oluen melko täyteläisen pehmeä maku henkii klassista brittiläisyyttä: makean omenaista hedelmäisyyttä, toffeisen karamellista mallasta ja siirappisuutta, puisevaa ja kevyen yrttistä humalaisuutta, hillityn pippurista mausteisuutta ja aavistus suklaisuutta. Taustalla häilyy ruskeaa omenaa, kuivattuja hedelmiä ja häivähdys sitruksisuutta. Humalan karvautta on jonkin verran, mutta hiilihappoisuus on varsin lempeää ja maltillista. Alkoholi (7,3%) puskee aavistuksen makumaailmaan.

Lopuksi oluesta jää kuivahko, mausteinen, yrttisen humalainen, maltaisuudeltaan hieman kinuskinen ja kevyesti kuivan siirappinen jälkimaku. Keskipitkässä jälkivaikutelmassa korostuu kohtalaisen karvas katkerohumalointi, hento alkoholin lämpö ja hieman paahtoleipää muistuttava aromikkuus.

Kokonaisuutena Old Burton Extra on mehevän runsas ja makean maltainen klassikkobritti. Tämä on kaikin puolin tasapainoinen ja maukas esitys, jossa humala tuo hyvin grippiä ja samalla keventää runsasta suutuntumaa, jotta kokonaisuus ei onnistu tuntumaan raskaalta, turhan paksulta tai liian makealta. Brittityyliin makean kinuskinen mallasvetoisuus on kuitenkin pääosassa, elegantin yrttisen ja kevyesti puisevan aromihumaloinnin pitäessä lähinnä taustakomppia.

Kun nykyään kuivat, kepeänraikkaat ja räyhäkkäästi niin aromi- kuin katkerohumaloidut oluet ovat vallanneet olutmarkkinat (no ei oikeasti, kyllä ne vetiset massalagerit edelleen markkinoita oikeasti hallitsevat), on virkistävää maistella tällaista vanhanaikaista, Aitoa ja Rehellistä brittiolutta. Vanhasta Burtonista ei tunnu löytyvän oikeastaan tippaakaan sellaista, mikä on nykyisin muotia ja kuuminta hottia olutpuolella, mutta sen sijaan siitä löytyy varsin runsaasti kaikkea muuta – oluesta paljastui ihastuttavan paljon erilaisia, hienostuneita vivahteita ja kokonaisuus tuntui elävän jatkuvasti koko tuopillisen ajan.

Lyhyesti: Rehti ja tuhti olut, josta löytyy kaikki perinteisen brittialen tunnusmerkit, mutta myös suorastaan hämmentävä kirjo hienostuneita, moniulotteisia vivahteita. Oikein nautinnollinen, perinteistä brittien olutosaamista huokuva siemailu-ale.

Arvio: Tyylikäs – uusia, jännittäviä elämyksiä etsivälle Old Burton Extra voi pintapuolisesti olla melko yllätyksetön, perinteinen brittiale, mutta pienellä tutkimisella se paljastuu mitä ihastuttavimmaksi, tasapainoisimmaksi ja moniulotteisimmaksi sellaiseksi!

Hinnan (5,08e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Goode, Harrop: Authentic Wine

Authentic Wine – toward natural and sustainable winemaking (2011)
  • Valmistaja: Jamie Goode & Sam Harrop MW; University of California Press
  • Tyyppi: Kirja
  • Koko: 259 sivua
  • ISBN: 978-0-520-26563-9



Tässä hiljattain tuttavani iski minulle tämän kirjan kouraan saatesanoin "täältä varmaan löytyy matskua joka sua kiinnostaa", joten pitihän tällä tavoin esitelty lainakirja ottaa heti lukuun.

Authentic Wine on kattava katsaus viinien ja viininvalmistuksen nykytilaan ja sen ovat kirjoittaneet brittiläinen kasvibiologi-viinikirjoittaja Jamie Goode (mies The Wine Anorak -sivuston takana) ja Master of Wine Sam Harrop, viinintekijä ja luomiviinitila Domaine Matassan perustaja. Kirjan sisällölle antaa siis hyvin paljon painoarvoa se pieni yksityiskohta, että sen kirjoittajat eivät perusta väitteitään mutu-tietoon; kun toisella kirjoittajista on yliopistotutkinto ja paljon kokemusta viiniköynnöksen biologiasta ja kemiasta ja toisella on sekä Master of Wine -tutkinto että ensikäden kokemusta luonnollisuutta painottavasta viininvalmistuksesta parinkymmenen vuoden ajalta, ei kirjassa kerrottuja faktoja halua lähteä ihan heppoisin perustein kyseenalaistamaan.

Ei sillä, että niitä tarvitsisikaan kyseenalaistaa! Kirjassa käsitellään paljon viiniammattilaisten parissa kiistanalaisia asioita, mutta niiden analyysia ei jätetä vain pintaraapaisun tasolle, vaan niiden tueksi esitetään paljon raakaa dataa. Kirja ei myöskään ole yksinomaan Gooden ja Harropin äänitorvi; kirjan sivuilta löytyy kyllä heidän eri tahoille aikaisemmin kirjoittamiaan artikkeleita, mutta myös useita lainauksia, anekdootteja ja haastatteluja eri viinintuottajilta ja muilta viinihenkilöiltä ympäri maailmaa (muutamia maininnanarvoisia nimiä ovat mm. naturalviiniextremisti Frank Cornelissen ja Villa Marian viinintekijä Alistair Maling), mitkä osoittavat, etteivät he ole missään nimessä yksin mielipiteittensä kanssa.

Vaikkei kirja ole aivan viinimaailman tuoreimmille vasta-alkajille tarkoitettu, on se mukavan helppolukuinen ja rakenteeltaan se etenee varsin johdonmukaisesti, joten hirveän suuri tehtävä kirjan lukeminen ei ole. Käsitteitä alustetaan kattavasti ja hyvin ymmärrettävästi ennen niihin syvemmälle siirtymistä, eli mikään Master of Wine -tasoinen superammattilainen ei tarvitse olla ymmärtääkseen kirjaa – perusymmärrys viinistä ja sen valmistuksesta riittää täysin. Kuitenkin kirja tarjoaa eniten älyllistä nautintoa jo hieman viiniymmärryksessään pidemmälle ehtineille silloin kun kirjailijat ryhtyvät toden teolla antamaan tieteellistä selitystä monille tutuille, mutta lähinnä mielipiteisiin ja mutu-tuntumaan perustuneille ilmiöille.

Kirja lähtee käyntiin esittelemällä ylipäänsä "aidon" viinin käsitteen ja miten se eroaa teollisesti tuotetusta viinistä. Vaikkei kirja missään vaiheessa varsinaisesti tuomitse teollisesti valmistettuja viinejä, on kirjassa hyvin selvä, luonnollisempia ja "aidompia" viinejä suosiva kanta ja kirja kuluttaa 200 sivun kestonsa niiden etuja hyvin kattavasti ja vedenpitävästi argumentoiden. Kirjaa ei kuitenkaan ole selkeästi kirjoitettu miksikään natural-viinifanien selkääntaputtelulukemistoksi, vaan ylipäänsä silmiäavaavaksi selonteoksi viininvalmistuksesta, luontoa suosivien valmistusmenetelmien eduista ja monimuotoisuudesta sekä kestävästä kehityksestä. Viinikirjaa voivat lukea mielenkiinnolla niin autenttisista viineistä kiinnostuneet kuin pahimmatkin luomuskeptikot.

Alkuesittelyn jälkeen kirjassa käsitellään järjestyksessä mm. terroir, mistä ja miten se muodostuu ja miten se eroaa esimerkiksi rypälelajikkeiden eroista; mineraalisuus ja mitä kaikkea tämä ristiriitainen termi käsittää; viinikirva ja köynnösten varttaminen; biodynaaminen ja luonnonmukainen viljely, niiden vaikutukset, edut ja haitat sekä niiden sertifiointiprosessit; kestävään kehitykseen perustuva viininviljely, sen levinneisyys ympäri maailman viinialueita ja miten se eroaa luonnonmukaisesta viljelystä; viinin käsittely, muokkaus, erilaiset muokkausmenetelmät sekä niiden edut ja haitat; natural-viiniliike; sulfiittien toimintaperiaate ja kemialliset reaktiot viinissä; erilaiset viljellyt ja villit hiivat, niiden käyttö ja toimintamekanismit viinissä; rypäleiden kypsymisprosessi ja sen erot ympäri maailmaa, viinien kypsyysaste ja alkoholitaso; viinien viat ja mikä kaikki voidaan laskea tai olla laskematta viaksi; viinien hiilijalanjälki ja siihen vaikuttaminen; ja lopuksi jatkuvasti muuttuva viinimaailma sekä "aitojen" viinien markkinointiin ja myyntiin liittyvää keskustelua.

Vaikka kaikki ylläolevat pointit eivät heti sanoisi mitään, ei kirja jätä missään välissä lukijaa eksyksiin: kaikki termit selvennetään asiaan perehtymättömille hyvin kattavalla ja ymmärrettävällä tavalla ilman että pääsee syntymään tunnetta, että kirjoittajat pitäisivät lukijaa tietämättömänä tai tyhmänä. Kirja onnistuu herättämään mielenkiinnon useaan ennen melko tylsältä tai triviaalilta asialta tuntuneeseen aihepiiriin tai käsitteeseen, eikä missään vaiheessa synny tunnetta, että kirja junnaisi laakereillaan – kaikki asiat käydään riittävän perinpohjaisesti läpi, mutta kappaleet ovat riittävän lyhyitä ja kompakteja, jotta kirjassa säilyy jatkuva eteenpäin kulkemisen tuntu. Koska kirja on hyvin taitavasti, riittävän helppolukuisesti ja ennen kaikkea mielenkiintoisesti kirjoitettu (sekä kirjoittajien innostus että heidän syvätason ymmärryksensä aihetta kohtaan paistaa tekstistä läpi), lukee se suorastaan itse itsensä. Kirjan takakansi tuli pelkällä satunnaisella lueskelulla vastaan aivan liian nopeasti ja se oli onnistunut sytyttämään tehokkaasti janon saada lukea lisää vastaavaa materiaalia. Luettuani totesin myös oppineeni paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa, minkä lisäksi kirja onnistui useampaan kertaan jopa yllättämään tiedoillaan.

Jos ei aihetta (eli viiniä) kohtaan ei ole mitään sen suurempaa kiinnostusta tai englanti ei taitu riittävän hyvin, voi kirjan harkinnanarvoisesti jättää hyllyyn. Muussa tapauksessa suosittelen ehdottoman lämpimästi hankkimaan niteen ja lukemaan sen läpi – jos tämän kirjan luettua edelleen rakastaa yli kaiken seitsemän euron chileläisiä (tai vaikkapa kirjassa mainittua Yellow Tailia), olen hyvin suuresti hämmentynyt. Kirja ei käännytä ketään luomu-uskovaiseksi ituhipiksi tai saa lukijoitaan ymmärtämään Rudolf Steinerin mystisiä oppeja biodynamiikassa, mutta se valaisee hienolla (ja ihastuttavan tieteellisellä) tavalla miksi monesti luomu- tai biodynyviinit maistuvat paremmilta kuin perinteisin, tehoviljelyin keinoin viljellyt verrokit. Maailma on kirjan mukaan tällä hetkellä risteyksessä, jossa toisaalla on viinien tasapäistyminen homogeeniseksi massahyödykkeeksi ja toisaalla mahdollisuus palauttaa viineihin takaisin niiden alkuperä, yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus. Tekijät tahtovat muistuttaa, että jollei ihmisiä valisteta riittävästi vaihtoehdoista, ajaudumme hiljaa, mutta tasaisesti kohti viinien homogenisoitumista.

Kalifornialaisen Bonny Doon -viinitalon Randall Grahmin sanoin:
Jamie Goode and Sam Harrop mount a passionate defense of 'natural wine' from an utterly rational perspective. They make the case that we must choose to grow grapes and make wines in a natural way, allowing the wines to achieve the greatest expression of individuality, lest we drown in a wine-dark (possibly over-extracted) sea of sameness. (Kirjan takakannesta)

Lyhyesti: Ihailtavan perinpohjaisella, mielenkiintoisella ja helppotajuisella tavalla kirjoitettu tieteellinen katsaus mm. viinien monimuotoisuuteen ja niiden valmistusmenetelmiin. Mielenkiintoisimmat neljännestuhatta sivua mitä olen viinistä vähään aikaan lukenut.

Arvio: Erinomainen – tällä hetkellä kirjassa harmittaa ainoastaan se, ettei se ole omani. Kai sitä nyt pitää mennä hankkimaan oma kappale; tämä on nimittäin jokaiselle vähääkään viinistä syvemmin kiinnostuneelle mainio teos, niin aiheeseen sisälle pääsyä kuin olemassaolevan tiedon syventämistä ajatellen.

9.9.14

Ridge East Bench Zinfandel 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/446697/
Ridge East Bench Zinfandel 2012
  • Valmistaja: Ridge Vineyards
  • Tyyppi: Punaviini, AVA Dry Creek Valley
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Dry Creek Valley
  • Rypäleet: Zinfandel (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 32,90e (Elokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 32,90e (Syyskuu 2014, Alko)

Tämän viinin suhteen minulla oli dilemma. Yleensä kalifornialainen Zinfandel ei juuri puhuttele meikäläistä, mutta Ridgen viinit taas ovat meikäläisen makuun varsin toimivia tapauksia. Kolmen kympin hintalappu ei ainakaan helpottanut päätöksen tekemistä. Noh, päätin kuitenkin ottaa riskin, eli viinin testiin, jotta saisin jotain tolkkua asiaan.

Useimmille ihmisille Kalifornian viinit tarkoittavat lähinnä ylialkoholisia, yliuuttuneita, ylitammisia ja ylihintaisia jättiläisviinejä. Harva kuitenkin tietää keveämpiä ja tasapainoisia viinejä suosivan liikkeen olevan voimissaan myös Kaliforniassa – lähinnä siksi, että maailman suurin Kalifornian viinien äänitorvi, Robert M. Parker, ei noista viineistä juurikaan huutele. Tunnetuimpia tuon kepeämmän tyylin edustajia on Paul Draperin luotsaama Ridge Vineyards, joka tuottaa Kalifornian standardeihin verrattuna kepeämpiä, rakenteikkaampia ja moniulotteisempia viinejä. Talo viljelee tarhojaan kestävän kehityksen periaattein ja ympäristöä kunnioittaen, viinit käytetään luonnon omilla hiivoilla, liiallista yliuuttamista ei harrasteta eikä tammenkaan käyttöä tupata liioittelemaan; Ridge itse luonnehtii viininvalmistusprosessiaan termillä hands-off approach, mikä ansaitsee meikäläiseltä automaattisen papukaijamerkin. Ridgen viinejä usein verrataan erilaisissa viinimedioissa perinteisiin Bordeaux'n viineihin pienellä kalifornialaisella twistillä ja ne ovatkin niitä harvoja jenkkiviinejä joita jopa yleensä kalifornialaisia punaviinejä karsastavat brittiläisetkin suostuvat juomaan. Hyvänä esimerkkinä taloon kohdistuvasta arvostuksesta internetjulkaisu The Daily Meal julkaisi hiljattain oman listansa 101 parhaasta yhdysvaltalaisesta viinitalosta ja Ridge komeili listaykkösenä.

Alkoon hiljattain saapunut East Bench Zinfandel on yksi uusimmista lisäyksistä Ridgen tuotantoon – viinitalo on viljellyt tätä Dry Creek Valleyn itäreunalla sijaitsevaa viinitarhaa vasta viitisentoista vuotta: köynnökset istutettiin tarhalle vuosina 2000 ja 2001 ja ensimmäinen vuosikerta puhtaasti tarhaviininä oli vuosikertaa 2006. Kaikki tämän tarhan eri palstat viiniytetään erikseen luonnonhiivoja käyttäen ja vain parhaat viinit käytetään tähän viiniin muiden viinien päätyessä erilaisiin sekoitteisiin. Viini vietti 12-13 kuukautta amerikkalaisissa tammitynnyreissä (20% uusia, 40% 1- ja 2-vuotiaita, 40% 3- ja 4-vuotiaita) ja sulfiitteja on pyritty käyttämään mahdollisimman vähän kautta viininvalmistusprosessin.

Väriltään East Bench on melko läpinäkyvä, varsin tummanpuhuva ja sävyltään kevyesti violettiin taittuvan viininpunainen.

Tuoksupuoli tarjoilee kypsänmakealla otteella hyvin tummaa marjaisuutta ja hedelmää, murskattua karhunvatukkaa, hillittyä pippurista mausteisuutta, hennosti makeaa marjakaramellia ja kevyesti taustalla värjöttelevää makeaa tammea, joka tuo kokonaisuuteen aavistuksen vaniljaa. Viinillä on yleisesti suhteellisen mehevä ja muhkea yleisilme.

Tuoksun tavoin mehevänmakea, paksuhko makumaailma on täynnä tummaa luumua, makeankypsää kirsikkaa, kuningatarhilloa, karhunvatukkaa, kevyttä boysenmarjaa ja mustapippurivetoista mausteisuutta. Hedelmäistä makumaailmaa tukevat kohtalaisen selvästi erottuvat, mutta hyvin integroituneet piirteet makeasta tammen mausteesta ja aavistuksesta vaniljaa. Suutuntuma on täyteläinen ja pyöreä, mutta melko tuntuva tanniinisuus antaa mukavaa otetta ja raamikkuutta. Viinillä on muhkeaan makumaailmaan nähden melko maltilliset hapot, mutta se on silti Zinfandeliksi varsin ryhdikäs – ei ollenkaan fläsä, kuten merkittävä osa Alkossa yleensä nähdyistä Zinfandeleista. Melko runsas (14,9%) alkoholisuus tuo kokonaisuuteen hentoa lämpöä, mutta vähemmän mitä voisi odottaa.

Runsas jälkimaku on lempeä ja mehukas, mutta keskimakuun nähden selvästi tuntuvamman karvaan mausteinen. Kielelle jää tummaa hedelmäisyyttä, kevyttä tummaa suklaata ja hentoa vaniljaisuutta. Tammi saa hieman enemmän preesenssiä kohti varsin pitkäksi venyvän loppuliu'un häntää. Alkoholi tuo aavistuksen lämmön hohkaa nieluun ja kitalakeen.

Itselle jäi hieman ristiriitaiset fiilikset: viinistä kyllä erottaa Ridgen rakenteikkuuden ja pyrkimyksen tuoda enemmän puhtaita kuin keitettyjä hedelmien aromeja. Toisaalta taas Zinfandel on niin äärimmäisen jenkkiläinen lajike – muhkea, makea, suurikokoinen, massakas – että se ei edes Ridgen käsittelyssä kykene satapinnaisena taipumaan eleganssin suuntaan: volttejahan viinistä löytyy, ja vaikka viini on teknisesti rutikuiva, on kokonaisuus makean hedelmäinen.

Mutta toisaalta, onhan tämä nyt jotakuinkin parasta Kalifornian Zinfandelia, mitä on tullut maistettua – yhtä lailla mainion Black Stallion Zinfandelin ohella. East Benchissä on palaset erinomaisesti kohdallaan, tammi ei peitä vaan tukee hedelmää, rakennetta on hyvin ja tanniineja jopa kiitettävästi, homma pelittää ja mikään ei töki. Viini on selkeästi Kaliforniasta, siitä ei tunnu Zinfandel pääsevän yli eikä ympäri, mutta sellaiseksi esitys on taattua Ridgeä – tasapainoista ja maistuvaa. Rakennetta viinissä on vähintään lyhyestä keskipitkään varastointiin, joten pitänee ehkä kovasta hinnasta huolimatta napata toinen puteli kellariin kypsymään – hyvällä tuurilla viini hieman kuivahtaa kasaan pienen odottelun jälkeen ja siirtyy lähemmäs meikäläisen makumieltymyksiä. Nyt viini ei ihan vastaa hinnan luomia odotuksia, mutta kenties asia korjaantuu jos viini kehittyy kellaroimalla suotuisaan suuntaan.

Lyhyesti: Melko suurikokoinen ja mehevänmakea, mutta samalla tasapainoisen rakenteikas, moniulotteinen ja tyylikäs Zinfandel mm. jenkkilän parhaaksi viinitaloksi äänestetyltä Ridgeltä.

Arvio: Erittäin hyvä – verrattain hurmaava 100% Kalifornian Zinfanfel, mikä on jo paljon sanottu; itse kun en kyseisen viinityylin faneja ole. Viinissä tuntuu piilevän pientä potentiaalia kellarointiin, joten kenties joitain vuosia odottamalla viini löytäisi vielä sen eleganssin, joka siitä nyt tuntuu hieman puuttuvan.

Hinnan (32,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia laatuja.

Vincent Charlot Le Rulois de la Dune 2011

Vincent Charlot Le Rulois de la Dune Extra Brut 2011
  • Valmistaja: Champagne Charlot Tanneux
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
  • Rypäleet: Pinot Meunier (80%), Pinot Noir (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 65,00e (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Vuorossa jälleen jotain astetta tuntemattomampaa tavaraa!

Marnen laaksossa sijaitseva viinitalo Charlot Tanneux on pieni, mutta laadullaan nimeä kerännyt tuottaja, joka on viljellyt yhteensä 4 hehtaarin tiluksiaan biodynaamisin periaattein jo viiden vuoden ajan ja on nykyisin Demeter-sertifioitu. Talon viinit kuitenkin merkitään puolet luomuksi ja puolet biodynaamiseksi, ymmärtääkseni myynnillisistä syistä.

Sen sijaan tämä viini ei ymmärtääkseni ole ihan virallinen Charlot Tanneux -skumppa, vaan talon viinintekijän, Vincent Charlot'n, oma luomus, joka on yhden, vuonna 1955 istutetun, 0,28 hehtaarin kokoisen La Dune -tarhan (jota paraikaa muutetaan biodynyviljelyyn) kuohuva. Viini 14 tunnin kuorikontaktikäymisellä valmistettu roséekuohuviini, jota on valmistettu yhteensä alle 2,000 pulloa vuosikertaa 2011 (koska viini ei ole kypsynyt vintagekuplivien 3 vuoden minimiaikaa pullossa. Viini on kypsynyt 8 kk tammessa ja se ei ole läpikäynyt malolaktista käymistä, dosage on varsin maltillisesti jätetty alle 5 grammaan litralta. Viinin vähäisestä tunnettuudesta kertoo se, ettei internet tunnu antavan minkäänlaista todistusaineistoa viinin olemassaolosta - tiedän viinin olevan olemassa ainoastaan sen takia, että olen maistanut sitä! Mitään tietoa, kuvia, mitään ei viinistä tunnu löytyvän.

Viinin väri on syvä, hennosti pinkkiin taittuva vadelmanpunainen – tämä ei selvästikään yritä ainakaan ulkonäöllään asettua sinne kepeiden ja hienostuneiden roséeviinien maailmaan.

Tuoksu tarjoilee semmoisia marjavetoisia sävyjä, mitä viinin punertava väri antaakin odotta: kirsikkaa, hentoa karpalomarmeladia ja aavistus metsämansikkaa. Seassa tuntuu myös kevyesti puisevia vivahteita, hentoa savua ja aavistus tammista kermatoffeeta.

Kuiva, varsin maukas ja suoraan itse asiaan käyvä makumaailma on täynnä kirsikkaa ja yleistä mehukkuutta. Seasta erottuu myös hentoa vadelmaa, toffeeta ja kevyttä tammen mausteisuutta – vaikka viini on selkeästi nähnyt tammea, puu pysyy hienosti hyvin hillittynä osana kokonaisuutta. Melko täyteläiselle suutuntumalle antaa runsautta rehevä ja kuohkea sekä kestoltaan keskipitkä mousse. Happorakenne pitää melko suurikokoisen yleisilmeen hyvin paketissa ja antaa viinille mukavasti leikkaavaa särmää.

Jälkimaussa kielelle jää hienolla tavalla tasapainoisesti karpalo- ja kirsikkamarmeladia sekä kevyttä puun mausteisuutta. Kun muut aromit hiljalleen haipuvat piiloon, jää kielelle miellyttävällä tavalla raikasta, merellistä mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Vincent Charlot'n Le Rulois on varsin maukas ja helpostilähestyttävä siemailurosée, mutta omaan, enemmän kepeää eleganssia ja kompleksisuutta suosiva makumieltymykseni ei aivan syty tälle viinille – kokonaisuus on loppupeleissä turhan kypsänmuhkean marjavetoinen ja tietyllä lailla alusta loppuun lineaarinen omaan makuuni. Sen sijaan jos ottaa vertailukohdaksi Alkon valikoimista löytyvät harvat, simppelit ja usein jopa tylsätkin marjapommiroséet, menee tämä viini niistä ohi parilla käsivarrenmitalla.

Jänniä ja omintakeisia tuottajashamppiksia etsiville (kuten minä) viini ei tarjoa ihan rahalle vastinetta, mutta jos kiinnostuksen kohteena ovat äärimmäisen pienen mittakaavan tuntemattomat hippiviinit, on Le Rulois jo harkinnan arvoinen ostos. Viini on kyllä kaikin puolin maukas ja vakuuttavan runsas esitys – esimerkiksi pienen porukan tervetulomaljana tämä viini varmasti saa aikaan lähinnä hyväksyvää nyökyttelyä ja ihastuneita huokauksia. Jos kypsänmehevät ja muhkeat roséeviinit ovat juttusi, go for it!

Lyhyesti: Biodynaamisin periaattein valmistettu rutikuiva, muhkea, kypsän marjainen ja rakenteikas tarharoséeshamppis, jonka painopiste on enemmän runsaudessa ja vaikuttavuudessa kuin eleganssissa ja vivahteikkuudessa.

Arvio: Erittäin hyvä – viini on kyllä maukas ja mukavan rakenteikas esitys, eli selkeästi taidolla tehty tapaus, mutta viinin terroir ja luonne tuntuvat hieman jäävän tammen ja runsauden jalkoihin. Itse en viinistä suuresti innostunut, mutta kokonaisuutena viini on kyllä varsin laadukas; itse tyylilaji vain sattuu olemaan mieltymyksieni ulkopuolelta. Ensisijaisesti suurten viinien ystäville.

Hinnan (65,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

8.9.14

Emmanuel Brochet Le Mont Benoit Extra Brut

Emmanuel Brochet Le Mont Benoit Extra Brut
  • Valmistaja: Emmanuel Brochet
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Montagne de Reims, Villers-aux-Nœuds
  • Rypäleet: Pinot Meunier (50%), Chardonnay (25%), Pinot Noir (25%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 65,00e (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No niin, takaisin mainioiden pientuottajashamppisten pariin! Tiedossa siis infoa Edward Cuvéen uusimmista löydöistä, joita meille maistatettiin pienellä porukalla muutama viikko sitten.

Viinin tuottanut Emmanuel Brochet on aloittanut vuonna 1997 kun hän sai perheensä vuokraviljellyt 2,5 köynnöshehtaaria takaisin omistukseensa. Nämä viljelykset sijaitsevat Le Mont Benoit -tarhalla, Villers-aux-Nœudsin kylän kyljessä löytyvän mäen rinteessä, erillään muista alueen viinitarhoista. Brochet aloitti muuttamaan tarhojensa viljelyksiä luonnonmukaisempaan suuntaan heti vuonna 1997 ja vuonna 2005 talo siirtyi kokonaan luonnonmukaiseen viljelyyn. Vuoteen 2003 asti Brochet myi rypäleensä paikallisille toimijoille; tästä eteenpäin hän on tuottanut viininsä itse omalla nimellään. Nykyisin Brochet'n tarhat ovat sertifioidusti luomua.

Viini on valmistettu kypsyttämällä pohjaviiniä 11 kuukautta sakkojen päällä tammitynnyreissä. Käyminen on tapahtunut viljellyllä Quartz-hiivalla, jonka on kehittänyt Etelä-Champagnen biodynaaminen kulttituottaja, Jean-Pierre Fleury. Kypsyttelyn jälkeen loppusekoitus, joka koostuu 80% 2010 ja 20% vuosikerrasta 2009, on viettänyt pulloissa kypsyen 3 vuotta ennen sakanpoistoa ja uudelleenkorkitusta. Viinin dosage on 4 g/l ja 7,000 pullon vuosituotannollaan se muodostaa leijonanosan Brochet'n alle 10,000 pullon vuosituotannosta.

Väriltään viini on astetta syvemmän kellertävä.

Moniin aromeiltaan sitrushedelmiin ja omenaisiin taipuviin shamppanjoihin verrattuna Le Mont Benoit on tuoksultaan selkeästi muhkeampi ja mehevämpi; vaikkei tammi varsinaisesti hallitse tuoksua tai ole mitenkään huomattava elementti kokonaisuudessaan, erottuu se hienovaraisesti yleisilmeestä. Nokkaan leijailee kypsää persikkaisuutta ja makeaa punaomenaisuutta, kevyesti usean vuoden kypsyttelyn luomaa hiivaleipäisyyttä ja hentoa makeaa puumaisuutta. Kokonaisuus on runsas ja makean aromaattinen, mutta tyylillisesti selkeästi hienostunut ja vivahteikas, ei ylitehty ja kosiskeleva.

Runsas ja makea tuoksu antaa odottaa samanhenkistä makumaailmaa, mutta Le Mont Benoit onkin varsin kuiva ja kirpakka. Kevyesti kehittynyttä pähkinäisyyttä tarjoilevassa makumaailmassa kypsempi, persikka-ananasvetoinen keltainen hedelmäisyys ja hapokas, raa'ahko viheromenaisuus lyövät mainiosti ylävitosia molempien antaessa toisilleen hyvin tilaa jättäytymättä mitenkään sivuun. Mineraalisuus, mainiot hapot sekä hyvin runsas ja kuohkea, jopa muhkea mousse pitävät kokonaisuuden erittäin rapsakkana ja kepeänä. Taustalla häilyy ihastuttavasti syvyyttä tuovaa hentoa maamaisuutta ja tammista mausteisuutta, joka taittaa hedelmäisyyttä hennosti rutikuivana tuntuvaan vaaleaan siirappisuuteen.

Jälkimakua kohden viimeisetkin makeat vivahteet siirtyvät syrjään ja kirpeää jälkivaikutelmaa hallitsevat merellisen kivinen mineraalisuus, sitruunainen hedelmä ja hennon hunajainen kukkaisuus. Tammi häivähtelee aika ajoin kuivakkana puisevuutena.

Brochet'n perusshamppis on todella hurmaava ja hienostunut, upeaa tasapainoa huokuva käsityöläiskuohuva, jossa hennosti erottuva tammisuus toimii ihastuttavasti kokonaisuuden ehdoilla – se ei tunnu peittävän yhtään mitään, mutta sen sijaan monin paikoin tammi tuntuu tuovan viinin moniin vivahteisiin miellyttävällä tavalla uusia ulottuvuuksia. Kokonaisuus on erittäin rakenteikas, ihastuttavan moniulotteinen ja hurjan kovalla siemailukertoimella varustettu.

Sellaisenaan nautittavaksi viini sopii ensisijaisesti runsaiden kuplien ja happohyökkäysten ystäville, mutta oikeanlaisten ruokien kanssa viinin pitäisi upota keneen tahansa kuplien ystävään. Voin helposti kuvitella viinin nostavan esimerkiksi merenelävistä tai kermalla/juustolla varustetut kasvisruoat aivan uusiin sfääreihin. Kellarointia harrastaville voin vakuuttaa viinin reippaan rakenteen antavan hyvää vastinetta rahalle keskipitkää (ainakin 5-10 vuotta) hilloamista ajatellen.

Lyhyesti: Runsas, rutikuiva ja vaikuttavan rakenteikas pientuottajashamppanja, josta löytyy niin kehittynyttä pähkinäisyyttä, kypsempää keltaista hedelmää, kirpakkaa viheromenaisuutta ja kevyttä, aromaattista tammisuutta upeassa balanssissa.

Arvio: Erinomainen – äärimmäisen hurmaava uusi tuttavuus; jos viini on näin moniulotteinen jo tässä iässä, olisi äärimmäisen mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan viini tulee esimerkiksi kymmenen vuoden varastoinnilla kehittymään!

Hinnan (65,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Quinta da Bica Reserva 2004

http://www.alko.fi/tuotteet/449307/
Quinta da Bica Reserva 2004
  • Valmistaja: Quinta da Bica Sociedade Agrícola, Lda
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Dão
  • Maa: Portugali
  • Alue: Beiras, Dão
  • Rypäleet: Touriga Nacional (50%), Alfrocheiro Preto (30%), Mencía (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,10e (Elokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 20,10e (Syyskuu 2014, Alko)

Portugalin punaviineissä (lähinnä siis Touriga Nacional -vetoisissa sellaisissa) on se ongelma, että useimmat joko pistetään markkinoille aivan liian nuorina, jolloin ne ovat äärimmäisen tiukkoja, kireitä ja suorastaan väkivaltaisia, tai sitten ne ovat luonnottoman pehmeitä, hahmottomia ja uuteen tammeen hukutettuja moderneja, plösöjä viinejä. Hyvä, perinteinen portugalilaispunkku kun tuppaa olemaan parhaimmillaan vasta 10. ikävuodestaan eteenpäin.

Siksi olikin äärimmäisen ilahduttavaa, kun Alko otti valikoimiinsa dãolaisen punaviinin, jolla oli ikää melko prikulleen 10 vuotta kun viini ilmestyi hyllyille! Viinin tuottanut Quinta da Bica on vanha kartano, joka on kulkenut Botten suvun omistuksessa aina 1650-luvulta alkaen. Kun João Sacadura Botte peri tämän kartanon, teki hän siitä viinitalon. João kuitenkin kuoli onnettomuudessa ja taloa nykyisin pyörittää hänen vaimonsa Filipa Sacadura Botte lapsineen ja sukulaisineen. Quinta da Bica Reserva 2004 on perinteisistä Dãon rypäleistä valmistettu punaviini, jota on aluksi kypsytelty 14 kuukautta (tuottaja) / 9 kuukautta (Alko) tammitynnyreissä ja korkituksen jälkeen vielä vähintään vuoden pullossa ja jota on valmistettu 8,333 pulloa. Talon mukaan viini on valmis juotavaksi heti kun se on laskettu markkinoille, mutta viini tarvittaessa kypsyy vähintään 15 vuotta. Katsotaanpa, miten viini toimii näin kymmenvuotiaana!

Lasissa viinillä on tumma, melko läpinäkymättömän mustakirsikkainen väri.

Tuoksu on aromaattinen ja kuin kuivan portviininen: siitä erottuu makeaa viikunaa, karhunvatukkaa, kuivattua luumua, hieman hillottua metsämansikkaa ja hentoa mustaherukkamarmeladia – vaikka tuoksussa on paljon makeita vivahteita ja sävyjä, Portviinien runsaan makeaa vibaa kokonaisuudesta ei kuitenkaan löydy. Seasta löytyy myös mukava häivähdys jotain kellertävämpää, trooppista, mehukasta hedelmää ja kokonaisuutta sävyttää ujo mineraalinen taustajuonne.

Kokonaisuus on tasapainoisen täyteläinen ja mehevä, kielen kärjessä jopa aavistuksen makeahko (tuottajan mukaan jäännössokeria on 3 g/l, mutta Alkon analyysit eivät ole sitä löytäneet). Makumaailma on runsas, muttei mitenkään yliuuttunut tai epäsopusuhtainen. Miellyttävä, karvas mausteisuus ja sopivasti tuntuva hapankirsikkaisuus tasapainottavat hyvin auringonpaahteista, kypsänmakeaa hedelmäisyyttä. Tummanpuhuva hedelmä tarjoilee tuoksun viitoittamalta suunnalta kypsiä tummia hedelmiä ja murskattuja marjoja. Tammi häilyy taustalla, oikein mainiosti balanssissa muun makumaailman kanssa, mitään peittämättä. Hapokkuus on mukavan kohtalaista – ainakin portugalilaiseksi – ja tanniinit ovat selkeästi pehmentyneet ja keventyneet iän myötä. Paketti pysyy kutakuinkin oikein mainiosti kasassa ja kokonaisuus on erittäin miellyttävä.

Suuhun jäävä jälkimaku on aromikas ja maukkaalla tavalla hennon nahkainen. Pitkässä jälkivaikutelmassa häilyy mehukasta tummaa hedelmäisyyttä, kuivattua viikunaa, kevyesti makeaa tammisuutta ja aavistus alkoholin (14,5%) lämpöä.

Quinta da Bica on todella tasapainoinen, iän myötä mukavasti rauhoittunut, moniulotteinen ja maukas esitys. Me really likey – tällaisia portugiesejä saisi löytyä täältä päin enemmänkin! On varsin mukavaa, että voi päästä hyvin kypsään ja mukavan helpostilähestyttävään Dãon tai Douron viiniin kiinni ilman pelkoa järjettömästä tanniiniryöpytyksestä tai siitä, että viini maksaa aivan kohtuuttoman paljon.

Itse korkkasimme viinin tuhdin ja äärimmäisen herkullisen bataatti-chévrelasagnen kylkeen. Viinin hapokkuus ja kevyen karvas mausteisuus puri mainiosti safkan tanakkaan yleisolemukseen samalla kun viiinin kypsänmakeat vivahteet komppasivat erinomaisesti bataatin tuomaa makeutta. Jälleen kerran arkinen viiniparitus par excellence! Viinitalon arvio viinin vähintään 15 vuoden kypsytyspotentiaalista ei tunnu mitenkään tuulesta temmatulta – viini on nyt varsin mainiossa kunnossa, hillittyjä, kehittyneempiä sävyjä ilmaisevana esityksenä, mutta sillä on selkeästi vielä hyvin matkaa edessään. Viini rupeaa ymmärtääkseni olemaan pikku hiljaa loppu joistain monopolin myymälöistä, mutta onneksi vielä pulloja löytyy vielä kohtalaisen hyvin jos laadukas portugalin viini nyt sattuu innostamaan! Jos varastointitilaa ja ylimääräistä rahaa löytyy, suosittelen hankkimaan suoraan vaikka kuuden pullon laatikon viiniä ja tarkistamaan miten se kehittyy korkkaamalla pullon kerran vuodessa parissa.

Lyhyesti: Kevyesti jo kehittynyt, mutta edelleen mainiosti voimissaan oleva 10-vuotias Dãon punaviini, jossa on ihastuttavalla paljon kaikkea, mutta mitään ei liikaa. Maukas ja miellyttävä esitys lämpimien maiden tummanpuhuvien punaviinien ystäville.

Arvio: Tyylikäs – viini on selkeästi jättänyt taakseen nuorten Touriga Nacional -viinien räyhän ja siirtynyt rauhallisempaan, eleganssia ja tasapainoa huokuvaan vaiheeseen. Jälleen mainio muistutus siitä, miksi pidän ikää saaneista, suurimman massansa ja runsautensa kadottaneista mutta eteläisen charminsa säilyttäneistä portugalilaispunaviineistä niin.

Hinnan (20,10e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

6.9.14

Viinimestarin päiväkirja 2

No niin. Nyt takana on toinen viinimestarikoulutuksen lähiopetussessio, jolle tällä kertaa kertyi mittaa peräti kolme päivää.

Ensimmäisen päivän aloitimme pistokokeella, jossa testattiin viime kerralla opiskeltuja asioita. Paikallaolleista 12 henkilöstä läpipääsyyn oikeuttavaan pistemäärään ylsi peräti 2 henkilöä, joista toinen oli allekirjoittanut – itsekin vain melko välttävällä pistemäärällä. Näköjään meillä on vielä tässä vaiheessa melko paljon opittavaa edessämme!

Tentin jälkeen jatkoimme jo viime kerralla aloitettua teemaa keskustelemalla mm. mineraalisuuden ja terroirin ilmentymisestä viinissä; tätä aspektia tutkiaksemme oli meillä arvioitavana neljä eri Chablis'n alueen viiniä neljältä eritasoiselta appellaatiolta – Petit Chablis-, Chablis-, 1er Cru- ja Grand Cru -tasoisilta ala-alueilta. Totesimme havaittavan mineraalisuuden tason kyllä kasvavan melko tasaisesti aina Cru-tasoisiin viineihin asti, mutta Grand Cru -tasoisessa viinissä (Chablisiennen Les Preuses 2009) käytetty tammisuus tuntui peittävän viinin muita aromeja sen verran alleen, että vertailu muihin viineihin oli hankalaa. Päivän päätteeksi Torresin brand ambassador, Annastiina Jäppinen, tuli esittelemään meille Torresin viinitalon toimintaa, historiaa ja viinejä; ei vain Espanjasta, vaan myös Yhdysvalloista ja Chilestä!

Seuraavana päivänä tutustuimme viinien eri makeusasteisiin sokkomaistelun muodossa – teemana hieman hämäävästi "klassiset valkoiset rypälelajikkeet". Heti kun pääsin testaamaan viinit läpi, olisin voinut pistää käteni pantiksi siitä, että laseissamme on neljä erilaista Rieslingiä – tosin itse veikkasin niiden edustavan neljää eri maata / aluetta. Viinien arviointien jälkeen arvuuteltiin viinien rypälelajikkeita, ja ehdotuksissa lenteli jälleen kaikki mahdolliset klassisesta Chardonnaysta moderniin Viognieriin tai jokerivaihtoehto Muscadetiin, mutta loppujen lopuksi kyseessähän oli kuin olikin Riesling-kattaus (1 Rheinhessen ja 3 erilaista Moselia). Tämän jälkeen aihepiiri siirtyi viinivalmistuksellisiin aspekteihin koskien erilaisia valmistusvälineistöjä, menetelmiä ja yleisempiä valmistuksellisia käytäntöjä. Viininvalmistuksellisia eroja alleviivaava sokkomaistelu pohjautui punaviineihin, jotka paljastuivat kaikki Veneton alueen Corvina-pohjaisiin punaviineihin (Valpolicella, Valpolicella Superiore, Appassimento, Ripasso ja Amarone). Appassimento oli niin pahasti korkkivikainen, ettei siitä saanut mitään irti, mutta yllätyksekseni Valpolicella Superiore (mallia Zenato, vuosikertaa 2012) oli niin hämmentävän runsaan brettaisen rustiikkinen, että viini olisi nokan perusteella mennyt täysin perinteisestä Riojalaisesta. Koulupäivän päätteeksi siirryimme vielä pikaisesti porukalla maistelemaan ravintola Kaskikseen Viinitien esittelyssä ollutta tarjontaa.

Kolmantena päivänä saimme esimakua tulevasta kun edellisen vuoden viinimestariporukasta kaksi mestarikokelasta esittelivät lopputöitään kahdelle viinimestarikurssin vuosikerralle; lopputöiden aiheet olivat "viinilistan kokoaminen" ja "Champagne" – molemmat työt vaikuttivat varsin kattavilta, hyvin kirjoitetuilta ja mielenkiintoisilta (luin molemmat 30-40-sivuiset työt pintapuolisesti niiden kiertäessä luokassa, pahoittelut jos opiskelijakollegani eivät hidasteluni takia ehtineet itse plärätä kyseisiä lopputöitä!) Nyt kun meikäläisellä on jonkinlainen perstuntuma siihen, minkälaista työtä meiltä voidaan odottaa vuoden päästä, voisin ruveta päissäni kehittelemään jotain mielenkiintoista aihetta, jota jaksaisi ruveta pikku hiljaa hiomaan. Hyviä viiniaiheisia tutkimusideoita otan enemmän kuin mielelläni vastaan!

31.8.14

Goose Island Bourbon County Stout 2012

Goose Island Bourbon County Stout 2012
  • Valmistaja: Goose Island
  • Tyyppi: Olut, Stout/porter
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Chicago
  • Maltaat: 2-Row, debittered malt, karamelli-, München-, paahdettu ohra-, suklaa-
  • Humala: Willamette
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 16,80e (Helmikuu 2014, Olutravintola Kaisla, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Chicagolaispanimo Goose Islandin Bourbon County Stout tunnetaan olutharrastajien piirissä melkoisena kulttioluena – niin täällä Atlantin toisella puolella kuin oluen kotimaassakin. Tätä kyseistä olutta nimittäin pidetään maailman ensimmäisenä suuressa mittakaavassa valmistettuna oluena, jota keksittiin kypsyttää tammitynnyreissä ennen pullotusta (en tiedä kuinka paljon totuuspohjaa tuolla väitteellä on, mutta sellaisella statuksella BCS kulkee!)

Ensimmäisen kerran törmäsin Bourbon County Stoutiin muutamia vuosia sitten Arkadian Alkossa. Olin etsimässä Goose Islandin erinomaiseksi belgihenkiseksi aleksi toteamaani Pére Jacques -olutta, mutta se oli päässyt harmillisesti loppumaan. Noh, samalta panimolta näytti löytyvän hyllyiltä meikäläiselle tuntematon, mutta ihan lupaavan stout mallia 2009, joten otin sen sitten kokeeksi mukaan.

Illalla tulikin pienoinen yllätys vastaan kun korkkasin oluen ja otin siemauksen. Yllätys oli siis luokkaa "HERRAN JESTAS MITÄ IHMETTÄ HYVÄ LUOJA". Odotuksissani nimittäin oli jotain Koffin Portterin tai Belhavenin Stoutin tapaista olutta, ei tämmöistä järjettömän jyhkeää superolutta – esimerkiksi oluen 13% tuntumassa huiteleva alkoholikin oli jäänyt etiketistä täysin huomioimatta!

Noh, olut oli sitten myöhemmin kadonnut myös Arkadian Alkon valikoimista ja tämä olut sai jäädä muutamiksi vuosiksi vain kalpeneviin muistikuviini pohjautuvaksi haaveeksi yhdestä maailman upeimmasta superkonsentraatiostoutista – en nimittäin älynnyt raapustaa oluesta mitään muistiin kun en kirjoittanut silloin vielä blogia. Noh, ilokseni bongasin tässä alkuvuodesta tämän kyseisen oluen Helsingin keskustan mainiosta Kaislasta, joten pitihän se ottaa olut uudelleen testattavaksi – jotta voisi tarkastaa, ovatko muistikuvani pettäneet, vai onko olut todella yhtä käsittämättömän massiivista tavaraa edelleen!

Bourbon County Stout vuosikertaa 2012 on stout, joka on kypsynyt Heaven Hill -tislaamon tynnyreissä ja josta löytyy voltteja massiiviset 13%.

Snifter-tyyliseen konjakkilasiin kaatuu raskasta, paksua ja viskositeetiltaan raakaöljymäistä olutta, jolla on täysin läpinäkymättömän musta väri. Maitokahvinruskeaa vaahtoa kerääntyy oluen päälle hyvin kevyt kerros, mutta se sulaa oluen joukkoon varsin nopeasti jättämättä sen kummempia jälkiä.

Lasista kohoava, äärimmäisen massiivinen tuoksu on täynnä sulanutta maitosuklaata, luumulikööriä, toffeista maltaisuutta, tervaisen palaneita piirteitä ja hillittyä, hieman madeiramaisen hapettunutta aromia.

Kuten oluen raskas ja hyvin pikimäinen ulkonäkö osaa antaa odottaa, on olut suutuntumaltaan erittäin täyteläinen. Makumaailmaa hallitsee voimakas ja kompleksinen tammisuus, melko runsas vaniljaisuus ja makea bourbonmaisuus. Järjettömän massiivinen maltaisuus pistää tammen aromeille vastapalloon suklaisia, runsaan lakritsisia, suklaakakkuisia, maitokahvisia ja voimakkaan tumman siirappisia vivahteita. Seassa häilyy myös punaisen portviinimäistä viikunaisuutta ja mustikkaista marjaisuutta. Maku on, kuten muistikuvani kertoivat, aivan ylettömän intensiivinen ja makuhermoja rankalla kädellä kurittava. Runsas alkoholi tuntuu olutta suussa pyöritellessä voimakkaasti lämmittävänä ja myös haihtuvana tunteena nenän puolella. Hiilihappo on tällaisen massan alle puristuneena vain hyvin keveästi kieltä nipistelevää ja hyvin hennosti erottuvaa.

Jälkimaussa voimakkaana elementtinä on kovin yllätyksettömästi runsas alkoholin lämpö, mutta sen ohelta löytyy kyllä kaikkea mahdollista muutakin. Suuhun jäävä monisyinen jälkimaku on makean maitosuklainen, kaakaoinen, tyylikkään puinen, kevyen karvas, siirappisen tahmea ja hillityn soijakastikkeinen, sekä kestoltaan minuutteja pitkä.

Bourbon County Stout lunasti kyllä hyvin kaikki mielikuvat, mitä ensitapaaminen oluen kanssa muutama vuosi sitten oli jättänyt. Itse asiassa en ole varma, mahtoiko tämä vk. 2012 olla jopa vielä suurempi ja massiivisempi esitys kuin aiemminmaistamani vk. 2009, sillä tämä oli suorastaan käsittämätöntä tykitystä alusta loppuun. No, olihan se edellinenkin, mutta tämä tuntui olevan perstuntumalta jotain vielä enemmän – suorastaan olutnäkemys mustasta aukosta. Bourbon County Stoutin tiheys ja konsentraatio painivat aivan omassa sarjassaan. Ja silti se onnistuu olemaan samalla suorastaan hämmentävän tasapainoinen ja äärettömän hedonistinen olut – sillä oletuksella, että tämmöiset makeat ja massiiviset imperial stoutit nyt sattuvat maistumaan.

Monesti olutmaailmassa käy niin, että tyylilajiensa pioneerit ovat hetken aikaa maailman kuninkaita, mutta ajan myötä markkinoille ilmaantuu toinen toistaan parempia tulkintoja alkuperäisversiosta, minkä vuoksi originaalista katoaa se vaikuttavuus, mitä se on alun perin tarjoillut. Sen sijaan Bourbon County Stoutin kanssa ei ole päässyt käymään näin – on tässä vuosien varrella tullut maisteltua yksi jos toinenkin tynnörikypsytelty stout, mutta kyllä BCS on edelleen yksi vaikuttavimmista superoluista mitä vastaani on tullut!

Lyhyesti: Järjettömän jyhkeä ja massiivinen, siirappisen makea ja paksu sekä loputtoman aromikas, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty jälkiruokastout.

Arvio: Täydellinen – tämä ei ole mikään kepeä ja harmoninen särpimisolut, vaan huolella ja hartaudella siemailtava meditointistout (itsellä meni tämän yhden pullon tyhjentämiseen piirun päältä toista tuntia, vaikka maistatin sitä vähän väliä muulle pöytäseurueelle). Tyylilajinsa pioneereja ja edelleen yksi mielettömimmistä maistamistani stouteista.

Hinnan (16,80e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

Ackerman Vouvray Paillon 2012

Ackerman Vouvray Paillon 2012
  • Valmistaja: Ackerman
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Vouvray
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Vouvray
  • Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 8,99e (Kesäkuu 2014, SuperAlko Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Hyvillä makeammilla valkoviineilläkin on paikkansa, vaikka nykyisin monen mielestä makea valkoviini tarkoittaa automaattisesti halpaa ja tasoltaan enemmän tai vähemmän ala-arvoista viiniä, joka on tarkoitettu lähinnä päihtymiseen, ei niinkään ruoan kumppaniksi. En kyllä voi lähteä syyttämään kansan syviä rivejä tästä mielikuvasta, sillä ehdottomasti leijonanosa Alkon puolikuivista ja sitä makeammista ei-jälkiruokaviineistä kuuluu juurikin tällaiseen kategoriaan. Silloin tällöin voi tulla vastaan jokunen hyvä Saksan makeampi Riesling, mutta silläkin kentällä joutuu varomaan mihin astuu.

Kesän alussa Virossa käydessäni bongasin paljon otsikoissa näkyneen Viinarannasta-SuperAlkon hyllyiltä makean ranskalaisen valkoviinin suoraan makeiden (ja kuplivien) Chenin Blancien sydämestä, Loiren laakson Vouvraysta! Koska ranskalainen Chenin Blanc on Alkon valikoimissa täysin hyljeksitty viinityyli, ei tarvinnut miettiä kahdesti viinin ostamista.

Väriltään Paillon on hyvin neutraali, hädin tuskin hennosti vihertävä.

Tuoksu on raikkaan mineraalinen, jopa hennon merellinen ja kevyesti vihertävän omenainen. Hennon hunajainen taustaväre tuo miellyttävästi ujoa makeutta kokonaisuuteen. Kokonaisuudessaan tämä mineraalis-omenais-hunajainen tuoksu tuo melko vahvoja Riesling-viboja ollen silti kuitenkin samalla selvästi erilainen.

Suussa viini on makeahko, mutta sillä on mukavan intensiivinen ja kevyesti kirpeän hapokas yleisilme. Maku on melko neutraali; se tarjoilee hillittyä kukkaisuutta, kevyttä omenamehuisuutta, hentoa sitruksisuutta, aavistuksen verran hunajaisuutta ja runsaasti mineraalia.

Jälkimaussa suuhun jää raa'ahkoa omenaisuutta muistuttavaa hapokasta kirpeyttä, tuntuvaa kivistä mineraalisuutta ja häivähdyksen inkivääriä. Jälkivaikutelma on viinin makeudesta huolimatta todella kuiva, suutasupistava ja raikas.

Pähkinänkuoressa tämä Ackermanin perus-Vouvray on erittäin tasapainoinen esitys, joskin vielä varsin nuori ja maultaan neutraalin oloinen – esimerkiksi iän tuomaa syvyyttä näin nuoresta viiniestä ei löydy vielä ollenkaan. Makeampien Vouvrayn viinien sanotaan ikääntyvän mainiosti; ne voivat olla varsin neutraaleja nuorina, mutta iän myötä hyvät alueen viinit kehittyvät moniulotteisiksi niiden hapokkuuden laantuessa astetta lempeämmäksi. Vaikea sanoa miten tämmöinen perustason valkoviini voisi ikääntyä, mutta en epäilisi yhtään, jos joku sanoisi tämänkin kehittyvän hienosti kärsivällisellä kellaroinnilla. Ainakin näin reilulla jäännössokerilla ja hapokkuudella viinillä on hyvät aseet millä taistella pidempääkin kypsyttelyä vastaan.

Testasimme viiniä sekä siiderillä maustettujen vohveleiden että simppelin salaatin kanssa. Vohveleiden kanssa viini pariutui kohtalaisen luontevasti, mutta mitään kummempaa ei päässyt syntymään – riiteleviltä mauilta vältyttiin, mutta vaikka viinin ja vohveleiden makeudet kohtasivat hyvin, maut eivät varsinaisesti keskustelleet keskenään. Sen sijaan salaatin hapokkuus sai viinin hienosti eloon, pehmittäen viinin kirpeimpiä nurkkia ja nostaen melko neutraalista makumaailmasta hedelmäisyyden eri vivahteita hienosti esiin! Oli mukavaa havaita useimpien vierastaman makeiden valkoviinien tyylin soveltuvan varsin luontevasti tavallisen arkiruoan kumppaniksi – tietenkin sillä premissillä, että viinillä on riittävästi rakennetta ja särmää.

Lyhyesti: Hieman neutraalihko, mutta ihastuttavan mineraalinen, raikas ja rakenteikas Loiren makeahko Chenin Blanc.

Arvio: Hyvä – ei viini suuria tunteita onnistunut herättämään, mutta se toimi kokonaisuutena varsin mainiosti ja jätti varsin mukavan yleisvaikutelman.

Hinnan (8,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

30.8.14

Benoit Déhu Champagne "La Rue des Noyers" 2011

Benoît Déhu Champagne "La Rue des Noyers" 2011
  • Valmistaja: Champagne Benoît Déhu
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
  • Rypäleet: Pinot Meunier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 255,00e / 3 plo (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No niin, vuorossa (vielä osittain) biodynaamisen pientuottaja Benoît Déhun viimeinen viini kolmesta erilaisesta, yhden pienen palstan Pinot Meunier -viinistä. Kaksi edellistä olivat kuplattomia kumpikin, eli (Champagnen alueelle poikkeuksellisesti) valkoviiniä ja punaviiniä. Tämä viimeinen kuitenkin on alueelle tyypillisempi esitys, eli puhtaasti Pinot Meunierista valmistettu blanc de noirs -shamppis.

Viini on valmistettu täysin samalla menetelmällä kuin sarjan puna- ja valkoviini, eli kypsyttämällä viiniä 11 kuukautta hiivasakkojen kanssa pienessä, 228 litran tammitynnyrissä. Kun puna- ja valkoviinit ovat tynnyrikypsytyksen jälkeen pullotettu tavalliseen tapaan, on tämä kuohuviiniksi tarkoitettu viini pullotettu hiiva- ja sokeriliuoksen kanssa, jolloin viini on saanut korkin alla kypsyessä hiilihapponsa. Kun hiivasakka on poistettu pullosta 31.3.2014, on viini saanut n. 1g/l jäännössokeria tuovan dosagen. Viiniä on valmistettu tasan saman verran kuin puna- ja valkoviiniä, eli 2 tynnyrillistä kutakin – tämä tarkoittaa siis 600 pullon kokoista erää. Tässä vaiheessa ei tarvinne lisätä, että tämä tarkoittaa mikroskooppisen pientä valmistusmäärää?

Väriltään viini on hennon vaaleanvihreä.

Toisin kuin sarjan valko- ja punaviinit, jotka olivat korkattu jo edellisenä päivänä, kupliva "La Rue des Noyers" korkattiin vasta tämän maistelun aikana. Viini tarjoaa heti korkkaamisen jälkeen huumaavan, hunajapähkinäkauraleivoksen tuoksun, jonka seasta löytyy myös kypsänmakeaa kaneliomenaa ja kevyttä tammen maustetta. Auetessaan Déhun signature-aromi, todennäköisesti luonnonhiivojen tuoma maustekurkkuisuus, alkaa vallata enemmän alaa ja peittämään hentoja tammen aromeja. Mukaan tulee myös selkeästi selväpiirteisempää, hallitsevampaa makeaa kirsikkaa.

Blanc de Noiriksi kupliva Noyers on varsin kepeä, viinin yleisilmeen ollessa rutikuiva, kepeä ja kirpeä. Mutta vaikka viini on varsin kepeä, on kokonaisuus moniulotteinen ja intensiivinen; kielellä pyörii kypsää kirsikkaa, viheromenaa, tammen maustetta ja kevyttä mineraalia. Auettuaan makumaailmasta erottuu myös tuoksusta tuttua maustekurkkuisuutta kun taas tammisuus siirtyy taka-alalle. Kestävä mousse on särmikäs, terävä ja hyvin rapsakka, kun taas intensiivinen ja tuntuva happorakenne antaa viinille ihastuttavan jämäkän ryhdin.

Jälkimaku on keskimaun tavoin varsin rapsakka ja napakka, mutta aromimaailmaltaan hyvin erilainen: kielelle jää keskimaussa piilossa ollutta pähkinäisyyttä, Pinot Meunierin maamaista mausteisuutta, kevyttä kirsikkaisuutta, lambicit mieleen tuovaa villiä kirpeyttä ja jopa hentoa nahkaisuutta, sekä aavistus toffeista tammea.

Yleensä tammen aromeja tarjoilevat shamppanjat ovat melko tuhteja ja massakkaita tapauksia, mutta Déhun Blanc de Noirs onnistuu suorastaan hämmentävän hyvin ja luontevasti yhdistämään kevyen tammisuuden todella kepeään ja hienostuneeseen, mutta samalla erittäin intensiiviseen makumaailmaan. Kokonaisuus on (todennäköisesti Déhun omintakeisten villihiivojen avulla) erittäin jännittävä ja omintakeinen – kaikkea muuta, mitä puhtaasti Pinot Meunieristä valmistetulta Blanc de Noirsilta voisi odottaa. Viini toimii upeasti aivan sellaisenaan, mutta sen erinomaisen rakenteen puolesta viinin voi helposti pistää hyvin monenlaisiin ruokapöytiin ilman sen kummempaa stressiä siitä, mahtaako viini sopia yhteen ruokien kanssa.

Mutta entäs viinin hinta? Noh, shamppikseksi viini on kyllä varsin kovan hintainen. Siinä missä Noyers-sarjan punainen ja valkoinen toimivat kaikessa uniikkiudessaan jo omilla meriiteillään, on kupliva Noyers pahemmassa paikassa, sillä sitä joutuu vertaamaan kaikkiin muihin pientuottajien biodynyshamppiksiin. Ja pakko sanoa, vaikka viini on äärettömän tyylikäs, kiehtova ja mielenkiintoinen, ei se ehkä ihan kykene kantamaan kolmannesta paketin hinnasta niskoillaan – ei, vaikka viiniä on valmistettu vain häviävän pieni, 600 pullon erä.

Mutta aina voi ajatella asiaa positiivisesti toiselta kantilta, ja miettiä, että punainen ja valkoinen Noyers ovat satasen laaki ja tämä shamppis on hinnaltaan "vain" 55 euroa! Tuolla tavoin uudelleenjaettuna jokainen viini on kyllä hintansa väärti! Mutta loppupeleissä on melko turha vatvoa viinien erillisiä hintoja, sillä nämä kyseiset viinit myydään vain yhdessä, kolmen eri Noyers-pullon paketeissa.

Täytyy nyt vain toivoa, että jos herra Déhu aikoo joskus uudelleen toteuttaa tämän "La Rue des Noyers" -sarjan, mukaan tulisi neljäs, kuorimaseraatiolla valmistettu roséeshamppis!

Lyhyesti: Kiehtova, omaperäinen, tasapainoinen ja hienostunut biodyny-Blanc de Noirs, jossa kypsät Pinot Meunierin aromit, hento tammisuus ja jännittävät villihiivan tuomat vivahteet ovat keskenään upeassa balanssissa.

Arvio: Tyylikäs – kiehtova, kepeä, villi ja erilainen Blanc de Noirs, joka onnistui muuttumaan huimasti jo sinä lyhyenä aikana, mitä pullo oli auki.

Hinnan (85,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

27.8.14

Benoît Déhu "La Rue des Noyers" Rouge 2011

Benoît Déhu Cuvée de "La Rue des Noyers" Rouge 2011
  • Valmistaja: Champagne Benoît Déhu
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Coteaux Champenois
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, La Vallée de la Marne
  • Rypäleet: Pinot Meunier
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 255,00e / 3 plo (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Viime arvostelussani selitin jo Benoît Déhun "La Rue des Noyers" -viinisarjan taustoja, mutta tuskin pieni kertaus on ketään haitannut?

"La Rue des Noyers" on kolmen eri viinin sarja, jotka ovat valmistettu lähes identtisin menetelmin biodynaamisesti viljellyistä, yhden palstan Pinot Meunier -rypäleistä. Kaikkia viinejä on kypsytetty aluksi 11 kuukautta hiivasakkojen päällä vanhoissa, 228-litraisissa tammitynnyreissä. Punaviini on saanut kuorikontaktissa väriä itseensä ja kuohuviini on kypsynyt pullossa hiivojen kanssa, mistä se on saanut kuplat; muuten viinien valmistusmenetelmät ovat täysin identtiset. Déhun tarkoituksena on osoittaa, kuinka erilaisiksi viineiksi yleensä vähempiarvoisena rypäleenä pidetty Pinot Meunier voi taipua. Yhteensä La Rue des Noyers -viinejä on tehty 6 kpl 228-litraisia tynnyreitä, eli n. 600 pulloa kutakin laatua – selkokielellä tämä tarkoittaa aivan mikroskooppisen pientä määrää. Tämä viini oli ollut ennen maistelua vajaan vuorokauden ajan korkattuna.

Viini on suorastaan julmetun kauniisti hohtavan, tumman ja kirkkaan rubiinin värinen.

Tuoksussa tulee jälleen vastaan jo valkoviiniversiosta tuttua maustekurkkua, mikä tuntuu olevan Déhun viinejä käyttäneiden luonnonhiivojen signature. Tuoksu on selkeästi valkoviiniversiota tuhdimpi ja tummanpuhuvampi, tarjoillen tummaa kirsikkaa, märän kivistä mineraalia, kevyttä hapankirsikkaa, hentoa suklaisuutta ja natural-viineistä tuttua fluorisuutta.

Kuten äärimmäisen viileän Champagnen punaviiniltä voi odottaa, on viini yleisilmeeltään hyvin kepeä, tuntuvan hapokas ja kirpeä – tästä kirpeydestä kaikki ei tunnu olevan pelkästään happoihin liittyvää, sillä viinissä on myös varsin villiä, kriek lambic-maista kirpeyttä. Makumaailmaa hallitsee tuntuva hapankirsikkaisuus, mausteisuus ja hento raakakaakaon vivahde. Viinissä tuntuu kyllä hyvin kevyt aavistus tanniinisuutta, mutta kokonaisuus on silti varsin tiukkarakenteinen – lähinnä erittäin intensiivisen ja puruvoimaisen hapokkuuden ansiosta.

Jälkimaussa tuntuu puolukoita ja eloisan hapokkuuden esiinnostamaa sitruksisuutta, tuntuvan kivistä mineraalia ja villihiivojen kiehtovia ominaisaromeja, kuten kevyttä multaisuutta ja aavistus etikkapunajuurta. Jälkivaikutelma on kirpakanpuoleinen, hyvin pitkä ja suutasupistava.

Punainen "La Rue des Noyers" jatkaa tyylikkäästi valkoisen sisaruksensa osoittamalla, äärimmäisen kiehtovalla, uniikilla ja melko anteeksipyytelemättömällä linjalla. Olen aikaisemmin muutamia Pinot Meunier -viinejä maistellut, mutta tällä pullotteella ei kyllä ole mitään tekemistä niiden kanssa – Champagnen viileä ilmasto on armottomasti läsnä viinin todella eloisassa hapokkuudessa, kun taas tuottajan no-hands-approach viininvalmistuksessa tuo selkeästi terroirin ja luonnonhiivojen oman kädenjäljen viinin hyvin villissä, jännittävässä ja paikoin varsin lambic-maisessa aromimaailmassa.

Aivan kuten valkoinen "La Rue des Noyers", myös tämä punainen versio on ehdottomasti kuriositeettikamaa ensisijaisesti natural-viineistä kiinnostuneille harrastajille – perinteisiin punaviineihin mieltyneet tuskin edes osaavat mieltää tällaista tapausta punaviiniksi! Itsekin lähtisin kyllä sijoittamaan tätä puuttuvaksi linkiksi Pinot Noirin ja kriek lambicin välille – mikä meikäläisen kirjoissa ainoastaan nostaa viinin kiehtovuutta!

Hintaa viinillä on reippaanpuoleisesti, mutta tälle selityksenä on viinin häviävän pieni tuotantomäärä ja ainutlaatuisuus – ymmärtääkseni tätä viiniä ei ole tähän asti valmistettu kuin vuosikertaa 2011 tuo aiemminmainittu 600 pullon erä. Hinta on siis kova, mutta rahan vastineeksi saa jotain äärimmäisen ainutlaatuista ja uniikkia tilalle – on vähän kiikun kaakun onko tämmöinen oikeasti kovan hintansa väärti, mutta edelleen pidän tällaisia viinejä miljoona kertaa mielenkiintoisempana sijoituskohteena kuin esimerkiksi uuden maailman "ikoniviinejä" tai Bordeaux'n arvostetumpia Cru-puteleita. Jos nämä viinit nyt sattuvat kiinnostelemaan jotakuta, niin ymmärtääkseni Cuvéen Edwardilla on olemassa muutama kappale kolme eri Noyers-pulloa kattavaa laatikkoa allokoituna Suomeen tässä arvion kirjoitushetkellä.

Lyhyesti: Äärimmäisen persoonallinen, kiehtova, lähes kriek lambic-maisen kirpakka ja viiltävän hapokas Champagnen punaviini biodynaamisesti valmistetuista Pinot Meunier -rypäleistä.

Arvio: Erinomainen – äärimmäisen jännittävä, hämmentävä ja kiehtova ensituttavuus Champagnen alueen punaviineihin. Voin kyllä kuvitella, että tämä kyseinen viini ei edusta alueen tyylipuhtainta punaviinityyliä, mikä on harmi, sillä ainakin itse olin näin villistä viinistä äärimmäisen tohkeissani!

Hinnan (85,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

26.8.14

Benoît Déhu "La Rue des Noyers" Blanc 2011

Benoît Déhu Cuvée de "La Rue des Noyers" Blanc 2011
  • Valmistaja: Champagne Benoît Déhu
  • Tyyppi: Valkoviini, AOC Coteaux Champenois
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Vallée de la Marne
  • Rypäleet: Pinot Meunier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 255,00e / 3 plo (Elokuu 2014, Edward Cuvée)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Viime viikolla Cuvée Champagne Clubia pyörittävä Edward esitteli löytämiään uutuuksia, joista ehdottomasti ainutlaatuisimpia olivat viinejä jo 8. sukupolvessa tekevän Benoît Déhun "La Rue des Noyers" -trio.

Vuodesta 1787 toiminut ja suvun jäseneltä toiselle kulkeutunut viinitalo Déhu toimii Pinot Meuniereistään tunnetussa Marnen laaksossa, jossa Benoît Déhu viljelee tarhojaan biodynaamisesti. Viinitalon "La Rue des Noyers" -sarjan on tarkoitus osoittaa mihin kaikkeen biodynaamisesti viljelty Pinot Meunier taittuu – tämä kyseinen kolmen viinin sarja käsittää siis Pinot Meunierista valmistetun punaviinin, valkoviinin ja kuohuviinin. Kaikki viinit ovat valmistettu yhden pienen palstan rypäleistä täysin identtisin menetelmin, eli kypsyttämällä rypäleistä puristettua viiniä 11 kuukautta sakkojen kanssa 228-litraisissa, vanhoissa tammitynnyreissä – punaviini on ennen kypsyttelyä toki saanut maseroitua kuorien kanssa värin saamiseksi. Tynnyrikypsyttelyn jälkeen viinit on pullotettu (sarjan kuohuviini hiivan kanssa pullokäymistä varten) ja varastoitu vielä parin vuoden ajaksi ennen myyntiinlaskua. Etiketissä ei mainita rypäleiden vuosikertaa, mutta viinien korkkien kyljessä seisoo "2011", joten voin melko vahvasti luottaa viinien edustavan tätä kyseistä vuosikertaa. Punainen ja valkoinen "La Rue des Noyers" olivat avattu jo edellisenä iltana maistelua varten.

Viinejä on valmistettu yhteensä 6 kpl 228 litran tynnyreitä, eli 2 kutakin. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaista laatua on maailmassa jotakuinkin 600 kpl – nyt puhutaan siis äärimmäisen pienen tuotannon tavarasta! Esimerkiksi viinistä ei löydy mitään tietoa niin cellartrackerista kuin tuottajan omilta sivuiltakaan. Jos joku sattuu kiinnostumaan viineistä, niin mainittakoon, että Edwardilla on vielä muutama kolmen pullon laatikko kyseisiä viinejä – tätä viinitrioa myydään siis vain yhtenä, kaikki sarjan viinit käsittävänä "La Rue des Noyers" -kokonaisuutena, ei yksittäisinä pulloina!

Valkoisen La Rue des Noyersin väri on hento, lähes värittömän kellervä.

Tuoksu on todella villi ja kiehtova, tyylillään selkeästi edustaen varsin naturaalia päätä: ensivaikutelmaa hallitsee jännittävä maustekurkun aromi, jota tukevat aniksen ja mintun vivahteet. Taustalla häilyy monille natural-viineille tyypillisen villejä, maamaisia ja kompostoituneiden aromaattisien yrttien häivähdyksiä.

Kuivaa makua hallitsevat voimakkaan autolyyttiset, selkeästi pitkään kypsyneet shamppikset mieleen tuovat leipäiset hiivaisuuden aromit, hunajaisuus, intensiivinen mineraalisuus ja viheromenaisuus. Taustalla tuntuu kevyttä pähkinäisyyttä, mantelia ja hentoa yrttisyyttä. Suutuntumaltaan viini on runsas ja täyteläinen, mutta hapokkuus on erittäin runsasta ja läpileikkaavaa, mikä tekee kokonaisuudesta todella eloisan ja kirpeän, suorastaan sähäkän. Lienee sanomattakin selvää, että yleisilmeeltään viini on äärimmäisen kiehtova ja uniikki – koskaan aiemmin en ole maistanut mitään vastaavaa.

Autolyysin aromien hallitsemassa jälkimaussa häilyy varsin pitkään paahdettua pähkinää ja hunaja-omenapaistosta, kunnes lopulta mineraalisuus nousee puhdistamaan paletin napakan hapokkuuden hoitaessa vettä kielellenostattavaa taustakomppia. Viini jättää kielelle erittäin kiehtovan, moniulotteisen, eloisan ja todella pitkään häilyvän jälkivaikutelman.

Champagnen alueella valkoviinit ovat äärimmäisen harvinaista tavaraa. Suoraan sanottuna Champagnen alueen ulkopuolella on todennäköisempää törmätä yksisarvisiin kuin Champagnen valkoviineihin, eikä itse Champagnen alueellakaan niihin kovinkaan usein törmää. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä valkoviinit valmistetaan valkoisista rypäleistä, mutta Champagnen alueella valmistettu Chardonnay tuottaa paljon enemmän rahaa valmistajalleen jos siinä sattuu olemaan kuplia. Punaviiniin voi törmätä alueella hieman useammin, sillä punaviiniä valmistetaan alueella mm. roséekuohuviinejä varten, mutta ei Champagnen punaviinikään mitenkään erityisen yleistä ole.

"La Rue des Noyers" Blanc on siis äärimmäisen harvinaista tavaraa – ei pelkästään mikroskooppiselta tuotantomäärältään, mutta myös edustamansa tyylin takia – minkä vuoksi viini on varsin kireän hintainen. No, onko viini sitten hintansa arvoinen? Yleensä sanoisin tämän hintaluokan viineissä että ei oikeastaan, mutta tämän viinin tapauksessa kokonaisuus on äärimmäisen uniikki niin viinityyliltään kuin äärimmäisen persoonalliselta ilmaisultaan, joten tässä onnistutaan jo perustelemaan viinin suuri hintalappu (toisin kuin esimerkiksi chileläisten "ikoniviinien" tapauksessa).

Tavallisen viininlipittäjän näkökulmasta viini ei varmastikaan onnistu tarjoamaan rahalle vastinetta, mutta jos äärettömän harvinaiset, persoonalliset ja ainutlaatuiset natural-henkiset viinit kiinnostavat, on "La Rue des Noyers" ehdottomasti harkitsemisen arvoinen lisä kellariin! Viinien kypsyttelypotentiaalista on kyllä mahdotonta mennä sanomaan yhtään mitään, koska en ole koskaan aiemmin maistanut mitään tämän tyylistä viiniä, joten minulla ei ole harmainta haisuakaan mihin suuntaan tällainen viini voi lähteä kehittymään.

Lyhyesti: Kiehtova, todella uniikki, hämmentävä ja erittäin persoonallisen aromikas, punaisista rypäleistä valmistettu biodyny-valkoviini Champagnesta. Rakenteikas ja jännittävä outolintu kaikkien maailman valkoviinien joukossa.

Arvio: Erinomainen – veikkaan, että tämä viini menee valtaosalta viininharrastajilta helposti "yli hilseen", mutta jos koet erikoisten viinien olevan juttusi, suosittelen nappaamaan tämän viinin (sisaruksineen) talteen.

Hinnan (255,00e / 3 plo) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.