Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

24.7.2014 mennessä 1128 viiniä, 95 olutta, 1 siideri, 2 meadia ja 1 sake arvosteltu.


24.7.14

Château Vignelaure Rosé 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/426647/
Château Vignelaure Rosé 2013
  • Valmistaja: Château Vignelaure
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Coteaux d'Aix-en-Provence
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence, Aix-en-Provence
  • Rypäleet: Grenache (40%), Cabernet Sauvignon (30%), Syrah (30%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 19,49e (Kesäkuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 19,49e (Heinäkuu 2014, Alko)

Roséeviinit voidaan jakaa kahteen päätyyliin. On Provencen roséet ja sitten on ne muut roséet. Tietenkin on vielä Tavelit, jotka ovat jotakuinkin niin lähellä punaviiniä kuin roséeta voi hyvällä omallatunnolla kutsua, mutta jätettäköön ne nyt sikseen.

Provencesta sanotaan tulevan maailman parhaat roséeviinit, mikä voi olla kyllä ihan perusteltu väite, sillä n. kaksi kolmasosaa alueella valmistetusta viinistä on roséeta – kyllä sinne siis mahtuu paljon laadukasta tavaraa. Alueen roséeviineille on tyypillistä niiden hailakanpuoleinen väri, joka ei yleensä anna minkäänlaista osviittaa viinien runsaudesta tai intensiteetistä. Monet provencelaiset roséet ovatkin väristään huolimatta varsin runsaita ja täyteläisiä.

Tänä kesänä Alkon kausiroséevalikoimaan saatiin jälleen kaksi Provencen roséeta: Château Vignelaure Provencen toiseksi suurimmalta ala-alueelta, Coteaux d'Aix-en-Provencesta, ja Mas de la Rouvière arvostetulta Bandolin alueelta. Molempia roséeviinejä on hehkutettu eri medioissa läpi kesän, usein maininnalla "kesän paras rosée". Tuota Bandolia en tänä vuonna kerennyt maistamaan (taisi tuote myydä loppuun Helsingin Sanomien mykkäsen hehkutettua viiniä tässä taannoin) mutta Vignelauren ehdin testaamaan.

Provencelaiseen tyyliin viini on hailakka, hennosti persikanoranssiin taittuva vaaleanpunaisen roosa. Suurimpana tekijänä tässä lienee sekoitteessa suurinta roolia näyttelevä, ohutkuorinen Grenache, joka on väriaineiltaan melko vaatimaton ja tuottaa luonnostaan melko hailakoita punaviinejäkin.

Tuoksussa tuntuu tasapainoisesti sekä kypsää, keltaista hedelmää, kuten aprikoosia ja mangoa, että makeanmehevää marjaisuutta, kuten vadelmaa ja kypsää karhunvatukkaa – joskin hedelmäpuoli tuntuu rökittävän marjaosastoa lukemin 2-1.

Täyteläisenä tuntuva maku on kuiva, keltaisen hedelmäinen – tuoksussa tuttua mangoa ja aprikoosia täälläkin – ja mukavan mausteinen; taustalla häilyy myös hennosti kypsää kirsikkaisuutta. Kokonaisuus on runsas ja melko pehmeä, mutta samalla raikkaalla tavalla keskihapokas – happoja siis löytyy, mutta ne eivät tunnu aivan riittävän viinin mehevälle ilmaisulle. 4 g/l jäännössokeria tuntuu piirun verran kypsänmakeana, jopa aavistuksen marjahilloisena juonteena.

Kypsän hedelmäinen jälkimaku on kevyen mausteinen, hennon teräksinen ja siinä on mukavasti särmää tuova bitterinen "lift" loppua kohden. Viinistä jää keskipitkänä jatkuva mehukas, runsaan hedelmäinen ja hennosti luonteikkaan karhea loppuliuku.

Château Vignelaure tuntuu asettuvan enemmän valkoviinimäiseen kuin marjavetoiseen päähän roséeviinien aromispektriä, muttei niinkään sinne sitruksisenraikkaaseen vaan enemmän kypsänmehevän eteläranskalaisen valkoviiniseen tyyliin. Mikä toki passaa meikäläiselle, sillä nykyisin jaksan yhä harvemmin innostua runsaan marjaisista roséeviineistä, mutta sen sijaan valkoviinillisemmistä roséista tuppaan tykkäämään melko poikkeuksetta.

Ja tykkäänhän minä tästäkin. Mutta vaikka Vignelaure on varsin kelvollinen, maukaskin esitys, tuntuu se samalla tyylillisesti turhankin mehevältä ja raskastekoiselta esitykseltä. Aivan jääkaappikylmänä viinin hapot jaksavat tuntua mukavan napakasti kokonaisuuden keskeltä ja viinistä löytyy rakennetta, mutta jo hetken lasissa lämmettyään viinistä tulee melko flätky ja turhankin pehmoinen tapaus. Viiniin jätetty ripaus jäännössokeria tuntuu vain korostavan tätä piirrettä entisestään ja nostavan viinin kypsempiä, hedelmäisempiä piirteitä framille. Kokonaisuudesta löytyy onneksi piirun verran karheaa mausteisuutta ja bitteristä yrttisyyttä, jotka tuovat sopivasti särmää ja vastapainoa makeudelle, mutta lisääkin olisi voinut olla.

Kokonaisuutena Vignelaure on silti kaikin puolin maukas rosée ja ehdottomasti parhaita tänä vuonna maistettuja sellaisia (tällä hetkellä henk. koht. ykkönen Alkon kausiroséista on ollut Neissin Pinot Noirista valmistettu saignée-rosée). Maistamatta jääneitä ovat paljon kehuja saaneet Roger Champault Sancerre ja aiemminmainittu Mas de la Rouvière Bandol, jotka olisivat voineet kyllä vielä kiilata listan kärkeen, mutta eipä nyt niistä väliksi, sillä roséemäen miehiä en hirveästi ole. Voin maistamatta uskoa myös niiden olleen kelpo kamaa.

Pieni miinus kyllä on annettava viinin hinnasta, sillä vielä vuosi pari takaperin kausiroséiden Bandol oli hinnaltaan 15 euron tuntumassa. Tänä vuonna Vignelaure oli hinnakkaampi kuin viime vuoden kausi-Bandol, mainio La Suffrene!

Lyhyesti: Runsas ja kuiva mutta samalla mehevänmakea Provencen rosée, josta löytyy hillitysti punaisia sävyjä, mutta joka tyylillisesti asettuu enemmän runsaiden valkoviinien kuin marjapommien tuntumaan. Rungon alle jäävien happojen vuoksi kaipaa reipasta viilennystä ennen korkkaamista.

Arvio: Hyvä – happoja enemmän ja makeutta vähemmän, niin Vignelaure olisi helposti kutitellut meikäläisen mielihyväkeskuksia villihevosen voimalla. Nyt viini on kaikin puolin maukas tapaus niin harmittomaan seurustelusiemailuun kuin vakavahenkisempään gourmetkäyttöön, mutta nextille levelille ei vielä ylletä.

Hinnan (19,49e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

23.7.14

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011
  • Valmistaja: Brouwerij de Molen
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
  • Maltaat: Cara-, Pale-, suklaa-
  • Humala: Premiant, Saaz
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 15,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pikkulintu-turneemme viimeiseksi kokeiluksi päätyi de Molenin totuttuun, kaksiosaiseen tyyliin nimetty quad, Mooi & Meedogenloos, eli "Kaunis & Rohkea".

Koska de Molen harrastaa ihastuttavan (ja suorastaan poikkeuksellisen) informatiivisia etikettejä, joissa kerrotaan jotakuinkin kaikki mahdollinen oleellinen olueen liittyvä tieto, ei ollut kovinkaan vaikea tarkastaa oluen olevan puhtaasti maltaista tehty – perinteiseen belgioluttyyliin, eli alkoholin buustaamiseen erilaisten sokereiden avulla ei olla sorruttu. Tämä tarkoittaa sitä, että oluen jo hieman hirvittävä 10,2% pitoisuus alkoholia on saavutettu ihan puhtaasti mallasta mäskäyskattilaan änkemällä. Olut on päivätty päivämäärälle 22/6/2011 ja parasta ennen -päiväksi mainitaan 5 vuotta eteenpäin, joten tämän oluen tapauksessa seilataan aivan turvallisilla vesillä.

Kauniit ja Rohkeat lasissani ovat väriltään punervan mustanruskeita ja hädin tuskin ollenkaan läpinäkyviä. Kaadon päätteeksi lasiin muodostuu varsin runsas, tiiviinpuoleinen ja myös kohtalaisen kestävä, tummahkon kermanvärinen vaahto.

Lasista kohoava tuoksu on yleisilmeeltään varsin tummanpuhuva ja roteva, mutta myös hurmaavan vivahteikas. Ensimmäiseksi nokkaa tervehtii makea, rusinaisuutta ja kuivattua viikunaa huokuva aloitus; seuraavaksi kokonaisuus rupeaa saamaan siirappilimppuisen leipäisiä ja aromaattisen belgihedelmäisiä piirteitä, lopulta tuoden ujosti mukaan myös hennon rustiikkisia, aavistuksen karvaalta tuoksuvia ja hennosti paahtuneen kärtsäisiä sävyjä.

Tuoksu antaa odottaa makeaa, runsasta ja hyvin täyteläistä olutta, ja maku kyllä lunastaa nämä tuoksun lupaamat odotukset vaivatta. Muhkeassa makumaailmassa tuntuu ylikypsää luumua, tummaa siirappia ja siirappilimppua, maustepippuria, belgihedelmäistä esterisyyttä ja hyvin tummaa suklaata, johon kohtalaisen karvaana tuntuva humalointi tuo selkeän, bitterisen terän. Kokonaisuus on suorastaan pureskeltavan paksu ja massiivinen, mutta makeus pysyy hyvin mausteisuuden ja kohtalaisen reippaan (78 IBU) humaloinnin antamissa raameissa, eli olut ei missään vaiheessa pääse tuntumaan liian tuhdilta tai rupea makeudessaan tökkimään.

Oluen tanakka, kuivattua luumuisuutta ja kevyttä savuisuutta esiin nostava jälkimaku on makea ja tahmea, mutta hyvin yrttiseksi ja karvaaksi kasvava humalointi putsaa hienosti palettia jättäen suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja hurmaavalla tavalla jatkuvasti kuivempaan suuntaan kehittyvän jälkivaikutelman.

Oluen varsinainen tyylisuunta jäi maistamishetkellä hieman hämärän peittoon (vasta tässä arvostelua rustatessa bongasin oluen de Molenin sivujen nettikaupasta kategorian "quadrupel" alta), joten sen vertaamista erinäisiin oluttyyleihin tuli maistohetkellä harrastettua. Oluen tumma väri ja tuoksun pieni paahteisuus saivat mielet kääntymään hieman stoutien suuntaan, mutta makea, hedelmäinen ja voimakkaan katkeroinen yleisfiilis lopulta johdattivat meidät veikkaamaan oluen olevan tyyliltään jenkkihenkinen Barley Wine. Ja nyt näin jälkikäteen ajatellessa, kyllä meikäläinen edelleen sijoittaisi oluen mielummin ABW-suuntaan kuin quadrupeleiden piiriin, joskin erot näissä kahdessa luoteiseurooppalaisissa strong ale -tyylissä voivat olla lopulta melko pieniä – erityisesti kun Barley Wine -tyylin reunaehdot tuntuvat olevan edelleen hyvin epämääräisiä ja häilyviä.

Tahtoi Mooi & Meedogenloosin luokitella mihin tyyliin tahansa, on se maukas, melko makea ja tasapainoisen bitterinen olut, joka onnistuu pienestä monoliittisuudesta huolimatta olemaan kaikin puolin tyylikäs, harmoninen ja ennen kaikkea herkullinen esitys. Kolmelle ihmiselle oluesta ei riittänyt kuin 25 cl annos nenää kohden, mutta enemmänkin olisi voinut siemailla, mikä on mielestäni melkoinen saavutus näin makean ja vahvan oluen kohdalla – yleensä näin tuhtien oluiden tapauksessa parinkin desin annos voi olla jo varsin riittävä satsi! Voin siis todeta, ettei tälläkään kertaa de Molen onnistunut pettämään (onneksi tällä kertaa olut tuli myös nautittua ennen parasta ennen -päivämäärää, toisin kuin Klap van de Molen).

Lyhyesti: Massiivinen, moniulotteinen ja makea mutta myös tasapainoisen katkerohumaloitu olutjättiläinen, joka asettuu tyyliltään jonnekin quadrupelin ja American Barley Winen välimaastoon. Vahvuuteensa ja massaansa nähden yllättävän helpostikulauteltava olut.

Arvio: Täydellinen – vaikka monet trappisti-quadit ovat meikäläisen mielestä usein varsin fantastisia oluita, oli Mooi & Medogenloos mielestäni monia esikuviaan vielä maukkaampi ja moniulotteisempi esitys, minkä lisäksi siitä tuntui löytyvän juuri sopivasti katkeraa, makeutta tasapainottavaa humalointia, mitä harvemmin tapaa perinteisissä quadrupeleissa. Helposti vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia maistamiani strong aleja, tarkemmasta oluttyylistä riippumatta.

Hinnan (15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.7.14

Cantillon Saint Lamvinus 2008

Cantillon Saint Lamvinus 2008
  • Valmistaja: Brouwerij Cantillon
  • Tyyppi: Olut, Lambic, Druif
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
  • Rypäleet: Cabernet Franc, Merlot
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Kun sieltä Pikkulinnun kaapista löytyi näitä hieman mielenkiintoisempia belgialaisia, ei niitä yksinkertaisesti vain voinut jättää sinne vanhenemaan.

Siinä missä edellinen testattu Cantillon, Grand Cru Bruocsella, oli olut, joka rupesi olemaan lähempänä viiniä kuin olutta, on tämä seuraava Cantillon enemmän oluen ja viinin hybridi: tämä on nimittäin käytetyssä Bordeaux'n punaviinitammitynnyrissä kypsytetty, sekoittamaton n.2-3 vuotta vanha Lambic, joka saa makunsa ja värinsä viinirypäleistä, jotka lisätään oluen sekaan hieman ennen pullotusta. Nämä rypäleet ovat Bordeaux'n "oikealta rannalta" eli Libournais'n puolelta kerättyjä, punaisia Merlot- ja Cabernet Franc -rypäleitä. Näin ollen olut on siis ns. Druif Lambic, eli viinirypäleillä maustettu Lambic. Hiilihapot olut saa "likööristä", joka lisätään oluen sekaan juuri ennen pullotusta, joskin hämärän peittoon jää, notta minkälaisesta likööristä mahtaa olla kyse.

Testissämme ollut olut oli pullotettu vuonna 2008, eli olut on todellisuudessa vanhempaa vuosikertaa. Tätä vuosikertaa ei kuitenkaan pullo maininnut, joten nyt mennään sillä tiedolla, mitä käsillä sattuu olemaan. Erikoisesti oluen parasta ennen -päivämäärä oli annettu vain vuoden päähän pullotuksesta (12/2009) – yleensä Cantillonit kun tuppaavat kestämään vuosikausia, jopa vuosikymminiä kypsytystä.

Väriltään olut on punertava hennosti purppuraisella ja aavistuksen rusehtavalla sävyllä – muistuttaen siis jotakuinkin raparperin varsien väriä. Kaataessa oluen päälle muodostuu kevyt ja hyvin vaalean valkeanpunertava vaahtokukka.

Tuoksu on kevyehkö, eli se ei varsinaisesti tykitä itseään ulos lasista. Yleisilme on Lambiceille tyypillisen kirpeä ja siinä tuntuu lähinnä kevyttä marjaisuutta, hentoa ammoniakkisuutta ja aavistus tupakkaa. Yleisesti tuoksusta on yllättävän vaikea saada kiinni, mikä ei tunnu olevan kovinkaan yleistä Lambic-piireissä.

Maultaan olut on kohtalaisen kirpeä – ei siis aivan yhtä älyttömän happamankirpeä kuin monet muut Lambicit, mutta kyllä tämäkin poskipäitä onnistuu viiltämään. Rutikuivasta makumaailmasta ei niinkään erotu viinirypäleisyyttä, mutta raa'ahkoa punaherukkaisuutta, omenakauraleivosta, keksimäisyyttä, kevyttä oksidaatiota tai sitten vain muuten vanhan oloista meininkiä ja hentoa popcornia. Hiilihappoisuus on pienikokoista ja kevyttä, mutta melko kuohkeaa.

Jälkimaussa tuntuu kaikkea mahdollista hapahkoa meininkiä: raparperia, omenahappoa, sitruunamehua. Tämän poskipäitä viiltävän ja vettä kielelle nostattavan happohyökkäyksen ohella tuntuu myös tummanpuhuvia, kehittyneitä vivahteita: rusehtavaa omenaa, kevyttä kaurakeksiä, hentoa maamaisuutta. Oluesta jää melko pitkä ja tuntuvan kirpeä jälkivaikutelma suuhun.

Yleisesti Saint Lamvinus on varsin jännä ja erilainen Lambic, mutta täysin älyttömän ja yksinkertaisesti upean Grand Cru Bruocsellan jälkeen olut hieman kärsii vertailussa. Jotenkin olut tuntuu siltä, että se on saattanut mennä jo "yli", eli oluen varsin pikaisesti vastaan tullut (ja jo jonkin aikaa sitten mennyt) parasta ennen -päivämäärä on ollut oikeassa.

Olut ei kuitenkaan ole missään nimessä pilalla, vaan erittäin nautittavissa ja maustetuksi Lambiciksi varsin mainio esitys. Perstuntumallani on vain semmoinen kutina, että olut olisi saattanut olla vielä parempi nuorena – toisaalta tätä on mahdotonta todeta muulla tavoin kuin pääsemällä joskus maistamaan vastapullotettua Saint Lamvinusta! Joka tapauksessa, olut kannattaa ehdottomasti testata – totuttuun Cantillonin tyyliin ei tämäkään tule kyllä pettymystä tuottamaan! Jos satut Pikkulintuun seikkailemaan, suosittelen aluksi tarkistamaan löytyykö kaapista Bruocsellaa; jos ei, on Lamvinus oikein näppärä b-suunnitelma.

Lyhyesti: Libournais'n alueen rypäleillä maustettu happamankirpeä ja jo kehittynyt Lambic, jossa ei juuri tunnu rypäleisyyttä ja joka tuntuu tuoksun keveyden ja hennosti oksidoituneiden aromiensa puolesta olevan ehkä piirun verran yli kaikista parhaimpien päiviensä. Tästä huolimatta olut on kyllä edelleen hyvin iskussa ja tulee varmasti olemaan vielä useita vuosia.

Arvio: Tyylikäs – varsin tyylipuhdas, kiehtova ja omalla tavallaan erilainen Lambic. Oluttyylille uskolliseen tapaan kirpeänhapan ja raikas, mutta jostain syystä ei onnistunut sytyttämään samalla tavoin kuin juuri tätä ennen nautittu uskomaton, hiilihapoton Grand Cru Bruocsella.

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

21.7.14

Cantillon Grand Cru Bruocsella 2006

Cantillon Grand Cru Bruocsella Lambic Bio 2006
  • Valmistaja: Brouwerij Cantillon
  • Tyyppi: Olut, Lambic
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun olin Pikkulintu-reissullamme saanut tyhjennettyäni Nøgne Ø Imperial Stout -tuoppini, oli aika siirtyä katsomaan mitä belgialaisia baarin kaapeista oikein löytyisi. Laadukkaiden "the usual suspectsien", eli Orvalin ja Cantillon Gueuzen ohelta löytyivät suurempaan formaattiin pakatut Bruocsella Grand Cru ja Saint Lamvinus Cantillonilta. Näistä valikoitui mukaamme Grand Cru Bruocsella jaettavaksi kolmeen pekkaan.

Ne tunnetuimmat maustamattomat Lambic-oluet ovat melkeinpä aina Gueuzeja, jotka ovat sekoitteita 2- ja 3-vuotiaista Lambiceista, joiden sekaan kaadetaan 1-vuotiasta, vielä loppuun käymätöntä Lambicia. Kun tämän 1-vuotiaan (ja mahdollisesti myös 2-vuotiaan; spontaanikäyvät Lambicit käyvät hitaasti) Lambicin käymiskelpoiset sokerit käyvät loppuun pullossa korkin alla, syntyy hiilidioksidia, joka imeytyy olueen hiilihapoksi, tuottaen siihen näin kuplat. Sen sijaan Bruocsella Grand Cru on puhdas, sekoittamaton Lambic. Tähän olueeseen tarkoitettu Lambic valitaan poikkeuksellisen laadukkaasta tammitynnyrillisestä, jota ei haluta sekoittaa muiden oluiden kanssa, vaan se pullotetaan sellaisenaan. Koska olut on jo käynyt ennen pullotusta (makoilemalla noin kolme vuotta vanhassa tammitynnyrissä), ei siihen pääse muodostumaan hiilihappoa enää pullossa; tästä huolimatta olut pakataan perinteitä kunnioittaen kuohuviinipulloon, luonnonkorkin (ja kruunukorkin) alle. Oluessa on käytetty vain luonnonmukaisesti viljeltyjä viljoja ja humalia, mutta erikoisesti olut on pullotettu vuonna 2008; jos olut on tehty vuoden 2006 sadosta, ei se kyllä ehdi täyttä kolmea vuotta makoilla tammessa, jos se on pullotettu vuonna 2008. Ehkä tässä on nyt joku kummallinen lambiclogiikka, joka on meikäläiseltä mennyt ohitse.

Väriltään olut on tumman kullankeltainen. Hiilihapon puutteessa vaahtolakkia olut ei saa, mutta pullon sisäpinnalle jää kaadosta kevyt sakkarantu ja oluen pohjalla voi nähdä suurempikokoisten sakkapartikkeleiden jäävän leijailemaan jäljelläolevaan nesteeseen.

Tuoksua moni voisi pitää epämiellyttävänä, sillä kuvailuissamme toistuivat ainakin sanat "vanha sikarintumppi", "kusinen porttikongi" (tai "-konki") ja "sisätiloihin pinttynyt tupakansavu". Eli siis maustamattomille Lambiceille tyypillistä ammoniakkisuutta löytyy varsin reilulla kädellä, minkä ohelle olut on saanut iän myötä varsin jännittävän, etäisen tupakkaisen vivahteen. Seassa tuntuu myös Lambiceille niin omenaisia, kirpeän omenaviinietikkaisia ja hillityn nahkaisia piirteitä. Monien arvioiden näen puhuvan tammisuudesta, mutta itse en kyllä sellaista huomaa – olisi se kyllä erikoista sellaista tästä oluesta löytää, sillä käytetyt tammitynnyrit ovat ymmärtääkseni ikivanhoja, eikä niiden missään nimessä kuulu tuoda aromia oluen tuoksuun häivähdystäkään. Kyseessä lienee enemmän vanhennettujen maltaiden ja humalien tuoma, Lambiceille tyypillinen puumaisuus. Joka tapauksessa, oluen tuoksua on vaikea kuvailla mairittelevasti, mutta ainakin itse olin hyvin fiiliksissä jo pelkästä oluen tuoksusta ja makupuolelle pääsemisessä kesti hyvä tovi juuri sen takia, että tuoksua oli yksinkertaisesti pakko pysähtyä ihmettelemään.

Tosin voin kuvitella esimerkiksi kolmoslagereiden ystävien jättävän tämän oluen sikseen jo pelkästään tuoksun perusteella.

Suussa olut on täysin hiilihapoton, minkä vuoksi se eroaa tyypillisistä Gueuzeista, mitä on vastaani tullut, mutta makumaailma on melko lailla samansuuntainen – joskin vielä vivahteikkaampi ja monisyisempi kuin Gueuzeilla tyypillisesti. Yleisilme on hyvin kirpeä, jopa tuoreen sitruunainen, sekä hyvin voimakkaan nahkainen ja funkahtava. Oluen nahkaisuus pistää siis päihin monille vanhemmille Riojan punaviineille mennen tullen (olut lienee siis saanut sopivan dosagen brettaa jossain vaiheessa). Nahkaisuuden ohella tuntuu myös hapokkuuden esiin kohottamaa, raikkaan puolukkaista marjaisuutta, yleistä sitruksisuutta, raa'ahkoa viheromenaa, järvivettä ja yleisesti hyvin kompleksista villiä menoa (eli villihiivojen tuomia, uniikkeja käymisaromeja). Suutuntuma on keskitäyteläinen, mutta vaikka oluessa ei ole hiilihappoja, ei suutuntuma ole millään tavalla laimea – siitä pitää huolen oluen hyvin hapan makumaailma ja paikoin jopa poskiaviiltävän kirpeä hapokkuus.

Jälkimaku on pitkä ja vivahteikas. Olut jättää suuhun kirpeän, happamaan taittuvan ja hyvin viipyilevän jälkivaikutelman, jossa tuntuu hevostallimaista nahkasatulaisuutta ja erittäin puolukkaista hapokkuutta.

Olutta on vaikea tiivistää muuten, joten pistän tähän maistohetkellä muistikirjaani rustaaman loppukaneettini: "Herran jestas 5/5".

Bruocsella Grand Cru on yksinkertaisesti käsittämättömän herkullinen Lambic, joka häivyttää rajaa oluen ja valkoviinin väliltä – välillä on suorastaan mahdotonta muistaa juovansa maltaista tehtyä juomaa ja vaikka tällä oluella on uskomattoman erinomaiset "hellepäivän virkistävä juoma" -kertoimet, voin kyllä kuvitella tämän oluen olevan kotonaan vaikka ruokapöydässä valkoviinin tilalla. Ja vaikka olut on äärimmäisen kompleksinen nautiskelujuoma, ei tämä kuulu niinkään sellaisiin raskaisiin fiilistelyjuomiin, vaan sillä äärimmäisen korkealla dokabiliteetilla varustettuihin herkkuihin, jotka haihtuvat lasista huolestuttavan ketterästi (onneksi oluella on voltteja maltilliset 5%)!

Cantillon muistuttaa oluen kehittyvän pullossa pitkään ja parasta ennen -päiväyskin on asetettu vaatimattomasti 15 vuoden päähän (2021), joten tämä olut kyllä kuuluisi vahvasti siihen kategoriaan, jota pitäisi ostaa laatikollinen kellariin ja korkkailla yksi puteli aina vuoden välein ihmetellen että mitä makumaailmalle tapahtuu. Nyt 8-vuotiaana olut on äärimmäisen herkullinen, moniulotteinen ja kiehtova esitys, mutta pienellä pinnistelyllä voin kyllä kuvitella sen kehittyvän tästä edelleen johonkin vielä jännittävämpään suuntaan. En tiedä voiko kyllä olut tästä enää paremmaksi mennä, koska tämä on puhdasta orgastista elämystä alusta loppuun, mutta kaipa täydellisyys voi vaihtaa olemustaan muuttumatta sen vähemmän täydelliseksi?

Loppuun kuitenkin varoituksen sana: älä turhaan osta tätä, jos et pidä valkoviineistä tai hiilihapottomista oluista – säästyy enemmän pulloja meille, jotka syttyvät tällaisista kummajaisista!

Lyhyesti: Hiilihapoton, kirpeän hapokas, voimakkaan nahkainen ja makumaailmaltaan voimakkaan hapan sekoittamaton Lambic, joka on viettänyt monta pitkää tovia niin vanhoissa tammitynnyreissä kuin pullossakin. Varmasti todella rankka, villi ja mahdollisesti myös luotaantyöntävä elämys monelle "perinteisemmästä" oluesta pitävälle, mutta todella upea, äärimmäisen moniulotteinen herkku höpöoluiden ystäville.

Arvio: Täydellinen – herran jestas 5/5

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

20.7.14

Klap van de Molen 2011-2012

de Molen Klap van de Molen 2011-2012
  • Valmistaja: Brouwerij de Molen
  • Tyyppi: Olut, erikoisuus, maustettu ale
  • Maa: Alankomaat
  • Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
  • Maltaat: Karamelli-, Pale-, Suklaa
  • Humala: Saaz, Sladek
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 5,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


No niin, aika jättää F. Lurtonin viinit hetkeksi sikseen ja keskittyä vaihteeksi oluihin. Tässä tuli nimittäin taas piipahdettua aivan hiljattain Poutilan olutparatiisissa, Pikkulinnussa, ihmettelemässä minkälaisia erikoisuuksia kuppilan kaapeista löytyy. Ensimmäiseksi kuitenkin nappasin lasiini Nøgne Ø:n Imperial Stoutin jota löytyi paikan päällä hanasta, joten tämä arvio onkin kaverini tuopista – hän kun otti ja meni tilaamaan tämän kaapista löytyneen de Molenin.

Ymmärtääkseni tiskillä kaverilleni sanottiin oluen olevan hieman ohi parasta ennen -päivämääränsä, minkä vuoksi puteli lähti 5 euron hintaan. Oluen panopäiväksi on merkitty 15.11.2011 ja etiketissä suositellaan nauttimaan olut 2 vuoden sisällä panopäivästä. Noh, reilu puoli vuotta sinne tänne – ei kai se ole nyt niin justiinsa?

Klap van de Molen, "Myllyn isku", on hollantilaisen kulttipanimo de Molenin maustettu jouluale. Tämä lähemmäs 10% alkoholilla varustettu supertuhti ale on maustettu aniksella, kanelilla, kardemummalla ja laakerinlehdillä.

Väriltään olut on likaisen samean punaruskea. Hiilihapon puutteesta vihjaa lähes olematon ja hetkessä kuoleva, beigen värinen vaahdontapainen.

Tuoksu on erikoinen ja selkeästi kehittyneen kompleksinen. Siinä tuntuu multaista maamaisuutta, ruskeaa omenahilloa, iän tuomaa rusinaisuutta ja luumukeittoa, ei mitenkään erityisen jouluista mausteisuutta, hillittyä juureksellisuutta ja kevyttä oksidaatiota.

Ensivaikutelmaltaan olut on makeantäyteläinen ja hyvin vähähiilihappoinen – joskaan ei täysin hiilihapoton. Paksua ja tuoksun tavoin kompleksista makua hallitsee makea rusinaisuus, hapanlimppuiseen taittuva leipäisyys, kohtalaisesta varsin voimakkaaksi yltyvä, monisyinen mausteisuus, jossa selvimmäksi aromiksi nousee epämäärinen kardemummaisuus. Alkoholi pysyy hämmentävän hyvin piilossa.

Vivahteikkaassa, keskimakua kuivemmassa ja varsin runsaassa jälkimaussa tuntuu belgihiivaista esterisyyttä, hapahkoa jälkiuunileipäisyyttä, mausteisuutta ja melko tuntuvaksi kasvavaa oksidaatiota. Oluesta jää erikoinen, melko leipäisenä tuntuva ja erittäin pitkään jatkuva jälkiliuku kielelle.

Yleensä tuhdimmat oluet kestävät pidempääkin kypsyttelyä, minkä vuoksi tämän oluen kahden vuoden nauttimisikkuna vaikutti varsin erikoiselta, mutta nyt olutta maistaneena voi todeta oluen olevan juuri ja juuri kondeksessa: todennäköisesti olut rupeaa olemaan liian kehittynyt nuorekkaamista oluista pitäville, mutta meikäläisen puolikuolleita alkoholijuomia suosivaan makuun Klap van de Molen oli lähes upea kokemus. Olut on kuitenkin jo varmasti ohittanut korkeimman huippunsa, joten tuskin menee kauaa, että olut menettää kompleksisuutensa ja oksiduitunut limppuisuus / hapanleipäisyys lopulta peittää kaiken muun ja lopuksi jäljellä on vain homeista ruisleipää muistuttava olutmuumio.

Jos siis vanhemmat ja kehittyneemmät oluet kiinnostavat, suosittelen lampsimaan ketterästi Itä-Helsingin mallasmekkaan! Klap van de Molen on edelleen nautittavissa, jos tämmöinen selkeästi maturempi tavara kiehtoo. Mutta vaikka pullo on tilavuudeltaan pieni ja hinnaltaan naurettavan edullinen, suosittelen silti jakamaan sen esimerkiksi kahteen pekkaan, nimittäin ainakin itseäni olisi oluen hallitsevan makea ja hyvin vähähiilihappoinen ilmaisu ruvennut tökkimään melkoisen ketterästi.

Lyhyesti: Erikoinen, jo parhaat päivänsä ohittanut, kevyesti oksidoitunut ja hyvin vähähiilihappoinen ale, jolla kuitenkin on vielä vähän ikää jäljellä. Todella kompleksi ja jännittävä esitys, joka kannattaa korkata mielummin mahdollisimman pian kuin liian myöhään.

Arvio: Tyylikäs – mutta ei varmastikaan jokaisen makuun. Jos kehittyneemmistä oluista ei ole hirveästi kokemusta, on Klap van de Molen varmasti melko rankka ja turhankin tuhti esitys. Sen sijaan jos kiinnostaa maistaa vielä elossa oleva olut, joka on jo elämänsä ehtoopuolella, kannattaa tämä olut hamuta jostain käpäliin.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

18.7.14

MJ Janeil Rosé 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/487417/
MJ Janeil Rosé 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Roséeviini, IGP / Vin de Pays d'Oc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 8,98e (Toukokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 8,98e (Heinäkuu 2014, Alko)

Kun viimekeväisessä Lurton-maistelussa oltiin pyörähdetty Argentiinan puolella Bodega Piedra Negran Pinot Gris'n ja Rosadon muodossa, oli seuraavana vuorossa paluu takaisin vanhalle mantereelle. Roséelinjalla kuitenkin jatkettiin edelleen, eli seuraavana vuorossa oli juuri uudelleenlanseerattu MJ Janeil Rosé, joka monille oli paremmin tuttu vanhalla nimellään, Les Bateaux de Janeil Rosé.

Kyseessä on siis Languedocin alueella viljellyistä Syrah-rypäleistä valmistettu roséeviini, jota on kypsytetty 3kk terästankeissa hiivasakkojen kanssa ennen suodatusta ja pullotusta. Ei siitä sen enempää.

Väriltään tämä rosée on kohtalaisen intensiivisen ja keskisyvän lohenpunainen.

Tuoksupuoli on kypsä ja mehukas, siinä tuntuu sekä keltaista, makeaa hedelmäisyyttä kuin kevyttä mansikkaisuutta ja kirsikkaisuutta.

Viinin makea tuoksu antaisi odottaa makeanmehevää ja raskastekoista makua, mutta viini paljastuukin kuivaksi, korkeintaan keskitäyteläiseksi ja kohtalaisen hapokkaaksikin. Makumaailmaa hallitsevat punamarjaiset sävyt, kuten kypsä vadelmaisuus, hapokas punaviinimarjaisuus ja freesi metsämansikkaisuus, mutta seassa tuntuu myös kevyellä otteella mausteisuutta ja hunajamelonia.

Viinistä jää puhdaspiirteinen ja tasainen, mutta hieman lyhytkestoinen jälkimaku, jossa häilyy lähinnä kevyttä vadelmaisuutta ja aavistus mausteisuutta. Suuhun jää raikas, kevyen hapokas jälkivaikutelma.

Lurtonin rosée-Janeil onnistui yllättämään ihan positiivisesti: odotin alle 9 euron Languedocin roséelta paljon flätkympää ja kypsänmakeampaa meininkiä, mutta tämähän on yllättävänkin kevyt, raikas ja "viileä" aromeiltaan! Onhan tämä silti suht simppeli ja lyhyt kokonaisuutena, eli siinä mielessä melko selvästi tyypillinen hintaluokkansa edustaja, mutta tyylillisesti paljon lähempänä sitä tyyliä, joka meikäläiseen toimii.

Suurempia elämyksiä odottavien kannattaa Janeil Rosé jättää omaan arvoonsa, mutta jos tähtäimessä on tasapainoinen ja luotettava kuiva kesärosée, hoitaa tämä viini sen roolin varsin vaivatta. Viini on mukavan raikas ja kesäinen esitys ihan sellaisenaan nautittuna, mutta viinistä löytyy myös riittävästi selkärankaa, jos sen haluaa naittaa esimerkiksi salaateille tai kevyille, kalapainotteisille kattauksille. Viini kuitenkin kannattaa ehdottomasti tarjota hyvin viilennettynä.

Lyhyesti: Simppeli, tasapainoinen ja raikkaan punamarjainen roséeviini, joka on yllättävän freesi ja viileä ollakseen lämpimän alueen Syrahista valmistettu.

Arvio: Miellyttävä – viini on ihan mukava ja maukas, mutta ei onnistu maullaan herättämään sen suurempia tunteita. Tosin Suomessa on melko turha odottaa alle kympin viineiltä sellaista, joten hintaansa nähden viini suoriutuu ihan mallikkaasti.

Hinnan (8,98e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

17.7.14

Piedra Negra Rosado 2013

Piedra Negra Alta Colección Rosado 2013
  • Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
  • Tyyppi: Roséeviini (oranssi viini?)
  • Maa: Argentiina
  • Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
  • Rypäleet: Pinot Gris (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun meille oli François Lurton -maistelussa esitelty talon argentiinalaisella Bodega Piedra Negra -viinitalolla valmistettu Pinot Gris -valkoviini, oli seuraavaksi vuorossa sama viini käytännössä uudestaan, ainoastaan hieman eri värisenä.

Yleensä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä antamalla väriä antavien kuorten olla hyvin lyhyen aikaa kosketuksissa värittömän rypälemehun kanssa. Sen sijaan Lurtonin argentiinalaisrosée on tehty poikkeuksellisesti Pinot Gris'tä, jolla on joko harmahtavat tai hennon vaaleanpunaiset kuoret. Nämä kuoret voivat värjätä puristusvaiheen lopussa valkoviiniin tarkoitettua viiniä haluttua punaisemmaksi; Lurtonilla päätettiin ottaa nämä viimeiset puristusmehut erikseen talteen ja tehdä niistä omaa viiniä. Piedra Negra Rosadon pohjaviini valmistetaan maseroimalla Pinot Gris -rypäleiden kuoria normaalia pidempään (n. 12 h) mehun kanssa, jolloin mehu värjäytyy kevyesti punertavaksi. Tähän hennosti punertavaan mehuun lisätään vielä ennen käymistä valkoviinivalmistuksesta ylijäänyt, jo hieman värjäytynyt mehu, jolloin lopputuloksena on roséenvärinen viini. Teoriassa viiniä voidaan pitää ennemmin oranssina viininä kuin roséena, sillä roséeviinit valmistetaan punaisista rypäleistä, kun taas Pinot Gris'tä usein pidetään valkoisena rypäleenä, minkä lisäksi monet eteläisen Euroopan oranssit viinit valmistetaan tyypillisesti juuri Pinot Gris'tä.

Väriltään viini on melko hento, hieman neutraalin oranssihtavaan taittuvan hailakan lohenpunainen.

Tuoksu on melko kevyenpuoleinen. Siitä kyllä löytyy erilaisia piirteitä – kypsää, kellertävää tropiikin hedelmää, kevyttä savuisuutta, ujoa Pinot Gris'n mausteisuutta – mutta yleisilme ei ole mitenkään mainittavan ekspressiivinen.

Maultaan viini on melko tyylipuhdas Pinot Gris: kokonaisuus on runsas ja kypsän keltaisen hedelmäinen, siinä tuntuu selkeästi Pinot Gris'lle tyypillistä mausteisuutta sekä ujosti vadelmamarmeladisuutta. Makumaailmaltaan viini on loppupeleissä hyvin samankaltainen Alta Colección Pinot Gris'n kanssa, mitä nyt viini tuntuu olevan hieman runsaampi, raskastekoisempi ja voimakkaamman mausteisempi. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen, mitä korostaa melko hillittynä tuntuva, matalanpuoleinen hapokkuus.

Viini jättää suuhun kypsän ja mehukkaan jälkimaun, jossa tuntuu aprikoosivetoista hedelmäisyyttä, kevyesti karheana tuntuvaa mausteisuutta, hentoa savua ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Alta Colección Rosado on loppupeleissä varsin kiva esitys; se ei ole niinkään roséeviini, kuin punertavan värinen valkoviini. Roséisiin yleensä kuuluvaa marjaisuutta viinistä ei löydy käytännössä lainkaan, vaan viini tuntuu ihan tasapainoiselta ja mukavan runsaalta uuden maailman Pinot Gris'ltä. Itse asiassa meikäläisen mielestä tämä olisi voinut hyvin olla se talon Pinot Gris, sillä Alta Colección Pinot Gris on loppupeleissä hieman yhdentekevän oloinen esitys, kun tässä nyt tuntuu olevan jo jotain ideaa – kenties sitä pidemmän kuorikontaktin tuomaa luonnetta.

Viini kyllä kärsii monien Pinot Gris -viinien tyyppiviasta (siis ominaisuudesta), eli varsin matalasta hapokkuudesta. Tästä syystä on ensiarvoisen tärkeää, että viini tulee tarjoilluksi hyvin viileänä, eikä ainakaan runsasta hapokkuutta kaipaavien ruokien kumppanina. Parhaimmillaan tällainen viini on varmasti jääkaappikylmänä seurustelu- tai piknikviininä.

Lyhyesti: Kypsänmehevä, runsaan hedelmäinen ja kohtalaisen mausteinen seurusteluviini, joka on tyyliltään enemmän hennosti punertava valkoviini kuin varsinainen roséeviini.

Arvio: Miellyttävä – ihan passeli uuden maailman Pinot Gris, johon on saatu hieman luonnetta ja intensiteettiä normaalimmalla pidemmällä kuorikontaktilla. Jos teknisyyksiä aivan tarkasti katsellaan, ei viini ole oikeasti rosée, vaikka sellaisena sitä markkinoidaankin, mutta mitäpä noista. Peruskelpo uuden maailman matalahappoisempi kesäviini.

15.7.14

Piedra Negra Pinot Gris 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/913237/
Piedra Negra Alta Colección Pinot Gris 2013
  • Valmistaja: François Lurton, Bodega Piedra Negra
  • Tyyppi: Valkoviini
  • Maa: Argentiina
  • Alue: Mendoza, Valle de Uco, Alta Uco
  • Rypäleet: Pinot Gris (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 11,99e (Toukokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 11,99e (Heinäkuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
Ranskalaissyntyisen Pinot Gris'n suosio on kasvanut räjähdysmäisesti italialaistyylisen Pinot Grigion vanavedessä. Tällä lajikkeella on tapana olla luonnostaan melko vähähappoinen, joten italialaiset ryhtyivät poimimaan rypäleitään ennen kuin rypäleet ehtivät täysin kypsyä, jolloin niistä vielä löytyy riittävästi happoja. Näiden vielä hieman raa'ahkojen rypäleiden korjuussa on se kääntöpuoli, että niihin ei ole juurikaan ehtinyt kerääntyä juurikaan aromiaineita ja usein lopputuloksena on raikas ja tasapainoisen hapokas mutta joskus suorastaan korostetun neutraali, jopa käytännössä täysin mauton valkoviini, joka voi toimia raikkaana janojuomana, mutta joka ei kyllä tarjoa minkäänlaista nautintoa makupuolelta. Usein Pinot Grigioina mainostetut uuden maailman viinit ovat valmistettu juuri italialaisten esikuviensa mukaan, minkä vuoksi ne voi jättää suoralta kädeltä omaan arvoonsa, mutta uuden maailman Pinot Gris -nimellä markkinoidut viinit voivat olla mitä tahansa, joten niihin tutustuminen voi olla melkoista arpapeliä.

Bodega Piedra Negra, "Viinitalo Musta Kivi", on François Lurtonin Argentiinassa sijaitseva viiniyritys. Talo on perustettu jo vuonna 1992, jolloin François ja hänen veljensä Jacques etsivät uudesta maailmasta sopivaa paikkaa uudelle viinitalolle. Lopulta Argentiinasta, Andien juuressa 1100 m korkeudessa sijaitsevalta Mendozan viinialueelta löytyi Ucon laakso, jonka maaperän Lurtonin veljesten isä ja viinintekijä André arvioi olevan enemmän tai vähemmän samanlaista kuin Bordeaux'n Pessac-Léognanissa. Todettuaan maaperän olevan varsin passeli viininvalmistukseen, ostivat Lurtonin veljekset vuonna 1996 alueelta maata yhteensä 200 hehtaaria.

Tarhat perustettuaan Lurtonin veljekset tilasivat Ranskasta köynnösten versoja istuttaakseen alueelle silloin suosittuja Cabernet Sauvignon- ja Chardonnay-köynnöksiä. Tuo toimitus kuitenkin viivästyi viivästymistään ja se lopulta saapui aivan sopivan istutuskauden viime hetkellä, peräti 5 kuukautta myöhässä. Tällöin Lurtonit totesivat merkittävän osan heidän tilaamistaan Chardonnay-köynnöksistä olevan todellisuudessa Pinot Gris'tä. Koska vaihtoehtona oli joko istuttaa väärät köynnökset tai tehdä uusi tilaus, jolloin rypälesato viivästyisi vuodella, päättivät Lurtonit istuttaa uudelle viinitalolleen saamansa Pinot Gris -köynnökset. Näin viinitalosta tuli ensimmäinen Pinot Gris'tä viljelevä viinitalo Argentiinassa ja Bodegas Piedra Negra on edelleen yksi maan harvoista kyseistä rypälettä viljelevistä viinitaloista.

Piedra Negran Alta Colección Pinot Gris esiteltiin meille viimekeväisessä Lurton-maistelussa. Alta Colección on talon perussarjaa, jonka alla tuotetaan korkealla Alta Ucossa viljellyistä rypäleistä terästankeissa kypsytettyjä, simppeleitä perusviinejä. Vaikka Pinot Gris normaalisti tuottaa melko normaalisti sokereita, on tässä viinissä sekä varsin maltillisesti (12,5%) alkoholia että suhteellisen vähän (5 g/l) jäännössokeria, mikä yleensä (vaikkakaan ei aina) viittaa Pinot Grigio -tyylisesti hieman turhan aikaisin korjattuihin rypäleisiin.

Väriltään tämä Pinot Gris on hennon vihreä ja melko neutraali.

Tuoksultaan viini on kevyehkö, hieman kypsyyttä vihjaava mutta melko viileän oloinen. Kokonaisuus on nuorekas, yrttinen ja päärynäisen hedelmäinen – turhan italiaanon oloinen omaan makuuni. Jännitys tiivistyy...

Maultaan viini ei kuitenkaan sorru italialaistyyppiseen pinotgrigioiluun, vaan osoittaa sopivasti kypsemmän ja lämpimässä kasvaneen hedelmän piirteitä. Kokonaisuus on runsas, kypsänmehevä ja mausteinen. Kielellä pyörii aprikoosivetoista keltaista hedelmää, pehmeänkypsää omenaa ja mausteisuutta. Suussa viini on suht täyteläinen ja keskihapokas; kokonaisuudessa on erityisesti viilennettynä sopivaa raikkautta, joskin hapot ovat päässeet omaan makuuni nähden hieman turhan mataliksi.

Viinistä jää melko pitkä ja mukavan luonteikas jälkimaku, jossa tuntuu ylikypsää omenaisuutta ja jopa omenahilloa, kevyesti ananasta ja muuta eksoottista hedelmää ja hieman karheaan taittuvaa mausteisuutta.

Vaikka viini etukäteen hieman vihjaili tylsänneutraalia Pinot Grigio -meininkiä, paljastui viinistä varsin passeli, kypsän hedelmävetoinen perus-Pinot Gris. Viini on rypäleelle tyypillisesti melko maltillinen hapoiltaan, minkä vuoksi viini kannattaa tarjoilla reippaasti viilennettynä – tällöin viinin hapot saadaan paremmin framille, eivätkä ne pääse hukkumaan runsaan hedelmäisyyden keskelle.

Piedra Negra Pinot Gris'n ongelma on kuitenkin sen roolin puute Alkon valikoimassa: jo pelkästään perusvalikoimasta kun löytyy useampia kelvollisia Pinot Gris -viinejä akselilla 10-15 euroa, niin Euroopasta kuin uudesta maailmastakin (Silenin Pinot Gris malliesimerkkinä); näin ollen tälle viinille ei oikein jää sopivaa koloa, jota täyttää. Viini on kyllä ihan tutustumisen arvoinen, jos haluaa tietää miltä perushyvä Argentiinan Pinot Gris maistuu, mutta sen suurempaa elämystä viiniltä ei kannata odottaa. Tarjoa hyvin viilennettynä grillatun vaalean lihan tai kasvisten kumppanina.

Lyhyesti: Alen perin sattuman oikusta syntynyt ranskalaisten viinintekijöiden argentiinalainen Pinot Gris, joka tarjoilee mehevän hedelmävetoista ja runsasta mutta loppupeleissä melko arkista meininkiä kohtuurahalla.

Arvio: OK – no tämä on tämmöinen perus-Pinot Gris. Vaikea tiivistää asiaa tätä kätevämmin.

Hinnan (11,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

14.7.14

Domaine les Salices Viognier 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/007175/
Domaine les Salices Viognier 2012
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Valkoviini, IGP / Vin de Pays d'Oc
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Minervois
  • Rypäleet: Viognier (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 9,98e (Toukokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 9,98e (Heinäkuu 2014, Alko)

Melko rankan Sauvignon Blanc -käsittelyn (FL nº9, Terra Sana, Fumées Blanches, Fumées Blanches Sparkling) pääsimme vihdoin François Lurton -maistelussa ihmettelemään muitakin rypälelajikkeita käytännössä. Ensimmäisenä tuli hyvin pitkään Alkon valikoimissakin majaillut Domaine les Salices Viognier.

Minervois'n viinialueella sijaitseva Domaine les Salices on viinitalo joka toimii François Lurtonin viinitalon alaisuudessa. Koska viinitalo tuottaa vain lajikeviinejä, ovat kaikki Domaine les Salices'n viinit aina IGP-tasoisia – AOC Minervois'n viinilainsäädäntö edellyttää viinien olevan aina sekoitteita. Talon Viognier on valmistettu koneella kerätyistä rypäleistä, joista käytettyä viiniä kypsytetään 6 kuukautta vanhoissa tammitynnyreissä ennen pullotusta.

Väriltään viini on vaalean vihreä.

Tuoksu on runsas ja täynnä kypsänmakeaa hedelmää: päärynää, cantaloupea, ylikypsää omenaa. Taustalla häilyy kevyesti makeaa mausteisuutta, joka voisi olla yhtä hyvin tammea kuin Viognierin aromaattista terpeenisyyttä. Viini on kuitenkin tuoksunsa puolesta enemmän uuden maailman hedelmävetoisen tyylinen kuin Condrieun selkeästi kukkaisempaa tyyliä edustava.

Maultaan viini on kuiva, mutta rypäleelle ominaiseen tyyliin myös melko maltillinen hapoiltaan. Makumaailmasta erottuu kypsää omenaa, yrttisyyttä, kevyttä persikkaisuutta ja hentoa mausteisuutta; hillityksi jäävä hapokkuus tuntuu korostavan erityisesti viinin kypsiä ja mehevän hedelmäisiä piirteitä. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja kevyen öljyinen.

Kevyemmänpuoleisesta hapokkuudestaan huolimatta viinistä jää freesin omenainen jälkimaku, jossa tuntuu myös kevyesti omenankuorista kirpeyttä, hentoa pähkinäisyyttä ja aavistus mineraalia.

Domaine les Salices on melko tasapainoinen, joskin ranskalaisista juuristaan huolimatta enemmän uuden maailman hedelmää korostavaa tyyliä edustava Viognier. Hyvin viileänä viinissä pysyy rakenne kasassa ja kokonaisuus pelittää varsin mainiosti, mutta lasissa lämmetessään viini hukkaa raikkaimman teränsä ja muuttuu ainakin omaan makuuni nähden turhan pehmeäksi.

Viognierejä on kuitenkin Suomessa melko vähän tarjolla, ja niistäkin valtaosa melko käppäisiä uuden maailman esityksiä. Domaine les Salices on ranskalainen lähinnä alkuperältään, ei niinkään tyyliltään, mutta se on joka tapauksessa varsin mukava ja tasapainoinen perus-Viognier varsin kohtuulliseen hintaan. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia etsivälle tämä viini tuskin tarjoaa suuria elämyksiä, mutta maltillisen hapokkaita arkiviinejä etsiville Domaine les Salices Viognier on passeli esitys, jossa hinta ja laatu ovat hyvin tasapainossa.

Lyhyesti: Kypsän hedelmävetoisella tyylillään enemmän uuteen maailmaan nojaava arkinen perus-Viognier Etelä-Ranskasta.

Arvio: OK – täyteläinen, tasapainoinen ja helpostilähestyttävän hedelmävetoinen kympin arkiviini.

Hinnan (9,98e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

13.7.14

Les Fumées Blanches Lightly Sparkling 2012

http://www.alko.fi/tuotteet/932457/
Les Fumées Blanches Sauvignon Blanc Lightly Sparkling 2012
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Valkoviini, Vin de France
  • Maa: Ranska
  • Alue: Languedoc-Roussillon, Minervois
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 10,99e (Toukokuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 10,99e (Heinäkuu 2014, Alko, tilausvalikoima)


Viime toukokuussa järjestetyssä François Lurton -maistelussa oli talon hittituote Les Fumées Blanchesin jälkeen tarjolla saman viinin frizzante-henkinen Lightly Sparkling -versio.

Ymmärtääkseni tähän viiniin rypäleitä ei kerätä perus-Fumées Blanchesin tapaan suurelta alueelta ympäri Etelä- ja Lounais-Ranskaa, vaan pienemmältä alueelta AOC Minervois'n alueelta. Muuten viinin valmistus ei eroa käytännössä lainkaan Fumées Blanchesin valmistusprosessista – lukuunottamatta pientä hiilihappolisäystä ennen pullotusta. Varsin mielenkiintoista siis päästä katsomaan mitä pieni hiilihappolisäys tekee viinille, kun naapurilasissa on vertailukohtana käytännössä sama viini ilman kuplia (tosin myös iältään vuotta nuorempana).

Muualla maailmassa viinin erottaa vain perus-Fumées Blanchesista hieman erilaisesta etiketistä, mutta pohjoismaissa viinistä liikkuu versio, jossa musta kierrekorkki on korvattu kuohuviinipullojen luonnonkorkilla, jotta viinin kupliva luonne ei jäisi epäselväksi.

Väriltään viini on kevyen vihertävä.

Perus-Fumées Blanchesin moniulotteiseen ja melko hedelmäiseen tuoksuun verrattuna kupla-Fumées on tyyliltään paljon hillitympi, viileämpi ja vihertävämpi. Nokkapuolelta löytyy ensisijaisesti ruohoisuutta, silputtuja yrttejä ja hentoa ruutista savuisuutta. Erikoisimpana piirteenä tuoksussa kuitenkin oli semmoinen paahtuneen maissinjyvän aromi. En kuitenkaan sano popcornmaisuus, sillä semmoinen tuoksu yleensä viittaa joko paahteiseen tammisuuteen (kärtsäinen popcorn) tai malolaktiseen käymiseen (runsas voi) – tässä viinissä kyseessä ei kuitenkaan ole kumpikaan edellämainituista. Silti tuoksusta tuli mieleen vahvasti popcorn. Mahdotonta sanoa vain tarkemmin mikä se aromi oli, koska voita tai popcornin kärtsää se ei ollut.

Kuten odottaa saattaa, on viini suussa varsin freesi ja pirskahteleva. Makumaailmaltaan viini on ruohoinen, yrttinen, viheromenainen ja hennon hunajainen – tämän lisäksi myös makupuolelta löytyy hennosti sitä erikoista paahtomaissin aromia, mitä jo tuoksukin vihjaili. Viinin hiilihappoisuus ei ole erityisen runsasta, vaan kermaisen pehmeää, minkä lisäksi hedelmähapoiltaan viini tuntuu olevan varsin kevyt; merkittävästi perus-Fumées Blanchesia kevyempi. Tämän vuoksi viinistä tulee melko lattean oloinen kun se hetken seisoo lasissa hukaten pirskahtelevuutensa.

Viinistä jää rapsakka ja Sauvignon Blanceille tyypillisen vegetaalinen jälkimaku, jossa tuntuu yrttisyyttä, viheromenaa, kevyttä herukanlehteä, hentoa nokkosellisuutta ja aavistus jäännössokerin tuomaa hunajaisuutta.

Kokonaisuutena Fumées Blanchesin pirskahteleva versiointi on ihan hauska, simppeli kesäviini, mutta silti lopputulos on lähinnä sodastreamattu versio perus-Fumées Blanchesista, joten kovinkaan paljoa hullua hurskaammaksi tästä ei tule. Viinin matala hapokkuus ei varsinaisesti kutsu naittamaan sitä minkään ruoan kanssa, joten lähinnä viinin funktio on toimia mutkattomana ranta- tai piknikviininä – kunhan mukana on kylmälaukku tai vastaava vekotin, jolla viinin saa pysymään viileänä. Lämpimänä kun viini tuppaa hukkaamaan hiilihapponsa alta aikayksikön.

Viinin hintataso jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa – tämä kun ei juuri eroa simppeleistä Vinho Verdeistä (joita Alkosta löytää kahdeksalla eurolla, muualla maailmasta puolet halvemmalla) muuten kuin Sauvignon Blancin tuomilla vehreillä aromeilla, joten 11 euroa näin mutkattomasta poreviinistä tuntuu kyllä turhan kireältä meikäläisen makuun.

Lyhyesti: Simppeli, mutkaton ja viherarominen perus-Sauvignon Blanc kevyellä pirskahtelevuudella.

Arvio: Keskinkertainen – tämä Fumées Blanchesin pirskahteleva versio on ihan passeli piknikviiniksi, mutta ainakin omasta mielestäni hiilidioksidi tuntuu vievän viinistä enemmän pois kuin tuovan siihen jotain lisää.

Hinnan (10,99e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

12.7.14

Les Fumées Blanches Sauvignon Blanc 2013

http://www.alko.fi/tuotteet/506137/
Les Fumées Blanches Sauvignon Blanc 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Valkoviini, Vin de France
  • Maa: Ranska
  • Alue: – (Charentes / Gers / Languedoc / Tarn)
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 8,98e (Toukokuu 2014, Alko)
  • Hinta nyt: 8,98e (Heinäkuu 2014, Alko)

Ensimmäinen François Lurton -maistelun Alkosta löytyvä viini oli Les Fumées Blanches, kyseisen viinitalon maailmanlaajuinen menestystarina (5 miljoonaa pulloa myydään joka vuosi), jonka olen mentaalisesti useampaan kertaan todennut olevan edukkaaseen hintaansa nähden varsin pätevä esitys. Onkin siis jo korkea aika, että viini noteerataan myös täällä blogin puolella.

Viini on siis Vin de France, eli se edustaa sitä matalinta laatuluokitusta, joka on varattu lähinnä kaikista edullisimmille ja simppeleimmille pöytäviineille. Tämä luokitus kuitenkin antaa tuottajalle oikeuden sekoittaa rypäleitä eri viinialueilta, ja siitähän F. Lurtonin viinitalo ottaa kaiken ilon irti. Valtaosa viinin käytetyistä rypäleistä tulee Lounais-Ranskassa sijaitsevalta Gersin alueelta, joka tuottaa melko viileässä ilmastossa tasapainoisia, melko vegetaalisia ja yrttisiä Sauvignon Blanc -rypäleitä. Viiniin kuitenkin sekoitetaan kuumemmilla Languedocin ja Tarnin alueilla viljeltyjä rypäleitä, jotka tuovat viiniin runsautta, suutuntumaa ja trooppisempaa hedelmäisyyttä, sekä pieni määrä Cognacin alueen lähellä, merellisessä ilmastossa viljeltyjä rypäleitä tuomaan hapokkuutta ja vastapainoa kuumempien alueiden rypäleille.

Viini valmistetaan edullisten perusviinien tapaan nopeasti ja tehokkaasti: rypäleet poimitaan aamun viileydessä koneellisesti, rypäleet puristetaan, mehu kylmästabiloidaan viileässä parin päivän ajan, tehokkaasti käyvä hiiva lisätään ja viini käytetään melko viileässä (16-18 °C), ja lopuksi viinin annetaan kypsyä hiivasakan päällä pari viikkoa. Sitten viinitankit sekoitetaan, suodatetaan ja pullotetaan. Lurtonin speksien mukaan viinissä on 6,5 g/l jäännössokeria, kun taas Alkon analyysitulosten mukaan peräti 9 g/l. Aivan rutikuiva viini siis ei ole, mutta ei tässä nyt vielä puolikuivan puolelle mennä myöskään.

Väriltään viini on hennon vihertävä.

Tuoksu on kevyehkönpuoleinen, mutta aikaisempiin Sauvignon Blanceihin (FL nº9, Terra Sana) verrattuna moniulotteisempi: viinissä on viileiden alueiden yrttisyyttä, leikattua nurmea, herukanlehteä ja sitruksisuutta, mutta myös lämpimämpiä alueita vihjailevaa kypsää karviaista ja hentoa passiohedelmää.

Maku myös erottuu edellätestatuista Sauvignon Blanceista selkeästi täyteläisemmällä ja kielen kärjessä aavistuksen verran makeutta vihjaavalla meiningillään. Kokonaisuus on kuitenkin varsin kuiva, mukavan hapokas ja tasapainoinen. Kielellä pyörii yrttisyyttä, mineraalia, kevyttä omenaisuutta, hillitysti ruohoista vegetaalisuutta ja hentoa parsaa.

Freesi jälkimaku jättää kielelle viipyilemään karviaista ja hieman karvaana tuntuvia yrttejä. Viinistä jää tasainen, tasapainoinen ja kestoltaan keskipitkä jälkimaku.

Kokonaisuutena Fumées Blanches on varsin perusjepa Sauvignon Blanc ja mielestäni edelleen yksi parhaita Alkon alle yhdeksän euron valkoviinejä – eihän tämä mikään suuri gastronominen nautinto ole, mutta nykyisellä hintatasolla valtaosa samanhintaisista viineistä on niin kurjaa tavaraa, että tämmöinen tasapainoinen, arkinen Sauvignon Blanc nousee ongelmitta hintaluokkansa kärkeen.

Aavistuksen kypsemmällä meiningillään ja kevyellä jäännössokerillaan Fumées Blanches edustaa selkeästi modernimpaa, uuden maailman Sauvignon Blanc -tyyliä kuin perinteistä, hillittyä ranskalaistyyliä, mutta tästä huolimatta viinissä on oikein kiitettävä hapokkuus ja balanssi, minkä vuoksi pisteet jäävät reippaasti positiivisen puolelle. Fumées Blanches on siis varsin kohtuulliseen hintaansa nähden mukavan tasapainoinen, moniulotteinen ja helpostilähestyttävä Sauvignon Blanc.

Lyhyesti: Varsin edulliseen hintaansa nähden erittäin tasapainoinen, aromikas ja sopivan rakenteikas arki-Sauvignon Blanc. Mukava huomata, että viini on pysynyt tasaisen varmana suorittajana sekä kohtuullisen hintaisena monien muiden Alkon "kyykkyviinien" pyyhältäessä jatkuvien hinnankorotusten myötä ohi kohti yhä heikompaa hinta-laatusuhdetta.

Arvio: Hyvä – luotettava, tasapainoinen, miellyttävän aromikas ja hyvin kohtuullisesti hinnoiteltu Sauvignon Blanc niin seurusteluun kuin arkiruoille.

Hinnan (8,98e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Terra Sana Sauvignon Blanc 2013

Terra Sana Sauvignon Blanc 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Valkoviini, IGP / Vin de Pays Atlantique
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Matala-alkoholisen FL nº9 Sauvignon Blancin jälkeen siirryimme Lurton-maistelussa viinintekijä Guillaume Martineaun uuteen kokeiluun, Terra Sana Sauvignon Blanciin. Terra Sana eli "terve maa" on jo pidempään ollut Lurtonin luomulinjaa, mutta viime aikoina viinitalo on ryhtynyt kokeilemaan tämän linjaston kanssa myös viininvalmistusta kokonaan ilman lisättyjä sulfiitteja.

Viini tulee Ranskan ns. Atlantique-alueelta, eli mm. Bordeaux'n ja Armagnacin alueet käsittävältä, valtavalta viinialueelta maan länsisaidalta, joka sijaitsee nimensä mukaisesti aivan Atlantin rannalla (joskin samalla ulottuen valtavan pitkälle sisämaahan). Tällä hieman viileämmällä alueella Lurton viljelee Sauvignon Blancia täysin luonnonmukaisesti ilman torjunta-aineita tai kemiallisia lannoitteita – ainoastaan luonnosta saatavia lannoitteita (lantaa, komposteja) käytetään tarhoilla. Tähän viiniin tarkoitetut rypäleet korjataan aamun viileydessä, kello 4-9 välillä, jolloin rypäleet ovat vielä viileitä ja siten vähemmän alttiita hapettumiselle. Viini valmistetaan äärimmäisen reduktiivisesti, eli hapelta suojaten: kun rypäleet puristetaan mehuksi ja käytetään viiniksi, suojataan se happea raskaammilla suojakaasuilla, minkä lisäksi käymisessä syntyvä hiilidioksidi suojaa viiniä hapelta. Käyminen tapahtuu melko viileässä nopeasti viinin käyttävillä hiivoilla. Muutamia kuukausia kestävä kypsyminen tapahtuu niin ikään viileässä hiivasakan kanssa. Ennen pullotusta viini suodatetaan, jotta se olisi mahdollisimman stabiili – viinissä kun ei käytetä hapelta ja muilta kemiallisilta reaktioilta suojaavaa sulfiittia. Pullotus tapahtuu mahdollisimman hapettomissa olosuhteissa ja pullo täytetään viinin lisäksi hapen syrjäyttävällä suojakaasulla aina kierrekorkin sisäpuolta myöten pullotusvaiheessa.

Viini on väriltään hento, neutraalin vihertävä.

Tuoksu on kevyt, mutta persoonallinen: se ei ole tyypillisten, modernien Sauvignon Blancien tapaan lasista ryöppyävä ja hyökkäävän aromaattinen, vaan melko kompleksi ja jopa suht villi – joskin myös raikkaus on hieman hukassa, ja kokonaisuus on aavistuksen tunkkainen. Nokkapuolelta löytyy kurkkua, ananasta, hieman raparperia ja aavistus kompostia, jonne on heitetty kukkurallinen aromaattisia yrttejä maatumaan.

Tuoksun villiys ei kuitenkaan (onneksi) jatku makupuolelle, joka on varsin kuiva, freesi ja napakka. Makumaailma on hyvin sitruksinen, aromaattisen ja hennosti karvaan yrttinen, kurkkuinen ja kepeä – mutta myös tietyllä tavalla jopa hieman karun ja pelkistetyn oloinen, sillä yleensä Sauvignon Blancit tuppaavat olemaan jopa aggressiivisen aromaattisia. Hapokkuus on erittäin tuntuvaa ja runsasta, mikä tekee viinistä erittäin raikkaan ja rakenteikkaan.

Yrttinen, mineraalinen ja kirpakan sitruunamehuinen jälkimaku jatkaa saumattomasti siitä mihin keskimaku jäi. Viinistä jää napakka, eloisan hapokas ja kestoltaan keskipitkähkö jälkivaikutelma.

Lurtonin sulfiititon luomu-SB ei onnistunut täysin vakuuttamaan hieman tunkkaisenpuoleisella tuoksullaan, mutta makumaailma kyllä pelasi erittäin mainiosti. Viini oli varsin kepeä ja eloisa, tuoden mieleen enemmän viileämpien Loiren alueiden Sauvignon Blancit kuin Lurtonin totutun, aromaattisen SB-tyylin. Vaikka viini on tyyliltään lähempänä teollisia viinejä kuin ns. natural-skenen pullotteita (tämä on kuitenkin teollisilla hiivoilla käytetty, kohtalaisen rankasti suodatettu, yms.), on viini silti suurelta massatuottajalta upea kädenojennus vähemmän interventionistiseen viininvalmistamiseen (täysin luomua viljelyä, ei mitään lisäaineita, jne.) ja samalla osoitus siitä, että kyllä suuretkin tuottajat voivat halutessaan tehdä ns. "puhdasta" viiniä.

Helppojen, överiaromaattisten ja hedelmävetoisten Sauvignon Blancien ystäviä tämä viini ei varmasti puolelleen käännytä, mutta jos sydän sykkii minimalistisemmille, hillitymmille ja hapokkaammille viineille, on Lurtonin Terra Sana SB oikein mallikas esitys – kunhan vain pääsee yli viinin persoonallisesta tuoksusta. Kokonaisuutena (talon totuttuun tyyliin) mukavan raikas ja rakenteikas kesävalkkari niin seurusteluun kuin kepeämmille purtaville. Varmasti takuuvarma kumppani vuohenjuustolla höystetyille salaateille.

Lyhyesti: F. Lurtonin näkemys täysin "puhtaasta" eli luonnonmukaisesti viljellystä ja ilman sulfiittia valmistetusta Sauvignon Blancista. Terra Sana Sauvignon Blanc ei selkeästikään ole modernien Sauvignon Blancien tyyliin ryöppyävän aromaattinen ja hedelmävetoinen tapaus, vaan kepeä, erittäin raikas ja mukavan rakenteikas kepeä valkoviini.

Arvio: Miellyttävä – ihastuttavan mallikas esitys suuren talon "natural"-viiniksi. Varsinaiseen natuskeneen on vielä reilusti matkaa, mutta näin suurelta tuottajalta tämmöinen veto on jo hatunnoston arvoinen suoritus. Mukava, kevyt, kesäinen ja eloisa perus-SB ilman mitään ylimääräisiä "myrkkyjä".

10.7.14

FL nº9 Sauvignon Blanc 2013

FL nº9 Sauvignon Blanc 2013
  • Valmistaja: François Lurton
  • Tyyppi: Valkoviini, IGP Côtes de Gascogne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Duras
  • Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Toukokuu 2014)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Keväisen Lurton-maistelun ensimmäiseksi viiniksi oli tarjolla viinintekijä Guillaume Martineaun uusimpia kokeiluja viininvalmistuksen saralla: uuden FL-sarjan matala-alkoholinen Sauvignon Blanc, josta voltteja löytyy nimen mukaisesti vain 9 pinnaa.

Matala-alkoholiset viinit ovat aina oma murheenkryyninsä viinintekijälle: vaihtoehtona on joko jättää viinit makeiksi, jolloin rypälesokeri ei ehdi käymään alkoholiksi; pyrkiä poimimaan rypäleet ennen kuin niihin muodostuu riittävästi sokeria; tai käsittelemään viineistä alkoholi teollisesti pois. Jos tarkoituksena on tehdä kuivaa viiniä, on ensimmäinen vaihtoehto loogisesti pois pelistä. Dilemmana tämän jälkeen on se, että raaoista rypäleistä yleensä saa raa'an makuista viiniä, kun taas teollisesti käsitellyt viinit usein maistuvat jollain tapaa peukaloiduilta, minkä lisäksi ihmiset monesti vierastavat reippaammin käsiteltyjä viinejä ihan muutenkin. Sauvignon Blanc on kuitenkin varsin looginen valinta rypälelajikkeeksi vähäalkoholiseen viiniin, sillä se tuottaa melko maltillisesti sokeria kypsyessään, minkä vuoksi kyseisestä lajikkeesta valmistetuissa viineissä alkoholiprosentti huitelee ihan kohtuullisissa lukemissa normaalistikin.

Martineaulle viinin teollinen käsittely alkoholin poistamiseksi ei ollut vaihtoehto, joten hän lähti etsimään sopivaa aluetta, jolla Sauvignon Blanc saisi riittävän pitkän kypsymisajan, jolloin rypäle ehtisi kehittää mahdollisimman paljon aromiaineita eikä se kypsyisi hetkessä täyteen kypsyyteensä. Liian lämpimällä alueella rypäleet kypsyisivät liian nopeasti, jolloin hädin tuskin kypsät rypäleet eivät olisi kehittäneet ollenkaan lajiketyypillisiä aromeja, ja lopputuloksena olisi hyvin neutraali, tasapainottoman hapokas viini. Lopulta sopiva alue löytyi n. 60km Bordeaux'sta itään, Duras'n viinialueen tuntumasta, jossa vallitsee hyvin samankaltainen, viileähkö ilmasto kuin Bordeaux'ssa. Tällä alueella rypäleet kypsyvät hitaammin kuin talon eteläisemmässä Ranskassa sijaitsevilla, lämpimillä alueilla ja rypäleet voidaan turvallisesti korjata puolikypsinä, jolloin ne ovat jo ehtineet saada riittävästi aromiaineita, mutta eivät ole muodostaneet vielä runsaita määriä sokeria.

Viinin väri on varsin hailakka sekoitus kuulakkaa neutraaliutta ja hentoa vihertävyyttä.

Erittäin aromaattisesta tuoksusta tulee heti selväksi käytetty rypälelajike: runsas, hedelmävetoinen kokonaisuus on Sauvignon Blancille tyypillisesti täynnä murskattuja mustaherukanlehtiä ja kypsää sitruksisuutta. Seasta erottuu myös hillitty juonne kevyttä kurkkuisuutta ja aavistus parsaista vegetaalisuutta.

Viini on suussa hyvin kepeä, freesi ja kuiva, mistä kiitos kuuluu viinin hyvin runsaalle ja varsin kirpeänä tuntuvalle hapokkuudelle – Sauvignon Blanc on jo luonnostaan varsin hapokas lajike, mutta puoliraakana tämä piirre on korostunut entisestään. Kokonaisuus on kuitenkin hienosti balanssissa, eli meikäläistä ei tämä happohyökkäys häiritse, mutta heikompaa saattaa jo vähän hirvittää. Napakka maku on vihertäväsävytteisen ruohoinen, sitruksinen ja kevyen karviaismainen. Kokonaisuus on varsin eloisa ja kevyt, mutta keskimääräistä matalampi alkoholisuus ei tee viinistä mitenkään tavallisuudesta poikkeavan oloista.

Eloisa jälkimaku seuraa uskollisesti keskimakua ollen kirpeän hapokas, ruohoisen vegetaalinen ja hennosti bitterisen yrttinen. Suuhun jää raikas ja napakka, joskin hieman lyhyehkö jälkivaikutelma.

FL nº9 SB on kaikin puolin ihastuttavan freesi ja nuorekas SB, jonka normaalia matalampi alkoholipitoisuus ei tunnu mitenkään: kokonaisuus menee aivan tavanomaisesta perus-Sauvignon Blancista. Vaikka rypäleet ovat korjattu juuri ja juuri kypsinä, ei kokonaisuus mene överiksi happojen tai raa'an vihertävien aromien kanssa, vaan viini on yleisilmeeltään hyvin tasapainossa.

Sauvignon Blanc -allergisille tämä viini on kyllä vihoviimeinen valinta, sillä aromeiltaan tämä on äärimmäisen korostuneen sauvignonblancmainen, mutta rypäleestä diggaileville FL nº9 toiminee varmasti mainiosti. Viini on ihastuttavan raikas, kepeä ja kesäinen, minkä vuoksi se on erinomainen kesäviini joko kepeille vihersalaateille, mereneläville tai sitten ihan vain sellaisenaan. Toivottavasti viiniä löytyisi viimeistään ensi kesäksi terassi- ja piknikkeleille!

Lyhyesti: Normaalia matalammalla alkoholipitoisuudella varustettu erittäin kepeä, hapokas, freesi ja aromeiltaan suorastaan arkkityyppinen Sauvignon Blanc. Matala-alkoholiseksi viiniksi suorastaan yllättävän tasapainoinen ja tavanomainen.

Arvio: Hyvä – oikein passeli, joskin myös vähän simppeli kesä-SB hillityillä volteilla. Sen enempää viinin taustoja paljastamatta FL nº9 kyllä menisi helposti normaalista (n. 12,5-13%) viileän alueen Sauvignon Blancista.

François Lurtonin viinejä ja Guillaume Martineau, mies niiden takana

Keväällä tuli pistäydyttyä eräässä tapahtumassa, jossa viinitalo François Lurtonin viinintekijä Guillaume Martineau esitteli Lurtonin viininvalmistusfilosofiaa, uusia mielenkiintoisia kokeiluja ja talon toimintaa ylipäänsä noin ympäri maailman.

François Lurton kuuluu viinisukuun, joka on viljellyt viiniä jo 1800-luvun lopulta ja jonka jäsenet omistavat valtavat määrät eri tiloja ympäri Ranskaa ja koko maailmaa. Viinitalo François Lurton toimii Bordeaux'sta käsin ja omistaa lukuisia viinitarhoja Languedoc-Roussillonin alueella, Espanjassa, Chilessä ja Argentiinassa. Tämä kyseinen viinitalo on Suomessa (ja maailmalla) erityisen tunnettu Les Fumées Blanches -valkoviinistään.

Herra Martineau kertoi meille innokkaasti sekä taustoja hänen tekemistään viineistä, joita maistelimme, että talon toiminnasta ihan noin ylipäänsä. Viinejä maistellessa tuli opittua mm. että Lurton ei pelkästään ole laajentanut toimintaansa luomuviinien pariin niiden saadessa yhä enemmän ja enemmän suosiota nykypäivänä, vaan tekee myös kokeiluja mm. sulfiitittomilla viineillä, minkä lisäksi talon Chilessä sijaitsevat viinitarhat ovat paraikaa muuntamassa viljelyään sertifioidusti biodynaamiseksi. Oli myös mielenkiintoista kuulla minkälaisia ratkaisuja eri viinimenetelmissä käytetään – esimerkiksi valmistettaessa kierrekorkilla suljettuja viinejä ilman sulfiittilisäystä ei kuulemma riitä, että pullo täytetään hapen syrjäyttävällä suojakaasulla; Lurtonilla myös kierrekorkkiin suihkutetaan suojakaasua juuri ennen kuin se sulkee pullon kaiken ylimääräisen hapen eliminoimiseksi. Tämä on ymmärrettävää, sillä sulfiitittomat viinit ovat erittäin alttiita hapettumiselle, minkä vuoksi pienikin määrä happea pullossa voi tehdä viinille melko pahaa jälkeä.

En kuitenkaan aio lätistä tässä tämän enempää viinitalosta, sillä suuret sanat eivät paljoa paina, jos itse viinit eivät ole mistään kotoisin. Siksi aionkin antaa talon viinien hoitaa puhumisen: seuraavina päivinä siis päivittelen tänne blogiini arvioita tilaisuudessa maistamistani viineistä – joita olikin tarjolla varsin kattava, peräti 17 eri viinin setti. Maistelimme monipuolisesti talon tuotantoa niin Etelä-Ranskan kuin Argentiinan puolelta starttaamalla varsin rehvakkaasti neljän Sauvignon Blancin flightilla (tulee tässä mieleen heti parikin suomalaista viiniblogistia, joille tämmöinen kattaus olisi nostattanut huulille kaikkea muuta kuin riemunkiljahduksia).

Maistetut viinit:

8.7.14

Chimay Dorée

Chimay Dorée
  • Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist
  • Maa: Belgia
  • Alue: Vallonia, Hainaut
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 8,30e (Helmikuu 2014, Olutravintola Kaisla)
  • Hinta nyt: 3,99e (Heinäkuu 2014, Alko)



Netissä on liikkunut siellä täällä mainintaa siitä, että trappistipanimo Chimayn "kultainen" patersbier (Dorée / Goud) saapuu Alkon valikoimiin heinäkuun aikana vajaan neljän euron hinnalla, joten lienee ajankohtaista kaivella pöytälaatikoista arvio viime helmikuulta, jolloin olut tuli testattua Kaislassa, tuossa Helsingin yhdessä parhaista olutjuottoloista.

Luostarioluet ovat normaalilta tyyliltään tunnetusti varsin vahvoja tapauksia, mutta luostareiden munkkien omaan käyttöön tarkoitettu patersbier on tyyliltään aina kevyempi, alkoholin pyöriessä 3-5% tuntumassa normaalin 6-10% sijaan. Kultainen Chimay oli pitkään lähinnä luostarin omaan käyttöön tarkoitettu 4,8% olut, jota sai lähinnä ostaa vain luostarista paikan päältä, kun taas vahvemmat "punainen", "keltainen" ja "sininen" ovat olleet ensisijaisesti myyntiin tarkoitettuja oluita. Panimo kuitenkin on ruvennut joustamaan hieman linjastaan ja valmistanut Doréen kasvaneen suosion myötä myös pieniä määriä olutta olutmarkkinoille.

Samealta väriltään olut on kevyesti rusehtavan viljankeltainen. Oluen ylle kohoaa paksu, tiivis ja kestävä vaahtokukka.

Lasista kohoaa kevyehkö, yhtä aikaa makean viljainen ja hiivaisen hapahko tuoksu, jossa tuntuu kevyesti kuivattuja keltaisia hedelmiä ja hillittyä yrttisyyttä.

Melko kuivalta ja mukavalla tavalla hieman hapahkolta maultaan Dorée on kevyehkö, appelsiinisen hedelmäinen, yrttinen, viljainen ja hillityn voinen. Taustalla leijailee aavistuksen belgihiivainen tai jopa banaaninen maku. Hiilihappoisuus on pehmeän mutta runsaan kuohkeaa.

Keskimaun tapaan kevyt jälkimaku on yrttinen, kohtalaisen humalaisen karvas ja hennon mausteinen, mutta ennen kaikkea trappistiksi ihastuttavan raikas.

Kokonaisuutena Dorée on kuin saman talon Tripel ilman runsasta alkoholia ja muhkean täyteläistä suutuntumaa. Aivan kuten Tripel, on tämäkin raikas, yrttinen ja mausteinen, mutta toisin kuin tuo tuhdimpi sisarensa, tämä toimii piirua vaille kolmosvahvuisena mitä erinomaisimmin myös astetta maukkaampana sessiointioluena! Dorée on siis kaiken kaikkiaan mainio kevyt belgi, joka ei hirveästi eroa Chimay Tripelistä muuten kuin kevyemmällä ja hillitymmällä otteellaan. Todella mainio kesähelteiden trappisti, joka saa erityissuosituksen sellaisille olutihmisille, joille tavan belgioluet eivät uppoa tukevan alkoholipitoisuutensa vuoksi.

Lyhyesti: Alun perin luostarin munkkien omaan käyttöön tarkoitettu, normaalia kevyemmällä alkoholiprosentilla varustettu raikas, aromikas ja kevyt vaalea trappist.

Arvio: Erinomainen – kuin Chimay Triplen alkoholista riisuttu versiointi. Mainio siemailuolut kesäkuumalle ja pätevä ruokajuoma keveämmille tarjoiluille –sekä varma nakki grillimakkaroille!

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

6.7.14

Jean Bourdy Galant des Abbesses

Jean Bourdy Galant des Abbesses
  • Valmistaja: Domaine Caves Jean Bourdy
  • Tyyppi: Väkevöity viini
  • Maa: Ranska
  • Alue: Jura
  • Rypäleet: Savagnin (Chardonnay, Pinot Noir, Poulsard, Trousseau)
  • Koko: 0,7
  • Hinta ostohetkellä: 23,00e (Helmikuu 2014, Jean Bourdy)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Ranskan luomutuottajatapahtumasta bongatun oldschool-tuottaja Jean Bourdyn pöydän viimeisenä pullona nökötti jylhän näköinen vin de liqueur, Galant des Abbesses.

Tämä "viini" on melko uniikki tapaus siinä mielessä, että se on todellisuudessa maustettu väkevöity viini – tällaisia ovat nykypäivänä lähinnä vermutit ja eri viinimaissa tavattavat paikalliset, edulliset "erikoisuudet", joissa erilaisia mausteita käytetään lähinnä peittelemään kehnolaatuisen viinin makuvirheitä. Sen sijaan ennen vanhaan maustetut viinit olivat varsin suosittuja, osittain siksi, että viinit eivät säilyneet kovinkaan hyvin ja niitä maustamalla juotavuusikkunaa pystyttiin kasvattamaan, mutta osittain siksi, että joidenkin maustettujen viinien koettiin olevan yksinkertaisesti parempilaatuisia kuin maustamattomien. Bourdyn Galant des Abbesses kuuluu näihin jälkimmäisiin, minkä vuoksi sen kuittaaminen "Juran punaisena Martinina" tai vastaavana olisi valtavaa ylenkatsomista ja varmasti jonkin sortin kansainvälinen rikos.

Galant des Abbessesin reseptin kehittelivät Château-Chalonin viininviljelijät muinoin, vuosisatoja sitten ja sen resepti on kulkeutunut Château-Chalonin abbedissojen hallussa, mistä viini saakin nimensä Gallant des Abbesses, "abbedissojen uljas (viini)". Bourdyn viinitalo valmistaa tätä viiniä tuon vanhan, vuodelta 1579 periytyvän reseptin mukaan; siinä Château-Chalonin Savagnin-viinin arvokkain ensipuristuksen mehu otetaan syrjään ja asetetaan kuparikattilaan 25 erilaisen, määriltään tarkasti mitatun mausteen ja yrtin kanssa. Tätä mauste-rypälemehuseosta keitetään tulen yllä kokonainen päivä, jolloin rypälemehu konsentroituu ja samalla mausteista ja yrteistä uuttuu makua mehuun. Keittämisen jälkeen mehu siirretään tammitynnyreihin, jotka aluksi täytetään vain kahden kolmanneksen verran, minkä jälkeen tynnyrit täytetään Marc de Franche-Comtélla, paikallisella rypäleviinalla. Tätä väkevöityä rypälemehua kypsytetään tammitynnyreissä vähintään viisi vuotta ennen pullotusta.

Perinteiseksi viiniksi Galant des Abbessesia ei voi sanoa, sillä tyyliltäänhän se on lähes identtinen vermuttien kanssa, jotka ovat väkevöityjä ja yrteillä maustettuja viinejä, ja valmistusmenetelmältään Pineauiden kanssa, jotka ovat konjakilla väkevöityjä, rypälemehusta valmistettuja "viinejä". Todellisuudessa Galant des Abbesses ei ole lähellä kumpaakaan, ei millään tavalla.

Väriltään viini on melko vaalea kuparisen oranssi.

Nuuhkaisen viiniä ja melkein repeän nauramaan. Onnistun rustaamaan muistuunpanoihini vain lauseen "minulla ei ole mitään hajua miltä tämä tuoksuu. :D" Tuoksu on siis täysin käsittämätön, äärettömän moniulotteinen, kompleksi, hämmentävä ja aivan uskomattoman houkutteleva, mutta ennen kaikkea täysin vieras – mitään vastaavaa ei nokkaani ole eksynyt. Yritän pakottaa itseni löytämään jotain tuttuja aromeja tuoksussa ja merkitsen ylös vivahteita appelsiininkuoresta, korianterista, neilikasta, hunajasta, Camparista, kanelista, eläinkaupasta ja sahajauhoista. Nämä aromit eivät kuitenkaan kykene sanallisessa muodossa tekemään mitään oikeutta sille olfaktoriselle sateenkaarten sarjatulelle, mitä lasista kohoaa – se on kuin sekoitus nestemäiseen muotoon saatettua jälkiruokaa, maailman parasta glögiä ja jotain taianomaista, joka tuntuisi olevan enemmän kotonaan jossain fantasiamaailmassa kuin tässä todellisessa.

Viinin käsittämätön maku kuittaa ilman ongelmia tuoksun herättämät lupaukset, minkä vuoksi olen vielä enemmän hämmennyksissäni – viinin kuvaileminen paperille on kuin yrittäisi lennosta kääntää vierasta kieltä, jota ei ole koskaan kuullut tai opiskellut aikaisemmin. Olen yksinekrtaisesti täysin pihalla. Makeasta, runsaasta ja äärettömän vivahteikkaasta kuitenkin löytyy hyvin paljon samoja elementtejä kuin tuoksustakin, vaahterasiirappia, kanervahunajaa, juureksellisuutta, mehiläisvahaa ja aromaattista yrttisyyttä. Vaikka viinissä jäännössokeri tuo omaa makeuttaan, vihjaavat myös viinin aromit makeutta – voisin tämänmakuisen "viinin" olevan rutikuivanakin makean oloista; makeus on kuitenkin äärettömän hyvin balanssissa, sillä kokonaisuus ei maistu tippaakaan imelältä, vaan enemmänkin melko maltillisen makealta. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen, muttei millään tasolla tahmea tai raskas, mistä on kiittäminen viinin hyvin runsasta, kirpeänpuoleista ja mukavan eloisaa hapokkuutta – mikä selittynee hapokkaalla Savagnin-lajikkeella, mikä toimii viinin pohjana.

Jälkimaku on tuoksun ja keskimaun tapaan ylettömän kompleksinen, mutta selkeästi eri tyylinen ja upealla tavalla kielellä jatkuvasti kehittyvä. Suuhun jää camparimaista pomeranssisuutta ja kirpeyttä, paahdettua pähkinärouhetta, rusinaa, hunajaa, kukkaisuutta, kevyesti bitteristä mausteisuutta, hentoa mineraalia ja aavistus vegetaalisuutta. Kielellä häilyvä jälkivaikutelma on ujosti makea, eloisa, raikas, kaleidoskooppimaisella tavalla muotoaan jatkuvasti muuttava ja loputtoman pitkä.

Muistiinpanojen tekeminen Galant des Abbessesista oli täyttä helvettiä, sillä ensimmäisellä kerralla viinistä oli yksinkertaisesti mahdotonta tajuta mitään ja sitä seuraavilla siemauksilla piti keskittää kaikki huomionsa kirjoittamiseen, sillä muuten viini yksinkertaisesti vei mukanaan. Koska tämä ei ole varsinaista viiniä, vaan yrteillä ja mausteilla doupattua supernektaria, ei sitä ole reilua verrata muihin viineihin, mutta teen sen kuitenkin tässä ja sanon viinin olleen helposti koko tilaisuuden upein elämys – kenties samalla koko kuluvan vuoden – ja ainutlaatuisimpia alkoholijuomia mitä olen elämässäni maistanut. Tämä tuntuu enemmän jostain fantasiakirjallisuuden taikamaailmasta varastetulta eliksiiriltä kuin miltään ihmisen luomalta viiniltä. Veikkaan, että viinin suurin vaikuttavuus kulminoituu ensikohtaamiseen sen kanssa, enkä varmaan kykene saamaan samanlaiseja kicksejä siitä enää tulevaisuudessa (olettaen, että pääsen joskus taas maistamaan tätä), mutta onhan tämä tästä huolimatta todella uniikki, ylettömän herkullinen ja kaikin puolin uskomaton "viini", joten voin turvallisesti sanoa viinin kestävän erinomaisesti useammankin maistamiskerran. Bourdyn sivuilta mainitaan Galant des Abbessesin olevan erinomainen aperitiivi, minkä lisäksi siellä mainitaan erilaisia reseptejä, missä sitä voi käyttää, mutta viinin täkäläisittäin kehnosta saatavuudesta johtuen itse pitäisin huolta, että jokainen tippa Galantia kulkee varmasti viinilasin kautta suuhun.

Lisäksi mainittakoon tässä, että on hauska lukea netistä arvosteluja Galant des Abbessesista – en ole siis ainoa, joka on ollut täysin pihalla viinistä sitä maistaessaan! Tässä ihan vain esimerkiksi muutama lainaus cellartrackerista: "I've had nothing to quite compare to this but it is outstanding nonetheless."; "It is one of the richest and most complex aromas I've ever smelled in anything in my life. (...) My all time favorite of anything like this."; "This is a wine actually worthy of the garagiste superlatives."; "This is insanely delicious and unique."; "The hype is real."

Viinin hinta on täysin naurettavan käsittämättömän edullinen Bourdylta suoraan ostettuna, mutta huonosta saatavuudestaan ja underground-kulttisuosiostaan johtuen viinin hinta nousee monilla jälleenmyyjillä helposti moninkertaiseksi. Tästä huolimatta suosittelen satsaamaan viiniin, sillä se takuuvarmasti tarjoaa ainutlaatuisen elämyksen kenelle tahansa vähääkään viineistä kiinnostuneelle.

Lyhyesti: Täysin käsittämättömän kompleksi, ainutlaatuinen, vuosisatoja vanhalla reseptillä valmistettu maustettu ja väkevöity makea "viini", jota on käytännössä mahdotonta verrata mihinkään muuhun alkoholijuomaan.

Arvio: Täydellinen – tämä viini kannattaa avata sellaisina päivinä, jolloin kaipaa pakoa todellisuudesta fantasiamaailmaan. Tällaisella taikajuomalla siihen riittää nimittäin vain lasillinen.

Hinnan (23,00e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA. HETI.