Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

5.5.2016 mennessä blogissa on arvosteltu 1355 viiniä, 243 olutta, 10 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 2 kirjaa.


5.5.16

Brewdog Helheim Hop APA

Brewdog Helheim Hop American Pale Ale
  • Valmistaja: Brewdog
  • Tyyppi: Olut, American Pale Ale
  • Maa: Skotlanti
  • Alue: Aberdeenshire, Ellon
  • Maltaat: Extra Pale-
  • Humala: Amarillo, Chinook, Mosaic
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,20e (Marraskuu 2015, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime syksynä Viking Line Tax Freen (melko vaatimattomasta, tai suorastaan surullisen suppeasta) creaft beer -osastosta tarttui mukaani tämmöinen entuudestaan tuntematon Panokoira. Myöhemmät tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet sssiihen suuntaan, että tämä olisi Brewdogin Hop Fiction APA uudelleenetiketöitynä Norjan markkinoille ja Viikkarille. Parasta ennen -päiväys on oluelle 19.06.2016, eli se on reilut 4 kk vanhaa hörppyhetkellä. Ihan riittävän tuoretta tavaraa, siis.

Väri on kevyen utuinen, hailakka ja hennosti vihertävänkeltainen. Höttöinen, valkoinen vaahto jää melko matalaksi ja haihtuu tiehensä melko ketterästi.

Tuoksu on keskirunsas. Siinä tuntuu trooppista hedelmää, karamellisoitua ananasta, sitruunamarmeladia, mandariinia, kevyttä karamellimallasta, hentoa savua, aavistus karviaista ja herukanlehteä. Tuoksu on Brewdogin tyypilliseen tyyliin hyvin aromaattinen, mutta se selkein "talon aromi" puuttuu – todennäköisesti johtuen siitä, ettei oluen humaloinnissa ole käytetty talon vakkarihumala Simcoeta.

Suussa olut on kepeä ja kohtalaisen katkeroinen, eli alle normaalin IPA-tason. Greippisen hedelmäisyyden hallitsemassa makumaailmassa tuntuu viljaista mallasta, kevyellä otteella kypsänmakeaa sitrusta, humalaista vihreää yrttisyyttä ja maltillista, troopista keltaista hedelmää. Maku on melko kuiva kautta linjan, mutta kaiken yllä leijailee joku epämääräinen, epämiellyttävä ja hieman tunkkainen vivahde. Hiilihappo on pientä, tasaista, keskirunsasta ja kestävää ja yleisilme on melko pehmeä, kiltti ja helpostilähestyttävä.

Jälkimausta puuttuu keskimaun erikoinen tunkkaisuus, minkä vuoksi suuhun jäävä jälkivaikutelma on keskimakua raikkaampi, kevyesti vehnäolutmaisen hapan, vihertävän yrttinen, greippinen ja tasapainoisen katkera. Kevyt greippilihainen katkero jatkuu pidempään.

Kokonaisuutena Helheim Hop / Hop Fiction on jotenkin epämääräinen ja hieman ponneton APA ilman selkeää luonnetta fokusta – joskin makumaailmaan ujuttautunut kevyt tunkkaisuus laskee ensisijaisesti oluen osakekurssia. Tämä on tämmöistä simppeliä peruskamaa: helpostijuotavaa, tasapainoisen katkeraa ja suutuntumaltaan hieman pehmeää, jenkkihenkistä olutta. Toisaalta olut on kyllä autenttisen Brewdog-henkinen, mutta taas toisaalta se on varmaan myös panimon ensimmäinen pale ale -tyylin edustaja, josta ei tule ensinuuhkaisulla semmoista "jaha, Brewdogia" -fiilistä – kiitos Simcoen puuttumisen. Joskaan en kyllä silti voisi mennä väittämään, että oluen humalakattauskaan olisi nyt mitenkään erityisen omaperäinen.

Lyhyesti: Melko yllätyksetön, perustason APA, jonka makumaailma kärsii kevyestä tunkkaisuudesta. Jätti vähän kylmäksi.

Arvio: OK – tosi perusolut. Oluessa on hyvätkin puolensa, mutta pieni tunkkaisuus onnistuu nollaamaan ne ja kokonaisuus saa ainakin meikäläiseltä suht laimean vastaanoton.

Hinnan (3,20e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

3.5.16

Schlumberger Pinot Noir Les Princes Abbés 2011

http://www.alko.fi/tuotteet/901377/
Schlumberger Pinot Noir Les Princes Abbés 2011
  • Valmistaja: Domaines Schlumberger
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Alsace
  • Maa: Ranska
  • Alue: Alsace, Haut-Rhin
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviohetkellä: ~23,00e (Tammikuu 2015)
  • Hinta nyt: 24,90e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Alsacen Pinot Noir on usein varsin ongelmallinen tapaus: nämä viinit ovat usein hyvin ohkaista, vaatimatonta ja alikypsää, suorastaan mehumaista viiniä, joka vaikuttaa enemmän keskinkertaiselta roséeviiniltä kuin miltään punaviiniksi tunnistettavalta. Toisaalta jotkut tuottajat kyllä silloin tällöin onnistuvat tekemään ihan runsasta, kypsää viiniä, mutta nämä viinit pilataan antamalla rypäleiden kypsyä liian kypsiksi ja viimeistellään viini "burgundilaiseen tyyliin" uusissa 228 litran tynnyreissä, jolloin viini maistuu enemmän viileän alueen ja modernin uuden maailman viinin hybridihirviöltä, jossa ei ole jäljellä enää mitään Alsacea. Kuitenkin aina silloin tällöin vastaan tulee myös vakuuttavia ja uskottavia esityksiä, jotka onnistuvat tyylikkäästi välttämään nämä molemmat sudenkuopat.

Guebwillerin kylässä sijaitseva Schlumbergerin viinitalo on yli sadalla tarhahehtaarillaan melko iso toimija Alsacen alueella, mutta suuresta koostaan huolimatta talo on kerännyt laajasti arvostusta laadukkailla, perinteikkäillä ja tinkimättömillä viineillään. Talon historia ulottuu aina 1500-luvulle, jolloin ensimmäiset Schlumbergerin suvun edustajat saapuivat Alsacen alueelle Saksasta. Vuonna 1810 Nicolas Schlumberger muutti Guebwillerin kylään ja hankki samalla 20 hehtaaria viinitarhoja. Vuosien myötä Schlumberger on laajentanut viinitarhojaan ja talo laajeni erityisen merkittävästi 1900-luvun alussa, kun viinikirva iski Alsaceen ja monet viljelijät myivät pois viinitarhansa.

Viinitalon kaikki viinit valmistetaan ainoastaan talon omien tarhojen rypäleistä, ja talolla onkin varsin kattavasti omistuksia laadukkailla tarhoilla: Schlumberger nimittäin omistaa tarhoja kaikilta Guebwillerin neljältä Grand Cru -tasoiselta tarhalta peräti 70 hehtaarin edestä, mikä kattaa noin puolet kaikista viinitalon omistamista tarhoista. Schlumberger muutenkin hallitsee melko suvereenisti näitä Grand Cru -tarhoja: talo omistaa 75% Grand Cru Kitterlé -tarhasta, 75% Grand Cru Kessler -tarhasta, 75% Grand Cru Saering -tarhasta ja 25% Grand Cru Spiegel -tarhasta. Yhteensä nämä omistukset vastaavat n. 2/3 kaikista Guebwillerin ympäristön Grand Cru -tarhoista. Lisäksi vuodesta 2000 alkaen noin 60% talon tarhoista on luomuviljeltyä ja näistä n. kolmasosa on biodynaamisesti viljeltyä. Viinit käytetään ja kypsytetään vanhoissa (monet yli 100-vuotiaita) tammisammioissa, joskin osa viineistä käy ja kypsyy myös terästankeissa.

Tämä nyt arvioitava viini edustaa Schlumbergerin perustason Les Princes Abbés -sarjaa, joka on nimetty Guebwillerin alkuperäisille viininviljelijöiden ja viininvalmistuksen kehittäjien mukaan: paikallisen luostarin aatelisille apoteille. Viinistä n. 60% tulee lieu-dit Bollenberg -tarhoilta ja 40% Grand Cru Saering -tarhoilta. Viini on käynyt ja maseroitunut kuorien kanssa 2 viikon ajan, minkä jälkeen viini on siirretty hyvin vanhoihin tammisammioihin kypsymään 10 kk ajaksi. Lopuksi viini on suodatettu hyvin kevyesti ja lopuksi pullotettu kesällä 2012.

Viini on väriltään Alsacen Pinot Noirin tavoin melko hailakan vadelmanpunainen.

Mukavan rustiikkissävytteinen tuoksu tuo mukavan puhdaspiirteisellä otteella Pinot Noirin luonteikasta maamaisuutta, mausteisuutta ja mukavan freesiä hapankirsikka-karpalo-hedelmää.

Viini saapuu kielelle pehmeänä ja kypsän vadelmaisena, mutta melko reippaat hapot antavat viinille nopeasti mukavan napakan, jopa tiukankin, sekä varsin kuivan yleisilmeen. Puhdaspiirteisestä hedelmäpuolesta löytyy happojen pintaan nostamaa hapankirsikkaa ja puolukkaa, minkä lisäksi kokonaisuutta komppaa hieman karheana tuntuva mausteisuus. Tanniineja viinistä ei käytännössä löydy, mutta tämä ei haittaa, sillä yleisilme on mehukas ja eloisa.

Moniulotteisessa, melko pitkässä ja jopa hennosti villin vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu hapankirsikkaa, maamaista mausteisuutta, happovetoista puolukkaa ja kirsikkaa sekä hennosti sateisen metsän mieleen tuovaa luonteikasta aromikkuutta.

Niille, joiden mielestä Alsacessa ei osata valmistaa laadukkaita punaviinejä, on Schlumbergerin Pinot Noir erinomainen esimerkki päinvastaisesta: tämä on Alsacen Pinot Noiriksi varsin uskottava ja tyyliltään suorastaan huumorintajuttoman vakava – kaukana niistä helponhauskoista ja simppeleistä easy drinking -viineistä, mitä monet tuottajat Pinot Noirina kauppaavat.

Kun Alkosta on edelleen niin kovin vaikeaa löytää klassista, vivahteikasta ja happovetoista vanhan maailman Pinot Noiria, jossa hedelmää ei ole runnottu tunnistamattomaksi liiallisella uudella tammella, on Schlumbergerin Pinot Noir paikkaamassa siellä suurta aukkoa. Viini ei ole halvimmasta päästä, mutta se on kuitenkin varsin kohtuullisen hintainen moniin vastaavantasoisiin Burgundin Pinot Noireihin – niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Tämän vuoksi voi helposti sanoa viinin olevan hintansa väärti ostos. Suosittelen viiniä nyt juotavaksi, mutta oikein säilytettynä se pitänee hyvin kutinsa ainakin 8 vuoden ajan vuosikerrasta.

Lyhyesti: Harvinaisen vakava ja vakuuttava Alsacen Pinot Noir: runsasta, kuivakkaa ja vivahteikasta hedelmää, happoja, eikä piiruakaan tammea. Hyvää kamaa!

Arvio: Tyylikäs – tämä on mallikas esimerkki gastronomisesta terroir-viinistä: vaikka kokonaisuus ei ole tyypillinen (lue: vaatimaton tai tylsä) Alsacen Pinot Noir, on se selkeästi alueensa tyylipuhdas edustaja, minkä lisäksi viinin kuiva, ryhdikäs ja happovetoinen yleisilme saa suorastaan vaatimaan ruokaa viinin kylkeen.

Hinnan (24,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

2.5.16

Ochoa 8A Mil Gracias Graciano 2010

http://www.alko.fi/tuotteet/422947/
Ochoa 8A Mil Gracias Graciano 2010
  • Valmistaja: Bodegas Ochoa
  • Tyyppi: Punaviini, DO Navarra
  • Maa: Espanja
  • Alue: Navarra
  • Rypäleet: Graciano (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,89e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 14,93e (Toukokuu 2016, Alko)

Navarra ja Rioja liittyvät melko vahvasti yhteen: molemmilla alueilla on perinteisesti tuotettu hyvin samankaltaisia viinejä, minkä lisäksi osa Rioja Bajan viinitarhoista todellisuudessa sijaitsee fyysisesti Navarran maakunnassa. Molemmilla alueilla ilmasto on ollut melko samankaltainen ja tuotanto on vahvasti painottunut punaisten rypäleiden (Tempranillo, Garnacha) viljelyyn. Alueiden merkittävin ero on kuitenkin ollut siinä, että Riojassa on tuotettu ensisijaisesti korkealaatuisia punaviinejä, kun taas Navarrassa on valmistettu punaviinien lisäksi innokkaasti roséeviinejä (rosado) ja laadullisesti painopiste on ollut enemmän bulkkiviinien valmistuksessa. Navarra ryhtyi toden teolla panostamaan laatuviineihin vasta 1980-luvulla, mutta alueen maine on vieläkin melko olematon, sillä se edelleen joutuu kilpailemaan korkealaatuisista viineistään tunnetun naapurin varjossa.

Bodegas Ochoa on vuonna 1845 Navarraan perustettu perheviinitalo, joka toimii jo 6. sukupolvessa ja joka viljelee Navarrassa 145 hehtaarin edestä viinitarhoja. Talon johdossa häärii herra Javier Ochoa, myös talon entinen viinintekijä, mutta nykyisin viineistä vastaa Javierin tytär, Adriana Ochoa. Talon 8A-viinisarja (8 = ocho, "kahdeksan") on linjasto, jonka Adriana itse kehitteli aloitettuaan talon viinintekijänä: näiden viinien tarkoituksena on yhdistää historia ja nykyaika. Siinä missä Javier Ochoan nimeä kantava linjasto edustaa perinteistä, alueelle tyypillistä viinityyliä, 8A-viinisarja on modernimpi, nykyaikaisempi ja (tuottajan itsensä mukaan) terroir-vetoisempi; viinien painopiste ei ole niinkään pitkässä tynnyrikypsytyksessä, vaan selkeämmin hedelmävetoisessa tyylissä.

Alkon valikoimista löytyvä 8A Mil Gracias Graciano on viini, jonka perimmäisenä tarkoituksena on nostaa Navarran perinteisen Graciano-rypäleen profiilia. Alun perin Gracianoa viljeltiin laajalti ympäri Riojaa ja Navarraa, mutta viinikirvan iskettyä Espanjaan tämän hankalammin vileltävän lajikkeen suosio on ollut tasaisessa laskussa. Vasta aivan viime aikoina heränneen lajikeviinien suosion myötä Graciano on saanut enemmän huomiota osakseen ja erityisesti Riojassa Graciano-istutusten määrä on alkanut kasvaa hiljaista tahtia. Perinteisesti mausteista ja tummaväristä Gracianoa on käytetty vain pienenä osana sekoiteviinejä, mutta Adriana Ochoa on pyrkinyt valmistamaan Gracianosta 100% lajikeviinin, jossa moderni viininvalmistustekniikka yhdistyy tähän perinteikkääseen rypälelajikkeeseen. Viini on valmistettu kokonaan La Pedrera -tarhan rypäleistä, jotka on poimittu äärimmäisen myöhään, sillä Graciano on yksi viimeisenä kypsyvistä lajikkeista. Murskattujen rypäleiden on annettu maseroitua kylmässä pari päivää runsaampaa väriuutosta varten ennen käymistä. Käymisen jälkeen viinin on annettu kypsyä 9 kk amerikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Väriltään Mil Gracias, "tuhat kiitosta", on lajikkeelle tyypilliseen tapaan tumma, tiivis ja lähes läpinäkymättömän purppuranpunainen.

Tuoksu on kypsä ja miellyttävän aromaattinen, joskaan ei mitenkään erityisen kompleksinen. Hedelmäpuoli on tumman marjainen, kevyen herukkainen ja hennon luumuinen; taustalla tuntuu kevyttä, synkkän tummanpuhuvaa tammen mausteisuutta, mutta melko maltillisissa määrin.

Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja aluksi pehmeä, mutta hapot antavat melko nopeasti viinille napakkaa rakennetta. Makumaailmaa hallitsee tumma hedelmäisyys ja voimakas mausteisuus: tummaa marjaisuutta, tiukahkoa aronia- ja variksenmarjaisuutta, kevyesti kypsän luumuista tummaa hedelmää ja hennon hapankirsikkaisia sävyjä komppaa varsin tuntuvan karvas, kuivakka mausteisuus ja hento kaakaoisuus. Rakenne tuntuu olevan ensisijaisesti happojen varassa, sillä viinin kypsät tanniinit ovat lempeitä ja ystävällisiä. Lämpimämpänä viinin maku saa enemmän makeaa luumua, kypsää tummaa marjaa ja vaniljaisempana erottuvaa tammea, mutta bitterisyys ei silti katoa mehukkaamman makumaailman alle. Viini ei ole mitenkään erityisen suurikokoinen tai konsentroitunut, mutta Gracianon karvas mausteisuus antaa sille varsin rotevan ja särmikkään olemuksen.

Myös viinin mehukas jälkimaku on hyvin karvas. Hieman lyhyeksi jäävässä jälkivaikutelmassa häilyy bitteristä mausteisuutta, tummaa metsämarjaa, kevyesti makean kaakaoista tammea ja kevyttä tanniinien tuomaa karheutta.

Mjaa. Toisaalta 8A Mil Gracias on ihan persoonallinen ja mukavan erilainen viini verrattuna totuttuun Navarra-Rioja-tyyliin, eli viinissä ei selvästikään ole haettu kypsänmakeaa hedelmää ja pitkän tynnyrikypsyttelyn tuomaa voimakasta, makean vaniljaista tammisuutta, vaan kepeyttä, ryhtiä ja puhtaampaa hedelmää. Viini kuitenkin jää tästä huolimatta hieman turhan persoonattomaksi esitykseksi: tämä on selkeästi erilainen alueensa edustaja, mutta toteutus ei ehkä ole niin mainio kuin voisi odottaa. Plussan puolelle onneksi jäädään, muttei mitenkään hurraahuutojen saattelemana.

Myönnetään, että viinillä on ihan kivat hapot ja hedelmäkin on mukavan kepeää, ja vaikka viini on ehkä hieman turhan modernin ja teknisen oloinen, se ei onneksi ole niin tamminen kuin aluksi pelkäsin. Makumaailman melko särmikäs bitterisyys kaipaa selkeästi ruokaa vastapainoksi, mutta karvautensa vuoksi viini ei myöskään sovellu ihan kaikkien ruokien kylkeen. Toisaalta olisin voinut kaivata jopa hieman rohkeampaa ja rosoisempaa tanniinisuutta viiniin, olisi se voinut turhaan korostaa viinin bitterisiä puolia ja luoda liiallista tårta-på-tårta-meininkiä. Vaikka viinin tammisuus kasvaakin auetessaan ja lämmetessään, tuntuu viini yleisesti merkittävästi miellyttävämpi huoneenlämpöisenä kuin kellariviileänä – sen hapokkuus ja bitteri antavat viinille tarvittavaa särmää, eli viini ei kärsi lämpimänä tarjoilusta, vaan sen hedelmä tulee jopa mukavammin esiin. Viiniä voi vielä varastoida joitain vuosia, kenties jopa lähemmäs kymmentä, mutta en usko viinin hyötyvän kuin korkeintaan muutaman vuoden kellaroinnista.

Lyhyesti: Mukavan hapokas ja erittäin bitterisenä tuntuvan mausteinen, hieman siistin moderniksi puleerattu kuriositeetti Navarrasta.

Arvio: Miellyttävä – viini ei pääse herättämään suuria tunteita, mutta sillä on paljon hyviä puolia, minkä vuoksi se puolustaa paikkaansa. Mukava ruokaviini sellaisille tarjottaville, jotka kestävät tuntuvan mausteisia viinejä.

Hinnan (14,89e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

1.5.16

Suomen paras III-lager

Sokkomaistelu: Suomen paras III-lager

Kukapa ei olisi koskaan kuullut veristä väittelyä parhaasta bulkkilagerista? Ja koska suomen maitokaupoista löytyvien ns. III-vahvuisten lagereiden sokkovertailu muutenkin tuntuu olevan melko suosittu ilmiö tällä hetkellä (lyhyessä ajassa tuntuu näkyneen eri medioissa useampikin vertailu aiheesta), piti meidänkin järjestää oma, puolueeton maistelutilaisuus tätä kyseistä, harvinaisen suuresta yleisösuosiosta nauttivaa oluttyyliä varten.

Todellisuudessa olimme puhuneet jo ainakin vuoden ajan tämän maistelun järjestämisestä, mutta suuren koneiston rattaat kääntyvät hitaasti ja usean ihmisen aikataulut ovat vaikeasti yhteensovitettavat, joten maistelulle saatiin löydettyä sopiva aika vasta huhtikuussa 2016. Tarkoituksena oli saada vertailtua sokkona suomalaisten viiden merkittävimmän lagerin (Karhu, Karjala, Koff, Lapin Kulta, Olvi) kolmosvahvuiset versiot keskenään, sillä suomalainenhan väittelee oman lempibrändinsä paremmuudesta vaikka hamaan hautaan saakka ja halusimme saada jonkinlaisen päätöksen tälle iänikuiselle jankkaamiselle. Oma hypoteesini maistelun tuloksesta oli, että oluiden välillä ei ole havaittavaa eroa ja kaikki ovat vetisiä ja mauttomia. Näin ei kuitenkaan ollut; vaikka loppujen lopuksi yksikään olut ei ollut sellaista tavaraa, jota vapaaehtoisesti ostaisin ja joisin, paljastui oluista kuitenkin yllättävänkin paljon eroja.

Maistelun kattaus
Maistelussa oli siis vertailtavina nuo viisi tunnetuinta lagerbrändiä sekä läjä muita haastajia. Oluet maistettiin ja arvioitiin 3–4 oluen flighteissa puolisokkona, eli maistelussa mukana olleet oluet tiedettiin, mutta niidenmaistelujärjestystä ei. Yhteensä maisteltuja oluita oli lopulta peräti 11 kpl, ja nämä sokkona tarjoillut tölkit olivat satunnaiseksi randomoidussa maistelujärjestyksessämme seuraavat:

Karjala III: Keskisyvä kullankeltainen väri. Tuoksussa on ujon hedelmäinen vivahde, mutta muuten tuoksu on yleisilmeeltään hyvin pahvinen, ikävä ja halvan oloinen, suorastaan luotaantyöntävä ja epäpuhdas. Suussa olut on pehmeä ja kepeä, mitä pehmeä ja vaatimaton hiilihappo korostaa. Makupuolelta löytyy kevyttä keltaista hedelmäisyyttä, hillityn leipäistä viljaisuutta ja hentoa vahvisuutta. Kevyen pahvinen jälkimaku on hillityn katkeroinen ja lyhyt. Todella ikävä ja vastenmielinen esitys. Olisin voinut veikata näin pahvisen makuisen oluen olevan jo vanhaksi mennyt, mutta päiväystä oli jäljellä vielä 11½ kk, joten kenties kyseessä oli vain ominaisuus, ei vika.

Karhu III: Melko syvä, hennon kupariin taittuvan keltainen väri – Karjalaa silminnähden tummempi. Ujosti makea tuoksu hyvin hento, lähes olematon – vain kevyellä otteella etäistä viljaisuutta. Puhdaspiirteinen, kuiva makumaailma on kepeä ja raikas, mutta maku itsessään on hyvin kevyt ja vaatimaton. Makumaailmasta löytyy lähinnä kevyttä humalan yrttisyyttä ja hentoa viljaisuutta, ei käytännössä lainkaan katkeroa – oluen raikkaudesta vastaa lähinnä runsas ja rapsakka hiilihappoisuus. Kuivassa, puhdaspiirteisessä ja kestoltaan keskipitkässä jälkimaussa tuntuu lähinnä yrttisyytta ja mitä hennointa katkeron puraisua. Tämä rapea ja raikas olut on helppo, varsin yksiulotteinen ja kaiken kaikkiaan semmoista geneeristä OK-tasoa.

Carlsberg: Hailakka, sitruunaisen keltainen väri – kuin Fairyn väristä kuplavettä. Tuoksu on kevyt, hillityn viljainen ja etäisen sitruksinen. Suussa olut on kepeä, keskitäyteläinen, kuiva ja puhdaspiirteinen. Rapsakasta mutta intensiteetiltään varsin hillitystä makumaailmasta löytyy lähinnä kevyttä ruohoisuutta ja hentoa jalohumalaista aromikkuutta. Hiilihappoisuus on pistelevää. Jälkimaussa tuntuu yrttisyyttä, kohtalaista katkeroisuutta ja ujoa, kuivakan keksistä maltaisuutta. Kokonaisuus on aika perustavaraa, melko mitäänsanomatonta sellaista.

Kotimainen Olut: Ulkonäöltään Lidlin "Olut" on täysin identtinen Karjalan kanssa. Tuoksu on makean viljainen, hillityn hedelmäinen ja muita hieman runsaampi. Taustalla häilyy hentoa hiivaisuutta. Suussa olut yllättää enemmän: kokonaisuus on runsas ja melko täyteläinen. Kuivasta makumaailmasta löytyy kohtalaisen selväpiirteistäkin vaaleaa mallasta, kuivakkaa viljaisuutta ja ujoa hedelmäisyyttä. Hiilihappoisuus on hyvin pientä ja pehmeää, mutta muuten oluella on aavistuksen kovahko yleisolemus. Jälkimaku taittuu hieman enemmän makean suuntaan kuin keskimaku ja kohtalaisen pitkässä jälkivaikutelmassa häilyy yrttisyyttä ja maltillista maltaisuutta; katkerot ovat kuitenkin lähes olemattomat. Olut kuitenkin vaikuttaa tähän asti testatuista oluista runsaimmalta, tasapainoisimmalta ja vakuuttavimmalta.

Koff III: Oluella on keskisyvä kullankeltainen väri ja vaahto tahtoo jättää pitsiä lasin reunoihin innokkaasti. Hieman makealta tuoksultaan olut on äärimmäisen vahvasti sekä neutraali että geneerinen: kokonaisuus on kevyen hedelmäinen, kevyen viljainen ja vähän vetisen oloinen – minkä lisäksi raati mainitsi melko yksimielisesti yhdeksi tuoksun komponentiksi epämääräisen "pissaisuuden". Suussa olut on ohut, vetinen ja kaikin puolin mauttoman oloinen. Hiilihappoisuus on hyvin runsasta ja lähes aggressiivisesti nipistelevää. Jälkimaku on puhdaspiirteinen, koska vetisessä ja ohuessa jälkivaikutelmassa ei käytännössä tunnu mitään. Kokonaisuus on suorastaan äärimmäisyyteen asti neutraali ja mitäänsanomaton. Keltaista, hiilihapotettua vettä.

Sandels: Vaalea kullankeltainen väri, minkä lisäksi lasin sisäpinnalle muodostuu huomattavan innokkaasti suuria kuplia. Tuoksu on yleisolemukseltaan hieman makea, mutta muuten lähes olematon, tarjoten lähinnä etäistä, geneerisen neutraalia vaaleaa mallasta. Oluen maku on hillitty ja kevyen viljainen, suutuntuma taas on varsin kepeä. Hiilihappoisuus on pientä, mutta kohtalaisen runsasta. Jälkimaku on kuiva, yrttinen ja hieman kovahko. Kokonaisuus on todella perus, kiltti ja tasapaksu, eikä se sano yhtään mitään. Koff sentään erottautui joukosta täydellä mauttomuudellaan, Sandels on taas niin mitäänsanomaton, ettei se erottaudu edes sellaisellakaan piirteellä. Kenties koko maistelun luonteettomin olut – jo yksi siemaisu saa haukottelemaan tylsyydestä. Oluen lisänimi "vahva ja pehmeä olut" vaikuttaa lähinnä hurtilta huumorilta, koska kumpaakaan olut ei todellisuudessa ole.

Lapin Kulta III: Väriltään Lappari on tasaisen kultaista, minkä lisäksi sille jää paksu, valkoinen vaahto, joka jättää laskeutuessaan pitsiä lasiin. Tuoksussa tuntuu muita rouheampaa maltaisuutta, kevyesti omenaisuuteen taittuvaa hedelmäisyyttä ja ujoa leipäistä viljaisuutta. Suussa olut on pehmeä, täyteläinen ja runsas. Muita selkeästi runsaammassa ja hieman rouheassakin makumaailmassa tuntuu vaalean viljaisuuden ohella myös tummempaa leipäistä maltaisuutta ja kevyttä keksisyyttä. Tasainen hiilihappoisuus on pehmeää ja tasapainoista. Suuhun jää pehmeä, runsas ja melko pitkä jälkimaku, jossa tuntuu leipäisyyttä, hennon makeaa maltaisuutta ja kevyttä katkeroa. Kokonaisuutena olut on varsin vakuuttava tyylilajissaan: tässä on runsautta, makua ja persoonaa, mikä on mielestäni jo pieni saavutus näin geneerisessä olutgenressä.

Pirkka III-olut: Oluen väri on kullankeltainen, mutta sävyltään kolmea edeltävää olutta inasen verran tummempi. Tuoksu on hyvin persoonallinen ja erottuu kattauksesta selkeästi: mausteisuutta, outoa yrttisyyttä, jonkinlaista teollista kaasua, hentoa hedelmäistä käymisesteriä ja ujoa savuisuutta. Suussa olut on kuiva ja keskitäyteläinen ja sen maku on melko runsas, mutta makumaailmaltaan hieman halvan ja epämääräisen oloinen. Siinä tuntuu hieman karamellista mallasta, mutta myös jotain pistävää heinäisyyttä ja ujoa pahvia. Keskipitkässä jälkimaussa tuntuu yrttisyyttä, pistävää maltaisuutta, kuivakkaa viljaa ja hentoa pahvia. Katkeroisuus on lähes olematonta. Oluesta jää aika valju ylsivaikutelma, joskin sen erikoinen (eikä mitenkään miellyttävä) tuoksu ainakin onnistui jäämään mieleen.

Nobelaner: Väriltään Nobsukka on vaalean ja hennosti oranssiin taittavan keltainen. Tuoksu on melko runsas ja ilmaisuvoimainen, mutta hyvin yksiulotteinen: lähinnä kevyen sitruksista hedelmää ja hennosti pistävää, vaalean viljaista lagerisuutta. Suussa olut on kuiva, mutta pehmeä ja useisiin verrokkeihinsa nähden melko täyteläinen. Yleisesti olut on hieman mauton ja kokonaisuudesta erottuu lähinnä kevyttä yrttisyyttä ja aavistus ruohoa sekä epämääräistä, neutraalia maltaisuutta. Hiilihappoisuus on lempeää ja maltillista. Oluesta jää puhdaspiirteinen, mutta melko lyhyt ja tympeä jälkivaikutelma, jossa tuntuu vain hentoa ruohoa ja aavistus yrttistä katkeroa. Kokonaisuus on vähän vaatimaton ja melko mitäänsanomaton, mutta tämäkin tekee oluesta tässä maistelussa jo keskimääräistä parempaa.

Olvi III: Olvin väri on keskisyvän kellanpronssinen. Ujon viljainen tuoksu on hyvin hento ja hillitty. Puhdaspiirteinen maku on hieman makea ja siitä voi erottaa etäisesti kevyttä hedelmäisyyttä, mutta muuten olut tuntuu lähes mauttomalta. Hiilihappoisuus on runsasta, pehmeää ja lempeää. Oluen jälkimaku on lempeä ja todella lyhyt, suorastaan olematon. Kokonaisuus ei jätä yksinkertaisesti mitään suuhun ja vain parin sekunnin jälkeen hörpystä ei voi olla varma, että onko sitä tullut edes otettua hörppyä. Olut sai raadilta nimekseen "kummituskalja", sillä se vain katoaa suusta jättämättä mitään mielikuvia mm. mausta. Äärimmäisen mautonta ja neutraalia tavaraa.

Budweiser: Väri on hailakan vaaleankeltainen, sävyltään yksi maistelun vaaleimmista; vaahtolakki on kermainen ja runsas. Tuoksussa on hientoa hiivaisuutta, mutta muuten yleisvaikutelma on varsin runsas ja aromikas: vaaleaa viljaisuutta, kypsää sitruksista hedelmää ja ruohoista aromihumalaa. Suussa olut jatkaa tuoksun viitoittamalla linjalla: suutuntumaltaan melko täyteläisestä kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, vaaleaa mallasta, hieman vihertävän yrttistä humalaisuutta, ujoa banaanimössöistä hiivaisuutta ja hentoa makeanpehmeää viljaisuutta. Hiilihappoisuus on hyvin pehmeää ja runsasta. Hieman makeaan taittuvassa, hennon hiivaisessa ja jopa melko pitkässä jälkimaussa tuntuu yrttisyyttä, vaaleaa maltaisuutta ja ujoa happamuutta. Kokonaisuus on lempeä ja kiltti, mutta kilpakumppaneitaan miellyttävämpi ja runsaampi. Vaikkei olut ollut hennolla hiivaisuudellaan se kaikkein puhdaspiirteisin esitys, jätti se kenties positiivisimman kuvan koko kattauksesta yllättävän runsaalla ja hedelmäisellä tyylillään – kuin peruslaadukasta, kotitekoista lageria.

Maistelun lähtökohtina oli muutamia oletuksia:
  • Kaikki suomalaiset bulkkilagerit maistuvat samalta.
  • Pirkan oluen tunnistaa heti lauantaimakkaran tuoksusta.
  • Budweiser on maistelun vetisin esitys ja jää koko kattauksen jumboksi.
  • Lagersokkomaistelu on perkeleen vaikeaa, koska oluiden väliset erot ovat mikroskooppisia ja yleinen taso on masentavan matala.

No, kolme neljästä meni väärin. Suomalaisissa bulkkilagereissa oli eroja – joskin Koff ja Olvi olivat niin täysin mitäänsanomattomia, että niiden välillä eron löytäminen oli täysin mahdotonta. Maistelun lopuksi kaikki olivat yllättyneitä, että kukaan ei haistanut missään oluessa lauantaimakkaraa, mutta Pirkka onnistui siitä huolimatta erottautumaan kovin kummallisella tuoksullaan. Suurin yllätys kuitenkin oli, kun oluet lopuksi paljastettiin, ja maistelun kenties parhaimmaksi ja mielenkiintoisimmaksi olueksi paljastuikin yleisesti todella vetisenä dissattu, osittain maissista valmistettu jenkkihirvitys, Budweiser!

Sen sijaan se ei ollut suuri yllätys, että oluiden rankkaaminen oli todella rankkaa puuhaa, johtuen niiden mikroskooppisista eroista – ei jäänyt yhteen tai kahteen kertaan se fiilis, että tuntee juovansa lasista toiseen yhtä ja samaa olutta ja välillä tuntui siltä, että pitänee turvautua mielikuvitukseen, että keksii oluesta edes jotain sanottavaa.

Tässä lopuksi meikäläisen ranking-lista. Jokaisella osanottajalla lopullinen lista oli hieman erinäköinen, mutta pääpiirteittäin samat merkit hallitsivat listan kärkipäätä ja pohjaa, ainoastaan järjestykset hieman vaihtelivat.
  • 1. sija – Budweiser: Maistelun paras olut, josta löytyi yllättävän paljon kaikkea ja tasapaino oli hienosti paketissa. Erikoisemmaksi oluen voiton tekee se, ettei kukaan osallistujista odottanut tältä oluelta yhtään mitään.
  • 2. sija – Lapin Kulta III: Hyvin tiukkana kakkosena ja itsekin lähes kultapaikan ansaitsevana. Maistui sellaiselta, miltä lagerin kuuluisikin maistua. Vaikka kaikki maistelun oluet olivat melko vetisiä ja pliisuja, johtuen maitokauppavahvuisuudesta, onnistui Lappari tuomaan pöytään yllättävän tasapainoisen paketin, jossa jopa selkeä maltaan rouheus pääsi tulemaan esiin. Suomen viidestä suuresta brändistä peittoaa muut mennen tullen.
  • 3. sija – "Olut": Olut josta kenelläkään ei tainnut olla mitään hajua aikaisemmin, mutta joka onnistui erottautumaan edukseen astetta runsaammalla ja miellyttävämmällä yleisilmeellään. Paremman pään bulkkilager-meininkiä.
  • 4. sija – Karhu III: Melko mitäänsanomatonta tavaraa, mutta kun virhemakuja ei löydy ja maku on hieman runsaampaa kuin monissa kilpakumppaneissa, on korkea sijoitus taattu. Aika surullista, kun sitä noin ajattelee. Ero top 3 -oluiden ja tämän välillä on kuitenkin valtava.
  • 5. sija – Nobelaner: Kuin Karhua, mutta vähän kevyempää ja mitäänsanomattomampaa.
  • 6. sija – Carlsberg: Kuin Nobelaneria, mutta vähän kevyempää ja mitäänsanomattomampaa.
  • 7. sija – Sandels III: Haukotuttavan tylsä perusolut. Ei maistu oikeastaan miltään, muttei ole silti kuitenkaan mauton. Tässä oluessa on selkeästi yritetty saada mitäänsanomattomuus hiottua äärimmäisyyksiinsä.
  • 8. sija – Pirkka III: Ei muuten mitenkään mahdottoman huono olut, mutta erikoinen ja paikoin epämiellyttäväkin tuoksu laskee roimasti pisteitä.
  • 9. ja 10. sija – Koff III ja Olvi III: Täydellisen mitäänsanomatonta, ohutta ja vetistä tavaraa. Näistä oluista maun löytäminen vaatii enemmän mielikuvitusta kuin harjaantunutta makuaistia. Käytetäänkö näiden oluiden valmistamisessa maltaita lainkaan, vai onko tässä vain keltaiseksi värjättyä vissyä? Ala-arvoinen suoritus.
  • 11. sija – Karjala III: Harvinaisen vastenmielinen esitys. Pientä pahvisuutta löytyi useista muistakin bulkkilagereista, mutta Karjalasta piti yrittää löytää muita piirteitä pahvisuuden rinnalta. Hyi.

Toki oluiden sijoittuminen heijastelee omia mieltymyksiä: jos odottaa oluelta laatua, makua ja tasapainoa, päätyvät sellaiset helposti listan kärkeen. Jos taas oluen ensisijainen funkio on tulla nautituksi mahdollisimman suurissa määrin, ovat sellaiset ominaisuudet kuin maku, täyteläisyys ja runsaus vain hidastavia tekijöitä – en siis ihmettele, miten jollain ihmisillä Koffin, Olvin tai Sandelsin kaltaiset oluet ovat omien listojensa kärjessä. En toisaalta kyllä myöskään ymmärrä, miksi joku haluaisi juoda tällaista olutta useampia kappaleita peräkkäin.

Loppukaneetiksi voin kuitenkin todeta kaksi asiaa: Ensinnäkin, yksikään arvioitava olut ei kuitenkaan ollut laadullisesti niin korkea, että itse tekisi mieli ostaa ja juoda sellaista vapaaehtoisesti. Maistelun parhaimmatkin oluet olivat loppujen lopuksi melko vetistä, vaatimatonta ja tylsää tavaraa, joten en ymmärrä miksi haluaisin maksaa sellaisesta – laadukkaita ja maukkaita oluita kun on maailma täynnä. Toisekseen, en kyllä voi tämän maistelun perusteella suositella Karjalaa kenellekään, mitenkään, missään olosuhteissa.

30.4.16

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012

Château Elomaa Rondo Aiswine 2012
  • Valmistaja: Château Elomaa
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, Eiswein
  • Maa: Suomi
  • Alue: Varsinais-Suomi
  • Rypäleet: Rondo (100%)
  • Koko: 0,375
  • Hinta arviointihetkellä: – (Syyskuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei myynnissä missään)


Tämän viinin on yksinkertaisesti oltava harvinaisin blogissani arvioitu viini. Kyseessä on siis Suomessa valmistettu viini. Eikä siis mikään marja- tai hedelmäviini, vaan ihan oikeista viinirypäleistä valmistettu viini. Eikä siis mistään kylmää kestävistä viiniköynnöslajeista, vaan ihan Vitis vinifera -köynnöslajin rypäleistä. Eikä siis ihan mikä tahansa viini, vaan makea jälkiruokaviini. Eikä siis ihan mikä tahansa jälkiruokaviini, vaan peräti Eiswein (tai icewine).

Rondo – rypälelajike, josta viini on valmistettu – on virallisesti Vitis vinifera -lajin edustaja, mutta todellisuudessa se on 2. sukupolven hybridilajike. Hybridilajike on siis rypälelajike, jossa normaali viiniköynnöslaji Vitis vinifera risteytetään jonkun toisen köynnöslajin edustajan kanssa. Koska Vitis vinifera on sopeutunut yleensä lämpimiin olosuhteisiin, pyritään risteyttämällä saamaan rypälelajikkeita, joissa yhdistyisi Vitis finiferan laadukkaat rypäleet ja toisen rypälelajin edustajan kylmänkestävyys, satoisuus, resistanssi tauteja kohtaan, tms.

Rondo on vuonna 1964 Tšekkoslovakiassa kehitetty lajike, joka saatiin risteyttämällä Zarya Severa -hybridilajike (joka on siis Seyanets Malengra x Vitis amurensis) ja Sankt Laurent. Koska Rondon perimästä 25% on Vitis amurensista ja 75% Vitis viniferaa, on se virallisesti jälkimmäisen lajin edustaja eikä hybridilajike, jolla ýleensä viitataan vain 1. sukupolven hybrideihin (eli perimästä puolet yhtä, puolet toista köynnöslajia). Rondo on erittäin kylmänkestävä lajike, jolla on myös hyvä vastustuskyky härmäsientä (powdery mildew), viiniköynnöksen yleistä tautia vastaan. Tätä varhain kypsyvää lajiketta tavataan erityisesti Saksassa, Englannissa, Irlannissa, Tanskassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja jopa Suomessa – viileillä alueilla, joissa tavalliset Vitis vinifera-köynnökset eivät usein onnistuisi kypsymään kesäisin tai jopa kuolisivat talven pakkasilla.

Tämän viinin on valmistanut Anu Elomaa, Turun viinimestarikoulutuksesta vastaava opettaja. Viini on valmistettu odottamalla talven ensimmäisiä pakkasia: kun elohopea laski 8.10.2012 ensimmäistä kertaa -8 ºC tasolle, poimittiin Rondo-köynnöksiin jätetyt, hyvin kypsät ja pakkasen myötä osittain jäätyneet rypäleet ja niistä puristettiin irti rypäleiden konsentroitunut, jäätymätön mehu. Viiniä saatiin näistä rypäleistä valmistettua hieman alle litran verran, joten viiniä pullotettiin kaksi 0,375-kokoista pulloa. Toinen viini oli täysin käsittelemätön, toisen viinin annettiin kypsyä pienen määrän tammilastuja kanssa. Tammettamaton viinipullo päätyi testatuksi Suomen viinimestareiden jälkiruokaviini-sokkomaistelussa, kun taas tämä nyt arvioitava, tammilastujen kanssa kypsytetty mastatettiin meille sokkona syksyllä 2015, viinimestarikurssin 2014–15 viimeisinä lähiopetuspäivinä. Viinissä on n. 110 g/l jäännössokeria ja se on, kuten etiketti osaa myös kertoa, the first & only Aiswein in Finland.

Viinillä on tumman mutta läpinäkyvän kirsikanpunainen väri.

Tuoksussa tuntuu kukkaista parfyymiä, kirsikkahilloa, makeaa murskattua metsämarjaa, kevyttä boysenmarjaa, ujoa imelyyttä ja aavistus suklaisuutta.

Suussa viini on runsas, makea ja maukas. Suutuntumaltaan täyteläisestä makumaailmasta erottuu kirsikkahilloa, ylikypsää mansikkaa, kevyttä boysenmarjaa ja hentoa kermatoffeeta. Viini on melko hapokas, mutta hapot ovat hitaat: viini tuntuu aluksi makealta ja paksulta, mutta pikku hiljaa hapokkuus rupeaa tuntumaan, antaen kokonaisuuteen tasapainottavaa ryhtiä ja raikkautta. Kokonaisuudessa tuntuu myös kevyttä tanniinisuutta, joskin tanniinit hädin tuskin onnistuvat tarraamaan.

Jälkimaussa hapot eivät jaksa aivan täysin kantaa, minkä vuoksi suuhun jäävä mehukas ja mukavan persoonallinenkin jälkivaikutelma on keskimakua selvästi makeampi ja tahmaisempi, jopa ujosti imelä. Kielelle jää kirsikkahilloisia, makean mansikkaisia, mehevän kuningatarhilloisia ja hennon luumuisia piirteitä.

Tämä "Aiswine" oli varsin mielenkiintoinen tuttavuus, etenkin sokkona tarjottuna: viini meni kaikille sitä maistaneille täysin läpi laadukkaana, kaupallisena jälkiruokaviininä, eikä kukaan epäillyt, että kyseessä olisi ollut kotitekoinen viini – etenkään Suomessa tehty sellainen! Edes viinin epätyypillinen rypälelajike ei erottunut kokonaisuudesta mitenkään erityisen huomattavalla tavalla muista sokkona testatuista viineistä.

Viinin kellarointipotentiaalista on melko turha lätistä tässä mitään, koska maistelussa joimme maailman toisen ja siten myös viimeisen pullon tätä viiniä pois. Tärkeää mielestäni oli kuitenkin se, että viini maistettiin sokkona, jolloin sitä kohtaan ei päässyt luomaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia tai -asenteita ja siten se tuli arvioitua mahdollisimman rehellisesti. Viini oli varsin tyylikäs, tasapainoinen ja korkealaatuinen esitys, joka valaa hyvin uskoa siihen, että Suomessa olisi ihan oikeasti mahdollista tehdä laadukkaita, kaupallisia viinejä oikeista viinirypälelajikkeista!

Lyhyesti: Mahdollisesti jopa maailman harvinaisin viini: Suomessa, jäätyneistä Rondo-rypäleistä valmistettu, tasapainoinen jälkiruokaviini. Tuotantomäärä: 2 puolikasta pulloa.

Arvio: Tyylikäs – on vaikea mennä kutsumaan viiniä klassiseksi, jos se on tyylilajissaan ensimmäinen, mutta on silti mainittava, että kyllä tästä viinistä löytyvät kaikki klassisen punaisen jälkiruokaviinin tyylikkäät piirteet. Korkealaatuinen, vakuuttava ja positiivisesti yllättävä esitys.

28.4.16

Strohmeier Rosé Schilchersekt

Strohmeier Rosé Schilchersekt
  • Valmistaja: Strohmeier
  • Tyyppi: Kuohuviini, Schilcher
  • Maa: Itävalta
  • Alue: Styria
  • Rypäleet: Blauer Wildbacher (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 24,50e (Maaliskuu 2016, Gusto Partners)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Yksi Itävallan viinierikoisuuksia on Schilcher, ainoastaan läntisessä Styriassa tuotettu viinityyli, jota valmistetaan paikallisesta, punaisesta Blauer Wildbacher -lajikkeesta. Tämän äärimmäisen hapokkaan lajikkeen uskottiin olevan alun perin muinainen, villi rypälelajike, jota oltiin jossain vaiheessa alettu viljellä, mutta DNA-tutkimukset ovat osoittaneet tämän olevan vain puoli totuutta: todellisuudessa Blauer Wildbacher onkin Gouais Blanc -rypälelajikkeen ja villiviinin risteytys. Schilcher, joka nimenä viittaa viinin hohtavaan väriin, on perinteisesti ollut roséeviinityyli, mutta muutamat tuottajat tekevät myös Schilcher-kuohuviiniä. Vielä harvemmat tuottajat valmistavat myös Schilcher-punaviiniä tai jopa jälkiruokaviiniä.

Itävallan Styriassa toimiva, Franz Strohmeierin luotsaama viinitalo Strohmeier on vuodesta 2003 eteenpäin ollut yksi Itävallan natural-viinituottajista, sekä alusta asti melko äärinatumeininkiä edustava sellainen. Talo viljelee noin 8 ha tarhojaan erittäin käpälät irti -meiningillä, ja joidenkin tarhojen annetaan kasvaa jopa täysin villeinä ja hoitamattomina. Franz Strohmeierin mukaan hänen filosofiansa ei kuitenkaan liity mitenkään biodynaamisuuteen, vaan hän uskoo enemmän vain autenttiseen luonnonmukaisuuteen ja tarhojen biodiversiteettiin. Talon erikoisuus on Blauer Wildbacher, jota tavataan hyvin vähän Styrian ulkopuolella, mutta joka kattaa lähes puolet (3,5 ha) talon omista istutuksista. Talon toinen erikoisuus on TLZ-viinisarja, joka saa nimensä sanoista Trauben, Liebe und Zeit, "rypäle, rakkaus ja aika" – nämä ovat Strohmeierin äärimmäisen persoonallisia, täysin sulfiitittomia ja usein erittäin pitkään kypsytettyjä naturaaliviinejä.

Strohmeier Rosé -nimellä kulkeva viini on ns. Schilchersekt, eli Blauer Wildbacher -rypäleestä valmistettu kuohuviini. Käsinpoimituista, 35–40-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun viinin pohjaviininä toimii 2012, jonka sekaan on lisätty 20% vanhoissa tammitynnyreissä kypsytettyä, vanhempien vuosikertojen reserve-viiniä. Pohjaviini valmistetaan kevyesti puristetuista rypäleistä, joiden on annettu myös maseroitua viinissä 10 tunnin ajan. Aluksi viini käy luonnonhiivoilla ja kypsyy terästankeissa 10 kk ajan, minkä jälkeen viini pullotetaan hiivan ja toista käymistä tarkoitetun sokerin kanssa. Viinin annetaan kypsyä vähintään vuoden ennen sakkojenpoistoa, eikä viiniin enää lisätä jäännössokeria dosagessa. Koko viinin valmistusprosessi suoritetaan alusta loppuun täysin ilman sulfiitteja.

Viinillä on syvä, kuparisen oranssinruskea väri.

Rehevässä tuoksussa tuntuu autolyyttistä paahteisuutta, tammessa kypsyneen reserve-viinin tuomaa karamellista alavirettä ja hillittyä Wildbacherin metsämansikkaisuutta.

Viinin tuoksupuoli on vielä melko tyypillinen, mutta maultaan kokonaisuus on selkeästi persoonallisempi: melko tuntuvan hapokkaassa ja jopa kirpeässä makumaailmassa tuntuu lakkahilloisuutta, appelsiininkuorta, kettukarkkia ja hentoa metsämansikkaa. Viinin hapokkuus ei ole äärimmäisen runsasta, mutta sillä tuntuu olevan purevan vihertävän terä, mikä vaikuttaa olevan Blauer Wildbacherille varsin tyypillistä. Mousse on pieni, tyylikäs ja pehmeä. Kokonaisuudessa on särmää, mutta se ei töki, vaan päin vastoin, viini hupenee suorastaan hurjalla vauhdilla lasista.

Pitkähkö jälkimaku toistaa paljon tuoksun ja maun piirteitä: raikkaassa ja melko persoonallisessä jälkivaikutelmassa jää kielelle kettukarkkisuutta, metsämansikkaa, kevyttä karpaloisuutta ja kirpeän hapokasta viheromenaa.

Ilman laajempaa kokemuspohjaa itävaltalaisista Schilchereista on vaikea sanoa, kuinka tyypillinen tämä Strohmeierin tinkimätön, kupliva natu-Schilcher on, mutta veikkaukseni on, etteivät Styrian Schilcherweinit ole tyypillisesti ihan tämänlaisia. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä mikään negatiivinen asia, sillä Strohmeierin kupliva Schilcher on äärimmäisen kiehtova ja maukas roséeskumppa, jolla on aromaattisesti melko vähän yhteistä minkään muun maailman kuplivan roséeviinin kanssa!

Viini on ehdottomasti äärimmäisen mielenkiintoinen ja maukas esitys aivan sellaisenaan nautittavaksi aperitiiviksi tai raikkaaksi siemailuskumpaksi, mutta kiitos Wildbacherin purevan hapokkuuden, viinissä on myös gastronomista särmää ja ryhtiä. Tuhdimmille aterioille viini ei ole osuvin valinta, mutta niin kepeämmille alku- kuin pääruoille viini on luonteikas mutta osuva valinta. Tuottaja antaa viinilleen vähintään 5 vuotta kellaroitavuutta, mutta itse en näe viinin saavan mitään merkittävää kypsyttelystä; korkki vain auki ja hölökyn kölökyn!

Lyhyesti: Lähes villistä itävaltalaislajikkeesta valmistettu persoonallinen, vivahteikas ja tuntuvan hapokas äärinaturalisti-roséekuohuviini.

Arvio: Erittäin hyvä – persoonallinen ja kiehtova tuttavuus, jossa kuitenkin mennään maku ja tasapaino, ei erikoisuus ja ideologia, edellä.

Hinnan (24,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

27.4.16

Riffault Sancerre Rouge Raudonas 2011

Riffault Sancerre Rouge Raudonas 2011
  • Valmistaja: Sébastien Riffault
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Sancerre
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Sancerre
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 36,00e (Marraskuu 2015, Ekowine)
  • Hinta nyt: 36,00 (Huhtikuu 2016, Ekowine)
Kun puhutaan ns. naturaaliviineistä, ei ole olemassa mitään tiettyä, selvää rajausta tällaisten viinien tyyleistä. Tämä termi vain yleensä viittaa siiheen, että harrastetaan mahdollisimman luonnonmukaista viljelyä ja viinien manipulointi valmistusvaiheessa jätetään minimiin; se, viljelläänkö köynnöksiä ja tuotetaanko viinejä biodynaamisten oppien mukaan, käytetäänkö sulfiitteja hieman, hyvin vähän tai ei ollenkaan tai pyritäänkö viineistä tekemään mahdollisimman klassisia tai alueen yleisestä tyylistä poikkeavia, ei taas liity varsinaiseen natural-viinien käsitteeseen lainkaan. Natural-tuottaja voi käyttää tai olla käyttämättä biodynaamisia oppeja tai suuri massaviinitalo voi tehdä viininsä täysin ilman sulfiitteja. Järkevämmin asian mieltää asettamalla viinit portaattomalle janalle, jossa toisessa päässä on rypälemehutiivisteellä, tammiuutteella, teollisilla hapoilla ja sulfiiteilla kyllästetty, rankasti suodatettu teollinen viini ja toisessa päässä on spontaanisti villeistä rypäleistä puristetusta mehusta käynyt viini. Natural-ideologia edustaa tätä janan jälkimmäistä päätä, mutta ei ole mitään selvää pistettä, missä vaiheessa joku viinitalo on tai ei ole natural – toiset viinitalot suorastaan karttavat kyseistä termiä, vaikka tekisivät mitä äärimmäisintä natutavaraa, kun taas toiset viinitalot niputtavat itsensä mukaan natuskeneen, vaikkeivät tee mitään sen kummempaa kuin viljelevät tiluksiaan luomuna.

Oli mitä mieltä tahansa tuosta natural-jaottelusta, voidaan silti sanoa rehellisesti, että Riffault'n viinit edustavat sitä äsken esittelemäni janan äärimmäisintä natu-päätä. Sancerressa viinejä viljelevä Sébastien Riffault tuottaa biodynaamisesti viljellyiltä tarhoiltaan äärimmäisyyksiin asti käsittelemättömiä viinejä alueen omista rypälelajikkeista, eli Sauvignon Blancista ja Pinot Noirista. Kaikki talon viinit (lukuunottamatta aiemmin blogissani arvioitua Sauvignon Blanc Les Quarteronsia) käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla vanhoissa Burgundin pièce-tammitynnyreissä ja pullotetaan täysin ilman sulfiittilisäyksiä (Les Quarterons käy ja kypsyy terästankeissa ja saa äärimmäisen pienen 10 mg/l sulfiittilisäyksen).

Sancerren alue on tullut tunnetuksi hyvin kepeistä ja raikkaista Sauvignon Blanc -valkoviineistä, joiden raikkaus on peräisin varsin varhain korjatuista rypäleistä ja happoja pehmentävän malolaktisen käymisen estämisestä. Riffault ui alueen tyyliä vastavirtaan, sillä hän poimii rypäleensä äärimmäisen myöhään, käytännössä jo ylikypsinä, jolloin monet rypäleet ovat myös saaneet kevyen jalohometartunnan (myöskin punaiset rypäleet). Riffault ei myöskään pyri estämään malolaktista käymistä (mikä edellyttäisi sulfiittien käyttöä) joten hänen viininsä käyvät malolaktisen käymisen spontaanisti. Sébastien itse kertoo rypäleiden potentiaalialkoholin olevan yleensä n. 14,5–15% tuntumassa sadonkorjuun aikaan, mutta tästä huolimatta Riffault'n viinit ovat aina rutikuivia, alkoholipitoisuudeltaan vain n. 13% ja hämmentävän hapokkaan tuntuisia ollakseen ylikypsistä rypäleistä valmistettuja. Sébastien itse sanoo biodynaamisesti hoidettujen tarhojen pitävän rypäleet hyvin kypsinäkin erittäin hapokkaina, kun taas matalasta alkoholipitoisuudesta on kiittäminen "tehottomia" villihiivoja, jotka syövät innokkaasti rypälemehusta sokereita, mutta eivät tuota samaa tahtia alkoholia, kuin tähän käyttöön erityisesti kehitellyt teolliset viinihiivat.

"Raudonas" on Riffault'n punainen lippulaivaviini, joka valmistetaan vain n. 0,5 ha kokoisen ja erittäin pienisatoisen (25–30 hl/ha) tarhan hyvin myöhään korjatuista Pinot Noir -rypäleistä, joista kohtalaisen merkittävä osuus on saanut jalohometartunnan. Rypäleet on korjattu käsin ja kuljetettu mahdollisimman hellävaroen viinitalolle (ehdoton edellytys sulfiitittomien viinien valmistuksessa!), jossa osa on puristettu kevyesti hydraulisella murskaimella. Viinin on annettu maseroitua rankaamattomien rypäleiden kuorten kanssa n. 10 päivän ajan. Viinin käyminen alkaa hiilidioksidikäymisellä, mutta n. kahden päivän päästä loput rypäleet murskataan ja käyminen jatkuu tästä eteenpäin luonnonhiivoilla. Useita kuukausia kestänyt käyminen, spontaani malolaktinen käyminen ja 12 kuukauden kypsyminen on tapahtunut vanhoissa, 8–15 vuotta vanhoissa, 228 litran pièce-tammitynnyreissä. Viini on pullotettu ilman suodatusta, kirkastusta tai sulfiitteja, minkä jälkeen viinin on annettu vielä asettua vähintään 6 kk ennen myyntiinlaskua. Riffault'n mukaan hänen valkoviineihinsä muodostuu käymisen mukana luonnollisesti n. 5-10 mg/l sulfiitteja, mutta laboratorioanalyysit eivät pysty tarkasti antamaan hänen punaviineilleen sulfiittipitoisuuksia, eli niissä on yhteensä vapaita ja sitoutuneita sulfiitteja alle 3 mg/l.

Tämä viini tuli maistettua viime syksynä, jolloin Sébastien Riffault tuli Bioviinin kautta maistattamaan viinejään Helsinkiin.

Viinillä on hyvin tumma, intensiivinen ja ujon utuinen purppuran viikunanpunainen väri.

Tuoksultaan viini on varsin jyrkkää ja erikoista settiä: kuivattua kirsikkaa, nahkaisuutta, makeaa kukkeutta, kevyttä viikunaa, hillittyä imelää volatiilisuutta, hentoa multaisuutta, etäistä Camparin aromaattista appelsiininkuorta ja mitä pienin aavistus balsamicoa tai jopa etikkaisuutta. Todella tuhti tuoksu, joka tuntuu olevan suorastaan täynnä kaikkea, on yleisvaikutelmaltaan pölyinen ja jopa hieman tunkkainen, mutta ei epämiellyttävä, vaan erittäin kiehtova – viini lasissa tuntuu elävän jatkuvasti.

Kuten tuoksu antaa odottaa, on myös viinin maku todella villi: hedelmäpuolelta löytyy hapankirsikkaa, mustia ja hapokkaita metsämarjoja, kevyttä karhunvatukkaa ja jopa hillittyä rusinaa, mikä lienee jalohomeisten rypäleiden tekosia. Taustalla häilyy märkää metsämaata, kevyttä sienimäisyyttä, hentoa volatiilista mausteisuutta ja ujoa soraista mineraalisuutta. Happoja löytyy riittoisasti, kun taas tanniineja löytyy Pinot Noiriksi suorastaan yllättävän paljon.

Pitkässä ja vivahteikkaassa jälkimaussa hapankirsikkaisuus ja marjaisuus siirtyy taka-alalle samalla kun rusinaiset ja volatiiliset piirteet ottavat pääosan. Taustalla häilyy kevyttä savuisuutta ja ujoa märkää metsämaata samalla kun volatiiliset piirteet taittavat jälkivaikutelmaa mitä hennoimmin balsamicoiseen ja aavistuksen etikkaiseen suuntaan.

Kaiken kaikkiaan Riffault'n Sancerre Raudonas on suorastaan älytöntä tavaraa, joka ei pelkästään venytä Sancerren tai Pinot Noirin määritelmää, vaan ylipäänsä sitä, mitä punaviini voi olla. Varmasti monen suuhun viini on yksinkertaisesti liian omituinen ja varmasti monelle puristille näin volatiilinen ja muutenkin boksin ulkopuolelta tuleva viini on yksiselitteisesti virheellinen. Sen sijaan jos ns. haihtuvat hapot ja muut perinteiseen, siistiksi puleerattuun nykyviiniin kuulumattomat piirteet eivät pelota, ovat Riffault'n viinit melko päräyttävää settiä ja Raudonas on ehdottomasti sieltä övereimmästä päästä! Jos tämmöinen äärinaturistitavara kiehtoo, löytyy viiniä näköjään ainakin Ekowinen nettisivuilta.

Näiden viinien kellaroitavuudesta on hyvin vaikea mennä sanomaan mitään, mutta 4 vuoden iässä tämä viini oli vielä äärimmäisen nuorekkaassa ja eloisassa terässä; on kuitenkin mahdotonta arvioida, kuinka kauan viini tämmöisenä pysyy. Suosittelenkin kulauttelemaan viinin pois melko pian, ellei välttämättä halua tarkastella, mihin suuntaan viini ikää saadessaan kehittyy. On sanomattakin selvää, että tämmöiset sulfiitittomat viinit on säilytettävä viileässä (alle 14ºC), sillä tätä lämpimämmässä viini voi oksidoitua pilalle hyvinkin nopeasti.

Lyhyesti: Erittäin funky, volatiilinen, erikoinen ja kiehtova äärinaturistiviini Sancerresta, joka on valmistettu ilman sulfiitteja osittain jalohomeisista Pinot Noir -rypäleistä.

Arvio: Erittäin hyvä – mutta vain jos sattuu pitämään tällaisesta tyylistä. Viini on uskomattoman jännittävä ja kaikesta omituisuudestaan huolimatta oikein maukas, mutta natural-viineihin tottumattomille tämä ei ole mitään helpostilähestyttävintä tavaraa ja modernistipuristeille tämä on varmasti juomakelvotonta, läpikotaisin virheellistä tavaraa. Loisto-ostos ennakkoluulottommille seikkailijoille!

Hinnan (36,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

26.4.16

Ferrando Carema Etichetta Bianca 2011

Ferrando Carema Etichetta Bianca 2011
  • Valmistaja: Ferrando Vini
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Carema
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Canavese, Carema
  • Rypäleet: Nebbiolo (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviontihetkellä: 22,00e (Huhtikuu 2015, Ferrando)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Jos vähääkään on perehtynyt punaviineihin, osaa heti yhdistää Nebbiolo-rypäleen Piemonten kuuluisimpiin viinialueisiin, Baroloon ja Barbarescoon. Sen sijaan paljon harvinaisempaa on olla perillä muista Piemonten ja lähialueiden Nebbioloista, kuten Gattinarasta, Ghemmestä, Lessonasta tai Bocasta (tuotetaanpa Nebbiolosta vaikuttavia viinejä myös naapurimaakunnissa, Lombardiassa ja Aostan laaksossa). Näiden alueiden Nebbiolot ovat harvoin yhtä runsaita ja kypsiä kuin selkeästi etelämmässä sijaitsevien Barolon ja Barbarescon viinit, mutta ne kykenevät helposti tuottamaan vähintään yhtä pitkäikäisiä ja hurmaavia viinejä.

Piemonten Nebbiolo-alueista tuntemattomin lienee kuitenkin Carema, tuo Piemonten luoteisnurkassa sijaitseva piskuinen kylä, jonka parikymmentä hehtaaria levittäytyvät aivan Aostan laakson rajalla nököttävän Careman kylän ympäristöön. Alueen tuntemattomuus ei johdu viinien laadusta, sillä Careman Nebbiolot on yleisesti tunnustettu erittäin korkealaatuisiksi ja hämmentävän pitkäikäisiksi; alueen tuntemattomuus johtuu yksinkertaisesti viinien saatavuudesta – vaikka Carema DOC kattaa yli 100 hehtaaria, on Alppien jyrkillä rinteillä viljely erittäin haastavaa, minkä vuoksi alueen todellinen viljelty ala on alle 20 ha. Viinien saatavuutta rajoittaa entisestään tuottajien vähyys: Careman Nebbioloa nimittäin tuottaa vain kaksi tuottajaa, paikallinen osuuskunta Cantina Produttori Nebbiolo di Carema, ja läheisessä Ivrean kylässä sijaitseva Ferrando Vini.

Kävimme pyörähtämässä vuosi sitten Caremassa ja sekä paikallisella osuuskunnalla että Ferrandolla; kiinnostuneiden kannattaa lukea kattavammin Caremaan ja näihin tuottajiin perehdyttävä raportti tästä. Voin kuitenkin kerrata tässä lyhyesti Ferrandon historiaa. Tämä peräti 5. sukupolvessa toimiva perheomisteinen viinitalo on perustettu vuonna 1890, jolloin Giuseppe Ferrando perusti viinitalon myydäkseen piemontelaisia viinejä Aostan laaksoon. Pian talo kuitenkin alkoi tuottaa myös itse omia viinejä. Caremassa Ferrando alkoi tuottaa viinejä 1950-luvun lopulla ja niistä tuli pian talon arvostetuin viinityyli.

Talo tuottaa kahta Carema Nebbioloa: joka vuosi valmistettavaa Etichetta Biancaa ja vain hyvinä vuosikertoina valmistettavaa Riserva-versiota, Etichetta Neraa. Viinejä ei valmisteta Ferrandon viinitalolla Ivreassa, sillä DOC Carema -appellaatiosäädösten mukaan viinit on valmistettava ja kypsytettävä Careman alueella, minkä vuoksi Ferrandolla on ollut 1960-luvulta lähtien toinen, pienempi viinitalo Caremassa. Viiniin käytettävät rypäleet tulevat Ferrandon omilta, 2,5 ha laajuisilta viinitarhoilta, sekä kahdeksalta sopimusviljelijältä. Rypäleiden kuoria maseroidaan käymisen yhteydessä 10 päivän ajan ja käymisen jälkeen viiniä kypsytetään vähintään 36 kk, joista 30 kk viini kypsyy suurissa botti-tammisammioissa. Olisin mielelläni ostanut viinitalolla vierailun yhteydessä pullollisen Etichetta Neraa, mutta viinin edelliset vuosikerrat oli jo myyty loppuun ja seuraava vuosikerta oli edelleen kypsymässä tammisammioissa, joten tähän Etichetta Biancaan oli tyytyminen!

Kunnon Nebbiolon henkeen viini on väriltään kepeän ja kirkkaan läpikuultavan granaatinpunainen, taittuen hyvin kevyesti oranssihtavaan sävyyn.

Runsas tuoksu on ihastuttavan avoin ja vivahteikas; lasista kohoaa mesimarjaisia ja tuoreen hapankirsikkaisia aromeja, keveän oliivisia ja hennon kahvisia mausteisuuden sävyjä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta ja aavistus tervaa. Rehellisen nebbiolomainen ja elegantti tuoksu on puhdaspiirteisyydessään vallan upea.

Suussa viini on selkeästi Barolon ja Barbarescon Nebbioloja kepeämpi: viini on kuiva, korkeintaan keskitäyteläinen ja varsin reilujen happojen myötä hyvin napakka. Hapankirsikkainen ja punamarjainen makumaailma on kypsä, mutta vaikka viinillä on melko sulavalinjainen olemus, ei siitä löydy lämpimämpien alueiden Nebbiolojen runsautta ja mehevyyttä, vaan viini on ensisijaisesti lähes höyhenenkepeä – vaikka siitä löytyy hämmentävän paljon iskuvoimaa mukavasti purevien tanniinien ja marjaisen hapokkuuden muodossa. Kepeydestään huolimatta viini ei ole vaatimaton tai mehumainen, sillä tervaiset, kevyen kahviset, hillityn oliiviset, hennon soraisen maamaiset ja ujon mineraaliset piirteet tuovat makumaailmaan runsaasti syvyyttä ja vivahteikkuutta; hapokkuus tuo taas makumaailmaan vakuuttavaa intensiteettiä.

Melko voimakkaanakin tuntuva jälkimaku on melko voimakkaan mausteinen, jopa pippurinen, kevyen kahvinen, hillityn oliivinen ja hennon ruusuinen. Vivahteikas ja kielellä jatkuvasti kehittyvä jälkivaikutelma on pitkäkestoinen, ja siinä hapokkuus nostaa vettä kielelle samalla kun melko tuntuva tanniinisuus tahtoo kuivattaa suun limakalvoja.

Usein parhaita Baroloja ja Barbarescoja tahdotaan verrata Burgundin viineihin, mutta Caremaa maistellessa tuntuu enemmän siltä, että Carema vertautuu Baroloon tai Barbarescoon kuin Burgundi Bordeaux'n viineihin: sekä Caremat että Langhen isot B:t ovat vaikuttavia ja hienostuneita viinejä, mutta niin Bordeaux't kuin BarBar-viinit ovat selkeästi runsaampia ja tuhdimpia, jotka vaativat usein vuosia – jopa vuosikymmeniä – ollakseen parhaassa terässä. Sen sijaan Burgundit ja Caremat ovat kepeämpiä, hienostuneempia ja elegantimpia, sekä usein jo heti julkaisuhetkellä juotavissa, mutta kykenevät myös helposti kehittymään useita vuosikymmeniä kellarissa.

Pelkästään tämä Ferrandon perustason Carema oli äärimmäisen vaikuttava esitys, minkä vuoksi ei tarvinnut miettiä toista kertaa pitäisikö pullo ostaa mukaan paikan päältä! Harmittaa vain, ettei Riservaa ollut tarjolla maistettavaksi – eikä edes ostettavaksi – sillä tällaisen viinin jälkeen odotukset on jo onnistuttu lataamaan tappiin! Kellariin hamstraamaani viiniä en kuitenkaan ole suunnitellut avaavani muutamaan hetkeen, sillä Careman Nebbiolot ovat käsittämättömän pitkäikäistä tavaraa; tämän todistivat hiljattain maistamani Produttori di Careman Nebbiolot 1964–1974, joista monet olivat edelleen hämmentävän nuorekkaassa kunnossa!

Isojen ja tuhtien italialaisviinien ystävien kannattaa kuitenkin harkita kahdesti Caremojen hankkimista: nämä tosiaan ovat äärimmäisen kepeitä, hienostuneita, kuivia ja tuntuvan hapokkaita punaviinejä – kuin kepeimpiä Pinot Noireja, jotka maistuvat Nebbiololta aidoimmillaan! Sen sijaan hardcore-Nebbiolo-faneja kannustan parhaani mukaan metsästämään näitä äärimmäisen harvinaisia ja herkullisia erikoisuuksia aina, kun siihen tilaisuus tarjoutuu!

Lyhyesti: Todella kepeä, hienostunut, vaikuttavan vivahteikas ja tuntuvan hapokas Nebbiolo häviävän pieneltä Careman vuoristoiselta viinialueelta.

Arvio: Tyylikäs – mitä upein esimerkki huippulaatuisesta Nebbiolosta: ylettömän hurmaavaa ja ihastuttavaa tavaraa ilman liioittelevaa uutosta, kypsyyttä ja runsautta. Napakka, elegantti viini niille, joille vähemmän on enemmän viinissä.

Hinnan (22,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

24.4.16

Marchesi di Barolo Barolo Chinato

Marchesi di Barolo Barolo Chinato
  • Valmistaja: Marchesi di Barolo
  • Tyyppi: Väkevöity viini, DOCG Barolo, Barolo Chinato
  • Maa: Italia
  • Alue: Piemonte, Langhe, Barolo
  • Rypäleet: Nebbiolo (100%)
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 18,60e (Huhtikuu 2015, Fracchia & Berchialla, Alba)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Yksi Piemonten tuntemattomia erikoisuuksia on Barolo Chinato: kiinanpuun kuorella ja yrteillä maustettu makea, väkevöity Barolo. Koska tämä viini on lähinnä paikallinen erikoisuus, on se melko tuntematonta Piemonten ulkopuolella. Suomessa hyvin harva on koskaan kuullutkaan viinistä, mm. yksikään maahantuoja ei ymmärtääkseni tuo viiniä tällä hetkellä Suomeen. Viinin persoonallisin piirre on sen karvaus, sillä kiinanpuun (cinchona) kuoresta irtoaa viiniin mm. tonicvesille bitterisyyden antavaa kiniiniä (it: chinino) – mikä taas on voinut olla omiaan antamaan viinille nimen (Barolo Chinato = "taivutettu Barolo"). Tarinoiden mukaan viini alun perin kehitettiinkin Albassa 1800-luvun lopulla malarialääkkeeksi erilaisten viinipohjaisten malarialääkejuomien pohjalta.

Barolo Chinaton pohjaviininä toimii nimensä mukaisesti Barolo: viinin on saavutettava kaikki Barololle asetetut minimivaatimukset (mm. vähintään 38 kk kypsytystä, josta vähintään 18 kk tynnyreissä) jotta sitä on sallittua käyttää Chinatossa. Tämän jälkeen valmistetaan infuusio, jossa kiinanpuun kuorta ja erilaisia mausteita ja yrttejä uitetaan alkoholissa; tämä yrttisekoitus on jokaisella Barolo Chinatoa tuottavalla viinitalolla oma bisnessalaisuus. Kun maustettu alkoholiuutos on valmis, lisätään se Barolon sekaan, minkä jälkeen viini makeutetaan ja siirretään kypsymään tynnyreihin vähintään vuodeksi, jolloin aromiaineet sekoittuvat tasaisesti viiniin. Useimmat tuottajat valmistavat Chinatoa pullottamatta jääneistä jämä-Baroloista, joista voidaan tehdä useiden vuosikertojen sekoituksia (minkä vuoksi valtaosa Chinatoista on vuosikerrattomia), mutta muutamat tuottajat valmistavat erikseen juuri Chinatoa varten kypsytettyä Baroloa, jossa tarkoituksena on antaa myös pohjaviinin tulla mahdollisimman hyvin esiin. Nämä viinit ovat yleensä vuosikertamerkittyjä, pitkään kypsytettyjä, äärimmäisen pienen tuotannon viinejä, joilla saattaa olla hyvinkin korkeat hinnat.

Tämä Marchesi di Barolon Barolo Chinato tarttui mukaani vuosi sitten Alban eräästä viinimyymälästä. Tässä Barolo-pohjaviiniin on lisätty alkoholiuutos, jossa on uutettu kiinanpuun kuorta, katkerokukkien juuria, kardemummaa, vaniljan siemenkotia ja muita yrttejä ja mausteita; alkoholiuutoksen takia viinin alkoholipitoisuus on 16,5% (normaalin Barolon 13-15% alkoholipitoisuuden sijaan). Viinin sokeripitoisuus on 180 g/l ja sen on annettu kypsyä tynnyreissä vähintään vuoden ajan ennen pullotusta.

Viinillä on hennosti oranssihtavan kirsikanpunainen, läpinäkyvä väri, joka taittuu lähes värittömäksi reunoja kohden. Perinteistä Nebbiolo-viiniä runsaampi sokeri- ja alkoholipitoisuus näkyy heti lasissa tavallista runsaampana viskositeettinä.

Lasista kohoaa lähes ryöppyävällä voimalla erittäin runsas, väkevä ja makea tuoksu, jossa tuntuu lähes punaista vermuttia muistuttavalla otteella aromaattisia ja hieman katkeruuttakin vihjailevia yrttejä, kirsikkahilloa, rosmariinia ja vanhan ajan apteekkarimeininkiä henkivää lääketroppisuutta. Maistelussa, jonne olin viinin tuonut, luotiin tuoksusta mielleyhtymiä vermutin lisäksi mm. Fernet Brancaan ja jopa Gambinaan.

Suussa viini on täyteläinen ja varsin makea, mutta myöskin melko voimakkaan katkeroinen. Erittäin runsaasta ja intensiivisestä makumaailmasta löytyy mm. kypsänmakeaa vadelmaa ja vadelmahilloa, mansikkamehutiivistettä, voimakasta yrttisyyttä, kevyen pippurista mausteisuutta, kevyttä crema di balsamicoa ja hentoa, karvaana tuntuvaa, hyvin tummaa suklaata. Yleisolemus on äärettömän vivahteikas ja jännittävä, ja vaikka suutuntuma on runsaan jäännössokerin vuoksi hieman tahmea, ei viini tunnu rapsakan katkeroisuutensa ja kevyesti purevan tanniinisuutensa takia lainkaan liian makealta.

Mehukas jälkimaku jatkaa erittäin uskollisesti keskimaulle: kielellä pyörii pitkään erittäin runsaasti bitterisen yrttisiä, makean mansikkaisia, kirsikkahilloisia ja kirsikkaliköörikonvehtisia vivahteita. Suuhun jää viinistä tahmeanmakea, melko katkeroinen, todella vivahteikas ja maukas jälkivaikutelma.

Marchesi di Barolon Barolo Chinato edustaa tyylin edullisinta ja mutkattominta tyyliä, mutta silti viini on kokonaisuutena äärettömän maukas, kiehtova ja ennen kaikkea hauska! Koska näin jännittävää ja ainutlaatuista viiniä ei käytännössä koskaan pääse maistamaan täällä peräpohjolassa, on Barolo Chinaton maistaminen aina varsinainen seikkailu: kokonaisuudessa on toki paljon samaa kuin punaisessa vermutissa, mutta Barolo pohjalla antaa yleisilmeeseen sellaista runsautta, vivahteikkuutta ja rakennetta, mitä on vermutilta mahdotonta odottaa.

Kuulemma Barolo Chinato on paikallisillekin vähän mielipiteitä jakava asia: toiset rakastavat sitä ja toiset eivät voi sietää sitä. Kuulemma nykyisin Chinatoa juodaan erityisesti joulun aikaan, mutta siitä tehdään myös raikkaita, kesäisiä drinkkejä soodaveden kanssa, eikä ole tavatonta nauttia Chinatoa digestiiviksi runsaan aterian jälkeen. Yksinään nautittuna Chinato toimii mainiosti hyvin tummien ja bitteristen suklaiden kanssa sekä erilaisten juustojen kumppanina. Kuten tavallinen Barolo, myös laadukas Chinato voi kypsyä ja kehittyä kellarissa vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, äärimmäisen aromaattinen, täyteläisen makea ja melko tuntuvan katkeroinen väkevöity viini Piemontesta.

Arvio: Erittäin hyvä – aromaattinen, makea, katkeroinen ja erittäin vivahteikas Barolo Chinato on todellinen herkku vailla vertaa; juoma, jota vastaavaa ei löydy muualta maailmasta. Se yhdistää hienosti Barolon eleganssin ja rakenteen punaisen vermutin aromaattiseen yrttisyyteen ja makeuteen sekä italialaisten amaro-katkeroiden bitterisyyteen. Vaikkei Marchesi di Barolon viini ole mitenkään merkittävä esitys tyylilajissaan, on sekin jo erittäin kiehtova ja äärimmäisen maukas herkku vailla vertaa.

Hinnan (18,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

23.4.16

Grace Vineyard Sonata Series 2012

Grace Vineyard Sonata Series 2012
  • Valmistaja: Grace Vineyard
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Kiina
  • Alue: Shanxi, Tàigǔ
  • Rypäleet: Cabernet Sauvignon (73%), Cabernet Franc (13,5%), Marselan (13,5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 48,00€ (Tammikuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Pikku hiljaa ihmiset rupeavat tottumaan siihen että kiinalaiset ovat kuin suuri, pysäyttämätön luonnonvoima viinimaailmassa. Kun Kiinassa innostutaan jostain, se heijastuu koko maailmaan; sen verran ostovoimaa tasaisesti vaurastuvalla Kiinan keski- ja yläluokalla on. Tämä nähtiin mm. 2000-luvulla, kun kiinalaiset innostuivat Bordeaux'sta ja ryhtyivät ostamaan innokkaasti alueen viinejä; tämän seurauksena Bordeaux'n viinien hinnat paisuivat ennennäkemättömiin summiin – erityisesti Cru-viinien tapauksessa, sillä kiinalaisille tärkeintä viinissä tuntui olevan niiden prestiisi – ja samalla moni viinitalo siirtyi kiinalaisomistukseen.

Viinimaailma on huolestuneena odotellut, että missä vaiheessa Kiinassa myös oikeasti opitaan juomaan viiniä – tähän asti viini on ollut enemmän statussymboli tai annettavaksi tarkoitettu arvostettu lahja, eikä viinejä koskaan juoda. Tai jos juodaan, niin kokiksen kanssa lantrattuna ja irvistellen. Mutta pikku hiljaa maku tottuu ja rypäleistä valmistetun viinin kysyntä kasvaa maassa jatkuvasti – tämä tarkoittaa sitä, että yhä merkittävämpi osa maailman vientituotannosta menee Kiinaan. Jos viinialueet voivat kasvattaa tuotantoaan, sen parempi; jos eivät voi, viinien hinnat nousevat kysynnän kasvaessa. Yhtälö näyttää laatuviinin ystävän silmissä huonolta.

Tähän peilaten onkin tärkeää, että Kiinassa ollaan innostuttu myös tuottamaan viiniä itse – mitä suuremmaksi maan oma tuotanto voidaan saada, sitä paremmin sillä pystytään vastaamaan kasvavaan paikalliseen kysyntään. Mitä enemmän viinitaloja syntyy, sitä todennäköisemmin sinne ilmestyy myös laatuun panostavia ja korkeatasoisia viinejä tuottavia, mielenkiintoisia viinitaloja.

Shanxin maakuntaan perustettu Grace Vineyard on yksi näistä Kiinan laadukkaan pään viinitaloista sekä maan ensimmäinen yksityinen, perheomisteinen viinitalo. Talon perusti Chun Keung "CK" Chen (tai Chan, lähteestä riippuen) vuonna 1997 ranskalaisen viinintekijä Denis Boubals'n avustuksella ja nykyisin taloa luotsaa CK:n tytär, Judy Leissner. Talolle on istutettu klassisia Bordeaux'n lajikkeita (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc, Merlot) ja Chardonnayta, sekä pieniä määriä mm. Marselania ja Aglianicoa. Aiemmin viinitalolla tehtiin kokeiluja Pinot Noirin kanssa, mutta lajike ei sopinut lainkaan alueen maaperään ja ilmastoon, minkä vuoksi köynnökset revittiin nopeasti pois. Tällä hetkellä talolla tehdään sen sijaan kokeiluja Sauvignon Blanc- ja Sangiovese-istutusten kanssa.

Grace Vineyard tuottaa erilaisia viinejä, kuohuvissa ja kuplimattomissa muodoissa, punaisina ja valkoisina sekä niin lajikeviineinä (mm. Chardonnayta, Aglianicoa ja Marselania) kuin sekoituksinakin. Sonata Series on yksi talon sekoteviinisarjasta, jossa tässä vuosikerrassa pohjaa pitää kahden Cabernet'n sekoitus, täydennettynä Marselanilla (Grenachen ja Cabernet Sauvignonin kuumiin olosuhteisiin kehitetty risteytys). Luonnonhiivoilla käytetty viini viettää 12 kk tammitynnyreissä, joista 60% on uutta amerikkalaista tammea ja 40% on ranskalaista tammea. Ennen pullotusta viiniä ei ole kylmästabiloitu, viini on ainoastaan suodatettu kevyesti. Tuotanto on n. 6,000 pulloa vuodessa. Grace Vineyard taitaa uskoa viinin kypsyttelypotentiaaliin, sillä viini on takaetiketin mukaan tyyliltään "cellar fun wine" (tässä vaiheessa koin sisäistä karjahtelua).

Viinin läpinäkyvähkö väri on tumman kirsikanpunainen.

Tuoksu on nuorekas ja hedelmävetoinen: siinä tuntuu makeaa punamarjaista hedelmää – pääasiassa kypsää mansikkaa ja vadelmaa – sekä synkempiä lakritsin ja hennon musteen sävyjä, mutta taustalla häilyy myös aavistus vegetaalisesta vihertävyydestä; todennäköisesti osa on Cabernet Francista peräisin, osa taas sitä, ettei rypäleiden ole annettu jäädä köynnöksiin ylikypsiksi, vaan poimittu riittävän varhain.

Suuhun saapuessaan viini alkaa pehmeän makeana, mutta hapot nousevat nopeasti tehden kokonaisuudesta mukavan napakan; pian viinistä erottaa vain pientä, hedelmäistä makeutta kielen kärjessä. Melko kuivahkolta, mutta myös tuoksua kypsemmältä tuntuvalta maultaan viini on mehukas ja positiivisella tavalla monipuolinen: hedelmäpuolta hallitsee runsas marjaisuus, josta tuntuu löytyvän jatkuvasti uusia sävyjä, kuten karpaloa, metsämansikkaa, vadelmaa ja hapankirsikkaa. Makumaailma on mukavan puhdaspiirteinen, eli kokonaisuutta ei ole tammitettu tukkoon, vaan siinä tuntuu vain aavistus puisevaa mausteisuutta – speksien 60% uutta tammea kuulostaa tämän viinin maun perusteella hyvin erikoiselta. Suutuntuma on melko täyteläinen ja myös mukavan rakenteikas ja eloisa: happoja löytyy, ja vaikka tanniinit ovat korkeintaan keskirunsaat, on niissä mukavasti tasapainoista grippiä.

Lopuksi viinistä jää suuhun keskimakua kuivempi ja happovetoisempi jälkimaku, jossa hedelmäpuolta hallitsevat puolukkaiset, metsämansikkaiset ja ujon punaherukkaiset piirteet sekä hento vegetaalinen vihreys. Pitkäkestoinen, kohtalaisesti suutakauivattava jälkivaikutelma on napakka, miellyttävän marjavetoinen ja tanniineista hieman karhea.

Grace Sonata -viinit tuntuvat olevan pienen Grace Vineyard -maistelun perusteella talon mielenkiintoisinta ja laadukkainta tyyliä: Tasya's Reserve -sarjan lajikeviinit ovat mielenkiintoisia (ja edullisempia), mutta myös hieman helpompia, modernimpia ja yksiulotteisempia; Chairman-lippulaivaviini taas on hieman klassiseen, eurooppalaiseen tyyliin kumartava iso viini, mutta myös helppo ja yllätyksetön tapaus. Talon kuohuviini Angelina oli varsin kelvollinen esitys, mutta Tasya's Reserve Chardonnay oli aivan hirvittävä esitys. Sonata Series -viinejä esittelyssä oli kaksi eri vuosikertaa, jotka olivat hyvin erilaisia keskenään, mutta myöskin edustivat omaan makuuni miellyttävintä, mielenkiintoisinta ja luonteikkainta tyyliä. Lisäksi tyylillisesti niitä on hieman vaikea paikantaa: ne edustavat enemmän klassista "vanhan maailman" hillitympää ja rakennevetoisempaa tyyliä (mikä oli suuri ja positiivinen yllätys, sillä odotin talolta modernia, tammivetoista "uuden maailman" tyyliä), mutta sen tarkemmin viinien tarkempaa tyylisuuntaa olisi vaikea eritellä, sillä ne eivät tuoneet suoranaisesti minkään Euroopan viinimaan viinejä mieleen.

Yleisesti Grace Vineyard -maistelu jätti varsin positiivisen kuvan viinitalosta ja erityisesti Sonata Series -viinit tuntuivat edustavan selkeästi jotain mielenkiintoista, erilaista ja tyylikästä. On huojentavaa huomata, ettei Kiinassa siis tuoteta pelkkää bulkkia, väärennettyä (mm. hedelmistä valmistettua) huijaustavaraa tai tammeen hukutettua, alikypsää ja huonosti tehtyä uuden maailman viiniä, vaan myös varsin korkeatasoista ja mielenkiintoista tavaraa – Kiinalla on selkeästi potentiaalia nousta yhdeksi vakavastiotettavista viinimaista!

Jos joskus vastaan sattuu tulemaan Grace Vineyardin viinejä, suosittelen nappaamaan talteen erityisesti näitä Sonata Series -viinejä. Kellarointipotentiaalista on vaikea sanoa mitään, mutta yleisesti talon viineissä vaikutti olevan ihan hyvin saumaa kehittyä entistä parempaan suuntaan vuosien myötä – sitä todennäköisesti etiketistä löytyvä "cellar fun wine" -merkintäkin tahtoi kertoa.

Lyhyesti: Yllättävän tyylikäs, tasapainoinen ja moniulotteinen Cabernet Sauvignon -vetoinen "cellar fun wine" Kiinasta.

Arvio: Tyylikäs – mielenkiintoinen, laadukas ja positiivinen yllättäjä, joka onnistuu antamaan paljon hyviä lupauksia Kiinan laatuviinituotannosta.

Hinnan (48,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

20.4.16

Ōmiji Kijōshu 1978

Ōmiji Kijōshu 1978
  • Valmistaja: Ōmi Shuzo
  • Tyyppi: Sake, Junmai Koshu Kijōshu
  • Maa: Japani
  • Alue: Kansai, Shiga
  • Koko: 0,72
  • Hinta arviointihetkellä: 70–80e (Syyskuu 2015, Gusto Partners)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Tämän täytyy ehdottomasti olla yksi erikoisimmista ja mieleenpainuvimmista alkoholijuomaelämyksistä, mitä vastaani on tullut.

Useimmille sake on sitä yksinkertaista, latteaa ja viljaista tavaraa, mitä Alkosta saa. Noh, viime syksynä maahantuontiyritys Gusto Partners organisoi pienen sake-maistelun, jossa esiteltiin mitä kaikkea muuta sake voi olla. Tämän maistelun perusteella sake voi olla hyvin kuivaa tai se voi olla melko makeaa, se voi olla kirpeää tai jopa kuplivaa, se voi olla väritöntä tai se voi olla paksun sameaa ja valkoista, kuin laiha riisipuuro. Se voi olla hyvin nuorta ja tuoretta, tai se voi olla jumalauta lähes 40 vuotta vanhaa.

Saken valmistuksessa on lukuisia eri menetelmiä, joilla tehdään lukemattomia erilaisia saketyylejä, mutta tyypillisesti valmistuksen raamit perustuvat samaan, perinteiseen valmistustapaa. Perinteisesti saken valmistuksessa sekoitetaan aluksi vettä, höyrytettyä riisiä ja koji-riisiä (eli aspergillus oryzae-homeella fermentoitua riisiä) käymispohjaksi, johon käymisen edetessä lisätään vettä, höyrytettyä riisiä ja koji-riisiä kolmessa erässä – tämä johtuu siitä, että normaali hiiva ei kykenisi käyttämään koko käymiserää kerrallaan, joten tällainen tasainen ainesten sekoittaminen ylläpitää saken käymisprosessia. Käymisen lopuksi saken sekaan saatetaan lisätä hieman tislattua alkoholia, jonka sanotaan irrottavan sellaisia aromeja ja makuaineita, jotka voisivat jäädä mäskin sekaan ilman alkoholilisäystä; jos alkoholia ei lisätä käymisen jälkeen, voi sakea kutsua lisänimellä junmai, "puhdas riisi". Lopuksi sake usein (muttei aina) laimennetaan saavutetusta 17-20% vahvuudesta n. 15% vahvuuteen, suodatetaan, pastöroidaan ja pullotetaan.

Vuonna 1917 historiallisen Ōmin maakuntaan (nyk. Shiga), Biwa-järven (Biwako) rannalle perustettu Ōmi Shuzo -panimo päätti 1970-luvulla ryhtyä tuottamaan historiallista ja lähes unohdettua Kijōshu-sakea. Tämä ainutlaatuinen saketyyli valmistetaan muuten tavallisen saken tapaan, mutta höyrytetyn riisin ja koji-riisin ohessa ei lisätäkään vettä, vaan jo valmista sakea aikaisemmilta vuosilta. Näin käyvä sake ei käymisprosessin aikana laimene ollenkaan, vaan päin vastoin konsentroituu sakelisäysten myötä runsaammaksi ja makeammaksi, kunnes käymisen lopuksi sake on muuttunut erittäin makeaksi, tiiviiksi ja runsaaksi juomaksi. Tyypillisesti tällaisen saken annetaan kypsyä vielä pitkään ennen kuin se pullotetaan.

Panimon harmiksi tällaiselle ainutlaatuiselle sakelle ei löytynytkään markkinoita, joten tämä kertapanoksi jäänyt erä jäi kypsymään vuosikausiksi vanhoihin sammioihin panimon tiloihin vuosikymmeniksi, kunnes joku yhtäkkiä keksi, että "täällähän on muuten tämmöistä!" ja lopulta tämäkin ainutlaatuinen tuote saatiin pulloihin ja markkinoille. Vaikka tavallinen sake yleensä on kypsyttämätöntä ja se harvemmin kestää monia vuosia, tavataan markkinoilla useampia hieman vanhempia sakeja, jotka ovat kehittyneet hienosti iän myötä. Tämä Ōmiji Kijōshu 1978 on kuitenkin varmasti yksi maailman ainoista markkinoilla olevista sakeista, jolla on ikää peräti useita kymmeniä vuosia.

Tyyliltään sake on junmai koshu (純米古酒), eli ikäännytetty sake (koshu), jonka sekaan ei ole lisätty tislattua alkoholia (junmai, "puhdas riisi").

Väriltään tämä sake on tumma, karamellisen ruskea; reunoilta sen väri taittuu kullankeltaiseksi.

Erittäin kehittyneessä, vivahteikkaassa, hyvin kuivakassa ja iäkkään – jopa pistävän – savuisessa tuoksussa tuntuu karamellisuutta, paahdettua viljaisuutta, kevyttä madeiramaista oksidaatiota ja hentoa tervaisuutta. Tämänkaltaista, äärimmäisen kiehtovaa, moniulotteista ja houkuttelevaa tuoksua en kyllä voi väittää ennen kohdanneeni!

Maku jatkaa erikoisella linjalla: intensiivistä ja hieman Malmsey Madeiraa muistuttavaa kokonaisuutta hallitsevat hunajaiset, toffeiset ja voimakkaan pähkinäiset piirteet. Taustalla tuntuu kivennäisvetistä mineraalisuutta, kevyttä nokea, hentoa paperisuutta ja ujoa kärtsää. Happoja sakessa ei ole erityisen paljoa, mutta sakeksi kuitenkin sopivasti, mikä antaa hieman ryhtiä muuten melko täyteläiselle ja hieman pehmeänpuoleiselle suutuntumalle.

Erittäin pitkäkestoisessa, vivahteikkaassa ja jännittävässä jälkimaussa tuntuu kuivakkaa pähkinäisyyttä, paahdettua mausteisuutta ja varsin voimakkaana tuntuvaa bitterisyyttä, joka tuo kokonaisuuteen hämmentäviä, kalkkisen mineraalisia, greippisiä ja jopa hennon katkerohumalaisia vivahteita. Suuhun jää tästä ainutlaatuisesta sakesta rapsakka, karvaanpuoleinen ja todella kehittynyt ja vivahteikas jälkivaikutelma.

Jos käsitys sakesta perustuu siihen, mitä Alkolla on normaalisti tarjolla, laajentaa Gusto Partnersin sakevalikoiman tarjonta käsityskyvyn rajoja huolella, ja tämä Guston valikoiman vanhin esitys heittää lopulta romukoppaan kaikki viimeisetkin käsitykset siitä, mitä sake voi olla. Tällä ei ole enää mitään tekemistä sen saken kanssa, johon olen tätä ennen tottunut, mutta se ei ole hyvä tai huono asia; se on vain fakta. Se, mitä tämä sake on, on jotain hämmentävää, äärettömän kiehtovaa, maagista ja herkullista. Sitä siemailee enemmän kuin mielellään lasillisen verran, ihan vain saadakseen käsityksen siitä, että tämä on todella sakea – joka rupeaa kovaa vauhtia lähestymään nelikymppisiään! Voin myös kuvitella, että tämä on mitä mainioin kumppani astetta persoonallisemmille makeille jälkiruoille – sekä mille tahansa, jossa on käytetty suklaata.

Hinnaltaan sake on kova, mutta laatuunsa nähden silti huokea – erityisesti kun ottaa huomioon, kuinka äärimmäisen rajatun tuotannon tuotteesta tästä on kyse! Suomessa tämä sake on tosen vain ravintolamyynnissä, joten tavan tallaajien kannattaa pitää silmät auki siltä varalta, että tätä sattuisi tulemaan jossain ravintolassa vastaan! Kuulemma ainakin Gaijinista voisi löytyä.

Lyhyesti: Ainutlaatuinen, kiehtova ja hämmentävä, iältään lähes 40-vuotias jälkiruokasake, joka on tuotettu hyvin vanhalla ja harvinaisella valmistusmenetelmällä.

Arvio: Täydellinen – vaikka tämä on kaikkea muuta kuin sitä, mitä ihmiset sakeksi mieltävät, on tämä jotain niin äärettömän kiehtovaa ja päräyttävää kamaa, ettei tämä voi olla muuta kuin parhainta ja maagisinta sakea mitä on olemassa. Maailman erikoisin jälkiruokaviinin haastaja.

Hinnan (70–80e) ja laadun suhde: Hyvä – sake on hintaisekseen kelpo ostos.