Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

26.5.2016 mennessä blogissa on arvosteltu 1362 viiniä, 248 olutta, 10 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 2 kirjaa.


28.5.16

Württemberg

Württemberg

Yleistä

https://en.wikipedia.org/wiki/Baden-W%C3%BCrttemberg#/media/File:Deutschland_Lage_von_Baden-W%C3%BCrttemberg.svg
Baden-Württemberg
Saksan viinialueet ovat paria entisessä Länsi-Saksassa sijaitsevaa poikkeusta lukuun ottamatta keskittyneet maan länsirajalle, Saksan keskiosista – sieltä Luxemburgin tuntumasta – aina Saksan eteläosiin, Sveitsin rajan tuntumaan. Eteläisimpiä (ja näin ollen myös lämpimämpiä) näistä viinialueista ovat lounaisimmassa Saksassa sijaitsevan Baden-Württembergin alueen kaksi viinialuetta, pitkulainen Baden ja Stuttgartin kaupungin ympäristöön levittäytyvä Württemberg. Aivan Ranskan rajassa kiinni sijaitseva Baden on Saksan kuumin viinialue ja siksi hyvin soveltuva erityisesti punaisten lajikkeiden viljelyyn. Tästä huolimatta korkeammalla sijaitseva ja ilmastoltaan sekä viileämpi että kuivempi Württemberg on erikoistunut ensisijaisesti punaisten lajikkeiden viljelyyn, kun taas Badenissa valkoiset lajikkeet näyttelevät edelleen pääosaa.


Yksi Baden-Württembergin erikoispiirre on osuuskuntien (Genossenschaft tai Winzerverein) hyvin voimakas läsnäolo: niitä on Baden-Württembergissä peräti 70 ja niiden tuotanto on jopa n. 75% koko alueen tuotannosta. Alun perin osuuskuntia alkoi ilmestyä alueelle 1800-luvulla, kun siellä oli valloilla ns. ostajan markkinat, eli viininostajat pystyivät suoraan marssimaan viininviljelijöiden luokse ja sanelemaan yksipuolisesti heidän ostettavien tuotteittensa hinnat. Alueen pientuottajat perustivat osuuskuntia, jotta he voisivat keskittyä viljelemään viiniköynnöksiä, kun taas itse osuuskunta voisi keskittyä tuottamaan laadukkaita viinejä ja pitämään markkinoilla viljelijöiden puolia. Alueen toinen erikoispiirre (toki oleellisesti liittyen osuuskuntien suureen määrään) on hyvin pienien tuottajien määrä: kiitos Napoleonin perintölakien, viininviljelijän kuollessa hänen omistamansa tarhat jaetaan aina tasan perijöiden kesken. Tämän vuoksi alueella on tätä nykyä peräti 24,200 viljelijää, jotka omistavat yhteensä noin 27,300 ha viljelyksiä. Alle puoli hehtaaria omistavia viljelijöitä on valtavat 17,100, eli peräti n. 70% kaikista viljelijöistä – yhteensä he omistavat kuitenkin vain n. 3,350 ha, eli vain 12% alueen viljelyalasta. Osuuskuntien osuus on Baden-Württembergissä edelleen vahva, mutta yhä useampi pientuottaja on viime aikoina irtautunut osuuskunnista, tavoitteenaan keskittyä tuottamaan korkealaatuisempaa viiniä omalla nimellään. Moni tällainen tuottaja haluaisi myös laajentaa tuotantoaan, mutta tätä hidastaa alueen hyvin staattinen tilanne viininviljelysten suhteen: vaikka tarhahehtaari on alueella verrattain edullinen (n. 80–100,000€ / ha, parhaimmilla palstoilla jopa 250,000€ / ha), hyvin harva tarhoja omistava haluaa myydä omistuksiaan – he mieluummin pitävät kiinni muutamasta aarista ja myyvät rypäleensä osuuskunnalle kuin luopuvat perheeltä perityistä tarhoistaan.

Noin 11,500 hehtaarin pinta-alallaan Württemberg edustaa kokonsa osalta Saksan ylempää keskiluokkaa, käsittäen hieman yli 10% Saksan n. 102,000 hehtaarin viljelyalasta ja n. 42% Baden-Württembergin yhteensä 27,300 ha viinialueesta. Punaiset lajikkeet ovat Württembergin erikoisuus ja tämä onkin ensisijaisesti valkoviineihin keskittyneessä Saksassa merkittävä poikkeus: Württembergin tuotannosta yli 70% on punaviiniä. Piskuisen, Pinot Noireihin keskittyneen Ahrin alueen kanssa Württemberg on ainoa Saksan viinialue, jossa alueen viinituotannosta yli puolet on punaviiniä (Ahrissa punaviinin osuus koko alueen tuotannosta on peräti 81%).


Trollinger-tauko jyrkillä tarhoilla.
Lasien alla ja takaa näkyy kivillä porrastettua "terassia".
Merkittävä osa Württembergin viljelyksistä sijaitsee Neckar-joen – joka on yksi Reinin sivujoista – läheisyydessä, mutta osa Württembergin viljelyksistä löytyy myös melko etäällä kaikista alueen virroista. Yleisesti Württemberg on erittäin mäkistä aluetta, minkä vuoksi lähes kaikki alueen istutuksista sijaitsevat korkeiden kukkuloiden rinteillä. Kaikista jyrkimmät rinteet ovat perinteisesti rakennettu kapeiksi, kivistä kasatuiksi terasseiksi ja yleisen mielipiteen mukaan näiltä terasseilta tulevat viinit ovat yleisesti alueen korkealaatuisimpia. Toisin kuin tasamaan ja loivien rinteiden istutuksia, jyrkempiä rinteitä ja terasseja on mahdotonta viljellä koneellisesti, minkä vuoksi niin tarhojen hoito kuin sadonkorjuu tapahtuu niillä aina käsityönä. Ajallisesti ero näiden tarhojen viljelyksessä on hyvin merkittävä: hehtaarin palsta tasamaalla tai loivassa rinteessä vaatii viljelijältä noin 300–400 tuntia vuodessa, kun taas hehtaari jyrkillä rinteillä vaatii noin 1,000 tuntia vuodessa ja terasseilla jopa 1,500 tuntia. Usein näiden hyvin työläiden viinien vaatimat uhraukset näkyvät myös lopullisten tuotteiden hinnassa.

Rypäleet ja viinityylit

Toisin kuin muualla Saksassa, jossa alueella viljellään vain n. 4–6 eri lajiketta, nykyisin ensisijaisesti Rieslingiä, on Württemberg ollut aina todellinen lukemattomien erilaisten rypälelajikkeiden sekametelisoppa: tällä hetkellä alueella viljellään peräti 90 eri rypälelajiketta ja alueelle istutetaan jatkuvasti uusia, läheisessä Geisenheimin viini-instituutissa kehitettyjä kokeellisia lajikkeita. Valtaosa harvinaisemmista lajikkeista on kuitenkin häviävän pienessä roolissa, monien lajikkeiden yhteenlasketun viljelyalan ollessa vain joitain aarin murto-osia (1 aari = 100 m²). 10 suosituinta rypälelajiketta kattaakin yli 90% alueen istutuksista.

Kuten olen jo aikaisemmin todennut, Württembergissä punaviinit ovat suuressa suosiossa. Erityisen suosittu lajike on Trollinger, jota paikalliset kutsuivat murretulla englannillaan termillä "bread and butter wine" – viini, jota nautitaan joka arkipäivä joka lounaalla, päivällisellä ja illallisella – tarpeen mukaan vaikka aamiaisella. Historiallisesti alueen erikoisuus on ollut Trollingerista ja Lembergeristä valmistettu punaviini, joka kulkee kekseliäällä nimellä "Trollinger mit Lemberger": helppo, edullinen, vähäalkoholinen ja usein puolimakea tai jopa makea punaviini, jota on perinteisesti myyty litran pulloissa. Kunnianhimoisten pientuottajien myötä alueen viinituotanto on kuitenkin keskittynyt enemmän kuiviin, vakaviin ja rakenteikkaisiin punaviineihin, joista erityisesti Lemberger osoittaa varsin hyvää potentiaalia, parhaiden ollessa hienoja maailmanluokan punaviinejä. Ilmaston lämpenemisen myötä alueelle on myös innostuttu istuttamaan kansainvälisiä lajikkeita, kuten Cabernet Sauvignonia, Merlot'ta ja Syrah'ta – lajikkeita, joiden viljely alueella vielä 10 vuotta sitten olisi ollut hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta.

Perinteisesti alueen punaviinit ovat olleet puolikuivia tai jopa puolimakeita, mutta nykyään valtaosa alueen punaviinituotannosta on kuivaa viiniä. Pohjoisempien Saksan viinialueiden punaviineihin verrattuna Württembergin punaviinit ovat usein runsaampia ja kypsempiä. Vaikka alueella on perinteisesti kypsytetty kaikki viinit aina tammessa, ovat alueen viinit usein hyvin maltillisesti tammitettuja, sillä monet alueen tuottajat suosivat hyvin vanhoja (usein 10–50 vuotta) ja suuria (600–5,000 litraa) tammitynnyreitä.

Württembergin valkoviinit ovat myöskin Saksan pohjoisempien viinialueiden viineihin verrattuna usein kypsempiä ja hieman maltillisempia hapoiltaan, joskin parhaiden alueiden viinit kykenevät saavuttamaan varsin vakuuttavan rakenteen. Riesling on alueen merkittävin valkoinen rypäle, mutta Württembergissa on melko vaikeaa saavuttaa Rieslingeissä samanlaista ryhtiä ja intensiteettiä kuin pohjoisemmilla alueilla. Jäätyneistä rypäleistä valmistettua Eisweinia on alueella käytännössä mahdotonta valmistaa (alueella sataa lunta keskimäärin n. 3 päivää vuodessa), mutta makeampia Auslese- ja Beerenauslese-viinejä valmistetaan jonkin verran.

Punaiset rypälelajikkeet
  • Acolon – Württembergin osavaltion viinitalon, Staatsweingut Weinsbergin, vuonna 1971 kehittämä Lemberger x Dornfelder -risteytys, joka otettiin virallisesti alueella käyttöön vuonna 2002. Saksan vajaasta 500 ha viljelyksistä hieman alle puolet löytyy Württembergistä, mikä vastaa n. 2% viljelyalasta. Acolon on hyvin samankaltainen kuin Lemberger, mutta on satoisampi, kypsyy varhaisemmin ja kestää paremmin kylmää. Viinit ovat yleensä kypsän marjaisia ja tanniineiltaan maltillisia ja pehmeitä.
  • Clevner (eli Frühburgunder tai Pinot Noir Precocé) – Lajike, joka on muuten käytännössä identtinen Pinot Noirin kanssa, mutta se saavuttaa kypsyyden merkittävästi Pinot Noiria aiemmin. Tämän vuoksi lajiketta on mahdollista istuttaa myös alueen parhaimmille, eli korkeille ja viileille tarhoille, jotka muuten voisivat olla Pinot Noirille sopivia, mutta lämpötilaltaan liian viileitä. Lajike on melko harvinainen niin Württembergissä kuin koko Saksassa (viljelyala koko maassa 250 ha).
  • Dornfelder – Staatsweingut Weinsbergin vuonna 1955 kehittämä risteytys, joka on nimetty tuon viinitalo/-koulun perustaja August Ludwig Dornfeldin mukaan ja jolla on suvussaan paljon paikallisia julkkiksia: tämä lajike itsessään on risteytys kahdesta varsin tuntemattomaksi jääneestä lajikkeesta, eli se on Helfensteiner x Herolrebe. Sen sijaan Helfensteiner on todellisuudessa Clevner x Trollinger ja Herolrebe taas Portugieser x Lemberger, joten Dornfelder on tietynlainen sekoitus näitä kaikkia. Clevner näkyy lajikkeen varhaisena kypsymisenä ja hyvänä hapokkuutena, Lemberger tummana värinä, Portugieser hyvänä vastustuskykynä taudeille ja Trollinger runsassatoisuutena. Dornfelder-viinit ovat usein kohtalaisen hapokkaita, mehukkaan tumman hedelmäisiä ja tanniineiltaan varsin maltillisia. Viljeliyala Württembergissä on n. 350 ha (3%).
  • Lemberger tai Blauer Limberger (Itävallassa Blaufränkisch ja Unkarissa Kékfrankos) – Württembergin todennäköisesti arvostetuin punainen lajike, josta yleensä valmistetaan tasapainoisia, keskitäyteläisiä ja marjaisia, mutta parhaimmat tuottajat kykenevät valmistamaan parhaimmilta tarhoilta hyvin intensiivisiä, vaikuttavia ja pitkäikäisiä viinejä, joissa yhdistyy kypsä tumma marjaisuus ja pippurinen mausteisuus korkeaan hapokkuuteen ja kohtalaisen napakkaan tanniinisuuteen. Keskimäärin saksalainen Lemberger kuitenkin tuntuu olevan hieman matalahappoisempaa ja pehmeämmän tanniinista kuin itävaltalainen Blaufränkisch. Aluella Lemberger käsittää n. 14% (1,600 ha) koko viljelyalasta.
  • Portugieser (Itävallassa Blauer Portugieser) – Itävaltalainen, erittäin runsassatoinen ja melko matalahappoinen lajike, jonka rypäleet ovat melko suurikokoiset. Portugieserista on vaikea saada valmistettua vakavaa ja vakuuttavaa viiniä, minkä vuoksi valtaosa Portugieser-tuotannosta menee yksinkertaisten ja usein hieman makeiden perusviinien tuotantoon. Lajike onkin lähinnä suosittu sen helpon viljeltävyyden ja runsassatoisuuden vuoksi. Lajike on Saksassa todella suosittu (n. 4,400 ha eli reilu 4%), mutta Württembergissä merkittävästi vähemmän (n. 180 ha, eli 1,6%).
  • Schwarzriesling (eli Pinot Meunier) – Nimestään huolimatta ei ole mitään sukua Rieslingille, vaan Pinot Noirille. Schwarzriesling on hyvin samankaltainen kuin Pinot Noir, mutta se yleensä kypsyy hieman aikaisemmin ja on piirun verran helpommin viljeltävä lajike kuin krantuksi lajikkeeksi tunnustettu Pinot Noir. Schwarzriesling-viinit ovat piirun verran vaaleampia ja vähemmän intensiivisiä kuin Pinot Noirit, mutta muuten kykenevät saavuttamaan samanlaisen hapokkuuden ja alkoholipitoisuuden. Schwarzriesling on hyvin suosittu lajike Württembergissä, missä viljellään 3/4 koko Saksan Schwarzriesling-tuotannosta. Schwarzriesling on 1,800 ha viljelyalallaan (15,5%) Trollingerin jälkeen Württembergin suosituin punainen lajike. Yksi Württembergin erikoisuus on Samtrot, eli "samettinen punainen": tämä on paikallinen Pinot Meunierin mutaatio, joka on muuten identtinen Pinot Meunierin kanssa, mutta lajikkeen lehdistä puuttuu Meunierille tyypillinen nukka, eli sen lehdet muistuttavat Pinot Noirin lehtiä. Käytännössä Samtrotilla ja Schwarzrieslingillä ei ole mitään eroa, mutta usein Samtrot-viineissä on hieman jäännössokeria korostamassa niiden "samettisuutta".
  • Spätburgunder (eli Pinot Noir) – Ylivoimaisesti Saksan suosituin punainen lajike ja Württembergin neljänneksi suosituin punainen lajike (1,300 ha / n. 11%). Tunnetusti hankala viljeltävä ja hyvin kranttu istutuspaikastaan, minkä vuoksi ei ole saavuttanut samanlaista suosiota Württembergissä kuin muualla Saksassa. Perinteisesti Spätburgunderista valmistettiin alueella ohutta ja usein myös hieman makeaa, simppeliä punaviiniä, mutta Pinot Noirin saavutettua kansainvälistä suosiota, on alueella pyritty imitoimaan tuhdimpaa ja vakavampaa "burgundiaanista" tyyliä, vaihtelevin menestyksin – jotkut viinit ovat usein liian ylikypsiä ja hallitsevan tammisia, mutta parhaimmat ovat hyvinkin vaikuttavia esityksiä.
  • Trollinger (Italiassa Schiava tai Vernatsch) – Ohutkuorinen ja runsassatoinen lajike, joka on Württembergin ylivoimaisesti suosituin lajike (n. 2,400 ha eli n. 21%). Lajike on erittäin myöhään kypsyvä ja monilla tuottajilla se on sadonkorjuun aikana viimeinen korjattu rypäle. Koska Trollinger-rypäleet ovat suurikokoisia ja ohutkuorisia, on niistä mahdotonta valmistaa tummaa ja tanniinista punaviiniä –Trollingerit "vakavimmillaankin" ovat kepeitä, pehmeitä, nuorena juotavia ja marjaisia punaviinejä. Tästä syystä Trollingereita markkinoidaan pohjoisessa Saksassa usein myös tummina roséeviineinä – riippumatta siitä, ovatko viinit todellisuudessa viiniytetty roséeviineiksi vai punaviineiksi. Koska lajike on kotoisin Tirolista, uskotaan sen nimen olleen alunperin Tirolinger. Italiassa suuri osa Schiava-istutuksista on intensiivisempiä viinejä tuottavaa, pienirypäleistä Schiava Gentileä, kun taas käytännössä kaikki Württembergin Trollinger-istutukset ovat suurempirypäleisempää ja runsassatoisempaa Schiava Grossa -kloonia.

Valkoiset rypälelajikkeet
  • Grauer Burgunder (eli Pinot Gris tai Italiassa Pinot Grigio) – Pinot Noirin vaaleanpunainen tai harmahtava mutaatio, joka ei ole saavuttanut suurta suosiota Württembergissä, mutta jota kuitenkin voi tavata siellä täällä (viljelyala hieman yli 100 ha, eli n. 1%). Grauer Burgunder -viinit ovat Saksassa usein Alsacen Pinot Gris'n ja Italian Pinot Grigion välimuotoja: ne yhdistävät Alsacen viinien runsaan hedelmäisyyden ja Italian viinien raikkaan hapokkuuden. Württembergissä taas Grauer Burgunderit ovat hieman enemmän väliinputoajia: ne eivät aivan saavuta Alsacen viinien runsautta, mutta ei myöskään Italian viinien raikkautta. Viinit ovat usein runsaan hedelmävetoisia, mutkattomia ja helpostilähestyttäviä arkiviinejä.
  • Kerner – Staatsweingut Weinsbergin vuonna 1929 kehittämä Trollinger x Riesling -risteytys, josta tuli virallinen rypälelajike vuonna 1969. Tämä lajike on ollut 1970-luvulta eteenpäin hyvin suosittu lajike niin Württembergissä ja koko Saksassa kuin myös mm. Itävallassa ja Italiassa. Lajikkeen suosiota selittää sen runsas satoisuus, tautienkestävyys, pakkasenkestävyys, myöhäinen heräämisaika (lajike ei kärsi keväthalloista) ja helppo viljeltävyys. Kerner-viinit eivät ole aivan yhtä hapokkaita kuin Rieslingit, mutta ne ovat hieman täyteläisimpiä ja niille on tyypillistä erittäin runsas, yllättävän paljon Muskatelleria muistuttava kukkainen ja hennon rypäleinen aromikkuus. Lajiketta viljellään Württembergissä n. 350 ha (3%) alalla.
  • Riesling – Saksan suosituin lajike on myös Württembergin suosituin lajike, jonka nykyinen viljelyala on 18,7% (2,500 ha). Verrattuna pohjoisemman Saksan sitruunaisiin, viheromenaisiin ja tiukan hapokkaisiin valkoviineihin, ovat Württembergin Rieslingit keskimäärin maltillisemman happoisia, lempeämpiä ja aromeiltaan enemmän kypsään persikkaan ja makeaan omenaan taittuvia.
  • Silvaner – Saksan kolmanneksi suosituin lajike ei ole koskaan saavuttanut Württembergissä samanlaista suosiota (n. 120 ha / 1%). Württembergin Silvanerit ovat usein hyvin kepeitä ja raikkaan hapokkaita, mutta myöskin hedelmältään hyvin neutraaleja, jopa vetisiä ja ohuita. Parhaat tuottajat kykenevät tuottamaan uskottavia Silvanereita parhaiden tarhojen köynnöksistä rajoittamalla runsaasti lajikkeen satoisuutta, mutta silti Württembergin Silvanerit kykenevät harvoin yltämään samanlaiseen tasoon kuin pohjoisemmat alueet Franken ja Saale-Unstrut tai esimerkiksi Ranskan Alsace.
  • Weißer Burgunder (eli Pinot Blanc) – Muualla Saksassa suurta suosiota nauttiva lajike, joka ei kuitenkaan ole Grauer Brugunderin tavoin koskaan juurtunut Württembergiin. Alueen viljelysala on n. 80 ha eli vain 0,7%. Parhaimmillaan lajike tuottaa miellyttävän runsasta, kypsän hedelmäistä ja rakenteikasta valkoviiniä, joka kykenee kestämään jopa kypsyttelyä, mutta valtaosa alueen tuotannosta on hieman yksiulotteista perusviiniä, jota voisi verrata Alsacen kypsimpiin perustason Pinot Blanc -viineihin.

Alueen vienti

Saksan kuuluisimpiin viinialueisiin (Mosel, Pfalz, Rheingau, Rheinhessen; myös jossain määrin Ahr, Franken, Nahe) verrattuna Württembergin viinien vienti on käytännössä olematonta. Leijonanosa alueen tuotannosta kulutetaan edelleen paikallisesti ja vain jotkut tuottajat ovat saaneet viinejään myyntiin myös muualle Saksaan, yleensä maan suurimpien kaupunkien viinibaareihin. Vienti ulkomaille on lähes olematonta ja vain harvalla (yleensä suurella ja VDP-järjestöön kuuluvalla) tuottajalla on olemassa pienimuotoista vientiä.

Tälle on varmasti useita syitä: Württemberg on yleensä tunnettu Saksassa edullisista ja usein makeista viineistään, jotka paikalliset mieluummin juovat itse kuin vievät ulkopuolelle. Monelle saksalaiselle voikin tulla yllätyksenä, että alueella on myös runsaasti hyvin vaikuttavia viinejä tuottavia, laatuorientoituneita pientuottajia, kun taas harva viininystävä Saksan ulkopuolelta on maistanutkaan Württembergin viiniä. Nämä on melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, että alue tuottaa yli 10% koko Saksan tuotannosta.

Yksi suosion vähyyttä selittävä tekijä voi olla maailmalla jylläävä Riesling- ja Pinot Noir -trendi: kun Saksa on profiloitunut ensisijaisesti näiden kahden supersuositun lajikkeen tuottajamaaksi, on muilla saksalaisilla rypälelajikkeilla hankaluuksia pärjätä markkinoilla. Württembergissä toki pyritään jatkuvasti kasvattamaan näiden lajikkeiden viljelyalaa, sillä ne ovat käytännössä ainoa keino päästä kiinni kansainvälisiin markkinoihin, mutta koska Württemberg ei ole Rieslingille tai Pinot Noirille yhtä otollista aluetta kuin pohjoisemmat Saksan viinialueet, on württembergiläisillä viineillä vaikeuksia kilpailla muita saksalaisia alueita vastaan muulla kuin hinnalla. Tämä taas heijastuu viinien laatuun, mikä taas vaikuttaa Württembergin maineeseen viinialueena. Noidankehä on valmis.

Cabernet Sauvignon valmistautuu kukkimaan, taustalla Korbin kylä.
Jotkut alueen tuottajat uskovat, että Württembergin tulevaisuus onkin ilmaston lämpenemisessä ja kansainvälisissä punaisissa lajikkeissa, minkä vuoksi yhä useampi tuottaja pyrkii istuttamaan Syrah-, Cabernet Sauvignon- ja Merlot-köynnöksiä ja tuottamaan niistä tuhteja ja tammisia punaviinejä. Koska nämä köynnökset ovat kuitenkin vielä hyvin nuoria, mennee vielä useampi vuosikymmen, ennen kuin niistä ruvetaan saamaan mitään vakuuttavaa aikaiseksi, minkä lisäksi ainakin itseäni epäilyttää tämän menetelmän kannattavuus – itse kannattaisin runsaampaa markkinointia, tietoisuuden kasvattamista alueen viineistä ja keskittymistä ennen kaikkea alueen vahvuuteen, eli paikallisiin lajikkeisiin. Tällä hetkellä suurena trendinä ovat kuitenkin mielenkiintoiset paikalliset lajikkeet ja ennen kaikkea yhden rypälelajikkeen lajikeviinit, joten Württembergillä olisi kyllä hyvä sauma päästä breikkaamaan suurempaan tietoisuuteen. Tämä kuitenkin edellyttää laatuun panostamista – hyvin harva alue nousee nykypäivänä maailmankartalle simppeleillä, puolikuivilla ja edullisilla arkiviineillä.

26.5.16

Jaume Mesquida Sòtil 2011

Jaume Mesquida Sòtil 2011
  • Valmistaja: Jaume Mesquida
  • Tyyppi: Punaviini, Vi de la Tierra Mallorca
  • Maa: Espanja
  • Alue: Baleaarit, Mallorca
  • Rypäleet: Callet (90%), Manto Negro (5%), Pinot Noir (5%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 20,50e (Toukokuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Harva viininharrastaja tietää, että Espanjan viinialueisiin kuuluu manner-Espanjan lisäksi myös niin Baleaariset saaret (joihin Mallorca kuuluu) kuin Kanarian saaret. Sen sijaan varmasti moni näillä saarilla tiuhaan vieraileva turisti on kyllä varmasti tutustunut alueen viinituotannon lopputuotteisiin. Ongelma näissä viineissä on kuitenkin ollut se, ettei historiallisesti näillä saarilla ole tuotettu kovinkaan kummoista viiniä, eikä niiden keskimääräinen taso ole päätä huimannut nykyäänköön. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näiltä edellämainituilta saarilta löytyisi myös kovatasoisia tuottajia!

Jaume Mesquidan viinitalon perusti samanniminen herra, talon nykyisten luotsaajien isoisoisä vuonna 1945 Porreresiin, Mallorcan saarelle. Vaikka talolla on 70 vuotta ikää, osoittavat vanhat kirjalliset todisteet Mesquidan suvun tuottaneen viiniä Mallorcalla jo 1500-luvulla. Kun viinitalo aloitti toimintansa, myi Jaume Mesquida Barceló omista rypäleistään itse tuottamiaan viinejä paikallisille viljelijöille. Vuosi vuodelta talon tuotanto on kasvanut ja suuntautunut yhä enemmän myös vientimarkkinoille ja tätä nykyä talon viljelyksessä on 22 hehtaaria ja vuosituotanto on n. 200,000 pulloa. Taloa luotsaavat sisarukset Bàrbara ja Jaume Mesquida Mora, joista viinintekijä Bàrbara toimii viinintekijänä. Heidän johdossaan talo on siirtynyt biodynaamiseen viljelyyn, köynnösten viljelyyn ei käytetä juuri lainkaan torjunta-aineita ja talo pyrkii pitämään viinintuotantonsa ympäristöjalanjäljen mahdollisimman pienenä.

Sòtil on talon Vi de la Tierra -tasoinen punaviini, jossa pääosaa näyttelee vain Baleaareilla tavattu Callet, joka tuottaa yleensä hapokkaita ja matala-alkoholisia punaviinejä. Eleganssia ja syvyyttä saadaan pienestä Pinot Noir -lisäyksestä, kun taas sokeripitoinen ja matalahappoinen Manto Negro tuo viiniin runsautta ja hedelmää. Viini on käynyt luonnonhiivoilla terästankissa, minkä jälkeen sen on annettu kypsyä ranskalaisissa tammitynnyreissä noin vuoden ajan.
Viini on väriltään nuorekkaan ja mustanpuhuva tumman kirsikanpunainen.

Lasista leijailee supermehukas ja ujosti villihkö tuoksu, jossa tuntuu tuoretta hapankirsikkaa, muhkeaa tummaa kirsikkaa, hentoa Musar-maisuuteen vihjaavaa asetonisuutta, freesiä vadelmaa, hentoa luumua ja aavistus kuivaa heinää.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja niin eloisa, että sen kuvaukseen sopii hyvin lontoonkielinen termi vibrant. Mehukas makumaailma on melko bitterinen ja hedelmältään sekä kypsän kirsikkainen että täynnä tummaa metsämarjaa; taustalla värjöttelee myös hennosti makeaa tammisuutta. Rakenteen puolesta viinin selkäranka muodostuu lähinnä melko tuntuvasta hapokkuudesta, sillä vaikka tanniinit ovat ujon jauhoiset, ovat ne myös varsin kiltit ja kevyenpuoleiset.

Kuivassa jälkimaussa kielellä tuntuu vielä melko pitkään bitterisyyttä, karpaloa, hapankirsikkaa, kevyttä volatiilisuutta ja hentoa nahkaisuutta. Suuhun jäävä luonteikas jälkivaikutelma on kevyesti keskimakua tanniinisempi, aavistuksen lämmin (13,5%), hieman karhea ja hennosti musarmaisen villihkö.

Jos käsitys Mallorcan viineistä on ollut joko heikko tai olematon, on Sòtil mitä mainioin viini muuttaa käsitystä Espanjan saarten viinituotannosta: tämä on mitä persoonallisin, vivahteikkain ja mielenkiintoisin punaviini – todellinen Välimeren saarten oma Musar – joka toimii mainiosti yleisviininä erilaisten ruokien kanssa, mutta myös on varsin mielenkiintoinen tapaus ihan sellaisenaan nautittavana seurusteluviininä. Viinin voi kuvitella myös kypsyvän hyvin kellarissa joitain vuosia, joskin viini ei sellaista lainkaan edellytä. Lisäksi viini ei ole mitenkään erityisen massiivinen esitys, joten mitenkään erityisen pitkään sitä ei kannata hillota – muutama lisävuosi kellarissa tuskin haitannee, mutta enempi tuntuisi jo hieman liioittelulta. Tosin mistä sitä tietää – kenties tämä valmiiksi persoonallinen viini menee entistä jännempään suuntaan saadessaan lisää ikää!

Lyhyesti: Jännä, vivahteikas ja ujosti jopa Musar-henkisiä piirteitä maalaileva biodynaaminen Mallorcan punaviini.

Arvio: Tyylikäs – maistuva, mallikas ja ennen kaikkea persoonallinen viini, jossa tuntuu niin Mallorcan viinien omaleimaisuus, että tuottajan oma, luonteikas ja villi meininki. Kiehtova tuttavuus!

Hinnan (20,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

25.5.16

Reissuraportti: The other grapes of Germany

Vietin juuri neljä päivää Saksassa, joista kolme kului viinintuottajien luona vieraillen. Terveisiä siis tällaisista maisemista:
Korb, Württemberg

Kyseessä oli siis Saksan viini-instituutin ja Saksan viinitiedotuksen järjestämä pressireissu Saksaan nimeltään "The other grapes of Germany". Koska Saksa on tunnettu ensisijaisesti Riesling-valkoviineistä ja Pinot Noir -punaviineistä, oli tämän reissun tarkoituksena osoittaa, että kyllä siellä tehdään viinejä myös muistakin rypäleistä. Reissusta leijonanosa vietettiin itseoikeutetusti punaviineistään ja lukemattomista erilaisista rypälelajikkeista tunnetusta Württembergissä, mutta ehdimme myös pyörähtää muutaman tuottajan luona Rheinhessenissa.

Uljas vankkurimme, jolla reissasimme tilalta toiselle
Reissu oli järjestetty sillä kuuluisalla saksalaisella tehokkuudella: tilavierailut oli organisoitu parin tunnin pituisiksi kierroksineen ja maisteluineen, siirtymisiin oli varattu puolisen tuntia, eikä ylimääräistä aikaa tuhlattu turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan reissun ensimmäisenä päivänä aikataulumme hieman venyi, sillä moottoritie Frankfurtin lentokentän ja Heilbronnin välillä oli paikoin lähes täysin tukossa. Muuten aikataulu piti melko osuvasti kutinsa, mikä oli varsin nappisuoritus, sillä ohjelma oli melkein minuutilleen täyteenbuukattu, eikä reissulla ei oltu jätetty aikaa käytännössä lainkaan esimerkiksi shoppailuun tai maisemien ihmettelyyn. Itseäni tämmöinen tykitystahti ei lainkaan haitannut, vaan olin varsin innoissani seikkailemassa talolta toiselle, mutta esimerkiksi Yhdysvalloista ja Japanista saapuneet osallistujat vaikuttivat kärsivän jet lagista ja olevan erityisesti päivän loppua kohti enemmän tai vähemmän pihalla.

Rekisterinumeronsa perusteella tämä villi autoparka oli eksynyt
kauas luonnollisilta kotiseuduiltaan
Tapasimme matkallamme hyvin erilaisia tuottajia laidasta laitaan: toiset olivat vain muutamaa hehtaaria viljeleviä luomutuottajia, toiset valtavia, useiden miljoonien pullojen tuotannon osuuskuntia. Reissun ensimmäisenä päivänä vierailimme kolmella tuottajalla Heilbronnin kaupungin ympäristössä, Württembergissä, ja toisena päivänä neljän tuottajan luona Stuttgartin kaupungin ympäristössä, niin ikään Württembergissä. Toisena päivänä illan lopuksi vielä yksi tuottaja saapui hotellillemme esittelemään viinejään illallisemme yhteydessä, joten päivän saldo kipusi tuolloin peräti viiteen eri tuottajaan. Kolmantena päivänä siirryimme Württembergistä hieman pohjoisempaan, Rheinhesseniin, jossa vierailimme neljällä tuottajalla, kavuten Etelä-Rheinhessenin Wormsin seudulla sijaitsevista tuottajista kohti Rheinhessenin pohjoisrajalla sijaitsevan Mainzin kaupungin lähistöllä sijaitsevia tuottajia.
Wiesbadener Kurhaus puolilta öin; sisäilma oli tuolloin kuumaa ja kosteaa
Kolmannen päivän päätteeksi vierailimme vielä Wiesbadenissa järjestetyssä Ball des Weines -gaalassa. Tämä suuressa Wiesbadener Kurhaus -rakennuksessa järjestetty gaala oli varsin mielenkiintoinen, sillä tilaisuudessa kaikki osallistujat saivat syödä ja juoda niin paljon kuin halusivat ja talon jokainen huone oli täynnä tiskejä, joista kaadeltiin VDP-viinijärjestön jäsenviinitalojen viinejä tai joissa kokattiin toinen toistaan mielenkiintoisampia herkkuja. Itse en kuitenkaan viihtynyt tilaisuudessa edes puoleen yöhön asti, sillä paikka oli aivan tupaten täynnä ihmisiä ja kosteannahkea ilma toi mieleen ensimmäisenä ruotsalaisen saunan. Viileä ja petollisen pehmeä hotellin sänky vei tällä kertaa voiton ilmaisesta viinitarjoilusta.

Esimerkkejä Ball des Weines -illan tarjonnasta
THL:n voi olla vaikea uskoa tätä todeksi, mutta vaikka viini virtasi tilaisuudessa läpi yön, ei tilaisuudessa selkeästi päihtyneitä näkynyt lainkaan (voin jo kuvitella lähestyvän "ei kyllä varmasti vois toimia Suomessa..." -tyylisten vastalauseiden myrskyn).















Mitä sitten reissusta jäi meikäläiselle käteen?
  • No, kuten reissu antoikin odottaa, tehdään Saksassa kyllä muutakin kuin Rieslingiä ja Pinot Noiria! Erityisesti Württembergissä vähintään joka toinen tuottaja viljelee jotain täysin tuntematonta, paikallista risteytystä.
  • Reissun aikana maistettujen viinien yleinen taso oli yllättävän korkea, vaikka niiden hintahaarukka heitteli vain parista eurosta useisiin kymppeihin. Useimmat viinit, etenkään sieltä edullisemmasta päästä, eivät olleet mitenkään merkittävän ihmeellisiä, mutta varsinaisesti mitäänsanomatonta, keskinkertaista bulkkitavaraa ei vastaamme tullut.
  • Hailakanpunainen Trollinger-viini on todella iso juttu Württembergissä. Siis todella iso juttu. Käytännössä jokainen alueen tuottaja tuntui tuottavan ainakin jonkin verran Trollingeria, moni hyvinkin runsaasti.
  • Kaikki württembergiläiset tuntuvat myös rakastavan Trollingeria. Useampikin tuottaja sanoi paikallisten juovan Trollingeria niin lounaalla kuin päivällisellä – vaikkapa aamiaisellakin, jos siltä tuntuu.
  • Vaikka alueella on lukemattomia tuottajia, Württembergin tuotantoa hallitsevat osuuskunnat, jotka tuottavat kolme neljäsosaa koko alueen viinituotannosta.
  • Vaikka pienen otannan perusteella pientuottajien taso oli keskimäärin korkeampi kuin osuuskunnilla, tuntui Württembergin osuuskuntien yleinen taso olevan harvinaisen kova: näiden viinitalojen edullisimmatkin viinit saattoivat olla merkittäväisti korkealaatuisempia kuin esimerkiksi useiden ranskalaisten, italialaisten tai espanjalaisten osuuskuntien parhaimmat viinit. Olin oikeasti todella positiivisesti yllättynyt näiden osuuskuntien tasosta.
  • Saksassa tuntuu olevan suuri sukupolvien myllerrys viinikentällä: ylivoimaisesti valtava osa tapaamistamme viinintekijöistä oli iältään korkeintaan piirun päältä kolmenkymmenen, muutaman jopa vasta hädin tuskin parikymppisiä! Tämä heijastelee Saksan halua päästä eroon "vanhentuneesta" imagostaan ja modernisoida maansa viinien profiilia.
  • Württemberg on hyvin mäkistä seutua ja jyrkkiä rinteitä on joka paikassa; Rheinhessen on taas suurilta osin lähes tasamaata ja vain viinialueilta tuntuu löytyvän myös loivia rinteitä.
  • Rheinhessen tuntuu olevan Württembergiä valovuosia edellä viennissä: monet württembergiläistuottajat sanoivat, että valtaosa tuotannosta menee paikalliseen kulutukseen, mutta pieni osa myös vientiin – mm. Müncheniin ja Berliiniin. Ero Rheinhesseniin, jossa tuottajilla saattoi jopa puolet tuotannosta mennä ulkomaille, oli hurja.
  • Vaikka Riesling on Rheinhessenin tärkein rypälelajike, tuntui moni tuottaja oikeasti pitävän Weissburgunderia alueelle tyypillisenä valkoisena lajikkeena, joka parhaiten ilmaisee alueen terroiria ja joka todennäköisesti tulee pärjäämään alueella tulevaisuudessa entistä paremmin, jos ilmasto jatkaa lämpenemistään. Useita alueen viinejä maistettuani en voi väittää olevani vastakkaista mieltä.
  • Vaikka moni saattaa pitää luomuviljelyä täytenä huuhaana, olivat reissun parhaimmat tuottajat järjestään luomuviljelijöitä. Tiedä häntä mistä tämä loppujen lopuksi kertoo, mutta ainakin voin suositella vierailemaan ensisijaisesti luomutuottajien luona.
  • Vaikka teemana oli "ne muut rypäleet", tuli muutamilla tuottajilla testattua myös niitä Rieslingejä ja Pinot Noireja – jotka reissun aikana saivat lisänimen "the forbidden varieties". Vaikka pari todella fantastista sellaista tuli vastaan, tuntui valtaosa Rieslingeistä ja Pinot Noireista jäävän kauas Saksan parhaiden alueiden viineistä. Erityisesti Württembergissä – mutta myös osin Rheinhessenissä – alueiden vahvuus tuntuu olevan muissa rypälelajikkeissa kuin näissä kahdessa kuuluisuudessa. Mutta toisaalta ymmärrän, miksi näitä kuitenkin halutaan viljellä: muu maailma kun ei tahdo ostaa Saksasta mitään muuta kuin Rieslingiä tai Pinot Noiria, ovat ne ainoita, joilla on viinitaloilla mahdollisuus päästä viemään tuotantoa ulkomaille ja luomaan kassavirtaa.

Reissun aikana nähdyt viinitalot:
  • Staatsweingut Weinsberg (osavaltion omistama viinitalo ja viinikoulu, Württemberg)
  • Weingut Roth (yksityinen pientuottaja, Württemberg)
  • Lauffener Weingärten (osuuskunta, Württemberg)
  • Herzog von Württemberg (yksityinen tuottaja, Württemberg)
  • Weingut Singer (yksityinen pientuottaja, Württemberg)
  • Weingut Markus Heid (yksityinen luomupientuottaja, Württemberg)
  • Weinmanufaktur Untertürkheim (osuuskunta, Württemberg)
  • Weingut Dautel (yksityinen luomupientuottaja, Württemberg)
  • Weingut Pfannebecker (yksityinen luomupientuottaja, Rheinhessen)
  • Weingut Winter (yksityinen luomupientuottaja, Rheinhessen)
  • Weingut Stallmann-Hiestand (yksityinen pientuottaja, Rheinhessen)
  • Weingut Thörle (yksityinen luomupientuottaja, Rheinhessen)

Ostoksia hotellimme kellarista
Lopuksi voin suositella kaikkia Württembergin alueelle eksyviä yöpymään Bietigheim-Bissingenin ihastuttavassa kylässä sijaitsevassa, maatalohenkisessä Romantik Hotel Friedrich von Schiller -hotellissa. Meidät laitettiin yöpymään siellä parin yön ajan ja huoneet olivat äärimmäisen viihtyisiä, mutta ennen kaikkea hämmentävin oli talon valtava, toista sataa sivua käsittävä, A4-kokoinen viinilista, josta löytyi paikallisten viinien rinnalta valtava valikoima vanhan maailman klassikoita – mukaanlukien hyvin vanhoja vuosikertoja! Vaikka listan kalleimmat viinit pyörivät viisinumeroisissa summissa (löytyi mm. useita 1er Cru Bordeaux -tuottajia sekä Romanée-Contia), olivat monet saksalaisviinit hämmentävän edullisia! Itselleni tarttui hotellista mukaan tuliaisiksi Mayer-Näkelin Pfarrwingert Spätlese Trocken 1987 (listalla 24€, mukaan 15€) ja Schlossgut Dielin Pittermänschen Spätlese Trocken 1999 (listalla 32€, mukaan 20€), koska tuohon hintaan kyseisiä tuotteita ei yksinkertaisesti tahdo löytyä edes tuoreimpaa vuosikertaa!

18.5.16

Miolo Tannat Reserva 2012

Miolo Tannat Reserva 2012
  • Valmistaja: Miolo
  • Tyyppi: Punaviini
  • Maa: Brasilia
  • Alue: Rio Grande do Sul, Campanha Gaúcha
  • Rypäleet: Tannat (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 8,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Etelä-Amerikka on viineistään tunnettu maanosa, senhän näkee heti Alkon myyntitilastoista. Suomen tuontitavara on kuitenkin keskittynyt vain Etelä-Amerikan kahteen suurimpaan tuottajamaahan, Chileen ja Argentiinaan. Silloin tällöin saattaa valikoimissa näkyä myös joku viini Uruguaysta. Harva kuitenkaan tietää, että useissa latinalaisen Amerikan maissa on viinintuotantoa, ainakin jossain muodossa – kiitos 1400–1600-lukujen espanjalaisten valloittajien ja 1800–1900-lukujen italialaisten maahanmuuttajien.

Brasiliaa harva mieltää viinimaaksi – mikä on kyllä ihan perusteltua, sillä lähes koko maa on viiniköynnöksille aivan liian kuumaa ja kosteaa aluetta. Tästä huolimatta Brasilia on maailman 15. suurin viinintuottajamaa, ohittaen sellaiset maat kuten Georgia, Itävalta, Unkari ja Uusi-Seelanti. Maan tuotannosta leijonanosa tulee aivan maan etelärajasta, Uruguayn rajalta, jossa olosuhteet ovat köynnöksille asteen verran siedettävämmät.

Tämä viini tuli napattua puolitoista vuotta sitten Viikkarin Tax Freesta, jossa oli joidenkin brassiviikkojen jälkimainingeissa tarjouksessa kasa brasilialaisia viinejä. Sieltä tuli sitten napattua pullo jos toinenkin brassivinkkua testiin. Tämä meikäläisen kappale oli harmillisesti korkkivikainen, mutta onneksi yksi kaverini nappasi samanlaisen pullon itselleen ja olin vielä sattumalta läsnä kun hänen kappaleensa korkattiin, joten oma menetys tuli kuitattua sillä.

Viinin tuottanut Miolo on perustettu jo vuonna 1897, mutta lähes vuosisadan ajan yhtiö on toiminut vain rypäleiden viljelijänä. Vasta vuonna 1990 perustettiin Miolon viinitalo ja tätä nykyä talo on yksi Brasilian suurimmista: omia viinitarhoja talo omistaa 120 hehtaaria, minkä lisäksi peräti 330 hehtaaria on vuokralla sopimusviljelijöiltä. Kun talo päätti ryhtyä tuottamaan laatuviinejä kansainvälisille markkinoille, värväsivät he kuuluisan "lentävän viinintekijä" Michel Rollandin heidän avukseen. Hänen avullaan talo teki useita merkittäviä muutoksia: lähinnä pöytärypäleiden tuotantoon soveltuvat, korkeisiin telineisiin viritetyt köynnösistutukset (trellis) korvattiin matalammilla, naruin tuetuilla könnösriveillä; satomääriä leikattiin rajusti, peräti 20 tonnista/hehtaari alle 10 tonniin/hehtaari; rypäleitä ei enää korjattu ennalta sovittuna päivämääränä, vaan kun ne vaikuttivat saavuttaneen fysiologisen kypsyyden; rypäleiden hellä käsittely ja valikointi laadun mukaan; rypäleiden viiniyttäminen palstoittain. Nämä saattavat kuulostaa hieman erikoisilta, sillä monelle eurooppalaiselle ja myös useille uuden maailman viinin tuottajille nämä ovat täysin itsestään selviä asioita, mutta näköjään tämmöiset asiat kulkeutuvat Brasiliaan melko hitaasti. Noh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tämä Tannat on valmistettu käsinpoimituista rypäleistä. Sen viiniyttäminen on tapahtunut kahdella tavalla: osa viinistä on käynyt perinteisesti, jossa rypäleet murskataan ja hiiva käyttää mehun viiniksi matalassa lämpötilassa, kun taas osa viinistä on käytetty maltillisemman tanniinisia ja runsaamman hedelmäisiä viinejä tuottavalla hiilihappokäymisellä. Sekä käyminen että kypsyminen on tapahtunut terästankeissa.

Väriltään viini on melko tiivis, hädin tuskin ollenkaan läpinäkyvän, ja kevyesti violetin mustanpunainen.

Tuoksultaan viini on hillitty, mutta hieman kummallinen. Aluksi persoonallisessa tuoksussa tuntuu metsämarjaa, lihaisuutta, verisyyttä, kevyttä mustikkajugurttia ja ujoa rypäletertunrankaista vihertävyyttä. Lämmetessään tuoksu aukeaa ja saa enemmän makeita, hillomaisia, vadelmaisia je keitetyn punamarjaisia piirteitä.

Viinin maku on melko runsas, eloisan hapokas, kohtalaisesti tuntuvan keskitanniininen ja suhteellisen uutoksellinen. Makumaailmasta löytyy aluksi nuorekasta punamarjaisuutta, veristä rautaisuutta, kevyttä vihertävää yrttisyyttä ja hentoa alkoholia (13,5%). Suutuntuma keikkuu jossain keskitäyteläisen ja täyteläisen välimaastossa. Lämmetessään makumaailmaan astuu hyvin makeankypsät piirteet ja kokonaisuutta alkaa hallita kypsän vadelmaiset, makean metsämansikkaiset ja kevyesti mansikkahilloiset piirteet.

Jälkimaku on mausteinen, puolukkaisen hapokas, kypsän tumman marjainen ja hennon vihreä. Viinistä jää suuhun pitkä ja bitterinen jälkivaikutelma, jossa tuntuu tanniinien tuomaa karheutta ja kummallista marjakarkkia.

Tästä viinistä jäi vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta loppupeleissä kokonaisuus ei oikein onnistunut vakuuttamaan. Avaamisen jälkeen viini tuntui hieman hajanaiselta, eli aivan kuin siinä ei olisi ollut palaset täysin kohdallaan. Kun viini pääsi aukeamaan ja lämpiämään, tuli kokonaisuudesta enemmän tyypillisen viinin oloinen, mutta samalla hedelmäpuolella vallan otti anonyymi, kypsänmakea hillomaisuus ja kokonaisuus muuttui melko geneeriseen suuntaan, ns. "aussityyliin".

Eli eipä tästä viinistä oikein hullua hurskaammaksi tullut. Kaipa tässä nyt pitää luottaa siihen, että jos hyvää Tannatia haluaa, kannattaa keskittyä lähinnä ihmettelemään Madiranin viinialueen tarjontaa.

Lyhyesti: Brasilialainen Tannat, joka tuntuu olevan hieman hujan hajan: aluksi erikoinen ja epätasainen, auettuaan kuin halpa aussiviini hyvällä rakenteella.

Arvio: Keskinkertainen – viini oli aluksi erikoinen, mikä nyt ainakin tekee siitä erilaisen moniin muihin vastaavanhintaisiin Etelä-Amerikan viiniehin. Muuten viini olikin sitten melko lailla samaa kuin ne kaikki muutkin, vaikka olikin meikäläisittäin melko vähälle huomiolle jääneestä viinimaasta.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

17.5.16

CREW Republic 7:45 Escalation DIPA

http://www.alko.fi/tuotteet/932074/
CREW Republic 7:45 Escalation Double IPA
  • Valmistaja: CREW Republic
  • Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
  • Maa: Saksa
  • Alue: Baijeri, München
  • Maltaat: Karamelli-, pilsner-
  • Humala: Amarillo, Chinook, Columbus, Simcoe
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,99e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Vakuuttavan Roundhouse Kick -stoutin jälkeen oli kyllä suorastaan pakko tsekata toinen Alkon valikoimista löytyvä CREW Republicin olut, "uuteen nousuun" -henkinen 7:45 Escalation DIPA – olut, joka on omistettu niille, joiden kaverit ovat menneet jo tunteja sitten nukkumaan ja baarimikkokin haluaisi päästä pehkuihin. Suomen baarien aukiolojen vuoksi tämän oluen nimen olisi voinut lokalisoida 3:45 Escalationiksi, mutta ehkä tämä olut nyt on muistuttamassa meitä pohjoisen barbaareja sivistyneen maailman menosta.

Kyseessä on siis Double IPA, eli IPA järeämmällä mallaspohjalla, alkoholiprosenteilla ja katkeroilla. Voltteja oluella on 8,3% ja katkeroita 54 EBUa, joten DIPA-kriteerit täyttyvät helposti. Meikäläisen pullon päiväys on 17.6.2016, joten puolessa välissä oluen ikää taidetaan mennä. Ei optimaalisesti, mutta kuitenkin riittävästi.

Lasissa oluella on lähes täysin kirkas, vain ujosti utuinen, vaaleankeltainen väri. Kaadon myötä nousee tasainen, samettisen pehmeän näköinen, tiivis ja väriltään vitivalkoinen vaahtohattu, joka myös asettuu lasiin melko pitkäksi aikaa.

Lasista suorastaan vyöryy runsas, aromikas ja melko voimakaskin tuoksu, jossa tuntuu appelsiinivetoista sitrushedelmää, pihkaa, kevyttä keksitaikinaa, sekä taustalla väijyvää maltillista hunajaa, hentoa trooppista hedelmää, ujoa karamellia ja aavistus vihertävää yrttisyyttä. Avautuessaan ja lämmetessään tuoksu saa myös aavistuksen verran leipäisen maltaisia piirteitä.

Suussa oluella on täyteläinen, viljainen ja kohtalaisen mausteinen yleisilme. Kielen kärjessä tuntuu hieman makeampaa maltaisuutta ja jopa karamellisuutta sekä hentoa tropiikin hedelmää. Muuten makumaailmasta erottuu keksitaikinaa, appelsiinia, pihkaa ja ujoa greippiä. Hyvin pieni, pehmeä ja hennohko hiilihappo pitää kokonaisuuden melko runsaan tuntuisena, minkä lisäksi 8,3% alkoholia ei kylläkään erotu, mutta tuntuu myöskin tuovan runsautta, täyteläisyyttä ja makeutta runkoon. Oluella on kohtalaisen tuntuvasti, muttei mitenkään överisti katkeroita.

Pitkä, viipyilevä ja loppua kohti kuivahtava jälkimaku on mausteinen, pihkainen, viljainen, kevyen ruohoinen ja hillityn karamellisen maltainen. Oluesta jää suuhun kohtalaisen katkeroinen, mukavan maltainen, ujon greippisen sitruksinen ja hennosti suutakuivattava jälkivaikutelma.

7:45 Escalation jatkaa luontevasti CREW Republicin Roundhouse Kickillä aloittamaa, vakuuttavien saksalaisten pienpanimo-oluiden linjaa! Tämäkin olut on nimittäin varsin maistuva ja tasapainoa huokuva laatuolut, joka valaa uskoa Saksan pienpanimokenttään. Ja toisin kuin Roundhouse Kick, joka oli melko tavanomainen ja yllätyksetön imperial stout, on 7:45 Escalation hieman epätyypillinen moderniksi DIPA:ksi – olut on kyllä tyylikäs ja vakuuttava, mutta enemmän kevyen makeaa, karamellista maltaisuutta ja mausteisuutta kuin överiaromaattista hedelmää ja tiukkaa katkeroa ilmaiseva DIPA. Itse genrettäisin siis oluen ennemmin melko harvinaisen, mutta tämän oluen tapauksessa osuvan Double Pale Ale -tyylin alle.

Lyhyesti: Mainio, kohtalaisen katkeroinen, mutta ennen kaikkea runsas, täyteläinen ja karamellimaltainen DIPA, joka kylläkin omasta mielestäni kulkisi paremmin Double Pale Ale -nimikkeellä.

Arvio: Tyylikäs – 7:45 Escalation ei ole erityisen IPA ollakseen DIPA, mutta tästä huolimatta oikein mainio ja maukas tuote. Tässä on paljon Doublea, vähän IPAa, reilusti makua ja tasapainoa. Suosittelen!

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Domaine Pouderoux Maury 2012

Domaine Pouderoux Maury Vendange 2012
  • Valmistaja: Domaine Pouderoux
  • Tyyppi: Väkevöity viini, AOC Maury
  • Maa: Ranska
  • Alue: Roussillon, Maury
  • Rypäleet: Grenache (100%)
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 101 SEK (~10,98e; Joulukuu 2015, Systembolaget)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kun halutaan takuuvarmasti todella hyvää väkevöityä viiniä, ei tarvitse hirveästi miettiä, mihin maahan suunnata katse – Portugaliin, tottakai! Vuosikymmenien ikäiset Vintage Portit ja jopa useita vuosisatoja nähneet Madeirat ovat perustellusti monien mielestä yksiä maailman hienoimmista viineistä.

Aina ei kuitenkaan tarvita useiden kymmenien ja satojen – joskus jopa tuhansien – eurojen arvoisia portugalilaisviinejä. Tällöin Espanja ja Etelä-Ranska nousevat arvoon arvaamattomaan: näistä maista kun löytyy lukemattomia pieniä appellaatioita, joissa tuotetaan mielenkiintoisia ja laadukkaita väkevöityjä viinejä. Koska nämä viinit kuitenkin tulevat alueilta, jotka eivät ole trendikkäitä tai ovat jopa kokonaan viinimaailman tutkan ulkopuolella, ovat ne usein varsin kohtuullisesti hinnoiteltuja, minkä vuoksi ne monesti pystyvät tarjoamaan budjettiluokan ratkaisuissa paljon kovempaa laatua kuin edullisen pään Porto tai Madeira.

Ranska ei ole muuten erityisen merkittävä maa väkevöityjen viinien saralla, mutta Välimeren rantaviivaa nuolevan Languedoc-Roussillonin alueella ensisijaisesti väkevöityjen viinien (vins doux naturels) tuottamiseen keskittyneitä alueita löytyy harvinaisen paljon – erityisesti aivan Espanjan rajalta, Roussillonista.

Roussillonissa sijaitseva Maury on yksi Etelä-Ranskan kuuluisimpia väkevöityjen viinien alueita. Tällä alueella on sallittua valmistaa useista eri lajikkeista väkevöityjä viinejä, mutta ylivoimaisesti suurin osa alueen tuotannosta on valmistettu yksinomaan vanhojen Grenache-köynnösten rypäleistä. Nämä rypäleet korjataan erittäin kypsinä, minkä jälkeen niistä puristetun viinin annetaan usein maseroitua varsin pitkään – jopa kuukauden ajan – rypälekuorimäskin kanssa. Tämän runsautta ja tanniineja tuovan maseraation aikana rypäleiden omat luonnonhiivat alkavat käyttämään viiniä ja kun viinin sokeripitoisuus on laskenut (viinintekijän näkemyksen mukaan) 50–125 g/l tuntumaan, käyminen pysäytetään lisäämällä viiniin 95% vahvuista tislettä kunnes viinin alkoholipitoisuus on noussut vähintään 15% tuntumaan ja hiivat kuolevat.

Mauryn tyylejä on monia. Kepeintä tyyliä edustaa muita lyhyempään maseroitu, hedelmävetoinen tyyli, jonka annetaan kypsyä hapelta suojattuna terästankeissa, sementtiastioissa tai jopa lasipulloissa (demi-john tai bonbonne) ja joka pullotetaan noin 6–9 kk kypsymisen jälkeen. Tuhdimmat ja tiukemmat Mauryt kypsyvät useita vuosia sementtiastioissa ja tammitynnyreissä ennen pullotusta, jotta viinien tiukin tanniinisus ehtii asettua. Kenties ikonisin Mauryn tyyli on kuitenkin rancio, eli todella tiukka ja tanniininen tyyli, jossa viinin annetaan kypsyä oksidatiivisissa olosuhteissa useita vuosia, jopa toista vuosikymmentä, erilaisissa astioissa ja jopa auringonvalossa, ennen kuin usein useissa eri astioissa kypsynyt viini lopulta sekoitetaan yhteen ja pullotetaan.

Tämä nyt arvioitava Maury on tyyliltään kevyt, hedelmäinen ja nuorena sekä pullotettu että juotavaksi tarkoitettu. Viinin on tuottanut Robert ja Cathy Pouderoux'n luotsaama Domaine Pouderoux, joka on erityisesti Mauryn makeisiin väkevöityihin viineihin keskittynyt tuottaja. Tämä perhetalo, jonka juuret viininviljelyn parissa Mauryssa ulottuvat aina vuoteen 1826 asti, tuottaa kaikki väkevöidyt viininsä vanhoista (vähintään 30 vuotta) köynnöksistä ja kypsytyspotentiaalia ajatellen kaikki talon viinit ovat täysin kirkastamattomia ja suodattamattomia.

Viinin tumma väri on kevyesti läpinäkyvän rubiininpunainen.

Lasissa viinillä on varsin makea, aromikas ja viehkeä tuoksu, jossa tuntuu kypsälle Grenachelle tyypillistä mansikkahilloa, konsentroitunutta ylikypsää mustaherukkaa, makeaa tummaa luumua ja kuivahtanutta tummaa kirsikkaa.

Viini on makea suussa ja se jatkaa luontevasti tuoksun viitoittamalla linjalla. Nuorekkaan oloinen makumaailma on intensiivisen kirsikkainen, mansikkainen, luumuinen, kevyen pippurinen ja maltillisen bitterinen. Suutuntumaltaan viini on melko täyteläinen ja kohtalaisen matalahappoinen, jolloin rakenteesta huolehtiminen jää kohtalaisesti tuntuvan, kypsän tanniinisuuden varaan.

Viinillä on supermehukas, rehevä ja kohtalaisesti tanniineillaan suuta kuivattava jälkimaku, jossa tuntuu makeaa mansikkaisuutta, kevyehköä tanniinien bitteriä, vadelmahilloa, hillittyä pippurisuutta ja hentoa raakakaakaoisuutta. Makea ja intensiivinen, mutta hieman karheahko jälkimaku tuntuu kielellä melko pitkään ja lämmittää hillitysti nielua.

Kokonaisuutena tämä Pouderoux'n tuotannon simppelein ja edullisin Maury on kiva pikku Etelä-Ranskan jälkkäriviini, jolla pääsee hyvin kiinni välimerellisten jälkiruokaviinien maailmaan hyvin pienellä rahallisella panostuksella. Tämä on kyllä vielä 3 vuoden iässä äärimmäisen nuorekas ja primäärinen tyyliltään, mutta kellarissa viini ei todennäköisesti tule kovinkaan kummoiseen suuntaan tule kehittymään – sen selvin nuorekkuus varmasti katoaa tulevien vuosien aikana ja kenties lähestyessään kymmenen vuoden ikää voi viini kehittyneempien piirteiden myötä saada lisää myös syvyyttä ja vivahteikkuutta. Tällaista viiniä ei kuitenkaan ole tarkoitettu Vintage Portien haastajaksi: tämä on ennen kaikkea edullinen makea viini simppelin hedonistisiin hetkiin, ei mikään viinikellarin jalokivi. Viini siis kestää varmasti hyvin vuosia kellarissa, joistain vuosista jopa hyötyen, mutta tieten tahtoen tällaista ei tarvitse viinikaapissa hillota.

Tässä taloudessa viini kulutettiin joulupöydän jälkeisessä juustohekumoinnissa. Tarjolla oli neljää erityyppistä juustoa, joiden kanssa oli hauska vertailla viinin toimivuutta; vaikka itse en koskaan ole ollut suuri sinihomejuustojen ystävä, tuntui tämä Maury löytävän jonkinlaista sielujen sympatiaa juuri kyseisen juuston voimakkaammista piirteistä ja tuntuvasta suolaisuudesta. En kyllä ole yllättynyt, sillä Britit jos jotkut tietävät hyvän portviinin olevan paras kumppani stilton-juustolle – eikä nyt kyllä tyylillisesti oltu niin kaukana portviinin meiningeistä.

Lyhyesti: Simppeli, nuorekas ja herkullinen perus-Maury. Ei ehkä herätä suuria tunteita, muttei onneksi myöskään kevennä juurikaan lompakkoa.

Arvio: Miellyttävä – tasapainoista, herkullista ja luotettavaa perustavaraa. Tätä heikkotasoisempaa väkevöityä viiniä rupeaa olemaan jo vaikea löytää Roussillonista, mikä kertoo paljon alueen tasosta.

Hinnan (~10,98e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

15.5.16

CREW Republic Roundhouse Kick

http://www.alko.fi/tuotteet/924504/
CREW Republic Roundhouse Kick Imperial Stout
  • Valmistaja: CREW Republic
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Saksa
  • Alue: Baijeri, München
  • Maltaat: Kristalli-, paahdettu-, pilsner-, suklaa-
  • Humala: Columbus, Tradition
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,99e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,99e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Saksa ei ole vieläkään onnistunut profiloitumaan pienpanimomaana, todennäköisesti johtuen maan äärimmäisen pitkästä ja elinvoimaisesta olutkulttuurista ja -historiasta, jota monet suuret, arvostetut ja korkealaatuista tavaraa tuottavat suurpanimot pitävät elossa. Pienpanimoilla ei ole helppo pitkaista hommaa käyntiin ja lähteä kukoistamaan valtavien panimojättiläisten varjossa – eikä tunnettu saksalainen oluen puhtauslaki, reinheitsgebot, joka määrittää tarkasti kriteerit oluelle, ole ainakaan omiaan helpottamaan kokeellisten ja ennakkoluulottomien pienpanimoiden toimintaa!

Kuitenkin tosiasia on se, että kuten muualla maailmassa, myös Saksassa pöhisee pienpanimokentällä. Vielä jonkin aikaa sitten saksalaisia pienpanimoita kritisoitiin lähinnä tylsistä, geneerisistä ja usein myös tasoltaan melko vaatimattomista oluista, mutta tätä nykyä näistä ongelmista kuulee yhä harvemmin. Olemme saaneet myös ihan Alkoon asti varsin kelvollisia pienpanimo-oluita saksasta, kuten vuodenvaihteessa kertaostona Alkoon saapuneen Camba IPA:n. Nämä oluet harvemmit ovat mitään erikoisia ja persoonallisia tapauksia (poikkeuksena tähän sääntöön tämä tequilatynnyreissä kypsytetty "imperial gose", Goseator), vaan useammin melko tasavarmoja esityksiä maailmalla tunnetuista ja suosituista oluttyyleistä. Laatuongelmat on kuitenkin saatu siistittyä pois kartalta ja monet saksalaiset pienpanimo-oluet ovat varsin kovalaatuisia tapauksia tyylilajeissaan! Hyvänä esimerkkinä tästä on esimerkiksi tämä Alkon tilausvalikoimasta löytyvä Roundhouse Kick Stout.

Oluen on siis tuottanut müncheniläinen pienpanimo CREW Republic, joka on aloittanut toimintansa 2010-luvun alkuvuosina. Panimon tuotanto kattaa tällä hetkellä melko tavanomaisen kattauksen perusoluttyylejä, eli mm. IPAa, DIPAa, Session IPA, Imperial Stoutia ja pale alea. Näistä Suomen markkinoilla on näkynyt pari erilaista IPAa sekä tämä nyt arvioitava keisarillinen stout. Meikäläisen pullon parasta ennen -päiväys on 12.10.2017, joten mitään kiireitä oluen kanssa ei olisi ollut.

Tällä Chuck Norris -henkisesti nimetyllä potkukaljalla on hyvin tiivis, hennosti tumman punaruskean sävyisen musta ja lähes läpinäkymätön väri. Kaadon jälkeen oluella on myös erittäin paksu, melko runsas, kermainen, maitokahvinruskea, tiivis ja kestävä vaahto, joka jättää runsaasti pitsiä laskeutuessaan.

Lasista kohoilee muhkea, tummanpuhuva ja makean maltainen tuoksu, josta voi löytää paahteista tummaa mallasta, makeaa piimälimppua, maitosuklaata, maltillista kahvinpuruisuutta ja kevyttä greippiä. Kevyempinä piirteinä taustalta erottuu vihertävää ja hennon ruohoista yrttisyyttä, hillittyä kermaa, ujoa nokisuutta ja aavistus vaniljaa.

Suussa tämä tuhdin paahteinen olut on makean tumman maltainen, lakritsinen, kermainen, kevyen nokinen ja hennon mämminen. Seassa häivähtelee myös aavistus tummaa marjaisuutta, maltillista Columbus-humalan greippistä aromikkuutta ja ujoa ruohoisuutta. Kokonaisuus on tasapainoisesti melko maltillisen karvas (48 EBU), mutta humalan bitteri tuo hieman kuivuutta ja särmää makeahkoon, lakritsiseen yleisilmeeseen. Oluella on täyteläinen ja jopa hieman öljyinen suutuntuma, sekä hyvin pienet, mutta kohtalaisen runsaat ja kestävät kuplat.

Melko katkera ja vivahteikas jälkimaku on greippinen, mokkainen, paahteinen, melko nokinen, kevyen ruisleipäinen ja loppua kohti myös hennosti karvaan tumman suklainen sekä ujon ruohoinen. Vihertävä katkeruus jatkuu pitkään hyvin hennon lämpimässä (9,2%), voimakkaassa ja pitkäkestoisessa jälkivaikutelmassa.

Yleisesti Roundhouse Kick on varsin vakuuttava ja kaikin puolin hieno esitys saksalaisilta: balanssi on kunnossa, niin mallasta kuin katkeroa löytyy riittoisasti muttei liiallisesti ja genrelle ominainen runsas alkoholikin pysyy varsin mainiosti aisoissa – jopa sen verran hyvin, että varomattomalle nautiskelijalle olut on varsin osuvasti nimetty! Tietenkään tämä olut ei ole mitenkään erityisen persoonallinen tai omintakeinen esitys aikana, jolloin joka toinen moderni pienpanimo valmistaa imperial stouteja ja -portereita, mutta kenties tuoreella pienpanimolla lieneekin viisainta keskittyä saamaan prosessit kuntoon ja jättää visionäärinen kokeilu niille, jotka sen hanskaavat (de Molen, Mikkeller, Omnipollo, To Øl, mitä näitä nyt on). Tämän oluen perusteella voi kuitenkin turvallisesti todeta, että CREWillä on kyllä hommat hanskassa, eikä panimon osalta tarvitse pelätä juovansa käppäisiä kötöstyksiä. Kenties se Saksakin vielä nousee sieltä suurpanimoiden luvatusta maasta myös pienpanimoiden uudeksi valtakunnaksi!

Lyhyesti: Varsin muhkea, miellyttävän moniulotteinen, erittäin tasapainoinen ja kivasti lakritsista makeutta ja greippistä sitruksisuutta naittava saksalaisstout.

Arvio: Erinomainen – ei mikään maailman persoonallisin edustaja tyylilajissaan, mutta mallikas esitys joka tapauksessa. Verrattoman laadukas, moniulotteinen ja maukas imperial stout melko tuoreelta saksalaistulokkaalta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

14.5.16

La Rose Pourpre Vieilles Vignes 2014

La Rose Pourpre Vieilles Vignes 2014
  • Valmistaja: Vignerons des Pierres Dorées
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Beaujolais
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Beaujolais
  • Rypäleet: Gamay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 105 SEK (~11,42e; Joulukuu 2015, Systembolaget, beställningssortiment)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Aivan hiljattain ehdin päivitellä, kuinka kurjalla tolalla Alkon perusvalikoima on, kun tarjolla on vain yksi Loiren Cabernet Franc – ja sekin melko epätyypillinen tyylilajissaan. No, jatketaan samalla itkuvirrellä. Beaujolais on nimittäin Loiren laakson ohella yksi Ranskan hienoimpia viinialueita – jos ei etsitä hirvittävän hintaisia arvoviinejä, vaan ennen kaikkea hurmaavia, puhtaita ja milloin tahansa juotavaksi tarkoitettuja punaviinejä. Mutta miten meillä menee Alkossa? Tarjolla on peräti 4 Bojoa, eli Loireen nähden tarjontaa on 300% enemmän, mutta näistä viineistä kaksi on täysin yhdentekevää bulkkihuttua ja kaksi muuta on taas alueen kahden suurimman tuottajan perustavaraa. Ei liene yllätys, etten käänny Alkon puoleen, jos kaipaan Gamayta kitusiini?

Tämä perustason Beaujolais löytyi naapurimonopolimme tilausvalikoimasta ja se päätyi joulupöytäämme edustamaan juomatarjonnan punaista puolta. Kyseessä on vähintään 40-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistettu Bojo, jonka tuottajana häärii vuonna 1961 Beaujolais'n eteläosiin perustettu osuuskunta Les Vignerons des Pierres Dorées – joskin ennen vuotta 2011 viinitalo tunnettiin nimellä Société Coopérative Agricole Cave Beaujolaise du Bois-d'Oingt. Eihän tuo nykyinen nimi mitenkään lyhyt tai kätevä ole, mutta silti askel parempaan suuntaan. Tämä kyseinen viini on valmistettu Beaujolais'n alueelle tyypillisellä osittaisella hiilidioksidikäymisellä ("semi-carbonic maceration" tai "macération semi-carbonique"), jossa kokonaisten rypäleiden annetaan käydä hiilidioksidikäymisellä kahdeksan päivän ajan, minkä jälkeen rypäleet puristetaan ja viini siirretään pois kuorten päältä käymään hitaasti loppuun asti viileässä lämpötilassa.

Viinin väri on läpinäkyvähkö, hennosti nuorekkaaseen purppuraan taittuvan tummahko kirsikanpunainen.

Tuoksultaan "Purppura Ruusu" on runsas ja nuorekas: ensinuuhkaisulla siitä voi löytää makeaa sekamarjaisuutta, vadelmamehua, kirsikkaa ja vastapoimittuja, hapahkoja metsämarjoja, taustalta taas ujoa vihreää tai rankaista särmää, kuorittua pajuakin ja tuskin erottuvan aavistuksen kuivakkaa puuta tai jauhoista mausteisuutta.

Suussa viini on erittäin kepeä ja puolukkaisen hapokas. Makumaailma kuin yrittää olla makean vadelmainen, mutta sitten runsaat hapot iskevät kiinni tekevät kokonaisuudesta hyvin kuivan ja eloisan. Kielellä pyörii kirsikkaa ja hapankirsikkaa, nuorekasta ja happamaan taittavaa punamarjaa ja hentoa pippurista mausteisuutta. Kokonaisuus on keskitanniininen, mikä antaa mukavan tuntuvan hapokkuuden kanssa viinille varsin napakan ja freesin habituksen.

Melko pitkä jälkimaku on happaman puolukkaisen ja karpaloisen marjainen, kevyesti makeamman tumman marjainen, hapankirsikkainen ja hennon graniittisen mineraalinen. Viini jättää suuhun ujon karhean, napakan ja ennen kaikkea maukkaan jälkivaikutelman.

Vaikka mikroskooppisen tuotannon pientuottajat sieltä Beaujolais'n pohjoisosien cru-alueilta yleensä edustavatkin Beaujolais'n parhaimmistoa, on myös tämä pienehkön osuuskunnan perus-Bojo alueen eteläosista varsin mainio ja maukas ruokaviini, joka tuo pöytään hienon kattauksen juuri niitä piirteitä, jotka tekevät Beaujolais'n parhaista Gamayista niin mainioita viinejä! Löytyy happoa, puhdasta marjaista hedelmäisyyttä, tanniinien puraisua ja siloittelematonta särmää. Tämä ei ole sellainen sisäsiistiksi siloiteltu Burgundin Pinot Noir, joita löytyisi Beaujolais'n pohjoispuolelta, vaan sen konstailematon mutta hurmaava maalaisserkku.

La Rose Pourpre on siis kaikin puolin kiva ja hyvä perus-Bojo, joka ei kenties tarjoa sitä syvyyttä ja intensiteettiä mitä parhaat cru Bojot tykittävät, mutta nousee muutamalla päänmitalla alueen geneeristen tusina-Beaujolaisien yläpuolelle. Lienee sanomattakin selvää, että nyt ollaan myöskin valovuosien päässä Beaujolais'n maineen romuttaneiden, mehumaisten ja pliisujen Nouveau-viinien tasosta. Viinissä on hyvin ryhtiä ja runkoa kestää muutamien vuosien kellarointia, mutta itse suosittelen juomaan nämä perustason Bojot melko pian hankinnan jälkeen ja jättämään ne parhaimmat cru Bojot (Juliénas, Morgon, Moulin-à-Vent, yms.) kellariin paranemaan.

Lyhyesti: Mukavan rehellinen, mutkaton, rakenteikas ja maukas vanhojen Gamay-köynnösten perus-Bojo. Hyvää kamaa!

Arvio: Hyvä – viini ei kuulu Beaujolais'n parhaimmistoon, mutta edustaa silti vaivattomasti alueen parempaa keskiluokkaa. Tämä on hyvä muistutus siitä, että aina ei ole pakko metsästää viiniä Beaujolais'n cru-alueilta, jos haluaa saada laadukasta Gamayta lasiinsa!

Hinnan (~11,42e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

13.5.16

Duvel

http://www.alko.fi/tuotteet/782814/
Duvel
  • Valmistaja: Brouwerij Duvel Moortgat
  • Tyyppi: Olut, Belgi, Strong / Golden Ale
  • Maa: Belgia
  • Alue: Flanderi, Antwerpen, Breendonk
  • Maltaat: Pilsner
  • Humala: Saaz, Styrian Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,98e (Joulukuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: 3,98e (Toukokuu 2015, Alko)

No niin, pitkästä aikaa perusasioiden äärelle. Vuorossa on belgialaisen perheomisteisen Duvel Moortgatin panimon klassikko-olut Duvel. Oluen nimi tulee paikallisesta murteesta, jossa duvel tarkoittaa "paholaista" – todennäköisesti viitaten oluen tuhtiin 8,5% alkoholipitoisuuteen.

Tämä Jan-Leonard Moortgatin perustama panimo on saanut alkunsa jo vuonna 1871. Tätä olutta panimo ryhtyi tuottamaan 1920-luvun alussa, kun Albert Moortgat palasi Skotlannista erityisen oluthiivan kanssa. Tämä olut sai virallisen nimensä "Victory" ensimmäisen maailmansodan loppumisen kunniaksi, mutta se nimettiin uudelleen jo vuonna 1923 Duveliksi – ja tämä nimi pysyi. Tämä olut, jonka valmistuksessa käytetään vaaleiden maltaiden ja mannermaisten humalien lisäksi myös dekstroosia, jolla oluen alkoholipitoisuus saadaan riittävän korkeaksi. Olut aluksi käy tällä aiemminmainitulla, Skotlannista peräisin olevalla hiivalla 20–26°C lämpötilassa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä n. 3–4 viikon ajan. Tämän jälkeen olut pullotetaan pienen hiiva- ja sokerilisäyksen kanssa, minkä jälkeen olut siirretään käymään pulloissa kahdeksi viikoksi 24°C lämpötilaan, jolloin käymisen yhteydessä olut saa hiilihapponsa. Lopuksi olut siirretään kypsymään viileisiin kellareihin vähintään kuudeksi viikoksi ennen etiketöintiä ja myyntiinlaskua. Yhteensä oluen valmistus vie siis vähintään 3 kuukautta. Parasta ennen -päiväys tälle meikäläisen pullolle on 06/2017.

Lasissa Duvelilla on kevyen utuinen, vaaleanvihertävään taittuva kellervä väri ja hyvin runsas, paksu ja kestävä vaahtokukka, joka jättää erittäin reilusti valkoista vaahtoa laskeutuessaan.

Lasista kohoilee aromikas, belgihiivaisen keltahedelmäinen, yrttinen, sitruksinen, raikas ja vivahteikas tuoksu, jossa tuntuu myös kevyesti vehnäisen hapahkoa aromikkuutta. Taustalla häilyy valkoista persikkaa ja mitä etäisin häivähdys tuoretta banaania.

Suussa olut on täyteläinen ja kielen kärjessä makean hedelmäinen, hennon persikkainen ja keltaluumuinen, muualla taas hieman hapahko tai jopa kevyesti hapan, kirpeäkin. Makumaailmasta löytyy belgihiivaisuutta, ruohoisen vihreää yrttisyyttä ja jalohumalaisen rapeaa puraisua, kevyttä hunajaa, hennon pippurivetoista mausteisuutta ja melko hallitsevaa alkoholin lämpöä – jopa aavistus alkoholin makeaa makua. Hiilihappoisuus on melko runsas ja rapsakkana tuntuvaa.

Kielelle jäävä pitkäkestoinen jälkimaku on vihertävän bitterinen, hennon saippuainen ja aavistuksen keltaisen hedelmäinen. Oluesta jäävä jälkivaikutelma on ujosti hapahko ja hiilihapoista kirpeä sekä ilahduttavan raikas, mutta myös voimakkaasti nielua lämmittävä.

Toiset oluet ovat klassikoita enää vain joskus saadun maineensa takia, vaikka laadun puolesta niissä ei olisi enää mitään, joka toisi niille nykypäivänä samanlaista asemaa. Toiset taas ovat klassikoita sen takia, että ne ovat edelleen yhtä kovaa ja mielenkiintoista kamaa kuin silloin, kun ne ovat klassikkostatuksensa ansainneet. Duvel kuuluu selkeästi jälkimmäisiin: suurista tuotantomääristään huolimatta olut on edelleen varsin tyylikäs ja tasapainoinen esitys, eli mukavan runsas ja hedelmäisen mehukas mutta silti kirpeä ja freesi belgi-blonde. Ei tämä olut kuitenkaan niin ihmeellinen ole, että se kykenisi sokkomaisteluissa rökittämään moderneja haastajiaan, mutta sellaisenaan nautiskeltavaksi simppeliksi belgielämykseksi Duvel on olut paikallaan.

Lyhyesti: Maukas Belgian klassikko-olut, joka yhdistelee taiten blonde alen kepeyttä ja raikkautta tripelmäisen runsaaseen ilmaisuun.

Arvio: Miellyttävä – olut on klassikkoasemansa ihan perustellusti ansainnut. Tässä sekä maistuu että tuntuu Belgian olutkulttuuri päivänselvästi.

Hinnan (3,98e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

10.5.16

Château d'Eternes Saumur 2014

Château d'Eternes Saumur 2014
  • Valmistaja: Château d'Éternes
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Saumur
  • Maa: Ranska
  • Alue: Loire, Anjou-Saumur, Saumur
  • Rypäleet: Cabernet Franc (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 86 SEK (~9,34e; Joulukuu 2015, Systembolaget, beställningssortiment)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Jos niin vaikuttavista kuivista valkoviineistä hurmaaviin jälkiruokaviineihin taittuva Chenin Blanc on Loiren jaloin valkoinen rypäle, on ehdottomasti sen punainen vastine fantastinen Cabernet Franc! Tietenkään tämä lajike ei punaisena taitu samanlaiseen moniulotteisuuteen kuin valkoiset vastaavat, mutta Cabernet Franc yltää silti valtavaan kirjoon erilaisia tyylejä, usein simppeleistä ja kepeistä, joskus jopa hieman makeista Anjoun viineistä intensiivisiin Chinonin ja vaikuttaviin Bourgueilin punaviineihin. Vaikka eteläisemmät Bordeaux ja Le Sud-Ouest kykenevät tuottamaan kypsempiä ja suurikokoisempia Cabernet Franc -viinejä, näkee näillä alueilla lajikeviinejä äärimmäisen harvoin – valtaosa näiden alueiden rypäleistä menee sekoiteviineihin.

Loiren laakson keskivaiheilla, Chinonin länsipuolella sijaitsevan Saumurin punaviinit yltävät harvoin Chinonin tai Bourgueilin viinien intensiivisyyteen, mutta ne ovat silti usein kepeydestään huolimatta hurmaavan puhdaspiirteisiä, rehellisesti lajiketyypillisiä aromeja ilmaisevia ja kaikin puolin elegantteja Cabernet Franceja. Vaikka parhaat Saumurit kykenevät kypsymään hienosti kellarissa, ovat ne usein nuorempana juotavia verrattuna jopa useita vuosikymmeniä kehittyviin Chinonin ja Bourgueilin viineihin.

Joskus 800–900-luvulla rakennetussa Éternes'n linnassa sijaitseva viinitalo Château d'Éternes on saanut alkunsa vuonna 1992, jolloin linnan omistajuus siirtyi Robert Martelingin käsiin. varsinainen viinitalo linnasta tuli vuonna 1999, jolloin sinne rakennettiin viininvalmistusfasiliteetit. Tätä nykyä talon omistuksessa on 35 hehtaaria ja tuotannossa on Saumurin alueen kuohuviini ja valkoviini sekä useita Saumurin Cabernet Franc -punaviinejä. Tämä yksinkertaisesti "Saumur"-nimellä kulkeva viini on talon perusviini, jonka annetaan maseroitua palstasta riippuen 13–18 päivää. Terästankeissa tapahtuva kypsyminen kestää n. 6 kk.

Väriltään viini on nuorekkaan purppuraiseen taittuvan ja kevyen läpinäkyvän tummanpunainen.

Viinillä on varsin runsas, mehukas ja viileämmän alueen Cabernet Francille tyypillinen tuoksu, jossa tuntuu puhdaspiirteistä tummaa marjaa, hapankirsikkaa ja aavistus paprikaista vegetaalisuutta.

Suutuntumaltaan viini on kepeän keskitäyteläinen ja ryhdikkään hapokas, mikä antaa viinille varsin kuivan yleisilmeen. Napakasta makumaailmasta löytyy hapankirsikkaa, punaherukkaa, hillittyä, kuivakkaa mausteisuutta, hentoa paprikaista vegetaalisuutta ja happojen nostamaa, ujoa puolukkaisen hapanta marjaisuutta. Tämä kevyesti karhean tanniininen viini on yleisilmeeltään simppelihkö, mutta mukavan rehellinen ja kivasti kevyen särmikäs.

Suuhun jäävä varsin pitkä jälkimaku on hapankirsikkainen, kevyesti karhea, hillityn pippurinen, hennon vegetaalinen ja ujon punaherukkainen.

Pähkinänkuoressa Château d'Éternes'n perustason Saumur on kaikin puolin mainio, kiva ja tasapainoinen Franc, erityisesti hintaisekseen. Alle kympin hintaan tuntuu olevan täysin mahdotonta löytää Alkosta järkeviä punaviinejä ja Systembolagetistakin tämä tehtävä tuntuu olevan hyvin vaikeaa, mutta mukavaa, ettei Loiren laakso petä.

On kyllä pirunmoinen sääli, ettei Alkon ostossa kukaan tunnu olevan millään tavalla hereillä Loiren laakson suhteen: koko valikoimasta löytyy tällä hetkellä peräti yksi Loiren laakson Cabernet Franc, joka sekin tulee simppeleistä perusviineistä tunnetun Anjoun alueelta, eikä muutenkaan ole mitenkään erityisen tyypillisen oloinen Franciksi. Hintaakin löytyy yli kolmannes enemmän kuin tältä, monta kertaa miellyttävämmältä viiniltä. Ei tässä voi muuta kuin hämmästellä valtiollisen monopolimme ammattitaitoa.

Lyhyesti: Simppeli, mutta mukavan rehellinen, tasapainoinen, puhdaspiirteinen ja ennen kaikkea maukas Loiren laakson Cabernet Franc.

Arvio: Hyvä – tämä viini ei ole mikään suuri ja vaikuttava Cabernet Franc, mutta aina viinin ei ole pakko olla sellainen. Joskus on käyttöä tällaisille rehellisille, yleiskäyttöisille arkiviineille – ja sellaisissa Loiren laakso tuntuu kyllä olevan mitä mahtavin viinialue!

Hinnan (~9,34e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

9.5.16

Sierra Nevada Torpedo IPA

http://www.alko.fi/tuotteet/938254/
Sierra Nevada Torpedo Extra IPA
  • Valmistaja: Sierra Nevada Brewing Co.
  • Tyyppi: Olut, India Pale Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Kalifornia, Central California
  • Maltaat: Cara-, Two row pale-
  • Humala: Citra, Crystal, Magnum
  • Koko: 0,355
  • Hinta ostohetkellä: 4,29e (Joulukuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,29e (Toukokuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

Vuonna 1980 ensimmäiset oluensa tuottanut Sierra Nevada Brewing Co. on ehdottomasti yksi Yhdysvaltain merkittävimmistä pienpanimoista (ellei jopa kaikkein merkittävin) ja Sierra Nevada Pale Ale on kenties jenkkien merkittävin pienpanimo-olut sekä koko maan myydyin craft ale. Tämä olut, joka oli Sierra Nevadan ensimmäinen tuote, käytännössä aloitti 1980-luvulla Yhdysvallat (ja sittemmin koko maailman) valloittaneen pienpanimobuumin. Kyllä tätä aiemmin oltiin tehty pienpanimo-oluita, mutta painopiste oli lähinnä simppeleissä ja yllätyksettömissä easy drinkin -oluissa; Sierra Nevada Pale Ale sai arominsa totuttua runsaammasta jenkkihumaloiden käytöstä ja pikku hiljaa tämä uusi "amerikkalainen" tyyli valtasi kuluttajien sydämet ja sai aikaan ennennäkemättömän uusien pienpanimojen aallon.

Varmaan saan kaikkien olutihmisten vihat niskoilleni, kun tässä sanon, että omasta mielestäni Sierra Nevada Pale Ale on aina ollut todella tylsä esitys. Se on joskus aikanaan saattanut olla uraauurtava tuote, mutta nykyisin se on mielestäni kaikin puolin keskinkertainen, yllätyksetön ja tasapaksu jenkkiale. Nostan toki hattua oluen ansioille, mutta innostua siitä en jaksa. Sen sijaan panimon monet muut tuotteet ovat usein olleet paljon enemmän makuuni; tällaisia ovat esimerkiksi panimon "joulu-IPA", Celebration Ale, sekä nyt arvioitava Torpedo IPA.

Sierra Nevadan oluiden aromaattisen tuoksun ja maun takana on ollut kuivahumalointi (dry hopping). Normaalissa humaloinnissa humaloita lisätään olueen keiton aikana: keiton alussa lisättyjen humaloiden aromiyhdisteet hajoavat keiton aikana, mutta pitkään kuumassa uuttuessaan kävyistä irtoaa katkeroita tuivia katkeroaineita. Keiton lopussa lisätyt humalat taas ehtivät uuttaa varsin vähän katkeroaineita, mutta niiden aromiaineet jäävät antamaan oluelle omia vivahteitaan. Kuivahumaloinnissa humalakävyt lisätään keiton jälkeen, kun olut on kypsytysastiassa ja viilennetty kypsymislämpöön. Tällöin humaloista ei irtoa lainkaan katkeroaineita, mutta humalien aromiaineet liukenevat erinomaisesti olueen antaen sille hyvin runsaasti tuoksua ja makua.

Sierra Nevadalla kuitenkin todettiin, että kuivahumaloitujen humalakäpyjen sisus oli usein kuiva, eli niistä ei saatu kaikkea potentiaalia irti. Tähän keksittiin ratkaisuksi "humalatorpedo", eli putki, jonka sisään laitetaan kuivahumalointiin tarkoitettuja humalakäpyjä ja jonka läpi olut ajetaan paineella. Tällä menetelmällä saadaan hyvin tehokkaasti, nopeasti ja hallitusti kuivahumaloitua olueen hyvin runsaasti humalien aromeja. Tottakai tämän menetelmän keksittyään Sierra Nevadan piti myös tuottaa olut, joka esittelisi tämän menetelmän etuja: Torpedo Extra IPA.

Tämä arvioitu pullo on korkattu joulukuun alussa ja parasta ennen -päiväys on 26/05/2016, joten puolessa välissä mennään. Koska humalien aromiaineet hajoavat ajan kanssa, ei tämä ole enää erityisen optimaalinen sauma, mutta olut ei kuitenkaan ole vielä myöskään yli-ikäinen.

Väriltään Torpedo on kirkkaan, vaalean pähkinänruskea. Runsas, tiivis, kermaisen pienikuplainen, erittäin kestävä ja väriltään kellervän beige vaahtolakki syntyy kaadon yhteydessä oluen ylle.

Nokkapuolelta löytyy – kuten odottaa saattaa – voimakkaan aromaattista sitruksenkuorta (moro, Citra), kevyttä kukkaisuutta, hillittyä havuisuutta, hentoa tropiikin hedelmää ja ujoa keltaluumuisuutta, mutta meikäläinen on iloissaan siitä, että humalatykityksen rinnalta löytyy myös rouheaa maltaisuutta, kevyttä karamellista makeutta ja hillittyä mausteisuutta. Vaikka Kalifornia on West Coast IPA -tyylin kotiseutua, ei Torpedo IPA (onneksi) näytä kuitenkaan olevan tämän äärihumaloidun tyylin stereotyyppinen edustaja.

Makumaailmassa on yllättävästi humalointia suuremmassa roolissa melko runsas, makea mallas, joka taittuu kevyesti karamelliin ja siirappiin ja hillitympään mausteisuuteen. Liberaali humalien käyttö toki on antanut oluelle myös runsaasti flavoreita, kuten persikkaa, appelsiinia, trooppista hedelmää, maltillista pihkaisuutta ja havuisuutta, kohtalaista katkeroa ja hentoa ruohoa. Vaikka olut on reilusti humaloitu (58 EBU), on katkerohumalointi erinomaisesti tasapainossa melko täyteläisen suutuntuman ja maltaisuuden kanssa – bitteri puraisee kivasti, muttei hallitse. Hiilihappoisuus on hyvin maltillista, mutta tasapainoisen pehmeää ja 7,2% alkoholia ei tunnu kokonaisuudessa lainkaan.

Lopuksi suuhun jää greippistä hedelmää, pihkaa, karamellista mallasta, kevyellä otteella appelsiinivetoista kypsää sitrusta ja hentoa ruohoisuutta. Katkeroisuus jatkuu kielellä pitkään kevyen mausteisuuden ja hennon yrttisyyden rinnalla, mutta muuten maku jää korkeintaan keskipitkäksi.

Torpedo on kyllä kaikin puolin äärimmäisen maukas, tasapainoa huokuva ja luotettava IPA, jossa mallas saa ihastuttavasti tyypillistä Kalifornia-IPAa suuremman roolin, mutta niin katkero- kuin aromihumalointi ovat myös hyvin esillä. Aikaisempien kokemusten perusteella tämä kyseinen olut tuntuu piirun verran kärsineen iästä – nuoremmissa pullotteissa on yleensä vielä voimakkaampi ja moniulotteisempi hedelmäisyys, joka on selvemmin pinnassa. Tästä huolimatta olut on edelleen silti kovan luokan laatutavaraa ja ansaitsee kovat suositukset!

Lyhyesti: Taiten tehty, todella runsasta aromihumalaa, karamellisen makeaa humalaa ja reilua katkeroa tasapainoisesti naittava laatu-IPA.

Arvio: Erittäin hyvä – klassikkotavaraa. Jättiläis-pienpanimo-olut, josta monet pienemmätkin panimot voisivat ottaa mallia.

Hinnan (4,29e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.