Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

24.4.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1414 viiniä, 274 olutta, 11 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


24.4.17

Pyynikin Black IPA

https://www.alko.fi/tuotteet/761524/
Pyynikin Black IPA
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Black IPA
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa
  • Maltaat: Black, Cara, Chocolate, Crystal, paahdettu ohra, Pale ale, Suklaavehnä
  • Humala: Amarillo, Cascade, Centennial, Citra, Saaz, Target
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 4,99e (Maaliskuu 2017, Alko)

Pitkästä aikaa taas korruptiopullojen arviointia!

Tämä kyseinen olut päätyi meikäläiselle parin muun Pyynikin Käsityöläispanimon mukana suoraan itse panimolta. Kun tuosta kuriirin kärräämästä satsista meikäläisen kattavasti vakuuttanut, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty Imperial Stout oli testattu, ei vaatinut kovinkaan suurta motivointia ottaa paketin seuraava olut, Black IPA, testiin.

Kyseessä on siis reilusti kehuja ja ihan useampiakin palkintojakin keräillyt tapaus, joka aivan hiljattain saapui myös ihan tavan kuluttajien saataville Alkon valikoimiin. Tämän oluen pitäisi olla siis tyyliltään Black IPA, eli mustilla maltailla tuunattu IPA. Kuitenkaan aivan täysin tavan IPA:sta ei pitäisi olla kyse, sillä oluesta löytyy voltteja järeät 8,5% ja katkeroitakin jyrkät 80 EBA – meikäläisen hahmotuskyvyillä tässä liikutaan jo vahvasti Double IPA -akselilla! Meikäläisen testipullolla on parasta ennen -päiväystä lokakuuhun 2017, joten edelleen riittävän tuoretta tavaraa pitäisi olla tarjolla.

Tässä joitain olutblogeja lueskelleena voin huomata, etten ole yksin oman suhtautumiseni Black IPA:an kanssa: tästä oluttyylistä kun tuntuu olevan vain niin hankalaa olla jotain järkevää mieltä. Joitain rassaa koko oluen ristiriitainen nimi: Black India Pale Ale – miten olut on olevinaan yhtä aikaa sekä "black" että "pale"? Kuten itse olen varmaankin kaikissa aikaisemmissa BIPA-arvioissani kirjoittanut, itseäni rassaa se, että liian harvoin nämä oluet ovat varsinaisesti "IPA" ja enemmän portteri. Jos olut kulkee IPA-nimellä, olisi mielestäni perusteltua, että siinä olisi humalat pinnassa ja yleisilme olisi kepeänraikas; ei mielestäni portteri tai stout IPA:ksi muutu, jos siinä on vain hieman enemmän katkeroa – etenkin kun niin monessa jenkkiportterissa on jo lähtökohtaisesti usein enemmän katkeroita kuin tavan IPA:ssa!

Lasiin kaatuu nimensä mukaisesti lähes täysin läpinäkymättömän mustanruskean väristä olutta. Kaadon myötä lasiin nousee myös melko runsas, tuhkaisen beigen värinen ja kestoltaan keskipitkä vaahtohattu.

Tuoksussa paahteinen maltaisuus ja humalainen aromikkuus mittelevät, mutta kohtalaisen nopeasti kärtsäinen puoli ottaa erävoiton humalista. Kokonaisuudesta erottuu makeahkoa, tummanpuhuvaa mallasta, siirappia, yleistä kärtsäisyyttä, kevyttä aromaattisen sitruksista aromihumalaa ja hillittyä salmiakkia.

Suussa oluella on kuivahko, muttei täysin kuiva, melko täyteläinen ja hiilihapoiltaan lähes täysin olematon habitus, mikä myös antaa oluelle hyvin suunmyötäisen, kermaisen suutuntuman. Kielen kärjessä tuntuu hieman siirappista, piimälimppuista ja kevyen lakritsista makeutta, kun taas muualla suussa tuntuu robustimpää kärtsää, pihkaa, kevyttä sitrushedelmäisyyttä, hentoa espressoisuutta ja ujoa yrttisyyttä, joka kasvaa jälkimakua kohden tuntuvammaksi yrttikatkeroisuudeksi.

Vasta jälkimaussa oluen IPA-puoli astuu kunnolla esiin voimakkaan ruohoisella ja yrttisellä, jopa hieman saippuaisella katkerollaan (80 EBU), joka kantaa pitkään. Kielelle jää karvasta espressoa, makeampaa mokkaisuutta, hillittyä männynneulasta ja hentoa salmiakkia, joka loppua kohti kääntyy ujoksi lakritsiseksi makeudeksi.

Näin kokonaisuutena on helppo todeta, että Pyynikin Black IPA on oikein maukas ja tyylikäs esitys, mutta sokkona olisin itse pistänyt tämän oluen reilummin humaloiduksi portteriksi – tässä kun on varsin reippaasti kärtsää, eikä humalan omia piirteitä tahdo löytyä muualta kuin jälkimaun katkeroista. Perinteistä IPA:n aromihumalavetoisuutta oluesta löytyy varsin vähän ja IPA:lle tyypillistä kepeyttä ja huolettomuutta vielä vähämmän. Erityismaininnan kuitenkin saa reipas alkoholi (8,5%), joka ihmeen kaupalla ei tunnu juuri missään.

Eihän tässä oluessa paljoa IPA:a ole, mutta siitä huolimatta oikein mainio oluthan tämä on noin muuten. Humaloitujen porttereiden ystäville tämä on varsinainen nappiosuma ja itse ehkä mieltäisin enemmän tämän oluen sinne volttiensa, runsautensa ja makumaailmansa puolesta. Makuasioista voi toki aina kiistellä, mutta itse odottaisin enemmän IPA-henkeä jos nappaisin sokkona tämän kaupan hyllyltä, kun taas Portterina olisin varsin innoissani! Mielikuvat, koeta nyt ottaa niistä selvää.

Lyhyesti: Vahvasti portterityylinen, reilusti humaloitu musta ale, jossa IPA-maisuutta on lähinnä jälimaun katkerota. Hajanaisesta fokuksestaan huolimatta varsin mainiota tavaraa!

Arvio: Erittäin hyvä – kyllä Pyynikki tuntuu hanskaavan nämä tummat oluet varsin varmoin ottein. Tämä on oikein mukavalla tavalla robusti ja tasapainoinen olut jostain harmaalta alueelta Black IPA:n ja portterin välimaastosta.

Hinnan (4,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

23.4.17

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010

Nyetimber Classic Cuvée Brut 2010
  • Valmistaja: Nyetimber
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, West Sussex
  • Rypäleet: Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £24,90 (~32,35e; Joulukuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Vuosi sitten toukokuussa järjestin Champagnen haastajat -sokkomaistelun, jonka viinejä olen tässä viime postauksissani esitellyt. Maistelun viimeisen viinin rooliin oli joutunut runsaasti tunnustusta keränneen englantilaisen kuohuviinitalo Nyetimberin palkittu Classic Cuvée 2010.

Nyetimber on Englannin tunnetuimpia kuohuviinitaloja ja sen tarina alkaa jo kauan ennen viime vuosina ympäri viinimaailmaa levinnyttä brittikuohuvien buumia (no, "lievä innostus" on ehkä osuvampi termi kuin "buumi", sillä valtaosalle kuohuviinien kuluttajista brittikuohuvat ovat yksinkertaisesti liian hinnakkaita). Luottavaisina alueen viinintuotannolliseen potentiaaliin, Nyetimberin maille istutettiin ensimmäiset viiniköynnökset jo vuonna 1988 ja talo tuottikin ensimmäiset viininsä vuonna 1992. Tätä nykyä Nyetimber on Englannin suurin viinitalo peräti 170 tarhahehtaarillaan, minkä lisäksi se on maan ainoa merkittävä viinitalo, joka tuottaa kaikki viininsä omista rypäleistään ilman ostorypäleitä.

Classic Cuvée on toinen talon kahdesta alkuperäisestä viinistä (toinen on 100% Chardonnaysta valmistettu Blanc de Blancs), jonka pohjana toimii klassinen Champagnen kolmen rypälelajikkeen blend. Rypäleistä puristettu viini käytetään aluksi kuivaksi terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään pulloihin, joissa viinien annetaan kypsyä hiivasakkojen päällä vähintään 3 vuoden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on hieman ohuenpuoleinen, vaaleanvihreä väri, joka vaikuttaa varsin nuorekkaalta ja jopa vähän vaatimattomalta.

Tuoksu sen sijaan on kaikkea muuta kuin vaatimaton; siitä tuntuu löytyvän suorastaan kaikkea mahdollista, alkaen puhtaasta hedelmäisyydestä melko viileisiin olosuhteisiin vihjaaviin vihertäviin piirteisiin. Aluksi yleisilmettä hallitsee ujosti kuminen reduktiivisuus, joka haihtuu nopeasti paljastaen altaan kypsää sitruksisuutta ja hieman raa'ahkoa Granny Smith -omenaa, kevyen yrttisiä vihreitä sävyjä, maltillista paahteisuutta ja mantelia sekä jopa ujosti tuoretta tomaattia.

Tuoksun hieman vihertäviin sävyihin nähden viinillä on selkeästi kypsempi ja runsaampi olemus suussa, mitä viinin jopa kohtalaisen täyteläinen suutuntuma korostaa. Kielellä pyörii kypsää punaposkista omenaa, mehukasta sitrushedelmää, kevyttä teräksistä mineraalisuutta, hillittyä viheromenaa ja hentoja autolyysin tuomia mantelisia ja jopa siirappisuutta vihjaavan paahteisia piirteitä. Dosage tuntuu ujosti, mutta viinin tasapainoiset, runsaanpuoleiset hapot ja runsas, melko kestävä mousse pitävät viinin varsin kuivan tuntuisena.

Viinistä jää pitkä ja happovetoisen rapsakka jälkivaku, jossa tuntuu sitruunavetoista sitrushedelmää, jota dosagen makeus taittaa ujosti sitruunaremmikarkkiseen makeankirpeyteen, kevyttä mantelista paahteisuutta ja ujoa suolaista mineraalisuutta.

Kokonaisuutena Nyetimberin klassikkokupliva on varsin vakuuttava esitys ja sokkomaistelun neljästä brittikuohuvasta (tämän lisäksi löytyi Ridgeview Cavendish*, Furleigh Blanc de Noirs 2010 ja Hattingley Valley Classic Cuvée) selkeästi vakuuttavin esitys. Tyylillisesti viinissä on selkeästi lähdetty hakemaan Champagnea imitoivaa tyyliä ja siinä on talo onnistunut sen verran hyvin, että kyllä tämä menisi helposti vastaavan hintaluokkan shamppiksesta. Ainoastaan viinissä ujosti häivähdelleet vihertävät sävyt voisivat vihjaista siihen, että aivan kaikki rypäleet eivät ole saavuttaneet optimikypsyyttä, joten viileä alkuperäalue selkeästi paistaa viinistä läpi.

* Linkin takaa löytyvä arvio ei ole maistelun viinistä, vaan aiemmin testatusta Cavendishista. Maistelussa ollut ja joitain vuosia kellarissa majaillut Cavendish ei ollut kestänyt ikää niin mairittelevasti ja pärjäsi blogissa arvioitua viiniä huonommin.

Vaikkei ainakaan omissa kirjoissani Nyetimber Classic Cuvée päässytkään sokkomaisteluni kärkisijoille (sinne päätyivät Recaredo Reserva Particular 2004 ja Barone Pizzini Bagnadore 2008), oli viini selkeästi maistelun paremmasta päästä ja jos pisteitä ruvettaisiin jakamaan, niin kenties jopa pronssimitalin väärti suoritus. Kokonaisuutena viini lienee kenties jopa paras maistamani brittikuohuva.

Lyhyesti: Hieman vihersävytteinen, mutta muuten erittäin vakuuttava, selkeästi Champagnen henkeen tehty laatukuohuviini Englannista.

Arvio: Erinomainen – tyyliä ja tasapainoa huokuva kupliva, joka täyttää helposti kaikki laatukuohuviinin kriteerit.

Hinnan (~32,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.4.17

Piollot Cuvée Come des Tallants

Piollot Cuvée Come des Tallants Zero Dosage
  • Valmistaja: Champagne Piollot Pére & Fils
  • Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
  • Maa: Ranska
  • Alue: Champagne, Aube, Côte des Bar
  • Rypäleet: Pinot Noir (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~40,00e (Toukokuu 2016)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Viime vuoden keväällä järjestämissäni Champagnen haastajat -sokkomaistelussa oli kaikkien ei-shamppisten keskuuteen ujutettu yksi aito shamppanja. Kyseessä oli melko naturaaliin henkeen viinejä tuottavan Roland Piollot'n rutikuiva tarha-Blanc de Noirs, eli yhden "Come des Tallants" -tarhan punaisista Pinot Noir -rypäleistä valmistettu valkoinen kuohuva. Tämä Champagnen lämpimimmissä kaakkoisosissa, Côte des Bar'n viinialueella toimiva viinintuottaja oli aiemmin vakuuttanut meikäläisen sekä varsin tasapainoisella Pinot Blanc -kuohuviinillään että lähes kuplivaa punaviiniä muistuttavalla roséekuohuviinillään, joten osasin odottaa, että myös tässä maistelussa Piollot pärjäisi hyvin.

Viinillä on vaaleanvihertävä ulkonäkö.

Viinillä on kypsähkö, mutta hieman hillitty tuoksu, jossa tuntuu makeaa sitruunaa ja jopa hennosti karamellisoitua keltaista hedelmää, mutta myös hillittyä aromaattista kukkaisuutta sekä jotain etäistä vihertävyyttä, lähes parsamaista. Monien Blanc de Noirsien taustalla värjöttelevästä, tummanpuhuvasta hedelmästä ei tunnu olevan tietoakaan, vaan yleisilme on hyvin kirkas ja rapean tuntuinen.

Viini on suussa eloisa, keskitäyteläinen ja kohtalaisen happovetoinen, mutta vivahteikasta makumaailmaa sävyttää tuoksun tavoin ujo, ruohoinen vihersävytteisyys. Taustalla häilyy myös hieman muhkeampaa kellervää hedelmää sekä Pinot Noirin tummempaa hedelmää, jota tuntuva hapokkuus taittaa kohti etäistä hapankirsikkaisuutta. Kokonaiskuva on kuitenkin hyvin rapsakka ja vihreiden piirteiden ansiosta myös aavistuksen raa'ahkon oloinen. Mousse on varsin runsasta ja pienistä kuplistaan huolimatta kohtalaisen rouhean tuntuista.

Suuhun jää lopuksi melko pitkä, kepeä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu varsin nuorekasta kypsää omenaisuutta ja sitruunavetoista sitrushedelmää. Happovetoinen ja tuntuvan mineraalinen jälkivaikutelma puhdistaa suun varsin tehokkaasti.

Tällä kertaa Piollot ei herättänyt läheskään yhtä vakuuttavia fiiliksia kuin talon aikaisemmat pullotteet. Sokkomaistelussani pari osallistujaa osasi jopa veikata oikein viinin shamppanjaksi paljastettuani, että yksi mukana olleista viineistä olikin aitoa tavaraa, mutta useimmat veikkaukset shamppiksesta menivät metsään. Sen sijaan monelle tuli yllätyksenä se, kuinka vaatimattomasti näin mielenkiintoisen ja laadukkaaksi tunnustetun tuottajan viini pärjästi tällä kertaa sokkona, kun pullot lopulta paljastettiin ja kyseinen kupliva paljastui Piollot'n tuotteeksi. Viini nimittäin ei suuria tunteita puolelleen kerännyt – ei sitä missään nimessä huonoksikaan tuomittu, mutta viinin hieman suppeaksi jäänyt aromi- ja makumaailma jättivät hieman toivomisen varaa, eikä viinin ujosti vihertävät piirteet herättäneet ainakaan positiivisia viboja. Kenties pohjaviininä oli haastavampi vuosikerta? Tai mahdollisesti pidempi kypsyttely olisi saanut viinin pelaamaan paremmin yhteen?

Lyhyesti: Tasapainoinen ja ryhdikäs, mutta myös hieman yksiulotteinen ja aavistuksen vihersävytteinen Blanc de Noirs -tarhashamppis Aubesta.

Arvio: Hyvä – mutta ei juuri muuta. Viiniä hörppii ihan mielellään sellaisenaan, mutta kovinkaan suurta muistijälkeä se ei onnistu jättämään jälkeensä.

Hinnan (~40e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

10.4.17

Tuottajaesittely: Venetsanos

Viimekesäisen Santorinin-reissumme loppupuolella ajattelimme, että saarta olisi mukava nähdä myös muuten kuin vain bussien ikkunoista. Päätimme siis vuokrata kahdenistuttavan mönkijän ja lähdimme sillä seikkailemaan Santorinin teitä.

Saavuttuamme saaren ulkoreunan rantakaupunki Kamarista sisäreunan korkean ja jyrkän kalderan reunalle, päätimme ottaa suunnan kohti etelää ja Akrotirini punaista rantaa. Kuitenkin melko pian vastaan rupesi tulemaan viinitalojen kylttejä, joten oli todettava pienen pysähdyksen olevan paikallaan. Kyltit osoittivat, että pian vastaan tulisi tunnetun Boutarin ja tuntemattomamman Venetsanosin viinitalot; niistä hetken arpomisen jälkeen päädyimme Venetsanosiin ja kurvasimme mönkijän viinitalon (ja sen naapurissa toimivan Spa of the Gods -kylpylän) parkkipaikalle.

Koko Venetsanosin viinitalon maanpäällinen osa.
Venetsanosin viinitalolle löytäminen on melko helppoa: riittää vain, että ajaa sitä päätietä pitkin, jonka varrella viinitalo on – kyltit kyllä johdattavat perille. Vielä helpompaa on löytää Boutarille, sillä kylttien lisäksi viinitalon näkee helposti jo satojen metrien päästä. Aivan kalderan reunalla sijaitsevan Venetsanosin viinitaloa on sen sijaan vaikeampi bongata, sillä talosta näkyy parkkipaikallakin vain pieni, muutaman metrin kanttiinsa oleva valkoinen koppi. Tämä johtuu siitä, että viinitalo on rakennettu kokonaan maan sisään, kalderan reunaan. Kopista edestä löytyvät portaat, joista laskeudutaan monessa kerroksessa toimivaan viinitalokompleksiin – itse viinitalon lisäksi maan alta löytyy myös maistelutilat, näköalaterassi Santorinin laguunin yli, viinimyymälä ja syvälle maan sisään louhitut, viinipullojen kypsytykseen tarkoitetut kellaritunnelit. Koko maanalainen kompleksi vaikuttaa erittäin perinpohjaisesti suunnitellulta – viinitalo sijaitsee viennin kannalta oleellisesti Santorinin ainoan sataman kohdalla ja jopa kompleksin lattiat viettävät huomaamattomasti kohti kraaterin ulkoreunaa, jotta lattialle päätyvä vesi valuisi automaattisesti viinitalolta ulos.

Maanalaista toimistoa.
Viinitalon kellarina toimivaa, tuliperäiseen maahan louhittua varastointitunnelia.

Saavuttuamme paikalle tilasimme maistelusetin talon viineistä, minkä ohella meille kerrottiin tiivistettynä viinitalon historia.
  • Venetsanos on viinitalona sekä vanha että varsin nuori. Tämä vuosina 1947–1949 Giorgos Venetsanosin kalderan rinteeseen rakennuttama viinitalo oli aikanaan Santorinin ensimmäinen teolliseen viinintuotantoon rakennettu viinitalo – kaupallisia viinitaloja oli ollut saarella jo satoja vuosia aiemmin, mutta ne eivät eronneet tavallisten pientalouksien viinintuotannosta muussa kuin tuotantomäärissä. Venetsanosin oli alusta alkaen tarkoituksena olla nykyaikainen, laatuorientoitunut viinitalo, ei saarelle tyypillinen kánava.
  • Venetsanosin viinitalo rakennettiin nykyaikana varsin suosituksi tulleen periaatteen mukaisesti: kaikki valmistuksen eri vaiheet sijaitsivat eri kerroksissa, joten viinin siirtely rypäleiden puristamisesta mehun käymiseen, kypsymiseen, pullotukseen ja kellarointiin pystyttiin suorittamaan kokonaan painovoiman avulla. Tässä suhteessa viinitalo ei ollut ainoastaan ainutlaatuinen Santorinilla, vaan myös edelläkävijä viininvalmistuksen modernisoinnissa koko maailman mittakaavassa!
  • Alkuperäinen Venetsanosin viinitalo oli toiminnassa 30 vuotta, vuodesta 1949 vuoteen 1979, eli ennen Santorinin nykyaikaisen viinintuotannon alkua. Omistaja Giorgos Venetsanosin kuoltua viinitalo oli mm. osuuskunta Santo Winesin käytössä, mutta valtaosan ajasta vuosikymmenten 1980–2010 välillä viinitalo oli täysin käyttämättömänä.
  • Vuonna 2014 Ioanna Vamvakouri, Boutarin silloinen viinintekijä, ehdotti Nikos Zorzosille – viinitalon perineelle Giorgos Venetsanosin sukulaispojalle ja Santorinin pormestarille – että talo kannattaisi herättää jälleen henkiin viinitalona, jonka viinintekijänä hän voisi toimia.
  • Ioanna Vamvakouri ja veljekset Nikos ja Vangelis Zorzos aloittivat toiminnan Venetsanosin viinitalolla uudestaan syksyllä 2014. Talo saapui markkinoille lopulta keväällä 2015 Santo Winesin kautta ostorypäleistä valmistetuilla viineillä, mutta tätä nykyä talo omistaa 10 hehtaaria viinitarhoja ja kaikki talon viinit tehdään omien tarhojen rypäleistä.
  • Talon ensimmäistä vuosikertaa valmistettiin n. 14,000 pulloa ja nyt markkinoilla olevaa vuosikertaa 2015 valmistettiin n. 20,000 pulloa. Venetsanos pyrkii kasvattamaan tuotantoaan tasaisesti, mutta kuitenkin sopivan rauhallisella tahdilla, sillä talolla on vielä hyvin rajalliset markkinat, eikä vielä juuri ollenkaan vientiä.
  • Santorinilla viinintuotanto on aina ollut kovin miesvaltainen ala: aloittaessaan Vamvakouri oli Santorinin ainoa naispuolinen viinintekijä ja hän on tässä kirjoitushetkellä edelleen Santorinin ainoa naispuolinen viinitaloa pyörittävä henkilö.

Koska saapuessamme viinitalolle normaalisti maistelutilana toimivalla näköalaterassilla puhalsi paikoitelle varsin vimmaiset tuulet, joten jäimme tutustumaan varsin mielellämme viinitalon sisätiloihin maistelemaan viinejä. Pääsimme tutustumaan lähinnä talon tuoreimpaan 2015-vuosikertaan, mutta tarjolla oli myös yksi viini talon ensimmäistä 2014-vuosikertaa.
  • Venetsanos Santorini 2015: Assyrtiko (100%) yhdeltä "Giannas"-viinitarhalta. Käy ja kypsyy 3 kk ajan terästankeissa. 13% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri. Runsaassa, intensiivisessä ja makeaan taittuvassa tuoksussa kvitteniä, kypsää sitrusta ja autolyyttistä vaniljakreemisyyttä sekä taustalla värjöttelevää kirpeämpää viheromenaa. Suussa viini on Assyrtikoksi yllättävän täyteläisen ja konsentroituneen oloinen; runsaassa ja selkeästi kypsässä makumaailmassa valkoista persikkaa, keltaisia hedelmiä, hillittyä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta sekä kohtalaisen hapokkuuden esiin nostamaa sitruunaisuutta. Suuhun jää melko pitkä ja freesi jälkimaku, jossa tuntuu kypsää keltaista omenaa, sitruksisuutta, kevyttä kivistä mineraalisuutta ja ujoa suolaisuutta.

    Kokonaisuutena Venetsanosin Santorini on hyvä, mutta hyvin siistiksipuleeratun ja modernin oloinen valkoviini, joka ei tunnu aivan klassiselta Santorinin Assyrtikolta, vaan geneerisemmältä valkoviiniltä, jossa on reilusti ryhtiä, rakennetta ja mineraalia, mutta loppupeleissä melko vähän persoonaa. 17€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Nykteri 2015: Assyrtiko (100%). Käy osittain terästankeissa; kesken käymisen viini siirretään uusiin ranskalaisiin barrique-tynnyreihin, joissa viini käy loppuun ja kypsyy 4 kk ajan. 14% alkoholia.

    Intensiivinen vaaleanvihreä väri; käytännössä identtinen Venetsanos Santorinin kanssa. Tuoksu edellistä viiniä hillitympi, mutta makeampi ja kohtalaisen selkeästi tamminen; kypsää päärynää, kvitteniä, hillittyä kermaa, hentoa vaniljaa. Täyteläinen, leveä ja melko intensiivinen suussa. Makumaailmassa kypsää omenaa ja sitrushedelmiä, kevyttä mausteista tammisuutta, ujoa kermaa ja aavistus suolaista mineraalisuutta. Kohtalaisen hapokas. Freesissä, melko pitkässä ja kohtalaisen happovetoisessa jälkimaussa kypsää sitruksisuutta, makeaa omenaa, kevyttä kermaisuutta, hentoa teräksistä mineraalisuutta ja ujoa kermaisuutta.

    Vaikka tässä viinissä uusi tammi tuntuu kohtalaisen selkeästi, ei sitä ole viinissä häiritsevyyteen asti. Kokonaisuutena viini on mielenkiintoisempi ja vakuuttavampi kuin perus-Santorini, mutta tämäkin viini on silti melko anonyymin oloinen ja sokkona voisi olla vaikea sijoittaa Santorinille. 21€ hinnalla laatuunsa nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Anagallis 2015: Assyrtiko (50%), Aïdani (30%), Mandilaria (20%). Punainen Mandilaria viiniytetty punaiseksi, valkoiset rypäleet valkoisiksi. Käy ja kypsyy terästankeissa. Lopuksi sekoitettu "roséeviiniksi". Jäännössokeria 9 g/l.

    Läpinäkyvä, mutta melko syvä mansikanpunainen väri. Runsaassa mutta melko kuivakassa tuoksussa metsämansikkaista hedelmää, kevyttä mausteisuutta, hentoa hapankirsikkaa ja ujoa sinimarjaa. Suussa viini on täyteläinen, mehevä ja kuivahko – ei selvästikään täysin kuiva, muttei aivan puolikuiva. Mehukkaassa makumaailmassa mansikkaisuutta ja metsämansikkaisuutta, kevyttä sitruunaisuutta ja ujoa omenaisuutta. Yleisilme on keskihapokas ja melko pehmeä, mutta kuitenkin riittävän raikkaan oloinen. Keskipitkässä ja keskimakua hieman makeammassa jälkimaussa raikasta sitruksisuutta, omenaisuutta ja ujoa hapankirsikkaa.

    Perushörpittävä, mutta loppupeleissä melko yhdentekeväksi jäävä rosée, jossa ei onnistu maistumaan niin Assyrtikon ryhti kuin Mandilarian persoonallinen aromikkuuskaan. 15€ hinnalla laatuuna nähden hieman tyyriin oloinen.
  • Venetsanos Mandilaria 2015: Mandilaria (100%) 2 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 40% käy ja kypsyy terästankeissa, 60% käy ja kypsyy barrique-tynnyreissä (50% uusia, 50% 2. kerran käytössä). 14% alkoholia.

    Läpinäkyvä, varsin tumman rubiininpunainen väri. Kiehtova ja jännittävä tuoksu, jossa kirsikkaa, persoonallista metsämarjaisuutta, tuoreita luumuja ja kriikunoita, maustepippuria ja neilikkaa, hillittyä makeaa tammea ja häivähdys maitosuklaisuutta. Alkoholi tuntuu ujosti. Suussa viinillä on melko täyteläinen yleisolemus. Intensiivisessä ja intensiivisyydessään suuntäyttävässä makumaailmassa voimakkaana tuntuvaa lakritsijuurta, kirsikkaa, kypsänmakeita metsämarjoja, kevyttä vadelmahilloa, ujoa tarhamansikkaa ja aavistus taustalla väijyvää suklaista tammea. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja vaikka tanniineja ei ole erityisen runsaasti, tarraavat ne ikeniin melko innokkaasti. Pitkässä ja ujosti lämpimässä jälkimaussa tuntuu kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä lakritsijuurta, maltillista makeaa tammen mausteisuutta ja hieman tanniinista grippiä.

    Tämä appassimento-trendien mukainen Mandilaria on varsin persoonallinen esitys Venetsanosin viinien joukossa ja näköjään Mandilaria kestää varsin vaivatta pienen kuivatuskäsittelyn, mutta mielestäni kepeämmät ja hapokkaammat Santorinin Mandilariat ovat kyllä paljon mielenkiintoisempia kuin tämmöiset muhkeammat ja modernimmat esitykset. Lisäksi uutta tammea olisi voitu käyttää vielä vähemmän; rusinoinnin seurauksena viini on jo valmiiksi makea, minkä vuoksi se ei kaipaisi enää lisää suklaista tammea tuomaan lisää makeutta. 16€ hinnalla viini on hintansa väärti ostos.
  • Venetsanos Mandilaria 2014: Mandilaria (100%) 3 päivää kuivatetuista rypäleistä. Viinistä 50% käy ja kypsyy terästankeissa, 50% uusissa tammitynnyreissä. Viinin ensimmäinen vuosikerta, kokonaistuotanto 1530 pulloa. Alkoholia 15%. Kuulemma 2014 oli vuosikertana keskimääräistä pilvisempi ja sateisempi, mikä oli huonompi valkoisille rypäleille mutta parempi punaisille rypäleille.

    Läpinäkyvä, mutta varsin syvä ja tummanpuhuva kirsikanpunainen väri, joka taittuu ujosti kehittyneen luumunpunertavaan. Hyvin runsaassa ja vivahteikkaassa tuoksussa kirsikkaa, minttua, nahistuneita punaisia marjoja, hillittyä makeaa puuta, ujoa rusinaa ja aavistus suklaata. Viini on suussa runsas, täyteläinen ja robusti, mutta samalla hämmentävän eloisa ja kevytliikkeinen. Vuosikertaa 2015 makeammasta makumaailmasta löytyy tummaa kirsikkaa, makeankypsää mansikkaa, hillittyä rusinaisuutta, makeaa suklaata, kevyttä bitteristä puuta ja ujoa minttuisuutta. Viini on valtavan rakenteikas, eli happoja on reilusti ja tiukasti tarraavat tanniinit tuntuvat varsin jykeviltä. Suuhun jää mehukas, makeahko ja pitkä, mutta samalla varsi happovetoinen ja tiukan tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu hapankirsikkaa, mausteista tammea, mehukasta tummaa luumua ja ujoa kivistä mineraalia.

    Viini tuntuu olevan kuin Santorinin oma Amarone kaikessa massakkuudessaan, tiukkarakenteisella otteellaan ja kuivatun hedelmäisellä makumaailmallaan. Viini kuitenkin kärsii samasta piirteestä kuin vuosikerta 2015 – selväpiirteinen uusi tammi korostaa selvästi viinin jo valmiiksi makeita piirteitä entisestään. Tässä vuosikerrassa Mandilarialle tyypilliset, tuntuvat hapot ja tanniinit suitsivat hyvin viinin makeutta, mutta kokonaisuus tuntuu silti vähän turhan överiltä. Kaikesta huolimatta viini on silti Venetsanosin kuivista viineistä kaikken korkealaatuisin ja mielenkiintoisin esitys – joskaan ei missään nimessä täysin naurettavan 100€ hintansa arvoinen.
  • Venetsanos Liastos 2007: Mandilaria (~100%) 8–12 päivää kuivatetuista rypäleistä. Kokonaistuotanto 2,900 pulloa. Alkoholia 13,5%. Itselleni jäi hieman epäselväksi mistä Venetsanosin vanhemmat vuosikerrat olivat peräisin, mutta Liastoseja löytyi aina vuosikertaan 2003 asti.

    Läpinäkyvä, raskasliikkeinen ja hyvin tumman mahonginruskea ulkonäkö. Tuoksusta löytyy todellinen makeiden aromien runsaudensarvi: melassista tummaa siirappia, vaahterasiirappia, espressoa, kuivattuja tummia hedelmiä, makeaa mokkaa, suklaakastiketta, kuivattua viikunaa ja taatelia ja kevyttä rusinaa. Suussa viini on täyteläinen, mutta suht hapokkaan runkonsa ansiosta ei lainkaan paksu, vaan freesihkö ja miellyttävän mehukas. Intensiivisessä makumaailmassa Sun Maid -rusinoita, sulaa suklaata, mokkaa, joulumausteita ja siirappia sekä sitruunaista eloisuutta. Jälkimaku on todella pitkä, raikas ja kompleksinen; kielelle jää voimakasta mokkakahvia, maustekakkuisuutta, rusinaisuutta, kevyttä makeaa tammisuutta ja ujoa keksitaikinaa.

    Liastos on varsin vaikuttava ja vakuuttava esitys, minkä lisäksi se on mielenkiintoinen haastaja perinteisille Vinsantoille – vaikka Assyrtiko on erittäin vakuuttava lajike jälkiruokaviinien valmistukseen, näyttää Mandilaria toimivan tehtävässä myös varsin mainiosti. Liastos on ehdottomasti Venetsanosin tuotannon parhaimmistoa ja pärjää helposti montaa Santorinin Vinsantoa vastaan. Varmasti hyvin kellaroitavaa tavaraa, joten kuten hintansa väärti ostos 35 euron hintaan (500 ml).
Maistelun viinit.

Liastos-pulloja kypsymässä talon kellariluolastossa.
Vaikka maistelun loppua kohti Venetsanosin viinien taso kasvoikin selvästi, jäi talon viineistä yleisesti vähän mitäänsanomaton kuva. Aivan kuten viinitalo oli aikanaan ollut hyvin moderni, olivat talon viinit nyt erittäin modernin ja siistiksipuleeratun oloisia; ne olivat selkeästi erittäin puhdaspiirteisiä ja taidolla tehtyjä, mutta samalla hyvin helpon, hengettömän ja turhankin laskelmoidun oloisia. Viineissä ei niinkään ollut pinnalla mitään sellaista, joka olisi tehnyt niistä selvästi Santorinille ominaisia viinejä, vaan enemmän joko kypsänmakeaa hedelmää tai turhan selväpiirteistä uutta tammea – tai molempia. Lisäksi viinien keskihinta oli selkeästi niiden laatuun nähden aivan liian kova; vaikka Santorinin hintataso on korkea ja useat saaren viinit varsin tyyriitä, edustivat Venetsanosin viinit selkeästi saaren hinnakkainta päätä. Erityisesti "erittäin rajoitettuna ja harvinaisena huippuviininä" mainostetun 2014-vuosikerran Mandilarian sadan euron hintalappu vaikutti joko vitsiltä tai törkeältä turistien rahastusyritykseltä.

Kuinkahan nopeasti sitä kyllästyisi siihen,
että oman työpaikan ulko-ovelta aukeaisivat tällaiset näkymät?
Aivan kuten melkein naapurissa sijainnut Santo Wines, myös Venetsanos tuntui vierailun päätteeksi viinitalolta, joka kannattaa käydä tarkastamassa – mutta ainoastaan viinitalolta kalderan yli aukeavien näkymien vuoksi. Molempien talojen viinien yleisenä ongelmana oli tietynlainen luonteettomuus ja särmien puute, eivätkä viinit päässeet varsinaisesti vakuuttamaan, vaikka kummaltakin talolta löytyi muutama varsin laadukaskin tuote.

Täytyy toivoa, että tässä olisi ainoastaan kyseessä vasta-aloittaneen viinitalon tunnustelevista ensi askeleista ja tyylin hakemisesta, eikä viinintekijä Vamvakourin tavoittelemasta tyylistä. Koska Venetsanos on vielä niin kovin nuori viinitalo, on tulevaisuus sille vielä avoin, mutta itse toivoisin talon siirtyvän puleeratuista, moderneista viineistä enemmän kohti saarelle tyypillistä viinityyliä. Jos heillä on käytettävänään yksi maailman ainutlaatuisimmista terroireista, olisi mielestäni suotavaa, että viinit myös kykenisivät ilmaisemaan sitä paremmin!

Tuskin kovinkaan yllättäen mukaamme ei tarttunut Venetsanosilta lainkaan tuliaispulloja. Maistelun päätteeksi kiitimme, maksoimme itsemme ulos ja lähdimme köröttelemään mönkijällämme kohti saaren eteläosissa sijaitsevaa punaista rantaa.

2.4.17

Barone Pizzini Bagnadore Riserva 2008

Barone Pizzini Bagnadore Riserva Pas Dosé 2008
  • Valmistaja: Barone Pizzini
  • Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Franciacorta
  • Maa: Italia
  • Alue: Lombardia, Franciacorta
  • Rypäleet: Chardonnay (50%), Pinot Noir (50%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,60e (Marraskuu 2015, Alko)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Franciacortan suosio tuntuu erityisesti Italiassa mutta pienemmissä määrin myös muualla maailmassa kasvavan varsin varmaa tahtia: tämän Milanon ja Garda-järven välimaastossa sijaitsevan alueen kuohuviinit tuntuvat tulevan päivä päivältä tunnetummiksi ja myös hinnat tuntuvat kohoavan samaa tahtia. Harmittavan usein kuitenkin on päässyt käymään niin, että vaikka pullosta on joutunut maksamaan aidon shamppanjan verran, on lopputulos ollut lähempänä hyvintehtyä Crémantia. Vaikka parhaimmat Franciacortat ovat todella hurmaavia tuotoksia, jotka helposti pystyvät perustelemaan hintansa, suhtaudun silti aina terveellä varauksella näihin Italo-shamppiksiin.

Viime keväänä järjestämääni Shamppanjan haastajat -sokkomaisteluuni olin hommannut pari Franciacortaa. Toinen niistä oli blogissa jo aiemmin noteerattu Ca' del Bosco Cuvée Prestige Brut, toinen loppuvuodesta 2015 Alkon valikoimista löytynyt paremman pään kuohuva, Barone Pizzini Bagnadore. Tämä kupliva edustaa Barone Pizzinin, Franciacortassa sijaitsevan luomuviinitalon, lippulaivapäätä: pohjana toimii Champagnen viineistä tuttu, vain yhtä vuosikertaa edustava Chardonnay-Pinot Noir-blend, joka on käynyt ja kypsynyt 6 kk ajan sakkojen päällä terästankeissa ja barrique-tynnyreissä. Sadonkorjuuta seuraavana keväänä viinit on sekoitettu ja pullotettu pienen hiiva-sokeri-lisäyksen kanssa ja jätetty tekeytymään kellareihin vähintään 60 kk ajaksi. Sakanpoiston ja korkinvaihdon yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sokeria, eli viini on rutikuiva pas dosé. Koska viini oli ehtinyt kerätä sen verran positiivisia ylistyssanoja niin tuttujen kuin erinäisten viinimedioiden suunnasta, uskalsi pullon napata melko huoletta mukaan handelin hyllyiltä.

Iästään huolimatta viinillä on nuorekas ja melko intensiivinen vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on verrattain kypsänmehevä ja edustaa aromeiltaan maistelun makeampaa päätä; nokkapuolelta erottuu keltaisia persikan ja keltaluumun aromeja, kirpakampaa sitruksisuutta, pitkän hiivasakkakypsymisen tuomia keksimäisiä ja kermaisia autolyysin piirteitä, hieman pähkinäisyyttä ja jopa aavistus etäistä, olutmaista maltaisuutta.

Viinillä on kypsä ja melko täyteläinen, mutta samalla valloittavan raikas ja ryhdikäs yleisolemus, kiitos varsin reilun, jopa ujosti sitruunaisen rapsakan hapokkuuden. Mukavan vivahteikaassa makumaailmassa tuntuu mehevää keltaista hedelmää, kypsää sitruksisuutta, suutapuhdistavaa mineraalisuutta, kevyttä pähkinärouheista autolyysiä ja jopa ujo, aromaattinen vivahde litsiluumuisuutta. Yleisilmettä sävyttää miellyttävän rauhallinen, keskirunsas ja hienostuneen lempeä mousse.

Melko pitkäkestoisessa ja miellyttävän vivahteikkaassa jälkimaussa tuntuu teräksistä mineraalisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kirpeämpää viheromenaa, hillittyä briossimaista autolyysiä, hentoa hunajaista aromikkuutta ja ujoa pähkinäisyyttä. Viinistä jää suuhun varsin moniulotteinen ja mukavan runsas, mutta samalla varsin raikas ja sopivan happovoittoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena viini on varsin vaikuttava ja hurmaavan vivahteikas esitys, joten selvästikään viinin keräämät kehupuheet eivät olleet ilmaa täynnä! Sokkomaistelussani monelta tuli oikea veikkaus sen suuntaan, että kyseessä oli Franciacorta – merkitsevänä tekijänä tuntui olevan monen maistelijan noteeraama kypsien keltaisten hedelmien tuoksu ja maku, mikä tuntuu olevan varsin tyypillistä hyvin monille valkoisille Franciacortan viineille. Viini ei kuitenkaan vahvasti mehukkaisiin keltaisiin hedelmiin taittuvasta makumaailmastaan huolimatta missään vaiheessa tuntunut liian mehevältä tai raskastekoiselta, kiitos täysin jäännössokerittoman Pas Dosé -meiningin ja tasapainottavan, mukavan rapsakkanakin tuntuvan hapokkuuden.

Yleisilmeeltään viinistä löytyi sen verran paljon syvyyttä ja moniulotteisuutta, että ainakin itselläni viini nousi heti maistelun mittelijöiden kärkisijoille – ainoastaan ainutlaatuinen Recaredo Reserva Particular 2004 jäi vankasti pitämään ykkössijaa, mutta muuten Bagnadore oli helposti maistelun top 3 -viinejä. Kokonaisuudessa on kyllä paljon niin tynnyröinnin, autolyysin kuin iän tuomaa kompleksisuutta, mutta tästä huolimatta viini on edelleen varsin nuorekkaan oloinen, minkä vuoksi voisin odotella viinin kehittyvän suotuisasti kellarissa ainakin 15. ikävuoteensa asti.

Lyhyesti: Luomurypäleistä valmistettu, todella vaikuttava, moniulotteinen ja rakenteikas huippu-Franciacorta, joka edustaa vahvasti alueen laadukkainta päätä.

Arvio: Erinomainen – tämän sokkomaistelun perusteella Bagnadore on helposti vaikuttavimpia koskaan maistamiani nuoria Franciacortia, ehkä jopa tähänastisista paras.

Hinnan (34,60e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

1.4.17

Crooked Stave St. Bretta Autumn 2014

Crooked Stave St. Bretta Autumn Batch 5 2014
  • Valmistaja: Crooked Stave
  • Tyyppi: Olut, Saison / American Wild Ale
  • Maa: Yhdysvallat
  • Alue: Colorado, Denver
  • Koko: 0,375
  • Hinta ostohetkellä: 8,49e (Lokakuu 2015, Firmabier)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)



Vuonna 2011 Coloradossa toimintansa aloittanut Crooked Stave on äärimmäisen lyhyessä ajassa noussut ns. American wild ale -liikkeen huipulle. Vielä muutama vuosi sitten tämä "bretta-guru" Chad Yakobsonin lähinnä tynnyrikypsytettyihin, "vaihtoehtoisilla hiivoilla" käytettyihin oluihin keskittynyt amerikkalaispanimo oli melko tuntematon tapaus kotikaupunkinsa Denverinsä ulkopuolella, mutta nyt siitä on tullut yksi Belgian ulkopuolisen villihiivaolutskenen kirkkaimmista tähdistä, jonka nimi pomppaa esiin milloin missäkin yhteyksissä. Esimerkiksi täällä meikäläisenkin blogin puolella on arvioitu tätä ennen jo yksi Crooked Staven olut.

Tällä kertaa vuorossa on ainoastaan brettanomyces-hiivallaa eli "brettalla" käyttetty olut, St. Bretta. Crooked Stave valmistaa St. Brettasta eri versioita, mm. kausiversioita, joista talvinen on tuhtia ja tummaa, keväinen ja kesäinen kepeitä ja raikkaita ja tämä nyt arvioitava syysversio siltä väliltä. Oluet yleensä maustetaan jollain kauden hedelmillä ja tämä Autumn-versio on saanut makua napa-appelsiineista. Oluen käyttämisessä on käytetty ainoastaan brettaa, ei lainkaan oluthiivoja, ja olut en sekä käynyt että kypsynyt vanhoissa, tammisissa foeder-sammioissa. Olut on erää #5 ja voltteja löytyy 5,5%. Pullo tuli testattua melko lailla tasan vuosi sitten, keväällä 2016.

Oluella on siideriä muistuttava, meripihkaisen punaruskea väri sekä matalaksi jäävä ja varsin ketterästi katoava valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu leikattua ruohoa, selkeästi orvalmaiseen taittuvaa funkia, kevyttä sitrusta, hentoa hevosen persettä, ujoa maamaisuutta ja aavistus päivän ajan kulhossa makoillutta, nahistunutta popcornia.

Oluen makupuoli on kuiva ja rustiikkinen; sieltä kyllä löytyy brettaista likaisuutta, maata ja hentoa lantaa sekä aavistus olkia ja hieman hedelmistä tulevaa sitruksista makeutta, mutta ei brettaan yleensä yhdistettyä nahkaa tai varsinaista selkeää sontaisuutta. Kokonaisuus on hieman kirpeähkö muttei kuitenkaan varsinaisesti hapanoluiden henkeen – bretta kyllä saattaa tuottaa käydessään pieniä määriä happoja, muttei kuitenkaan hapanoluiden valmistuksessa käytettyjen pediococcus- tai lactobacillus-maitohappobakteereiden verran. Katkeruus on oluessa lähinnä olematonta.

Jälkimaussa tuntuu brettaista maamaisuutta, maatalon lantaisia vivahteita, hieman valkohomejuuston kuoren homeisuutta ja hentoa sitruksisuutta. Suuhun jää vivahteikas, melko pitkä ja positiivisella tavalla likaisen aromikas jälkimaku.

Kokonaisuutena Crooked Staven ainoastaan brettalla käytetty syysolut on vallan kiva, tasapainoinen ja mukavan rehellisen brettainen olut, joka myös osoittaa, ettei 100% bretta tarkoita automaattisesti 100% funkia. Kokonaisuus on melko selkeän saisonmainen ja sitä sävyttää erityisesti Orvalin ja Saison Dupontin mieleeni tuovat piirteet, mutta näihin klassikko-oluisiin verrattuna St. Bretta ei ole niin moniulotteinen – sen sijaan olut on kyllä juurikin sitä, mitä etiketti lupaa. Puhdaspiirteisiin ja sisäsiisteihin oluisiin tottuneelle tämä kuriositeetti voi olla turhan jyrkkä esitys, mutta olut on passelia siemailutavaraa kaikille brettaisten oluiden ystäville!

Lyhyesti: 100% brettalla käytetyksi olueksi yllättävän siisti ja maltillinen "wild ale" tai höpö-saison hieman Orvalin tai Saison Dupontin henkeen.

Arvio: Tyylikäs – Orvalin tai Saison Dupontin tasoiseen persoonalliseen eleganssiin ei ylletä, mutta olut on riittävän persoonallinen ihan fiilistelykäyttöön. Hintaa pullolla on kohtalaisen paljon, mutta rahalle saa kyllä vastineeksi varsin mukavan maalaista, mutta silti sopivan hienoviritteistä vivahteikkuutta.

Hinnan (8,49e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

25.3.17

Recaredo Reserva Particular 2004

Recaredo Reserva Particular Gran Reserva Brut Nature 2004
  • Valmistaja: Recaredo
  • Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
  • Maa: Espanja
  • Alue: Katalonia, Penedès, Alt Penedès, Coster del Bitlles
  • Rypäleet: Macabeo (67%), Xarel•lo (33%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 51,00e (Joulukuu 2015, Decántalo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Kuten minkä tahansa muunkin viinityylin kohdalla, myös parhaan maistamani kuohuviinin kohdalla yhden oikean vastauksen keksiminen olisi mahdotonta. Sen sijaan jos kysyttäisiin parhaita maistamiani kuohuviinejä, ajatukseni suuntautuisivat heti Champagnen suuntaan, mutta muutama hyvä esimerkki jostain aivan muualta myös pomppaisi varmasti mieleeni. Itse asiassa Recaredon upea Reserva Particular olisi varmasti ensimmäisten joukossa, kun ryhtyisin miettimään vaikuttavimpia kuohuviinielämyksiäni. Tästä syystä minun oli yksinkertaisesti saatava viini viimekeväiseen Champagnen haastajat -maisteluuni.

Recaredon viineihin tulin tutustuneeksi syksyllä 2014, kun vierailimme viinimestarikoulutettavien porukalla Kataloniaan tutustumaan viinintekoon ja paikallisiin viinitaloihin; yksi mieleenjäävimmistä viinitalovierailuista oli piipahdus Recaredolla (ja voit lukea kyseisen reissuraporttini tästä).

Vuonna 1924 Recaredo on yksi Espanjan kovalaatuisimmiksi tunnustetuista Cava-taloista, ellei jopa se kaikkein parhaana pidetty. Talo on tunnettu tinkimättömästä asenteestaan viinien valmistukseen: kaikki viinit käytetään luonnonhiivoilla, viininvalmistukseen puututaan mahdollisimman vähän, kaikki viinit kypsyvät pulloissa luonnonkorkin alla ja viinien korkinvaihto suoritetaan edelleen käsityönä. Viinitalolla meille selitettiin, että talo suosii luonnonkorkkeja sen takia, että talon kaikkia viinejä kypsytetään poikkeuksellisen kauan ja että heidän omien kokemustensa mukaan kruunukorkit toimivat hyvin 4–5 vuoden kypsyttelyn ajan, mutta siitä eteenpäin niiden toiminta rupeaa olemaan epäluotettavaa. Luonnonkorkit sen sijaan toimivat talon mukaan luotettavasti niin kauan kuin vain heillä on tarvetta kypsyttää viinejä, minkä vuoksi niitä suositaan. Tämän puolen ymmärtää parhaiten, kun tietää kuinka pitkään Recaredo kypsyttää viinejään: joka ikinen talon viineistä on vähintään Gran Reserva -tasoinen (min. 30 kk pullokypsytystä), sillä talon jo perustason kuohuviini Terrersin kypsytysaika on hulppeat 5 vuotta ja pelkästään Intens-roséetakin kypsytetään vähintään 3 vuotta. Vanhimmat viinit kypsyvät sitten jo noin 10 vuotta.

Recaredolla on valikoimissaan kaksi lippulaivaviiniä: kuuluisampi niistä on vuodesta 1999 alkaen valmistettu ja blogissa jo arvioitu Turó d'en Mota, yhden erittäin vanhan Xarel•lo-tarhan rypäleistä valmistettu viini, jota kypsytellään vähintään 10 vuotta ennen korkinvaihtoa. Toinen on talon historiallinen Reserva Particular, jota on valmistettu jo vuodesta 1962 ja joka valmistetaan talon kaikkein vanhimpien tarhojen parhaimmista rypäleistä. Tällä hetkellä talon minimi-ikä viinille on 118 kk (9 vuotta 10 kk) ja se valmistetaan vuosittain melko paljonkin vaihtelevasta sekoituksesta Xarel•loa ja Macabeota. Rypäleet käyvät omilla luonnonhiivoillaan, Xarel•lo ensisijaisesti vanhoissa tammitynnyreissä ja Macabeo terästankeissa (Recaredon mukaan erityisesti vanhojen köynnösten Xarel•lo hyötyy runsaasti tammikypsytyksestä, antaen sille runkoa ja kypsytyskestävyyttä). Noin puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan; pulloihin lisätään myös tilkka käymätöntä rypälemehua ja hiivaa kuplat synnyttävää toista käymistä varten, minkä jälkeen pullot suljetaan luonnonkorkeilla ja siirretään kypsymään kellareihin. Noin 10 vuoden kypsymisen jälkeen viinistä poistetaan sakka täysin käsipelillä, viinin kaulaa jäädyttämättä ja sakanpoiston myötä menetetty viini korvataan rutikuivalla saman vuosikerran valkoviinillä. Vuosituotanto pyörii n. 12,000 pullon korvilla. Tämä meikäläisen nyt arvioitava vuosikerta on kypsynyt hieman vähemmän aikaa kuin tuorein vuosikerta, sillä viini on kypsynyt sakkojen päällä "vain" 108 kk (9 vuotta), korkinvaihto on suoritettu 13.5.2014 eli melko tasan tarkkaan kaksi vuotta ennen maistohetkeä – viini siis maistettiin viime keväänä järjestämässäni Champagnen haastajat -maistelussa.

Viinillä on vaaleahko, mutta selkeästi kehittynyt, kellervään taittuva väri.

Tuoksultaan Reserva Particular on yhtä älytön mitä muistin sen olevan vieraillessamme Recaredolla: käsittämättömän runsaasta ja vivahteikkaasta tuoksusta löytyy Recaredolle tyypillisen viheromenaisuuden lisäksi kompleksista vaniljakreemisyyttä, paahdettuja pähkinöitä, makeaa omenahilloa, kukkaista parfyymiä, kevyttä rusinaisuutta, ujoa aavistus kookoshiutaleita ja pienin aavistus tammikypsytystä vihjailevaa konjakkista aromikkuutta. Viinin aromimaailma on yksinkertaisesti hämmentävän moniulotteinen ja äärimmäisen houkutteleva.

Suussa kieltä tervehtii ensin todella runsas ja rehevä, mutta myös todella kermainen ja pienikuplainen mousse sekä erittäin tuntuva, rapea hapokkuus, jota ei olla pyritty suitsimaan lainkaan jäännössokerilla, kiitos Recaredon rutikuivan tyylin. Viini on tuoksun tavoin myös suussa erittäin kompleksinen, mutta hyvin toisella tavalla – siinä missä tuoksu oli hyvin makea, on makumaailma erittäin kuiva, rapea ja särmikäs. Makumaailmaa hallitsee lähes kalkkisen karvas mineraalisuus, hapokas Granny Smith -omenan luotsaama vihertävä hedelmä ja kevyt teräksisyys, mutta seasta löytyy myös runsaasti hienoviritteisiä vivahteita erittäin pitkän sakkakypsytyksen tuomasta kermaisuudesta, pähkinärouheesta ja jopa ujosta vaniljakreemileivoksista. Taustalla värjöttelee myös sekä iän tuomaa, kehittyneempää uuniomenaista hedelmää ja aavistus mahdollisesti tammen tuomaa mausteisuutta, jota mineraalisuus taittaa valkopippuriseen suuntaan. Yleisilmeeltään viini on rutikuiva ja veitsenterävä, mutta kaikki viinin muut piirteet tuovat kokonaisuuteen sellaisia vihjeitä makeudesta, että kokonaisuus on yksinkertaisesti hämmentävän tasapainoinen ja kaiken huomion vangitseva.

Jälkimaussa vihertäväsävyinen hedelmä ja teräksinen mineraalisuus valtaavat yhä enemmän alaa, tehden jälkivaikutelmasta hyvin suutapuhdistavan ja -supistavan. Kielelle jää kuitenkin viipyilemään hyvin pitkäksi aikaa erityisesti jo tuoksussa ja keskimaussa voimakkaana tuntuvaa vaniljakreemisyyttä sekä ujoa leivonnaismaista, makeaa paahteisuutta.

Tiedättehän sen tunteen, kun käy jossain, jossa maistaa viiniä, joka on niin julmetun upeaa, että sukat pyörivät jaloissa ja sen jälkeen muut viinit vaikuttavat pitkän aikaa varsin vaatimattomilta? No, Recaredon Reserva Particular oli itselleni sellainen elämys vieraillessamme Recaredolla syksyllä 2014. Siksi viinin hankkiminen ja tuominen Champganen haastajat -maisteluuni hieman jännitti; mitä, jos viini olikin jostain kummallisesta syystä paikan päällä fantastinen, mutta sokkomaistelussa se olisikin vain täysin tavallinen paremman pään Cava, joka ei erottuisi sokkona muiden joukosta?

Pelkoni oli täysin aiheeton: sokkomaistelussani Reserva Particular oli itselleni pari pykälää parempi kuin yksikään muista maistelun (varsin kovatasoisista) viineistä ja maistelun jälkeen keskustellessa paljastui, että vaikka makumieltymykset levisivät melko laajalle, oli Recaredo ykkössijalla myös hyvin monella muulla osallistujalla. Tämä maistelu osoitti, ettei Reserva Particularin paremmuus ole pelkästään subjektiivista, vaan viini tuntui täyttävän myös objektiivisesti tarkasteltuna vaikuttavan kuohuviinin kriteerit. Käsitykseni siitä, että Reserva particular ei ole vain paras maistamani Cava, vaan myös yksi parhaista maistamistani kuohuviineistä sai maistelusta vahvistusta.

Lyhyesti: Viehättävän vaniljakreemisyyden sävyttämä, käsittämättömän vaikuttava ja moniulotteinen huippu-Cava; helposti parhaita koskaan maistamiani nuoria kuohuviinejä.

Arvio: Täydellinen – viinissä yhdistyy vastaansanomattomalla tavalla ryhdikäs, rutikuiva ja rakenteikas hedelmä todella moniulotteiseen, poikkeuksellisen pitkän kypsyttelyn seurauksena syntyneeseen kermaisuuden, vaniljaisuuden ja pähkinäisyyden hallitsemaan autolyyttiseen paahteisuuteen.

Hinnan (51,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

21.3.17

Pyynikin Bourbon Imperial Stout

https://www.alko.fi/products/767224/
Pyynikin Bourbon Barrel Aged Imperial Stout
  • Valmistaja: Pyynikin Käsityöläispanimo
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Pirkanmaa, Tampere
  • Koko: 0,33
  • Hinta arviointihetkellä: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)
  • Hinta nyt: 8,71e (Maaliskuu 2017, Alko)

Kävipä tässä päivänä eräänä niin, että kotiovelleni kiikutettiin lahjuspulloja suoraan Tampereelta, Pyynikin käsityöläispanimolta. Aikanaan panimon mainio Vahvaportteri iski varsin kovaa ja muutama muukin kovatasoinen olut on tuulut Pyynikiltä tarkastettua. Viime aikoina Pyynikin meininkiä on kuitenkin tullut seurattua hieman vähemmän aktiivisemmin, enkä voi väittää etteikö panimon huhutut heittelyt tuotteiden tasalaatuisuudessa olisi voineet vaikuttaa ostokäyttäytymiseeni. Nyt kun kuitenkin pulloja tarjoutui ihan näin helposti arvioitavaksi, ei löytynyt mitään syitä jättää panimon nykytilaa tarkastamatta. Ja ihan mielelläänhän näitä oluita myös lähtee ihmettelemään, sillä Pyynikin Imperial Stout on kerännyt ihan kiitettävästi kehuja ja panimon Vahvaportteri myös aikanaan osoitti Pyynikin hallitsevan tummemman väriset oluet varsin kiitettävällä otteella. Siis korruptiopullosta korkki auki ja menoksi!

Testattavasta olutkolmikosta (Bourbon IS, Black IPA, Ruby Jazz Ale) mielenkiintoisin oli ehdottomasti tämä nyt arvioon asti päätynyt Bourbon Imperial Stout, joka näkyi myös Alkon tämän kevään pienpanimokattauksessa. Kyseessä on siis todella järeä (peräti 13%) stout, joka on muhinut sopivaksi katsotun ajan tammitynnyreissä, jotka on hommattu suoraan bourbontislaamolta (Heaven Hillsiltä, ymmärtääkseni). Netissä on liikkunut sellaista tietoa, että olutta ei olla valmistettu vain yhtä erää, vaan tynnyreitä olisi tyhjennelty ja täytelty hieman solera-tyyliin, eli tarkkaa tynnyröinnin kestoa oluella ei ole, vaan kypsyttelyn pituus riippuu ihan siitä, mitä oluterää pullo sattuu olemaan. Tietoa oman pulloni erästä tai kypsyttelyn kestosta ei ole, mutta parasta ennen -päiväys on parin vuoden päähän, eli 03/2019.

Oluella on yllätyksettömästi öljyisen pikimusta, täysin läpinäkymätön väri. Varovaisella kaadolla ei tahdo muodostua vaahtoa ollenkaan, mutta kun vähän rohkeammin kippaa menemään, saa olut suorastaan paksun, tiiviin ja kohtalaisen pitkäkestoisenkin, väriltään kellervän ruskean vaahtohatun.

Lasista suorastaan vyöryy äärimmäisen tuhti, makea ja voimakkaan bourboninen tuoksu, jossa tuntuu tyylilajia peilaten odotetusti vahvasti makeaa, aromaattista amerikkalaista tammea, karamellia, valkoista suklaata, kevyttä vaniljaa, hillittyä mokkaa, hentoa lakritsia ja ujoa kinuskia.

Olut on kohtalaisen (muttei kuitenkaan erittäin) täyteläinen, runsas, hieman makeaan taittuva ja melko voimakkaan bourboninen suussa. Makumaailmassa tuntuu vahvaa lakritsia ja vaniljaa, makean puisevaa amerikkalaista tammea, suklaavanukasta ja -siirappia, mokkaa, kevyttä espressoa, hentoa maitosuklaata, ujoa tervaa ja aavistus paahtimessa kärähtänyttä leipää muistuttavaa paahtomallasta. Vivahteita siis löytyy ja runsaasti: sekä paahteinen stout-puoli että tynnyrin bourbonmaisuus ottavat mittaa toisistaan melko tasaväkisinä, mutta lasin edetessä bourbon-puoli kyllä tuntuu ottavan sellaista etukenoa ottelussa, että rupeaa mietityttämään onko kaikki oluen piirteet pelkkää tynnyriä, vai mahtaako itse tislettä jäänyt tynnyrin pohjalle? Tämä kyllä selittäisi niin oluen mörssärimäistä bourbonisuutta kuin yhtä lailla jyrkkää vahvuutta. Oluen hyvin hento, lähes olematon hiilihappo korostaa oluen öljyistä ja kermaisen pehmeää suutuntumaa.

Erittäin pitkä ja kohtalaisen voimakas jälkimaku on hyvin pitkälti keskimaun kaltainen: yleisilmettä hallitsevat voimakkaan puisevan tammiset, vaniljaiset ja kinuski-karamellisen bourboniset piirteet, kun taas myöhemmin kuvioihin saapuvat paahteisemmat piirteet ryhtyvät taittamaan kokonaisuutta lakritsiin, kevyen tervaisuuteen, hillittyyn maitosuklaaseen ja hentoon kärtsäisyyteen. Makea, melko lämmin, vivahteikkaan tamminen ja kohtalaisen paahteinen jälkivaikutelma on varsin tuhti ja viipyilevä. Katkerot tulevat nyt vasta aivan loppuliu'ussa kunnolla esiin, taittaen kärtsäisiä piirteitä kohti pippurista mausteisuutta.

Juupati juu, onhan tämä kyllä melkoisen jyhkeä supermörssäri millä tahansa mittarilla mitattuna. Olut ei erikoisesti ole niin äärimmäisen konsentroitunut ja pureksittavan paksu, mitä yleensä tämäntyylisiltä ja vahvuisilta voisi odottaa, mutta silti kokoa ja makua kyllä riittää ja runsaasti. Tammikammoisille olutta nyt ei voi suositella, koska tammivetoinen bourbonmaisuus on ehdottomasti oluen hallitsevin piirre – erikoista kyllä näissä tynnyristouteissa on se, että vaikka itselleni voimakkaan tammiset viinit eivät uppoa lainkaan, tämmöiset voimakkaan tammiset oluet toimivat oikein mainiosti.

Tämmöisessä kolmanneslitran lestissä meni ihan hyvä tovi yksin tyhjennellessä, kiitos oluen tuhdin yleisolemuksen ja reippaan prosenttilukeman, joten on hyvä todeta, että tämä on myös varsin sopiva ja riittoisa pullo jaettavaksi parille hengelle; makeutensa puolesta olut sopii mainiosti jälkiruoaksi joko suklaavetoisten jälkiruokien kumppanina tai ihan vain niiden korvikkeena.

Lyhyesti: Manselaisen pienpanimon äärimmäisen voimakkaan bourboninen, runsasmakuinen ja vivahteikas superstout. Kaikin puolin varsin jyhkeä esitys.

Arvio: Erinomainen – erittäin vahvan bourbonvetoinen monsteristout, jonka tuoksusta tulee vahvasti mieleen viinitalo Torresin tynnyrihuone.

Hinnan (8,71e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

19.3.17

Tuottajaesittely: Argyros

Santorinin-reissullamme olimme jo hyvissä ajoin etukäteen sopineet vierailun Exo Gonian kylään Argyrosille, joka on yksi Santorinin tunnetuimpia ja arvostetuimpia viinitaloja, erityisesti makeiden Vinsantojen tuottajana. Onnistuimme kuitenkin lahjakkaasti sössimään suunnitellun tapaamisemme, sillä Google Maps johdatti meidät Argyrosia hyvin lähellä sijaitsevalle Art Spacelle. Tämä töplömi johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että tuota kyseistä taloa luotsaa herra nimeltä Antonis Argyros, minkä vuoksi Google ohjaa hakusanalla "Argyros" Art Spacen viinitalolle – jos siis haluaa löytää Argyrosin viinitalolle, on ymmärrettävä hakea viinitaloa nimellä Ktima J. & M. Argyros O.E.!

Spontaani kierroksemme Art Spacelle ei kuitenkaan aiheuttanut vierailullemme suuria ongelmia, sillä Argyrosilla ei vaikuttanut olevan tuolloin iltapäivästä mitään merkittävää ohjelmaa tiedossa ja paikalle pystyi saapumaan milloin vain. Koska muistelin aikaisemmasta reissustamme Exo Goniaan Argyrosin sijainneen viinitalo Canava Roussosin naapurissa, lähdimme tallustamaan kohti tätä vaihtoehtoista kohdettamme Google Mapsia seuraten ja viitisen minuuttia tallusteltuamme Exo Gonian aavekylän reunoilla löysimme vihdoin Canava Roussosin – ja samalla löytyi myös sen naapurista, saarelle tyypilliseen tapaan kalkkimaalatusta talosta, etsimämme viinitalo Argyros.


  • Yli sadan vuoden katkeamattomalla historiallaan Argyros on yksi Santorinin vanhimpia edelleen toiminnassa olevia viinitaloja.
  • Talon on perustanut vuonna 1903 Georgios Argyros. Hän oli talon perustamisaikaan muutamaa köynnöshehtaaria viljellyt viljelijä, joka halusi oman viinitalon, jossa tuottaa köynnöksistään viiniä kaupalliseen tuotantoon – ei pelkästään omaan käyttöön, kuten tuolloin oli tapana.
  • Tällä hetkellä taloa luotsataan 4. sukupolvessa ja puikoissa häärää Georgios Argyrosin lapsenlapsenlapsi, Mathaios (Matthew) Argyros. Hänen isänsä, Yiannis Argyrosin, johtaessa taloa uudistettiin merkittävästi: omistettujen tarhojen ala kasvoi 25 hehtaariin ja viinitaloa modernisoitiin vastaamaan nykyaikaisia standardeja.
  • Tätä nykyä Argyros omistaa yli 40 hehtaaria varttamattomia viinitarhoja, eli talo on yksi Santorinin suurimpia yksityisiä viinitaloja. Tarhojen keski-ikä on n. 60 vuotta, mutta vanhimmat edelleen hedelmää kantavat köynnökset ovat keskimäärin jopa n. 150-vuotiaita. Vanhimmilta tarhahehtaarilta saadaan rypäleitä keskimäärin vain n. 500-1,000 kg (vertailun vuoksi muualla Euroopassa köynnöshehtaarilta saadaan n. 4,000–12,000 kg/ha).
  • Viinejä tehdään omien rypäleiden lisäksi myös sopimusviljelijöiltä ostetuista rypäleistä.
  • Talon vuosituotanto on n. 350,000 pulloa, joista vientiin menee peräti 60%. Tästä Vinsantoa tuotetaan vuosittain n. 14,000 pulloa.
  • Talo pyrkii puuttumaan viininvalmistusprosessiin mieluiten mahdollisimman vähän. Myös sulfiittien määrä pyritään pitämään mahdollisimman matalana; keskimäärin viineihin lisätään sulfiitteja n. 30 mg/l pullotuksen yhteydessä suojaamaan viiniä hapettumiselta.
  • Argyros oli vuonna 2004 yksi ensimmäisiä Santorinin viinitaloja, joka toi markkinoille puhtaan Aidani-lajikeviinin; normaalisti Aidania käytetään pääasiassa vain kuivien valkoviinien ja Vinsantojen rypälesekoituksissa.
  • Talon perustason viinit kulkevat nimellä Atlantis, kun taas paremman pään kuivat viinit kulkevat nimellä Estate Argyros (tai Κτήμα Αργυρού, "Ktima Argyrou"). Talo on kuitenkin kerännyt eniten nimeä Vinsantoillaan, joita talo kypsyttää usein poikkeuksellisen pitkään – jopa pitkälti yli toista vuosikymmentä – ennen markkinoillelaskua.
Viinitalolla meidät otti vastaan ensisijaisesti edustustehtävistä vastaava Yiota Ioakimoglou. Koska päivämme oli ollut pitkä, siirryimme lyhyen talon historian esittelyn jälkeen suoraan varsinaiseen asiaan, eli talon viinien maisteluun. Tässä ovat havaintoni niin viinitalolla esitellyistä viineistä kuin muutamista muistakin Argyrosin viineistä, joita ehdimme matkamme aikana maistaa.
  • Estate Argyros Aidani 2015: 100% Aidani n. 20–30-vuotiaiden köynnösten rypäleistä; satomäärät n. 4,000 kg/ha. Käy ja kypsyy terästankeissa. Aidani on Assyrtikoa hedelmäisempi, mutta pehmeämpi ja matalahappoisempi, minkä vuoksi siitä ei olla perinteisesti valmistettu lajikeviinejä, vaan sitä on sekoitettu pieniä määriä Assyrtiko-viineihin pehmittämään niiden tiukkuutta. Argyros on yksi saaren harvoja Aidani-lajikeviinejä tuottavia viinitaloja. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 6 g/l, alkoholia 13%, pH 3,03.

    Lähes vetisen vaaleanvihreä väri. Aromaattinen ja runsaskin tuoksu, jossa valkoista persikkaa, kypsää omenaa, ujoa hunajamelonia ja aavistus sitruunaista kirpeyttä. Kuiva, rapean hapokas ja varsin eloisa suussa. Runsaassa makumaailmassa sitruunaa, viheromenaa, kevyttä omenankukkaisuutta, hieman kamomillaa ja ujoa kivistä mineraalisuutta. Raikas, puhdaspiirteinen ja melko pitkä jälkimaku, jossa sitruunaa, viheromenaa ja kivistä mineraalisuutta.

    Kokonaisuutena tämä Aidani on ilahduttavan kepeä ja raikas esitys lajikkeen edustajaksi; normaalisti Aidanit ovat pehmeitä, kypsiä ja hedelmävetoisia, mutta tämä on tyyliltään selkeästi Assyrtikomaisempaan henkeen karumpi ja rakenteikkaampi. Ihastuttavan tasapainoinen, todennäköisesti voi kypsyä kellarissakin muutamia vuosia. Erittäin hyvä tapaus ja helposti Santorinin parhaimpia Aidani-viinejä, ellei jopa saaren paras.

  • Argyros Assyrtiko 2014: 100% Assyrtiko n. 50–60-vuotiaiden köynnösten rypäleistä; satomäärät n. 4,000 kg/ha. Käy ja kypsyy terästankeissa. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 7 g/l, alkoholia 13,5%, pH 2,97.

    Vaalea limetinvihreä väri. Melko intensiivinen ja raikas nokkasektori tarjoilee sitruunaisuutta, märän kivistä mineraalisuutta, hieman savuista vulkaanisuutta ja ujoa karambolaa. Viini on melko täyteläisen ja jopa ujosti konsentroituneen oloinen, mutta samalla äärimmäisen rakenteikas, kiitos lähes viiltävän hapokkuuden. Rapeassa makumaailmassa kivistä mineraalisuutta, sitruunavetoista sitrushedelmää, kevyttä limettiä ja ujoa suolaisuutta. Erittäin pitkässä, rapsakan hapokkaassa ja intensiivisessä jälkimaussa melko voimakasta suolaisuutta, mitä komppaavat kivisen mineraaliset, sitruunaiset ja ujon savuiset piirteet sekä aavistus kypsemmänmakeaa keltaista hedelmää.

    Perustason Santorini Assyrtikoksi tämä viini on aivan käsittämättömän vakuuttavaa tavaraa. Todella intensiivinen ja rakenteikas tapaus, joka on miellyttävän raikas yhden lasillisen ajan, mutta sen jälkeen rupeaa kaipaamaan ruokaa kylkeensä. Vielä äärimmäisen nuorekas, eli kaivannee kellaria vähintään parin vuoden ajaksi; todennäköisesti kehittyy helposti vähintään vuosikymmenen ajan. Päräyttävää, erinomaista tavaraa.

  • Estate Argyros Assyrtiko 2015: 100% Assyrtiko n. 150-vuotiaiden köynnösten rypäleistä (muutamien köynnösten arvioidaan olevan jopa 300-vuotiaita). Satomäärät ovat alle 1,000 kg/ha. Käymisen jälkeen viinistä 80% kypsyy 6 kk terästankeissa ja 20% kypsyy 6 kk vanhoissa, kerran tai kaksi kertaa käytetyissä 500 litran tammitynnyreissä. Jäännössokeria 1 g/l, happoja 7,1 g/l, alkoholia 14%, pH 2,95.

    Väriltään viini on hailakka vaaleanvihreä. Eloisa ja kompleksinen tuoksu on hieman makeaan taittuva ja se tarjoaa sitruunaa, sitruunaruohoa, kevyttä kermaisuutta, ujoa kivistä mineraalisuutta ja hentoa vulkaanista savuisuutta. Suussa viini tuntuu selvän konsentroituneelta, erittäin happovetoiselta ja siksi todella rapsakalta. Kypsästä, mutta karunpuoleisesta makumaailmasta löytyy kivistä mineraalia, voimakasta suolaisuutta, omenankuorista bitteriä ja ujoa vulkaanista savuisuutta. Suuhun jää intensiivinen, konsentroitunut ja rapean hapokas jälkimaku, jossa häilyy voimakasta sitruunaisuutta, suolaisuutta, kevyttä omenankuorista bitteriä ja ujoa savuisuutta.

    Todella upea ja vaikuttava esitys: uskomaton määrä rakennetta, energiaa ja fokusta. Vielä aivan liian nuoren oloinen, vaatinee selvästi muutamia vuosia rauhoittuakseen hieman – tai sitten vain riittävän rasvaista ja/tai happopitoista ruokaa kylkeensä. Saaren lähimarketeista voi löytää hintaan 15,90€, mikä on tällaisesta viinistä käsittämättömän vähän.

  • Estate Argyros Assyrtiko French Oak Fermented 2015: 100% Assyrtiko yli 100-vuotiaiden köynnösten rypäleistä. Viini käy ja kypsyy 6 kk ajan 3. kertaa käytetyissä 500 litran ranskalaisissa tammitynnyreissä.

    Hailakka vaaleanvihreä väri. Yllättäen melko pidättelevä, mutta miellyttävää moniulotteisuutta lupaileva tuoksu, jossa tuntuu tammikypsytyksen tuomaa leveyttä ja kermaisuutta, sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä kukkaista aromikkuutta ja ujoa vaniljaa. Siinä missä nokkapuolelta löytyy ujoja viittauksia tammikypsyttelyyn, ei makupuolelta tahdo löytyä juuri mitään; viini tuntuu varsin intensiiviseltä, konsentroituneelta ja melko täyteläiseltä, mutta kielellä pyörii lähennä suolaista mineraalia, sitruunaa ja limettiä, kevyttä omenankuorista bitterisyyttä ja ujoa kermaisuutta. Kiitos erittäin tuntuvien happojen, viini on äärimmäisen rakenteikas, tiukka ja jopa suorastaan karun oloinen. Rapean hapokas ja intensiivinen jälkimaku jättää kielelle voimakasta suolaisuutta, kypsää sitruunaa, märän kivistä mineraalisuutta ja ujoa vulkaanista savuisuutta.

    Tähän asti olen pyrkinyt lähinnä karttamaan kaikkia barrel-nimikkeen kanssa kulkevia Assyrtikoita, sillä ne tuntuvat olevan lähinnä amerikkalaisille markkinoille suunnattuja tammipommeja. Sen sijaan Argyrosin tammitynnyreissä käytetty ja kypsytetty Assyrtiko ei tarjoa juuri mitään tammea (kiitos teille, useaan otteeseen käytetyt, kookkaat tynnyrit!), vaan ainoastaan äärimmäisen vaikuttavaa, tiukkarakenteikasta ja vivahteikasta Assyrtikoa kaikkein parhaimmillaan! Viini on vain vuoden ikäisenä selkeästi aivan liian nuori ja tiukkarakenteinen, eli viini kaivannee useamman vuoden – ellei jopa vuosikymmenen – kellarointia. Helposti parhaimpia reissulla maistettuja Assyrtikoita Art Space Assyrtikon, Sigalas Nychterin ja Artemis Karamolegos Nykterin kanssa. Aivan uskomatonta tykittelyä.

  • Argyros Atlantis 2014: Mandilaria (90%), Mavrotragano (10%). Käy terästankeissa, kypsyy 6 kk ajan 500 litran tammitynnyreissä. Jäännössokeria 3 g/l, happoja 5,5 g/l, alkoholia 13%, pH 3,57.

    Nuorekas, läpinäkyvän vadelmanpunainen väri, joka taittuu ujosti violettiin. Kiehtova, aromaattinen nokka, joka tarjoilee vastapoimittuja, happamankirpeitä punaisia marjoja, makeankypsää vadelmaa, kevyttä suolaista mineraalisuutta, hillittyä ruusuvettä, ujoa savuisuutta ja hentoa puisevaa aromikkuutta. Suutuntumaltaan viini on hyvin kepeä ja happovetoinen. Vaikka tanniineja ei ole paljoa, on niissä runsaasti särmää ja tiukkuutta. Makupuolelta löytyy happamia tummia marjoja, hieman pippurista marjaisuutta ja ujoa ruusuista kukkaisuutta. Suuhun jää pitkä ja tarraavan tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu vadelmamehua, karvasta hapankirsikkaa, hieman hapanta puolukkaa, ujoa ruusuvettä ja aavistus pippurisuutta.

    Ollakseen talon ns. entry-level-punaviini, on punainen Atlantis hämmentävän rakenteikas, vakavastiotettava ja tasapainoinen. Onhan tämä tietyllä tapaa toki suoraviivainen tapaus, mutta vastaaviin perusviineihin tämä on sekä äärimmäisen persoonallinen että rakenteellisestikin varsin epätyypillinen, kepeä, kirpeän hapokas ja tuntuvan tanniininen. Elleivät nuoret Nebbiolot ole juttusi, voi tällainen punaviini olla melko haastava elämys; itse olin tästä kyllä varsin täpinöissäni! Viini tuli testattua ravintolassa 24€ hintaan, mikä oli ihan kohtuullinen hinta viinille – viinikaupoissa en kyllä lähtisi maksamaan tästä viinistä silti kymppiä enempää. Toisaalta tullee varmasti kypsymään hyvin seuraavan puolen vuosikymmenen ajan, mutta toisaalta viini lienee hauskimmillaan juuri näin nuorena ja persoonallisen aromaattisena.

  • Argyros Vinsanto 4 Years Barrel Aged 2008: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 4 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 220 g/l, happoja 7,19 g/l, alkoholia 13,5%.

    Kirkas, keskisyvä vaahterasiirappinen väri. Varsin runsaassa ja makeassa tuoksussa hunajaa, eksoottisia paahdettuja mausteita, kevyttä rusinaa, hentoa vaahterasiirappia ja maltillinen sitruunamehuinen alavire. Erittäin makea ja mehukas suussa, mutta viinin hyvin tuntuva hapokkuus tekee kokonaisuudesta erittäin pirteän ja mausta intensiivisen. Mehevän konsentroituneessa makumaailmassa siirappia, kuivattua sitruunaa, kevyttä hunajaa ja hentoa vohvelia. Maukas ja pitkäkestoinen jälkimaku jättää jälkeensä pitkiä ja intensiivisiä siirapin, eksoottisten mausteiden, kevyen sitruunamarmeladin ja ujon vaahterasiirapin piirteitä.

    Argyrosin 4 vuotta tynnyrikypsytetty Vinsanto on erittäin tyylikäs ja hienostunut esitys Vinsantojen kepeämmästä, hienostuneemmasta ja happovetoisemmasta päästä. Toisin kuin erittäin pitkään kuivatuista rypäleistä valmsitetut ja erittäin pitkään tynnyröidyt versiot, tämä ei ole niinkään massiivinen ja tummanpuhuva, vaan raikkautta ja puhdaspiirteisyyttä korostava. Todella herkullinen esitys, joka valaa uskoa Argyrosiin yhtenä saaren parhaista Vinsanto-tuottajista.

  • Argyros Vinsanto 12 Years Barrel Aged 1999: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 12 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 240 g/l, happoja 7,07 g/l, alkoholia 13,5%.

    Melko syvä, kuivuneen verenpunertavaan sävyyn taittuva meripihkan väri. Selkeästi tummanpuhuvampi ja kehittyneempi tuoksu kuin 4 vuotta vanhalla versiolla; synkkiä mokkaisuuden, savun, keksitaikinan, siirappipiparin, kevyen kahvisuuden ja ujon tumman suklaisuuden sävyjä. Viini on suussa täyteläinen, erittäin makea ja todella intensiivinen; konsentroituneesta makumaailmasta löytyy kahvia, mokkaa, karamellia, melassista siirappisuutta ja hieman savuisuutta. Kokonaisuus on erittäin raikas ja ryhdikäs, kiitos korkean hapokkuuden. Todella pitkässä ja eloisassa jälkimaussa kahvisuutta, melassia, hieman pähkinäisyyttä ja ujoa savuisuutta. Suuhun jäävä jälkimaku on erittäin vivahteikas ja hieman tahmea.

    Erittäin intensiivinen, konsentroitunut ja moniulotteinen Vinsanto; vaikkei tämä ole yhtä järeää tavaraa kuin 20-vuotias, on tämä selkeästi vivahteikkaampi ja synkkäsävyisempi kuin 4-vuotias versio. Erikoisesti viini maistuu hieman makeammalta kuin 4-vuotias, vaikka tässä on enemmän jäännössokeria ja 4-vuotiaassa selkeästi tuntuvammat hapot. Kenties sokerit vain muuttuvat iän myötä vähemmän makeaksi? Kokonaisuutena tämän on kaikin puolin erinomainen ja pitkään kellaroitava Vinsanto, jossa yhdistyy upeasti 4-vuotiaan Vinsanton raikkaus 20-vuotiaan Vinsanton runsauteen ja vivahteikkuuteen. Todella vaikuttava esitys.

  • Argyros Vinsanto 20 Years Barrel Aged 1992: Assyrtiko (80%), Aidani (10%), Athiri (10%) erittäin vanhojen köynnösten rypäleistä; vanhimpien köynnösten juuret saattavat olla jopa 500 vuotta vanhoja. Rypäleitä kuivatetaan aluksi auringossa 12–14 päivää, minkä jälkeen niistä puristettu viini siirretään käymään terästankkeihin. Noin 2 kk kestävän käymisen jälkeen viini siirretään kypsymään ranskalaisiin tammitynnyreihin 20 vuodeksi. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan levätä vähintään vuosi ennen markkinoillelaskua. Jäännössokeria n. 255 g/l, happoja 7,65 g/l, alkoholia 13,5%.

    Todella tumma, selkeästi iän myötä konsentroitunut ja hidasliikkeinen, tumman mahonginruskea ulkonäkö. Nokkapuolelta löytyy tummapaahteista kahvia, kuviattuja taateleita, mehukasta luumuisuutta, maitosuklaata, melassia, karamellia, kuivattuja luumuja, paahdettuja pähkinöitä, makeaa mokkaisuutta, hieman sitruunamarmeladia, ujoa vaahterasiirappia, aavistus hunajaa, hela hoito. Kaikki mahdollinen kuviteltavissa oleva. Suussa viinillä on erittäin tiivis, konsentroitunut ja tahmea olemus, mutta kiitos erittäin voimakkaan, sitruunaisen hapokkuuden, viini ei tunnu lainkaan raskaalta tai laiskalta, vaan erittäin raikkaalta ja fokusoituneelta. Hyvin voimakkaassa ja tuntuvan makeassa makumaailmassa siirappia, melassia, appelsiinisuklaata, mokkaisuutta, oksidatiivisia hasselpähkinän piirteitä, hieman makeaa keksimäisyyttä, hentoa savuisuutta ja aavistus pistävää ranciota. Huhhuh. Viinin makeus tuntuu jo lähes polttelevana tunteena. Eloisassa jälkimaussa tummaa kahvia, siirappia, mokkaa, karamellia, kivistä mineraalisuutta, hieman leivontamaisteita, aavistus tumman suklaista bitterisyyttä ja ujoa savuisuutta. Jopa useita minuutteja kielellä viipyilevä jälkivaikutelma on erittäin makea, voimakas ja käsittämättömän monisyinen.

    Tämä on yksinkertaisesti käsittämätöntä tavaraa. Vaikka viinistä ei löydy semmoista kepeyttä ja eloisuutta kuin nuoremmista versioista, on tämä tajuttoman vivahteikas ja rakenteikas Vinsanto helposti luokiteltavissa maailman parhaiden jälkiruokaviinien joukkoon. Kiitos viinin oksidatiivisen kypsyttelyn, korkean jäännössokeripitoisuuden ja käsittämättömän happopitoisuuden, sen kellarointipotentiaali lasketaan todennäköisesti sadoissa vuosissa. Helposti paras Santorinin-reissulla maistamani Vinsanto ja mahdollisesti jopa paras koskaan maistamani Santorinin viini.
Maistetut kuivat viinit.

Maistettuamme talon viinit läpi oli helppo ymmärtää, miksi Argyrosia pidetään peräti Santorinin parhaana Vinsanton tuottajana: jopa tuottajan nuorin Vinsanto oli selkeästi erittäin korkealuokkainen ja moniulotteinen esitys, kun taas 20 vuotta kypsytetylle Vinsantolle oli jo turha etsiä haastajia. Argyros erottuu muista saaren tuottajista myös siinä, että talo on yksi harvoista vanhempia vuosikertoja myyvistä viinitaloista. Talolla ei siis tuoteta vain yhtä, vuodesta toiseen samana pysyvää Vinsantoa, vaan 4-vuotiaan perus-Vinsanton rinnalle on tuotettu selkeästi monia muita tuottajia pidempään kypsytettyjen Vinsantojen sarja. Koutsoyannopoulos on Argyrosin lisäksi yksi harvoista tuottajista, joka tarjoaa Vinsanton uusimman vuosikerran lisäksi myös vanhempia vuosikertoja, mutta toisin kuin Argyros, Koutsoyannopoulos tuottaa Vinsantoa joka vuosi samalla tyylillä ja viineistä myydään julkaisuhetkellä vain osa, kun taas loput jätetään viinitalon kellariin kypsymään, myöhemmin myytäväksi.

Isomman kaliiperin tykittelymeininkiä.
Ei ollut etukäteen vaikeaa arvata, että Argyrosilla saisimme eteemme todella kovatasoista Vinsantoa. Sen sijaan se tuli itselleni varsin positiivisenä yllätyksenä, että myös talon kuivat puna- ja valkoviinit kuuluivat helposti saaren korkealaatuisimpien joukkoon! Pelkästään jo yleensä niin tylsästä Aidanista oltiin täällä saatu jo vakuuttavan rapsakka ja ryhdikäs esitys, kun taas Assyrtikot olivat mykistävän upeita – joskin myös äärimmäisen tiukkoja, peräti väkivaltaisia – jo näin nuorina. Näitä viinejä fiilistellessä oli ilahduttavaa huomata, että siinä missä monet muut Santorinin tuottajat tahtovat käyttää uusia tammitynnyreitä premium-luokan Assyrtikoita valmistaessaan, oli Argyrosin tyyli selkeästi päinvastainen: tynnyreitä kyllä käytetään rohkeasti tuomaan viineihin runsautta ja syvyyttä, mutta kuten viinejä esitellyt Yiota Ioakimoglou itsekin sanoi, Argyrosilla ei haluta peitellä lainkaan Assyrtikon ainutlaatuista terroiria, toisin sanoen selkeitä tammen piirteitä on turha etsiä viineistä. Talolla suositaan vain vanhoja ja keskimääräistä suurempia, 500 litran tammitynnyreitä, jotta valkoviineissä Assyrtiko pääsee esiintymään pääosassa soolona.

Argyrosin pihasta löytyvä, perinteinen koriprässi
ja irtileikattu kouloura-köynnös.
Tässä vaiheessa päivämme viinitaloja kierrellen oli venynyt jo niin pitkäksi, että naapurissa sijainnut Canava Roussos piti yksinkertaisesti jättää pois turneelta. Fiilisteltyämme Argyrosin viinit läpi lähdimme tallustamaan kohti muutaman kilometrin päässä sijaitsevaa Kamaria, kylää jossa majoituimme, ja sen loputonta rantabulevardia houkuttelevine ravintoloineen.

Näin loppukaneettina Argyrosista voin sanoa sen, että talo on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen, jos Santorinille eksyy. Varsinaisesta tilavierailusta on vaikea mennä sanomaan, sillä sellaista emme ehtineet kiertää, enkä edes tiedä järjestääkö Argyros sellaisia (todennäköisesti kyllä, jos tarpeeksi kiltisti kysyy), mutta itse viinit ovat ehdottomasti jo riittävän kova syy tulla tarkastamaan talon taso. Viinit eivät ole pelkästään hyviä tai tyylikkäitä; ne ovat jumalauta helposti saaren parhaimpien joukossa, elleivät jopa parhaimpia! Argyrosin mieletön, suorastaan väkivaltaisen tiukkaa hapokkuutta ja ääretöntä poweria hämmentävän hienostuneeseen ja vanhan maailman eleganssiin naittava tyyli vakuutti meikäläisen kertaheitolla talon tasosta. Vaikka Santorinilta ei kehnoja tuottajia löydy ja hämmentävän suuri osa saaren viinitaloista on erittäin korkealaatuisia, ei yksikään viinitalo ole kyennyt iskemään eteeni näin kovatasoista kattausta, jossa jo ensimmäinen viini iskee mielihyväkeskuksiin yhtä täysiä ja odottamatta kuin nyrkki taksijonossa leukaperiin, ja siitä lähdetään vain tasaista meno ylöspäin!

Ai jummi.

14.3.17

Hattingley Valley Classic Cuvée Brut

https://www.alko.fi/en/products/528757/
Hattingley Valley Classic Cuvée Brut
  • Valmistaja: Hattingley Valley
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South East England, Hampshire
  • Rypäleet: Chardonnay (48%), Pinot Noir (33%), Pinot Meunier (17%), Pinot Gris (2%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 34,90e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 34,90e (Maaliskuu 2017, Alko)

Lisää englantilaisia kuplivia!

Vajaa vuosi sitten pitämässäni kuohuviinimaistelussa (tästä enemmän arvostelussa Agustí Torelló Matan Gran Reserva Brut Naturesta) ajattelin pistää sokkona maisteltavaksi viinejä, joista olisi haastamaan klassisesti maailman parhaimpina kuohuviineinä pidetyt shamppanjat. Loogisesti maistelusta löytyi useampikin kuohuviini Englannista, sillä nämä viinit ovat lyhyessä ajassa saaneet paljon huomiota juuri korkean tasonsa vuoksi – monissa sokkomaisteluissa brittikuplivia on verrattu positiivisesti shamppanjoihin ja jotkut saarivaltion viinit ovat jopa rökittäneet monet esikuvansa mennen tullen!

Yksi tuota Vanhaa Imperiumia edustamaan valikoituneista viineistä oli Alkon valikoimista silloin löytynyt ja sittemmin myös sinne palannut Hattingley Valley Classic Cuvée Brut. Erikoisesti talon sivuilla puhutaan vain vuosikerrallisista viineistä, mutta Alkosta sai vain NV-tavaraa. Kenties kaikki talon viinit pohjautuvat vain yhteen vuosikertaan, mutta viinit silti merkitään totuttuun kuohuviinien tapaan vuosikerrattomiksi? Kukaties. Noh, tästä syystä en ole varma, mihin vuosikertaan tämä meikäläisen pullo perustuu, mutta internetistä löytyi ainakin vuosikertaan 2013 pätevä rypälesekoitus, jonka mukaan viinistä puolet on punaisia ja puolet valkoisia rypäleitä. Mielenkiintoinen twist asiaan tulee siinä, että viinistä löytyy pari prosenttia Pinot Gris'tä! Tämä on lajike, joka on toki sallittu myös Champagnessa, mutta jonka viljelty pinta-ala kattaa siellä vain prosentin murto-osia, eli lajiketta ei todellisuudessa näe shamppanjoissa juuri koskaan. Mutta sen sijaan tästäpä viinistä löytyy!

Viinin on siis tuottanut vuonna 2008 perustettu Hattingley Valley, joka aloitti n. 11 hehtaarin viljelyksillä. Itse viininvalmistustilat saatiin valmiiksi vuonna 2010, hieman ennen kuin ensimmäiset istutukset alkoivat kantaa hedelmää – viiniköynnökseltä kun kestää normaalisti n. 3 vuotta istutuksesta, ennen kuin se rupeaa tuottamaan rypäleitä. Talon ensimmäiset viinit saapuivat markkinoille vuonna 2013 ja tätä nykyä talolta löytyy tarhahehtaareja jo 24. Hattingley Valleyn Classic Cuvée valmistetaan antamalla viinin käydä ja kypsyä sakkojen päällä ilman sulfiittilisäyksiä n. 8 kuukauden ajan; n. 25% viinistä kypsytetään 3 ja 4 kertaa käytetyissä Bordeaux'n ja Burgundin tammitynnyreissä, joilla pyritään tuomaan viineihin leveyttä ja runsautta. Ensimmäisen kypsymisen jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan, minkä jälkeen viinin annetaan käydä ja kypsyä pulloissa sakkojen kanssa n. 13 kuukauden ajan ennen sakanpoistoa ja korkinvaihtoa.

Viinillä on varsin hailakka, jopa ohuehko vaaleanvihreä väri.

Tuoksultaan viini on aluksi varsin runsas ja rehevä, erottuen joukosta hyvin edukseen; kokonaisuudesta erottuu kypsää hedelmäisyyttä, kevyttä pähkinäistä paahteisuutta, ujoa kermaisuutta ja aavistus kalkkista mineraalia. Tuoksu kuitenkin tuntuu hieman sulkeutuvan lasissa ollessaan siinä missä monet muut vertailun viinit tuntuivat vain aukeavan hengitellessään.

Suussa viini on totuttuun englantilaiskuplivien tyyliin rapsakka, kuiva ja melko kepeä. Viinillä on kuitenkin ilahduttavaa runsautta makumaailmassaan, joka tarjoilee teräksistä mineraalia, tuoretta viheromenaa, kypsän sitruunaista sitrushedelmää ja ujoa kermaisuutta. Rakenteesta pitää huolen melko korkea hapokkuus sekä eloisa, keskikokoinen ja särmikäs, mutta myös melko kestävä mousse.

Melko pitkä ja mukavasti rapsakanpuoleinen jälkimaku jättää kielelle kalkkista mineraalia ja teräksisyyttä, mutta samalla hedelmä taittuu kirpakan viheromenais-sitruunaisesta otteesta muhkeampaan, kevyesti jopa persikkaiseen taittuvaan tyyliin.

Tämä tapaus oli varsin positiivinen yllättäjä: kokonaisuus ei ole mitenkään ylettömän persoonallinen tai ilmaisuvoimainen, mutta siitä löytyy miellyttävää runsautta, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää brittikuohuvissa. Tästä varmaan voi kiittää osittaista pohjaviinin kypsyttelyä vanhoissa tammitynnyreissä; minkäänlaisia tammisia piirteitä kokonaisuudesta ei erottunut, mutta uskon tynnyrikypsyttelyn kyllä antaneen viinille juuri tuota tervetullutta runsautta.

Kokonaisuutena viini suorastaan huokuu tasapainoa, mutta mitään suurta ja ainutlaatuista elämystä tältä viiniltä on turha odottaa – erityisesti laatukuohuvilta yleensä odotettu autolyyttinen vivahteikkuus käytännössä loistaa poissaolollaan. Pähkinänkuoressa viini on oikein kelvollinen ja maukas tekele, joka ei jää mitenkään jälkeen vastaavanhintaisista shamppanjoista – jopa rökittää jotkut hinnakkaammatkin tapaukset – ja toimii varsin hyvin niin laadukkaana maljakuohuvana kuin yleiskäyttöisenä ruokaviininä. Viinistä löytynee paukkuja myös muutamien vuosien kellarointiin, mutta hirveän pitkäaikaista hilloamista varten viiniä ei ehkä kannata hommata.

Lyhyesti: Tasapainoinen, hienostunut ja brittikuohuvaksi mukavan runsas esitys, jossa pääpaino on enemmän hedelmässä kuin autolyyttisissä piirteissä.

Arvio: Erittäin hyvä – oikein kelvollinen ja uskottava shamppanjan korvike. Vaikka viinistä kyllä löytyy paljon brittikuohuvien henkeä, voisi tämmöistä olla hyvin vaikeaa erottaa sokkomaistelussa samanhintaisten shamppanjoiden joukosta.

Hinnan (34,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.