Spencer Trappist Ale

Spencer Trappist Ale

• Valmistaja: Spencer Trappist Brewery of St. Joseph's Abbey
• Tyyppi: Olut, Trappist, Golden Ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Massachusetts
• Mallas: 2-row, 6-row, München
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,90e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
• Hinta nyt: 7,07e (Helmikuu 2017, Alko)

Trappistiluostareissa asustavien trappistimunkkien pyörittämät (tai vähintään) ylläpitämät trappistiluostarit olivat pitkään hyvin Belgialainen juttu: yhtä hollantilaista panimoa lukuun ottamatta kaikki maailman seitsemän trappistipanimoa sijaitsivat Belgiassa. Sitten vuonna 2012 alkoi tapahtua: Itävaltalainen Stift Engelszellin panimo sai kansainväliseltä trappistijärjestö ITA:lta trappistipanimon valtuudet. Tämän jälkeen vain reilussa vuodessa ilmestyi kolme trappistipanimoa lisää: yksi Yhdysvaltoihin, yksi Hollantiin ja yksi Italiaan.

Trappistipanimot ovat siis trappistiluostarien yhteydessä toimivia panimoja, joilla luostari voi kerätä lisää tuottoja ylläpitääkseen toimintaa. Järjestöjen sääntöjen mukaan tuottoa panimo ei saa tehdä, vaan oluesta saatava raha on käytettävä joko luostarin, panimon tai munkkien toiminnan ylläpitämiseen ja loput tuotoista on ohjattava hyväntekeväisyyteen. Munkkien tulee joko itse pyörittää panimotoimintaa, tai munkkien tulee vähintään valvoa panimon toimintaa, jos se toimii luostarin ulkopuolisen henkilökunnan voimin. ITA valvoo panimotoimintaa tarkasti, eikä mikä tahansa trappistiluostari saa aivan helposti trappistipanimon valtuuksia.

Massachusettsissa, Spencerin kaupungissa toimiva St. Josephin luostari aiheutti vuonna 2013 pienimuotoisia kohahduksia olutmaailmassa tullessaan sekä Yhdysvaltojen ensimmäiseksi trappistipanimoksi että maailman ensimmäiseksi Euroopan ulkopuoliseksi trappistipanimoksi – panimo on tässä arvion kirjoitushetkellä myös edelleen ainoa trappistipanimo kumpaakin sorttia. Tämä vuonna 1950 toimintansa aloittanut luostari alkoi 2010-luvulle tultaessa miettiä vaihtoehtoja toimintansa rahoittamiseksi ja Jenkeissä vuosikymmeniä vellonut pienpanimobuumi vei nopeasti ajatukset omaan trappistipanimoon. Luostarin munkit kävivät tekemässä tutustumisreissun Belgian trappistipanimoille, missä heille annettiin kolme neuvoa: heidän tulisi palkata asiansa osaava panimomestari; heidän tulisi rakennuttaa moderni, korkeatasoinen pienpanimo; heidän tulisi aloittaa yhdellä, tarkkaan harkitulla oluella ja rakentaa brändiä sen varaan vähintään viisi vuotta ennen toiminnan laajentamista.

Näköjään tuo viimeinen neuvo kaikui kuin kuuroille korville, sillä tässä kirjoitushetkellä Spencerin valikoimissa rouheat kuusi olutta, mikä on merkittävästi enemmän kuin millään muulla trappistipanimolla, poislukien de Koningshovenin (eli La Trappen) panimo. Spenceriltä on näköjään tullut markkinoille jo maailman ensimmäinen Trappisti-IPA ja maailman ensimmäinen Trappisti-Imperial Stout. Ei kyllä sinänsä yllätä tämmöinen, amerikkalaiset kun ovat kyseessä.

Joka tapauksessa, Spencer aloitti toimintansa oluella, joka oli nimeltään yksinkertaisesti "Trappist Ale". Tässä ei lähdetty tekemään heti supermassiivista Quadrupelia, joilla mm. Chimay, Rochefort ja Westvleteren ovat keränneet mainetta, vaan vaaleampaa ja alkoholiltaan hieman hillitympää Golden Alea. Noh, tämä olut piti kuitenkin saada testiin heti kun sitä näkyi jossain USAn ulkopuolella. Se paikka sattui tuolloin olemaan nettimyymälä Saveur Bière viime vuoden alussa, eikä siitä kestänyt kovinkaan kauaa, kun olut myös päätyi testattavaksi. Tätä nykyähän olutta saa myös Alkon valikoimista (ja kun ottaa huomioon vielä nettikaupan kuljetuskustannukset, ei Alkon 7,07€ ole mitenkään linjasta poikkeava hinta), joskin ymmärtääkseni vain kertaluontoisena ostoksena – voi olla, ettei Spencer siis tule hirveän kauaa handelin hyllyillä heilumaan.

Olut on utuinen ja väriltään vaaleahko pähkinänruskea, minkä lisäksi sille syntyy runsas ja kuohkea, valkoinen vaahto. Tuo kirottu vaahto ryöppysi innokkaasti pöydälle korkkauksen yhteydessä, joten olkaa varovaisia pullojenne kanssa.

Spencer Alella on melko aromaattinen, makeaa leivonnaismaisuutta ja keltaista hedelmää yhdistelevä tuoksu: siinä tuntuu persikkaa ja aprikoosia, italialaista joulupulla panettonea ja hiivaisuutta sekä hentoa belgihiivan mausteisuutta.

Suussa oluella on kuivahko, keskitäyteläinen ja mukavan rapsakka yleisolemus. Makumaailma on pääpiirteiltään aromaattisen yrttinen, kohtalaisen mausteinen, makean leivonnaismainen ja keltaisen hedelmäinen; taustalta löytyy myös hienoviritteisempiä sävyjä, kuten keitettyä päärynää, kevyttä ruohoista humalaa ja aavistus tuoretta banaania. Kokonaisuus on kevyesti kiniinisen katkeroinen, mikä tuo sopivasti hentoa särmikkyyttä ja ryhtiä. Melko runsas, pehmeä ja kuohkea, mutta reilusti nipistelevä hiilihappo kumartaa tyyliltään enemmän Belgian kuin Amerikan suuntaan.

Melko pitkä ja hieman viljaisen hapahko jälkimaku on belgimausteisen hiivainen, ruohoisen katkeroinen, kevyesti raa'ahkon persikkainen ja hennosti makeamman keltaluumuinen.

Yleisesti Spencer Ale on ihan hauska tuttavuus ja jenkkiolueksi yllättävän uskottava esitys niin belgihenkiseksi aleksi kuin aidoksi Trappistiksi, mutta loppupeleissä ei se kuitenkaan onnistu tarjoamaan mitenkään erityisen suurta persoonallisuutta. Olut on mukavan raikas ja tasapainoinen tapaus, mutta niin nettikaupan kuin Alkon hinnoilla olut ei oikein onnistu olemaan hintansa väärti ostos; vastaavantasoista tavaraa kun saa jo Suomestakin halvemmalla, nettikaupoista puhumattakaan. Kuriositeettilisää tuoneen jenkki-Trappisti-preemion nyt suostui kerran maistamaan tutkivan journalismin nimissä, mutta tähän hintaan voisin veikata, että olut ei tule nousemaan uusintatestiin.

Lyhyesti: Maailman ensimmäinen uuden maailman Trappistiolut, joka jenkkiläisistä juuristaan huolimatta kumartaa syvälle Belgian suuntaan. Miellyttävä ja tasapainoinen tuttavuus.

Arvio: Hyvä – uskottavaa ja riittävän belgihenkistä tavaraa, mutta ilman merkittävää persoonaa. Olut on selvästi hyvin tehty, mutta loppupeleissä hieman hajuton ja mauton tapaus. Kelpo olut tämä on, mutta ei mitenkään semmoinen, joka erottuisi merkittävästi Trappistioluiden joukossa edukseen.

Hinnan (5,90e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

Orval: nuori vs. "vanha" vs. wanha

• Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Gaume
• Maltaat: Ohra
• Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
• Koko: 0,33
• Hinta nyt: 5,86e (Joulukuu 2016, Alko)

Toisin kuin monet vaikuttavat, massiiviseen konsentraatioon ja yltiöpäiseen makutykitykseen panostavat superoluet, Orval ei kyllä millään lailla ole ilmiselvä "vaikuttava" superolut. Tästä huolimatta tätä olutta pidetään jatkuvasti asiaan vihkiytyneiden piireissä yhtenä maailman parhaimmista oluista. Ja pakko myöntää, jos joku jaksaa kysyä minulta tuon maailman typerimmän kysymyksen (eli "mikä on paras maistamasi olut?"), on kyllä paljon helpompi vastata "Orval" kuin koettaa mentaalisesti skannailla kaikkia niitä satoja, tuhansia oluita, joita on tullut maistettua. Se kuitenkin on sellainen vastaus, jota harva kehtaa lähteä kyseenalaistamaan. Ja kyllä meikäläinen älähtäisi, jos joku lähtisi.

Asiaan perehtymättömille lienee paikallaan tässä aluksi selittää hieman oluen historiaa. Tämä joissain piireissä "seksisukkulanakin" tunnettu olut kuuluu tuohon panimojen määrältä rajattuun, vahvasti Belgiaan panottuneeseen luostariolutskeneen nimeltään Trappistioluet. Nämä oluet ovat Trappistiluostareissa munkkien itse panemia tai luostarin tiloissa, munkkien valvonnan alla toimivan panimon tuottamia oluita, eikä niitä kuka tahansa saa tehdä – kansainvälinen trappistijärjestö ITA (International Trappist Association) valvoo sitä, ettei trappisti-tuotemerkkejä käytetä väärin ja toimii lupia myöntävänä elimenä. Järjestön ehtoina on, että trappistioluilla ei saa tehdä voittoa, vaan rahat on käytettävä munkkien elinkustannusten ja luostarin ylläpitoon ja ylimääräiset tuotot on lahjoitettava hyväntekeväisyyteen. Iältään 85-vuotias Orvalin panimo kuuluu panimoiden keskikastiin: vanhin panimo (Rochefort) on jo reilusti yli 400-vuotias, kun taas tuoreimmalla (Tre Fontane) on ikää vasta reilu kaksi vuotta.

Tyypillisesti trappistioluiden tuotanto painottuu kolmeen perusolueen: tummaan perustuotteeseen (Dubbel / Brune), vaaleaan ja vahvempaan versioon (Tripel / Triple) ja vahvaan tummaan olueen (Quadrupel). Näiden lisäksi voi toki olla muitakin oluita, mutta yleensä panimoiden perustuotanto painottuu näihin oluisiin. Tässä mielessä Orval on melkoinen outolintu: panimon viralliseen tuotantoon kuuluu vain yksi olut, joka tyylillisesti ei sovi oikein mihinkään perinteiseen trappistioluttyyliin, vaan muistuttaa tyylillisesti enemmän Belgian perinteisiä saison-oluita. Näiden lisäksi Orvalin valikoimiin kuuluu myös miedompi Petite Orval, ns. patersbier-versio, joka on ensisijaisesti tarkoitettu munkkien omaan kulutukseen ja jota myydään vain yhdelle ainoalle asiakkaalle: luostarin vieressä sijaitsevalle L'Auberge de L'Ange Gardien -majatalolle.

Tyylillisesti Orval on keskivahva (erästä riippuen 6,2–6,9%), vaaleahko ale, jonka valmistuksessa käytetään kahta trappistioluille epätyypillistä menetelmää: kuivahumalointia ja brettanomyces lambicus -hiivaa. Kuivahumaloinnissa oluen keiton jälkeen oluessa uutetaan ns. teepussissa kuivia humalakäpyjä, joista uuttuu oluen sekaan humalien aromeja ilman katkeroita. Brettanomyces-hiiva eli "brett" tai "bretta" on taas usein villinä tavattu hiiva, joka on historiallisesti ollut varmasti merkittävä elementti oluissa ja viineissä, mutta joka on kadonnut moderneista juomista hygienian kehittyessä ja jota nykyisin pidetään monissa tapauksissa jopa virheenä. Molemmat näistä menetelmistä ovat tulleet pienpanimobuumin mukana uuteen suosioon, mutta Orval on panimo, joka on käyttänyt näitä menetelmiä jo kauan ennen kuin pienpanimobuumista oli tietoakaan. Erityisesti brettanomyces-hiivan tarkoituksellinen käyttö antaa oluelle oman, ainutlaatuisen, vähän villin, maamaisen ja nahkaisen tuoksu- ja makumaailman joka on tehnyt Orvalista niin tunnetun. Tämän hiivan erikoiskyky on hajottaa piedempiä sokeriketjuja, jolloin hiiva pystyy pysymään säästöliekillä hengissä jopa vuosia, hyödyntäen niitä mallassokereita, joita tavanomainen oluthiiva ei ole kyennyt käyttämään alkoholiksi. Tähän perustuu Orvalin kyky kehittyä jopa vuosia kellarissa – siinä missä oluille tavallisesti laitetaan n. vuoden verran käyttöikää, on tämä Orvalilla peräti 5 vuotta.

Koska Orval on tunnettu kypsytyskestävyydestään, eikä minulla ollut aikaisempaa kokemusta pidempään kypsyneestä Orvalista, ajattelin tätä erikoispostausta varten tehdä hieman vertailevaa arviointia. Aivan hiljattain Alkosta hommatun nuoren Orvalin rinnalle löytyi kellaripuolelta myös "vanha" Orval, joka oli päätynyt meikäläiselle aikaisemmin tänä vuonna, sekä oikeasti jo iäkäs (4½-vuotias) pullo, joka oli ostettu Alkosta vuonna 2012, ennen kuin olut katosi handelin valikoimista lähes puoleksi vuosikymmeneksi. Tuo "vanha" on siinä mielessä ihan validi termi, että Orvalin panimolla tosiaan myydään joko aivan tuoretta tavaraa, tai sitten vähintään puoli vuotta kypsytettyä Orvalia "vanhana" – jotta maistajalle tulisi selväksi, miksi kyseistä olutta pitäisi varastoida.

No niin, sitten rinnakkainarviointiin. Toki ennen niitä voi olla mielenkiintoista lukea edellinen arvio Orvalista kolmen vuoden takaa.

Setti. Nuorin vasemmalla, vanhin oikealla.

Nuori Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 5,86e (Marraskuu 2016, Alko)
• Alc. 6,9%. Pullotettu 31/8/2016, parasta ennen 31/8/2021

Kirkas, vaalean pronssinen väri ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Kiehtova, klassista Orvalin persoonallisuutta huokuva tuoksu on kuivakka, likainen ja hieman nahkainen. Kokonaisuutta leimaa aromaattinen brettaisuus sekä hento, ujon omenainen hedelmäisyys.

Suussa olut on kuivakka, mausteinen ja maanläheinen; taustalla tuntuu hieman likaisempia piirteitä sekä ujoa, appelsiinivetoista sitrushedelmää. Humalalla on oluella melko selvä preesens ruohoisina ja yrttisinä vivahteina ja kohtalaisen tuntuvana katkeruutena. Suutuntumaltaan olut on keskitäyteläinen, mitä tukee kohtalaisen runsas ja pienikokoinen hiilihappo.

Lopuksi suuhun jää keskimakua voimakkaamman maanläheinen, nahkainen ja likainen jälkimaku, jossa tuntuu myös nahistuneita keltaisia hedelmiä ja maltillista hunajaista makeutta. Jälkivaikutelmassa pääosan ottaa melko tuntuva, ruohoinen katkeruus.

Lyhyesti: Klassinen Orval: ei mitenkään helppo tai kosiskeleva trappisti, vaan erittäin persoonallinen ja omintakeisen maanläheinen oman tiensä kulkija.

Arvio: Erinomainen – esimerkki optimaalisesta joka paikan oluesta: olut, joka ei ole liian raskas, muttei liian kevytkään. Sopii erinomaisesti niin arkiseen hörpiskelyyn kuin kaiken huomiokyvyn vaativaan hifistelyyn. Upea olut, joka sopii joka paikkaan.

Hinnan (5,86e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

***

"Vanha" Orval 2016

• Hinta ostohetkellä: 2,80e (Helmikuu 2016, Saveur Bière)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 29/2/2016, parasta ennen 28/2/2021

Kirkas, hyvin ujosti nuorta Orvalia tummempi väri ja ja hyvin runsas, nopeasti kuohuten lasiin nouseva ja pitkään kestävä valkoinen vaahto.

Tuoksultaan olut on nuorta miedompi ja makeampi. Brettainen nahkaisuus ja aromaattisuus jatkuu yhtä voimakkaana, mutta likaisimmat ja maamaisimmat sävyt ovat poissa; niiden tilalle on noussut appelsiinista makeutta, punasävytteistä hedelmää ja ujoa neilikkaisuutta.

Suussa olut on lempeämpi ja pyöreämmän tuntuinen. Makumaailmassa tuntuu enemmän keltaista hedelmää, eksoottista kuivakkaa mausteisuutta, hillittyä omenamehuista makeutta, hentoa marjaisuutta ja ujoa nahkaa. Maltaisuus erottuu selvemmin maltillisen siirappisina piirteinä. Suutuntumaltaan ja hiilihapoiltaan olut tuntuu täysin samalta kuin nuori Orval. Ruohoinen katkeruus on noussut nuorta Orvalia selvempään osaan.

Oluesta jää suuhun maanläheinen, neilikkaisen ja kevyen pippurisen mausteinen, kevyen nahkainen ja hillitysti brettaisen likainen jälkimaku ja nuoren Orvalin tapaan erityisesti melko voimakas ruohoinen katkeroisuus jaksaa kantaa todella pitkään.

Lyhyesti: Tässä on Orval, joka on saavuttanut "sweet spotin": olut on lempeämpi ja miellyttävämpi kuin nuori versio, mutta se on samalla saanut runsaasti enemmän syvyyttä ja vivahteikkuutta.

Arvio: Täydellinen – kyllä tämä menee helposti sinne Maailman Parhaiden Oluiden osastolle.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

***

Wanha Orval 2012

• Hinta ostohetkellä: 4,30e (Joulukuu 2012, Alko)
• Alc. 6,2%. Pullotettu 26/4/2012, parasta ennen 26/4/2017

Oluen väri on kirkas, mutta selvästi nuoria Orvaleita tummemman kuparinen. Orvalille tyypilliseen tapaan vaahto on erittäin runsas, mutta se on väriltään piirun verran tummemman rusehtava ja se laskeutuu nuoria hieman nopeammin (silti vaahdon kesto lasketaan minuuteissa, ei sekunneissa).

Tuoksu on todella ainutlaatuinen, erikoinen ja todella aromaattinen – mutta ei välttämättä varsinaisesti houkutteleva. Tuoksu on todella omituinen, sitä on hyvin mahdotonta saada kuvailtua ja olutta nuuhkiessani rupesin heti miettimään, että mahtaako tämä olla enää kunnossa? Vivahteita, joita kirjasin ylös olutta nuuhkiessani löytyy valtavasti: vanhaa huonekalua, petrolia, märkää nahkaa, homehutnutta appelsiinia, vahamaisuutta, jäähtynyttä Earl Grey -teetä, kevyellä otteella jotain epämääräistä karamellisuutta, etäistä sienimäisyyttä.

Suussa olut on yhtä omalaatuinen – ja yhtä lailla epämiellyttävä – kuin tuoksukin: liuotinta, bensiiniä, muovailuvahaa ja mätiä hedelmiä. Suutuntuma on Orvalille tyypilliseen tapaan keskitäyteläinen, mutta hiilihappo on laimentunut hyvin miedoksi ja lempeäksi. Katkeroisuus on kohtalaisen tuntuvaa.

Suuhun jäävä jälkimaku on kuivakka, tuntuvan katkera, mausteinen, hieman nahistunut ja melko tympeä. Kohtalaisen voimakas katkero jaksaa kantaa kauan.

Lyhyesti: Todennäköisesti jo parhaat päivänsä nähnyt vanha Orval, jolla parasta ennen -päiväys on muutaman kuukauden päässä.

Arvio: Kehno – tätä Orvalia ikä ei ollut kohdellut lempeästi, sääli. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen, mutta sen verran epämiellyttävä, että pullosta ei kovin montaa siemausta tullut otettua.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

***

No, mitä tästä opimme? Ainakin sen, että Orvalin katkeruus jaksaa aina yllättää: sitä on Alkon analyysien mukaan vain 29 EBUa, mutta Orval jotenkin aina tuntuu tätä huomattavasti katkeroisemmalta. Lisäksi sen, että vaikka oluella on parasta ennen -päiväystä vaikka kuinka jäljellä, ei sitä ole aina pakko hautoa kellarissa niin pitkään! Tietenkin kannattaa pitää mielessä myös pullokohtainen vaihtelu: vaikka yksi pullo ei olisi säilynyt kunnossa, voi kuitenkin seuraava lesti olla priimakunnossa.

Ja koska viinipuolelta olen oppinut asioita, en kaatanut Wanhan Orvalin puolikasta pulloa suoraan viemäriin, vaan jätin oluen jääkaappiin rauhoittumaan. Ja katso! Tapahtui ihme ja vuorokaudessa oluesta tulikin varsin juotavaa! Oluesta olivat karisseet kaikki "kummalliset" piirteet ja tilalta löytyi olut, josta löytyi kehittyneen villihunajaisia, paahdetun pähkinäisiä, kuivakan viljaisia ja hennon maamaisia piirteitä sekä ujoa pihkaista makua ja vanhan oluen epämääräistä pölyisyyttä ja leipäisyyttä. Toki olut oli näin kauan auki ollessaan päässyt hieman väljähtymään – kuplia oli vielä ujosti jäljellä, eli täysin flättiä oluesta ei ollut ehtinyt tulla, mutta vähän väsähtänyt yleisilme oluesta jäi.

Joten aivan onnistuneeksi tätä kellarointikokemusta en uskalla väittää. Kyllä varmaan tulevaisuudessakin tulee Orvalia hamstrattua kellaripuolelle, mutta ellen saa lähitulevaisuudessa päinvastaisia elämyksiä, en kyllä enää uskaltaisi lähteä ihan puoleksi vuosikymmeneksi näitä puikulapulloja varastoimaan. Näiden havaintojen perusteella Orval näyttää olevan parhaimmillaan jotakuinkin niillä hetkin kun pullotuspäivästä on vierähtänyt noin vuoden päivät. Ja kun Orval on parhaimmillaan, on se kyllä yksi olutmaailman hekumallisimpia elämyksiä!

Jos Orval ei ole tuttu tuote, on nyt – Alkon otettua suurena olutkulttuuritekona tämän Maailman Parhaimman Oluen takaisin valikoimiinsa – korkea aika metsästää jostain pari pulloa käsiin! Toinen pulloista kannattaa pistää heti testiin, mutta toinen kannattaa unohtaa vuoden päiviksi jääkaappiin tai jonnekin muualle riittävän viileisiin olosuhteisiin kehittymään ja keräämään luonnetta ja syvyyttä.

Disclaimer: Postaus oli osa Suomen olutbloggaajien vuoden päätteeksi tarkoitettua yhteispostausta Orvalista. Mukana olivat seuraavat blogit:

• Arde Arvioi
• Beerspectives
• Bisseparoni
• Brewniverse
• Bönthöö Bönthöö
• Every Beer I Take
• Hankala asiakas
• Humalablogi
• Huurteinen
• Jaskan Kaljat
• Kaunis Humala
• Keikyblogi
• Ladamatkaaja
• Loppasuut
• Musamiehen Oluet
• Mushimalt
• Olutkoira
• Oluttoverit
• Pari sanaa oluesta
• Pullollinen
• Punavuori Gourmet
• Reittausblogi
• Tuopillinen
• Tuopin Ääressä
• Tyttö ja Tuoppi
• Ölmönger

Stift Engelszell Nivard

Stift Engelszell Nivard Trappistenbier

• Valmistaja: Stift Engelszell
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Itävalta
• Alue: Oberösterreich, Innviertel
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,90e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht, Tallinna)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stift engelszell

Koska tuoreen (vasta vuodesta 2012 toiminnassa olleen) itävaltalaisen Trappistipanimo Stift Engelszellin mainio Benno ja erinomainen Gregorius säväyttivät positiivisesti, oli pakko saada käsiin myös se panimon piskuisen linjaston viimeinen olut, kaikista näistä kevyin Nivard. Ennen kuin ehdin olutta mistään tilailemaan, tuli sellainen vastaan tallinnalaisesta Õllepood Kohtista. Tämän marraskuussa testiin päätyneen pullon parasta ennen -päiväys on 04/03/2016.

Olut on siis Stift Engelszellin kolmesta oluesta kepein niin tyyliltään kuin volteiltaan. Toisin kuin panimon kaksi muuta olutta, tämä ei ole hunajan kanssa käytetty, mutta kuten muutkin panimon oluet, myöskin tämä olut saa nimensä joltain luostarin historian merkkihenkilöistä. Nivardin nimen takana on Nivard Volkmer, luostaria vuosina 1989–91 luotsannut munkki.

Oluella on hennon utuinen, vaaleankeltainen väri ja erittäin runsas, todella paksu ja hyvin kestävä, valkoinen, kuohkea vaahtolakki.

Lasista leijailee hurmaava, houkutteleva ja aromikas tuoksu, josta erottuu makeaa hunajaisuutta, viljaista maltaisuutta, mehukasta belgihiivojen tuomaa keltaista hedelmää, kevyttä appelsiinivetoista sitrusta, maltillista mausteisuutta ja häivähdys sahramia.

Suussa olut on kevyt, kuivakka ja voimakkaan mausteinen. Makumaailmasta erottuu erityisesti reippaalla intensiteetillä intialaisia mausteita, kuivakkaa olkisuutta, kevyttä viljaisuutta, maltillista vehnäistä happamuutta ja hillitysti keltaisia hedelmiä, erityisesti aprikoosia. Vaikkei hunajaa oluessa olekaan, tuovat mausteisuus ja keltahedelmäiset piirteet makumaailmaan hentoa karvasta villihunajaa. Hiilihappo on todella pieni ja hyvin pehmeä, suorastaan puoliolematon.

Kuten keskimaku, on myös jälkimaku kuivakka ja voimakkaan mausteinen. Kielelle jää karvasta villihunajaa, apilaa, belgihiivojen hedelmämaustesekoitusta, kevyttä katkeroa, maltillista viljaisuutta ja häivähdys karamellimallasta.

Mausteisuudessaan ja belgihiivaisessa hedelmäisyydessään on Nivard kuin kevyen tripelin kaltainen, mutta sellaiseksi miellyttävän persoonallinen ja omalaatuinen. Tästä huolimatta olut myös kärsii seurassaan: se ei siis ole ehkä yhtä jännittävä kuin muut Engelszellit. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämä olisi mitenkään huono olut – päin vastoin! Tämä on varsin mainio blonde persoonallisella otteella. Kuitenkin, jos tarjolla olisi koko Engelszellin tuotanto ja pitäisi vain yksi olut valita, nappaisin sen kummempia miettimättä Gregoriuksen.

Kokonaisuutena Nivard on hauska, ei-kosiskeleva blonde; alun särmikkään yllätyksen jälkeen oluen kepeys ja kuivakka ilme tekevät siitä kuitenkin helpon juotavan – joskaan ei varmasti moneen makuun soveltuvan.

Lyhyesti: Hauska, persoonallinen, tuntuvan mausteinen, mukavan särmikäs ja hyvällä hörppimiskertoimella varustettu vaalea trappisti.

Arvio: Erittäin hyvä – Engelszellin heikoin tuotos, mutta sellaisenakin varsin mainiota tavaraa! Näin koko rangen maistettuani voin hyvin todeta Engelszellin olevan ehdottomasti yksi parhaista trappistipanimoista.

Hinnan (4,90e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Stift Engelszell Benno

Stift Engelszell Benno Trappistenbier

• Valmistaja: Stift Engelszell
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Itävalta
• Alue: Oberösterreich, Innviertel
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,09e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stift engelszell

Monella trappistioluella on erityinen paikka sydämessäni, mutta monen kohdalla olen hiljattain kokenut pienen kyllästymisen: niiden yleensä täyteläinen, raskas, makean siirappinen ja hieman rusinainen meininki on ruvennut hieman tympäisemään (poikkeuksena toki Orval, johon ei taida olla mahdollista kyllästyä). Sitten törmäsin itävaltalaiseen Gregorius-trappistiin (tästä oluesta arvio sitten joskus tulevaisuudessa) ja innostukseni trappisteihin roihahti jälleen liekkeihin.

Trappistioluet ovat siis oluita, joilla trappistiluostarit rahoittavat toimintaansa: ilman trappistijärjestön valtuutusta ei oluita saa kutsua trappisteiksi. Tyylillisesti 'trappisti' ei tarkoita varsinaisesti mitään, vaan kertoo ainoastaan sen, että olut on autenttinen trappistiolut; trappistioluet ova yleensä kuitenkin hyvin samanhenkisiä keskenään, eli tummia tai vaaleita, belgityylisiä oluita – usein myös melko vahvoja sellaisia. Trappistit taas ovat katolilaisia sisterssiläismunkkeja ja -nunnia; nimensä nämä saavat normandialaisesta La Trappen luostarista, jossa sääntökunta alun perin perustettiin 1660-luvulla. Tätä nykyä maailmassa on noin 170 trappistiluostaria.

Trappistit ovat tulleet tunnetuiksi innokkaina oluenpanijoina: olutta panevia luostareita on ollut kymmeniä ympäri Eurooppaa viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Kuitenkin kun ITA, kansainvälinen trappistijärjestö, perustettiin vuonna 1997 suojaamaan trappist-nimen käyttöä, oli maailmassa vain seitsemän trappistiluostaria, jotka panivat omaa oluttaan. Kuusi näistä sijaitsi Belgiassa, kun taas alankomaalainen Koningshoevenin luostari oli tunnettu maailman ainoana Belgian ulkopuolisena tarppistipanimona. Muutos tuli tähän vuonna 2012, kun itävaltalainen Stift Engelszell sai ITA:lta valtuutuksen tuottaa autenttista trappistiolutta. Tämän jälkeen (todennäköisesti maailmalla vallitsevaa pienpanimobuumia heijastellen) on syntynyt vielä kolme trappistiluostaria lisää (Yhdysvaltoihin, Alankomaihin ja Italiaan), joten tällä hetkellä maailmassa on yhteensä 11 trappistipanimoa. Trappistivaltuutus edellyttää, että oluen pano ei saa olla rahaa kerryttävää toimintaa: oluista saatavat rahat tulee käyttää oluentuotantoon, munkkien elinkustannuksiin ja luostarin ylläpitoon; loput oluesta saadut rahat on jaettava hyväntekeväisyyteen. Lisäksi oluenpanon on aina tapahduttava luostarissa, joko ihan munkkien tai sitten luostarin ulkopuolisten panimotyöskentelijöiden tekemänä.

Engelszellin luostari (Stift Engelszell) on vuonna 1293 rakennettu sisterssiläisluostari, jonka ensimmäisen maailmansodan jälkeen Alsacesta paenneet trappistimunkit ottivat käyttöön vuonna 1925. Nykyisin luostarissa on 7 munkkia, jotka saavat elantonsa myymällä luostarin omia juustoja ja liköörejä – sekä vuodesta 2012 alkaen myös oluita. Luostari tuottaa kolmea erilaista olutta, jotka ovat kevyestä vahvimpaan: Nivard, Benno ja Gregorius. Nyt arvioitava Benno on hunajalla maustettu, hieman dubbel-henkinen olut, joka saa nimensä vuosina 1953–66 apottina toimineelta Benno Stumpfilta. Meikäläisen pullon parasta ennen -päiväys oli 16.12.2016.

Bennolla on utuisen pähkinänruskea väri ja kohtalaisen runsas, keskipitkä, saippuavaahtoisen kuohkea ja kermaisen beige vaahto.

Tuoksu on aromikas, jopa raikas, ja siinä tuntuu päällimmäisenä appelsiinia, hillittyä happamuutta ja kevyen karamellista mallasta. Taustalla häilyy belgihiivaista mausteisuutta ja villihunajaisuutta.

Suussa olut on ilahduttavasti hieman happamankirpeä, mikä ei ole missään nimessä tyypillistä trappisteille! Kielen kärjessä tuntuu ujoa, maltaista makeutta; muuten makumaailmasta erottuu appelsiinivetoista sitruksisuutta, kypsää omenaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä hunajaista makeutta, hentoa saison-henkistä funkia ja aavistuksen verran persikkahilloa. Vaikka makumaailman vivahteet vihjaavatkin makeutta, on oluen maku yleisesti kuivakka; hunajakin tuntuu tuovan kokonaisuuteen lähinnä persoonallista mausteisuutta, ei makeutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen, hiilihappo pientä ja melko lyhytkestoista ja alkoholi (6,9%) pysyttelee piilossa. Olut ei ole erityisen isokokoinen, mutta ennen kaikkea hyvin vivahteikas, moniulotteinen ja jännittävä.

Jälkimaussa kielelle nousee melko kevyttä katkeroa, hillittyä valkopippurisuutta, loppua kohti kasvavaa, omenaisen hapanta kirpeyttä, hieman mausteisen villihunajaista rustiikkisuutta, hentoa yrttistä virheyttä, aavistus saisonhiivaista rustiikkisuutta ja maatalon meininkiä sekä ujoa neilikkaa.

Jummi soikoon, näköjään fantastinen Gregorius ei ollut mikään poikkeus, vaan Engelszell tuntuu tuottavan ihan järjestään kivalla lailla persoonallisia trappisteja, jotka eivät ole hiilikopioita muiden luostareiden legendaarisista oluista, vaan selkeästi omaa, ainutlaatuista tyyliä edustavia tapauksia! Benno on julmetun mielenkiintoinen, maukas, erilainen ja harvinaisen helpostijuotava trappisti. Voin lämpimästi suositella ottamaan näitä Engelszellin oluita testiin mahdollisuuksin tarjoutuessa, jos haluaa testata jotain uutta, maukasta ja hauskaa!

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kevyesti hapahko, jännittävän monisyinen ja ihastuttavan helpostijuotava trappistiolut.

Arvio: Erinomainen – olisiko tästä jopa lempparitrappistini Orvalin haastajaksi?

Hinnan (4,09e) ja laadun suhde: Erinomainen – Olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Chimay Blue 2013

Chimay Blue 2013

• Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,39e (Elokuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 4,48e (Lokakuu 2015, Alko)

Jumalauta! Huomasin vasta tuossa Chimay Redistä arviota kirjoittaessani, että yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista, Chimayn sininen, ei ole vieläkään saanut arviota blogiini! Ei siitä huolimatta, että olen ehtinyt kirjoittaa ainakin neljä arviota oluesta arvioarkistooni (tätä kyllä sattuu meikäläiselle tämän tästä – arvioita kun on tähän asti ehtinyt kertyä noin viitisentuhatta)! Noh, korjaan nyt tilanteen hetimmiten ja isken tästä linjoille arvion vuoden takaa kas näin.

Chimayn sininen on yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista siksi, että myöhäisteini-iässäni, kyllästyttyäni täysin bulkkilagereiden ohuen vetiseen ilmaisuun, aloin etsimään olutmaailmassa jotain isoa ja tuhtia tavaraa, jolla laajentaa nestegastronomista tajuntaani. Parin karvaaksi pettymykseksi jääneen viinalager (IVB) -syrjähypyn jälkeen ensimmäinen askel oli Koffin Porter, joka aiheutti fiiliksen – JUMALAUTA, TEHDÄÄNKÖ TÄLLAISTAKIN? Suuressa portterihuumassani seuraava looginen askel oli Nøgne Øn Imperial Stout, minkä jälkeen haluttiinkin kokeilla jo jotain erilaista. Kun tässä vaiheessa kuvioihin astui Chimay Blue, oli loppu historiaa.

Chimay Blue on siis Chimayn trappistiluostaripanimon lippulaivatuote, ns. quadrupel, eli linjaston vahvin ja järein olut. Oluesta valmistetaan myös rajatumpana versiona 0,75-kokoista, varmemmin kellarikypsytykseen tarkoitettua versiota, joka kulkee lisänimellä Grande Réserve.

Oluella on syvä ja tumma, aluksi melko kirkas pähkinänruskea väri, minkä lisäksi rohkean kaadon palkitsee tiivis, kermanbeige, todella runsas vaahto. Loppupullon myötä sekaan saapuvat myös hiivat, minkä vuoksi oluesta tulee selkeästi sameampi.

Tuoksussa tuntuu karamellista mallasta, voimakasta belgihiivan tuomaa mausteisuutta ja belgihedelmää, kuivattua viikunaa, ruskeaa omenaa, kevyttä rusinaa, hentoa kanelia ja aavistuksen verran mössättyä, jo hieman rusehtavaa banaania.

Oluen yleisilme on täyteläinen ja paksunpuoleinen, makupuoleltaan varsin intensiivinen. Makeahko ja varsin mausteinen makumaailma on täynnä kypsänmakeaa belgihedelmää eli viikunaa, banaanimurskaa ja ruskeaa, ylikypsää omenaa. Seasta löytyy myös fariinisokerisen siirappisia, lakritsisia, maamaisia ja hennon multaisia sävyjä. Yleisilmettä sävyttää varsin runsas, kuohkea ja pistelevä hiilihappo, kun taas katkerohumaloinnista ei ole juuri mainittavaa. Viileänä oluen varsin runsas alkoholi (9%) pysyy yllättävänkin hyvin piilossa.

Vivahteikas jälkimaku on ihastuttavan monimuotoinen: suuhun jää makean luumuinen, kevyen rusinainen, mausteinen, maltillisen karvaan katkerohumalainen, hillitysti vihreän yrttinen, hennon päärynäinen ja ujon ruisleipäinen loppuliuku. Olut jättää mehukkaan, viipyilevän ja kestoltaan erittäin pitkän jälkivaikutelman, jossa tuntuu kevyesti lämmönhohkaa.

On Chimayn sininen nuorena kyllä pirun hyvää tavaraa! Siitä huolimatta, että oluessa makeutta on paljon ja katkerohumalaa varsin maltillisesti, on kokonaisuus vaikuttavan moniulotteinen ja maukas – joskin oluen voimakas, makeahko maku ja täyteläinen yleisolemus pitävät oluen helpostijuotavuuden melko vaatimattomana. Tämä ei ole missään nimessä kepeä hörppimisolut, vaan hitaasti, kaikessa rauhassa siemailtava fiilistelybelgi.

En ole silti täysin vakuuttunut Chimayn kypsytyskestävyydestä pienessä pullossa – pari kertaa olen siinä formaatissa kellaroidun oluen testannut, ja yleensä poikkeuksetta vastaani on tullut vanhan oluen kuivakan leipäinen ja pahvinen tuoksu ja maku, joka on syönyt oluesta kaiken syvyyden ja mielenkiinnon pois. Onneksi kellarista löytyy vielä tätä vuosikertaa 2013 yksi pullo, joten voin vielä tulevaisuudessa ihmetellä onko tämä Chimayn kuoleminen kellarissa sääntö vai poikkeus. Suureen pulloon pakattu Grande Réserve kyllä tuntuu kestävän kypsyttelyä paljon paremmin, sillä noin vuosi sitten testaamani 10-vuotias pullote oli edelleen varsin kurantissa kondiksessa!

Lyhyesti: Runsas, suurikokoinen ja moniulotteinen trappisti-quadrupel, jossa pääosassa on tuhti ja makea hedelmäisyys ja tömäkkä alkoholi.

Arvio: Tyylikäs – Chimayn sininen ei vaikuta olevan yhtä supermassiivinen ja intensiivinen kuin esimerkiksi Rochefort 10 tai Westvleteren XII, vaan hieman maltillisempi ja arkipäiväisempi. Silti mistään vaatimattomasta ja hillitystä esityksestä on turha puhua. Tämä on tuhti ja maukas trappistimaailman klassikko.

Hinnan (4,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Chimay Red Première 2014

Chimay Red Première 2014

• Valmistaja: Bières de Chimay 2014
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Dubbel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,97e (Marraskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Lisää belgialaista brunea blogiin!

Chimayn trappistiluostarin oluttarjonta koostuu neljästä erilaisesta oluesta, jotka on värikoodattu tyylinsä mukaan, mutta jotka käytännössä vastaavat neljää perinteistä belgialen tyyliä: enkel, dubbel, tripel ja quadrupel. Enkel eli Dorée tai Goud ("kultainen") on kevyin, ns. "patersbier"; seuraavaksi tulee punainen dubbel, Brune tai Bruin; sitten on keltainen Triple tai Tripel; viimeisenä on vahvin quadrupel, sininen Blue. Lisäksi Chimay julkaisee kolmea jälkimmäistä myös suuremmissa pulloformaateissa, jolloin oluet saavat uudet nimet: Bruin on Première, Triple on Cinq Cents ja Blue on Grande Réserve.

Viime jouluna Alkoon saapui kertaerä Premièreä, jolloin nappasin yhden pullon talteen kellariin kypsyteltäväksi. Harmillisesti kovinkaan kauaa olut ei ehtinyt kellarissa muhia, sillä pullo korkattiin trappisti-quadrupelmaistelun jälkimainingeissa reilu kuukausi takaperin, noin vuoden ikäisenä. Pidempään kellarointiin olisi kyllä varaa ollut, sillä oluen parasta ennen -päiväys oli merkattu vuodelle 2018.

Ekalla kaadolla lasiin kaatuu kirkasta, oranssinruskeaa olutta, jolle muodostuu runsas, kuohkea ja valkea vaahto.Toisella kaadolla hiivat ovat lähteneet hyvin liikkeelle ja oluen ulkonäkö onkin yhtäkkiä sameaa.

Belgihiivaisen mausteinen tuoksu tarjoaa tummempaa hedelmää, kevyttä paahtomallasta, hieman hapahkoa fiilistä, hentoa pähkinäisyyttä ja ujoa kypsää omenaisuutta.

Suussa oluella on keskitäyteläinen suutuntuma ja hieman normi-brunea kuivakampi yleisilme. Hieman kuivahko makumaailma on mausteinen, kuivakan siirappinen, viikunainen ja kevyen rusinainen. Pääasiallisten aromien välistä häilyy kuivahkoa luumua, kohtalaisesti tuntuvaa, yrttistä katkeroa ja hyvin maltillista kandisokerisuutta.

Pitkäkestoinen ja vivahteikas jälkimaku on varsin keskimaun kaltainen, mutta piirun verran makeampien sävyjen dominoima. Suuhun jää mausteisuutta ja rusinaisuutta, kevyen bitteristä katkerohumalaa, hillittyä karamellimaltaisuutta ja ujosti käynyttä persikkaisuutta.

Näin lennosta on vaikea muistaa, oliko Chimayn punainen yhtä kuivahko dubbel nuorena, mutta ainakin nyt oluen yhdistelmä melko kuivaa ja mukavan katkeroista särmää yhdistettynä klassisiin dubbel-aromeihin toimii harvinaisen hyvin. Monet oluen vivahteet (rusina, siirappi, luumu, viikuna) kyllä vihjaavat makeuteen, mutta kokonaisuus ei missään vaiheessa taitu monien belgien tahmeaan ja jopa ällömakeaan suuntaan, vaan katkeroisuus siistii tyylikkäästi maltillisen makeaa runkoa, minkä vuoksi olut pysyy hienosti melko kuivakkana ja mausteisena, mikä taas omalta osalta pitää oluen juotavuuden korkeana. Olutta pystyy hyvillä mielin särpimään enemmänkin ilman että ensimmäisen lasin puolessa välissä rupeaa tulemaan ähky tai makeus alkaa tökkimään! Oluen 7% vahvuus kuitenkin kannustaa mieluummin jakamaan oluen pienessä seurassa kuin nauttimaan ypöyksin.

Kaiken kaikkiaan Chimayn punainen on yksi ehdottomasti markkinoiden parhaista dubbeleista. Ei tämä mikään iso tai ihmeellinen olut ole (hienoa pulloa lukuunottamatta), mutta sitä vartenhan quadrupelit ovat olemassa. Sen sijaan tässä oluessa yhdistyy tyylipuhdas, hentoisesti – muttei liioitellusti – makea ja moniulotteinen tumman belgioluen aromimaailma hyvään juotavuuteen kellarikypsytyskelpoisessa paketissa. Jes!

Lyhyesti: Chimayn moniulotteisen, mausteisen, hyvin hillityn makean ja tasapainoisen katkeran dubbelin normaalia suurempaan pulloon pakattu erikoisversio.

Arvio: Erittäin hyvä – pitäisi napata jostain tuore Chimayn punainen ja testata, onko se näin hyvää tavaraa. Jos on, on tämä olut hands down lempparidubbeleitani. Jos ei, suosittelen nauttimaan oluen vähintään vuoden ikäisenä.

Hinnan (8,97e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

La Trappe Dubbel 2013

La Trappe Dubbel 2013

• Valmistaja: Brouwerij de Abdij Onze Lieve Vrouw van Koningshoeven
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Dubbel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Pohjois-Brabant, Tilburg
• Maltaat: Karamelli-, München-, pale-
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 3,93e (Lokakuu 2015, Alko)

Tunnustettu tosiasiahan on se, että trappistioluista vahvoja quadeja kannattaa kypsytellä kellarissa, mutta miedommat dubbelit vain menevät siellä hukkaan. Noh, tässä hiljattain pidin maistelun, jossa tarkastettiin miten eri trappistipanimoiden quadrupelit ovat kellarissani kypsyneet ja miten ne pärjäävät keskenään. Päästäkseni sopivaan mielentilaan kaivoin maistelun alla testiin kellaristani dubbelin, joka myöskin oli kypsynyt siellä quadien keskellä. Olutfolkloren mukaan oluen olisi pitänyt tässä vaiheessa olla jo palasina – olihan parasta ennen -päiväyskin (06/2015) mennyt ohi jo useammalla kuukaudella; hirveän paljolla ei kuitenkaan oltu ylitetty panimon antamaa 30 kuukauden arviota oluen kestävyydestä. Samalla pystyi hyvin arvioida oluen panovuoden: jos tuosta parasta ennen -päiväyksestä vähentää 30kk, päästään vuoden 2013 alkuun.

Oluen tuottanut de Koningshoeven trappistiluostarin yhteydessä toimiva panimo on maailman tuottoisin panimo. Tämä vuonna 1884 toimintansa aloittanut panimo tuottaa vuosittain noin 15 miljoonaa litraa olutta – noin kolmanneksen koko maailman trappistituotannosta. Tyyliltään tämä olut on siis perinteinen dubbel, eli perinteistä vaaleahkoa belgiolutta tummempi ja tuhdimpi olut, mutta kuitenkin miedompi kuin järeämmät tripel tai quadrupel. Perinteinen dubbel käytetään monien muiden belgioluiden tapaan belgioluthiivalla ja usein olueen tuodaan väriä, makeutta ja korkeampaa alkoholipitoisuutta tummalla siirapilla.

Oluella on tumman siirapinruskea mutta myöskin kirkas ja läpinäkyvä väri. Kaadon myötä muodostuu tolkuttoman runsas, paksu, erittäin kestävä ja vaahtomuovia muistuttava, todella kiinteä vaahto.

Makeassa ja hennosti imelässä tuoksussa tuntuu siirappia, taatelia, kandisokerilientä, hedelmäistä kuivakakkua ja leivontamausteita. Taustalta erottuu hieman palanutta karamellia, kevyttä luumua ja aavistus rusehtavaa banaania. Olisi hauskaa, jos olisi vieressä tuore pullo samaa olutta, että pystyisi vertailemaan kuinka paljon tuoksu on kehittynyt parissa vuodessa. Joka tapauksessa tuoksu on hyvin puhdaspiirteinen ja tyylipuhdas – liian pitkään kypsyneiden trappistien leipäisyys ja pahvimaisuus loistavat poissaolollaan, mikä on vallan ilahduttavaa!

Suussa oluen kohtalaisesti makean maltaiseen taittuva makumaailma on ruskean banaaninen, kuivakakkuinen, kevyen leivontamausteinen ja hennon luumukeittoinen. Suutuntuma on 7% alkoholista huolimatta kevyehkö tai keskitäyteläinen; pieni, tasainen ja hienostunut kupla sopii siististi yleisilmeeseen. Katkeropuoli on varsin hentoa ja maltillista.

Jälkimaussa tuntuu makeaa keskimakua kuivempaa mausteisuutta, kevyttä pippuria, rusehtavaa banaanimössöä, tummaa siirappia, kärähtänyttä sokeria, kuivattua luumua, aavistus yrttistä bitteriä ja häivähdys happamuutta.

Näköjään tämä La Trappen Dubbel on parin vuoden jälkeen edelleen mainiossa kunnossa. Vaikea sanoa, onko olut saanut kellaroinnin myötä lisää syvyyttä, sillä tyylillisesti olut vastasi aika lailla muistikuviani nuoresta versiosta, mutta valittamista ei tästä löydy.

Tämä tieteellinen kokeiluni osoitti nyt ainakin sen, että hyvin nuo dubbelitkin kellaria kestävät, sillä olut oli oikein maukas tapaus ja kaikin puolin edelleen mainiossa tikissä. Tuskin tämän korkkaamisella edes mikään kiire oli, sillä olut ei vaikuttanut siltä, että se olisi mennyt huonompaan suuntaan ihan vähään aikaan. En kuitenkaan saanut tästä hirveästi sen enempää irti mitä tuoreesta versiosta, joten en nyt varsinaisesti kehota ihmisiä ostamaan kaappejaan täyteen dubbeleita – lähinnä siksi, kun olutkellari kannattaa varata laadukkaille lambiceille!

Lyhyesti: Mainiosti useamman vuoden kellarointia kestänyt klassinen dubbel maailman suurimmalta trappistipanimolta.

Arvio: Miellyttävä – ihan kelpo perusdubbeli tämä. Monesti quadrupelit voivat makeudessaan ja alkoholissaan mennä liioittelun puolelle, kun taas hyvät dubbelit pelaavat hillitympinä esityksinä paremmin. Ei tästä kuitenkaan mitään suuria elämyksiä saanut irti ja tälläkin kertaa tästä La Trappesta yleisfiilikseksi jäi "ihan passeli perusbelgi".

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

La Trappe Quadrupel Oak Aged 2013, b14

La Trappe Quadrupel Oak Aged 2013, batch 14

• Valmistaja: Brouwerij de Abdij Onze Lieve Vrouw van Koningshoeven
• Tyyppi: Olut, Trappisti
• Maa: Alankomaat
• Alue: Pohjois-Brabant, Tilburg
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 13,38e (Kesäkuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 13,38e (Syyskuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: holiday wine cellar

Tammitynnyrikypsytetyt oluet ovat meikäläiselle aina riskialtista seutua. Jotkut (yleensä stoutit ja portterit, kuten Brooklyn Black Ops ja Goose Island Bourbon County Stout) toimivat runsaasta tammestaan huolimatta erinomaiset, kun taas toiset eivät iske ollenkaan. Siksi vähän jännitti napata Arkadian Alkon erikoisvalikoimasta tämä tammitynnyrikypsytetty trappisti-quad testiin.

Vuonna 1884 toimintansa aloittanut Koningshoeven, eli La Trappe, on toiseksi ainoa Alankomaissa tällä hetkellä toimiva trappistipanimo (eli trappistiluostarin yhteydessä toimiva, perinteisiä luostarioluita valmistava olutpanimo); toinen on Maria Toevluchtin luostarin trappistipanimo, joka on vasta aivan hiljattain (tänä vuonna!) aloittanut toimintansa ja josta vielä harvalla on mitään kokemuksia. Koeningshoeven on myös maailman suurin trappistipanimo, jonka n. 14,5 miljoonaa vuosittaista olutlitraa käsittävät lähes kolmanneksen maailman trappistioluttuotannosta.

La Trappe Quadrupel on trappistihengessä talon linjaston vahvin ja runsain olut, ja siten myös panimon lippulaivatuote. Kuitenkin vuonna 2009 panimolla saatiin idea oluen jatkuvasti vaihtuvasta, rajoitetun saatavuuden erikoisversiosta ja vuonna 2010 markkinoille saapuivat ensimmäiset tammitynnyrikypsytetyt, puolikkaisiin kuohuviinipulloihin pullotetut La Trappe Quadrupelit. Oluen etiketissä lukee aina kyseisen oluen batch, ja La Trappen kotisivuilta voi käydä lunttaamassa minkälaisia tynnyreitä kyseisen oluen kypsytyksessä on käytetty – tämä tynnyreiden kokoonpano nimittäin vaihtuu jokaisen batchin myötä. Alkon erikoisvalikoimasta löytyvä batch 14 on pääosin (82%) kypsynyt Limousinen tammesta tehdyissä tynnyreissä, joissa on aiemmin kypsytetty konjamiinia (ns. Cognac finish). Mukana on myös uusia tammitynnyreitä (11%, puun alkuperää ei mainittu) ja akaasiatynnyreitä (7%, tynnyreiden aiemmasta käytöstä ei mainintaa).

Lasissa oluella on kevyesti sameahko, hillitysti rusehtava, tumman oranssi väri. Oluen päälle kohoiaa beige, parin sentin paksuinen vaahtokukka, joka kuitenkin katoaa melko nopeasti ja jälkiä jättämättä.

Tuoksu on erittäin makea ja siinä tuntuu päällimmäisenä rusinaa, viikunaa ja tummaa siirappia. Taustaosastoon jäävät hieman vaatimattomalla preesenssillään yhdistelmä quadrupelmaista ja puisevaa mausteisuutta, aavistus aromaattista tammisuutta sekä hedelmäinen juonne hillittyä belgihiivaisuutta.

Suussa olut on todella makea ja paksu, jopa hyvin tuntuvan imelä. Hyvin aromaattisessa maussa tuntuu tummaa siirappia, rommirusinaa, voimakkaana ja hallitsevana erottuvaa luumuhilloa, intensiivistä puisevuutta, kinuskia, kuivattua taatelia, ruskeaa omenaa ja marjakiisseliä – eli siis todella runsaasti hyvin makeita ja intensiivisiä, voimakkaita makuja. Hyvin hento, hädin tuskin erottuva hiilihappo ei ainakaan kevennä tai kuivata oluen raskasta ja imelänmakeaa yleisilmettä.

Voimakkaan puiseva ja rommirusinainen jälkimaku jatkuu keskimaun linjoilla; suuhun jää todella pitkä, imelänmakea, aromaattinen ja hämmentävän kompleksi jälkivaikutelma, jossa tuntuu vanhaa huonekaluisuutta, siirappia, makeaa tammea, kevyttä toffeeta ja hentoa belgihiivaista hedelmää. Reippaat voltit (10%) tuovat hennosti alkoholin lämpöä; humalan katkeruutta ei erotu käytännössä laisinkaan.

La Trappen tammi-Quad on todella jännittävä, moniulotteinen ja äärimmäisen kompleksinen esitys, jossa tammi tuo hyvin paljon enemmän syvyyttä ja kiehtovuutta perus-Quadiin verrattuna, mutta ennen kaikkea olut on vain jyräävän makeanimelä. Oluen mausta löytyy ihmeteltävää vaikka kuinka, mutta äärimmäisen makea ja lattean vähähiilihappoinen makumaailma rupeavat tökkimään melko nopeasti – tässä reilun kolmanneslitran pullossa rupeaakin olemaan yhdelle oluenystävälle jo melkoisesti tekemistä.

Vaikka olutta siemailee sen jännittävyyden vuoksi varsin hyvin ilokseen, on loppupeleissä myönnettävä etteivät sen voimakkuus ja makeus pelaa ihan täysin yhteen. Erityisesti pullon puolen välin jälkeen on todettava, ettei kokonaisuus ole ihan balanssissa, sillä kaikenlainen makeus korostuu aivan turhan voimakkaana ilman minkäänlaista vastapainoa. Kolmeen-neljään pekkaan jaettuna olut menee hyvin kuriositeettina tai jopa aterian päätteeksi maltaisena jälkiruokajuomana, mutta yksinään siemailtuna mielenkiinto voi lopahtaa melko nopeasti, minkä jälkeen kyse on enemmän haasteesta.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen, todella intensiivinen ja loputtoman runsas, tammessa kypsynyt trappisti-quad, jonka ongelmaksi muodostuu häiritsevän voimakas ja tuntuvan imelä makeus. Jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta hieman epätasapainoinen trappisti.

Arvio: OK – oluella on paljon hyviä puolia, mutta nautittavuus kykenee kantamaan vain hyvin pienen ajan; olut on yksinkertaisesti liian makea, runsas ja raskastekoinen jaksaakseen kokonaisen pullon kestoa. Pitänee tutustua muihinkin batcheihin, jotta saisi enemmän tuntumaa siihen, onko tämä liiallisena tuntuva makeus vain tämän kyseisen batchin vai itse oluen tyyli, tuosta batchin järjestysnumerosta riippumatta.

Hinnan (13,38e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Chimay Dorée

Chimay Dorée

• Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 8,30e (Helmikuu 2014, Olutravintola Kaisla)
• Hinta nyt: 3,99e (Heinäkuu 2014, Alko)

kuva: ratebeer

Netissä on liikkunut siellä täällä mainintaa siitä, että trappistipanimo Chimayn "kultainen" patersbier (Dorée / Goud) saapuu Alkon valikoimiin heinäkuun aikana vajaan neljän euron hinnalla, joten lienee ajankohtaista kaivella pöytälaatikoista arvio viime helmikuulta, jolloin olut tuli testattua Kaislassa, tuossa Helsingin yhdessä parhaista olutjuottoloista.

Luostarioluet ovat normaalilta tyyliltään tunnetusti varsin vahvoja tapauksia, mutta luostareiden munkkien omaan käyttöön tarkoitettu patersbier on tyyliltään aina kevyempi, alkoholin pyöriessä 3-5% tuntumassa normaalin 6-10% sijaan. Kultainen Chimay oli pitkään lähinnä luostarin omaan käyttöön tarkoitettu 4,8% olut, jota sai lähinnä ostaa vain luostarista paikan päältä, kun taas vahvemmat "punainen", "keltainen" ja "sininen" ovat olleet ensisijaisesti myyntiin tarkoitettuja oluita. Panimo kuitenkin on ruvennut joustamaan hieman linjastaan ja valmistanut Doréen kasvaneen suosion myötä myös pieniä määriä olutta olutmarkkinoille.

Samealta väriltään olut on kevyesti rusehtavan viljankeltainen. Oluen ylle kohoaa paksu, tiivis ja kestävä vaahtokukka.

Lasista kohoaa kevyehkö, yhtä aikaa makean viljainen ja hiivaisen hapahko tuoksu, jossa tuntuu kevyesti kuivattuja keltaisia hedelmiä ja hillittyä yrttisyyttä.

Melko kuivalta ja mukavalla tavalla hieman hapahkolta maultaan Dorée on kevyehkö, appelsiinisen hedelmäinen, yrttinen, viljainen ja hillityn voinen. Taustalla leijailee aavistuksen belgihiivainen tai jopa banaaninen maku. Hiilihappoisuus on pehmeän mutta runsaan kuohkeaa.

Keskimaun tapaan kevyt jälkimaku on yrttinen, kohtalaisen humalaisen karvas ja hennon mausteinen, mutta ennen kaikkea trappistiksi ihastuttavan raikas.

Kokonaisuutena Dorée on kuin saman talon Tripel ilman runsasta alkoholia ja muhkean täyteläistä suutuntumaa. Aivan kuten Tripel, on tämäkin raikas, yrttinen ja mausteinen, mutta toisin kuin tuo tuhdimpi sisarensa, tämä toimii piirua vaille kolmosvahvuisena mitä erinomaisimmin myös astetta maukkaampana sessiointioluena! Dorée on siis kaiken kaikkiaan mainio kevyt belgi, joka ei hirveästi eroa Chimay Tripelistä muuten kuin kevyemmällä ja hillitymmällä otteellaan. Todella mainio kesähelteiden trappisti, joka saa erityissuosituksen sellaisille olutihmisille, joille tavan belgioluet eivät uppoa tukevan alkoholipitoisuutensa vuoksi.

Lyhyesti: Alun perin luostarin munkkien omaan käyttöön tarkoitettu, normaalia kevyemmällä alkoholiprosentilla varustettu raikas, aromikas ja kevyt vaalea trappist.

Arvio: Erinomainen – kuin Chimay Triplen alkoholista riisuttu versiointi. Mainio siemailuolut kesäkuumalle ja pätevä ruokajuoma keveämmille tarjoiluille –sekä varma nakki grillimakkaroille!

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Rochefort 10 2014

Rochefort 10 2014

• Valmistaja: La brasserie de l'abbaye Notre Dame de Saint-Remy à Rochefort
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Namur, Rochefort
• Humala: Hallertau
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 6,47e (Maaliskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 6,47e (Huhtikuu 2014, Alko)

Perehtyneimmät ja ketterimmät oluidenystävät ovat jo varmasti huomanneet, että Alkoon saapui pääsiäisen kunniaksi muutama mielenkiintoinen belgiolut: pari Tripeliä (mm. jo arvioitu Chimay) ja tämä Quadrupel. Tämä quadi ei kuitenkaan ole mikä tahansa belgiolut, vaan perinteinen trappistolut – ja varsin arvostettu semmoinen! Nimittäin yleensä kun jossain listataan maailman parhaita trappistioluita (tai jopa oluita ylipäänsä), ovat Rochefort 10 ja Westvleteren XII yleensä ne kaksi kärkinimeä. Näistä Westy on yleensä hieman tunnetumpi massiivisella "over-the-top"-tyylillään ja pahamaineisen kehnolla saatavuudellaan (4,750 hehtolitraa vuodessa, eli n. prosentti kaikesta tuotetusta trappistioluesta), joskaan ei Rochefortinkaan tuotantomäärät päätä huimaa (18,000 hehtolitraa vuodessa) verrattuna suurimpiin tuottajiin (esim. La Trappea tuotetaan 145,000 hehtolitraa vuodessa). Rochefort taas on erityisen tunnettu perinteikkyydestään – Saint-Remyn luostarin munkit kun ovat pukanneet olutta ulos jo vuodesta 1595, nokittaen toiseksi vanhimman panimon, Westmallen, iän ohi lähes 250 vuodella.

Alun perin Rocheforten trappistiolut oli suurin piirtein samaa olutta, joka nykyisin kulkee nimellä Rochefort 6 ("red cap") – n. 7% vahvuista, ruskeaa olutta, joka tätä nykyä vastaa enää n. 1% panimon tuotannosta. Vuonna 1955 panimo ryhtyi valmistamaan tuhdimpaa, mutta väriltään vaaleampaa Rochefort 8 -olutta ("green cap"), joka tätä nykyä vastaa merkittävimmästä osasta panimon tuotantoa. Lisäksi panimo valmistaa pienemmässä määrin tätä muita selkeästi vahvempaa, quadrupel -tyylistä Rochefort 10 -olutta ("blue cap").

No niin. Ennen korkkaamista vielä pyöräytän oluesta hiivat heti liikkeelle, ettei oluesta jää persoonallisuutta pullon pohjalle! Väriltään R10 on, jyhkeä; lähes täysin läpinäkymättömän tummanruskea, joskin aivan reunoilta olut päästää hieman valoa lävitseen värjäten ruskean kauniin punertavalla sävyllä. Rivakalla otteella kaadettuna oluen päälle nousee pari senttiä paksu, tiiviin kuohkea ja voltteihin suhteutettuna yllättävän kestävä, kermanvärinen vaahtokukka.

Tuoksu on varsin tömäkkä mutta kompleksinen pläjäys makeata tummaa siirappia, hentoa rusinaisuutta, raikasta kriikunaa tai keltaluumua, aavistus multaista maamaisuutta ja belgihiivaista, aavistuksen esteristä hedelmäisyyttä. Hento, etäisesti puumainen humalointi yrittää puskea seasta läpi, mutta tuppaa jäämään litistyksiin ylettömän rehevän ja selkeästi makean aromimaailman alle.

Suussa olut lunastaa kaikki mahdolliset lupaukset, mitä tuoksu on ehtinyt sopertaa: kokonaisuus on runsas, erittäin täyteläinen ja varsin pehmeä. Kaikin tavoin muhkeassa makumaailmassa pääosasta mittelevät voimakkaan rusinaiset, ylikypsän luumuiset, intensiivisen mausteiset, jopa puuromaisen maltaiset ja tumman siirappiset vivahteet – erittäin tasaväkistä mittelöä kautta linjan. Taustalla tuntuu aavistus hiivaista happamuutta, joka pyrkii hieman leikkaamaan maun makeinta särmää voimakkaaamman mausteisuuden antaessa apuvoimia. Erittäin massiivisen suutuntuman vuoksi kokonaisuus vaikuttaa hädin tuskin hiilihappoiselta, joskin pieni nipistely jatkuu kielellä kiitettävän pitkään.

Jälkimaussa olut muistuttaa ensimmäistä kertaa olevansa oikeasti todella tuhtia (11,3%) tavaraa nieluun ja kitalakeen nousevalla, maltillisella lämmön hohkalla. Oluen kadottua suusta kielelle nousee hieman keskimakua hillitympi, mutta silti erittäin moniulotteinen jälkimaku, jossa tuntuu tummaa hedelmää ja rusinaa, hentoa sitruksisuutta, aavistus viinirypäleitä ja hädin tuskin tuntuvaa, puumaista humalan katkeroa. Suuhun jää pitkähkö, vivahteikas ja jatkuvasti kehittyvä, makeahko jälkivaikutelma.

R10 on kyllä aikaisemminkin tullut testattua erinäisissä olutkuppiloissa, mutta oli oli päästä vihdoinkin testaamaan varsin tuoretta erää oman kodin rauhassa – ja onhan tämä olut edelleen varsin hekumallista tavaraa! Oluesta ehkä puuttuu se Westvleteren XII:n älyttömin ja tykittelevin puoli; tässä kokonaisuus on hieman maltillisempi ja ehkä enemmän olutmaisempi kuin tuo jopa portviinimäiseen taittuva Westy. Samalla Rochefort 10 on piirun verran tasapainoisempi ja erityisesti olutfaneille ehkä helpommin sulateltavakin – vaikka onhan tässäkin jo viinimäiset määrät alkoholia. Tämä kuitenkin (kaikesta överiydestään huolimatta) on asteen verran enemmän tasapainoisen suuntaan taittuva esitys.

Mutta jos noita trappisti-quadeja pitäisi paremmuusjärjestykseen pistää, voisi mennä sormi hieman suuhun – Westy vai R10? Vai kenties perinteinen, maltillisempi Chimayn sininen? Joku muu? En kyllä osaisi sanoa, ainakaan vertailematta rinnakkain. Rochefortin 10 on kuitenkin joka tapauksessa Westyyn verrattuna hiukan enemmän tasapainoinen esitys, jonka voi korkata hieman arkisemmissakin yhteyksissä tai vaikkapa erittäin runsasaromisten pata- tai riistaruokien kyljessä, kun taas Westy on astetta tykittelevämmällä meiningillään ja hankalammalla saatavuudellaan erikoisempiin tilanteisiin sopivampi kuriositeetti.

Joka tapauksessa, koska trappistit ovat tunnetusti pullossa kehittyvää tavaraa, piti pistää tässä vähintään yksi R10 kellariin kypsymään, että saisi hieman perspektiiviä miten olut kypsyy. Kenties pullon voisi sitten joskus korkata kellarissa makoilevan Westvleteren XII:n kanssa yhtä aikaa ja vihdoinkin ihmetellä kuka on kuka!

Lyhyesti: Massiivinen, erittäin moniulotteinen, varsin makea, tukevarakenteinen ja silti samalla mukavan tasapainoinen jättiläis-quadrupel maailman vanhimmalta trappistipanimolta.

Arvio: Täydellinen – upea, suuntäyttävä ja hurmaavan kompleksinen nautiskeluolut par excellence.

Hinnan (6,47e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Westmalle Tripel 2013

Westmalle Tripel 2013

• Valmistaja: Brouwerij der Trappisten van Westmalle
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Tripel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Antwerpen, Malle
• Maltaat: Pilsner
• Humala: Saaz, Styrian Goldings, yms.
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Syyskuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 4,30e (Tammikuu 2014, Alko)

Trippeliarviot jatkuvat! Tänään on vuorossa Alkon hyllyiltä löytyvä Westmallen Tripel, joka tunnetaan myös modernien tripel-oluiden kantaisänä.

Vuonna 1794 Westmallen kylään perustettu perustettu Onze-Lieve-Vrouw van het Heilig Hart van Jezus -luostari on pannut olutta vuodesta 1836. Ensimmäiset luostarin panemat oluet olivat keveitä ja makeahkoja, jo vuonna 1856 munkit panivat kaksinkertaisilla ainesosilla vahvempaa olutta, jota pidetään ensimmäisenä dubbel-tyylin oluena. Tämän nyt arvioitavan Tripelin ensiversio on vuodelta 1934, jolloin panimo teki kolminkertaisilla ainesosilla – mutta poikkeuksellisesti pelkistä vaaleista maltaista – ensimmäistä kertaa oluen, joka tunnettiin nimellä superbier. Oluen nimi muutettiin Tripeliksi vuonna 1956, mistä lähtien oluen resepti on pysynyt muuttumattomana: vaaleista pilsner-maltaista valmistetaan panimosokerin avulla vaalea, mutta hyvin korkealla alkoholipitoisuudella varustettu olut, joka pullotetaan pienen hiiva- ja sokerimäärän kanssa, jolloin olut käy uudelleen pullossa tuottaen siihen hiilihappokuplat. Monet muut trappistipanimot ryhtyivät kutsumaan Westmallen mukaan dubbeleita vahvempia oluitaan tripeleiksi ja pikku hiljaa nämä tripelit ovat kaikki muuttuneet Westmallen tyyliin väriltään vaaleiksi oluiksi.

Westmalle Tripel on lasiin kaadettaessa hyvin vaahtoavaa; samean, suorastaan likaisenkeltaisen oluen ylle kohoaa runsas, vitivalkoinen ja tiivis vaahto. Vaahto on hyvin kestävää, ja mitä vähemmän sitä on, sitä hitaammin se tuntuu haihtuvan.

Tuoksussa tuntuu selkeimmin banaanista esterisyyttä ja purukumia, makeata omenamehua, taustalle jättäytyvää trooppista hedelmää ja sitrusta sekä hentoa belgihiivaista happamuutta.

Maussa toistuvat monet tuoksun elementit: purukumia, persikkaista hedelmää ja aromaattisen yrttistä humalaa. Sokerinen (ei niinkään maltainen) makeus on kohtalaisen selvää, mutta hiivainen happamuus ja kohtalainen katkeroisuus asettuvat sille hyvin vastapainoksi. Korkea (9,5%) alkoholisuus tekee maukumaailmasta hennon viinaisen, mutta muuten – erityisesti voltit huomioonottaen – Westmalle Tripel on yllättävän raikas ja rapsakka kokonaisuus.

Hyvin täyteläinen jälkimaku on hapahko, kepeän maltainen, raikas ja melko tasapainoinen, joskin melko runsas alkoholi korostuu erityisesti loppua kohden niin makuna kuin nielussa tuntuvana lämmön tunteena.

Westmalle on Chimayn Triplen tyyliin varsin mainio tripel, joskun Chimay vetää hieman tyylikkäämmällä ja tasapainoisemmalla ilmaisullaan (lähinnä miedommalla alkoholillaan ja hillitymmällä esterisyydellään) pidemmän korren. Westmallen pullote on ehdottomasti kyseisen oluttyylin suunnannäyttäjänä pala historiaa, mutta myös kärsinee hieman siitä, ettei reseptiä ole tuunattu lähemmäs kuuteenkymmeneen vuoteen – oluessa käytettävää sokeria voisi nimittäin hieman hillitä, jotta kokonaisuus olisi hieman kuivempi ja kepeämpi niin suutuntumaltaan kuin alkoholiltaan.

Runsaasta alkoholistaan huolimatta Westmalle Tripel on monen muun tripelin tyyliin – suorastaan hämmentävän raikas ja helpostijuotava olut, jossa makumaailmassa yhdistyy niin hedelmäisyys kuin vihreä yrttisyys; niin makeus kuin karvas ja hapahko mausteisuus. Ei missään nimessä sessiointiin tömäkän vahvuutensa vuoksi, mutta eri kelpo valinta nautiskeluun aina silloin tällöin!

Lyhyesti: Hyvin tuhdilla alkoholilla varustettu vaalea, kepeä ja aromaattinen trappisti, joka on alun perin luonut koko tripel-oluttyylin.

Arvio: Erittäin hyvä – runsaasta alkoholista johtuvaa hienoista heittoa lukuunottamatta varsin erinomainen ja nautiskeltava tripel.

Hinnan (4,30e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Chimay Triple 2013

Chimay Triple 2013

• Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist, Tripel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,33e (Syyskuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 3,49e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: punch et cocktail

Belgialainen Chimayn luostaripanimo lienee yksi maailman tunnetuimpia olutmerkkejä niin trappistioluiden kuin belgioluiden ylipäänsä joukossa. Panimon tunnetuin olut on sinisellä etiketillä varustettu tuhti "quadrupel", Blue, mutta tällä kertaa arvioitavana onkin panimon hieman tuntemattomampi, mutta myöskin suurta arvostusta nauttiva tripel, eli keltaisella etiketillä varustettu Chimay Triple.

Trappistioluet ovat kehittyneet melko hiljattain nykymuotoonsa: perinteisesti valmistivat kolmea erilaista olutta, jotka olivat enkel, dubbel ja tripel, alkoholivahvuuden mukaan; enkel-termi kuitenkin on poistunut ajan myötä käytöstä. Muinoin tripel-termillä kuvattiin vain panimon vahvinta olutta, mutta 1950-luvulta alkaen tripel-oluet alkoivat pikku hiljaa merkitä yksinomaan vahvoja mutta vaaleita oluita Westmallen trappistipanimon nimettyä vahvimman, väriltään vaalean oluensa Tripeliksi. Koska moni panimo kuitenkin valmistaa vaaleaa tripeliä vahvempia oluita, kutsutaan niitä monesti epävirallisesti quadrupeleiksi (tai pelkästään quadeiksi) vahvan ja tumman trappistiolut La Trappe Quadrupelin mukaan. Tämä Chimay Triple on tyypillinen trappisti-tripel: väriltään vaalea ja alkoholiltaan tuhti (8%).

Väriltään olut on samea ja vaalean oranssinkeltainen. Lasiin kohoaa suurella innolla vaalea, kuohkea ja todella runsas vaahto.

Tuoksua hallitsevat hunajaiset ja vaalean vehnäiset sävyt, sitruksesta hieman trooppisempaan taittuva hedelmäisyys ja kevyehkö belgihiivainen mausteisuus. Yleisilme on kohtalaisen runsas ja täyteläisen muhkea.

Maku on täyteläinen mutta samalla miellyttävän raikas ja kepeähkö. Varsin korkeista volteistaan huolimatta olut ei tunnu mitenkään raskaalta tai viinaiselta; alkoholi tuntuu ainoastaan tuovan varsin tuhtia ja täyteläistä runkoa. Moniulotteisen ja runsaan – muttei erityisen voimakkaan – maun yleisilme on melko vehnäinen, mutta kuitenkin selkeästi enemmän belgialainen kuin esimerkiksi saksalaisen vehnäolutmainen. Seassa tuntuu myös hapahkoa belgien mausteisuutta, kohtalaisen karvaan greippistä humalointia ja pientä pippurisuutta. Hiilihappoisuus on kohtalaisen runsasta ja kuohkeaa, muttei mitenkään hallitsevaa. Yleisilmeeltään tämä tripel on varsin tasapainoinen ja hienostunut, sekä yleensä hieman makeampien belgioluiden joukossa miellyttävän kuivanpuoleinen.

Hapahko jälkimaku on mausteinen, vaalean maltainen, kevyen hiivainen – jopa aavistuksen vehnis-banaaniin taittuen ja kohtalaisesti tuntuvan katkeroinen. Jälkivaikutelma on runsas, moniulotteinen, miellyttävän raikas ja pitkähkö.

Yleisesti Chimay Triple on varsin mainio tripel: makua ja runkoa oluessa on reilunlaisesti, mutta ei missään nimessä raikkauden tai ryhdin kustannuksella. Kokonaisuus pelittää todella mainiosti ja olut on yksinkertaisesti maanmaino nautiskeluolut. Sessiointiin näin vahvasta oluesta ei juurikaan ole – jo muutamalla pullolla kun saa itsensä petollisen helposti hutikkaan – mutta voin kuvitella oluen runsaiden makujen ja sopivan särmikkään puruvoiman toimivan esimerkiksi pestolla varustetun laatupizzan tai erilaisten viheraromisten ruokien (kohta taas kaikkien huulilla heiluva parsa, katson sinun suuntaasi!) kanssa.

Kyllä näitä Chimayn oluita maistellessa sitä ymmärtää miksi tämä panimo on niin suosittu ja tunnettu harvojen trappistipanimoiden joukossa: panimo tuottaa kymmenestä trappistipanimosta La Trappen ja Westmallen ohella eniten olutta (Chimay tuottaa neljänneksen maailman trappistioluista sekä yksinään enemmän olutta kuin kaikki jäljellejäävät seitsemän muuta pienempää trappistipanimoa yhteensä), mutta kohtalaisen suurista tuotantomääristään huolimatta onnistuu ylläpitämään korkeaa tasoa oluissaan kautta linjan. Chimayn vahvat ja sopivan tuntuvasti humaloidut oluet ovat myös tunnettuja siitä, että ne kestävät helposti useammankin vuoden kypsyttelyä parantuen ikääntyessään, ja vaikka tätä tripeliä suositellaankin nautittavaksi nuorena, ei se varmasti ole poikkeus tähän. Erityisesti jos haluaa maun kehittymisen ohella hieman hillitympää hiilihappoisuutta, voi esimerkiksi vuoden varastointi tehdä ihan hyvää oluelle.

Lyhyesti: Todella runsasarominen ja hurmaava tripel, jossa yhdistyy hienosti vehnäolutmainen aromimaailma, kepeys ja juotavuus sekä belgioluiden runsaus, täyteläisyys ja suorastaan petollinen alkoholipitoisuus.

Arvio: Erinomainen – on suorastaan hämmentävää, miten näin vahva, täyteläinen ja runsas olut on samalla yleisilmeeltään niin raikas ja kesäinen. Ehdottomasti yksi Belgian hurmaavimmista tripeleistä – makunautinto keveiden mutta voimakkaiden oluiden ystäville.

Hinnan (3,49e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Orval 2012

Orval 2012

• Valmistaja: Brasserie de L'Abbaye Notre-Dame d'Orval
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Gaume
• Maltaat: Ohra
• Humala: Hallertau, Styrian Goldings, Strisselspalt
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,34e (Tammikuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Olutmaailmassa suurinta arvostusta tuntuvat nauttivan belgialaiset trappistiluostareiden oluet. Melkeinpä kaikilla trappistiluostareillaan on rosterissaan useita erilaisia oluita, mm. dubbel, blonde, bruin, tripel, quadrupel yms. Vuonna 1931 perustettu Brasserie d'Orval on näiden joukossa poikkeus: tämä trappistipanimo tuottaa markkinoille ainoastaan yhtä olutta, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Orval.

Tunnetuimmat ja arvostetuimmat trappistioluet tunnetaan yleisesti muhkeina, makeaan taittuvina ja korkealla alkoholilla varustettuina – myös näiden joukossa tämä erikoiseen, puikulanmuotoiseen pulloon pullotettu olut on uniikki: Orval on näitä kuivempi, hillitympi ja volttejakin on vain "maltilliset" 6,9%. Lisäksi olut on erityisen tunnettu siitä, että se käytetään omintakeisella Brettanomyces Lambicus -hiivalla – mikä on siis viinimaailmasta tutun, rustiikkisia ja animaalisia vivahteita tuottavan brettanomyces-hiivan (eli tunnetummin "brettan") yleensä Belgiassa tavattava, oluen käyttämiseen erikoistunut hiivakanta.

Orval kuului vielä viime kevääseen saakka Alkon valikoimiin ja itse olenkin pitänyt jo pidemmän aikaa Orvalia viinikaapissani hyvänä käsivarana. Nyt kuitenkin kun kyseisen oluen saanti vaikeutui, olen päättänyt jättää loput pulloni kypsymään, sillä Orval tunnetaan myös mainiosti kehittyvänä oluena: nyt arviointiin nappaama pulloni on pullotettu 26 huhtikuuta 2012 ja sen parasta ennen -päiväys ulottuu peräti vuoteen 2017.

Aluksi pyöräytin pulloa pari kertaa hiivojen mukaan saamiseksi, minkä seurauksena syntyi runsas, pullosta pakeneva kuohahdus avatessa. Lasiin kaatuu sameaa, vaalean oranssinruskean väristä olutta. Päälle kohoava, himmeänvalkoinen vaahtokukka on kohtalaisen runsas, melko tiivis ja suht kestävä.

Tuoksu on moniulotteinen ja kaikessa kompleksisuudessaan jopa vaikeastikuvailtava: siinä on päällimmäisenä jonkinlaista omenaisuutta, jossa tuntuu yhtäaikaa makeaa omenamehumaisuutta ja kevyesti lambicmaista kuivan siiderin happamuutta. Seasta erottuu myös hiivaista paahteisuutta, appelsiininkuorta, kevyesti multaisen maamaista ja hapahkoa brettan likaisuutta, pikanttia parfyymisyyttä, hennon siirappista maltaisuutta ja aavistus humaloinnin yrttistä aromikkuutta.

Yleisilmeeltään Orval on kuiva ja happaman mausteinen – tyylillisesti tietyllä lailla olut muistuttaa enemmän saisonia tai Flanderin alueen lambiceja, kuin muita trappistioluita. Makumaailma on tuoksun tavoin vaikeastikuvailtava, mutta ihastuttavan aromikas ja monikerroksinen: etualalla tuntuu kevyesti makeata mallasta, johon oman lisänsä tuo joulumausteisuus, karvas pihkaisuus, paikoitellen kirpeäksikin yltyvä sitruksisuus ja hennon kotisimamanen hiivaisuus. Taustalla tuntuu myös vihjaus tummaa siirappisuutta, pippurisuutta, maamaisuutta ja aavistus hapanta omenaa. Hiilihappoisuus on kohtalaista, ensimaussa jopa suhteellisen tuntuvaa ja pistelevää, mutta melko nopeasti suussa laimenevaa. Tämä mukavan napakka kuplivuus tuo muutenkin napakkaan kokonaisuuteen mukavasti lisäryhtiä ja freesiyttä. Hiilihappoisuus kuitenkin oli muistaakseni tuoreemmissa pullotteissa selkeästi tuntuvampaa, joten tämä osa-alue tuntuu ainakin iän myötä pehmenneen.

Oluesta kielelle jäävä, kuiva jälkimaku on aromaattisen sitruksinen, kohtalaisen katkeroinen, maamainen, yrttinen ja hennon pippurisen mausteinen. Oluesta jää todella pitkä, moniulotteinen ja harmoninen jälkivaikutelma, joka kehittyy upeasti kielellä.

Kokonaisuutena Orval on happamuudessaan ja persoonallisissa bretan vivahteissaan tyyliltään hieman kuin lambic, mutta mukana on myös trappistien tummanpuhuvaa maltaisuutta ja lambiceissa harvoin vastaantulevaa, kielellä pitkään jatkuvaa ja kohtalaisen puruvoimaista katkerohumalointia. Yleisilmeeltään Orval on siis sentään selvästi olutta – mitä monesti ei voi todeta lambiceista, jotka vaikuttavat olevan ihan oma juttunsa.

Vaikea lähteä erottelemaan onko Orval ehtinyt tässä vajaassa puolessatoista vuodessa kehittyä, sillä aikaisemminnauttimistani Orvaleista ei tullut kirjattua muistiinpanoja. Varastossani on kuitenkin vielä kypsymässä kolme kappaletta oluita, joten kehitystä tästä eteenpäin tulen seuraamaan suurella mielenkiinnolla! Joka tapauksessa, Orval on edelleen yksi parhaista maistamistani oluista: se ei ole mitenkään suuri, massiivinen tai muuten näillä keinoin vaikuttava, vaan sen sijaan ylettömän tasapainoinen, tyylikäs ja loputtoman mielenkiintoinen. Jo nuorena se antaa paljon enemmän kuin monet laatuoluet iäkkäämpinäkään ja uskon tämän kykenevän pullokäyvänä belginä muuttuvan iän myötä vain parempaan suuntaan. Saisi kyllä tehdä paluun Alkon hyllyille ja sassiin.

Lyhyesti: Persoonallinen, kompleksi ja elämyksellinen olut, joka miellyttää paljon enemmän kuin monet massallaan pelaavat trappistit. Orvalista ei löydy runsautta ja massaa, vaan raikkautta, tasapainoa ja aromien loputonta runsautta. Upea kombinaatio trappistien moniulotteisuutta ja lambicien persoonaa – todellinen belgioluiden taidonnäyte.

Arvio: Erinomainen – tässä on olut, jolta on vaikea toivoa mitään lisää. Pullo, jonka voi korkata milloin vain ja se vain toimii.

Hinnan (4,34e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.