Chimay Blue 2013

Chimay Blue 2013

• Valmistaja: Bières de Chimay S.A.
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,39e (Elokuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 4,48e (Lokakuu 2015, Alko)

Jumalauta! Huomasin vasta tuossa Chimay Redistä arviota kirjoittaessani, että yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista, Chimayn sininen, ei ole vieläkään saanut arviota blogiini! Ei siitä huolimatta, että olen ehtinyt kirjoittaa ainakin neljä arviota oluesta arvioarkistooni (tätä kyllä sattuu meikäläiselle tämän tästä – arvioita kun on tähän asti ehtinyt kertyä noin viitisentuhatta)! Noh, korjaan nyt tilanteen hetimmiten ja isken tästä linjoille arvion vuoden takaa kas näin.

Chimayn sininen on yksi elämäni merkittävimmistä laatuoluista siksi, että myöhäisteini-iässäni, kyllästyttyäni täysin bulkkilagereiden ohuen vetiseen ilmaisuun, aloin etsimään olutmaailmassa jotain isoa ja tuhtia tavaraa, jolla laajentaa nestegastronomista tajuntaani. Parin karvaaksi pettymykseksi jääneen viinalager (IVB) -syrjähypyn jälkeen ensimmäinen askel oli Koffin Porter, joka aiheutti fiiliksen – JUMALAUTA, TEHDÄÄNKÖ TÄLLAISTAKIN? Suuressa portterihuumassani seuraava looginen askel oli Nøgne Øn Imperial Stout, minkä jälkeen haluttiinkin kokeilla jo jotain erilaista. Kun tässä vaiheessa kuvioihin astui Chimay Blue, oli loppu historiaa.

Chimay Blue on siis Chimayn trappistiluostaripanimon lippulaivatuote, ns. quadrupel, eli linjaston vahvin ja järein olut. Oluesta valmistetaan myös rajatumpana versiona 0,75-kokoista, varmemmin kellarikypsytykseen tarkoitettua versiota, joka kulkee lisänimellä Grande Réserve.

Oluella on syvä ja tumma, aluksi melko kirkas pähkinänruskea väri, minkä lisäksi rohkean kaadon palkitsee tiivis, kermanbeige, todella runsas vaahto. Loppupullon myötä sekaan saapuvat myös hiivat, minkä vuoksi oluesta tulee selkeästi sameampi.

Tuoksussa tuntuu karamellista mallasta, voimakasta belgihiivan tuomaa mausteisuutta ja belgihedelmää, kuivattua viikunaa, ruskeaa omenaa, kevyttä rusinaa, hentoa kanelia ja aavistuksen verran mössättyä, jo hieman rusehtavaa banaania.

Oluen yleisilme on täyteläinen ja paksunpuoleinen, makupuoleltaan varsin intensiivinen. Makeahko ja varsin mausteinen makumaailma on täynnä kypsänmakeaa belgihedelmää eli viikunaa, banaanimurskaa ja ruskeaa, ylikypsää omenaa. Seasta löytyy myös fariinisokerisen siirappisia, lakritsisia, maamaisia ja hennon multaisia sävyjä. Yleisilmettä sävyttää varsin runsas, kuohkea ja pistelevä hiilihappo, kun taas katkerohumaloinnista ei ole juuri mainittavaa. Viileänä oluen varsin runsas alkoholi (9%) pysyy yllättävänkin hyvin piilossa.

Vivahteikas jälkimaku on ihastuttavan monimuotoinen: suuhun jää makean luumuinen, kevyen rusinainen, mausteinen, maltillisen karvaan katkerohumalainen, hillitysti vihreän yrttinen, hennon päärynäinen ja ujon ruisleipäinen loppuliuku. Olut jättää mehukkaan, viipyilevän ja kestoltaan erittäin pitkän jälkivaikutelman, jossa tuntuu kevyesti lämmönhohkaa.

On Chimayn sininen nuorena kyllä pirun hyvää tavaraa! Siitä huolimatta, että oluessa makeutta on paljon ja katkerohumalaa varsin maltillisesti, on kokonaisuus vaikuttavan moniulotteinen ja maukas – joskin oluen voimakas, makeahko maku ja täyteläinen yleisolemus pitävät oluen helpostijuotavuuden melko vaatimattomana. Tämä ei ole missään nimessä kepeä hörppimisolut, vaan hitaasti, kaikessa rauhassa siemailtava fiilistelybelgi.

En ole silti täysin vakuuttunut Chimayn kypsytyskestävyydestä pienessä pullossa – pari kertaa olen siinä formaatissa kellaroidun oluen testannut, ja yleensä poikkeuksetta vastaani on tullut vanhan oluen kuivakan leipäinen ja pahvinen tuoksu ja maku, joka on syönyt oluesta kaiken syvyyden ja mielenkiinnon pois. Onneksi kellarista löytyy vielä tätä vuosikertaa 2013 yksi pullo, joten voin vielä tulevaisuudessa ihmetellä onko tämä Chimayn kuoleminen kellarissa sääntö vai poikkeus. Suureen pulloon pakattu Grande Réserve kyllä tuntuu kestävän kypsyttelyä paljon paremmin, sillä noin vuosi sitten testaamani 10-vuotias pullote oli edelleen varsin kurantissa kondiksessa!

Lyhyesti: Runsas, suurikokoinen ja moniulotteinen trappisti-quadrupel, jossa pääosassa on tuhti ja makea hedelmäisyys ja tömäkkä alkoholi.

Arvio: Tyylikäs – Chimayn sininen ei vaikuta olevan yhtä supermassiivinen ja intensiivinen kuin esimerkiksi Rochefort 10 tai Westvleteren XII, vaan hieman maltillisempi ja arkipäiväisempi. Silti mistään vaatimattomasta ja hillitystä esityksestä on turha puhua. Tämä on tuhti ja maukas trappistimaailman klassikko.

Hinnan (4,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

La Trappe Quadrupel Oak Aged 2013, b14

La Trappe Quadrupel Oak Aged 2013, batch 14

• Valmistaja: Brouwerij de Abdij Onze Lieve Vrouw van Koningshoeven
• Tyyppi: Olut, Trappisti
• Maa: Alankomaat
• Alue: Pohjois-Brabant, Tilburg
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 13,38e (Kesäkuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 13,38e (Syyskuu 2014, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: holiday wine cellar

Tammitynnyrikypsytetyt oluet ovat meikäläiselle aina riskialtista seutua. Jotkut (yleensä stoutit ja portterit, kuten Brooklyn Black Ops ja Goose Island Bourbon County Stout) toimivat runsaasta tammestaan huolimatta erinomaiset, kun taas toiset eivät iske ollenkaan. Siksi vähän jännitti napata Arkadian Alkon erikoisvalikoimasta tämä tammitynnyrikypsytetty trappisti-quad testiin.

Vuonna 1884 toimintansa aloittanut Koningshoeven, eli La Trappe, on toiseksi ainoa Alankomaissa tällä hetkellä toimiva trappistipanimo (eli trappistiluostarin yhteydessä toimiva, perinteisiä luostarioluita valmistava olutpanimo); toinen on Maria Toevluchtin luostarin trappistipanimo, joka on vasta aivan hiljattain (tänä vuonna!) aloittanut toimintansa ja josta vielä harvalla on mitään kokemuksia. Koeningshoeven on myös maailman suurin trappistipanimo, jonka n. 14,5 miljoonaa vuosittaista olutlitraa käsittävät lähes kolmanneksen maailman trappistioluttuotannosta.

La Trappe Quadrupel on trappistihengessä talon linjaston vahvin ja runsain olut, ja siten myös panimon lippulaivatuote. Kuitenkin vuonna 2009 panimolla saatiin idea oluen jatkuvasti vaihtuvasta, rajoitetun saatavuuden erikoisversiosta ja vuonna 2010 markkinoille saapuivat ensimmäiset tammitynnyrikypsytetyt, puolikkaisiin kuohuviinipulloihin pullotetut La Trappe Quadrupelit. Oluen etiketissä lukee aina kyseisen oluen batch, ja La Trappen kotisivuilta voi käydä lunttaamassa minkälaisia tynnyreitä kyseisen oluen kypsytyksessä on käytetty – tämä tynnyreiden kokoonpano nimittäin vaihtuu jokaisen batchin myötä. Alkon erikoisvalikoimasta löytyvä batch 14 on pääosin (82%) kypsynyt Limousinen tammesta tehdyissä tynnyreissä, joissa on aiemmin kypsytetty konjamiinia (ns. Cognac finish). Mukana on myös uusia tammitynnyreitä (11%, puun alkuperää ei mainittu) ja akaasiatynnyreitä (7%, tynnyreiden aiemmasta käytöstä ei mainintaa).

Lasissa oluella on kevyesti sameahko, hillitysti rusehtava, tumman oranssi väri. Oluen päälle kohoiaa beige, parin sentin paksuinen vaahtokukka, joka kuitenkin katoaa melko nopeasti ja jälkiä jättämättä.

Tuoksu on erittäin makea ja siinä tuntuu päällimmäisenä rusinaa, viikunaa ja tummaa siirappia. Taustaosastoon jäävät hieman vaatimattomalla preesenssillään yhdistelmä quadrupelmaista ja puisevaa mausteisuutta, aavistus aromaattista tammisuutta sekä hedelmäinen juonne hillittyä belgihiivaisuutta.

Suussa olut on todella makea ja paksu, jopa hyvin tuntuvan imelä. Hyvin aromaattisessa maussa tuntuu tummaa siirappia, rommirusinaa, voimakkaana ja hallitsevana erottuvaa luumuhilloa, intensiivistä puisevuutta, kinuskia, kuivattua taatelia, ruskeaa omenaa ja marjakiisseliä – eli siis todella runsaasti hyvin makeita ja intensiivisiä, voimakkaita makuja. Hyvin hento, hädin tuskin erottuva hiilihappo ei ainakaan kevennä tai kuivata oluen raskasta ja imelänmakeaa yleisilmettä.

Voimakkaan puiseva ja rommirusinainen jälkimaku jatkuu keskimaun linjoilla; suuhun jää todella pitkä, imelänmakea, aromaattinen ja hämmentävän kompleksi jälkivaikutelma, jossa tuntuu vanhaa huonekaluisuutta, siirappia, makeaa tammea, kevyttä toffeeta ja hentoa belgihiivaista hedelmää. Reippaat voltit (10%) tuovat hennosti alkoholin lämpöä; humalan katkeruutta ei erotu käytännössä laisinkaan.

La Trappen tammi-Quad on todella jännittävä, moniulotteinen ja äärimmäisen kompleksinen esitys, jossa tammi tuo hyvin paljon enemmän syvyyttä ja kiehtovuutta perus-Quadiin verrattuna, mutta ennen kaikkea olut on vain jyräävän makeanimelä. Oluen mausta löytyy ihmeteltävää vaikka kuinka, mutta äärimmäisen makea ja lattean vähähiilihappoinen makumaailma rupeavat tökkimään melko nopeasti – tässä reilun kolmanneslitran pullossa rupeaakin olemaan yhdelle oluenystävälle jo melkoisesti tekemistä.

Vaikka olutta siemailee sen jännittävyyden vuoksi varsin hyvin ilokseen, on loppupeleissä myönnettävä etteivät sen voimakkuus ja makeus pelaa ihan täysin yhteen. Erityisesti pullon puolen välin jälkeen on todettava, ettei kokonaisuus ole ihan balanssissa, sillä kaikenlainen makeus korostuu aivan turhan voimakkaana ilman minkäänlaista vastapainoa. Kolmeen-neljään pekkaan jaettuna olut menee hyvin kuriositeettina tai jopa aterian päätteeksi maltaisena jälkiruokajuomana, mutta yksinään siemailtuna mielenkiinto voi lopahtaa melko nopeasti, minkä jälkeen kyse on enemmän haasteesta.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen, todella intensiivinen ja loputtoman runsas, tammessa kypsynyt trappisti-quad, jonka ongelmaksi muodostuu häiritsevän voimakas ja tuntuvan imelä makeus. Jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta hieman epätasapainoinen trappisti.

Arvio: OK – oluella on paljon hyviä puolia, mutta nautittavuus kykenee kantamaan vain hyvin pienen ajan; olut on yksinkertaisesti liian makea, runsas ja raskastekoinen jaksaakseen kokonaisen pullon kestoa. Pitänee tutustua muihinkin batcheihin, jotta saisi enemmän tuntumaa siihen, onko tämä liiallisena tuntuva makeus vain tämän kyseisen batchin vai itse oluen tyyli, tuosta batchin järjestysnumerosta riippumatta.

Hinnan (13,38e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

de Molen Mooi & Meedogenloos 2011

• Valmistaja: Brouwerij de Molen
• Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Etelä-Hollanti, Bodegraven
• Maltaat: Cara-, Pale-, suklaa-
• Humala: Premiant, Saaz
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: saveur bière

Pikkulintu-turneemme viimeiseksi kokeiluksi päätyi de Molenin totuttuun, kaksiosaiseen tyyliin nimetty quad, Mooi & Meedogenloos, eli "Kaunis & Rohkea".

Koska de Molen harrastaa ihastuttavan (ja suorastaan poikkeuksellisen) informatiivisia etikettejä, joissa kerrotaan jotakuinkin kaikki mahdollinen oleellinen olueen liittyvä tieto, ei ollut kovinkaan vaikea tarkastaa oluen olevan puhtaasti maltaista tehty – perinteiseen belgioluttyyliin, eli alkoholin buustaamiseen erilaisten sokereiden avulla ei olla sorruttu. Tämä tarkoittaa sitä, että oluen jo hieman hirvittävä 10,2% pitoisuus alkoholia on saavutettu ihan puhtaasti mallasta mäskäyskattilaan änkemällä. Olut on päivätty päivämäärälle 22/6/2011 ja parasta ennen -päiväksi mainitaan 5 vuotta eteenpäin, joten tämän oluen tapauksessa seilataan aivan turvallisilla vesillä.

Kauniit ja Rohkeat lasissani ovat väriltään punervan mustanruskeita ja hädin tuskin ollenkaan läpinäkyviä. Kaadon päätteeksi lasiin muodostuu varsin runsas, tiiviinpuoleinen ja myös kohtalaisen kestävä, tummahkon kermanvärinen vaahto.

Lasista kohoava tuoksu on yleisilmeeltään varsin tummanpuhuva ja roteva, mutta myös hurmaavan vivahteikas. Ensimmäiseksi nokkaa tervehtii makea, rusinaisuutta ja kuivattua viikunaa huokuva aloitus; seuraavaksi kokonaisuus rupeaa saamaan siirappilimppuisen leipäisiä ja aromaattisen belgihedelmäisiä piirteitä, lopulta tuoden ujosti mukaan myös hennon rustiikkisia, aavistuksen karvaalta tuoksuvia ja hennosti paahtuneen kärtsäisiä sävyjä.

Tuoksu antaa odottaa makeaa, runsasta ja hyvin täyteläistä olutta, ja maku kyllä lunastaa nämä tuoksun lupaamat odotukset vaivatta. Muhkeassa makumaailmassa tuntuu ylikypsää luumua, tummaa siirappia ja siirappilimppua, maustepippuria, belgihedelmäistä esterisyyttä ja hyvin tummaa suklaata, johon kohtalaisen karvaana tuntuva humalointi tuo selkeän, bitterisen terän. Kokonaisuus on suorastaan pureskeltavan paksu ja massiivinen, mutta makeus pysyy hyvin mausteisuuden ja kohtalaisen reippaan (78 IBU) humaloinnin antamissa raameissa, eli olut ei missään vaiheessa pääse tuntumaan liian tuhdilta tai rupea makeudessaan tökkimään.

Oluen tanakka, kuivattua luumuisuutta ja kevyttä savuisuutta esiin nostava jälkimaku on makea ja tahmea, mutta hyvin yrttiseksi ja karvaaksi kasvava humalointi putsaa hienosti palettia jättäen suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja hurmaavalla tavalla jatkuvasti kuivempaan suuntaan kehittyvän jälkivaikutelman.

Oluen varsinainen tyylisuunta jäi maistamishetkellä hieman hämärän peittoon (vasta tässä arvostelua rustatessa bongasin oluen de Molenin sivujen nettikaupasta kategorian "quadrupel" alta), joten sen vertaamista erinäisiin oluttyyleihin tuli maistohetkellä harrastettua. Oluen tumma väri ja tuoksun pieni paahteisuus saivat mielet kääntymään hieman stoutien suuntaan, mutta makea, hedelmäinen ja voimakkaan katkeroinen yleisfiilis lopulta johdattivat meidät veikkaamaan oluen olevan tyyliltään jenkkihenkinen Barley Wine. Ja nyt näin jälkikäteen ajatellessa, kyllä meikäläinen edelleen sijoittaisi oluen mielummin ABW-suuntaan kuin quadrupeleiden piiriin, joskin erot näissä kahdessa luoteiseurooppalaisissa strong ale -tyylissä voivat olla lopulta melko pieniä – erityisesti kun Barley Wine -tyylin reunaehdot tuntuvat olevan edelleen hyvin epämääräisiä ja häilyviä.

Tahtoi Mooi & Meedogenloosin luokitella mihin tyyliin tahansa, on se maukas, melko makea ja tasapainoisen bitterinen olut, joka onnistuu pienestä monoliittisuudesta huolimatta olemaan kaikin puolin tyylikäs, harmoninen ja ennen kaikkea herkullinen esitys. Kolmelle ihmiselle oluesta ei riittänyt kuin 25 cl annos nenää kohden, mutta enemmänkin olisi voinut siemailla, mikä on mielestäni melkoinen saavutus näin makean ja vahvan oluen kohdalla – yleensä näin tuhtien oluiden tapauksessa parinkin desin annos voi olla jo varsin riittävä satsi! Voin siis todeta, ettei tälläkään kertaa de Molen onnistunut pettämään (onneksi tällä kertaa olut tuli myös nautittua ennen parasta ennen -päivämäärää, toisin kuin Klap van de Molen).

Lyhyesti: Massiivinen, moniulotteinen ja makea mutta myös tasapainoisen katkerohumaloitu olutjättiläinen, joka asettuu tyyliltään jonnekin quadrupelin ja American Barley Winen välimaastoon. Vahvuuteensa ja massaansa nähden yllättävän helpostikulauteltava olut.

Arvio: Täydellinen – vaikka monet trappisti-quadit ovat meikäläisen mielestä usein varsin fantastisia oluita, oli Mooi & Medogenloos mielestäni monia esikuviaan vielä maukkaampi ja moniulotteisempi esitys, minkä lisäksi siitä tuntui löytyvän juuri sopivasti katkeraa, makeutta tasapainottavaa humalointia, mitä harvemmin tapaa perinteisissä quadrupeleissa. Helposti vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia maistamiani strong aleja, tarkemmasta oluttyylistä riippumatta.

Hinnan (15,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Mikkeller Santa's Little Helper 2007

Mikkeller Santa's Little Helper 2007

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
• Maa: Tanska
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 5,00e (Tammikuu 2014, Ravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: pilsner.nu

Puotilalaisessa olutravintola Pikkulinnussa (joka on siis useampaan otteeseen valittu mm. Suomen parhaaksi olutravintolaksi) oli tosiaan vesivahinko, minkä vuoksi alkuvuodesta baarissa oli poistomyynti ja siten kaikkia oluita sai paikasta viidellä eurolla. Kun pääsimme kaverin kanssa paikalle, nappasimme ensimmäiseksi mukaamme kaksi kappaletta Mikkellerin jouluolutta, Santa's Little Helperiä. Nämä oluet eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa oluita, vaan kyseisen olutsarjan 1. vuosikerta 2006 ja 2. vuosikerta 2007!

Toisin kuin 0,66-litraiseen olutpulloon pullotettu SLH 2006, oli tämä SLH 2007 pullotettu jykevään, 0,75-vetoiseen kuohuviinipulloon ja korkitettu luonnonkorkin alle.

Lasiin kaatuessaan vaikuttaa siltä, että SLH 2007 on täysin flätti – erittäin tumman ja melko lailla läpinäkymättömän oluen päälle ei nouse minkäänlaista vaahtoa. Viskositeettia näyttää nesteellä olevan, sillä olut huljahtelee lähes vaahterasiirappimaisesti lasissa.

Lasista kohoava tuoksu on erittäin makea, varsin tömäkkä ja selkeästi vanha – kehittyneitä ja jopa iäkkäitä piirteitä löytyy. Sulatettua suklaata, rommirusinaa, paahdettua ruisleipää, kevyttä belgihiivaisuutta, hillittyä viikunahilloketta ja hennosti vanhaa huonekalua.

Suussa olut vahvistaa ulkonäön nostattamat epäilyt: kokonaisuus on erittäin täyteläinen – suorastaan paksu, öljyisen raskasliikkeinen, lähes täysin hiilihapoton (vain aavistus harvakseen kieltä nipistelevää hiilihappoisuutta on jäljellä) ja tahmea. Maultaan olut varsin raskas ja suht lineaarisen oloinen; koska hiilihappoisuus ei ole tuomassa raikkautta, joka voisi hieman erotella maun nyansseja, hallitsee yleisilmettä sulatettu suklaisuus, makea rusinaisuus ja lähes imelä luumukeittoisuus. Kokonaisuudesta erottuu hieman mausteista vivahteikkuutta ja hentoa karvautta, mutta käytännössä paksu, liiankin makea tumma aromikkuus peittää kaiken alleen.

Pehmeä jälkimaku on keskimaun tavoin varsin makea. Kielelle jäävä jälkivaikutelma on kuitenkin hieman vivahteikkaampi ja moniulotteisempi kuin melko mutkattomaksi jäävä keskivaikutelma. Suuhun jää häilymään makeaa maitosuklaisuutta, siirappia ja tummaa rommia, joulumausteita ja hentoa, madeiraisen pähkinäistä hapettuneisuutta. Melko runsas (11%) alkoholi puskee kohtalaisesti tuntuvaa lämpöä nieluun ja kitalakeen. Hallitsevasta makeudesta ja vähäisestä hiilihaposta johtuen jälkimaku on melko lyhyehkö – vivahteet ja nyanssit katoavat kieleltä ketterästi ja jäljelle jää vain epämääräistä, siirappista makeutta.

Santa's Little Helper 2007 ei selvästikään ollut kestänyt lähellekään yhtä hyvin ikää kuin vielä erittäin freesinä ja raikkaana säilynyt SLH 2006. Ymmärtääkseni SLH 2007 oli kyllä keskimääräistä makeammaksi valmistettu vuosikerta, mikä on voinut tuoda oman osansa, mutta veikkaan suurimman syyllisen löytyvän siitä, että kruunukorkki oli vaihdettu luonnonkorkkiin – skumppapullot ja luonnonkorkit ovat tarkoitettu kuohuviineille, joista löytyy moninkertainen määrä painetta (eli hiilidioksidia) verrattuna oluisiin, minkä vuoksi kuohuviinit voivat säilyttää kuplansa monia vuosia, mutta oluet eivät. Hiilihapon tuoman raikkauden avulla olut olisi voinut olla selkeästi paremmin tasapainossa, mutta nyt 0,75-kokoisen pullon tyhjentämisessä meni varsin pitkään, vaikka sitä oli loppupeleissä jakamassa peräti 4 oluenystävää. Kokonaisuus oli yksinkertaisesti liian makea, raskas ja yksiulotteinen ollakseen nautittava paria siemausta pidempään.

Eri arvosteluja plärätessä pystyy helposti tarkistamaan miten olut on kestänyt ikää – vuonna 2010 kirjoitetuissa arvioissa vielä mainitaan oluen olevan raikkaan hiilihappoinen, kun taas jo vuonna 2011 mainituissa arvioissa rupeaa nousemaan esiin melko vaatimattomaksi jäävä hiilihappoisuus. Vuodesta 2012 eteenpäin kirjoitetuissa arvioissa mainitaan lähes universaalisti joko täysin flätti olemus tai liian kevyeksi haihtunut hiilihappo. Kaikesta päätellen luonnonkorkki pitää oluen freesinä n. 3 vuoden ajan, minkä jälkeen olut aloittaa vääjäämättömän ja melko ketterän laskeutumisensa kohti kuolemaa.

Kuitenkaan täysin kuollut olut ei missään nimessä ollut: aromimaailmasta oli vielä runsaasti jäljellä, eikä olut ollut millään tavoin päässyt hapettumaan pilalle. Kuitenkin näin varoituksen sanana, että yksin nautittavaksi 0,75-pullollinen SLH 2007:aa voi olla liikaa, sillä meillä, n. 3½ hengen porukassa, kesti varsin kauan saada pullo tyhjennettyä.

Kannattaa myös katsella pullon mahdollista päiväystä, jos suunnittelee ostavansa luonnonkorkilla suljettua olutta – siinä missä viinit voivat säilyä helposti hyvinkin freeseinä vuosikausia, ei selkeästi matalahiilihappoisemmat oluet kestä samanlaista odottelua lähellekään samalla tavalla.

Lyhyesti: Erittäin makea, raskastekoinen ja paksuntäyteläinen olut, joka on hukannut käytännössä kaiken hiilihapponsa jo useampi vuosi sitten. Varmasti ollut vaikuttava, quad-tyylinen olut joskus nuoruudessaan, mutta ei ole selvästikään kestänyt kypsyttelyä samalla lailla kuin esimerkiksi saman oluen kruunukorkin alle suljettu 1. vuosikerta vuodelta 2006.

Arvio: Kehno – olut tarjoaa kyllä siemauksen, parin ajaksi varsin kiehtovan ja mielenkiintoisen vilkaisun kehittyneiden oluiden maailmaan, mutta tästä eteenpäin oluen iän myötä konsentroitunut, imelänmakea makumaailma ja hiilihappoisuuden puute rupeaa tökkimään melko vahvasti. Mielenkiintoinen elämys, mutta ei synnyttänyt tarvetta päästä testaamaan uudelleen.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Mikkeller Santa's Little Helper 2006

Mikkeller Santa's Little Helper 2006

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Belgi, Quadrupel
• Maa: Tanska
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina
• Koko: 0,66
• Hinta ostohetkellä: 5,00e (Tammikuu 2014, Ravintola Pikkulintu, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beeradvocate

Kun blogissa on nyt ollut noin kymmenisen pulloa nicheviinipornoa, lienee tasapuolisuuden vuoksi ihan ok, jos postailen vaihteeksi toisen samanmoisen astetta erikoisemmista ja harvinaisemmista oluista. Aloitetaan sessio 7-vuotiaaksi olueksi harvinaisen hyvin säilyneestä Santa's Little Helperistä.

Tosiaan, alkuvuodesta istuskelimme kaverini kanssa Otaniemessä maistelemassa kotitekoisia oluita kun saimme tiedon olutravintola Pikkulintuun iskeneestä vesivahingosta. Koska paikka oli menossa tämän vuoksi remonttiin, oli varastot tyhjennettävä oluista – tästä syystä baarissa oli ennennäkemätön poistomyynti ja kaikkien pullojen mainostettiin irtoavan viidellä eurolla kappale. Ei tarvinnut kahdesti kehottaa poimimaan takki ja lakki naulasta ja suuntaamaan nokka kohti Itä-Helsinkiä!

Paikalle päästyämme asemoimme itsemme baarin hieman harvinaisempia oluita sisältävän kylmäkaapin eteen. Kun saimme varmistuksen että tosiaan kaikki – myös isoimmat, 0,75-kokoiset putelit – maksoivat tänä kyseisenä viikonloppuna vain vitosen kappaleelta, osoittelimme innoissamme mittavan kokoista, kuohuviiniputeliin pakattua Santa's Little Helperiä (vk. 2007) että "jepa, tommoinen testiin". Sitten bongasin kyseisen pullon vierestä isohkon, samanlaisella etiketillä varustetun pullon ja kysyin että mikäs tuo mahtaa olla. Vastaus kuului, että "sama olut vuosikertaa 2006". Päätimme ottaa sen mielummin testiin, mutta baarimikolta tuli vastapallona vielä parempi ehdotus: "ottakaa pojat molemmat pullot yhtäaikaa ja vertailkaa vierekkäin!" Normaalisti tuollainen ehdotus olisi vaatinut pitkää neuvonpitoa, palaveerausta ja harkintaa, mutta kun ilta oli muutenkin kehittynyt spontaanisti yllättävään suuntaan ja oluetkin maksoivat vain vitosen kappale, ei tarvinnut kovin montaa silmänräpäystä kuluttaa myöntävään päätökseen.

Erikoisempiin ja yleensä kertaluontoisiin oluteriin erikoistunut, yhden miehen matkaava olutpanimo Mikkeller on vuodesta 2006 valmistanut joka jouluksi oman näkemyksensä jouluoluesta – tuhdiksi quadrupel-olueksi laskettavan Santa's Little Helperin – joka yleensä myös pakataan varsin riittoisan kokoiseen olutpulloon (joskin oluesta on myös näkynyt sen melko vahvaan alkoholiprosenttiin nähden hieman sopusuhtaisemman kokoisia, 0,33-litraisia versioita). Pohjana toimii siis belgihenkinen, quad-tyylinen olut, jota maustetaan jouluiseen henkeen sopivasti, mutta ymmärtääkseni joka vuosi eri reseptillä.

Tämä kyseinen olut on siis pantu jouluksi 2006 ja Mikkeller on leimannut sille parasta ennen -päivämäärän neljä vuotta eteenpäin, päivämäärälle 24.12.2010. Laadukkaat, tasapainoiset (ja ennen kaikkea riittävän alkoholipitoiset) oluet kuitenkin voivat helposti kestää ja kehittyä paljon kauemmin kuin neljä vuotta, joten emme ole moksiskaan siitä, että olut on merkintöjen mukaan ohittanut parhaat päivänsä ja kaadamme itsellemme lasilliset.

Väriltään olut on varsin tumman punaruskea ja maltillisen läpinäkyvä. Väriltään suht vaalean beige vaahto jää varsin kevyeksi ja melko lyhytkestoiseksi.

Lasista kohoava, varsin tyylikkäästi kehittynyt tuoksu on ensisijaisesti makea ja persoonallisen mausteinen. Seasta erottuu myös kuivahtaneen hedelmäistä rusinaisuutta ja kevyttä maltaisuutta, jota ikä on taittanut makeanimeläksi setsuurilimppuisuudeksi. Jonkin aikaa lasissa auettuaan nousee tuoksun sekaan raikas, kevyen inkiväärinen juonne sekä makean mausteista piparkakkuisuutta. Pelkästään olutta tuoksuttelemalla pääsee helposti takaisin joulupöydän tunnelmiin!

Varsin täyteläiseltä, tummanpuhuvalta maultaan olut on tuntuvasti makean maltainen, mutta samalla sopivan kuivahkon tuntuinen – melko karvaana tuntuva humalointi, sekä sopivan voimakas mausteisuus leikkaavat mallikkaasti oluen makeutta ja pitävät kokonaisuuden hienosti balanssissa. Maultaan olut on lähinnä makean rusinainen, moniulotteisen joulumausteinen, tuhdin luumukeittoinen ja karamellisen maltainen; näin iäkkäältä oluelta on turha enää odottaa humalan aromeja, minkä lisäksi epäilen, etteivät ne olisi jaksaisi nuorenakaan jaksaneet puskea oluen massiivisen makumaailman läpi. Hiilihapoiltaan olut on pehmeän kupliva ja kermainen, mikä on varsin kiitettävä suoritus tämän ikäiselle oluelle.

Pitkä ja persoonallinen jälkimaku jatkaa saumattomasti tuhdista keskimausta; kielelle jää siirappisuutta, hyvin tuntuvaa mausteisuutta ja alkoholin (10%) tuomaa lämpöä. Kun jonkin ajan päästä makeat ja raskastekoiset sävyt alkavat väistymään, paljastuu alta karvasta katkerohumalaa ja luonteikkaan vivahteikkaita, kehittyneitä piirteitä, kuten kuminaista limppuisuutta, tumman bitteristä suklaata, kevyttä paahdettua pähkinäisyyttä ja hentoa nahkaisuutta.

Kokonaisuutena Santa's Little Helper 2006 on reilun seitsemän vuoden iässään todella säväyttävä olutelämys ja kokemus vailla vertaa! Oluen huiput ja persoonalliset vivahteet pääsivät vielä korostumaan entisestään rinnallatestatun Mikkeller SLH 2007:n kanssa – kontrasti tähän olueen oli merkittävä ja oli ihastuttavaa huomata, miten upeasti olut oli kestänyt ikää ja erityisesti kuinka raikkaassa ja yllättävän nuoren oloisessa tikissä se edelleen oli! Viiden euron hintaan SLH 2006 oli ainutlaatuinen löytö, enkä rehellisesti usko, että vastaani voisi lähitulevaisuudessa tulla oluita samanlaisella hinta-laatusuhteella.

Lyhyesti: Hurmaavalla tavalla kehittynyt, äärimmäisen kompleksinen ja yllättävän hienosti raikkautensa säilyttänyt Mikkellerin jouluoluen ensimmäinen versio, joka oli teoriassa tarkoitettu korkattavaksi jouluna 2006. Vuosi pari seitsemän sinne tänne.

Arvio: Täydellinen – uskomattoman hurmaava olutelämys. Ellei Pikkulintu olisi ollut täynnä toinen toistaan kiehtovampia pakko-päästä-testaamaan-heti-oluita, olisin aivan tyytyväisenä juonut koko baarin loput SLH 2006:t siltä istumalta – kerran kun femmalla sai.

Hinnan (5,00e) ja laadun suhde: Naurettavan halpa – OSTA. HETI.

Rochefort 10 2014

Rochefort 10 2014

• Valmistaja: La brasserie de l'abbaye Notre Dame de Saint-Remy à Rochefort
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Namur, Rochefort
• Humala: Hallertau
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 6,47e (Maaliskuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 6,47e (Huhtikuu 2014, Alko)

Perehtyneimmät ja ketterimmät oluidenystävät ovat jo varmasti huomanneet, että Alkoon saapui pääsiäisen kunniaksi muutama mielenkiintoinen belgiolut: pari Tripeliä (mm. jo arvioitu Chimay) ja tämä Quadrupel. Tämä quadi ei kuitenkaan ole mikä tahansa belgiolut, vaan perinteinen trappistolut – ja varsin arvostettu semmoinen! Nimittäin yleensä kun jossain listataan maailman parhaita trappistioluita (tai jopa oluita ylipäänsä), ovat Rochefort 10 ja Westvleteren XII yleensä ne kaksi kärkinimeä. Näistä Westy on yleensä hieman tunnetumpi massiivisella "over-the-top"-tyylillään ja pahamaineisen kehnolla saatavuudellaan (4,750 hehtolitraa vuodessa, eli n. prosentti kaikesta tuotetusta trappistioluesta), joskaan ei Rochefortinkaan tuotantomäärät päätä huimaa (18,000 hehtolitraa vuodessa) verrattuna suurimpiin tuottajiin (esim. La Trappea tuotetaan 145,000 hehtolitraa vuodessa). Rochefort taas on erityisen tunnettu perinteikkyydestään – Saint-Remyn luostarin munkit kun ovat pukanneet olutta ulos jo vuodesta 1595, nokittaen toiseksi vanhimman panimon, Westmallen, iän ohi lähes 250 vuodella.

Alun perin Rocheforten trappistiolut oli suurin piirtein samaa olutta, joka nykyisin kulkee nimellä Rochefort 6 ("red cap") – n. 7% vahvuista, ruskeaa olutta, joka tätä nykyä vastaa enää n. 1% panimon tuotannosta. Vuonna 1955 panimo ryhtyi valmistamaan tuhdimpaa, mutta väriltään vaaleampaa Rochefort 8 -olutta ("green cap"), joka tätä nykyä vastaa merkittävimmästä osasta panimon tuotantoa. Lisäksi panimo valmistaa pienemmässä määrin tätä muita selkeästi vahvempaa, quadrupel -tyylistä Rochefort 10 -olutta ("blue cap").

No niin. Ennen korkkaamista vielä pyöräytän oluesta hiivat heti liikkeelle, ettei oluesta jää persoonallisuutta pullon pohjalle! Väriltään R10 on, jyhkeä; lähes täysin läpinäkymättömän tummanruskea, joskin aivan reunoilta olut päästää hieman valoa lävitseen värjäten ruskean kauniin punertavalla sävyllä. Rivakalla otteella kaadettuna oluen päälle nousee pari senttiä paksu, tiiviin kuohkea ja voltteihin suhteutettuna yllättävän kestävä, kermanvärinen vaahtokukka.

Tuoksu on varsin tömäkkä mutta kompleksinen pläjäys makeata tummaa siirappia, hentoa rusinaisuutta, raikasta kriikunaa tai keltaluumua, aavistus multaista maamaisuutta ja belgihiivaista, aavistuksen esteristä hedelmäisyyttä. Hento, etäisesti puumainen humalointi yrittää puskea seasta läpi, mutta tuppaa jäämään litistyksiin ylettömän rehevän ja selkeästi makean aromimaailman alle.

Suussa olut lunastaa kaikki mahdolliset lupaukset, mitä tuoksu on ehtinyt sopertaa: kokonaisuus on runsas, erittäin täyteläinen ja varsin pehmeä. Kaikin tavoin muhkeassa makumaailmassa pääosasta mittelevät voimakkaan rusinaiset, ylikypsän luumuiset, intensiivisen mausteiset, jopa puuromaisen maltaiset ja tumman siirappiset vivahteet – erittäin tasaväkistä mittelöä kautta linjan. Taustalla tuntuu aavistus hiivaista happamuutta, joka pyrkii hieman leikkaamaan maun makeinta särmää voimakkaaamman mausteisuuden antaessa apuvoimia. Erittäin massiivisen suutuntuman vuoksi kokonaisuus vaikuttaa hädin tuskin hiilihappoiselta, joskin pieni nipistely jatkuu kielellä kiitettävän pitkään.

Jälkimaussa olut muistuttaa ensimmäistä kertaa olevansa oikeasti todella tuhtia (11,3%) tavaraa nieluun ja kitalakeen nousevalla, maltillisella lämmön hohkalla. Oluen kadottua suusta kielelle nousee hieman keskimakua hillitympi, mutta silti erittäin moniulotteinen jälkimaku, jossa tuntuu tummaa hedelmää ja rusinaa, hentoa sitruksisuutta, aavistus viinirypäleitä ja hädin tuskin tuntuvaa, puumaista humalan katkeroa. Suuhun jää pitkähkö, vivahteikas ja jatkuvasti kehittyvä, makeahko jälkivaikutelma.

R10 on kyllä aikaisemminkin tullut testattua erinäisissä olutkuppiloissa, mutta oli oli päästä vihdoinkin testaamaan varsin tuoretta erää oman kodin rauhassa – ja onhan tämä olut edelleen varsin hekumallista tavaraa! Oluesta ehkä puuttuu se Westvleteren XII:n älyttömin ja tykittelevin puoli; tässä kokonaisuus on hieman maltillisempi ja ehkä enemmän olutmaisempi kuin tuo jopa portviinimäiseen taittuva Westy. Samalla Rochefort 10 on piirun verran tasapainoisempi ja erityisesti olutfaneille ehkä helpommin sulateltavakin – vaikka onhan tässäkin jo viinimäiset määrät alkoholia. Tämä kuitenkin (kaikesta överiydestään huolimatta) on asteen verran enemmän tasapainoisen suuntaan taittuva esitys.

Mutta jos noita trappisti-quadeja pitäisi paremmuusjärjestykseen pistää, voisi mennä sormi hieman suuhun – Westy vai R10? Vai kenties perinteinen, maltillisempi Chimayn sininen? Joku muu? En kyllä osaisi sanoa, ainakaan vertailematta rinnakkain. Rochefortin 10 on kuitenkin joka tapauksessa Westyyn verrattuna hiukan enemmän tasapainoinen esitys, jonka voi korkata hieman arkisemmissakin yhteyksissä tai vaikkapa erittäin runsasaromisten pata- tai riistaruokien kyljessä, kun taas Westy on astetta tykittelevämmällä meiningillään ja hankalammalla saatavuudellaan erikoisempiin tilanteisiin sopivampi kuriositeetti.

Joka tapauksessa, koska trappistit ovat tunnetusti pullossa kehittyvää tavaraa, piti pistää tässä vähintään yksi R10 kellariin kypsymään, että saisi hieman perspektiiviä miten olut kypsyy. Kenties pullon voisi sitten joskus korkata kellarissa makoilevan Westvleteren XII:n kanssa yhtä aikaa ja vihdoinkin ihmetellä kuka on kuka!

Lyhyesti: Massiivinen, erittäin moniulotteinen, varsin makea, tukevarakenteinen ja silti samalla mukavan tasapainoinen jättiläis-quadrupel maailman vanhimmalta trappistipanimolta.

Arvio: Täydellinen – upea, suuntäyttävä ja hurmaavan kompleksinen nautiskeluolut par excellence.

Hinnan (6,47e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Westvleteren XII 2012

Westvleteren XII

• Valmistaja: Sint-Sixtusabdij van Westvleteren
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Vleteren
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 18,87e (Heinäkuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa.

kuva: ratebeer.com

"Westy", eli Westvleterenin trappistiluostaripanimon keltakorkkinen olut XII, on kiistattomasti yksi maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia oluita. Moni jopa pitää olutta maailman parhaana oluena, mitä en kyllä sinällään ihmettele – lieneväthän belgialaiset oluet noin yleisesti maailman arvostetuimpia. Oluen paikoitellen jopa hämmentävän fanaattiseen arvostukseen voinee vaikuttaa oluen saatavuus – tuotanto on pysynyt tasaisessa 60,000 korin (= 1,440,000 pullon) vuositahdissa, mikä on suosion kasvaessa vaikuttanut merkittävästi oluen saatavuuteen. Perinteisesti olutta on saanut vain panimolta paikan päällä, jolloin sitä sai ostaa maksimissaan 10 kpl 24 pullon koreja. Pikku hiljaa saatavuutta kuitenkin on rajoitettu edelleen ja nyt olutta saakin ostaa vain yhden 24 pullon laatikon kerran 60 päivässä ja olut pitää varata etukäteen soittamalla.

Perinteisesti Westvleterenin panimo on pitänyt huolta siitä, että olutta saa ostaa vain ja ainoastaan suoraan panimolta, mutta viime aikoina panimo tuntuu hellittäneen tästä, mikä näkyy mm. siinä, että olutta löytyi Arkadian lippulaiva-Alkon hyllyiltä.

Kerran aikaisemmin on Westyn 12 tullut vastaani, mutta pullo oli silloin ehtinyt makoilla useita vuosia lämpimässä keittiönkaapissa, joten olut oli juuri semmoinen, mitä odottaa saattaa – ylikehittynyt, homeisen leipäinen ja kaikin puolin pilalla. Olut oli kyllä vielä juotavissa, joten sen maistelu oli kokemus sinällään, mutta Westvleterenin legendaarinen makumaailma jäi kyllä kokemati. Nyt kuitenkin mahdollisuus tarjoutui uudestaan Alkon saatua pienen erikoiserän olutta. Kyseinen pullo on päivätty parasta ennen 2015 -merkinnällä, mikä ymmärtääkseni tekee oluesta vuoden 2012 pullotteen.

Lasiin kaatuvalla oluella on upea, kevyesti samea ja mahonkisen tumman punertava väri. Kaataessa oluen ylle nousee kuohkea, kohtalaisen pitkäkestoinen, vaalean beige vaahtokukka, joka laskeutuu ohueksi vaahtokalvoksi oluen päälle jättäen lasin reunoille harvaa pitsiä.

Tuoksu on kompleksi, moniulotteinen ja persoonallinen: mausteisuutta, kuivattuja luumuja ja viikunoita, rouhittua pippuria, kandisokeria, pähkinää, kärähtänyttä paahtoleipää, alkoholia, hillittyä banaanisuutta ja maalaista funkkia, joka tuo kokonaisuuteen kevyttä sienimäisyyttä ja soijakastiketta.

Makumaailma tuo mieleen jonkin erikoisen hybridin tumman alen ja punaisen jälkiruokaviinin väliltä – oluen makumaailmasta löytyy sekä jälkiruokaviinimäistä kuivattua viikunaa, luumua, taatelia, makeata kirsikkaa, hunajaa että maltaista tummaa siirappia, pölyistä maamaisuutta, kellaria, imelää piimälimppua, paahdetun mantelimaista pähkinäisyyttä, kevyttä humalan karvautta ja rehellistä alkoholin makua. Makeutta vihjailevista vivahteistaan huolimatta olut on yleisilmeeltään yllättävän kuivanpuoleinen ja karheahko. Hiilihappoisuus on erittäin kevyttä, mutta riittävän kuohkeaa tehdäkseen kokonaisuudesta varsin kermaisen tuntuisen sekä täyteläisestä suutuntumastaan ja runsaasta maustaan huolimatta suhteellisen kepeän oloisen.

Lopuksi kielelle jää varsin pitkä jälkimaku, josta erottuu pähkinäisyyttä, hapanlimppua, kanelia, palanutta sokeria, neilikkaa, umamia, maamaisuutta, alkoholia ja yrttisen humalaista karheutta. Oluesta jää karhea, mausteinen, alkoholisen lämmin, todella monisyinen ja uskomattoman vivahteikas jälkivaikutelma.

Yleisilmeeltään Westy XII on yllättävän viinillinen olut, kiitos sen varsin täyteläisen rungon ja melko tuhdin (10,2%) alkoholin. Alkoholi kuitenkin onnistui pysymään määräänsä nähden yllättävän hyvin piilossa ja sointumaan hienosti kokonaisuuteen esiinpuskiessaan. Balanssi on siis saatu varsin loistavaan tikkiin oluen kanssa. Pakko myöntää, että tällaisenaan Westvleteren XII on kenties jopa paras Trappisti, jonka olen maistanut. Mutta että se kaikista paras olut jota olen koskaan maistanut? Tuskinpa. Kaikesta upeudestaan huolimatta en sanoisi Westvleteren XII:n olevan sen kaiken hypen tai näin kovan hinnan väärti. Koska kuitenkin ostin tämän pullon lisäksi toisen kypsyteltäväksi, jotta voin sitten tulevaisuudessa ihmetellä kehittyykö olut millä tavoin parissa vuodessa.

Lyhyesti: Maailman arvostetuimpia ja harvinaisimpia jatkuvassa tuotannossa olevia oluita; varsinainen ikoniolut. Vaikka olut on uskomattoman moniulotteinen, runsas, tyylikäs ja kaikin puolin herkullinen, en voi kyllä väittää oluen olevan ihan hintansa arvoinen ostos.

Arvio: Täydellinen – no mutta juu. Onhan tämä silti tosi päräyttävää kamaa, näinkin nuorena juotuna. Vaikkei Westy 12 olekaan ehkä maailman paras olut, on se kyllä sitä luokkaa, että pelkästään sitä voisi juoda loppuelämänsä eikä muita oluita tulisi ikävä. Odotan jännityksellä mitä kaapissani makoileva pullo tulee tulevaisuudessa tarjoilemaan. Ehkä jopa sitä Maailman Parasta Olutta?

Hinnan (18,87e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.