Boulevard Smokestack Tank 7 Farm Ale 2012

Boulevard Smokestack Series Tank 7 Farm Ale 2012

• Valmistaja: Boulevard Brewing Co.
• Tyyppi: Olut, Saison
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Missouri, Kansas City
• Maltaat: Pale-, vehnä-; maissilastut
• Humala: Amarillo, Bravo, Magnum
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 20,60e (Marraskuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: boulevard

Boulevard Brewing Co. on varsin lyhyessä ajassa kiilannut yhdeksi suurimmista suosikeistani Yhdysvaltain panimokartalla – tosin yhtenä syynä tähän on oluiden melko pieni saatavuus rapakon tällä puolella ja siitä johtuva suuremman näkemyksen puute. Tästä huolimatta pahaa sanottavaa Boulevardista ei ole: panimo tuntuu tekevän erittäin kovalaatuista ja mielenkiintoista tavaraa perustasosta aina huipulla nököttäviin huipputuotteisiin asti.

Tämänkertainen olut on Boulevardin rajoitetu saatavuuden Smokestack-sarjan saison-tyylinen olut. Smokestackeja panimo siis panee vain tietynkokoisen erän kerran vuodessa, mikä erottaa oluet panimon perustason oluista. Tätä olutta saapui Arkadian Alkon erikoisvalikoimiin 200 pullon erä loppuvuodesta 2012 ja ymmärtääkseni tämä oli erän viimeisiä pulloja. Parasta ennen -päiväys oli mennyt oluelta jo muutamaa kuukautta aiemmin, mutta ellei kyseessä ole lähinnä aromihumaloinnilla ratsastava IPA tai mauton perusbulkkiolut, ei tästä yleensä ole suurtakaan haittaa oluelle. Päin vastoin, monet pullokäyvät oluet voivat kehittyä paremmiksi kypsyttelyn seurauksena. Olut tuli maistettua reilu vuosi takaperin ystävieni järjestämillä riistaillallisilla, jonne oli hankittu mm. pari kappaletta näitä Boulevardin 0,75-kokoisia erikoisuuksia Arkadian Alkosta.

Tank 7 Farm Ale on saanut nimensä Boulevardin "hankalasta" tankki #7:stä, joka heidän sanojensa mukaan aina toimii vähän miten sattuu ja tuottaa vaihtelevantasoisia oluita. Sen sijaan heidän kokeillessa erilaisia reseptejä belgihenkiseen saison-olueen, juuri tässä samaisessa tankissa pantu olut onnistui ylivoimaisesti parhaiten. Niinpä tankin nimi jäi elämään oluen etiketissä – legenda ei tosin kerro, valmistetaanko olut nykyisin pelkästään tuossa kyseisessä tankissa, mitä tohdin epäillä. Tank 7:n pitäisi olla hieman reilummalla kädellä aromihumaloitu jenkkisaison, mutta pitkän iän myötä olut on toki varmasti ehtinyt menettää suurimman osan humaloinnin aromeista ja antaa tilaa enemmän alla majailevalle maltaisuudelle.

Oluen väri on hyvin vaalean keltainen ja melko läpinäkymättömän samea. Kaadon mukana muodostuu voimakkaasti kuohuva, paksuksi tiivistyvä, valkoinen vaahtohattu.

Vaaleasävytteinen tuoksu on luonteeltaan hillitty, mutta miellyttävän moniulotteinen ja hienostunut. Varsinaisia aromihumalan aromeja ei oluesta tunnu löytyvän, mutta sen sijaan yleisilmettä hallitsee hennosti makeaan taittuva hunajaisuus, belgihiivaisuuden tuoma kevyt hedelmä ja ujo mausteisuus.

Pehmeältä mutta varsin runsaalta maultaan olut on tuoksun tavoin hengeltään vaalea – minkäänlaisia tummasävytteisiä vivahteika kokonaisuudesta ei löydy. Yleisilme on keksisen maltainen, ruohoinen, kevyen yrttinen ja hennon belgihedelmäinen. Taustalla häilyy hennosti vehnäistä happamuutta. Kohtalaisen runsas alkoholisuus (8,5%) erottuu omana arominaan ja hentona tunteena makumaailman keskeltä. Hiilihappoisuus on kohtalaisen runsasta, mutta pientä ja kermaisen pehmeää.

Pitkä ja raikkaan kuiva jälkimaku on yrttinen, melko rapsakan katkerohumaloitu, vehnäinen, kevyen ruohoinen ja hillityn maamainen. Ujoa alkoholin lämpöä puskee paikoin loppua kohti.

Boulevardin Tank 7 on reilun vuoden ikäisenä varsin tyylipuhdas, joskin jo hieman pehmeä saison – ei niinkään edes jenkkisaison. Voin kuvitella, että olut on varmasti ollut hyvin erilainen tuoreena tapauksena, sillä esimerkiksi itse panimo puhuu oluesta hyvin aromihumalavoittoisin adjektiiveihin, kun tästä pullosta tuntuivat melkeinpä kaikki sellaiset piirteet jo haihtuneet. Olut ei kuitenkaan näyttänyt tästä pahemmin kärsineen, sillä kokonaisuus oli varsin nautittava ja tasapainoinen – mitä nyt alkoholi hieman pääsi kauneusvirheenä puskemaan hieman esiin.

Hämmentävää kyllä, näin kepeän ja vaalea-aromisen tyylinen olut toimi myös yllättävän ilahduttavasti riistapöydässä – oluen hillitty maku antoi hyvin tilaa ruoan aromeille jäämättä kuitenkaan ollenkaan niiden jalkoihin. Vaikea sanoa, miten tuore ja varmasti aromaattisempi olut olisi tässä tapauksessa toiminut. Joka tapauksessa, Tank 7 vakuutti, muttei päräyttänyt. Kokonaisuus on ihan tyylikäs ja tasapainoinen, mutta ei juuri enempää. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko vastapullotettu, nuorekkaan humalainen versio ollut enemmän makuuni. Mutta entä oluen hinta – onko pari kymppiä tällaisesta isosta lestistä ok? Baarin tiskiltä tilattuna ehkä, mutta kaupasta kotiin kiikutettuna mielestäni kyllä ei, ei missään nimessä.

Lyhyesti: Jo hieman ikää saanut tasapainoinen, kevyt, vaalea-arominen ja hillitty jenkkisaison.

Arvio: Miellyttävä – mukava, raikas ja kepeä kesäolut ja tasapainoinen, yllättävänkin monipuolinen ruokaolut.

Hinnan (20,60e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

De Ranke XX Bitter

De Ranke XX Bitter

• Valmistaja: De Ranke
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale / Belgi
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut
• Maltaat: Pilsner
• Humala: Brewers Gold, Hallertau
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 19,90e (Helmikuu 2014, Kaisla, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: duhoublon&despions

Vuosi sitten, fantastisen Cornelissen-maistelun jälkeen, siirryimme Repository-blogin Oton kanssa läheiseen olutjuottola Kaislaan. Tiskillä Otto kysyi, olenko maistanut belgialaisen de Ranken XX Bitteriä, jota hän mainitsi pitävänsä yhtenä parhaista maistaminaan oluista – belgi, jossa oli rapsakan IPA:n verran katkeroita, mutta ei tippaakaan yliaromaattisia uuden maailman humalia. En ollut aiemmin testannut, mutta sanoin olevani ihan mielelläni sitä maistamassa! Näinpä nappasimme yhden kuohuviinipullollisen tätä olutta jaettavaksi ja siirryimme pöydän ääreen ihmettelemään mitä tarjolla oli.

Oluen tehnyt panimo alkoi alun perin belgialaisen Nino Bacellen projektina vuonna 1994 nimellä Brouwerij Nino Bacelle. Hieman myöhemmin Bacelle tutustui HOP-olutmaisteluseuran perustaja Guido Devosiin ja vuonna 1996 hän liittyi mukaan panimotoimintaan. Panimo de Ranke oli syntynyt.

Alusta asti miesten tavoitteena on ollut tehdä mahdollisimman korkealaatuista käsityöläisolutta perinteisin menetelmin. Modernia oluenvalmistuslaitteistoa ei karsasteta, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että se johtaa parantuneeseen laatuun, ei mutkien oikomiseen. Oluiden korkealaatuisuus ja käsityöläisyys tarkoittaa heidän tapauksessaan sitä, että humaloinnissa käytetään vain aitoja humalankäpyjä, ei uutteita tai pellettejä. Oluita ei suodateta tai pastöroida, vaan ne pyritään pitämään "elävinä" ja luonnollisen käsittelemättöminä aina kuluttajalle asti. Lisäksi oluet saavat hiilihapponsa luonnollisesti toisen käymisen kautta, eli käymisen jälkeen pullotuksen yhteydessä olueen lisätään pieni määrä hiivaa ja sokeria, joka tuottaa oluille käydessään kuplat. Panimo toimi 11 vuoden ajan vuokralla Deca-panimossa, mutta 2000-luvun puolessa välissä de Ranke siirtyi lopulta omiin panimotiloihinsa Dottignies'n kylään.

Vuonna 1998 kehitetty XX Bitter sanotaan edelleen olevan belgian katkerin olut. Vaikea sanoa, pitääkö tämä paikkansa nykyisen IPA-buumin velloessa ympäriinsä, mutta tämä oli varmasti totta oluen julkaisuhetkenä. De Ranken pojat kun halusivat tehdä äärimmäisen humaloidun (65 IBU), mutta selvästi belgialaisen alen. Humaliksi valittiin perinteisiä, hillityn aromaattisia vanhan maailman humalia, sillä tuohon aikaan ei monista jenkkihumalista oltu kuultukaan – ja loppuja ei oltu vielä edes kehitetty. De Ranken oluet ovat leimallisesti hyvin paikallishenkisiä, joten superaromaattiset uuden maailman humalat nyt eivät olisi tällaisiin oluisiin edes kuuluneet.

Lasiin kaatuva olut on aluksi väriltään jossain sitruksisen ja hohtavan neonkeltaisen välissä, mutta hiivojen myötä olut muuttuu hieman sameammaksi ja tummemmaksi. Kaadettaessa oluen ylle kohoaa paksu, kestävä ja väriltään vitivalkoinen vaahtokukka.

Tuoksu on hurmaavan ja suorastaan yllättävän pirteä ja raikas. Siinä tuntuu kypsää sitruksisuutta, hillitysti aromaattista kukkaisuutta ja jopa piikivistä ja aavistuksen savuista mineraalisuutta – tässä vaiheessa olut muistuttaa tuoksultaan enemmän karua ja kepeää Rieslingiä kuin tyypillistä belgiolutta! Taustalla kuitenkin häilyy hentoa belgihiivan hedelmäisyyttä ja runsaasta humalankäpyjenkäytöstä kielivää pihkaisuutta.

Yleisilmeeltään olut on kuiva ja keveä, mutta maultaan hyvin intensiivinen ja puruvoimainen. Makumaailma pistää menemään kypsää, mutta tuntuvan kirpeää sitruksisuutta, märkää koiraa, männynhavuja, ruohoisuutta, kevyesti valkoisia kukkia, hillitysti viljaista maltaisuutta ja varsin tuntuvaa bitteriä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole tiukka tai raa'an oloinen, vaan yllättävän tasapainoinen ja maukas. Hiilihappoisuus on melko runsasta ja reilusti vaahtoavaa, mikä sointuu varsin mukavasti oluen rapsakkaan olemukseen.

Jälkimaku jatkaa luontevasti siitä, mistä keskimaku homman jätti: ruohoa ja voimakkaana tuntuvaa, bitterisen yrttistä katkerohumalaa, pippurista ja karvaana tuntuvaa mausteisuutta, greippistä sitrushedelmää ja aavistuksen verran hapahkoa meininkiä.

Suurin piirtein ensimmäisestä siemauksesta alkaen ymmärsin heti, mikä on tämän oluen idea, ja miksi Otto tästä niin pitää: tämä kun on äärimmäisen kuiva, kirpeä ja katkera, jopa tietyllä tavalla hankala, mutta samalla upean raikas, tasapainoinen ja olueksi jopa suorastaan puhdaspiirteinen esitys. Tässä ei ole räjähtävää tropiikin hedelmää, eikä raskasta karamellimaltaisuutta, mutta tästä huolimatta olut ei tunnu silti ohuelta tai vaatimattomalta, eivätkä katkerot tunnu mitenkään tasapainottomilta.

Jos olutmaailmasta pitäisi etsiä jotain vertailukohtaa, olisi lähimpänä varmaan lambicit, joiden bretta ja happojen kirpeys olisi korvattu reilulla katkerohumaloinnilla, sillä vaikka olutta niputetaan usein IPA-kategoriaan, on XX Bitterissä melko vähän yhteistä nykypäivän hyvin aromaattisiin, runsaan hedelmäisiin ja joskus myös kohtalaisen maltaisiin IPA:ihin. Sen sijaan jos pitäisi osuvinta analogiaa miettiä, on XX Bitter ehkä lähimpänä rutikuivaa, kepeää ja karua Rieslingiä – joka nyt sattuu kuplimaan ja jättämään hyvin rapsakat katkerot kielelle.

Lyhyesti: Eurooppalaishumalilla humaloitu, hyvin kepeä, kuiva, raikas ja tasapainoinen belgi-IPA, joka ei pelkistetyn ja hyvin puhdaspiirteisen olemuksen puolesta muistuta juuri mitään nykyaikaista IPA-tyylisuuntaa.

Arvio: Erinomainen – upea, raikas, kepeä ja ihastuttavan pureva hörppimisolut kesälle. Olut sopisi raikkautensa ja rakenteensa puolesta myös mainiosti ruokapöytään, mutta pariksi on tällöin keksittävä syötävää, joka kestäisi häiriintymättä oluen hallitsevan, pitkäkestoisen katkeruuden.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Goose Island Bourbon County Stout 2012

Goose Island Bourbon County Stout 2012

• Valmistaja: Goose Island
• Tyyppi: Olut, Stout/porter
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Chicago
• Maltaat: 2-Row, debittered malt, karamelli-, München-, paahdettu ohra-, suklaa-
• Humala: Willamette
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 16,80e (Helmikuu 2014, Olutravintola Kaisla, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: feast magazine

Chicagolaispanimo Goose Islandin Bourbon County Stout tunnetaan olutharrastajien piirissä melkoisena kulttioluena – niin täällä Atlantin toisella puolella kuin oluen kotimaassakin. Tätä kyseistä olutta nimittäin pidetään maailman ensimmäisenä suuressa mittakaavassa valmistettuna oluena, jota keksittiin kypsyttää tammitynnyreissä ennen pullotusta (en tiedä kuinka paljon totuuspohjaa tuolla väitteellä on, mutta sellaisella statuksella BCS kulkee!)

Ensimmäisen kerran törmäsin Bourbon County Stoutiin muutamia vuosia sitten Arkadian Alkossa. Olin etsimässä Goose Islandin erinomaiseksi belgihenkiseksi aleksi toteamaani Pére Jacques -olutta, mutta se oli päässyt harmillisesti loppumaan. Noh, samalta panimolta näytti löytyvän hyllyiltä meikäläiselle tuntematon, mutta ihan lupaavan stout mallia 2009, joten otin sen sitten kokeeksi mukaan.

Illalla tulikin pienoinen yllätys vastaan kun korkkasin oluen ja otin siemauksen. Yllätys oli siis luokkaa "HERRAN JESTAS MITÄ IHMETTÄ HYVÄ LUOJA". Odotuksissani nimittäin oli jotain Koffin Portterin tai Belhavenin Stoutin tapaista olutta, ei tämmöistä järjettömän jyhkeää superolutta – esimerkiksi oluen 13% tuntumassa huiteleva alkoholikin oli jäänyt etiketistä täysin huomioimatta!

Noh, olut oli sitten myöhemmin kadonnut myös Arkadian Alkon valikoimista ja tämä olut sai jäädä muutamiksi vuosiksi vain kalpeneviin muistikuviini pohjautuvaksi haaveeksi yhdestä maailman upeimmasta superkonsentraatiostoutista – en nimittäin älynnyt raapustaa oluesta mitään muistiin kun en kirjoittanut silloin vielä blogia. Noh, ilokseni bongasin tässä alkuvuodesta tämän kyseisen oluen Helsingin keskustan mainiosta Kaislasta, joten pitihän se ottaa olut uudelleen testattavaksi – jotta voisi tarkastaa, ovatko muistikuvani pettäneet, vai onko olut todella yhtä käsittämättömän massiivista tavaraa edelleen!

Bourbon County Stout vuosikertaa 2012 on stout, joka on kypsynyt Heaven Hill -tislaamon tynnyreissä ja josta löytyy voltteja massiiviset 13%.

Snifter-tyyliseen konjakkilasiin kaatuu raskasta, paksua ja viskositeetiltaan raakaöljymäistä olutta, jolla on täysin läpinäkymättömän musta väri. Maitokahvinruskeaa vaahtoa kerääntyy oluen päälle hyvin kevyt kerros, mutta se sulaa oluen joukkoon varsin nopeasti jättämättä sen kummempia jälkiä.

Lasista kohoava, äärimmäisen massiivinen tuoksu on täynnä sulanutta maitosuklaata, luumulikööriä, toffeista maltaisuutta, tervaisen palaneita piirteitä ja hillittyä, hieman madeiramaisen hapettunutta aromia.

Kuten oluen raskas ja hyvin pikimäinen ulkonäkö osaa antaa odottaa, on olut suutuntumaltaan erittäin täyteläinen. Makumaailmaa hallitsee voimakas ja kompleksinen tammisuus, melko runsas vaniljaisuus ja makea bourbonmaisuus. Järjettömän massiivinen maltaisuus pistää tammen aromeille vastapalloon suklaisia, runsaan lakritsisia, suklaakakkuisia, maitokahvisia ja voimakkaan tumman siirappisia vivahteita. Seassa häilyy myös punaisen portviinimäistä viikunaisuutta ja mustikkaista marjaisuutta. Maku on, kuten muistikuvani kertoivat, aivan ylettömän intensiivinen ja makuhermoja rankalla kädellä kurittava. Runsas alkoholi tuntuu olutta suussa pyöritellessä voimakkaasti lämmittävänä ja myös haihtuvana tunteena nenän puolella. Hiilihappo on tällaisen massan alle puristuneena vain hyvin keveästi kieltä nipistelevää ja hyvin hennosti erottuvaa.

Jälkimaussa voimakkaana elementtinä on kovin yllätyksettömästi runsas alkoholin lämpö, mutta sen ohelta löytyy kyllä kaikkea mahdollista muutakin. Suuhun jäävä monisyinen jälkimaku on makean maitosuklainen, kaakaoinen, tyylikkään puinen, kevyen karvas, siirappisen tahmea ja hillityn soijakastikkeinen, sekä kestoltaan minuutteja pitkä.

Bourbon County Stout lunasti kyllä hyvin kaikki mielikuvat, mitä ensitapaaminen oluen kanssa muutama vuosi sitten oli jättänyt. Itse asiassa en ole varma, mahtoiko tämä vk. 2012 olla jopa vielä suurempi ja massiivisempi esitys kuin aiemminmaistamani vk. 2009, sillä tämä oli suorastaan käsittämätöntä tykitystä alusta loppuun. No, olihan se edellinenkin, mutta tämä tuntui olevan perstuntumalta jotain vielä enemmän – suorastaan olutnäkemys mustasta aukosta. Bourbon County Stoutin tiheys ja konsentraatio painivat aivan omassa sarjassaan. Ja silti se onnistuu olemaan samalla suorastaan hämmentävän tasapainoinen ja äärettömän hedonistinen olut – sillä oletuksella, että tämmöiset makeat ja massiiviset imperial stoutit nyt sattuvat maistumaan.

Monesti olutmaailmassa käy niin, että tyylilajiensa pioneerit ovat hetken aikaa maailman kuninkaita, mutta ajan myötä markkinoille ilmaantuu toinen toistaan parempia tulkintoja alkuperäisversiosta, minkä vuoksi originaalista katoaa se vaikuttavuus, mitä se on alun perin tarjoillut. Sen sijaan Bourbon County Stoutin kanssa ei ole päässyt käymään näin – on tässä vuosien varrella tullut maisteltua yksi jos toinenkin tynnörikypsytelty stout, mutta kyllä BCS on edelleen yksi vaikuttavimmista superoluista mitä vastaani on tullut!

Lyhyesti: Järjettömän jyhkeä ja massiivinen, siirappisen makea ja paksu sekä loputtoman aromikas, Bourbon-tynnyreissä kypsytelty jälkiruokastout.

Arvio: Täydellinen – tämä ei ole mikään kepeä ja harmoninen särpimisolut, vaan huolella ja hartaudella siemailtava meditointistout (itsellä meni tämän yhden pullon tyhjentämiseen piirun päältä toista tuntia, vaikka maistatin sitä vähän väliä muulle pöytäseurueelle). Tyylilajinsa pioneereja ja edelleen yksi mielettömimmistä maistamistani stouteista.

Hinnan (16,80e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa veroinen.

Cantillon Saint Lamvinus 2008

Cantillon Saint Lamvinus 2008

• Valmistaja: Brouwerij Cantillon
• Tyyppi: Olut, Lambic, Druif
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
• Rypäleet: Cabernet Franc, Merlot
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beersofeurope

Kun sieltä Pikkulinnun kaapista löytyi näitä hieman mielenkiintoisempia belgialaisia, ei niitä yksinkertaisesti vain voinut jättää sinne vanhenemaan.

Siinä missä edellinen testattu Cantillon, Grand Cru Bruocsella, oli olut, joka rupesi olemaan lähempänä viiniä kuin olutta, on tämä seuraava Cantillon enemmän oluen ja viinin hybridi: tämä on nimittäin käytetyssä Bordeaux'n punaviinitammitynnyrissä kypsytetty, sekoittamaton n.2-3 vuotta vanha Lambic, joka saa makunsa ja värinsä viinirypäleistä, jotka lisätään oluen sekaan hieman ennen pullotusta. Nämä rypäleet ovat Bordeaux'n "oikealta rannalta" eli Libournais'n puolelta kerättyjä, punaisia Merlot- ja Cabernet Franc -rypäleitä. Näin ollen olut on siis ns. Druif Lambic, eli viinirypäleillä maustettu Lambic. Hiilihapot olut saa "likööristä", joka lisätään oluen sekaan juuri ennen pullotusta, joskin hämärän peittoon jää, notta minkälaisesta likööristä mahtaa olla kyse.

Testissämme ollut olut oli pullotettu vuonna 2008, eli olut on todellisuudessa vanhempaa vuosikertaa. Tätä vuosikertaa ei kuitenkaan pullo maininnut, joten nyt mennään sillä tiedolla, mitä käsillä sattuu olemaan. Erikoisesti oluen parasta ennen -päivämäärä oli annettu vain vuoden päähän pullotuksesta (12/2009) – yleensä Cantillonit kun tuppaavat kestämään vuosikausia, jopa vuosikymminiä kypsytystä.

Väriltään olut on punertava hennosti purppuraisella ja aavistuksen rusehtavalla sävyllä – muistuttaen siis jotakuinkin raparperin varsien väriä. Kaataessa oluen päälle muodostuu kevyt ja hyvin vaalean valkeanpunertava vaahtokukka.

Tuoksu on kevyehkö, eli se ei varsinaisesti tykitä itseään ulos lasista. Yleisilme on Lambiceille tyypillisen kirpeä ja siinä tuntuu lähinnä kevyttä marjaisuutta, hentoa ammoniakkisuutta ja aavistus tupakkaa. Yleisesti tuoksusta on yllättävän vaikea saada kiinni, mikä ei tunnu olevan kovinkaan yleistä Lambic-piireissä.

Maultaan olut on kohtalaisen kirpeä – ei siis aivan yhtä älyttömän happamankirpeä kuin monet muut Lambicit, mutta kyllä tämäkin poskipäitä onnistuu viiltämään. Rutikuivasta makumaailmasta ei niinkään erotu viinirypäleisyyttä, mutta raa'ahkoa punaherukkaisuutta, omenakauraleivosta, keksimäisyyttä, kevyttä oksidaatiota tai sitten vain muuten vanhan oloista meininkiä ja hentoa popcornia. Hiilihappoisuus on pienikokoista ja kevyttä, mutta melko kuohkeaa.

Jälkimaussa tuntuu kaikkea mahdollista hapahkoa meininkiä: raparperia, omenahappoa, sitruunamehua. Tämän poskipäitä viiltävän ja vettä kielelle nostattavan happohyökkäyksen ohella tuntuu myös tummanpuhuvia, kehittyneitä vivahteita: rusehtavaa omenaa, kevyttä kaurakeksiä, hentoa maamaisuutta. Oluesta jää melko pitkä ja tuntuvan kirpeä jälkivaikutelma suuhun.

Yleisesti Saint Lamvinus on varsin jännä ja erilainen Lambic, mutta täysin älyttömän ja yksinkertaisesti upean Grand Cru Bruocsellan jälkeen olut hieman kärsii vertailussa. Jotenkin olut tuntuu siltä, että se on saattanut mennä jo "yli", eli oluen varsin pikaisesti vastaan tullut (ja jo jonkin aikaa sitten mennyt) parasta ennen -päivämäärä on ollut oikeassa.

Olut ei kuitenkaan ole missään nimessä pilalla, vaan erittäin nautittavissa ja maustetuksi Lambiciksi varsin mainio esitys. Perstuntumallani on vain semmoinen kutina, että olut olisi saattanut olla vielä parempi nuorena – toisaalta tätä on mahdotonta todeta muulla tavoin kuin pääsemällä joskus maistamaan vastapullotettua Saint Lamvinusta! Joka tapauksessa, olut kannattaa ehdottomasti testata – totuttuun Cantillonin tyyliin ei tämäkään tule kyllä pettymystä tuottamaan! Jos satut Pikkulintuun seikkailemaan, suosittelen aluksi tarkistamaan löytyykö kaapista Bruocsellaa; jos ei, on Lamvinus oikein näppärä b-suunnitelma.

Lyhyesti: Libournais'n alueen rypäleillä maustettu happamankirpeä ja jo kehittynyt Lambic, jossa ei juuri tunnu rypäleisyyttä ja joka tuntuu tuoksun keveyden ja hennosti oksidoituneiden aromiensa puolesta olevan ehkä piirun verran yli kaikista parhaimpien päiviensä. Tästä huolimatta olut on kyllä edelleen hyvin iskussa ja tulee varmasti olemaan vielä useita vuosia.

Arvio: Tyylikäs – varsin tyylipuhdas, kiehtova ja omalla tavallaan erilainen Lambic. Oluttyylille uskolliseen tapaan kirpeänhapan ja raikas, mutta jostain syystä ei onnistunut sytyttämään samalla tavoin kuin juuri tätä ennen nautittu uskomaton, hiilihapoton Grand Cru Bruocsella.

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Cantillon Grand Cru Bruocsella 2006

Cantillon Grand Cru Bruocsella Lambic Bio 2006

• Valmistaja: Brouwerij Cantillon
• Tyyppi: Olut, Lambic
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Brysseli, Anderlecht
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,00e (Heinäkuu 2014, Olutravintola Pikkulintu)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: i glaset

Kun olin Pikkulintu-reissullamme saanut tyhjennettyäni Nøgne Ø Imperial Stout -tuoppini, oli aika siirtyä katsomaan mitä belgialaisia baarin kaapeista oikein löytyisi. Laadukkaiden "the usual suspectsien", eli Orvalin ja Cantillon Gueuzen ohelta löytyivät suurempaan formaattiin pakatut Bruocsella Grand Cru ja Saint Lamvinus Cantillonilta. Näistä valikoitui mukaamme Grand Cru Bruocsella jaettavaksi kolmeen pekkaan.

Ne tunnetuimmat maustamattomat Lambic-oluet ovat melkeinpä aina Gueuzeja, jotka ovat sekoitteita 2- ja 3-vuotiaista Lambiceista, joiden sekaan kaadetaan 1-vuotiasta, vielä loppuun käymätöntä Lambicia. Kun tämän 1-vuotiaan (ja mahdollisesti myös 2-vuotiaan; spontaanikäyvät Lambicit käyvät hitaasti) Lambicin käymiskelpoiset sokerit käyvät loppuun pullossa korkin alla, syntyy hiilidioksidia, joka imeytyy olueen hiilihapoksi, tuottaen siihen näin kuplat. Sen sijaan Bruocsella Grand Cru on puhdas, sekoittamaton Lambic. Tähän olueeseen tarkoitettu Lambic valitaan poikkeuksellisen laadukkaasta tammitynnyrillisestä, jota ei haluta sekoittaa muiden oluiden kanssa, vaan se pullotetaan sellaisenaan. Koska olut on jo käynyt ennen pullotusta (makoilemalla noin kolme vuotta vanhassa tammitynnyrissä), ei siihen pääse muodostumaan hiilihappoa enää pullossa; tästä huolimatta olut pakataan perinteitä kunnioittaen kuohuviinipulloon, luonnonkorkin (ja kruunukorkin) alle. Oluessa on käytetty vain luonnonmukaisesti viljeltyjä viljoja ja humalia, mutta erikoisesti olut on pullotettu vuonna 2008; jos olut on tehty vuoden 2006 sadosta, ei se kyllä ehdi täyttä kolmea vuotta makoilla tammessa, jos se on pullotettu vuonna 2008. Ehkä tässä on nyt joku kummallinen lambiclogiikka, joka on meikäläiseltä mennyt ohitse.

Väriltään olut on tumman kullankeltainen. Hiilihapon puutteessa vaahtolakkia olut ei saa, mutta pullon sisäpinnalle jää kaadosta kevyt sakkarantu ja oluen pohjalla voi nähdä suurempikokoisten sakkapartikkeleiden jäävän leijailemaan jäljelläolevaan nesteeseen.

Tuoksua moni voisi pitää epämiellyttävänä, sillä kuvailuissamme toistuivat ainakin sanat "vanha sikarintumppi", "kusinen porttikongi" (tai "-konki") ja "sisätiloihin pinttynyt tupakansavu". Eli siis maustamattomille Lambiceille tyypillistä ammoniakkisuutta löytyy varsin reilulla kädellä, minkä ohelle olut on saanut iän myötä varsin jännittävän, etäisen tupakkaisen vivahteen. Seassa tuntuu myös Lambiceille niin omenaisia, kirpeän omenaviinietikkaisia ja hillityn nahkaisia piirteitä. Monien arvioiden näen puhuvan tammisuudesta, mutta itse en kyllä sellaista huomaa – olisi se kyllä erikoista sellaista tästä oluesta löytää, sillä käytetyt tammitynnyrit ovat ymmärtääkseni ikivanhoja, eikä niiden missään nimessä kuulu tuoda aromia oluen tuoksuun häivähdystäkään. Kyseessä lienee enemmän vanhennettujen maltaiden ja humalien tuoma, Lambiceille tyypillinen puumaisuus. Joka tapauksessa, oluen tuoksua on vaikea kuvailla mairittelevasti, mutta ainakin itse olin hyvin fiiliksissä jo pelkästä oluen tuoksusta ja makupuolelle pääsemisessä kesti hyvä tovi juuri sen takia, että tuoksua oli yksinkertaisesti pakko pysähtyä ihmettelemään.

Tosin voin kuvitella esimerkiksi kolmoslagereiden ystävien jättävän tämän oluen sikseen jo pelkästään tuoksun perusteella.

Suussa olut on täysin hiilihapoton, minkä vuoksi se eroaa tyypillisistä Gueuzeista, mitä on vastaani tullut, mutta makumaailma on melko lailla samansuuntainen – joskin vielä vivahteikkaampi ja monisyisempi kuin Gueuzeilla tyypillisesti. Yleisilme on hyvin kirpeä, jopa tuoreen sitruunainen, sekä hyvin voimakkaan nahkainen ja funkahtava. Oluen nahkaisuus pistää siis päihin monille vanhemmille Riojan punaviineille mennen tullen (olut lienee siis saanut sopivan dosagen brettaa jossain vaiheessa). Nahkaisuuden ohella tuntuu myös hapokkuuden esiin kohottamaa, raikkaan puolukkaista marjaisuutta, yleistä sitruksisuutta, raa'ahkoa viheromenaa, järvivettä ja yleisesti hyvin kompleksista villiä menoa (eli villihiivojen tuomia, uniikkeja käymisaromeja). Suutuntuma on keskitäyteläinen, mutta vaikka oluessa ei ole hiilihappoja, ei suutuntuma ole millään tavalla laimea – siitä pitää huolen oluen hyvin hapan makumaailma ja paikoin jopa poskiaviiltävän kirpeä hapokkuus.

Jälkimaku on pitkä ja vivahteikas. Olut jättää suuhun kirpeän, happamaan taittuvan ja hyvin viipyilevän jälkivaikutelman, jossa tuntuu hevostallimaista nahkasatulaisuutta ja erittäin puolukkaista hapokkuutta.

Olutta on vaikea tiivistää muuten, joten pistän tähän maistohetkellä muistikirjaani rustaaman loppukaneettini: "Herran jestas 5/5".

Bruocsella Grand Cru on yksinkertaisesti käsittämättömän herkullinen Lambic, joka häivyttää rajaa oluen ja valkoviinin väliltä – välillä on suorastaan mahdotonta muistaa juovansa maltaista tehtyä juomaa ja vaikka tällä oluella on uskomattoman erinomaiset "hellepäivän virkistävä juoma" -kertoimet, voin kyllä kuvitella tämän oluen olevan kotonaan vaikka ruokapöydässä valkoviinin tilalla. Ja vaikka olut on äärimmäisen kompleksinen nautiskelujuoma, ei tämä kuulu niinkään sellaisiin raskaisiin fiilistelyjuomiin, vaan sillä äärimmäisen korkealla dokabiliteetilla varustettuihin herkkuihin, jotka haihtuvat lasista huolestuttavan ketterästi (onneksi oluella on voltteja maltilliset 5%)!

Cantillon muistuttaa oluen kehittyvän pullossa pitkään ja parasta ennen -päiväyskin on asetettu vaatimattomasti 15 vuoden päähän (2021), joten tämä olut kyllä kuuluisi vahvasti siihen kategoriaan, jota pitäisi ostaa laatikollinen kellariin ja korkkailla yksi puteli aina vuoden välein ihmetellen että mitä makumaailmalle tapahtuu. Nyt 8-vuotiaana olut on äärimmäisen herkullinen, moniulotteinen ja kiehtova esitys, mutta pienellä pinnistelyllä voin kyllä kuvitella sen kehittyvän tästä edelleen johonkin vielä jännittävämpään suuntaan. En tiedä voiko kyllä olut tästä enää paremmaksi mennä, koska tämä on puhdasta orgastista elämystä alusta loppuun, mutta kaipa täydellisyys voi vaihtaa olemustaan muuttumatta sen vähemmän täydelliseksi?

Loppuun kuitenkin varoituksen sana: älä turhaan osta tätä, jos et pidä valkoviineistä tai hiilihapottomista oluista – säästyy enemmän pulloja meille, jotka syttyvät tällaisista kummajaisista!

Lyhyesti: Hiilihapoton, kirpeän hapokas, voimakkaan nahkainen ja makumaailmaltaan voimakkaan hapan sekoittamaton Lambic, joka on viettänyt monta pitkää tovia niin vanhoissa tammitynnyreissä kuin pullossakin. Varmasti todella rankka, villi ja mahdollisesti myös luotaantyöntävä elämys monelle "perinteisemmästä" oluesta pitävälle, mutta todella upea, äärimmäisen moniulotteinen herkku höpöoluiden ystäville.

Arvio: Täydellinen – herran jestas 5/5

Hinnan (20,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Westvleteren XII 2012

Westvleteren XII

• Valmistaja: Sint-Sixtusabdij van Westvleteren
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Vleteren
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 18,87e (Heinäkuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa.

kuva: ratebeer.com

"Westy", eli Westvleterenin trappistiluostaripanimon keltakorkkinen olut XII, on kiistattomasti yksi maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia oluita. Moni jopa pitää olutta maailman parhaana oluena, mitä en kyllä sinällään ihmettele – lieneväthän belgialaiset oluet noin yleisesti maailman arvostetuimpia. Oluen paikoitellen jopa hämmentävän fanaattiseen arvostukseen voinee vaikuttaa oluen saatavuus – tuotanto on pysynyt tasaisessa 60,000 korin (= 1,440,000 pullon) vuositahdissa, mikä on suosion kasvaessa vaikuttanut merkittävästi oluen saatavuuteen. Perinteisesti olutta on saanut vain panimolta paikan päällä, jolloin sitä sai ostaa maksimissaan 10 kpl 24 pullon koreja. Pikku hiljaa saatavuutta kuitenkin on rajoitettu edelleen ja nyt olutta saakin ostaa vain yhden 24 pullon laatikon kerran 60 päivässä ja olut pitää varata etukäteen soittamalla.

Perinteisesti Westvleterenin panimo on pitänyt huolta siitä, että olutta saa ostaa vain ja ainoastaan suoraan panimolta, mutta viime aikoina panimo tuntuu hellittäneen tästä, mikä näkyy mm. siinä, että olutta löytyi Arkadian lippulaiva-Alkon hyllyiltä.

Kerran aikaisemmin on Westyn 12 tullut vastaani, mutta pullo oli silloin ehtinyt makoilla useita vuosia lämpimässä keittiönkaapissa, joten olut oli juuri semmoinen, mitä odottaa saattaa – ylikehittynyt, homeisen leipäinen ja kaikin puolin pilalla. Olut oli kyllä vielä juotavissa, joten sen maistelu oli kokemus sinällään, mutta Westvleterenin legendaarinen makumaailma jäi kyllä kokemati. Nyt kuitenkin mahdollisuus tarjoutui uudestaan Alkon saatua pienen erikoiserän olutta. Kyseinen pullo on päivätty parasta ennen 2015 -merkinnällä, mikä ymmärtääkseni tekee oluesta vuoden 2012 pullotteen.

Lasiin kaatuvalla oluella on upea, kevyesti samea ja mahonkisen tumman punertava väri. Kaataessa oluen ylle nousee kuohkea, kohtalaisen pitkäkestoinen, vaalean beige vaahtokukka, joka laskeutuu ohueksi vaahtokalvoksi oluen päälle jättäen lasin reunoille harvaa pitsiä.

Tuoksu on kompleksi, moniulotteinen ja persoonallinen: mausteisuutta, kuivattuja luumuja ja viikunoita, rouhittua pippuria, kandisokeria, pähkinää, kärähtänyttä paahtoleipää, alkoholia, hillittyä banaanisuutta ja maalaista funkkia, joka tuo kokonaisuuteen kevyttä sienimäisyyttä ja soijakastiketta.

Makumaailma tuo mieleen jonkin erikoisen hybridin tumman alen ja punaisen jälkiruokaviinin väliltä – oluen makumaailmasta löytyy sekä jälkiruokaviinimäistä kuivattua viikunaa, luumua, taatelia, makeata kirsikkaa, hunajaa että maltaista tummaa siirappia, pölyistä maamaisuutta, kellaria, imelää piimälimppua, paahdetun mantelimaista pähkinäisyyttä, kevyttä humalan karvautta ja rehellistä alkoholin makua. Makeutta vihjailevista vivahteistaan huolimatta olut on yleisilmeeltään yllättävän kuivanpuoleinen ja karheahko. Hiilihappoisuus on erittäin kevyttä, mutta riittävän kuohkeaa tehdäkseen kokonaisuudesta varsin kermaisen tuntuisen sekä täyteläisestä suutuntumastaan ja runsaasta maustaan huolimatta suhteellisen kepeän oloisen.

Lopuksi kielelle jää varsin pitkä jälkimaku, josta erottuu pähkinäisyyttä, hapanlimppua, kanelia, palanutta sokeria, neilikkaa, umamia, maamaisuutta, alkoholia ja yrttisen humalaista karheutta. Oluesta jää karhea, mausteinen, alkoholisen lämmin, todella monisyinen ja uskomattoman vivahteikas jälkivaikutelma.

Yleisilmeeltään Westy XII on yllättävän viinillinen olut, kiitos sen varsin täyteläisen rungon ja melko tuhdin (10,2%) alkoholin. Alkoholi kuitenkin onnistui pysymään määräänsä nähden yllättävän hyvin piilossa ja sointumaan hienosti kokonaisuuteen esiinpuskiessaan. Balanssi on siis saatu varsin loistavaan tikkiin oluen kanssa. Pakko myöntää, että tällaisenaan Westvleteren XII on kenties jopa paras Trappisti, jonka olen maistanut. Mutta että se kaikista paras olut jota olen koskaan maistanut? Tuskinpa. Kaikesta upeudestaan huolimatta en sanoisi Westvleteren XII:n olevan sen kaiken hypen tai näin kovan hinnan väärti. Koska kuitenkin ostin tämän pullon lisäksi toisen kypsyteltäväksi, jotta voin sitten tulevaisuudessa ihmetellä kehittyykö olut millä tavoin parissa vuodessa.

Lyhyesti: Maailman arvostetuimpia ja harvinaisimpia jatkuvassa tuotannossa olevia oluita; varsinainen ikoniolut. Vaikka olut on uskomattoman moniulotteinen, runsas, tyylikäs ja kaikin puolin herkullinen, en voi kyllä väittää oluen olevan ihan hintansa arvoinen ostos.

Arvio: Täydellinen – no mutta juu. Onhan tämä silti tosi päräyttävää kamaa, näinkin nuorena juotuna. Vaikkei Westy 12 olekaan ehkä maailman paras olut, on se kyllä sitä luokkaa, että pelkästään sitä voisi juoda loppuelämänsä eikä muita oluita tulisi ikävä. Odotan jännityksellä mitä kaapissani makoileva pullo tulee tulevaisuudessa tarjoilemaan. Ehkä jopa sitä Maailman Parasta Olutta?

Hinnan (18,87e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.