Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre 2009

Benoît Lahaye Le Jardin de la Grosse Pierre Grand Cru 2009

• Valmistaja: Benoît Lahaye
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne Grand Cru
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Montagne de Reims, Bouzy
• Rypäleet: Arbanne, Chardonnay, Chasselas, Folle Blanche, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Meunier, Pinot Noir, Teinturier
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 85,00€ (Elokuu 2017)

kuva: les passionnées du vin

Aikanaan Champagne oli viininviljelyaluetta, jossa viljelijät kasvattivat monenlaisia pohjoisen Ranskan rypälelajikkeita ympäri koko maakuntaa. Pikku hiljaa, vuosien ja vuosisatojen vieriessä, alkoi viljely kuitenkin keskittymään vain melko pieneen kouralliseen lajikkeita, joita istutettiin uusille tarhoille ja joilla korvattiin vanhojen tarhojen muita, vähemmän suosittuja lajikkeita. Kun Champagnen viininviljelyalue lopulta vuonna 1927 määriteltiin lailla, olivat lajikkeet eriytyneet niin, että alueella viljeltiin lähinnä seitsemää lajiketta (Arbanne, Chardonnay, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris, Pinot Meunier, Pinot Noir) ja nämä lopulta määriteltiin ainoiksi hyväksytyiksi rypälelajikkeiksi. Eriytyminen on viimeisen sadan vuoden aikana jatkunut varsin voimakkaasti ja tällä hetkellä alueella viljellään käytännössä vain kolmea rypälelajiketta; Chardonnay, Pinot Meunier ja Pinot Noir kattavat yhdessä noin 99,74% koko viljelyalasta ja loppuja neljää rypälelajiketta tavataan vain olemattomalla 0,3% osuudella koko Champagnen 34,300 hehtaarista (eli koko appellaation viljellystä alasta vain noin 90 hehtaaria on jotain muuta kuin Chardonnayta, Pinot Meunieria tai Pinot Noiria – ja tästä viljelyalasta Pinot Blanc edustaa noin 85 hehtaaria).

Alueen neljän muun lajikkeen (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) haasteena on ollut se, että Champagnen kolme päälajiketta ovat olleet CIVC:n (Champagnen viininviljelyä valvovan elimen) ns. suosittelemiä rypälelajikkeita, eli käytännössä vain niitä on ollut sallittua istuttaa tarhoille. Vaikka nuo neljä muuta, harvinaisempaa lajiketta ovat olleet sallittuja lajikkeita Champagnessa, on niiden istuttaminen voinut osoittautua haasteelliseksi, jos tämä em. viljelyä valvova elin ei ole antanut lupaa muiden kuin kolmen päälajikkeen istutukseen. Tämän vuoksi valtaosa neljää harvinaisempaa lajiketta edustavista viinitarhoista ovat erittäin vanhoja, vanhimpien ollessa jopa yli satavuotiaita.

Asiaan kuitenkin saattaa olla tulossa jonkinlaista muutosta lähivuosina: esimerkiksi Bollinger on havainnut, että jopa kuumina vuosikertoina ovat Arbanne ja Petit Meslier kyenneet luonnollisen korkean hapokkuutensa avulla tuottamaan viinejä, joiden pH on saattanut jäädä jopa alle kolmen (kuohuviinin normaali pH pyörii yleensä alueella 3,0–3,3). Kun kuohuviinille elintärkeän hapokkuuden ylläpitäminen rupeaa jatkuvan ilmaston lämpenemisen myötä olemaan yhä haasteellisempaa, on näillä tyypillisesti erittäin hapokkaita viinejä tuottavilla, sukupuuton partaalla olevilla paikallisilla lajikkeilla tilaisuus nousta täysin uuteen arvostukseen.

Näiden seitsemän lajikkeen lisäksi Champagnessa saattaa silloin tällöin törmätä joihinkin muihin lajikkeisiin, joista useimmat ovat hyvin vanhoilta tarhoilta, jotka on istutettu jo ennen alueen rypälelajikkeita koskevia säädöksiä. Esimerkiksi Bollingerilla on tarha, josta ei ymmärtääkseni valmisteta viiniä kaupalliseen tuotantoon, mutta johon on istutettu kahdeksaa eri lajiketta – kaikkia sallittuja lajikkeita ja vielä niiden lisäksi Gamayta. Tätä tarhaa vielä erikoisempi tapaus lienee lähinnä Pinot Noirin viljelyyn erikoistuneen shamppistuottaja Benoît Lahayen viinitarha, joka antaa nimensä Lahayen palstaviini Le Jardin de la Grosse Pierrelle ("suuren kiven puutarha").

Tämän Bouzyssa sijaitsevan tarhan istutti alun perin Lahayen iso-isoisä vuonna 1923, jolle hän istutti sekalaisen kokoelman erilaisia lajikkeita. Lisäksi vuonna 1952 Lahayen isoisä päätti korvata kuolleet ja huonoon kuntoon päätyneet köynnökset samaan henkeen yhtä lailla sekavalla valikoimalla eri rypälelajikkeita. Tällä hetkellä tarhalla kasvaa sekaisin ainakin seuraavia lajikkeita: Arbanne, Blanc Vrai (eli Pinot Blanc), Chardonnay, Chasselas, Gros Plant (todennäköisesti Folle Blanche), Petit Meslier, Pinot Meunier, Pinot Noir ja Teinturier. Erityisesti tämä viimeinen lajike on hieman erikoinen tapaus, sillä vaikka lajike on alkuperältään ranskalainen, on ainakin virallisesti Teinturier-niminen lajike on kadonnut Ranskasta jo hyvän aikaa sitten. Tämän vuoksi voinee olla mahdollista, että lajike ei ole ns. oikea, alkuperäinen Teinturier-lajike, vaan joku toinen Teinturier-synonyymillä kulkeva lajike, kuten esimerkiksi Gamay de Bouze tai Gamay de Chaudenay. Erikoisesti tarhalle ei tietääkseni ole istutettu lainkaan Fromenteauta (eli Pinot Gris'tä) joka olisi alueella sallittu lajike!

Tämä vuosikerta 2009 on ensimmäinen koskaan valmistettu Le Jardin de la Grosse Pierren vuosikerta, sillä ennen tätä kyseistä vuotta Lahaye sekoitti tämän kyseiseltä tarhan rypäleistä saadun mehun muihin viineihin. Tarhan kaikki 9 eri rypälelajiketta korjataan yhtä aikaa ja viiniytetään yhdessä. Rypäleistä puristettu mehu käytetään spontaanisti villihiivoilla ja sen annetaan kypsyä noin 10 kk ajan vanhoissa 225- ja 228-litraisissa tammitynnyreissä sakkojen päällä. Viini on pullotettu heinäkuussa 2010 ja sakanpoisto on suoritettu 30.10.2012, 28 kk kypsyttelyn jälkeen. Alkoholia viinissä on 12% ja tyyliltään se on Brut Nature, eli jäännössokeria ei ole ollenkaan. Tarhan pienen koon vuoksi viiniä on tuotettu vuonna 2009 vain 1500 pulloa. Tämän nyt arvioidun viinin meikäläinen maistoi sokkona shamppanjamaistelussa muutama vuosi takaperin.

Viinillä on yllättävän syvä oljenkeltainen väri, joka taittuu ujosti pronssiseen (syynä lienee pieni määrä tummaa Teinturieria sekoituksessa, ei niinkään viinin ikä).

Tuoksu on vaikuttavan moniulotteinen ja houkutteleva; aluksi lasista erottuu makean kermaisia, pähkinäisiä ja hieman savuisia piirteitä, joita seuraavat kirkkaammat, kukkaiset, sitrusmarmeladiset ja hennon persikkaiset sävyt, hento paahdettujen manteleiden vivahde ja aavistus makeaa hunajaisuutta.

Vaikka viini on teknisesti täysin kuiva, tuntuu erittäin kypsä kokonaisuus nolla-dosagesta huolimatta ujosti makeaan taittuvalta. Kielellä pyörii vaikuttavan vivahteikas kattaus erilaisia makuja: kirpeää viheromenaa ja rapsakkaa sitruunavetoista sitrushedelmäisyyttä, hieman paahteista autolyysiä, kevyttä kalkkista mineraalisuutta, hentoa kermaisuutta, ujoa kukkaisuutta ja häivähdys synkempää, punasävyistä hedelmää. Viinin mousse tuntuu varsin pienikuplaiselta ja hienostuneelta, mutta myös vakuuttavan pitkäkestoiselta. Kokonaisuutta sävyttää korkea ja varsin rakenteikas, mutta yleisilmeeseen nähden varsin tasapainoinen hapokkuus.

Suuhun jäävä jälkimaku on vaikuttavan pitkä, happovetoinen ja melko intensiivinen. Kielelle jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään makeaan kermaisuuteen taittuvaa autolyysiä ja hiivaisuutta, hieman kypsää punaista omenaa, maltillista kivistä mineraalisuutta, paahteisia karamellin ja paahdettujen pähkinän vivahteita, hentoa persikkasta mehevää hedelmää ja ujoa kalkkista bitteriä.

Sokkona viiniä oli käytännössä mahdotonta tunnistaa oikein, eikä ihme – tämmöistä kattausta rypäleitä on melko mahdotonta onnistua arvaamaan, jos viiniä ei ole päässyt aikaisemmin maistamaan. Joka tapauksessa, tämä oli todella vaikuttava esitys, ja vaikka maistelussamme oli useita erinomaisia shamppiksia, oli tämä ääneenlausuttujen kommenttien perusteella monille – meikäläinen mukaanluettuna – illan paras viini. Kokonaisuutena Le Jardin de la Grosse Pierre on uskomattoman moniulotteinen, kiehtova ja vaikuttavan tasapainoinen esitys, jossa (vuosikerralle 2009 tyypillinen) tuntuvan kypsä hedelmäisyys, intensiivinen happorakenne ja makeutta tuovan dosagen puute onnistuvat nivoutumaan yhteen, todella vakuuttavaksi paketiksi.

Vaikka viinissä rupeaakin erottumaan jo hieman kehittyneempiä piirteitä, on se edelleen vielä erittäin nuorekas ja eloisa yleisilmeeltään, minkä vuoksi se lupailee erittäin paljon kypsytyskestävyyttä; voinkin kuvitella viinin olevan edelleen matkalla ylöspäin vielä 10 vuoden lisäkellaroinnin jälkeen. Jos Champagnessa on mahdollista tehdä näin vaikuttavaa viiniä ei-suositelluista ja ei-sallituista rypälelajikkeista, olisi siellä korkea aika muidenkin kun vain parin hassun tuottajan ryhtyä katselemaan vaihtoehtoja hieman Chardonnayn, Pinot Meunierin ja Pinot Noirin takaa.

Lyhyesti: Yhdeksästä eri lajikkeesta valmistettu rakenteikas, tasapainoinen ja vaikuttavan viinillinen shamppanja, jossa kypsä hedelmä, ryhdikäs happorakenne ja dosagen puute pelaavat upeasti yhteen.

Arvio: Täydellinen – meikäläisen viinillisiä shamppiksia suosivaan makuun tämä on helposti yksi parhaita koskaan maistamiani kuplivia. Uskomattoman hieno esitys jo nyt, mutta todennäköisesti jatkaa kehitystään ylöspäin vielä pitkään.

Hinnan (85,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Travaglini Gattinara 2006-2011

On jälleen aika viinibloggaajien yhteispostauksen!

Aluksi päätimme yhteistuumin, että tällä kertaa olisi hyvä olla jotain klassikkotavaraa arvioitavana. Vaikeuksia tietenkin tuotti aluksi tietenkin se, että mitä nyt edes pidetään klassikkona? Kyllähän klassikoita tietenkin löytyy, mutta ongelmalliseksi homman tekee se, että viinin pitäisi myös löytyä Alkon valikoimista ja vielä mieluusti kohtuulliseen hintaan. Koska Alko on hyvin tehokas ottamaan valikoimiinsa lähinnä erilaisia, reippaalla jäännössokerilla tuunattuja tusinaviinejä pitäen samalla monet maailman tunnetuimmat viiniklassikot pois hyllyiltä, ei tehtävä missään nimessä ollut mikään läpihuutojuttu. Pienen tuumimisen päätteeksi onnistuimme kuitenkin löytämään kaikkia tyydyttävän konsensuksen: handelin valikoimista pitkään löytynyt Travaglinin Gattinara on kautta viinimaailman korkealaatuiseksi ja perinteikkääksi viiniksi tunnustettu tapaus, joten klassikkostatus täyttyy vaivatta. Lisäksi hintakin oli vielä kipukynnyksen alapuolella, joten valinta kelpasi kaikille.

Alun perin tavoitteena oli, että blogaajat kirjoittaisivat aivan hiljattain Alkon valikoimiin saapuneesta 2011-vuosikerrasta. Itsellä kuitenkin näppärästi löytyi arviot myös tätä vuosikertaa edeltäviltä viideltä vuodelta, joten päätin vertailevaa otetta harrastaakseni ympätä ne tähän mukaan. Tarjolla on nyt siis:

Travaglini Gattinara 2006–2011

Meikäläinen siis järjesti viime huhtikuussa (2016) viiden Travaglinin vuosikerran rinnakkainmaistelun. Olin alun perin ryhtynyt keräämään tätä mainiota Gattinaraa alkuvuonna 2012 vuosikerrasta 2006, jolloin maistoin viiniä ensimmäistä kertaa ja vakuutuin kertaheitolla sen kovasta laadusta. Vuosien myötä tuli hommattua aina uusi vuosikerta talteen sen saapuessa Alkoon ja kun lopulta kasassa oli viisi eri vuosikertaa, päätin kutsua kasaan pienen porukan maistelemaan, miten tämä kyseinen Gattinara kehittyy ja löytyykö vuosikerroista eroja!

Olen itse myös käynyt piipahtamassa Travaglinin viinitalolla pari vuotta sitten, mistä tulin kirjoittaneeksi myös tämän postauksen. Siellä kerron yksityiskohtaisemmin talon historiaa ja sen käänteitä, mutta tähän alle voisin raapustaa hieman lyhyemmän yhteenvedon Travaglinista ja Gattinaran alueesta, saadakseni hieman kontekstia arvioitaville viineille.

Gattinara on siis pieni viinialue Pohjois-Italian Piemontessa, maailmankuuluista Barolon ja Barbarescon viinialueista reilun tunnin ajomatkan verran pohjoiseen. Lähialueilla reissanneille läheisin kiintopiste lienee Maggiore-järvi. Historiallisesti Gattinara oli alueen suurin ja kaunein viinialue, jossa valmistettiin vaikuttavia ja pitkäikäisiä punaviinejä paikallisesta Spanna-lajikkeesta sekoittamalla siihen muutamia muita paikallisia lajikkeita – vielä 1800-luvulla etelämmästä löytyvä Barolo tuotti lähinnä simppeleitä makeita punaviinejä ja Barbaresco oli pieni tuppukylä, josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Kuitenkin jossain vaiheessa Gattinaran Spanna kulkeutui etelämmäksi (missä sitä alettiin viljellä nimellä Nebbiolo) ja erityisesti Barolon alueen selkeästi muhkeammat ja runsaammat Nebbiolosta valmistetut viinit herättivät runsaasti huomiota. 1900-luvun alussa Gattinara koki suuria vaikeuksia viinikirvan ja rankkojen raemyrskyjen tuhotessa merkittävän osan alueen istutuksista ja pikku hiljaa Gattinara jäi unohduksiin – erityisesti kun viininvalmistustekniikat alkoivat kehittyä ja kilpailevien Barolon ja Barbarescon alueiden viinien laadullinen taso alkoi nousta kohisten.

Nykyisin Gattinarasta löytyvät noin 100 hehtaaria viini-istutuksia ovat määrältään kaukana huippuvuosien yli 600 hehtaarin viljelmistä. Vaikka paikallisille alueen pääasiallinen lajike on edelleen Spanna, on Barolon ja Barbarescon viinien suosio tehnyt sen, että yleisesti alueen viinejä markkinoidaan yleensä Nebbiolo-nimen alla. Vaikka paikallisia Bonarda- ja Vespolina-lajikkeita on sallittua käyttää Gattinara-viineissä, ovat käytännössä kaikki alueen viinit tätä nykyä 100% Nebbiolo-lajikeviinejä. Gattinara on selvästi pohjoisempi ja viileämpi alue kuin Barolo tai Barbaresco, minkä vuoksi alueen viinit ovat yleensä kepeämpiä, hapokkaampia, hillitympiä ja väriltään tummempia. Lisäksi se, mikä erottaa Gattinaran kaikista muista Pohjois-Italian Nebbiolo-viljelyalueista (ja niitähän riittää!), on se, että alueen maaperä on pääasiallisesti vulkaanista – paikallisten mukaan tämä maaperä on Nebbiololle sekä otollisinta että luontaisinta, sillä tuliperäisessä maaperässä Nebbiolo tuottaa poikkeuksellisen hapokkaita ja mineraalisia viinejä.

Gattinarassa sijaitsee kymmenkunta tuottajaa, joista vain kolme hallitsee yli 90% alueen viljelyksistä, muiden harrastaessa lähinnä nappikauppaa viineillään. Travaglini on ylivoimaisesti suurin Gattinaran tuottaja noin 50 hehtaarillaan. Kaksi muuta merkittävää tuottajaa ovat Nervi (n. 25 hehtaaria) ja Antoniolo (14 hehtaaria).

Travaglini on tullut tunnetuksi erityisesti persoonallisen muotoisesta "dekantteri"-pullostaan, jonka on suunnitellut nykyisin taloa luotsaavan Cinzia Travaglinin isä, Giancarlo Travaglini, vuonna 1958. Vaikka Travaglinit ovat viljelleet alueella viiniköynnöksiä jo 1800-luvulta alkaen, on viiniä suvun nimellä tuotettu vasta 1920-luvulta ja viinitalokin perustettiin virallisesti vasta vuonna 1959. Travaglinia pidetään nykyisin yhtenä alueen modernisteista, sillä perinteisesti alueen viinejä on kypsytetty ainoastaan suurissa botti-tynnyreissä. Sen sijaan vuodesta 1989 eteenpäin osaa Travaglinin viineistä on kypsytetty alueelle epätyypillisissä, pienissä ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, jossa viineistä tulee pehmeämpiä ja tammisempia. Toki ero esimerkiksi Barolon modernisteihin (jotka voivat pitää kaikkia viinejään pelkästään uusissa, pienissä tammitynnyreissä) on valtava, sillä Travaglini "äärimodernistina" kypsyttää viineistään maksimissaan 20% pienissä tammitynnyreissä ja loput kypsyvät botteissa. Lisäksi näistä pienistä tynnyreistä uusitaan vuosittain vain n. 20–25%, joten uuden tammen osuus pysyy talon viineissä varsin pienenä.

Travaglini Gattinara

• Valmistaja: Giancarlo Travaglini
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Gattinara
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Coste della Sesia, Gattinara
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta nyt: 23,90e (Helmikuu 2016, Alko)

Travaglinin perus-Gattinara on viinitalon tunnetuin tuote ja siten perustellusti tämän historiallisesti arvostetun (joskin nykyisin melko tuntemattomaksi jääneen) viinialueen klassikoita.

Keskimäärin varsin vanhojen, jopa yli 50-vuotiaiden köynnösten rypäleistä valmistetun pohjaviinin annetaan maseroitua rypäleiden kuorien kanssa n. 15–18 päivää, mistä viini saa värinsä ja ennen kaikkea sille olennaisesti kuuluvat, tuntuvat tanniinit. Viini käy alkoholi- ja malolaktisen käymisen terästankeissa seuraavan vuoden maaliskuulle, minkä jälkeen viinit siirretään tammeen kypsymään Tähän perus-Gattinaraan tarkoitettujen viinien annetaan kypsyä kaksi vuotta, minkä jälkeen viinit sekoitetaan yhteen ja pullotetaan. Tyypillisessä Travaglini Gattinarassa 90% viinistä on suurissa, vanhoissa botti-tynnyreissä kypsytettyä viiniä ja 10% on pienissä barrique-tynnyreissä (joista vain n. 20% uusia) kypsytettyä viiniä – näin ollen viini näkee kypsymisvaiheessa vain n. 2% uutta tammea. Kun viini on pullotettu, annetaan sen kypsyä vähintään 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Usein viinit kuitenkin kypsyvät jopa useamman vuoden Travaglinin kellareissa ennen kuin ne jatkavat matkaansa myyntiin.

Travaglini Gattinara 2006

• Hinta ostohetkellä: 19,88e (Helmikuu 2012, Alko)

Läpinäkyvä kirsikanpunainen, joka taittuu hennosti jo iäkkään rusehtavaan suuntaan.

Tuoksu on erikoinen ja hieman likaisenkin oloinen: kuivakassa aromimaailmassa häilyy savulihaa, nahistunutta kirsikkaa, kevyttä kissan kuivamuonaa, maltillisia sikalan aromeja, hentoa lakritsia ja ujoa rusinaa. Ero neljä vuotta sitten testattuun samaan viiniin on melkoinen, minkä vuoksi epäilen, että viini on saanut hieman osumaa jossain vaiheessa elämäänsä.

Jopa hieman järkyttävänpuoleisesta tuoksustaan huolimatta makumaailma tuntuu olevan onneksi täysin kunnossa: viinillä on intensiivinen, Gattinaraksi jopa kohtalaisen täyteläinen yleisilme ja viini tuntuu sekä saaneen konsentraatiota ja pehmeyttä vuosien myötä. Ujosti makean hedelmäisiä vivahteita tarjoilevasta makumaailmasta löytyy kypsää tummaa kirsikkaa, kevyttä luumuisuutta ja aavistus iän tuomaa rusinaisuutta. Pehmenneestä yleisilmeestään huolimatta rakenne on edelleen kunnossa: mukavan voimalla tarraavia tanniineja on runsaasti ja hapokkuus on pysynyt edelleen melko korkeana.

Viinistä jää suuhun runsas ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu kypsää kirsikkaa, kevyttä bitterisyyttä, hieman iän tuomaa pölyisyyttä ja ujoa makeaa, tummanpuhuvaa luumuisuutta.

Kokonaisuutena viini ei onnistunut säväyttämään samalla lailla kuin tuoreena testattu 2006, johtuen lähinnä viinin varsin tömäkästä tuoksusta. Onneksi viini oli makupuoleltaan varsin hyvässä kunnossa, eli viemäriin ei joutunut putelia kaatamaan. Silti jäätiin hieman pettymyksen puolelle, sillä Travaglinin Gattinarat kykenevät parhaimmillaan säilymään yli puolen vuosisadan ajan, kun taas meikäläisen pullo oli mennyt erikoiseen suuntaan jo vuosikymmenessä! Harmillista, sillä aikanaan tämä 2006 oli varsin vakuuttava esitys.

Lyhyesti: Melkeinpä virheellisen tuoksun perusteella todennäköisesti hieman osumaa ottanut yksilö, jonka pelasti miellyttävästi kehittynyt makumaailma. Ei todennäköisesti vastaa kunnollista 2006-versiota.

Arvio: OK – viinin tuoksu rokottaa kyllä pisteitä varsin runsaasti. Pelkän maun perusteella viini olisi ollut oikein hieno yksilö, mutta kummalliseksi äitynyt tuoksu tekee sen, ettei viiniä tee juuri mieli hörppiä, vaikka makumaailma onkin varsin mainiossa tikissä.

Hinnan (19,88e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2007

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Lokakuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Viinillä on mehevä ja melko tummanpuhuva, mutta myös hieman pidättelevä tuoksu, jossa tuntuu hillitysti Nebbiololle tyypillista kirsikkaa ja kevyttä maamaisuutta.

Suussa viini on yllättävän täyteläinen Gattinaraksi – suutuntuma ei ole valtavasti, mutta kuitenkin havaittavasti runsaampi kuin muissa vuosikerroissa. Hieman hillityssä makumaailmassa tuntuu tummanpuhuvia tumman kirsikan ja kevyen luumuisuuden piirteitä, kevyttä hapankirsikkaa ja piirun verran makeampia punaisia marjoja. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas ja melko tanniininen, mikä myös korostaa keskimaun bitterisempiä sävyjä. Taustalla häilyy myös aavistus ujoa, kuivakkaa puisevuutta. Kokonaisuus on makumaailmaltaan loppupeleissä hieman suppea.

Keskipitkä jälkimaku on keskimakua runsaampi ja piirun verran makeampi; suuhun jää tummaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikkaa ja hentoa kypsänmakeaa punaherukkaa. Tanniinit tekevät jälkivaikutelmasta hieman kireähkön ja suutakuivattavan.

Vuosi 2007 ei ollut Piemontessa mitenkään erityisen merkittävä, mikä selkeästi tuntuu heijastuvan myös viiniin: tämä on ihan perushyvä Nebbiolo, mutta loppupeleissä hieman väliinputoajan tuntuinen – suutuntuma on kyllä täyteläinen, mutta mausta puuttuu kokonaisuuteen sointuvaa runsautta ja syvyyttä. Viini on laadukas Piemontelainen klassikko, mutta parhaista vuosikerroista jäädään kauas taa.

Lyhyesti: Täyteläinen ja rakenteikas, mutta muuten vähän vaisuksi jäävä yksilö, josta löytyy kyllä grippiä, mutta ei parhaiden vuosikertojen syvyyttä ja mielenkiintoa.

Arvio: Hyvä – klassinen perustason Nebbiolo, joka on helposti tunnistettavissa kyseisen lajikkeen edustajaksi, mutta joka ei loppupeleissä kykene täysin täyttämään odotuksia.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

***

Travaglini Gattinara 2008

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Marraskuu 2014, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä tumman kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taitettuu kevyesti poltetun saven oranssihtavaan sävyyn.

Tuoksu on varsin hillitty, selkeästi muita vuosikertoja kevyempi. Vaikka tuoksusta puuttuu intensiteettiä, syvyyttä ja lajiketyypillisyyttä löytyy sitäkin enemmän: pinnassa tuntuu Nebbioloista kirsikkaa ja aavistus makeampaa kirsikkamarmeladiakin, taustalla maltillista lihaisuutta, kevyttä tervaisuutta, hentoa kypsää luumuisuutta ja etäistä salmiakkijauhetta.

Suussa viini on varsin klassinen ja tyylipuhdas Gattinaran Nebbiolo: kokonaisuus on keskitäyteläinen, melko hapokas ja hyvin tuntuvan tanniininen. Runsaanpuoleisessa makumaailmassa tulee vastaan niin makeampaa punaista kirsikkaa kuin bitterisempää hapankirsikkaa, happamia punaisia marjoja, kevyttä kypsää vadelmaa ja hentoa savuista maamaisuutta. Yleisilme on lähes 8 vuoden iästä huolimatta varsin tiukahko ja rakenne on hyvin pinnassa, joskin mukavan runsas ja mehevä hedelmäisyys tasapainottaa kokonaisuutta miellyttävästi.

Suuhun jää keskimakua keveämpi, mutta silti miellyttävän intensiivinen ja pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuu mausteisuutta, hapankirsikkaa, happamanpuoleista punaherukkaa, ujoa puolukkaa ja aavistus soraisen kivistä maata. Jälkivaikutelma on tanniineista tuntuvan kireä, melko tuntuvan bitterinen ja tiukanpuoleinen.

Travaglinin Gattinara 2008 on hieno, klassinen esimerkki siitä, millaisia Nebbioloja tämä melko tuntematon piemontelaisalue voi hyvin tuottaa hyvinä vuosina: viini on todellinen Nebbiolon lajiketyypillisten piirteiden ylistyslaulu, jota ei olla yritetty turhaan pehmittää tai tehdä korostetun kypsän hedelmäiseksi. Viinistä löytyy varsin tiukka rakenne niin happojen kuin erityisesti tanniinien osalta, mikä tekee viinistä ensisijaisesti ruokaviinin – tai sitten viinin pitää antaa hautua kellarissa riittävän kauan, että tanniinien tiukin terä ryhtyy katoamaan. Oikeissa olosuhteissa näiden hyvien vuosikertojen viinejä voi hyvin hillota kellaripuolella jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Selkeästi laadukkaan vuosikerran tekele. Klassista, tyylipuhdasta Nebbioloisuutta, joka todennäköisemmin tarjoaa parastaan vähintään viiden vuoden kypsyttelyn jälkeen.

Arvio: Tyylikäs – tällaiset vuosikerrat tekevät hyvin kunniaa alueen tyylille ja perustelevat hyvin viinin tittelin "Barolojen ja Barbarescojen pikkusisaruksena". Vuosikerta 2008 menisi hyvin klassisesta, viileämmän vuosikerran Barbarescosta – lukuun ottamatta tämän viinin merkittävästi edullisempaa hintaa!

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

***

Travaglini Gattinara 2009

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Tammikuu 2015, Alko)

Viinillä on läpinäkyvä, tumman kirsikanpunainen väri, josta kuitenkin vaikuttaa puuttuvan sille yleensä tyypillinen, hennosti oranssihtava tai ujosti rusehtava sävy.

Tuoksultaan viini on hieman pidättelevä, eli ei niin voimakkaan aromaattinen kuin joinain vuosikertoina, sekä selkeästi vähemmän kuivakka kuin yleensä. Yleisilmettä hallitsee kypsänmakea kirsikkaisuus, jota komppaavat vielä makeammat tumman marjahillon ja kevyen kirsikkamarmeladin sävyt sekä hento kuivattujen tummien hedelmien juonne. Kuuma vuosikerta 2009 erottuu jopa yleensä viileän Gattinaran viineissä selvästi.

Toisin kuin tuoksu, suussa viini on Gattinaralle tyypillisesti kuiva ja särmikäs, joskin hedelmäpuoli vihjailee silti kuumia lämpötiloja: hapankirsikan ja melko selväpiirteisen lihaisuuden rinnalta kun löytyy varsin kypsää, jopa ylikypsää tummaa kirsikkaa. Suutuntuma on Gattinaraksi melko täyteläinen, mutta alueelle tyypillisesti tiukkoja ja hyvin rakennetta tuovia tanniineja löytyy runsaasti. Hapokkuus on varsin hillittyä yleiseen alueen tyyliin nähden.

Suuhun jää kypsä, hedelmältään tummanpuhuva, jopa ujosti rusinaisuuteen taittuva, sekä kevyesti bitterinen jälkimaku. Jälkivaikutelma on runsaista tanniineista melko karhea, mutta matalaksi jääneiden happojen vuoksi myös pituudeltaan korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti viinistä tuntuu puuttuvan hieman runsautta ja syvyyttä – voisin veikata, että rypäleet on jouduttu korjaamaan varsin varhain verrattuna tavanomaiseen vuosikertaan, jotta niissä olisi ollut tarpeeksi happoja eikä hedelmä olisi mennyt liikaa ylikypsän puolelle. Viinissä hedelmäisyys kuitenkin tuntuu jääneen turhan yksiulotteiseksi, eli rypäleet eivät ole päässeet todennäköisesti kypsymään tarpeeksi kauan köynnöksissä tuottaakseen lajikkeelle tyypillistä vivahteikkuutta. Kokonaisuutena viini on passeli ja ihan hyvin Piemonten Nebbioloksi tunnistettava punaviini, mutta melko tyyliltään epätyypillinen esitys Travaglinin Gattinara -vertikaalissa.

Lyhyesti: Tuhti ja tiukka, mutta melko matalahappoiseksi jäävä Gattinara, jossa kuuma vuosikerta tuntuu ja maistuu harmillisen selvästi.

Arvio: Miellyttävä – varsin epätyypillisen suurikokoisena ja muhkeana Gattinarana tämä viini ei onnistu täysin vastaamaan odotuksia, mutta tarjoaa varmasti miellyttävän Nebbiolo-elämyksen runsaammista ja hieman pehmeämmistä viineistä pitäville.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

***

Travaglini Gattinara 2010

• Hinta ostohetkellä: 21,90e (Joulukuu 2015, Alko)

Läpinäkyvä, tumma kirsikanpunainen väri, joka taittuu reunoilta kevyesti tiilenoranssiksi.

Hurmaava, aromaattinen ja tyylipuhtaan Nebbioloinen tuoksu, jossa tuntuu makeaa, tummanpuhuvaa kirsikkaisuutta, mehevää punaista marjaisuutta, kevyttä pölyisyyttä, hillittyä ruusuista kukkaisuutta, hentoa tartarlihaa, ujoa kuivakkaa savuisuutta tai tervaisuutta ja pienin häivähdys makeaa puuta.

Suussa viini on kuiva, keskitäyteläinen ja selkeän napakka, mutta samalla makumaailmaltaan varsin runsas ja hyvin intensiivinen. Kielellä pyörii kypsää tummaa kirsikkaa, karvaampaa hapankirsikkaa, hieman kivistä mineraalisuutta, hentoa luumuista hedelmää ja pienin aavistus aromaattista tammisuutta. Kokonaisuus on kohtalaisen tuntuvan tanniininen ja runsaan, mutta yleisilmeen kanssa tasapainoisen hapokas.

Runsas ja maultaan miellyttävän voimakas ja pitkäkestoinen jälkimaku on niin tanniineista kuin hapankirsikkaisuudesta kohtalaisen bitterinen. Suuhun jää intensiivisiä karpalon, hapankirsikan, kevyen kukkaisuuden, hillitysti pippurisen mausteisuuden ja hennosti kivisen mineraalisuuden piirteitä.

Näin nuorena juotuna Travaglini Gattinara 2010 tarjoaa enemmän lupauksia kellarointipotentiaalistaan kuin välittömästä hörpittävyydestään, vaikka onkin jo nyt oikein mainio esitys – vertauksia yhtä lailla vaikuttavaan 2006-vuosikertaan on vaikea välttää. Koska tässä maistelussa 2006 menestyi selkeästi heikommin, jäi Gattinara 2010 helposti koko maistelun vaikuttavimmaksi esitykseksi. Tämä viini tiivistää upeasti kaiken sen hyvän, mitä Travaglini Gattinara edustaa. Vuosikerta 2010 on todella hurmaava esitys, jota juon paljon mieluummin kuin monia Baroloita tai Barbarescoja.

Lyhyesti: Todella kovalaatuinen vuosikerta Gattinarasta, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtavan upeasti kohdalleen. Vaikuttavaa, kellarointiin soveltuvaa tavaraa.

Arvio: Erinomainen – siinä missä monien mielestä hyvät Gattinarat tarjoavat hyviä vaihtoehtoja Baroloille ja Barbarescoille, mielestäni tällaiset kovat vuosikerrat menevät monista Baroloista ja Barbarescoista ohi niin, että heilahtaa. Tässä on upea, vivahteikkuutta ja tanniinivetoista rakennetta tarjoileva viini, joka vaatii sekä pidempää kypsyttelyä että karahvointia tarjotakseen parastaan.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

***

Travaglini Gattinara 2011

• Hinta ostohetkellä: 23,99e (Helmikuu 2017, Alko)

Läpinäkyvä, kevyesti rusehtavaan taittuva kirsikanpunainen väri.

Aromaattisesta ja melko muhevasta tuoksusta löytyy hapankirsikkaisuutta, hieman lihaisuutta ja ujoa tervaisuutta. Tuoksun yleisilme ei varsinaisesti ole nuori, mutta tuoksu on silti Travaglinin Gattinaraksi varsin nuorekas.

Suussa viini on tyyliltään varsin klassisen keskitäyteläinen ja miellyttävän hapokas, joskin tanniineiltaan viini tuntuu olevan selvästi tavanomaista maltillisempi. Tämä ei tarkoita sitä, että viini olisi vähäinen tanniineiltaan, vaan ennemmin reilun pään keskitanniininen, mutta tämä on kuitenkin melko hillitysti talon ja alueen yleiseen tyyliin nähden. Makumaailmaa hallitsee hapankirsikkaisuus ja kevyehkö bitterisyys. Taustalta löytyy myös kevyttä kirsikankiveä, ujoa karpaloa, aavistus tupakkaa, häivähdys aromaattista tammea ja mukavaa kivisen mineraalista rouheutta. Hapoistaan, tanniineistaan ja kevyenpuoleisesta suutuntumastaan huolimatta viinillä on miellyttävän sulavaliikkeinen yleisolemus.

Suuhun jää pitkä ja hapankirsikkainen jälkimaku, jossa tuntuu myös tupakkaa, kevyen pippurista mausteisuutta, hillityn bitterisen kivistä mineraalisuutta, hillittyä tervaa ja ujoa makeaa tammea.

Kokonaisuutena tämä vuoden 2011 viini on varsin tyylikäs ja miellyttävän sopusuhtainen, joskin myös melko kiltti Gattinaraksi. Viinistä löytyy hyvien vuosikertojen syvyyttä ja vivahteikkuutta, mutta runsain rakenne ja tiukkuus puuttuvat. Toisaalta viini on siten enemmän nuorempana kulauteltavaksi kuin kellaroitavaksi passeli, mutta toisaalta tämmöinen hieman lempeämpi mutta silti edelleen klassisen tyylikäs yleisilme varmaan sopinee paremmin ns. keskivertokuluttajan suuhun? Oli tilanne mikä tahansa, viini kyllä silti tuntuu kaipaavan useamman tunnin makoilua karahvissa – heti korkkaamisen jälkeen viini tuntuu hieman tukkoiselta ja ryhtyy ilmaisemaan itseään paremmin hengiteltyään tovin. Ja vaikka viini on "pehmeä" Gattinaraksi, vaatii se kyllä silti safkaa kylkeensä; otetta kyllä löytyy sen verran, että sellaisenaan viini voi alkaa tuntumaan nopeasti turhan rujolta.

Lyhyesti: Vivahteikas ja aromeiltaan tyylipuhdas, mutta rakenteeltaan melko kiltti ja lempeä Gattinara, joka soveltuu enemmän nuorena hörpittäväksi kuin pidempään kellarointiin.

Arvio: Tyylikäs – aivan parhaiden vuosikertojen tasolle ei ylletä, mutta viinin aromien, makujen, rungon ja rakenteen balanssi on sen verran tikissä, ettei valittamisenkaan sijaa ole. Hieno ja laadukas Piemonten ruokaviini.

Hinnan (23,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen ostos.

***

Näin loppukaneetiksi haluaisin tiivistää yhteen, että kyllä, vuosikertojen väliltä tosiaan löytyy eroja! Tämänkertainen 2006 voidaan jättää nyt off bottlena huomiotta; muuten hyvät vuodet kyllä erottuivat selkeästi heikommista. Erityisesti poikkeuksellisen kuuma vuosi 2009 erottui selkeästi todella epätyypillisen muhkeana, tummanpuhuvana hedelmäisyytenä, kun taas (myös Barolon puolella) laadukkaaksi tunnustettu vuosikerta 2010 nousee selkeästi muiden vuosikertojen yli poikkeuksellisen vaikuttavana ja klassisen tyylikkäänä esityksenä.

Tässä kirjoitushetkellä Alkon valikoimista löytyy vuosikerta 2011, joka on varsin varma ratkaisu, jos haluaa yleisesti tutustua alueen ja / tai talon tyyliin. Sen sijaan joidenkin Alkojen hyllystä saattaa etsivä löytää vielä pulloja vuosikertaa 2010. Niitä on turha mennä vielä avaamaan; suosittelenkin nappaamaan niitä pari pulloa talteen kellaripuolelle ja korkkailemaan vasta viinin 10-vuotispäivillä tai niiden jälkeen.

Mukana viiniblogaajien yhteispostauksessa olivat

• Copatinto
• Loppasuut
• Pour Decisions
• Pullon henki
• Rypäleistä Viis!
• Viinikartta
• Viinikupla
• Wine and Finland
• Wineserver

Duboković Moja M MMIX

Duboković Moja M MMIX

• Valmistaja: Ivo Duboković
• Tyyppi: Oranssi viini
• Maa: Kroatia
• Alue: Primorska Hrvatska, Dalmatia, Hvar
• Rypäleet: Malvasia Bianca Lunga (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 30,00e (Heinäkuu 2015, Dubrovnik Airport Duty Free)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: croatianstory

Viimekeväisessä Kroatian viinit -maistelussani illan ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi esitykseksi nousi tämä Dubrovnikin lentokentältä mukaani nappaama kuriositeetti. Kyseessä on siis Hvarin saarelta peräisin oleva Maraština, eli tuttavallisemmin ihan tavallinen Malvasia.

Viinin on tuottanut Ivo Duboković, joka ei ole tullut tunnetuksi vain yhtenä Kroatian laadukkaimpien, vaan myös hinnakkaimpien viinien tuottajana. Monet herran viineistä kustantavat jo viinitalolla helposti yli 50 euroa, eikä edullisimmatkaan usein painu alle 20 euron kipurajan. Viinit kuitenkin tekevät kauppansa, mistä on kiittäminen miehen tinkimätöntä, korkealaatuista tasoa ja hyvin rajattua tuotantoa, joka pyörii vuosittain n. 15–20,000 litran tuntumassa.

Alun perin Duboković ei aikonut seurata isänsä ja viinitalon rakentaneen isoisänsä jalanjäljissä viinintekijänä, vaan lähti opiskelemaan kauppatieteitä. Kuitenkin 1990-luvun lopussa moni taho otti yhteyttä hänen isäänsä, ehdotellen yhteistyötä viinintekemisen merkeissä; isä Duboković oli aina myynyt rypäleensä paikalliselle Dalmacijavino-tuottajalle, mutta moni oli kiinnittänyt huomion Dubokovićin suvun laadukkailla paikoilla sijaitseviin tarhoihin, joista olisi mahdollista valmistaa laatuviiniä. Tässä vaiheessa Ivo Duboković kiinnostui mahdollisuudesta ryhtyä viinintekijäksi, ja kun Sveitsissä viininvalmistuksen parissa työskennellyt sukulaismies Ivo Barbić tuli apuun, päätti Duboković jatkaa sittenkin perheammatissa.

Dubokovićin tyyli valmistaa viinejä on hyvin perinteinen ja minimaaliseen peukalointiin perustuva. Esimerkiksi ihmetellessään, miten hänen isoisänsä aikaiset valkoviinit saattoivat kestää vuosikymmeniä hyväkuntoisina, kun taas nykyviinit kestävät vain muutamia vuosia, hän löysi ns. oranssit viinit, eli valkoviinit, joiden annetaan maseroitua kuorten kanssa tavallista pidempään joko ennen käymistä tai käymisen aikana. Rypäleet tulevat suvun omilta tarhoilta, minkä lisäksi Duboković ostaa rypäleitä muutamilta lähialueen laatuun panostavilta pienviljelijöiltä. Talo tuottaa viinejä Etelä-Kroatialle tyypillisistä Plavac Mali- ja Maraština-lajikkeista, mutta lisäksi viinejä tuotetaan lukuisista Hvarin saarelle tyypillisistä lajikkeista, kuten Bogdanuša, Drnekuša, Kuč ja Parč. Koska Duboković suosii runsasta ja kellarointia kestävää tyyliä, rypäleet poimitaan usein varsin myöhään ja talon kaikki viinit maseroidaan rypäleiden kuorien kanssa, myös valkoviinit: valkoisia rypäleitä maseroidaan normaalisti kolmesta päivästä viikkoon, kun taas punaisia rypäleitä n. 2 viikkoa. Kaikki viinit käyvät rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja viinien sakan päällä pitkään kestävään kypsymiseen pyritään olemaan puuttumatta.

Tämä viini on nimeltään Moja M (moja = "minun") ja M-kirjain viittaa Maraština-rypäleeseen (Duboković tuottaa myös Moja B -viiniä Bogdanuša-lajikkeesta). Viini maseroituu vajaan viikon verran kuorten kanssa, minkä jälkeen sen annetaan kypsyä käytetyissä tammitynnyreissä pitkään sakkojen päällä. Lopuksi viini pullotetaan vahalla sinetöityihin pulloihin. Viinin vuosikerta merkitään roomalaisin kirjaimin, joten tämä nyt arvioitu viini on vuosikertaa 2009.

Väriltään viini on hohtavan oranssi – tässä vaiheessa on vaikea arvioida, kuinka suuri osuus viinin väristä on kuorista ja kuinka suuri sen iästä.

Tuoksultaan viini on kuivakka mutta varsin aromaattinen ja kuivakka: oksidatiivisuutta vihjailevasta aromimaailmasta löytyy pähkinäisyyttä, kevyellä otteella mausteista villihunajaa, hentoa kirsikkaisuutta ja ujoa uuniomenaa.

Suussa viini on varsin täyteläinen ja tuhti, suorastaan varsin konsentroituneen oloinen. Kompleksisessa ja rehevässä, mutta silti samalla kuivakassa makumaailmassa tuntuu villihunajaa, rusehtavaa viheromenan kotaa, hieman nahistunutta persikkaa ja oksidatiivista pähkinäisyyttä. Lajikkeelle tyypillisesti hapokkuus ei ole merkittävän korkeaa, mutta kuitenkin riittävää pitämään viinin mukavan rakenteikkaan oloisena – mitä hillitty tanniinien tarraavuus kevyesti korostaa.

Pitkä ja kompleksinen jälkimaku jatkaa uskollisesti keskimaun jäljillä ollen täynnä paahdettujen pähkinöiden, villihunajan ja lähi-idän mausteiden vivahteita, kevyen kivistä mineraalisuutta ja kuivattujen aprikoosien ja persikoiden nahistuneen hedelmäisiä sävyjä.

Onhan tämä viini varsin hinnakas tapaus, mutta lasissa viini onnistuu hienosti perustelemaan tyyriin hintansa – kokonaisuudessa on varsin vaikuttavalla tavalla syvyyttä ja persoonaa, rakennetta unohtamatta. Tämän ensikosketuksen perusteella on varsin helppo ymmärtää, minkä vuoksi Duboković on onnistunut keräämään kiitettävästi underground-mainetta ja fanikuntaa.

Vaikka viini onkin varsin käsittelemättömään hands off -tyyliin valmistettu, ei Moja M edusta oranssien viinien radikaaleinta ja haastavinta päätä – sitä, josta löytyy mm. läpinäkymättömän sameita, vahvasti oksidatiivisia, voimakkaan volatiilisia ja anteeksipyytelemättömän tanniinisia tapauksia – vaan viini on varsin sisäsiisti ja eleganssia huokuva. Tästä kyllä löytyy kaikki oranssien viinien tyypillisimmät piirteet, mutta ennen kaikkea varsin hienostuneessa, tasapainoisessa ja hurmaavassa muodossa.

Lyhyesti: Melko konsentroitunut ja tuhti, mutta samalla vastaansanomattoman vivahteikas ja ihastuttavan rakenteikas oranssi viini Hvarin saarelta, kroatiasta.

Arvio: Erinomainen – todella vaikuttava ja vakuuttava esimerkki kroatialaisesta oranssien viinien osaamisesta: tässä ei olla vedetty kaikkea överiksi, vaan selkeästi pyritty tekemään isokokoinen ja vakuuttava, mutta samalla myös varsin sopusuhtainen ja tyylikäs viini.

Hinnan (30,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Churchill's Estate Reserva 2009

Churchill's Estate Reserva 2009

• Valmistaja: Churchill's Port
• Tyyppi: Punaviini, DOC Douro
• Maa: Portugali
• Alue: Douro
• Rypäleet: Tempranillo (20%), Tinta Francisca (20%), Tinto Cao (20%), Touriga Franca (20%), Touriga Nacional (20%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,99e (Helmikuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Douro on ehdottomasti Portugalin kuuluisin viinialue, mutta ei varsinaisesti puna- ja valkoviiniensä ansiosta. Douro on ollut jo vähintään 1700-luvulta asti maailmankuulu intensiivisistä ja kellarointia kestävistä Portviineistä, joihin Douro-joen kuuma laakso mainiosti soveltuu. Alueella on pitkään valmistettu myös tavallisia, kuivia punaviinejä, mutta ne ovat harvemmin tarjonneet mitään mielenkiintoista. Edes nykyaikana Douron punaviinit ovat harvoin kovinkaan mielenkiintoisia, vaikka viininvalmistustekniikat ja -laitteistot ovat edistyneet merkittävästi ja viinien yleinen laatu on kohonnut kohisten.

Douron punaviinien suurimpia ongelmia ovat liian korkea alkoholipitoisuus ja turhan tuntuva tammisuus – molemmat jollain lailla seurausta Portviineistä. Kuuma alue tuottaa hyvin sokeripitoisia ja tuhteja rypäleitä, mikä voi olla hyvin tavoiteltavaa muhkeita Portviinejä valmistettaessa, mutta kepeämmissä punaviineissä liika kypsyys voi olla lähinnä haittaava tekijä. Lisäksi Portviinejä historiallisesti kypsytetään pari vuotta tammitynnyreissä, mutta koska tammen aromit eivät laadukkaaseen Vintage Portiin kuulu, pitää uusista tammitynnyreistä "kuluttaa" liialliset uuden tammen aromit pois ennen kuin niihin voi laittaa Portviiniä kypsymään. Tästä syystä monet Douron punaviinit ovat usein kypsytettyjä lähinnä uusissa tammitynnyreissä – 100% uusissa tammitynnyreissä kypsytetyt Douron punaviinit ovat useammin sääntö kuin poikkeus. Freesejä, lähinnä terästankkeja ja vanhoja tynnyreitä nähneitä Douron punaviinejä kyllä voi myös löytää markkinoilta, mutta niiden osuus on harmillisen pieni kokonaiskuvassa.

Sekä nimellä Churchill's Port että Churchill / Graham tunnettu viinitalo kuulostaa melko vanhalta tekijältä Portviinien markkinoilla, mutta todellisuudessa se on varsin tuore tulokas. Talon on perustanut Johnny Graham – kuuluisasta Grahamsien portviinisuvusta – vuonna 1981. Alun perin Johnny Graham saapui Portoon vuonna 1973 ja työskenteli 8 vuotta portviinitalo Cockburn'silla. Lopulta hän päätti perustaa viinitalon vaimonsa kanssa, mutta taloa ei voinut nimetä suvun puolesta Graham'siksi, koska alkuperäinen Graham'sin viinitalo oli myyty portviiniyhtymä Symingtonille, joka omisti oikeudet nimeen. Tämän vuoksi talo nimettiin Johnnyn vaimon, Caroline Churchillin, mukaan. Lähes 20 vuoden ajan Graham osti rypäleitä arvostetulta de Sousan tuottajaperheelta, mutta kun vuonna 1999 Borges de Sousa kuoli ja Grahamin laaturypäleiden lähde tyrehtyi, oli hänen hankittava omia tarhoja. Tämän vuoksi vuonna 1999 Graham osti arvostetun, 100-hehtaarisen Gricha-tarhan, joka edelleen muodostaa hänen Portviiniensä selkärangan, ja samalla ryhtyi laajentamaan omistuksiaan Douron alueella. Yleisesti Churchill'siin tyyliä on kuvailtu perinteistä Portviinityyliä kuivakammaksi, hieman kepeämmäksi ja napakammaksi.

En ole varma, kuuluuko Estate Reserva enää talon kuivien punaviinien valikoimaan – ainakaan talon kotisivuilta ei viinistä löydy minkäänlaista mainintaa. Tämän vuoksi kovinkaan tarkkoja speksejä viininvalmistuksesta ei löydy – jonkun lähteen mukaan viini on tasapäinen sekoitus viittä erilaista, perinteistä portviinialueen rypälelajiketta, kun taas Alkon speksien mukaan vain kolmea. Alkon tiedot osasivat myös kertoa, että viiniä on kypsytetty ranskalaisissa tammitynnyreissä joista vain 20% on ollut uusia ja alkoholia siinä on 13,5%.

Väriltään viini on hyvin tumma, lähes läpinäkymättömän luumunpunainen.

Tuoksu on varsin muheva, kypsän tumman hedelmäinen, kevyesti makean luumuinen, hillityn suklainen ja hennon kukkea. Joko ikä tai lämmin vuosikerta on tuonut aromimaailmaan myös makean aavistuksen rusinaisuutta.

Suussa viini on melko täyteläinen, mutta ilahduttavasti yllättävän ryhdikäs ja selkeästi enemmän hedelmä- kuin tammivetoinen. Makumaailma on sopivasti, muttei liioittelevasti pippurisen mausteinen, makean tumman marjainen, kypsän luumuinen, freesin karhunvatukkainen ja maltillisesti mausteisen puiseva. Kohtalaisen tanniininen ja melko hapokas rakenne on mainiosti tasapainossa melko runsaan hedelmäpuolen kanssa – viini on sopivan tiivis ja puruvoimainen, mutta se ei tunnu liian tiukalta, eikä toisaalta turhan pehmoiselta ja raskassoutuiseltakaan.

Jälkimaku on mehukkaan kriikunainen, kypsän tumman marjainen ja kevyesti pippurisen mausteinen, minkä lisäksi hillitty makean tammisuus erottuu ujosti. Suuhun jäävä, melko mehukkaan hedelmäinen jälkivaikutelma on myös kevyen lämmin, minkä lisäksi kohtalaisen tuntuvat tanniinit nousevat ilman ruokaa melko selvästi esille.

Vaikka yleensä suhtaudun tietyllä (usein myös ihan järkevällä) varauksella Douron kuiviin punaviineihin, oli tällä kertaa ennakkoasenteet aivan turhia – tätä Dourolaista ei oltu pilattu liialla tammella tai ylikypsällä hedelmällä, vaan pääosassa oli freesi, ryhdikäs ja mukavan pihdaspiirteinen Douron tummanpuhuva hedelmäisyys varsin mukavalla rakenteella. Kokonaisuutena viini oli erittäin positiivinen, yllättävän hapokas ja maltillisen tamminen esitys.

Alun perin olin hommannut oman pulloni Alkosta silloin, kun viini oli poistumassa Alkon valikoimista, joten viinin saatavuus on tällä hetkellä melko kehnonpuoleinen täällä peräpohjolassa – mitä se kyllä on lähes kaikille Portugalin viineille, harmillisesti. Noh, jos joku muukin oli sattunut nappaamaan tämän viinin Alkon poistomyynneistä ja pullo makoilee vielä jossain avaamattomana, voin kyllä vakuuttaa, ettei sen kanssa ole kiirettä – tämä kaikin puolin miellyttävä ja tasapainoinen portugalilainen on vielä hyvin matkalla ylöspäin, eli kellarointipotentiaalia on vielä hyvin jäljellä!

Lyhyesti: Runsas, mutta varsin tasapainoinen Douron punaviini, joka ei kärsi alueelle tyypillisestä ylitammituksesta tai liiallisesta alkoholista.

Arvio: Erittäin hyvä – klassinen esimerkki hyvästä Douron punaviinistä, jossa ollaan menty selkeästi tasapainoinen lopputulos tähtäimessä. Pitääpä koettaa tutustua muihinkin Churchill'sin kuiviin viineihin, jos talon yleinen tyyli on näin näpsäkkä – ainakin talon Touriga Nacional vaikuttaa varsin lupaavalta!

Hinnan (16,99e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Torrevento Vigna Pedale Riserva 2009

Torrevento Vigna Pedale Castel del Monte Riserva 2009

• Valmistaja: Torrevento
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Castel del Monte Rosso Riserva
• Maa: Italia
• Alue: Puglia, Barletta-Andria-Trani, Castel del Monte
• Rypäleet: Nero di Troia (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 119 SEK (~12,93e; Joulukuu 2015, Systembolaget, beställningssortiment)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: torrevento

Puglian niemimaa, eli Italian "saappaan" kantapää, ei ole kehnojen viinien alue, mutta heikkolaatuiset viinit ovat onnistuneet tehokkaasti vesittämään alueen viinien maineen. Pugliassa on useita hienoja viinejä ja monia kovatasoisia viinialueita, mutta koska Etelä-Italia on luonut maineen edullisia bulkkiviinejä tuottavana alueena, sellaisia kansainväliset ostajat sieltä hakevat. Tästä syystä markkinoillamme näkyvät Puglian viinit ovat lähinnä punaviinejä, joissa yhdistyy yleensä kaksi pahinta modernin viinimaailman kirousta: liiallinen alkoholi ja viinit imelän hilloiseksi tekevä jäännössokeri. Silloin tällöin viinit kärsivät myös siitä kolmannesta vitsauksesta, eli ylitammituksesta, mutta koska Etelä-Italia on köyhää aluetta ja uudet tammitynnyrit ovat kaikkea muuta kuin ilmaisia, eivät alueen viinit usein ole liian tammisia. Joka tapauksessa, nämä edukkaat, makeat ja alkoholiset punaviinit pääasiassa ovat ihmisten mielessä, kun he miettivät Puglian punaviinejä.

Yksi Puglian arvostetuimpia viinialueita on Castel del Monte, joka saa nimensä samannimisestä, kahdeksankulmaisesta linnoituksesta, joka on myös yksi Unescon maailmanperintökohteita. Tällä alueella erityistä arvostusta ovat keränneet Nero (tai Uva) di Troia -vetoiset sekoitepunaviinit ja lajikeviinit, joista parhaimmat voivat olla hyvinkin tuhteja, rakenteikkaita ja tanniinisia.

Itse bongasin tämän meikäläiselle jo entuudestaan tutun ja laadukkaaksi tunnustamani viinin vuodenvaihteessa Systembolagetin tilausvalikoimasta. Kun vuosikertana oli vielä lähes koko Italiassa erinomainen 2006, ei tarvinnut kahdesti miettiä viinin hankkimista. Kuitenkin kun sain viinin lopulta kätösiini, olikin se vuosikertaa 2009 – yksi Italian (ja koko Euroopan) kuumimmista vuosikerroista. Kyllä siinä ärräpää tai pari taisi karata. Kiitti Systembolaget. Noh, eipähän ollut pelkoa jättää viiniä kellariin kypsymään.

Tämä kokonaan Nero di Troiasta valmistettu Castel del Monten Riserva-tasoinen viini on aluksi käynyt ja maseroitunut pitkään terästankeissa, minkä jälkeen viini on siirretty kypsymään. Kypsyminen on kestänyt aluksi 8 kk teräksessä ja sitten 12 kk suurissa botti-tammisammioissa.

Viinin väri on tumma, lähes läpinäkymätön kirsikanpunainen.

Tuoksusta löytyy tummaa, hyvin kypsää kirsikkaa, aromikasta boysenmarjaa, pitkään hautunutta mustaa teetä, kevyttä maamaisuutta ja hyvin maltillista, taustalla värjöttelevää tummanpuhuvaa puuta. Tuoksu on makeampi ja merkittävästi vähemmän rustiikkinen kuin aikaisemmat kokemukseni viinistä, mutta muuten ihan hyvät fiilikset.

Suussa viini on melko täyteläinen, suht muhkean luumuinen, tumman kirsikkainen, mehukkaan marjainen ja hennosti hapahkon variksenmarjainen. Pääasiassa kypsänmakeille ja tummanpuhuville vivahteille antaa vastapainoa kohtalaisen bitterisenä tuntuva mausteisuus ja kevyesti kivinen mineraalisuus. Viinillä on suhteellisen maltilliset hapot, jotka antavat viinille pehmeän ja helpostilähestyttävän, mutta hieman laimean ja lässähtäneen yleisilmeen. Jauhoiset tanniinit ovat kypsiä, eivätkä kovinkaan runsaita, joten ne tarraavat suun limakalvoihin varsin kiltisti ja hitaasti.

Jälkimaku on keskimaun kaltainen: karhunvatukkaisen tumman marjainen, hillityn hapankirsikkainen, hieman bitterinen, kevyesti tarraavan tanniininen, ujosti puiseva ja aavistuksen kivinen. Kielelle jäävän maun pituus on keskipitkä, minkä jälkeen muuten piilossa ollut alkoholi (13%) häivähtää hennosti esiin.

Kokonaisuutena Vigna Pedale 2009 on hieman kiltti ja lempeä Castel del Monte: aikaisempiin, enemmän maalaiselta vaikuttaviin vuosikertoihin nähden tämä kuumemman vuosikerran viini on helpostilähestyttävä, tasapainoinen eteläitalialainen, jota ei olla pilattu liialla alkoholilla, tammella tai jäännössokerilla, mutta joka kuitenkin kaipaisi vähän enemmän särmää ja tiukempaa rakennetta. Onneksi kiva, bitterinen rujous ja kivisenä erottuva mineraalisuus tuvat kokonaisuuteen sentään pientä rosoa, ettei tämä viini ole pelkkää kypsää hedelmää ja marjaa.

Vaikka Vigna Pedale 2009 sai nyt hieman laimean vastaanoton, voin suositella lämpimästi viinin muita vuosikertoja, tai muita Castel del Monten alueen maalaisen charmantteja viinejä. Alkosta ei Vigna pedalea saa, mutta alueelta löytyy pari muuta, varsin näppärää viiniä: perusvalikoiman Cefalicchio ja tilausvalikoiman Rivera Il Falcone Riserva (joista jälkimmäinen näyttää harmillisesti myöskin olevan tätä samaa, kirottua vuosikertaa...)

Lyhyesti: Tasapainoinen, mehukkaan hedelmäinen ja alkoholiltaan maltillinen Puglian punaviini, joka hieman kärsii kuuman vuosikerran tuomasta särmättömyydestä.

Arvio: Hyvä – viini ei tällä kertaa yllä aikaisempien vuosikertojen tasolle, mutta kuumasta (heikosta) vuosikerrasta huolimatta kokonaisuus on silti varsin miellyttävä tapaus, niin sellaisenaan kuin ruoan kyljessä.

Hinnan (~12,93e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Zumot St. George Cabernet Sauvignon Pinot Noir 2009

Zumot Saint George Cabernet Sauvignon Pinot Noir 2009

• Valmistaja: Zumot
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Jordania
• Alue: Madaba
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon, Pinot Noir
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~14,00e (Maaliskuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: terra rossa

Vaikka Ranska on monelle se ainoa oikea viinin kotimaa, on viinin valmistaminen alun perin lähtenyt liikkeelle Georgia-Armenian alueelta n. 8000 vuotta sitten. Sieltä se on kulkeutunut Turkin kautta Välimeren maihin; aluksi Kreikkaan, Kyprokselle, Libanoniin, Egyptiin ja lopulta kauemmas, Balkanin maita pitkin Italiaan, Ranskaan ja Espanjaan.

On mielenkiintoista, miten muissa vanhoissa viinimaissa, kuten Kreikassa, Turkissa ja Libanonissa, viininvalmistamisen historia ei ole katkennut sen jälkeen, kun viiniköynnökset ovat niihin saapuneet, mutta Israelin ja Jordanian alueelta viininviljely ja -valmistus katosi täysin – vaikka näissä maissa valmistettiin vielä ajanlaskun alkuvuosina varsin runsaasti viiniä. Israeliin viininvalmistus palasi 1800-luvun lopulla, mutta itänaapuri Jordaniaan vasta niinkin myöhään kuin 1980-luvulla.

Jordanialaisten viinien taso oli alkuaikoinaan varsin matalaa, mutta se on noussut tasaisesti vuosi toisensa jälkeen ja nykyisin maassa tuotetaan myös paljon varsin uskottavaa laatuviiniä. Koko maan vuosituotanto on n. 500,000 litraa, mikä vastaa yhden keskikokoisen viinitalon tuotantoa – esimerkiksi Champagnen viinijättiläinen Moët & Chandon tuottaa vuodessa n. 30,000,000 litraa viiniä. Jordanian kenties merkittävin viinitalo on Omar Zumotin luotsaama, vuonna 1996 perustettu Zumot, joka on toiminut Jordanian laatuviinituotannon pioneerina. Talo tuottaa kuivassa ja kuumassa Jordaniassa luomuviinejä (mikä on helpompaa kuin viileissä ja kosteissa olosuhteissa, joissa köynnöstaudit leviävät innokkaammin); köynnösten hoidosta vastaavat lampaat, jotka toimivat sekä luonnollisina ruohonleikkureina köynnösten välissä että lannoittavat riittävästi maaperää. Viinitalon vuosituotanto on n. 70,000 litraa.

Talon peruslinjasto kulkee nimellä Classic ja sieltä löytyi tämä nyt arvioitava Cabernet Sauvignon - Pinot Noir (joka meikäläisen korviin ei kyllä kuulosta kovinkaan klassiselta rypälesekoitukselta!) – punaviini talon 700 metrin korkeudessa sijaitsevilta, Madaban alueen viinitarhoilta. Viini käytetään luonnonhiivoilla ja se kypsyy ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Lähes täysin läpinäkymättömältä väriltään viini on tumman luumunpunainen.

Viinin tummanpuhuva tuoksu on muheva ja sen runsaat, kypsän tumman marjaiset piirteet kielivät varsin lämpimistä olosuhteista. Tumman ja makean marjaisuuden rinnalta erottuu myös tammitynnyrikypsytyksen tuomaa suklaisuutta, lakritsaa, kevyttä santelipuuta ja hentoa herukkahilloisuutta.

Muhkea tuoksu antaa odottaa tuhtia ja täyteläistä makumaailmaa, mutta tässä viini yllättää täysin: maku on kuiva, kova, kylmä ja mauton. Musteisesta makumaailmasta löytyy hädin tuskin lainkaan hedelmää, ja se mitä siitä erottuu, on tuoretta, vastapoimittua tummaa metsämarjaa. Suutuntuma on keskitäyteläinen ja hapot ovat matalat, mutta tanniineja on taas äärimmäisen paljon – kokonaisuus tuntuu suorastaan kömpelön tanniiniselta.

Hyvin lyhyt jälkimaku on mausteinen ja runsaista tanniineista karvas ja karhea. Viinistä jää suuhun kova, tylppä ja mauton jälkivaikutelma.

Pakko myöntää, että viini ainakin pääsi yllättämään: en olisi mitenkään voinut odottaa kuumasta Jordaniasta näin kuivaa, kepeää ja tiukkaa viiniä! Totta puhuen, viini on todennäköisesti kärsinyt jossain vaiheessa kellarihistoriaansa: viiniä on esimerkiksi saatettu säilyttää liian lämpimässä, jolloin viinin hedelmäaromit ovat kuolleet. Vaikea nimittäin olisi kuvitella tämäntasoisten viinien saavan samanlaisia kehuja mitä Zumotin viinit tällä hetkellä keräävät. Toki voi olla mahdollista, että viini on tarkoitettu juotavaksi vain parin vuoden ikäisenä ja reilun viiden vuoden iässä viini on jo täysin kuollut – tämä kuitenkin epäilyttää, sillä kyllä näin tuhdin oloisen viinin pitäisi nyt edes viisi vuotta kestää.

Kokonaisuutena viini muistutti muutamia huonompien vuosikertojen Bordeaux'n viinejä, jotka ovat jo saaneet reilummin ikää (15–20 vuotta): viinistä hedelmä on kuollut täysin, mutta tanniinit eivät ole häipyneet mihinkään, jolloin jäljelle jää pelkka kova, ontto kuori. Näissä on kuitenkin se ero, että nuo Bordeaux'n viinit ovat saaneet reilusti ikää, siinä missä tämän pitäisi olla nuori. Oli tilanne mikä hyvänsä – viini joko kuollut pystyyn vanhuuttaan tai vain kärsinyt huonosta säilytyksestä – ei se onnistunut hirveästi vakuuttamaan. Vaikka makupuolesta ei hirveästi selvää saanut, ei tuoksu tai rakenne lupailleet hyvää: viinin happosektori vaikutti turhan matalalta, kun taas tuoksu vihjaili liberaalimpaa uuden tammen käyttöä. Perstuntumalta veikkaisin, että vaikka viini olisikin ollut ihan juomakelpoisessa tikissä, ei se olisi ollut omaan makuuni.

Eniten itseäni ihmetyttää se, miksi nämä kuumien alueiden tuottajat tahtovat aina väkisin istuttaa parhaiten viileähkössä tai suorastaan viileässä viihtyviä lajikkeita (kuten tästä viinistä löytynyttä Pinot Noiria)? Mikseivät he voi viljellä oikeasti kuumiin olosuhteisiin sopeutuneita lajikkeita, kuten Garnachaa, Carignania, Negroamaroa, Touriga Nacionalia tai Muscat of Alexandriaa? Voisin pistää pääni pantiksi siitä, että lopputulokset olisivat paljon vakuuttavampia.

Lyhyesti: Pystyyn kuollut punaviini Jordaniasta; vaikka tuoksu on täysin kunnossa, on mausta hedelmä kaikonnut jättäen jäljelle vain massiiviset tanniinit.

Arvio: Viallinen – en kehtaa antaa viinille pisteitä, sillä todennäköisesti sen ei kuuluisi olla tämän kaltainen; tosin en usko, että viini olisi nappikunnossakaan ansainnut kovinkaan suuria pisteitä. Olisi kyllä mielenkiintoista tutustua enemmän Jordanian viineihin, jotta voisi saada paremmin käsitystä mikä siellä mahtaa olla viinien yleinen taso.

Hinnan (14,00e) ja laadun suhde: –

Remelluri Reserva 2009

Remelluri Reserva 2009

• Valmistaja: La Granja Nuestra Señora de Remelluri
• Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja Reserva
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja
• Rypäleet: Tempranillo, Grenache, Graciano, Macabeo, Alarije
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 26,30e (Joulukuu 2015, Vindirekt)
• Hinta nyt: 31,90e (Maaliskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

Riojan yhden vanhimmista (ellei vanhimman) viinitalon, La Granja Nuestra Señora de Remellurin, historiaa käsittelin hiljattain Remelluri Blanco 2010:n arvostelussa, joten ei siitä sen enempää – jos aihe kiinnostaa, kannattaa tuo valkoisen Remellurin arvio lukaista läpi.

Kun talo siirtyi Jaime Rodriguez Salisin ja Amaya Hernandorenan omistukseen vuonna 1967, tuotettiin talolla vain perinteisiä Riojan punaviinejä yksinomaan talon omista rypäleistä. Kuitenkin kun Jaime Rodriguez Salisin poika, Telmo Rodriguez, siirtyi 2000-luvulla luotsaamaan taloa, hän totesi isänsä modernisoineen huomattavasti talon tyyliä sekä kasvattanut talon tuotantoa käyttämällä myös ostorypäleitä paikallisilta viljelijöiltä. Nuoremman Rodriguezin johdolla alettiin vuosikerrasta 2009 alkaen muuttamaan talon tyyliä takaisin kohti perinteisempiä suuntaviivoja: köynnöstarhojen tehoviljely muutettiin mahdollisimman vähän köynnöksiin puuttuvaan luonnonmukaiseen viljelyyn, talon peruslinjaston viineissä palattiin käyttämään ainoastaan talon omien tarhojen rypäleitä ja viineihin haettiin enemmän piirteitä entisaikojen hillitymmistä viineistä modernien, runsasta vaniljaa ja kypsänmakeaa hedelmää ryöppyvien viinien sijaan.

Remelluri Reservassa pääosaa näyttelee Tempranillo, mutta sen rinnalla viinissä käytetään vanhan ajan Riojan viinien henkeen sekoitusta niin punaisia (Garnacha eli Grenache, Graciano) kuin valkoisia (Viura eli Macabeo, Malvasia Riojana eli Alarije) rypäleitä. Käsinkorjatut rypäleet tulevat Remellurin kolmelta suurelta tarhalta Rioja Altan ja baskimaan puolella sijaitsevan Rioja Alavesan alueilta ja ne käytetään viiniksi rypäleiden omilla villihiivoilla. Viini kypsyy 17 kk ajan erikokoisissa ja -ikäisissä tammitynnyreissä.

Viinillä on tumman viikunanpunainen, kevyesti läpinäkyvä väri.

Tuoksu on vivahteikas, mutta aavistuksen pidättelevä. Hedelmäpuolta hallitsee vastapoimitun tuore metsämarjaisuus, kevyt viikuna ja hento mustaherukkaisuus; niiden rinnalla häilyy aromaattista vihreää yrttiä ja jopa hentoa vegetaalista särmää, ujoa myskiä ja hyvin hillittyä, puisevaa mausteisuutta. Moniin kypsänmakeisiin Riojan punaviineihin verrattuna Remellurin tuoksu on melko kuivakka ja varsin maltillisen tamminen.

Suussa viini on vaikuttavan täyteläinen, runsas ja tiiviin oloinen – modernien riojalaisten uutosta ja konsentraatiota viinistä siis kyllä löytyy. Remellurin ero moderneihin viineihin on kuitenkin siinä, että tässä viinissä makumaailma on melko puhdaspiirteinen: rehevä hedelmäisyys tarjoilee tummaa metsämarjaa, kypsää luumua ja kevyttä mansikkaisuutta ilman, että tynnyrikypsytyksen aromit tuntuvat tulevan tielle. Sen sijaan tammi pysyttelee taustalla, tarjoillen kuivakan puisevaa kevyen paahteista ja ujon neilikkaista mausteisuutta sekä niin maltillista vaniljaisuutta, että rupeaa olemaan mahdotonta erottaa, missä tammen vanilja loppuu ja mistä purppurasävyinen hedelmä alkaa. Viinin rakenne on varsin erinomaisessa kunnossa, kiitos mukavan eloisan hapokkuuden ja runsaiden, jauhoisten tanniinien. Yleishabitus on melko siistiksi puleeratun ja nykyaikaisen viinin oloinen, mitä (rehdistä rakenteestaan ja konsentroituneesta rungostaan huolimatta) samettinen suutuntuma korostaa.

Viinin jälkimaku ei hirveästi poikkea keskimaun osoittamasta linjasta, vaan kielelle jää varsin pitkäkestoinen ja moniulotteinen kattaus karhunvatukkavoittoista tummaa marjaa, kypsää luumua, tummaa kirsikkaa ja kevyttä viikunaa sekä häivähdyksiä kuivakasta puusta, nahkasta ja hennosta vaniljasta. Jälkivaikutelma on runsas, mehukas, mausteinen ja kohtalaisen kuivakka – ennen kuin se loppuliu'ussa taittuu kohti hienostunutta, makeaa suklaakonvehtisuutta.

Kokonaisuutena Remelluri onnistuu vakuuttamaan varsin positiivisesti: aivan old school -henkeen ei (harmillisesti) päästä, mutta pesäero moniin ylivaniljaisiin nyky-riojalaisiin on selkeä: viinissä pääosassa on ehdottomasti runsas, tuhti, eikä missään liian kypsä hedelmäisyys (kuumasta vuosikerrasta huolimatta!). Telmo Rodriguezin on sanottu tähtäävän enemmän terroir-orientoituneeseen tyyliin, minkä voi kyllä hyvillä mielin allekirjoittaa – tähän viiniin on runsaasta konsentraatiosta huolimatta pakkaamaan sekä rehellistä Riojan hedelmää, että parhaimmille Rioja Altan ja -Alavesan viineille ominaista eloisuutta ja ryhtiä.

Kuuden vuoden iästään huolimatta Remelluri Reserva vaikuttaa olevan edelleen vielä hyvin nuori ja primäärinen, joskaan ei mitenkään erityisen kireä tai ehdottomasti lisäikää vaativa tapaus. Jos viinin aavistuksen sulkeutunutta nokkapuolta ei oteta huomioon, on viini nyt vallan mainiossa kunnossa – kunhan sen antaa hetken pari avautua karahvissa, voi sen iskeä jonkun sellaisen ruoan kimppuun, jossa riittää viinin reippaammalle tanniinisuudelle pureskeltavaa. Itse kuitenkin antaisin vielä viinille lisää vuosia kellarissa: antaisin nimittäin viinin hyvin runsaalle hedelmälle aikaa karistaa turhat vauvaläskit ympäriltään ja hukata se vähäinenkin tammi piiloon kehittyvän hedelmän alle.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava, runsaasta konsentraatiostaan huolimatta tasapainoinen, perinteistä ja modernia ilmaisua yhdistelevä Riojan punaviini.

Arvio: Erinomainen – Remelluri on joko modernein perinteinen tai perinteisin moderni riojalainen. Oli homman nimi mikä hyvänsä, on se helposti yksi parhaista Riojan viineistä Alkon tämänhetkisessä valikoimassa. Mainio valinta niin tuhdeille aterioille kuin kellariin.

Hinnan (31,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Baron de Ley Varietales Maturana 2009

Baron de Ley Varietales Maturana 2009

• Valmistaja: Barón de Ley
• Tyyppi: Punaviini, DOCa Rioja
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja, Rioja Baja
• Rypäleet: Trousseau (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 18,64e (Syyskuu 2012, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Trousseau se jaksaa yllättää.

Tämä punainen lajike on tullut tunnetuksi lähinnä Ranskassa sijaitsevan Juran alueen viineistä. Juran kolmesta punaisesta lajikkeesta (Pinot Noir, Poulsard, Trousseau) se tuottaa alueen täyteläisimmät ja tanniinisimmat punaviinit, mutta on samalla Juran vähiten viljellyin lajike, johtuen lajikkeen ongelmista kypsyä riittävästi sikäläisessä, viileässä ilmanalassa.

Yllättäjän lajikkeesta tekee nyt se, että vaikka sitä ei tavata juurikaan muualla Euroopassa, on se jotenkin ihmeellisesti onnistunut seikkailemaan Iberian niemimaalle, missä sitä viljellään yksittäisillä alueilla siellä täällä. Tunnetuin Trousseaun iberialainen muoto on Bastardo, millä nimellä sitä tavataan erityisesti Portugalissa Douron laaksossa ja Dãon viinialueella, mutta myös Espanjan luoteisnurkassa sijaitsevassa Galiciassa. Lisäksi lajiketta tavataan myös Riojan alueella nimellä Maturana Tinta. Se, miten lajike on tänne päätynyt ja näin laajalle levinnyt, on jäänyt täysin hämärän peittoon, mutta lajikkeen viljelystä on todisteita aina 1500-luvulta asti, joten ihan hiljattain tämä leviäminen ei siis ole tapahtunut. Joku voisi toki veikata, että alun perin Bastardo on kotoisin Portugalista tai Espanjasta ja se on sieltä levinnyt Juraan, mutta lajikkeella ei ole yhtään lähisukulaisia Iberian niemimaalla, toisin kuin Juran alueella, mikä viittaa vahvasti lajikkeen itäranskalaisiin juuriin.

Monet Riojassa pitävät Maturanaa alueen omana alkuperäislajikkeena edelleen, vaikka sen on todistettu olevan geneettisesti identtinen Bastardon ja Trousseaun kanssa. Tämä lajike oli vielä yli sata vuotta sitten erittäin suosittu Riojassa, mutta viinikirvan 1800-luvun lopulla aiheuttamien tuhojen jälkeen lajikkeen pinta-ala hupeni merkittävästi ja 2000-luvulle tultaessa lajike oli jo kuolemassa sukupuuttoon. Muutamien viinitalojen innostuttua lajikkeesta se on kuitenkin onnistunut pysymään hengissä ja tällä hetkellä lajikkeen suosio on ollut jopa hienoisessa kasvussa tietoisuuden lajikkeen potentiaalista kasvaessa. Yksi merkittävimpiä lajikkeen hengissäpitäjiä on ollut vuonna 1985 Navarran puolelle Rioja Bajaan perustettu Barón de Ley, josta on lyhyessä ajassa kasvanut yksi Riojan suurimmista viinitaloista. Viinitalo on aluksi käyttänyt lajiketta viiniensä sekoituksissa, mutta lanseerannut myös oman, paikallisiin lajikkeisiin keskittyneen Varietales-sarjan, jonka Maturana on yksi Riojan harvoista 100% Trousseausta valmistetuista viineistä.

Varietales Maturana on yhden, Finca Alegría -tarhan köynnösten rypäleistä valmistettu viini; tämä tarha on Barón de Leyn mukaan tällä hetkellä suurin Maturana Tinta -tarha. Viini on kypsynyt 12 kk ranskalaisissa tammitynnyreissä (50% uusia) ennen pullotusta, minkä jälkeen viini on kypsynyt vielä 12 kk pulloissa ennen myyntiinlaskua. Nappasin tämän pullon Alkosta mukaani joskus kolmisen vuotta sitten ja viini on viettänyt sitä seuraavat vuodet kellarissani aina joulukuuhun 2015 asti.

Varietales Maturanalla on äärimmäisen tiivis ja konsentroitunut, läpinäkymättömän mustanpunainen väri, joka taittuu reunoja kohti hennosti herukkaiseen purppuraan. Ero melko hailakoihin Juran Trousseau-viineihin on vähintäänkin merkittävä.

Ulkonäön tavoin myös viinin tuoksu on hyvin tiivis ja tummanpuhuva. Rustiikkissävytteisestä tuoksusta löytyy kypsänmakean tumman hedelmän ja hillityn tammen mausteisuuden rinnalta maamaista mausteisuutta, hevosen hikeä, kevyttä lantaa ja hentoa, vegetaalista paprikaa. Tuoksu on yhtä aikaa yllättävän klassisen riojalainen sekä äärimmäisen poikkeuksellinen ja kiehtovan persoonallinen.

Suussa viinillä on yhtä konsentroitunut ja tiivis fiilis mitä ulkonäkö ja tuoksu antavat odottaa (olen varmuuden vuoksi kirjoittanut muistiinpanoihini kolme kertaa "tiivis", jotta tieto varmasti menisi perille). Muheva makumaailma on täynnä kypsän luumuvetoista tummaa hedelmää ja mehukasta karhunvatukkaa, mutta näiden makean hedelmäisten piirteiden rinnalta löytyy myös märkää metsämaata, mausteisuutta, joka on yhtä todennäköisesti rypäleestä kuin tammesta peräisin, kevyttä paprikaisuutta ja hentoa mentolista yrttiä. Yleisvaikutelma on erittäin iso, mutta ei kuitenkaan mitenkään överin liioitellun oloinen. Hapot tuntuvat näin konsentroituneen viinin alla kovin maltillisilta, mutta varsin runsas, jauhoinen tanniinisuus antaa viinille mainiosti rakennetta ja pitää kokonaisuuden hienosti kasassa.

Viinistä suuhun jäävä pitkäkestoinen jälkivaikutelma on rehevä ja supermehukas, mutta myös melko tuntuvan tanniininen. Jälkimaussa erottuu mm. tummaa marjamurskaa, mustaherukkaa, luumua, mausteista maamaisuutta ja ujoa makeaa tammea. Alkoholi häivähtelee hennosti kitalaessa ja nielussa.

Viiniltä oli vähän vaikea odottaa mitään, sillä aikaisempaa kokemusta Riojan Maturanasta / Trousseausta allekirjoittaneella ei ollut, minkä lisäksi viinin 50% uutta tammea vaikutti melko pelottavalta. Viini kuitenkin onnistui vakuuttamaan varsin positiivisesti, sillä sen mahdollinen tammisuus oli tyylikkäästi antanut kellaroinnin myötä tilaa hedelmäisyydelle, jossa maistui kyllä sellainen kypsä, tumma hedelmä, mitä Riojalta voi odottaa, mutta sellaisten hyvin persoonallisten ja jopa kevyesti vegetaalisuuteen taittuvien sävyjen kanssa, mitä riojalaisista ei juuri koskaan tule vastaan! Yleisvaikutelmaltaan viini on kuitenkin melko kypsä ja uutoksellinen modernin pään edustaja, joten yksinomaan kepeimpien ja hienostuneimpien old school riojalaisten ystäville tämä tuskin uppoaa aivan täysillä.

Kolmen vuoden kellarointi oli todennäköisesti tehnyt viinille varsin hyvää, minkä lisäksi siinä tuntui olevan sen verran hedelmää, uutosta ja rakennetta, että sen olisi voinut hyvin unohtaa vielä moneksi lisävuodeksi kellariin. Voin suositella korkkaamaan viinin vasta vähintään 10-vuotiaana, joskin uskon sen kehittyvän suotuisasti vielä joitain vuosia sen jälkeenkin.

Lyhyesti: Moderni, konsentroitunut ja persoonallisen vegetaalinen riojalainen alkuperältään juralaisesta ja Riojassa lähes täysin kadonneesta lajikkeesta.

Arvio: Erittäin hyvä – ollakseen Riojan vähiten arvostetun ala-alueen (Rioja Baja) moderni, uutta tammea nähnyt punaviini, oli tämä äärimmäisen positiivinen esitys! Uutosta kyllä löytyi ja happoja taas ei, mutta Trousseau onnistui tuomaan kokonaisuuteen sellaista särmää ja persoonaa, että viini vakuutti meikäläisen hyvin.

Hinnan (18,64e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Domaine du Grollet 2009

Domaine du Grollet 2009

• Valmistaja: Domaine du Grollet
• Tyyppi: Punaviini, IGP Vin de Pays Charentais
• Maa: Ranska
• Alue: Charente, Cognac
• Rypäleet: Merlot (80%), Cabernet Sauvignon (20%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~10,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: winealign

Jos jossain viljellään viiniköynnöksiä, tehdään siellä myös viiniä – se on nyt melko universaali fakta. Vaikket olisi sattunut kuulemaan, että jollain tietyllä alueella tuotettaisiin viiniä, tehdään sitä siellä hyvin todennäköisesti, kunhan sieltä löytyy yksikin köynnöstarha. Esimerkiksi moni viininystävä osaa nimetä kaikki Ranskan merkittävimmät pääviinialueet, mutta harva oikeasti samalla tiedostaa, että myös niiden ulkopuolella, lähes koko Ranskassa, tuotetaan viiniä – lähinnä Bretagnen niemimaata lukuunottamatta.

Joten punaviiniä Cognacin alueelta? Olisi se kyllä pitänyt arvata, että siellä tehdään sellaistakin. Valkoviini ei olisi varsinaisesti yllättänyt, koska konjakkihan valmistetaan tislaamalla valkoisista rypäleistä puristettua viiniä. Sen sijaan on kyllä myönnettävä, etten koskaan ollut edes miettinyt viljelläänkö siellä edes punaisia rypäleitä, joten kyllähän tämmöisen vastaantuleminen vähän yllätti. Noh, mistä sitten on kyse?

Koska Cognac sijaitsee aivan Bordeaux'n pohjoispuolella, ei tule yllätyksenä, että alueen punaviinit ovat melko samantyylisiä "porvoolaisten" viinien kanssa. Tämän viinin tuottanut firma on nimeltään Domaines Rémy Martin, joka tunnetaan paremmin maailman 3. suurimpana konjakkitalona. Koska itse viinitalon kotisivut ovat salasanasuojatut, en onnistunut löytämään viinistä sen tarkempia speksejä kuin että se on Merlot-vetoinen Bordeaux-blend (80/20) ja sitä on kypsytetty 12 kk ranskalaisissa barrique-tynnyreissä.

Väriltään viini on hyvin tumma ja läpinäkymättömän mustaherukkaisen punamusta; reunoiltaan viini taittuu aavistuksen verran tiilenpunaiseen.

Viinin tummanpuhuva tuoksu on tiivis ja suurieleinen: ennen kuin itse viinin omat aromit pääsevät framille, nousee nokkaan valtava määrä paahteista tammea ja sulanutta tummaa suklaata – viinissä tuntuu olevan enemmän tammea kuin XO-konjakissa! Kun nenä alkaa sopeutua tammen määrään, rupeaa tuoksusta löytymään myös tummaa marjahilloa, kypsää luumua, ylikypsää herukkaa, kevyitä käristetyn lihan aromeja ja hentoa minttumarmeladia. Rehellisesti sanottuna veikkaisin sokkona viinin olevan Australiasta tai Chilestä; en ainakaan Ranskasta.

Viinin täyteläinen, kuivahko makumaailma jatkaa yllätyksettömästi tuoksun linjoilla: kieltä tervehtii aluksi valtavalla intensiteetillä tykittävä sekoitus maitosuklaata, paahteista tammea ja tiukkana tuntuvaa, melko voimakkaan mausteista tummaa puisevuutta; näiden jälkeen rupeaa erottumaan myös voimakkaita, mustaherukkaisia ja punertavan marjahilloisia piirteitä. Taustalle jää häilymään makeampia suklaavanukkaan ja mustikkahillon nyansseja. Kokonaisuus on runsas ja muhkea, mutta viinillä on yllättävän ryhdikäs ja tasapainoinen olemus, kiitos kohtalaisen tuntuvan hapokkuuden ja kypsän mutta suht runsaan tanniinisuuden.

Melko pitkäkestoisessa jälkimaussa suuhun jää lähinnä tammitynnyrikypsytyksen piirteitä: mausteista, paahdettua puuta, melko voimakkaan bitteriseksi kasvavaa puisevuutta, suklaata ja raakakaakaota. Hedelmästä jää muistuttamaan lähinnä pehmeä ja makeaan taittuva Merlot'n luumuhilloisuus.

Juuh. Ehkä sille on syynsä, miksei juuri kukaan ole koskaan kuullutkaan Cognacin alueen punaviineistä.

Olen usein valittanut, kuinka Bordeaux yrittää aktiivisesti hukata identiteettiään tuottamalla täysin yhdentekeviä, geneerisiä ja lähinnä uuden maailman viinejä muistuttavia esityksiä, mutta näköjään alueen pohjoispuolella ollaan jo reilusti edellä: tämä on jopa enemmän aussi-henkinen Bordeaux-blend mitä useimmat tämän päivän oikeat aussiviinit ovat! Tässä viinissä ei siis ole mitään Ranskaan viittaavaa; tämän perusteella kenties olisi parempi, jos konjakkitalot keskittyisivät tekemään sitä, mitä he itse osaavat – eli konjakkia – ja jättäisivät viinien tuottamisen niille, ketkä sen homman hanskaavat.

Ranskalaisten viinien ystäville Domaine du Grollet on melko yhdentekevä tapaus, mutta jos sattuu tykkäämään hyvin kypsistä ja tammisista uuden maailman viineistä, on tämä kympin hinnalla ihan hyvä ostos: viinillä on kiva rakenne, minkä puolesta sen voi pistää hyvin tuhdimpienkin ruokien kumppaniksi, ja kai tämä kellarissakin säilyy. Itse en kuitenkaan viinistä innostu niin pätkääkään, koska tältä tuoksuvaa tai maistuvaa viiniä voi löytää käytännössä keneltä tahansa tuottajalta, jolla vain on varaa ostaa vuosittain pino uusia ranskalaisia tammitynnyreitä.

Lyhyesti: Tuhti ja rakenteikas, mutta äärettömän tamminen Cognacin alueen punaviini, joka tyylillisesti muistuttaa geneerisiä Australian tammipommeja.

Arvio: Keskinkertainen – viinillä on kiva rakenne, mutta se ei kyllä paljoa auta, jos viinin jo valmiiksi anonyymi, ylikypsä hedelmä on peitetty kaikki särmät ja luonteenpiirteet peittävän, massiivisen tammipeiton alle. Tämä on äärimmäisen geneeristä ja anonyymiä tavaraa ilman minkäänlaista mielenkiinnon rahtustakaan.

Hinnan (~10,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Col Solare 2009

Col Solare 2009

• Valmistaja: Col Solare
• Tyyppi: Punaviini, AVA Columbia Valley
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Washington, Columbia Valley
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (73%), Merlot (15%), Cabernet Franc (10%), Malbec (2%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 59,90e (Toukokuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: col solare

Atlantin takaa, Vapauden Maasta, löytyy myös jos jonkinnäköisiä kulttiviinejä. Useimpia ei vielä oikein voi kutsua klassikoiksi, sillä monilla ei ole sen vertaa ikää, että ne olisivat klassikkostatusta ansainneet – useiden talojen viineistä on mahdotonta jopa sanoa, minkälaisiksi ne kehittyvät ikää saadessaan, sillä niiden vanhimmatkin vuosikerrat ovat vielä niin nuorta tavaraa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt monia viinejä saamasta kulttistatusta, joka yleensä ansaitaan yhdistelmällä kovaa hypetystä, aggressiivista ylihinnoittelua, jotain tunnettua viinintekijää / talon omistaa / jotain ja runsasta uutosta ja tammitusta, joilla ansaitaan se pakollinen 94-100 pistettä Robert Parkerilta.

Melkeinpä kaikki tämmöiset kulttiviinit tulevat Kaliforniasta (ei sinänsä mikään yllätys, sillä 90% USA:n viinituotannosta on sijoittunut Kaliforniaan) ja niistäkin leijonanosa Yhdysvaltojen kuuluisimmalta viinialueelta, Napa Valleysta. Aina silloin tällöin joku viinitalo Kalifornian ulkopuolelta onnistuu kuitenkin herättämään amerikkalaisten viinikriitikoiden kiinnostuksen, ja usein ne onnistuvat keräämään sen verran hypeä, että myöskin niitä voidaan ryhtyä pitämään jonkin tasoisina kulttiviinenä (olen täysin varma siitä, että Yhdysvalloissa – ja erityisesti Kaliforniassa – on maailman suurin "kulttiviinitalo 10,000 asukasta kohden" -suhdeluku). Nämä Napa Valleyn ulkopuoliset viinitalot ovat siitä mukavia, että ne ovat usein kohtuullisemmin hinnoiteltuja: Napa Valleyssa maan hinta on niin järjettömissä luvuissa, että viineistä on usein pakko pyytää todella kovia summia, jotta viinit joskus maksaisivat niihin satsatut investoinnit joskus takaisin, kun taas muualla Yhdysvalloissa viinialueiden hehtaarihinnat ovat paljon kohtuullisemmissa summissa. Tämä myös pitää viinien hinnat kohtuullisina, mikä lienee omiaan hillitsemään hypeä – viinit kun tuntuvat olevan Yhdysvalloissa sitä "kultimpaa" tavaraa, mitä kalliimpia ne ovat.

Washnigtonin osavaltion Col Solare on yksi Kalifornian ulkopuolisia kulttiviinejä, joka saa järjestään viineillään todella kovia pisteitä amerikkalaisilta viinikriitikoilta. Tämä viini sai alkunsa vuonna 1992, kun toscanalaisen viinitalo Marchesi Antinorin nokkamies Piero Antinori matkusti Washingtonin osavaltioon tutustumaan alueen viinituotantoon. Viinitalo Col Solare ("hohtava mäki") syntyi Antinorin ja Château Ste. Michellen, Washingtonin vanhimman viinitalon, yhteistyönä ja viinin ensimmäistä vuosikertaa päästiin tuottamaan jo vuonna 1995. Alun perin viini tuotettiin Ste. Michellen viinitalolla, Ste. Michellen ja Marchesi Antinorin viiniosaamisen yhteistyönä.

Alun perin viini valmistettiin Château Ste. Michellen korkealaatuisimmista rypäleistä, mutta vuonna 2006 Ste. Michelle-Antinori-tiimi päätti hankkia oman Col Solare -tarhan Washingtonin parhaana tunnetulle Red Mountainin viinialueelle. Vuonna 2007 vastaistutetun tarhan naapuriin avattiin myös varsinainen Col Solare -viinitalo. Tarkoituksena on, että Col Solaren tarhojen parhaat rypäleet käytetään ykkösviini Col Solareen ja loput menevät kakkosviini Shining Hilliin. Nyt arvioitava vuosikerta 2009 oli ensimmäinen, jossa talon omien tarhojen rypäleet näyttelivät merkittävää osaa (13%) viinin rypälepohjassa, joskin merkittävä osa viiniin käytetyistä rypäleistä tuli edelleen ympäri Washingtonin suurta Columbia Valleyn viinialuetta ja vain 42% Red Mountainin viinialueelta. Vuosikerrassa 2010 talon omien rypäleiden osuus hyppäsi jo 48% tuntumaan ja Red Mountainin rypäleiden osuus oli 69%. Vuosikerta 2011 oli ensimmäinen, jolloin viini oli merkitty appellaation Red Mountain AVA alle (rypäleiden on oltava vähintään 85% merkityltä alueelta) talon omien rypäleiden osuuden ollessa 87% ja Red Mountainin alueen rypäleiden yhteensä 89%.

Col Solare 2009 on viiden tarhan rypäleistä koottu viini. Tarhoista kolme sijaitsee Red Mountainin alueella: Klipsun (Cabernet Sauvignon), Col Solare (Cabernet Sauvignon, Malbec) ja Kiona Heart of the Hill (Cabernet Sauvignon). Kaksi tarhoista sijaitsee suuremmalla Columbia Valleyn alueella: Cold Creek (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc) ja Four Feathers (Cabernet Sauvignon, Merlot). Käsinpoimitut rypäleet rangattiin täysin ja niistä valmistettua viiniä maseroitiin kuorten kanssa 9–12 päivää, tarhasta ja lajikkeesta riippuen. Tämän jälkeen viini siirrettiin malolaktista käymistä ja kypsymistä varten uusiin barrique-tynnyreihin (95% ranskalaista, 5% amerikkalaista). Viini kypsyi tammitynnyreissä yhteensä 22 kuukautta.

Väriltään viini on erittäin tiiviin, läpinäkymättömän ja konsentroituneen purppuranpunainen.

Tuoksu on järeä ja tiivis, mutta hieman pidättelevä – liekö viini nyt vain hankalassa vaiheessa? Vaikkei tuoksu ole erityisen ilmaisuvoimainen, erottuu siitä erittäin paljon kaikkea, joilla on helppo määritellä jenkkiläinen superviini: tuoretta herukkaa, suklaata, kypsää luumua, mokkaa, makeaa tammea, kevyttä tupakanpurua ja yleistä konsentraatiota ilmaisevaa aromikkuutta. Tuhti tuoksu selkeästi pyrkii olemaan vaikuttava, mutta omaan nokkaani se tuoksuu lähinnä ennalta-arvattavalta: samalta, miltä jokainen super-Cabernet ja uuden maailman hinnakas Bordeaux-klooni tuoksuu.

Suussa viinillä on erittäin konsentroitunut, tiivis ja pureksittavan paksu olemus. Kuivahko makumaailma jatkaa tuoksun osoittamalla polulla: muhkeaa herukkaisuutta, voimakasta mausteisuutta, lakritsia, puisevaa ja hennon savuista tammea, kevyttä tummaa luumua ja hentoa maitosuklaata. Kokonaisuus on melko tuntuvan ja jopa tiukahkon tanniininen, kun taas kohtalainen hapokkuus sinnittelee viinin erittäin täyteläisen rungon alla henkihieverissä. Alkoholi (14,5%) tahtoo tehdä kokonaisuudesta piirun verran tulisen.

Tuhti jälkimaku on uskollinen jyhkeälle keskimaulle: viinistä jää suuhun kypsän tumman hedelmäinen, tumman suklainen, kevyen bitterinen, makean puisevan mausteinen ja hennon suklaapirtelöinen jälkivaikutelma, johon alkoholi tuo kohtalaisesti tuntuvaa lämpöä nieluun ja kitalakeen.

Viini tuntuu niin tuoksultaan kuin maultaan henkivän sellaista meininkiä, joka on tarkoitettu kuin mittatilaustyönä Robert Parkerin suuhun ja jolla ei ole muuta tehtävää kuin olla jälleen yksi uusi jenkkiläinen kultti-Cabernet. Meikäläisen suussa tämä kääntyy lähinnä äärimmäisen geneeriseksi, ennalta-arvattavaksi ja tylsäksi superviiniksi, jossa on julmetusti hedelmää, enemmän uutosta ja vielä enemmän tammea. Kokonaisuus muistuttaa tietyllä tavalla hiljattain maistamaani nuorta Penfolds Grangea superkypsällä ja -runsaalla hedelmällään ja hyvin hallitsevalla tammisuudellaan, mutta siihen verrattuna Col Solaressa tuntuu olevan vähemmän sekä tanniineja että happoja – juuri niitä, joita viini tarvitsisi kypsyäkseen pitkään. Siinä missä legendat kertovat Penfolds Grangen olevan oikeasti laadukasta ja vaikuttavaa tavaraa saatuaan useamman vuosikymmenen ikää, rupeaa tämän viinin kohdalla miettimään, että kuinkahan pitkälle se mahtaa kestää toisella vuosikymmenellään. Tosin muistan joskus lukeneeni, että viinintekijän omasta mielestä Col Solare saavuttaisi huippunsa n. 7-8 vuoden jälkeen vuosikerrasta – eli melkein tämänikäisenä. Vaikea kyllä nähdä, että tämä viini kehittäisi vuoden parin lisäkypsytyksellä minkäänlaista lisäeleganssia.

Nyt korkattuna viini tuntuu menevän täysin hukkaan: tämä on lähinnä hallitsevan tamminen, superuutteinen ja ennen kaikkea ennalta-arvattavan geneerinen jättiläisviini, jossa ei ole lainkaan eleganssia ja rakennekin tuntuu hieman huteralta näin muhkean hedelmän alla. Kenties pitkään kypsyttämällä viini voi saavuttaa joinkinlaista mielenkiintoa, jos sen tammisuus pikku hiljaa integroituisi kokonaisuuteen ja ylimittainen hedelmä hieman kuivahtaisi kasaan. Tuntuu kuitenkin mahdottomalta sanoa, että onko viinissä kuinka paljon kapasiteettia kypsytykseen: ei se vielä tunnu olevan huipullaan, eli kyllä se vielä varmasti kestää kellarissa pitkään, mutta on täysin toinen tarina paraneeko viini tästä pitkään vartomalla.

Lyhyesti: Ilmiselvästi kulttiviiniksi tehty järeän tamminen, superuutoksinen, massiivisen hedelmäinen ja huomattavan täyteläinen Bordeaux-blend Washingtonista.

Arvio: Hyvä – siinä missä Penfolds Grange vakuutti lähinnä rakenteellaan, ei geneerisen tammisella uuden maailman superviini -maullaan, ei Col Solare onnistu kummassakaan mainittavan hyvin. Lähimmäksi verrokiksi tälle nousee mielessä ns. Superchileläiset, jotka maistuvat lähinnä alueen tyypillisiltä viineiltä, joissa on vain tuplasti enemmän hedelmää ja uutosta. Tämä on ihan kelvollinen moderni uuden maailman jättiviini isojen viinien ystäville, mutta niitä kyllä löytyy Suomestakin paljon edullisemmalla hinnalla.

Hinnan (59,90e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.