Château Musar 2005

Château Musar 2005

• Valmistaja: Château Musar
• Tyyppi: Punaviini
• Maa: Libanon
• Alue: Beqaa
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (1/3), Carignan (1/3), Cinsaut (1/3)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 35,90€ (Alko, tilausvalikoima, Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: 39,99€ (Alko, Syyskuu 2020)

 

Tässä on tullut jokunen Château Musarin viini maisteltua (Cellartrackerin mukaan arvio löytyy noin sadasta Musarin valmistamasta viinistä), joten sitä rupeaa itselle pikku hiljaa hahmottumaan kuva talon viinien vuosikerroista, niiden välisistä eroista ja jokaisen vuosikerran omasta luonteesta. Alun perin vuonna 2013 julkaistu vuosikerta 2005 vakuutti meikäläisen jo ensimaistolla noin viitisen vuotta sitten, minkä jälkeen tämä viini on pitänyt tiukasti pintansa kerta toisensa jälkeen erittäin kovalaatuisena esityksenä. Useamman eri yksilön perusteella lieneekin ihan perusteltua julistaa 2005 Musarin parhaaksi vuosikerraksi 00-luvulla.

Jos meikäläisen suuresta Musar-innostuksesta huolimatta löytyy lukijoita, joilla ei ole käryä siitä, mistä tässä viinissä on kyse, lienee tässä hyvä spotti kerrata hieman asioita. Libanonissa sijaitseva Château Musar on aloittanut toimintansa vuonna 1930 maan pääkaupunki Beirutin lähistöllä 1700-luvulta peräisin Mzarin linnassa ja lienee tätä nykyä Lähi-Idän tunnetuin viinitalo. Talon perustaneen Gaston Hocharin poika, (vuonna 2014 menehtynyt) Serge Hochar siirtyi talon johtoon vuonna 1959 ja hänen johdollaan talo myöhemmin nousi kansainväliseen maineeseen: vuonna 1979 Michael Broadbent, yksi maailman suurista viiniauktoriteeteista, herätti huomiota ilmoittaessaan Chateau Musar 1967:n olevan Bristolin viinimessujen suurin löytö, mistä viinitalon kansainvälinen maine lähti kasvuun. Samoihin aikoihin Serge Hochar alkoi muuttaa Musarin totuttua suuntaa: viinien annettiin käydä ja kypsyä yhä enemmän omalla painollaan, ilman lisättyjä hiivoja tai merkittäviä sulfiittilisäyksiä. Näin ollen Château Musarin voidaan sanoa olleen natural-viini jo 1970-luvun lopulta, peräti vuosikymmeniä ennen suurta natuviinitrendin räjähtämistä!

Vaikka yleensä monet natural-viinien kriitikot sanovat natuviinien kestävän huonosti kypsymistä ja olevan juomakelpoisia korkeintaan hyvin pian pullotuksesta, Château Musar on aina poikennut tästä merkittävästi: talon viinit julkaistaan aina useiden vuosien kypsyttelyn jälkeen ja ne ovat tunnettuja siitä, että ne kestävät kypsyttelyä kellarissa vuosikymmenien ajan. Omakohtaisten kokemusten perusteella voin sanoa, että jopa vuosikerta 1979 on edelleen loistavassa tikissä siitä huolimatta, että se on natural-viini.

Tämän talon ykköspunaviinin reseptiikka ei hirveästi muutu vuosien välillä: rypälepohjana toimivat ranskalaislajikkeet Cabernet Sauvignon, Carignan ja Cinsaut, joita tyypillisesti sekoitetaan keskenään tasaisessa suhteessa, eli kolmannes kutakin. Serge Hocharin oman kuvailun mukaan Cabernet Sauvignon antaa viinille ryhdin ja rungon, Carignan lihakset ja voiman ja Cinsaut aromaattisuuden ja herkkyyden. Rypäleet murskataan ja siirretään suuriin betonitankkeihin, joissa viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla. Viini maseroituu kuorien kanssa tyypillisesti 3–5 viikkoa, minkä jälkeen viini lapotaan kuorien päältä pois ja siirretään vanhoihin tammitynnyreihin kypsymään. Viinin annetaan kypsyä tammitynnyreissä noin 12–14 kuukauden ajan, minkä jälkeen eri rypälelajikkeista valmistetut viinit sekoitetaan keskenään takaisin betonitankkeihin lopulliseksi sekoitukseksi. Viinin annetaan asettua betonitankeissa noin vuoden ajan, minkä jälkeen viinit pullotetaan suodattamattomina ja kirkastamattomina sekä joko ilman sulfiitteja tai pienen sulfiittilisäyksen kanssa. Viinien annetaan tyypillisesti kypsyä pulloissa vielä noin 4 vuoden ajan ja viinit julkaistaan keskimäärin noin 7 vuotta vuosikerrasta, mutta tässä on jonkin verran vaihtelua – Serge Hocharin mukaan viinit julkaistaan, kun he kokevat viinin olevan valmis julkaistavaksi. Yleisesti viinien valmistuksesta hän on maininnut, että hän haluaa pitää viinejään tammitynnyreissä niin kauan, että tammi rupeaa erottumaan, minkä jälkeen hän haluaa kypsyttää viinejään niin kauan, että tammi katoaa. Poikkeuksellisina vuosina Chateau Musar saatetaan julkaista merkittävästi tavanomaista myöhemmin, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että jotkut vuosikerrat eivät saavu markkinoille kronologisessa järjestyksessä.

Tämän kyseisen vuosikerran olen testannut useita kertoja, mutta tämänkertainen arvioni perustuu viimeisimpään maistooni lokakuulta 2019. Voltteja viinistä löytyy 14% ja happoja 5,3 g/l. Viini on dekantoitu muutamaa tuntia ennen maistohetkeä.

Väriltään viini on kohtalaisen läpinäkyvä ja hieman jo kehittynyt verenpunainen, jolla on hennosti ruosteisen rusehtava sävy ja ohkainen, hailakka reuna.

Rehevä tuoksu on melko synkkäsävytteinen mutta samalla selkeän kypsänmakea. Hyvin houkuttelevasta aromimaailmasta löytyy kirsikkahilloa, hieman kuivahtaneita tummia hedelmiä, maltillista pölyistä maamaisuutta, hentoa nahkasatulaa, ujoa lihaisuutta, hienoväräinen aavistus kuivakukkia ja häivähdys makean balsamicomaista volaa. Huolimatta aurinkoisen kypsästä ja makeaan taittuvasta olemuksestaan, tuoksu on silti suorastaan häkellyttävän freesi ja puhdaspiirteinen.

Suussa viinillä on kypsä, täyteläinen ja suutuntumaltaan ihastuttavan silkkinen yleisolemus. Monisyisessä, kerroksittain avautuvassa makumaailmassa tuntuu mehukasta mansikkaa ja kypsiä punaisia luumuja, pippurista mausteisuutta, hieman ruusunmarjakeittoa, freesimpänä tuntuvaa kevyttä karpaloisuutta, hentoa eksoottista mausteisuutta ja aavistus kuivattuja tummia hedelmiä. Silkkisestä suutuntumastaan huolimatta viini on varsin tiivisluontoinen ja rakenteikas, kiitos napakan hapokkuuden ja tekstuuriltaan suht puuteristen tanniinien, jotka hiljalleen tarraavat ikeniin.

Viinistä jää lopuksi melko tuhti, mausteisenpuoleinen ja kohtalaisen innokkaasti ikeniin tarraava jälkivaikutelma. Erittäin pitkässä ja kompleksisessa jälkimaussa tuntuu kypsiä tummia hedelmiä, hieman makeaa mansikkaisuutta, maltillisia maanläheisiä sävyjä, kevyttä hapankirsikan karvautta, hentoa hilloista tummaa marjaa ja aavistus rustiikkista maatalon funkia.

Kuten jo aikaisemmin totesin, Musar 2005 on ollut vaikuttava esitys jo julkaisunsa jälkeen ja tämän kokemuksen perusteella se on sitä edelleen – ja tulee myös olemaan monien vuosien ajan. Tämän poikkeuksellisen vuosikerran myötä Musarit (mukaanlukien valkoinen Musar) ovat vaikuttavan moniulotteisia, vivahteikkaita ja aromimaailmaltaan vastaansanomattoman intensiivisiä.

Tämä viini tuli maistettua osana suurempaa Musar-vertikaalia ja tässä maistelussa muihin vuosikertoihin verratessa oli helppo todeta, että Musar 2005 on todella valloittavassa kunnossa juuri nyt, mutta samalla se lupailee merkittävää kellarointipotentiaalia. Tämän perusteella voi helposti sanoa tästä vuosikerrasta, että sen voi yhtä lailla korkata jo nyt tai jättää kellariin kypsymään; viini kun tarjoaa oppikirjaesimerkin Musarista jo nyt, mutta se tullee saavuttamaan huippunsa vasta useiden vuosien päästä ja pysyvän hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä.

Lyhyesti: Vaikuttavan runsas, rakenteikas ja moniulotteinen libanonilainen punaviini ja mahdollisesti paras viini, jota Lähi-Idässä on tuotettu 2000-luvulla. Erinomaisessa tikissä nyt, 15 vuoden iässä, ja kehittynee hienosti vielä vuosia, ellei vuosikymmeniä.

Arvio: Täydellinen – viini on verrattain nuoreksi Musariksi uskomattoman hieno esitys, enkä usko että tilanne tulee muuta kuin paranemaan vielä vuosien ajan.

Hinnan (35,90€) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Ganevat Les Vignes de Mon Père 2006

Jean-François Ganevat Côtes du Jura Les Vignes de Mon Père 2006 

• Valmistaja: Jean-François Ganevat
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
• Maa: Ranska 
• Alue: Jura
• Rypäleet: Savagnin (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2017)
• Hinta nyt: 198,00€ (Syyskuu 2020) 
  

 

kuva: lecarredesvins.com

Juraa on povattu jo hyvän aikaa "seuraavaksi isoksi jutuksi" viinimaailmassa, mikä joltain osin kyllä pitääkin paikkansa; monet viiniharrastajat ovat nimittäin sekä löytäneet Juran että innostuneet alueen viineistä, mikä rupeaa näkymään alueen parhaiden tuottajien viinien hinnoissa. Sen sijaan suuret massat eivät ole vieläkään joko löytäneet Juraa tai ottaneet sitä omakseen, minkä vuoksi alueen viinejä näkee syyrennassa mittakaavassa edelleen harmillisen vähän juuri missään. Asian kääntöpuolena voinee kuitenkin sanoa monien hienojen Juran viinien olevan varsin huokeita laatuunsa nähden. Samaa ei kyllä voi sanoa tästä nyt arvioitavasta Ganevat'n viinistä: se kyllä on ehdottoman laadukas, mutta se myös näkyy viinin hinnassa.

 

Jean-François Ganevat on tuottaja, joka kuuluu ehdottomasti Juran kärkikaartiin sellaisten nimien kuin Pierre Overnoy, Jacques Puffeney, Jean Bourdy ja Domaine Tissot kanssa. Ja toisin kuin suuremmilla ja laajempaa arvostusta nauttivilla viinialueilla (esimerkiksi Bordeaux, Burgundi, Champagne), kaikkien edellämainittujen tuottajien tyyli on hyvin natural-henkinen ja viinit on tyypillisesti tehty hyvin pitkälti prosessiin puuttumatta, antaen viinien "tehdä itse itsensä". Paikoin jopa todelliseen äärinaturalismiin nojaava Ganevat ei ole mitenkään maltillisen pään edustaja Juran jo valmiiksi hyvin natu-henkisessä ilmapiirissä, mutta toisin kuin monella muulla samanlaista filosofiaa edustavalla paikallisella tuottajalla, Ganevat'n viinit ovat tyypillisesti erittäin hillittyjä ja klassisia, ei merkittävän villejä tai omituisia.

 

Ganevat'n suvun historia Juran alueella menee ainakin 1600-luvulle ja viiniköynnöksiä on viljelty käytännössä aina. Jean-François siirtyi suvun viinitalon johtoon vuonna 1998 ja jo vuonna 1999 viljely ja viinien valmistus muutettiin biodynaamiseksi. Viinit on valmistettu vuodesta 2006 eteenpäin täysin ilman sulfiitteja ja tyypillisesti vain valkoviinit saattavat saada pienen sulfiittilisäyksen pullotuksen yhteydessä. Viinit kypsyvät järjestään erittäin pitkään ennen pullotusta – yleensä tammessa – mutta koska Jean-François ei halua viineistään tammisia, käyttää hän vain käytettyjä 600-litraisia demi-muid-tynnyreitä, vanhoja ja suurikokoisia tammisammioita ja saviamforoita kypsyttelyyn. Toisin kuin monet muut Juran tuottajat, Jean-François ei suuremmin tunnu välittävän Juran perinteisestä, voile-hiivahunnun alla kypsyneistä, oksidatiivisista viineistä, joten käytännössä kaikki talon viinit (naurettavan harvinaisia Vin Jauneja lukuunottamatta) valmistetaan ouillé-tyyliin, eli tynnyreitä täytetään sitä mukaa, kun viiniä haihtuu niistä.

 

Omien viinien lisäksi Ganevat tuottaa myös ostorypäleistä valmistettuja viinejä (ns. négociant-viinejä) siskonsa kanssa nimellä Anne et Jean-François Ganevat. Näistä ostorypäleviineistä Juran alueen viinit valmistetaan käytännössä täysin samalla tavalla kuten Jean-François'n omat viinit, mutta Anne ja Jean-François ostavat rypäleitä myös Juran ulkopuolelta, ja vaikka nämäkin viinit tehdään myös varsin natural-henkeen, on niiden sekä valmistusprosessit että tyylit selkeästi paljon vaihtelevammat kuin Juran viineissä.

 

Ganevat'n Les Vignes de Mon Père on talon lippulaivaviini, joka on valmistettu moderniin ouillé-tyyliin, mutta tyylillisesti viini silti asettuu jonnekin modernin ja perinteisemmän, oksidatiivisen Juran viinin välimaastoon. Viini valmistetaan vuonna 1930 istutetun Savagnin-tarhan rypäleistä, joista saadun viinin annetaan kypsyä käsittämättömät 130 kuukautta (eli yli 10 vuotta!) vanhoissa demi-muid-tynnyreissä. Tynnyreitä joudutaan täyttämään aika ajoin, sillä vuosien aikana viini menettää peräti 50% kokonaistilavuudestaan haihtumalla. Kypsyessään tynnyreissä viini hiljalleen sekä oksidoituu (jatkuvasta täyttelystä huolimatta) että konsentroituu (sillä haihtumisen yhteydessä viini menettää vain vettä, ei esimerkiksi happoja tai maku- tai aromiyhdisteitä). Valmistuksen, kypsytyksen tai pullotuksen yhteydessä viiniin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Alkoholia viinistä löytyy 12,5%.

 

Väriltään viini on intensiivisen sitruunankeltainen. Ei varsinaisesti enää nuorelle Savagninille tyypillisen hailakka vaaleanvihreä, muttei myöskään näytä olevan niin syvä ja kehittynyt miltä 10 vuotta tynnyrissä viettäneen viinin voisi kuvitella näyttävän. 

 

Viinin tuoksu on suorastaan käsittämättömän muhkea, intensiivinen ja voimakas. Erittäin moniulotteisessa aromimaailmassa tuntuu kuivahtaneita persikoita, voita ja keitettyä kermaa, hieman eksoottista mausteisuutta, kevyttä reduktion tuomaa savuisuutta ja hentoa oksidatiivista pähkinäisyyttä. Yleisolemus yllättää olemalla yhtä aikaa sekä hennosti reduktiivinen että oksidatiivisuuteen taittuva.

 

Suussa viinillä on leveä, melko täyteläinen ja suorastaan poskettoman moniulotteinen yleisolemus; makumaailmasta tuntuu nousevan uusia piirteitä ei vain joka hörpyllä vaan lähes joka hetki. Yleisolemusta sävyttää ouillé-Savagninille tyypillinen teräksinen mineraalisuus ja lähes kirpeänä tuntuva sitruunainen hedelmä, mutta viinin hienous on siinä, mitä tapahtuu taustalla. Selvimpien pääpiirteiden taustalla häilyy lähes loppumaton kirjo makuja makeista hedelmistä kuivakkaan mausteisuuteen: nahistuneita persikoita ja kuivattuja aprikooseja, paahdettuja pähkinöitä, hieman ruutisavua, kevyttä uuniomenaisuutta kanelilla, hentoa ruskistettua voita, ujoa vanhat Champagnet mieleen tuovaa karamellisuutta ja häivähdys bitterisyyteen taittuvaa kivistä mineraalisuutta. Vaikka viini on Juran valkoiseksi hämmentävän suurikokoinen, on se samalla uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa, kiitos uskomattoman runsaan ja todella napakkana tuntuvan hapokkuuden.

 

Lopuksi viinistä jää suuhun uskomattoman pitkä, voimakas ja moniulotteinen jälkivaikutelma. Kerroksellisessa ja jatkuvasti muotoaan muuttavassa jälkimaussa tuntuu kivistä mineraalia ja lähes kiniinistä bitterisyyttä, hieman läpileikkaavaa teräksisyyttä, kirpakkaa sitruunaista hedelmäisyyttä, kevyttä ruskistettua voita, hentoa paahdettua kastanjaa, ujoa marsipaania ja pienin aavistus Fino Sherryn mieleen tuovaa aldehydistä suolaisuutta.

 

Herran pieksut mikä viini tämä onkaan! Maistohetkelläni tämä ei ollut vain paras Savagnin, jonka olin maistanut, mutta myös yksi ylivoimaisesti parhaista maistamistani valkoviineistä. Nyt, reilu kolme vuotta myöhemmin, viini on näitä molempia edelleen – enkä odota tähän tilanteeseen muutosta lähiaikoina. Viinin syvyys, voima ja moniulotteisuus ovat yksinkertaisesti mahdottomia sanallistaa täydellisesti.

 

Runsaudestaan ja konsentraation tunteestaan huolimatta tämä Les Vignes de Mon Père ei tunnu erityisen suurikokoiselta tai raskastekoiselta viiniltä – kiitos sen tuntuvan hapokkuuden ja voimakkaan mineraalisuuden – mutta samalla sen voima, intensiteetti ja moniulotteisuus tuntuvan suuremmilta mikä olisi edes mahdollista tämän mittakaavan viinille. Kokonaisuutena tämä viini on jotain hyvin erilaista, mitä on tottunut saamaan Juran – tai edes Ganevat'n – viineiltä, mutta tämä on yhtä lailla hyvin erilaista mihinkään hyvin pitkään tammitynnyreissä kypsytettyihin valkoviineihin (mieleen tulevat muutamat Riojan tuottajat) verrattuna. Kaiken kaikkiaan tämä on millä tahansa mittapuulla mitattuna uskomatonta tavaraa – mitä tukevat myös monet muut internetistä löytyvät arviot, jotka hehkuttavat viinin maasta taivaisiin – ja on niin vaikuttavuudellaan kuin olemattomalla saatavuudellaan oikeutettu kantamaan unicorn winen titteliä. Kypsyttelyn osalta on melko vaikea sanoa, miten viini tästä kehittyy; en usko sen menevän palasiksi vielä lähiaikoina, mutta toisaalta viini on jo niin uskomattoman vaikuttava jo nyt, että varsinaisesti lisäkypsyttelyä se ei tunnu kaipaavan. On kyllä melko vaikeaa keksiä, minkälaiselle ruoalle näin intensiivisen viinin voisi parittaa, minkä vuoksi paras paikka lieneekin sille laadukkaita ja luonteikkaita viinejä arvostava seura, jossa viinin voi nauttia antaen sen olla ansaitusti pääosassa.

 

Lyhyesti: 10 vuotta vanhoissa tammitynnyreissä kypsynyt, kehittynyt ja konsentroitunut valkoviini, joka olisi varmasti ollut uskomattoman vaikuttava jo tavanomaisen vuoden tai parin kypsyttelyn jälkeen. Sen sijaan 10 vuotta vartomista on tehnyt tästä viinistä jotain aivan poikkeuksellista, minkä kuvailuun eivät tahdo sanat enää riittää.

 

Arvio: Täydellinen – helposti yksi vaikuttavimpia, intensiivisimpiä ja moniulotteisimpia valkoviinejä, joita olen koskaan maistanut. Äärimmäisen päräyttävää tavaraa.

 

Hinnan (198,00€) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Domaine des Miroirs Les Prémices de Les Saugettes 2011

Domaine des Miroirs Les Prémices de Les Saugettes 2011

• Valmistaja: Domaine des Miroirs
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Côtes du Jura
• Maa: Ranska
• Alue: Jura
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Joulukuu 2014)

kuva: la vanguardia

Yleensä kun viinien kohdalla hypejuna pääsee täyteen vauhtiin, on sen kyydissä olevia viinejä lähes mahdotonta päästä maistamaan. Joskus kuitenkin käy niin, että jonkun viinin pääsee maistamaan ennen kuin edes tietää sen olevan hypejunan kyydissä valmiina kiihdyttämään maatakiertävälle radalle. Itsellä kävi niin Domaine des Miroirsin kanssa.

Domaine des Miroirs on siis yksi kovimpaan kulttimaineeseen nousseita viinitaloja maailmassa. Sen on perustanut japanilainen Kagami Kenjiro, entinen Hitachin insinööri, joka 1990-luvun lopulla innostui viineistä ja ennen talon perustamistaan työskenteli vuosia mm. Schuellerilla Alsacessa ja Allemandilla Rhônessa. Vuonna 2010 hän muutti Juraan, aivan arvostetun tuottaja Ganevat'n naapuriin, ja vuonna 2011 hän tuotti ensimmäisen vuosikertansa. Kagami on pyrkinyt pitämään tuotantonsa mahdollisimman pienenä, jotta hän pystyy itse pitämään henkilökohtaisesti huolta viininteon jokaisesta vaiheesta; tämän takia Kagamin omistuksessa on erittäin vähän tarhoja (noin 1,5 ha Chardonnayta ja Savagninia kumpaakin, noin puoli hehtaaria Poulsardia ja 0,2 ha Trousseuta – yhteensä siis vajaat neljä hehtaaria!) ja näin ollen vuosituotantomäärät ovat hyvinäkin vuosina mikroskooppisia, keskimäärin noin 10,000 pullon tuntumassa. Kagami tuottaa kaikki viininsä täysin prosessiin puuttumatta, eli tarhoilla pyritään olemaan tekemättä juuri mitään, niiltä kerätyt rypäleet vain puristetaan, annetaan käydä hitaasti villihiivoilla ja sitten kypsyä vuosien ajan vanhoissa, neutraaleissa tammitynnyreissä ennen pullotusta. Viineihin ei lisätä missään vaiheessa lainkaan sulfiitteja. Nimi, jonka Kagami on antanut viinitalolleen (miroir tarkoittaa peiliä) on monimerkityksellinen: Kagamin mukaan hänen viininsä ovat kuva tai heijastus sekä hänestä itsestään että omistamiensa tarhojen terroirista, minkä lisäksi hänen sukunimensä, "kagami", tarkoittaa japaniksi myös peiliä.

Jo viinin maistohetkellä – vuonna 2014 – Domaine des Miroirs oli onnistunut luomaan jo jonkin verran väreilyä natupiireissä ja viinien saatavuus oli tuolloinkin vähintäänkin kehnonpuoleinen (vaikkakaan itse en ollut asiasta vielä tuolloin tietoinen). Koska Kagamin tuotannosta menee vuosittain 30-80% myyntiin Japaniin, eikä pulloja lähtökohtaisestikaan ole kovinkaan montaa myytäväksi, on törmääminen pelkästään yhteen pullolliseen Miroirsia ollut jo alusta alkaen tuuripeliä. Kun viinit ovat nyt keränneet tässä joidenkin vuosien ajan mainetta ja ylistäviä kehuja, on viineistä tullut niin haluttuja, että niitä on tätä nykyä täysin mahdotonta saada enää mistään ja talon tuotanto on äärimmäisen allokoitua. Vaikka viinit ovat yleensä lähtöhinnoiltaan varsin kohtuullisia (noin 30–50€), on niiden harvinaisuus nostanut jälkkimarkkinahinnat aivan poskettomille tasoille (normaalisti viinit pyörivät noin 250–350€ tuntumassa, mutta ei ole tavatonta nähdä joidenkin viinien menevän yli 500€ hintoihin – esimerkiksi Jamie Goode kirjoitti blogissaan vain pari päivää sitten aiheesta mielenkiintoisen artikkelin!). Ne harvat pullot, jotka myydään jotakuinkin tavalliseen jälleenmyyntihintaan katoavat yleensä sekunneissa, eivätkä yleensä edes satojen eurojen arvoisetkaan pullot pääse pölyttymään kauppojen hyllyillä pitkäksi aikaa.

Tämä arvioon päätynyt pullo on Juran Chardonnay ja tosiaan ensimmäistä Kagamin koskaan tuottamaa vuosikertaa. Ymmärtääkseni viini on muuten sama kuin Miroirsin Chardonnay Les Saugettes -tarhaviini "Mizuiro" mutta nimen "Les Prémices", joka viittaa viinin alkuun tai alkuihin, todennäköisesti tarkoittaa sitä, että tämä on viinin varhaisemmassa vaiheessa pullotettu ensimmäinen versio tai (myöhemmistä Les Saugettes'n vuosikerroista ei vastaavaa Les Prémices -versiota en ole nähnyt). Viini on valmistettu Kagamin tuttuun tyyliin hyvin kypsinä korjatuista rypäleistä ja täysin prosessiin puuttumatta, spontaanikäymisellä, pitkällä tynnyrikypsytyksellä ja täysin ilman sulfiittilisäyksiä.

Väriltään viini on varsin konsentroituneen ja melko syvän kullankeltainen.

Uskomattoman intensiivisessä, valloittavan aromikkaassa ja todella reipasta kypsyyttä ilmaisevassa tuoksussa tuntuu voimakkaita persikoiden ja aprikoosien sävyä, hieman ylikypsää päärynää ja kvitteniä, hentoa kermaisuutta, ujoa aromaattisia öljyjä ja aavistus trooppista, banaanivetoista hedelmää. Viinin tuoksu on täysin kaikkea muuta mitä viileiltä ja mineraalisilta Juran Chardonnayilta on tottunut saamaan.

Tuoksun tavoin myös viinin makumaailma on suorastaan hämmentävän konsentroitunut ja suorastaan päällekäyvä äärimmäisen voimakkailla persikan, appelsiinimarmeladin ja mehiläisvahan piirteillään. Taustalla häilyy myös hennompia vivahteita makean kukkaisista piirteistä, hillitystä mineraalisesta mausteisuudesta ja aavistuksesta lähes Riesling-mäisestä petrolisuudesta. Viinin hämmentävin piirre on kuitenkin sen tajuttoman intensiivinen ja uskomattoman rakenteikas hapokkuus, joka toisaalta on suuressa ristiriidassa viinin kypsyyden kanssa, mutta toisaalta ei tunnu lainkaan olevan tässä viinissä väärässä paikassa. Hapokkuuden lisäksi viinille tuo rakennetta myös pienin aavistus tanniinista otetta ikenissä.

Viinin jälkivaikutelma on kuiva, uskomattoman pitkä ja keskimaun tavoin äärimmäisen intensiivinen. Viini jättää suuhun intensiivisiä aprikoosien, omenahillon ja aromaattisten yrttien sävyjä, hillittyä mausteista villihunajaa ja hentoa, ujosti funkya vahamaisuutta. Jälkimaku supistuu voimakkaan kuivaksi loppua kohti, jättäen lopuksi melko tuntuvan mausteisen ja jopa kohtalaisen bitterisen maun kielelle, mitä korostaa pienin aavistus volatiilista särmää.

Kokonaisuutena tämä Kagamin Chardonnay on yksinkertaisesti pysäyttävä – se on todellakin jotain, mitä en olisi koskaan voinut kuvitella maistavani Juran viineistä. Se on kuin järjettömän konsentroitunut Chardonnay steroideilla – joskin tämä mielikuva on hieman väärä, sillä viiniin ei ole pumpattu mitään ylimääräistä roinaa; se on juuri niin luonnollinen kuin japanilainen natutuottaja voi Juran viinistä tehdä. Tästä huolimatta viini on kaikin puolin ainutlaatuinen: se on toisaalta äärimmäisen kypsä, konsentroitunut ja intensiivinen, mutta toisaalta myöskin uskomattoman raikas, ryhdikäs ja eloisa – kiitos viinin hämmentävän rapsakan hapokkuuden. On äärimmäisen harvinaista, että joku viini, josta en ole koskaan kuullut aikaisemmin, kykenee tällä tavoin iskemään tajuntaani kuin salama kirkkaalta taivaalta ja pudottamaan siltä paikalta meikäläisen ahterilleen istumaan.

Tämän viinin perusteella suosittelen erittäin lämpimästi tarttumaan tilaisuuteen ja nappaamaan jahkailematta pullon talteen jos missään sattuu vastaasi kävelemään yksikin lesti Domaine des Miroirsia. On kuitenkin mainittava, että tällä hetkellä liikkuu epämääräisiä huhuja, että Kagami olisi lopettanut toimintansa ja palannut takaisin Japaniin, mutta googlailemalla en ole löytänyt oikein minkäänlaisia vastauksia, jotka joko vahvistaisivat huhut tai kuittaisivat ne tyhjiksi. Jos Kagami todella on lopettanut uransa, muuttuisivat todennäköisesti hänen viininsä erittäin tavoitelluista yksisarvis-viinistä todellisiksi keräilyharvinaisuuksiksi, joiden hinnat varmasti karkaisivat lopullisesti tavallisten kuluttajien ulottumattomiin. Täytyy toivoa, että huhut olisivat perättömiä eikä Kagami olisi lopettanut uraansa, sillä muuten tämä ainutlaatuinen viinitalo jäisi vain hyvin kirkkaana hohtaneeksi mutta harmillisen lyhytkestoiseksi tähdenlennoksi. Ainakin tämä Alice Feiringin artikkeli Domaine des Miroirsista on päivätty loppuvuoteen 2019, eikä siellä mainita asiasta mitään, joten tältä osin hommat tuntuvat näyttävän valoisilta.

Lyhyesti: Käsittämättömän konsentroitunut, intensiivinen ja uskomattoman ryhdikäs Juran Chardonnay, joka pakenee määrittelyjä ja tarjoaa jotain sellaista, mitä hyvin harva tuottaja niin Jurassa kuin koko maailmassa pystyy viinillä antamaan.

Arvio: Täydellinen – maailmassa on harvassa ne viinit, jotka kykenevät tämän Chardonnayn tavoin sekä yllättämään että suorastaan laajentamaan omaa käsityskykyä siitä, mitä viini voi olla. Ennen tätä viiniä en voinut kuvitellakaan, että Jurassa olisi mitenkään mahdollista tehdä tällaista valkoviiniä.

Cornelissen Magma 2015

Cornelissen Magma 2015

• Valmistaja: Azienda Agricola Frank Cornelissen
• Tyyppi: Punaviini, IGP Terre Siciliane
• Maa: Italia
• Alue: Sisilia, Etna
• Rypäleet: Nerello Mascalese (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 180€ (Maaliskuu 2017, Sori Taproom, Helsinki)
• Hinta nyt: ~175€ (Toukokuu 2020, wine-searcher.com)

kuva: az. agr. cornelissen

Tuossa muutama vuosi sitten tuli bongattua Kaisaniemessä sijaitsevan Sori Taproomin viinilistalta Frank Cornelissenin Magma jotakuinkin markkinatasoiseen hintaan. Tuossa kyseisessä tilanteessa ei kestänyt hirveän kauaa saada riittävän montaa aiheesta kiinnostunutta ihmistä liikkeelle jakamaan pulloa (+ laskua) ja testaamaan, mitä tällä yhdellä maailman hinnakkaimmista natural-viineistä on oikein annettavanaan.

Yhtään natuskeneä seuranneille Frank Cornelissenin nimi pitäisi olla sen verran tuttu, ettei mies esittelyjä kaipaa. Jos kuitenkin on kyseinen tuottaja jotenkin päässyt menemään ohi, kannattanee vilkaista tämä vuosia vanha postaukseni natuviineistä ja Cornelissenista. Voin toki myös tässä lyhyesti kerrata, mistä on kyse.

Tulivuori Etnan rinteillä vuonna 2001 toimintansa aloittanut Azienda Agricola Frank Cornelissen on pitkään tunnettu varsin ekstremistisenä tapauksena jopa natural-viiniskenessä: tämä Sisiliaan muuttanut belgialainen viinikauppias innostui aikanaan Etnan viineistä ja tulivuoren rinteiden ikivanhoista viinitarhoista niin paljon, että päätti hommata sieltä oman viinitalon tarhoineen ja ryhtyä tekemään viinejä mahdollisimman peukaloimattomaan tyyliin. Tämä "mitään ei lisätä tai oteta pois" -filosofia vietiin niin äärimmilleen, että viinitarhojen annetaan kasvaa hyvin vapaasti ja viinit valmistettiin ainoastaan murskaamalla rypäleet, antamalla mehun käydä täysin käsittelemättömästi ja pullottamalla sen, mitä luonto ja lykky antaa tulla. Homma kyllä lähti osittain myös siitä, että Cornelissenilla ei ollut juurikaan käryä viininvalmistuksesta, minkä vuoksi asiaa opiskeltiin kantapään kautta sitä mukaa kun viinejä tehtiin, vuosikerta toisensa jälkeen.

Cornelissenin tinkimätön meininki ja tyyliltään usein varsin villit viinit onnistuivat hyvin nopeasti talon toiminnan aloittamisen jälkeen keräämään uteliasta seuraajakuntaa ja erityisesti talon huippuviini, mikroskooppisen tuotannon Magma sai ympärilleen todellisen kulttisuosion. Alun perin talon viinit olivat keskenään nykyistä enemmän samassa hintahaarukassa, mutta kun Magma myi vuosikerta toisensa jälkeen itsensä hetkessä loppuun, päätti Cornelissen viinillisen sosialismin hengessä hinnoitella viininsä uudelleen: Magman hinta moninkertaistettiin, jolloin sen hinnalla hän käytännössä pystyi subventoimaan muiden viinien hinnoittelua, joita pystyttiin täten tarjoamaan kuluttajille vastaavasti aiempaa kohtuullisempaan hintaan. Tässä vaiheessa on myös muistettava, että mitään halpoja viinejä Etnan viinit eivät koskaan ole, sillä tulivuoren rinteillä vanhojen köynnösten viljely on hankalaa käsityötä, jota ei helposti koneisteta. Cornelissen kuitenkin näytti todenneen, että jos pieni kourallinen ihmisiä on valmis maksamaan aivan poskettomia hintoja Magmasta, olisi yksinkertaisesti pöljää olla hyödyntämättä tilannetta jollain tavoin.

Magma on tosiaan talon ykkösviini, jota valmistetaan vain vuosikertoina, jolloin rypäleiden laatu on riittävän hyvä ja ne saavuttavat riittävän kypsyyden (mikä ei tarhojen korkeuksilla ole mitenkään itsestäänselvyys). Viinit tulevat talon vanhimmalta Barbabecchi-tarhalta, joka sijaitsee tulivuori Etnan rinteillä vajaan kilometrin korkeudessa merenpinnasta ja jonka varttamattomat, omilla juurillaan kasvavat köynnökset on istutettu vuonna 1910, eli tarhalla on tällä hetkellä ikää yli 100 vuotta – ja se silti kantaa hedelmää! Alun perin viini valmistettiin maahan haudatuissa saviamforoissa, mutta ymmärtääkseni Cornelissen on sittemmin siirtynyt viininvalmistuksessa käyttämään epoksilla pinnoitettuja 1200 ja 2500 litran lasikuitutankkeja, joissa myös Magma nykyisin viiniytetään. Viini käy spontaanisti luonnonhiivoilla ja sen annetaan maseroitua kuorien kanssa peräti 60 päivän ajan. Yleensä viini valmistetaan täysin ilman sulfiitteja, mutta tätä nykyä Cornelissen on hieman antanut periksi äärimmäisestä natural-asenteestaan ja viiniin saatetaan lisätä määrältään maksimissaan muutamia kymmeniä mg/l sulfiittilisäyksiä, jos viini sitä tuntuu vaativan. Lopuksi viini suodatetaan kevyesti (jälleen yksi Cornelissenin myönnytys äärimmäiseen natumeininkiin) ja pullotetaan kirkastamattomana. Vuosittaiset tuotantomäärät liikkuvat yleensä akselilla 900-1500 pulloa.

Entä mitä Barbabecchi-tarhan rypäleille tehdään niinä vuosina, kun ne eivät riitä Magmaan? Heikompina vuosina rypäleet menevät talon perusviini Susucaruun, hieman parempina vuosina talon tarhaviineistä tehtyyn Munjebel-sekoitteeseen. Muutaman kerran Cornelissen on myös tuottanut oman Munjebel Barbabecchi -tarhaviinin, joka siis käytännössä on sama viini kuin Magma, mutta josta Cornelissen kokee, ettei se kyseisenä vuosikertana laadullisesti vastaa Magmalle asettamaansa vaatimustasoa, minkä vuoksi sitä ei julkaista kyseisellä nimellä.

No niin, tämän lyhyen alustuksen jälkeen päästään lopulta itse viiniin! Lasissa viinillä on tumma, melko vähäisen läpinäkyvä kirsikanpunainen väri, joka reunoilta taittuu vaalean verenpunaiseen.

Tuoksu on varsin voimakas ja konsentroituneen oloinen, mutta myös suorastaan hämmettävän puhdaspiirteinen: viini ei vastaa lainkaan mielikuvaani Cornelissenin viineistä – jotka kylläkin perustuvat 2000-luvun, ei 2010-luvun, varsin villeihin viineihin. Aromipuolelta löytyy intensiivistä ja kypsää tummaa hedelmää, musteisia piirteitä, savuista kivipölyä, hieman mehukasta karhunvatukkaa, maltillista kirsikkahilloisuutta ja hennolla otteella makeaa volatiilisuutta, joka muistuttaa siitä, että on tämä silti kaikesta huolimatta natuskenen viinejä.

Suussa viini tuntuu varsin tiivisluontoiselta ja konsentroituneelta, muttei merkittävän raskastekoiselta – kiitos erittäin tuntuvan ja napakan hapokkuuden, joka pitää viinin varsin eloisana ja ryhdikkäänä. Puhdaspiirteisestä makumaailmasta löytyy kirpeitä tummia marjoja, makeampaa mustaa kirsikkaa, kevyttä hapankirsikan bitteriä, hieman pippurista mausteisuutta, hennosti vulkaanisen savuista mineraalisuutta ja makea vivahde hilloista vadelmaa. Viini on erittäin rakenteikas, mutta ei pelkästään rapsakan hapokkuutensa ansiosta; myös viinin tanniinit ovat erittäin runsaita ja kohtuullisella voimalla ikeniin tarraavia, jos kohta ei aggressiivisia. Suht lihaksikkaasta rakenteestaan huolimatta viinillä on hyvin silkkinen ja yleisilmeeltään hienostunut tekstuuri. Alkoholi tuntuu ujona lämmöntunteena, mutta erottuu silti hämmentävän vähän, ottaen huomioon varsin korkean (15%) vahvuuden.

Viini jättää suuhun voimakkaan, kohtalaisen bitterisen ja jonkin verran lämpimän jälkivaikutelman samalla kun kielelle jää pitkä, intensiivisten variksenmarjaisen happamuuden, kirsikkamarmeladisen makeuden, hapankirsikkaisen karvauden ja tumman marjaisuuden jälkimaku. Hedelmäisten piirteiden jälkeen kielellä viipyilee vielä aavistuksia pippurisesta mausteisuudesta ja balsamico-henkisestä volatiilisuudesta.

Kyllä tässä viiniä siemaillessa voi ymmärtää Magman suosion: normaalisti maailman huippuviinit eivät ole natural-viinejä, kun taas punaiset natut ovat monesti villejä, kepeitä ja freesejä. Vaikka Magma 2015 on kyllä tunnistettavissa naturalistiksi, on se sellaiseksi kuitenkin suhteellisen epätyypillinen: se ei ole vain hämmentävän puhdaspiirteinen – ei pelkästään Cornelissenin viiniksi vaan myös ihan yleisesti naturaaliksi – mutta se on myös poikkeuksellisen konsentroitunut, voimakas ja tanniininen tyylilajissaan. Lisäksi viini on kypsyydestään ja korkeasta alkoholistaan huolimatta myös hämmentävän eloisa, fokusoitunut ja hapokas tapaus, eli ei mikään jättikokoinen, yliuutettu mörssäri vaan vallan elegantti tapaus tyylilajissaan.

Kokonaisuutena Magma 2015 tuntuu vielä äärimmäisen nuorelta maistohetkellään (alkuvuodesta 2017), joten se ei missään nimessä tunnu antavan vielä parastaan; viinin avaaminen vastaa suurin piirtein tuoreimman Burgundin Grand Crun tai Bordeaux 1er Crun vuosikerran hörsimistä. Viinistä saa ehkä yleiskuvan nyt, mutta sen todellisen potentiaalin realisoitumisessa tullee kulumaan vielä vähintään vuosikymmen jos toinenkin.

Mutta siitä huolimatta, että Magma 2015 on yksi vaikuttavimpia maistamiani naturalisteja, en kyllä ole silti varma siitä, että viini olisi tuon 180 euron väärti – etenkin jos erinomaisten vuosikertojen Cornelissen Munjebel-tarhaviinit voivat parhaimmillaan tarjota lähes samantasoista nautintoa vain noin kolmannekseen tai neljännekseen Magman hinnasta. Kenties voisin muuttaa näkökantaani, jos vastaani sattuisi kävelemään enemmän ikää saanut Magma huippuiskussa.

Lyhyesti: Vaikuttavan konsentroitunut, ryhdikäs ja Cornelisseniksi hämmentävän puhdaspiirteinen Etna Rosso, joka samalla sattuu olemaan yksi maailman kalleimmista natural-viineistä.

Arvio: Täydellinen – ei siitä pääse oikein yli eikä ympäri: Magma on kyllä poikkeuksellisen vaikuttava esitys niin naturalistiksi, Etnan viiniksi kuin ihan punaviiniksi noin yleensäkin. Viinistä löytyy kyllä kypsyyttä ja reippaasti alkoholia, mutta sen yhdistelmä konsentraatiota, poikkeuksellista intensiteettiä ja happojen tuomaa rakennetta onnistuu silti olemaan jotain sellaista, jota aniharvasta viinistä loppujen lopuksi löytää.

Hinnan (180€) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017

Artemis Karamolegos Mystirio/21 2017

• Valmistaja: Artemis Karamolegos
• Tyyppi: Oranssi viini, PGI Santorini
• Maa: Kreikka
• Alue: Santorini
• Rypäleet: Assyrtiko (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: n. 30€ (Maaliskuu 2019)

kuva: artemis karamolegos

Santorinin saaren rapeat Assyrtikot ovat olleet suosikkejani jo vuosia, mutta tästä huolimatta Santorinilla, Exo Gonian kylässä sijaitseva Artemis Karamolegos oli tuottajana aivan tutkani alapuolella kunnes vuonna 2016 vierailimme Santorinin-reissullamme tällä viinitalolla. Jos tuottajan historia kiinnostaa, kannattaa lukaista tästä vanhempi postaukseni vierailustamme.

Vierailun yhteydessä meille maistatettiin suurin piirtein koko talon tuotanto ja talo onnistuikin vakuuttamaan meikäläisen kertaheitolla yhtenä saaren kovatasoisimmista tuottajista. Kuitenkaan vielä tuolloin Artemis Karamolegos ei tuottanut vielä mitään "erikoista", vaan kaikki talon viinit olivat enemmän tai vähemmän perinteisiä Santorinin valko-, puna- ja roséeviinejä. Tästä syystä olinkin erittäin positiivisesti yllättynyt kun vuosi pari sitten tuottaja paljasti Instagram-profiilissaan julkaisevansa kaikenlaisia erikoisempiakin viinejä, muun muassa useamman erilaisen kuorikontaktia nähneen Assyrtikon.

Tämä kyseinen kuorikontakti-Assyrtiko tuli vastaani noin vuosi sitten kreikkalaisten viinien maistelussa. Viinin nimestä löytyvä "21" viittaa kuorikontaktin pituuteen, eli rypälemehua on maseroitu Assyrtikon kuorten kanssa 21 päivää – talon valikoimista löytyy siis myös lyhyemmällä kuorikontaktilla valmistettu Mystirio/14. Viini on valmistettu varsin natural-hengessä, eli sen on annettu käydä spontaanisti villihiivoilla, viininvalmistuksen yhteydessä ei olla käytetty lainkaan sulfiitteja, viinin on annettu kypsyä 10 kk hiivasakkojen päällä tankeissa ja lopuksi viini on pullotettu kirkastamattomana ja suodattamattomana pienen (40 mg/l) sulfiittilisäyksen kera. Vahvuutta viinistä löytyy 13,5%.

Viinillä on ujosti utuinen, vaalean kuparinen ulkonäkö.

Nokka on hieman hillitynpuoleinen, mutta kuitenkin varsin houkutteleva ja mukavan vahamainen yleisolemukseltaan. Aromimaailmasta löytyy aprikoosia, hieman savista terrakottaa, kevyttä pihkaista fenolisuutta, hentoa kuivakkaa mausteisuutta ja ujoa, Assyrtikolle tyypillistä kypsää sitrushedelmäisyyttä.

Suussa viini on kuiva, täyteläinen ja suht kulmikkaan oloinen. Kiehtovan kompleksisesta makumaailmasta löytyy karvasta villiomenaa, hieman nahistunutta sitruunaisuutta, kevyttä pihkaista mausteisuutta, hillittyjä savuisia sävyjä, hentoa kalkkista mineraalisuutta ja makeampi häivähdys mehiläisvahaa tai hunajaisuutta. Kokonaisuus on varsin rakennevetoinen ja suht robusti, kiitos lajikkeelle tyypillisen, erittäin tuntuvan hapokkuuden ja kohtalaisen hanakasti tarraavien, keskirunsaiden tanniinien.

Viinillä on pitkä, kuiva ja kohtalaisen tanniininen jälkimaku, jossa tuntuu kohtalaisen tuntuvaa fenolista bitterisyyttä, rapsakkaa sitruunaista sitrushedelmää, hieman mehiläisvahaisuutta, kevyesti makeampaa persikkavetoista kivellistä hedelmää, hentoja savuisia ja pihkaisia piirteitä ja ujoa savista maata.

Kokonaisuutena Mystirio/21 on ihastuttavan robusti, seriöösi ja kaikin puolin anteeksipyytelemätön oranssi viini, joka osoittaa mainiosti miten Assyrtiko taittuu hienosti myös kuorikontaktiin. Lisäksi on erittäin mukavaa, että Artemis Karamolegos on tehnyt hyvin natural-henkisen viinin, joka ei kuitenkaan ole millään lailla omituinen, häiritsevän funky tai millään tavalla oksidatiivinen. Päin vastoin, tämä on rujohkosta habituksestaan huolimatta erittäin hienostunut ja kaikin puolin niin lajikkeelle kuin kotisaarelleen uskollinen esitys.

Omalla laillaan suht hienostuneesta ja kaikin puolin puhdaspiirteisestä olemuksestaan huolimatta Mystirio/21 ei ehkä ole se helpostilähestyttävin tai kiltein oranssi viini. Varsin kuivakalla, kulmikkaalla ja paikoitellen kohtalaisen karvaalla makumaailmallaan ja suht tiukalla tanniinisuudellaan tämä ei ole mitenkään helppo ja kiltti viini. Siinä on kuitenkin paljon sekä luonnetta että todennäköisesti myös kypsyttelypotentiaalia. Nyt korkattuna viini sopii erityisesti ruokaviiniksi, kunhan vain paritusta miettiessä pitää huolen, ettei viinin bitteri pääse dominoimaan.

Näillä näppäimillä Suomesta on melko turha koettaa bongata tätä viiniä – tai mitään muutakaan Artemis Karamolegokselta – mutta tuottajan nimi kuitenkin on syytä pitää mielessä, jos pulloja joskus sattuu tulemaan vastaan. Yhtä ylitammitettua Assyrtikoa lukuun ottamatta mikään tuottajalla maistetuista viineistä ei ole onnistunut pettämään, eikä tämä viini onnistunut katkaisemaan hyvin jatkunutta putkea. Noin kolmen kympin hinnalla viini on kyllä ehdottomasti ostamisen väärti tapaus.

Lyhyesti: Varsin vakuuttava, seriöösi ja rakennevetoinen oranssi viini, joka ei turhaan kosiskele.

Arvio: Erinomainen – vallan mainio todiste siitä, että Assyrtiko taittuu Santorinilla vaikuttavien valkoviinien ja upeiden makeiden viinien lisäksi myös luonteikkaaksi oranssiksi viiniksi.

Hinnan (n. 30€) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Do Re Mi Mtsvane 2018

Do Re Mi Mtsvane 2018

• Valmistaja: Do Re Mi Marani
• Tyyppi: Oranssi viini
• Maa: Georgia
• Alue: Kakheti
• Rypäleet: Mtsvane Kakhuri (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15 GEL (5€) / 15 cl (Syyskuu 2019, g.vino, Tbilisi)

kuva: seewines

Viimesyksyisellä visiitillämme Georgiaan tuli testattua yksi jos toinenkin sikäläinen viini. Merkittävä osa maan paremman pään viineistä on lähes tai täysin naturaalia kamaa, joten ymmärrettävästi joukkoon mahtuu myös joitain mätiä omenoita. Ilahduttavasti valtaosa maistetuista viineistä oli varsin vaikuttavaa ja usein jopa hämmentävän puhdaspiirteistä tavaraa. Yksi parhaiten mieleen jääneistä tapauksista oli tämä Tbilisin keskustassa sijaitsevassa g.vino-viinibaarissa testaamani Do Re Mi Mtsvane.

Do Re Mi (myös Doremi ja Do-Re-Mi) on varsin tuore (eri lähteiden mukaan joko vuonna 2012, 2013 tai 2014 perustettu) viinitalo, joka sijaitsee Gamargveban kylässä, Rustavissa – eli siis aivan Tbilisin naapurissa, vain parin kilometrin päässä Tbilisin kansainväliseltä lentokentältä. Talon perustivat kolme kaverusta – Giorgi Tsirgvava, Mamuka Tsiklauri ja Gabriel Tsiklauri – joiden tavoitteena oli valmistaa perinteisiä georgialaisia viinejä täysin naturalistiseen henkeen, eli viinejä ei peukaloida valmistusvaiheessa ollenkaan, vaan niiden annetaan valmistua sellaisiksi, kuin ne tulevat. Ymmärtääkseni viinitalo valmistaa viinejä eri Georgian alueilta, mutta itselleni on jäänyt hämärän peittoon omistaako talo yhtään viinitarhoja, vai valmistetaanko viinit ostorypäleistä.

Tämä viini on valmistettu Mtsvane Kakhuri -rypäleestä (suom. kakhetilainen vihreä), joka on Rkatsitelin ohella Georgian merkittävimpiä valkoisia rypälelajikkeita. Jos olen ymmärtänyt oikein, ovat tämän kyseisen viinin rypäleet peräisin Kakhetin laaksosta. Viini on valmistettu perinteiseen georgialaiseen tyyliin: aluksi rypäleet murskataan, minkä jälkeen rypälemehu kuorineen ja siemenineen siirretään kvevriin, eli kaulaansa asti maahan haudattuun saviruukkuun, jonka vetoisuus on useita satoja litroja. Kvevrissä viinin annetaan käydä spontaanisti villihiivoilla maseroituen rypäleiden kuorten kanssa noin kuukauden ajan, minkä jälkeen viini lapotaan kuorten päältä toiseen kvevriin ja annetaan käydä loppuun. Kun käyminen vaikuttaa päättyneen, suljetaan kvevrin suuaukko tiiviisti ja viini jätetään kypsymään talven yli. Ajan myötä kaikki viinin partikkelit laskeutuvat tiiviiksi kakuksi kvevrin pohjalle ja luonnostaan kirkastunut viini voidaan pullottaa sadonkorjuuta seuraavana keväänä tai kesänä.

Viini on väriltään ihastuttavan kirkas ja sävyltään hohtavan syvä meripihkaisen punaoranssi.

Tuoksu ei ole mitenkään ryöppyävän voimakas, vaan ennemminkin hieman pidättelevä, mutta samalla houkuttelevan monisyinen: oolong-teetä, kevyitä kukkaisia sävyjä, hieman karamelliomenaa ja hentoja sokeroidun appelsiininkuoren sävyjä.

Viini on suussa kuiva, napakka ja rungoltaan keskitäyteläinen. Suhteellisen kuivakasta makumaailmasta erottuu mustaa teetä, hieman pippurista mausteisuutta, maltillista savuisuutta, pihkaisia vivahteita pitkästä kuorikontaktista, hentoja kukkaisia sävyjä ja makea aavistus bergamottia. Kokonaisuus on vaikuttavan rakenteikas, kiitos sekä suhteellisen korkean hapokkuuden että keskirunsaiden ja kohtalaisen innokkaasti tarraavien tanniinien. 13% alkoholia pysyy mallikkaasti pois tieltä.

Kuvia jälkimaku on pitkäkestoinen ja melko tanniininen. Jäntevä jälkimaku jättää kielelle pihkaisia ja maamaisen mausteisia sävyjä, hieman laventelimaista kukkaisuutta, hillittyä kivistä mineraalisuutta, hennon bergamottisia Earl Grey -teen piirteitä ja ujoa fenolista bitterisyyttä.

Kokonaisuutena tämä Mtsvane on todella hurmaava, puhdaspiirteinen ja seriöösi esitys, jolla on paikoitellen suorastaan hämmentävän teemäinen yleisolemus – ja viinin kohtalaisen reippaat tanniinit ainoastaan korostavat tätä vaikutelmaa, muistuttaen minua liian pitkään haudutetusta mustasta teestä. Tasapaino hillityn hedelmäisyyden, kuivakkaiden ei-hedelmäisten piirteiden ja rakenteen välillä on jetsulleen oikein, tehden viinistä oikein ihastuttavan ja vaikuttavan tapauksen jo nyt nautittavaksi – joskin viini lupaa rakenteellaan myös varsin hyvää potentiaalia kellarointia ajatellen.

Noin viidellä eurolla viinilasillinen tätä oli enemmän kuin erinomainen ostos. Näitä melko tunnistettavan minimalistisella etiketillä varustettuja viinejä löytyi hyvin useammastakin Tbilisin viinibaarista, mutta harmillisesti reissun loppupuolella etsiessäni itselleni tuliaispulloja ei vastaani enää tullut yhtäkään Do Re Min oranssia viiniä. Onneksi lopulta yhdestä kaupasta löytyi yksi Do Re Min punaviini, joka myös tarttui mukaani, joten ehkä täältä blogin puolelta löytyy lisää juttua Do Re Mista myös tulevaisuudessa.

Lyhyesti: Tasapainoinen, rakennevetoinen ja hurmaavan puhdaspiirteinen oranssi viini Georgiasta.

Arvio: Erinomainen – vaikka viini on täysin käsittelemätön natural-viini, ei se puhdaspiirteisellä yleisilmeellään ja hohtavan kirkkaalla värillään tunnu lainkaan sellaiselta. Oppikirjaesimerkki laadukkaasta oranssista viinistä.

Opitaan virheistä: hiirimäisyys – hapanoluiden ja natural-viinien kirous

Opitaan virheistä: hiirimäisyys – hapanoluiden ja natural-viinien kirous

Viime aikoina, ns. natural-viinien saavuttua (vihdoinkin!) astetta suuremmalla rytinällä Suomen markkinoille, on voinut siellä täällä lukea tai kuulla termin "hiirimäisyys". Ongelmana tuntuu olevan se, että valtaosalle kuluttajista tämä termi ei sano käytännössä yhtään mitään, kun taas pieni mutta hyvin äänekäs joukko (lähinnä natuviinien vankkoja vastustajia) käyttää termiä varsin innokkaasti. Välillä jopa turhankin innokkaasti – onpa vastaani tullut tapauksia, joissa käytännössä jokainen vähänkin persoonallisempi ja funkympi natuviini on tuomittu heti hiirimäiseksi, ilman että viinillä olisi mitään tekemistä hiirimäisyyden kanssa. Ja annas olla, jos viinissä on ollut vähän enemmän brettaa tai volatiilisuutta! Silloin kyllä on voinut hiirivasara paukka aivan hirmuisella raivolla.

Mistä nyt tässä "hiirimäisyydessä" oikeastaan onkaan kyse?

Hiirimäisyys, englanniksi mousiness tai mousy aftertaste, on ilmiö, joka on tunnistettu jo vuosikymmeniä sitten viinin virheenä, mutta jonka ilmaantuminen kuluttajien ja ammattilaisten puheeseen on varsin tuore ilmiö ja lähinnä seurausta tuoreesta natural-viinien trendistä. Tämä kyseinen virhe voi vaivata niin viinejä kuin oluitakin, mutta olutjournalismin puolella en ole vielä juurikaan kuullut puhuttavan hiirimäisyydestä. En, vaikka internetin keskustelupalstojen perusteella tämä kyseinen virhe on myös monille kotonaan olutta paneville oman elämänsä olutmestareille ihan tuttu piirre. Voi vain olla, että moni ei kenties ole aiemmin kuullut tätä kyseistä termiä? Tai sitten termi on tuttu, mutta sen merkitys on vieras, eli sitä ei osata yhdistää omissa tai muissa koti- tai pienpanimo-oluissa havaittuihin piirteisiin.

Hiirimäisyys ei nimestään huolimatta liity mitenkään hiiriin, eli hiirimäisessä viinissä ei todennäköisesti ole koskaan ole käynyt yksikään jyrsijä uimassa. Tämä virhe saa nimensä siitä, että sen sanotaan muistuttavan maultaan sitä hajua, miltä siivoamaton hiiren häkki haisee. En osaa sanoa kuinka tarkka kuvaus tämä on, sillä itselläni ei ole koskaan ollut jyrsijöitä lemmikkeinä, mutta hiirimäisyys on piirteenä sen verran epämiellyttävä, että ainakaan vääränlaisia mielikuvia tämä kuvaus ei onnistu todennäköisesti herättämään. Ennen kuin itse olen oppinyt yhdistämään termin "hiirimäisyys" tuohon tiettyyn virheeseen, olen kuvaillut näiden juomien jälkimakua mm. termeillä "homeinen leipä", "epämiellyttävä weetabix", "ikävä cornflakes-maisuus", "tunkkainen multaisuus" tai "härskiintynyt pähkinäisyys".

Miksi nyt puhun vain juomien jälkimausta?

Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että hiirimäisyys esiintyy käytännössä vain ja ainoastaan juomien jälkimaussa. Virheellinen viini tai olut voi tuoksua (ja usein tuoksuukin) täysin virheettömältä ja makukin on yleensä aivan kunnossa. Vasta kun juoman on nielaissut, alkaa suuhun nousta pikku hiljaa hyvin epämiellyttävä maku, joka on miedoimmissa tapauksissa vain kevyt aavistus taustalla, mutta joka pahimmillaan valtaa kaikki makuaistimukset suusta valtavan puistattavalla voimakkuudella. Kaikista pahinta tuossa makuelämyksessä on se, että se voi helposti jäädä viipymään suuhun jopa minuuteiksi.

Mistä sitten hiirimäisyys tulee?

De Leite Cuvée Jeun'homme. Kenties rankimmin
hiirinen juoma, mitä olen koskaan maistanut.

Pitkään hiirimäisyyden syystä ei ollut tarkkaa selvyyttä ja edelleenkin sen muodostuminen ja käyttäytyminen ovat jossain määrin hämärän peitossa. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että hiirimäisyyden taustalla ovat ketoniyhdisteet, joita kutsutaan tetrahydropyridiineiksi*, mutta joita useammin kutsutaan kätevästi lyhenteellä THP. Tämä THP on siitä harmillinen yhdiste, että se ei muutu volatiiliksi eli haihtuvaksi matalassa pH:ssa – selkokielellä tämä tarkoittaa sitä, että happamassa ympäristössä yhdiste ei haise eikä maistu. Juuri tähän ominaisuuteen liittyy se, minkä takia hiirimäisyys liitetään vain virheellisen viinin tai oluen jälkimakuun: koska sekä viini (normaali pH 3,9–2,9) että olut (normaali pH 3,8–4,5; hapanoluilla lähemmäs 3,0) ovat happamia nesteitä, on THP sitoutuneena juoman muihin yhdisteisiin ja on siksi hajuton ja mauton, eli se pysyy hyvin piilossa. Sen sijaan kun viinin tai oluen nielaisee, jää suun pinnoille muutamia millilitroja juomaa, jonka pH nousee suusta erittyvän syljen vaikutuksesta lähelle 7,0:aa (neutraalia). Kun THP:tä sisältävän oluen tai viinin happamuus neutraloituu, muuttuu THP yhtäkkiä haihtuvaksi ja näin kulkeutuu suun takakautta nenän hajureseptoreihin – jolloin maistaja aistii sen inhottavana, "hiirimäisenä" tunnettuna makuna.

*Tämä kattotermi kattaa alleen monta erilaista yhdistettä, jotka ovat 2-asetyyli-3,4,5,6-tetrahydropyridiini ja 2-asetyyli-1,4,5,6-tetrahydropyridiini (ATHP), 2-etyylitetrahydropyridiini (ETHP) ja 2-asetyylipyrroliini (APY).

Tarkkaa käsitystä THP:n muodostumisesta ei ymmärtääkseni vielä ole löydetty, mutta yleisimmät syylliset hiirimäisyyden muototutumisessa ovat brettanomyces-hiiva ja maitohappobakteerit. Koska molempia tavataan usein sekä hapanoluissa että natural-viineissä, ei ole ihme, että juuri näissä juomatyyleissä tätä virhettä tavataan eniten. Koska useissa lukemissani artikkeleissa sanotaan brettan olevan turhaan syypää ja maitohappobakteerien olevan se tarinan todellinen pahis ja toisissa taas sanotaan täysin päinvastaista, on tämänhetkinen johtopäätökseni asiasta, että sekä brettan että maitohappobakteerien joukosta löytyy THP:tä tuottavia kantoja.

Yleisen käsityksen mukaan maitohappobakteeri tuottaa normaalisti vain hyvin pieniä määriä THP:tä, eli valtaosassa tapauksissa brettanomyces-hiiva (eli tuttavallisemmin "bretta") on syyllinen hiirimäisyyden muodostumisessä. Brettan kantoja on kuitenkin lukuisia erilaisia, eikä monen niistä ole todettu tuottavan THP:tä merkittäviä määriä – vain tietty, pienehkö määrä bretta-kantoja on siis pääasiallinen syypää tässä virheessä. Tämä tieto saattaa ehkä helpottaa brettakäymiseen erikoistuneiden panimoiden toimintaa, mutta spontaanikäytettyjä oluita ja natural-viinejä tuotettaessa ei brettanomyces-kantaa voi erikseen valita, vaan sitä saadaan, mitä sattuu tulemaan.

THP:n muodostumisessa bretta tarvitsee L-lysiini-nimistä aminohappoa, jota tavataan normaalisti niin oluissa kuin viineissäkin. Tämän lisäksi tarvitaan alkoholia (etanolia), sokeria (glukoosia tai fruktoosia) ja rautaa. Hapen määrällä on todettu olevan merkittävä rooli THP:n muodostumisessa, sillä erityisesti brettanomyces vaatii happea toimiakseen; bretta kyllä kykenee toimimaan joten kuten vähähappisessa ympäristössä, mutta täysin hapettomissa olosuhteissa tämä hiiva lamaantuu. Sen sijaan kun happea on riittävästi, bretta pääsee lisääntymään varsin innokkaasti, minkä lisäksi sopivissa olosuhteissa ja sopivan bretta-kannan tapauksessa THP:n myös muodostuminen kasvaa selvästi. Koska THP:n muodostuminen vaatii sekä etanolia että sokeria, ja koska tavallinen hiiva normaalisti sitoo itseensä L-lysiiniä käyttäessään sokeria alkoholiksi, tavataan hiirimäisyyttä usein viineissä joissa käyminen on keskeytynyt (ns. stuck fermentation) tai jos käymisen loputtua viiniin on jäänyt vielä hieman jäännössokeria; näissä viineissä L-lysiini vapautuu käymisen jälkeen hiivalta jälleen brettan käytettäväksi, minkä lisäksi juomassa on brettan ravinnoksi sekä riittävästi sokeria että myös käymisen mukana muodostunutta alkoholia.

Maitohappobakteerilla on samanlaiset vaatimukset THP:n tuotantoon kuin brettalla (L-lysiiniä, rautaa, happea, alkoholia ja sokeria), mutta useimmat maitohappobakteerit ja -kannat eivät tuota THP:tä havaittavia määriä. Viinintuotannossa yleisin kaupallinen maitohappobakteeri on oenococcus oeni, jonka ei tietääkseni tiedetä tuottavan THP:tä. Sen sijaan hapanoluissa hapattaminen tapahtuu usein lactobacillus- tai pediococcus-maitobakteereilla, joista monen (erityisesti lactobacillus hilgardii ja lactobacillus brevis) on todettu tuottavan vaihtelevia – joskus jopa suuria – määriä THP:tä.

Koska THP:n muodostuminen vaatii myös happea, tavataan hiirimäisyyttä useimmiten tynnyrikypsytetyissä oluissa ja viineissä: tynnyrin huokoisen puun läpi kulkeutuva happi tarjoaa brettalle tasaisen hapenlähteen, mikä vääränlaisten bretta-kantojen kanssa voi tehdä pahaa jälkeä viinille. Oluiden valmistuksessa myös huolimaton oluen käsittely on riskitekijä; vaikka olut ei kypsyisikään tammitynnyrin hapettavassa ympäristössä, voi huolimattomasti olutta käsitellessä päästä happea liukenemaan liiaksi oluen sekaan. Sen lisäksi, että tämä altistaa oluen varhaiselle hapettumiselle ja pilaantumiselle, voi se jo pienissäkin määrissä antaa brettalle hyvät olosuhteet rehottaa villinä ja vapaana.

Miten ehkäistä hiirimäisyyttä?

No, yksinkertaisin keino on loogisesti brettanomyces-hiivan estäminen. Oluissa tämä yleensä tarkoittaa sitä, että oluen sekaan ei heitetä brettaa, kun taas viineissä tämä tarkoittaa sitä, että viinin sekaan lisätään sulfiittia, sillä tämä viiniä hapettumiselta suojaava yhdiste tekee myös viinistä brettalle varsin epäsuotuisan paikan elää. Asiaa toki hankaloittavat monet asiat:

• Jotkut oluenpanijat haluavat käyttää oluensa kokonaan brettanomyces-hiivalla ja toiset taas lisäävät brettaa oluen sekaan tuomaan sille lisää persoonaa.
• Erityisesti lambicit valmistetaan täysin prosessiin puuttumatta: villihiivojen annetaan laskeutua panimon ilmasta jäähdytettyyn olutmäskiin ja käyttää sen spontaanisti, jolloin panijalla ei ole juurikaan kontrollia siihen, mitä hiivoja oluen sekaan päätyy.
• Viinipuolella hyvin moni natural-tyylin edustaja ei käytä viininvalmistuksessa lainkaan sulfiitteja, eli viinin annetaan tulla sellaiseksi kuin se tulee. Brettaa tulee viiniin, jos sitä on tullakseen, ja se kuuluu asiaan.

Jos hiirimäisyyttä halutaan ehkäistä, tulisi oluiden valmistuksessa suosia ensisijaisesti sellaisia brettakantoja tai maitohappobakteerikantoja, joiden ei tunneta tuottavan merkittäviä määriä THP:tä, minkä lisäksi tulee pitää erityistä huolta oluen suojaamisessa hapelta. Viinipuolella voi harkita terästankkien tai muiden happea läpäisemättömien käymis- ja kypsytysastioiden käyttöä tynnyreiden sijaan. Myös olisi erittäin tärkeää, että viini olisi mahdollisimman hapokasta, sillä bretta ei merkittävästi menesty matalassa pH:ssa (tästä syystä brettaa tavataankin paljon useammin lämpimien alueiden punaviineissä kuin viileiden alueiden valkoviineissä) ja myös mahdollisesti käytetyt sulfiitit toimivat sitä tehokkaammin, mitä matalampi pH on. Yleensä natural-tuottajat tietävät varsin kattavasti hygienian merkityksen, mutta jos halutaan, ettei brettaa päätyisi viiniin, tulisi hygieniasta huolehtia suorastaan neuroottisen tarkasti, sillä bretta pääsee leviämään tehokkaasti viinitaloissa, joissa hygienian kanssa ei olla niin tarkkoja. Myös prosessin pitää muutenkin olla todella tarkka ja tehokas, ettei viiniin pääse yhtään ylimääräistä happea, joka helpottaisi brettan lisääntymistä viinissä. Lisäksi koska bretta viihtyy erityisen hyvin huokoisessa puussa, tulisi tuottajan hävittää heti ensi sijassa sellaiset tynnyrit, jotka tuntuvat tuottavan brettaisia viinejä.

Entä jos oluessa tai viinissä on hiirimäisyyttä? Onko siinä vaiheessa enää mitään tehtävissä?

Tästä aiheesta on monenlaista anekdotaalista tietoa, mutta melko vähän tieteellistä tutkimusta. Monet oluenpanijat ovat kertoneet, että hiirimäisyyttä voi löytyä oluesta, jossa happokäyminen on vielä kesken, mutta sitä ei kuitenkaan välttämättä löydy lainkaan lopullisesta tuotteesta. Tämä puhuisi sen puolesta, että THP voisi olla jonkinlainen välituote, joka hajoaa, katoaa tai muuttuu muiksi yhdisteiksi jossain vaiheessa. Tarkkaa selvyyttä asian suhteen ei kuitenkaan ole.

Useimmiten hiirimäisyys, jota tapaamme oluissa ja viineissä on asetyylitetrahydropyridiinin eli ns. ATHP:n aiheuttamaa, sillä tällä yhdisteellä on erittäin matala aistimiskynnys**. Joidenkin arvioiden mukaan brettanomyces ei pelkästään tuota ATHP:tä, vaan myös käyttää sitä ravintonaan: ajan kanssa bretta siis käyttäisi ATHP:n oluesta tai viinistä pois, jättäen jälkeensä etyylitetrahydropyridiiniä eli ETHP:tä, jolla on paljon korkeampi aistimiskynnys** (korkeampi aistimiskynnys tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että ETHP:tä voi olla juomassa määrällisesti yhtä paljon kuin ATHP:tä, mutta ihminen ei pysty sitä aistimaan, jos aineen väkevyys nestetilavuutta kohden jää aistimiskynnyksen alapuolelle). Näin ollen voi olla hyvin mahdollista, että hapanoluet tai natural-viinit, joissa hiirimäisyyttä tavataan, ovat yksinkertaisesti tuotu markkinoille liian nuorina; näistä löytyvä virhe voi mahdollisesti kadota riittävän kauan odottamalla. Ongelma on silloin paljon suurempi, kun kyseessä on sellainen tuoretuote, jolla on hyvin lyhyt säilyvyys: voi olla, että hiirimäisyyden katoaminen kestää juomalta kauemmin kuin mitä tuote kestää muuten hyvänä.

** Aistimiskynnys on ATHP:llä 1,6 µg/L ja ETHP:llä 150 µg/L, eli lähes 100-kertaisesti enemmän kuin ATHP:llä. Aistimiskynnys tosin voi riippua hyvin monesta asiasta, kuten esimerkiksi syljen pH:sta, sillä THP erottuu sitä heikommin, mitä happamammassa liuoksessa (matalammassa pH:ssa) se on.

Yksi omakohtainen havaintoni, joka puhuisi hapen puolesta hiirimäisyyden muodostumisessa on se, miten olen törmännyt nyt muutamankin kerran viineihin, jotka ovat olleet jonkin aikaa auki (+24 h) ennen kuin olen itse päässyt maistamaan niitä, ja joissa on ollut selvä hiirimäisyys jälkimaussa. Nämä viinit ovat kuitenkin kuulopuheiden mukaan olleet korkkaamisen yhteydessä täysin kunnossa – tai vähintäänkin ilman hiirimäisyyttä – joten todennäköisesti tämä piirre vaatii jonkin aikaa ilmaa tullakseen esiin. Vastaavanlaisia anekdootteja olen kuullut pari kertaa myös muilta natural-viineihin erikoistuneilta henkilöiltä Suomesta. Jos siis hiemankin epäilyttää, että tarjolla olisi hiirimäisyydelle altista natural-viiniä tai villihiivoilla käytettyä olutta, älä jätä sitä turhaan odottamaan avattuna seuraavaan päivään tai vastassasi voi olla hyvinkin ikävä yllätys!

Mufloni mango-papaija-sour, eli hapanolut, jonka
sekaan on heitetty granitaa (hedelmällä maustettua
jäämurskaa). Varsin hauska idea, mutta toteutus
ontuu pahasti, kun raikkaan hedelmäisen jälkimaun
sijaan suuhun jää ummehtunut hiirimäisyys. En
tiedä, onko tässä sitten vain yritetty pelastaa
epäonnistunut erä peittämällä virhemaku
hedelmällä. Jos näin on, yritykseksi on jäänyt.
Eikä tämä missään nimessä ole ainoa hiirinen
olut, joka vastaani on tullut tämän kesän
oluttapahtumissa; vastaavia on valitettavasti
löytynyt mm. Hiisiltä ja Fiskarsin panimolta.

Paras keino suojautua hiirimäisyyden kiroilta on tottakai voittaa geneettisessä lotossa. Joidenkin havaintojen perusteella nimittäin jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti kykene aistimaan hiirimäisyyttä! Vaikka vastassa olisi kuinka virheellinen viini tai olut, ei jotkut ihmiset etsimälläkään löydä siitä mitään vikaa. Syyn uskotaan yksinkertaisesti olevan geneettinen: heillä mahdollisesti ei siis joko ole THP-reseptoreita tai sitten THP ei heidän reseptoreissaan aiheuta minkäänlaista signaalia, jonka voisi kokea aistiärsykkeenä. Sen sijaan hiirimäisyydelle herkistyminen on taasen varsin helppoa. Jos hiirimäisyyttä ei osaa etsiä, voi sen löytäminen olla hankalaa, mutta kun sen on kerran pystynyt kunnolla paikallistamaan, on sen bongaaminen kerta kerralta helpompaa. Itselleni rupeavat tätä nykyä hyvinkin monet, korkeintaan hyvin ujosti hiiriset hapanoluet ja natural-viinit olemaan lähes juomakelvottomia, kun taas monet muut eivät löydä niistä mitään vikaa. Lisäksi onpahan myös käyty keskustelua siitä, onko hiirimäisyys ylipäänsä edes virhe. Vaikka valtaosa hiirimäisyyden tunnistavista kuluttajista ja ammattilaisista on sitä mieltä, että kyseessä on yksinomaan virhe, joka voi hädin tuskin erottuvana juuri ja juuri olla hyväksyttävissä, mutta joka on yhtään enemmän havaittavissa määrissä jo käytännössä viaksi luokiteltava piirre***. Sen sijaan joidenkin mielestä hiirimäisyys ei ole edes varsinaisesti mikään varsinainen vika tai virhe, vaan yksi oluen tai viinin ominaisuus muiden joukossa. Onneksi tämänlaiset mielipiteet tuntuvat olevan vähemmistössä. Lisäksi asiassa tuntuu olevan vielä epäselvyyttä: monet mieltävät brettan ja hiirimäisyyden samaksi asiaksi – mikä on toki ymmärrettävää, koska ne usein esiintyvät juomissa yhtä aikaa – vaikka kyseessä on kaksi eri piirrettä. Bretta tuottaa olueen tai viiniin funkyja, lantaisia, maanläheisiä, nahkaisia ja joskus jopa savuisia, hedelmäisiä tai lääkemäisiä piirteitä, niin tuoksuun kuin makuun; hiirimäisyys yksinkertaisesti saa jälkimaun maistumaan kamalalta.

*** Virhe (flaw) tarkoittaa yleensä (muttei aina) epäsuotuisaksi tulkittavaa piirrettä, joka ei kuitenkaan vielä varsinaisesti pilaa viiniä tai olutta (esimerkiksi brettaisuus tai volatiilisuus). Vialla (fault) taas tarkoitetaan piirrettä, joka on yksiselitteisesti viinin pilaava elementti (esimerkiksi korkkivika tai liian varhainen oksidaatio).

Lopuksi todettakoon, että hiirimäisyys ei ole missään nimessä piirre, jota kukaan vapaaehtoisesti haluaisi maistaa viineissään tai oluissaan, ja kun se on kerran tullut vastaan, ei sitä varmasti halua kokea enää uudelleen. Varmin tapa välttyä hiireltä on nauttia viininsä tyypillisinä, suurten massojen makuun tehtyinä kaupallisina tuotoksina ja pidättäytyä nauttimasta hapanoluita. Koska tällä tavoin jäisi kokematta niin valtava määrä erilaisia, kiehtovia hapanoluita ja natural-viinejä, kuulostaa tällainen resepti korviini melko karvaalta kalkilta, enkä voi sitä kenellekään mielenkiintoisista tuotteista kiinnostuneelle suositella. Olutpuolella ongelma tuntuu onneksi olevan suurin vain panimoilla, jotka vasta kokeilevat taitojaan hapanoluiden parissa; pidempään hapanoluita tehneiden panimoiden oluissa en ole koskaan tavannut yhtään hiirimäisyyttä. Kannattanee siis pitäytyä klassikoissa ja suhtautua tuoreisiin tulokkaisiin terveellä varovaisuudella. Jos natuviineistä haluaa nauttia tulevaisuudessakin, kannattaa metsästää mieluummin tuottajia, jotka käyttävät minimaalisia määriä sulfiitteja (20–40 mg/l) kuin ei lainkaan, sillä hyvinkin pienet määrät sulfiitteja ovat usein täysin riittäviä lamauttamaan brettan tihutyöt. Täysin sulfiitittomissa viineissä kannattanee aiemminmainittuun anekdotaaliseen tietoon perustuen antaa viineille tarpeeksi aikaa kellarissa (siinä toivossa, että brettanomyces käyttää helposti havaittavan ATHP:n vaikeammin havaittavaksi ETHP:ksi) ja nauttia viinit mahdollisimman pitkälti yhdellä kertaa (ettei pidempi happikontakti saisi hiirimäisyyttä tulemaan esiin).

Olkoon viini- ja olutlasillisenne hiirettömiä tulevaisuudessa!

Lisää aiheesta kolmannella kotimaisella:

• Decanter - Sulfites in Wine: Friend or Foe?
• Palate Press - Mousiness: A Primer
• Palate Press - The Good, the Bad and the Ugly... of Natural Wine 

Loxarel Brut Nature Reserva 2012

Loxarel Brut Nature Vintage Reserva 2012

• Valmistaja: Loxarel Vins
• Tyyppi: Kuohuviini, Vino Espumoso Clàssic Penedès
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo, Macabeo, Parellada
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 7,20e (Toukokuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: loxarel

Olen aikaisemminkin hehkuttanut Loxarelia, tuota ihastuttaviin ja tyyliltään varsin peukaloimattomiin viineihin erikoistunutta pientuottajaa Kataloniasta (esimerkiksi täällä). Lisäksi olen myös bongannut Alkon sivuilta, että Loxarelilla on myös vihdoinkin edustusta Suomessa (kiitos, AMKA), joten tässähän olisi varsin hyvät mahdollisuudet, että talon viinejä voisi lähitulevaisuudessa bongailla enemmänkin täältä kotopuolestakin!

Tuossa viime vuonna järjestin omaksi ilokseni (ja muutamien muidenkin ratoksi) semmoiset keskikokoiset synttärihipat, jonne hommasin myös meikäläisen makumieltymyksiin sopivia juotavia sekä viini- että olutpuolelta. Alkumaljaksi tulin hommanneeksi tätä Loxarelin perustason Cavaa; aiempia kokemuksia viinistä ei ollut, mutta hyvänä houkuttimena toimivat sekä viinin varsin huokea hinta että jo aiemmin talon korkeaksi todettu taso.

Loxarel kuuluu Raventòs i Blancin kanssa tähän Cava-tuottajien kaartiin, jonka tuotteista valtaosa kuuluisi helposti Cavan parhaimmistoon, mutta joita talo itse kutsuu mieluummin yksinkertaisesti "kuohuviineiksi". Tämä nyt arvioitava kuohuviini edustaa Loxarelin perustasoa, mutta jonka vähintään 28 kk kestävä pullokypsyminen ylittää lähes kaksinkertaisesti Reserva-tason Cavan vaatimukset (15 kk pullokypsytys). Tämä biodynaamisista rypäleistä valmistettu viini on valmistettu talon tyyliin hyvin minimaalisesti valmistusprosessiin puuttuen, eikä pullotuksen yhteydessä viiniin ole lisätty jäännössokeria antavaa dosagea tai sulfiitteja. Jos kuljetuskustannukset mukaan laskettuna kahdeksalla eurolla saa rutikuivaa natural-Cavaa, ei sitä yksinkertaisesti vain voi jättää ostamatta.

Viini on väriltään vaalea kellervä, hieman siis tavanomaista vaaleanvihertävää Cavaa syvempi.

Viini tuoksu on (erityisesti hintaluokka huomioon otettuna) hämmentävän rehevä ja kompleksinen; siinä tuntuu paahdettua pähkinää, mantelia, makean kermaisena tuntuvaa autolyysiä, kypsää omenaa, hentoa ruohoista vihertävyyttä ja ujoa savuisuutta.

Suussa viini tuntuu olevan kuiva, muttei kuitenkaan rutikuiva, kiitos sopivan kypsän hedelmäisyyden ja hieman makeaan taittuvan autolyyttisen vivahteikkuuden. Yleisilme on hapokas ja raikas, joskin myös ujosti vahamainen. Makumaailmasta erottuu sitruunaista sitrushedelmää, kalkkista mineraalisuutta, lähes ylikypsän makeaa nahistunutta omenaa ja kevyttä leipäistä ja makeamman karamellista autolyysiä, loppua kohti myös aavistus uunituoretta briossimaista leivonnaista. Kokonaisuus on vaikuttavan vivahteikas ja jopa ujosti kirpeyteen taittuvasta yleisilmeestään huolimatta ihastuttavan paahteinen.

Viinistä suuhun jäävä, raikkaan rapsakka jälkimaku on melko happovetoinen, mutta keskimaun tavoin miellyttävän moniulotteinen; kielellä pyörii sitruunavetoista sitrushedelmää, märän kivistä mineraalisuutta, kirpeää viheromenainen ja hentoa autolyysin paahdetta. Viinistä jää suuhun viipyilevä, suutapuhdistavan raikas, hennon paahteinen ja ujosti merellisen suolainen jälkivaikutelma.

Vaikka Loxarel oli vakuuttanut aiemmin tyylillään, ei viinistä mitään suuria odotuksia ollut – johtuen lähinnä sen kahdeksan euron hintalapusta. Viinin hämmentävän paahteinen, rehevä, vivahteikas ja rakenteeltaan uskomattoman tasapainoinen meininki onnistuikin iskemään kuin oikea suora päin pläsiä. Odotuksissa oli lähinnä mutkaton ja helppo perus-Cava, joka voisi hyvästä tuottajasta olla keskimääräistä hintaluokkansa edustajaa vakuuttavampi esitys, mutta viini tarjosikin sellaista meininkiä, mitä ei välttämättä osaa odottaa lainkaan 15–20 euron Cavalta! Puhumattakaan vastaavan hintaluokan shamppiksista; alle parilla kympillä voi Champagnesta odottaa lähinnä suoraviivaista, sitruksista happomehua ja näin vahvasti paahteiseen autolyysiin nojaavaa tyyliä rupeaa olla mahdotonta bongata alle 30 euron hintaluokasta.

Ellei nyt tässä vaiheessa tule selväksi, niin viini on Cavaksi yksinkertaisesti supermainio. Kuohuviineissä paahteisen autolyyttinen tyyli vetoaa meikäläiseen paljon ja Cava-osastolla tätä puolta on harmillisen vähän tarjolla, ellei siirrytä tuotteisiin, jotka kilpailevat Champagnen kuplivien kanssa. Siksi on aina ilahduttavaa löytää erittäin kohtuullisesti hinnoiteltu Brut Nature -Cava, jonka pääosassa ei ole sitruunainen hedelmä ja raa'ahko vihertävyys, vaan briossiin ja karamelliin taittuva paahteisuus. Toivottavasti tätä saataisiin lähitulevaisuudessa Suomesta (ja jollain lailla kohtuulliseen hintaan!)

Lyhyesti: Erittäin edulliseen hintaansa nähden supermainio, rehevän paahteinen ja vaikuttavan tasapainoinen Brut Nature Cava.

Arvio: Erinomainen – viini on ylisuoriutuja pelkästään omassa hintaluokassaan. TV-Shopin tapaan: Ei tässä vielä kaikki! Loxarel Brut Nature Reserva nimittäin tappelee kovaa myös korkeammissa hintaluokissa ja viini haastaa peräti valtaosan maistamistani alle 20€ Cavoista. Toivon vahvasti, ettei tämä 2012 ole ainoa tätä tyyliä edustava vuosikerta, vaan maistamani vuosikerta edustaa yleisesti tämän viinin tyyliä.

Hinnan (7,20e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Loxarel Xarel•lo Àmfores 2014

Loxarel Xarel•lo Àmfores 2014

• Valmistaja: Loxarel Vins
• Tyyppi: Valkoviini, DO Penedès
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès
• Rypäleet: Xarel•lo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,25e (Huhtikuu 2016, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: loxarel

Penedèsissä majaansa pitävä Loxarel on lyhyessä ajassa onnistunut vakiinnuttamaan paikkansa meikäläisen kirjoissa yhtenä julmetun kovana tuottajana. Eivät talon viinit ole yleensä mitään maailmaamullistavia tuotteita olleet, mutta sen sijaan ne ovat olleet melko poikkeuksetta varsin edullisia ja silti saavutaneet sellaisen tason, jota ei yleensä osaa vastaavan hintaluokan tuotteilta odottaa. Esimerkiksi talon Cava Reserva maksaa usein espanjalaisissa nettikaupoissa selkeästi alle 10 euroa, mutta tasoltaan hakkaa helposti monet yli tuplasti hinnakkaammat kilpakumppanit!

Loxarelin takana häärää Josep Mitjans, joka valmisti ensimmäiset kuohuviininsä vuonna 1985, vasta 16-vuotiaana. Tuolloin hänessä heräsi tahto muuttaa neljä sukupolvea vanhan viinitalon suuntaa: enää tarhojen rypäleitä ei myytäisi alueen suurtuottajille bulkkiviinin tuotantoon, vaan rypäleiden laatuun ryhdyttäisiin panostamaan ja viinit valmistettaisiin alusta loppuun itse. Kun Mitjans valmistui enologiksi vuonna 1987, perustettiin viinitalo Loxarel – talon nimi tuli loogisesti väännöksenä talon merkittävimmästä rypälelajikkeesta, Xarel•losta. Vuonna 2002 talo päätti siirtyä luomuviljelyyn ja vain kolme vuotta myöhemmin tarhoja alettiin viljellä biodynaamisin periaattein, yhtenä ensimmäisistä alueen tuottajista.

Mitjans tuottaa viininsä perinteisin tavoin, mutta jatkuvasti pyrkien samalla kokeilemaan ja luomaan jotain uutta. Talon katalogista löytyy mm. amforoissa kypsytettyjä viinejä, yli lähes 10 vuotta pullossa kypsytettyjä Cava-kuohuviinejä ja ilman sulfiitteja valmistettuja, minimaaliseen käsittelyyn perustuvia natural-viinejä. Kaikki talon viinit valmistetaan biodynaamisin periaattein luonnonmukaisesti viljellyiltä tarhoilta ja ylipäänsä viinien valmistus perustuu hyvin vähäiseen käsittelyyn. Sulfiitteja käytetään viinien valmistuksessa hyvin pieniä määriä.

Kun talon kuohuviinit olivat onnistuneet vakuuttamaan meikäläisen, ajattelin katsoa osataanko talolla myös valmistaa laadukasta tavaraa ilman kuplia. Testiini päätyi Decántalo-nettimyymälästä Xarel•lo Àmfores, luonnonhiivoilla käytetty ja 720 litran amforoissa 5 kk sakkojen kanssa kypsytelty Xarel•lo. Viini on siinä mielessä hyvä tulikoe Loxarelille, sillä Xarel•lo ei missään nimessä lukeudu lempilajikkeisiini: yleensä tämä lajike kun on valkoviineissä melko neutraali ja hapoiltaan turhan laimea omaan makuuni. Siinä missä Xarel•lo toimii usein moitteettomasti kuohuviineissä (koska lajike poimitaan kuohuviinejä varten normaalisti aikaisemmin, jolloin sen hapokkuus pysyy korkeampana), en ole juurikaan ollut vakuuttunut lajikkeen potentiaalista valkoviineissä.

Lasissa viinillä on hailakka vaaleanvihreä väri.

Viinillä on melko hillitty, hieman suppea tuoksu, josta erottuu tuoretta omenaa, hillitysti kypsää päärynää, kevyttä rantahiekkaa ja hentoa vihertävää yrttisyyttä. Avautuessaan mukaan tulee myös miellyttävä ujon hunajainen juonne, mutta myös mitä pienin aavistus liuotinta.

Suussa viini on keskitäyteläinen, mutta samalla hieman konsentroituneen tuntuinen ja makumaailmaltaan hyvin puhdas. Makumaailmaa hallitsevat selvimmin omenainen hedelmäisyys sekä voimakkaasti märän kivinen ja jopa ujon suolainen mineraalisuus. Näiden piirteiden ohelta löytyy kyllä runsaasti muitakin piirteitä: kevyttä limettistä sitruksisuutta, hillityä ruohoista yrttisyyttä, hentoa savuisuutta ja aavistus hiivasakkakypsytyksen tuomaa runsautta. Viini on ilahduttavasti kohtalaisen hapokas – yleisilmeeltään Àmfores ei vaikuta olevan mitenkään erityisen hapokas, mutta ryhtiä ja rakennetta on silti yllättävän paljon, mikä puhuu pinnan alla piilevästä hyvästä happorakenteesta. Kenties viinin melko leveä konsentraation tuntu peittää sitä ilmiselvintä happojen puraisua? Noin yleisesti viinissä tuntuu olevan mukavan paljon poweria, mutta makumaailma on tietyllä tavalla silti karuhko ja pidättelevä – olematta kuitenkaan simppeli tai tylsä.

Jälkimaussa tuntuu erityisesti märän kivistä mineraalisuutta, hillittyä suolaisuutta, karvasta omenankuorta, kevyttä yrttisyyttä, hillittyä kermaisuutta, hentoa sitruunaisuutta ja ujoa hiekkapölyisyyttä.

Voin myöntää, etten vieläkään ole erityisen innostunut Xarel•losta, mutta tämä kyllä menee helposti parhaimpien kyseisestä lajikkeesta valmistettujen viinien joukkoon mitä olen maistanut, valean minuun edes piirun verran uskoa siitä, että kyllä Xarel•lo pystyy jotain uskottavaakin tuottamaan. Kokonaisuutena viini on intensiivinen, puhdas ja positiivisella tavalla neutraali – tässä ollaan jotenkin onnistuttu lahjakkaasti ottamaan Xarel•lon heikkoudet ja kääntämään ne viinin vahvuuksiksi. Kun samalla viinistä löytyy myös hyvä rakenne ja ujosti kuivan Sherryn suolaista menoa, olen vakuuttunut. En vielä täysin Xarel•losta, mutta Loxarelista ainakin. Mitjans ja kumppanit selkeästi osaavat hommansa.

Viinin kelpoisuus ruokaviininä tuli testattua vuohenjuustosalaatin kanssa – koska yrttiset ja kevyen ruohoiset piirteet ovat usein Xarel•lolle tyypillisiä, veikkaus toimivuudesta vahvasti tuoreisiin vihreisiin kasviksiin nojaavan ruokalajin kanssa oli perusteltu. Veikkaus ei mennyt mönkään ja viini haihtui pullosta parempiin suihin odotettua nopeampaa tahtia.

Lyhyesti: Xarel•loksi varsin vakuuttava, leveä ja voimakas esitys, jossa lajikkeelle ominainen neutraalius toimii viinin hyvän rungon kanssa yllättävän luontevasti.

Arvio: Erittäin hyvä – tämä on ehdottomasti parhaita maistamiani Xarel•lo-valkoviinejä Raventós i Blanc Silencisin ja Can Credo Estranyn kanssa.

Hinnan (11,25e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Oszkár Maurer Szerémi Mézes Fehér 2013

Oszkár Maurer Szerémi Mézes Fehér 2013

• Valmistaja: The Collective, Oszkár Maurer
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Serbia
• Alue: Srem / Szerémség
• Rypäleet: Mézes Fehér (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2016)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mit iszol

Viime keväänä järjestämäni Kroatia-maistelun piti päättyä makeaan Prošek-jälkiruokaviiniin, mutta tämän jälkeen pöytään ilmestyi vielä yhden maisteluun osallistuneen välityksellä tangentiaalisesti maisteluun liittyvä ekstrapullo: valkoviini Kroatian naapurimaasta, Serbiasta! Vaikka entisen Jugoslavian maista kaikissa on viljelty viiniä jo tuhansia vuosia, on lähinnä Kroatia, Slovenia ja vähemmissä määrin Albania tulleet tunnetuiksi viinimaina. Olen kuitenkin maistanut jo muutamaa bosnia-hertsegovinalaista viiniä (TJEU: Nuic Blatina), joten ei pitäisi olla yllätys, että myös Serbiassa valmistetaan viiniä.

Tämän viinin on tuottanut unkarilaissyntyinen Oszkár Maurer, joka tuottaa viinejä kahdella alueella Serbiassa, aivan Unkarin rajalla: Maurer omistaa viinitarhoja 4,5 hehtaarin edestä Bačkan / Bácskan alueella, joka sijaitsee molemmin puolin Unkarin etelä- ja Serbian pohjoisrajaa sekä 9,5 hehtaarin edestä Sremin / Szerémségin alueella, joka taas sijaitsee molemmin puolin Kroatian itä- ja Serbian länsirajaa. Toisin kuin monet muut alueen tuottajat, jotka ovat istuttaneet alueelle paljon kansainvälisiä lajikkeita ja valmistavat niistä kansainvälisille markkinoille tähtääviä viinejä, Maurer pyrkii toimimaan täysin päin vastoin: viljelemään vain alueella pitkään viljeltyjä lajikkeita (ja näitähän löytyy, esim. Bakator, Furmint, Kadarka, Kövidinka, Szerémi Zöld, Vadfekete...) hyvin perinteisin menetelmin ja valmistamaan viininsä hyvin minimaalisesti prosessiin puuttuen.

Maurer pyrkii viljelemään köynnöksiään mahdollisimman vähän luontoa rasittaen. Hän suosii köynnösten perinteistä leikkaamista oman runkonsa varassa kasvaviksi pensasviineiksi, kun taas nykyisin alueella tavataan lähinnä tukilankojen varaan viritettyjä suoria köynnösrivejä. Maurerin mukaan tämä nostaa tarhojen huolto- ja sadonkorjuukustannukset lähes kaksinkertaisiksi, mutta köynnöksistä saatavien rypäleiden laatu on myös merkittävästi parempi. Kaikki viinit käytetään rypäleiden omilla luonnonhiivoilla ja sulfiittien käyttö pyritään pitämään mahdollisimman pienenä: osa viineistä saa maksimissaan 40 mg/l sulfiitteja säilöntäaineiksi, kun taas osa viineistä valmistetaan täysin ilman sulfiittilisäyksiä.

Tämä nyt arvioitu viini on valmistettu alueen omasta Mézes Fehér -lajikkeesta, joka tarkoittaa "hunajankeltaista", viitaten lajikkeen tapaan muodostaa runsaasti sokeria. Mézes Fehér on ikivanha unkarilainen lajike, jota viljeltiin historiallisesti ympäri Manner-Eurooppaa pöytärypäleenä, mutta joka on sittemmin kadonnut lähes täysin. Jopa lajikkeen kotiseudulta, Unkarista, lajike on hävinnyt lähes täysin ja Maurerin Mézes Fehér -tarhat ovat yksiä maailman viimeisistä kyseisen lajikkeen istutuksista. Tähän viiniin käytetyt rypäleet ovat poimittu käsin ja viini on suodattamaton (joskin kirkastettu); sulfiitteja on käytetty 40 mg/l.

Viinillä on vaaleanvihreä väri, joka on ulkonäöltään hieman utuinen – suodattamattomuus on melko selvää.

Varsin aromaattisesta ja villinpuoleisesta, jopa ujosti pistävästä tuoksusta löytyy paljon erittäin jännittäviä sävyjä: päällimmäisenä tuntuu melko tuoretta, kirpeähköä sitrushedelmää ja omenankuorta, mutta näiden piirteiden seasta löytyy myös pitkästä hiivasakkakypsytyksestä vihjailevaa runsautta ja jännittäviä, maustekurkkuisia vivahteita. Taustalla häilyy aromaattisen mausteisia inkiväärin ja kanelin nyansseja.

Suussa viini on tuoksun tavoin villi, kuiva, keskitäyteläinen ja varsin hapokas, jopa tuntuvan kirpeä. Makumaailmasta löytyy viheromenaa, ruohoista vihertävyyttä, hiivasakkakypsytyksestä kielivää autolyyttisyyttä, kevyttä omenankuorista bitteriä ja hentoa suolaisuutta. Rypäleet tuntuvat saavuttaneet melko korkean kypsyyden asteen ja suutuntumassa on konsentraatiota, mutta kokonaisuus on silti ihastuttavan kepeä ja eloisa – joskin jälkimakua lähestyttäessä rupeaa tuntumaan myös ujoa tanniinisuutta.

Freesi ja pitkänpuoleinen jälkimaku on puhdaspiirteisempi ja vähemmän villi kuin tuoksu tai keskimaku – kielelle jää teräksisyyttä, bitterisen kalkkista mineraalisuutta, kirpakkaa viheromenaa, kevyttä hiivaista autolyysiä ja aavistus suolaisuutta.

Kokonaisuudessaan Oszkár Maurerin näkemys Mézes Fehéristä on mielenkiintoinen, vahvasti natural-viiniskeneen painottunut esitys ja ehdottomasti vakuuttava ensikosketus Serbian viinituotantoon: monesti kun näissä "uusissa vanhoissa" viinimaissa tehdään viinejä, jotka voivat paperilla vaikuttaa mielenkiintoisilta, mutta jotka todellisuudessa ovatkin todella geneerisiä ja yllätyksettömiä tekeleitä, joissa ei ole mitään paikallista sävyä.

Koska itseltäni puuttuu laajempaa kokemusta Serbian viinituotannosta, on vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä viinissä on tuota paikallista sävyä, mutta ainakaan tämä ei maistu missään nimessä ennalta-arvattavalta ja tyypilliseltä, joten todennäköisesti ainakin jotain terroiria viiniin on saatu talteen. Jos Mézes Fehéristä on mahdollista tuottaa näin hauskoja, raikkaita ja persoonallisia, jää minua hämmentämään, minkä takia lajikkeesta ei kuulla mitään ja miksei sitä useammat paikalliset viljelijät yritä pelastaa sukupuuton partaalta.

Lyhyesti: Lähes kokonaan jo sukupuuttoon kuolleesta lajikkeesta valmistettu erittäin persoonallinen ja melko villin puoleinen natuviini serbialaiselta terroiristi-viljelijältä.

Arvio: Tyylikäs – vaikkei viini ole erityisen funky ja likainen, en silti menisi kutsumaan sitä varsinaisesti sisäsiistiksi esitykseksi. Viinistä kuitenkin löytyy sen verran eleganssia, tasapainoa ja luonnetta, että sitä voi kaikesta puleeraamattomasta villiydestään hyvillä mielin kutsua varsin tyylikkääksi esitykseksi. Jännittävä ensikosketus serbialaiseen viiniosaamiseen!