Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja. Näytä kaikki tekstit

29.8.16

Lehtinen: Niin monta olutta

Anikó Lehtinen: Niin monta olutta (2016)
  • Valmistaja: Anikó Lehtinen
  • Tyyppi: Kirja
  • Maa: Suomi
  • Koko: 170 sivua
  • ISBN: 978-951-0-41484-2




Sain keväästä luettavaksi näytekappaleen Anikó Lehtisen tuoreesta Niin monta olutta -kirjasta, mutta kiireiden ja muun luettavan vuoksi opus tuli selattua loppuun vasta kesän puolen välin jälkeen. Vaikka kirja ei olekaan enää aivan uunituore painosta, ei sen sisältö ole onneksi ehtinyt vielä vanhentua!

Kyseessä on siis Sinebrychoffilla olutasiantuntijana toimivan ja siellä täällä eri medioissa olutasioiden teemoilta esiintyvän Anikó Lehtisen toinen kirja, eli seuraaja vuoden 2014 Yksi olut -kirjalle. Aivan yksin Lehtinen ei ole kirjaa tehnyt, sillä hieman inputtia on tullut myös Anikón mieheltä, panimo Hiisin ja Donut Islandin parissa toimivalta Mika Oksaselta.

Sisällöltään Niin monta olutta on selkeästi tähdätty enemmän olutharrastuksensa alkutaipaleella olevalle aloittejalle tai oluista vasta mahdollisesti kiinnostuneelle tukipaketiksi ja perusinfopläjäykseksi, kuin pidemmälle ehtineelle harrastajalle. Kirjan visuaalinen ulkonäkö on yleisesti sekä nättiä että selkeää, mikä pitää kokonaisuuden äärimmäisen helpostilähestyttävänä ja helppotajuisena vähemmän perehtyneille.

Niin monta olutta on pääpiirteittäin jaettu pariin osaan: ensiksi tulee yleistä asiaa oluttietoudesta ja mm. maistamisesta tai oluen ja ruoan nauttimisesta, mitä seuraa kirjan varsinainen leipäosa, eli oluiden esittelyt. Näin pidemmälle ehtineen näkökulmasta tuo ensimmäinen, oluttietouteen keskittynyt osuus oli se kirjan mielenkiintoisin, jos kohta itse olisin kaivannut sinne enemmän pinnan alle menevää, teknistä puolta – nyt homma jäi lähinnä muutaman sivun mittaiseksi perustason pintaraapaisuksi.

Esittelyosiossa oluet eivät ole eritelty perinteisten olutkirjojen tapaan oluttyyleittäin, vaan oluita on niputettu yhteen suurempien kattokuvailujen alle (esim. "raikkaat", "hedelmäisen maltaiset" tai "katkerat"); vaikka aluksi tämä saattaa tyylipuristia hämmentääkin, on niputtaminen tehty sen verran taidokkaasti, ettei kirjaa läpikäydessään havaitse suurta tyylillistä poukkoilua, vaan varsin samankaltaisissa sfääreissä aina liikutaan. Oluiden esittelyitä on lukemattomia, mutta totta puhuen niiden lueskelu rupesi käymään jopa tällaiselle olutarvioista kiinnostuneelle todella puuduttavaksi: oluet toki esitellään, mutta vain lauseella parilla, jolloin jokaisesta tuotoksesta jää hyvin pinnallinen, yksiulotteinen kuva ja huomio keskittyy lähinnä vain oluen pisteisiin. Tässäkin on sellainen ongelma, että esimerkiksi sitten kun tulee joku todella hyvä tai erittäin huono olut, olisi hyvin mielenkiintoista kuulla, miksi tällaiseen pisteytykseen on päädytty – silloinkin kun itse on oluen saamista pisteistä samaa mieltä. Ilman syvempiä arvioita olutarviot jäävät lähinnä pullojen kuviksi ja niiden vieressä leijuviin, välillä jopa hieman satunnaisen oloisiin numeroihin.

Olutarvioiden kohdalla kuvailujen ohelta löytyy myös mahdollisuus kirjoittaa missä ja milloin lukija itse on maistanut oluen ja minkä arvosanan sille antaisi, mutta minkään muiden havaintojen raapustamiselle tilaa ei ole. Koska oluista kerrotaan hyvin harvoin juuri mitään taustatietoja, jää koko arvio-osion lukeminen vähän yhdentekeväksi – on toki aina hauska katsoa mitkä tutut ja tunnetut olut ovat saaneet mitäkin pisteiksi, mutta muuta mielenkiintoista tältä puolelta löytyy harvemmin. Kirjan koko ei myöskään varsinaisesti kannusta pitämään kirjaa mukanaan oluttietojen raapustamista varten – ei opus ole mitenkään suurikokoinen tai painava, mutta sen verran iso, ettei se ihan helposti kulje myöskään mukana.

Arvio-osiota onneksi keventää sen seasta löytyvät, satunnaiset tietoiskut käsiteltävistä tyyleistä tai jostain kuriositeeteista, sekä mielenkiintoiset, mutta samalla sopivan yksinkertaiset ruokareseptit. Tällaiselle paatuneelle makkarakansalle kirjan reseptit tekevät myös tervetullutta kulttuurityötä; seassa on myös mukavasti erilaisia kasvisreseptejä, jotka tuovat virkistävää vaihtelua vallalla olevaan, suomalaiseen "olut ja makkara" -ajatusmalliin. Tyyliin sopivasti jokaiselle ruoalle on myös näppärä olutparitus, minkä lisäksi joissain resepteissä käytetään ilahduttavasti olutta myös raaka-aineena.

Koska kirja on selkeästi suunnattu vasta-alkajille eikä niinkään oluiden kanssa pidemmälle ehtineille, on moni tekninen asia jätetty kokonaan kertomatta – todennäköisesti siksi, ettei asiaan perehtymättömiä haluta pelottaa heti pois (mikä mielestäni on aina turhaa, koska en ainakaan itse koskaan halua ymmärtää uusia asioita pelkästään sellaisenaan, vaan myös ilmiöitä niiden takana). Tämän vuoksi kirjassa moni asia annetaan aivan sellaisenaan ja sen kummemmin selittelemättä, mistä jää välillä hieman hämmentävä fiilis. Esimerkkejä tästä on mm. se, että IBU-arvon teoreettiseksi maksimiksi mainitaan 400, mutta ei lainkaan, että miksi. Samoin oluen kantavierteen laskukaavaa olisi voinut avata, eikä vain lätkäistä sitä sivulle "tässäpä tämä"-tyyliin, jolloin se olisi ollut helpommin hahmotettavissa, ymmärrettävissä ja sovellettavissa muuallekin.

Yleisesti kirja on varsin helppolukuista, kevyesti silmäiltävää lueskeltavaa, mutta näin oikolukijankin töitä tehneenä kokonaisuutta leimaa paikoin häiritsevät ja välillä jopa jatkuvasti toistuvat kirjoitusvirheet – esimerkiksi Fuller'sin klassikko-olut ESB on useampaan otteeseen kirjoitettu syystä tai toisesta muotoon ESP. Myös muutamat muut panimojen ja oluiden väärin kirjoitetut nimet ovat läpäisseet mahdollisen oikolukijan seulan toistuvasti. Kirjassa on lisäksi monia muita tekstinpätkiä, jotka tuntuvat joko asiavirheen oloisilta, tai sitten ne ovat vain ilmaistu todella epäselvästi, jolloin tekstistä jää hämmentynyt fiilis – vaikka asiaan perehtyneenä käsittäisikin, mistä on kyse. Ymmärrän toki, jos joidenkin mielestä tämmöinen kritiikki on vain lillukanvarsiin tarttumista, mutta omissa silmissäni erityisesti toistuvat kirjoitusvirheet tuovat muuten varsin tasokkaaseen kirjaan hieman hutiloitua fiilistä. Mielestäni kirjassa nimittäin on tämänlaisia hämmentäviä* tai harhaanjohtavia** kuvauksia hieman turhan paljon – erityisesti siksi, että kirja on melko selkeästi tähdätty enemmän vasta-alkajille, joilta ei välttämättä löydy tietopohjaa hahmottamaan, että mitkä asiat tekstissä nyt menevät oikein ja mitkä taas eivät ihan. Onneksi valtaosaltaan kirja on täynnä kovatasoista ja osaavaa tekstiä, eli kyse on kuitenkin loppupeleissä enemmän kauneusvirheestä kuin pahemmanlaatuisesta ongelmasta.

* Belgiassa kirsikoita kuivataan, jotta kuulemma niiden sisältämä sokeri "väkevöityisi". Tajuan, mitä asialla haetaan takaa, mutta kummallisella termistöllä ilmiö saadaan kuulostamaan todella erikoiselta.

** Kirjassa kerrotaan, että Koillis-Ranskan Strasbourgissa Belgian vaikutus näkyy selvästi bière de garde -tyylissä, kun taas "Elsassissa" (mikä on myös nykyisin vanhahtava, saksalainen nimi Alsacelle) tuntuu voimakkaasti Saksan vaikutus vaaleissa lagereissa. Itseäni tämä lause hämmensi sen suhteen, että Strasbourghan juuri sijaitsee Alsacessa!

Kokonaisuutena kirja on hyvä, mutta aivan varauksetta en sitä suosittelisi. Kirjassa on vielä paljon hiottavaa mm. kirjoitusvirheiden ja epäselvien tai hämmentävien lauseiden muodossa, eikä se syvemmin olutmaailmaan perehtyneelle tarjoa hirveästi uutta. Kirja onkin mainio hankinta erityisesti sellaiselle henkilölle, jonka kosketuspinta oluisiin muodostuu lähinnä bulkkilagerista, mutta mielenkiintoa pienpanimo-oluiden maailmaa kohtaan löytyisi. Kirja toimiikin parhaiten erityisenä checklistinä – siihen on kattavasti metsästetty lähinnä Suomen ruokakaupoista, baareista ja Alkoista (kirjan julkaisuhetkellä) löytyviä oluita, joten kun kirjan oluet on luettu ja maistettu läpi, on pohjalle kerääntynyt ihan kattava osaaminen eri oluttyyleistä!

Lyhyesti: Olutmaailmaan vasta tutustuville kattava opus erilaisiin oluttyyleihin, ryyditettynä erilaisilla, veikeillä ruokaresepteillä.

Arvio: Hyvä – tämä on kirja, josta löytyy paljon asiaa, mutta ensisijaisesti vain oluihin vasta tutustuville. Enemmän olutmaailmaan perehtyneille kirja tarjoaa melko vähän mitään uutta, minkä lisäksi oluiden ja panimoiden nimissä vilahtelevat lapsukset ja hieman epäselviksi jäävät lauseet hankaloittavat kirjan luettavuutta tarkkasilmäiselle lukijalle.

10.9.14

Goode, Harrop: Authentic Wine

Authentic Wine – toward natural and sustainable winemaking (2011)
  • Valmistaja: Jamie Goode & Sam Harrop MW; University of California Press
  • Tyyppi: Kirja
  • Koko: 259 sivua
  • ISBN: 978-0-520-26563-9



Tässä hiljattain tuttavani iski minulle tämän kirjan kouraan saatesanoin "täältä varmaan löytyy matskua joka sua kiinnostaa", joten pitihän tällä tavoin esitelty lainakirja ottaa heti lukuun.

Authentic Wine on kattava katsaus viinien ja viininvalmistuksen nykytilaan ja sen ovat kirjoittaneet brittiläinen kasvibiologi-viinikirjoittaja Jamie Goode (mies The Wine Anorak -sivuston takana) ja Master of Wine Sam Harrop, viinintekijä ja luomiviinitila Domaine Matassan perustaja. Kirjan sisällölle antaa siis hyvin paljon painoarvoa se pieni yksityiskohta, että sen kirjoittajat eivät perusta väitteitään mutu-tietoon; kun toisella kirjoittajista on yliopistotutkinto ja paljon kokemusta viiniköynnöksen biologiasta ja kemiasta ja toisella on sekä Master of Wine -tutkinto että ensikäden kokemusta luonnollisuutta painottavasta viininvalmistuksesta parinkymmenen vuoden ajalta, ei kirjassa kerrottuja faktoja halua lähteä ihan heppoisin perustein kyseenalaistamaan.

Ei sillä, että niitä tarvitsisikaan kyseenalaistaa! Kirjassa käsitellään paljon viiniammattilaisten parissa kiistanalaisia asioita, mutta niiden analyysia ei jätetä vain pintaraapaisun tasolle, vaan niiden tueksi esitetään paljon raakaa dataa. Kirja ei myöskään ole yksinomaan Gooden ja Harropin äänitorvi; kirjan sivuilta löytyy kyllä heidän eri tahoille aikaisemmin kirjoittamiaan artikkeleita, mutta myös useita lainauksia, anekdootteja ja haastatteluja eri viinintuottajilta ja muilta viinihenkilöiltä ympäri maailmaa (muutamia maininnanarvoisia nimiä ovat mm. naturalviiniextremisti Frank Cornelissen ja Villa Marian viinintekijä Alistair Maling), mitkä osoittavat, etteivät he ole missään nimessä yksin mielipiteittensä kanssa.

Vaikkei kirja ole aivan viinimaailman tuoreimmille vasta-alkajille tarkoitettu, on se mukavan helppolukuinen ja rakenteeltaan se etenee varsin johdonmukaisesti, joten hirveän suuri tehtävä kirjan lukeminen ei ole. Käsitteitä alustetaan kattavasti ja hyvin ymmärrettävästi ennen niihin syvemmälle siirtymistä, eli mikään Master of Wine -tasoinen superammattilainen ei tarvitse olla ymmärtääkseen kirjaa – perusymmärrys viinistä ja sen valmistuksesta riittää täysin. Kuitenkin kirja tarjoaa eniten älyllistä nautintoa jo hieman viiniymmärryksessään pidemmälle ehtineille silloin kun kirjailijat ryhtyvät toden teolla antamaan tieteellistä selitystä monille tutuille, mutta lähinnä mielipiteisiin ja mutu-tuntumaan perustuneille ilmiöille.

Kirja lähtee käyntiin esittelemällä ylipäänsä "aidon" viinin käsitteen ja miten se eroaa teollisesti tuotetusta viinistä. Vaikkei kirja missään vaiheessa varsinaisesti tuomitse teollisesti valmistettuja viinejä, on kirjassa hyvin selvä, luonnollisempia ja "aidompia" viinejä suosiva kanta ja kirja kuluttaa 200 sivun kestonsa niiden etuja hyvin kattavasti ja vedenpitävästi argumentoiden. Kirjaa ei kuitenkaan ole selkeästi kirjoitettu miksikään natural-viinifanien selkääntaputtelulukemistoksi, vaan ylipäänsä silmiäavaavaksi selonteoksi viininvalmistuksesta, luontoa suosivien valmistusmenetelmien eduista ja monimuotoisuudesta sekä kestävästä kehityksestä. Viinikirjaa voivat lukea mielenkiinnolla niin autenttisista viineistä kiinnostuneet kuin pahimmatkin luomuskeptikot.

Alkuesittelyn jälkeen kirjassa käsitellään järjestyksessä mm. terroir, mistä ja miten se muodostuu ja miten se eroaa esimerkiksi rypälelajikkeiden eroista; mineraalisuus ja mitä kaikkea tämä ristiriitainen termi käsittää; viinikirva ja köynnösten varttaminen; biodynaaminen ja luonnonmukainen viljely, niiden vaikutukset, edut ja haitat sekä niiden sertifiointiprosessit; kestävään kehitykseen perustuva viininviljely, sen levinneisyys ympäri maailman viinialueita ja miten se eroaa luonnonmukaisesta viljelystä; viinin käsittely, muokkaus, erilaiset muokkausmenetelmät sekä niiden edut ja haitat; natural-viiniliike; sulfiittien toimintaperiaate ja kemialliset reaktiot viinissä; erilaiset viljellyt ja villit hiivat, niiden käyttö ja toimintamekanismit viinissä; rypäleiden kypsymisprosessi ja sen erot ympäri maailmaa, viinien kypsyysaste ja alkoholitaso; viinien viat ja mikä kaikki voidaan laskea tai olla laskematta viaksi; viinien hiilijalanjälki ja siihen vaikuttaminen; ja lopuksi jatkuvasti muuttuva viinimaailma sekä "aitojen" viinien markkinointiin ja myyntiin liittyvää keskustelua.

Vaikka kaikki ylläolevat pointit eivät heti sanoisi mitään, ei kirja jätä missään välissä lukijaa eksyksiin: kaikki termit selvennetään asiaan perehtymättömille hyvin kattavalla ja ymmärrettävällä tavalla ilman että pääsee syntymään tunnetta, että kirjoittajat pitäisivät lukijaa tietämättömänä tai tyhmänä. Kirja onnistuu herättämään mielenkiinnon useaan ennen melko tylsältä tai triviaalilta asialta tuntuneeseen aihepiiriin tai käsitteeseen, eikä missään vaiheessa synny tunnetta, että kirja junnaisi laakereillaan – kaikki asiat käydään riittävän perinpohjaisesti läpi, mutta kappaleet ovat riittävän lyhyitä ja kompakteja, jotta kirjassa säilyy jatkuva eteenpäin kulkemisen tuntu. Koska kirja on hyvin taitavasti, riittävän helppolukuisesti ja ennen kaikkea mielenkiintoisesti kirjoitettu (sekä kirjoittajien innostus että heidän syvätason ymmärryksensä aihetta kohtaan paistaa tekstistä läpi), lukee se suorastaan itse itsensä. Kirjan takakansi tuli pelkällä satunnaisella lueskelulla vastaan aivan liian nopeasti ja se oli onnistunut sytyttämään tehokkaasti janon saada lukea lisää vastaavaa materiaalia. Luettuani totesin myös oppineeni paljon uutta ja mielenkiintoista tietoa, minkä lisäksi kirja onnistui useampaan kertaan jopa yllättämään tiedoillaan.

Jos ei aihetta (eli viiniä) kohtaan ei ole mitään sen suurempaa kiinnostusta tai englanti ei taitu riittävän hyvin, voi kirjan harkinnanarvoisesti jättää hyllyyn. Muussa tapauksessa suosittelen ehdottoman lämpimästi hankkimaan niteen ja lukemaan sen läpi – jos tämän kirjan luettua edelleen rakastaa yli kaiken seitsemän euron chileläisiä (tai vaikkapa kirjassa mainittua Yellow Tailia), olen hyvin suuresti hämmentynyt. Kirja ei käännytä ketään luomu-uskovaiseksi ituhipiksi tai saa lukijoitaan ymmärtämään Rudolf Steinerin mystisiä oppeja biodynamiikassa, mutta se valaisee hienolla (ja ihastuttavan tieteellisellä) tavalla miksi monesti luomu- tai biodynyviinit maistuvat paremmilta kuin perinteisin, tehoviljelyin keinoin viljellyt verrokit. Maailma on kirjan mukaan tällä hetkellä risteyksessä, jossa toisaalla on viinien tasapäistyminen homogeeniseksi massahyödykkeeksi ja toisaalla mahdollisuus palauttaa viineihin takaisin niiden alkuperä, yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus. Tekijät tahtovat muistuttaa, että jollei ihmisiä valisteta riittävästi vaihtoehdoista, ajaudumme hiljaa, mutta tasaisesti kohti viinien homogenisoitumista.

Kalifornialaisen Bonny Doon -viinitalon Randall Grahmin sanoin:
Jamie Goode and Sam Harrop mount a passionate defense of 'natural wine' from an utterly rational perspective. They make the case that we must choose to grow grapes and make wines in a natural way, allowing the wines to achieve the greatest expression of individuality, lest we drown in a wine-dark (possibly over-extracted) sea of sameness. (Kirjan takakannesta)

Lyhyesti: Ihailtavan perinpohjaisella, mielenkiintoisella ja helppotajuisella tavalla kirjoitettu tieteellinen katsaus mm. viinien monimuotoisuuteen ja niiden valmistusmenetelmiin. Mielenkiintoisimmat neljännestuhatta sivua mitä olen viinistä vähään aikaan lukenut.

Arvio: Erinomainen – tällä hetkellä kirjassa harmittaa ainoastaan se, ettei se ole omani. Kai sitä nyt pitää mennä hankkimaan oma kappale; tämä on nimittäin jokaiselle vähääkään viinistä syvemmin kiinnostuneelle mainio teos, niin aiheeseen sisälle pääsyä kuin olemassaolevan tiedon syventämistä ajatellen.

7.11.12

Viinipiru ja Lupa läikyttää

Viinipiru ja Lupa läikyttää: Toisinajattelijan viiniaapinen (2012)
  • Valmistaja: Arto Koskelo (Viinipiru), Docendo Oy
  • Tyyppi: Kirja
  • Maa: Suomi
  • Koko: 269 sivua
  • Hinta arviointihetkellä: 20e (Marraskuu 2012, Kirjakauppa Docendo)
  • Hinta nyt: 24e (Marraskuu 2012, Kirjakauppa Docendo)


Toukokuussa Arto Koskelo – alias Viinipiru – ilmoitti blogissaan alkavansa kirjoittaa kirjaa viinistä. Ensireaktioni oli melko laimea, sillä mitäpä nyt viinistä sen kummempia kirjoittamaan. Yleensä viininharrastajilla on kuitenkin omat hakuteoksensa ja muut raamattunsa, joita vastaan on hyvin paha lähteä kilpailemaan ilman puolen vuosisadan kokemusta viinimaailmasta, kun taas aloittelijoille suunnatut opukset eivät usein jaksa sisällöllään herättää viinejä enemmän harrastelevissa suurtakaan mielenkiintoa. Kuitenkin Piru lupasi jo ensimmäisessä postauksessaan kehitellä jonkin "uudenlaisen lähestymistavan" viinikirjallisuuteen, joten alustavasti mielenkiinto oli onnistuttu herättämään.

Miehen blogia lukiessa mielenkiinto sitten kasvoikin kuin nälkä syödessä. Visuaalisesta ulkoasusta ja itse sisällöstä annettiin pieniä maistiaisia pitkin kesää ja syksyä, enkä voi väittää, etteikö kirja olisi jo jollain lailla onnistunut houkuttelemaan julkaisupäivän lähestyessä, vaikka edelleenkin jäyti epäilys siitä, mahtaisiko kirja tarjota mitään uutta ja mielenkiintoista. Ajattelin kuitenkin odottaa, että suurin haloo laantuisi kirjan ympäriltä ja sitten lainata tai muuten metsästää käsiini oman kappaleen.

Tästä huolimatta kävikin niin, että nyt – pari viikkoa kirjan julkaisupäivästä – vieressäni makaa Lupa läikyttää harvinaisen luettuna.

Itse asiaan.

Ulkonäöltään kirja on varsin tyylikkääksi puleerattu. Väri on kautta linjan puhtaan mustavalkoinen, lukuunottamatta kannen verenpunaisia sävyjä. Visuaalinen ilme on kautta linjan miellyttävän selkeä ja ilmava; erityispisteet lähtee taitavan graafikon, Mika Wistin, tuomasta persoonallisesta ilmaisusta. Muutamista otsikoista on välillä hieman vaikea saada selvää, mutta hätätapauksessa luvun nimen voi aina luntata sisällyksestä.

Kirja ei tuoksu juuri miltään, korkeintaan etäisesti sahajauhoisen paperiselta.

Sen sijaan sisältö pääsee rehellisesti sanottuna yllättämään. Koskelo on melkoinen Piru myös Suomen kielen kanssa, sillä kirja on kirjoitettu mukaansatempaavan lennokkaalla ja persoonallisella tyylillä. Kirja on "viiniaapinen" aivan nimensä mukaisesti – kirjan luvut ovat järjestetty aakkosjärjestykseen. Aluksi tämä simppelin oloinen ratkaisu osoittautuukin mitä toimivimmaksi; tosin jotta kaikki suomen aakkoset saataisiin käytyä läpi, joudutaan välillä hyppäämään otsikosta varsinaiseen aiheeseen toinen toistaan yllättävämpien ja samalla myös viihdyttävämpien aasinsiltojen kautta. Tämä tuokin kirjan lukemiseen jopa dekkarimaista yllätyksellisyyttä – on täysin mahdotonta odottaa minne Koskelo vie lukijan seuraavassa kappaleessa.

Kappaleet ovat pääasiassa varsin lyhyitä ja helpostiannosteltuja suupaloja – ei tarvitse juoda koko pulloa kerralla, vaan satsin voi nauttia omaan tahtiinsa ihan ravintola-annosten muodossa; kun löytyy hieman raskaampaa tavaraa, voidaan ottaa jopa tukevampi tupla-annos, ja välillä taas riittää pieni parin sentin maisteluannos. Järkevän annostelun vuoksi kirja meni itsellä vallan huolettomasti ja yllättävänkin sutjakasti ihan ilta- ja bussilukemistona – kirjaa varten ei tarvitse erikseen varata aikaa, vaan sillä saa helposti täytettyä lyhyitä tyhjiä pätkiä päiväjärjestyksestä.

Sisältönsä puolesta kirja on myös enemmänkin viinejä harrastavalle vallan luettava nide; vaikka kirja pitää sisällään melko vähän uutta viiniasiaa enemmän perehtyneille, on silti pakko myöntää viisastuneensa asian jos toisenkin verran kun kirjan laskee pöydälle takakannen tultua vastaan. Varsinainen juju piileekin siinä, miten kirja on kirjoitettu: Lupa läikyttää on erinomainen yhdistelmä hauskoja anekdootteja, tiukkaa faktaa, mielipiteitä ja vastamielipiteitä. Koskelo on taustatyönsä tehnyt ja maailmaa nähnyt, mikä huokuu selvästi kirjan sivuilta. Monet asiat käydään läpi elävästi kerrottujen tarinanpätkien lomassa niin huomaamatta mutta seikkaperäisesti, että Pirun suvereenia kirjoitustaitoa ei voi kuin ihailla. Viineistä vain vähän tietäville mutta niistä kiinnostuneille tämän täytyy olla kaikessa mielenkiintoisuudessaan monta kertaa tehokkaampi ja luettavampi opus kuin melkeinpä mikä tahansa kuivakka hakuteos. Tosin kirjan positiivisen kaoottisen etenemisjärjestyksen vuoksi haluttua asiaa voi olla vaikeata löytää – sen vain on annettava tulla vastaan.

Koskelo pyörii siellä sun täällä ympäri niin fyysistä kuin käsitteellistä viinimaailmaa, eikä kovinkaan moni kivi jää kääntämättä: osansa saa mm. Bordeaux'n nykytilanne, Burgundin sekavuus, suomalaisten viinitottumukset, jaottelu uuteen ja vanhaan maailmaan (sekä erityisesti Suomen lempilapsi viinien osalta; Chile), S(h)amppanja, alkoholimonopolit ja niiden ongelmat, luomu ja lisäaineet, erilaiset kulttuurit ympäri maailmaa ja niin niiden kuin meidänkin suhde viiniin ja alkoholiin yleensäkin. Lista on hengästyttävän pitkä, vaikuttava ja kaikesta huolimatta kepeä ja helppolukuinen. Silloinkin, kun Koskelo vaihtaa leppoisan tarinasedän vaihteensa luennoitsijan rooliin, ei silmäkulmasta katoa pilke, tekstistä kirjoittamisen riemu, eikä kirjailijan lukijaan tarttuva rehellinen innostus asiaan.

Mutta aivan täydelliseen suoritukseen ei kirja kuitenkaan yllä. Vaikken lukenutkaan kirjaa kuin Piru raamattua (Piru kun on kirjoittanut kirjan; ennemminkin luen tätä kuin Viinihullu viiniaapista), tarttui silmiini muutamia pieniä kauneusvirheitä (tämä johtunee lähinnä siitä, että olen tehnyt sivutöitä kirjankääntäjänä ja oikolukijana.) Nämä pikkuvirheet ovat siis lähinnä visuaalisella, ei sisällöllisellä puolella, joten voinee kirjaa silti laudaturin arvoisena suorituksena pitää – ja nämä seuraavat moitteet tuskin häiritsevät jokaista peruslukijaa. Ei rakentavasta palautteesta kuitenkaan koskaan liene haittaa?

Mutta mutta. Keskipahana kielipoliisina minua eniten häiritsi se, kuinka Koskelo kirjoittaa kirjan alkupuolella "Bordeauxin." Tämä, kuten mikä tahansa muukin epäkieliopillinen ulkomaalaisen sanan taivuttaminen häiritsee saa allekirjoittaneen näkemään punaista. (Kuinka tuo kuuluisi lausua? "Bordooin?" "Bordooxin?" "Bordeauxin?" Toinen toistaan kauheampia vaihtoehtoja!) Myöhemmin kirjassa kuitenkin käytetään säännöllisesti muotoa "Bordeaux'n", joten joko itse kirjailijalla on tullut jonkin tason aivopieru asian kanssa tai oikolukija on käynyt kappaleen tai pari läpi säästöliekillä. Siellä täällä löytyy myös muutamia kirjoitusvirheitä sekä taittoon liittyviä, ajoittain lukemista häiritseviä tavutuksia keskeltä riviä. Lisäksi kirjassa käytetyt, iltapäivälehtimäiset korostetut lainaukset kappaleiden keskellä hieman häiritsivät lukunautintoa. Ne todennäköisesti toimivat mainoksen tavoin, jos kirjaa silmäilee nopeasti kirjakaupassa, mutta lukiessa ne tuntuvat tulevan tielle.

Lisäksi ei saa kertoa hauskaa anekdoottia viinistä, tuottajasta, tilaisuudesta, yms. kertomatta että mistä niin. Kyllä viininystävää kiinnostaa!

Näistä pikku kauneusvirheistä huolimatta kokonaisuus on varsin maittava ja jättää kielelle pitkän ja monivivahteisen jälkivaikutelman, jota muistelee vielä kirjan loputtuakin lämmöllä.

Yleisvaikutelmaltaan kirja vaikuttaa varsin helpolta ja massoihinvetoavalta tekeleeltä, mutta hetken maisteltuaan joutuu toteamaan, että kyseessähän on huolettomasta ilmaisustaan huolimatta vallan oiva ja ennen kaikkea persoonallinen teos, josta löytyy paljon enemmän syvyyttä mitä ensivaikutelma osasi antaa odottaa! Vaikka tämä ensivaikutelma luokin aluksi kuvan, että tämä olisi ensisijaisesti kirjoitettu enemmän vasta viiniin tutustuville, kirjan knoppitiedot onnistuvat silti lisäämään pidempäänkin viiniä harrastaneiden tietoutta, eikä värikästä tekstiä lukiessa kirja maistu hetkeäkään puisevalta – kaiken kaikkiaan upea suoritus Viinipirulta. Nostan lätsääni kynäniekalle.

Lyhyesti: Kattava, visuaalinen, helppo- ja nopealukuinen sekä ennen kaikkea erittäin viihdyttävä kirja, joka sopii loistavasti aloittelevalle viininharrastajalle, mutta on leppoisan tarinaturinansa takia myös vallan viihdyttävä lukukokemus vaikka tietäisikin jo kaiken viinistä.

Arvio: Erinomainen – vaikkei kattavin, on Lupa läikyttää silti ehdottomasti parhaita kotimaisia viiniaiheisia kirjoja. Täytyy vain toivoa, että Koskelolta löytyy tulevaisuudessa kiinnostusta, innostusta ja ennenkaikkea jutun juurta kirjoittaa jatko-osa.

Hinnan (24,00e) ja laadun suhde: Hyvä – kirja on hintaisekseen kelpo ostos.