Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

19.9.2017 mennessä blogissa on arvosteltu 1424 viiniä, 279 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


8.3.17

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010

Furleigh Estate Blanc de Noirs Brut 2010
  • Valmistaja: Furleigh Estate
  • Tyyppi: Kuohuviini
  • Maa: Englanti
  • Alue: South West England, Dorset
  • Rypäleet: Pinot Noir (75%), Pinot Meunier (25%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: £30,00 (~37,54e; Syyskuu 2014, Lontoo)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Englannin kuohuviinien nousua on ennustettu jo pitkälti yli toista vuosikymmentä ja jonkin verran totuuspohjaakin tuolla ennustuksella tuntuu olevan, kun katsoo miten sekä niin englantilaisten viinitalojen lukumäärä kuin maan kuohuviinien kysyntä tuntuu kasvavan. En sinänsä ihmettele tätä nousujohteista muutosta, sillä tarjoaahan Englanti varsin uskottavat lähtökohdat laadukkaan kuohuviinin valmistamiseen: sekä Etelä-Englannin ilmasto että maaperä kun ovat hyvin samankaltaisia maailman kuuluisimman kuohuviinialue Champagnen välillä. Suuremmat ongelmat tuntuvat olevan lähinnä a) siinä, että monissa taloissa on kyllä intoa tehdä laadukasta viiniä, mutta koska viinitarhat ovat nuoria ja osaamista vähän, voi viinien taso olla hieman vaihtelevaa; b) viinin valmistus – etenkään laadukkaan kuohu-sellaisen – ei koskaan ole halpaa, minkä vuoksi melkeinpä kaikki englantilaiset viinitalot joutuvat hinnoittelemaan viininsä samalle tasolle aidon shamppanjan kanssa. Monilla ihmisillä voi tehdä vaikeuksia iskeä samaa määrää seteleitä tuntemattomasta brittiskumpasta kuin kuuluisasta shamppiksesta.

Mutta myyntitilastot näyttävät, että yllättävän monet ovat valmiita kustantamaan Englannin kuplivista sen, mitä pyydetään. Tässä toki on varmasti avittanut se, että monet englantilaiset kuohuviinit ovat voittaneet useita kuohuviinisokkomaisteluja, joissa Champagnen ja Englannin kuohuviinejä on maisteltu ristiin ja rinnakkain. Juuri tästä syystä halusin itsekin pitää sellaisen maistelun, jossa Englannin kuohuvia maisteltaisiin muiden kuplivien seassa sokkona ja arvioitaisiin, erottuisivatko nämä kuohuvat jotenkin muista.

Lounais-Englannin Dorsetissa sijaitseva Furleigh Estate on talon toisen omistajan, Rebecca Hansfordin, lapsuudenkoti. Hänen isänsi möi tämän alun perin maitotilana toimineen maatalon pois, mutta vuonna 2004 Rebecca ja hänen miehensä Ian ostivat talon takaisin. Vuonna 2005 he istuttivat talon maille viiniköynnöksiä ja perustivat Furleigh Estaten viinitalon. Talon ensimmäinen vuosikerta saatiin tehtyä vuonna 2009 ja tätä nykyä talon n. 28 hehtaarilla kasvaa 22,000 viiniköynnöstä, joista n. 15,000 on ensisijaisesti kuohuviinin valmistukseen tarkoitettua Chardonnayta, Pinot Meunieria ja Pinot Noiria. Tämä meikäläisen maistelussa ollut pullo on alun perin hommattu Lontoosta ja se on Blanc de Noirs, eli rypälepohjasta löytyy vain punaisia rypäleitä, Pinot Noiria ja Pinot Meunieria. Käymisen ja 9 kk terästankkikypsyttelyn jälkeen viini on pullotettu ja se on saanut kypsyä 18 kk hiivasakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa.

Viinillä on keskisyvän kellervä väri. Yleensä tämmöinen väri kuohuvissa vihjaa kehittyneempään ikään, mutta Blanc de Noirs -viineissä tämä on seurausta siitä, että viini on valmistettu yksinomaan punaisista rypäleistä; vaikka rypäleet murskattaisiin äärimmäisen varovaisesti, tummien rypäleiden kuorista silti uuttuu aina sen verran väriä mukaan, että lopputulos on perinteistä kuohuviiniä syvemmän värinen, vaikkei varsinaisesti punaiseen taittuisikaan.

Viinin tuoksu hämmentää. Kokonaisuus vaikuttaa jonkin verran jopa vialliselta, todennäköisesti kohtalaisen reduktiiviselta, sillä ensivaikutelmaltaan tuoksu on aika tyrmäävä: seissyttä merivettä, hieman kumimaisuutta, pehmeäksi mennyttä sipulia ja jotain pölyistä. Yleisilmeen seasta löytyy myös kypsää kellervää hedelmää, joka jopa taittuu ujosti myös hedelmäkarkkisuuteen, sekä ujoa vegetaalisuutta, joka muistuttaa etäisesti raparperia.

Onneksi tuoksun epämiellyttävät piirteet jäävät vain nokkasektorille, sillä maultaan viini on ilahduttavan puhdaspiirteinen. Makumaailmasta löytyy Englannin kupliville tyypillisen tuntuvaa, kalkkista mineraalisuutta, mutta muuten kokonaisuus on hieman yksioikoinen, tarjoillen lähinnä kypsää, persikkaisuuteen taittuvaa keltaista hedelmää ja ujoa punaista omenaa. Viinillä on suht täyteläinen suutuntuma ja melko kuiva yleisilme – aivan rutikuiva viini ei ole, sillä sen dosage tuntuu ujona makeutena ja runsautena. Kokonaisuutta sävyttää runsas, kohtalaisen suurikokoinen ja kestoltaan keskipitkä mousse, minkä lisäksi happoja on mukavan runsaasti.

Suuhun jää pitkä ja rapea jälkimaku, jossa tuntuu teräksisyyttä ja kalkkista mineraalia, kevyttä paahteista autolyysiä, hillittyä keltaista hedelmää ja ujosti silputtua persiljaa muistuttavia vihertäviä sävyjä. Melko voimakas mineraalisuus antaa jälkivaikutelmalle kohtalaisen bitterisen terän.

Todennäköisesti reduktiivisuuden tuoma tyrmäävä nokkapuoli oli kyllä melko kuoppainen startti viinille, mutta onneksi viini oli muuten vallan miellyttävä tapaus. Erityisesti Englannin kuohuviineille tyypillinen, voimakas mineraalisuus oli hyvin läsnä, minkä lisäksi viinistä löytyi mukavasti rakennetta happojen muodossa. Kokonaisuus kuitenkin jäi kohtalaisen yksiulotteiseksi, eli varsinaisia sakkakypsymisen tuomia autolyysin piirteitä ei juurikaan erottanut, ja koska viini oli tyyliltään Blanc de Noirs, ei kokonaisuudesta löytynyt myöskään Chardonnayn tuomaa rapeampaa hedelmää.

Loppupeleissä viini oli melko miellyttävä Blanc de Noirs -skumppa, josta löytyi ilahduttavan paljon napakkaa mineraalisuutta ja ryhtiä, mutta vastaavan hintaluokan shamppiksiin ero jäi melko suureksi, joten tässä tapauksessa Englannin kuohuvien hintapreemio ei enää tuntunut perustellulta. Ilman tömäkkää tuoksuaan tämä viini olisi kyllä ansainnut piirun verran paremman arvosanan, mutta silti oltaisiin kyllä alisuoriuduttu hintaluokkaan nähden.

Lyhyesti: Tuntuvan mineraalinen ja miellyttävän ryhdikäs, mutta samalla yleisilmeeltään melko mutkattomaksi ja yksiulotteiseksi jäävä englantilainen Blanc de Noirs.

Arvio: Miellyttävä – viinistä kyllä erottaa, että tässä ei ole tusinakuohuva kyseessä, mutta harmillisesti tämä ei onnistu realisoitumaan paletilla. Liekö tämä sitten kiinni viinintekijästä, vielä turhan nuorista rypäleköynnöksistä, jostain muusta, vai edelläolevien tekijöiden yhteisvaikutuksesta?

Hinnan (~37,54e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

1 kommentti:

  1. On aina kiinnostavaa lukea arvioita brittikuohareista! Join itse muutama viikko sitten Furleigh'n Classic Reservea 2010 ja siitä tykkäsin kovasti. Mutta se onkin talon ykköstuote. Nyetimber on silti edelleen ykkössuosikkini brittiviineistä.

    VastaaPoista