SOPP 2014: Hiisi Humulus Lupus

Hiisi Humulus Lupus

• Valmistaja: Panimo Hiisi
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
• Humala: Amarillo, Cascade, Magnum, Simcoe
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: 8,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: olutkellari

Vajaa vuosi sitten tuli testattua Hiisin mainio IPA, Raivoava Rakki, mistä johtuen vakuutin SOPP:issa mukana olleen kaverini ostamaan saman oluen tukevammaksi tuunattua Double IPA -versiota itse testaillessani saman panimon tiskiltä mukaani poimimia Sour Puzzia ja Pohjoisen Jättiläistä. Tämä arvio on sitten rustattu kaverin lasista välillä siemailtujen havaintojen pohjalta. Etiketin nappasin taas mainion Olutkellari-blogin valokuvasta törkeästi. J-P saa huudella täällä jos tämmöinen toiminta riepoo!

Olut on kokonaisuudessaan melkoinen sana- ja käsiteleikki. Hiisillä kun on nuo reilusti humaloidut alet, Rakki ja Raivoava Rakki, katalogissaan, joten on ihan loogista, että tällainen suurikokoisempi ja räyhäkkäämpi olut viittaa vähän suurikokoisempaan koiraeläimeen, suteen (canis lupus). Sutta löytyy myös oluen etiketissä, johon susi on ilmestynyt kaksipäisenä elikkona – viittaamaan siihen, että toisin kuin Raivoava Rakki, tämä on tyyliltään Double IPA. Toki nimen on myös viitattava valmistuksessa reilulla otteella käytettyyn humalaan (humulus lupulus).

Väriltään olut on oranssiin taittuvan punaruskea ja sameahko. Kermanväristä vaahtoa nousee keskirunsaasti, mutta se jää melko lyhytkestoiseksi.

Tuoksultaan olut on varsin tuhti ja tummanpuhuva. Siinä toistuu jo Raivoavasta Rakista tuttu yhdistelmä mehukasta marjaisuutta, tasapainoisen karamellisena tuntuvaa maltaisuutta ja kypsää sitruksisuutta. Kokonaisuus on sen verran muhkea ja täyteenahdettu, että IPA-henkistä raikkautta siitä ei niinkään löydy; kokonaisuus on todella aromikas, mutta hieman tunkkaisenpuoleinen.

Makumaailma toistaa tuoksun piirteitä melko uskollisesti: kokonaisuus on suussa tukeva ja täyteläinen, sekä hieman tunkkaisen oloinen. Tämä ei kuitenkaan pääse varsinaisesti häiritsemään, sillä kokonaisuus on muuten varsin aromaattinen ja vivahteikas – ja runsaasta humaloinnistaan johtuen hyvin tiukkarakenteinen tekstuuriltaan. Kielellä pyörii makean toffeista ja karamellista maltaisuutta, persikkavetoista trooppista keltaista hedelmää, hentoa marjaisuutta ja hillitysti freesiä sitruksisuutta, joka maun loppua kohti äityy varsin ärjyksi, pihka-greippiseksi katkeroisuudeksi.

Jälkimaku on kokonaisuudelle uskollisesti hyvin runsas ja tanakka. Kielelle jää paljon runsaan maltaan ja aromihumaloiden trooppisten hedelmien luomaa makeutta, mutta niin jää myös hyvin tiukkaa ja voimakkaan bitterisenä tuntuvaa katkerohumalointia sekä ruohoisuutta. Oluesta jää erittäin pitkä ja vivahteikas jälkivaikutelma, johon reilu (9%) alkoholi puskee kevyttä lämpöä kitalakeen ja nieluun.

Kokonaisuutena Humulus Lupus on hyvin vaikuttava, tiukkarakenteinen ja jäntevä DIPA, joka on tarkoitettu enemmän hop-headeille fiilistelyyn ja viileiden iltojen lämmikkeeksi – reippaasta alkoholistaan, makeaan taittuvasta maltaastaan ja hieman tukkoonhumaloidun tunkkaisesta yleisfiiliksestään johtuen olut ei ole nimittäin erityisen raikas kokonaisuus. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaista kritiikkiä, sillä rauhalliseen siemailuun tämä olut tuntuu toimivan vallan erinomaisesti. En kyllä pahastuisi, jos oluesta saisi irti vähän enemmän kepeyttä ja raikkautta, mutta homma pelittää mainiosti nytkin.

En kyllä ihmettele miksi (ainakin torstaina) SOPP:issa Hiisin tiskin edessä oli kenties festarin pisin jono (no, Ruosniemen jono oli lyhyempi, mutta niitä oli taas kaksi) – Hiisin panimon jätkät tuntuvat osaavan hommansa ja tekevän varsin kunnianhimoisia ja (festareiden nimeen hyvin sopivasti) suuria oluita. Olen ollut vakuuttunut Hiisin tarjonnasta jo tähän asti, eivätkä festareilla maistetut Jättiläinen tai Lupus ainakaan horjuttaneet tätä mielikuvaa. Odotan mielenkiinnolla mitä panimo mahtaa seuraavaksi keksiä!

Lyhyesti: Hieman tunkkainen, mutta tästä huolimatta varsin toimiva, suurikokoinen, ärhäkkä ja samalla myös vakuuttavan tasapainoinen DIPA. Ei siis kepeä ja raikas kesä-IPA, vaan maukas fiilistelyolut rauhallisiin hetkiin.

Arvio: Erinomainen – siinä missä Raivoava Rakki sopi enemmän seurusteluun ja huolettomaan hörppimiseen, vaatii Lupus maistelijaltaan selkeästi enemmän huomiota ja mielenkiintoa. Paremmuusjärjestykseen oluita on paha mennä pistämään, sillä molemmat ovat varsin mainioita kötöstyksiä – ainoastaan vain hyvin erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Hinnan (8,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

SOPP 2014: Hiisi / Kosoolan Panimo Pohjoisen Jättiläinen

Hiisi / Kosoolan Panimo Pohjoisen Jättiläinen

• Valmistaja: Panimo Hiisi, Kosoolan Panimo
• Tyyppi: Olut, Barley Wine
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 8,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: jaskankaljat

No niin, jälleen on aika uuden virstanpylvään. Nyt on nimittäin vuorossa 100. blogissani arvosteltu olut. Kaipa blogia voi sen nimestä huolimatta nimittää hyvällä omallatunnolla nyt myös osa-aikaiseksi olutblogiksi?

Tämä on siis näitä viimeviikkoisen Suuret Oluet Pienet Panimot -festareiden jälkipuinteja; koska useampi taho on jaksanut hehkuttaa tätä nyt arvioitua pullotetta yhdeksi parhaista suomalaisista oluista, lienee Pohjoisen Jättiläinen olut paikallaan 100. arvion roolissa.

Oluen esikuvana toimii kotikutoista Kosoolan Panimoa pyörittävän kotipanomies Juhani Palttalan suitsutusta saanut Del Norte Titan -barley wine, joka päätyi JaskanKaljat-blogin Jaakon neuvosta Panimo Hiisin (Hiiden?) uudelleenkäsiteltäväksi. Olut ei ymmärtääkseni ole täysin 1:1-versiointi alkuperäisestä kotioluesta, mutta esikuvalleen hyvin uskollinen näkemys siitä. Olutta valmistettiin 350 litran erä, mikä vastaa reilun 1000 kolmanneslitran putelia, näin pikaisella päässälaskuoperaatiolla.

Tuoppiin kaatuu kirkkaan kuparinpunaista olutta, jolle kohoaa melko kevyt, kuohkea ja väriltään vaalean hiekanruskea vaahtokukka.

Olut ei säästele paukkujaan, sillä heti ensinuuhkaisulla jyhkeä ja vaikuttavan moniulotteinen tuoksu pistää melko reippaalla otteella turpaan. Vaikkei SOPP-tuoppi ole mitenkään optimaalinen väline nokkapuolen arviointiin, löytyy oluesta silti helposti ruskeaa omenaa, makeaa marjahilloa, jalopuista puisevuutta ja pihkaista humalaa, iäkästä huonekalua, kevyellä otteella kermatoffeista maltaisuutta, hillitysti rouhittua pippuria, hentoa rustiikkista paskaisuutta ja aavistus alkoholia. Jummi, suorastaan.

Mehevä maku jatkaa hyvin tuoksun viitoittamalla polulla, mutta aivan samantasoiseen kompleksisuuteen ei ylletä – joskaan mistään yksiulotteisesta setistäkään ei missään nimessä ole kyse. Kokonaisuus on runsas ja makea, pistellen ensisijaisesti omenahilloisuutta ja luumuisuutta, greippisen karvasta katkerohumalaa ja kevyttä marjaisuutta. Taustajoukoissa hillitty karamellimaltaisuus ja aavistus mausteisuutta pitävät tasaista komppia. Suutuntuma on melko täyteläinen, mitä onneksi pehmeä mutta mukavan kuohkea hiilihappoisuus hieman keventää. Erittäin jyhkeä 11% alkoholia tekee kokonaisuudesta hieman tulisen.

Mehevä jälkimaku jatkuu saumattomasti erittäin pitkään ja runsaaseen loppuliukuun, jossa tuntuu liilaa hedelmäisyyttä (epämääräinen sekoitus mm. kypsiä luumuja, sinisiä metsämarjoja ja tuoretta viikunaa), yrttisyyttä ja loppua kohden varsin runsaaksikin äityvää katkerohumalaa. Oluesta jää lämmin, mehukas ja tuntuvan bitterinen jälkivaikutelma suuhun.

Pohjoisen Jättiläinen on kyllä varsin jepa olut, enkä kyllä lainkaan ihmettele miksi näin vaikuttavan massiivinen olut on saanut niin paljon kehuja osakseen – olut ei järkälemäisyydestään huolimatta missään vaiheessa sorru liioittelevuuden tuntuun, vaan kokonaisuudessa kaikki tuntuvat olevan mainiosti tasapainossa.

Itseni osalta Jättiläinen ei pamahda Suomen Parhaaksi Olueksi, vaikka varsin vaikuttava ja vakuuttava onkin, mutta ei tässä kovinkaan kauas huipusta jäädä. Tuoksupuoli lupasi jo varsin uniikkia, mielenkiintoa kutittelevaa elämystä, mutta makupuoli kuitenkin tarjosi lähinnä melko turvallista American Barley Wine -meininkiä ilman sen kummallisempia yllätyksiä. Kenties näin tanakalla oluella on kuitenkin paria kertaluokkaa parempi kypsyttelypotentiaali ja olut onnistuisi kehittämään ikääntyessään myös makupuolelle sitä jännittävämpää meininkiä.

Joka tapauksessa, Pohjoisen Jättiläinen on kaikin puolin erinomainen, tasapainoinen ja herkullinen esitys niin barley winena kuin oluena ylipäätään. Ehdottomasti tutustumisen väärti, suuremmassa mittakaavassa tuotettu "kotiolut". Ja on se omalta osalta todettava, että olisi myös mielenkiintoista päästä joskus testaamaan se vielä suurempaa hehkutusta saanut alkuperäisolut!

Lyhyesti: Kosoolan Panimon kotioluesta kunnon panimossa tehty versiointi. Jyhkeä, tasapainoinen ja tuntuvan katkeroinen barley wine, jossa yhdistyvät kiehtova, moniulotteinen tuoksu ja massiivinen, makean hedelmäinen makumaailma.

Arvio: Erinomainen – massiivisuudestaan huolimatta suorastaan hämmentävän tasapainoinen nautiskeluolut. Heikkoja kohtia oluesta ei löydy käytännössä laisinkaan; itse kaipaisin siihen lähinnä jotain omaperäisempää twistiä tuomaan asiaankuuluvan loppusilauksen kiitettävälle kokonaisuudelle.

Hinnan (8,00e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

SOPP 2014: Hiisi / Donut Island Sour Puzz

Hiisi / Donut Island Sour Puzz

• Valmistaja: Panimo Hiisi, Donut Island Brewing
• Tyyppi: Olut, saison?
• Maa: Suomi
• Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä / Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,50e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Ruosniemeltä olisi voinut testata pari muutakin olutta, mutta panimon tiskin edessä alkoi olla sellainen jonomuodostelma, että päätimme jättää homman sikseen – vielä kun oli ainakin pari mielenkiintoista Hiisiä testattavana.

Noh, paljastuikin, että Hiisin tiskillä oli toinen samanmoinen letka koettavana. Kyllähän muillekin tiskeille sai hetken jonottaa, mutta ainakin torstain SOPP:issa Hiisi ja Ruosniemi tuntuivat olevan ihan oma juttunsa. Noh, ei siinä muuta kuin jonon jatkoksi ja omaa vuoroa odottamaan.

Suunnitelmat kuitenkin menivät uusiksi kun Hiisin tiskille olikin ilmestynyt hana, jossa luki "Donut Island Sour Puzz". Meillä oli suunnitelmissa napata mukaan Humulus Lupus ja Pohjoisen Jättiläinen ja testailla niitä ristiin, mutta nyt mukaan tuli kolmas tuttavuus eikä uudelleen jonottaminen jaksanut kiinnostaa. Noh, päätimme ratkaista tilanteen ottamalla mukaan kaikkia kolmea – eihän meikäläinen voinut jättää testaamatta mitään, jossa lukee "sour"! Hämärän peittoon kyllä jäi onko olut siis kokonaan helsinkiläisen Donut Island Brewingin tuote, joka oli jotenkin pätynyt Hiisin pöytään, vai varsinainen kollaboraatio-olut Hiisin ja DIB:n kesken.

Tuoppiini on valutettu olutta, joka on väriltään lagerinkeltaista ja sillä on kohtalaisen runsas ja kestävänpuoleinen valkoinen vaahtohattu.

Tuoksu on hapahkonkirpeä, mutta samalla makean appelsiini-sitruunamarmeladinen. Taustalla hennosti villihiivamaisia, jänniä piirteitä.

Suussa olut on kepeä ja makumaailmasta erottuu makean aprikoosista ja sitruunamarmeladista hedelmää, yrttisyyttä ja melko hennoksi jäävää katkeruutta. Kokonaisuus on freesi, mutta oluella ei ole hirveästi runkoa – mitä varsin keveäksi jäävä hiilihappoisuus ei ainakaan auta. Kevytrunkoisuus yhdistettynä kepeänpuoleiseen makumaailmaan tekee oluesta hieman vetisen oloisen. Varsinaista kirpeyttä oluesta löytyy loppupeleissä melko vähän.

Raikkaassa jälkimaussa tuntuu lähinnä ruohoisuutta, yrttisyyttä, kevyesti belgihiivaista hedelmää ja hädin tuskin tuntuva katkeron puraisu. Jäkivaikutelma on hyvin kepeä ja loppupeleissä melko vaatimaton.

Oluesta jäi melko tylsä ja vaatimaton kuva – "sour" nimessä antaa meikäläiselle aina tietynlaiset odotukset, eikä olut tällä kertaa onnistunut juuri ollenkaan lunastamaan niitä. Oluessa oli hieman saisonmaisuutta, mutta kokonaisuus olisi kaivannut selkeästi kuivempaa makumaailmaa, runsaampaa intensiteettiä ja tiukempaa kirpeyden ja/tai katkeron potkua. Nyt oluessa oli ihan kiva makumaailma, mutta se jäi turhan laimeaksi ja vaatimattomaksi – erityisesti muiden SOPP:issa maistettujen oluiden keskellä.

Lyhyesti: Melko kevyt, vaatimaton ja vetinen, saison-henkinen kötöstys, josta löytyy loppupeleissä melko vähän "souria" – tai oikeastaan mitään muutakaan.

Arvio: Keskinkertainen – olut pyrkii selvästi edustamaan haastavaa (ja onnistuessaan hyvin palkitsevaa) oluttyyliä, mutta nyt jäätiin melko vaatimattomille vesille seilaamaan.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Heikko – näin pienestä maisteluannoksesta hieman turhan kireä hinta.

SOPP 2014: Sourniemen Stout

Sourniemen Stout

• Valmistaja: Ruosniemen Panimo
• Tyyppi: Olut, Erikoisuus, Sour ale / stout
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,50e (Huhtikuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: untappd

Siinä viiden maissa SOPP:in itälaidalle rupesi selvästi kerääntymään selkeästi muuta aluetta enemmän porukkaa. Oletin tämän olevan vain normaalia ihmisten jonotushalukkuutta, mutta kun mainion Wild Yeast DIPA:n jälkeen lähdin hakemaan brosyyriin seuraavaksi mielenkiintoiseksi merkkaamaani olutta Ruosniemen Panimon tiskiltä paljastuikin, että tämä valtava ihmispaljous olikin vain kaksi valtavaa jonoa, jotka johtivat Ruosniemen Panimon tiskille, monien muiden panimoiden vieressä sijaitsevien tiskien ohitse. Jummi, näköjään hype ja oluiden piskuinen saatavuus on tehnyt tehtävänsä – kaikki näköjään haluavat saada maistiaisen nyt kun mahdollisuus siihen tarjoutui. En kyllä ihmettele, kun katsoo kuinka jännän oloista tavaraa Ruosniemi oli SOPP:iin roudannut.

Vuonna 2010 perustettu ja 2012 toimintansa käyntiin polkaissut Ruosniemen Panimo on jo toinen porilainen pienpanimo, joka on kerännyt hyvin mainetta ja kunniaa oluillaan – joskin ymmärtääkseni vain itse panimo toimii Porissa, vanhassa ruosniemeläisessä kivinavetassa, kun taas insinööritaustaiset pääjehut budjaavat pääkaupunkiseudulla. Panimo kuitenkin pyörii osittain myös muutaman porilaisen avustuksella, eli täysin etäpanimo Ruosniemi ei ole.

Testattavakseni valikoitui Sourniemen Stout, eli ns. hapanstoutti. Meikäläiseen kun vetoaa aina 100% jos oluen yhteydessä mainitaan "sour". Oluen valmistustavasta en osaa sen enempää kertoa, joten hämärän peittoon jää se, onko oluen happamuus saatu käyttämällä reilulla kädellä happomallasta, käyttämällä olut happamankirpeitä aromeja tuottavilla villihiivoilla, vai jollain ihan muulla metodilla. Toki jos jollain on ensi käden tietoa, saa huudella esimerkiksi kommenttikentässä!

Väriltään olut on hennosti läpinäkyvän ja kohtalaisen samean tummanruskea. Kevyesti läpinäkyvä meininki yleensä vihjailee stouteissa kevyempää puolta, mikä pätee ainakin tämän oluen kohdalla – voltteja kun on vain 4,7%. Vaalean maitokahvinruskea vaahto jää näin pienellä kaadolla melko vaatimattomaksi.

Tuoksu on tyypillisen stoutmainen, mutta sellaiseksi ihastuttavan moniulotteinen: lakritsia, suolaista salmiakkia, kevyttä savua, hapahkoon taittuvaa mämmisyyttä ja aavistus puolukkaista marjaisuutta.

Olut on kyllä nimensä veroinen – ensihörppy on nimittäin hyvin happamankirpeä. Mausta löytyy makeaa lakritsia ja mämmisyyttä, ruisleipää ja tuoksun hengessä myös aavistus puolukkaista marjaisuutta. Stoutiksi olut on hieman ohuehko ja tuntuvan, kirpakan happamuutensa vuoksi myös varsin erikoinen, mutta kevyestä hiilihappoisuudestaan huolimatta myös erittäin freesi – kiitos juuri tuon kirpeyden.

Jälkimaussa tuntuu hentoa stoutien kärtsää, omenahappoisuutta ja aavistus lakritsia. Oluesta jää hieman lyhyenpuoleinen, mutta raikas, maukas ja hyvin jännittävä jälkivaikutelma.

Olut onnistuu iskemään hyvin kovan wtf-vaihteen päälle heti ensisiemauksesta alkaen ja kokonaisuus pelittää mainiosti alusta loppuun. Aivan reissun lemppariolueksi Sourniemen Stoutista ei ole, sillä kokonaisuus kuitenkin tuntuu hieman ohuelta ja laimealta – uskoisin oluen kirpakan happamuuden kykenevän kantamaan tuhdimpaakin runkoa. Tästä huolimatta oluen kirpakka ja paikoin suorastaan röyhkeä luonne hurmasi meikäläisen täysin ja Sourniemen Stout oli ehdottomasti yksi SOPP:in lempioluistani – lisäksi 4,7% vahvuus antaa mahdollisuuden siihen, että olutta voisi bongata vaikka ruokakauppojen hyllyiltä, jos vain Ruosniemeläisiä sattuisi joskus saamaan pullosta! Täytyy toivoa, että näin käy – tämä on nimittäin vallan erinomainen kesäolut niihin hetkiin, jolloin kaipaisi stoutia tai portteria, mutta korkeat voltit ja tuhti olemus eivät juttele samaa kieltä helteiden kanssa.

Lyhyesti: Hämmentävä ja suorastaan röyhkeäkin kepeä stout, jonka makumaailmaa hallitsee voimakas, omenahappoinen kirpeys. Stoutiksi suorastaan hämmentävän raikas esitys.

Arvio: Erinomainen – maukas yhdistelmä belgialaista sour ale -henkeä ja kevyttä stoutia. Tällaisesta kirpeydestä minä pidän, ja paljon; toivottavasti tätä voisi vielä joskus saada myös kauppojen hyllyiltä.

Hinnan (3,50e) ja laadun suhde: Hyvä – kelpo hinta vielä näin pienestä maisteluannoksesta.

SOPP 2014: Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

Stadin Panimo Wild Yeast Double IPA

• Valmistaja: Stadin Panimo
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 6,00e (Heinäkuu 2014, SOPP)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stadin panimo

SOPP-setti jatkuu! Kun meikäläisen tervetulomalja, eli Muflonin Mandarina IPA oli kumottu, oli äkkiä etsittävä jotain uutta ja mielenkiintoista lasiin sen tilalle. Tuota edellistä olutta siemailtaessa olimme merkanneet brosyyriin kourallinen kiinnostavimpia oluita ylös ja lähin niistä löytyi vain muutaman metrin päästä, Stadin Panimon tiskiltä.

Villihiivoilla käytetty ja reippaalla kädellä humaloitu Wild Yeast Double IPA oli siis seuraavana tähtäimessäni. Olutta ei saanut parin desin maisteluannoksena, koska vain puteleita oli tarjolla, eli litrahinta oli keskimääräistä SOPP-olutta korkeampi, mutta järkeilin oluen silti olevan keskimäärin edullisempi kuin tavan pienpanimo-olut keskustan baarista, joten pistin elämän risaiseksi ja ostin lestin testiin.

Tiskillä korkatusta pullosta alkoi heti korkin poistumisen myötä kohoamaan ujosti vaahtoa ja pöytään saapuessani pullosta olikin jo ehtinyt nousta reilumman kokoinen vaahtomöykky ulos. Noh, pullon sisältöä lasiin ennen kuin vaahto pääsee kokonaan vapaaksi!

Kovinkaan paljoa tätä samean kellanoranssia olutta ei kuitenkaan lasiin saanut, sillä oluen täytettyä noin 5% tuopin tilavuudesta, oli hennosti sitruunankellertävä vaahto ehtinyt täyttää loput 95% tuopista. Eli odottamaan.

Tuo vaahto olikin melko kestävänlaatuista, sillä sain vasta reilun viiden minuutin vartomisen jälkeen tuoppiin enemmän olutta kuin vaahtoa.

Tuoksu on epäoptimaalisen muotoisessa oluttuopissakin varsin aromaattinen ja ilmaisuvoimainen: siinä tuntuu kohtalaisen selväpiirteistä, villiä lambicmaisuutta, punertavaa marjaisuutta, nahkaa, kevyttä yrttisyyttä, hentoa appelsiinin hedelmälihaa muistuttavaa sitruksisuutta ja aavistus huussia. Eli juuri sellainen tuoksu, joka saa meikäläisen automaattisesti innostumaan!

Maku on mehevä ja todella aromikas. Yleisilme on runsaassa hedelmäisyydessään makea, mutta tuhdin bitterisyytensä ansiosta samalla hyvin kuiva. Makupuolella tuntuu luumua, nahkaa, persikkaa, lambicmaista ammoniakkisuutta, yrttiä, hikeä ja pippuria. Hiilihappoisuus on varsin kevyttä ja pehmeää, mutta se ei tunnu tämänlaisessa oluttyylissä haittaavan tippaakaan.

Jälkimaussa IPA:maisuus ja lambicien henki heittelevät avoimesti poskisuudelmia ja ylävitosia sellaisella intensiteetillä, että naama vääntyy väkisinkin virneeseen. Kielelle jää todella pitkään jatkuva, raikas, villi ja vivahteikas jälkivaikutelma, jossa tuntuu niin lambicien hikeä ja nahkaisuutta kuin IPA-skenen mehukasta hedelmää, ruohoisuutta, greipin valkoista hedelmälihaa muistuttavaa, hyvin voimakasta bitterisyyttä. Loppuliuku on monimuotoisuudessaan ja kiehtovuudessaan äärimmäisen hurmaava.

StaPa on Wild Yeast DIPA:ssaan onnistunut upeasti yhdistämään kaksi lempioluttyyliäni (siis kaksi monista lempioluttyyleistäni) – lambicin ja IPA:n – mitä mainioimmalla, erittäin tasapainoisella ja ylettömän herkullisella tavalla. Alusta loppuun oluessa on läsnä sekä villi, lambicmainen twist että raikas, hedelmäinen ja tuntuvan bitterinen IPA-juonne. Molemmat osa-alueet tuntuvat mukavan voimakkaina ilman, että kumpikaan pääsee dominoimaan toista. Oluessa yhdistyy mainiolla tavalla sekä makeus että kuivuus, runsaus että raikkaus. Pakko toivoa, ettei olut jää ainoastaan StaPan kertaluontoiseksi koe-eräksi, vaan olutta voisi saada tulevaisuudessa ostettua vaikka kotiinkin pullomuodossa.

Baarihintaiseksi olueksi Wild Yeast IPA on helposti hinta-laatusuhteen huipulla kuudella eurolla, eikä monopolihinnoillakaan tuo tuntuisi niin mahdottomalta summalta maksaa näin mainiosta oluesta, joskin soveliain kauppahinta meikäläisen makuun 0,33 litran annokselle asettuisi meikäläisen asteikossa femman kieppeille tai sen alle.

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, tasapainoinen ja herkullinen lambic-DIPA-hybridi, joka onnistuu todella menestyksekkäästi naittamaan molempien tyylisuuntien parhaat puolet yhteen suorastaan hämmentävän luontevaksi kokonaisuudeksi.

Arvio: Täydellinen – kulutin sitten loput SOPP:ista etsimällä Wild Yeast DIPA:a parempaa olutta, mutta mikään muu ei onnistunut sopimaan meikäläisen suuhun yhtä hyvin kuin tämä. Ehdottomasti meikäläiselle SOPP:in paras olut mallia 2014 ("massiivisella" 7:n oluen otoksella, tosin).

Hinnan (6,00e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

SOPP 2014: Mufloni Mandarina IPA

Mufloni Mandarina IPA

• Valmistaja: Panimoravintola Beer Hunter's
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Humala: Mandarina
• Koko: 0,2
• Hinta ostohetkellä: 3,00e (Heinäkuu 2014, SOPP Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

No jos kaikki muutkin niin kyllä nyt minäkin!

Eli siis juu, tuli tuolla SOPP:issa pyörähdettyä viime torstaina – peräti ensimmäistä kertaa – joten kai sitä pitää liittyä muiden blogistien joukkoon kirjaamaan havaintoja illan aikana maistelluista oluista. Tämä oli siis jo neljäs vuosi kun olen päässyt alueen eteen asti (kerran vuodessa on siis tullut raahauduttua paikan päälle), mutta vasta tänä vuonna jonon pituus oli laskettavissa alle sadoissa metreissä kun saavuin paikan päälle, joten tällä kertaa automaattisen luovuttamisen sijaan sitä jaksoi asettua jonottamaan sisälle asti. Tästä huolimatta jonotus kyllä vaati tänä vuonna aikansa – saavuimme paikalle kello 16:20 kun jono vaikutti olevan lyhyehkö (vain muutaman kymmenen metriä) ja liikkuvan ketterästi. Kuitenkin asetuttuamme jonoon, pysähtyi se kuin seinään (alue meni kuulemma juuri täyteen), tyhjästä ilmestyi portin eteen mystinen toinen jono (lol wtf) ja sisälle pääsyä joutui loppupeleissä odottamaan 1h15min paahtavassa auringonpaisteessa ilman minkäänlaista juomista. Huh perkelettä. Ei jäänyt kertaan tai kahteen, että olimme valmiit hyppäämään metrolla Pikkulintuun. Sisulla kuitenkin sinnittelimme sisälle asti.

Kun lopulta pääsimme alueelle sisään, suuntasimme Beer Hunter'sin tiskille nappaamaan jotain nestettä, jolla paikata jonottaessa aiheutunutta nestehukkaa. Pienen pähkäilyn jälkeen testattavaksi päätyi baijerilaisella Mandarina-humalalajikkeella humaloitu single-hop IPA. Mandarina on hyvin tuore – vasta vuonna 2012 markkinoillelaskettu – humalalajike, joka on jalostettu hyvin aromaattisesta Cascade-lajikkeesta.

Oluella on puhtaan kirkas, kellanruskea väri ja näin pienelläkin kaadolla olut sai ylleen hyvin tiiviin ja kermavaahtomaisen paksun, pehmeän vaahtohatun.

Ensivaikutelmaltaan olut on hyvin trooppisen hedelmäinen – lähinnä makeata appelsiini-mandariini-sitruksisuutta ja mangoa – ja pihkaista IPA-maisuutta, mutta sitten kokonaisuus alkaa muuttua kevyemmäksi, jotenkin lagermaisemmaksi. Kenties syynä tähän ovat SOPP:in omat baarituopin muotoiset lasit, joihin meikäläisellä on kyllä totuttelemista vuosien aromilasien käytön jälkeen.

Olut on kuiva ja melko aromikas, tuoden aluksi lähinnä vain yrttisyyttä ja ruohoisuutta. Tämän jälkeen suussa rupeaa vasta aukeamaan trooppisen hedelmäinen, mandariinia ja aprikoosia tarjoileva aromihumalapuoli, sekä hennon toffeinen maltaisuus. Suutuntuma on erittäin pehmeä, mitä hyvin hento ja jopa vaatimaton hiilihappoisuus korostaa – itse olisin kaivannut hieman rohkeampaa hiilihappoisuutta olueen, sillä nyt sen raikkaus tuntuu kärsivän hiilihapon puutteessa. Näin kepeä hiilihappoisuus toimii mielestäni lähinnä tuhdeissa, raskastekoisissa ja makeammissa stouteissa tai strong aleissa, ei näissä kepeissä, kuivissa ja raikkaissa pale aleissa.

Vasta jälkimaussa nousee varsin tuntuvan IPA:inen, saippuamainen ja hennon pihkainen katkeroisuus. Samalla suun täyttää suorastaan yllättävän voimakas, toffeinen ja keksinen maltaisuus.

Kokonaisuutena Mandarina IPA oli ihan hauska, ok-tasoinen tuttavuus, jossa Mandarina tuo mukavaa vaihtelua taittamalla IPA-oluiden perinteisen greippi-sitruuna-sitruksisuuden meininkiä mehevämpään ja makeampaan mandariini-appelsiini-sitruksisuuden suuntaan. Tästä hauskasta pikku twististä huolimatta olut oli muuten melko perustason IPA, joka ei nyt jättänyt sen suurempia tunnesiteitä. Hieman reilummalla hiilihappoisuudella olut olisi voinut toimia jo paljon paremmin, mutta nyt kokonaisuudesta jäi vähän flätky yleisilme. Palaset kuitenkin ovat ihan kohdallaan tässä ja potentiaalia löytyy, joten mielenkiinto on herätetty. Jos tulevaisuudessa olutta saa pullossa ja rohkeammalla hiilihappoisuudella, niin kyllä ihan mielelläni voisin ottaa uudestaan kokeiluun. Nyt geneerisestä baarituopista nautitusta hanaversiosta jäi kuitenkin hieman valju kuva.

Lyhyesti: Semijeppis perus-IPA, johon on saatu mielenkiintoa kypsempää, keltaista hedelmää tuovasta Mandarina-humalalajikkeesta, mutta joka samalla kärsii muuten rapsakkaan yleisilmeeseen nähden liiankin hennosta ja kepoisesta hiilihappoisuudesta.

Arvio: OK – hieman drink-and-forget-IPA. Oluessa on kyllä kivasti saatu sekä mallaspohjaa että persoonallista humalaa esiin, mutta muuten oluesta jää vähän mitäänsanomaton fiilis. Pienellä reseptin ruuvaamisella potentiaalia varsin mielenkiintoiseen single-hop IPA:an tässä kyllä on.

Hinnan (3,00e) ja laadun suhde: Heikko – näin pienestä maisteluannoksesta hieman turhan kireä hinta.