Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


Näytetään tekstit, joissa on tunniste alue: saksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste alue: saksi. Näytä kaikki tekstit

18.9.15

Bayerischer Bahnhof Goseator

Bayerischer Bahnhof Leipzig Goseator
  • Valmistaja: Bayerischer Bahnhof
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
  • Maa: Saksa
  • Alue: Saksi, Leipzig
  • Koko: 0,375
  • Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
  •  


Monelle kaduntallustajalle gose lienee täysin tuntematon oluttyyli, eikä edes kovinkaan moni asiaan perehtynytkään ole hirveästi kartalla mistä gosessa on kyse. Homman nimihän on vehnäolut itäsaksalaiseen (sillä puolellahan Leipzig, tuo gosen kotikylä, sijaitsi) tyyliin – olut siis käytetään spontaanisti luonnonhiivalla (joskus panimohiivalla ja maitohapoilla) ja maustetaan suolalla. Kokonaisuus saattaa kuulostaa melko rankalta, mutta loppupeleissä hyvin harvassa gosessa on kovinkaan suolaista meininkiä, eikä oluet yleensä ole yhtä villejä ja happamankirpeitä kuin esimerkiksi lambicit.

Tämän oluen on pannut Bayerischer Bahnhof, eli maailman vanhin edelleen toiminnassa päärautatieasema. Vuonna 1842 valmistuneesta rautatieasemasta löytyy junalaitureiden ohelta nykyisin myös mm. hotelli, ravintola ja panimo, jonka vuosituotanto on tällä hetkellä n. 200,000 litraa; tuosta nestemäärä peräti 90% kulutetaan suoraan paikan päällä ja vain murto-osa päätyy vientiin. Panimon tunnetuin tuote on itseoikeutetusti perinteinen gose, mutta aina silloin tällöin panimomestari Matthias Richter heittäytyy hupsuttelemaan. Tämä meikäläisen käsiin tuliaisena päätynyt, hassun malliseen pulloon pullotettu erikoisuus on höpöolutta sieltä rankimmasta päästä: pohjana on tuplamallaspohjalla valmistettu perinteinen gose. Koska Saksassa tuplavahvuisten lagerien nimet päättyvät järjestelmällisesti -ator-päätteeseen, joten goseator viittaa vähemmän hienovaraisesti siihen suuntaan, että oluessa on hieman enemmän voltteja (10,5% jos nyt haluatte tietää). Mutta koska olut on jo vedetty täysin yli alkoholin suhteen, miksi jättää hommia puolitiehen? Olut on siis jonkinlaisen överiyden ylistyshuutona vielä valmistumisensa jälkeen siirretty aikaisemmin tequilan kypsytykseen tarkoitettuihin tammitynnyreihin ennen pullotusta.

Goseator on väriltään sameahkon kermatoffeenruskea. Kaadon mukana noussut harmaanvalkoinen vaahto on vaisu, suurikuplainen ja lyhytkestoinen.

Tuoksu on hyvin aromaattinen ja kaikin puolin erikoinen – nyt ollaan siis erittäin jännien asioiden lähteellä. Selvästi makeasta, jopa imelästä ja voimakkaan toffeisen maltaisesta tuoksusta löytyy myös tequilaisuutta, luumuhilloa, karamellisen ja hennon vaniljaisen tammisuuden tuomia piirteitä ja makeaa omenaisuutta.

Olut on suussa varsin makea ja paksuntäyteläinen, mutta samalla maitohappoisuus tuo hämmentävän luontevasti kokonaisuuteen kepeyttä ja raikkautta viheromenamaisella kirpeydellä. Villihkö ja monin eri tavoin erikoinen makumaailma on yleispiirteiltään tammisen mausteinen, makean leipäisen maltainen, hillityn suolainen, hennon tequilainen ja kohtalaisen tuntuvasti bitterinen muttei kuitenkaan juuri ollenkaan katkerohumalainen.

Makea mutta suht kirpeäkin jälkimaku on keskimakua voimakkaamman suolainen, tuntuvasti makean mausteisen tamminen, kinuskisen maltainen ja kevyen yrttinen. Oluesta jää suuhun rehevä, maukas, vivahteikas, kestoltaan erittäin pitkä ja alkoholin (10,5%) puolesta hennon lämmin jälkivaikutelma ja yleisesti varsin hämmentynyt fiilis. Mitä hittoa tässä oluessa tapahtuu?

Yleisvaikutelmaltaan tämä leipzigiläinen olut on ronski ja monin tavoin jopa överi, mutta samalla myös lempeä ja helpostilähestyttävä tapaus. Se on kaikin puolin maukas ja kiistatta äärimmäisen mielenkiintoinen överiolut, jonka voltit ovat hämmentävän hyvin piilossa intensiivisen, paksun ja makean rungon alla. Oluen ainoat ongelmat ovat sen voltit ja makeus – yhden pullon aikana molemmat kun rupeavat hieman tökkimään loppua kohden. Olut on silti mallikkaasti tasapainossa, sillä alkoholi ei juuri muistuta itsestään maussa ja makumaailman kirpeys ja suolaisuus antavat mainion vastapainon runsaalle makeudelle!

On kyllä harvinaisen mielenkiintoinen veto lähteä tekemään over-the-top-versiointia äärimmäisen marginaalisesta perinneoluttyylistä, kun harva on kuullutkaan edes tavallisesta gosesta. Noh, luulisi tämmöisen supermassiivisen blockbusterin ainakin kääntävän päitä ja kiinnittävän huomiota, joten ehkä tämä sitten tuo enemmän huomiota myös goselle. Jossain lähteessä sanottiin tämän oluen olevan harmillisesti kertaluontoinen erä, mutta toisaalta siinä myös puhuttiin vahvuudeltaan 8,5% hanatuotteesta, joten hyvällä tuurilla Leipzigin juna-asema on ottanut tämän tuotteen pysyväisvalikoimaansa – ainakin tässä on ikimuistoinen käyntikortti Saksin ainutlaatuiseen olutskeneen!

Lyhyesti: Äärimmäisen erikoinen, ainutlaatuinen ja maukas outolintu – steroideilla pumpattu gose with a real twist!

Arvio: Erittäin hyvä – osuvampi arvosana olisi varmaan "erittäin erikoinen", mutta hyväähän tämä on! Ei mene lempparioluitteni kärkikastiin, mutta kyllä mielelläni tulevaisuudessa voin uudenkin putelin särpiä, jos tilaisuus tulee vastaan.

18.4.15

Original Ritterguts Gose

Original Ritterguts Gose
  • Valmistaja: Brauhaus Hartmannsdorf GmbH
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Gose
  • Maa: Saksa
  • Alue: Saksi
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 4,79e (Huhtikuu 2015, K-Market Kamppi, Helsinki)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tässä hiljattain vilahti mainion Tuopillinen-blogin FB-sivulla semmoinen pieni info, että tätä nykyähän saa ihan Suomestakin gosea! Onhan hapanolutvillitys kytenyt jo useampia vuosia jo pinnan alla, mutta en odottanut vielä näin nopeasti saavani ihan maitokaupan hyllyltä tätä saksalaista kuriositeettia. Noh, pitihän se ohikulkumatkalla napata yksi letku testiin.

Gose on siis vanha hapanoluttyyli itäisestä Saksasta, Leipzigin nurkilta. Perinteinen gose on siis eräänlaista vehnäolutta (vähintään puolet maltaista on vehnää), joka on pantu käyttämällä suolaista vettä ja käyminen on alun perin tapahtunut spontaanisti luonnonhiivoilla. Gosen valmistus kuitenkin kehittyi oluenvalmistusmenetelmien kehittyessä ja 1900-luvun alkupuolella gose oli suolalla ja korianterilla maustettua vehnäolutta, joka valmistettiin tavallisella olutpintahiivalla; lisätyllä maitohappobakteerikannalla tuotettiin luonnonhiivojen ennen vanhaan tuoma happamuus. Gose perinteisesti pullotettiin erikoisenmuotoisiin, pitkäkaulaisiin lasipulloihin, jossa korkin virkaa toimitti oluen päällä kelluva hiivatulppa.

Gosen suosio kuitenkin vähä vähältä haipui ja toisen maailmansodan alettua Rittergutsbrauerei Döllnitz oli ainoa gosea valmistava panimo. Kun panimo kansallistettiin ja suljettiin vuonna 1945, kuoli gose väliaikaisesti sukupuuttoon. Oluttyyli palasi kuitenkin vielä hetkeksi henkiin vuonna 1949 Rittergutsbrauerein vanhan työntekijän Friedrich Wurzlerin perustettua oman pienpanimonsa. Hän kertoi gosen valmistamisen salat poikapuoli Guido Pfnisterille ennen kuolemaansa 1950-luvun lopulla ja Pfnister pani gosea panimossa aina, vuoteen 1966 omaan kuolemaansa saakka. Tällöin perinteinen gose koki lopullisen sukupuuttonsa.

1980-luvulla kuitenkin kiinnostus gosea kohtaan heräsi ja erinäisten testien jälkeen mies nimeltä Lothar Goldhahn oli onnistunut vuonna 1986 luomaan oluen, jonka arvioitiin olevan hyvin lähellä, ellei peräti identtinen aidon, perinteisen gosen kanssa. Tätä nykyä gosen suosio on kasvanut pienpanimo- ja hapanulotbuumin myötä huomattavan suureksi ja olut nauttii tällä hetkellä suurimmasta suosiostaan yli sataan vuoteen.

Oluella on vaalea, hennosti vihertävä sameankeltainen väri. Tasaisen varmalla kaadolla oluen ylle nousee runsas, pienikuplainen ja paksu, mutta onneksi melko nopeasti haihtuva vaahto.

Tuoksultaan olut on hapahko ja kirpeä, raikas, sitruksisen hedelmäinen ja melko vahvasti Hoegaardenmaisen wittinen tuoksu – ei ihme, jos kerran kyseessä on korianterilla maustettu vehnäolut.

Oluen kirpeähkö ja kepeä maku on hyvin freesinraikas, sitruksinen ja melko vehnäolutmainen – tosin ilman monien hefevehnisten hallitsevaa banaanipurukumia. Kokonaisuudessa tuntuu pientä suolaisuutta, joka komppaa yhtä lailla ujoa makeutta. Taustalta löytyy kirpeää viheromenaisuutta, hentoa yrttisyyttä, aavistus ruohoisuutta ja pieni häivähdys mukavan likaista, hieman saisonmaista funkkia. Ryhtiä antaa kepeä, mutta mukavan raikas ja pureva hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu sitrusta, vehnäistä happamuutta, hentoa hiivaisuutta, yrttisyyttä, aavistus makeampaa hedelmää ja hentoa kirpeyttä.

Kaiken kaikkiaan Ritterguts Gose on todella kiva, raikas, maukas ja yrttinen tapaus. Kuulemma markkinoilta voi löytyä hyvinkin robusteja, eli tuntuvan suolaisia ja lambicmaisen kirpeitä goseja, mutta tämä versio oli hyvin maltillinen, tasapainoinen ja helpostilähestyttävä. Koska en tunne hirveästi 1930–1950-luvuilla Itä-Saksassa eläneitä oluenystäviä, on vaikea sanoa, onko tämä nyt niin tyypillinen gose tai muistuttaako tämä sitä alkuperäistä, tyylilajinsa viimeistä Rittergutsbrauerei Döllnitzin gosea, jonka mukaan olut on nimensä saanut, mutta onhan tämä nyt kaikin puolin helpostijuotava ja herkullinen tapaus. Tietyllä tavalla tämä on hieman kuin Hoegaarden witbier, mutta selkeästi särmikkäämmällä, luonteikkaammalla ja mielenkiintoisemmalla meiningillä – eli siis erilainen ja maukas funk-vehnis vehnäoluiden ystäville.

Maitokauppojen erikoisoluiden tyyliin olut on kyllä hyvin rapsakasti hinnoiteltu – euron per alkoholitilavuusprosentti (voltteja on siis ne maksimaaliset 4,7%) – mikä on kyllä vahvasti kipurajalla; onneksi sentään koko on puoli litraa kolmanneksen sijaan. Mutta juuh, tuskinpa tämä olut olisi tämän halvempi ollut Alkonkaan hyllyillä. Sääli sinänsä, sillä tämä olisi minusta mainio, kepeä, raikas ja maukas kesäolut, mutta tällä hinnalla olut jäänee pelkästään yhdeksi testikappaleeksi.

Lyhyesti: Maukas, raikas, kepeä, ujosti hapahko ja hennosti suolainen kuriositeetti-vehnäolut maitokauppavahvuudella.

Arvio: Hyvä – ei tämä nyt varsin maltillisella happamuudellaan onnistu tyydyttämään pohjatonta lambic-himoani, mutta kyllähän tämä oikein maukkaasta ja mielenkiintoisesta vehnäoluesta menee!

Hinnan (4,79e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.