Loimer Muskateller 2012

Loimer Muskateller 2012

• Valmistaja: Weingut Loimer
• Tyyppi: Valkoviini, Qualitätswein Niederösterreich
• Maa: Itävalta
• Alue: Niederösterreich, Kamptal
• Rypäleet: Muscat Blanc à Petit Grains (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,83e (Elokuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 14,83e (Lokakuu 2013, Alko)

Tämä arvio saattaa tulla hieman myöhässä, sillä kyseinen viini on jo siirtynyt Alkossa poistuviin tuotteisiin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? Pulloja kuitenkin vielä löytyy usean Alkon hyllyiltä tässä kirjoitushetkellä.

Viinin tuottanut Loimer tuottaa viininsä luonnonmukaisesti ja Rudolf Steinerin biodynaamisten oppien mukaisesti. Viinitalon sivuilla todetaan varsin tyhjentävästi biodynaamisuudesta: While we may have undergone criticism for this, one thing is for sure: our wines have not. On the contrary! And that´s what truly matters in the end. Tottahan tämä – Loimer on jo aikaisemmin vakuuttanut varsin ihastuttavalla Grüner Veltlinerillään.

Koska Kamptal DAC -luokituksen alla saa viljellä vain Grüner Veltlineriä ja Rieslingiä, on viinitalon Muskateller luokiteltu Qualitätswein Niederösterreich -luokituksen alle. Viini tulee talon biodynaamisesti viljellyiltä tarhoilta, joiden köynnöksissä rypäleiden annettiin kypsyä peräti lokakuun puoleenväliin saakka. Viini käytettiin luonnonhiivoilla terästankissa ja sen annettiin kypsyä hiivasakan kanssa helmikuun lopulle.

Väriltään tämä Muskateller on tasaisen vaaleanvihreä.

Rypäleelle ominasen runsaan aromaattisesta tuoksusta löytyy kukkia ja päärynää, sekä kevyesti rypälemehua ja hunajaista simaisuutta.

Kuten kuivan Muscat'n kanssa yleisesti käy, on lähes makean aromaattisen tuoksun ja kuivan maun välillä huomattava ero, mutta tämän viinin tapauksessa niiden välillä ei tunnu minkäänlaista ristiriitaa (kuten esimerkiksi toisen mainion Muscat'n, (d.) de Blanesin Muscat'n kanssa), vaan maku jatkaa saumattomasti tuoksusta. Kuiva ja ilahduttavan mineraalinen maku tarjoilee kukkaisia, viheromenaisia, freesin sitruksisia ja sakan kanssa syntyneitä, hennon hiivaisia vivahteita. Viinin rakenne on hyvin eloisan hapokas ja napakka.

Viini jättää jälkeensä pitkän, mausteisen, mineraalisen, omenaisen ja kaikin puolin tasapainoisen jälkimaun.

Loimerin Muskateller on ehdottomasti parhaita kuivia Muscat-viinejä mitä Alkon valikoimista on lähiaikoina löytynyt, minkä takia on sääli, että viini on poistumassa valikoimista. Jos aromaattiset Muscat-valkkarit kiinnostelevat, suosittelen metsästämään yhden jäljelläolevista pulloista vielä kun niitä löytyy! Viini on sopivasti viilennettynä varsin tyylikäs ja luotettava valinta erilaisille, aasialaishenkisesti maustetuille ruoille tai vaikkapa ihan vain perinteisille ravuille.

Lyhyesti: Tyylipuhdas, tasapainoinen, harmoninen ja tasokas luomu-Muscat Itävallan parhaita valkoviinejä tuottavalta Kamptalin alueelta.

Arvio: Tyylikäs – modernista ulkoasustaan huolimatta Loimerin Muskateller on salonkikelpoinen, klassinen kuiva Muscat. Tasapainoa, harmoniaa ja runsasta harmoniaa varsin kohtuulliseen hintaan.

Hinnan (14,83e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

La Croix Beaucourt Sauvignon Blanc 2012

La Croix Beaucourt Bordeaux Sauvignon Blanc 2012

• Valmistaja: Sovex Woltner
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Bordeaux
• Maa: Ranska
• Alue: Bordeaux
• Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,69e (Elokuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 10,11e (Tammikuu 2014, Alko)

Useamman vuoden ajan Alkossa tilanne oli niin surkea, ettei valikoimissa ollut ensimmäistäkään uskottavaa Bordeaux'n valkoviiniä ja lähimmäksi pääsi luomuviini Château de la Jaubertie läheisestä Bergeracista. Kun lopulta ensimmäiset valkoiset bordoot saapuivat, olivat ne järjestään suurten ja arvostettujen tuottajien pullotteita, jotka olivat automaattisesti hinnoiteltu peruskuluttajan ulottumattomiin. Kesällä lopulta saapui aito Bordeaux'n valkoinen (ymmärtääkseni St. Émilionin puolelta), mutta se taas ei ollut perinteinen, hieman tammea nähnyt Sauvignon Blanc-Sémillon (-Muscadelle) -blend, vaan ihan teräskypsytetty 100% Sauvignon Blanc. Noh, onpahan edes yksi valkoinen Bordeaux. Nappasin sen kesällä mukaani Spy Valley Rieslingin kumppaniksi matkalla kavereiden luokse sushisyöminkeihin.

Viinillä on Sauvignon Blanceille tyypillisen neutraali, vetisen vihreä väri.

Tuoksu on aluksi hyvin kukkea, mutta sitten aromikas herukkaisuus ja passio rupeavat nousemaan pintaan. Seassa tuntuu kevyttä ruohoisuutta ja hyvin hillittyä tölkkiparsaa.

Keskitäyteläinen ja raikas maku on tasainen, kuiva ja kevyen kirpeä. Mukavan hapokas ja sopivan napakka, kirpakan sitruksinen makumaailma on lajiketyypillisesti yrttinen, hapokas, ruohoinen, kevyen nokkosinen ja kaikin puolin mukavan puhdaspiirteinen.

Keskipitkä tai pitkähkö jälkimaku jättää kielelle yrttisyyttä, vihertävää ruohoisuutta ja hillittyä mineraalisuutta.

Kaikin puolin miellyttävä kokonaisuus on varsin lajiketyypillinen, ryhdikäs, raikas ja tasainen: mikään osa-alue ei korostu. Suuria yllätyksiä viinistä myöskään ei löydy, vaan kyseessä on oppikirjaesimerkki hyvästä, ranskalaisesta perus-Sauvignon Blancista. Hintaluokka huomioon ottaen viini on kuitenkin varsin mainio lisä valikoimiin: kokonaisuus on astetta ryhdikkäämpi ja moniulotteisempi kuin varsin hyvä perusviini Fumées Blanches ja hinnallaan La Croix Beaucourt hakkaa muuten varsin mainiot loirelaiset Le Petit Bourgeois'n ja Lurton Sauvignon Blancin (vaikka samassa hintaluokassahan kaikki nuo pyörivät).

Viini on siis tyypillisen ranskalainen – ylikorostuneen trooppiset hedelmäiset ja muhkean aromaattiset aromit ovat siistitty taustalle ja pääosassa on yrttisyys, hennon vihertävä vegetaalisuus, tuore sitruksisuus ja sopusuhtainen, napakka rakenne. Siinä missä monet uuden maailman aromaattisemmat SB:t ovat parhaimmillaan kesäisenä päivänä sellaisenaan nautittuna, on nämä ranskalaiset vahvimmillaan ruokapöydässä merellisten ja muiden kevyiden tarjottavien parissa. Erilaiset makizushit, inarizushit ja muut pikkuherkut toimivat varsin mainiosti tämän oman testikappaleemme parina siitä huolimatta, että yleensä valkoisissa suositellaankin aavistuksen verran jäännössokeria sisältäviä tapauksia.

Lyhyesti: Varsin mainio, freesi ja tasapainoinen perus-Sauvignon Blanc Ranskasta. Alkuperästään huolimatta on tyylillisesti hieman lähempänä Loiren rapsakoita Sauvignoneita kuin Bordeaux'n aromikkaampia ja hieman tuhdimpia valkoisia.

Arvio: Hyvä – varsin näpsäkkä, tasapainoinen ja tyylipuhdas perusvalkoinen arkiseen ruokapöytään. Varsin tutustumisen arvoinen esitys, jos ranskalainen ilmaisu Sauvignon Blancista sattuu lämmittämään mieltä.

Hinnan (10,11e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Spy Valley Riesling 2012

Spy Valley Riesling 2012

• Valmistaja: Spy Valley Wines
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Uusi-Seelanti
• Alue: South Island, Marlborough
• Rypäleet: Riesling (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 13,99e (Elokuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 14,29e (Tammikuu 2014, Alko)

Alkon valikoimasta löytyvistä Australaasian Rieslingeistä kirjoitetaan melko harvoin, mutta yleensä kun Spy Valleyn Riesling mainitaan, saa kyseinen viini varsin tasaiseen tahtiin melko positiivista kommenttia osakseen. Siksipä päätin napata viinin testiin loppukesästä kavereiden synttäreille – tarjolle kun oli tulossa reilumpi satsi erilaisia susheja.

Spy Valleyn viinitalolla on varsin lyhyt historia. Viinitalo sai ensimmäisen muotonsa vuonna 1993, jolloin Bryan ja Jan Johnson perustivat Marlborough'n viinialueelle Johnson Estate -tarhat, joilta he möivät rypäleitä sopimusviljelijöinä. Vasta vuonna 2000 Johnsonit ryhtyivät valmistamaan viinejä omalla Spy Valley -nimellään ja vuonna 2003 viinitalon tuotanto siirtyi modernisoituun Spy Valley Winery -viinitaloon.

Viinitalo on lisännyt tarhoja viljeltäviin alueisiinsa, mutta Alkosta löytyvä Spy Valley Riesling tulee talon alkuperäiseltä Johnson Estate -tarhalta Lower Waihopai Valleyn ala-alueella. Rypäleet ovat kerätty useassa eri erässä eri kypsyysasteilla ja niistä puristettu viini on käytetty terästankeissa ja vanhoissa, neutraaleissa tammiastioissa.

Viini on väriltään melko neutraali, vaalean neonvihreä.

Kypsänmakeahkossa tuoksussa tuntuu mehevää, mutta freesiä sitruksisuutta, Rieslingille ominaista valkoista kukkaisuutta, tuoretta viheromenaa, hillitysti kivistä mineraalisuutta ja hento vihjaus petrolisuudesta. Siinä missä petrolisuus on yleensä eurooppalaisissa Rieslingeissä vasta selvästi kehittyneen viinin merkki, Australian ja Uuden-Seelannin Rieslingeissä se tuntuu olevan lähes itsestäänselvyys. Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan dominoi millään tavalla, vaan asettuu heikoksi taustajuonteeksi varsin hedelmäisen tuoksun keskelle.

Vaikka Spy Valley Riesling on suutuntumaltaan melko täyteläinen ja kypsähkö, on hyvin kuiva maku varsin kirpeän omenainen, hapokas ja jopa kieltäpistelevä. (Oli hyvin vaikea uskoa Alkon hyllynreunalapun "puolikuiva"-merkintää ja 11 g/l jäännössokeria, edes viinin luvatuilla 7,1 g/l hapoilla, joten vilkaisin tässä arvostelua naputellessa tuottajan sivut ja ko. speksit pätevät näköjään viinin vuosikertaan 2010 – vuosikerta 2012 tarjoaakin vain 6 g/l jäännössokeria sekä kiitettävät 7,7 g/l hedelmähappoja!) Hyvin tuoreen hedelmäinen, suutapuhdistavan hapokas ja kirpakan sitruksinen makumaailma paljastaa kielen totuttua happohyökkäykseen myös märän kivistä mineraalisuutta ja kevyen petrolista aromikkuutta. Yleisilme on varsin ryhdikäs, napakka ja tasapainoinen.

Happojensa puolesta viinin pirteä ja varsin intensiivinen jälkimaku on kireähkö, tuoreen viheromenainen, mineraalinen ja hennon yrttinen. Viinistä jää keskipitkä tai pitkähkö, makeankirpeätä omenaremmikarkkia muistuttava jälkivaikutelma.

Alkon hyllynreunalappu antaa odottaa varsin erilaista viiniä – tästä on vaikea lähteä etsimään puolikuivaa fiilistä tai 11 g/l jäännössokeria noin muutenkaan, mutta sen sijaan viinistä kyllä löytyy fokusta, nuorekasta hedelmää, rapsakkaa hapokkuutta ja intensiteettiä varsin riittämiin! Yleensä uuden maailman valkoviinien kypsyttely lähinnä arveluttaa ja ne tuntuvat olevan parhaimmillaan mahdollisimman nuorina, mutta tuottajan lupaama 7 vuoden kypsytyspotentiaali viinille vaikuttaa varsin realistiselta – sekä kypsää hedelmää että runsasta hapokkuutta on varsin lupaavasti kypsytystä ajatellen!

Viini toimi vallan mainiosti sushien kanssa, hennon jäännössokerisen makeuden pelatessa hienosti sushiriisin kevyen makeuden yhteen hapokkuuden puhdistaessa suun joka siemauksen päätteeksi; lisäksi elokuun auringossa näin rapsakka ja ryhdikäs Riesling oli varsin hedonistinen elämys aivan sellaisenaan! En ihmettele lainkaan viinin keräämiä hehkutuksia, kokonaisuus oli selvästi uuden maailman hedelmävetoista tyyliä edustava, mutta samalla viivalla tyylikkyydessään vastaavanhintaisten Keski-Euroopan risukoiden kanssa! Ehdottomasti suosituksen veroinen pullote niille, jotka pitävät viinissä niin kypsästä hedelmästä kuin leikkaavan terävästä hapokkuudesta.

Lisäksi on virkistävää havaita, että Marlborough tuottaa laadukkaita rypäleitä muustakin kuin Sauvignon Blancista. Ja lopuksi on tässä heitettävä vielä lisäpisteet viinitalon ihastuttavan tarkasta, jokaisen viinin vuosikertaan yksityiskohtaisesti menevästä raportoinnista! Olisipa jokaisella viinitalolla samanlainen lähestymistapa tuotteisiinsa.

Lyhyesti: Varsin kuiva ja rapsakan hapokas uuden maailman Riesling, jossa niin kypsempi kuin varsin tuore ja napakka hedelmäisyys mittelevät varsin napakkaa ja tiukkarakenteista rakennetta vastaan. Ryhdikäs, kirpeä ja tasapainoinen uusseelantilainen.

Arvio: Erinomainen – jos uuden maailman kypsemmät ja hedelmäisemmät kuivat valkoviinit vetoavat, mutta kuitenkin kaipaat eurooppalaisten viinien ryhtiä ja napakkuutta, on Spy Valley Riesling ehdottomasti yksi parhaista tyylin edustajista Alkon hyllyillä!

Hinnan (14,29e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Deinhard Medium Dry

Deinhard Medium Dry

• Valmistaja: Deinhard Sektkellerei KG
• Tyyppi: Kuohuviini, bA Sekt
• Maa: Saksa
• Rypäleet: Pinot Blanc, Chardonnay
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 7,98e (Elokuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 8,39e (Tammikuu 2014, Alko)

Kuohuviinitalo Deinhardin Sekt Halbtrocken, eli kansainvälisesti Medium Dry -kupliva lienee näin mutu-tuntumalta arvioiden yksi Suomen suosituimpia kuohuviinejä. Voisin myös veikata, ettei tässä tapauksessa kyse ole varsinaisesti viinin laadusta, vaan sen edullisesta hinnasta ja suomalaiseen makuun sopivasta jäännössokerin määrästä, joka huitelee lähempänä 50 grammaa per litra. Viinin laadusta kertonee myös se, että viini ei taida edustaa mitään erityistä viinialuetta, vaan viiniin käytettyjä rypäleitä voidaan korjata mistä päin Saksaa tahansa. Deinhardin kotisivut eivät viitsineet edes paljastaa käytettyjä rypäleitä, vaan asia kuitataan ympäripyöreällä "Cuvée of classic varieties" -maininnalla. Alkon sivut sentään osaavat kertoa viinissä käytetyn Pinot Blanc- ja Chardonnay-rypäleitä. Kuplat on saatu viiniin käyttämällä viini paineistetussa terästankissa, eli ns. charmat-menetelmällä.

Vaaleanvihreä viini kuohahtaa lasiin kaadettaessa pikaisesti ja jää sitten leppoisasti kuplimaan.

Kevyehkössä tuoksussa tulee vastaan kanelia, makeaa omenaa, ylikypsää sitruksisuutta ja mietoa inkivääriesanssia (siis hieman Schweppesin Ginger Alen mieleen tuovaa aromia.)

Kielellä viini on tasaisesti ja lempeän kevyesti kupliva. Sokerisen puolikuiva, suorastaan puolimakea ja suoraviivainen makumaailma on makean omenainen, kevyen kanelinen, päärynäinen. Happoisuus tuntuu olevan melko vaatimatonta viinin lähes tahmean makeaan suutuntumaan nähden.

Lopuksi viinistä jää pehmeä, tasainen, lempeä, makeahko ja lyhyt jälkimaku.

Kokonaisuus on varsin pehmeä, paikoitellen jopa imelänmakea ja korostetun helppo. Jopa hyvin viileänä viini muistuttaa enemmän limonadia kuin varsinaista kuohuviiniä, mikä vain korostuu entisestään viinin lämmetessä ja varsin lyhytikäisten kuplien väljähtyessä. Ymmärrän kyllä miksi ihmiset, jotka eivät pidä kuivasta kuohuvasta, pitävät tästä – tämä kun ei juurikaan muistuta kunnon kuohuviiniä. Kauas myös jäädään tyylikkäämpien makeiden kuohuviinien tyylistä (hyvä esimerkki tällaisesta on esim. Araldican Brachetto.) En kuitenkaan ymmärrä miksi aina silloin tällöin tulee vastaan ihmisiä, jotka haluavat juuri tätä juhlaviin tilaisuuksiin maljaviiniksi – tällainen halpa, makea ja ponneton kuplaviinihän on yhtä juhlava kuin lasi kokista.

Lyhyesti: Lähes limonadimainen, puolimakeahko ja ponneton tusinakuohuva. Suorastaan surullisen harmiton ja vaatimaton esitys.

Arvio: Kehno – vaikka viini on jotakuinkin juuri sen tasoinen mitä sen hinnalta voisi odottaa, en silti kehtaisi mennä sanomaan viinin olevan hintansa veroinen ostos. Plussaa kuitenkin viinille on annettava siitä, että tästä pullotteesta onneksi puuttuu monien halvimpien ja heikkotasoisten viinien virhemaut ja kiljumaisuus. Viini on siis ihan helposti juotavissa; se ei vain mene mistään vakavastiotettavasta kuohuviinistä.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

La Soufrandise Pouilly-Fuissé VV 2011

La Soufrandise Pouilly-Fuissé Vieilles Vignes 2011

• Valmistaja: Domaine La Soufrandise
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Pouilly-Fuissé
• Maa: Ranska
• Alue: Bourgogne, Mâconnais, Pouilly-Fuissé
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 21,00e (Maaliskuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 21,50e (Tammikuu 2014, Alko)

Ranskan sydämestä löytyvä Burgundi tunnetaan yleisesti Pinot Noirin ja Chardonnayn kehtona. Yleisesti Chardonnayn parhaan ilmaisun sanotaan löytyvän Burgundin keskiosissa sijaitsevan Côte d'Or'n, "kultaisten rinteiden", eteläpuoliskolta, Côte de Beaunesta; jotkut voivat mainostaa parhaan Chardonnayn ekspression taas tulevan Burgundin pohjoiskärjestä, viileästä Chablis'ta. Sen sijaan Burgundin eteläosissa sijaitsevat Côte Chalonnaise ja Mâconnais harvemmin saavat vastaavaa huomiota, minkä vuoksi eteläisen Burgundin valkoisia saattaa saada kohtalaisen edulliseen hintaan – ainakin jos vertaa vastaavanhenkisiin Côte d'Or'n tai Chablis'n viineihin.

Aivan Beaujolais'n viinialueen pohjoispuolelta löytyvää Mâconnais'n viinialuetta kuvaillaan usein välimuodoksi Bourgognen ja uuden maailman viinien väliltä: vaikka viinit ovat tyylillisesti samanhenkisiä kuin muutkin valkoiset burgunderit, tuo alueen eteläinen sijainti ja hieman lämpimämpi ilmasto monesti uutta maailmaa henkivää, runsaampaa ja kypsempää ilmaisua viineihin. Kuuluisimpia alueen viinialueita ovat (Loiren laakson Pouilly-Fumén kanssa helposti sekoittuva) Pouilly-Fuissé ja vain n. 15 vuotta sitten luotu Viré-Clessé.

Alkon valikoima on melko surullisenkuuluisa vaatimattomasta burgunderitarjonnastaan ja esimerkiksi Mâconnais'n paremman pään tarjontaa edustaa vakiovalikoimassa tämä Pouilly-Fuissén viinialueen tuotos omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Viinin tuottanut perheyritys Domaine La Soufrandise on melko pieni tekijä vain kuudella tarhahehtaarillaan, mutta talon vahvuus onkin sen köynnösten iässä: viinitalo omistaa keskimäärin melko vanhoja köynnöksiä, sillä n. puolet talon köynnöksistä on yli 45-vuotiaita. Tämä kyseinen viini on valmistettu kuuden eri tarhan hyvin vanhojen köynnösten (keskimäärin 75 vuotta) rypäleistä; täten viinin nimi, "vanhat köynnökset", on varsin hyvin perusteltu – termillä vieilles vignes kun voidaan yleensä kattaa niinkin "nuoret" kuin n. 25 vuotta vanhojen köynnösten tuotteet.

Viinistä 55% kypsytettiin teräksessä ja 45 % ranskalaisessa tammessa 10 kuukauden ajan. Käytetyistä tammitynnyreistä vain 20 % oli uusia.

Tämä kaapissani keväästä asti makoillut viini tuli korkattua loppukesästä perunasalaatin ja leivitettyjen kasvispihvien kumppaniksi.

Viinillä on neutraalihko, vaatimattomanpuoleinen kellanvihreä väri.

Tuoksu on todella tasainen ja harmoninen: kypsää omenaa, hentoa ananasta, hillityä toffeeta, kevyttä persikkaisuutta, vivahde päärynäisempää hedelmää, tyylikästä pähkinäisyyttä ja aavistus mausteisuutta. Tammi on upeasti integroitunut osaksi kokonaisuutta, ja vaikka se tuntuu selkeästi tuoksussa, ei siitä erota mistä hedelmä loppuu ja tammi alkaa. Edes pitkään auki ollessaan tammi ei ryhdy vyörymään päälle, vaan pysyy hyvin aloillaan tasapainoisena osana kokonaisuutta. Lisäksi tuoksusta löytyy erityisesti vastakorkattuna ilahduttavasti melko runsastakin mineraalisuutta. Muuten varsin miellyttävään ja moniulotteiseen tuoksuun tulee kevyt kauneusvirhe hennosta asetonisuudesta.

Maku jatkaa tuoksun viitoittamalla tiellä: kypsähköä, konsentroitunutta, melko moniulotteista ja aavistuksen trooppiseenkin taittuvaa hedelmää, tuoretta persikkaa etunenässä, kevyen karamellista ja kohtalaisen mausteista tammea, miellyttävää kermaisuutta ja jälleen mukavan tuntuvaakin mineraalisuutta. Suutuntuma on kohtalaisen runsas ja jopa yllättävänkin täyteläinen. Hapokkuutta on varsin sopivanlaisesti – kokonaisuus ei ole erityisen raikas, muttei missään nimessä raskaskaan, ja täyteläisen suutuntuman vastapainoksi viinillä on myös mukavasti ryhtiä. Yleisesti tammi tuntuu kohtalaisen selvästi, mutta tuoksun tavoin se pysyy varsin mainiosti balanssissa ja yleisilmeeseen integroituneena.

Viinistä jää mineraalinen, makean sitruksinen ja kevyesti karvaaseen taittuvan tammisen mausteinen jälkimaku. Ikävästi jälkimaku tuntuu kuitenkin melko lyhyehköltä, jopa tylpältä, kohtalaisen runsaaseen ja aromikkaaseen keskimakuun nähden.

Kokonaisuutena La Soufrandise on todella ihastuttava ja harmoninen eteläisen pään burgunderi, joka toimii malliesimerkkinä hyvin tasapainoisesta tammituksesta. Se ei ehkä ole se tyylikkäin ja hienostunein Chardonnay, mutta osoittaa kuitenkin varsin hyvää yritystä siihen suuntaan ja kohtalaisen tuntuvasta hinnastaan huolimatta tarjoaa hienosti vastinetta rahalle.

Vaikka viinin mehevä ja konsentroitunut hedelmä toivat mieleen vahvasti Burgundia lämpimämmät uuden maailman Chardonnay-alueet, ei yhtä hienosti integroitunutta ja kokonaisuuteen nähden sopusuhtaista tammitusta uudesta maailmasta tunnu juuri koskaan löytyvän: La Soufrandise välttää hienosti sekä dominoivan ylitammituksen että hedelmästä raikkauden tappavan ja tunkkaiseksi tekevän liian varovaisen tammituksen.

Periaatteessa kermaviilinen, uusista perunoista tehty perunasalaattimme ja rasvaiset, leivitetyt kasvispihvimme olisivat kaivanneet hieman freesimpää ja hapokkaampaa ilmaisua, joten aivan nappiin paritus ei mennyt. Kuitenkin viinin makumaailma kuitenkin pelasi syötävien kanssa mainiosti yhteen, joten myöskään aivan metsään ei päästy onneksi menemään ja loppupeleissä plussan puolelle tuli jäätyä.

Lyhyesti: Kypsä, täyteläinen, konsentroitunut ja erittäin tyylikkäästi tammitettu Chardonnay Bourgognen lämpimämmistä eteläosista.

Arvio: Erittäin hyvä – kokonaisuus ei ole turhan hienovarainen tai elegantti, mutta kaikin puolin tasapainoinen ja maukkaan mehevä: erittäin vanhat köynnökset ovat tuoneet selkeästi paljon runsautta ja konsentraatiota niiden rypäleistä puristettuun viiniin. Lisäksi tammea on käytetty juuri sopivasti suhteessa muhkeaan hedelmään; jos kaipaan selkeää tammen makua viiniin, en kaipaa sitä yhtään enempää mitä tästä löytyy.

Hinnan (21,50e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Unico Pecorino 2012

Unico Pecorino 2012

• Valmistaja: Tenuta Ulisse
• Tyyppi: Valkoviini, IGT Terre di Chieti
• Maa: Italia
• Alue: Abruzzo, Chieti
• Rypäleet: Pecorino (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,10e / 12cl (Elokuu 2013, La Famiglia, Helsinki)
  13,99e (Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 14,24e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: tenuta ulisse

Kesällä tuli päivänä eräänä piipahdettua Helsingin keskustan aina yhtä luotettavassa La Famigliassa. Tilaamieni merellisten alkupalojeni (taisi sisältää mm. mustekalaa) kumppaniksi valitsin listan mielenkiintoisimman viinin (muut olivat joko jokapaikan tusina-Pinot Grigioja, halpis-Soaveja tai kansainvälisistä lajikkeista varustettuja tylsimyksiä), eli Abruzzosta tulevan Pecorinon.

Kahden Ulissen veljeksen vuonna 2006 perustama Tenuta Ulisse on lähinnä paikallisiin rypälelajikkeisiin (mm. Cococciola, Passerina, Pecorino) erikoistunut viinitalo. Pecorino on valkoinen italialaislajike, jota viljellään lähinnä Keski- ja Etelä-Italiassa mm. Abruzzon, Marchen ja Umbrian kunnissa. Nimestään huolimatta lajikkeella ei ole mitään tekemistä pecorino-juuston kanssa, vaan rypäle on todennäköisemmin saanut nimensä lampaista (pecora), jotka mielellään mutustelevat kyseisiä rypäleitä köynnöksistä.

Eteeni ilmestyy viinilasi, jossa istuvalla valkoviinillä on verrattain syvähkö, hieman kypsänkeltaiseen taittuva vihreä väri.

Varsin aromaattinen tuoksu ilahduttaa runsaudellaan ja moniulotteisuudellaan: kokonaisuus on melko hedelmäinen, tuoden pintaan erityisesti hunajamelonia ja persikkaa, sekä hieman rhônen valkoviinien marsipaanisuutta. Kerroksittaisen tuoksun alta paljastuu silputtuja, aromaattisia yrttejä ja keven mantelimaista pähkinäisyyttä sekä hennosti asetonia.

Maultaan viini on runsas ja hedelmäinen, mutta ennen kaikkea jännittävä: hunajamelonin, kypsän persikkaisuuden je kevyen päärynäisyyden ohella viini on kurkkuinen, aniksinen kevyen mantelinen ja hieman kuminen. Taustalla tuntuu mausteisuutta, joka tuo pohjalle hieman kukkaisuutta ja erikoista sahramisuutta. Suutuntumaltaan viini on kohtalaisen täyteläinen ja ryhdikkään keskihapokas – varsinaista runsaiden happojen tuomaa raikkautta viinissä ei ole, mutta hedelmähappoja riittää kuitenkin sen verran, että viini pysyy vaivatta kasassa sekä pelaa ilahduttavasti ruoan kanssa yhteen.

Lopuksi viinistä jää lämmin, pehmeä, pitkä ja tasainen jälkimaku, jossa pääosassa loistavat kevyen mausteiset ja rypäleelle ominaiset (eli ei mistään tammesta peräisin olevat) pähkinäiset sävyt. Kokonaisuudesta jää varsin runsas, aromaattinen ja positiivisesti erikoinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena Unicon Pecorino yllätti varsin positiivisesti: viini ei ole mitenkään erityisen hienostunut, vaan enemmänkin helppo ja hedelmävetoinen, mutta Pecorinon persoonalliset ominaisaromit tekivät viinistä varsin mainion ja mieleenpainuvan esityksen. Vaikka viini onkin hieman raskastekoisempi kuin monet Italian kevyemmät ja freesimmät valkoviinit, toimi viini kuitenkin mainiosti merellisten alkupalojen kanssa – sekä tietenkin ihan sellaisenaan. Viinin runsaan aromaattista ja omintakeista tuoksu- ja makumaailmaa pysähtyi ihmettelemään ihan ilokseen useamman kerran ja lopuksi suorastaan harmitti 12 sentin lasillisen loppuessa aivan liian nopeasti.

Ilokseni tässä kirjoitellessa havaitsin viinin löytyvän myös Alkon tilausvalikoimasta – hieman simppelimmän Pehhcora Pecorinon poistuttua Unicon viini on ainoa Alkosta löytyvä Pecorino, mikä on kyllä varsinainen sääli. Sääli on myös se, että tätä Unicon viiniä saa vain kuuden pullon laatikoissa, joka varmasti rajaa asiakaskuntaa entisestään. Suosittelen kuitenkin testaamaan tämän viinin, jos se joskus sattuisi Alkon hyllyillä tulemaan vastaan – 14 eurolla voi saada tyylikkäämpiä ja hienostuneempia valkoviinejä, mutta harvoin yhtä aromaattisia ja persoonallisia!

Lyhyesti: Varsin runsas ja aromaattinen Abruzzon valkoviini, joka tarjoaa varsin runsaasti Pecorino-rypäleen persoonallisia, mantelimaisia ja yrttisiä piirteitä. Mutkaton ja mehevä esitys arkisille kasvisruoille tai mereneläville.

Arvio: Hyvä – eleganssia näin suoraviivaisesta viinistä ei juurikaan löydy, mutta sen sijaan syvyyttä ja ihasteltavaa aromikirjoa sitäkin enemmän. Unico Pecorino on testaamisen arvoinen, jos runsaat ja hieman suurikokoisemmat viinit ovat lähellä sydäntäsi!

Hinnan (13,99e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Le Domaine du Moulin Cheverny 2010

Le Domaine du Moulin Cheverny 2010

• Valmistaja: Hervé Villemade
• Tyyppi: Punaviini, AOC Cheverny Rouge
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Touraine, Cheverny
• Rypäleet: Gamay (50%), Pinot Noir (50%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 13e / 16cl (Elokuu 2013, Vin-Vin, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: la cave des papilles

Loiren laaksossa, Chevernyssä, viinitalo Domaine du Moulinia pitävä Hervé Villemade vannoo äärimmäisen luonnolisen viininvalmistuksen nimeen: talon viinirypäleet viljellään täysin luonnonmukaisesti ilman torjunta-aineita, satomäärät pidetään alhaisina, rypäleet poimitaan käsin, viini valmistetaan ilman minkäänlaisia spooffauksia eikä ylimääräistä rikkiä lisätä valmistusvaiheessa – kyseessä on siis ns. natural-viini, joita täällä päin myös "alkuviineiksi" on nähty kutsuttavan. Viinitalon historia ulottuu vuoteen 1939 asti, mutta nykyiseen, luonnonmukaisuutta korostavaan tyyliinsä viinitalo vaihtoi vuonna 1999.

Tämä fifty-fifty Gamayn ja Pinot Noirin blend tuli vastaan Helsingin Vin-Vinissä, jossa viini oli esillä listan ulkopuolelta pienenä kuriositeettieränä.

Viinin tumman punertava, hennon samea ja aavistuksen rusehtava väri kielii varsin luonnonläheisestä alkuperästä. Ei kuitenkaan yhtä paljon kuin viinin kireä ja hämmentävä tuoksu, jossa tuntuu todella voimakkaasti Camparimainen chinotto-appelsiinin aromi, käynyttä hedelmänkuorta, fluoria, raakaa metsämarjaa, kivistä mineraalisuutta, maamaisuutta ja kukkaisuutta.

Maussa tulee vastaan Pinot Noirin kypsää karpaloa, maamaisuutta, puolukkaa ja rypäleille tyypillisesti, vähäistä ja vain aavistuksen tuntuvaa tanniinisuutta. Kuivahko ja kohtalaisen hapokas maku ei yhtään muistuta radikaalia tuoksua, vaikka hieman Lambicmaisen hapahkossa maussa erottuukin hennosti tuoksun camparinen aromi. Makumaailmaa laventavat yrttiset ja hieman Loiren Cabernet Francit mieleentuovan paprikaiset aromit. Kokonaisuus on eloisan hapokas ja suutuntumaltaan keskitäyteläinen, mutta samalla hieman hajanaisen oloinen.

Lopuksi viinistä jää pitkähkö jälkimaku jossa tuntuu keskimaun vegetaalisia, yrttisiä ja kuivan punamarjaisia vivahteita.

Yleisesti viini oli erittäin jännittävä – erityisesti todella persoonallisen tuoksunsa puolesta. Makupuoli onkin paljon perinteisemmän loirelainen, joten jos tuoksusta pääsee ylitse, on viini paljon helpommin lähestyttävissä. Mutta vaikka viini onkin miellyttävän freesi, puhdaspiirteinen ja erityisesti "luonnollinen", on se paikoin myös hieman raa'ahkon oloinen eivätkä palaset tunnu aivan loksahtavan kohdalleen.

Oli myös hauska vertailla tämän pidemmän aikaa korkattuna olleen viinin tuoksua vastakorkattuun pullotteeseen – saimme pienen verrokkilasin ihmeteltäväksi kommentoituamme viinin varsin persoonallista tuoksua. Vastakorkattu oli selvästi tummempi ja tunkkaisempi hyvin maalaisilla, nahkaisilla ja jopa kevyen lantaisilla piirteillään, mutta nämä aromit tuntuivat haihtuvan lasista muutamissa minuuteissa ja pian myös tämä vastakorkattu viini asettui Camparimaisten ja raa'an marjaisten aromien hallitsemaan tuoksuun.

Lyhyesti: Eloisa, rakenteikas ja paikoitellen jopa hennosti raa'an vegetaalisen oloinen, marjaisa Loiren laakson alkuviini, jonka todella luonteikas, haastavakin tuoksu voi olla melkoinen dealbreaker monelle. Oli viinistä loppupeleissä mitä mieltä tahansa, ei voi kiistää, etteikö siitä löytyisi persoonaa ja luonnetta.

Arvio: Miellyttävä – viinillä on ansionsa ja se on yleisilmaisunsa puolesta (lainaten monissa suomalaisissa viiniblogeissa suosittua termiä) varsin korkealla dokabiliteetillä varustettu esitys. Kuitenkin viinin hyvin voimakas, jopa pistävä tuoksu sekä makumaailmassa paikoitellen läpitunkevaksi äityvä vegetaalisuus tekevät kokonaisuudesta paikoitellen turhankin haastavan esityksen. Viini menee vahvasti oikeaan suuntaan, muttei onnistu viemään hommaa aivan perille asti.

Hinnan (13e) ja laadun suhde: Vin-Vinissä 16 cl lasillinen oli kohtuullisen hintainen.

Secco Italian Bubbles Moscato 2011

Secco Italian Bubbles Moscato 2011

• Valmistaja: Charles Smith Wines
• Tyyppi: Kuohuviini, DOC Colli Euganei
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Padova
• Rypäleet: Muscat Blanc à Petit Grains
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,90e (Elokuu 2013, Vin-Vin, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: france44

Hiljattain pientä medianäkyvyyttäkin saanut viinimaailman rocktähti Charles Smith (Suomessa parhaiten tunnettu mm. Kungfu Girl -viinistään) on lyönyt hynttyyt yhteen kahden italialaisen viinintekijäsiskoksen kanssa. Smith ja roomalaiset Casan siskokset tuottavat Secco Italian Bubbles -nimellä Pohjois-Italiassa, Proseccon alueella erilaisia kuplivia viinejä, joista makea Moscato oli ainakin vielä kesällä tarjolla Helsingin dynaamimmassa viinikuppilassa, Vin-Vinissä.

Hillitysti lasissa kuplivalla viinillä on syvänvihreä väri.

Makeassa, puhdaspiirteisessä tuoksussa tuntuu hyvin kypsää päärynää, hunajaa, jasmiininkukkia ja vihreätä mehukattia.

Maku on viinityylille uskollisesti varsin makea, pehmeä ja keskihapokas, ja sillä tasaisen runsaan ja pehmeän kuohkea mousse. Tuntuvan makeasta makumaailmasta löytyy päärynää, omenamehua, kukkia, rusinaisuutta ja kevyttä sitruunaa.

Viinillä on mieto ja pehmeä jälkimaku, joka jättää suuhun makeahkon, tasaisen, tuoreen sitruksinen, kevyen kukkean ja hennon simaisen jälkivaikutelman. Vaikka viini on melko makea eikä järin hapokas, jää siitä yllättävän raikas ja pirteä yleisfiilis.

Yleisesti viini on varsin ihastuttava, tasapainoinen, helppo ja uskottava Moscato – tämä ei jää juurikaan jälkeen Piemonten herkullisista Moscato d'Asti -viineistä. Makeita kuplivia kaipaaville Secco Moscaton suorastaan kosiskelevan makeat ja ryöppyävän hedelmävetoiset aromit ovat takuuvarma vetonaula, mutta viini on sen verran taidolla tehty esitys, että se pelaa hyvin kuivempaankin makuun: Vin-Vinissä lasillinen maistui hyvin, eikä viini missään vaiheessa ruvennut vaikuttamaan liian tahmealta, imelältä tai häiritsevän limonadimaiselta – mihin monet makean kuplivat helposti sortuvat.

Jos pokkaa on, voi tyylikkään aterian päätteeksi perinteisen Portviinin tai Sauternes'n sijaan mainiosti pamauttaa tämän modernilla etiketillä varustetun pullon jääkaapista ruokapöytään kepeäksi mutta makeaksi jälkiruoaksi. Viini soveltuu varmasti myös varsin mainiosti mm. erilaisten marja- ja/tai vaahtojälkiruokien palan painikkeeksi.

Lyhyesti: Italialais-amerikkalaisena yhteistyönä tuotettu moderni, makea ja hyvin hedelmävetoinen kupliva Moscato.

Arvio: Miellyttävä – monelle tämän tyyliset viinit tuovat mieleen teini-ikäisten halvat, limumaiset vappuskumpat, mutta parhaimmillaan nämä laadukkaat, makeat viinit ovat jälkiruokina tai sellaisten kanssa. Mistään kovinkaan kummoisesta tai fiinistä viinistähän ei nyt ole kyse, mutta tyylilajinsa edustajana Secco Moscato on vallan tyylipuhdas ja maukas esitys.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Vin-Vinissä 12cl lasillinen oli kohtuullisen hintainen.

Durham White Stout

Durham White Stout

• Valmistaja: The Durham Brewery
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Englanti
• Alue: North East England, Durham
• Maltaat: Maris Otter
• Humala: Columbus
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 9,80e (Elokuu 2013, Gallow's Bird, Espoo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beerritz

Vaalea Stout? Juu, kyllä sellainen on näköjään mahdollista. Stoutit kun ovat kuulemma ennen vanhaan tarkoittaneet yksinkertaisesti tuhteja ja tukevia oluita, niiden väristä riippumatta – vasta myöhemmin sanan merkitys on tarkentunut viittaamaan erityisesti tummia oluita. Durhamissa sijaitseva, perheomisteinen The Druham Brewery on keskittynyt tuottamaan sekä perinteisiä, että innovatiivisia oluita ja tämä White Stout yhdistää hienosti molempia piirteitä: oluttyyli on kiistatta perinteinen, mutta nykymaailmassa käytännössä se on tuntematon – lisäksi olutta on "modernisoitu" käyttämällä humalointiin amerikkalaista humalaa.

Tämä olut tuli vastaani – vasta-arvioidun Rousal Alen tavoin – Gallow's Birdin olutbaarissa. Tanakan puolen litran pullon kyljessä luki oluen olevan parasta ennen elokuuta 2014, mutta pullotuspäivästä ei tietoa löytynyt.

Tiiviin, valkoisen ja todella kestävä vaahdon alta löytyy sameata, hyvin vaalean väristä olutta. Ainakin olut vaikuttaa olevan ulkonäkönsä puolesta nimensä veroinen.

Tuopista leijailee varsin runsas ja aromikas tuoksu, josta erottuu lähinnä Columbus-humalan kukkeita ja sitruksisen hedelmäisiä vivahteita. Taustalla tuntuu kevän hunajaisia vaalean maltaan aromeja.

White Stoutilla on kermainen ja hyvin täyteläinen suutuntuma – kuin millä tahansa uskottavalla stoutilla. Tätä täyteläisyyttä korostaa oluen varsin hento hiilihappoisuus. Maku on hyvin voimakas ja roteva: kevyen keksimäistä mallasta, tuntuvaa pihkaa, ruohoisuutta, voimakasta katkerohumalaa ja raastettua sitruunankuorta.

Lopuksi oluesta jää pitkäkestoinen, saippuainen, hyvin katkeroinen, havuinen, ruohoinen yrttinen ja kaikin puolin voimakas jälkimaku. 7,2% alkoholi lämmittää hennosti suuta.

Yleisilmeeltään White Stout on kuin IPA ilman minkäänlaista kepeyttä: kokonaisuus on todella raskas ja harteikas. Tämä kyllä perustelee mielestäni ihan hyvin oluen "stout"-nimikkeen, sillä runsaasti jenkki-IPA:a muistuttavasta humaloinnistaan huolimatta olut ei kuitenkaan varsinaisesti muistuta tuhtia DIPA:a, vaan enemmän astetta tanakampaa, vaaleata britti-alea tai muhkeata tripeliä jenkkihumaloinnilla. Vaikea sanoa, miten tämä olut suhtautuu niihin perinteisiin, vaaleisiin stouteihin, mutta joka tapauksessa tämä White Stout on ihan kelvollinen esitys Durhamilta.

Ongelmaksi muodostuu lähinnä olutpullon suuri koko – koska olut on niin raskastekoinen ja tuhti, olisi pienempi 0,33-kokoinen pullo tuntunut sopivammalta. Vaikka puoli litraa tukevaa stoutia tai rapsakkaa DIPA:a menee usein helposti, rupesi tämä olut tuntumaan turhankin raskaalta reilun puolen tuopin jälkeen.

Lyhyesti: Mielenkiintoinen erikoisuus – vaaleista maltaista tehty stout. Olut on raskastekoinen ja täyteläinen, mutta voimakkaasti aromi- ja katkerohumaloitu. Kokonaisuus on kuin todella raskastekoinen ja täyteläinen IPA.

Arvio: Miellyttävä – erikoisuudestaan huolimatta olut ei ollut mitenkään ihmeellinen tai päräyttävä kokemus. Kuitenkin White Stout on ihan kelpo olut jos sattuu kaipaamaan eräänlaista "brittiläisversiointia tripelistä jenkki-twistillä".

Hinnan (9,80e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Rousal Ale

Rousal Ale

• Valmistaja: Rousal Brygghus
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Varsinais-Suomi
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 7,90e (Elokuu 2013, Gallow's Bird, Espoo)
• Hinta nyt: 6,97e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: hbl

Aina silloin tällöin tulee pyörähdettyä Espoon parhaassa oluthuoneessa, Gallow's Birdissä. Vaikkei baarin hintataso ole sieltä halvimmasta päästä, on baarin tarjonta sen verran kattava, monipuolinen ja harrastajaa kiinnostava, että paikka on ehdottomasti yksi parhaita laatuaan koko Suomessa – plussaa toki myös paikan miellyttävistä, hieman saluunamaisista puitteistaan.

Viime kerralla päädyin testaamaan juuri samalla viikolla baarin valikoimiin saapuneen Rousal Alen. Kyseessä on siis se pieni, yhden hengen olutpanimo Kemiönsaaren kunnasta, Turun kainalosta, joka on tuottanut mm. pilsiä Stockmannien olutvalikoimiin. Tämä on melkoinen saavutus, sillä panimo on ollut rekisterissä melko tasan vuoden päivät ja toiminta on varsinaisesti pyörähtänyt käyntiin vuoden vaihteessa. Oman panimonsa herra, Patrik Laine, valmistaa piskuisessa kotipanimossaan tuota pilsiä, nyt arvioitavaa alea ja Alkon erikoisvalikoimassa pyörähtänyttä bockia; tuotantomäärät ovat pieniä, tavoitteena olisi tuottaa n. 20,000 litraa vuodessa. Koska panimosta on hyvin vaikea löytää tietoa (kotisivuja ei ole ja ruotsinkieliset Facebook-sivutkaan eivät juuri mitään kerro), en osaa sanoa nyt arvioitavasta Alesta muuta kuin sen, että sen parasta ennen -merkintä on päivätty päivämäärälle 4.11.2013.

Olut on todella voimakkaasti vaahtoava: kun korkki sihahtaa auki, rupeaa vaahtoa varsin innokkaasti pakenemaan pullon suulta. Lasiin kaatuu vaalean kullanruskeata olutta, jolla on paksu ja kestävä vaahto. Ulkonäöltään Ale on aluksi melko kirkas, mutta muuttuu hiivojen sekaankaatamisen jälkeen vaalean sameaksi.

Vaikka tuoksu on kevyehkö, on se miellyttävän moniulotteinen ja raikas: lasista kohoaa aromikkaan humaloinnin dominoima, kesäisen freesi ja kukkea, sitruksinen sekä hennon hunajainen tuoksu. Kun hiivat on seassa, katoaa tuoksusta se tuntuvin raikkaus ja sekaan ilmestyy juonne ranskanleipää.

Olut yllättää todella paljon suutuntumallaan: monien maltillisen, jopa pehmeän hiilihappoisten oluiden jälkeen Rouasl Ale on todella hiilihappoisen rapsakka, jopa riipivä. Tuoreen sitruksinen makumaailma on hennon heinäinen, aavistuksen lagermainen vaalean maltaisilla ja tuoreen ruohoisilla aromeillaan, kepeän pihkainen ja sopivan tuntuvasti katkerohumaloitu. Yleisilmeeltään olut on yksinkertaisesti uskomattoman raikas.

Lopuksi oluesta jää pitkähkö jälkimaku, jossa tuntuvat saippuaiset, greippiset ja havunneulasiset humaloinnin aromit, katkerohumaloinnin puraisu ja hapahko hiivaisuus.

Yleisesti Rousal Ale tuli puun takaa ja melkoisella vauhdilla. Oluessa on hieman kotiolutmaisuutta – mm. äkäisen vaahtoamisen, jopa liioittelevan hiilihappoisuuden ja aavistuksen simamaisen hiivaisuuden muodossa – mutta nämä piirteet toimivat varsin näppärästi osana erittäin raikasta kokonaisuutta. Olut on kaikin puolin uskottava, ihastuttavan kesäinen vaalea ale, johon on saatu sekä miellyttävän aromikas pohja että suuren maailman malliin tuntuva humalointi, kumpaakaan mitenkään liioittelematta.

Olutbaarihinnalla olut oli kaikin puolin mainio ostos, mutta tilausvalikoiman hinta hieman jo nikotuttaa, koska vajaalla seitsemällä eurolla saa jopa Suomen hintailmastossakin varsin huipputason tavaraa ympäri maailmaa. Jos kuitenkin kiinnostusta löytyy, kannattaa tukea suomalaista pienpanimotoimintaa ostamalla Rousalia – kova hinta onnistuu tarjoamaan myös varsin laadukasta tavaraa.

Lyhyesti: Kepeä, aromikas sekä erittäin raikas ja rapsakka kesäinen ale Suomen pienimmältä mikropanimolta. Paljon laatua pienessä pullossa.

Arvio: Hyvä – varsin lupaava startti Rousalilta! Koska lagerit eivät koskaan ole olleet lähellä sydäntä, en tiedä tulenko aktiivisesti metsästämään panimon pilsiä tai bockia, mutta ainakin tulen seurailemaan panimon tulevaisuutta mielenkiinnolla.

Hinnan (6,97e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia (mutta jos hintaan laskee mikropanimon tukeminen -lisäkertoimen, on oluen hinta-laatusuhde OK.)

Tommasi Il Grigio Ramato 2011

Tommasi Il Grigio Ramato 2011

• Valmistaja: Tommasi Viticoltori
• Tyyppi: Oranssi viini, IGT delle Venezie
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Garda
• Rypäleet: Pinot Gris (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,99e (Heinäkuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 12,28e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: tommasi

Kesällä Arkadian Alkossa pyöriessäni silmiini osui valkoviinihyllyn keskeltä kumman punertava pullo: Tommasin Il Grigio Ramato. Kyseessähän on siis ns. oranssi viini, eli valkoisista rypäleistä valmistettu roséentapainen. Periaatteessa kyllä hieman ihmetyttää oranssin viinin heittämistä valkoviinien keskelle pelkästään sillä perusteella, että se on valmistettu valkoisista rypäleistä – tämähän on hieman sama asia kuin roséeviinit sijoitettaisiin punaviinien keskelle, koska ne ovat valmistettu punaisista rypäleistä. Ainakin omasta mielestäni kävisi enempi järkeen jos tämä viini sijaitsisi roséehyllyssä...

Il Grigio Ramato on yksi Tommasin single vineyard -sarjalaisista; se valmistetaan Garda-järven tuntumassa sijaitsevan Fossa Granara -tarhan Pinot Grigio -rypäleistä. Rypäleiden kevyesti punertavien / harmahtavien kuorten annetaan maseroitua viinin kanssa 36 tunnin ajan, jolloin viini saa tavallisesti melko väritöntä Pinot Grigio -viiniä syvemmän värinsä. Tämän jälkeen viiniä käytetään ja kypsytetään teräksessä 4 kuukauden ajan.

Lasissa viinillä on kaunis, kevyesti oranssiin taittuva vadelmanpunainen väri, jonka kirkkailta reunoilta väri tuntuu pakenevan tyystin. Lasin seistessä pidemmän aloillaan alkavat viinin hapot luoda kuplia lasin sisäpinnalle.

Tuoksultaan viini tuo paljon kypsää Pinot Gris'n hedelmää pinnalle: makeaa trooppisuutta, ananasta, mandariininkuorisuutta, kevyttä yrttisyyttä, aasialaista mausteisuutta ja makeaa persikkaisuutta. Mukavan maltillisesta (12%) alkoholistaan huolimatta tuoksu on hieman alkoholinen.

Vaikka viini on valkoisista rypäleistä valmistettu, tuntuu sen maussa kevyesti myös hieman punaisempaakin marjaisuutta. Yleisesti kuivahkoa makumaailmaa kuitenkin hallitsevat valkoisen Pinot Grigion aromit: sitruksisuus, persoonallinen mausteisuus, hieman bitterinen yrttisyys ja aavistuksen mantelimainen keltaisten hedelmien kivien aromi. Pinot Gris'lle ominaisesti viini on keskihapokas, melko pehmeä ja täyteläisenpuoleinen.

Viini jättää kielelle suorastaan yllättävän pitkän, kevyen mausteisen, kypsän aprikoosisen, mineraalinen ja kevyen karviaismaisen jälkimaun. Viinistä jää rehevähkö, miellyttävän moniulotteinen, hieman karhea ja aavistuksen savuinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena Il Grigio Ramato on kuin mehevä ja rehevä Pinot Grigio: vaikka italialaista Pinot Grigioisuutta viinistä löytyykin, on kokonaisuudessa niin paljon enemmän syvyyttä ja runsautta sekä keski-eurooppalaisista Grauburgunder- ja Pinot Gris -viineistä tuttua trooppisuutta ja mehevyyttä, että sokkona olisi vaikea keksiä mikä viini mahtaisi olla kyseessä. No, itse asiassa, viinin näkeminen tuskin auttaisi, sillä kevyestä punamarjaisuudestaan huolimatta ei kokonaisuus muistuta varsinaisesti mitään roséetakaan.

Vaikka viini on melkoisen uniikki ilmaisultaan, ei se ole kuitenkaan millään lailla haastava esitys. Oma pullo meni pienessä seurassa lautapelejä vääntäessä, mutta voin kuvitella viinin pelaavan hyvin yhteen esimerkiksi kevyiden kanaruokien tai ruokaisempien salaattien kyljessä. Vaikkei viini ole roséeviini, kannattaa siihen käyttötarkoitusten puolesta suhtautua sellaisena.

Lyhyesti: Mehevänpuoleinen, runsas, mausteinen ja helpostilähestyttävä oranssi viini tunnetulta ja luotettavalta pohjoisitalialaiselta tuottajalta. Varsin näppärä valinta niin seurusteluun kuin ruokapöytään yleisviiniksi.

Arvio: Hyvä – varsin jännittävä ja mielenkiintoinen viini, joka yhdistää valkoviinin aromeja roséeviiniseen yleisilmeeseen ja ilmaisuun. Ei aivan pärjää Scarbolon mainiolle Ramatolle, mutta silti varsin mielenkiintoinen ja yleiskäyttöinen tuttavuus.

Hinnan (12,28e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Westvleteren XII 2012

Westvleteren XII

• Valmistaja: Sint-Sixtusabdij van Westvleteren
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappist, Quadrupel
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Länsi-Flanderi, Vleteren
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 18,87e (Heinäkuu 2013, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa.

kuva: ratebeer.com

"Westy", eli Westvleterenin trappistiluostaripanimon keltakorkkinen olut XII, on kiistattomasti yksi maailman tunnetuimpia ja arvostetuimpia oluita. Moni jopa pitää olutta maailman parhaana oluena, mitä en kyllä sinällään ihmettele – lieneväthän belgialaiset oluet noin yleisesti maailman arvostetuimpia. Oluen paikoitellen jopa hämmentävän fanaattiseen arvostukseen voinee vaikuttaa oluen saatavuus – tuotanto on pysynyt tasaisessa 60,000 korin (= 1,440,000 pullon) vuositahdissa, mikä on suosion kasvaessa vaikuttanut merkittävästi oluen saatavuuteen. Perinteisesti olutta on saanut vain panimolta paikan päällä, jolloin sitä sai ostaa maksimissaan 10 kpl 24 pullon koreja. Pikku hiljaa saatavuutta kuitenkin on rajoitettu edelleen ja nyt olutta saakin ostaa vain yhden 24 pullon laatikon kerran 60 päivässä ja olut pitää varata etukäteen soittamalla.

Perinteisesti Westvleterenin panimo on pitänyt huolta siitä, että olutta saa ostaa vain ja ainoastaan suoraan panimolta, mutta viime aikoina panimo tuntuu hellittäneen tästä, mikä näkyy mm. siinä, että olutta löytyi Arkadian lippulaiva-Alkon hyllyiltä.

Kerran aikaisemmin on Westyn 12 tullut vastaani, mutta pullo oli silloin ehtinyt makoilla useita vuosia lämpimässä keittiönkaapissa, joten olut oli juuri semmoinen, mitä odottaa saattaa – ylikehittynyt, homeisen leipäinen ja kaikin puolin pilalla. Olut oli kyllä vielä juotavissa, joten sen maistelu oli kokemus sinällään, mutta Westvleterenin legendaarinen makumaailma jäi kyllä kokemati. Nyt kuitenkin mahdollisuus tarjoutui uudestaan Alkon saatua pienen erikoiserän olutta. Kyseinen pullo on päivätty parasta ennen 2015 -merkinnällä, mikä ymmärtääkseni tekee oluesta vuoden 2012 pullotteen.

Lasiin kaatuvalla oluella on upea, kevyesti samea ja mahonkisen tumman punertava väri. Kaataessa oluen ylle nousee kuohkea, kohtalaisen pitkäkestoinen, vaalean beige vaahtokukka, joka laskeutuu ohueksi vaahtokalvoksi oluen päälle jättäen lasin reunoille harvaa pitsiä.

Tuoksu on kompleksi, moniulotteinen ja persoonallinen: mausteisuutta, kuivattuja luumuja ja viikunoita, rouhittua pippuria, kandisokeria, pähkinää, kärähtänyttä paahtoleipää, alkoholia, hillittyä banaanisuutta ja maalaista funkkia, joka tuo kokonaisuuteen kevyttä sienimäisyyttä ja soijakastiketta.

Makumaailma tuo mieleen jonkin erikoisen hybridin tumman alen ja punaisen jälkiruokaviinin väliltä – oluen makumaailmasta löytyy sekä jälkiruokaviinimäistä kuivattua viikunaa, luumua, taatelia, makeata kirsikkaa, hunajaa että maltaista tummaa siirappia, pölyistä maamaisuutta, kellaria, imelää piimälimppua, paahdetun mantelimaista pähkinäisyyttä, kevyttä humalan karvautta ja rehellistä alkoholin makua. Makeutta vihjailevista vivahteistaan huolimatta olut on yleisilmeeltään yllättävän kuivanpuoleinen ja karheahko. Hiilihappoisuus on erittäin kevyttä, mutta riittävän kuohkeaa tehdäkseen kokonaisuudesta varsin kermaisen tuntuisen sekä täyteläisestä suutuntumastaan ja runsaasta maustaan huolimatta suhteellisen kepeän oloisen.

Lopuksi kielelle jää varsin pitkä jälkimaku, josta erottuu pähkinäisyyttä, hapanlimppua, kanelia, palanutta sokeria, neilikkaa, umamia, maamaisuutta, alkoholia ja yrttisen humalaista karheutta. Oluesta jää karhea, mausteinen, alkoholisen lämmin, todella monisyinen ja uskomattoman vivahteikas jälkivaikutelma.

Yleisilmeeltään Westy XII on yllättävän viinillinen olut, kiitos sen varsin täyteläisen rungon ja melko tuhdin (10,2%) alkoholin. Alkoholi kuitenkin onnistui pysymään määräänsä nähden yllättävän hyvin piilossa ja sointumaan hienosti kokonaisuuteen esiinpuskiessaan. Balanssi on siis saatu varsin loistavaan tikkiin oluen kanssa. Pakko myöntää, että tällaisenaan Westvleteren XII on kenties jopa paras Trappisti, jonka olen maistanut. Mutta että se kaikista paras olut jota olen koskaan maistanut? Tuskinpa. Kaikesta upeudestaan huolimatta en sanoisi Westvleteren XII:n olevan sen kaiken hypen tai näin kovan hinnan väärti. Koska kuitenkin ostin tämän pullon lisäksi toisen kypsyteltäväksi, jotta voin sitten tulevaisuudessa ihmetellä kehittyykö olut millä tavoin parissa vuodessa.

Lyhyesti: Maailman arvostetuimpia ja harvinaisimpia jatkuvassa tuotannossa olevia oluita; varsinainen ikoniolut. Vaikka olut on uskomattoman moniulotteinen, runsas, tyylikäs ja kaikin puolin herkullinen, en voi kyllä väittää oluen olevan ihan hintansa arvoinen ostos.

Arvio: Täydellinen – no mutta juu. Onhan tämä silti tosi päräyttävää kamaa, näinkin nuorena juotuna. Vaikkei Westy 12 olekaan ehkä maailman paras olut, on se kyllä sitä luokkaa, että pelkästään sitä voisi juoda loppuelämänsä eikä muita oluita tulisi ikävä. Odotan jännityksellä mitä kaapissani makoileva pullo tulee tulevaisuudessa tarjoilemaan. Ehkä jopa sitä Maailman Parasta Olutta?

Hinnan (18,87e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Gosset Excellence Brut

Gosset Excellence Brut

• Valmistaja: Champagne Gosset
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champgane
• Rypäleet: Pinot Noir (45%), Chardonnay (36%), Pinot Meunier (19%)
• Koko: 0,25
• Hinta ostohetkellä: 9,95e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 10,00e (Tammikuu 2014, Alko)

Kesällä valikoimiin saapui piccolo-versio perusvalikoiman luotettavasta perus-shamppiksesta, Gosset Excellent Brutista, mikä on varsin mukava lisä melko vaatimattomaan (ennen kaksi shamppanjaa käsittäneeseen) piccolo-pullojen valikoimaan. Pullo pääsi melkein heti valikoimaansaapumisensa jälkeen meikäläisen testattavaksi.

Viinillä on hailakan vaaleanvihreä väri ja se kuohuu lasissa kohtalaisen voimakkaasti suurilla kuplilla.

Lasista löytyy hienovarainen tuoksu, josta erottuu kuorittua omenaa, sitruksenkuorta, kevyttä voimaisuutta, teräksisyyttä, hillittyä pullataikinaisuutta, hentoa mantelimaisuutta ja aavistus mineraalisuutta.

Suussa ensivaikutelma on kirpeän hapokas ja tiukahko, mutta kun erittäin pienikokoinen ja tiheä mousse haihtuu kieleltä melko nopeasti, paljastuu alta suutuntumaltaan yllättävän runsas, lempeä ja täyteläinen kupliva. Makumaailmassa toistuu paljon tuoksun elementtejä: sitruksisuutta, terästä, raakaa omenaa, kevyttä kiiviä ja hillittyä mineraalia. Yleisvaikutelmaltaan viini on ryhdikäs, freesi, melko napakka ja suurikokoinen, mutta samalla sillä on melko suoraviivainen ja yksiulotteinen keskimaku ja vaatimattoman oloinen mousse.

Jälkimaussa kielelle jää keskipitkäksi aikaa teräksistä mineraalisuutta, kevyen hiivaista ranskanleipää ja greippisyyttä. Viinin dosage tuntuu hennon makeana sitruksisuutena kielen kärjessä selvemmin kuin keskimaussa.

Yleisesti tämä mini-Excellence on varsin miellyttävä, raikas ja tasapainoinen esitys, joka menee enemmän rakenne ja mineraali kuin hedelmä edellä, mutta viini voisi kaivata lisää syvyyttä, fokusta ja hienostuneisuutta – muutama lisävuosi isossa pullossa voisi siis tehdä terää. Samaa on kuitenkin melko turha lähteä tekemään tälle muovikorkilla suljetussa piccolo-pullossa tulevalle versiolle. Yleisilmeeltään Gosset Excellence vaikuttaa olevan varsin turvallinen perusshamppanja.

Piccolo-pullojen tarpeeseen Gosset suoriutuu kelvollisesti, mutta akuuttiin shamppanjahätään lähden itse mielummin metsästämään isompia pulloja – tuntuu, että näihin aivan pienimpiin puteleihin pullotetut viinit ovat hieman väsähtäneempiä kuin täysikokoiset vastaavat. Todennäköisesti siis kuplivan viinin siirtäminen pullosta toiseen ja mahdollisesti muovisella kierrekorkilla sulkeminen vievät veronsa.

Suurin plussa viinille tulee kuitenkin siitä, että sen litrahinta tässä piccolo-pullossa on pienempi (49,25e) kuin täysikokoisessa (53,07e)!

Lyhyesti: Runsaanpuoleinen ja teräksisen mineraalinen perustason shamppis.

Arvio: Miellyttävä – hieman arkinen ja yllätyksetön esitys, joka kuitenkin onnistuu yhdistämään näppärästi runsaanpuoleisen ilmaisun ja napakan, teräksisen mineraalisuuden. Kuitenkin tämän Gosset'n laadullinen ero paremman pään kuohuviineihin on melko pieni, minkä johdosta tuntuu, että tämän viinin tapauksessa maksaa enemmän AOC Champagne -merkinnästä kuin varsinaisesta huippulaadusta.

Hinnan (10,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Chapoutier La Ciboise 2011

Chapoutier La Ciboise 2011

• Valmistaja: Maison M. Chapoutier
• Tyyppi: Punaviini, AOC Grignan-Les Adhemar
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Etelä-Rhône, Tricastin
• Rypäleet: Grenache (70%), Syrah (20%), Carignan, Mourvèdre
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 10,90e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 11,09e (Helmikuu 2014, Alko)

Minua jaksaa edelleen hämmentää Chapoutierin La Ciboise -viinin alkuperä. Chapoutierin sivut kertovat, että La Ciboise tulee Luberonista, mikä sijaitsee Etelä-Rhônen kaakkoislaidalla – sen sijaan Alkon hyllyiltä löytyvä viini sanoo tulevansa Grignan-Les Adhemar'n alueelta (entinen Coteaux du Tricastin), Etelä-Rhônen pohjoisosista. Tuo viinialueen nimenvaihdos on seurausta vuonna 2008 tapahtuneesta Tricastinin ydinvoimalaonnettomuudesta, minkä seurauksena alueen viinien kysyntä romahti ja alue vaihtoi nimensä jottei viinejä yhdistettäisi niin helposti Tricastinin ydinvoimalaan. Kuten jo edellisessä arvostelussani La Ciboisesta spekuloin, varmaankin La Ciboisea tuotetaan kotimaisille, varautuneemmille markkinoille Luberonissa ja ulkomaisille, onnettomuudesta tietämättömille Tricastinin alueella.

Chapoutierin viinitalon tyyliin kuuluu biodynaamisuus, luonnonmukaisuus ja oman "talon maun" välttäminen – omien tarhojensa viinejä talo markkinoi sertifioituina luomutuotteina, mutta viinejä, joissa käytetään sertifioimattomien sopimusviljelijöiden rypäleitä, ei ole luvallista markkinoida luomuna – Chapoutierin viininvalmistajat kuitenkin auttavat ja tukevat sopimusviljelijöitä viljelemään talon periaatteiden mukaisesti. Näin Chapoutier pyrkii saamaan eri Rhônen viinialueilta alueen omaa tyyliä ja makua parhaiten edustavia, luonnollisia ja luonnonmukaisia viinejä.

La Ciboisen melko läpinäkymätön väri on hyvin tumman verenpunainen, kevyesti nuorekkaan sinertävä ja reunoiltaan tasaisen kirkkaanpunainen.

Runsas tuoksu on varsin kypsänmakea, mustikkainen, makean tumman hedelmäinen ja omalla tavallaan pehmoinen. Aiemmintestattuun 2009-Ciboiseen verrattuna tuoksu on selkeästi kypsempi, hedelmäisempi (kuin marjaisempi) ja avoimempi.

Maku on runsas mutta suutuntumaltaan keskitäyteläinen. Maku on runsaan ja kypsänmakean marjainen ja pippurisen mausteinen, mutta seassa myös tuntuu kohtalaisesti tammisuutta: kevyttä tummaa suklaata ja aavistus kahvisuutta, mikä tuo kokonaisuuteen lempeän mokkaisen yleisilmeen. Aiemmintestattuun, hapokkaampaan ja marjaiseen Ciboiseen verrattuna 2011 on pehmeämmän hapokas, lempeähkö ja hieman harmittomamman oloinen. Runkoon tuo luonnetta hillitty mutta sopivasti karhea tanniinisuus. Vielä missään uuden maailman läskinvetelien hilloviinien tyylissä ei kuitenkaan huidella – La Ciboise edustaa hyvää Etelä-Rhônen perustasoa.

Tasainen ja maukas jälkimaku on kohtalaisen pitkä, tumman marjainen, kevyen hapankirsikkainen, bitterisen tumman suklainen, makean mokkainen ja kevyen mausteinen. Viinistä jää kypsähkö ja moniulotteinen jälkivaikutelma.

La Ciboisen tuore vuosikerta on aiempaa tammisempi, hapoiltaan lempeämpi ja yleisilmeeltään pehmoisempi, mutta edelleen varsin mainio ja moniulotteinen kympin kottarainen. Toisaalta viinistä puuttuu aiemman Ciboisen kepeys, raikkaus ja hienostunut yleisilme, mutta toisaalta la Ciboise muistuttaa nyt hieman enemmän yleistä Etelä-Rhônen viinityyliä, eikä enää yllätä kypsää ja hedelmäistä rhônelaista punaviiniä kaipaavaa.

La Ciboise 2011 on siis pähkinänkuoressa hieman geneerisempi ja selväpiirteisemmällä tammisuudellaan "globaalimpi" esitys Chapoutieriksi. Ehkä siis viinitalolla on pyritty siirtymään enemmän suuren maailman makuun? Viini on kuitenkin hintaluokassaan varsin passeli "Kottarainen" ja passeli valinta niin illanistujaisiin kuin esimerkiksi riistan kumppaniksi.

Lyhyesti: Tumman marjainen, kypsän hedelmäinen ja kohtalaisen tamminen perustason punaviini Etelä-Rhônen yhdeltä kuuluisimmista ja luotettavimmista tuottajista.

Arvio: Hyvä – luotettava, mehevä ja nuorekas Kottarainen, joka on vaihtanut kepeämmän marjaisen ilmaisun kypsemmän hedelmäisempään ja runsaampaan ilmaisuun. Vaikka tässä on mielestäni menetetty hieman viinin raikkautta ja persoonaa, on La Ciboise edelleen varsin passeli yleisviini moneen eri käyttöön.

Hinnan (11,09e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Quinta da Lixa Vinho Verde Alvarinho 2011

Quinta da Lixa Vinho Verde Alvarinho 2011

• Valmistaja: Quinta da Lixa - Sociedade Agrícola
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Vinho Verde
• Maa: Portugali
• Alue: Porto, Felgueiras
• Rypäleet: Albariño (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 14,65e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 14,95e (Tammikuu 2014, Alko)

Portugalin kepeät ja kevyesti kuplivat Vinho Verdethän ovat jääkaappikylminä mitä parhainta juotavaa kesäkuumalla (mikä ei tällä hetkellä ole enää se ajankohtaisin aihe, mutta onpahan juttu valmiina ensi kesäksi!) Mutta entäs ne Vinho Verdet, jotka eivät sovi tähän määrittelyyn? Sitä puolta edustaa mm. Lixan kaupungissa sijaitsevan Quinta da Lixan 100% Avarinhosta tehty Vinho Verde, joka napattiin jääkaappikylmänä mukaan puistoon keskellä heinäkuun helteitä (kun liian pitkät jonot ja yleinen väenpaljous veivät kiinnostuksen osallistua SOPP-tapahtumaan tänäkin vuonna.)

Alun perin tämä nimellä Soporvin kulkenut perheomisteinen viinitalo aloitti toimintansa vuonna 1986 ryhtymällä viljelemään Vinho Verden alueella bulkkina myytäviä rypäleitä. Kuitenkin kunnianhimo otti viljelijöistä vallan ja vuonna 1992 he ostivat lähistöllä sijainneen Quinta da Lixan viinitalot viininvalmistusvälineineen ja kymmenisen hehtaarin viljelyksineen. Sittemmin viinitalo otti käyttöönsä ostamansa viinitalon nimen sekä ryhtyi ostelemaan muita Vinho Verden alueen viinitaloja ja -tarhoja. Tätä nykyä viiniyhtiöllä on omistuksessaan kuusi eri viinitaloa sekä 52 hehtaaria viljelyksiä. (Itselle kyllä on jäänyt epäselväksi viinin lopullinen kotipaikka – Alkon sivut mainitsevat viinin tulevan Lixan kaupungin ympäristöstä, missä varsinainen Quinta da Lixan viinitalo sijaitsee, mutta ymmärtääkseni VV Alvarinhoa saisi viljellä vain Portugalin pohjoisrajalla, Melgaçon ja Monçãon alueilla. Mene ja tiedä...)

Lasissa pienen hetken istuttuaan tämä vaalean vihertävä viini muodostaa kevyitä kuplia lasin reunoille – hapokkuutta siis vaikuttaa löytyvän sopivasti.

Tuoksu on kypsähkö ja hieman makea. Trooppisen hedelmävetoisesta tuoksusta löytyy kypsän Albariñon persikkaa, ananasta ja hunajamelonia sekä viileässä käytettyjen valkoviinien päärynää.

Niin Vinho Verden alueen valkoviiniksi kuin Albariñoksi viinin maku on yllättävänkin täyteläinen ja jopa raskastekoinen – ja happojen luomista kuplista huolimatta siis täysin hiilihapoton. Viini on kuitenkin tämän tuhtiuden vastapainona myös tuntuvan hapokas, ryhdikäs ja kirpeän mineraalinen. Tuoksua hillitymmän kypsän hedelmäisestä mausta löytyy paljon tuoksussa esiteltyjä elementtejä: kypsää päärynää, makeata omenaa ja kevyttä aprikoosia.

Hedelmäinen jälkimaku jatkaa keskimaun viitoittamilla linjoilla: kielelle jää mehevä, kevyen päärynäinen, sitruksisen hapokas, hillityn yrttinen ja kevyesti kivennäisen mineraalinen jälkivaikutelma sekä pieni aavistus asetonia.

Kokonaisuutena viinin makupuoli on varsin runsas ja hyvin hedelmävetoinen Vinho Verdeksi, mutta samalla kuivempi ja freesimpi kuin monet portugalilaiset valkoviinit – tietyllä tapaa viini asettuu hienosti kahden hyvin erilaisen viinityylin välimaastoon ottaen niistä molempien parhaita puolia. Kepeätä ja kuplivaa Vinho Verdeä odottavat saattavat yllättyä Lixan Alvarinhon varsin painokkaasta, hedelmästä ja täysin hiilihapottomasta ilmaisusta, mutta Portugalin valkoviinien ystävälle viini toiminee varsin mainiosti!

Lämpimänä kesäiltana puistossa sen kummempia konstailematta tämä Vinho Verde toimi vallan mainiosti, mutta tämä ei tarkoita sitä, että viiniä olisi pakko alistaa näin yksinkertaisiin oloihin: sekä erittäin rakenteikas että runsaan hedelmäinen ilmaisu kutsuvat naittamaan viiniä tuhdeillekin kasvis- tai kalaruoille! Mutta vaikka viini ei ole tyyliltään sellainen, kuin valkoiset Vinho Verdet ovat totuttu tuntemaan, suosittelen kuitenkin tarjoamaan sen yleisesti Vinho Verdeille sopivassa tarjoilulämpötilassa – lähes jääkaappikylmänä.

Lyhyesti: Tuhdinpuoleinen, runsaan hedelmäinen, mineraalinen, hapokas ja ryhdikäs valkoviini Vinho Verden alueelta. Hieno yhdistelmä Vinho Verden raikkautta ja ryhtiä sekä portugalilaisten valkoviinien hurmaavaa hedelmäisyyttä ja runsautta.

Arvio: Erittäin hyvä – herkullinen viini, joka ilman runsasta mineraalisuuttaan ja rapsakkaa hapokkuuttaan voisi olla ehkä turhan suoraviivainen ja yksipuolinen. Nyt kuitenkin viini onnistuu olemaan todella ihastuttava ja tasapainoinen paketti, jossa kaikesta runsaudestaan huolimatta ei tunnu olevan mitään liikaa.

Hinnan (14,95e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Oud Beersel Oude Geuze Vieille 2012

Oud Beersel Oude Geuze Vieille 2012

• Valmistaja: Oud Beersel
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle-Vilvoorde
• Maltaat: Pilsner, mallastamaton vehnä
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 7,68e (Heinäkuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 7,79e (Tammikuu 2014, Alko)

Vaikka kaikkien Gueuze-oluiden esikuva, Cantillon Gueuze, edelleen killuu Alkon valikoimissa, on se jo käytännössä poistunut valikoimista, sillä sitä löytyy enää vain hajanaisesti yksittäisistä myymälöistä ympäri Suomea. Sen takia kesällä valikoimiin ilmestynyt Oud Beerselin Geuze oli varsin positiivinen yllätys.

Oud Beersel on sekä vanha tekijä että erittäin tuore tulokas Belgian Lambic-kentällä: Beerselin kylään vuonna 1882 perustettu Oud Beerselin panimo oli pitkään arvostettu oluistaan, mutta vuonna 2002 panimo oli saapunut tiensä päähän, kun perhetoiminnalle ei löytynyt jatkajia. Vuonna 2005 olutkulttuurihistoriallisesti merkittävän panimon katoamisesta huolestuneet Gert Christiaens ja Roland De Bus ostavat panimon ja aloittavat toiminnan uudelleen samalla modernisoiden panimon varustusta.

Alkon valikoimiin saapunut Oud Beerselin olut on tyyliltään Gueuze Lambic, eli sekoite eri ikäisiä, maustamattomia Lambiceja; sekoitteessa 2- ja 3-vuotiaat, rutikuivat oluet tuovat luonnetta ja makua, kun taas n. vuoden ikäinen olut tuo sekoitteeseen käytettäviä sokereita, jotka tuovat pullossa olueen hiilihappoa. Tämä olut on kerännyt vuodesta 2007 alkaen varsin kiitettävän pinon kulta- ja olutmitaleita eri olutkilpailuista ympäri maailmaa.

Väriltään olut samea ja likaisen sitruunankeltainen. Vaalea vaahto sekä kohoaa että katoaa varsin ketterästi.

Tuoksu on juuri niin uniikki ja omalaatuinen kuin Gueuzelta voi odottaakin: vanhaa puuta, maataloista funkkia, makeata viljaa, kirpeänhapanta sitruksisuutta, rusehtavaa omenaa, hieman pistävää ammoniakkisuutta ja aavistus jotenkin juustoiselta tuoksuvaa vanhaa humalaa.

Maku on kuiva ja hapan, muttei erityisen hyökkäävän happamankitkerä – kuten monet Gueuzet tuppaavat olemaan – vaan yllättävänkin pehmeä ja helpostilähestyttävä tyylilajinsa edustajaksi. Kesän aikana ehdin kahdesti maistaa oluen, joista toisessa oli varsin hillitty, jopa ponneton hiilihapokkuus, joka vain korosti oluen verrattain pehmeätä ilmaisua; toisesta taas löytyi mukavasti särmää tuovaa, kohtalaisen intensiivistäkin hiilihapokkuutta. Yleisilmeeltään oluen maku on sopivan kirpakka ja hieman riisuttu. Maalainen aromimaailma tuo mieleen totaalisen rutikuivan omenasiiderin, jonka seasta löytyy vanhaa, hapanta vehnäisyyttä, hapokasta sitruksisuuta ja kevyttä mausteisuutta.

Hapahko ja kevyen maalainen jälkimaku on pitkähkö, greippisen hapan, kuivan sitruksinen ja kevyen pippurisen mausteinen. Oluesta jää todella raikas ja kirpeähkö jälkivaikutelma, joka oluille epätyypillisesti ei ole ollenkaan karvas – yleensä oluiden jälkimaussa tuntuva karvas katkerohumalan aromi puuttuu Lambiceille tyylinmukaisesti täysin.

Kokonaisuutena Oud Beerselin vanha göössi on aromeiltaan varsin tyylipuhdas ja erittäin maittava esitys, mutta kuitenkin jää kuitenkin piirun verran tyylilajin huippujen alle – mistään poikkeuksellisen uniikista pullotteesta ei siis ole kyse. Sen sijaan tämä on astetta helpompi rankimpiin Gueuzeihin verrattuna, mutta silti mistään helposta tavarasta ei ole kyse – oluen pistävä, jopa hennon ammoniakkinen tuoksu yhdistettynä sen täysin kuivaan, kirpeään ja maalaiseen ilmaisuun on niihin tottumattomalle varmasti melko hardcore-luokan tavaraa.

Yleisesti tämä freesi olut kuitenkin suorittaa kohtalaisen vahvasti, eikä mitään suuria puutteita löydy. Vaikken tätä ihan huippu-Gueuzeksi nimittäisi, en myöskään lähde varsinaisesti ihmettelemään oluen keräämiä palkintoja. Oude Geuze on turvallinen, luotettava ja verrattain helpohko laatu-Gueuze, joka panimon nuoresta iästä huolimatta huokuu hienolla tavalla tämän perinteisen oluttyylin karaktääriä.

Koska Gueuze on pullokäyvä olut, se kehittyy iän myötä. Monet tuottajat lupailevat oluilleen useiden vuosikymmenien kypsytyspotentiaalia, mutta Oud Beersel puhuu turvallisemmin "vain" kymmenestä vuodesta. Pitänee varmaan napata jälleen yksi pullo ja tällä kertaa yrittää saada se tällä kertaa piiloon kellarin perille eikä lasiin.

Lyhyesti: Luonteikas ja erityisesti vasta-alkajille varsin armoton ja vaikeastilähestyttävä olut, jossa on kyse raikkaudesta, rakenteesta ja maalaisista vivahteista, ei runsaasta ja muhkeasta makumaailmasta. Tyylilajissaan ei edusta ehdotonta huippua, mutta varsin klassista ja tyylipuhdasta esitystä. Jos erityisesti rutikuivat ja pistävän hapokkaat maalaissiiderit ovat lähellä sydäntäsi, suosittelen testaamaan tämän oluen – lämä kun on lähempänä niitä kuin yhtäkään "tavallista" olutta.

Arvio: Tyylikäs – kaikin puolin todella tyylikäs, klassinen Gueuze. Vaikkei yllä mm. Cantillonin tasolle, onnistuu tämä kuitenkin olemaan varsin passeli täyte Cantillonin Alkoon jättämälle tyhjiölle.

Hinnan (7,79e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Brunello di Montalcino Il Vino dei Poeti 2006

Bottega Brunello di Montalcino Il Vino dei Poeti 2006

• Valmistaja: Bottega S.P.A.
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Brunello di Montalcino
• Maa: Italia
• Alue: Toscana, Siena, Montalcino
• Rypäleet: Sangiovese (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 29,90e (Marraskuu 2011, Silja Europa Tax Free)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: écritsvinssommelier

Pari vuotta sitten tuli käytyä bändin poikien kanssa soittelemassa Siljalla risteilemässä. Melko ketterästi dynaaminen kvartettimme seikkaili laivan Tax Free -osastolle tekemään ne pakolliset ostokset. Siellä myymälässä poukkoillessamme edullisten olutlaatikoiden ja niitä kärryihinsä pinoavien massojen keskellä muun porukkamme korit näyttivät täyttyvän paremman pään viskeistä ja rommeista samalla kun itse keskityin perkaamaan läpi laivan viiniosastoa. Itselleni tarttui mukaan argentiinalainen Malbec, mm. pari Prioraton viiniä, Portviini ja Pouilly-Fumé, sekä lopulta, pidemmän pohdinnan jälkeen, tämä vajaan kolmen kympin Brunello. Varsinaista kiirettä viinin korkkaamiselle ei päässyt muodostumaan, sillä Brunelloja pidetään yksinä maailman pitkäikäisimmistä punaviineistä. Siksi tämä puteli sai maata kellarin rauhassa parisen vuotta ennen korkkaustaan.

Valpolicellassa vuonna 1977 perustettu Bottega oli alun perin keskittynyt Grappan tuotantoon ja se tunnettiin nimellä Distilleria Bottega. Vuonna 1992 yhtiö yhtyi laajentamaan tuotteitaan viinimaailman puolelle La Cantina dei Poeti -nimen alla. Viinitalon kotisivut eivät kerro viinin kypsytyksestä muuta kuin sen, että käsinpoimituista Sangiovese Grosso -rypäleistä puristettua viiniä maseroidaan kiitettävät kolme viikkoa n. 28-30 Celsiusasteessa, mutta samalla mainitsevat, että lain mukaan Brunelloa on kypsytettävä vähintään 50 kuukautta, josta vähintään 24 kuukautta tammessa ja 4 kuukautta pullossa. Todennäköisesti viinitalo ei hirveästi minimikypsytysajoista poikkea.

Viini kaadetaan riittävän kauan ennen ragù alla bolognese -kastikkeen kokkailua hengittämään karahviin. Takaetistä löytyvä varoitus "vino non filtrato" kannustaa kaatamaan viinin mahdollisimman varovasti karahviin, mikä paljastuu loppupeleissä turhaksi, sillä viinistä ei yllättävästi löydy tippaakaan sakkaa. Väriltään tämä "runoilijoiden viini" kevyesti ikääntyneen rusehtavaan taittuvan kirsikanpunainen sekä jonkin verran läpinäkyvä.

Kevyen rustiikkinen tuoksu on aluksi hieman hillitty. Kokonaisuudesta erottuu makeaa kirsikkaa, kevyttä tupakkaisuutta, hentoa savuisuutta, satulanahkaa ja hentoa hikeä. Avautuessaan tammi rupeaa puskemaan varovaisesti esiin kevyen suklaisena ja hieman konjakkisen mausteisena, mutta se kuitenkin pysyy hyvin hedelmän suitissa. Sen sijaan lähemmäs pari tuntia hautuneen ruoan saapuessa vihdoin pöytään alkaa kokonaisuuden keskeltä löytymään ihastuttavaa, kehittyneen Sangiovesen parfyymisyyttä.

Aivan aluksi viinin maku oli melko mitäänsanomaton, kohtalaisen uuttuneen Sangiovesen oloinen. Siispä ensimmäiset perinpohjaisemmat havaintoni löytyvät vasta puolentoista tunnin paikkeilta. Tässä vaiheessa kokonaisuus on saanut jo selkeästi palojaan kohdalleen. Viinillä on kohtalaisen täyteläinen, robusti ja intensiivinen maku, josta löytyy nahkaa, tuoksuun nähden melko kuivahkoa kirsikkaa, pippuria, hieman tervaa ja savua, kevyesti mausteista tammea ja paahteista, pölyisen kivistä maamaisuutta. Sangioveselle ominaiset kiitettävä hapokkuus ja varsin roteva tanniinisuus tuovat lisää ryhtiä ja särmää jo valmiiksi tukevaan ilmaisuun. Avautuessaan edelleen (reilu kolme tuntia karahvissa) viini karistaa kuivimmat piirteensä pois: maun kirsikkaisuus rupeaa tuntumaan voimakkaampana ja tuoksusta tuttuna, selvästi kypsemmän makeana samalla kun kuvioihin saapuu varovaisesti vaisuhko, tumman suklainen tammisuus. Myös hedelmä saa enemmän preesensiä happojen ja tukevimman tanniinisuuden siirtyessä taka-alalle; tanniinisuus kuitenkin tuntuu loppuun saakka yrttisenä ja pitkään haudutettua mustaa teetä muistuttavan karhean bitterisenä makuna. Alkoholi (14%) pysyy viinin lämmettyäkin mainiosti robustin ilmaisun alla piilossa.

Jälkimaku on pitkähkö, vivahteikas ja se kehittyy edelleen kielellä viinin jo kadottua suusta. Kokonaisuudesta jää varsin voimakas, tyylikkään nahkainen, kuivan kirsikkainen, pippurisen mausteinen, kevyesti puisevan mausteinen ja aavistuksen eläimellinen jälkivaikutelma, johon alkoholi tuo hentoa lämpöä. Tanniinit jäävät kuivattamaan varsin tehokkaasti suuta.

Verrattain edulliseen, alle kolmen kympin hintaansa nähden (kannattaa vilkaista mm. Alkon Brunellojen hintataso...) Il Vino dei Poeti on varsin mainio, jo miellyttävästi kehittynyt hyvän vuosikerran Brunello. Sellaisenaan nautittavaksi kannattaa tykätä rotevista punaviineistä, sillä viini on varsin runsas, intensiivinen ja lihaksikas esitys. Sen sijaan ruoan kumppanina viinin tiukimmat elementit astuvat syrjään ja viinistä sukeutuu erittäin vivahteikas ja tasapainoinen italiaano.

Brunello-tasolla Il Vino dei Poeti ei loppupeleissä tarjoile suuria yllätyksiä, vaan suorittaa tasaisen varmasti laadukkaana pullotteena alusta loppuun. Jos kuitenkin kaipaa vain Brunelloa noin yleisesti, on tämä Bottegan pullote varsin luotettava ostos. Rakenteensa puolesta viini vaikutti olevan vasta matkalla ylöspäin, joten sen voi huoletta unohtaa kaapin perukoille ja ryhtyä kaivelemaan sitä esiin vasta siinä 10-15 vuoden jälkeen vuosikerrasta.

Lyhyesti: Roteva, tanniininen, intensiivinen ja jo hieman kehittynyt perustason Brunello, joka rupeaa olemaan nyt hyvässä tikissä, mutta tullee parantumaan edelleen vajaan vuosikymmenen ajan.

Arvio: Erinomainen – vaikuttaa siltä, että kunhan vain Brunello täyttää Brunellojen minimikriteerit, on kyseessä automaattisesti erinomainen viini (mikä on mielestäni ihan perusteltua, kun ottaa huomioon viinien yleisen hintatason); Bottegan tietyllä tapaa yllätyksetön esitys ei tee tähän poikkeusta. Vaikka viini on varsin ennalta-arvattava esitys, on se niin tasapainoinen, muhkea ja herkullinen, että moitteen sijaa ei löydy – viini on jopa välttynyt hienosti nykyviineissä niin suositulta ylitammitukselta, vaikka tammi paikoin erottuukin.

Hinnan (29,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.