Jeio Valdobbiadene Prosecco Brut

Jeio Valdobbiadene Prosecco Superiore Brut

• Valmistaja: Desiderio Jeio Bisol & Figli
• Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Prosecco Superiore Valdobbiadene
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Treviso, Valdobbiadene
• Rypäleet: Glera (90%), Chardonnay, Verdiso, Pinot Blanc
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 13,90e (Toukokuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 13,90e (Heinäkuu 2015, Alko)

Prosecco on kyllä yksi niistä viinityyleistä joka ei meikäläiseen ole koskaan kummemmin uponnut, enkä myöskään ole onnistunut käsittämään Proseccojen suosiota. Proseccojen pääraaka-aine, Glera, kuitenkin taittuu harvoin miksikään mielenkiintoiseksi tai laadukkaaksi, sillä sen aromimaailma on yleensä simppelin päärynäinen, eikä siitä tahdo saada kunnon pullokypsytystä kestävää viiniä kuin äärimmäisellä taidolla ja panostuksella. Tästä syystä Proseccot ovat yleensä hyvin simppeleitä – aina haukotuttavaan tylsyyteen saakka – ja massaviineille soveltuvalla tankkimenetelmällä tehtyjä. Koska charmat- eli tankkikäymismenetelmä ei kykene tuottamaan suuria paineita kuohuviiniin, ovat Proseccot kupliltaan yleensä varsin vaatimattomia ja massoihinmenevän pehmeitä. Lisäksi jotkut tuottajat vielä pyrkivät saamaan viineihin sellaista runsautta, mitä Glerassa ei luonnostaan ole, ja korostamaan viinien päärynäisyyttä kyseistä aromia korostavilla aromihiivoilla, jolloin lopputulos muistuttaa enemmän smurffilimua kuin vakavastiotettavaa kuohuviiniä.

Miksi siis ihmiset ostavat Proseccoa? Kyseessä on kuitenkin valjua, usein melko rakenteetonta ja aromaattisesti kaikin puolin tylsää kuohuviiniä. Ymmärtäisin, jos viini maksaisi sen 2-3 euroa pullo, kuten Italiassa, jolloin sitä kehtaisi käyttää mm. spritzereiden pohjaksi, mutta kun halvimmatkin pullot Suomessa maksavat kympin, on viinin suosio meikäläisen korviin täysin käsittämätöntä. Ehkä ihmiset vain eivät tykkää oikeasti kuohuviinistä, mutta Proseccon matalampi hiilihapokkuus ja korkeampi jäännössokeri tekee siitä helpomminjuotavaa. Ja onhan Prosecco nyt iskevä ja helposti mieleenjäävä termi. Sitten kun sitä tarpeeksi toitotetaan, luulevat kaikki Martit ja Martat että Prosecco on trendijuomaa, joten sitä kuuluu juoda, ja sitten sitä ostetaan. Jotkut kenties ihmettelevät, että miksi tätä juodaan, mutta pysyvät hiljaa, koska keskivertokaduntallaaja ei nyt viineistä juuri mitään tiedä, vaan olettaa vain itse olevansa väärässä.

Ylläoleva avautuminen kuitenkin koskee ensisijaisesti DOC Prosecco -appellaation alla tuotettua viiniä. Kyseisellä alueella kun ei ole mitään tekemistä laatuviinialueen kanssa, vaan siellä voidaan viljellä köynnöksiä vaikka merenpinnan tasossa, tasamaalla pellolla (ei siis mahdollista tuottaa muuta kuin laihaa bulkkiviiniä) ja satomäärät voivat olla käsittämättömän suuria (ei myöskään mikään keino laatuviinin tuottamiseen). Kuitenkin perinteisillä Coneglianon ja Valdobbiadenen mäkisillä viinialueilla on edelleen tuottajia, jotka pyrkivät korkeaan laatuun ja osa tuottajista peräti tuottaa viinejä pullokäymisellä tankkikäymisen sijaan. Coneglianon ja Valdobbiadenen aluetta pidetään parhaimpana mahdollisena alueena tuottaa Proseccoa ja tästä syystä nämä alueet ovatkin hiljattain saaneet oman DOCG-appellaatiosuojan.

Tämän viinin tuottanut Jeio on perheyhtiö, jolla on hyvin syvät juuret Veneton alueella: Bisolin suku on todistetusti viljellyt viiniköynnöksiä alueella jo vuonna 1542. Vuonna 1875 Bisolin suku on alkanut myös tuottaa viiniä köynnösten viljelyn ohella, mutta suureksi viinitaloksi se kasvoi vasta 1920-luvun puolessa välissä Desiderio "Jeio" Bisolin siirryttyä talon johtoon. Nykyisin talo omistaa 177 ha viinitarhoja yli 35 eri tarhalla Conegliano-Valdobbiadenen alueella; lisäksi talon omistuksessa on 3 ha tarhoja arvostetulla Cartizzen alueella. Tämä kyseinen Prosecco on todennäköisesti tehty viinityylille tyypillisellä tankkikäymismenetelmällä, koska pullokäymisestä ei viinitalon sivut mainitse mitään. Rypälesekoituksessa on käytetty perinteisen Gleran ohella myös alueella viljeltyä Verdisoa sekä Chardonnayta ja Pinot Blancia, jotka tuovat hennolle Gleralle lisää syvyyttä ja rakennetta. Jäännössokeria on 8 g/l, mikä tekee viinistä Alkon tämänhetkisen valikoiman kuivimman Proseccon.

Väriltään viini on neutraali vaalean kellanvihreä.

Tuoksu on melko kevyt. Siinä tuntuu pullataikinaista hiivaisuutta, hillitysti kypsää sitruksisuutta, hieman mantelimaisuutta, kevyttä keltaluumua, hentoa hunajaa ja aavistuksen verran Gleran päärynää. Päärynäisyys tuntuu hieman korostuvan viinin ollessa auki pidempään.

Maku on kuiva ja rapsakka, mikä ei ole mitenkään itsestäänselvää Proseccojen kanssa. Makumaailmasta löytyy viheromenaisuutta, kypsää sitruksisuutta, hillityä hunajaa ja aavistuksen verran makean pullataikinaista hiivaa. Kuplat ovat proseccomaiseen tyyliin varsin pehmeitä, pieniä ja kestoltaan kohtalaisia – viini ei väljähdy siis aivan heti lasiin kaadettaessa, muttei myöskään kestä erityisen kauaa kuplivana.

Kuiva jälkimaku on sitruksinen, kevyen mineraalinen, aavistuksen mantelimainen ja kestoltaan pitkähkö.

Kokonaisuutena Jeion Prosecco Brut on melko simppeli, mutta tasapainoinen esitys. Kokonaisuus on siis ihan juotava, muttei mitenkään ihmeellinen – itse en siis keksi, miksi pitäisi lähes 15 euroa pistää Proseccoon, kun jo reilulla kympillä rupeaa saamaan parempitasoista Cavaa.

Pähkinänkuoressa Jeio on silti Alkon parhaita Proseccoja – tässä on riittävästi happoja ja riittävän vähän sokeria, että kokonaisuus tuntuu freesiltä, raikkaalta ja rakenteikkaalta pehmeämmästä hiilihappoisuudestaan huolimatta. Viinin päärynäisyys onnistuu myös pysymään mainiosti taka-alalla, eikä kokonaisuus rupea muistuttamaan smurffilimua. Jos siis haluat Alkosta Proseccoa, suosittelen ensisijaisesti tätä tapausta, mutta jos kaipaat laadukasta kuohuviiniä, suosittelen jättämään Proseccot omaan arvoonsa.

Lyhyesti: Kuiva, melko rapsakka, simppelihkö ja tasapainoinen laatu-Prosecco arvostetulta DOCG Valdobbiadenen alueelta.

Arvio: Hyvä – tasapainoinen, rakenteikas, mukavasti varsin kuiva ja pientä vivahteikkuuttakin tarjoileva Prosecco. Näillä meriiteillä viini onnistuu kiilaamaan Alkon parhaan Proseccon paikalle.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Suavia Monte Carbonare 2012

Suavia Monte Carbonare 2012

• Valmistaja: Azienda Agricola Suavia
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Soave Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Soave, Soave Classico
• Rypäleet: Garganega (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 19,90e (Joulukuu 2014, Alko)
• Hinta nyt: 19,90e (Huhtikuu 2015, Alko)

Olen useampaan otteeseen sanonut, että diggaan Suaviaa pyörittävien Tessarin siskosten meiningistä. Heidän vanhempansa, Giovanni ja Rosetta, tekivät vuodesta 1887 viljeltyjen viinitarhojen lähistölle viinitalon Fittàn kylään vuonna 1992, mutta vasta kolmen Tessarin siskoksen, Alessandran, Merin ja Valentinan, johdossa tästä viinitalosta on tullut yksi Soaven parhaimmista, laadukkaimpia viinejä tuottavista viinitaloista. Heidän aikanaan talo on siirtynyt käyttämään vain luonnonmukaisia lannoitteita ja torjunta-aineita ja tarhoilla ollaan siirrytty monokulttuurista suurempaan biodiversiteettiin antamalla ruohon, oliivipuiden ja mudien kasvien kasvaa tarhoilla köynnösten seassa. Sertifikaatteja Suavia ei tietääkseni omista, mutta talon kotisivuja pläräilemällä voi rivien välistä lukea, että talo taitaa viljellä tiluksiaan biodynaamisesti. Viinit valmistetaan mahdollisimman käsittelemättömästi, tarhojen omia villihiivoja hyödyntäen.

Suavia viljelee vain kahta alueen omaa rypälettä, Garganegaa ja Trebbiano di Soavea – jonka toiset sanovat olevan sama asia kuin Marchen Verdicchio, mutta toiset (ml. Suavia) sanovat sen olevan Verdicchiosta mutatoitunut oma, hieman erilainen lajike. Mene ja tiedä. Koska rypäletarjonta on pientä, on talon katalogikin melko pieni: vain kuusi viiniä. Selkärangan (60,000 pulloa/vuosi) muodostaa Soave Classico, joka on perinteinen Garganega / Trebbiano di Soave -blend. Lisäksi talolla on 100% kuivatuista Garganega-rypäleistä valmistettu Recioto, Acinatium (3,500 plo/v), 100% Trebbiano di Soavesta valmistettu kuohuviini, Opera Semplice (2,000 plo/v) ja 3 erilaista lippulaivaviiniä. Parhaista Trebbiano di Soave -rypäleistä valmistetaan ihastuttavan mineraalinen Massifitti (3,000 plo/v), kun taas talon parhaat Garganegat menevät pääosin nyt arvioitavaan Monte Carbonareen (30,000 plo/v). Lisäksi osa Garganega-rypäleistä annetaan kypsyä ylikypsiksi, minkä jälkeen niistä valmistettua viiniä kypsytetään 15 kk tammitynnyrissä. Tästä viinistä valmistetaan Le Rive (7,000 plo/v).

Hassun muotoiseen, perunanuijamaiseen pulloon pullotettu Monte Carbonare on siis 100% Garganegasta valmistettu lippulaivaversio talon Soave Classicosta. Viini on kypsynyt aluksi 15 kk sakkojen kanssa terästankeissa, minkä jälkeen viini on suodatettu kerran kevyesti ja annettu kypsyä vielä 3 kk pullossa ennen markkinoillelaskua. Viini ei ole missään vaiheessa käynyt happoja pehmentävää malolaktista käymistä. Nimensä se saa ("hiilenpolttajien vuori") tarhojen tuliperäisestä, hiiltä muistuttavasta maaperästä.

Viinin väri on haalean kellervä hennosti korostuneella vihreällä sävyllä.

Tuoksu on kuin suoraan oppikirja-Soavesta: kypsää omenaa, hunajamelonia, kevyttä heinäisyyttä ja aavistus tuoretta päärynää. Taustalla värjöttelee hentoa kukkaisuutta ja Suavian viineille tyypillistä, märän kivistä mineraalisuutta.

Maku on täyteläinen, mutta ensimaultaan hennosti pistelevä – mukana lienee siis mikroskooppinen tujaus hiilihappoa, joka haihtuu hyvin nopeasti. Monte Carbonaren yleisilme on kuiva, runsas ja hieman paksuhko, mutta sillä on mukavan hapokkuuden ja hennosti bitterisen, kivisen mineraalin napakoittama yleisilme. Kielellä erottuu persikkaa, makeaa omenaa, keltaluumua, kypsää sitruksisuutta, kepeää mantelimaisuutta ja hennosti epämääräistä, mehukasta mutta kirpeää trooppista hedelmää. "Sokeroitu sitruunanviipale" tiivistää hyvin viinin makean mutta samalla happamankirpeän aromimaailman. Jäännössokeri (6 g/l) tuntuu aavistuksen verran kielen päällä. Täyteläisyydestään ja paksuudestaan huolimatta viini on miellyttävän raikas, eikä millään tavalla raskas.

Jälkimaku on raikkaan kivisen mineraalinen, jopa hennosti suolainen ja aavistuksen verran hienostuneen hiivainen, eli pitkäkestoinen sakkakypsytys antaa omaa, ujon autolyyttistä aromiaan. Kestävässä, raikkaassa jälkivaikutelmassa tuntuu pitkään vihertävää omenaa, hentoa ananasta, ujoa mausteisuutta ja häivähdys heinäisyyttä.

Monte Carbonare on oikein vakuuttava, runsas ja tuhti Soave, jossa hillitty jäännössokeri saa tyylikkäästi vastapainoa napakalta hapokkuudelta ja raikkaalta mineraalisuudelta, jolloin se lähinnä korostaa hedelmäisyyttä ja tuo runsautta, eikä niinkään tunnu makeutena. Balanssi on upeassa tikissä ja viini on kokonaisuutena niin kaukana niistä neutraaleista, mitäänsanomattomista valkoviineistä, jotka tehokkaasti onnistuivat lokaamaan Soaven alueen maineen muutamia vuosikymmeniä takaperin. Aivan Massifittin kirpeään hapokkuuteen ja rapeaan mineraalisuuteen ei ylletä, mutta Monte Carbonaren tyyli lieneekin enemmän massaan ja kokoon kuin kepeyteen ja eleganssiin nojaava. Itse digauttelen enemmän tuosta Massifittin tyylistä, mutta kauas taakse ei Monte Carbonare jää.

Viinissä on sen verran runsautta ja konsentraatiota, sekä sitä hyvin tukevaa rakennetta, että viinin voi huoletta pistää melkein mille tahansa kuivaa valkoviiniä kaipaavalle ruoalle. Itse tein samaa sitä ruokaa mitä teen aina Soavelle, eli herkkusienirisottoa, ja yhdistelmä oli tälläkin kertaa verraton. Lopuksi voin myös muistuttaa, että parhaimmat Soavet voivat kypsyä hyvin kellarissa ja Suavia itsekin antaa viinille kypsymispotentiaalia 8-10 vuotta, joten kiinnostuneet voivat ottaa tästä kopin ja kerätä viimeiset Alkosta löytyvät pullot kellarin perukoille!

Lyhyesti: Tuhdimmanpuoleinen, massakas ja tyylipuhdas 100% Garganega Soave Classico, jonka reipas hapokkuus ja mineraalisuus tuovat hienosti ryhtiä ja rakennetta tanakan habituksen keskelle. Luotettava valinta niin ruokapöytään kuin kellariin.

Arvio: Erinomainen – todella mallikas, tuhti ja monikäyttöinen Soave, joka osoittaa hienosti Garganegan potentiaalin: tästä monesti aliarvostetusta rypäleestä on mahdollista tehdä tämmöistä super-Soavea ilman, että sen raikas hapokkuus ja mineraalisuus korvataan ylikypsällä hedelmällä tai uudella tammella.

Hinnan (19,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

La Gioiosa Prosecco Superiore Extra Dry

La Gioiosa Et Amorosa Prosecco Superiore Valdobbiadene Extra Dry

• Valmistaja: La Gioiosa
• Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Conegliano-Valdobbiadene Prosecco Superiore
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Treviso, Valdobbiadene
• Rypäleet: Glera (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 10,90e (Marraskuu 2013, Silja Serenade)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: r2m

No niin, nyt kun en aio kirjoittaa arvosteluita järjestyksessä "vanhimmat alta pois" vaan voin valita arkistostani mitä lystään, voisin aloittaa varsin sekavalla kattauksella – nimittäin rustaamalla arviot viime marraskuussa pidetyn Akateemisen Viiniseuran maistelun tarjonnasta. Varsinaista punaista lankaa tässä maistelussa ei ollut, vaan tarjolla oli lähinnä viinejä, joita maistelunvetäjiltä oli sattunut tarttumaan mukaan ympäri maailmaa reissatessa ja joita piti pikku hiljaa saada siivottua pois kuljeksimasta. Maistelu aloitettiin tyylipuhtaasti skumpalla; Veneton Proseccolla.

La Gioiosan Prosecco Superiore ei ole mikä tahansa tusina-Prosecco, vaan se tulee erityisen laadukkaiksi tunnistettuja Proseccoja tuottavan Valdobbiadenen alueelta; sieltä oman DOCG-appellaation saaneen Conegliano-Valdobbiadenen piskuiselta viinialueelta.

Väriltään viini on hennosti vihreään taittuvan rantahiekan värinen. Kaatamisen yhteydessä tapahtuneen ensikuohahduksen jälkeen viini tuntuu poreilevan lasissa melko ujosti.

Vaikka tuoksun hedelmäisyydestä erottuu päärynää, ei kokonaisuus ole monille Proseccoille tyypillisesti hallitsevan päärynäinen, vaan miellyttävän tasapainoinen: kokonaisuutta hallitsee miellyttävä, keväinen kukkeus, minkä ohella tuntuu tasapainoisen omenaista ja päärynäistä hedelmää.

Viinin yleisilme on raikas ja kieltä ensimmäiseksi tervehtii runsaasti mutta miellyttävän pehmeästi kuohuva mousse, joka jää kuitenkin loppupeleissä hieman lyhytkestoiseksi. Ei varsinaisesti rutikuivaa, vaan kuivaa/puolikuivahkoa makumaailmaa sävyttävät kukkeat, makean omenaiset, hillityn päärynälimonadiset (mieti Smurffilimua) ja hennon hunajaiset vivahteet. Kokonaisuus on kohtalaisen hapokas.

Jälkimaku on melko rapea, mutta myös suht neutraali: kielellä tuntuu hillittyä yrttisyyttä, hentoa omenaisuutta ja aavistus päärynämehua. Viinistä jää hennon mineraalinen ja suutapuhdistava, mutta lyhyehkö jälkivaikutelma.

Tämä La Gioiosan laatu-Prosecco on kokonaisuutena mukavan miellyttävä, tasapainoinen ja Proseccoksi jopa mukavan rapsakka tapaus. Yleensä en jaksa Proseccoista innostua juurikaan, mutta tämä viini onnistui jättämään varsin positiiviset vibat – monen tylsän tusina-Proseccon jälkeen voin hyvin ymmärtää, miksi Conegliano-Valdobbiadenen kuplivia arvostetaan, jos ne ovat yleisesti näin positiivisia.

Toki tämäkin Prosecco on oikeasti laadukkaisiin, vakavahenkisiin (ja hinnakkaisiin) kuohuviineihin verrattuna tietyllä tavalla hieman simppeli ja huoleton esitys, mutta toisaalta viiniä ei myöskään olla pilattu hinnalla. Alkossa viini kyllä varmasti olisi selkeästi hinnakkaampi, todennäköisesti jo lähempänä kahta kymppiä (joka ei sitten mielestäni kyllä korreloisi enää järkevästi viinin laadun kanssa), mutta kympin ostokseksi tämä pikku kupliva on mielestäni ollut varsin mainio tuliainen!

Lyhyesti: Hieman simppelihkö ja huoleton kuohuviiniksi, mutta Proseccoksi ihastuttavan monipuolinen, tasapainoinen ja sopivan rapsakka. Proseccot eivät yleensä puhuttele, mutta ehkä olisin toista mieltä, jos vastaan tulisi enemmän tämäntasoisia Proseccoja tähän hintaan!

Arvio: Hyvä – varsin pätskyä kamaa ja nokittaa piirun verran ohi Alkonkin valikoimista löytyvästä Astorian Proseccosta. Pistä tuottajan nimi korvan taakse, jos olet lähiaikoina matkaamassa Pohjois-Italiaan!

Hinnan (~10e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Vivaldi Appassimento 2011

Vivaldi Appassimento 2011

• Valmistaja: Vivaldi Wines
• Tyyppi: Punaviini, IGT Veneto
• Maa: Italia
• Alue: Veneto
• Rypäleet: Corvina (50%), Rondinella (30%), Molinara (10%), Corvinone + Merlot (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 9,28e (Syyskuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 9,58e (Tammikuu 2014, Alko)

Veneton punaviinit ovat kyllä hienosti lyöneet itsensä läpi kansainvälisillä markkinoilla, erityisesti täällä pohjolassa. Aluksi tulivat hinnakkaat Amaronet; kun ihmiset halusivat Amaronea, mutta eivät maksaa sellaisten varsin korkeita hintoja, saapuivat "köyhän miehen Amaronet", Ripassot – perus-Valpolicellat, joita oli boostattu lisäämällä viinin sekaan Amarone-viinien kuorimäskiä. Kun Masi kyllästyi kehnojen Ripassojen loputtomaan virtaan, kehitettiin "alkuperäisestä Ripassosta", Campofiorinista, uusi versio, ns. appassimento-viini. Itse termi "appassimento" ei kerro mitään viinistä; ainoastaan siitä, että sen valmistuksessa on käytetty kuivattuja rypäleitä – esimerkiksi Amaronetkin ovat appassimento-viinejä. Nykyisin appassimento-termillä käsitetään kuitenkin näitä edullisia Veneton alueen viinejä, joiden rypäleitä kuivatetaan hieman, jotta niihin saataisiin perus-venetolaiseen punaviiniin verrattuna hieman enemmän konsentraatiota. Koska appassimento-termi on kuitenkin vielä laissa määrittelemätön termi, ovat monet tuottajat ryhtyneet hyväksikäyttämään appassimento-termin suosiota ja valmistaneet viiniä, joiden rypäleitä on kuivatettu päivän verran esimerkiksi ihan maassa, viinitalon pihan auringossa, jotta viiniä voitaisiin hyvällä omallatunnolla kutsua "appassimentoksi". Appassimentojen olisi tarkoitus olla Ripassojen tavoin niitä "köyhän miehen Amaroneja", mutta tässä voi kysyä, onko tällaisilla viineillä mitään tekemistä varsinaisten, perinteisten appassimento-viinien kanssa?

Noh, Vivaldi Winesin Appassimento (monen suun mukaan "punainen A", etikettinsä puolesta) on kyllä tyyliltään semmoinen tavan perus-appassimento, joita Alkonkin hyllyt ovat täynnä, eikä siis pelkkä opportunistien kurabulkki-pullote, jollaisista mainitsin yläpuolella. Viini on valmistettu perinteisestä Valpolicellan rypälesekoituksesta (pienellä Merlot-täydennyksellä), mutta n. 30% rypäleistä kuivataan 24 päivän ajan ennen puristamista ja käymistä. Tässä ollaan vielä melko kaukana Amarone-tason kuivauksesta (100% rypäleistä kuivataan +100 päivän ajan), mutta kyseessä on kuitenkin jo sen kokoinen määrä, että sen voisi kuvitella jo tekevän jotain eroa kuviteltuun kuivaamattomaan perusversioon nähden. 6 kuukautta kestänyt kypsyttely on tapahtunut vanhoissa tammisammioissa, joissa viini on läpikäynyt myös happoja pehmentävän malolaktisen käymisen.

Viinin tuottanut Vivaldi Wines on vuonna 2004 perustettu pohjoisitalialainen osuuskuntatuottaja, joka ostaa paikallisilta viljelijöiltä rypäleitä ja tuottaa niillä appassimento-menetelmällä valmistettuja punaviinejä kansainvälisille markkinoille.

Väriltään viini on varsin synkkä pohjoisitalialaiseksi: mustanpunainen viini on varsin tiiviin oloinen ja kohtalaisen läpinäkymätön.

Tanakkaan ulkonäköön nähden viinin tuoksu on selkeästi kepeämpi. Tasapainoisessa, mutta melko simppelissä tuoksussa tuntuu makeata kirsikkaisuutta, keveänpuoleista mausteisuutta ja hillittyä vaniljaa.

Maultaan viini on kirsikkainen, kevyesti mausteisen ja hillityn vaniljaisen tamminen ja kuivahko – ei siis täysin kuiva, viinin 8 g/l jäännössokeri tuntuu aavistuksen makeana marjaisuutena ja aavistuksena hyvin kypsää tummaa hedelmää. Kokonaisuus on mukavasti tasaisen hapokas ja sopivan ryhdikäs yleisilmeeltään. Tanniinit pysyvät poissa tieltä.

Viinistä jää raikas jälkimaku, joka seurailee hyvin orjallisesti keskimaun linjoja: kirsikkaista hedelmää, punaisia metsämarjoja ja hentoa mausteisuutta. Hapokkuus kantaa viinin sopivan napakkana loppuun asti.

Yleisesti Vivaldi Appassimento on juuri semmoinen viini, mitä on näiltä kympin appassimentoilta tottunut odottamaan: helppo ja yllätyksetön mutta tasaisen perushyvä arkiviini. Aromimaailmaltaan viini on niin geneerinen Veneto / Verona -akselin tuote, eli lähinnä kirsikkaista hedelmäisyyttä ja kevyesti tammen eri aromeja, ei käytännössä mitään muuta. Rakenteeltaan viini on kyllä varsin oivallinen, eli yleisilme on mukavan freesi ja ryhdikäs; viini on varsin miellyttävä ja tasapainoinen seurusteluviini ihan sellaisenaan tai naposteltavien kanssa, mutta se kestää helposti arkiruoan kuin arkiruoan. Juhlavammassa pöydässä sen sijaan näin geneerinen ja yksiulotteinen viini tuntuisi yhtä epäluontevalta kuin heinähattuinen maatalon renki hovin tanssiaisissa.

Viinistä on vaikea saada mitään kummempaa irti ja kokonaisuus on todella turvallinen tapaus kaikin puolin ennalta-arvattavien Venetolaisviinien joukossa. Viini on kuitenkin samalla alusta loppuun hyvin tehty ja tasapainoinen tapaus, josta on paikoin jopa tylsän makumaailman lisäksi vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Viinistä ei löydy oikeastaan mitään, mikä saisi meikäläisen ottamaan sen hyllystä mukaan, mutta ymmärrän kyllä tämän viinin – ja mudien samankaltaisten – valtaisan suosion. Huonoimmillaan nämä appassimentot ovat melkoista höttökuraa, mutta parhaimmillaan ne ovat tällaisia varsin mukiinmeneviä, luotettavia ja helppoja arkiviinejä.

A propos, parasta bestiä kuitenkin on se, että Italiassa vakavasti suunnitellaan appassimento-termin saattamista viinilain piiriin – tarkoituksena on siis rajata termin täysin holtitonta käyttöä. Alueen Amarone- ja Ripasso-tuottajat toivovatkin, että lailla määriteltäisiin termin käsittävän vain sellaiset viinit, joissa oikeasti kaikkia rypäleitä on kuivatettu vähintään annetun minimiajan verran, jolloin appassimento-viinit olisivat myös todellisuudessa ns. mini-Amaroneja, ei pelkästään markkinamiesten suussa. Henkilökohtaisesti toivon tällaisen lain astumista voimaan mahdollisimman pian – muuten voidaan ennakoida viinimarkkinoiden kyllästyessä appassimento-viineistä Italian viinimaineen rankkaa heikkenemistä, samaan tapaan mitä aikaisemmin on tapahtunut mm. geneerisen mehu-Chiantin kanssa.

Lyhyesti: Tavanomainen perus-appassimento: mehukas, helppo, aavistuksen makeaan taittuva ja simppeli, mutta kuitenkin sopivan rakenteikas. Vahva veikkaukseni on, että jos joskus näemme viinejä ruokakaupoissa, on Pirkka-viini juuri tämmöistä. Helppoa, edukasta ja luotettavaa perustavaraa massoille.

Arvio: OK – ei yllätyksiä, muttei pettymyksiä!

Hinnan (9,58e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Pasqua Amarone della Valpolicella 2010

Pasqua Amarone della Valpolicella 2010

• Valmistaja: Pasqua
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Amarone della Valpolicella
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Valpantena
• Rypäleet: Corvina (65%), Rondinella (25%), Corvinone (5%), Negrara (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 34,70e (Syyskuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 35,20e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)
  181 SEK (~20,40e, Systembolaget)

kuva: systembolaget

Toivottavasti nyt kirjaamissani tiedoissa on sama viini kuin mikä tuli testattua Mikä viinissä. Siellä nimittäin viinin mainostettiin olevan Pasquan "Black Label" Amarone, kun taas yhtiön omat sivut eivät missään puhu tuollaisesta nimikkeestä. Itse asiassa ainoa Pasqua Amarone, jolla näyttää olevan musta etiketti, on talon aivan perustason Amarone, joka tulee Valpolicellan alueen keskialueella sijaitsevasta Valpantenan laaksosta. Näitä Valpantenan alueen viinejä harvoin arvostetaan yhtä korkealle kuin Valpolicella Classicon viinejä, mutta Valpantenan alue yleensä tuottaa keskimäärin perus-Valpolicellaa piirun verran parempia Amaroneja.

Viinin "Black Label" -nimi vaikuttaa siis vain yritykseltä saada hieman lisää prestiisiä viinin nimeen – kyseessä pitäisi kuitenkin olla aivan tavallinen perus-Amarone. Viini on valmistettu varsin tyypillisellä Amarone-menetelmällä: käsinpoimittuja rypäleitä kuivatetaan n. kolmen kuukauden ajan ja tammikuun loppupuolella niistä puristetaan selkeästi konsentroituneempaa mehua. Tätä mehua maseroidaan käymisvaiheessa kuorien kanssa n. kuukauden ajan, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään pieniin tammitynnyreihin 18-20 kuukauden ajaksi. Lopuksi viinin annetaan kypsyä vielä n. 4 kuukautta pullossa, jolloin lain edellyttämä vaatimus 2 vuoden minimikypsytysajasta täyttyy.

Väriltään tämä Pasquan Amarone on melko läpinäkyvän rubiininpunainen, mutta sävyltään kuitenkin varsin tummahko.

Tummanpuhuvasta tuoksusta löytyy luumuisuutta, kirsikkahilloa, kevyttä yrttisyyttä ja kohtalaisesti tuntuvaa alkoholia – mikä 15% vitamiineilla ei ole mikään varsinainen yllätys.

Makeaan taittuva maku on varsin rehevä ja alkoholin puolesta suht tulinen. Kielellä pyörivistä runsaista mauista voi erottaa ainakin kypsää tummaa hedelmää kuten luumua, viikunaa ja karhunvatukkaa, pippurista mausteisuutta, makeaa kirsikkaisuutta ja kohtalaisesti tuntuvaa tammea. Tanniinit ovat varsin runsaita ja hapokkuuskin on sopusuhtaista, joten paketti onnistuu pysymään sopivasti kasassa. Varsin uuttunut makumaailma on tanakka ja täyteläinen, mutta samalla jopa turhankin alkoholinen ja nuorekas – tömäkkä makumaailma kaipaa kaikesta huolimatta lisää intensiteettiä runkoon peittämään alkoholia, sekä lisää ikää tuomaan enemmän harmoniaa ja tasapainoa kokonaisuuteen. Nyt viini vaikuttaa varsin vaikuttavalta, mutta kömpelöltä ja tietyllä tapaa epäluontevalta; viinin osa-alueet eivät oikein tunnu keskustelevan keskenään.

Keskipitkä ja rehevä jälkimaku on makean kirsikkainen, mausteinen, Amaroneille tyypillisesti melko bitterinenkin ja alkoholin puolesta kohtalaisesti tuntuvan lämmin. Melko runsas tanniinisuus kuivattaa suuta tehokkaasti.

Yleisesti Pasquan Amarone on varsin vakuuttava ja lupaava ei-Classico-Amaroneksi – viinissä on Valpantenan viinien mehevyyttä ja runsautta, mutta myös Classicoille tyypillisempää tiukkuutta ja intensiteettiä. Kokonaisuus ei kuitenkaan vakuuta alusta loppuun, vaan vaikka ne tarvittavat osaset "ovat siellä", niiden keskinäinen balanssi tuntuu olevan hukassa. Kenties antamalla viinille useamman vuoden lisää ikää, saattaa kokonaisuus saavuttaa paremman tasapainon, mutta tällä hetkellä viini tuntuu turhan kömpelöltä ja siksi hieman raa'ahkolta korkattavaksi.

Laatuunsa nähden viini tuntuu aivan liian hinnakkaalta tapaukselta: perusvalikoiman paremmat Valpolicella Classico Amaronet ovat n. 35 euroa, kun simppelimmät perustason Amaronet asettuvat sinne 20 ja 30 euron välimaastoon – enkä kyllä rankkaisi tätä niiden laadukkaampien Classicoiden seuraan. Nuoren Amaronen intensiivisyyttä ja rotevuutta löytyy, muttei eleganssia ja harmoniaa. Kypsytyksen lisäksi kenties useamman tunnin karahvointi voisi tuoda jotain apua tähän.

Itse asiassa näköjään Systembolagetissa viini on enemmän hintansa väärti ostos: Pasqua Amarone irtoaa Systemin perusvalikoimasta 181 kruunun eli piirun verran päälle 20 euron hintaan – tähän hintaan voin sanoa jo viinin olevan hintansa väärti ostos! Sen sijaan 35 eurolla kyllä löytyy runsaasti parempiakin sijoituskohteita ihan Alkonkin hyllyiltä.

Lyhyesti: Tuhti, roteva ja intensiivinen Valpantenan Amarone, joka vaikuttaa olevan vielä hieman ns. "vaiheessa" ja jossa alkoholi puskee paikoin hieman häiritsevästi läpi. Lupaava tapaus ollakseen Classicon ulkopuolelta; kenties joidenkin vuosien odottelu voisi tuoda parempaa balanssia viiniin.

Arvio: Erittäin hyvä – nyt korkattuna viini lienee parhaimmillaan tuhtien ja runsasmakuisten ruokien kyljessä. Jos viinin haluaa korkata fiilistelykäyttöön, tarvitsee se selvästi lisää ikää – nykykunnossa viini iskee lähinnä turpaan ilman yritystäkään fiilistellä mitään.

Hinnan (35,20e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Hinnan (20,40e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Secco Italian Bubbles Moscato 2011

Secco Italian Bubbles Moscato 2011

• Valmistaja: Charles Smith Wines
• Tyyppi: Kuohuviini, DOC Colli Euganei
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Padova
• Rypäleet: Muscat Blanc à Petit Grains
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,90e (Elokuu 2013, Vin-Vin, Helsinki)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: france44

Hiljattain pientä medianäkyvyyttäkin saanut viinimaailman rocktähti Charles Smith (Suomessa parhaiten tunnettu mm. Kungfu Girl -viinistään) on lyönyt hynttyyt yhteen kahden italialaisen viinintekijäsiskoksen kanssa. Smith ja roomalaiset Casan siskokset tuottavat Secco Italian Bubbles -nimellä Pohjois-Italiassa, Proseccon alueella erilaisia kuplivia viinejä, joista makea Moscato oli ainakin vielä kesällä tarjolla Helsingin dynaamimmassa viinikuppilassa, Vin-Vinissä.

Hillitysti lasissa kuplivalla viinillä on syvänvihreä väri.

Makeassa, puhdaspiirteisessä tuoksussa tuntuu hyvin kypsää päärynää, hunajaa, jasmiininkukkia ja vihreätä mehukattia.

Maku on viinityylille uskollisesti varsin makea, pehmeä ja keskihapokas, ja sillä tasaisen runsaan ja pehmeän kuohkea mousse. Tuntuvan makeasta makumaailmasta löytyy päärynää, omenamehua, kukkia, rusinaisuutta ja kevyttä sitruunaa.

Viinillä on mieto ja pehmeä jälkimaku, joka jättää suuhun makeahkon, tasaisen, tuoreen sitruksinen, kevyen kukkean ja hennon simaisen jälkivaikutelman. Vaikka viini on melko makea eikä järin hapokas, jää siitä yllättävän raikas ja pirteä yleisfiilis.

Yleisesti viini on varsin ihastuttava, tasapainoinen, helppo ja uskottava Moscato – tämä ei jää juurikaan jälkeen Piemonten herkullisista Moscato d'Asti -viineistä. Makeita kuplivia kaipaaville Secco Moscaton suorastaan kosiskelevan makeat ja ryöppyävän hedelmävetoiset aromit ovat takuuvarma vetonaula, mutta viini on sen verran taidolla tehty esitys, että se pelaa hyvin kuivempaankin makuun: Vin-Vinissä lasillinen maistui hyvin, eikä viini missään vaiheessa ruvennut vaikuttamaan liian tahmealta, imelältä tai häiritsevän limonadimaiselta – mihin monet makean kuplivat helposti sortuvat.

Jos pokkaa on, voi tyylikkään aterian päätteeksi perinteisen Portviinin tai Sauternes'n sijaan mainiosti pamauttaa tämän modernilla etiketillä varustetun pullon jääkaapista ruokapöytään kepeäksi mutta makeaksi jälkiruoaksi. Viini soveltuu varmasti myös varsin mainiosti mm. erilaisten marja- ja/tai vaahtojälkiruokien palan painikkeeksi.

Lyhyesti: Italialais-amerikkalaisena yhteistyönä tuotettu moderni, makea ja hyvin hedelmävetoinen kupliva Moscato.

Arvio: Miellyttävä – monelle tämän tyyliset viinit tuovat mieleen teini-ikäisten halvat, limumaiset vappuskumpat, mutta parhaimmillaan nämä laadukkaat, makeat viinit ovat jälkiruokina tai sellaisten kanssa. Mistään kovinkaan kummoisesta tai fiinistä viinistähän ei nyt ole kyse, mutta tyylilajinsa edustajana Secco Moscato on vallan tyylipuhdas ja maukas esitys.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Vin-Vinissä 12cl lasillinen oli kohtuullisen hintainen.

Tommasi Il Grigio Ramato 2011

Tommasi Il Grigio Ramato 2011

• Valmistaja: Tommasi Viticoltori
• Tyyppi: Oranssi viini, IGT delle Venezie
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Garda
• Rypäleet: Pinot Gris (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,99e (Heinäkuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 12,28e (Tammikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: tommasi

Kesällä Arkadian Alkossa pyöriessäni silmiini osui valkoviinihyllyn keskeltä kumman punertava pullo: Tommasin Il Grigio Ramato. Kyseessähän on siis ns. oranssi viini, eli valkoisista rypäleistä valmistettu roséentapainen. Periaatteessa kyllä hieman ihmetyttää oranssin viinin heittämistä valkoviinien keskelle pelkästään sillä perusteella, että se on valmistettu valkoisista rypäleistä – tämähän on hieman sama asia kuin roséeviinit sijoitettaisiin punaviinien keskelle, koska ne ovat valmistettu punaisista rypäleistä. Ainakin omasta mielestäni kävisi enempi järkeen jos tämä viini sijaitsisi roséehyllyssä...

Il Grigio Ramato on yksi Tommasin single vineyard -sarjalaisista; se valmistetaan Garda-järven tuntumassa sijaitsevan Fossa Granara -tarhan Pinot Grigio -rypäleistä. Rypäleiden kevyesti punertavien / harmahtavien kuorten annetaan maseroitua viinin kanssa 36 tunnin ajan, jolloin viini saa tavallisesti melko väritöntä Pinot Grigio -viiniä syvemmän värinsä. Tämän jälkeen viiniä käytetään ja kypsytetään teräksessä 4 kuukauden ajan.

Lasissa viinillä on kaunis, kevyesti oranssiin taittuva vadelmanpunainen väri, jonka kirkkailta reunoilta väri tuntuu pakenevan tyystin. Lasin seistessä pidemmän aloillaan alkavat viinin hapot luoda kuplia lasin sisäpinnalle.

Tuoksultaan viini tuo paljon kypsää Pinot Gris'n hedelmää pinnalle: makeaa trooppisuutta, ananasta, mandariininkuorisuutta, kevyttä yrttisyyttä, aasialaista mausteisuutta ja makeaa persikkaisuutta. Mukavan maltillisesta (12%) alkoholistaan huolimatta tuoksu on hieman alkoholinen.

Vaikka viini on valkoisista rypäleistä valmistettu, tuntuu sen maussa kevyesti myös hieman punaisempaakin marjaisuutta. Yleisesti kuivahkoa makumaailmaa kuitenkin hallitsevat valkoisen Pinot Grigion aromit: sitruksisuus, persoonallinen mausteisuus, hieman bitterinen yrttisyys ja aavistuksen mantelimainen keltaisten hedelmien kivien aromi. Pinot Gris'lle ominaisesti viini on keskihapokas, melko pehmeä ja täyteläisenpuoleinen.

Viini jättää kielelle suorastaan yllättävän pitkän, kevyen mausteisen, kypsän aprikoosisen, mineraalinen ja kevyen karviaismaisen jälkimaun. Viinistä jää rehevähkö, miellyttävän moniulotteinen, hieman karhea ja aavistuksen savuinen jälkivaikutelma.

Kokonaisuutena Il Grigio Ramato on kuin mehevä ja rehevä Pinot Grigio: vaikka italialaista Pinot Grigioisuutta viinistä löytyykin, on kokonaisuudessa niin paljon enemmän syvyyttä ja runsautta sekä keski-eurooppalaisista Grauburgunder- ja Pinot Gris -viineistä tuttua trooppisuutta ja mehevyyttä, että sokkona olisi vaikea keksiä mikä viini mahtaisi olla kyseessä. No, itse asiassa, viinin näkeminen tuskin auttaisi, sillä kevyestä punamarjaisuudestaan huolimatta ei kokonaisuus muistuta varsinaisesti mitään roséetakaan.

Vaikka viini on melkoisen uniikki ilmaisultaan, ei se ole kuitenkaan millään lailla haastava esitys. Oma pullo meni pienessä seurassa lautapelejä vääntäessä, mutta voin kuvitella viinin pelaavan hyvin yhteen esimerkiksi kevyiden kanaruokien tai ruokaisempien salaattien kyljessä. Vaikkei viini ole roséeviini, kannattaa siihen käyttötarkoitusten puolesta suhtautua sellaisena.

Lyhyesti: Mehevänpuoleinen, runsas, mausteinen ja helpostilähestyttävä oranssi viini tunnetulta ja luotettavalta pohjoisitalialaiselta tuottajalta. Varsin näppärä valinta niin seurusteluun kuin ruokapöytään yleisviiniksi.

Arvio: Hyvä – varsin jännittävä ja mielenkiintoinen viini, joka yhdistää valkoviinin aromeja roséeviiniseen yleisilmeeseen ja ilmaisuun. Ei aivan pärjää Scarbolon mainiolle Ramatolle, mutta silti varsin mielenkiintoinen ja yleiskäyttöinen tuttavuus.

Hinnan (12,28e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Luigi Righetti Campolieti Ripasso 2010

Luigi Righetti Campolieti Ripasso Valpolicella Classico Superiore 2010

• Valmistaja: Luigi Righetti
• Tyyppi: Punaviini, DOC Valpolicella Classico Superiore
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina, Rondinella, Molinara
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,20e / 16cl (Heinäkuu 2013, Gabriel 1763, Porvoo)
• 12,98e (Alko)
• Hinta nyt: 12,99e (Helmikuu 2014, Alko)

Kesällä visiitillä Porvooseen tuli käytyä syömässä jo aiemmin varsin näppärän oloiseksi todetussa ravintola Gabriel 1763:ssa. Alun perin mieleni olisi tehnyt risottoa, mutta koska ainoa ravintolan ainoa houkutteleva valkoviini oli päässyt loppumaan, vaihdoin suunnitelmaa. Tilasin pizzan ja lasillisen ihan Alkon hyllyiltäkin löytyvää Ripassoa.

Luigi Righetti on tullut aiemmin tutuksi tilausvalikoimasta löytyvällä, varsin tiukkarakenteisella Amaronellaan. Campolietti Ripasso haijastelee ainakin valmistusteknisesti tuota kyseistä Amaronea: viini valmistetaan talon Campolietti Valpolicellasta, jonka annetaan aluksi kypsyä teräksessä seuraavaan kevättalveen asti, jolloin talon Amarone siirretään kypsymään ja niihin käytettyjen, rusinoitujen rypäleiden kuoret siirretään Valpolicellan sekaan, jolloin viini saa lisää sokereita ja uutosta ja käyminen alkaa uudelleen. Tämän jälkeen viini laitetaan kypsymään slavonialaisiin tammisammioihin ja pieniin barrique-tammitynnyreihin noin vuodeksi.

Väriltään viini on hyvin tumman kirsikanpunainen ja pienen aavistuksen verran läpinäkyvä.

Makean kirsikkaisessa tuoksussa tammitynnyrikypsytys tuntuu selvästi: lasista leijailee makean suklainen, aromaattisen vaniljainen, mokkainen, mausteisen ja paahteisen tamminen sekä hennon maamainen aromi. Alkoholisuus tuntuu myös melko voimakkaasti ja jopa hieman häiritsevästi.

Suussa paljastuu viinin olevan aivan liian lämmintä – pulloja todennäköisesti säilytetään huoneenlämmössä, mikä on aivan liikaa ottaen huomioon ravintolan olevan kuumana hellepäivänä hiostavan lämmin. Campolietin makean marjainen maku tarjoilee sekaisin niin hapankirsikkaa kuin makeampaa tummaa kirsikkaa, suklaaseen ja kaakaoon taittuvaa, reilusti uuttunutta tammea, pippurista mausteisuutta ja konjakkia muistuttavaa karvasta puisevuutta. Suutuntumaltaan viini on erittäin pehmeä ja täyteläinen, mistä suurin syy johtunee aivan liian lämpimästä (lähes kädenlämpöisesti) tarjoilulämpötilasta. Alkoholi (13,5%) tuntuu myös melko voimakkaana, tehden viinistä melko tulisen. Maku on runsas mutta melko suoraviivainen. Viinin hapot eivät tunnu kokonaisuudessaan juuri yhtään, minkä vuoksi yleisvaikutelma on sekä raskastekoinen että hieman voimaton. Tanniinisuus tuntuu hentona kireytenä kokonaisuudessa, mutta se ei onnistu tuomaan viinille tarvittavaa runkoa.

Jälkimaussa makeat aromit haihtuvat ja kielelle jää tuoreen punamarjainen, mausteisen tamminen, suklaamokkainen, kevyen savuinen ja karvas jälkivaikutelma. Jälkimaku on muuten hieman lyhyenpuoleinen, mutta suklainen tammisuus tuntuu kielellä melko pitkään.

Tämän kokemuksen perusteella on melko vaikeata sanoa kuinka hyvä Campolieti Ripasso on optimitarjoilulämpötilassaan, sillä nyt se oli aivan liian lämpimänä tarjoiltu – erityisesti viinin rakenne kärsi siitä huomattavasti tehden siitä liian pehmeän ja tulisen. Todennäköisesti viini oli myös ollut auki jonkin aikaa, jolloin tammi on päässyt korostumaan varsin dominoivaksi. Mutta vaikka paremmalla tarjoilulämpötilalla viinin rakenne korjaantuisi parempaan suuntaan, vaikutti kokonaisuus silti olevan makuuni aivan liian tamminen ja muutenkin turhan turvallinen perus-Ripasso. Jos viinin haluaa testata, voisin näppituntumalta tarjoilla sen kohtalaisesti viilennettynä (jotta sen alkoholisuus ei puskisi niin voimakkaasti pintaan) ja melko pian korkkaamisen jälkeen (jottei tammisuus nousisi avautuessaan hallitsemaan viiniä.)

Vaikka viini on teknisesti ihan virheetön esitys, en juurikaan keksi siitä syitä miksi ostaa sitä muutamien parempien Ripassojen joukosta. Lisäksi nyt tiedän myös olla tilaamatta punaviiniä Gabrielissa tulevaisuudessa; valkoviinille voin sen sijaan vielä antaa mahdollisuuden.

Lyhyesti: Melko voimakkaasti tammitettu, yllätyksetön ja mutkaton perus-Ripasso, joka nyt maistaessa kärsi melko paljon liian lämpimästä tarjoilulämpötilasta. Maistuu enemmän puulta kuin Valpolicellalta.

Arvio: Tylsä – viinistä ei löydy juuri mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista kilpakumppaneista; jos ei lasketa viinin hedelmää reilulla kädellä peittävää tukkoontammitusta. Nyt jäätiin laadullisesti melko kauas talon Amaronesta.

Hinnan (12,99e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Astoria Cuvée Tenuta Val de Brun 2011

Astoria Cuvée Tenuta Val de Brun 2011

• Valmistaja: Astoria
• Tyyppi: Kuohuviini, DOCG Valdobbiadene Prosecco Superiore
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Treviso, Valdobbiadene
• Rypäleet: Glera (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 18,05e (Toukokuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 18,51e (Tammikuu 2014, Alko)

Prosecco on Suomessa hieman ristiriitainen tuote – kyseessä on pääasiassa monia muita tyylikkäämpiä kuohuvia simppelimpi ja massatuotantoon soveltuvalla charmat-menetelmällä valmistettu, edullisempi viinityyli, jonka funktio on kotimaassaan Italiassa olla jokapaikan simppeli arkikupliva. Sen sijaan käytännössä kaikki Suomessa myytävät Proseccot ovat hinnaltaan kympin tai enemmän, mikä hieman rajaa näiden viinien käyttöä cocktaileissa ja muissa vastaavissa edukasta tusinakuohuvaa kaipaavissa tilanteissa.

Italiasta kuitenkin löytyy myös erikseen hinnakkaampia laatu-Proseccoja, joista yksi – tämä Valdobbiadenen alueelta tuleva vuosikerta-Prosecco, Astoria Val de Brun – on päätynyt myös Alkon hyllyille. DOCG-tasoisella Valdobbiadenen alueella olisi kyllä myös mahdollista valmistaa (usein, muttei aina) laadukkaampia ja rakenteikkaampia viinejä perinteisellä shamppanjamenetelmällä, mutta tämä nyt arvosteltava viini on valmistettu samalla paineistettuja terästankkeja käyttävällä charmat-menetelmällä kuin perustason Proseccotkin.

Nopeasti kuohahtavalla mutta muuten lasissa melko vähän kuplivaksi jäävällä viinillä on vaalea kellervänvihreä väri.

Tuoksu on Proseccojen tapaan kypsän päärynäinen, muttei mitenkään liiallisen päärynälimonadinen, mikä on tyypillistä monille perus-Proseccoille. Seasta löytyy myös kevyttä kukkeutta ja makeaa sitruksisuutta.

Maku on hillityn hapokas ja siksi kuohuviiniksi melko täyteläinen. Runsaan ensikuohahduksen jälkeen mousse on melko kuohkea, mutta melko pehmoinen sekä hieman vaatimaton ja nopeasti latistuva. Yleisilme on kuivahko tai jopa lähes puolikuiva, lähes ylikypsän omenainen ja makean sitrusmarmeladinen. Kokonaisuuteen tuo syvyyttä hunajainen ja kukkea taustavire sekä hieman kirpakampi, kuiva sitruksisuus.

Jälkimaku on pehmeä, lyhyehkö, kevyen päärynäinen ja makean sitruksinen. Viinistä jää miellyttävä, mutta melko yksiulotteinen jälkivaikutelma.

Yleisesti tämä Astorian pullote on kohtalaisen laadukas ja Proseccoksi miellyttävän vivahteikas, muttei siltikään hintansa arvoinen – tässä hintaluokassa jo Alkon kuohuviinit painivat jo aivan eri luokassa, puhumattakaan ulkomaiden skumppatarjonnasta.

Suomessa Proseccojen hinnoittelua pitäisi muuttaa kovalla kädellä: näitä olisi kiva siemailla kesäkuumalla, mutta 11e täysin arkisesta tankkiskumpasta on naurettavaa pelleilyä ja vajaa kaksi kymppiä tämänlaisesta viinistä takaa että se varmasti jää ainakin omalta osalta hyllyyn. Vajaa puolikas hinnasta pois ja sitten ääni voisi olla toinen kellossa.

Mutta suomalaiset tuntuvat seuraavan maailman viinitrendejä ja ovat vihdoinkin löytäneet tänä kesänä Proseccot – ainakin niiden tämänvuotisen suosion perusteella – joten ko. viinityylin ylihinnoittelusta puhuessani taidan olla vähemmistössä. Noh, tyhmä ei ole se, joka pyytää...

Lyhyesti: Perus-Proseccoa hieman ryhdikkäämpi ja vivahteikkaampi esitys, joka on kuitenkin loppupeleissä melko simppeli, suoraviivainen ja harmiton arkikupliva. Helppo ja miellyttävä tapaus, joskaan ei kovan hintansa väärti.

Arvio: Hyvä – varsin tasapainoinen ja kohtuullisen vivahteikaskin esitys arkikuohuvaksi, mutta silti suoraviivaisena ja helppona skumppana jättää loppupeleissä hieman kylmäksi. Mainio peruskupliva, joka solahtaa helposti kurkusta alas sen suurempia ajatuksia herättämättä.

Hinnan (18,51e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

Masi Bonacosta Valpolicella 2011

Masi Bonacosta 2011

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Punaviini, DOC Valpolicella Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina (70%), Rondinella (25%), Molinara (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta arvointihetkellä: 10,90e (Huhtikuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 11,48e (Heinäkuu 2014, Alko)

Winestaten Masi-maistelutilaisuuden päätteeksi paikalla oli tarjolla pientä purtavaa sekä talon Valpolicellan alueen viinien perustyöjuhta, Bonacosta. Viini on tullut testattua aiemmin, jolloin se on onnistunut hurmaamaan ihastuttavalla kepeydellään ja raikkaudellaan – jopa normaalisti kevyiden Valpolicellojen joukossa Bonacosta on vaikuttanut suht kepeältä, mutta samalla varsin freesiltä, tasapainoiselta ja kesäiseltä esitykseltä.

Viiniin käytettävät rypäleet tulevat Masin Valpolicella Classicossa sijaitsevilta suurilta Bonacosta-tarhoilta. Viiniä kypsytetään kuuden kuukauden ajan suurissa tammisammioissa; tämän lisäksi viinistä 14% (pelkästään Corvinaa) kypsytetään uudesta tammesta tehdyissä barrique-tynnyreissä.

Väriltään viini on jopa yllättävän tumman rubiininpunainen ja vain jonkin verran läpinäkyvä – reunoilta toki selkeästi vaaleampi ja ohuempi. Muistikuvieni mukaan Bonacostan vanhempi vuosikerta oli väriltään melko lailla kevyempi ja vaaleampi.

Bonacostan tuoksu on mehevän kypsä ja melko tummanpuhuva. Etualalla vastaan tulee makeata tummaa kirsikkaa ja vadelmaa, taustalle jättäytyy kepeätä, tuoreen karpaloista marjaisuutta. Kevyt tammisuus sävyttää tuoksua sieltä täältä ja tuo viiniin hillittyä vaniljaisuutta ja aavistuksen suklaaseen taittuvaa aromikkuutta.

Marjainen ja miellyttävän raikas makumaailma tarjoaa kepeää kirsikkaisuutta, vadelmaa, kevyttä yrttisyyttä ja hennon mausteista tammea. Kokonaisuutena Bonacosta on ryhdikäs, turvallinen, simppelinpuoleinen ja helppo, mutta kepeydestään huolimatta viini vaikuttaa aiempaan muistikuvaani peilaten runsaammalta ja mehevämmältä. Viinin kevyt runko ei tarjoa hirveästi peittoa melko matalalle (12%) alkoholille, minkä vuoksi viini tuntuu melko lämpimältä – mutta varsin mukavalla tavalla, toisin kuin monesti jopa tasapainottomat 15% volteilla varustetut, yliuutetut megaviinit.

Punaisten marjojen dominoima jälkimaku on varsin mukava, mutta melko lyhyehkö. Viinistä jää miellyttävä, kevyen lämmin ja turvallinen jälkivaikutelma.

Tällä haavaa Masi Bonacosta vaikutti hieman kypsemmältä, uuttuneemmalta ja hieman vähempihappoiselta kuin edellinen testaamani 2009, mutta erot näiden kahden viinin välillä ovat varsin pieniä. Yleisesti Bonacosta on mukavan kepeä, freesi ja marjainen arkiviini, joka toimii hyvin simppelien italialaisruokien parina, mutta tarvittaessa pelaa vaikka punalihaisen kalan tai kepeiden piknikeväiden kanssa. Jotta viinin raikkaudesta saisi parhaimman terän irti, suosittelen jäähdyttämään viiniä kohtuullisesti.

Lyhyesti: Varsin kepeä, marjainen, lämmin ja tasapainoinen arkiviini, joka pelaa mainiosti kevyen pikkupurtavien kumppanina. Alkon yksi keveimpiä viinejä, mutta sellaiseksi varsin kelvollinen esitys.

Arvio: Miellyttävä – arkinen ja mutkaton mutta mukavan freesi, maukas ja tasapainoinen tyylilajinsa edustaja. Alkon tämänhetkisen valikoiman perus-Valpolicelloista kenties paras esitys.

Hinnan (11,48e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Masi Angelorum Recioto 2009

Masi Angelorum Recioto della Valpolicella Classico 2009

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, DOCG Recioto della Valpolicella Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina (70%), Rondinella (20%), Molinara (10%)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: 21,90e (Huhtikuu 2013, Winestate)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: masi

Winestaten järjestämä, Masin appassimento-viineihin keskittynyt maistelutilaisuus päätettiin Masin makeaan Reciotoon. Viini on tunnettu aiemmin nimellä "Recioto Amabile degli Angeli", mutta tätä nykyä viini tunnetaan nimellä Recioto Angelorum (ymmärtääkseni suomeksi tarkoittaa notta "enkeleiltä".) Viini valmistetaan Valpolicella Classicon alueella sijaitsevan Bonacosta-tarhan rypäleistä, joita aluksi kuivatetaan 3 kuukautta rusinoiksi. Kypsytys tapahtuu 12 kuukauden ajan 2500 litran tammisammioissa, minkä jälkeen viiniä kypsytetään 3 kuukautta lisää pulloissa.

Reciotolla on tiivis, läpinäkymättömän rubiininpunainen väri, joka taittuu kevyesti purppuraan. Lasia pyörittelemällä paljastuu viinin viskositeetiltaan paksu rakenne, joka erottaa sen heti kaikista aiemmintestatuista viineistä.

Makeassa tuoksussa tulee vastaan tuoreita, vastapoimittuja loppusyksyn kirsikoita ja kirsikkahilloa, makeata kukkaisuutta, kevyttä viikunaa ja hennon kanelista mausteisuutta.

Makupuoli on nuorekas, hyvin makea ja hieman yksiulotteinen, mutta erittäin miellyttävä. Melko intensiivisen makea maku pistää aluksi reilulla otteella kirsikkahilloa, minkä jälkeen saadaan aromikasta, hedelmäisyyttä, erityisesti ylikypsien luumujen, persikan ja kevyen viikunaisuuden muodossa. Suutuntumaltaan viini on pehmeän paksuhko, leveä ja hillityn tanniininen.

Mehevän hilloisa jälkimaku on melko makea, aavistuksen verran karvaan yrttinen, keskipitkä ja todella miellyttävä.

Yleisesti Masin perus-Recioto on varsin mainio punainen jälkiruokaviini, jos kohta hieman yksiulotteinen ja tasapaksu esitys sellaiseksi; viini ei tarjoile suuria yllätyksiä, vaan pistää menemään melko turvallisin ottein klassisia Recioton aromeja. Viini onkin hieman kuin Masin Amarone Costasera – hyvin tehty ja miellyttävä, mutta hintaluokassaan suht yllätyksetön esitys.

Kokonaisuutena viini on kuin kevyempi ja hieman höttöisempi versio punaisesta Portviinistä; makeus ei ehkä ihan riitä suklaalle, mutta hyvin tumman suklaan, hedelmäleivosten tai suolaisten juustojen kanssa tämä viini hoitanee hommansa varsin mainiosti. Kuitenkaan erityisen ihmeellinen ostos viini ei ole hintaluokassaan, sillä ymmärtääkseni pullo on perinteisen 0,5-litran pullon sijaan 0,375-litrainen – mikä nostaa viinin litrahinnan samalle tasolle varsin hurmaavan Zenaton Recioton kanssa. Viini on siis ihan kohtalainen ostos jälkiruokaviiniksi, mutta ei mikään varsinainen löytö.

Lyhyesti: Pehmeä ja miellyttävä, mutta myöskin hieman yllätyksetön ja tasapaksu perus-Recioto. Kelvollinen vaihtoehto esimerkiksi perustason punaisille Portviineille, mutta ei mikään kummoinen esitys esimerkiksi erikoiseen ja juhlavaan tilaisuuteen säästettäväksi.

Arvio: Hyvä – perusmainio, makea punainen jälkiruokaviini.

Hinnan (21,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Masi Mezzanella Recioto Amandorlato 1997

Masi Mezzanella Recioto della Valpolicella Classico Amandorlato 1997

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Jälkiruokaviini, DOCG Recioto della Valpolicella Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina, Rondinella, Molinara
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 99,90e (Huhtikuu 2013, Winestate)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: masi

Nykyisin niin kuuluisat Amaronet ovat loppupeleissä melko uusi tuttavuus Valpolicellan alueen viinikentällä. Alunperin alueen rypäleistä tehtiin joko kuivaa ja kevyehköä perusviiniä tai makeata ja intensiivistä viiniä, joka tunnettiin Rooman aikoihin nimellä Reticum. Tätä makeata viiniä, nykyisin Reciotona tunnettuna, tehtiin samalla tavalla kuin muitakin makeita viinejä ympäri Italiaa: kuivattamalla poimittuja rypäleitä rusinoiksi, joista puristettu mehu oli huomattavasti makeampaa kuin tavallisten rypäleiden mehu. Kun tämän viinin käyminen keskeytettiin, jäi jäljelle todella paksua, aromikasta ja makeata viiniä.

Silloin tällöin viinin käymisen keskeyttäminen epäonnistui, jolloin viinin sokerit pääsivät käymään alkoholiksi ja lopputulos olikin makean viinin sijaan melko kuivaa (eli viinintekijöiden mielestä siis kitkerää), mistä johtui "pilalle menneiden" viinien nimitys, Recioto Amaro, "kitkerä Recioto." Amarone-viinin katsotaan syntyneen 1900-luvun alkupuolella, jolloin eräs Recioto-erä olikin päässyt käymään rutikuivaksi, jolloin se ei ollutkaan enää amaro, vaan amarone, "erittäin kirkerää." Tämä viinityyli kuitenkin rupesi pikku hiljaa keräämään arvostusta ja 60-luvulla Amaronen suosio oli kasvanuit jo niin suureksi, että sai oman DOC-appellaation suojan. Tätä nykyä Amaronet ovat melko lailla syrjäyttäneet Reciotot suosiossaan – monet talot valmistavat Amaroneja, mutta Reciotoja harvemmat ja paljon pienemmissä määrin.

Mutta missä menee Amaronen ja Recioton raja? Reciotot ovat yleensä varsin makeita (n. 100 g/l), kun taas Amarone-viinien jäännössokerit huitelevat keskimäärin 10 g/l tuntumassa tai reippaasti sen alla; puolikuivia väliinputoajia ei juurikaan löydy. Eräs poikkeus tähän sääntöön on Masin Vaio Mezzanella -cru-viinitarhan Recioto Amondarlato, eli "mantelinmakuinen Recioto" – Recioto, jonka jäännössokereista on päästetty käymään suuri osa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että viini olisi selkeästi kuiva Amarone. Lopputulos on hieman makeahko jälkiruokaviini, joka ei ole selkeästi Recioto, muttei kyllä oikeastaan Amaronekaan.

Mezzanella Amondarlato kerätään Valpolicella Classicossa sijaitsevan Vaio Mezzanella -tarhan rypäleistä; tämä kyseinen tarha on vuosisatojen ajan ollut alueella tunnettu poikkeuksellisen laadukkaita ja luonteikkaita rypäleitä tuottavana. Sadonkorjuun jälkeen rypäleitä kuivatettiin rusinoiksi 3-4 kuuakuden ajan. Niistä puristettua mehua käytettiin aluksi 40 päivän ajan 4000 litran tammisammioissa, minkä jälkeen viini siirrettiin 2500 litran tammitynnyreihin käymään malolaktinen käyminen. Lopuksi puolikuivaksi (jäännössokeria n. 20 g/l) käynyttä viiniä on kypsytetty kahden vuoden ajan pienissä tammitynnyreissä.

Väriltään viini on hyvin tiivis, paksuhkon ruskeanpunainen, joka taittuu reunoilta vaalean tiilenpunaiseen päästäen vain hennosti valoa lävitseen. Sävyltään viini muistuttaa kuivuneen veren väristä rusinamehua (tämäpä oli harvinaisen houkutteleva kuvaus näin upeasta viinistä!)

Uskomattoman monisyinen aromikas tuoksu on upea, ja jotain todella erikoista – se ei muistuta juurikaan äskentestattuja Amaroneja, muttei se myöskään tuo mieleen oikein Reciotoakaan. Aluksi klyyvaria tervehtii hento marsipaaninen mantelisuus, makea kirsikkahilloisuus ja kuivan Madeiran jopa pistävä, hennosti hapettuneeseen viittaava aromi. Taustalta erottuu keväistä kukkaketoa, luumua ja hentoa, märän multaista maaperää.

Maultaan viini on melko täyteläinen, mutta runsaammasta jäännössokeristaan huolimatta yllättävästi edeltäviä Amaroneja (Costasera, Riserva di Costasera, Campolongo di Torbe) silti hieman kevyempi ja hienostuneempi. Rehevä, kompleksi ja puolimakeaan taittuva makumaailma tarjoaa hapankirsikkaa, rusinaa, luumukiisseliä, kevyttä savuisuutta, tupakkaa ja bitterisiä yrttejä. Tamminen mausteisuus yhdistyy upeasti viinin kevyeen makeuteen tuoden kokonaisuuteen viehättävää, hyvin integroitunutta ja kokonaisuuteen sointuvaa maitosuklaisuutta. Viinin melko runsas ja yllättävän tiukahko tanniinisuus tuo suutuntumaan purutuntumaa ja särmää. Yleisvaikutelmaltaan Mezzanella on erittäin tyylikkäästi kehittynyt ja vaikuttavan moniulotteinen esitys, jossa kevyen makea puoli ja hapankirsikkainen sekä yrttinen bitterisyys tasapainottavat toisiaan poikkeuksellisen upeasti.

Aromikkaasta ja pitkästä jälkimausta löytyy kuivattuja luumuja, viikunaa, hentoa rusinaisuutta, kevyen madeirisoitunutta ja mausteista pähkinäisyyttä, tupakanpuruisuutta, kevyen makeata krisikkaisuutta, hennon vaniljaista tammea ja bitteristä yrttisyyttä. Viinistä jää viipyilevä, kevyesti pähkinään taittuva ja kaiken kaikkiaan upea jälkivaikutelma.

Winestaten Masi-tilaisuudessa makuhermoilla oli melko paljon tekemistä – aluksi upea Riserva di Costasera, sitten perään pistetään putkeen suurin piirtein parasta, mitä talolla on tarjota: Campolongo di Torbe ja tämä Recioto Amandorlato. Vaikea sanoa, onko tilanne Campolongo di Torben jälkeen enää nousujohteista (koska ko. viinistä on vaikeata parantaa millään tasolla) mutta en voi kyllä väittää viinien tason myöskään laskeneen Mezzanellan kohdalla. Tämä viini on tiivistettynä uskomattoman moniulotteinen, ylettömän maukas ja melko hillityllä makeudellaan suorastaan poikkeuksellisen kiehtova jälkiruokaviini. Masi markkinoi viiniä erinomaisena kumppanina laadukkalle sikarille, mitä en missään nimessä lähde epäilemään – tämä viini jos mikä haastaa sen klassisen konjakin aseman sikariviinaksena erittäin varmoin elkein.

Yleisesti Mezzanella on millä tahansa asteikolla uskomattoman upea kokemus, joka kannattaa korkata vasta sopivan, riittävän merkittävän hetken koittaessa. Viini varmasti sopii vaikka minkälaisten herkkujen kumppaniksi, mutta oma valintani olisi nauttia viini kaikessa rauhassa, kohtuullisesti viilennettynä ja aivan sellaisenaan.

Lyhyesti: Upealla tavalla kehittynyt, puolikuiva jälkiruokaviini perinteisen Recioton ja kuivan Amaronen välimaastosta. Yksi miellyttävimmistä, harmonisimmista ja kiehtovimmista viinikokemuksista mitä vastaani on tähän asti tullut.

Arvio: Täydellinen – todella uskomaton, persoonallinen ja kiehtova jälkiruokaviini, joka kutsuu tulla nautituksi ihan sellaisenaan. Viini ei tunnu enää kaipaavan juurikaan lisää ikää, vaan on varsin upea esitys ihan tämänikäisenä.

Hinnan (99,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Masi Campolongo di Torbe 2003

Masi Amarone Classico Campolongo di Torbe 2003

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Punaviini, DOC Amarone della Valpolicella Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina (70%), Rondinella (20-25%), Molinara (5-10%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 101,50e (Huhtikuu 2013, Winestate)
• Hinta nyt: 689 SEK (~79,50e, Heinäkuu 2013, Systembolaget)

Pari vuotta sitten maistamaani vuosikerran 2001 Campolongo di Torbea olen tähän asti pitänyt parhaana maistamani Amaronena. Juuri nyt testattavaa viiniä aiemmin maistamani Riserva di Costasera sekä kauemmin aikaa sitten testattu Zenato Amarone Riserva 1990 ovat olleet kovia haastajia tälle, mutta kuningas on edelleen pysynyt vallassaan. Nyt kuitenkin vuorossa on Campolongon tuoreempi vuosikerta, joka niin ikään on korkattu mukavan pyöreästi juuri kymmenen vuoden herkässä iässä, joten on aika katsoa onko tästä vihdoin haastajaksi.

Campolongo di Torbe on viinitarha, jonka Masi osti 1950-luvulla, ja jonka tuottamista rypäleistä valmistetun viinien laatu on ollut yleisesti tunnustettua peräti 1100-luvulta lähtien. Kyseistä nimeä kantava Amarone on viinitalon lippulaivatuote Mazzano-Amaronen kanssa; viini valmistetaan perinteisistä Valpolicellan rypäleistä joita kuivataan rusinoiksi peräti 4-5 kuukautta, minkä jälkeen viiniä käytetään kuivaksi punaviiniksi puolentoista kuukauden ajan; tämän jälkeen viiniä kypsytetään kolmen vuoden ajan 3000-4000 litran vetoisissa tammisammioissa (60%) ja 600 litran tammitynnyreissä (1/3 uusia, 1/3 vuoden ja 1/3 kaksi vuotta vanhoja); lopuksi viinin annetaan kypsyä pulloissa vähintään kuusi kuukautta ennen myyntiinlaskua.

Väriltään viini on hyvin tumma ja kohtalaisen läpinäkymättömän punaruskea; reunoiltaan viini taittuu kevyesti kehittyneen tiilenpunaiseen.

Tuoksu on erittäin rehevä, moniulotteinen ja makeaan taittuva. Aluksi vastaan tulee kuivattua luumua ja hillittyä rusinaa; tämän jälkeen kokonaisuudesta rupeaa erottumaan selkeästi kehittynyttä, kevyen hapettuneen sherryistä pähkinäisyyttä, tupakanpuruja, etäisen kuivan puisevaa ja aavistuksen verran eetterisen alkoholista vivahteikkuutta.

Suussa Campolongo di Torbe on suuntäyttävän täyteläinen, pehmeä ja erittäin runsas, mutta omalla tavallaan peräti kevyempi kuin kaksi aiempaa maistelussa vastaantullutta viiniä (Costasera ja Riserva di Costasera.) Aluksi makumaailmassa kohdataan makeata luumua ja kiirsikkamehua, minkä jälkeen kokonaisuudesta rupeaa erottumaan kuivattua viikunaa, madeiramaista pähkinää, sikarin savua, kitkerää tummaa suklaata, hapankirsikkaa ja hentoa, jalohomeeseen taittuvaa sienimäisyyttä – yleisesti viini tuo mieleen jonkinlaisen erikoisen, rutikuivan Portviinin. Suutuntumaltaan Campolongo on kohtalaisen hapokas, melko tanniininen ja suht alkoholisen poltteleva; kokonaisuus on kuitenkin ryhdikäs sekä ylettömän tasapainoinen ja harmoninen. Yleisesti viini on suussa rehevä, jopa paksu ja varsin tuhti, muttei suuresta koostaan huolimatta missään vaiheessa liian massiivinen. Erityisesti viinin upea tasapaino makeiden ja kuivan bitteristen vivahteiden välillä on yksinkertaisesti hurmaava.

Jälkimaussa viinin makeimmat aromit katoavat ja kielelle jää hapankirsikkainen, kevyen vaniljainen, märän maamainen, vaniljaisen tamminen, hennon karhean tanniininen ja aavistuksen nahkainen jälkivaikutelma, joka jatkuu melko pitkään ja kehottaa palaamaan viinilasin ääreen yhä uudestaan.

Kokonaisuus on yksinkertaisesti upea ja uskomattoman monisyinen. Vaikka Campolongo di Torbe ei ole yhtä massiivinen ja päällekäyvä kuin vastikään testattu Riserva di Costasera, hurmaa se täysin vastaansanomattomalla tavalla maistajan. Kokonaisuudessa on yhtä lailla niin nuorekasta, mukaansatempaavaa vimmaa, kuin iän tuomaa, loputtomasti ihailtavaa ja hienovaraista kehittyneisyyttä, mitä muut Amaronet eivät ole pystyneet tarjoamaan. Vaikka viinin vuosikerta 2001 oli kaiken kaikkiaan uskomattoman hurmaava ja kaikin puolin täydellinen viini, en voi väittää uuden vuosikerran häviävän sille pätkääkään. Todella uskomaton kokemus.

Ainoa asia, mikä viinissä hämmentää, on sen hinta. Pari vuotta sitten viinin sai Alkosta reilulla kuudella kympillä (mikä oli varsin kohtuullinen hinta näin upealle ja hieman iäkkäämmälle viinille), mutta nyt viiniä ei saa Alkosta ja sen hinta pyörii maailmanlaajuisesti sadan euron tuntumassa; länsinaapuristamme viinin voi kuitenkin ostaa ihan perusvalikoimasta verrattain "edullisesti", eli n. 80 euron hintaan. En voi väittää pokerinaamalla viinin olevan halpa ostos, mutta on se perhana vie silti tuohon hintaankin vielä varsin passeli ostos. Sata euroa on jo siinä ja siinä, mutta menkööt. Jos joku Amarone pitää pistää johonkin 100 wines you have to taste before you die -listaan, se olkoon Masin Campolongo di Torbe.

Lyhyesti: Uskomattoman runsas ja uutoksellinen, mutta kaikesta massastaan huolimatta loputtoman vivahteikas, tasapainoinen, elegantti ja harmoninen Amarone; täydellinen viini.

Arvio: Täydellinen – viini on jo nyt niin unohtumattoman upea kokemus, etten pysty enää kuvittelemaan minkälainen se tulee olemaan vuosikymmenen tai parin päästä; täytyy vain toivoa, että mahdollisuus sellaisen testaamiseen tulisi vielä urkenemaan!

Hinnan (101,50e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Masi Riserva di Costasera Amarone 2007

Masi Riserva di Costasera Amarone Classico 2007

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Punaviini, DOC Amarone della Valpolicella Classico Riserva
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina (70%), Rondinella (15%), Oseleta (10%), Molinara (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 49,90e (Huhtikuu 2013, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 50,90e (Helmikuu 2014, Alko, tilausvalikoima)

kuva: masi

Masin Riserva di Costasera on eräänlainen välimatkan viini talon perus-Amarone Costaseran ja kahden lippulaiva-tasoisen Cru-Amaronen, Campolongo di Torben ja Mazzanon välillä. Riserva di Costaseraa usein mainostetaan perus-Costaseran voimakkaampana ja pidempäänkypsytettynä parina, mutta tämä on vain osa totuutta – viini kyllä valmistetaan samoista Costasera-tarhan rypäleistä, mistä perus-Costaserakin, mutta tähän viiniin valitaan tarkasti tarhojen parhaat rypäleet, minkä lisäksi Masi käyttää vain tässä viinissä erittäin harvinaiseksi käynyttä, alueelle perinteistä, pienisatoista ja hankalastiviljeltävää Oseletaa, joka Masin edustaja Raffaelle Boscainin mukaan tuottaa sellaisenaan varsin karua, tanniinista ja maalaista viiniä, mutta joka soveltuu erinomaisesti appassimento-menetelmällä valmistettuihin viineihin ja tuo perinteisessä Valpolicella-blendissä (Corvina, Rondinella, Molinara) viiniin ryhtiä, särmää ja persoonaa. Oseletaa viljelee nykyisin enää vain muutamat viinitalot ja Masi lienee niistä suurin.

Riserva di Costaseraan käytettäviä rypäleitä kuivataan erittäin pitkään, yli neljä kuukautta, jolloin ne menettävät lähes puolet painostaan. Tämän jälkeen niistä puristetaan erittäin konsentroitunutta ja makeata viiniä, jotka viiniytetään erikseen peräti 45 päivän ajan terästankeissa ja slavonialaisesta tammesta tehdyissä tammisammioissa. Tämän jälkeen viineistä sekoitetaan lopullinen viini, jonka annetaan vielä käydä lisää 35 päivää suurissa tammisammioissa, joissa tapahtuu myös viinin happoja pehmentävä malolaktinen käyminen. Kun viini on lopulta käynyt kuivaksi (ja saavuttanut hurjan 15,5% alkoholipitoisuuden), siirretään viini 600 litran tammitynnyreihin (kolmasosa uusia; kolmasosa vuoden ja kolmasosa kaksi vuotta vanhoja) kypsymään peräti 40 kuukauden ajaksi. Lopuksi viini viettää vähintään puoli vuotta pullossa ennen myyntiinlaskua. Rypäleiden korjuusta kaupan hyllylle viini ehtii siis muhia eri muodoissaan peräti reilut 52 kuukautta, eli yli neljä vuotta!

Lasissani makoilee erittäin tiiviistä, tumman rubiininpunaista ja viskositeetiltaan melko paksua viiniä, jonka väri taittuu reunoiltaan hennosti vaaleammaksi ja aavistuksen verran läpinäkyvämmäksi.

Viinin intensiivinen tuoksu on synkän tummanpuhuva, mutta makeahko. Rehevästä aromimaailmasta löytyy ylikypsää kirsikkaa, hentoa rusinaisuutta, kevyttä nahkaa, kuivattuja luumuja ja tummapaahtoista kahvia. Erittäin pitkään tynnyrikypsytykseen nähden viinin tammisuus on erittäin hillittyä, hienostunutta ja erinomaisesti kokonaisuuteen integroitunutta. Viinin runsas alkoholipitoisuus tuo tuoksuun hentoa apteekkieetterisyyttä, muttei lämmetessäänkän leikkaa juuri ollenkaan läpi.

En varsinaisesti jaksa yllättyä siitä, että viini on suussa todella runsas, voimakas ja erittäin, erittäin täyteläinen; viini kuitenkin vakuuttaa heti ensi hetkestä, ja vaisuhkon perus-Costaseran jälkeen en voi olla nyökyttelemättä hyväksyvästi Riservan uskomattoman tuhdille makumaailmalle. Erittäin tuhti ja konsentroitunut hedelmäisyys tarjoaa ensiksi reippaasti makeata kirsikkaa, tummaa, luumuista hedelmäisyyttä, mustikkasurvosta ja karhunvatukkaa. Alta löytyy kevyemmin kuivattuja tummia hedelmiä, rusinaa, mokkaa, viikunaa, kevyesti hyvin integroitunutta tammista mausteisuutta, hapankirsikkaa ja bitteristä yrttisyyttä. Alkoholi lämmittää kevyesti, muttei häiritsevästi, vaan muhkeaan kokonaisuuteen sointuvasti suun limakalvoja. Viinistä löytyy myös ryhtiä tuovaa hapokkuutta ja melko runsasta, hienojakoista ja suht tuntuvaakin tanniinisuutta; tuhdista konsentraatiostaan ja suutuntuman runsaudestaan huolimatta Riserva ei ole mitenkään läski, vaan varsin roteva ja rakenteikas esitys. Lyhyesti sanottuna suussani pyörii todella upeata, moniulotteista ja kaikin puolin harmonista huippuviiniä.

Riserva di Costaseran runsas jälkimaku ei kalpene massiivisen keskimaun rinnalla, vaan tarjoaa erittäin runsasta, kuivaa tummaa hedelmää, karvasta yrttisyyttä, mausteista tammea ja hentoa, taatelista makeutta. Ei mitenkään yllättäen alkoholi jää hieman lämmittelemään suuta ja nielua, mutta korkeasta alkoholistaan huolimatta se ei missään vaiheessa onnistu puskemaan tuhdin makumaailman läpi häiritsevästi pinnalle. Viinistä jää viipyilevä, intensiivinen, todella monisyinen ja karhean tanniininen jälkimaku, joka kehittyy upeasti kielellä erittäin pitkään viinin jälkeen.

Yleisesti Riserva di Costasera on kaikin puolin upea Amarone, siitä ei pääse mihinkään; tämä viini on täysin toista maata kuin melko vaatimattomaksi jäänyt, yllätyksetön perus-Costasera. Kokonaisuus on lähemmäs kuuden vuoden iästään huolimatta vielä erittäin nuoren, jopa primäärisen oloinen, mutta tästä huolimatta erittäin hyvin lähestyttävissä. Näin muhkealle ja rotevalle viinille on kyllä melko mahdotonta keksiä mitään järkevää ruokakumppania, mutta toisaalta itse en ainakaan haluaisi minkään tulevan minun ja näin upean viinin väliin. Korkeintaan pientä Parmigiano-juustonkänttyä voisin jäystää viinin hedelmän makeuden vastapainoksi.

Mutta jos viinistä haluaa saada kaiken mahdollisen irti, suosittelen jättämään viinin kellariin vuosikausiksi, peräti vaikkapa vuosikymmeneksi tai pariksikin – näin massiviselle, rakenteikkaalle ja tasapainoiselle viinille ei tuommoisesta ajasta selviytyminen ole temppu eikä mikään. Vanhetessaan viini tulee varmasti karistamaan voimakkaiden ja terhakoiden tanniinien aggressiota sekä ylimääräistä painoa massiivisesta hedelmäisyydestä sen lisäksi, että kokonaisuudesta tulee varmasti nousemaan toinen toistaan mielenkiintoisempia ja moniulotteisempia tertiääriaromeja. Jo nyt viini on kovasta hinnastaan huolimatta hyvä ostos; ikääntyessään varmasti moninkertaisesti parempi. Jos harkitset ostavasti Alkosta lähemmäs neljän kympin Amaronen, suosittelen harkitsemaan reilun kympin lisäsatsausta tähän viiniin – se tulee olemaan pikkuraha tämän viinin tuoman hekuman rinnalla.

Lyhyesti: Uskomattoman massiivinen ja konsentroitunut laatu-Amarone, josta löytyy kolossaalisen suutuntuman vastapainoksi jämäkkää ryhtiä ja rakennetta. Todella upea, aromeiltaan vielä nuorekas ja kaikin puolin äärettömän hedonistinen punaviini. Kaikin puolin korkkaamisvalmis tällä hetkellä, mutta tämän viinin kohdalla kärsivällisyys kypsyttelyn kanssa tulee palkitsemaan.

Arvio: Täydellinen – jep, sitä tämä on.

Hinnan (50,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Masi Costasera Amarone Classico 2008

Masi Costasera Amarone Classico 2008

• Valmistaja: Masi Agricola
• Tyyppi: Punaviini, DOC Amarone della Valpolicella Classico
• Maa: Italia
• Alue: Veneto, Valpolicella, Valpolicella Classico
• Rypäleet: Corvina (70%), Rondinella (25%), Molinara (5%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 36,90e (Huhtikuu 2013, Alko)
• Hinta nyt: 37,50e (Helmikuu 2014, Alko)

Masin Costasera on yksi Suomen tunnetuimmista Amaroneista, sekä lienee jopa Suomen myydyin sellainen – enkä ihmettele: onhan Masi tunnettu juuri rypäleitä kuivattamalla valmistetuista viineistään. Masilla lieneekin Italian suurin erilaisten Amarone- ja Recioto-viinien katalogi takataskussaan, minkä lisäksi viinien tuotantomäärät ovat varsin suuria. Costasera Amarone tulee Masin Valpolicella Classicossa sijaitsevilta Costasera-tarhoilta, jotka saavat nimensä ("iltarinne") lounaaseen ja länteen viettävistä viinitarhoistaan.

Costasera Amaroneen käytettyjä rypäleitä kuivattiin sadonkorjuun jälkeen perinteisesti bambumatoilla pitkälle talveen, eli n. 3-4 kuukauden ajan, jolloin rypäleet ovat menettäneet reilun kolmanneksen painostaan – eli merkittävän osan nistä saatavan mehun vedestä, jättäen jälkeensä makeampaa ja konsentroituneempaa mehua. Näistä rypäleistä saatu mehu käytetään melko kuivaksi (jäännössokeria jää viiniin n. 9 g/l), minkä jälkeen viiniä kypsytetään peräti kahden vuoden ajan suurissa tammisammioissa (80%) ja pienissä tammitynnyreissä (20%); valtaosa käytetystä tammesta on vanhaa. Lopuksi viiniä kypsytetään pullossa nelisen kuukautta ennen markkinoillelaskua.

Viinistä olen ehtinyt maistaa parikin aiempaa vuosikertaa, mutta useampaan otteeseen maistamani 2007 on joka kerta tuntunut jotenkin vaatimattomalta esitykseltä, vaikka Masin mukaan kyseessä on ollut erinomaisen vuosikerran viini. Siksi tutustunkin nyt mielenkiinnolla uuteen vuosikertaan – palauttaako 2008 Masin arvostuksen jälleen huipulle meikäläisen silmissä?

Väriltään viini on reunoille asti tasaisen kirsikanpunainen ja hyvin kevyesti läpinäkyvä.

Makeahkoa tuoksua sävyttävät tumman hedelmäiset, cocktailkirsikkaiset ja kypsän tumman marjaiset aromit; varsinaiset Amaronen erityispiirteet kuitenkin tuntuvat jäävän tuoksussa taustalle. Sen sijaan korkea alkoholisuus (15%) on melko lailla framilla.

Viinin mehukas maku on erittäin täyteläinen ja hyvin mehevä, mutta myös suht suoraviivainen: aromimaailma tuo kielelle lähinnä kirsikkamarmeladia ja tummanpuhuvaa hedelmäisyyttä sekä taustalla pysyttelevää, kuivakakkuista mausteisuutta ja hentoa tammea. Melko vähäiseksi jäävä hapokkuus tekee suutuntuman paksuksi, mitä kohtalaisen runsaat ja pölyiset, vaikkakin voimakkuudeltaan hillityt tanniinit vain korostavat.

Viinin lempeä, tummanpuhuva jälkimaku jättää suuhun kypsää luumua, kypsänmakeata kirsikkaisuutta ja hennon kaakaoista tammea. Viinistä jää kielelle aromikas, vivahteikas ja pitkähkö jälkivaikutelma.

Masi Costasera Amarone 2008 on tyyliltään varsin samanlainen kuin 2007 – eli viini on täyteläiseksi varsin muhkea ja melko vivahteikas, mutta Amaroneksi jotenkin vaatimaton alisuoriutuja. Kokonaisuudessa on suht runsaasti hedelmää ja uutosta, mutta viini ei tarjoa parhaimpien Amarone-viinien moniulotteisuutta ja monumentaalisen runsasta, mutta silti kokonaisuuteen nähden sopusuhtaista hedelmää; toisin sanoen Costasera 2008 ei onnistunut palauttamaan uskoani ko. viiniin. Costasera lienee pätevä Amarone niille, joille kaikista monoliittisimman Amaronet ovat liian suuria, mutta muuten viini tuntuu lähinnä erittäin täyteläiseltä perus-Valpolicellalta / Ripassolta, jolle on isketty suhteettoman suuri hintalappu.

Sen sijaan monilta laivoilta sekä ulkomailta viinin voi bongata 20-25 euron hintaluokassa, jolloin viini on kaikin puolin mainio ostos hintaluokassaan; lähemmäs neljän kympin viineissä Costasera on kuitenkin omaan makuuni lähinnä pettymys.

Lyhyesti: Masin ehkä tunnetuin tuote, joka on punaviiniksi varsin täyteläinen ja intensiivinen, mutta Amaroneksi astetta kevyempi ja simppelimpi esitys.

Arvio: Miellyttävä – mukiinmenevä, reippaasti tuhdin pään seurusteluviini, mutta ei sellainen Amarone, josta jaksaisi kotiin kirjoitella.

Hinnan (37,50e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.