Tervetuloa Viinihullun päiväkirjaan!

Blogissani pyrin kirjoittamaan mahdollisimman seikkaperäisesti ja monipuolisesti arvioita maistamistani viineistä, joita yritän haeskella niin Alkon vakiovalikoiman edullisemmista klassikoista kuin tosiharrastajien arvostamista kulttiviineistä, sekä kaikkea siltä väliltä. Lisäksi pyrin kirjoittamaan vasta-alkavia viiniharrastelijoita mahdollisesti kiinnostavia tietoiskuja aina aiheesta innostuessani.

Maultani olen melko kaikkiruokainen viinien suhteen, mutta arvosteluistani paistanee läpi kuinka mieltymykseni nojaavat enemmän vanhan maailman hillitympiin, elegantimpiin ja monesti myös hieman hinnakkaampiin punaviineihin kuin uuden maailman massiivisiin ja kosiskeleviin hedelmäpommeihin. Otathan siis tämän huomioon jos itse satut olemaan helppojen ja edullisten chileläispunkkujen ystävä!

Kaikki viinien kuvat ©Alko, ellei toisin mainittu.

29.11.2021 mennessä blogissa on arvosteltu 1454 viiniä, 280 olutta, 13 siideriä, 4 marjaviiniä, 2 meadia, 2 sakea ja 3 kirjaa.


28.2.16

Harviestoun Ola Dubh 18 2012

Harviestoun Ola Dubh Special Reserve 18 2012
  • Valmistaja: Harviestoun
  • Tyyppi: Olut, Black ale
  • Maa: Skotlanti
  • Alue: Cloackmannanshire, Alva
  • Maltaat: Paahdettu ohra, kaura
  • Humala: East Kent Goldings, Fuggles, Galena
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 7,40e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vuonna 1984 perustetun Harviestounin pikimusta klassikko Old Engine Oil lienee varsin tuttu nimi monelle oluita enemmän harrastaneelle. Tästä normaalisti 6% vahvuisesta oluesta Harviestoun valmistaa myös vahvempaa, 10,5% vahvuista Ola Dubh ("musta öljy") -olutta, joka siirretään arvostetulta Highland Park -viskitislaamolta hankittuihin tynnyreihin kypsymään. Ola Dubh -linjaston selkärangan muodostaa myös blogissa arvioitu Special Reserve 12 -olut, jota kypsytetään muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen Highland Park 12 yo -viskitynnyreissä. Hieman harvinaisempia Special Reserve 16- ja 18-oluita valmistetaan merkittävästi vähemmän; nämä oluet kypsyvät vastaavanikäisten viskien tynnyreissä. Ola Dubh -sarjan oluet myydään normaalivahvuisina tynnyreissä, mutta pullotettaessa oluet laimennetaan 8% vahvuuteen. Lisäksi aina silloin tällöin Harviestoun saa käsiinsä myös vanhempien viskien tynnyreitä, joista valmistetaan mm. talon rajoitetun saatavuuden Special Reserve 30- ja 40-oluet, jotka kypsyvät niin ikään vastaavanikäisten viskien tynnyreissä.

Koska Ola Dubh Special Reserve 12 vakuutti noin vuosi takaperin meikäläisen laadullaan, piti myös tätä Special Reserve kahdeksaatoista saada testiin, kun tilaisuuskin siihen Tallinnassa urkeni. Meikäläisen olut on erästä lokakuulta 2012 ja pullon numero on #00166.

Lainaten Ola Dubh 12:n arviota: "Väri on täysin läpinäkymättömän musta – "musta öljy" kuvaakin oluen ulkonäköä erinomaisesti. Hento, valkoisenharmaa vaahto katoaa nopeasti, mutta jää paikoitellen ohueksi kerrokseksi luomaan hienoa kontrastia mustaa pintaa vasten." Kuvaus Ola Dubh 12:n ulkonäöstä pätee myös tähänkin olueen.

Oluella on voimakas ja vivahteikas tuoksu, jossa tuntuu suklaata, lakritsia, kahvinporoja, viskitynnyrin tuomaa kermatoffeeta, makeaa kaakaota ja kevyttä savuisuutta sekä hillittyä tammista puisevuutta. Taustalla värjöttelee hennosti turpeista metsänpohjaa ja kehittyneen oluen ujoa nahkaisuutta.

Suussa Ola Dubh 18 on täyteläinen, voimakkaan tumman suklainen, kohtalaisen kermatoffeinen, makean paahtomaltainen, kevyen lakritsinen ja hennon mallasviskinen, minkä lisäksi sillä on ujosti makean savuinen taustajuonne. Tietyllä tapaa oluella on suklaajäätelömäinen yleisfiilis, joskin sen ympärillä tapahtuu vaikka mitä kaikkea muuta: lasissa hieman lämmettyään makumaailmasta alkaa erottua myös hillittyä tummaa siirappia, kevyttä tervaleijonaa, ujoa paahtunutta joululimppua ja häivähdys aromikasta tammen vaniljaa. Suutuntumaltaan Ola Dubh 18 on konsentroitunut, öljyinen ja runsas, minkä lisäksi sillä on erittäin pieni ja lähes olematon, ujosti nipistelevä hiilihappo. Lisäksi oluella on kokonaisuuten tyylikkäästi sointuen melko maltillinen katkeroisuus.

Nokisessa jälkimaussa maistuu aluksi tummaa suklaata, kaakaota, kuivakkaa puuta, mallasviskimäistä tammen maustetta, kevyttä savua, hentoa kahvinporoa. Aluksi jälkimaussa tuntuu myös makeampia piirteitä, kuten ujoa mokkalattea, vivahde vaniljaa, aavistus tummaa melassia, mutta loppua kohti olut taittuu voimakkaammin karvaaksi ja kärtsäiseksi. Kielelle jää todella intensiivinen, monisävyinen ja erittäin pitkäkestoinen jälkivaikutelma.

Ola Dubh 18 ei merkittävästi eroa 12-versiosta, mutta kuitenkin sen verran, että kokonaisuus tuntuu sitä vielä muutaman piirun verran vivahteikkaammalta ja vakuuttavammalta esitykseltä – tosin tämä saattaa olla vain mielikuvien luomia tepposia, minkä vuoksi olisi erittäin mielenkiintoista vertailla Ola Dubh 12- ja 18-oluita rinnakkain. Huomionarvoista on kuitenkin se, että kuten myös Ola Dubh 12, on myös Ola Dubh 18 ensisijaisesti olut, ei tynnyrikypsytetty olut tai viskiolut. Tällä tarkoitan sitä, että oluen makumaailmaa eivät hallitse tynnyrikypsytyksen tuomat, runsaan tammiset piirteet tai voimakas viskisyys, vaan nämä piirteet ovat vain hienoviritteisiä nyansseja kompleksisessa kokonaisuudessa. Lisäksi oluessa on miellyttävää se, että tammisuus ei tuo oluen tuoksuun tai makuun liikaa makean vaniljaisia tai kermatoffeisia piirteitä, vaan enemmän kuivakkaa ja särmikästä puuta – joskin nämä makeammat piirteet tuntuivat olevan hieman runsaampia kuin varsin kuivan oloisessa ja robustissa Ola Dubh 12:ssa.

Kuten Ola Dubh 12, on myös 18 ensisijaisesti vivahteikas ja hitaastinauteiskeltava fiilistelyolut. Huomattavaa on se, että olut on melko vaisu jääkaappikylmänä, ja vasta reippaammin lämmettyään sen tuoksu- ja makumaailma ovat avautuneet tarjoamaan parastaan; olut myös kantaa itsensä kunnialla lähes huoneenlämpöisenäkin. Suosittelen siis vahvasti nauttimaan oluen vain melko maltillisesti jäähdytettynä, ja sellaisesta lasista, joka tekee näin vivahteikkaalle oluelle oikeutta.

Lyhyesti: Klassikko-oluen pohjalta rakennettu tuhti, vivahteikas ja moniulotteinen viskitynnyrikypsytetty olut, jossa pääosassa on olut, ei tynnyrin aromit.

Arvio: Tyylikäs – todella mallikas esitys tynnyrikypsytetyksi olueksi: ei ole mitenkään yleistä, että tällaisista oluista löytyy mitään muuta kuin tömäkkää tynnyrikypsytyksen tuomaa tammea. Kyllä parhaat sellaisetkin voivat olla hyvin vakuuttavia, mutta Ola Dubh 18 loistaa erityisesti siinä, että siinä maistuu ensisijaisesti tyylikäs ja vaikuttava olut; tammen ja viskin aromit ovat vain kevyitä, hienostuneita osasia sen moniulotteisessa tuoksussa ja makumaailmassa.

Hinnan (7,40e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Miraval Côtes de Provence Rosé 2013

Miraval Côtes de Provence Rosé 2013
  • Valmistaja: Château Miraval
  • Tyyppi: Roséeviini, AOC Côtes de Provence
  • Maa: Ranska
  • Alue: Provence
  • Rypäleet: Cinsaut, Grenache, Rolle, Syrah
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 14,50e (Marraskuu 2015, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kaakkois-Ranskan Provencessa sijaitsevalla Château Miravalilla on värikäs ja monimuotoinen historia: tämä peräti 400 hehtaarin tilukset kattava kartano on tullut tunnetuksi viineistään, joita on tuotettu tilusten 30 hehtaarin viinitarhoilta. Lisäksi tästä 35 huonetta kattavasta kartanosta löytyy mm. äänitysstudio, jonka kartanon aikaisempi omistaja, pianisti Jacques Loussier, asennutti. Tässä studiossa ovat äänittäneet mm. Pink Floyd, Sting ja The Cranberries. Vuonna 1993 kartanon osti amerikkalainen Tom Bove, joka samalla nykyaikaisti merkittävästi siihen asti lähinnä yksinkertaisia vin de pays -pöytäviinejä tuottaneen kartanon viinintuotantoa, nostaen samalla merkittävästi kartanon profiilia laatuviinien tuottajana.

Vuonna 2008 Château Miraval nousi maailmanmaineeseen kun kenties maailman kuuluisin julkimopari Angelia Jolie-Brad Pitt hankkivat kartanon tiluksineen asunnokseen. Tässä Jolie-Pittin omistamassa kartanossa viinejä valmisti alun perin talon oma viinintekijä, mutta vuosikerrasta 2012 alkaen viineistä on vastannut mm. maailmankuulun Château Beaucastelin omistavan Perrinin viinisuvun 5. sukupolven viinintekijä Marc Perrin. Viinejä tuotetaan nykyisin n. 60 ha kattavilta, luomusertifioiduilta tarhoilta sekä alueen viljelijöiltä ostetuista rypäleistä.

Miraval Côtes de Provence on roséeviini, joka pamahti heti ensimmäisellä vuosikerrallaan 2012 kuuluisuuteen "Brangelina-viininä" – viini kuitenkin ainoastaan tulee Jolie-Pittin omistamalta viinitalolta; he eivät ole siis varsinaisesti millään lailla osallisina viinin tuotannossa. Viini on valmistettu Provencen tyypillisistä lajikkeista, jotka ovat Cinsaut, Grenache, Rolle ja Syrah. Muut rypäleet ovat puristettu suoraan viiniksi, mahdollisimman pienellä kuorikontaktilla, mutta Syrah'n on sanottu käyneen läpi lyhyen saignée-menetelmän. Itselle jäi kuitenkin epäselväksi, tarkoitettiinko tällä lyhyttä kuorikontaktia (Champagnessa saignée eli "verenvuodatus" tarkoittaa kuorikontaktia, eli "värin vuodattamista kuorista") vai punaviinin valmistuksen alkuvaiheessa osan viinin ottamista syrjään – tällöin poisotetusta osasta saadaan roséeviiniä ja jäljellejäävässä osuudessa rypäleidenkuorien suhteellinen osuus viiniin kasvaa nesteen määrän vähentyessä, jolloin saadaan piirun verran tuhdimpia ja konsentroituneempia viinejä. Koska Château Miraval tuottaa myös punaviinejä (emmekä ole Champagnessa), oletan termin viittaavaan jälkimmäiseen menetelmään – viini on siis saanut hailakan värinsä pienestä osasta Syrah'ta, joka on ollut maseroitumassa hetken aikaa kuorten kanssa. Viinistä 90% käy ja kypsyy terästankeissa, mutta 10% kypsyy tammitynnyreissä.

Tämä viini tuli bongattua Viking Linen viinihyllyiltä, josta nappasin sen pienen harkinnan jälkeen mukaan porukalla hytissä siemailtavaksi – toki samalla halusin päästä tarkistamaan, mistä tässä viinissä on kyse. Viinin ostaminen hieman arvelutti, koska yleensä useimmat roséeviinit tulisi juoda n. vuoden sisällä valmistuksesta, kun taas tällä viinillä oli ikää peräti yli kaksi vuotta. Toisaalta jos peräti Wine Spectator on antanut viinin tälle vuosikerralle oikein 90 pistettä ja edellinen vuosikerta oli lehden mielestä maailman paras roséeviini*, kyllähän nyt viinin pitäisi pysyä kunnossa pidempään kuin vuoden verran!

Pulleassa ja näyttävässä pullossa viinillä on keskisyvä, persikkaisen oranssinpunainen väri; lasissa taas hieman hailakampi.

Runsas ja melko makean omenainen tuoksu rupeaa oletusten mukaan olemaan hieman kehittynyt; siinä rupeaa kevyen persikkaisten ja hentojen mansikkaisten piirteiden rinnalla tuntumaan ikääntyneemmän Provencen roséelle tyypillistä, kevyenpuoleista savuisuutta.

Suussa viini on ensivaikutelmaltaan täyteläinen ja varsin maltillisen hapokas – joskin tähän saattaa vaikuttaa viinin optimaalista hieman lämpimämpi tarjoilulämpötila. Melko pehmeältä ja kypsänmakealta maultaan viini persikkainen, kypsän omenainen, hillityn yrttinen ja ennen kaikkea helppo. Koska viinin hapokkuus tuntui maltilliselta ja hedelmä niin kypsältä, moni viiniä maistanut veikkasi viinin olevan jopa jonkin verran makea, vaikkei viinissä todellisuudessa ole jäännössokeria kuin korkeintaan muutama gramma.

Mehukas, mutta kestoltaan varsin lyhyenpuoleiseksi jäävä jälkimaku on kypsän persikkainen, makean omenainen ja hennon mausteinen.

Monet viinejä enemmän harrastaneet ovat toitottaneet Château Miravalin roséen olevan aivan tavanomainen – joskin varsin ylihypetetty – perustason provencelais-rosée, eikä lähellekään hintansa arvoinen ostos. Ainakin tämän viinin perusteella voin hyvillä mielin yhtyä tuohon mielipiteeseen: viini vaikutti hyvin yksiulotteiselta, ei millään tavalla mielenkiintoiselta ja jopa aavistuksen tasapainottomalta. Toisaalta, en ole ikinä ymmärtänyt geneeristen Côtes de Provencen roséeviinien suosiota: parhaimmat voivat olla ihan kivoja tapauksia, mutta useimmat ovat vain yksiulotteisia, vaatimattomia ja tylsiä viinejä, jotka jäävät kauas parhaimmista Provencen roséista. Näin ollen todettakoon, ettei 15 euron hintaan viini ollut juuri hintansa väärti ostos ja Alkon yli 20 euron hinnalla hinnan ja laadun suhde menee varsin heikkolle tasolle.

Kenties viinistä voisi saada paremman kuvan, jos sen pääsisi testaamaan paremmin viilennettynä ja hieman nuorempana: oli viini kyllä edelleen hyvin juotavissa, mutta siitä rupesi jo erottumaan hieman kehittyneitä piirteitä, mitkä antoivat olettaa, ettei viini ollut enää optimikunnossa. Viini kuitenkin antoi ymmärtää, ettei siinä ole mitään muuta perus-provencelaisesta erottavaa piirrettä kuin talon omistava julkkispari.

Lyhyesti: Geneerinen, pehmeä, simppeli ja kypsänmakea provencelais-rosée, joka reilun parin vuoden ikäisenä tuntuu olevan tiensä päässä.

Arvio: Tylsä – kuten valtaosa Côtes de Provencen roséeviineistä.

Hinnan (14,95e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

*Minä vain vitsailen, oikeasti en pidä Wine Spectatorin mielipiteitä viineistä juuri minään.

27.2.16

Mufloni Imperial Stout

http://www.alko.fi/tuotteet/795464/
Mufloni Imperial Stout
  • Valmistaja: Panimoravintola Beer Hunter's
  • Tyyppi: Olut, Imperial Stout
  • Maa: Suomi
  • Alue: Satakunta, Pori
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,95e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 4,95e (Helmikuu 2016, Alko)


Olin aluksi varsin innostunut, kun kuulin mainion Beer Hunter'sin tekevän imperial stoutin Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaukseen! Mielenkiintoni pääsi kuitenkin hieman laskemaan sitä mukaa, kun näki, minkälaisia oluita muutamat muut panimot olivat lähteneet kokeilemaan: vaikka imperial stout on yksi lempioluttyyleistäni, veivät muutamat panimot pisteitä kotiin hyvin ennalta-arvaamattomilla ja ennakkoluulottomilla irtiotoillaan. Noh, ei potentiaalisesti hyvää imperiaalia kannata missata, joten kyllähän olut piti silti napata testiin! Päiväystä oluella on imperial stoutiksi varsin turvallisesti, eli 01/2017 asti.

Lasissa oluella on tumma, läpinäkymättömän mustanruskea väri ja matalaksi jäävä, tiivis, kestävä ja väriltään maitokahvinruskea vaahto.

Tuoksu on hieman hillitty ja makeaan taittuva. Siinä tuntuu lakritsia, suklaamuffinsia, hentoa savua, kosteaa tupakanpurua ja maitokaakaota.

Suussa olut on täyteläinen, samettinen ja runsas, sekä paikoin kuivahko ja paikoin makeahko; lämmetessään tumman hedelmäinen makeus ottaa selkeästi enemmän jalansijaa. Makumaailmasta erottuu lakritsia ja lakritsijäätelöä, paahteista mallasta, kevyttä suklaata, hillittyä salmiakkia, mämmiä vaniljakastikkeella ja aavistus mustaksi kärähtänyttä leivänkuorta. Oluen makumaailma on kokonaisuutena kuin suklaasiirapilla makeutettua mokkakahvia, jonka seasta nousee esiin aavistus pihkaista humalankäpyä. Hiilihappo on hyvin hentoa ja kermaista ja yleiskuvaa sävyttää kevyt ja maltilliseksi jäävä katkeroiden karheus. Alkoholi (10%) tuntuu tuovan lähinnä yleistä runsautta kokonaisuuteen; se ei kuitenkaan onneksi pääse makumaailman seasta maistumaan tai tuntumaan lämpöänä.

Hieman kärtsäinen jälkimaku on aromikkaan lakritsijuurinen, kevyen paahdetun ruisleipäinen, maltillisen katkera ja ujon maitosuklainen. Kestoltaan melko pitkässä jälkivaikutelmassa häilyy myös aavistus greippiä.

Beer Hunter'sin totuttuun tyylin jällen kerran panimolta pamahtaa maukas ja tasapainoinen esitys, mutta harmi kyllä Mufloni Imperial Sout tuo laadustaan huolimatta hyvin vähän persoonaa kentälle. Olut on varsin laadukas, herkullinen ja tasapainoinen esitys, josta ei hirveästi moitteen sijaa löydy, joten se yllätyksettömästi uppoaa hyvin omaan makuuni. Samalla se jää kuitenkin melko yllätyksettömäksi ja helpostiunohdettavaksi esitykseksi: tämä on kuin mikä tahansa hyvä imperial stout, josta ei laadusta huolimatta löydy mitään sellaista koukkua, joka jättäisi vahvoja muistijälkiä. Tämän siis kyllä kulauttaa ilokseen kurkkuunsa, mutta mitään sukkiapyörittävää elementtiä siltä ei kannata odottaa.

Lyhyesti: Tasaisen laadukas ja tasapainoinen, mutta samalla erittäin turvallinen ja yllätyksetön imperial stout. Maistuu hyvältä, muttei herätä suuria ihastumisen tunteita.

Arvio: Hyvä – maistuva, takuuvarma imperial stout ilman sen kummempia krumeluureja. Tietyllä lailla esimerkki hyvästä imperial stoutista: tältä kyseinen oluttyyli maistuu. Mitään sen kummempaa oluesta ei kuitenkaan tahdo löytyä.

Hinnan (4,95e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

25.2.16

Château Bouscassé Brumaire 2008

Château Bouscassé Brumaire 2008
  • Valmistaja: Alain Brumont, Château Bouscassé
  • Tyyppi: Jälkiruokaviini, AOC Pacherenc du Vic-Bilh
  • Maa: Ranska
  • Alue: Sud-Ouest, Madiran
  • Rypäleet: Petit Manseng, Courbu
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 25,90e (Joulukuu 2014, Viking Line Tax Free)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Kuuluisaa Château Montus'ta ja suvun omaa perhetalo Château Bouscasséta pyörittävä Alain Brumont on tunnettu ensisijaisesti Madiranin punaviinien profiilin nostajana – tarkemmin hänen historiastaan kiinnostuneet voivat lukaista pohjille Château Montus La Tyren arvioni muutaman viikon takaa.. Mies on kuitenkin tuottanut myös muitakin Lounais-Ranskan viinejä kuin punaisia Madiraneja: esimerkiksi valkoisia Madiranin alueen viinejä, jotka eivät kuitenkaan kuulu vain punaviineille varatun AOC Madiranin alle, vaan joilla on oma, helpostimuistettava ja näppärän lyhyt appellaatio, Pacherenc du Vic-Bilh.

Pacherenc du Vic-Bilhin viinit ovat suurelle yleisölle melko tuntemattomia, mutta niin kuivat kuin makeatkin valkoviinit ovat keränneet harrastelijapiireissä suosiota usein varsin hapokkaalla ja vivahteikkaalla ilmaisullaan. Viinit valmistetaan usein Lounais-Ranskalle tyypillisistä Petit Manseng- ja Courbu-rypäleistä, joskin viineissä saatetaan tavata myös mm. Arrufiacia, Sauvignon Blancia, Sémillonia ja Gros Mansengia, tuota Manseng-rypäleistä heikkotasoisempana pidettyä versiota. Rypäleiden poimimisajankohta yleensä määrittää viinien tyylin: varhain poimituista rypäleistä tuotetaan kuivia, erittäin hapokkaita, kepeitä ja alkoholipitoisuudeltaan hillittyjä valkoviinejä, jotka saavat nimensä perään vielä lisämääreen Sec, "kuiva". Alueella puolimakeat ja makeat viinit ovat kuitenkin varsin suosittuja, joten usein rypäleet korjataan selkeästi myöhemmin; mitä myöhempänä ajankohtana rypäleet poimitaan, sitä makeampia viinejä niistä valmistetaan. Kaikista makeimpia viinejä varten saatetaan myöhään kuivattuja rypäleitä vielä kuivattaa edelleen rusinoiksi.

Tämä Viking Linen Tax Freesta bongattu jälkiruokaviini-Pacherenc on valmistettu n. 30-vuotiaiden köynnösten varsin myöhään korjatuista rypäleistä – etiketin mukaan viiniin käytetyt rypäleet ovat poimittu 19. marraskuuta, jolloin ne ovat jo kuivuneet osittain rusinoiksi köynnöksissä. Brumont valmistaakin kolmea eri jälkiruokaviini-Pacherencia, jotka saavat nimensä Ranskan 1800-luvun taitteessa käytössä olleesta kalenterista: lokakuussa korjatuista rypäleistä tuotettua Vendémiairea, marraskuussa korjatuista rypäleistä tuotettua Brumairea ja joulukuussa korjatuista rypäleistä tuotettua Frimairea. Nyt arvosteltu Brumaire on käytetty ja kypsytetty sakkojen kanssa 8-12 kk ajan uusissa ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Väriltään viini on intensiivisen hunajankeltainen.

Makeassa tuoksussa tuntuu lähes jokaisesta jälkiruokaviinistä tuttua hunajaa, kuivattua ananasta, hillittyä appelsiininkuorta ja hentoa hedelmäsalaatin sokerilientä, mutta myös kevyttä parsaista vegetaalisuutta ja aavistus mantelitahnaa. Ilahduttavasti tuoksussa tuntuu intensiivinen, makea hedelmäisyys olevan pääosassa, ei tammi.

Suussa viini on melko kevyt, mukavan eloisa ja keskitäyteläinen, mutta samalla myös hieman läskihkö – vaikka viini on melko hapokas ja Petit Mansengille tyypillisesti jopa hieman kirpeä, on kokonaisuus niin makea, intensiivinen ja runsas, etteivät hapot tunnu ihan pärjäävän rinnalla. Varsin makeasta mausta löytyy lajiketyypillistä viheromenaisuutta, sokeriliemisyyttä, kevyttä hunajaisuutta, hillittyä ananaksisuutta ja hentoa sitruunamarmeladisuutta. Taustalla häilyy aavistuksen savuisia, maltillisesti mausteisen tammisia ja ujon bitterisiä piirteitä.

Kun jälkimaussa sokerisuus ja tahmaisuus väistyvät, nousee esiin keskimakua hapokkaampi ja napakampi loppufiilis. Hyvin moniulotteisessa, kevyen bitterisessä ja jatkuvasti kehittyvässä jälkivaikutelmassa häilyy lukemattomia sävyjä, kuten tuoretta viheromenaisuutta, sokerilientä, kevyttä mantelisuutta, hillittyä omenankuorisuutta, hentoa ananaksisuutta, aavistus trooppista hedelmää ja etäinen häivähdys kuivaa olkea. Lopussa nousee esiin myös maltillisella otteella makeaa, karamellista tammea.

Tämä Brumont'n makea Pacherenc du Vic-Bilh on varsin maukas ja freesi tapaus, joskaan ei se kaikkein hapokkain ja kirpein Pacherenc. Pienestä läskistään huolimatta Brumaire on silti mukavan freesiä kamaa sekä myös mukavan napakka jälkiruokakäyttöön – vaikkeivät hapot pääse merkittävästi esiin, niitä kyllä löytyy viinistä ihan mukavasti. Brumaire on kuitenkin ennen kaikkea melko nuori tapaus: 7 vuoden iästään huolimatta kokonaisuus on erittäin primäärinen ja vaikkei varsinaisesti mitenkään simppeli tai mutkaton, tuntuu viini enemmän vihjailevan potentiaaliaan kuin tykittävän parastaan. Nykykunnossaan ei viini ole oikein hintansa arvoinen, mutta ehkä reilusti yli 10 vuoden iässä voisi ruveta olemaan enemmän – kunhan viini saisi kerättyä hieman niitä kehittyneempiä piirteitä.

Sellaisenaan nautittavaksi viini tuntuu nyt liian makealta ja tahmealta, minkä vuoksi viini suorastaan vaatii jotain makeaa (tai mahdollisesti suolaista juustotarjotinta) seurakseen; viinissä on sen verran makeutta, että se kestää vaivatta selkeästi makeammatkin jälkiruoat. Jos viiniä mielii nautiskella sellaisenaan, omana jälkiruokanaan, vaatii viini selkeästi lisää ikää, jolloin viinin aistittava makeus rupeaa heikkenemään – tämä kuitenkin vaatinee 25–30 vuoden kellarointia.

Lyhyesti: Intensiivisen makea, vivahteikas ja edelleen todella nuorekas jälkiruokaviini, jossa jopa runsaat hapot tahtovat jäädä hieman sokerin peittoon.

Arvio: Tyylikäs – vaikka viinissä on hyvin paljon makeutta, ei se tunnu mitenkään överiltä tai tasapainottomalta, vaan elegantilta ja miellyttävän moniulotteiselta. Viini kuitenkin tuntuu ennen kaikkea kaipaavan lisää ikää saadakseen palasensa kellokoneistontarkasti kohdalleen.

Hinnan (25,90e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

23.2.16

Õllenaut Nisuke Sour Saison

Õllenaut Nisuke Sour Saison
  • Valmistaja: Õllenaut
  • Tyyppi: Olut, saison / sour ale
  • Maa: Viro
  • Alue: Harju Maakond, Saue
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 2,80e (Marraskuu 2015, Õllepood Koht, Tallinna)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)
Hiljattain arvostelin Virossa vellovan pienpanimobuumin pioneerin, Õllenautin, Suitsu-savuportterin, joka kuitenkin jätti allekirjoittaneen varsin kylmäksi. En kuitenkaan anna tällaisten vastoinkäymisten hidastaa meininkiäni, vaan perään pistetään heti uutta tavaraavoimin mielin ja korkein odotuksin! Tämänkertainen olut on tämän Viron ensimmäisen pienpanimon mielenkiintoiselta vaikuttava hapansaison, joka tuli bongattua Tallinnan vanhankaupungin Koht-olutmyymälästä. Koska oluella on varsin maltillisesti alkoholia (4,1%), on sen voinut bongata myös ihan kotomaamme kamaralta, hyvinvarustelluista elintarvikeliikkeistä!

Väriltään Nisuke on melko vihertävän sitruunankeltainen, lähes kirkas ja vain hädin tuskin ollenkaan utuinen. Vitivalkoinen vaahto jää hyvin maltilliseksi.

Tuoksussa tuntuu sitruuna- ja appelsiinivetoista hedelmäisyyttä, kevyttä käsisaippuaa, hentoa happamuutta, hieman tripel-henkistä belgihiivaa, joka taittuu ujosti saisonmaiseksi funkiksi, ja taustalla aavistus sokeroitua inkivääriä.

Suussa oluella on hyvin kepoinen, pirtsakka ja raikas fiilis. Matala alkoholi (4,1%) tekee makumaailmasta piirun verran vetisen oloisen, mutta se ei varsinaisesti pääse haittaamaan näin kepeässä ja freesissä yleisilmeessä. Makumaailmasta löytyy sitrushedelmiä, kevyttä valkoherukkaa, kukkaisuutta, hillittyä viljaista mallasta, kevyttä vehnäistä happamuutta, hillittyä saisonien funkia ja maata, ujoa belgihiivaa ja hennosti myös sitä etiketissä mainostettua hapanta kirpeyttä. Pieni, mutta napakka ja rapsakka hiilihappo komppaa kivasti yleisilmettä ja antaa kepeälle olemukselle hieman runsauden ja täyteläisyyden tuntua. Katkerot ovat todella maltilliset.

Jälkimaku on sitruksinen, maltillisesti sitruunaisen kirpeä, kevyen vehnäisen hapan, hennon yrttinen ja saison-henkeen ujon hiivaisen mausteinen. Olut jättää suuhun keskipitkän, kevyesti raikkaankirpeän ja suutapuhdistavan jälkivaikutelman.

Vaatimattoman Suitsu Porterin jättämän pettymyksen jälkeen Nisuke lunastaa Õllenautiin ladatut odotukset – ei mitenkään suurieleisesti, mutta lunastaa kuitenkin! Tämä on nimittäin oikein kiva ja mukavan freesi pikku maitokauppaolut, joka on mainiosti paikallaan kesäkuumalla hörpiskelyoluena. Nyt ehkä olut ei ole sopivimmillaan, mutta pullon etiketti kannattaa pistää mieleen, jotta sen muistaa kun auringo rupeaa paistamaan taas täydellä terällään.

Koska saisoneiden ja hapanoluiden saatavuus on Alkossa mitä on, on kiva, että sentään maitokauppojen puolelta voi bongata tällaisia tapauksia, joissa onnistutaan vieläpä yhdistämään nuo kaksi tyyliä yhden korkin alle!

Lyhyesti: Maitokauppavahvuiseksi olueksi mukavan maukas, raikas ja tasapainoinen tapaus, joka yhdistelee kivasti maltillista happamuutta ja saisonmaista maamaisuutta.

Arvio: Hyvä – hyvin tehty, mukavan kepeä ja raikas kesäolut, joka onnistuu vakuuttamaan maitokauppavahvuudestaan huolimatta.

Hinnan (2,80e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Pato Baga Natural 2012

Luis Pato Baga Natural 2012
  • Valmistaja: Luis Pato
  • Tyyppi: Punaviini, DOC Bairrada
  • Maa: Portugali
  • Alue: Beiras, Bairrada
  • Rypäleet: Baga (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~13,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vajaa kolme vuotta sitten Portugalissa tuli tutustuttua Luis Paton – tuon Bairradan alueen profiilia kohottaneen suuren viinipersoonan – tuotantoon Pato Rebel -viinin muodossa.

Porton kaupungin eteläpuolella sijaitseva Bairrada on läpi historiansa tuottanut viinejä varsin hankalasta ja vaikeastilähestyttävästä Baga-rypäleestä, josta tehdyt rustiikkiset viinit ovat tyypillisesti olleet sekä erittäin hapokkaita että suorastaan väkivaltaisen tanniinisia. Tästä syystä Bairradan viinit eivät ole koskaan olleet erityisen suosittuja suurten massojen keskuudessa. Luis Paton tavoitteena onkin ollut nostaa modernein viininvalmistustekniikoin Bagan mainetta vakavastiotettavana viinialueena – kuitenkaan uhraamatta Bagan ainutlaatuista, pahimmillaan suorastaan ikävän tiukkaa, mutta parhaimmillaan hurmaavan kimuranttia luonnetta.

Baga-viinien yksi merkittävimmistä piirteistä on ollut niiden kestävyys, joka on todennäköisimmin kummunnut niiden korkeasta hapokkuudesta ja runsaasta tanniinisuudesta: alueen viinien on todettu olevan erittäin pitkään säilyviä jo ennen kuin sulfiittien ja viinin säilyvyyden paranemisen välinen yhteys todennettiin. Luis Pato halusi tehdä itse vastaavanlaisen kokeen ja tuottaa täysin käsittelemättömän Bagan – viinin, jonka missään tuotantovaiheessa ei olla käytetty lainkaan sulfiitteja. Luonnollisesti viiniä ei olla myöskään chaptalisoitu tai sen happotasapainoa korjailtu ja se on pullotettu suodattamattomana ja kirkastamattomana.

Viini on syvältä väriltään Bagalle tyypillisesti melko läpinäkymättömän tummanpunainen.

Viinin eloisa mutta myös hieman musteiseen taittuva tuoksu on hurmaavan puhdaspiirteinen ja eloisa: se on täynnä tuoreita punaisia ja sinisiä metsämarjoja, kirsikkaa, metsämansikkaa ja kypsää mustaherukkaa. Taustalla häilyy kevyttä lihaisuutta, makeaa luumua, hentoa tupakkaa ja aavistus verta tai ruosteisuutta. Viinin nokkapuoli on kuin mallikirjaesimerkki siitä, miltä Baga puhtaimmillaan tuoksuu!

Suussa tämä keskitäyteläinen viini on tuoksun tavoin erittäin puhdaspiirteinen, mutta myös nuorekkaan tanniininen ja siksi melko tiukan oloinen. Kuivasta makumaailmasta erottuu niin punaisia kuin sinisiäkin metsämarjoja kuten tuoretta mustaherukkaa, karhunvatukkaa ja karpaloa, hillittyä mausteisuutta ja hentoa rautaa. Suussa viinillä on reilun hapokkuuden ansiosta varsin eloisa ja freesi olemus, mutta samalla se on sen verran puruvoimainen ja kireähkö, että tekee melkein väkisin mieli saada jotain purtavaa viinin kylkeen.

Viinistä jää eloisa ja hapokas, mutta myös kuivankarhea jälkivaikutelma, jossa tuntuu melko runsaasti variksenmarjaista, tummanpuhuvaa marjaisuutta, kevyesti vihreää paprikaa muistuttavan vegetaalinen, hennon verinen ja ujosti villin volatiilinen. Reipas tanniinisuus jää kuivattamaan suuta melko reippaalla otteella.

Luis Paton Baga Naturalin ei todennäköisesti ollut tarkoitus olla moderni ja helpostilähestyttävä näkemys Bagasta, vaan ennemmin hyvin rehellinen ja siloittelematon katsaus tähän anteeksipyytelemättömään Bairradan hiomattomaan timanttiin – ainakin sellaiselta se selkeästi vaikuttaa! Viini maistuu juurikin aidolta Bagalta rehellisimmillään: viiniä ei olla selkeästikään pyritty pehmentämään lyhyillä maseraatioajoilla tai pitkillä kypsytyksillä uusissa, pienissä tammitynnyreissä, vaan siitä löytyy juurikin rypäleelle ominainen hapokkuus ja tiukka tanniinisuus hyvin peittelemättömän puhtaalla makumaailmalla höystettynä!

Viini on nyt varsin hurmaavan nuorekkaassa tikissä, mutta sellaisenaan se on melko kova pala nieltäväksi johtuen viinin kireänpuoleisesta rakenteesta. Lisäksi on muistettava, että Luis Paton ensisijainen tavoite oli osoittaa, että Baga kykenee kehittymään pitkään ja hienosti ilman mitään lisäaineita, joten viini tuntuu jopa menevän vähän hukkaan, jos sen korkkaa nyt! Suosittelenkin siis ehdottomasti hommaamaan tätä persoonallista ja herkullista viiniä, ja mieluiten muutaman pullon verran: yksi nyt testattavaksi ja muutama kellariin, jotta viinin kypsyttelypotentiaalista saisi paremmin otetta.

Lyhyesti: Nuorekas ja varsin kireänpuoleinen, mutta hurmaavan puhdaspiirteinen, rehellinen, anteeksipyytelemätön ja herkullinen naturaali-Baga Portugalista.

Arvio: Erittäin hyvä – viini ei ole mitenkään ihmeellinen tai suuri viini, mutta sen sijaan se on mitä hurmaavin nuori tuttavuus sellaisille, jotka kaipaavat viiniltä kunnon ikeniärökittävää otetta yhdistettynä freesinmaukkaaseen hedelmäisyyteen!

Hinnan (~13,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

22.2.16

Hiisi Loviatar Rye Wine

http://www.alko.fi/tuotteet/786274/
Hiisi Loviatar Rye Wine
  • Valmistaja: Panimo Hiisi
  • Tyyppi: Olut, Barley Wine
  • Maa: Suomi
  • Alue: Keski-Suomi, Jyväskylä
  • Maltaat: Karamelli-, pale ale-; ruis
  • Humala: Cascade, Chinook, Columbus
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,99e (Helmikuu 2016, Alko)

Vaikka etiketeissään kansanperinnettä ja mystiikkaa Hiisin oluita tulee aina silloin tällöin hörpittyä, on näköjään blogini edellinen Hiisi-arvio aika lailla tasan vuoden takaa – viime vuoden pienpanimokattauksen Aarni-oluesta. Harmillista, sillä Hiisi kyllä yleensä tekee varsin passelia tavaraa, josta kirjoittelee kyllä mielellään!

Nyt on siis vuorossa Hiisin esitys Alkon pienpanimokattaukseen vuosimallia 2016. Olut on Tuonen tyttäreksi, Loviattareksi (eli Louheksi), nimetty "rye wine", eli rukiilla terästetty barley wine; rukiin lisäksi oluen valmistuksessa on käytetty myös panimosiirappia. Olut on humaloitu uuden maailman CCC-combolla, eli greippiä ja katkeroita tuovalla Cascadella, havuisuutta ja katkeroita tuovalla Chinookilla ja mausteisuutta ja katkeroita tuovalla Columbuksella; niin käytettyjen humalien kuin analyysiarvojen (Alko 84 EBU; Hiisi 95 IBU) perusteella katkeroita on siis odotettavissa! Totuttuun Hiisin tyyliin olut on suodattamaton ja pastöroimaton. Oluen parasta ennen -päiväys on 12/2016 ja voltteja on oluttyylille tyypillisen reippaasti, eli 10,5%

Pullosta kaatuvalla, läpinäkymättömän samealla ja väriltään tumman pähkinänruskealla oluella tuntuu olevan jopa jonkin verran viskositeettua. Melko reippaalla kädellä suoritetusta, puolikkaan pullon mittaisesta kaadosta huolimatta varsin ohkaiseksi patjaksi jäävä vaahto on rantahiekanruskea, melko tiivis ja kohtalaisen ketterästi haihtuva – joskin vaahdon kestävyys tuntuu selvästi kasvavan oluen lämpiämisen myötä, sillä jälkimmäisellä kaadolla vaahtoa nousi lasiin enemmän.

Oluella on melko runsas, makean mausteinen ja kevyen limppuinen tuoksu, josta erottuu myös siirappia, lähes imelää karamellimallasta, pullavapitkoa, hiivaisuutta ja robustin rukiista maltaisuutta. Oluen lämmetessä rupeaa taustalta myös löytymään kevyttä luumua, hillittyä suolapähkinää, hentoa joulumausteisuutta ja jopa etäistä, hennon viinaista alkoholia.

Suussa olut on ensivaikutelmaltaan melko makea ja pullaisen makuinen. Muuten makumaailmasta löytyy karamellimallasta, viikunaa, kevyttä piparia, hillittyä rusinaa, hieman alkoholia ja aavistus paahdettuja pähkinöitä. Loppumakua kohden rupeaa tuntumaan myös tumman ruisleipäistä rouheutta.Suutuntuma on erittäin täyteläinen ja suuntäyttävän paksu; olemus on lähes öljyinen, mitä lähes olemattomat hiilihapot korostavat. Ryhtiä kokonaisuuteen tuovat lähinnä kohtalaisen runsaat katkerot.

Jälkimaussa runsaat katkerot nousevat vielä keskimakua enemmän esiin. Kielelle jää hieman tahmean makea, kevyen siirappinen ja hennon taatelinen, kestoltaan keskipitkä ja ujosti alkoholinlämpöinen jälkivaikutelma, jossa vain humalan ruohoinen ja greipinlihainen bitteri jatkuu varsin pitkään.

Loviatar on kyllä kaikin puolin tuhti ja iso olut, kuten barley winen kuuluukin olla. Siinä on kuitenkin ehkä piirun verran liikaa alkoholia, sillä paikoin se onnistuu puskemaan jopa varsin tuhdin rungon läpi. Muitakin pieniä kauneusvirheitä oma suuni löytää: vaikka näin tuhdista oluesta on bitteriä löydyttävä, tuntuu katkerohumalointi kasvamaan loppua kohti vähän liian suureksi; makumaailma on makuuni vähän liian makea, yms. yms. Close, but no cigar, sanoisi ameriikanherra. Onneksi oluessa on vaikuttavan rehevä ja niin moniulotteinen tuoksu- ja makumaailma, että sitä puolta kyllä jaksaa ihastella vaikka kuinka pitkään.

Kaiken kaikkiaan Loviatar on melkoinen monsteri, mutta kuten viineissäkin, myös oluissakin huomaa selkeästi sen, että mitä enemmän mittareita vedetään ääripäähän, sitä helpommin tasapaino hukkuu – on melkoista hienovirittelyä tehdä viini tai olut, jossa kaikki mahdolliset osa-alueet ovat asteikolla 1–10 vedetty yhteentoista, mutta tasapaino olisi silti kohdallaan. Loviatar on siis melkoista turbotykitystä ja aika lähelle tasapainoa ollaan päästy, mutta ihan nappiosumaa ei kuitenkaan saatu; reseptiikasta löytyy siis vielä hiomisen varaa. Kyllä Loviattaren seurassa ihan mielellään viihtyy kylmänä kevättalven iltana, mutta ei häneen oikein pysty ihastumaan.

Lyhyesti: Todella suurikokoinen, paksu ja moniulotteinen ruis-barley wine, joka on omaan suuhuni piirun verran liian makea, katkera ja alkoholinen.

Arvio: Erittäin hyvä – olen barley wine -oluttyylin faneja ja hyvin tehty barley wine onkin mielestäni mitä parhaimpia olutnautintoja. Loviatar ei onnistu tavoittamaan aivan huipputasoa, mutta kauas ei siitä jäädä; pienellä reseptiikan viilaamisella tästä oluesta voi saada erittäin vaikuttavaa tavaraa.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

21.2.16

Domaine du Grollet 2009

Domaine du Grollet 2009
  • Valmistaja: Domaine du Grollet
  • Tyyppi: Punaviini, IGP Vin de Pays Charentais
  • Maa: Ranska
  • Alue: Charente, Cognac
  • Rypäleet: Merlot (80%), Cabernet Sauvignon (20%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: ~10,00e (Lokakuu 2015, wine-searcher.com)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Jos jossain viljellään viiniköynnöksiä, tehdään siellä myös viiniä – se on nyt melko universaali fakta. Vaikket olisi sattunut kuulemaan, että jollain tietyllä alueella tuotettaisiin viiniä, tehdään sitä siellä hyvin todennäköisesti, kunhan sieltä löytyy yksikin köynnöstarha. Esimerkiksi moni viininystävä osaa nimetä kaikki Ranskan merkittävimmät pääviinialueet, mutta harva oikeasti samalla tiedostaa, että myös niiden ulkopuolella, lähes koko Ranskassa, tuotetaan viiniä – lähinnä Bretagnen niemimaata lukuunottamatta.

Joten punaviiniä Cognacin alueelta? Olisi se kyllä pitänyt arvata, että siellä tehdään sellaistakin. Valkoviini ei olisi varsinaisesti yllättänyt, koska konjakkihan valmistetaan tislaamalla valkoisista rypäleistä puristettua viiniä. Sen sijaan on kyllä myönnettävä, etten koskaan ollut edes miettinyt viljelläänkö siellä edes punaisia rypäleitä, joten kyllähän tämmöisen vastaantuleminen vähän yllätti. Noh, mistä sitten on kyse?

Koska Cognac sijaitsee aivan Bordeaux'n pohjoispuolella, ei tule yllätyksenä, että alueen punaviinit ovat melko samantyylisiä "porvoolaisten" viinien kanssa. Tämän viinin tuottanut firma on nimeltään Domaines Rémy Martin, joka tunnetaan paremmin maailman 3. suurimpana konjakkitalona. Koska itse viinitalon kotisivut ovat salasanasuojatut, en onnistunut löytämään viinistä sen tarkempia speksejä kuin että se on Merlot-vetoinen Bordeaux-blend (80/20) ja sitä on kypsytetty 12 kk ranskalaisissa barrique-tynnyreissä.

Väriltään viini on hyvin tumma ja läpinäkymättömän mustaherukkaisen punamusta; reunoiltaan viini taittuu aavistuksen verran tiilenpunaiseen.

Viinin tummanpuhuva tuoksu on tiivis ja suurieleinen: ennen kuin itse viinin omat aromit pääsevät framille, nousee nokkaan valtava määrä paahteista tammea ja sulanutta tummaa suklaata – viinissä tuntuu olevan enemmän tammea kuin XO-konjakissa! Kun nenä alkaa sopeutua tammen määrään, rupeaa tuoksusta löytymään myös tummaa marjahilloa, kypsää luumua, ylikypsää herukkaa, kevyitä käristetyn lihan aromeja ja hentoa minttumarmeladia. Rehellisesti sanottuna veikkaisin sokkona viinin olevan Australiasta tai Chilestä; en ainakaan Ranskasta.

Viinin täyteläinen, kuivahko makumaailma jatkaa yllätyksettömästi tuoksun linjoilla: kieltä tervehtii aluksi valtavalla intensiteetillä tykittävä sekoitus maitosuklaata, paahteista tammea ja tiukkana tuntuvaa, melko voimakkaan mausteista tummaa puisevuutta; näiden jälkeen rupeaa erottumaan myös voimakkaita, mustaherukkaisia ja punertavan marjahilloisia piirteitä. Taustalle jää häilymään makeampia suklaavanukkaan ja mustikkahillon nyansseja. Kokonaisuus on runsas ja muhkea, mutta viinillä on yllättävän ryhdikäs ja tasapainoinen olemus, kiitos kohtalaisen tuntuvan hapokkuuden ja kypsän mutta suht runsaan tanniinisuuden.

Melko pitkäkestoisessa jälkimaussa suuhun jää lähinnä tammitynnyrikypsytyksen piirteitä: mausteista, paahdettua puuta, melko voimakkaan bitteriseksi kasvavaa puisevuutta, suklaata ja raakakaakaota. Hedelmästä jää muistuttamaan lähinnä pehmeä ja makeaan taittuva Merlot'n luumuhilloisuus.

Juuh. Ehkä sille on syynsä, miksei juuri kukaan ole koskaan kuullutkaan Cognacin alueen punaviineistä.

Olen usein valittanut, kuinka Bordeaux yrittää aktiivisesti hukata identiteettiään tuottamalla täysin yhdentekeviä, geneerisiä ja lähinnä uuden maailman viinejä muistuttavia esityksiä, mutta näköjään alueen pohjoispuolella ollaan jo reilusti edellä: tämä on jopa enemmän aussi-henkinen Bordeaux-blend mitä useimmat tämän päivän oikeat aussiviinit ovat! Tässä viinissä ei siis ole mitään Ranskaan viittaavaa; tämän perusteella kenties olisi parempi, jos konjakkitalot keskittyisivät tekemään sitä, mitä he itse osaavat – eli konjakkia – ja jättäisivät viinien tuottamisen niille, ketkä sen homman hanskaavat.

Ranskalaisten viinien ystäville Domaine du Grollet on melko yhdentekevä tapaus, mutta jos sattuu tykkäämään hyvin kypsistä ja tammisista uuden maailman viineistä, on tämä kympin hinnalla ihan hyvä ostos: viinillä on kiva rakenne, minkä puolesta sen voi pistää hyvin tuhdimpienkin ruokien kumppaniksi, ja kai tämä kellarissakin säilyy. Itse en kuitenkaan viinistä innostu niin pätkääkään, koska tältä tuoksuvaa tai maistuvaa viiniä voi löytää käytännössä keneltä tahansa tuottajalta, jolla vain on varaa ostaa vuosittain pino uusia ranskalaisia tammitynnyreitä.

Lyhyesti: Tuhti ja rakenteikas, mutta äärettömän tamminen Cognacin alueen punaviini, joka tyylillisesti muistuttaa geneerisiä Australian tammipommeja.

Arvio: Keskinkertainen – viinillä on kiva rakenne, mutta se ei kyllä paljoa auta, jos viinin jo valmiiksi anonyymi, ylikypsä hedelmä on peitetty kaikki särmät ja luonteenpiirteet peittävän, massiivisen tammipeiton alle. Tämä on äärimmäisen geneeristä ja anonyymiä tavaraa ilman minkäänlaista mielenkiinnon rahtustakaan.

Hinnan (~10,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

20.2.16

Mathildedalin Kyläpanimo Teijo IPA

http://www.alko.fi/tuotteet/908344/
Mathildedalin Kyläpanimo Teijo IPA
  • Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
  • Tyyppi: Olut, IPA
  • Maa: Suomi
  • Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 4,87e (Toukokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: 4,87e (Helmikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)


Kun tässä nyt tuli hiljattain arvioitua Alkon pienpanimokattaukseen 2016 ilmestynyt Mathildedalin Kyläpanimon mainio belgi, Pirske, ajattelin, että voisi kaivella arkistoista myös toisen maistamani Mathildedalin oluen arvion. Tässä siis arvio Teijo IPA:sta, joka on saanut nimensä Teijon ruukkikylästä. Voltteja oluessa on 6,9% ja IBU:ja peräti 60.

Olut on väriltään sameahkon pähkinänruskea; melko reipas, paksu ja kermanbeigen värinen vaahto jää tiiviiksi hatuksi oluen päälle.

Läsista nousee aromikas tuoksu, jossa on freesin humalan tuomaa sitruksisuutta, appelsiininkukkaa, kevyttä pihkaa ja hentoa ruohoa, mutta myös miellyttävän tasapainoisesti karamellimaltaista makeutta ja hillittyä pähkinää. Oluen nokkapuoli on erittäin hurmaava ja nostaa odotuksia korkealle!

Kielen kohtaa voimakkaan pihkainen, ruohoinen ja vihreä ensimaku, josta erottuu todella reilusti katkerohumalaa. Keskimausta alkaa erottua aromimaailmaa tukkivaa humalankäpyä, aavistuksen likaista maamaisuutta, kuivaa puumaisuutta ja kepeän leipäistä mallasta. Oluella on todella hento, pehmeä ja vaatimaton hiilihappo, joka nipistelee hennosti, muttei tuo raikkautta kokonaisuuteen. Harmillisesti oluella tuntuu yleisilmeeltään olevan melko tunkkainen, maamaisuutta ja tukkoista humalaa yhdistelevä makumaailma.

Hieman epäpuhtaan oloinen jälkimaku on pähkinäinen, maamainen, voimakkaan ruohoinen, tuntuvan katkerohumaloitu ja hennon leipäinen. Suuhun jää melko pitkään jatkuva, katkera ja tunkkainen jälkivaikutelma.

Teijo IPA lupaa paljon hurmaavalla tuoksullaan, mutta oluen maku pettää pahemman kerran: kokonaisuudessa ei ole tuoksun vihjailemaa raikkautta ja vivahteikkuutta, vaan kokonaisuus jää ikävän tunkkaiseksi ja tukkoiseksi. Puisevuus on ihan ok piirre erityisesti britti-henkisissä IPA:issa ja maamaisuuskin voi sopia nyanssiksi moniulotteisempaan kokonaisuuteen, mutta tämän oluen tapauksessa makumaailmasta ei tunnu löytyvän juuri mitään muuta kuin puuta ja maata – maltaisuuskin tuntuu eniten hieman vanhana leipänä. Näin ollen oluesta puuttuu kokonaan IPA:lle ominainen raikkaus ja olut tuntuu vain yksiulotteiselta, melko tunkkaiselta alelta, jossa on pirusti katkeroa.

Aluksi epäilin, että kyseessä on kontaminoitunut pullo tai muuten vain heikkolaatuisempi erä, joten testasin oluen uudelleen viime syksynä toisesta erästä. Paljastui, että ensimmäinen pullo oli todennäköisesti juuri sellainen kuin pitikin, sillä toisesta pullosta kirjoittamani arvio oli käytännössä täysin samanlainen. Nykykunnossaan Teijo IPA ei siis vakuuta: sillä on varsin viehättävä ja tyylipuhdas tuoksu, mutta makumaailma jättää harvinaisen kylmäksi. Harmi.

Lyhyesti: Hurmaavan tuoksuinen, mutta tukkoisen ja jopa tunkkaisen oloinen IPA, jonka suppeaksi jäävää makumaailmaa hallitsee lähinnä puisevuus ja maamaisuus.

Arvio: Kehno – oluen reseptiikka vaatisi vielä hiomista, sillä nykykunnossaan näin tunkkaiselta tuntuva olut ei kyllä kannusta testaamaan uudestaan.

Hinnan (4,87e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Dard & Ribo C'est le Printemps 2013

Dard & Ribo Crozes-Hermitage C'est le Printemps 2013
  • Valmistaja: Dard & Ribo
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Crozes-Hermitage
  • Maa: Ranska
  • Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Crozes-Hermitage
  • Rypäleet: Syrah (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: 16,90e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Tain l'Hermitagen kylä erottaa Hermitage-kukkulan Rhône-joesta; täältä François Ribo on kotoisin. Hänen kollegansa, René-Jean Dard, on taas vastarannalta, Tournon-sur-Rhônen kylästä. Tämä parivaljakko tapasi toisensa Burgundissa sijaitsevassa viiniopisto Lucée Viticole de Beaunessa 1970–80-lukujen taitteessa. Vaikka heille opetettiin koulussa modernin, teollisen viinintuotannon salat, alkoivat he kokeilla viiniä lähinnä harrastuksenaan tuottaneen René-Jean Dardin isän täysin päinvastaisia menetelmiä: mahdollisimman vähän viininvalmistukseen puuttuvaa viinintuotantoa ilman sulfiitteja. Viinitalo Dard & Ribon miehet perustivat vuonna 1984, kun he ostivat sen kummemmin harkitsematta eläköityvältä viininviljelijältä lähes satavuotiaita köynnöksiä 1,7 ha Crozes-Hermitagen tarhoiltaa ja 0,8 ha Hermitagen tarhoiltaa.

Aloittaessaan 80-luvun puolessa välissä Dard & Ribo oli yksi Ranskan natural-viiniskenen pioneerejä – joskin tuolloin kyseistä termiä ei oltu vielä keksittykään ja viinityyli tunnettiin lähinnä nimellä sans souffre, "sulfiititon". Pitkän aikaa talon tuotannosta 90% meni Pariisin orastavan natu-viiniskenen baareihin; tämän underground-liikkeen kasvaessa kasvoi myös Dard & Ribon viinien suosio – ja sitä myötä myös viinitalon koko. Nykyisin talon omistuksessa on n. 8 ha, joista n. 5 ha Crozes-Hermitagen alueella, n. 2 ha Saint Josephin alueella ja vajaa hehtaari Hermitagen alueella. Tarhoja viljellään mahdollisimman pitkälti luontoa kunnioittaen ja luonnon omilla ehdoilla.

Dard & Ribon ideaalien mukaan Crozes-Hermitagen ei ole tarkoitus olla tuhti ja vaikuttava viini, vaan ensisijaisesti simppeli ja helpostijuotava; talon koko Crozes-Hermitage-linjasto heijastelee tätä, ja C'est le Printemps ("on kevät") on Dard & Ribon viini ensisijaisesti sieltä vähiten vakavasta päästä. Viini valmistetaan käyttämällä kokonaisia rypäleterttuja, murskaamalla aluksi osa niiden rypäleistä jaloin ja loput rypäleistä murskataan käymisen aikana. Valmistuksen aikana käytetään talon tyylin mukaisesti vain minimaalisesti sulfiitteja. Viini on tarkoitettu ensisijaisesti nuorena juotavaksi, joten viini pullotetaan melko pian käymisen jälkeen, kunhan viini on ehtinyt asettua ja kirkastua käymisastiassaan. Viini julkaistaan nimensä mukaisesti sadonkorjuuta seuraavana keväänä.

Ostin itse viinin Vins Chez Nous -nettikaupasta vuosi sadonkorjuun jälkeen, mutta kellarissa pullo ehti vielä vartoa toisen moisen: pullo siis korkattiin vasta lokakuussa 2015.

Viinillä on todella syvä ja läpinäkymätön, samean purpprura väri, joka muistuttaa melkein enemmän mustaherukkamehua kuin viiniä.

Tuoksu on vivahteikas ja täynnä niin rehellistä Syrah'n aromikkuutta kuin persoonallista natumeininkiäkin: lasista leijailee karhunvatukkahilloa, punaherukkaa, lihaisuutta, vadelmaa, musteisuutta, kevyttä verta ja riistaa, hillittyä pippurisuutta sekä hentoa funkia. Viini on mitä mallikkain esimerkki siitä, miltä aito, peukaloimaton Syrah luonnollisimmillaan tuoksuu!

Suussa viini on vielä tuoksua rehellisemmän naturaali: ensivaikutelmassa nimittäin tuntuu ujon hiilihappoista pistelyä – tämä on piirre, joka teollisessa viinissä tuomitaan automaattisesti virheeksi, mutta tämmöisessä vapaamman kasvatuksen viinissä on ihan täysin ymmärrettävä piirre (en kyllä sinänsä ymmärrä, minkä takia pientä pistelevyyttä pitäisi automaattisesti tuomita virheeksi, jos se ei haittaa millään tavalla kokonaisuutta). Makupuolelta löytyy melko reippaasti tuoksusta tuttuja piirteitä, kuten mustapippuria, tuoretta mustaherukkaa ja karhunvatukkaa, vihertävän puisevaa rankaisuutta, bitteriä ja verta tihkuvaa riistalihaa. Suutuntuma on varsin kepeä ja rakenteesta pitävät huolen melko runsas hapokkuus ja vaivahkaa suht runsaaksi ja puruvoimaiseksi kasvava kypsä tanniinisuus. Kokonaisuus on hyvän pohjoisrhônelaisen Syrah'n tapaan tiukahko, mutta samalla suorastaan "poikkeuksellisen superryypättävä" (suora lainaus omista muistiinpanoistani).

Suuhun jäävä jälkimaku on kepeä ja marjainen; freesissä ja melko pitkäkestoisessa jälkimaussa häilyy kuivaa ja hapokasta metsämarjaisuutta, makeampaa karhunvatukkaa, kevyttä vihreää rankaisuutta ja ujon villiä sekä hennosti funkahtavaa meininkiä.

Dard & Ribon nuorena juotavaksi tarkoitettu Syrah on vielä puolitoista vuotta julkaisunsa jälkeen uskomattoman herkullisessa kunnossa, enkä epäile, etteikö viini kehittyisi parempaan suuntaan vielä useiden vuosien ajan! Vaikkei C'est le Printemps ole ehkä se maailman tyypillisin Crozes-Hermitage, tarjoilee se kyllä uskomattoman hurmaavan kattauksen mitä rehellisintä ja aidointa Syrah'ta – viini tuoksuu ja maistuu juuri siltä, miltä hyvän Syrah'n kuuluisi maistua, minkä lisäksi viinissä on viileän alueen Syrah'lle tyypillinen eloisa hapokkuus ja tuntuva tanniinisuus! Kaiken kaikkiaan tämä on uskomattoman hurmaavaa tavaraa, joka sopii niin ruokapöydän yleistyökaluksi, kuin hurmaavaksi, sellaisenaan nautittavaksi seurusteluviiniksi.

Hauskinta oli kuitenkin seurata ihmisten analyysia viinistä, kun tarjoilin tämän heille sokkona: viileän alueen Syrah'n piirteet (pippuri, tuore karhunvatukka, lihaisuus – tai jopa verisyys) löytyivät hetkessä, mutta koska C'est le Printemps on sen verran epätyypillinen viini Pohjois-Rhônen viiniksi, ei kukaan edes älynnyt veikata viiniä Syrah'ksi! Vasta muutamien vinkkien ja johdattelevien kysymysten jälkeen oikea lajike ja alue löytyi, mutta silti viini tuli monelle yllätyksenä – reaktioista päätellen kuitenkin erittäin positiivisena ja valaisevana sellaisena!

Lyhyesti: Uskomattoman hurmaava, äärimmäisen puhdaspiirteinen ja kulauteltava naturaali-Crozes-Hermitage; Syrah rehellisimmillään ja aidoimmillaan!

Arvio: Erinomainen – tämä on jotakuinkin parasta, mitä Syrah'sta voi tehdä, jos tavoitteena on tehdä kepeä, raikas ja helpostijuotava viini, ei tuhti, täyteläinen ja tanniininen superviini. Upea viini, joka kannustaa tutustumaan enemmän Dard & Ribon tuotantoon!

Hinnan (16,90e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

18.2.16

Suomenlinnan Panimo Foil Hat

http://www.alko.fi/tuotteet/790126/
Suomenlinnan Panimo Foil Hat B Weisse
  • Valmistaja: Suomenlinnan Panimo
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
  • Maa: Suomi
  • Alue: Uusimaa, Helsinki
  • Koko: 0,5
  • Hinta ostohetkellä: 5,65e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,65e (Helmikuu 2016, Alko)

Koska hapanoluet tunnetusti uppoavat meikäläiseen helpommin kuin varomaton jalka suonsilmäkkeeseen, ei liene suuri yllätys, että Suomenlinnan Foil Hat oli meikäläisellä yksi Alkon kevään 2016 pienpanimokattauksen odotetuimpia oluita!

Olut on siis Berliner Weisse, josta juuri selitin hiljattaisessa Sour Suzy -arviossani: normaalisti matala-alkoholinen, maitohappobakteerilla happamaksi tehty vehnäolut. Tätä Berliinissä suosittua olutta (minkä voi oluttyylin nimestä jo päätellä) juodaan yleensä erilaisten makeiden makusiirappien kanssa sekoitettuna, jolloin olut saa siirapista oman makunsa, hauskan värin ja happamuuskin tuntuu vähemmän kirpeältä. Suomenlinnan Panimo ei ole tehnyt aivan puhdasveristä Berliner Weissea, muttei myöskään valmista siirappi-olutsekoitetta, vaan happaman vehnäoluen, joka on maustettu aidoilla mustaherukoilla! Tällä tavoin olut saa usein tyyliin liitetyn hauskan värin ja marjaisan aromin, mutta se ei kuitenkaan menetä tyyilin hienointa piirrettä, eli happamuuttaan. Todennäköisesti oluen lisänimi "B Weisse" viittaa siihen, että se ei ole täysin tyylipuhdas tapaus (volttejakin on enemmän kuin tavan Berliinereissä), mutta inspiraation aihe ei kuitenkaan jää epäselväksi.

Totta tosiaan, oluella on voimakkaasti punertavaan taittuvan kuparinen väri; tästä ei nyt tiedä, onko tämä väriltään enemmän punaista vai ruskeaa. Beigehkö, kylpyvaahtomainen vaahtolakki jää maltilliseksi ja haihtuu pois suhteellisen ketterästi.

Tuoksu on raikas ja aromikas; siinä tuntuu vehnäistä happamuutta, hillittyä palasaippuaa, kevyesti tuoretta vadelmaa, kevyemmin makeaa herukkaisuutta ja hennosti happamia punaisia marjoja. Taustalla häilyy avistus hassua funkia.

Suussa olut on yhtä aikaa kevyt mutta silti sopivan täyteläinen. Kepeydestä huolehtivat sekä verrattain melko maltillinen alkoholi (4,9%) että pirtsakka, sitruunaisen hapan kirpeys. Makumaailmassa on vehnäistä viljaisuutta ja mukavaa rouheutta, sekä taustalla väijyvää, makeaan taittuvaa metsämarjaisuutta. Yleisilme taittuu eniten kuivakan freesiin suuntaan. Hiilihappo on varsin pientä ja kevyesti nipistelevää – mielestäni tähän tyyliin olisi voinut sopia jopa piirun verran rapsakampikin meno.

Jälkimaku on happamaan taittuvasti kirpeän raikas ja mukavan freesi; suuhun jää keskipitkä jälkivaikutelma, jossa tuntuu kevyttä vehnäistä viljaisuutta, hieman hiivaleipäisyyttä ja ujoa, tuoreen herukan johtamaa marjaisuutta.

Tekemällä näin obskuurin oluttyylin edustajan, on Suomenlinnan Panimo ottanut melkoisen riskin, mutta ainakin lopputulos on varsin maukas ja kiva – olut on suorastaan ihastuttavan freesiä tavaraa – joten siinä mielessä riski on onnistunut. Toivottavasti tämä on myös kannattava veto, sillä voin ymmärtää, jos tavallista peruskuluttajaa ei tämmöinen happamankirpeä meininki miellytä! Voin kyllä silti kuvitella, että kyllä olut ystävänsä löytää, sillä yhä useampi tuntuu viime aikoina löytäneen hapanoluet – nyt vain odotellaan sitä pistettä, että hapanolutbuumi räjähtää kunnolla käsiin!

Oluen suurin ongelma on sen ajankohta, sillä tämmöinen raikkaan kirpsakka ja hauskan marjaisa vehnäolut olisi kyllä parhaiten paikallaan keskellä kuuminta kesää – kyllähän olut hyvältä nytkin maistuu, mutta ulkona vellova märkä helmikuu ei oikein tuo oikeita fiiliksiä oluen naatiskeluun.

Lyhyesti: Hauska, maukas ja raikas happamankirpeä vehnäolut, jonka maustamisessa käytetyt mustaherukat erottuvat, mutta eivät onneksi pääse hallitsemaan.

Arvio: Erittäin hyvä – hauskaa, Berliner Weisse -inspiroitunutta höpökamaa, joka ei jää pelkästään kuriositeettitapaukseksi, vaan myös toimii mainiosti omana oluenaan! Rohkea veto Suomenlinnan Panimolta Alkon pienpanimokattaukseen, jollaisia toivoisi näkevänsä enemmänkin!

Hinnan (5,65e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

16.2.16

Burgaud Côte du Py James 2011

Burgaud Morgon Côte du Py James 2011
  • Valmistaja: Jean-Marc Burgaud
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Morgon
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bourgogne, Beaujolais, Morgon, Côte du Py
  • Rypäleet: Gamay (100%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta arviointihetkellä: 32,70e (Lokakuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Vaikka Beaujolais on jo pitkään ollut natural-viininörttien suuri rakkaus ja monen viineistä yhtään enemmän ymmärtävän harrastajan kunnioituksen ja arvostuksen kohde, on suurille massoille tämä kyseinen alue edelleen alue, jota kuuluu karttaa – ja usein täysin perusteetta.

Beaujolais'n suurin markkinointitemppu, Beaujolais Nouveau, oli myös sen suurin moka: tämä simppeli, usein banaanilta tuoksuva ja marjamehulta maistuva viini kyllä toi koko maailman huomion Beaujolais'n alueelle, mutta samalla se sai ihmiset uskomaan, että kaikki Beaujolais'n viinit maistuvat Nouveaulta. Tästä syystä moni on täysin tiedoton siitä faktasta, että alueella tehdään myös uskomattoman vaikuttavia, tyylikkäytä ja vakavahenkisiä punaviinejä, joilla ei ole mitään tekemistä simppeleiden Nouveau-viinien kanssa. Merkittävä osa näistä viineistä tulee Beaujolais'n pohjoisosissa sijaitsevilta Cru-alueilta, joista tulevia viinejä ei usein enää markkinoida Beaujolais'n viineinä – ihan siitä syystä, etteivät ihmiset sekoittaisi näitä viinejä simppeleihin Beaujolais Nouveau -viineihin.

Aivan Beaujolais'n Cru-alueiden keskellä sijaitseva Morgon on tullut Moulin-à-Vent'n Cru-alueen kanssa tunnetuksi poikkeuksellisen intensiivisistä ja rakenteikkaista Beaujolais-viineistä. Lisäksi Morgonissa sijaitsee vielä oma pieni kukkulansa, Côte du Py, joka on tunnettu Morgonin parhaita viinejä tuottavana ala-alueena.

Vuonna 1989 viinintekijänä aloittanut Jean-Marc Burgaud toimii Beaujolais'n alueella, ensisijaisesti Morgonin alueella: hänen 19 ha viljelyksistään 13 ha sijaitsee Morgonin alueella, 5 ha yleisellä Beaujolais Village -alueella ja vain 1 ha Régnié Cru -alueella. Tarhojaan Burgaud viljelee luonnonmukaisesti, mutta ilman sertifikaatteja, koska hän haluaa pitää itsellään vapauden käyttää torjunta-aineita, jos olosuhteet niin vaativat – tähän asti näin on päässyt käymään yhden ainoan kerran, joten melko luonnonmukaisella meiningillä edetään! Tarhoilla köynnökset kasvavat Beaujolais'n tyyliin tukemattomina, oman rungon varassa ja erittäin tiheään istutettuina, jolloin köynnökset joutuvat taistelemaan ravinteista ja näin ollen sato pysyy luonnollisesti pienenä – ja rypäleiden laatu korkeana. Viinit Burgaud valmistaa ns. osittaisella hiilidioksidikäymisellä (semi-carbonic maceration), mikä myöskin on tyypillistä Beaujolais'lle: rypäletertut siirretään sementtiseen käymisastiaan, jolloin alimmaksi jääneet tertut murskaantuvat painon alle. Nämä ryhtyvät käymään luonnonhiivojen avulla, jolloin syntyy hiilidioksidia, joka täyttää käymisastian. Tällöin ehjät rypäletertut alkavat hapettomissa olosuhteissa käymään solunsisäisesti, jolloin käymisprosessi alkaa hiljalleen myös jokaisen ehjän rypäleen sisällä. Kun käyminen on edennyt tarpeeksi pitkälle, rypäle hajoaa ja viini jatkaa käymistään käymisastian pohjalla. Kepeimmissä viineissään Burgaud pitää rypäleiden rankoja ja kuoria n. viikon ajan, kun taas tuhdeimpia viinejään hän maseroi kuorten ja rankojen kanssa jopa yli 15 päivää.

Burgaud tuottaa viinejä paljon erityisesti Côte du Pyn alueelta. Perustason Côte du Pyn lisäksi hän tuottaa paremmista rypäleistä valmistettua ja tynnyreissä kypsytettyä Reserveä sekä Côte du Pyn alueella sijaitsevalta, arvostetulta Javernieres-palstalta samannimistä palstaviiniä. Sitten on vielä talon lippulaivaviini, nyt arvioitava James, jonka rypäleet tulevat lähinnä Côte du Pyn yläosien tarhoilta – viini ei kuitenkaan ole mikään tietty palstaviini, vaan Burgaud tuottaa näiltä palstoilta 10 tynnyriä ja parhaimpina vuosikertoina hän valitsee 5-7 lupaavimmalta vaikuttavaa tynnyriä tätä viiniä varten; loput tynnyrit käytetään Côte du Py Reserveä varten. Tämän viinin nimen Burgaud sai alun perin itse Yhdysvaltojen-reissullaan, jolla häntä alettiin kutsua nimellä James; viinin nimi on toki myös pieni hatunnosto 007-elokuvien suuntaan. Viini valmistetaan sementtitankeissa 15 päivää kestävällä osittaisella hiilihappokäymisellä, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään vähintään vuodeksi 3–4-vuotiaisiin pièce-tynnyreihin.

Väriltään viini on tumman, jopa lähes mustan kirsikkainen, ja Gamayksi yllättävän läpinäkymätön.

Värin tavoin myös tuoksu on tummanpuhuva ja konsentroitunut: siinä tuntuu vanhojen köynnösten rypäleiden tuomaa tummaa marjahilloa, kevyttä kukkaista vivahteikkuutta, ujoa punaherukkaisuutta ja mitä hennoin aavistus puisevaa rypäletertun rankaa. Yleisilme on hieman sulkeutuneen oloinen, mutta samalla hyvin vivahteikas ja nuorekas.

Suussa viinillä on keskitäyteläinen, mutta yllättävänkin runsas ja konsentroitunut habitus. Tummanpuhuvasta, jopa synkähköstä mausta erottuu tiivistä, tummaa karhunvatukkaa ja boysenmarjaa, kevyttä pippurisuutta, hillityn kivistä mineraalimaata ja ujoa paahdettua mausteisuutta. Tiivis makumaailma loistaa puhdaspiirteisyydellään, jossa tammen puisevilla aromeilla ei ole lainkaan sijaa. Melko tiiviiltä maultaan erittäin mehukas viini on käytännössä rutikuiva ja kohtalaisen tuntuvan tanniinisuuden ja eloisan hapokkuuden ansiosta viinillä on erittäin rakenteikas, jopa piirun verran kireä yleisolemus – lähin vertailukohta voisi olla nuori ja kepeä Barbaresco.

Viinin moniulotteinen, tiukahko, mehukas ja pitkään viipyilevä makumaailma on vertaansa vailla: suuhun jää runsaasti marjavetoista, puhdasta hedelmäisyyttä, kuten tuoretta tummaa metsämarjaa, karhunvatukkaa, kevyttä luumua ja aavistus kypsää kirsikkaa, mutta myös paljon muutakin, kuten maustepippurista ja ujon mustapippurista mausteisuutta, kevyttä hiekkamaista pölyisyyttä ja ujoa graniittista mineraalisuutta. Jälkivaikutelma on mehukkaan ja puhdaspiirteisen hedelmäinen, mutta myös tiukahko ja karhea.

Burgaud on tunnettu ensisijaisesti äärimmäisen tiukkarakenteisista ja vakavista (joidenkin mukaan jopa huumorintajuttomista) Beaujolais-viineistä – sellaisista, jotka tarjoavat mitä parhaimman vastapainon "hupsuille", simppeleille Beaujolais Nouveau -viineille! Tämä vain parin vuoden ikäinen lippulaiva-Gamay on hyvin jännitteinen ja tiukka esitys, mikä voi tulla melkoisena yllätyksenä niille, jotka ovat tottuneet siihen, että Gamay on yleensä kepeää, simppeliä ja marjaista – vertaukset nuoreen Baroloon tai Barbarescoon eivät ole mitenkään kaukaa haettuja! Vaikka Burgaud James 2011 on jo nyt korkattavissa, kaipaa se ehdottomasti ruokaa – ja melko tuhtia sellaista – kumppanikseen; muuten viinin pariin kannattaa palata aikaisintaan 5–10 vuoden päästä.

Viinin suurin ongelma on kuitenkin sen saatavuus: koska viinin tuotanto on normaalisti vain n. 1,500–2,000 pulloa vuodessa, on sellaisen saaminen käsiin melkoinen temppu! Ennen viiniä löytyi Alkon tilausvalikoimasta reilun kolmen kympin hintaan, mikä oli viinin tasoon nähden vielä varsin kohtuullinen hinta, mutta tuotteen sittemmin poistuttua on sen saatavuus palannut lähes olemattomaksi. Jos viiniä sattuu jossain tulemaan vastaan, suosittelen nappaamaan mukaan; jos viiniä löytyy kellarista, suosittelen jättämään sen sinne vielä hyväksi aikaa!

Lyhyesti: Poikkeuksellisen tiukka, intensiivinen, puhdaspiirteinen ja vakuuttava Cru Beaujolais ensisijaisesti kellaroimiskäyttöön.

Arvio: Erinomainen – mitä parhain esimerkki siitä, mitä aliarvostettu Beaujolais kykenee vakavimmillaan tuottamaan. Äärimmäisen vakavahenkistä, synkkää ja tiukkaa tavaraa kellaroitavien viinien ystäville.

Hinnan (32,70e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

14.2.16

Lervig Sour Suzy

Lervig Sour Suzy
  • Valmistaja: Lervig Aktiebryggeri
  • Tyyppi: Olut, Vehnäolut, Berliner Weisse
  • Maa: Norja
  • Alue: Stavanger
  • Maltaat: Pilsner-, vehnä
  • Humala: Styrian Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 3,89e (Marraskuu 2015, K-Market Kamppi)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Koska hapan on uusi musta, pitää jokainen vastaantuleva hapanolut ymmärrettävästi napata testiin. Tämä norjalainen Berliner Weisse tuli vastaan Kampin K-kaupassa ja lähti siltä istumalta testattavaksi.

Oluen tuottanut Lervig on vuonna 2003 perustettu norjalaispanimo Stavangerista, joka on hyvin lyhyessä ajassa pompannut pienpanimokentän maailmankartan kiintotähdeksi. Lervig on saanut hyvin nostetta mm. tanskalaisen haamupanimo Mikkellerin kanssa yhteistyönä tehdyistä oluista ja onpa panimoa tituleerattu usein Norjan parhaaksi pienpanimoksi – ei mikään pieni saavutus, kun ottaa huomioon, että myös Nøgne Ø tulee Norjasta.

Berliner Weisse taas on oma persoonallinen tapauksensa. Vehnäoluet ovat nyt varmaan kaikille tuttu juttu, eikä kenellekään tule yllätyksenä, että ne ovat Saksassa olleet aina suosittuja? No, Berliinissä jostain syystä tahdottiin tehdä asiat hieman eri lailla: täällä vehnäoluita on tehty todistettavasti jo 1500-luvulta, mutta niille on tyypillistä lactobacillus-bakteerin käymistuotteena syntyneen maitohapon tuoma kirpeys (joskin joidenkin lähteiden mukaan vielä 1800-luvulla oluet olisivat olleet tavallisia vehnäoluita). Tyypillinen Berliner Weisse valmistetaan käyttämällä ohramaltaan ohella 25-50% vehnäolutta ja alkoholipitoisuudeltaan se on usein 3-4% vahvuista – joskin vahvempiakin oluita on valmistettu. Perinteisesti Berliner Weisset tarjotaan erilaisilla makusiirapeilla tai niitä sekoitetaan esimerkiksi lagereiden kanssa – lähinnä siksi, että nämä happamat oluet olisivat helpommin "juotavia". Toki jos happamat oluet maistuvat, ei kukaan estä nauttimasta näitä sellaisenaan! Tämä Lervigin näkemys aiheesta on muuten melko perinteinen Berliner Weisse (vehnää kohtalaisen runsaasti, olut on hapan, alkoholi on matala ja katkeroita on vähän), mutta siihen on haettu persoonallista twistiä maustamalla olut kaffirlimen lehdillä.

Happamalla Sussulla on hailakankeltainen, hennosti vihertävään taittuva ja kevyen utuinen väri. Sen valkoinen vaahtolakki jää lähes olemattomaksi ja haihtuu nopeasti.

Tuoksu on runsas, hieman happamankirpeä ja ensivaikutelmaltaan hyvin aromikkaan appelsiininen ja makean sitruksinen; raikas ja varsin aromaattinen tuoksu tuntuu suorastaan ryöppyävän lasista. Taustalla häilyy kukkaista vivahteikkuutta ja kevyttä viljaisuutta.

Suussa olut on kepeä, kevyen happamankirpeä ja vehnäisen hapan. Makumaailmasta löytyy sitruunaa ja appelsiinia sekä hentoa hiivaista mausteisuutta. Hiilihappo on pienehkö, eikä oluesta löydy tyylinmukaisesti käytännössä lainkaan katkeroa (8 IBU). Yleisvaikutelma on simppeli, kesäinen ja raikas.

Jälkimaku on mehukkaan hedelmäinen; siitä löytyy kypsää sitrusta, kevyttä hiivaisuutta, hentoa viljaisuutta, vehnäistä happamuutta ja aavistus happojen kirpeää puraisua. 4% alkoholia ei todellakaan tunnu.

Lervig kyllä tuntuu hanskaavan hommansa varsin mainiosti, sillä tämä on todella kiva, kepeä, ehkä hieman simppelihkö, mutta samalla mukavan raikas kesäolut. Yleensä en jaksa hirveästi kiinnostua maitokauppaoluista, koska harva olut toimii hyvin alle 4,7% vahvuuksissa; poikkeuksellisesti nämä muutamat normaalisti vähäalkoholiset tyylit kyllä yleensä tulee testattua, sillä niissä panimot voivat jopa onnistua mainiosti! Sour Suzy on kyllä varsin mainio esimerkki todella maukkaasta ja tasapainoisesta oluesta reilusti (mielivaltaisilta tuntuvien) markettirajojen alta. Jos jostain nyt tekisi mieli nipottaa, niin vajaan neljän euron hinta on mielestäni turhan kireä simppelistä, neljäprossaisesta ja 0,33-kokoisesta pullosta – kyllä tällainen mielestäni järkevämmin sijoittuisi hinnoittelultaan sinne selvästi vajaan kolmen euron hintaluokkaan.

Lyhyesti: Mukavan sitruksinen, ryöppyävän aromaattinen, kesäisen raikas ja pirteästi happamaan taittuva berliiniläisvehnis Norjasta. Mainio maitokauppaolut!

Arvio: Hyvä – perinteisiin saksalaisiin hefe- (ja erityisesti kristall-) vehnäoluisiin olen jo vähän päässyt kyllästymään, mutta nämä kepeämmät ja happamammat kuriositeettityylit palauttavat ilahduttavalla tavalla uskoani vehnäisempiin oluisiin. Sour Suzy on mitä hurmaavinta ja maukkainta olutta sellaisenaan kesäauringossa nautittavaksi!

Hinnan (3,89e) ja laadun suhde: Heikko – olut ei vastaa hinnan luomia odotuksia.

St. Töppö Quarante-Deux 2011

St. Töppö Quarante-Deux Cuvée Rive Droite 2011
  • Valmistaja: Crushpad, Asko Kassinen
  • Tyyppi: Punaviini, AOC Bordeaux
  • Maa: Ranska
  • Alue: Bordeaux, Libournais
  • Rypäleet: Merlot (70%), Cabernet Franc (30%)
  • Koko: 0,75
  • Hinta ostohetkellä: ? (Lokakuu 2015)
  • Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)


Joitain Asko Kassisen Crushpad-yhtiöllä teettämiä viinejä olen jo aikaisemminkin arvioinut täällä (Brosseau Pinot Noir, Kiona Cabernet Sauvignon, Saralee's Marsanne), mutta nämä viinit ovat olleet Töövi-nimen alla Kaliforniassa tuotettuja viinejä. Tämänkertainen viini on sen sijaan St. Töppö -nimen alla Bordeaux'n Crushpadilla tuotettu tapaus.

Kuten viinin lisänimi "Cuvée Rive Droite" (joskin typotettu muotoon Rive Driote) antaa ymmärtää, viini on tyyliltään rehellisesti oikeaa rantaa edustava: rypälesekoituksessa on pääroolissa Libournen kaksi merkittävintä rypälelajiketta, eli Merlot ja Cabernet Franc, ja vasemman rannan supersankari Cabernet Sauvignon loistaa poissaolollaan. Puolet viiniin käytetystä Merlot'sta tulee St. Émilionin viinialueen länsipuolella sijaitsevasta Fronsacista, puolet taas St. Émilionin itäpuolella sijaitsevalta Côtes de Castillonin viinialueelta. Cabernet Franc taas tulee ihan St. Émilionin omilta viinitarhoilta. Hyvin vanhojen köynnösten konsentroituneista rypäleistä valmistettu viini on kypsynyt aluksi 18 kk vanhoissa ranskalaisissa barrique-tynnyreissä, minkä jälkeen viini on pullotettu täysin kirkastamatta ja suodattamatta.

Viinin tiivis, lähes läpinäkymätön väri on tumman mustanpunainen – harvinaisen synkkä oikean rannan porvoolaiseksi!

Runsas tuoksu on hurmaavan puhdaspiirteinen, mutta aiemminmaistettuihin, lämpimämpien alueiden viineihin (mm. Native9 Pinot Noir, Lo Morenillo) selkeästi viileämpi ja vähemmän ryöppyävä. Tummanpuhuvalla nokkapuolella tuntuu kypsää punaista marjaa ja punertavaa kriikunaa sekä hillittyä Cabernet Francin kuivakkaa herukkaisuutta. Taustalla häilyy aavistus malolaktisen käymisen jättämää maitoisuutta, joka taittuu ujosti mustaherukkajugurtin tai -viilin suuntaan.

Viinin varsinainen tykityspuoli alkaa sen mausta: kuiva maku on erittäin intensiivinen ja jopa tiukahko, mutta samalla erittäin kypsä, isokokoinen ja mehevä. Viinin ensivaikutelmaa hallitsevat pippurinen mausteisuus, kypsä tumma marjaisuus ja varsin runsas, ikeniä mukavan lempeästi kurittava jauhoinen tanniinisuus. Kielellä pyörii piirteitä kypsästä mustaherukkaisuudesta, variksenmarjasta, kevyestä luumuisuudesta ja hennosta tummasta kirsikasta samalla kun tanniinit pyrkivät tekemään parhaansa suun limakalvojen kuivattamisessa. Kokonaisuutta kannattelee tasapainoinen, kohtalaisen hyvin erottuva hapokkuus.

Jälkimaussa tanniininen karvaus ja pippurinen mausteisuus ovat odotetusti pääosassa, mutta keskimaku jättää jälkeensä myös runsaasti hedelmäisiä piirteitä, kuten kypsään luumuisuuteen taittuvaa tummaa hedelmäisyyttä, kypsää kirsikkaa ja punaista marjaisuutta. Vaikka maukas ja tummanpuhuva jälkimaku on tuhdihko ja tiukanpuoleinen, on viinistä jäävä pitkähkö jälkivaikutelma yllättävän raikas ja elegantti – mistä lienee kiittäminen puhdaspiirteisestä hedelmäisyydestä ja mukavasti esiin nousevista hapoista.

Olen varmaan miljoona kertaa sanonut, etten jaksa juuri koskaan olla innostunut Bordeaux'n viineistä. Yksi syy tietenkin on siinä, etteivät nyky-Bordeaux't ole lähelläkään tasoa, jota tämä St. Töppö edustaa – vaikka 2011 on tunnettu melko keskinkertaisena vuosikertana, on tässä viinissä silti enemmän rakennetta, tasapainoa ja vaikuttavuutta kuin monissa parhaiden vuosikertojen nyky-porvoolaisissa! Siinä missä moderni Bordeaux on ruvennut tuottamaan homogeenista, voimakkaan tammista, läskiä ja ylikypsän makeaa punaviiniä, edustaa St. Töppö sitä tyyliä, jota hyvä ja klassinen Bordeaux voi parhaimmillaan olla: runsasta, muttei kosiskelevaa ja tiukkaa, muttei tasapainoista. Kun vielä viinin hedelmäisyys on selkeän tammisuuden poissaolosta johtuen harvinaisen puhdasta ja selväpiirteistä, ei kokonaisuudessa ole moitteen sijaa.

Viinin suurin hidaste on sen tiukka rakenne: viini on makumaailmaltaan varsin hurmaava, mutta äärimmäisen primäärinen ja armottoman tanniininen. Nykykunnossaan viini kaipaa ehdottomasti riittävän tuhtia ruokaa, johon napakka tanniinisuus voi pureutua ja antaa hedelmälle tilaa; muussa tapauksessa suosittelen antamaan viinille minimissään 10 vuotta lisää ikää. Pidemmästäkään kypsyttelystä ei varmasti ole haittaa, sillä viinin tyyli on selkeästi erittäin pitkäikäinen – kuten klassisen bordeaux'n kuuluukin!

Lyhyesti: Erittäin nuori, tiukkarakenteinen ja puhdaspiirteinen oikean rannan suomalaisvalmisteinen Bordeaux, joka vakuuttaa enemmän kuin monet alueen suurimmista nimistä.

Arvio: Erinomainen – vaikka viini tuntuu vielä aivan liian primääriseltä ja nyt liian nuorena korkatulta, tuntuu se samalla ilmiselvästi paremmalta ja tyylikkäämmältä kuin leijonanosa Bordeaux'ssa nykyisin tuotetuista viineistä. Hurmaavaa tavaraa, joka kaipaa vähintään vuosikymmenen lisää ikää.

13.2.16

Mathildedalin Kyläpanimo Pirske

http://www.alko.fi/tuotteet/773504/
Mathildedalin Kyläpanimo Pirske
  • Valmistaja: Mathildedalin Kyläpanimo
  • Tyyppi: Olut, belgi / saison
  • Maa: Suomi
  • Alue: Varsinais-Suomi, Salo, Perniö
  • Maltaat: Carapils-, Pilsner-
  • Humala: Saaz, Savinjski Golding
  • Koko: 0,33
  • Hinta ostohetkellä: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)
  • Hinta nyt: 5,94e (Helmikuu 2016, Alko)

Aloitetaan nyt Alkon kevättalven 2016 pienpanimokattaus tällä reippaasti kehuja saaneella belgillä!

Panimo on Salon Perniössä sijaitsevaan Mathildedaliin vuonna 2014 rakennettu kyläpanimo, jonka oluentekijänä häärii Helsingistä paikan päälle muuttanut Tuomo Holm. Oluita panimo on tuottanut n. vuoden ajan, joten melko nopealla tahdilla kyläpanimo on tuotteensa monopolin hyllyille saanut! Pienpanimokattaukseen päätynyt Pirske on belgihenkinen olut, joka on tyyliltään epämääräisesti jotain saisonin ja blonde alen välimaastosta, mutta välttelee tarkempia kategorisointeja Alkon sivuilla yksinkertaisella "ale"-kategorisoinnillaan.

Hiivatta olut on utuinen ja hiivoilla taas kohtalaisen samea. Väri on tasaisen keltainen ja kaadon myötä oluen ylle syntyy myös melko runsas, kuohkea, pienikuplainen ja väriltään valkoinen vaahtohattu.

Lasista kohoaa viehättävä, rehellisen belginen ja aromaattisen hedelmäinen tuoksu, josta erottuu persikkaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä kirpeyttä, hillittyä kypsää päärynäisyyttä ja aavistus omenahilloa.

Suussa oluella on kepeä ja freesi maku, joka tuntuu aluksi rapsakan kuivalta, mutta johon nousee persikkaista ja kevyen belgihiivaista, makeana tuntuvaa hedelmää ja aprikoosimössöä. Taustalla häilyy hiivaisuutta, mausteisuutta, kevyen pullaista leipäisyyttä ja kuivattua yrttiä. Hiilihappo on pientä, mutta pirtsakkaa ja mukavan napakasti nipistelevää. Kevyesti jalohumalaisen yrttiset katkerot ovat melko vaatimattomat (20 EBU), mutta olut toimii hienosti ilman tiukkaa bitteriäkin. 6,9% alkoholia tuntuu olevan juuri sopiva vahvuus kokonaisuutta katsellen.

Jälkimaussa tuntuu kevyesti happamankirpeää raikkautta, makeaa omenaa, hillittyä persikkaa, maltillista hiivaisuutta ja kepeän yrttistä katkeron särmää. Jälkivaikutelma on freesi, vivahteikas ja mukavan pitkäkestoinen.

Pähkinänkuoressa Pirske on todella mallikas, syvälle belgian suuntaan kumartava ale: tarkkaa tyyliä onkin vaikea määrittää, mutta tyylillisesti se on kuin persoonallinen blonde ale jostain saisonin ja alkoholiltaan kevyen tripelin välimaastosta. Sokkona olut voisi helposti mennä ihan aidosta belgioluesta, eli tämä ei ole mitenkään belgihenkinen "vähän sinne päin", vaan nyt osutaan ihan napakymppiin!

Mikään suuri ja ainutlaatuinen olut Pirske ei ole, vaan ennen kaikkea maukas, tasapainoinen ja tyylipuhdas esitys. Suuria elämyksiä etsivälle olut tuskin tuottaa suurta hekumaa, mutta laadukasta belgielämystä kaipaava voi löytää oluesta paljonkin positiivisia piirteitä. Oluen suurin ongelma onkin sen kovanpuoleinen hinta, mutta kun ottaa huomioon oluen kovan laadun ja pienen kapasiteetin vaatimukset, pulittaa oluesta tällaisen summan mukisematta ainakin kerran – kenties jopa toistekin.

Lyhyesti: Tyylikkäästi rehellisen belgihenkinen, raikas, mehevän hedelmäinen ja tasapainoinen blonde/saison/tripel-viritelmä.

Arvio: Tyylikäs – harvinaisen onnistunut vaalea belgityylinen ale suomalaiselta panimolta. Hyvää tavaraa, pakko tykätä!

Hinnan (5,94e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.