Nicolas Joly Clos de la Bergerie 2012

Nicolas Joly Clos de la Bergerie 2012

• Valmistaja: Nicolas Joly / La Coulée de Serrant
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Savennières-Roche-aux-Moines
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Anjou-Saumur, Savennières
• Rypäleet: Chenin Blanc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: ~46,00e (Marraskuu 2014, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: grandsbourgognes

Yksi maailman merkittävimpiä viinipersoonallisuuksia – erityisesti luomu/biodyny/naturaali-skenessä – on Nicolas Joly, joka pyörittää Loiren laaksossa Coulée de Serrant -viinitaloa. Nuorena Joly muutti opiskelemaan New Yorkin Columbia Universityyn, minkä jälkeen hän toimi sijoituspankkiirina. Vuonna 1977 hän kuitenkin palasi Ranskaan hoitamaan perheensä viinitila Château de la Roche aux Moinesia. Joly oli kiinnostunut luomuviljelystä ja hän ryhtyi tutkimaan Rudolf Steinerin oppeja biodynaamisuudesta. Hän ryhtyi kokeilemaan biodynaamista viljelyä vuonna 1980; talon ykkösviini Clos de la Coulée de Serrant on tuotettu vuodesta 1981 alkaen täysin biodynaamisesti ja vuoteen 1984 mennessä koko talon tuotanto oli muutettu biodynaamiseksi. Vaikka Joly edelleen johtaa taloa, on sen pääasiallinen pyörittäminen siirtynyt Jolyn tyttären, Virginie Jolyn, harteille.

Keski-Loiressa sijaitseva Savennières on alueensa outolintu, sillä tyypillisesti Anjou-Saumurin alueen valko- ja roséeviinit ovat makeita tai vähintään puolikuivan ja puolimakean välimaastossa. Savennières'n alueella taas Chenin Blancista valmistetut valkoviinit ovat lähes poikkeuksetta täysin kuivia. Lisäksi alueen satomäärät ovat tiukkojen appellaatiosäädösten mukaan erittäin matalat, minkä vuoksi monet Savennières'n valkoviinit ovat äärimmäisen tiukkoja, konsentroituneita ja pitkäikäisiä. Koko Savennières'n viinialueen 300 hehtaarista vain 147 ha alalla viljellään köynnöksiä. Lisäksi alueella sijaitsee kaksi arvostettua ala-aluetta: 33 hehtaarin Savennières-Roche-aux-Moines ja 7 hehtaarin Savennières-Coulée-de-Serrant, joista jälkimmäinen on kokonaan Nicolas Jolyn omistuksessa.

Jolyn suku omistaa 1700-luvun lopulla rakennetun Roche aux Moines'n linnan, linnan alueella sijaitsevan, 1130-luvulla rakennetun Vieux Serrant'n luostarin ja luostarin aidatun Clos de la Coulée de Serrant -viinitarhan, jota on viljelty aina vuodesta 1130 – näin ollen vuosikerta 2016 on tarhalla järjestyksessään 886. vuosikerta. Tältä tarhalta Joly valmistaa tarhan nimeä kantavan lippulaivaviininsä, jonka usein sanotaan olevan maailman paras kuiva valkoviini. Kuitenkin kaikki talon viinit valmistetaan täysin identtisin menetelmin, joten viinien erot ovat lähinnä niiden ilmaisemassa terroirissa.

Nyt arvioitava talon kakkosviini Clos de la Bergerie valmistetaan Jolyn oppien mukaan täysin biodynaamisin periaattein. Koska Joly uskoo rypäleiden saavuttavan parhaimman mahdollisen terroir-ilmaisun vasta kun rypäleet ovat äärimmäisen kypsiä ja jopa kevyesti jalohomeisia, suoritetaan sadonkorjuu yleensä 4–5 erässä, joidenkin viikkojen – tai jopa parin kuukauden – aikana, poimien joka korjuukerralla tarhojen kaikista kypsimmässä vaiheessa olevat rypäleet. Vaikka Savennières'n appellaatio määrää varsin maltilliset satomäärät (50 hl/ha), on Jolyn Roche-aux-Moines'n tarhojen satomäärät vielä matalammat; vain 25–30 hl/ha. Viinit valmistetaan ensisijaisesti vanhoissa, 500 litran tammitynnyreissä rypäleiden omilla hiivoilla, minkä jälkeen ne pullotetaan suodattamattomina ja käsittelemättöminä, vain maltillisen sulfiittilisäyksen kera. Clos de la Bergerie on Jolyn pienimmän tuotannon viini; pulloja tuotetaan vuosikerrasta riippuen n. 8,000–10,000 kpl vuodessa.

Viini on väriltään keskisyvän keltainen – selkeästi syvempi ja runsaampi mitä vastaavan ikäiset valkoviinit yleensä.

Clos de la Bergerien nokkapuoli on kiehtova ja hurmaava: viinillä on suorastaan jälkiruokaviinimäisen hunajainen tuoksu, mutta silti se tuntuu samalla enemmän kuivalta kuin makealta. Kompleksisesta tuoksusta erottuu sävyjä jalohomeisesta paahteisuudesta, epämääräisestä nahkaisuudesta, ylikypsästä persikasta ja kukkaisesta aromaattisuudesta.

Viinin kompleksinen maku on hyvin linjassa tuoksun kanssa: hunajaa, nahkaisuutta, kypsää keltaista hedelmää, kevyesti kalkkisen bitteristä mineraalisuutta ja hentoa appelsiinia. Yleisilme on hyvin tuhti ja täyteläinen, jopa raskastekoinen ja kevyen öljyinen, mutta samalla erittäin ryhdikkään hapokas, mikä antaa viinille erittäin rakenteikkaan olemuksen. Maku on kokonaisuutena hyvin hurmaava; kuin jotain hyvin jännittävää, täysin kuivaa jälkiruokaviiniä.

Melko pitkässä ja kuivassa jälkimaussa nousee makeutta vihjailevat keltaiset sävyt entistä selvemmiksi: hunajaa, ylikypsää omenaa, kuivattua persikkaa, kevyttä kivistä mineraalisuutta ja hentoa mandariinia.

Vaikka Clos de la Bergerie ei olekaan Jolyn lippulaivaviini, antaa se hyvin kuvan siitä, kuinka persoonallisia viinejä hän leipoo Chenin Blancista keskellä Loiren laaksoa. Tai no, Joly itse kiistää olevansa viinintekijä, sillä hän vain korjaa rypäleet parhaaksi katsomanaan aikana, murskaa ne ja lopuksi pullottaa viiniksi muuttuneen mehun – koska hän ei käsittele viinejään millään lailla, sanoo hän olevansa ainoastaan "luonnon apupoika". Kiistämätöntä on kuitenkin se, että Jolyn tuhdit ja konsentroituneet, mutta silti vaikuttavan hapokkaat ja uskomattomasti kellarointia kestävät viinit ovat tyylillisesti hyvin ainutlaatuisia, kiehtovia ja usein myös äärettömän herkullisia!

Tämä Clos de la Bergerie ei ole mitenkään äärimmäisen kireä Savennières'n Chenin Blanc, joka vaatisi pitkää kellarointia ennen korkkausta (joskin viini varmasti kestää ikää upeasti ja kehittyy kauniisti pitkällä kellaroinnilla), mutta koska Jolyn viinit tunnetusti sekä kestävät että suorastaan vaativat runsaasti happea, voin suositella viinin siirtämistä karahviin hyvissä ajoin (2 h) tai vaihtoehtoisesti pullon korkkaamista edellisenä päivänä – tällöin voi ottaa viinistä maistiaisen ja jättää pullon hengittämään jääkaappiin. Jos viinille miettii ruokakumppania, toimivat varmasti valkoinen liha, runsaat kalaruoat, tuhdit kasvisruoat tai esimerkiksi aromikkaat juustot hyvin.

Lyhyesti: Biodynaamisen kulttituottajan äärimmäisen ainutlaatuinen, kuivaa jälkiruokaviiniä muistuttava konsentroitunut, ryhdikäs ja intensiivinen Chenin Blanc.

Arvio: Tyylikäs – ollakseen näin konsentroitunut, tuhti ja jopa raskastekoinen, on tämä ylikypsä Chenin silti yllättävän elegantti, tasapainoinen, rakenteikas ja ennen kaikkea loputtoman monisyinen esitys. Piti biodynaamisuutta pöhkönä pelleilynä (jota se pääasiassa on) tai ei, osaa Joly sen avulla (tai siitä huolimatta) tuottaa äärimmäisen kiehtovia ja jännittäviä viinejä.

Hinnan (~46,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Stift Engelszell Benno

Stift Engelszell Benno Trappistenbier

• Valmistaja: Stift Engelszell
• Tyyppi: Olut, Belgi, Trappisti
• Maa: Itävalta
• Alue: Oberösterreich, Innviertel
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,09e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: stift engelszell

Monella trappistioluella on erityinen paikka sydämessäni, mutta monen kohdalla olen hiljattain kokenut pienen kyllästymisen: niiden yleensä täyteläinen, raskas, makean siirappinen ja hieman rusinainen meininki on ruvennut hieman tympäisemään (poikkeuksena toki Orval, johon ei taida olla mahdollista kyllästyä). Sitten törmäsin itävaltalaiseen Gregorius-trappistiin (tästä oluesta arvio sitten joskus tulevaisuudessa) ja innostukseni trappisteihin roihahti jälleen liekkeihin.

Trappistioluet ovat siis oluita, joilla trappistiluostarit rahoittavat toimintaansa: ilman trappistijärjestön valtuutusta ei oluita saa kutsua trappisteiksi. Tyylillisesti 'trappisti' ei tarkoita varsinaisesti mitään, vaan kertoo ainoastaan sen, että olut on autenttinen trappistiolut; trappistioluet ova yleensä kuitenkin hyvin samanhenkisiä keskenään, eli tummia tai vaaleita, belgityylisiä oluita – usein myös melko vahvoja sellaisia. Trappistit taas ovat katolilaisia sisterssiläismunkkeja ja -nunnia; nimensä nämä saavat normandialaisesta La Trappen luostarista, jossa sääntökunta alun perin perustettiin 1660-luvulla. Tätä nykyä maailmassa on noin 170 trappistiluostaria.

Trappistit ovat tulleet tunnetuiksi innokkaina oluenpanijoina: olutta panevia luostareita on ollut kymmeniä ympäri Eurooppaa viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Kuitenkin kun ITA, kansainvälinen trappistijärjestö, perustettiin vuonna 1997 suojaamaan trappist-nimen käyttöä, oli maailmassa vain seitsemän trappistiluostaria, jotka panivat omaa oluttaan. Kuusi näistä sijaitsi Belgiassa, kun taas alankomaalainen Koningshoevenin luostari oli tunnettu maailman ainoana Belgian ulkopuolisena tarppistipanimona. Muutos tuli tähän vuonna 2012, kun itävaltalainen Stift Engelszell sai ITA:lta valtuutuksen tuottaa autenttista trappistiolutta. Tämän jälkeen (todennäköisesti maailmalla vallitsevaa pienpanimobuumia heijastellen) on syntynyt vielä kolme trappistiluostaria lisää (Yhdysvaltoihin, Alankomaihin ja Italiaan), joten tällä hetkellä maailmassa on yhteensä 11 trappistipanimoa. Trappistivaltuutus edellyttää, että oluen pano ei saa olla rahaa kerryttävää toimintaa: oluista saatavat rahat tulee käyttää oluentuotantoon, munkkien elinkustannuksiin ja luostarin ylläpitoon; loput oluesta saadut rahat on jaettava hyväntekeväisyyteen. Lisäksi oluenpanon on aina tapahduttava luostarissa, joko ihan munkkien tai sitten luostarin ulkopuolisten panimotyöskentelijöiden tekemänä.

Engelszellin luostari (Stift Engelszell) on vuonna 1293 rakennettu sisterssiläisluostari, jonka ensimmäisen maailmansodan jälkeen Alsacesta paenneet trappistimunkit ottivat käyttöön vuonna 1925. Nykyisin luostarissa on 7 munkkia, jotka saavat elantonsa myymällä luostarin omia juustoja ja liköörejä – sekä vuodesta 2012 alkaen myös oluita. Luostari tuottaa kolmea erilaista olutta, jotka ovat kevyestä vahvimpaan: Nivard, Benno ja Gregorius. Nyt arvioitava Benno on hunajalla maustettu, hieman dubbel-henkinen olut, joka saa nimensä vuosina 1953–66 apottina toimineelta Benno Stumpfilta. Meikäläisen pullon parasta ennen -päiväys oli 16.12.2016.

Bennolla on utuisen pähkinänruskea väri ja kohtalaisen runsas, keskipitkä, saippuavaahtoisen kuohkea ja kermaisen beige vaahto.

Tuoksu on aromikas, jopa raikas, ja siinä tuntuu päällimmäisenä appelsiinia, hillittyä happamuutta ja kevyen karamellista mallasta. Taustalla häilyy belgihiivaista mausteisuutta ja villihunajaisuutta.

Suussa olut on ilahduttavasti hieman happamankirpeä, mikä ei ole missään nimessä tyypillistä trappisteille! Kielen kärjessä tuntuu ujoa, maltaista makeutta; muuten makumaailmasta erottuu appelsiinivetoista sitruksisuutta, kypsää omenaa, belgihiivaista mausteisuutta, kevyttä karamellimallasta, hillittyä hunajaista makeutta, hentoa saison-henkistä funkia ja aavistuksen verran persikkahilloa. Vaikka makumaailman vivahteet vihjaavatkin makeutta, on oluen maku yleisesti kuivakka; hunajakin tuntuu tuovan kokonaisuuteen lähinnä persoonallista mausteisuutta, ei makeutta. Suutuntuma on keskitäyteläinen, hiilihappo pientä ja melko lyhytkestoista ja alkoholi (6,9%) pysyttelee piilossa. Olut ei ole erityisen isokokoinen, mutta ennen kaikkea hyvin vivahteikas, moniulotteinen ja jännittävä.

Jälkimaussa kielelle nousee melko kevyttä katkeroa, hillittyä valkopippurisuutta, loppua kohti kasvavaa, omenaisen hapanta kirpeyttä, hieman mausteisen villihunajaista rustiikkisuutta, hentoa yrttistä virheyttä, aavistus saisonhiivaista rustiikkisuutta ja maatalon meininkiä sekä ujoa neilikkaa.

Jummi soikoon, näköjään fantastinen Gregorius ei ollut mikään poikkeus, vaan Engelszell tuntuu tuottavan ihan järjestään kivalla lailla persoonallisia trappisteja, jotka eivät ole hiilikopioita muiden luostareiden legendaarisista oluista, vaan selkeästi omaa, ainutlaatuista tyyliä edustavia tapauksia! Benno on julmetun mielenkiintoinen, maukas, erilainen ja harvinaisen helpostijuotava trappisti. Voin lämpimästi suositella ottamaan näitä Engelszellin oluita testiin mahdollisuuksin tarjoutuessa, jos haluaa testata jotain uutta, maukasta ja hauskaa!

Lyhyesti: Varsin persoonallinen, kevyesti hapahko, jännittävän monisyinen ja ihastuttavan helpostijuotava trappistiolut.

Arvio: Erinomainen – olisiko tästä jopa lempparitrappistini Orvalin haastajaksi?

Hinnan (4,09e) ja laadun suhde: Erinomainen – Olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Bollinger Vieilles Vignes Françaises 2004

Bollinger Vieilles Vignes Françaises Blanc de Noirs 2004

• Valmistaja: Bollinger
• Tyyppi: Kuohuviini, AOC Champagne
• Maa: Ranska
• Alue: Champagne, Vallée de la Marne
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 491,40e (Syyskuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: plus de bulles

Champagnen kuohuviineistä valtaosa valmistetaan samalla tavalla – perinteisesti viljellyt rypäleet murskataan hellästi, käytetään terästankeissa viiniksi, sekoitetaan sekaan viimeisen vuosikerran tai parin réserve-viiniä hieman mukaan, käytetään pulloissa uudestaan 2-3 vuotta kestävän sakkakypsytyksen ajan ja isketään markkinoille – ja viinien välisten erojen luominen perustuu lähinnä kolmen päärypälelajin sekoitussuhteisiin, kypsytysajan kestoon ja markkinamiesten luovuuteen. Muutamat suuret talot kuitenkin ovat poikenneet valtavirrasta ja hakeneet viineihinsä persoonaa poikkeamalla tavalla tai toisella Champagnen normistosta: Lanson tuo tyylilleen ominaista kireyttä estämällä viineissään happoja pehmentävän malolaktisen käymisen; Charles Heidsieck tuo tyylilleen ominaista runsautta ja paahteisuutta pitämällä réserve-viiniensä varastot yli 10 vuosikertaa kattavina, sekoittamalla réserve-viinejä poikkeuksellisen suuria määriä viiniin ja kypsyttämällä kaikkia viinejä paljon totuttua pidempään; Salon ei sekoita viineihinsä lainkaan réserve-viinejä, vaan jokainen tuotettu viini on yhden vuosikerran tuotos; Krug tuo viineihinsä syvyyttä ja kerroksellisuutta käyttämällä ne nopeasti (1 kk) tammitynnyreissä.

Sitten on Bollinger, joka on täydellisen kuohuviinin tavoittelussaan ottanut käyttöönsä valtavan määrän erilaisia menetelmiä, jotka ovat harvinaisia – tai jopa ainutlaatuisia – Champagnessa. Toisin kuin monet muut suuret Champagnen viinitalot, jotka omistavat vain pieniä määriä tarhoja ja lähinnä ostavat rypäleitä, Bollinger omistamat tarhat tuottavat n. 60% viineihinsä tarvittavista rypäleistä; Bollinger käyttää viininsä tammessa (vuosikerrattomat osittain, muut kokonaan) ja peräti 6 kk ajan (tynnyreiden ikä vaihtelee välillä 5–110 vuotta); Bollinger säilyttää réserve-viininsä ainutlaatuisesti 1,5 litran magnum-pulloissa, joita talon kellareista löytyykin päälle puoli miljoonaa; nämäréserve-viinit kerätään ainoastaan Premier- tai Grand Cru -luokitelluilta tarhoilta ja ne ovat iältään 5-15-vuotiaita; réserve-viinejä käytetään vuosikerrattomissa viineissä ja niiden osuus lopullisessa viinissä on tyypillisesti n. 10-15%, loppuosuuden muodostuessa kahden-kolmen viime vuosikerran sekoituksesta; kaikki talon vuosikerralliset viinit kypsytetään kruunukorkin sijaan luonnonkorkin alla – tämä tarkoittaa myös manuaalista sakanpoistoa kaikille vuosikertaviineille; Bollinger on pyrkinyt vähentämään sulfiittien käyttöä viineissään – esimerkiksi korkinvaihdon yhteydessä viineihin ei lisätä lainkaan sulfiitteja. Lisäksi Bollinger omistaa tarhoja, joilla kasvaa kaikkia sallittuja lajikkeita: kolmen päälajikkeen (Chardonnay, Pinot Meunier, Pinot Noir) lisäksi myös neljää pienemmässä määrin viljeltyä lajiketta (Arbanne, Petit Meslier, Pinot Blanc, Pinot Gris) sekä kahta epävirallisesti sallittua lajiketta, jota ei käytännössä viljellä alueella lainkaan (Gamay, Pinot Teinturier).

Bollingerin ainutlaatuisin viini on kuitenkin talon prestige cuvéenakin pidetty Vieilles Vignes Françaises. Toisin kuin voisi odottaa, ei viinin nimi viittaa vanhoihin köynnöksiin, vaan vanhanaikaiseen, varttamattomien köynnösten provignage-viljelymenetelmään: tässä menetelmässä köynnöksen satoa tuottanut oksa haudataan vuoden lopuksi maahan, jolloin se kehittää omat juurensa ja joidenkin vuosien päästä kasvaa uudestaan maasta ulos uutena köynnöksenä. Näin yksi ainoa viiniköynnös saattaa käsittää suuria osia tarhasta ollen yksi elävä organismi, jolla on niin muinaisia, vahvoja ja pitkiä juuria, kuin nuoria ja innokkaasti leviäviä juuria – samalla toki köynnöksen iän määrittely muuttuu mahdottomaksi köynnöksen eri osien ollessa hyvin eri ikäisiä. Tällä tavoin viljellyt köynnökset kasvavat nykyaikaiseen viinitarhaan verrattuna äärimmäisen tiheässä, mutta samalla tuottavat luonnostaan merkittävästi vähemmän satoa. Alun perin Bollingerilla oli kolme tällaista tarhaa – kivimuurein aidatut Clos de Chaudes Terres (0,15 ha) ja Clos St. Jacques (0,21 ha) sekä aidaton Croix Rouge (0,16 ha) – mutta koska köynnöksiä ei tämän muinaisen istutusmenetelmän takia voida istuttaa viinikirvalta suojaavaan juurakkoon, onnistui viinikirva iskemään Croix Rouge -tarhaan vuonna 2004 ja tuhoamaan sen. On kuitenkin edelleen suuri mysteeri, miksei viinikirva ole vieläkään iskenyt näihih kahteen muuhun Bollingerin varttamattomien köynnösten tarhaan.

Näiltä kahdelta (alun perin kolmelta) viinikirvattomalta tarhalta Bollinger on tuottanut Vieilles Vignes Françaises -shamppanjaa alkaen vuosikerrasta 1969. Koska tarhojen köynnökset ovat vain Pinot Noiria, on viini loogisesti 100% Pinot Noirista valmistettu blanc de noirs. Hyvin pienen satoisuuden vuoksi köynnökset tuottavat usein äärimmäisen kypsiä ja konsentroituneita rypäleitä, mutta samalla viinin vuosituotantomäärä on minimaalinen: vuosikerrasta riippuen 2,500–5,000 pulloa, mikä vastaa n. promillea talon viinituotannosta (mikroskooppisesta tuotantomäärästä johtuen kaikki tuotetut pullot julkaistaan myyntiin ja Bollingerin työntekijät eivät potkujen uhalla saa itse – edes omilla rahoillaan – ostaa itselleen VVF-pulloa). Viini aluksi käytetään ja kypsytetään talon tyyliin tammessa, minkä jälkeen viini siirretään kypsymään hiivasakan kanssa luonnonkorkilla suljettuihin pulloihin vajaaksi kymmeneksi vuodeksi. Lopuksi viinin sakanpoisto suoritetaan manuaalisesti ja ilman sulfiittilisäyksiä. Dosage on melko maltillinen n. 6-7 g/l. VVF 2004 oli viinin viimeinen vuosikerta, jossa käytettiin myös Croix Rouge -tarhan rypäleitä, ennen kuin tarha tuhoutui. Tätä (Champagnen alueella melko hyvänä pidettyä) vuosikertaa tuotettiin yhteensä 3,886 pulloa.

Viinin väri on tasaisen ja syvän vaaleankeltainen – sekä yli 10 vuoden ikä että viinin konsentraatio tuntuvat näkyvän siis jo viinin ulkonäössä.

Todella hienostunut tuoksu ei ole isokokoinen tai lasistaryöppyävä, mutta silti todella runsas ja äärimmäisen monisyinen. Tuoksun yleisilme on kypsyyttä huokuva ja paikoin jopa makea: siitä voi erottaa lähes siirappista makeutta ja kypsänmakeaa keltaista hedelmää, melko paljon kermaa ja jopa hieman ruskistunutta voita, makean limppuista leipäisyyttä, ujoa mausteisuutta (jopa aavistus tammea?) ja hentoa sitruunamarmeladia. Vaikka viini on väriltään valkoinen, tuo erittäin kypsä Pinot Noir tuoksun taustalle ujoja, synkempiä sävyjä vadelmasta ja jopa tummasta kirsikasta. Tuoksu ei kuitenkaan ole jälkiruokaviinimäisen makea, vaan selkeästi shamppanjamaisen elegantti; jopa aavistuksen pidättelevä mutta silti kompleksinen nokkapuoli on siis kaikin puolin erittäin miellyttävä, houkutteleva ja siitä tuntuu yksinkertaisesti olevan erittäin paljon kaikkea.

Suussa viinillä on runsas, leveä ja intensiivinen olemus. Makumaailma vaikuttaa aluksi hyvin nuorelta: erittäin teräksiseltä, korostuneen hapokkaalta ja voimakkaan viheromenaiselta. Pian viini kuitenkin aukeaa (ja lämpenee lasissa), minkä seurauksena makumaailmasta alkaa löytyä kermaisuutta, kypsää sitruunaa, pähkinävoita, kevyttä uuniomenaa ja hentoa kirsikkaisuutta. Vaikka viini on selvästi rutikuiva, huokuu se silti voimakkaasti makeutta ja kypsää hedelmää, mikä tekee yleisilmeestä hyvin suurikokoisen ja jopa hieman raskassoutuisenkin. Pieni ja lempeä mousse ei juurikaan onnistu luomaan viiniin keveyttä, mutta hapokkuus pysyy loppuun asti napakkana ja viini rakenteikkaan oloisena.

Keskimaun tavoin myös viinin jälkimaku on runsas ja monisyinen: kermaisuutta, teräksistä mineraalia, kypsää sitrusta, voita, kevyttä mantelia, hillittyä uuniomenaa ja hentoa leipäistä paahteisuutta. Suuhun jää erittäin pitkäkestoinen, ujon bitterinen ja hennosti voideltua paahtoleipää muistuttava, paahteinen jälkivaikutelma.

Bollinger on yleisesti tullut tunnetuksi varsin runsaalla, paahteisella ja vaikuttavan suurikokoisella tyylillään. Talon lippulaivaviini VVF tuntuu olevan vielä tästä askeleen pidemmälle viety versio: viinissä on sitä Bollingerin massaa, mutta vielä totuttua kypsemmällä hedelmällä ja konsentraatiolla. Viini on kyllä hämmästyttävän upea ja tyylikäs esitys, mutta mitään herkkää eleganssia siitä ei löydy niin millään. Toisaalta, jos viinillä on hintaa puoli tonnia (Arkadian erikoisvalikoimassa 490 euroa loppuvuodesta 2014, nykyisin wine-searcherin mukaan 617 euroa), saa siltä mielestäni ihan rehellisesti odottaa kunnon tykittelymeininkiä.

Viini on tällä hetkellä uskomattoman vaikuttava esitys, mutta siinä tuntuu olevan hyvin runsaasti potkua ja potentiaalia kestämään myös kellarointia useamman vuosikymmenen ajan. En ehkä itse menisi sanomaan tätä parhaaksi maistamakseni shamppanjaksi tai miksikään shamppisten ideaaliksi, mutta kokonaisuus on silti niin äärimmäisen vaikuttava, moniulotteinen ja tasapainoinen, että menee se silti parhaimpien ja vaikuttavimpien koskaan maistamieni kuohuviinien joukkoon. Viinillä on toki järjettömästi hintaa, mutta tämän tapauksessa se ei tunnu heijastelevan pelkästään sen statusta ja äärimmäisen pieniä tuotantomääriä, mutta myös sen laatua ja ainutlaatuista tyyliä. Ihan järkevän hinta-laatusuhteen tuote tämä ei ole, mutta tämän tapauksessa on kyllä mahdotonta saada vastaavaa viiniä edullisempaan hintaan, joten viinin hinnoittelun kyllä ymmärtää.

Lyhyesti: Mikroskooppisen tuotannon äärimmäisen massiivinen, kypsä, vaikuttava ja silti tasapainoinen kulttishamppis. Parhaita maistamiani kuplivia.

Arvio: Täydellinen – tuntuu, että näiden supershamppisten osalta tästä viinistä voi paremmaksi mennä lähinnä vain VVF:n paremman vuosikerran enemmän ikää saaneella versiolla.

Hinnan (491,40e) ja laadun suhde: Heikohko – toisaalta vastaavaa ei voi saada halvemmalla, mutta toisaalta on puoli tonnia pullollisesta kuplivaa viinistä nyt aika helvetisti.

Bell's Oarsman Ale

Bell's Oarsman Ale

• Valmistaja: Bell's Brewery Inc.
• Tyyppi: Olut, Sour ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Michigan
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 0e (norm. 5,99e; Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: gear patrol

Tämä olut päätyi käpäliini täysin sattumalta viime syksynä. Tein tilauksen mainioon Firmabieriin, mutta kun reilun viikon jälkeen tilauksesta ei ollut kuulunut mitään (ja paketin seurantakoodi väitti paketin olevan jo toimitettu), kyselin asiasta Firmabieriltä. He ottivat asiasta selvää, ja paljastui, että olutkuormani oli seikkaillut ympäri Hollantia poistumatta koskaan maasta ja lopuksi jäänyt odottelemaan Firmabierin kotipostiin. Myymälän tyypit kävivät hakemassa boksin, lisäsivät viivästyksestä korvaukseksi pari olutta ja pistivät paketin uudestaan matkaan. Tällä kertaa paketti päätyi perille muutamassa päivässä ja ihan oikeaan osoitteeseen.

Tämä olut oli yksi niistä korvauskaljoista. Hintaa oluella näytti olevan Firmabierissä sentin vajaa kuusi euroa. Panimona toimii michiganilainen Bell's, jonka Larry Bell perusti vuonna 1983 panimotarvikekaupaksi. Ensimmäiset kaupalliset oluet Bell myi myymälästään pari vuotta myöhemmin, syksyllä 1985. Nykyisin panimo tuottaa n. 35 miljoonaa litraa olutta vuodessa ja sille tuntuu olevan tärkeää omavaraisuus ja kestävä kehitys: Bell'sin sivuilla ei tyydytä kertomaan, että panimo on yleisesti "vihreä", vaan siellä annetaan yksityiskohtainen lista asioista, joilla panimo pyrkii vähentämään ympäristön kuormitusta. Lisäksi vuonna 2008 Bell's osti oman 30 ha pellon, jolla panimo viljelee luonnonmukaisesti ohraa oluitaan varten.

Oarsman on ulkonäöltään utuinen, väriltään ujosti vihertävänsävyiseen taittuva aprikoosinkeltainen. Valkoinen, höttöinen vaahtohattu nousee runsaana, mutta haihtuu myös hyvin ketterästi ja pitsiä jättämättä.

Selkeää happamankirpeyttä vihjaileva tuoksu on yhtä aikaa raikas ja tunkkainen: siinä on sekä jonkinlaista omenaisuutta ja ujoa sitruunaistuutta, että hentoa juureksellisuutta ja funkkia. Enkä puhu nyt mistään ummehtuneesta perunakellarista, vaan ihan mukavasta, tuoreen palsternakkaisesta aromaattisuudesta. Taustalla häilyy kevyttä aprikoosia ja puisevaa mausteisuutta. Tuoksussa leijailee tietty geneerisen viljainen olutmaisuus, mutta ilman sitä voisin mustasta sokkolasista veikata kyseessä olevan hieman autolyyttistä (hiivaisen paahteista) kuohuviiniä tai vanhoissa tammitynnyreissä kypsytettyä valkoviiniä. Tuoksu ei ole mitenkään voimakas, mutta se on todella erikoinen, epämääräisen ja siitä on vaikea saada otetta, vaikka siinä tapahtuukin paljon. Ei vaikea, mutta intellektuaalisesti haastava tuoksu!

Suussa olut on kepeä ja maltillisesti happamankirpeä. Maku on alkoholin tavoin (4%) varsin kepeä ja hillitty, mutta miellyttävän aromikas ja hienovaraisella tavalla moniulotteinen. Siitä erottuu maltillista kypsää omenaa ja persikkaa, hillittyä sitrushedelmää, kevyttä viljaisuutta, hentoa hunajaa ja ujoa vihertävää yrttisyyttä. Suutuntuma on kuitenkin hieman ohut ja vetinen, eikä katkerohumalaa ole juurikaan käytetty. Hiilihappoisuus on melko pientä ja hillittyä.

Jälkimaku ujosti happamankirpeä, minkä lisäksi siinä tuntuu hennosti vehnäistä happamuutta, kevyttä viljaisuutta, hillittyä mausteisuutta ja aavistus appelsiinista hedelmää.

Vaikea sanoa, oltiinko oluelle pyritty hakemaan mitään selvää tyyliä, mutta se tuntuu olevan hieman Berliner Weisse -tyylinen tapaus: kepeä, helpostijuotava, maukas ja raikas, ja ennen kaikkea persoonallinen ja suorastaan hämmentävän viinillinen. Paikoin Oarsman on enemmän kuin hyvin vähäalkoholinen valko- tai kuohuviini kuin varsinainen olut.

Tämäpä onkin varsin hurmaava sessiokalja! Oarsmania voisi juoda helposti useampia pulloja illan aikana siihen kyllästymättä, koska sen mielenkiintoisuus on ns. through the roof ja juotavuuskin on tapissaan. Oluen ainoaksi ongelmatekijäksi muodostuu sen hinta, joka on jo nettikaupoissa reilusti vitosen tuolla puolen – kenties jenkeissä tätä saisi parilla dollarilla?

Lyhyesti: Varsin kepeä, erittäin persoonallinen ja paikoin jopa yllättävän viinillinen hapanolut rapakon tuolta puolen. Loistavaa sessiointikamaa!

Arvio: Erittäin hyvä – harvemmin nämä sessioitavan kepeät pikku oluet herättävät suurempia tunteita kuin "kiva". Tämä kuitenkin onnistuu iskemään meikäläisen mieltymyksiin täydellä teholla raikkaalla happamuudellaan ja mukavan persoonallisella tuoksu- ja makumaailmallaan.

Hinnan (5,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Produttori del Barbaresco Ovello Riserva 1970

Produttori del Barbaresco Ovello Riserva 1970

• Valmistaja: Produttori del Barbaresco
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Barbaresco Riserva
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
• Rypäleet: Nebbiolo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 100,00e (Elokuu 2015, Enoteca Grandi Vini)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: vhpk

Kun Barbarescon parasta tuottajaa haetaan, vastannee hyvin moni, että "Gaja". Pehmeämmistä ja helpomminlähestyttävistä modernistiviineistä tykkäävät voisivat sanoa jonkun muun tuottajan, mutta aitoa old school -meininkiä kaipaaville on olemassa vain yksi nimi: myös Maailman Parhaana Osuuskuntana tunnettu Produttori del Barbaresco.

Jos vuonna 1959 perustetun Produttorin historia laajemmin, suosittelen lukaisemaan meikäläisen raportin viimekeväiseltä vierailultamme osuuskunnalle. Kerron tässä kuitenkin lyhykäisyydessään talon toimintatavasta.

Noin 50 viljelijästä koostuva osuuskunta viljelee n. 110 ha aluetta Barbarescossa. Talo ostaa viljelijöiltä ainoastaan Barbarescon alueella viljeltyjä rypäleitä, eli kaikki talon viinit ovat Barbarescon Nebbioloa – vastaavasti kaikki osuuskunnan viljelijät ovat sitoutuneet myymään 100% Barbarescon tuotannostaan osuuskunnalle. Hinta, jonka osuuskunta maksaa viljelijöille rypäleistä on poikkeuksellisen suuri, 2-5 euroa kilolta – tämä on heikkotasoisimmillakin rypäleillä enemmän, mitä muilla taloilla saa yleensä laadultaan parhaimmista rypäleistä. Suuri hintahaarukka kuitenkin kannustaa viljelijöitä panostamaan mahdollisimman paljon laatuun, sillä korkealaatuisimmilla rypäleillä voi helposti yli kaksinkertaistaa niiden tuoton!

Heikkolaatuisimmista rypäleistä Produttori tuottaa talon perusviiniä, lyhyemmän aikaa kypsyvää Langhe Nebbioloa; loput rypäleet talo käyttää Barbarescon tuotantoon. Talolla on merkittävästi tarhoja yhdeksällä Barbarescon korkealuokkaisimmalla cru-tarhalla; hyvinä vuosina talo tuottaa näiltä tarhoilta lippulaivaviininsä, Cru Riservat. Tasapuolisuuden vuoksi Cru Riservat tuotetaan jokaiselta yhdeksältä cru-tarhalta tai niitä ei tuoteta lainkaan. Vuosina, jolloin Cru Riservaa ei tuoteta, käytetään näiden tarhojen rypäleet perus-Barbarescon tuotantoon. Näin parhaimpina vuosina perus-Barbaresco kantaa itsensä omin voimin, mutta hieman heikompina vuosina perus-Barbaresco saa tukea Barbarescon alueen parhaiden tarhojen tuomasta ryhdistä ja runsaudesta.

Produttorin viljelijöiden omistuksessa on peräti 6,5 ha Barbarescon pohjoispuolella sijaitsevasta, 8,5 ha Ovellon cru-tarhasta. Loput 2 ha ovat kolmen muun tuottajan omistuksessa, eli tällä hetkellä on olemassa vain neljä tuottajaa, jotka tuottava Ovello-tarha-Barbarescoa. Ensimmäisen kerran Produttori valmisti Ovello Riservaa vuonna 1970, joten nyt arvioitava viini on ensimmäistä koskaan valmistettua vuosikertaa. Ymmärtääkseni Produttori valmistaa viininsä edelleen samoin menetelmin, mitä talo käytti jo 50-luvulla, joten viini on todennäköisesti käynyt läpi samat proseduurit kuin viinin nykyiset vuosikerrat. Nämä ovat noin kuukauden (joskus jopa puolitoista) kestävä alkoholikäyminen ja kuorimaseraatio, malolaktinen käyminen, vähintään 36 kk kypsytys vanhoissa, vähintään 25,000 litran botti-tynnyreissä ja vähintään 12 kk pullokypsytys ennen myyntiinlaskua. Tämä kyseinen kappale on vielä julkaisun jälkeen viettänyt n. 40 vuotta kellarissa, mm. Alban keskustassa sijaitsevassa Enoteca Grandi Vinissä.

Kaadon myötä lasiin kaatuu hyvin sakkaisen sameaa, kehittyneen rusehtavanpunaista viiniä. Sakka kuitenkin laskeutuu melko nopeasti lasin pohjalle, paljastaen kirkkaan, poltetun tiilen oranssinpunaisen viinin. Runsaan sakkaisuuden vuoksi voinkin suositella nostamaan viinin pystyyn hyvissä ajoin ja dekantoimaan sen erityisen varovasti.

Selkeästi kehittynyt ja iäkäs, mutta edelleen varsin elinvoimaisessa kunnossa oleva tuoksu on uskomattoman hurmaava ja antaa mitä erinomaisimman esimerkin siitä, minkälainen on hienon tuoksun bouquet. Aluksi lähinnä kuivakalta ja pölyiseltä tuntuvasta tuoksusta erottuu makeaa omenaisuutta, märkää metsämaata, kuivakukkaista parfyymia, mustan teen puruja ja kosteita tupakanpuruja. Pääasiallisen tuoksun alta voi erottaa myös lukemattomia, herkempiä sävyjä, kuten kevyttä tervaisuutta, hillittyä nahkaisuutta, maltillista savuisuutta, hentoa kuivattua viikunaa ja ujoa mentolista yrttisyyttä. Tuoksun aromikirjoa on mahdotonta sanallistaa, mutta ylläoleva analyysi antaa jotain osviittaa tuoksun moniulotteisuudesta ja kerroksellisuudesta.

Kehittynyt ja uskomattoman vivahteikas makumaailma lunastaa tuoksun lupaukset vaivatta. Intensiivisestä ja kuivasta mutta mehukkaan hapokkaasta makumaailmasta löytyy mm. kuivahtanutta kirsikkaa ja kevyttä hapankirsikkaa, mausteisuutta, maltillista tervaisuutta, hillittyä maamaisuutta, hentoa maitokahvia tai kaakaota (ei mitenkään uuden tammen oloista, vaan lähinnä hyvin kehittyneiden tuomaa vivahteikkuutta) ja aavistus mentolia. Suutuntuma on melko täyteläinen ja vaikka tanniineja on edelleen melko paljon ja happosektorikin on hyvin hengissä, on viinin yleisilme elegantin samettinen ja rauhallinen. Pieni sakkaisuus antaa viinille hennon jauhoisen fiiliksen suutuntumaan.

Viinistä jää suuhun runsas, maukas ja pitkään viipyilevä jälkimaku, josta voi erottaa kuivahtanutta tummaa kirsikkaa, paahdettua mausteisuutta, kevyttä tervaisuutta, hillittyä bitterisyyttä, hentoa maamaisuutta ja ujoa kuivattua luumua tai taatelia. Hienojakoiset tanniinit kuivattavat suuta vaivihkaa.

Tämä (omasta mielestäni) Barbarescon parhaan tuottajan 45 vuoden ikään ehtinyt Riserva on upea, mykistävän hurmaava esitys ja mennee päänsisäisissä ranking-listoissani parhaaksi koskaan maistamakseni Nebbioloksi. Parhaasta maistamastani punaviinistä en ole varma, mutta kärkipaikkoja silläkin puolella hätyytellään. Huhhuh, oikeasti.

Produttorin Ovello Riserva 1970 on kyllä selkeästi iäkäs tapaus, mutta silti uskomattoman hienossa kunnossa edelleen, eikä osoita mitään merkkejä alamäestä. Voin kuvitella viinin elävän hyvin kellaroituna helposti yli 50-vuotiaaksi ja paljon pidempäänkin, mutta sille ei kyllä ole mitään tarvetta: viini on saavuttanut huippunsa aikapäiviä sitten, eli viini ei todennäköisesti ole kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin, eikä se niin tule lisäkellaroinnilla myöskään tekemään. Viini on siis "juo kun huvittaa" -vaiheessa ja todennäköisesti myös tulee sellaisessa olemaan vielä vuosia. Vaikka viinillä on edelleen rakennetta pärjätä hienosti ruokien kanssa, kannattaa ruoat tässä tapauksessa jättää sikseen ja antaa näin upealle viinille kaikki se huomio, mitä se ansaitsee.

Lyhyesti: Kehityskaarensa huipulla vakaasti majaileva, uskomattoman vaikuttava, äärimmäisen upeasti kehittynyt ja ennen kaikkea loputtoman herkullinen, 45-vuotias Barbaresco.

Arvio: Täydellinen – jos vanhoista viineistä sattuu pitämään, rupeaa olemaan jo melko mahdotonta ylittää tämän viinin asettamaa tasoa. Mykistävää tavaraa. Ai hitto.

Hinnan (100,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

To Øl Nelson Survin

To Øl Nelson Survin

• Valmistaja: To Øl
• Tyyppi: Olut, Sour ale / DIPA
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Maltaat: Biscuit-, cara-, pilsner-; mallastamaton vehnä
• Humala: Nelson Sauvin
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 3,99e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: to øl

Koska olen kyltymätön hapanoluthermanni, pitää jokainen vastaantuleva hapan kötöstys napata testiin – sellaisissakin tilanteissa, joissa hälytyskellojen pitäisi jo soida. Hyvä esimerkki tällaisesta oluesta on nyt arvioitava To Ølin Nelson Survin: hapanoluen ja single hop Double IPA:n epäpyhä risteytys.

Eipä kai tässä sen enempää lätinää oluesta tarvitse harrastaa? Voltteja on DIPA-henkeen 9%, sekä aromi- että katkerohumalointi on tehty uusseelantilaisella Nelson Sauvinilla ja olut on pantu myös Mikkellerin taajaan käyttämällä vuokrapanimo de Proefsilla.

Oluen läpinäkymättömän samea väri on kevyesti ruskeaan taittuvan appelsiinin oranssi – ei siis mitenkään erityisen houkutteleva. Kermaisen beige vaahtokukka on hyvin runsas, erittäin kestävä ja se jättää ronskisti lasin reunoille pitsiä.

Oluella on todella intensiivinen, kompleksinen ja jopa hennon Sauvignon Blancia muistuttavan valkoviinillinen tuoksu, jossa tuntuu kypsänmakeaa sitrushedelmää, ruohoa, persikkaa, eksoottisia tropiikin hedelmiä, hentoa herukanlehteä ja aavistus karamellimallasta sekä vivahde kirpeyttä. Taustalla häilyy persoonallinen, hennon maamainen funkin häivähdys, joka ei kyllä varsinaisesti kuitenkaan muistuta lambicien brettaisuutta.

Jumalauta kun olut on kirpeä. Siis oikeasti, olut muistuttaa enemmän oluella maustettua sitruunamehua kuin olutta. Kuiva ja kirpeän hapan maku tuo kielelle makeaa sitruunamarmeladisuutta,tuntuvaa greippistä ja jopa ärjyn voimakkaaksi äityvää saippuaista katkeruutta, karamellimaltaisuutta, kevyttä kukkaisuutta ja hennosti kypsää omenaa. Hiilihappo on todella pientä ja pehmeää, kun taas suutuntuma on keskitäyteläinen tai täyteläinen, öljyinen ja liukas. Hämmentävästi 9% alkoholia pysyy täysin piilossa.

Suuhun jäävä jälkimaku on pitkä, rusehtavan omenainen, kirpeän raikas, sitruunainen ja rouhean karamellinen, jopa hennon toffeinen. Jälkivaikutelma on varsin tuntuvan katkeroinen, poskipäitä viiltävän kirpeä ja erittäin moniulotteinen.

Mitä

helvettiä.

Tämä olut kyllä onnistuu yllättämään täysin – vaikka se on juuri sellainen, mitä etiketti lupaa: hapan DIPA. Tästä oluttyylistä tuskin tulee mitään suurta hittiä, sillä ainakin tässä oluessa humalien tuntuva karvaus ja voimakas kirpeys eivät oikein kunnolla juttele keskenään; lisäksi happamuus ei oikein täysin soinnu kokonaisuuteen, vaan se lähinnä tuntuu hieman päälleliimatulta, minkä lisäksi se tuntuu korostavan humaloinnin saippuaisuutta erittäin voimakkaasti. Oluessa tuntuu olevan kauneusvirheitä ja tasapaino hieman hukassa, mutta samalla oluiden höpöasteikko loppuu jo kesken ja jatkuvasti tekee mieli ottaa uutta hörppyä, jotta voi tuntea olonsa hämmentyneeksi. En tiedä mitä ajatella tästä.

Lyhyesti: Äärimmäisyyksien höpöolut: hapanoluen ja Nelson Sauvinilla humaloidun single hop -DIPA:n epäpyhä liitto. Hieman epätasapainoinen ja erittäin kummallinen.

Arvio: Erikoinen – en ole varma onko olut oikeasti hyvä. Se tuntuu hieman tasapainottomalta, ja vaikka yleensä niin katkerot kuin happamuus ovat hyviä asioita oluessa, tuntuu Nelson Survinissa molempien läsnäolo hieman liioitellulta: tämä olut ei ole riittävän iso niille molemmille. Vioistaan huolimatta olut onnistuu jättämään koukkuun ja saa nostamaan lasin uudelleen huulille.

Hinnan (3,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Château de Beaucastel Blanc 2013

Château de Beaucastel Blanc 2013

• Valmistaja: Château de Beaucastel
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Châteauneuf-du-Pape
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Etelä-Rhône, Châteauneuf-du-Pape
• Rypäleet: Roussanne (80%), Grenache Blanc (15%), Bourboulenc, Clairette, Picardan
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 70,00e (Syyskuu 2015, Vindirekt)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: beaucastel

Tämän viinin tuottaja on Perrinin viinisuvun luotsaama Château de Beaucastel, joka on tullut tunnetuksi ainutlaatuisesta, punaisesta Châteauneuf-du-Papestaan, joka on tunnettu siitä, että se valmistetaan käyttäen kaikkia alueella sallittuja kolmeatoista rypälelajiketta ja jota moni taho pitää peräti maailman parhaana punaisena CdP:nä. Beaucastelin historia alkaa vuodesta 1549, kun Pierre de Beaucastel osti Coudoulet'n kylästä maatalon; viinejä tilalla on kuitenkin viljelty vasta 1800-luvun alusta. Kun 1800–1900-lukujen taitteessa viinikirva tuhosi alueen viini-istutukset, osti Pierre Tramier viinitalon vuonna 1909 ja palautti sekä talon viljelmät että itse viinitalon entiseen loistoonsa. Perrinin viinisuvun huomaan talo päätyi kun Tramierin vävypoika Pierre Perrin peri talon Tramierin kuoltua. Nykyisin Beaucastel käsittää 130 ha viljelyksiä, joista viiniköynnöksiä on 100 ha alueella. Tästä alueesta n. 75% sijaitsee Châteauneuf-du-Papen alueella ja 25% ympäröivillä alueilla, joista valmistetaan Beaucastelin suuremman alueappellaation Côtes du Rhône -viinejä. Lisäksi Perrinit ostavat rypäleitä sopimusviljelijöiltä ympäri Rhônen laaksoa, mutta näistä valmistettuja viinejä ei käytetä Château de Beaucastel -viineissä, vaan niistä valmistetaan négociant-viinejä Famille Perrin -nimen alla.

Perrinin viinisuku on kerännyt mainetta ensisijaisesti Château de Beaucastelissa, jossa he tuottavat hyvin klassisia, elegantteja viinejä, joissa pääosaa eivät näyttele uusi tammi tai Châteauneuf-du-Papen pääasialliset lajikkeet, Grenache ja Grenache Blanc. Beaucastelin punaviinin pääasiallinen lajike on Mourvèdre, kun taas valkoisessa on pääosassa Roussanne. Talon tarhoilla siirryttiin luonnonmukaiseen viljelyyn jo 1950-luvulla, minkä lisäksi Beaucastel on ollut yksi biodynaamisen viljelyn pinoeereja Ranskassa siirtyen biodynaamiseen viljelyyn jo vuonna 1974. Talon viinit käytetään ensisijaisesti suurissa, vanhoissa tammitynnyreissä ja -sammioissa, jotta alueen terroir pääsisi esille viineissä. Osoituksena viinien korkeasta tasosta Perrinin viinisuku hyväksyttiin vuonna 2006 Primum Familiae Vini -yhdistykseen, joka koostuu 12 maailman parhaimpien joukkoon kuuluvasta perheomisteisesta viinitalosta.

Tämä arvio ei kuitenkaan kerro legendaarisesta punaisesta Château de Beaucastelista, vaan sen paljon vähemmälle huomiolle jäänestä valkoisesta versiosta: parhaimmat CdP:n valkoviinit ovat kuitenkin varsin hurmaavia esityksiä, jollaisia on käytännössä mahdotonta löytää Rhônen laakson ulkopuolelta (tosin on sääli, että vaikka Etelä-Rhônessa tuotetaan varsin jännittäviä, mielenkiintoisia ja persoonallisia valkoviinejä, päätyy useimmiten monopolin hyllyille lähinnä niitä raskastekoisia, matalahappoisia ja hallitsevan alkoholisia esityksiä).

Valkoisen Beaucastelin vuosittaiset tuotantomäärät ovat varsin pieniä, sillä talolla on omistuksessa vain n. 7 ha valkoisia lajikkeita (joista vähiten Picardan-lajiketta, jota nykyisin tavataan Ranskassa n. 0,5 ha alueella). Käsinpoimituista rypäleistä puristettu mehu siirrettiin aluksi uusiin tammitynnyreihin alkoholi- ja malolaktista käymistä varten. Tämän jälkeen viini siirrettiin kypsymään vanhoihin tammitynnyreihin (30%) ja terästankkeihin (70%) 8 kk ajaksi.

Väriltään viini on nuorekkaan vaaleanvihertävä.

Viinillä on hillitty, mutta pidätteleväistä muhkeutta vihjaileva kompleksinen tuoksu, josta erottuu valkoista persikkaa, hillottua sitruunaa, kukkaisuutta, kevyttä mausteisuutta, hentoa verkkomelonia ja aavistus kermaisuutta. Valkoisien rhônelaisten tuoksua on usein vaikea kuvailla, koska ne ovat jotenkin todella epämääräisiä ja vaikeaselkoisia, mutta tämän viinin tuoksu tuntuu hieman selväpiirteisemmältä. Viinissä on silti kuitenkin sitä jotain epämääräistä vaaleaa hedelmäisyyttä ja vahamaisuutta, jota on melkeinpä mahdotonta saada kuvailtua.

Suussa viini on täyteläinen ja maun hedelmäisyydestä on tuoksun tavoin hieman vaikea saada otetta. Makumaailmassa tuntuu valkoista persikkaa, kypsää omenaa, tynnyrikäymisen ja -kypsytyksen tuomaa kermaisuutta ja hillittyä, hienostunutta mausteisuutta, jopa hentoa puisevuutta, kypsää keltaista hedelmää, hentoa asetonia ja ujo vihjaus hunajaisuutta. Makumaailmassa on runsautta, mutta viinillä on ihastuttavan runsaat, ryhdikkäät hapot ja kokonaisuus huokuu valloittavaa balanssia.

Jälkimaku on yhtä aikaa sekä kuiva että kypsänmakean hedelmäinen. Kielelle jää viipyileviä vivahteita valkoisesta persikasta, verkkomelonista, makeasta punaisesta omenasta ja mantelista. Jälkivaikutelma on moniulotteinen, ryhdikäs, kielellä kehittyvä ja ennenkaikkea pitkäkestoinen.

Beaucastelin valkoinen Châteauneuf-du-Pape edustaa sitä, mitä kyseinen viinityyli voi parhaimmillaan olla: moniulotteinen, vaikuttava ja rakenteikas ilman liiallista tammea, alkoholia tai ylikypsää hedelmää. Happoja ja ryhtiä siinä on reilusti enemmän mitä monista viinin kilpakumppaneista löytyy, mutta viini ei hapoistaan huolimatta silti ole varsinaisesti kepeä ja freesi, vaan runsas, muhkea ja positiivisesti tuhti. Vaikka tammeakin erottuu paikoin, on kokonaisuus ennen kaikkea puhdaspiirteinen ja hedelmän ehdoilla menevä – puiset piirteet jäävät lähinnä taustalla pysyttelevän statistin rooliin.

Viini on juuri tällä hetkellä aivan valloittavassa, nuorekkaassa tikissä, mutta voin hyvin kuvitella, että näin runsaalla ja rakenteikkaalla viinillä on valoisa tulevaisuus myös kellarissa. Nyt viini kannattaa korkata melko tuhdin ja riittävän rasvaisen ruoan kumppaniksi, mutta kärsivälliset voivat odottaa viinin kanssa viinin 10-vuotispäiviin ja ihmetellä, mihin suuntaan valkoinen Rhônelainen ikääntyessään menee.

Lyhyesti: Arvostetun tuottajan todella hurmaava, nuori, ryhdikkään hapokas, puhdaspiirteinen ja runsaan hedelmäinen valkoinen Châteauneuf-du-Pape.

Arvio: Erinomainen – valkoinen Château de Beaucastel edustaa sitä, mitä valkoinen Châteauneuf-du-Pape voi parhaimmillaan olla. Kenties muidenkin tuottajien kannattaisi ottaa tästä mallia ja siirtää Grenache Blanc pääosasta rypälekoituksen pienemmäksi komponentiksi?

Hinnan (70,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Mikkeller Crooked Moon Tattoo Stockholm

Mikkeller Crooked Moon Tattoo Stockholm

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Stout
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 7,80e (Lokakuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: mikkeller

Ei ole mitenkään harvinaista, että Mikkeller tekee yhteistyötä eri panimojen ja muiden vastaavien toimijoiden kanssa. Tämä olut on kuitenkin tehty yhteistyössä tatuointistudion kanssa, joten ihan tyypillinen kollaboraatio-olut tämä ei ole.

Alun perin Crooked Moon Tattoo oli Helsingborgissa toimivalle kahden veljeksen tatuointistudiolle tehty DIPA, mutta kun toinen veljeksistä muutti Tukholmaan ja perusti sinne seuraavan Crooked Moon -tatuointistudion, piti sillekin tehdä oma olut. Mikkeller kehitteli viikunoiden kanssa kypsytellyn stoutin, kun taas studiota pyörittävä Johan Ankarfyr taiteili sille etiketin.

Oluella on äärimmäisen musta ja läpinäkymätön väri sekä hyvin runsas, hiekanruskea, kohtalaisen kestävä ja paksua pitsiä lasin reunoille jättävä vaahtokakku.

Lasista kohoaa varsin tömäkkä, paahteinen tuoksu, jonka keskeltä tunkeutuu Mikkellerin monille oluille tyypillinen, hento aromihumalan juonne. Nokkapuolelta erottuu paahteista mallasta, siirappia, maitokahvia, mud cakea, kevyesti viikunavoittoisen kypsänmakeaa tummaa hedelmäisyyttä, hentoa pippurisuutta ja aavistuksen verran humalaista sitrusta.

Suussa oluella on melko täyteläinen, muttei mitenkään erityisen superpaksu tai muutenkaan supermassiivinen suutuntuma. Makumaailmassa on paahteisuutta, tummaa taloussuklaata, tummapaahteista kahvia ja hentoa lakritsia, joille asettuu vastapainoksi hento, sitruunahedelmäinen aromihumalan vivahde. Taustalla värjöttelee hillittyä viikunaisuutta ja taatelisuutta, ujoa kaakaota sekä aavistus vaniljaisuutta. Katkero on kaikin puolin varsin hillittyä kohtalaisen runsaan rungon alla. Hiilihappoisuus on hyvin pientä ja lähes olematonta. Koska olut ei ole mitenkään imperiaalisen massiivinen, on se yllättävän kepeä ja tietyllä tavalla hillitty, mutta samalla silti erittäin moniulotteinen kokonaisuus, jossa osat pelaavat oikein hyvin yhteen.

Jälkimaussa tuntuu kohtalaista katkeroa, paahteista mallasta, kevyttä ruisleipää, hillittyä savua, ujoa mehukasta sitrushedelmää, hentoa palanutta sokeria ja aavistuksen verran luumuista tai viikunaista hedelmää. Jälkivaikutelma on melko pitkä ja muiden piirteiden häivyttyä jää kielelle erittäin pitkäkestoinen, kärtsäisen bitterinen karvaus.

Monen Mikkellerin järkyttävän järeän superstoutin jälkeen oli mukavaa vaihtelua päästä testaamaan panimolta selkeästi maltillisemmaksi tehtyä stoutia, joka ei kuitenkaan jäänyt missään vaiheessa tuhdimpien imperiaalien varjoon! CMTS:ssä on hieno balanssi makeamman hedelmäisten piirteiden ja tasapainottavan, maltillisen katkeron kanssa; tuoksu- ja makumaailmassa on todella hurmaavaa ja vaikuttavaa moniulotteisuutta; ja vaikka oluessa on "vain" 7% alkoholia, on täyteläisyyttä mukavan runsaasti ja kokonaisuus tuntuu erittäin tasapainoiselta (tuntuukin, että porttereissa ja stouteissa tuo 7% on joku maaginen raja, jonka alle ei voi mennä tekemättä oluesta liian ohutta). Plussaa myös siitä, ettei olutta oltu hukutettu hallitsevaan aromihumalaan, vaan sitruksiset ja trooppisen hedelmäiset piirteet pysyivat hyvin aisoissa ja lähinnä taustalla komppiryhmässä.

Oluen saatavuus taitaa olla tällä hetkellä vähän kehno, sillä olut katosi melko ketterästi Arkadian Alkon hyllyiltä, kun taas Mikkellerin sivujen mukaan olut on "loppu". Tiedä häntä, mahtaako olut olla vain yhden kerran pantu erikoiserä, vai valmistetaankohan sitä vielä tulevaisuudessa uudelleen. Oli tilanne mikä tahansa, suosittelen tilaisuuden sattuessan nappaamaan testiin tämän mukavan maukkaan ja moniulotteisen stoutin, jossa maustamisessa käytetyn viikunaisuuden voi jopa oikeasti erottaa tuoksusta ja mausta!

Lyhyesti: Mikkellerin suurimpia superstouteja maltillisempi, erittäin tasapainoinen, moniulotteinen ja maukas viikunoilla maustettu perus-stout.

Arvio: Tyylikäs – vakuuttavaa tavaraa, minkä lisäksi on aina ilahduttavaa, kun maustamisessa käytetyt hedelmät erottuvat oluesta (erityisesti, jos kyseessä on tuhti stout, joka helposti jyrää liian varovaisesti käytetyt mausteet alleen). Tuntuu siltä, että Mikkellerin IPA:t rupeavat jo hieman tulemaan korvista ulos, mutta nämä stoutit kelpaavat edelleen mainiosti!

Hinnan (7,80e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Recaredo Turó d'en Mota 2003

Recaredo Turó d'en Mota 2003

• Valmistaja: Recaredo
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia, Penedès, Alt Penedès, Costers del Bitlles
• Rypäleet: Xarel•lo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 102,00e (Lokakuu 2014, Recaredo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: untapped fine wines

Monelle Cava edustaa sitä edullista ja luotettavaa perustason skumppaa, joka harvemmin tarjoaa mitään mielenkiintoista, mutta usein ihan peruspasselia kuplameininkiä suhteellisen kohtuulliseen hintaan. Samoilla linjoilla meikäläisenkin ajatukset kulkivat reilu vuosi sitten. Sitten lähdimme viinimestarikoulutuksen myötä reissuun Kataloniaan. Sitä rupesi ymmärtämään, että kyllähän Cava on parhaimmillaan jotain muutakin kuin peruskuplivaa.

Sitten vierailimme Recaredolla.

Cava-tuottajat ovat ylpeitä kuohuviinistään, mutta ennen kaikkea omista viineistään: he eivät tahdo puhua muista viineistään kuin omistaan. Jos kuitenkin painostaa heitä tivaten kysymyksellä siitä, mikä on alueen paras Cava-tuottaja (heidän lisäkseen, toki), sanovat melkein kaikki lopulta, että Recaredo.

Siihen on myös syynsä: vuonna 1924 perustettu Recaredo on ehdottomasti tinkimättömin Cava-tuottaja, mitä vastaamme tuli reissulla. Heidän viinitalollaan ei ole käytännössä mitään mekaniikkaa, vaan kaikki viinit tuotetaan samalla tavalla kuin talon perustamisen aikoihin lähes sata vuotta sitten. Lisäksi Recaredo on ainoa Cava-alueen tuottaja, joka ei suorita sakkakypsytystä kruunukorkkien alla, vaan käyttämällä järjestelmällisesti kaikissa viineissään jokaisessa vaiheessa luonnonkorkkeja – mistä Recaredolla on myös oma sertifikaattinsa osoittamassa tätä. Lisäksi talon kaikki viinit, edullisimmasta lähtien, ovat Gran Reserva -luokiteltuja, eli ne kypsyvät 9 kk minimikypsytysajan sijaan vähintään 30 kk (ja usein merkittävästi kauemmin). Viinit käytetään aina tarhojen omilla luonnonhiivoilla, eikä viiniin lisätä missään vaiheessa mitään: jopa dosage, joka normaalisti on viiniin jäännössokeria tuovaa viini-sokeriliuosta, on Recaredolla ainoastaan saman vuosikerran rutikuivaa viiniä – Recaredot ovat siis aina täysin rutikuivia Brut Nature -kuohuviinejä.

Sama ehdoton laaduntavoittelu ulottuu myös viinitarhoille. Recaredo viljelee Costers del Bitllesissä (eli Bitlles-joen laaksossa) 50 ha tarhoja täysin biodynaamisesti, pyrkimyksenä viljellä köynnöksiä puuttumatta niihin lainkaan – tarhoja ei kastella, myrkkyjen käyttö pyritään pitämään nollassa eikä köynnöksiä tai ylimääräisiä terttuja edes leikata lainkaan kasvukauden aikana.

Turó d'en Mota -tarhan 74-vuotiaita köynnöksiä lokakuussa 2014.

Alun perin Recaredon lippulaivaviini oli useastikin jopa maailman parhaasti Cavaksi tituleerattu Reserva Particular. Vuonna 1999 he päättivät mennä vielä pidemmälle ja käyttää hyväkseen ainutlaatuista Turó d'en Mota ("Motan mäki") -köynnöstarhaansa. He viiniyttivät tämän vuonna 1940 istutetun, alle hehtaarin kokoisen Xarel•lo-tarhan rypäleet erikseen vanhoissa tammitynnyreissä, minkä jälkeen viini pullotettiin ja siirrettiin kypsymään hiivasakan kanssa kellareihin vähintään 120 kuukaudeksi eli 10 vuodeksi. Kaikkia Turó d'en Mota -pulloja ei aina korkiteta samalla kertaa, vaan ensimmäiset lasketaan myyntiin kun vähintään 120 kk on tullut lasiin, mutta osa viineistä jää kypsymään pidemmäksi aikaa Recaredon omiin, Sant Sadurní d'Anoian kylän alla levittäytyviin kellareihin. Koska Turó d'en Mota -tarhan ikivanhat, paikoin jopa lähes reidenpaksuiset köynnökset tuottavat äärimmäisen vähän (n. 3,000-4,000 l/ha) mutta erittäin konsentroituneita rypäleitä, on kyseisen viinin tuotantomäärä äärimmäisen pieni (noin 3,000 pulloa vuodessa) ilman mahdollisuutta kasvattaa tuotantoa.

Itse pääsimme testaamaan Recaredon kellareissa Turó d'en Motan uusimman vuosikerran 2003 lokakuussa 2014, jolloin viinillä oli kertynyt sakkojen päällä 133 kk, eli yli 11 vuotta. Vuosikerta 2003 oli poikkeuksellisen lämmin myös Kataloniassa, minkä avulla Recaredo sai ensimmäistä kertaa tuotettua Turó d'en Motaa yli 3,000 pulloa (3,378 pulloa). Maistelimme viinin Recaredon omissa kellareissa, Turó d'en Mota -viinien omassa holvissa, jossa meitä varten otettiin testattavaksi kaksi vielä sakkojen päällä kypsyvää pulloa, jotka avattiin silmiemme alla perinteisesti, täysin käsipelillä.

Viinillä on kevyen kellanvihreä, mutta täysin kirkas väri – viiniin ei jäänyt käsipelillä suoritetun sakanpoiston jälkeen lainkaan sakkaa, joten pullon avaamisesta vastannut kaveri tuntui osaavan hommansa!

Viinillä on aluksi hyvin sulkeutunut ja lineaarinen tuoksu, mutta se johtunee siitä, että viini on ollut niin pitkään sakan päällä ja se pääsee vasta nyt ensimmäistä kertaa kosketuksiin hapen kanssa yli vuosikymmeneen. Tuoksu kuitenkin avautuu melko nopeasti ja kehittyy ihastuttavan syväksi ja kehittyneen kompleksiseksi: nokka löytää lasista ruutisen reduktiivista savuisuutta, märän kivistä mineraalisuutta, hunajaa, reunoiltaan ujosti kärähtänyttä paahtoleipää, karamellisoitua päärynää ja hentoa, jo ujosti rusehtavaa punaista omenaa.

Viinin maku jatkaa tuoksun osoittamalla polulla, mutta se ei ole massiivisen paahteinen, vaikka 11 vuotta hiivasakan päällä voisi sellaista antaa odottaa. Hillitystä, elegantista ja ennen kaikkea rutikuivasta makumaailmasta löytyy uuniomenaa, greippiä, kivistä mineraalia, hunajaa, hentoa ruskistettua voita tai pohjaanpalanutta kermaa ja aavistus paahtunutta pähkinärouhetta. Viinillä on erittäin pienet, hienot ja kermaisen, jopa samettisen pehmeät kuplat, mutta happoja on lämpimästä vuodesta huolimatta erittäin reippaasti ja kokonaisuus on napakan hapokkuuden ja sokerin puutteesta suorastaan rapsakka, muttei luotaantyöntävän kireä.

Lopuksi viini jättää suuhun erittäin pitkän, monisyisen ja kerroksellisen jälkimaun, jossa tuntuu aidolla voilla voideltua paahtoleipää, kypsää keltaista omenaa, karamellisoituja hedelmiä, poltettua sokeria, kivisen bitteristä mineraalia, kevyttä kypsänmakeaa sitruksisuutta ja vivahde paahdettuja pähkinöitä.

Herran pieksut oikeasti mitä settiä tämä oikeasti on! Viinissä on vaikuttavasti syvyyttä, mielenkiintoa ja rakennetta, minkä lisäksi sekä sen tuoksu että makumaailma tuntuu kehittyvän jatkuvasti lasissa. On hyvin vaikea sanoa, mikä viinin todellinen potentiaali on, kun viinistä oli suoritettu sakanpoisto vain sekunteja aiemmin, mutta vaikka kokonaisuudessa on äärimmäisen pitkän kypsyttelyn vuoksi jo hienoja, kehittyneitä piirteitä, tuntui kokonaisuus silti vielä äärimmäisen nuorelta, enkä ihmettelisi, jos viini kestäisi parhaiden shamppisten tapaan hienossa kunnossa vielä vuosikymmeniä!

Monet Cava-tuottajat sanovat, että jos haluaa juoda shamppanjaa, kannattaa ostaa shamppanjaa – parhaat Cavat kun eivät sellaista muistuta. Myönnettävä on, että ei tämä aivan aidosta shampoosta olisi mennyt, mutta ilman järkevää vertailupohjaa olisi ollut mahdotonta heittää tätä myös Cavaksi! Viinissä on parhaiden shamppisten eleganssia, vaikuttavuutta ja ryhtiä, mutta selkeästi omalla, ainutlaatuisella karaktäärillä. Toista tällaista voi olla mahdotonta löytää.

Onhan Turó d'en Motalla julmetusti hintaa – jopa kaksi kertaa enemmän, mitä "kalliit" huippu-Cavat yleensä maksavat – mutta tässä tapauksessa hinta on perusteltu: tämä viini haastaa monet samanhintaiset ja kalliimmatkin shamppanjat, valtaosan myös voitokkaasti. Viini on myös alusta loppuun puhdasta käsityötä, minkä lisäksi hinta ymmärrettävästi heijastelee viinin äärimmäisen pientä tuotantomäärää ja olematonta saatavuutta. En ole silti varma, onko tämä viini merkittävästi parempi kuin uskomattoman hurmaava Recaredon Reserva Particular, mutta jos kiinnostaa tietää, mitä Cava voi parhaimmillaan olla, kannattaa joskus satsata Turó d'en Motaan.

Lyhyesti: Uskomattoman monisyinen, rakenteikas, vaikuttava ja ennen kaikkea ainutlaatuinen, peräti 130 kuukautta sakkakypsytetty huippu-Cava.

Arvio: Täydellinen – tällä (ja toisella huippu-Cavalla, Reserva Particularilla) Recaredo osoittaa pystyvänsä tekemään ei pelkästään maailman parhaita Cavoja, vaan peräti kuohuviinejä, jotka haastavat vastaavanhintaiset ja kalliimmatkin shamppanjat. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää, miten Turó d'en Mota kykenee jatkamaan kehittymistään kellarissa.

Hinnan (102,00e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Thornbridge Bear State IPA

Thornbridge Bear State West Coast IPA

• Valmistaja: Thornbridge
• Tyyppi: Olut, India Pale Ale
• Maa: Englanti
• Alue: East Midlands, Derbyshire
• Maltaat: Crystal, Maris Otter
• Humala: Cascade, Centennial, Chinook
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 5,55e (Lokakuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 5,55e (Tammikuu 2016, Alko, tilausvalikoima)

No nyt kun näitä Thornbridgejä saa monopolinkin valikoimista, piti tämäkin olut napata testattavaksi ihan kotioloissa. Aiemmin tätä en ollut testannut, mutta odukset olivat ristiriitaiset: toisaalta brittiläinen Thornbridge tekee varsin mainioita, moderneja näkemyksiä brittialeista, mutta toisaalta West Coast IPA ei kyllä ole koskaan edustanut värikkäästä IPA-kirjosta lempityyliäni. Itse pidän oluista, joissa mallas ja katkerohumalointi on tasapainossa, mutta West Coast IPA:lle tyylinmukaista se, että mallasta ei erota käytännössä lainkaan ja framilla on ainoastaan aromi- ja katkerointihumala.

Tämä olut on siis alun perin pelkästään West Coast IPA -nimellä kulkenut olut, mutta kun se päätettiin pistää laajempaan tuotantoon, sai se lisänimen Bear State. Olut tulee riittoisassa puolen litran pullossa, joka kyllä meikäläisen mielestä tuntuu joskus piirun verran turhan kookkaalta – ainakin, jos oluessa on tuo vähintään 7% holia, kuten tämän tapauksessa.

Bear Statella on keskisyvä, keltainen väri ja kohtalaisen runsas, kuohkea, keskikestävä valkoinen vaahto.

Lasista leijailee rauhallisesti tyypillinen, modernin jenkki-IPA:n tuoksu: greippivetoista sitrushedelmää, männynneulasia, kevyttä pihkaa, hillittyä ruohoa, hentoa maamaisuutta, ujoa kukkaisuutta ja taustalla värjöttelevää viljaista mallasta. Oluella on varsin raikas ja tasapainoinen tuoksu, joka ei ole tyylin övereimpien esimerkkien henkeen mitenkään överisti lasistaryöppyävä.

Bear Statella tuntuu olevan varsin voimakas ja tiukanpuoleinen mutta melko lineaarinen ja yksipuolinen makupaletti. Kielen kohtaa kuiva, tuntuvan greippinen, voimakkaan pihkainen ja havuinen sekä hennon puinen, suht intensiivinen maku, jota hallitsee voimakas aromihumalointi ja melko voimakkaasti tuntuva katkeruus. Yleisesti oluen habitus on kepeähkö ja keskitäyteläinen, joskin enemmän napakka kuin freesi, kun taas hiilihappoisuus on hyvin pientä ja hentoa.

Jälkimaku vaikuttaa keskimakua moniulotteisemmalta: greipin, pihkan ja kevyen männynhavuisuuden ohelle ilmestyy kevyesti maamaista mausteisuutta, hentoa karamellia ja aavistus ruohoa. Moniulotteinen ja kehittyvä jälkimaku jatkuu pitkään tuntuvan ja jopa suutakuivattavan, mutta varsin sopusuhtaisen katkerohumalan kantaessa vielä pidempään.

Bear State on klassisen modernia tyyliä edustava raikas, intensiivinen ja tuntuvan katkeroinen jenkki-IPA Briteistä. Tyylille uskollisesti humalan katkerot ja aromit ovat vahvasti pääosassa ja muuta löytyy hädin tuskin ollenkaan. Olut on ihan kiva puhtaasti humalista diggaaville hopheadeille, mutta jos oluesta kaipaa jotain muutakin, tarjoaa Bear State melko vähän siltä puolelta. Itse olisin kaivannut hieman runsaampaa ja monipuolisempaa esitystä, erityisesti melko yksiulotteisen oloiseksi jäävään keskimakuun, mutta tällaista nyt saa West Coast -tyylin esityksiltä odottaa.

Ilahduttavasti olut ei ole mitenkään liioitellusti ylitehty, vaan Thornbridgen tyyliin tasapainoinen ja juotavuus edellä tehty. Kyllä tämmöinen menee mainioisti semmoisesta siemailtavasta perus-IPA:sta, mutta sen vertaa mielenkiintoa oluesta ei löydy, että käsi rupeaisi automaattisesti hamuamaan tätä pulloa hyllystä.

Lyhyesti: Tasapainoinen, mutta keskimaultaan melko yksipuoliseksi jäävä, lähinnä humalien katkeroita ja pihkaisia aromeja alleviivaava jenkki-IPA Briteistä.

Arvio: Miellyttävä – vaikkei tyylinmukaisesti oluesta löydy katkeroita tasapainottavaa maltaisuutta käytännössä lainkaan, tuntuu kokonaisuus silti tasapainoisemmalta ja juotavammalta kuin monissa liioitellun oloisissa jenkkioluissa. Bear State ei herätä meikäläisessä suuria tunteita, mutta on West Coast IPA:ksi ihan passeli esitys.

Hinnan (5,55e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Col Solare 2009

Col Solare 2009

• Valmistaja: Col Solare
• Tyyppi: Punaviini, AVA Columbia Valley
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Washington, Columbia Valley
• Rypäleet: Cabernet Sauvignon (73%), Merlot (15%), Cabernet Franc (10%), Malbec (2%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 59,90e (Toukokuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: col solare

Atlantin takaa, Vapauden Maasta, löytyy myös jos jonkinnäköisiä kulttiviinejä. Useimpia ei vielä oikein voi kutsua klassikoiksi, sillä monilla ei ole sen vertaa ikää, että ne olisivat klassikkostatusta ansainneet – useiden talojen viineistä on mahdotonta jopa sanoa, minkälaisiksi ne kehittyvät ikää saadessaan, sillä niiden vanhimmatkin vuosikerrat ovat vielä niin nuorta tavaraa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt monia viinejä saamasta kulttistatusta, joka yleensä ansaitaan yhdistelmällä kovaa hypetystä, aggressiivista ylihinnoittelua, jotain tunnettua viinintekijää / talon omistaa / jotain ja runsasta uutosta ja tammitusta, joilla ansaitaan se pakollinen 94-100 pistettä Robert Parkerilta.

Melkeinpä kaikki tämmöiset kulttiviinit tulevat Kaliforniasta (ei sinänsä mikään yllätys, sillä 90% USA:n viinituotannosta on sijoittunut Kaliforniaan) ja niistäkin leijonanosa Yhdysvaltojen kuuluisimmalta viinialueelta, Napa Valleysta. Aina silloin tällöin joku viinitalo Kalifornian ulkopuolelta onnistuu kuitenkin herättämään amerikkalaisten viinikriitikoiden kiinnostuksen, ja usein ne onnistuvat keräämään sen verran hypeä, että myöskin niitä voidaan ryhtyä pitämään jonkin tasoisina kulttiviinenä (olen täysin varma siitä, että Yhdysvalloissa – ja erityisesti Kaliforniassa – on maailman suurin "kulttiviinitalo 10,000 asukasta kohden" -suhdeluku). Nämä Napa Valleyn ulkopuoliset viinitalot ovat siitä mukavia, että ne ovat usein kohtuullisemmin hinnoiteltuja: Napa Valleyssa maan hinta on niin järjettömissä luvuissa, että viineistä on usein pakko pyytää todella kovia summia, jotta viinit joskus maksaisivat niihin satsatut investoinnit joskus takaisin, kun taas muualla Yhdysvalloissa viinialueiden hehtaarihinnat ovat paljon kohtuullisemmissa summissa. Tämä myös pitää viinien hinnat kohtuullisina, mikä lienee omiaan hillitsemään hypeä – viinit kun tuntuvat olevan Yhdysvalloissa sitä "kultimpaa" tavaraa, mitä kalliimpia ne ovat.

Washnigtonin osavaltion Col Solare on yksi Kalifornian ulkopuolisia kulttiviinejä, joka saa järjestään viineillään todella kovia pisteitä amerikkalaisilta viinikriitikoilta. Tämä viini sai alkunsa vuonna 1992, kun toscanalaisen viinitalo Marchesi Antinorin nokkamies Piero Antinori matkusti Washingtonin osavaltioon tutustumaan alueen viinituotantoon. Viinitalo Col Solare ("hohtava mäki") syntyi Antinorin ja Château Ste. Michellen, Washingtonin vanhimman viinitalon, yhteistyönä ja viinin ensimmäistä vuosikertaa päästiin tuottamaan jo vuonna 1995. Alun perin viini tuotettiin Ste. Michellen viinitalolla, Ste. Michellen ja Marchesi Antinorin viiniosaamisen yhteistyönä.

Alun perin viini valmistettiin Château Ste. Michellen korkealaatuisimmista rypäleistä, mutta vuonna 2006 Ste. Michelle-Antinori-tiimi päätti hankkia oman Col Solare -tarhan Washingtonin parhaana tunnetulle Red Mountainin viinialueelle. Vuonna 2007 vastaistutetun tarhan naapuriin avattiin myös varsinainen Col Solare -viinitalo. Tarkoituksena on, että Col Solaren tarhojen parhaat rypäleet käytetään ykkösviini Col Solareen ja loput menevät kakkosviini Shining Hilliin. Nyt arvioitava vuosikerta 2009 oli ensimmäinen, jossa talon omien tarhojen rypäleet näyttelivät merkittävää osaa (13%) viinin rypälepohjassa, joskin merkittävä osa viiniin käytetyistä rypäleistä tuli edelleen ympäri Washingtonin suurta Columbia Valleyn viinialuetta ja vain 42% Red Mountainin viinialueelta. Vuosikerrassa 2010 talon omien rypäleiden osuus hyppäsi jo 48% tuntumaan ja Red Mountainin rypäleiden osuus oli 69%. Vuosikerta 2011 oli ensimmäinen, jolloin viini oli merkitty appellaation Red Mountain AVA alle (rypäleiden on oltava vähintään 85% merkityltä alueelta) talon omien rypäleiden osuuden ollessa 87% ja Red Mountainin alueen rypäleiden yhteensä 89%.

Col Solare 2009 on viiden tarhan rypäleistä koottu viini. Tarhoista kolme sijaitsee Red Mountainin alueella: Klipsun (Cabernet Sauvignon), Col Solare (Cabernet Sauvignon, Malbec) ja Kiona Heart of the Hill (Cabernet Sauvignon). Kaksi tarhoista sijaitsee suuremmalla Columbia Valleyn alueella: Cold Creek (Cabernet Sauvignon, Cabernet Franc) ja Four Feathers (Cabernet Sauvignon, Merlot). Käsinpoimitut rypäleet rangattiin täysin ja niistä valmistettua viiniä maseroitiin kuorten kanssa 9–12 päivää, tarhasta ja lajikkeesta riippuen. Tämän jälkeen viini siirrettiin malolaktista käymistä ja kypsymistä varten uusiin barrique-tynnyreihin (95% ranskalaista, 5% amerikkalaista). Viini kypsyi tammitynnyreissä yhteensä 22 kuukautta.

Väriltään viini on erittäin tiiviin, läpinäkymättömän ja konsentroituneen purppuranpunainen.

Tuoksu on järeä ja tiivis, mutta hieman pidättelevä – liekö viini nyt vain hankalassa vaiheessa? Vaikkei tuoksu ole erityisen ilmaisuvoimainen, erottuu siitä erittäin paljon kaikkea, joilla on helppo määritellä jenkkiläinen superviini: tuoretta herukkaa, suklaata, kypsää luumua, mokkaa, makeaa tammea, kevyttä tupakanpurua ja yleistä konsentraatiota ilmaisevaa aromikkuutta. Tuhti tuoksu selkeästi pyrkii olemaan vaikuttava, mutta omaan nokkaani se tuoksuu lähinnä ennalta-arvattavalta: samalta, miltä jokainen super-Cabernet ja uuden maailman hinnakas Bordeaux-klooni tuoksuu.

Suussa viinillä on erittäin konsentroitunut, tiivis ja pureksittavan paksu olemus. Kuivahko makumaailma jatkaa tuoksun osoittamalla polulla: muhkeaa herukkaisuutta, voimakasta mausteisuutta, lakritsia, puisevaa ja hennon savuista tammea, kevyttä tummaa luumua ja hentoa maitosuklaata. Kokonaisuus on melko tuntuvan ja jopa tiukahkon tanniininen, kun taas kohtalainen hapokkuus sinnittelee viinin erittäin täyteläisen rungon alla henkihieverissä. Alkoholi (14,5%) tahtoo tehdä kokonaisuudesta piirun verran tulisen.

Tuhti jälkimaku on uskollinen jyhkeälle keskimaulle: viinistä jää suuhun kypsän tumman hedelmäinen, tumman suklainen, kevyen bitterinen, makean puisevan mausteinen ja hennon suklaapirtelöinen jälkivaikutelma, johon alkoholi tuo kohtalaisesti tuntuvaa lämpöä nieluun ja kitalakeen.

Viini tuntuu niin tuoksultaan kuin maultaan henkivän sellaista meininkiä, joka on tarkoitettu kuin mittatilaustyönä Robert Parkerin suuhun ja jolla ei ole muuta tehtävää kuin olla jälleen yksi uusi jenkkiläinen kultti-Cabernet. Meikäläisen suussa tämä kääntyy lähinnä äärimmäisen geneeriseksi, ennalta-arvattavaksi ja tylsäksi superviiniksi, jossa on julmetusti hedelmää, enemmän uutosta ja vielä enemmän tammea. Kokonaisuus muistuttaa tietyllä tavalla hiljattain maistamaani nuorta Penfolds Grangea superkypsällä ja -runsaalla hedelmällään ja hyvin hallitsevalla tammisuudellaan, mutta siihen verrattuna Col Solaressa tuntuu olevan vähemmän sekä tanniineja että happoja – juuri niitä, joita viini tarvitsisi kypsyäkseen pitkään. Siinä missä legendat kertovat Penfolds Grangen olevan oikeasti laadukasta ja vaikuttavaa tavaraa saatuaan useamman vuosikymmenen ikää, rupeaa tämän viinin kohdalla miettimään, että kuinkahan pitkälle se mahtaa kestää toisella vuosikymmenellään. Tosin muistan joskus lukeneeni, että viinintekijän omasta mielestä Col Solare saavuttaisi huippunsa n. 7-8 vuoden jälkeen vuosikerrasta – eli melkein tämänikäisenä. Vaikea kyllä nähdä, että tämä viini kehittäisi vuoden parin lisäkypsytyksellä minkäänlaista lisäeleganssia.

Nyt korkattuna viini tuntuu menevän täysin hukkaan: tämä on lähinnä hallitsevan tamminen, superuutteinen ja ennen kaikkea ennalta-arvattavan geneerinen jättiläisviini, jossa ei ole lainkaan eleganssia ja rakennekin tuntuu hieman huteralta näin muhkean hedelmän alla. Kenties pitkään kypsyttämällä viini voi saavuttaa joinkinlaista mielenkiintoa, jos sen tammisuus pikku hiljaa integroituisi kokonaisuuteen ja ylimittainen hedelmä hieman kuivahtaisi kasaan. Tuntuu kuitenkin mahdottomalta sanoa, että onko viinissä kuinka paljon kapasiteettia kypsytykseen: ei se vielä tunnu olevan huipullaan, eli kyllä se vielä varmasti kestää kellarissa pitkään, mutta on täysin toinen tarina paraneeko viini tästä pitkään vartomalla.

Lyhyesti: Ilmiselvästi kulttiviiniksi tehty järeän tamminen, superuutoksinen, massiivisen hedelmäinen ja huomattavan täyteläinen Bordeaux-blend Washingtonista.

Arvio: Hyvä – siinä missä Penfolds Grange vakuutti lähinnä rakenteellaan, ei geneerisen tammisella uuden maailman superviini -maullaan, ei Col Solare onnistu kummassakaan mainittavan hyvin. Lähimmäksi verrokiksi tälle nousee mielessä ns. Superchileläiset, jotka maistuvat lähinnä alueen tyypillisiltä viineiltä, joissa on vain tuplasti enemmän hedelmää ja uutosta. Tämä on ihan kelvollinen moderni uuden maailman jättiviini isojen viinien ystäville, mutta niitä kyllä löytyy Suomestakin paljon edullisemmalla hinnalla.

Hinnan (59,90e) ja laadun suhde: Surkea – samaan hintaan saa paljon parempaakin.

Mikkeller Spontancassis 2014

Mikkeller Spontancassis 2014

• Valmistaja: Mikkeller
• Tyyppi: Olut, Sour ale, erikoisuus
• Maa: Tanska (Belgia)
• Alue: Sjælland, Kööpenhamina (Flanderi, Itä-Flanderi, Lochristi)
• Koko: 0,375
• Hinta arviointihetkellä: 8,39e (Lokakuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: hopsunited

Lainaten itseäni Spontanbeetroot-oluen arviosta: "Spontan-oluet ovat Tanskan pienpanimoskenen oman Pelle Pelottoman, Mikkellerinä paremmin tunnetun Mikkel Borg Bjergsøn omia näkemyksiä Belgian perinteisistä maustetuista lambiceista. Hapankirsikoilla maustettu kriek on ollut se tunnetuin ja suosituin maustetun lambicin tyyli, mutta oluita on voitu maustaa melkein millä tahansa marjoilla tai hedelmillä. Mikkeller on vienyt tämän astetta pidemmälle ja tuntuu maustavan hapanoluensa ihan oikeasti millä tahansa."

Nyt arvioitava Spontancassis on siis lambicien henkeen villihiivoilla spontaanisti käytetty ja tynnyreissä kypsytetty olut, johon on lisätty mausteeksi mustaherukoita.

Olut on väriltään samean purppuranpunainen. Lasiinkaadon yhteydessä sen ylle kohoaa runsas ja isokuplainen, mutta melko lyhytkestoinen, väriltään vaaleanpunaisen roosa vaahto.

Kevyesti happamankirpeä tuoksu on hyvin voimakkaan makean herukkainen ja muhkea, minkä lisäksi sen seasta löytyy hentoa vihertävyyttä. Tietyllä tapaa tuoksu muistuttaa herukkaisessa rustiikkisuudessaan hyvin överiä, mutta perverssillä tavalla mukavasti funkahtavaa Cabernet Sauvignon -punaviiniä.

Suussa olut on happamankirpeä, kuiva ja kevyt, mutta maultaan erittäin voimakkaan nahkainen, tuntuvan brettaisen sontainen, vaniljaisen mausteinen (tämäkin tuntuu tulevan enemmän brettasta kuin tammesta), makean herukkainen ja jopa rehevän ja kevyesti herukkahilloisen makea sekä sitruunaisen kirpakka. Oluen makumaailma on hieno ja harmoninen yhdistelmä makeutta ja kirpeyttä. Hiilihappo on kohtalaista, mutta melko nopeasti suussa laantuvaa.

Suuhun jäävä kirpeä mutta runsas jälkimaku on todella voimakkaan brettaisen nahkainen, kevyen herukkainen, sitruunaisen hapan, hennon huussinen ja ujon mausteinen. Oluesta jää todella pitkä, suutasupistavan hapan ja erittäin nahkainen jälkivaikutelma, jossa tuntuu aavistus viheromenaista tuoretta hedelmää.

Koska Spontan-sarjan oluet ovat mitä tahansa kehnoista kuriositeeteista ja mitäänsanomattomista perushapanoluista todella hienoihin ja jännittäviin esityksiin, jotka parhaimmillaan laastavat laadukkaat aidot lambicit, on niistä mahdotonta sanoa mitään järkevää maistamatta – selkeää tyyliä tai tasoa ei ole. Ennakko-odotuksia tästä oluesta ei ollut, joskaan mitään kovinkaan ihmeellistä en odottanut. Olut kuitenkin pääsi toden teolla yllättämään: Spontancassis on helposti nahkaisimpia maistamiani höpöoluita – ellei peräti nahkaisin – ja samalla se taitaa olla paras Spontan-sarjalainen!

Vaikken ole mitenkään erityisen suuri mustaherukan aromien fani, toimivat ne yhdessä oluen happamankirpeiden, nahkaisten ja jopa hennon sontaisten piirteiden kanssa upeasti yhteen ja olut haastaa luonteikkuudessaan monta aitoa hedelmälambicia! Tällä hetkellä olut taitaa olla loppuunmyyty, joten jos sitä jossain vielä tulee vastaan, suosittelen poistamaan pullon hetimmiten talteen. Muussa tapauksessa pitää vain pitää sormet ristissä, että Mikkeller palaa joskus tulevaisuudessa uudestaan tämän mainion tekeleen pariin.

Lyhyesti: Tasokas belgiantanskalainen muka-lambic, jossa makeaa herukkaisuutta tukee erittäin voimakas nahkaisuus, sontaisuus ja tasapainoisen kirpeä happamuus.

Arvio: Erinomainen – todella fantastista tavaraa, joka osoittaa, että laadukasta lambic-maista olutta voidaan tehdä myös muuallakin kuin satavuotiaassa lambic-panimossa. Aivan aidosta tuotteesta tämä ei mene, sillä oluen sontais-nahkainen brettaisuus tuntuu peräti jotenkin överiltä verrattuna autenttiseen lambiciin. Tästä huolimatta tämä olut on kyllä julmetun mainio esitys.

Hinnan (8,39e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Gaja Gaia & Rey 2000

Gaja Gaia & Rey 2000

• Valmistaja: Gaja
• Tyyppi: Valkoviini, DOC Langhe
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Langhe, Barbaresco
• Rypäleet: Chardonnay (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: ~230,00e (Huhtikuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: 173,30e (Tammikuu 2016, Alko, erikoisvalikoima; vk. 2013)

kuva: winestyle

Angelo Gajan ja hänen tyttäriensä Gaian ja Rossanan luotsaama viinitalo Gaja on Barbarescon kulttituottaja, jonka viinit lukeutuvat järjestelmällisesti alueen kalleimpiin ja tunnetaanpa Angelo Gaja "miehenä, joka nosti Barbarescon maailmankartalle".

Vuonna 1859 perustettu Gajan viinitalo oli alunperin pelkkä Barbarescon kylässä sijaitseva majatalo, joka kuitenkin ryhtyi keräämään mainetta korkeatasoisilla viineillä, joita Gajan perhe tuotti omilta viinitarhoiltaan. Kuitenkin Barbarescon viinit pysyivät tulko tuntemattomina aina 1980-luvulle, kun taas naapurissa sijaitsevan Barolon alueen viinit olivat maailmanlaajuisesti tunnustettuja. Angelo Gaja päätti korjata asian, mutta hän oli ymmärtänyt, ettei tämä onnistuisi pelkästään tekemällä maailmanluokan viinejä: oli tehtävä jotain, jolla saisi käännettyä viinimaailman huomion itseensä. Vuonna 1978 Angelo Gaja istutti yhdelle suvun parhaista Nebbiolo-tarhoista Cabernet Sauvignon -köynnöksiä ja vuonna 1979 toiselle tarhalle Chardonnayta, jota ei oltu viljelty Barbarescossa lainkaan. Ensimmäinen tarha sai nimekseen Darmagi ("mikä vahinko!") ja jälkimmäinen nimettiin Angelon vanhemman tyttären, Gaian, ja isoäidin, Clotilde Reyn, mukaan Gaia & Reyksi. Ensimmäinen Darmagi-viini julkaistiin jo 1980-luvun alussa, mutta ensimmäinen Gaia & Rey julkaistiin vasta vuonna 1994. Näiltä tarhoilta valmistetuilla viineillä Angelo Gaja sai kuitenkin vedettyä viinimaailman huomion itseensä ja näin ollen myös muihin viineihinsä, ennen kaikkea talon lippulaivaviininä pidettyyn Gaja Barbarescoon, jota pidetään nykyisin yhtenä Piemonten hienoimmista viineistä. Gajan viinitalo oli näin sinetöity Piemonten viinikarton kirkkaaksi kiintotähdeksi. (Jos kiinnostaa lukea Gajasta enemmänkin, lue ihmeessä raportti viimekeväisestä vierailustamme Gajalle!)

Gaia & Rey on siis yksi Piemonten kuuluisimmista ja hinnakkaimmista valkoviineistä, vaikka se onkin valmistettu alueelle hyvin epätyypillisestä lajikkeesta. Viini on yhden, Treison kylän alueella sijaitsevan 3,5 ha tarhan Chardonnay, joka käy alkoholisen käymisen luonnonhiivoilla 4 viikon ajan terästankeissa, minkä jälkeen viini siirretään malolaktista käymistä ja kypsymistä käymistä varten 6-8 kk ajaksi barrique-tynnyreihin. Tämä vuosikerran 2000 viini kypsyi tynnyreissä 6 kk ajan, minkä jälkeen se yksinkertaisesti kylmäsuodatettiin ennen pullotusta.

Tämä viini tuli maistettua vierailullamme Gajalle osana neljän viinin maistelua. Ilahduttavasti Gajalla ei esitelty talon koko tuotannon tuoreimpia vuosikertoja, vaan tarkka valikoima jo ikääntyneempiä viinejä – mieluummin vähän ja parempaa! Gaia & Rey oli maistelun ainoa valkoviini, mutta vajaan 15 vuotta vanhana vuosikertana – kuin osoittamassa, että Gaja kykenee tuottamaan kypsytyskestävien punaviinien lisäksi myös valkoviinejä, jotka kestävät pitkää kellarointia.

Väriltään viini on syvähkön kullankeltainen.

Tuoksultaan viini on selkeästi kehittynyt, mutta edelleen elinvoimainen ja moniulotteinen: kermaa, vahamaisuutta, ananasta, hunajaa, makeaa kukkaisuutta, kevyttä punaista omenaa, hentoa savua. Jos tuoksussa voisi erottaa umamia, olisi tässä kyllä myös sitä. Tuoksun yleisolemus on hyvin runsas ja kypsänmakea.

Viinin kuiva maku on runsas ja intensiivinen, mutta yllättäen makumaailmaa ei ensisijaisesti hallitsekaan kehittynyt hedelmä, vaan yllättävän napakka, kevyesti bitterinen ja märän kivinen mineraalisuus. Mineraalisuuden rinnalta löytyy voimakasta kermaisuutta, ananasta, voita, hentoa omenankuorisuutta, ujoa savuisuutta ja aavistus greippistä grippiä. Suutuntumaltaan viini on täyteläinen ja tekstuuriltaan samettisesti liukuva; onneksi viinille tuo ryhtiä tasapainoinen, kohtalaisesti tuntuva hapokkuus.

Todella pitkässä jälkimaussa tuntuu makeaa hunajaa, voita, vähän jo kuivahtanutta ananasta, persikkamarmeladia ja hennon kalkkista mineraalia. Viinistä jää viipyilevä, kompleksinen ja kevyesti vettä kielellenostava jälkivaikutelma.

15 vuoden iästään Gaia & Rey 2000 on edelleen varsin mallikkaassa ja eloisassa kunnossa, joskin tuntuu jo melko runsaasti alkaneen ilmentää kehittyneitä piirteitä. Todennäköisesti viini pystyy pitämään vielä hyvin kutinsa kellarissa, mutta vaikea kuvitella sen enää kehittyvän tästä parempaan suuntaan – siinä mielessä antaisin vahvan suosituksen juoda tämä viini mieluummin aiemmin kuin myöhemmin.

Tyylilajissaan Gaia & Rey on todella vaikuttavaa tavaraa ja hieno esimerkki siitä, miten tammikypsytetty Chardonnay kehittyy ikääntyessään: vaikka tammen piirteitä löytyy edelleen runsaasti, ei mitään selkeitä uuden tammen piirteitä tai puisevuutta löydy, vaan kaikki ovat integroituneet harmoniseksi kokonaisuudeksi. Tietyllä tavalla viinissä on erityisesti tuoksun puolella jopa jälkiruokaviinimäistä makeutta ja vivahteikkuutta, mutta taas toisaalta viinin maku on yllättävän ryhdikäs ja napakka. Aivan oma juttuni tämmöinen runsas ja leveä tammitettu Chardonnay ei ole, mutta sellaiseksi tämä on kyllä valloittava esitys. Voin hyvin kuvitella, ettei viini olisi varmasti ollut lainkaan makuuni nuorena, mutta todennäköisesti +10 vuoden iässä viini rupeaa saavuttamaan sellaisen kehittyneisyyden tason, että siitä rupeaa olla vaikeampi tykkäämättä.

Mutta on viinin hinta sen laadusta huolimatta kyllä melko naurettava. Reilu 200 euroa 15-vuotiaasta viinistä on vielä joten kuten ymmärrettävissä, mutta vajaa 200 vuotta tuoreimmasta vuosikerrasta on kyllä turhan suolaista omaan makuuni.

Lyhyesti: Hienosti kehittynyt, runsaan kermainen ja voinen, mutta samalla kivisen mineraalinen ja tasapainoisen hapokas kultti-Chardonnay Piemontesta.

Arvio: Erinomainen – Angelo Gaja istutti Gaia & Rey -tarhan osoittaakseen, että myös he voivat tehdä maailmanluokan viinejä kansainvälisistä rypälelajikkeista. Tämän viinin perusteella asia on kyllä helppo uskoa.

Hinnan (~230,00e) ja laadun suhde: Heikko – viini ei vastaa hinnan luomia odotuksia.