Stadin Panimo American Imperial Porter

Stadin Panimo American Imperial Porter

• Valmistaja: Stadin Panimo
• Tyyppi: Olut, Imperial Porter
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Karamelli-, pale-, suklaa-
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,98e (Kesäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,98e (Syyskuu 2015, Alko)

Pitkästä aikaa arviota yhdeltä lempparipanimoistani, eli Stadin Panimolta! Tällä kertaa arvioitavana on American Imperial Porter, jolla ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä alkuvuoden pienpanimokattauksen StaPa Imperial Portterin kanssa. Yksi merkittävimmistä eroista on humalointi: tuo kyseinen keisarillinen portteri oli nimittäin saksalaisessa Polaris-lajikkeella humaloitu single hop -olut, kun tässä oluessa on käytetty amerikkalaisia humalalajikkeita, mihin oluen nimikin viittaa. Humaloinnin pääpaino lienee kuitenkin aromihumaloinnissa, sillä oluessa on katkeruutta portteriksi varsin maltillisesti, eli vain n. 35 EBU.

Oluella on kirkas, läpinäkymättömän mustanruskea väri. Oluen ylle punkee melko matalaksi jäävä, mutta tiiviksi ja hyvin kestäväksi asettuva maitokahvinruskea vaahtohattu.

Tuoksu on varsin runsas, aromikas ja vivahteikas: siitä voi erottaa niin mallaspuolen paahteista kärtsää, lakritsia, kahvia ja makeampaa limppua kuin humalten marjaisuutta, trooppista hedelmää ja hentoa sitrusta. Vaikka jenkkihumalia on käytetty, ei niiden kanssa olla lyöty täysin läskiksi; kärtsäpuoli tuntuu siis hallitsevan tätä aromien köydenvetoa, mutta melko pienellä marginaalilla.

Rehevässä ja aavistuksen makeaan taittuvassa makumaailmassa kärtsäinen ja lakritsainen aromikkuus saavat vastapalloon selvästi voimakkaammalta trooppiselta hedelmäisyydeltä, makealta marjaisuudelta ja hennolta sitruksisuudelta. Yleisolemus on hieman makeaan taittuva, moniulotteinen ja mukavan harteikas. Katkeroita on melko maltillisesti, mutta pitkään olutta suussa pyöritellessä ne tulevat loppua kohti mukavasti esiin kärtsäisen karvauden kanssa, mikä tuo kuivempaa särmää kokonaisuuteen. Oluella on melko täyteläinen, suht runsas suutuntuma sekä hyvin pieni, pehmeä ja maltillinen hiilihappo, kun taas jyhkeä 9,5% voltteja onnistuu pysyttelemään hyvin piilossa tömäkän rungon alla.

Jälkimaku on lakritsaisen makea, kevyesti trooppisen hedelmäinen, hennosti makean marjainen – jopa marjahilloinen – ja hyvin maltillisesti katkera, joskin loppua kohti makeat piirteet rupeavat haipumaan pois kuivien ja karvaiden piirteiden jäädessä kielelle. Tummanpuhuvassa, samettisen pehmeässä ja melko pitkäkestoisessa jälkivaikutelmassa häilyy miellyttävästi sitruslihainen kitkeryys ja mustaksipaahtuneen limpun karvaus.

American Imperial Porter on todella herkullinen, moniulotteinen ja tuhti, makeampaa päätä edustava portteri. Olen useammankin lähteen ja arvostelun kutsuneen tätä olutta enemmän Black IPA:ksi kuin portteriksi, mutta kyllä näin maltillisilla katkeroilla ja muhkean makealla yleisilmeellään tämä on meikäläisen mielestä kiistattomasti moderni, aromaattinen ja tuhti portteri eikä mikään BIPA.

Tämä StaPan portteri on siis pähkinänkuoressa kaikin puolin maukas kokonaisuus ja mainion Barley Winen kanssa ehdottomasti parhaita panimon tuotoksia Alkon valikoimassa tällä hetkellä. Muutenkin olut meni kertaheitolla StaPan lempioluitteni kärkikahinoihin. Upeaa tavaraa, joka kannattaa kyllä testata mahdollisimman nuorena, kun oluen runsas aromihumalointi on tuoreimmillaan – joskin näin muhkea ja mehevä habitus kantanee hyvin vuoden, parikin.

Lyhyesti: Todella aromikas, muhkea, hieman makeaan taittuva ja hurmaavan moniulotteinen imperial porter kovatasoiselta Stadin Panimolta.

Arvio: Erinomainen – parhaimpia ja maukkaimpia porttereita Alkon valikoimissa tällä hetkellä. Mitä mainioin yhdistelmä muhkeaa ja hieman makeaa mallaspohjaa ja aromaattista, muttei liioiteltua jenkkihumalointia.

Hinnan (5,98e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Puzelat-Bonhomme Cheverny Blanc 2011

Puzelat-Bonhomme Cheverny Blanc 2011

• Valmistaja: Puzelat-Bonhomme
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Touraine, Cheverny
• Rypäleet: Sauvignon Blanc (65%), Chardonnay (/Menu Pineau) (35%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,00e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wine align

Loiren laakson viinialue ei ole ehkä se kaikkein suurin pinta-alaltaan tai tuotantomääriltään, mutta kun Ranskan karttaa katsoo, kyllä se ihan julmetun suuren siivun syö tuosta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden maasta. Loiren laakson länsipuoli ulottuu Bretagnen niemimaan kainaloon, Atlantin rannalle, kun taas laakson itäpuoli ohittaa Ranskan keskiviivan ja lähimmillään kutittelee jo itäisessä Ranskassa sijaitsevaa Burgundia. Laakso on siis kapea ja viinialueet pieniä, mutta tämän yhden alueen päästä päähän mahtuu nelisensataa kilometriä matkaa – ei ihme, jos alueella tuotetut viinit eivät ole aivan homogeenisiä.

Aivan Loiren laakson itälaidalla sijaitsevassa Chevernyssä pitävät majaa Puzelat'n veljekset Thierry ja Jean-Marie, jotka pyörittävät 1990-luvun alussa perustamaansa Clos du Tue Bœuf -viinitilaa. Tämä hyvin naturaalin pään luomuviineihin keskittynyt talo on kerännyt paljon tunnustusta laadullaan ja tinkimättömällä asenteellaan – Thierryn veljekset nimittäin viljelevät runsaasti paikallisia, ikiaikaisia lajikkeita, jotka ovat monin paikoin muuten jo unohdettuja ja jopa kiellettyjä paikallisissa appellaatioissa. He silti viljelevät näitä lajikkeita ja jos appellaatioelin hylkää heidän viininsä, veljekset julkaisevat viininsä yksinkertaisesti Vin de France -luokituksen alla – kiitos viinitalon maineen, viinit myyvät tästä huolimatta yleensä aina loppuun.

Thierry Puzelat on tullut erityisen tunnetuksi omien viiniensä ohella harrastamastaan négoce-henkisestä toiminnastaan: hän ostaa rypäleitä muilta samanhenkisiltä, täysin luonnonmukaisesti viljeleviltä tutuilta viljelijöiltä ja sekoittaa niistä omia, ainutlaatuisia viinejään. Vuonna 2009 tämän viinitalon nimi vaihtui nykyiseen muotoonsa, kun toimintaan tuli mukaan Clos du Tue Bœuf -tilalla vuosia työskennellyt Pierre-Olivier Bonhomme. Näin Puzelat'n veljesten omien tarhojen rypäleet julkaistaan Clos du Tue Bœuf -nimen alla, kun taas ostetuista rypäleistä valmistetut viinit julkaistaan Puzelat-Bonhomme-nimellä. Kaikille näille viineille on yhteistä se, että Thierry Puzelat niistä vastaa alusta loppuun, viiniyttämisestä pullotukseen. Valtaosa viineistä käytetään ja kypsytetään vanhoissa, neutraaleissa 225- ja 500-litraisissa tammitynnyreissä ja pullotetaan suodattamatta hyvin pienen sulfiittilisäyksen kanssa.

Nyt arvioitava Cheverny Blanc on négoce-puolen tekosia, eli tuottajana luuraa Puzelat-Bonhomme. Viinin pitäisi olla tyypillinen Chevernyn blend, joka tarkoittaa 60-80% Sauvignon Blancia ja loput Chardonnayta, Chenin Blancia tai Menu Pineauta (joka tunnetaan alueella paremmin nimellä Arbois). Jossain lähteessä luin viinin olevan 2/3 Sauvignonia ja 1/3 Chardonnayta, mutta joku toinen lähde väitti viinin olevan Sauvignon-Arbois-blend. Koska Puzelat-Bonhommella ei ole kotisivuja, jää viinin tarkemmat speksit hämärän peittoon. Go figure. Annetaan viinin puhua puolestaan.

Viini tuli korkattua sienirisoton kylkeen, sillä sellaiselle ruoalle sopivat parhaiten kepeät ja raikkaat valkoviinit. Ja sellaisiahan Chevernyn Sauvignon-vetoiset viinit ovat, eikö totta?

Lasissa kevyesti mutta kauniisti vihertävänä hohtava viini lupailee hyvää.

Tuoksu sitten tuokin täysin yllättävän twistin suunnitelmiin: lasista nimittäin leijailee erittäin runsas, intensiivinen ja makeahko tuoksu, josta voi erottaa selvää hunajaisuutta, makeankypsää omenaisuutta ja kevyttä kukkeutta. Tässä vaiheessa koen olevani hieman yllätetty – tällä on yhtä vähän tekemistä Loiren Sauvignonien kanssa kuin Riffaultin hiljattainarvioimallani Sancerrella. En ole kuitenkaan yhtään pahoillani, sillä tuoksu on kyllä kaikin puolin houkutteleva.

Kuten tuoksusta voi päätellä, viinin maulla on puolikuivahko habitus. Makeus on kuitenkin niin hämmentävän luonteva kokonaisuutta, että on mahdotonta arvioida onko viini todella puolikuiva, vai onko se peräti puolimakea – vai sittenkin äärettömän makealla hedelmällä varustettu kuiva valkoviini? Tuskin nyt sentään. Makumaailma toistaa paljon tuoksun elementtejä, eli se on hurmaavan hunajainen, viheromenainen ja tuntuvan, jopa kirpakan ja kevyesti bitteriin taittuvan mineraalinen. Taustalla häilyy hentoa pähkinäisyyttä, joka viittaisi osan viinistä nähneen oksidatiivista viininvalmistusta. Rakenteeltaan viini on pirteä, eloisan hapokas ja kaikin puolin ryhdikäs – mikä juuri vaikeuttaa huomattavasti viinin todellisen makeusasteen arvioimista.

Yllättäen jälkimaku eroaa huomattavasti keskimausta ollen jopa melko robusti, tuntuvan pähkinäinen, hillitysti briossinen, kevyen viljainen ja hennosti oksidoituneen omenainen. Jälkimaku on varsin pitkä ja erityisesti mausteinen, maltillisesti makeaan taittuva villihunajaisuus jatkuu kielellä hyvin pitkään.

Noh, Puzelat-Bonhomme ei kyllä pistänyt pöytään lainkaan sellaista tavaraa, mitä odotti. Tämä ei kyllä kuitenkaan tarkoita mitään pettymystä, sillä viini oli julmetun herkullinen tapaus! Lisäksi viini oli suorastaan paradoksaalinen siinä, kuinka yhtä aikaa äärettömän hyvä ja huono dokabiliteetti sillä on: toisaalta se on niin julmetun herkullinen, että se haihtuu suorastaan pelottavaa tahtia lasista, mutta toisaalta siinä tapahtuu niin paljon kaikkea, että viiniä väkisinkin pysähtyy fiilistelemään jatkuvasti. Ehkä tämä onkin mitä toimivin yhdistelmä: viini katoaa pullosta kuin itsestään, muttei missään nimessä liian nopeaa tahtia!

Vaikkei viini ollutkaan kepeä, kuiva ja kirpakan hapokas, toimi se mainiosti risoton kanssa: viinin ryhdikkäälle ja mainiosti kantavalle rakenteelle ei tehnyt minkäänlaista ongelmaa pureutua risoton täyteläiseen olemukseen. Lisäksi valmistan yleensä risoton käyttämällä makeaa vermuttia valkoviinin sijaan, mikä tuo risottoon miellyttävää aromikkuutta ja hentoa makeutta – mikä toimikin tällä kertaa mitä mainioimpana makusiltana hieman makeaan kallellaan olevan viinin kanssa!

Loppukaneettina voinkin lämpimästi suositella pitämään Buzelat'n nimen korvan takana: jos tinkimättömät, omaleimaiset, Tourainen perinteitä kunnioittavat ja aidot loirelaiset viinit kiinnostavat, ovat niin Puzelat-Bonhommen kuin Clos du Tue Bœufin viinit todella varmaa luottotavaraa!

Lyhyesti: Todella luonteikas, freesi, kompleksinen ja kaikin puolin erilainen, yllättäen ujosti makeaan taittuva Loiren naturaali-valkoinen.

Arvio: Tyylikäs – herkullisuus ja fiilisteltävyys ovat tässä jännittävässä viinissä omassa luokassaan. Kovan tason huipputuottajakamaa naurettavan edukkaaseen hintaan.

Hinnan (11,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

水曜日のネコ (Suiyoubi no Neko)

水曜日のネコ　ベルギャンホワイト

(Suiyoubi no Neko Belgian White)

• Valmistaja: Yo-Ho Brewing Company
• Tyyppi: Olut, vehnäolut, witbier
• Maa: Japani
• Alue: Nagano, Kitasaku, Karuizawa
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkossa)

kuva: sake guide

Vuoteen 1994 asti oluenvalmistus oli Japanissa hyvin säännösteltyä ja markkinoita hallitsivat vain muutamat suurpanimot. Nämä suurpanimot puskivat markkinoille lähinnä kevyttä, n. 5% vahvuista lageria ja näin Japanin kansa opetettiin juomaan laimeaa ja mautonta bulkkiolutta. Kuulostaako etäisesti tutulta? Löytyykö samastumispintaa?

Kun oluenvalmistuksen säännöstely Japanissa purettiin, alkoi maahan pikku hiljaa ilmestyä myös laatuun ja uudenlaisiin oluttyyppeihin keskittyneitä pienpanimoita. Hitaan startin jälkeen alkoi pienpanimojen suosio kasvaa Japanissa 2000-luvulla ja nykyisin monissa Japanin suurkaupungeissa onkin varsin eläväinen pienpanimokulttuuri ja runsaasti craft beer -baareja, jotka ovat ensisijaisesti keskittyneet amerikkalaisiin ja kotimaisiin pienpanimo-oluisiin.

Vuonna 1996 perustettu Yo-Ho Brewing Company on yksi Japanin vanhimpia ja merkittävimpiä pienpanimoita. Perustamisestaan saakka panimo on keskittynyt aleihin, vastalauseena Japanin markkinoita hallitseville lagereille, minkä lisäksi panimo suosii alumiinitölkkejä oluidensa pakkausmuotona. Vuonna 2012 markkinoille saapunut 水曜日のネコ　ベルギャンホワイト (Suiyoubi no Neko Belgian White) eli "Keskiviikon kissa" on belgialaisen wit-tyylin suuntaan kumartava kepeä, korianterilla ja appelsiininkuorilla maustettu vaalea ale, josta on erittäin nopeasti tullut yksi panimon suosituimmista tuotteista.

Olut saapui kätösiini tuliaisina ulkomailta, joten meikäläisellä ei ole mitään hajua mistä se on alun perin hankittu ja mihin hintaan.

Tämä tölkitetty kissa on samealta väriltään ananaksen keltainen, joka taittuu hennosti vihertävään sävyyn. Kaadon yhteydessä syntyvä valkoinen vaahto haihtuu pois melko nopeasti.

Belgeille melko uskollinen, raikas ja aromikas tuoksu on belgihiivaisen hedelmäinen, raikkaan sitruksinen, omenainen, kevyesti hapahko ja jopa hennosti tripelinen. Tuoksun yleisilme on mukavan pirteä.

Oluen maku on kepeä ja raikas. Kieli erottaa kypsää sitruksisuutta, yrttisyydeksi taittuvaa korianteria ja hennon trooppista hedelmää. Kokonaisuus on hieman ohuehko ja harmillisesti suht vetisen oloinen; erittäin maltillinen humalointi on kyllä witeille tyypillistä, mutta tässä oluessa reippaampi humalointi olisi voinut hieman paikata makumaailman intensiteetin puutetta. Pieni, kepeä ja hennonpuoleinen hiilihappo korostaa oluen hieman väsähtänyttä habitusta.

Raikas mutta harmillisen ohueksi jäävä jälkimaku on ruohoinen, yrttinen ja hennon omenainen. Oluesta jää suuhun metallinen ja kylmä, mutta kestoltaan lyhyehkö jälkivaikutelma.

Harmillisesti tämä olut ei nyt vakuuta; japanilaiset massalagerit ovat olleet mielestäni tylsiä ja vetisiä, ja hieman siihen suuntaan tämäkin wit taittuu. Tuoksu on varsin ihastuttava ja huokutteleva, mutta harmillisesti melko laihaksi ja vaatimattomaksi jäävä makumaailma ei mitenkään onnistu lunastamaan nokkapuolen skriivaamia lupauksia. Varsin maltillinen 4,5% alkoholia pitää oluen juotavuuden ihan kohdallaan, mutta näin kepeäksi vaaleaksi aleksi tämä olut ei ole erityisen raikas esitys – toisaalta mielestäni ei kyllä moni kotimainen bulkkilagerikaan ole, vaikka lukemattomat suomalaisäijät minulle muuta väittäisivätkin.

Keskiviikko-kissan sanotaan saaneen monet viinejä siemailleet naisihmiset innostumaan Japanissa myös pienpanimo-oluista, minkä kyllä voin ymmärtää: olut on tuoksultaan aromikas ja maultaan suorastaan korostetun helppo ja särmätön, minkä takia se on kyllä kaikin puolin alottelijaystävällinen tapaus. Pienpanimo-olut apupyörillä. Belgioluita rakastavalle harrastelijalle oluen anti sen sijaan jää varsin vähäiseksi. Jos haluaa helppoa ja tasapainoista witbieriä, sanoisin perstuntumalta Hoegaardenin olevan piirun verran parempi tapaus.

Lyhyesti: Japanilainen pienpanimo-olut apupyörillä: hurmaavan tuoksuinen, mutta maultaan korostetun kepeä, jopa vetinen ja särmätön wit.

Arvio: Keskinkertainen – ihan siemailtava, kepeä saunaolut tölkkiformaatissa. Käyttöyhteys lähinnä huoleton särpiminen, eli sen kummempaa huomiota tai ajatustyötä tähän ei kannata upottaa.

Viña Tondonia Reserva Blanco 2001

Viña Tondonia Reserva Blanco 2001

• Valmistaja: R. López de Heredia
• Tyyppi: Valkoviini, DOCa Rioja
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja, Rioja Alta
• Rypäleet: Macabeo (90%), Alarije (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,95e (Toukokuu 2015, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: kl wines

No niin, nyt on melkoista tykittelyvalkkaria tiedossa! Jos hiljattainen arvioni Viña Tondonia Reserva 2002:sta on vielä muistissa tai R. López de Heredian viinitalo on muuten vain tuttu, voit jatkaa eteenpäin. Jos sen sijaan tuottaja ei soita kelloja, kannattaa lukaista tuo edellämainittu arvio, sillä en jaksa tähän kirjoittaa uudestaan Heredian historiaa. Lyhyesti tässä kuitenkin Heredia pähkinänkuoressa: muut talot seuraavat trendejä, mutta R. López de Herediaa ei muotien tuulet kiinnosta, vaan tekee viiniä melko lailla täysin samoin menetelmin kuin perustamisensa aikoihin, 1800-luvun loppupuoliskolla. Talo jumalauta tekee edelleen jopa omat viinitynnyrinsä! Nyt ollaan siis perinteisten asioiden ytimessä.

Viña Tondonia Reserva Blanco on talon paremman pään valkoviini – ei kuitenkaan lippulaivavalkkari, joka on vain harvoina, parhaina vuosikertoina julkaistava Viña Tondonia Gran Reserva Blanco, jota yleensä hillotaan talon viinikellareissa 15-20 vuotta ennen markkinoillelaskua. Reserva Blanco valmistetaan Viura- (Macabeo) ja Malvasia Riojana- (Alarije eli Subirat Parent) -rypäleistä, jotka kerätään talon arvostetuimmalta tarhalta, vuosina 1913-14 istutetulta ja peräti 100 hehtaarin laajuiselta Viña Tondonialta. Aluksi viini käytetään omilla villihiivoillaan valtavissa tammisammioissa, minkä jälkeen se siirretään kypsymään kuudeksi vuodeksi (72 kk) ensisijaisesti vanhoihin, amerikkalaisesta tammesta tehtyihin barrique-tynnyreihin. Tämän jälkeen viini pullotetaan suodattamattomana ja sen annetaan kypsyä pulloissa kunnes se on valmiin oloinen julkaistavaksi – yleensä n. 5-6 vuoden lisäkypsyttelyn jälkeen. Tässä välissä lienee paikallaan mainita noin knoppitietona, että Espanjan viinilain mukaan Gran Reserva -tasoista valkoviiniä on kypsytettävä vähintään 48 kk ajan, josta vähintään 6 kk tammitynnyreissä; tämä pelkästään Reserva-tasoinen viini viettää pelkästään tammitynnyreissä enemmän aikaa mitä lain mukaan viinin pitäisi ylipäänsä kypsyä! Vuonna 2001 valmistui 11,000 pulloa valkoista Tondonia Reservaa.

Viinillä on tasainen ja melko syvän sävyinen kellanvihreä väri.

Tuoksu on pullon avaamisen jälkeen runsas, mutta amerikkalainen, makea tammisuus hallitsee yleisilmettä: kokonaisuus on kermaisen tamminen, makean puiseva, trooppisen keltahedelmäinen, kevyen savuinen, hillityn vahamainen ja aavistuksen vaniljainen. Avauduttuaan tunnin pari ei tammi ole vähentynyt yleisilmeestä kuin piirun verran, mutta esimerkiksi ananasta, persikkaa, hunajaa ja kukkaisuutta löytyy huomattavasti enemmän, tammi vaikuttaa hyvin luontevalta ja saumattomalta osalta tuoksun maailmaa ja kokonaisuus on paljon kaikin puolin tasapainoisempi.

Aluksi viini on tuhdintäyteläinen ja kypsän sitruksen ohella tuntuu makean puisevaa tammisuutta ja kermaisuutta, kohtalaista vaniljaisuutta ja hillitysti pitkän kypsyttelyn tuomaa makeaa, kuivahtanutta ananasta. Vaikka kokonaisuus on varsin runsas, on viinillä varsin eloisan hapokas rakenne, ja yrittääpä runsaan, kompleksisen ja kehittyneen makumaailman alta puskea kevyehköä mineraalisuuttakin. Viinin avautuessa tiivistyy se alun runsaantäyteläisestä ilmaisusta keskitäyteläiseksi ja elegantimmaksi – viini tuntuu suorastavaan karistavan tammen tuomaa läskiyttä ympäriltään. Makumaailmaan saapuu hentoa kirpeyttä, paahdettua yrttisyyttä, viheromenaa ja iän tuomaa, kompleksisempaa uuniomenaa ja hentoa pähkinäistä paahdetta.

Runsas jälkimaku jatkaa samassa hengessä kuin keskimakukin: siinä tuntuu erittäin pitkän tynnyrikypsytyksen tuomaa runsasta tammen mausteisuutta, kermaisuutta, vaniljaisuutta ja kevyttä toffeeta, mutta se on samalla raikkaan sitruksinen, hapokas ja jopa kpeästi kirpeä. Viinistä jää suuhun hyvin pitkä ja rehevä jälkivaikutelma, jossa loppua kohti tuntuu myös oksidatiivista hasselpähkinää ja hentoa leipäisyyttä.

Yleensä selkeästi tammitynnyrikypsytetyt valkoviinit harvemmin jaksavat sykähdyttää meikäläistä, koska mielestäni ne lähinnä maistuvat tavalliselta valkoviiniltä, jonka aromimaailma on maskeerattu tammella tunnistamattomaksi. Viña Tondonia Reserva Blanco on taas täysin toisenlainen näkemys tammitynnyrikypsytetystä valkoviinistä – tällaista kompleksista, äärettömän vivahteikasta viiniä olisi mahdotonta tehdä ilman tammitynnyrikypsytystä. Avainsanana onkin poikkeuksellisen pitkä (jopa punaviinistandardein) kypsyttelyn kesto ja vanhat tynnyrit – jos viini on 6 vuoden aikana saanut näin paljon tammisuutta itseensä vanhoista, neutraaleista tynnyreistä, se olisi todennäköisesti pelkkää tikkuista tammiuutosta, jos se olisi kypsynyt uusissa tynnyreissä. Nykyisellään viini on todella hurmaava, kompleksinen, loputtoman vivahteikas, hienosti kehittynyt ja kaikin puolin tyylikkään tamminen Rioja, johon tammen aromit ovat integroituneet upeasti viinin pitkän kypsyttelyn aikana.

Erityisen huomionarvoista on, miten viini tuntui kehittyvän jatkuvasti useiden tuntien ajan – vielä siinäkin vaiheessa, kun pullosta juotiin viimeiset lasilliset useita tunteja korkkaamisen jälkeen! Yleensä tammisissa viineissä hedelmä hallitsee korkkaushetkellä ja tammisuus alkaa nousemaan viinin avautuessa, mutta tämän viinin tapauksessa homma toimi päin vastoin: heti korkkaamisen yhteydessä viini tuntui olevan tammisimmillaan ja mitä pidempään viini oli auki, sitä luontevammaksi, saumattomaksi osaksi kokonaisuutta viinin tammisuus muuttui. Siksi suosittelenkin korkkaamaan viinin reilusti etukäteen – nyt puhutaan siis useasta tunnista ja mieluiten karahvissa! Jos tarjoilulämpötila mietityttää, on perinteinen tupladekantointi varma veto: kaada viini toviksi hengittelemään karahviin ja hieman ennen taroiluhetkeä kaada takaisin pulloon ja pistä jäähtymään jääkaappiin.

Viini toimi kermaisuudellaan ja runsaudellaan mutta samalla eloisan ryhdikkäällä rakenteellaan todella upeasti juhannuksena tarjoillun rasvaisen salade Olivierin ruokajuomana. Viini pärjää melko runsasaromisella ja intensiivisellä olemuksellaan suht voimakkaillekin ruoille, eikä jää hyvän rakenteensa ansiosta tuhtienkaan tarjottavien jalkoihin. Lisäksi viini on kuin tehty kehittymään edelleen kellarissa, joten viini on myös varma valinta pitkään kellaroitavaksi valkoviiniksi sellaista kaipaaville. Kaiken kaikkiaan, viini on todella upea ja tasapainoinen esitys Riojan kenties parhaimmalta tuottajalta.

Lyhyesti: Ääritraditionalistituottajan moniulotteinen, hienostuneen tamminen, ihastuttavan ryhdikäs ja vaikuttavan runsas old school -tyylin valkoinen riojalainen.

Arvio: Erinomainen – vaikka selkeä tammisuus yleensä nostaa niskakarvani pystyyn, toimii Viña Tondonia Reserva Blanco kokonaisuutena upeasti ja se on helposti parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tammitettuja valkoviinejä, mitä olen koskaan maistanut. Tässähän on melkein pakko päästä käsiksi talon vanhempiin valkoviineihin, kerran viini on "nuorena" jo näin hurmaava.

Hinnan (20,95e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Moriau Oude Geuze Vieille 2014

Moriau Oude Geuze Vieille 2014

• Valmistaja: Gueze Moriau, Brouwerij Boon
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 3,29e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: belgian beerz

Lambicit ovat siitä hauska olutmaailman erikoispiirre, että niiden tuotanto ei ole keskittynyt yksinomaan panimoille. Erityisesti perinteisinä aikoina gueuzeja ja hedelmäoluita eivät tuottaneet pelkästään panimot, vaan myös oluidensekoittajat, jotka ostivat muilta panimoilta lambicia ja saattoivat tehdä myös omia oluitaan, joista sitten sekoitettiin talon omin reseptein gueuzea ja muita sekoituksiin ja maustamisiin perustuvia lambiceja. Joka panimolla on oma tyylinsä, jolla oluita tehdään, joten jokaisella sekoittajalla on myös ollut oma tyylinsä, jossa tiettyjen panimoiden oluilla on ollut tarkka osansa kokonaisuudessa.

Johannes Moriaun vuonna 1880 perustama Brasserie Moriau oli yksi Flanderin perinteisistä lambicinsekoittajista, mutta toimittuaan hieman yli sadan vuoden ajan, panimo lopetti toimintansa vuonna 1983. Panimon oluissa Brasserie De Neven oluet näyttelivät merkittävää osaa, joten Moriaun valmistettiin De Neven alaisuudessa oluitaan vielä noin kymmenen vuoden ajan, kunnes De Nevenkin panimo sulki lopullisesti ovensa vuonna 1994. Sittemmin Frank Boonin luotsaama Brouwerij Boon on hankkinut reseptit Moriaun arvostettuun Oude Geuze Vieilleen ja pyrkii jäljentämään tätä perinteistä olutta parhaansa mukaan yrityksissään pitää hengissä Belgian historiallista lambicskeneä. Tämä olut on tyyliltään oude geuze (tai gueuze vieille), eli se on valmistettu lähes yksinomaan 2 vuotta kypsytetystä lambicista, jonka sekaan sekoitetaan juuri ennen pullotusta vain erittäin pieni määrä nuorta lambicia tuomaan käymiskelpoisia sokereita (eli hiilihappoa) olueen. Voltteja oluesta löytyy 7%. Pullon parasta ennen -päivämäärä on vuodele 2034, eli pullo on isketty markkinoille vuonna 2014 – siitä oluen vuosikertamerkintä.

Ulkonäöltään Moriaun Geuze on normigueuzea hieman tummemman kellervä, kevyesti punertavan ruskea ja aavistuksen utuinen. Kaatamisen yhteydessä syntyy hyvin pienijakoinen, kermanvärinen ja melko kestävä vaahtokukka.

Hyvin runsas ja suorastaan jännittävä tuoksu on moniin muihin gueuzeihin verrattuna kompleksisempi ja vivahteikkaampi – vaikkei lambic-aloittelijan mielestä varmaankaan ainakaan houkuttelevampi! Yleisilmettä hallitsee kypsänmakean omenaisuus ja maltillinen sitruunamehuisuus, mutta muuten kokonaisuudesta löytyy lähinnä brettan ja muiden villihiivojen tuomia luonteikkaan likaisia piirteitä: maalaista sontaisuutta ja nahkaa, maamaista mausteisuutta ja kevyen ammoniakkista virtsaisuutta.

Tyylipuhtaan gueuzen tavoin Moriaun suutuntuma on kevyt, tuntuvan hapokas ja lähes leukaperiä riipivän kirpeä. Kuin hennon oksidoituneesta (ei kuitenkaan mitenkään viallisen hapettuneesta) makumaailmasta versoo erilaisia makumielikuvia moniin eri suuntiin: sitruunavetoista sitrushedelmää, hennon nahkaista brettaisuutta, omenankuoria ja -kotaa, aavistus hevosta. Melko runsas, kuohkea, tasapainoinen hiilihappo istuu mallikkaasti osaksi kokonaisuutta.

Kirpeän jälkimaku on kevyen brettaisen kakkainen, rusehtuneen omenainen, sitruunainen, kevyesti kuivakan maltainen ja maltillisen, mutta pitkäkestoisen yrttisen katkera – loppuliukua siis sävyttää yleensä lähes olemattoman katkeria normi-gueuzeja hieman rapsakampi katkerohumalointi.

Yleisesti ottaen Boonin näkemys Moriaun perinteisestä gueuzesta on kyllä kaikin puolin mainio tapaus. Ainakin maistamista seuranneiden mielikuvien perusteella olut on paljon röyhkeämmän oloinen kuin Boonin perus-gueuze tai vastaavanlainen oude gueuze, Mariage Parfait. Kokonaisuutta siis hallitsee astetta voimakkaampi brettaisuus, joka pääasiassa on hieno sana kaikelle sille rustiikkisuudelle, maamaisuudelle, nahkaisuudelle ja paskaisuudelle, jota hyvältä lambicilta voi odottaa. Mutta vaikka Moriau vaikuttaa olevan tyylillisesti melko kovan pään gueuze (vähän jos ollenkaan makeutta ja matala pH, eli reippaasti happoja), ei siinä tunnu kuitenkaan olevan vastaavanlaisille lambiceille ominaista etikkaisuutta lainkaan.

Moriau Geuze on todella mainio, harrastelijat tyytyväisinä hyrisemään saava oude geuze, joka on kaikkea muuta kuin kosiskeleva tai edes helpostilähestyttävä, mutta juuri siksi se toimii mitä mainioimpana fiilistelylambicina. Nyt harmittaa, että olutta tuli hommattua vain yksi pullo, sillä juuri tämänhenkiset olut tuppaavat sekä kestämään että jopa kehittymään fantastisesti kellarissa. Pitänee muistaa napata tulevaisuudessa tätä tavaraa kypsymään kellariin, sillä reilun kolmen euron hinta tämän laatuisesta höpöoluesta on suorastaan naurettavan vähän.

EDIT: Lisäksi tahtoisin mainita, että tämän päivityksen myötä oluet edustavat yli 10% kaikista blogin arvosteluista. Eläköön olut!

Lyhyesti: Pistävän ja suorastaan törkeän tuoksuinen, maamaisen ja maalaisen makuinen ja viiltävän hapokas ouge geuze – siis kaikin puolin täydellinen olut!

Arvio: Täydellinen – tämä olut on juuri sitä, mitä nuorelta gueuzelta voi toivoa. Jos haluaa parempaa, sitä saa kärsivällisesti kellaroimalla tätä.

Hinnan (3,29e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Agustí Torelló Mata Gran Reserva Barrica 2009

Agustí Torelló Mata Brut Nature Gran Reserva Barrica 2009

• Valmistaja: Agustí Torelló Mata
• Tyyppi: Kuohuviini, DO Cava Gran Reserva
• Maa: Espanja
• Alue: Katalonia
• Rypäleet: Macabeo (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,65e (Toukokuu 2015, Décantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: nougatic

Pyöriessämme viime syksynä viinimestarikoulutettavaporukalla ympäri Kataloniaa, tuli testattua yksi jos toinenkin Cava-tuottaja. Meikäläisen kolmen kärkeen kiilasivat tinkimätön ja täysin tolkutontua laatua tarjoava artesaanituottaja Recaredo, Codorníusta irtautunut kova haastaja Raventós i Blanc sekä upealla tavalla Cavan perinteitä ja modernia kokeellisuutta naittava Agustí Torelló Mata. Reissun jälkeen näistä tuottajista eniten on tullut ikävä Agustí Torelló Matan korkeatasoisia kuohuviinejä – lähinnä siksi, että muiden tuottajien viinejä näkyy silloin tällöin Alkon valikoimissa, mutta ATM:n tuotteet loistavat poissaolollaan.

Agustí Torelló Mata on vuonna 1993 perustettu viinitalo, jonka 500,000 pullon vuosituotannosta kuohuviini näyttelee valtaosaa. Talo viljelee 40 hehtaaria luonnonmukaisin menetelmin, minkä lisäksi rypäleitä ostetaan 80 hehtaarin edestä luomuna viljeleviltä sopimusviljelijöiltä. Viinitalo nojaa vahvasti sekä perinteisiin että kokeellisuuteen: viinit valmistetaan vain perinteisistä Cava-rypäleistä (esimerkiksi Champagnen Chardonnayta tai Pinot Noiria ei talon viineissä näy), viinejä kypsytetään reilusti yli 9 kk minimikypsytysajan ja kaikki viinit käytetään talon omilta tarhoilta kerätyillä ja Navarran yliopistossa viljellyillä luonnonhiivoilla. Toisaalta talon katalogissa on perinteisten valko- ja kuohuviinien ohella myös sellaisiakin tuotteita kuin Cava-balsamico tai jälkiruokakäyttöön kehitetty puolikiinteä hyytelö-Cava Solid. Jos kiinnostaa lukea talon tietoja tarkemmin, suosittelen vilkaisemaan taloon keskittyneen päivityksen Katalonian-reissultamme!

Tämä Brut Nature Gran Reserva Barrica edustaa talon linjaston parempaa päätä ja se tuli tilattua keväällä Décantalo-viinimyymälästä akuuttiin ATM-puutteeseen. Kuten viinin nimi paljastaa, viini on täysin kuivaa (brut nature), vähintään 30 kk kypsynyttä (gran reserva) ja osittain tammitynnyreissä kypsytettyä (barrica). Tarkemmat speksit kertovat, että viini on poikkeuksellisesti kokonaan Macabeo- (eli Viura-) -lajikkeesta valmistettu; tyypillisesti Cava-alueen kuohuviinit kun ovat kolmen rypäleen blendejä (kuin Champagne ikään), joissa pääosaa näyttelee yrttinen Xarel•lo ja johon muhkeampi mutta matalahappoisempi Macabeu tuo runsautta ja kepeä Parellada hapokasta selkärankaa. 40% viiniin tarkoitetusta Macabeo-pohjaviinistä on käytetty vanhoissa barrica- eli barrique-tynnyreissä 8 kk ajan ennen pullotusta. Pullotuksen jälkeen viinin annetaan kypsyä vähintään 30 kk sakkojen kanssa ennen korkinvaihtoa, eikä korkinvaihdon yhteydessä viiniin lisätä lainkaan sokeria – viinin jäännössokerimäärä on siis vuosikerrasta riippuen 0-1 g/l. Oma pulloni kertoi korkinvaihtoajaksi 12/2014, mikä tarkoittaa viinin kypsyneen pullossa sakkojen kanssa n. 55 kuukautta – eli noin 2 vuotta pidempään mitä gran reserva -tasoinen Cava vaatii. Tässä vaiheessa ei liene tarvetta sanoa enää lisää Agustí Torelló Matan kovasta laadusta?

Väriltään viini on vaalean vihertävä.

Kypsänpuoleisessa tuoksussa on runsasta cava-hedelmäisyyttä, jonka tunnistaa melko helposti, mutta jota on varsin vaikea sanallistaa. Viinin nokkaosasto on varsin vivahteikas ja miellyttävällä tavalla kehittynyt; siinä tuntuu raikkaan sitruksisuuden ja maltillisen hunajan rinnalla niin sakkakypsytyksen kuin keveän tammitynnyröinnin tuomaa kermaisuutta, kevyttä pähkinäisyyttä ja hentoa nougat'ta tai kermatoffeisuutta. Varsinaista selkeää tammisuutta ei kuitenkaan erotu ja Cavoille tyypillinen kumimaisuus loistaa poissaolollaan (mahdollisesti johtuen Xarel•lon poissaolosta?).

Suussa viinillä on rutikuiva, hapokas ja kypsän hedelmäinen olemus. Raikas ja miellyttävällä tavalla kompleksinenkin makumaailma pistelee menemään vihertävää Granny Smith -omenaisuutta ja makeampaa, keltaista valkeakuulasomenaa, bitteriseksi asti taittuvaa kalkkista mineraalisuutta, kevyttä kermaisuutta, hentoa kinuskia ja aavistuksen verran pähkinäisyyttä, joka saattaa yhtä hyvin olla niin tammikypsytyksestä kuin pitkästä sakkakypsytyksestäkin. Varsin rakenteikasta kokonaisuutta sävyttää hienostunut, kestävä ja kooltaan hyvin pieni mousse.

Jälkimaussa tuntuu kypsää trooppista hedelmää, bitteristä ja hennon suolaista mineraalia, kevyttä pähkinää, aavistus viheromenaa ja karvasta omenankuorta sekä hennosti greippivetoista sitrushedelmää. Viinistä jää pitkäkestoinen, eloisa ja melko napakka jälkivaikutelma.

Agustí Torelló Mata -vierailultamme minulle oli jäänyt tästä viinistä rakenteikas ja normaalia Cavaa synkkäpiirteisempi kuva, eikä viinistä nimestään huolimatta löytynyt juurikaan tammisia piirteitä; olikin miellyttävää havaita, että muistikuvat eivät pettäneet ja kokonaisuus pelitti kotopuolessa yhtä mainiosti kuin viinitalon pihassakin!

Agustí Torelló Mata on melko suuri tuottaja Cava-alueella, mutta tästä huolimatta talon viinit kautta linjan osoittavat, että suuret tuotantomäärät eivät automaattisesti tarkoita höttöistä ja geneeristä kuplajuomaa. Erityisesti kaikki talon Gran Reserva -luokituksen alla kulkevat Cavat kuuluvat helposti alueen parhaimmistoon ja ovat jokainen osaltaan maailmanluokan kuohuviinejä. On kuitenkin syytä muistaa, että useimmat laatu-Cavatuottajat eivät tahdo emuloida shamppanjaa, vaan ainoastaan tehdä huipputasoista Cavaa, joka omalta osaltaan voi tyylissä ja laadussa haastaa aidon shamppanjan. Omasta mielestäni parhaat Cavatuottajat onnistuvatkin tässä erinomaisesti, minkä lisäksi useimmat huippu-Cavat ovat vähintäänkin kohtuullisesti hinnoiteltuja niiden laatuun nähden.

Rakenteensa ja hedelmänsä puolesta Agustí Torelló Matan Gran Reserva Barrica kestää vielä hyvin keskipitkää kellarointia, mutta pitkän kypsyttelyaikansa puolesta se on jo nyt varsin mainiossa iskussa ja toimii loistavasti niin raikkaana juhlajuomana kuin rakenteikkaana ruokaskumppana. Meidän taloudessamme viini korkattiin juhannuksena raikastamaan raskasta ja rasvaista salad olivieria, enkä kyllä tästä parituksesta keksinyt ainuttakaan riitasointua. Suositteluni!

Lyhyesti: Ihastuttavan vivahteikas, rutikuiva, rakenteikas ja pitkä, osittain tammessa kypsytelty yhden lajikkeen huippu-Cava.

Arvio: Erinomainen – helposti Cavojen parhaimmistoa: hurmaavan vivahteikas, raikas ja ryhdikäs esitys, joka on nolladosagestaan huolimatta oikein helpostilähestyttävä ja elegantti.

Hinnan (20,65e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Ruosniemen Pikkupomo Amber Ale

Ruosniemen Pikkupomo Amber Ale

• Valmistaja: Ruosniemen Panimo
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Suomi
• Alue: Satakunta, Pori
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,20e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 4,20e (Elokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

kuva: ruosniemen panimo

Harrastelijapiireissä melko reippaasti suosiota kerännyt espoolais-porilainen insinööripanimo Ruosniemi listasi Alkon tilausvalikoimaan Pikkupomo-nimellä kulkevan APA/IPA/amber alen. Meikäläinen on testannut oluen useaan otteeseen sen valikoimaansaapumisen jälkeen, mutta vihdoinkin kesällä tulin myös kirjanneeksi oluesta jotain havaintoja, joten pistetään nyt menemään.

Väriltään olut on kirkas, keskisyvän oranssinruskea. Beigehkön vaalea vaahto jää melko maltilliseksi ja laskeutuu kohtalaisen ketterästi ohueksi patjaksi oluen päälle.

Kevyehköstä, hieman makeasta ja miellyttävän tasapainoisesta tuoksusta löytyy karamellista maltaisuutta, uuden maailman humalalajikkeiden tuomaa persikkaisuutta ja appelsiinista sitruksisuutta sekä hieman kuivakkaa mausteisuutta.

Suussa oluen yleisilme on melko lailla kepeähkö ja varsin tuntuvan bitterinen. Makumaailmasta löytyy voimakasta greippisyyttä, kevyesti makean karamellista maltaisuutta, hillittyä mausteisuutta, hentoa kukkeutta ja aavistuksen verran appelsiinista hedelmää. Varsin kepoiseksi jäävä suutuntuma ei anna hirveästi vastapainoa tuhdille (67,5 EBU) katkerohumaloinnille.

Kevyen karamellinen ja ujon hedelmäinen jälkimaku taittuu varsin ketterästi katkerohumaloinnin alle ja muiden aromien haihtuessa melko nopeasti kieleltä tulee yleisilmeestä tuntuvalla tavalla saippuaisen karvas ja jopa överibitterinen. Suuhun jäävä, rapsakan katkeroinen jälkivaikutelma on todella pitkä.

Pikkupomo on ihan maukas ja kepeä pale ale, joskin siinä on jopa meikäläisen mieltymyksiin nähden piirun verran jo liikaakin katkeroa. EBU:t kun eivät ole kaikki kaikessa – oluessa voi helposti olla yli sata EBU:a katkeroa ja kokonaisuus voi olla hyvin balanssissa, kunhan runko tarjoaa hyvän vastapainon katkeroille. Sen sijaan Pikkupomon tapauksessa olut on erittäin kepeä ja raikas, mutta koska runko ei pistä juurikaan katkerohumaloinnille vastaan, pitää tiukan greippi-saippuainen bitterisyys makupalettia tiukassa niskalenkissä valtaosan ajasta, mikä mielestäni rupeaa jo vähän verottamaan oluen juotavuutta.

Paatuneille hopheadeille Pikkupomo on varmasti erittäin mallikas, rapsakka amber ale, mutta itse olen jo pidempään ollut hieman leipääntynyt turhan reilulla kädellä humaloituihin oluisiin ja peräänkuulutankin yleensä tasapainoa muiden piirteiden ohitse. Pikkupomolle tämä tarkoittaisi piirun verran runsaampaa, täyteläisempää ja makeampaa mallasrunkoa – ei varsinaisesti sellaista, joka peittäisi katkerohumalointia alleen, vaan jaksaisi pistää enemmän bitterille vastaan ja maistua voimakkaammin sen alta. Kyllä olut nytkin toimii ihan kelvollisesti akuutteihin humulonivajareihin, mutta vaikka katkerohumalointi on kiva juttu, tykkään siitä, että oluesta löytyisi muutakin.

Lyhyesti: Kevyesti karamellisen maltainen ja hillityn hedelmäinen ale, jossa pääosaa näyttelee voimakkaan greippinen ja tuntuvan saippuainen katkerohumalointi.

Arvio: Hyvä – ihan kelvollinen, joskin meikäläisen makuun vähän turhankin ronskisti katkerohumaloitu amber ale. Katkerohumaloinnin suurimmille faneille hyvä IPA, vaikkei tätä nyt semmoisena mainostetakaan.

Hinnan (4,20e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Delas St.-Joseph François de Tournon 2006

Delas Saint-Joseph François de Tournon 2006

• Valmistaja: Delas Frères
• Tyyppi: Punaviini, AOC Saint-Joseph
• Maa: Ranska
• Alue: Rhône, Pohjois-Rhône, Saint-Joseph
• Rypäleet: Syrah (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 16,00e (Kesäkuu 2014, Liviko Store Lootsi Keskus)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: winealign

Suhteellisen eteläisessä Ranskassa sijaitseva Pohjois-Rhône on Syrah-rypäleen kehto ja monen viinimaailmaan perehtyneen mielestä myös tuon kyseisen rypäleen parasta ilmentymää tuottava alue. Vaikka Shiraz-nimellä rypälettä onkin kiikutettu maailman aina kuumimpiin kolkkiin asti, tuntuu Syrah pistävän parastaan selkeästi viileämmillä tarhoilla Pohjois-Rhônessa. Siellä se säilyttää usein varsin terhakkaan hapokkuuden (joka hukataan helposti kuumemmassa ympäristössä), mutta kykenee silti saavuttamaan helposti riittävän kypsyysasteen. Usein kuitenkin ihmisten mielikuvat Pohjois-Rhônesta keskittyvät lähinnä maineikkaille Côte-Rotien, Hermitagen ja Cornasin alueille, vaikka pinta-alaltaan suuremmilla Saint-Josephin ja Crozes-Hermitagen viinialueilla tuotetaan parhaimmillaan myös varsin herkullisia Syrah-viinejä. Tämänkertainen viini toimikoon tästä hyvänä esimerkkinä.

Tämän talon tuottanut Delas Frères on alun perin viinikauppiaana vuonna 1835 aloittanut yhtiö, joka on vuodesta 1924 keskittynyt ensisijaisesti valmistamaan viinejä. Delas on yksi Rhônen suurimpia viiniyhtiöitä ja se on ollut vuodesta 1993 alkaen shamppanjatalo Roedererin omistuksessa. 1500-luvulla eläneen valtionmiehen mukaan nimetty François de Tournon valmistetaan perinteisesti avonaisissa betonisammioissa, joissa tapahtuu käyminen ja kuorimaseraatio n. 3 viikon ajan. Tämän jälkeen viini siirettään uusiin ja kerran tai kahdesti käytettyihin tammitynnyreihin, joissa viini käy läpi malolaktisen käymisen ja kypsyy vuosikerrasta riippuen 10-14 kk ajan.

Tämä kyseinen pullo löytyi Copatinto-blogin Teemun vinkkiä seuraten Tallinnan satamassa sijaitsevan Lootsi Keskuksen mainiosta Liviko Storesta vuosi sitten ja se korkattiin tässä juhannuksena erilaisia kesäisiä syötäviä notkuvan juhlapöydän ääressä.

Syrahille tyypillisesti viinillä on hyvin tumma, mutta myöskin hieman läpinäkyvähkö, herukanpunamusta väri.

Viinillä on melko tömäkkä, kypsän tumman marjainen, karhunvatukkainen, jopa kevyen rasvainen ja hennon lihainen tuoksu, jossa tuntuu myös häivähdys savua, aavistus makeampaa tummaa luumua ja hienovaraista kukkaisuutta.

Suutuntumaltaan tämä todella mehukas viini on suhteellisen täyteläinen, mutta myöskin melko hapokas ja jopa aavistuksen verran kirpeähkö. Jos viini on uutta tammea joskus nähnyt, ovat sen piirteet integroituneet hienosti piiloon varsin tyylipuhtaaseen syrahmaisuuteen: tumman marjainen makumaailma pistää tarjolle karhunvatukkaa, melko runsasta ja hennon mustapippurista mausteisuutta, kevyttä luumuisuutta, hentoa boysenmarjaa ja aavistuksen verran makeaa tummaa luumua. Eloisa hapokkuus pitää ensisijaisesti huolta viinin ryhdikkäästä rakenteesta ja lempeät, kellaroinnin pehmentämät tanniinit antavat lähinnä pidättelevää taustakomppia.

Suuhun jäävä mehukas jälkimaku on tumman marjainen, hennon lihaisa, kevyen mausteinen ja kestoltaan melko pitkä. Alkoholi tuo hetken ajan nielun ja kitalaen tuntumaan aavistuksen lämpöä.

Kokonaisuutena François de Tournon on varsin mehukas, maukas ja tasapainoinen Pohjois-Rhônen Syrah, ja vaikka viinin on tehnyt yksi alueen suurimmista tuottajista, ei se vaikuta lainkaan tylsältä, yllätyksettömältä tai homogeeniselta. Päin vastoin, varsin matalaan hintaluokkaansa nähden viini on oikein tyylipuhdas ja herkullinen, sekä ennen kaikkea hämmentävän iäkäs tapaus!

Vaikka viini rupeaa pian hätyyttelemään jo 10-vuotispäiviään, ei se ole vielä lähelläkään elämänsä ehtoopäiviä; viinille voi siis helposti povata hyvää juotavuutta ainakin kuluvan vuosikymmenen loppuun saakka. Vaikka Saint-Joseph ja Crozes-Hermitage tunnetaan lähinnä simppeleistä, nuorena juotavaksi tarkoitetuista Syraheista, ei tämä tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki kyseisten alueiden viinit olisivat sellaisia tai etteivät nämä nuorena juotavaksi tarkoitetut viinit tarjoaisi myös hyvää kellarointipotentiaalia. Viini tuli kyllä ostettua yli vuosi sitten Tallinnasta, joten voi olla, ettei sitä enää sieltä löydy, mutta kannattaa kuitenkin pitää silmät aina kaiken varalta auki!

Lyhyesti: Tyylipuhdas, supermehukas, eloisan hapokas ja hienovaraisesti kehittynyt Syrah vähemmälle huomiolle jääneeltä Saint-Josephin alueelta.

Arvio: Tyylikäs – suuren tuottajan edullisesti hinnoitelluksi viiniksi François de Tournon on oikein mallikas, maistuva ja tasapainoinen esitys. Juuri sellaista tavaraa, jota klassiselta Pohjois-Rhônen Syrahilta odottaa.

Hinnan (16,00e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

't IJ Zatte

't IJ Zatte

• Valmistaja: Brouwerij 't IJ
• Tyyppi: Olut, Tripel
• Maa: Alankomaat
• Alue: Pohjois-Hollanti, Amsterdam
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 2,29e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: gall & gall

No niin, takaisin Firmabier-tilausten pariin! Vuorossa jälleen yksi arvio lempihollantilaispanimoni, 't IJ:n ("Het Ij") oluista.

Amsterdamse tripel -luomuolut Zatte on vuonna 1985 perustetun 't IJ:n ensimmäinen tekele. Se on pastöroimaton ja suodattamaton vaalea olut, joka valmistetaan kokonaan luomuna viljellyistä raaka-aineista.

Olut on väriltään utuinen, hennosti oranssiin taittavan kellanruskea, joskin seasta löytyy aavistus vihertävää sävyä. Lasiin kaatamisen yhteydessä syntyy runsas, mutta lyhytkestoinen vaahto, joka jättää hyvin kevyesti lasin reunoille pitsiä.

Lasista kohoaa runsas, tiukan hedelmäinen ja mausteinen tuoksu, josta erottuu appelsiinimarmeladia ja mandariininkuorta, belgihiivan hedelmäestreitä ja mausteisuutta, kevyttä metallia ja hentoa trooppista sekahedelmämehua.

Hyvin täyteläinen, runsas, todella mehukas ja hieman makean mandariininen makupuoli tarjoilee maustepippurista mausteisuutta ja ujosti hunajaista sekä kepeän viljaista maltaisuutta; lisäksi myös alkoholi (8%) maistuu kevyesti. Hillitty happamuus tasapainottaa mainiosti makeaan taittuvaa hedelmää. Hyvin pieni, tasainen ja hento hiilihappo sointuu runsaan täyteläiseen kokonaisuuteen tyylikkäästi.

Vivahteikas jälkimaku on selkeästi keskimakua kuivempi, makean omenainen, kevyen yrttinen ja hennon ruohoinen, loppua kohti häilyy myös aavistus karambolaa ja muita kuivempia trooppisia hedelmiä. Jälkivaikutelmassa tuntuu kevyt ja melko pitkäkestoinen pöllähdys alkoholin lämpöä, kun taas tyylinmukaisesti katkerot ovat lähes olemattomat.

Zatte on kokonaisuutena todella hyvä, maukas ja hyvällä tavalla helppo, pehmeämmän pään tripel, eli siinä on enemmän hedelmää kuin särmää ja mausteita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olut olisi täysin särmätön ja munaton, eli balanssia löytyy hyvin mehukkaan hedelmäpuolen tasapainottamiseksi. Pääpaino on kuitenkin selkeästi runsaudessa ja trooppisessa hedelmässä, ei niinkään rakenteessa.

Tasapainoisen ja moniulotteisen makupuolensa puolesta Zatte sopii hyvin harrastajan suuhun fiilistelyolueksi, mutta varsin pehmeän ja ystävällisen habituksensa puolesta olut on myös varsin aloittelijaystävällinen esitys tripeleiden maailmaan – vaikkei olekaan belgialainen, kuten esikuvansa! Olut on myös harvinaisen vakuuttava esitys ollakseen panimon historian ensimmäinen tuote.

Lyhyesti: Runsas, täyteläinen, mehevä ja makean trooppinen hollantilais-luomutripel, joka on piirun verran pehmeämpi ja mehukkaampi kuin belgialaiset esikuvansa.

Arvio: Erittäin hyvä – olut ei maltilliseksi jäävässä happamuudessaan ja mausteisuudessaan yllä samanlaiseen raikkauden ja täyteläisen makean hedelmän hekumaan kuin parhaat tripelit, mutta siitä huolimatta kokonaisuus on varsin tasapainoinen, maukas ja fiilistelykelpoinen.

Hinnan (2,29e) ja laadun suhde: Erinomainen – olut on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Riffault Sancerre Les Quarterons 2012

Riffault Sancerre Les Quarterons 2012

• Valmistaja: Sébastien Riffault
• Tyyppi: Valkoviini, AOC Sancerre
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Sancerre
• Rypäleet: Sauvignon Blanc (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 28,00e (Kesäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 28,00e (Elokuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

kuva: cave pur jus

Kuten monet muutkin viinikirjoittajat ja -ammattilaiset, myös meikäläinen on jo pidempään kärsinyt totaalisesta Sauvignon Blanc -kyllästyneisyydestä. Toisilla tämä tuntuu menneen jo kategorisen SB-vihan puolelle, mutta itse olen lähinnä kyllästynyt siihen, kuinka Sauvignon Blanc tuntuu olevan lähinnä yhden tempun rypäle: se tuottaa yleensä kepeitä, eloisia ja raikkaan hapokkaita viinejä, mikä sopii suuhuni enemmän kuin hyvin, mutta toisaalta viineissä on lähes poikkeuksetta aina ne samat, hallitsevat, pistävät mustaherukanlehden, nokkosen ja karviaisen aromit – ei muuta. Muista rypäleistä tulee vaikka minkälaisia viinejä, mutta Sauvignon Blanc tuntuu tekevän täysin samanlaista viiniä melkeinpä missä vain. En kyllä ole täysin tuominnut Sauvignon Blancia toivottomaksi tapaukseksi, sillä kuitenkin aina silloin tällöin tulee vastaan hienoja Sauvignon Blanceja, jotka antavan kaiken sen pahan, mitä tästä rypäleestä, anteeksi. Sellaisia ovat mm. hyvät Pouilly-Fumét, muutamat taidolla tehdyt Friulilaiset, monet SB-vetoiset jälkiruokaviinit ja luonteikkaat, keltaoranssit skin-contact-viinit. Sekä tietenkin Riffaultin viinit.

Sébastien Riffault siirtyi isänsä Etiennen jalanjäljissä tuottamaan viiniä pieneen perheviinitaloon vuonna 2004. Sébastienin johdolla viinitalo siirtyi aluksi luomutuotantoon ja myöhemmin täysin biodynaamiseen viljelyyn. Hän ryhtyi palauttamaan vuosikymmeniä vanhoille tarhoille biodiversiteettiä istuttamalla köynnösten väleihin muita kasveja ja samalla lakkasi käyttämästä minkäänlaisia torjunta-aineita tai lannoitteita – ainoastaan rikkiä tai kuparia käytetään haitallisten sienien torjuntaan ja silloinkin vain kun on äärimmäinen pakko. Tarhoja ei hoideta mekaanisesti, minkä lisäksi viinejä ei myöskään käsitellä käytännössä lainkaan valmistusvaiheessa.

Sancerren suosion räjähdettyä 1990-luvulla, alkoi viinialue laajentua merkittävästi ja monet tuottajat ryhtyivät tuottamaan suosittuja, moderneja, kepeän raikkaita ja kliinisen hedelmäisiä viinejä; Riffault puolestaan tuottaa sellaisia viinejä, joita alueella on tuotettu "ennen vanhaan". Tämä talon perus-Sancerre Les Quarterons on tyylillisesti lähimpänä modernia Sancerrea, sillä se käytetään ja kypsytetään terästankeissa, minkä lisäksi siihen lisätään minimaalisesti sulfiitteja (20 mg/l) pullotuksen yhteydessä, jotta pullo säilyisi kunnossa huoneenlämpöisissä viinimyymälöissä – kyseessä on kuitenkin talon "kaupallisin" viini. Moderneista, kirpeistä ja herukkaisista Sancerreista ollaan kuitenkin kaukana: Les Quarterons käytetään täysin omilla luonnonhiivoilla, eikä viinin käymiseen puututa millään tavalla – sitä ei suodateta, happoja tai sokeria ei lisätä viiniin ja se saa esimerkiksi käydä läpi happoja pehmentävän, spontaanin malolaktisen käymisen, joka normaalisti estetään moderneissa Sauvignon Blanc -viineissä.

Viinillä on keskisyvä, kohtalaisesti keltaiseen taittuva vihertävä väri.

Tuoksu on hyvin kypsänmakea ja runsas, jopa kevyesti jälkiruokaviinimäisyyteen taittuva – liekö seassa pieni määrä jalohometta, vai ovatkohan rypäleet reippaasti kypsempiä mitä moderneihin Sauvignon Blanceihin tottunut nokka ymmärtää? Nenäpuolella tuntuu siis hunajaa, aprikoosia, kuivattua ananasta ja tuorepuristettua omenamehua. Nyt ollaan siis kaukana modernin Sancerren herukanlehdestä, ruudista ja ruohosta.

Malolaktisesta käymisestään huolimatta viini tuntuu olevan aluksi jopa pistelevän hapokas, mutta laantuu avautuessaan "vain" tuntuvan hapokkaaksi. Suutuntumaltaan viini on keskitäyteläinen, mutta konsentraatiota on melko runsaasti. Makumaailmaltaan Les Quarterons on hyvin kypsänmakean sitruksinen, aavistuksen hunajainen, hillityn viheromenainen ja hennon yrttinen, minkä lisäksi taustalla häilyy vivahde Jura-henkistä, pähkinäistä oksidaatiota. Kokonaisuutta sävyttää reipas tujaus kivistä mineraalisuutta. Viinin rakenne kantaa varsin mallikkaasti, sillä vaikka yleisilme on melko mehevänmakea ja suurikokoinen, raikkautta tai purevuutta kokonaisuudesta ei puutu.

Jälkimaussa tuntuu hunajaa, kuivattua persikkaa, appelsiinimarmeladia, Sauvignon Blancille tyypillistä ruohoisuutta, kevyttä mantelimaisuutta, eloisaa hapokkuutta ja tuntuvaa, teräksistä mineraalia.

Les Quarterons on kokonaisuutena suorastaan äärimmäisen fantastinen Sauvignon Blanc, jonka kepeä, luontevan raikas yleisolemus ja tuntuvan mineraalinen on hämmentävässä, suorastaan pervessissä ristiriidassa viinin konsentroituneen, lähes ylikypsän, makeutta ja jalohometta vihjaavan makumaailman kanssa. Vaikka tämän viinin sanotaan olevan Riffaultin viineistä lähimpänä tyypillisiä moderneja Sancerreja, ollaan niistä peninkulmien päässä. Diggailen, täysillä.

Muutaman kerran olen nähnyt netissä kiertävän anekdootteja, kuinka vanhat Loiren laakson patut ovat Riffaultin viinejä maistettuaan todenneet ihastuneina, että "tältähän meidän viinit ennen maistuivatkin!" Tiedä häntä, onko tarinalla totuuspohjaa, mutta ihmetellessä Riffaultin hyvin perinteistä, modernin viininvalmistustekniikan täysin omaan arvoonsa jättänyttä lähestymistapaa viineihin, en lainkaan ihmettelisi, jos asia todella olisikin näin. Nykyaikaisten – ja monesti turhankin homogeenisten – viinien keskellä tällainen outolintu on todella piristävä, kaivattu tuulahdus menneestä. Viinille väkerrettiin kotopuolessa kumppaniksi vuohenjuustosalaatti – perinteinen kumppani loirelaiselle Sauvignon Blancille – ja Les Quarterons selvisi siitä yhtä vaivatta kuin mikä tahansa muukin Sauvignon Blanc. Tosin uskon, että Les Quarterons kyllä toimisi parina monelle sellaisellekin rualle, jonka edessä tavan SB olisi tutisemassa.

Lyhyesti: Äärimmäisen luonteikas natural-Sancerre, jossa eloisa hapokkuus ja pureva mineraalisuus saavat vastaan runsaan, konsentroituneen ja hunajaisen hedelmän.

Arvio: Erinomainen – pohdin, että ansaitsisiko tämä viini "täydellisen" arvosanan, koska tämä on niin upea Sauvignon Blancin ilmentymä, mutta totesin, että on kyllä vastaani tullut muutama vielä parempi Sauvignon Blanc (useampi näistä on myös Riffaultin viinejä), joten jätettäköön arvosana niille.

Hinnan (28,00e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Great Divide Hercules DIPA

Great Divide Hercules Double IPA

• Valmistaja: Great Divide Brewing Company
• Tyyppi: Olut, Double India Pale Ale
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Colorado, Denver
• Humala: Amarillo, Columbus, Simcoe
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 6,19e (Toukokuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 6,19e (Elokuu 2015, Alko)

Alkolla on joku käsittämätön taipumus hankkia valikoimiinsa liian usein sutta ja sekundaa kun samalla olisi tarjolla maailmanlaajuista suosiota nauttivia huipputuottajien herkkuja. Aina välillä lisäykset valikoimaan osuvat nappiin ja perusvalikoimaan pätkähtää jotain maailmanluokan superkamaa. Yhtenä tällaisena tapauksena monet voivat pitää vuonna 1994 perustetun jenkkipanimo Great Dividen jyhkeän Hercules DIPA:n ilmestymistä Alkon perusvalikoimaan.

Erityisesti Yeti Imperial Stoutistaan tunnettu Great Divide on yksi Yhdysvaltojen merkittävimpiä ja arvostetuimpia craft beer -panimoita, jonka oluet nakuttavat tasaiseen tahtiin vaikka mitä titteleitä erilaisissa skaboissa ympäri maailmaa ja joista monet löytyvät vaivatta erinäisten maailman parhaiden oluiden listojen kärkikahinoista. Jotain panimon tasosta kertonee myös se, että ensimmäisen palkinnon oluistaan panimo plokkasi vain 3 kk perustamisensa jälkeen.

Meillä päin yleensä naureskellaan, että Yhdysvalloissa on valloilla mentaliteetti, jonka mukaan jos jokin on hyvää, on enemmän sitä parempi. Vahvasti amerikkalaistunut ruotsalaiskoomikkomuusikko Yngwie Malmsteen mitä hienoimmalla tavalla tiivisti kyseisen ajattelumallin eräässä haastattelussa: "How can less be more? It's impossible! More is more."

Vaikka moni jenkkiolut ja -viini on todistanut tämän ideaalin vääräksi – Yhdysvalloissa osataan tehdä varsin tyylikkäitä, tasapainoisia ja elegantteja oluita ja viinejä. Great Dividen Hercules ei kuitenkaan ole tämmöinen. Hercules on niin överisti valmistettu IPA kuin olla ja voi – jos alkoholi ja humala ovat hyvä asia, enemmän alkoholia ja humalaa on parempi! Oluessa on jykevät 10% voltteja ja katkeroaineetkin huitelevat 100 EBU:n nurkilla. Tämä ei siis ole mikään kepeä ja raikas pikku-IPA kesäpäivän ratoksi, tämä on mörssäri omassakin sarjassaan.

Lasiin kaatuu vaalean kuparinruskeaa olutta. Kaadon yhteydessä olut saa runsaan, hiekanvärisen vaahtohatun, joka tiivistyy nopeasti parin millin patjaksi oluen pinnalle ja jättää laskeutuessaan hyvin runsaasti pitsiä lasin reunoille.

Lasista kohoaa todella intensiivinen, modernin aromaattisen IPAn tuoksu, jossa tuntuu karamellista mallasta, männynpihkaista humalaa, kevyesti mansikkavetoista marjaisuutta, hillittyä appelsiinimarmeladia, hentoa persikkaa, ujoa passiota ja aavistus leikattua nurmea.

Suussa olut on täyteläinen, hiemankaramellisen makea ja mikroskooppisen pienellä hiilihapollaan lähes kermaisen pehmeän tuntuinen. Runsaan (10%) alkoholin olemassaolon voi aistia, mutta se ei puske mitenkään esiin makuna tai poltteena, vaan lähinnä tekee läsnäolonsa tunnetuksi. Maussa tuntuu karamellista mallasta, persikkavetoista trooppista hedelmää, männynneulasia, pihkaa, ruohoa, sitruunankuorta, greippiä ja kaikin puolin järeää katkerohumalointia.

Jälkimaku on karamellisen maltainen, makean persikkainen, kevyen sitruslihainen, hillityn ruohoinen, hennon pullataikinainen, aavistuksen puiseva ja äärimmäisen bitterinen. Muut maut katoavat kohtalaisen nopeasti kieleltä, mutta alkoholin kevyt lämpö jatkuu kohtalaisen pitkään ja humalan tuomat katkerot peräti useita minuutteja.

Kaiken kaikkiaan Hercules on mainio tykittely-DIPA. Jos nyt joltain sattui jäämään pointti huomiotta, tämä olut ei todellakaan ole niille, jotka arvostavat kepeyttä ja raikkautta oluissaan – Hercules DIPA on kehitetty varta vasten niille, jotka etsivät jatkuvasti yhä suurempia ja intensiivisempiä oluita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olut olisi epätasapainoinen: Herkuleen mallasrunko on varsin runsas ja tarjoaa oikein maittavan vastapelurin hyvin ronskille humaloinnille. Alkoholiakin löytyy reilummanpuoleisesti, mutta sekään ei missään vaiheessa lyö läpi, vaan pysyy suorastaan hämmentävän hyvin aisoissa – suorastaan melkoinen saavutus tämmöiselle vaaleammalle oluelle, sillä usein ainoat hyvin holinsa piilottavat oluet tuntuvat olevan hyvin paahteisia ja väriltään mustia.

Lyhyesti: Jyhkeä, erittäin reippaasti humaloitu ja yhtä lailla jämäkän maltainen jenkki-DIPA, jossa on julmetusti kaikkea, mukaanlukien balanssia.

Arvio: Erinomainen – rupeaa tuntumaan siltä, että DIPA on hyvin "hit-or-miss"-olut: jos oluessa mättää yksikin osa-alue, pisteitä ropisee veke rankalla kädellä, mutta jos palaset ovat kohdillaan, osutaan heti napakymppiin. Tässä oluessa palaset ovat kohdallaan.

Hinnan (6,19e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Terram Helveticam Pinot Noir 2013

Terram Helveticam Pinot Noir 2013

• Valmistaja: Caves Saint-Valentin
• Tyyppi: Punaviini, AOC Valais
• Maa: Sveitsi
• Alue: Valais
• Rypäleet: Pinot Noir (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta arviointihetkellä: 9,95 CHF (~9,23e; Kesäkuu 2015, wine-searcher.com)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: denner

Sveitsin viinit nauttivat melko huonoa mainetta kyseisen maan rajojen ulkopuolella: niitä pidetään yleensä tylsinä, matalahappoisina ja yllätyksettöminä. Ymmärtääkseni todellisuus ei ole aina sitä, miltä se näyttää. Koska sveitsiläiset ovat varsin janoista sakkia, tuppaavat he itse juomaan kaiken tuottamansa viinin, minkä lisäksi maahan tuodaan reippaasti viiniä muualta. Tuotetuista viineistä menee vientiin vain alle 2%, eikä niitäkään tarvitsisi viedä – kunhan vain pidetään yllä promootiota ja todennäköisesti saadaan samalla parempi tuotto ulkomailta. Tästä syystä alueen parhaat viinit juodaan lähes poikkeuksetta paikan päällä ja vain se suurimmissa määrissä tuotettu geneerinen perusviini päätyy ulkomaille asti. Lisätään tähän vielä Sveitsin mahdottoman korkea hintataso, ja semmoinen simppeli, kaikista edullisimman hintatason tusinaviini maksaa helposti sen 15-20 euroa muualle vietynä. Kyse ei ole siitä, että viinit varsinaisesti olisivat kalliita – meillä ei vain ole niihin ei-Sveitsiläisinä varaa. Ellemme ole norjalaisia.

Lisäksi vaikka sveitsissä viinejä usein tehdään hieman matalampihappoisiksi, on niiden määrä ymmärtääkseni suuresti liioiteltu ja maasta kyllä löytyy myös hyvin intensiivisen hapokkaita viinejä.

No mutta kuinka saada käsiinsä niitä hyviä viinejä, joita paikalliset juovat? Käsittääkseni vain menemällä paikan päälle. Tämäkin viini on nimittäin ostettu Sveitsistä kun kaverini pyörähti siellä ja osti tämmöisen hauskalla nimellä varustetun viinin meikäläiselle tuliaisiksi. Todellisuudessahan viinin nimi kyllä ei ole niin hassu – se kun kääntyy suomeksi "sveitsiläiseksi maaksi".

Viinin on tuottanut Etelä-Sveitsin pääkaupungissa, Sionissa, sijaitseva osuuskunta Caves Saint-Valentin. Mitään sen kummempaa taustatietoa en nyt aio kertoa teille tästä osuuskunnasta tai viinistä, sillä mitään semmoista en kummastakaan löytänyt. Mennään siis itse aiheeseen, eli siihen, miltä viini lasissa vaikutti!

Lajiketyypillisesti viinillä on läpinäkyvä, rubiininpunainen väri, joka taittuu reunoilta lähes värittömäksi.

Tuoksu on runsas ja aromaattinen; siinä tuntuu selvää pinositeettia alusta loppuun. Runsasta murskattua puolukkaa, kirsikkaa, hienosyistä aromaattisuutta, kevyttä pippurivetoista mausteisuutta ja aavistus orvokkia.

Suussa viini on kuiva, tasapainoinen ja napakan hapokas – ei siis tietoakaan mistään "sveitsiläisestä matalahappoisuudesta". Tuoisin kuin tuoksussa, puolukkaa enemmän makupuolta hallitsee karpalo, jonka rinnalla tuntuu maustepippurisuutta, kevyttä mineraalia, hillittyä hapankirsikkaa ja aavistus kuivakkaa vadelmaa. Aavistus tanniinien puraisua, jotka jatkuu saumattomasti jälkivaikutelmaan. Kokonaisuutena tämä Pinot Noir on puhdaspiirteinen, hennosti kirpakka ja kaikin puolin herkullinen.

Kuiva ja kestoltaan keskipitkä, mausteinen, karpaloinen ja hennon mineraalinen jälkimaku on raikkaan hapokas ja viini jättääkin suuhun eloisan, hennosti karhean ja vettä kielelle nostattavan jälkivaikutelman.

Terram Helveticam Pinot Noir osoittaa hyvin, että sveitsiläiset todellakin taitavat juoda kaikki parhaimmat viininsä paikan päällä ja muulle maailmalle jätetään ne pullot, jotka eivät heille kelpaa. Ei tämä ole millään lailla ihmeellinen Pinot Noir, vaan päin vastoin, äärimmäisen tyylipuhtaan lajiketyypillinen esitys, joka ei lähde millään lailla pelleilemään. Viinin vahvuus onkin siinä, että Pinot Noir on parhaimmillaan helposti yksi maailman parhaita punaisia lajikkeita, ja tämä viini jos joku osoittaa sitä rehellisintä "pinositeettia" – Pinot Noirin puhdasta, eloisaa ja napakkaa marjaisuutta ilman tätä aromikkuutta maskeeraavaa tammisuutta.

Vaikka ranskalaiset Pinot Noirit ovat usein niitä meikäläisen makuun parhaiten sopivia tapauksia, meni tämä viini heittämällä monien Ranskan klassikoiden ohitse maukkaudessaan ja juotavuudessaan. Suuria yllätyksiä tältä viiniltä ei kylläkään tarvitse etsiä, mutta jos intensiivinen, puhdaspiirteinen ja herkullinen pinositeetti painelee niitä oikeita nappuloita, on tämä ehdottomasti todella mainio ja suositeltava ostos. Kenties joskus sitä voisi itsekin tehdä pienen viinimatkan Sveitsiin ihmettelemään niitä viinejä, joita ei muualta saa. Ja niitä viinejä riittää; Sveitsissähän viljellään useita kymmeniä erilaisia lajikkeita, joista useimpia ei tavata muualla kuin Sveitsissä ja loppujakin korkeintaan Italian Aostan laaksossa ja Ranskan Savoie-Bugey-akselilla.

Lyhyesti: Oikein mainio, ihastuttavan puhdaspiirteinen, tasapainoinen ja ennen kaikkea rehellinen Pinot Noir.

Arvio: Erittäin hyvä – todella mainio esimerkki viinistä, jossa ei ole varsinaisesti mitään ihmeellistä, mutta joka silti toimii täydellisesti yksinomaan puhdaspiirteisen aromimaailmansa ja tasapainoisen rakenteensa ansiosta.

Hinnan (~9,23e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.

Boon Geuze Mariage Parfait 2010

Boon Geuze Mariage Parfait 2010

• Valmistaja: Brouwerij Boon
• Tyyppi: Olut, Lambic, Gueuze
• Maa: Belgia
• Alue: Flanderi, Flanderin Brabant, Halle, Lembeek
• Koko: 0,375
• Hinta ostohetkellä: 3,49e (Huhtikuu 2015, Firmabier)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: ratebeer

Lambiceihin perehtynyt saattaa olla hyvin perillä siitä, että varsinaisia 100% sekoittamattomia lambiceja liikkuu markkinoilla varsin vähän. Nämä oluet kun ovat siis niitä vanhoja, pitkään tynnyreissä kypsyneitä lambiceja, joissa ei ole lainkaan hiilihappoa – yleisen mielipiteen mukaan kun oluissa pitäisi olla aina hiilihappoa. Noh, tästä syystä Belgian ulkopuolella tapaa useammin eri tavoin maustettuja, hiilihapollisia lambiceja sekä gueuzeja, joiden tyypillinen resepti on sekoittaa 1-, 2- ja 3-vuotiasta lambicia: 3-vuotias tuo olueen vanhoja, kehittyneitä piirteitä, 2-vuotias tuo runsaampaa, nuorekkaampaa makumaailmaa ja runkoa ja 1-vuotias taas käymiskelpoisia sokereita. Lambic kun tyypillisesti kypsyy hyvin, hyvin hitaasti, on 1-vuotias edelleen käymisvaiheessa. Kun nämä oluet sekoitetaan ja pullotetaan, jatkaa olut käymistään pullossa korkin alla ja näin tuottaa itselleen kuplat muutamien viikkojen tai kuukausien varastoinnin aikana.

Panimo Boonin erikoisuus Mariage Parfait, "täydellinen liitto", kuitenkin eroaa merkittävästi tuosta jo lähes standardiksi mudostuneesta gueuze-reseptistä. Mariage Parfait valmistetaan sekoittamalla 95% vanhaa (minimissään 3 v), normaalia vahvempaa (8%), pullon etiketissä vuosikertamerkittyä lambicia ja 5% tuoretta, vielä käyvää lambicia, joka antaa oluelle gueuze-tyylille pakollisen hiilihapon. Boon tuottaa olutta tyypillisesti 25,000 litran erän kerran tai kaksi vuodessa.

Oluen tuottanut Brouwerij Boon on yksi Belgian merkittävimpiä ja arvostetuimpia lambic-panimoita, mutta vaikka panimo on tullut tunnetuksi hyvin perinteisistä ja tyylipuhtaista lambiceistaan, on panimon historia nykymuodossaan saanut alkunsa vasta niinkin varhain kuin 1975, jolloin Frank Boon osti panimon. Boonin merkittävyys lambicien maailmassa ei niinkään ole panimossa, vaan Frank Boonissa itsessään: sen sijaan, että hän olisi yrittänyt saada kilpailijansa pois markkinoilta, on Boon ollut auttamassa monia muita lambic-panimoita menestymään ja äärimmäisissä tapauksissa jopa ostanut sulkemisuhan alla olleita panimoja (Oud Beersel) ja antanut niiden jatkaa toimintaansa oman panimonsa avustuksella, jotta lambicien valmiiksi suppea monimuotoisuus ei kärsisi yhtään enempää.

Mariage Parfait on väriltään hyvin hennosti samea, hennosti oranssiin taittuvan konsentroituneen keltainen. Kaadettaessa muodostuu melko runsas, mutta melko lyhytkestoiseksi jäävä, valkoinen vaahto.

Tuoksussa tuntuu paljon vanhojen lambicien piirteitä: virtsaista ammoniakkisuutta, rustiikkisia ja ujosti sontaisiakin aromeja henkivää brettaisuutta, happamankirpeitä sävyjä, nahistunutta omenaa ja hentoa nahkaisuutta.

Maku on, kuten tuoksu hyvin vahvasti lupaa, kuivankirpeä ja erittäin intensiivinen. Samalla makupuoli kuitenkin tarjoaa makeaa persikkaa ja aprikoosia ja aromaattista, nahkaista ja jopa ujosti vaniljaisena häilyvää Brettaa. Seassa tuntuu myös karheaa mausteisuutta ja yrttiä mutta tyylipuhtaasti ei käytännössä ollenkaan katkeroita tai tuoreita humalan aromeja. Hiilihappo on kohtalaisen runsasta, mutta vaikka varsinaista happamuutta oluessa onkin reilunpuoleisesti, ei Mariage Parfait tunnu olevan niin poskipäitäviiltävän kireä kuin jotkut hyvin nuoret gueuzet, vaan varsin miellyttävä ja helpostilähestyttävä – tietenkin omassa tyylilajissaan.

Jälkimaku on varsin pitkä, tuoreen viheromenaisen happamankirpeä, kevyesti vihreäsävyinen, kevyen lantaisen tallinen, hillitysti vanhan, kuviakan puinen, hennon kermaisen makuinen ja viipyilevän vivahteikas. Suuhun jäävä jälkimaku on raikas, vaikka sitä voi olla edelläluetelluista adjektiiveista johtuen vaikea uskoa.

Kokonaisuutena Mariage Parfait on todella erinomainen, tyylikäs ja moniulotteinen gueuze, jossa astetta järeämpi ja normaalia reippaasti pidempään kypsytelty pohjaolut tuo varsin reilun etumatkan tavanomaisiin gueuzeihin nähden. Tyylilajissaan olut on kaiken kaikkiaan mainio esitys.

Belgialaiset saattavat käyttää näitä ainutlaatuisia oluita ihan oikeasti ruoan kumppanina, mutta meikäläiselle nämä toimivat parhaiten aivan sellaisenaan silloin, kun haluaa jotain arikoista, herkullista ja kirpeää. Lisäksi muistuttaisin, että jos jotain oluita haluaa kellarissa kypsytellä, suosittelisin lähinnä keskittymään lambicien ja gueuzejen varastointiin ja juomaan muut maltaiset nuorina! Nämä belgi-ihmeet taas kestävät ongelmitta 20 vuotta varastointia, joten kellarin perälle vain!

Lyhyesti: Lähes kokonaan vanhan lambicin pohjalle rakennettu hurmaavan moniulotteinen, happamankirpeä ja rehellisen rustiikkinen huippu-gueuze.

Arvio: Erinomainen – näin "nuorena" olut on jo kaikin puolin supernautittavassa tikissä, mutta voin kuvitella oluen vain pikku hiljaa saavan uusia, kompleksisempia sävyjä kellaroinnin myötä. Timanttista tavaraa.

Hinnan (3,49e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta oluesta samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Txomin Etxaniz Txakoli 2014

Txomin Etxaniz Txakoli 2014

• Valmistaja: Txomin Etxaniz
• Tyyppi: Valkoviini, DO Getariako Txakolina
• Maa: Espanja
• Alue: Baskimaa, Gipuzkoa
• Rypäleet: Hondarrabi Zuri (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 9,20e (Toukokuu 2015, Decantalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: shop for wine

Kun tässä on nyt muutama espanjalainen maalaissiideri tullut tämän vuoden aikana testattua, mukaanlukien pari baskisiideriä, oli mielestäni korkea aika tutustua myös Baskimaan viininvalmistukseen.

Baskimaa on se baskien asuttama alue Biskajanlahden reunalla, joka ulottuu pohjoisesta rannikko-Espanjasta aina Lounais-Ranskan länsirannikolle ja Pyreneiden vuorten länsireunalle. Baskien kulttuurin kenties helpoimmin huomattava piirre, on heidän kielensä kirjoitusasu – kielessä viljellään z- ja x-kirjaimia tiuhempaan tahtiin mitä Yngwie Malmsteen heittelee plektroja keikoillaan. Baski on muutenkin varsin erikoinen kieli jopa enemmän eurooppalaisiin kieliin perehtyneelle, sillä kieli on isolaatti eikä sille löydy minkäänlaisia lähisukulaisia. Kielen epäilläänkin olevan ainoa esi-indoeurooppalaiselta ajalta selvinnyt kieli, jonka juurien on sanottu ulottuvan jopa kivikaudelle.

Viinit ovat perinteisesti nauttineet suurempaa suosiota Ranskanpuoleisella Baskimaalla, kun taas rutikuiva ja hiilihapoton still-siideri on ollut Espanjanpuoleisen Baskimaan erikoisuus läpi 1900-luvun. Espanjan Baskimaalla on kuitenkin aina viljelty valkoista Hondarrabi Zuria ja punaista Hondarrabi Beltzaa, joista on valmistettu alueelle tyypillisen kepeitä, rutikuivia ja äärimmäisen hapokkaita viinejä. 1800-luvun lopulla viinikirva kuitenkin tuhosi viinitarhat täysin, nostaen siiderin suosion viinien ohi; vasta viime vuosikymmeninä alueen viljelijät ovat osoittaneet kiinnostusta alueelle ominaisten viinien valmistukseen ja lopulta Getarian kaupungin ympäristössä sijaitseva DO Getariako Txakolina -appellaatio luotiin vuonna 1989. Samoihin aikoihin luotiin myös kaksi muuta Txakoli-appellaatiota, Txakoli de Álava (1989) ja Bizkaiko Txakolina (1994). Nykyisin Getarian alueella toimii 17 viinitilaa noin 200 ha viljelyalueella. Tyypillisesti Hondarrabi Zuri -rypäleestä valmistetut Txakolina -viinit tai Txakolit ("tshakolit") ovat todella kepeitä ja hapokkaita valkoviinejä, jotka perinteisesti kaadettiin viinilasiin hyvin korkealta, jolloin viini lasiin osuessaan sai pienen määrän lyhytaikaisia kuplia. Nykyisin monet tuottajat tyytyvät vain pullottamaan viininsä pienellä hiilihappolisäyksellä.

Viinin tuottanut Txomin Etxaniz ei kerro sivuillaan viinitalon ikää, koska sellaisen määrittäminen taitaa olla hankalaa – voi olla vaikea sanoa, missä vaiheessa viininviljelijästä tuli viinintuottaja. Getarian kaupungista kuitenkin löytyy mainintoja Domingo de Etxaniz -nimisestä viininviljelijästä jo vuodelta 1649, joten sukupolvia tässä viinisuvussa riittää. Txomin Etxaniz on yksi alueen DO:n syntymisestä vastanneista tuottajista sekä yksi alueen viininviljelyn modernisoinnin edelläkävijöistä. Talo valmistaa vain kolmea viiniä omistamistaan 35 hehtaarin laajuisten tarhojen rypäleistä: valkoista Txakolia, kuplivaa Eugeniaa ja makeaa Uydia.

Tämä Txakoli on väriltään hyvin nuorekkaan hailakanvihreä. Hentoa kuplaa muodostuu lasin sisäpinnalle, mikä voi kieliä joko hiilihaposta tai korkeasta hapokkuudesta – tai molemmista.

Viileä ja merellinen tuoksu tarjoilee raa'ahkoa omenaisuutta, kivistä mineraalisuutta ja hentoa yrttisyyttä.

Suussa viini on erittäin kepeä, kirpeä ja hyvin tuntuvan hapokas. Karusta ja rutikuivasta mausta voi löytää tuoretta Granny Smith -omenaa, silputtuja yrttejä, hentoa merellistä suolaisuutta ja ujoa, kivistä bitteriä. Kokonaisuus on hyvin matalan alkoholin (11%) ja erittäin tuntuvan hapokkuutensa vuoksi todella freesi, mitä tukee erittäin hento aavistus hiilidioksidista nipistelyä.

Erittäin hapokas ja suutasupistava jälkimaku on märän kivisen mineraalinen, yrttinen ja raa'an viheromenainen. Varsinainen makupuoli on kestoltaan korkeintaan keskipitkä, mutta suuhun jää muuten todella pitkäkestoinen ja vettä kielellenostattavan raikas jälkivaikutelma.

Txomin Etxanizin Txakoli oli varsin miellyttävä ja maukas ensikohtaaminen Espanjan Baskimaan viineihin. Todennäköisesti näin kirpeän hapokas, kepeä ja melko lailla karu viini ei tee järin suurta vaikutusta runsaiden ja kypsän hedelmäisten valkoviinien ystäviin, mutta jos Muscadet't, Rías Baixasin Albariñot tai karummat Riesling Trockenit painelevat oikeita nappuloita, kannattaa nämä pohjoisen Espanjan rapsakat herkut painaa mieleen! Ainakaan ne eivät tunnu tekevän lompakkoon syvää lovea maltillisilla hinnoillaan.

Jos käyttötarkoitusta tällaiselle viinille miettii, niin parhaimmat tärpit ovat ihan sellaisenaan nauttiminen kesäkuumalla tai sitten tuoreisiin kasviksiin tai mietoihin, valkolihaisiin kaloihin perustuvien ruokien kyljessä.

Lyhyesti: Matala-alkoholinen, kirpeän hapokas, kivisen mineraalinen ja äärettömän freesi valkoviini pohjoisen Espanjan Baskimaasta.

Arvio: Miellyttävä – ei tämä viini kovinkaan kummoinen ole aromeiltaan, mutta tällainen happohyökkäys uppoaa meikäläiseen kuin luumut mummoihin.

Hinnan (9,20e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.