Ridge Geyserville 2011

Ridge Geyserville 2011

• Valmistaja: Ridge Vineyards
• Tyyppi: Punaviini, AVA Sonoma County
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Kalifornia, North Coast, Sonoma County, Alexander Valley
• Rypäleet: Zinfandel (78%), Carignan (16%), Durif (4%), Alicante Bouschet (1%), Mourvèdre (1%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 32,59e (Heinäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

Olen tainnut useaan otteeseen mainita Kaliforniassa sijaitsevan Ridgen viinitalon olevan yksi lempparituottajistani rapakon tuolta puolen. Koska kertaus on opintojen äiti, sanottakoon se jälleen kerran: Ridge on mainiota tavaraa.

Ridgen hienous piilee siinä, että he eivät edusta sitä tyypillistä "jenkkityyliä", mitä erityisesti meidän markkinoidemme kalifornialaisviinit surullisen usein edustavat. Paul Draperin luotsaama Ridge on nimittäin sijainnistaan huolimatta aina pitänyt Bordeaux'ta henkisenä esikuvanaan – eikä nyt puhuta nykyisestä, pehmeiden ja kypsänmakeiden viinien hallitsemasta Bordeaux'sta, vaan klassisesta 60-70-lukujen meiningistä. "Porvoolaisuudestaan" huolimatta Ridge on ollut aina myös selkeästi ja avoimesti amerikkalainen: Kalifornian "oma" rypäle Zinfandel on monissa talon viineissä suuressa roolissa ja viineissä käytetään aina käsintehtyjä, jenkkitammesta valmistettuja amerikkalaistynnyreitä. Paras puoli Ridgen toiminnassa on kuitenkin se, että talo viljelee tarhojaan erittäin luonnonmukaisesti ja pyrkii valmistamaan viininsä aina mahdollisimman minimaalisesti viininvalmistukseen puuttuen, rypäleiden ja viinin omilla ehdoilla. Talo myös kertoo avoimesti sivuillaan ja viinien etiketeissä kaiken oleellisen viininvalmistuksellisen datan, mikä on mielestäni erittäin ihailtavaa.

Geyserville on Alexander Valleyssa, samannimisen kylän eteläpuolella sijaitseva, hyvin vanha Zinfandel-tarha (vanhimmat köynnökset ovat jopa 130-vuotiaita), joka todellisuudessa käsittää myös muutamia muitakin punaisia lajikkeita. Vaikka Geyservilleä pidetään siis Zinfandel-viininä, on se todellisuudessa Zinfandel-vetoinen field blend eri lajikkeista, jonka rypäleiden suhteet voivat vaihdella radikaalistikin vuosikerrasta toiseen. Vuonna 2011 Geyservillen 24 palstasta tähän viiniin päätyi 12 palstan rypäleet erikseen viiniytettyinä, eli vain noin puolet tarhan rypäleistä käytettiin tähän ja loput menivat talon edullisempiin perusviineihin. 10 palstan viinien hapokkuutta jouduttiin hieman laskemaan laimealla kalsiumkarbonaattiliuoksella. Tässä Geyservillen vuosikerrassa Zinfandel on merkittävästi suuremmassa roolissa kuin Geyserville 2010:ssä (erikoisesti Alkossa myynnissä olleen 2011-vuosikerran viinin etiketissä lukee vain 3 ensimmäistä rypälelajiketta ja Zinfandelin osuudeksi on merkitty 80%). Villihiivoilla tapahtuneen käymisen jälkeen 12 kuukautta kestänyt kypsyminen on tapahtunut amerikkalaisessa tammessa; tynnyreistä 24% oli uusia, 50% 2. tai 3. käytön tynnyreitä ja 26% 4. tai 5. käytön tynnyreitä – tämäkin erottaa viinin merkittävästi edellisestä vuosikerrasta, jonka tynnyreistä vain 10% oli uusia ja peräti lähes 80% 4. tai 5. täytön tynnyreitä. Alun perin Geyserville 2011 oli Alkon valikoimissa n. 40 euron hinnalla, mutta tämän pullon bongasin monopolin hyllyiltä viinin siirryttyä poistuviin tuotteisiin ja alennettuun hintaan.

Geyserville on väriltään läpinäkyvä, tumman rubiininpunainen.

Tuoksu on äärimmäisen aromikas ja kypsänmakeaan hillomarjaisuuteen taittuvasta yleisilmeestään varsin houkutteleva, sillä vivahteikkuus ja tasapaino saavat makeuden tuoksumaan hienostuneelta, ei mitenkään imelältä tai kosiskelevalta. Nokkapuolelta erottuu karhunvatukkaa, vadelmaa, kirsikkaa, makeaa luumukompottia, karpalohilloa, aromaattista yrttisyyttä, Zinfandelille tyypillistä tummanpuhuvaa mausteisuutta ja hentoa jenkkitammen vaniljaisuutta. Kokonaisuus kuitenkin huokuu makeilla ja ujon vaniljaisilla piirteillään enemmän jenkki-Ziniä kuin Bordeaux'ta.

Täyteläinen, intensiivinen ja tummanpuhuva makumaailma on makean tumman marjainen, kypsänmakean mehukas, tumman kirsikkainen, pippurisuuteen taittuvan mausteinen ja hillityn bitterinen. Makeaa vaniljaa ja hentoa puista mausteisuutta tarjoileva tammisuus on integroitunut hienosti osaksi kokonaisuutta. Yleisolemus on Zinfandeleille epätyypillisesti melko hapokas, eloisa ja jopa ujon mineraalinen. Kohtalaisen runsas, kypsä ja jauhoinen tanniinisuus rupeaa tuntumaan vasta pidemmän päälle, eli se ei ole aluksi mitenkään selvästi esillä. Aluksi viini tuntuu suorastaan pehmeältä, mutta tanniinien puruvoima rupeaakin tiivistämään viinin suutuntumaa vasta ensimmäisen lasin loppupuolella.

Runsas jälkimaku on mehevään keskimakuun verrattuna kohtalaisen, jopa reippaanpuoleisenkin tanniininen ja karhea. Suussa tuntuu pitkään kypsiä, tummia marjoja, mehukasta karhunvatukkaisuutta, voimakasta, maustepippurista mausteisuutta, hillittyn hapokasta karpaloisuutta, ujoa kuivakkaa puisevuutta, hentoa vaniljaa ja aavistuksen aniksisuutta. Suuhun jää rehevä, mehukas ja hieman lämmin (14,2%) jälkivaikutelma.

Geyserville kuuluu helposti tyylikkäimpiin, tasapainoisimpiin ja ennen kaikkea mielenkiintoisimpiin Kalifornian Zinfandel-viineihin – mihin toki osasyynä on se, että viinistä kyllä löytyy monia muitakin lajikkeita. Tyylillinen ero viinin viime vuosikertaan on kuitenkin selvän oloinen: hedelmä tuntuu makeammalta ja runsaammalta, minkä lisäksi vaniljainen tammisuus on piirun verran suuremmassa roolissa verrattuna 2010:n hillittyyn, kuivakkaan puuhun ja mokkaisuuteen. Viineille kuitenkin on yhteistä se, että Ridgen tyyliin hapot kantavat kokonaisuuden ihastuttavan hyvin ja tammea löytyy hedelmän ehdoilla, eli se ei tunnu peittävän aromimaailmaa vaan ainoastaan täydentävän yleisilmettä.

Vaikka tämä Geyservillen vuosikerta tuntuu nojaavan piirun verran enemmän Kalifornian suuntaan kuin 2010, on kokonaisuus erittäin nautittava tapaus johtuen viinin ilahduttavan tasapainoisesta ja kantavasta muttei tiukasta rakenteesta sekä hedelmäisyyden puhdaspiirteisyydestä. Viini on oikein mainiossa tikissä juuri nyt, mutta Ridget tuppaavat kypsymään mainiosti ja tuottaja itsekin lupailee viinille yli kymmenen vuoden kellarointipotentiaalia, joten eiköhän kaapistani löytyvä toinen pullo aukea vasta ensi vuosikymmenellä.

Lyhyesti: Äärimmäisen tasapainoinen, moniulotteinen ja ryhdikäs, Zinfandel-vetoinen field blend kalifornialaiselta kulttituottajalta.

Arvio: Tyylikäs – totuttuun tyyliin Geyserville tuo pöytään Zinfandelin parhaat puolet ilman lajikkeeseen yhdistettyjä heikkouksia, joita ovat yleensä hilloisuus, ylilyövä alkoholi tai matala hapokkuus. Kokonaisuus jää piirun verran edellisen vuosikerran taakse, mutta vain piirun pari. Ridge selvästi hallitsee tasokkaat Zinfandelit.

Hinnan (32,59e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Founders KBS 2015

Founders The Amazing Kosmicki's Highly Acclaimed KBS: A Flavored Stout 2015

• Valmistaja: Founders Brewing Company
• Tyyppi: Olut, Imperial Stout
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Michigan
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 9,99e (Kesäkuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: founders

Kun Foundersin limited-olutsarjan jyhkeä KBS yhtäkkiä löytyi Arkadian Alkosta, ei sitä yksinkertaisesti voinut jättää happanemaan hyllyille. Toisaalta "happaneminen" lienee tässä hieman väärä sanavalinta, sillä ymmärtääkseni ko. erä myytiin loppuun yhdessä hujauksessa ja meikäläisellä taisi olla peräti piirun verran tuuria, että edes sain yhden putelin testattavaksi!

Oluen tehnyt michiganilaispanimo Founders on tullut tunnetuksi lähinnä siitä, että valtaosa heidän oluistaan killuu erilaisten "maailman parhaat oluet" -listojen kärkikahinoissa. Panimon tyyli on jenkkihenkeen todella iso ja vau-faktoriin perustuva, mutta ei myöskään syyttä oluet ovat lähes poikkeuksetta myös äärettömän maukkaita ja hurmaavan tasapainoisia. KBS (Kentucky Breakfast Stout) edustaa jo tämän valmiiksi suurielkeisen panimon järeintä päätä, sillä kyseessä on jöpeällä 11,2% volteilla varustettu imperial stout, jonka sekaan on heitetty kahvia, suklaata ja reippaalla kädellä humalaa (panimon omien sivujen mukaan katkeroita on 70 IBU, Alkon mukaan 46 EBU). Tämän jälkeen oluen on annettu muhia käytetyissä bourbon-tynnyreissä peräti 12 kk ennen pullotusta.

Oluen väri on pikimusta väri, läpinäkymätön ja viskositeetiltaan hieman jopa öljymäinen. Kaadon myötä lasin täyttää oluen lisäksi kestävä, tiivis, pitsiä jättävä, keskiruskea vaahtokukka.

Aromikas tuoksu on lakritsisen makea, pähkinäisen tamminen, nougatmainen, kaakaoinen ja kevyesti suklaasiirappinen, maltillisen kermatoffeinen, hillitysti makean puiseva ja hennon vaniljainen. Toisin kuin voisi kuvitella, oluen tuoksu ei ole ryöppyävä ja turpiin vetelevä, vaan jyhkeä, tasainen ja vaikuttavan moniulotteinen. Avautuessaan ja lämmetessään oluen tammisuus rupeaa hallitsemaan tuoksua voimakkaammin, jopa muita aromeja peittävänä tunkkaisuutena.

Se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että olut on suutuntumaltaan erittäin täyteläinen ja suorastaan suuntäyttävä. Runsas makujen kirjo hakee vertaistaan; sieltä voi löytää lakritsisuutta, puisevaa mausteisuutta, kevyen palanutta kärtsää, voimakkaasti makeana mutta myös kevyen bitterisenä tuntuvaa tummaa suklaata, makeaa ja konsentroitunutta tummaa kahvia, yrttiä ja hennosti hiiltynyttä leivänkuorta. Kokonaisuus on kohtalaisen bitterinen ja yleisvaikutelmaa sävyttää ensisijaisesti greippisenä tuntuva katkeruus. Runsas alkoholisuus puskee kohtalaisesti läpi ja voimakasta, moniulotteista, selkeästi makeaan taittuvaa yleisolemusta kannattelee kevyehkö, pehmeän täyteläinen, kevyesti nipistelevä ja hyvin pienikokoinen hiilihappo.

Jälkimaussa tuntuu voimakkaasti greippistä ja saippuaista bitterisyyttä, mausteisuutta, kitalakea ja nielua lämmittävää alkoholin hohkaa, suklaata ja suklaasiirappia, makeaa tammea ja vaniljaa, kevyttä kermatoffeeta ja hentoa karamellisuutta. Kevyen tahmea, tuntuvan tumman kahvinen, hillityn lämmin, runsas, intensiivinen ja kohtalaisen bitterinen jälkivaikutelma jatkuu erittäin pitkään.

Foundersin KBS on kyllä äärimmäisen vaikuttava ja vakuuttava, lähinnä jälkiruoka- tai fiilistelykäyttöön tarkoitettu superstout. Jos vajaa pari vuotta sitten Alkon valikoimissa piipahtanut Founders Imperial Stout vakuutti, ei tästä voi todennäköisesti olla tykkäämättä – tämä kun on lähinnä tuo edellämainittu stout steroideilla pumpattuna. Oluen tuplahinta rupeaa olemaan jo hieman kyseenalainen, mutta toisaalta näin järkälemäisiä ja silti uskomatonta balanssia huokuvia oluita tulee sen verran harvoin vastaan, että kertaostoksena oluen hinnan pulittaa ilomielin – kenties jopa toistekin.

Lyhyesti: Järkälemäinen, valtavasti kaikkea tarjoileva ja silti hämmentävästi tasapainossa pysyttelevä, supermassiivinen imperial stout.

Arvio: Täydellinen – tämä on Founders Imperial Stout moninkertaisena, pakattuna tiivistettynä yhteen pulloon.

Hinnan (9,99e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Torlasco Barbera d'Asti 2013

Torlsasco Barbera d'Asti 2013

• Valmistaja: Tosti
• Tyyppi: Punaviini, DOCG Barbera d'Asti
• Maa: Italia
• Alue: Piemonte, Monferrato, Asti
• Rypäleet: Barbera (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 8,90e (Heinäkuu 2015, Tallink Baltic Queen)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wine-searcher

Kesällä tarttui Viron-laivalta mukaani tämä piemontelaisen viinijättiläisen, Tostin, tuottama Barbera d'Asti. Voin myöntää, että pullo osuu helposti silmiin muiden pullojen keskeltä äärimmäisen erottuvalla, sarjakuvamaisella etiketillään, mutta loppujen lopuksi viini tarttui mukaani siksi, että se sattui olemaan edullinen seurusteluviini – sellainen hyttiinsopiva.

Lähinnä pohjoisessa Italiassa viljelty Barbera on yksi Italian viljellyimpiä punaisia lajikkeita ja helposti koko Piemonten viljellyin lajike – noin puolet alueen köynnösviljelyksistä on Barberaa. Tämä lajike tuottaa tyypillisesti hyvin tummia ja hapokkaita viinejä, mutta lajikkeen tanniinipitoisuus on hyvin matala, minkä takia Barberat ovat usein varsin pehmeitä seurusteluviinejä ja kepeiden ruokien kumppaneita. Lajiketta vieljellään jonkin verran Barolon ja Barbarescon lämpimällä seudulla, jossa lajike kulkee alueen suurimman kaupungin mukaan nimellä Barbera d'Alba, mutta rypäleen sydänaluetta on hieman pohjoisemmassa, viileämmässä sijaitseva Asti, jossa lajike saa usein enemmän intensiteettiä ja hapokkuutta kun taas hedelmäisyys ei ole yhtä kypsää ja mehevää kuin Alban suunnalla. Usein terästankeissa valmistetaan nuorena juotavia, napakan hapokkaita Barberoita, kun taas tammitynnyreihin pistetään voimakkaammat ja paremmin ikää kestävät viinit – tyypillisesti tammitynnyrikypsyttely myös pehmentää Barberan tyypillisesti eloisaa hapokkuutta.

Viinin tuottanut Tosti on toiminut Piemontessa jo vuodesta 1820, joskin talon perustaneen Boscon suvun historia alueella ulottuu jo 1500-luvun alkupuolelle. Viinitalo tunnetaan parhaiten Moscato-rypäleistä tyhdyistä makeista Asti-kuohuviineistä ja italialaistyyppisistä, makeista vermuteista, mutta talo on ajan kuluessa laajentanut tuotantoaan muidenkin perinteisten piemontelaisviinien puolelle. Yksi Tostin perinteisiin alueen viineihin painottunut linjasto on näyttävillä, sarjakuvamaisilla etiketeillä varustettu Torlasco-sarja; tämän viinin etiketissä koreilee keikarimaisin viiksin varustettu monsù ("herrasmies" piemonten murteella) Gust. Viininvalmistuksesta Tosti ei paljasta juuri muuta kuin että viini on maseroitunut kuorten kanssa käymisen loppuun saakka ja että viini on kypsynyt tammitynnyreissä. Näiltä osin Tostin sivujen informaatioarvo lähentelee siis nollaa.

Torlasco Barbera ei edusta sitä aivan tumminta lajikkeen päätyä, sillä viini on väriltään läpinäkyvähkö, hennosti nuorekkaan sinertävään taittuvan rubiininpunainen.

Kevyehköltä tuoksultaan viini on kypsän tumman kirsikkainen, joskien seasta löytyy myös tummempaa marjaa ja jopa hentoa mustikkaa. Kokonaisuus on siis melkoinen tummien marjojen kimara ilman sen kummempia twistejä.

Mehukas, hieman makeahko ja mutkaton maku jatkaa tuoksun osoittamalla linjalla. Kieli erottaa kokonaisuudesta mm. makeaa kirsikkaisuutta, hapokasta hapankirsikkaa ja hentoa punamarjaa, jossa tuntuu myös todennäköisesti tammitynnyreistä tarttunutta, kevyttä kuivakkaa mausteisuutta ja rypäleelle tyypillistä, varsin hennon oloiseksi jäävää tanniinisuutta. Kokonaisuus on suutuntumaltaan maksimissaan keskitäyteläinen ja siksi viini pysyy habitukseltaan miellyttävän kepeänä ja helppona.

Jälkimaussa tuntuu hapankirsikkaa, kevyen karvasta puolukan kuorta, karpaloa ja aavistus mausteita. Suuhun jäävä loppuliuku on korkeintaan keskipitkä.

Yleisesti Torlasco Barbera on todella simppeli ja helpostijuotava tapaus. Minkäänlaisia yllätyksiä tai muutakaan vau-kerrointa viinistä ei löydy, mutta tähän hintaan sellaista on turha odottaakaan. Sen sijaan viini on oikein tyylipuhdas, maukas, tasapainoinen ja kaikin puolin kiva viini. Viini on toisaalta niin särmätön tapaus, että minkäänlaista makujälkeä se ei onnistu jättämään, mutta aina sellaisia ei kaivatakaan. Kun laivan hytissä oleellisempaa on vain se, että on viini, jota siemailla, kuin mikään Superiore Classico Riserva -tastingvoittaja, hoitaa tämmöinen näppärä arkiviini tonttinsa puhtain paperein.

Kellariin edullista Barberaa on täysin turha unohtaa kypsymään. Tällainen viini on parhaimmillaan kevyesti viilennettynä seurustelukäytössä tai kevyiden kasvisruokien tai vaalean lihan kyljessä.

Lyhyesti: Simppeli, kepeä, tasapainoinen ja tuoreen tumman marjainen drink-and-forget-viini seurustelukäyttöön.

Arvio: OK – tämä on tämmöinen maukas, luotettava perusviini, josta on vaikea innostua, mutta joka ei myöskään varmasti loukkaa ketään. Juotavuudellaan onnistuu silti pesemään monet Suomen alle kympin viineistä.

Hinnan (8,90e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Aspall Suffolk Organic Cyder

Aspall Suffolk Organic Cyder

• Valmistaja: Aspall
• Tyyppi: Siideri
• Maa: Englanti
• Alue: East of England, Suffolk
• Koko: 0,5
• Hinta ostohetkellä: 5,40e (Heinäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,40e (Syyskuu 2015, Alko)

Lisää siideriä kehiin! Nyt on arvioitavana toinen Alkon kahdesta brittiluomusiideristä (toinen oli viime viikolla arvioitu Sheppy's). Nämä siiderit tulevat täysin eri puolilta Englantia: Sheppy's tuli Somersetista, joka sijaitsee Englannin lounaisosista löytyvän niemimaan tyvestä, kun taas tämä Aspall tulee Suffolkista, joka sijaitsee Englannin itärannikolla, Lontoon pohjoispuolella. Alueiden merkittävin ero on siinä, että Englannin itärannikolla viljellään ensisijaisesti syömis- ja leivontaomenoita, joista tehdään siideriä, kun taas Bretagnen ja Normandian siideriperinteet heijastuvat myös eteläiseen ja lounaiseen Englantiin, jossa siideriä valmistetaan erityisesti siiderikäyttöön viljellyistä lajikkeista.

Aivan kuten Sheppy'sin tilalla, myös Aspallin tilalla on pitkä historia. Itse asiassa Aspallin historia ulottuu vielä merkittävästi kauemmas, sillä Chevallierin suku on asunut Aspallin kylässä sijaitsevassa Aspall Hallissa jo 9 sukupolven ajan. Clement Chevallier peri Aspall Hallin kartanon vuonna 1722 ja muutti sinne asumaan vuonna 1728. Paikalliset pitivät häntä hulluna, kun hän saavuttuaan istutti laadukkaalle viljelysmaalle omenia ja odottaessaan puiden aikuistumista osti muilta alueen viljelijöiltä omenia tehdäkseen siideriä. Kuitenkin hänen aidot, maustamattomat ja käsittelemättömät, vain omenista tehdyt siiderinsä vakuuttivat nopeasti paikalliset korkealla laadullaan, ja Chevallierin siiderisuvun historia sai alkunsa.

Clementin jälkeläiset eivät kuitenkaan jääneet Aspall Halliin asumaan ja jatkamaan siiderintuotantoa, joten historiassa on pieni aukko, kunnes 1800-luvun lopulla John Barrington 'JB' Chevallier vaihtoi vanhan, 1700-luvulta peräisin olevan omenaprässin rikkoutuneen puutapin uuteen metalliseen ja herätti henkiin suvun siideritoiminnan. JB:n tytär, yliopistossa maanviljelyä opiskellut Perronnelle Chevallier, oli vuonna 1946 yksi maailman ensimmäisen luomuviljelyjärjestön, the Soil Associationin, perustajia, ja hänen johdollaan myös pidettiin huolta, että talon tiluksia viljeltiin mahdollisimman luonnonmukaisin menetelmin. Perronnellen poika, John Chevallier Guild, astui mukaan yhtiön toimintaan vuonna 1970 ja modernisoi merkittävästi talon tuotantoa uusilla laitteilla ja samalla lisäsi talon katalogiin luomumehun ja luomusiiderin. Nykyisin taloa johtavat Johnin pojat Barry ja Henry.

Koska Aspall oli Perronnelle Chevallierin myötä perustamassa the Soil Associationia, kuuluu Aspall loogisesti vanhimpiin Soil Associationin luomuksi sertifioimiin tuottajiin. Talon Organic Cyder on kuitenkin ainoa virallisesti luomuna markkinoitu siideri. Sen valmistuksessa käytetään makeita (vähän happoja, vähän tanniineja), happamankirpeitä (vähän happoja, paljon tanniineja) ja happamia (paljon happoja, vähän tanniineja) lajikkeita. Kaikki lajikkeet käytetään erikseen shamppanjahiivalla, jonka jälkeen siiderin annetaan kypsyä lämpötilakontrolloiduissa terästankeissa 6-24 kk ajan, lajikkeesta riippuen. Kypsyneistä siidereistä sekoitetaan lopuksi haluttu tuote, joka pullotetaan Aspallin omaan, perinteiseen pulloon. Ymmärtääkseni Aspall ei ole ns. aitoa real cideriä, joten arvioisin, että kuivaksi käytetty siideri täten makeutetaan haluttuun tyyliin. Itselleni on jäänyt epäselväksi, tulevatko hiilihapot pulloon pullokäymisen vai hiilihapotuksen myötä.

Siiderillä on kirkas kullankeltainen väri, joten lopputuote lienee suodatettu tai vähintään kirkastunut kiitettävästi tankeissa. Koska pullosta ei näytä löytyvän hiivasakkaa, lienee tuote hiilihapotettu.

Aromaattinen ja miellyttävä tuoksu on makea ja kypsän omenainen. Taustalla tuntuu leijailevan hento, kevyesti maalaisen brettainen vivahde.

Suussa siideri on kuivahko ja rapsakan hiilihappoinen. Kypsänmakean punaomenaisuuden alta löytyy tuoreempaa keltaomenaisuutta, kevyttä bitterisyyttä, aavistuksen verran karheaa tanniinisuutta ja hentoa brettaista nahkaisuutta, joka tuo etäisesti mieleeni jopa kehittyneet riojalaiset punaviinit. Suutuntumaltaan siideri on melko täyteläinen.

Raikas, tuoreen omenainen jälkimaku on melko hapokas ja hennon nahkainen. Kestoltaan se on lyhyehkö tai keskipitkä.

Aspallin luomusiideri on varsin kiva perustason tapaus, joka ei herätä suuria tunteita, mutta kuitenkin sellaisia pieniä positiivisia viboja. Sheppy'sin luomukötöstyksen tasoon ei tällä kertaa päästy, eli Aspall vaikuttaa tuohon aiemminmainittuun nähden hieman sisäsiistimmältä, kiltimmältä ja helpommalta – mikä on sääli, koska meikäläisen mielestä särmä, haaste ja röyhkeys ovat niitä asioita, joita laadukas juoma tarvitsee erottuakseen joukosta.

Mutta vaikka Aspall Organic Cyder onkin hieman kiltimpi tapaus, on siinä ihan kivaa, aitoa aromikkuutta, makua ja jopa ujo aavistus rehtiä maalaista navettaisuutta – joskin mielikuvissani paria kolmea vuotta aikaisemmin nautitussa samaisessa tuotteessa oli sitä kyllä rehellisesti enemmän. Tosin aina ne mielikuvatkin voivat heittää, joten ei siinä. Aspall kompensoi hieman arkisempaa ja kiltimpää olemustaan sitten litrahinnallaan, joten aivan Sheppyn jalkoihin ei jäädä makaamaan. Suurimman miinuksen ehkä antaisin aavistuksen jyrkästä 7% alkoholista, joka hieman suitsii siiderin juotavuutta. Puolen litran lestissä 0,5-1 prosenttiyksikköä vähemmänkin olisi tarpeeksi.

Lyhyesti: Täyteläinen, puhdaspiirteisen omenainen, mukavan rapsakka ja ujosti tallinen perustason brittiluomusiideri Lontoon pohjoispuolelta.

Arvio: Miellyttävä – kiva, perustasokas tuttavuus. Ei tähän rakastu, mutta sellainen, josta on helppo tykätä.

Hinnan (5,40e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

Founders Rübæus

Founders Rübæus

• Valmistaja: Founders Brewing Company
• Tyyppi: Olut, erikoisuus
• Maa: Yhdysvallat
• Alue: Michigan
• Koko: 0,355
• Hinta ostohetkellä: 5,50e (Kesäkuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)
• Hinta nyt: 5,50e (Syyskuu 2015, Alko, erikoisvalikoima)

kuva: the beers nation

Arkadian Alkon erikoisvalikoimasta kesällä plokattu vadelmaolut Rübæus on vallan mielenkiintoinen tapaus: tyypillisesti meidän markkinoilla nähdyt marjoilla maustetut oluet ovat lähinnä lambic-henkisiä hapanoluita tai Brewdogin etäisesti marjaisia My Name is -sarjan IPA:ja, mutta Michiganin craft beer -jätti Founders ei ole kumpaankaan sellaiseen tyyliin halunnut lähteä. Tähtäimessä on alusta asti ollut panna olut, jossa vadelma ei ole mauste tai hento taustavire, vaan pääosan esittäjä alusta loppuun. Tähän on lähdetty tekemällä kepeä ja raikas vehnäolutpohja, joka ei lähde riitelemään tai jyräämään vadelman läpi, ja pidetty humalointi erittäin minimaalisena. Olueen lisätään useassa eri käymisen vaiheessa ja sen jälkeen tuoreita vastapoimittuja vadelmia ja panimo valmistaa sitä kausituotteena vain kesän ympärillä.

Oluella on kaunis, tasaisen mansikanpunainen ja melko kirkas väri. Kaadon myötä syntyvä muhkeahko, suht tiivis ja vitivalkoinen vaahto katoaa varsin nopeasti oluen päältä.

Tuoksussa tuntuu runsaasti todella hurmaavaa, vastapoimittua vadelmaa. Rehellisen aito marjaisuus hallitsee tuoksua todella paljon, eikä sen alta erotu kuin korkeintaan aavistus hentoa viljaisuutta.

Suussa tämä runsasmakuinen olut on melko täyteläinen, puhdaspiirteisen makean marjainen, ylikypsän vadelmainen, hennon vadelmahilloinen ja hennon hapahko. Mehukas maku ei kuitenkaan tunnu lainkaan paksulta tai imelältä, vaan päin vastoin, kevyen kirpeä kokonaisuus on miellyttävästi tasapainoisen raikas. Pehmeä, runsas ja suussa hennosti kuohahtava hiilihappo komppaa oluen hennosti happamankirpeitä piirteitä.

Kevyen hapahko, runsas ja mehukkaan marjainen jälkimaku on keskimakua kirpeämpi, hennon ruohoinen, tahmean vadelmamarmeladinennen, vadelmamehuinen ja pitkäkestoinen. Erityisesti ruohoinen, hapahko ja hennon bitterinen jälkivaikutelma jatkuu varsin pitkään.

Vaikkei kirpeä ja tiukka lambic olekaan, on Rübæus ilahduttavasti supermaukas, aidon vadelmainen ja ihastuttavan rehevä olut. Tämä on toisaalta todella yhden tempun olut, mutta tässä tapauksessa tuo temppu toimii erinomaisesti. Todella hauskaa, maukasta ja juotavuudeltaan pirun hyvää kamaa. Ei tämä vakavaotsaiseen fiilistelyhetkeen ehkä toimi, mutta kuumana kesäpäivänä tämä olut on jääkaappikylmänä tarjoiltuna aivan verratonta kamaa.

Lyhyesti: Helpostilähestyttävä, tasapainoinen, supermaukas ja rehellisesti aidon vadelman makuinen amerikkalainen marjaolut.

Arvio: Miellyttävä – kyllä tämä meikäläisen makuun paremmin toimii kuin ne makeamman pään limonadimaiset, monesti jopa yli-imelät marja-lambicit. Mainio esitys Foundersilta!

Hinnan (5,50e) ja laadun suhde: OK – olut on hintansa arvoinen.

Marqués de Griñon Caliza 2010

Marqués de Griñon Caliza 2010

• Valmistaja: Pagos Marqués de Griñon, Dominio de Valdepusa
• Tyyppi: Punaviini, Vino de Pago; DO Dominio de Valdepusa
• Maa: Espanja
• Alue: Castile-La Mancha, Toledo
• Rypäleet: Syrah (70%), Petit Verdot (30%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 13,90e (Heinäkuu 2015, Tallink Baltic Queen)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wine align

Normaalisti Espanjan viinilaatuluokitus on neliportainen. Järjestelmä menee alhaalta ylöspäin seuraavasti: Vino de Mesa, pöytäviini; Vino de la Tierra, alueviini; Denominación de Origen, appellaatiosuojattu viini; ja Denominación de Origen Calificada / Denominació d'Origen Qualificada, laatu- ja appellaatiosuojattu viini. Kuitenkin vuonna 2002 sekaan astui uusi luokitus sekoittamaan pakkaa: Vino de Pago, yhden viinitalon kokonen appellaatioluokitus. Tämän ainutlaatuisen laatuluokituksen voi saada ainoastaan viinitalot, joilla on pitkä, laadukkaaksi tunnustettu historia ja jotka valmistavat viininsä ainoastaan omien tarhojensa rypäleistä. Voimaantulonsa jälkeen näitä yhden viinitalon appellaatioita on luotu yhteensä 17 kappaletta ja mielenkiintoisesti jokainen niistä sijaitsee sellaisella viinialueella, joka ei muuten luo erityisen vahvoja mielikuvia laadusta (Castile-La Mancha, Valencia, Navarra...)

Ensimmäisen Vino de Pago -appellaation saanut viinitalo oli Griñonin markiisin Carlos Falcó y Fernández de Córdovan luotsaama Dominio de Valdepusa vuonna 2002. Tämä tila on ollut saman suvun omistuksessa jo vuodesta 1292, mutta viiniä siellä on viljelty vasta vuodesta 1974, jolloin talo ryhtyi tuottamaan viinejä yksinomaan Caberneet Sauvignonista – varsin erikoinen veto Espanjan sydämessä sijaitsevassa, vanhanaikaisessa Castile-La Manchassa. Ensimmäiset kaupalliset viininsä viini tuotti vuosikerrasta 1982 ja alusta asti talon viinintekijänä toimi Bordeaux'n yliopiston enologian professori Emile Peynaud. Vuonna 1991 talon viinintekijäksi saapui Peynaudin oppilas Michel Rolland, jonka johdolla viinitalolle istutettiin Cabernet Sauvignonin ohelle lisää ranskalaisia lajikkeita, Syrah'ta ja Petit Verdot'ta.

Vaikka yleisesti espanjalaiset Pago-viinit eivät ole vieläkään onnistuneet vakuuttamaan täysin meikäläistä ja suorastaan kammoan Rollandin suosimaa ylikypsää ja makean tammista tyyliä, joka tuntuu olevan enemmän suunniteltu Yhdysvaltojen kuin Euroopan viinimarkkinoille, pyrin yleensä testailemaan näitä viinejä aina järkevän tilaisuuden koittaessa ihan itsensä sivistämisen nimissä. Dominio de Valdepusan ns. perusviini on Caliza (joka tarkoittaa siis "kalkkikiveä"), joka valmistetaan kalkkipitoisessa maassa kasvavien Syrah- ja Petit Verdot -köynnösten rypäleistä. Terästankeissa tapahtuvan ja peräti 4 viikkoa kestävän käymisen ja kuorimaseraation jälkeen viini siirretään ranskalaisesta Allierin tammesta valmistettuihin uusiin ja kerran käytettyihin barrique -tynnyreihin 10 kuukaudeksi. Viini pullotetaan ilman kirkastusta tai suodatusta, jonka jälkeen viini kypsyy pulloissa vähintään 9 kk ennen markkinoillelaskua.

Tumman Syrah'n ja tummemman Petit Verdot'n tuntien ei tule yllätyksenä, että viinin väri on hyvin tumma, läpinäkymätön ja konsentroituneen sinipunainen.

Tummanpuhuvasta, melko voimakkaan uuttuneesta tuoksusta löytyy kypsää karhunvatukkaa, mustikkahilloisuutta, lakritsia ja makean tammista mausteisuutta, joka taittuu suklaisuuteen. Kypsänmakea, kohtalaisen voimakkaasti makean puinen ja tiivis tuoksu huokuu Rollandin kädenjälkeä metrien päähän.

Suussa tämä täyteläinen viini jatkaa tuoksun viitoittamalla, voimakkaan uuttuneella linjalla. Lähes suuntäyttävän paksun maun seasta löytyy tummaa, kypsänmakeaa luumuvetoista hedelmäisyyttä, mustia makeita marjoja ja mustaherukkakarkkia, lakritsaista yrttisyyttä ja mausteisuutta, kevyttä Petit Verdot'n minttuisuutta ja makeaa tammista suklaisuutta. Hapot tuntuvat jäävän näin tuhdin rungon alle täysin, joten rakennetta pitävät yllä lähinnä melko tuntuvat, sopivaa tiiviyttä tuovat tanniinit. Alkoholi (14,7%) tuntuu sekä kevyenä lämmön tuntuna että hentona makuna, mikä ei ainakaan kannusta nostamaan lasia ihan heti uudestaan huulille.

Mehukas jälkimaku ei poikkea suunnasta, jonka keskimaku on määrännyt: kielelle jää tummaa marjahilloa, kypsää karhunvatukkaa, karheaa mausteisuutta ja hentoa boysenmarjaisuutta. Melko pitkäkestoisessa ja runsasmakuisessa jälkivaikutelmassa kevyet tanniinit tarraavat hieman ikeniin samalla kun alkoholi jättää hieman lämpimän fiiliksen kitalakeen ja kielen takaosiin.

Mjaa. En vieläkään ole erityisen vakuuttunut näistä Pago-viineistä – ainakaan Valdepusan tuotosten osalta. Lainaten itseäni aikaisemmasta Svmma Varietalis -arvostelusta: [E]n oikein käsitä miksi Vino de Pago -luokitus luotiin nostamaan espanjalaisviinien profiilia, jos viinit ovat tällaisia – sokkona en kyllä rehellisesti voisi mitenkään veikata tätä kyseistä viiniä espanjalaiseksi, päin vastoin; veikkaisin Kaliforniaa tai eteläisen pallonpuoliskon kuumempia viinimaita. Caliza on siis melko vahvasti uuden maailman viini-ideaaleja heijasteleva punaviini, joka on valmistettu ranskalaisista lajikkeista ranskalaisissa tammitynnyreissä. Tästä viinistä on siis Espanja-fanin vaikea löytää mitään mielenkiintoista tai maalle tyypillistä.

Caliza on iso, mehukas ja kypsänmakea punu modernien uuden maailman viinien ystäville: siinä on paljon selväpiirteistä, makeaa tummaa hedelmää ja runsasta, makeaa tammisuutta, mutta myös kohtalaisesti puruvoimaista tanniinisuutta antamassa sille särmää ja rakennetta. Eleganttien vanhan maailman viinien ystäville tämä viini tarjoaa hyvin vähän mitään mielenkiintoista, mutta muille viini on ihan kelvollinen esitys ja hintaansa nähden ihan mainio ostos. Viiniä voi varmasti kellaroida hyvin vielä vähintään 5 vuotta lisää, kun taas nykytilassaan se on varsin mainio ruokaviini.

Lyhyesti: Kypsänmakea, tamminen ja kohtalaisen tanniininen moderni punaviini Espanjan ensimmäiseltä Vino de Pago -tuottajalta.

Arvio: OK – viinillä on kyllä hyvätkin hetkensä, myönnettävä on. Kokonaisuus kuitenkin huokuu niin paljon Rollandia, että itse en oikein osaa siitä suuremmin innostua. Ehkä tämä muuttuisi kivemmaksi kellaroinnin myötä, mutta en sukaltaisi lyödä kaikkia rahojani sen varaan.

Hinnan (13,90e) ja laadun suhde: OK – viini on hintansa arvoinen.

Sheppy's Organic Somerset Cider

Sheppy's Organic Somerset Cider

• Valmistaja: Sheppy's Cider
• Tyyppi: Siideri
• Maa: Englanti
• Alue: South West England, Somerset
• Koko: 0.5
• Hinta ostohetkellä: 6,19e (Heinäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 6,19e (Syyskuu 2015, Alko)

Aina välillä tulee tarve tsekata vanhoja tuttuja tuotteita ja ihmetellä miltä ne maistuvat kun haju- ja hajuaisti tuntuvat jatkuvasti kehittyvän yhä tarkemmiksi samalla kun alkoholijuomien referenssipohja vain kasvaa kasvamistaan (ja ihmekös tuo, kun tässä viimeisen n. viiden vuoden aikana on tullut maisteltua n. 5,000 erilaista olutta, viiniä ja muuta juomaa ja raapustettua arvio niistä n. 4,000:sta). Tällä kertaa ajattelin ottaa ihmeteltäväksi pari vanhaa tuttua brittisiideriä, joista toinen on arvioitavana än yy tee nyt.

Siiderin tuottanut Sheppy's on Somersetissä (siellä Britannian lounaisosissa) sijaitseva perheyhtiö. Sheppyjen suku on toiminut siiderintuotannon parissa jo noin 200 vuoden ajan ja Three Bridges -maatalalolla suku on valmistanut omaa siideriään jo vuodesta 1917. Kyseinen maatalo on ollut kolmen Sheppyjen sukupolven omistuksessa ja nykyisin siellä viljellään maata ensisijaisesti luonnonmukaisin ja kestävän kehityksen periaattein n. 130 hehtaarin alalla, joista omenoita viljellään n. 30 ha alalla. Talon vuosituotanto on n. 2,000,000 litraa, joista puolet valmistetaan itse viljellyistä omenoista ja puolet ostetuista hedelmistä. Tämä Alkosta löytyvä siideri valmistetaan talon vanhimmalta, täysin vapaasti (=luonnonmukaisesti) kasvavalta omenatarhalta, jolla kasvaa monia (myös nykyään epätyypillisiä) omenalajikkeita, joista osa on niin vanhoja, että niiden tunnistaminen ilman geenien tutkimista on mahdotonta.

Siiderillä on kirkas, tummahkonpuoleinen kullankeltainen väri.

Tuoksussa tuntuu vastapoimittua kypsää omenaa, hillitysti makeaa omenamehuisuutta, kevyttä tallisuutta, hentoa mausteisuutta ja aavistus keltaista hedelmää.

Maultaan tämä yleisilmeeltään melko kuiva, mutta paikoitellen maltillisesti kypsänmakea siideri on mausteisen omenainen, mukavan rustiikkinen ja robusti, kevyen maalaisen brettainen ja hennon puiseva. Suutuntumaltaan siideri on keskitäyteläinen ja melko tuntuvan hapokas. Varsin pieni hiilihappo pitää siiderin yleisilmeen melko hillittynä.

Kuiva jälkimaku on kypsän omenainen, omenankuorisen karvas, hennosti kuivan puiseva, aavistuksen karhean brettainen ja hyvin kevyesti suutakuivattavan tanniininen ja kevyen bitterinen. Loppuliu'un päätteeksi tuntuu aavistus alkoholin (6%) lämpöä.

Sheppy's Organic Cider on mukavan rehellinen, särmää ja rustiikkisuutta ilmentävä luomubrittisiideri, joka ei kosiskele tai pyytele anteeksi. Jäännössokeria on 20 g/l, mutta balanssi pitää hienosti kutinsa, eikä kokonaisuudesta sokerista makeutta erota käytännössä lainkaan. Yleisilme yhdistelee mukavasti maalaista rustiikkisuutta ja moniulotteista eleganssia; siideri on sekä helpostilähestyttävä että mielenkiintoinen ja särmikäs. Siideri on Alkon valikoiman hinnakkaimpia tapauksia, mutta onneksi rahalla saa puoli litraa varsin laadukasta, perinteistä ja rehellistä brittisiideriä.

Lyhyesti: Maukas ja tasapainoinen kuiva luomusiideri, joka yhdistelee tyylikkäästi rehellistä, maalaista särmää ja helpostilähestyttävää, moniulotteista eleganssia.

Arvio: Tyylikäs – perinteiseksi ja rehelliseksi maataloustuotteeksi tämä on kaikin puolin hurmaava ja hienostunut esitys.

Hinnan (6,19e) ja laadun suhde: OK – siideri on hintansa arvoinen.

St. Feuillien Saison

St. Feuillien Saison

• Valmistaja: Brasserie St. Feuillien
• Tyyppi: Olut, Saison
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Hainaut, Le Rœulx
• Maltaat: Amber-, Pils-
• Humala: Spalt Select, Styrian Golding
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 4,25e (Kesäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 4,25e (Syyskuu 2015, Alko)

Kesäksi Alkoon pamahti kertaostoksena aito belgisaison Belgian ranskankieliseltä puolelta, Walloniasta, perinteikkältä St. Feuillienin panimolta. Tällä panimolla onkin perinnettä ja historiaa, sillä kyseinen panimo on toiminut Le Rœulx'n kylässä 600-luvulta lähtien, joskin hommat katkesivat Ranskan vallankumoukseen. Panimo palasi henkiin kun Friartin panimosuku otti panimon haltuunsa vuonna 1873 ja saman perheen alaisuudessa panimo pyörii edelleen.

Panimon lippulaivatuote on hieman tripel-henkinen Grand Cru, mutta panimo on tullut parhaiten tunnetuksi mainioista Tripel- ja Saison-oluistaan. Tämä Saison on tuoreimpia lisäyksiä tämän hsitoriallisen panimon katalogiin, sillä sitä on valmistettu vasta vuonna 2009, jolloin Yhdysvaltain markkinoilla kysyntä hieman perinteistä belgiä reilummin humaloiduille saison-oluille oli kasvanut runsaasti IPA-, belgi- ja hapanolutbuumien myötä. Mistään reippaasta, IPA-tason humaloinnista ei ole kyse, sillä olut on humaloitu perinteisillä, mannermaisilla humalilla: itävaltalaisella Styrian Goldingilla ja saksalaisen Spalt-humalan parannellulla Spalt Select -muunnoksella. Molemmat humalat ovat tunnettuja ensisijaisesti hillityistä aromeistaan, ei niinkään katkeroistaan, mikä näkyy oluen maltillisessa 22 EBU:n katkeroainepitoisuudessa.

Väriltään olut on utuisen ja hennosti vaaleanrusehtavaan taittuvan keltainen. Rohkeasti lasiin kaatamalla oluen ylle kohoaa hyvin runsas, suht kestävä ja maltillisesti pitsiä jättävä valkoinen vaahtolakki.

Aromikas ja mukavan vivahteikas tuoksu on mausteinen, runsaan belgihiivaisen hedelmäinen ja hapahkoon taittuva. Erilaisia sävyjä löytyy runsaasti: sitruunaa, persikkaa, kevyttä omenankukkaa, hentoa päärynää ja ujoa viheryrttisyyttä.

Suussa olut on olemukseltaan kevyehkö tai keskitäyteläinen ja kuiva, joskin kielen kärjessä myös aavistuksen makea. Melko runsas ja mausteinen maku tykittää melko reippaalla powerilla persikkaa, omenaa, kypsää sitrusta ja sitruunamarmeladia, viljaista mallasta, kevyesti belgihiivaista esterisyyttä ja ujoa vaalean maltaan karamellisuutta. Hiilihappo-osasto on erittäin pienikuplaista, pehmeää ja hennosti nipistelevää.

Hennon hapahko jälkimaku on kevyen kirpeä, runsaan hedelmäinen, sitruksisen freesi, hennon maamainen ja varsin maltillisesti katkerohumaloitu. Tasapainoinen ja raikas jälkivaikutelma on tasapainoinen ja kestoltaan pitkähkö.

Yleisesti St. Feuillien pitää tämänkin oluen kohdalla kutinsa ja panimon tuorein tulokas on samalla todella mainio esitys. Kuivana, kepeänä, raikkaana ja moniulotteisena oluena tämä on mitä parhain textbook kesä-saison. Erityisen happamaan suuntaan olut ei tartu, korkeintaan flirttaillen hennon kirpakoilla piirteillä, eikä myöskään Dupont-skenen rustiikkista maatalon meininkiä oluesta löydy. Näitä en kuitenkaan lue puutteiksi, sillä olut kantaa mainiosti omilla avuillaan ja olut on yleisesti mainio esimerkki modernista, runsaan hedelmäisestä saisonista. Ei ihme, että olut on noussut hyvin lyhyessä ajassa suureen suosioon ja sitä pidetään yhtenä panimon parhaista tuotteista.

Suosittelen testaamaan tämän mainion oluen vielä kun kesää on jäljellä ja pieneksi käyvää kertaostoerää on vielä Alkoissa jäljellä. Täytyy toivoa, että olut tekisi tulevaisuudessa pysyvämmän comebackin monopolin hyllyille.

Lyhyesti: Kuiva, vivahteikas, tasapainoinen ja runsaan hedelmävetoinen moderni belgi-saison, josta löytyy runsaasti kyseisen oluttyylin parhaita piirteitä.

Arvio: Erittäin hyvä – mainio belgisaison, mitä sitä sen suurempia runoilemaan.

Hinnan (4,25e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Château des Erles Cuvée des Ardoises 2011

Château des Erles Cuvée des Ardoises 2011

• Valmistaja: François & Jacques Lurton
• Tyyppi: Punaviini, AOC Fitou
• Maa: Ranska
• Alue: Languedoc-Roussillon, Roussillon, Fitou
• Rypäleet: Syrah (40%), Carignan (30%), Grenache (30%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 15,99e (Heinäkuu 2015, Alko, tilausvalikoima)
• Hinta nyt: 15,99e (Syyskuu 2015, Alko, tilausvalikoima)

Skarpeimmat lukijani saattavat vielä (tuskin!) muistaa vuoden takaisen arvosteluni varsin fantastisesta Château des Erles'tä, joka itse asiassa myöhemmin vilahti Arkadian Alkon erikoisvalikoimassakin hetken ajan. Noh, nyt on vuorossa talon kakkosviini, Cuvée des Ardoises.

Aivan Espanjan rajan tuntumassa, Fitoun pienessä kylässä sijaitseva Château des Erles oli vanharouva Lahire Bergezin omistama viinitalo, jonka tarhoja Etelä-Ranskaan ihastunut viinijätti Lurton alkoi vuokraamaan vuodesta 2001, jolloin he vakuuttuivat Bergezin tarhojen laadusta. Vuonna 2006 rouva Bergez lopulta lopetti viinien parissa työskentelyn ja antoi Lurtonin lunastaa viinitalon haltuunsa. Täällä kuivassa ja kuumassa ympäristössä Lurton pyrkii valmistamaan muuta linjastoa "aidompia" viinejä; rehellisiä, luonnonmukaisesti viljellyistä rypäleistä valmistettuja, villihiivoilla käytettyjä ja vanhoissa tynnyreissä kypsytettyjä, vähemmän kaupalliseen tyyliin tehtyjä viinejä. Viinitalon lippulaivaviini on talon kahdelta tarhalta vain parhaimpien vuosikertojen parhaista rypäleistä valmistettu Château des Erles, kun taas valtaosa talon tuotannosta menee Cuvée des Ardoises -viiniin, joka on arvostetumman, lähinnä vanhoista köynnöksistä muodostuvan Les Ardoises- ("saviliuske") -tarhan rypäleistä valmistettu viini, joskin sekaan päätyy myös Les Abrigans -tarhan hedelmiä. Viiniä kypsytetään vanhoissa barrique-tynnyreissä 12 kk ennen pullotusta.

Väriltään viini on läpinäkyvän ja kevyesti sinertävän purppuranpunainen.

Puhdaspiirteinen tuoksu on runsas ja muhkea. Siinä tuntuu Grenachen mansikkaa ja Syrah'n karhunvatukkaa, viikunaa, kevyesti kypsää mustaherukkaa, eteläranskalaisille punaviineille tyypillistä garriguea ja kukkaisuutta sekä paljon kaikkea muuta maukasta ja mielenkiintoista, jolle tuntuu olevan mahdotonta löytää sanoja. Yleisesti tuoksu on varsin moniulotteinen, mielenkiintoinen ja houkutteleva.

Yhtä lailla puhdaspiirteinen ja mukavan intensiivinenkin maku jatkaa luontevasti tuoksun viitoittamalla tiellä. Runsaanpuoleinen, suht hapokas ja sopusuhtainen makumaailma pistää pintaan tuoksusta tuttuja marjoja, kuten mansikkaa, mustaherukkaa ja karhunvatukkaa. Taustalla tuntuu myös mustapippurisuuteen taittuvaa mausteisuutta, kypsänmakeaa luumua, murskattuja yrttiejä, garriguea ja maltillista, mukavaa grippiä tuovaa karvautta. Suutuntumaltaan viini on melko täyteläinen, eli keskitäyteläiseksi tätä ei voi enää kutsua, mutta ei tämä mitenkään suuntäyttävän paksukaan ole. Viinin ollessa melko hillityn ja pehmeän tanniininen, jää rakenteesta vastuuseen kypsään hedelmäisyyteen nähden mukavan eloisa hapokkuus, joka hoitaakin tonttinsa varsin moitteetta.

Mehukas, runsas ja intensiivinen jälkimaku jättää jälkeensä mustaherukkaista ja kevyen karhunvatukkaista marjaisuutta, pippurista mausteisuutta ja miellyttävää bitterisyyttä, joka taittaa yleisilmettä kuivempaan suuntaan kevyen tanniinisen karheuden kanssa. Viinistä jäävä aromikas, maukas ja kevyttä särmääkin ilmaiseva jälkivaikutelma on kestoltaan hyvin pitkä.

Yleisesti Cuvée des Ardoises on varsin mainio, puhdaspiirteinen ja maukkaan hedelmäinen eteläranskalainen punaviini. Se ei ehkä ole se kaikkein luonteikkain ja rustiikkisin tapaus, vaan ennemmin melko sisäsiisti ja kaupallinen esitys, mutta silti samalla varsin toimiva kokonaisuus erittäin suurelta tuottajalta. Toisin kuin monet muut vastaavien kokoluokan tuottajien eteläranskalaiset viinit, Cuvée des Ardoises ei sorru epäsopusuhtaiseen konsentraatioon, hallitsevaan tammisuuteen tai ylikypsän makeaan hedelmään ja sitä luonnollisesti seuraavaan korkeaan alkoholiin. Tämä on Roussillonin viiniksi varsin freesi esitys, alkoholia on kohtuullisesti (13,5%) eikä terroiriakaan ole hukattu tammen alle, vaan viinistä huokuu hyvin sen alkuperä.

Meillä viini kului niinkin arkisissa merkeissä kaverimme luona kesäisissä makkarabileissä grilliruoan ja seurustelun kylkiäisinä. Molempiin käyttöyhteyksiin viini pelittää mainiosti: freesi hedelmäisyys ja mehukas hapokkuus purevat hyvin rasvaisempaankin ruokaan, kun taas hyvin maltillinen ja lempeä tanniinisuus sekä runsas, miellyttävä aromimaailma tekevät viinistä verrattoman seurusteluviinin sellaisenaan nautittavaksi. Viini ei vaikuta sellaiselta, että se hirveästi enää kehittyisi kellaroimalla parempaan suuntaan, joten suosittelen tätä ennen kaikkea lähiaikoina korkattavaksi!

Lyhyesti: Mainio, puhdaspiirteisen hedelmäinen, mehukkaan hapokas ja kaikin puolin tasapainoinen Roussillonin punaviini seurusteluun ja simppeleille ruoille.

Arvio: Erittäin hyvä – ei tämä ole mikään grand vin, joka saa sukat pyörimään jaloissa, mutta kohtuullisesti hinnoiteltuna Etelä-Ranskan mutkattomana viininä Cuvée des Ardoises hoitaa tonttinsa kiitettävin paperein. Kaikin puolin miellyttävä arkiviini!

Hinnan (15,99e) ja laadun suhde: Hyvä – viini on hintaisekseen kelpo ostos.

Caracole La Hic

Caracole La Hic

• Valmistaja: La Brasserie Caracole
• Tyyppi: Olut, Ale
• Maa: Belgia
• Alue: Vallonia, Namur, Dinant
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Tammikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: la hic

Tällainen olut päätyi joskus käpäliini äitini Belgian-matkan tuliaisina ja melko pian olut päätyikin ihmeteltäväksi. En tiedä oliko olut vain kertaluontoinen kampanjaolut vai laajemmankin saatavuuden tuote, joten mahdotonta mennä sanomaan onko olutta enää mahdollista edes testata – oman kappaleenikin maistelin pois joskus vuoden alussa.

Oluen on pannut perinteisiin oluisiin keskittynyt belgialainen panimo Caracole, jonka historia ulottuu aina vuoteen 1766, mutta joka on toiminut nykymuotoisesti vuodesta 1992; oluiden vierteet edelleen lämmitetään panimossa puulämmitteisissä pannuissa. Tämän oluen panimo on pannut tilaustyönä la Fédération des Maisons de la Laïcité en Belgique -sekulaarijärjestölle. Oluen nimi ja etiketti ovat monille belgialaisille ja hollantilaisille oluille tyypillisiä sana- ja metaforaleikkejä: la hic tarkoittaa monien muiden merkitysten ohella "pulmaa" tai "repeämää", kun taas "sekulaari" on ranskaksi laïque – molemmat sanat siis lausutaan samalla tavalla. Lisäksi etiketissä on kuvattu neidonhiuspuun lehti – tämä lehti muodostui vastarinnan symboliksi Japanin ydinpommitusten jälkeen, kun neidonhiuspuut olivat harvoja pommituksista elävinä selvinneitä kasveja. Lisäksi kahteen lehdykkään jakautunut lehti kuvastaa valtion ja kirkon erilleenjakoa, mitä edellämainittu järjestö ajaa.

Punertavaan taittuvalle, meripihkanruskealle oluelle muodostuu kaatamisen yhteydessä runsas, valkoinen vaahto, joka haihtuu varsin nopeasti pois. Testailin oluen kahdessa osassa: aluksi ensimmäisen puolikkaan ilman hiivoja ja jälkimmäisen puolikkaan hiivojen kanssa. Hiivojen kanssa oluen väri muuttuu melko samean vaaleanruskeaksi.

Hiivattomana oluella on hyvin ilmaisuvoimainen, aromikas ja viekoitteleva tuoksu, jossa tuntuu kypsää sitruksisuutta, tuorepuristettua omenamehua, Marlin simaa (ei siis mitään oikeaa hunajasimaa), kukkaisuutta ja hentoa mausteisuutta. Yleisilme on suorastaan kaunis ja houkutteleva. Hiivojen myötä tuoksu tietyllä tapaa kuolee – siitä katoaa nyanssit ja kokonaisuudesta tulee epämääräisen, tasapaksun mausteinen ja hieman tunkkainenkin.

Suussa olut on kuivahko, kepeä, hieman vetinen ja vaatimaton: Kepeää sitruksisuutta, hillittyä omenamarmeladia ja hentoa mausteisuutta. Hiilihappo on tasaista, keskirunsasta ja kokonaisuuden kanssa sointuvaa, mikä sentään tuo vähän ryhtiä oluelle, sillä noin muuten siinä on melko kevyesti katkeroa. Todella laimea vastaanotto rönsyävän tuoksun jälkeen. Tietyllä tapaa olut tuntuu olevan pinnan alla vivahteikkaampi, miltä se todellisuudessa maistuu, mutta sen verrattain ohuehkon tuntuinen runko ei oikein anna makumaailmalle sen tarvitsemaa tilaa. Edes 6,5% voltteja ei tuo riittävästi runsautta ja näin pelasta tilannetta.

Jälkimaku on kevyen mausteinen, hädin tuskin katkeroinen, hillityn aprikoosinen ja hennosti kypsän sitruksinen. Kokonaisuus ei keskimaun tavoinen ole kovinkaan kummoinen ja hieman vaatimattoman oloinen jälkivaikutelma jää melko lyhyeksi.

La Hic onnistuu lupailemaan vaikka mitä hurmaavalla, moniulotteisella tuoksullaan, mutta nokkapuolen skriivailemat shekit paljastuvat suussa katteettomiksi. Edes keskirunsas alkoholi ei tuo kokonaisuuteen riittävästi muhkeutta ja lopputulos jää turhankin vaatimattomaksi. Maultaan oluen kyllä tunnistaa belgiksi, mutta minkäänlaista yllätyksellisyyttä tai mielenkiintoa se ei onnistu tarjoamaan. Olut jää eksyneenä etsimään paikkaansa, sillä näin vaatimattomana se soveltuu melko huonosti fiilistely- ja nautiskelukäyttöön, mutta hieman tuhdin oloisena eikä erityisen raikkaana oluena se ei myöskään toimi kepeänä siemailu- tai sessio-oluena. Harmi sinänsä; vain pienellä panostuksella oluen makupuoleen ja runkoon kokonaisuus olisi voinut toimia moninkertaisesti paremmin!

Lyhyesti: Helppo ja kepeä belgi, jonka hieman laiha ja simppeli makumaailma jää rankasti jälkeen tuhdista ja makeasta tuoksusta.

Arvio: Tylsä – runsaalla tuoksullaan paljon lupaileva belgiale, joka kuitenkin makupuolensa osalta hautautuu harmillisesti keskinkertaisuuden harmauteen.

Marc Pesnot La Bohéme 2011

Marc Pesnot La Bohéme 2011

• Valmistaja: Marc Pesnot
• Tyyppi: Valkoviini, Vin de France
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Pays Nantais
• Rypäleet: Melon de Bourgogne (100%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 10,00e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: notrecave

Monilla ihmisillä tuntuu menevän Muscat ja Muscadet sekaisin. Ero ei kuitenkaan voisi olla selvempi: Muscat on hyvin aromaattinen, mausteinen ja parfyymisen kukkainen rypälelajike, kun taas Muscadet on Melon-rypäleestä valmistettu viinityyli, joka on yleensä hyvin kepeää, matala-alkoholista, suolaisen mineraalista ja hedelmältään varsin hillittyä, jopa karua.

Paino sanalla "yleensä".

Muscadet'n ydinalueella Nantes'n kaupungin tuntumassa, Bretagnen niemimaan kainalossa, viljelee viiniköynnöksiään Marc Pesnot. Hän on tuottanut viinejä vuodesta 1980, jolloin hän peri sukunsa viinitarhat Saint-Julien-de-Concelles'n kylästä, reilun 10 km päästä Nantes'n kaupungista. Nykyisin Pesnot omistaa 13 ha köynnöksiä, joista valtaosa on vähintään 50-vuotiasta Melon de Bourgognea; lisäksi tarhoilla kasvaa myös pieniä määriä Folle Blanchea. Alusta asti hän on viljellyt köynnöksiään mahdollisimman luonnonmukaisesti ja vähän köynnösten kasvukiertoon puuttuen ja 1990-luvun alkupuolelta asti hän on edustanut ns. natural-tyylisuuntaa, eli myöskään viinien valmistukseen ei puututa juuri ollenkaan, vaan viinit valmistuvat sellaisiksi kuin ne sattuvat valmistumaan. Ainoastaan pullotuksen yhteydessä viiniin lisätään hyvin pieni määrä sulfiittia (20 mg/l).

Koska Pays Nantais on viileää aluetta, on Muscadet'lle tyypillistä se, että rypäleet korjataan melkein heti kun rypäleet ovat joten kuten kypsiä – tästä syystä Muscadet't ovat lähes aina hyvin kepeitä, hapokkaita ja hedelmältään hillittyjä. Pesnot'n vanhat tarhat sen sijaan aukeavat kaikki etelään eikä rypäleillä ole koskaan vaikeuksia saavuttaa riittävää kypsyyttä. Tästä syystä Pesnot korjaa rypäleensä vasta, kun rypäleet ovat saavuttaneet hänen mielestään riittävän kypsyysasteen, jolloin ne alkavat ilmentää kypsälle Melonille tyypillisiä, runsaampia hedelmäaromeja, joita tavanomaisessa Muscadet'ssa ei juuri koskaan tavata. Tästä syystä Pesnot'n viinit ovat myös Vin de France- eikä AOC Muscadet -appellaation alla pullotettuja. La Bohéme on Pesnot'n perus-Muscadet, 50-vuotiaiden köynnösten hyvin kypsistä, käsinpoimituista Melon-rypäleistä valmistettu valkoviini, joka käy aluksi villihiivoilla hyvin pitkään (joinakin vuosikertoina jopa 3-4 kuukauden ajan), minkä jälkeen viinin annetaan kypsyä sakkojen päällä n. 6 kk ennen pullotusta. Viiniä ei suodateta tai kirkasteta, eikä Pesnot harrasta chaptalisointia tai happojen lisäystä. Vuosituotanto on 3,000 pulloa.

Mutta mistäs viinin tyyliä olisi voinut etukäteen arvata? Koska en googlaillut viinistä taustatietoja etukäteen, oletin korkin alta löytyvän kepeää, raikasta ja hapokasta Muscadet'ta. Pitäisi kyllä oppia olemaan luottamatta näihin naturaalituottajiin...

Ulkonäöltään viini on Muscadet'lle tyypillisesti hailakka, jopa neutraalihko vaaleanvihreä.

Tuoksu on hyvin jännittävä, vivahteikas ja perus-Muscadet'ta odottavalle jopa yllättävä: hunajaa, aromaattista valkeaa kukkaisuutta, erittäin kypsien rypäleiden mehua, maltillista mausteisuutta ja voimakkaana tuntuvaa Bretagnen omenasiiderimäisyyttä.

Suussa viini on Melon-viineille tyypilliseen tapaan kuiva ja kepeä, mutta silti viini on samalla todella runsaan ja konsentroituneen oloinen; suutuntumaltaan täyteläinen mutta tiivis, ei mitenkään läski tai raskas. Makumaailma on erittäin hunajainen, kypsänmakean omenainen ja kohtalaisen voimakkaasti maalaissiiderinen. Taustalla häilyy kivistä mineraalia, kevyttä mandariinisuutta, maltillista greippilihaista bitterisyyttä ja hentoa valkoherukkaa. Kokonaisuudesta löytyy runsaasti happoa ja intensiteettiä, eli kypsästä ja makeutta vihjailevasta olemuksestaan kokonaisuus on erittäin sähäkkä ja rakenteikas.

Rapsakka, omenankuorisen ja tuoreyrttisen bitterinen ja kalkkikivisen mineraalinen jälkimaku on suorastaan uskomattoman pitkäkestoinen. Herkullinen ja lähes iätön jälkivaikutelma on uskomattoman vivahteikas ja suorastaan pakottaa joka siemauksen jälkeen fiilistelemään kielelle jäävää niin kypsänmakeaa kuin purevan hapokasta sitruksisuutta, kevyen suolaisena tuntuvaa merellistä mineraalia, hentoa hunajaisuutta ja kuivakkaan mausteisuuteen taittuvaa villin omenaista bretagnen siiderimäisyyttä.

Aivan kuten edellinen arvioimani viini, Puzelat-Bonhommen Cheverny Blanc, myös tämä viini sai meikäläisen yllätettyä oikein kunnolla ja nykäistyä maton jalkojen alta huolellisesti. Tätä kuvastanee hyvin loppukaneetti, jonka olin kirjoittanut muistiinpanojeni perään:

MITÄ HITTOA

NAM

Pesnot'n Bohéme ei siis todellakaan ole perinteinen kepeä, kirpeä ja karu Muscadet, ei lähimainkaan. Mutta vaikka olen Muscadet-fani henkeen ja vereen, ei tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Pesnot'n runsan, konsentroitunut ja intensiivinen tyyli toimisi. Sillä sehän toimii: viinin tärkeintä puolta, eli happoja, mineraalia ja rakennetta on kuin klasari-Muscadet'ssa konsanaan, ainoastaan hedelmä ja habitus ovat jotain muuta. Onkin varsin kiehtovaa päästä ihmettelemään sitä, miltä Melon de Bourgogne todellisuudessa maistuu; koska Muscadet valmistetaan järjestelmällisesti lähes raaoista rypäleistä, eikä kyseistä lajiketta tavata juuri missään muualla, on äärimmäisen harvinaista päästä kokemaan oikeasti kypsää Melon de Bourgognea. Noh, nyt se on koettu, ja voin tämän yhden kokemuksen perusteella sanoa, että homma kyllä pelittää.

Lyhyesti: Epä-Muscadet-maisen runsas, kypsä ja konsentroitunut naturaali-Muscadet, josta löytyy silti happoa, mineraalia ja rakennetta runsaasti.

Arvio: Erinomainen – todella kiehtova, vivahteikas ja ennen kaikkea äärimmäisen epätyypillinen Muscadet, joka taittuu sekä reheväksi ruokaviiniksi että erittäin fiilistelykelpoiseksi meditaatiovalkkariksi.

Hinnan (10,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

Stadin Panimo American Imperial Porter

Stadin Panimo American Imperial Porter

• Valmistaja: Stadin Panimo
• Tyyppi: Olut, Imperial Porter
• Maa: Suomi
• Alue: Uusimaa, Helsinki
• Maltaat: Karamelli-, pale-, suklaa-
• Koko: 0,33
• Hinta ostohetkellä: 5,98e (Kesäkuu 2015, Alko)
• Hinta nyt: 5,98e (Syyskuu 2015, Alko)

Pitkästä aikaa arviota yhdeltä lempparipanimoistani, eli Stadin Panimolta! Tällä kertaa arvioitavana on American Imperial Porter, jolla ei ymmärtääkseni ole mitään tekemistä alkuvuoden pienpanimokattauksen StaPa Imperial Portterin kanssa. Yksi merkittävimmistä eroista on humalointi: tuo kyseinen keisarillinen portteri oli nimittäin saksalaisessa Polaris-lajikkeella humaloitu single hop -olut, kun tässä oluessa on käytetty amerikkalaisia humalalajikkeita, mihin oluen nimikin viittaa. Humaloinnin pääpaino lienee kuitenkin aromihumaloinnissa, sillä oluessa on katkeruutta portteriksi varsin maltillisesti, eli vain n. 35 EBU.

Oluella on kirkas, läpinäkymättömän mustanruskea väri. Oluen ylle punkee melko matalaksi jäävä, mutta tiiviksi ja hyvin kestäväksi asettuva maitokahvinruskea vaahtohattu.

Tuoksu on varsin runsas, aromikas ja vivahteikas: siitä voi erottaa niin mallaspuolen paahteista kärtsää, lakritsia, kahvia ja makeampaa limppua kuin humalten marjaisuutta, trooppista hedelmää ja hentoa sitrusta. Vaikka jenkkihumalia on käytetty, ei niiden kanssa olla lyöty täysin läskiksi; kärtsäpuoli tuntuu siis hallitsevan tätä aromien köydenvetoa, mutta melko pienellä marginaalilla.

Rehevässä ja aavistuksen makeaan taittuvassa makumaailmassa kärtsäinen ja lakritsainen aromikkuus saavat vastapalloon selvästi voimakkaammalta trooppiselta hedelmäisyydeltä, makealta marjaisuudelta ja hennolta sitruksisuudelta. Yleisolemus on hieman makeaan taittuva, moniulotteinen ja mukavan harteikas. Katkeroita on melko maltillisesti, mutta pitkään olutta suussa pyöritellessä ne tulevat loppua kohti mukavasti esiin kärtsäisen karvauden kanssa, mikä tuo kuivempaa särmää kokonaisuuteen. Oluella on melko täyteläinen, suht runsas suutuntuma sekä hyvin pieni, pehmeä ja maltillinen hiilihappo, kun taas jyhkeä 9,5% voltteja onnistuu pysyttelemään hyvin piilossa tömäkän rungon alla.

Jälkimaku on lakritsaisen makea, kevyesti trooppisen hedelmäinen, hennosti makean marjainen – jopa marjahilloinen – ja hyvin maltillisesti katkera, joskin loppua kohti makeat piirteet rupeavat haipumaan pois kuivien ja karvaiden piirteiden jäädessä kielelle. Tummanpuhuvassa, samettisen pehmeässä ja melko pitkäkestoisessa jälkivaikutelmassa häilyy miellyttävästi sitruslihainen kitkeryys ja mustaksipaahtuneen limpun karvaus.

American Imperial Porter on todella herkullinen, moniulotteinen ja tuhti, makeampaa päätä edustava portteri. Olen useammankin lähteen ja arvostelun kutsuneen tätä olutta enemmän Black IPA:ksi kuin portteriksi, mutta kyllä näin maltillisilla katkeroilla ja muhkean makealla yleisilmeellään tämä on meikäläisen mielestä kiistattomasti moderni, aromaattinen ja tuhti portteri eikä mikään BIPA.

Tämä StaPan portteri on siis pähkinänkuoressa kaikin puolin maukas kokonaisuus ja mainion Barley Winen kanssa ehdottomasti parhaita panimon tuotoksia Alkon valikoimassa tällä hetkellä. Muutenkin olut meni kertaheitolla StaPan lempioluitteni kärkikahinoihin. Upeaa tavaraa, joka kannattaa kyllä testata mahdollisimman nuorena, kun oluen runsas aromihumalointi on tuoreimmillaan – joskin näin muhkea ja mehevä habitus kantanee hyvin vuoden, parikin.

Lyhyesti: Todella aromikas, muhkea, hieman makeaan taittuva ja hurmaavan moniulotteinen imperial porter kovatasoiselta Stadin Panimolta.

Arvio: Erinomainen – parhaimpia ja maukkaimpia porttereita Alkon valikoimissa tällä hetkellä. Mitä mainioin yhdistelmä muhkeaa ja hieman makeaa mallaspohjaa ja aromaattista, muttei liioiteltua jenkkihumalointia.

Hinnan (5,98e) ja laadun suhde: Hyvä – olut on hintaisekseen kelpo ostos.

Puzelat-Bonhomme Cheverny Blanc 2011

Puzelat-Bonhomme Cheverny Blanc 2011

• Valmistaja: Puzelat-Bonhomme
• Tyyppi: Valkoviini
• Maa: Ranska
• Alue: Loire, Touraine, Cheverny
• Rypäleet: Sauvignon Blanc (65%), Chardonnay (/Menu Pineau) (35%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 11,00e (Syyskuu 2014, Vins Chez Nous)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: wine align

Loiren laakson viinialue ei ole ehkä se kaikkein suurin pinta-alaltaan tai tuotantomääriltään, mutta kun Ranskan karttaa katsoo, kyllä se ihan julmetun suuren siivun syö tuosta vapauden, tasa-arvon ja veljeyden maasta. Loiren laakson länsipuoli ulottuu Bretagnen niemimaan kainaloon, Atlantin rannalle, kun taas laakson itäpuoli ohittaa Ranskan keskiviivan ja lähimmillään kutittelee jo itäisessä Ranskassa sijaitsevaa Burgundia. Laakso on siis kapea ja viinialueet pieniä, mutta tämän yhden alueen päästä päähän mahtuu nelisensataa kilometriä matkaa – ei ihme, jos alueella tuotetut viinit eivät ole aivan homogeenisiä.

Aivan Loiren laakson itälaidalla sijaitsevassa Chevernyssä pitävät majaa Puzelat'n veljekset Thierry ja Jean-Marie, jotka pyörittävät 1990-luvun alussa perustamaansa Clos du Tue Bœuf -viinitilaa. Tämä hyvin naturaalin pään luomuviineihin keskittynyt talo on kerännyt paljon tunnustusta laadullaan ja tinkimättömällä asenteellaan – Thierryn veljekset nimittäin viljelevät runsaasti paikallisia, ikiaikaisia lajikkeita, jotka ovat monin paikoin muuten jo unohdettuja ja jopa kiellettyjä paikallisissa appellaatioissa. He silti viljelevät näitä lajikkeita ja jos appellaatioelin hylkää heidän viininsä, veljekset julkaisevat viininsä yksinkertaisesti Vin de France -luokituksen alla – kiitos viinitalon maineen, viinit myyvät tästä huolimatta yleensä aina loppuun.

Thierry Puzelat on tullut erityisen tunnetuksi omien viiniensä ohella harrastamastaan négoce-henkisestä toiminnastaan: hän ostaa rypäleitä muilta samanhenkisiltä, täysin luonnonmukaisesti viljeleviltä tutuilta viljelijöiltä ja sekoittaa niistä omia, ainutlaatuisia viinejään. Vuonna 2009 tämän viinitalon nimi vaihtui nykyiseen muotoonsa, kun toimintaan tuli mukaan Clos du Tue Bœuf -tilalla vuosia työskennellyt Pierre-Olivier Bonhomme. Näin Puzelat'n veljesten omien tarhojen rypäleet julkaistaan Clos du Tue Bœuf -nimen alla, kun taas ostetuista rypäleistä valmistetut viinit julkaistaan Puzelat-Bonhomme-nimellä. Kaikille näille viineille on yhteistä se, että Thierry Puzelat niistä vastaa alusta loppuun, viiniyttämisestä pullotukseen. Valtaosa viineistä käytetään ja kypsytetään vanhoissa, neutraaleissa 225- ja 500-litraisissa tammitynnyreissä ja pullotetaan suodattamatta hyvin pienen sulfiittilisäyksen kanssa.

Nyt arvioitava Cheverny Blanc on négoce-puolen tekosia, eli tuottajana luuraa Puzelat-Bonhomme. Viinin pitäisi olla tyypillinen Chevernyn blend, joka tarkoittaa 60-80% Sauvignon Blancia ja loput Chardonnayta, Chenin Blancia tai Menu Pineauta (joka tunnetaan alueella paremmin nimellä Arbois). Jossain lähteessä luin viinin olevan 2/3 Sauvignonia ja 1/3 Chardonnayta, mutta joku toinen lähde väitti viinin olevan Sauvignon-Arbois-blend. Koska Puzelat-Bonhommella ei ole kotisivuja, jää viinin tarkemmat speksit hämärän peittoon. Go figure. Annetaan viinin puhua puolestaan.

Viini tuli korkattua sienirisoton kylkeen, sillä sellaiselle ruoalle sopivat parhaiten kepeät ja raikkaat valkoviinit. Ja sellaisiahan Chevernyn Sauvignon-vetoiset viinit ovat, eikö totta?

Lasissa kevyesti mutta kauniisti vihertävänä hohtava viini lupailee hyvää.

Tuoksu sitten tuokin täysin yllättävän twistin suunnitelmiin: lasista nimittäin leijailee erittäin runsas, intensiivinen ja makeahko tuoksu, josta voi erottaa selvää hunajaisuutta, makeankypsää omenaisuutta ja kevyttä kukkeutta. Tässä vaiheessa koen olevani hieman yllätetty – tällä on yhtä vähän tekemistä Loiren Sauvignonien kanssa kuin Riffaultin hiljattainarvioimallani Sancerrella. En ole kuitenkaan yhtään pahoillani, sillä tuoksu on kyllä kaikin puolin houkutteleva.

Kuten tuoksusta voi päätellä, viinin maulla on puolikuivahko habitus. Makeus on kuitenkin niin hämmentävän luonteva kokonaisuutta, että on mahdotonta arvioida onko viini todella puolikuiva, vai onko se peräti puolimakea – vai sittenkin äärettömän makealla hedelmällä varustettu kuiva valkoviini? Tuskin nyt sentään. Makumaailma toistaa paljon tuoksun elementtejä, eli se on hurmaavan hunajainen, viheromenainen ja tuntuvan, jopa kirpakan ja kevyesti bitteriin taittuvan mineraalinen. Taustalla häilyy hentoa pähkinäisyyttä, joka viittaisi osan viinistä nähneen oksidatiivista viininvalmistusta. Rakenteeltaan viini on pirteä, eloisan hapokas ja kaikin puolin ryhdikäs – mikä juuri vaikeuttaa huomattavasti viinin todellisen makeusasteen arvioimista.

Yllättäen jälkimaku eroaa huomattavasti keskimausta ollen jopa melko robusti, tuntuvan pähkinäinen, hillitysti briossinen, kevyen viljainen ja hennosti oksidoituneen omenainen. Jälkimaku on varsin pitkä ja erityisesti mausteinen, maltillisesti makeaan taittuva villihunajaisuus jatkuu kielellä hyvin pitkään.

Noh, Puzelat-Bonhomme ei kyllä pistänyt pöytään lainkaan sellaista tavaraa, mitä odotti. Tämä ei kyllä kuitenkaan tarkoita mitään pettymystä, sillä viini oli julmetun herkullinen tapaus! Lisäksi viini oli suorastaan paradoksaalinen siinä, kuinka yhtä aikaa äärettömän hyvä ja huono dokabiliteetti sillä on: toisaalta se on niin julmetun herkullinen, että se haihtuu suorastaan pelottavaa tahtia lasista, mutta toisaalta siinä tapahtuu niin paljon kaikkea, että viiniä väkisinkin pysähtyy fiilistelemään jatkuvasti. Ehkä tämä onkin mitä toimivin yhdistelmä: viini katoaa pullosta kuin itsestään, muttei missään nimessä liian nopeaa tahtia!

Vaikkei viini ollutkaan kepeä, kuiva ja kirpakan hapokas, toimi se mainiosti risoton kanssa: viinin ryhdikkäälle ja mainiosti kantavalle rakenteelle ei tehnyt minkäänlaista ongelmaa pureutua risoton täyteläiseen olemukseen. Lisäksi valmistan yleensä risoton käyttämällä makeaa vermuttia valkoviinin sijaan, mikä tuo risottoon miellyttävää aromikkuutta ja hentoa makeutta – mikä toimikin tällä kertaa mitä mainioimpana makusiltana hieman makeaan kallellaan olevan viinin kanssa!

Loppukaneettina voinkin lämpimästi suositella pitämään Buzelat'n nimen korvan takana: jos tinkimättömät, omaleimaiset, Tourainen perinteitä kunnioittavat ja aidot loirelaiset viinit kiinnostavat, ovat niin Puzelat-Bonhommen kuin Clos du Tue Bœufin viinit todella varmaa luottotavaraa!

Lyhyesti: Todella luonteikas, freesi, kompleksinen ja kaikin puolin erilainen, yllättäen ujosti makeaan taittuva Loiren naturaali-valkoinen.

Arvio: Tyylikäs – herkullisuus ja fiilisteltävyys ovat tässä jännittävässä viinissä omassa luokassaan. Kovan tason huipputuottajakamaa naurettavan edukkaaseen hintaan.

Hinnan (11,00e) ja laadun suhde: Ylivoimainen – ajatus paremmasta viinistä samaan hintaan tuntuu mahdottomalta.

水曜日のネコ (Suiyoubi no Neko)

水曜日のネコ　ベルギャンホワイト

(Suiyoubi no Neko Belgian White)

• Valmistaja: Yo-Ho Brewing Company
• Tyyppi: Olut, vehnäolut, witbier
• Maa: Japani
• Alue: Nagano, Kitasaku, Karuizawa
• Koko: 0,33
• Hinta arviointihetkellä: ? (Huhtikuu 2015)
• Hinta nyt: – (ei Alkossa)

kuva: sake guide

Vuoteen 1994 asti oluenvalmistus oli Japanissa hyvin säännösteltyä ja markkinoita hallitsivat vain muutamat suurpanimot. Nämä suurpanimot puskivat markkinoille lähinnä kevyttä, n. 5% vahvuista lageria ja näin Japanin kansa opetettiin juomaan laimeaa ja mautonta bulkkiolutta. Kuulostaako etäisesti tutulta? Löytyykö samastumispintaa?

Kun oluenvalmistuksen säännöstely Japanissa purettiin, alkoi maahan pikku hiljaa ilmestyä myös laatuun ja uudenlaisiin oluttyyppeihin keskittyneitä pienpanimoita. Hitaan startin jälkeen alkoi pienpanimojen suosio kasvaa Japanissa 2000-luvulla ja nykyisin monissa Japanin suurkaupungeissa onkin varsin eläväinen pienpanimokulttuuri ja runsaasti craft beer -baareja, jotka ovat ensisijaisesti keskittyneet amerikkalaisiin ja kotimaisiin pienpanimo-oluisiin.

Vuonna 1996 perustettu Yo-Ho Brewing Company on yksi Japanin vanhimpia ja merkittävimpiä pienpanimoita. Perustamisestaan saakka panimo on keskittynyt aleihin, vastalauseena Japanin markkinoita hallitseville lagereille, minkä lisäksi panimo suosii alumiinitölkkejä oluidensa pakkausmuotona. Vuonna 2012 markkinoille saapunut 水曜日のネコ　ベルギャンホワイト (Suiyoubi no Neko Belgian White) eli "Keskiviikon kissa" on belgialaisen wit-tyylin suuntaan kumartava kepeä, korianterilla ja appelsiininkuorilla maustettu vaalea ale, josta on erittäin nopeasti tullut yksi panimon suosituimmista tuotteista.

Olut saapui kätösiini tuliaisina ulkomailta, joten meikäläisellä ei ole mitään hajua mistä se on alun perin hankittu ja mihin hintaan.

Tämä tölkitetty kissa on samealta väriltään ananaksen keltainen, joka taittuu hennosti vihertävään sävyyn. Kaadon yhteydessä syntyvä valkoinen vaahto haihtuu pois melko nopeasti.

Belgeille melko uskollinen, raikas ja aromikas tuoksu on belgihiivaisen hedelmäinen, raikkaan sitruksinen, omenainen, kevyesti hapahko ja jopa hennosti tripelinen. Tuoksun yleisilme on mukavan pirteä.

Oluen maku on kepeä ja raikas. Kieli erottaa kypsää sitruksisuutta, yrttisyydeksi taittuvaa korianteria ja hennon trooppista hedelmää. Kokonaisuus on hieman ohuehko ja harmillisesti suht vetisen oloinen; erittäin maltillinen humalointi on kyllä witeille tyypillistä, mutta tässä oluessa reippaampi humalointi olisi voinut hieman paikata makumaailman intensiteetin puutetta. Pieni, kepeä ja hennonpuoleinen hiilihappo korostaa oluen hieman väsähtänyttä habitusta.

Raikas mutta harmillisen ohueksi jäävä jälkimaku on ruohoinen, yrttinen ja hennon omenainen. Oluesta jää suuhun metallinen ja kylmä, mutta kestoltaan lyhyehkö jälkivaikutelma.

Harmillisesti tämä olut ei nyt vakuuta; japanilaiset massalagerit ovat olleet mielestäni tylsiä ja vetisiä, ja hieman siihen suuntaan tämäkin wit taittuu. Tuoksu on varsin ihastuttava ja huokutteleva, mutta harmillisesti melko laihaksi ja vaatimattomaksi jäävä makumaailma ei mitenkään onnistu lunastamaan nokkapuolen skriivaamia lupauksia. Varsin maltillinen 4,5% alkoholia pitää oluen juotavuuden ihan kohdallaan, mutta näin kepeäksi vaaleaksi aleksi tämä olut ei ole erityisen raikas esitys – toisaalta mielestäni ei kyllä moni kotimainen bulkkilagerikaan ole, vaikka lukemattomat suomalaisäijät minulle muuta väittäisivätkin.

Keskiviikko-kissan sanotaan saaneen monet viinejä siemailleet naisihmiset innostumaan Japanissa myös pienpanimo-oluista, minkä kyllä voin ymmärtää: olut on tuoksultaan aromikas ja maultaan suorastaan korostetun helppo ja särmätön, minkä takia se on kyllä kaikin puolin alottelijaystävällinen tapaus. Pienpanimo-olut apupyörillä. Belgioluita rakastavalle harrastelijalle oluen anti sen sijaan jää varsin vähäiseksi. Jos haluaa helppoa ja tasapainoista witbieriä, sanoisin perstuntumalta Hoegaardenin olevan piirun verran parempi tapaus.

Lyhyesti: Japanilainen pienpanimo-olut apupyörillä: hurmaavan tuoksuinen, mutta maultaan korostetun kepeä, jopa vetinen ja särmätön wit.

Arvio: Keskinkertainen – ihan siemailtava, kepeä saunaolut tölkkiformaatissa. Käyttöyhteys lähinnä huoleton särpiminen, eli sen kummempaa huomiota tai ajatustyötä tähän ei kannata upottaa.

Viña Tondonia Reserva Blanco 2001

Viña Tondonia Reserva Blanco 2001

• Valmistaja: R. López de Heredia
• Tyyppi: Valkoviini, DOCa Rioja
• Maa: Espanja
• Alue: Rioja, Rioja Alta
• Rypäleet: Macabeo (90%), Alarije (10%)
• Koko: 0,75
• Hinta ostohetkellä: 20,95e (Toukokuu 2015, Decántalo)
• Hinta nyt: – (ei Alkon valikoimissa)

kuva: kl wines

No niin, nyt on melkoista tykittelyvalkkaria tiedossa! Jos hiljattainen arvioni Viña Tondonia Reserva 2002:sta on vielä muistissa tai R. López de Heredian viinitalo on muuten vain tuttu, voit jatkaa eteenpäin. Jos sen sijaan tuottaja ei soita kelloja, kannattaa lukaista tuo edellämainittu arvio, sillä en jaksa tähän kirjoittaa uudestaan Heredian historiaa. Lyhyesti tässä kuitenkin Heredia pähkinänkuoressa: muut talot seuraavat trendejä, mutta R. López de Herediaa ei muotien tuulet kiinnosta, vaan tekee viiniä melko lailla täysin samoin menetelmin kuin perustamisensa aikoihin, 1800-luvun loppupuoliskolla. Talo jumalauta tekee edelleen jopa omat viinitynnyrinsä! Nyt ollaan siis perinteisten asioiden ytimessä.

Viña Tondonia Reserva Blanco on talon paremman pään valkoviini – ei kuitenkaan lippulaivavalkkari, joka on vain harvoina, parhaina vuosikertoina julkaistava Viña Tondonia Gran Reserva Blanco, jota yleensä hillotaan talon viinikellareissa 15-20 vuotta ennen markkinoillelaskua. Reserva Blanco valmistetaan Viura- (Macabeo) ja Malvasia Riojana- (Alarije eli Subirat Parent) -rypäleistä, jotka kerätään talon arvostetuimmalta tarhalta, vuosina 1913-14 istutetulta ja peräti 100 hehtaarin laajuiselta Viña Tondonialta. Aluksi viini käytetään omilla villihiivoillaan valtavissa tammisammioissa, minkä jälkeen se siirretään kypsymään kuudeksi vuodeksi (72 kk) ensisijaisesti vanhoihin, amerikkalaisesta tammesta tehtyihin barrique-tynnyreihin. Tämän jälkeen viini pullotetaan suodattamattomana ja sen annetaan kypsyä pulloissa kunnes se on valmiin oloinen julkaistavaksi – yleensä n. 5-6 vuoden lisäkypsyttelyn jälkeen. Tässä välissä lienee paikallaan mainita noin knoppitietona, että Espanjan viinilain mukaan Gran Reserva -tasoista valkoviiniä on kypsytettävä vähintään 48 kk ajan, josta vähintään 6 kk tammitynnyreissä; tämä pelkästään Reserva-tasoinen viini viettää pelkästään tammitynnyreissä enemmän aikaa mitä lain mukaan viinin pitäisi ylipäänsä kypsyä! Vuonna 2001 valmistui 11,000 pulloa valkoista Tondonia Reservaa.

Viinillä on tasainen ja melko syvän sävyinen kellanvihreä väri.

Tuoksu on pullon avaamisen jälkeen runsas, mutta amerikkalainen, makea tammisuus hallitsee yleisilmettä: kokonaisuus on kermaisen tamminen, makean puiseva, trooppisen keltahedelmäinen, kevyen savuinen, hillityn vahamainen ja aavistuksen vaniljainen. Avauduttuaan tunnin pari ei tammi ole vähentynyt yleisilmeestä kuin piirun verran, mutta esimerkiksi ananasta, persikkaa, hunajaa ja kukkaisuutta löytyy huomattavasti enemmän, tammi vaikuttaa hyvin luontevalta ja saumattomalta osalta tuoksun maailmaa ja kokonaisuus on paljon kaikin puolin tasapainoisempi.

Aluksi viini on tuhdintäyteläinen ja kypsän sitruksen ohella tuntuu makean puisevaa tammisuutta ja kermaisuutta, kohtalaista vaniljaisuutta ja hillitysti pitkän kypsyttelyn tuomaa makeaa, kuivahtanutta ananasta. Vaikka kokonaisuus on varsin runsas, on viinillä varsin eloisan hapokas rakenne, ja yrittääpä runsaan, kompleksisen ja kehittyneen makumaailman alta puskea kevyehköä mineraalisuuttakin. Viinin avautuessa tiivistyy se alun runsaantäyteläisestä ilmaisusta keskitäyteläiseksi ja elegantimmaksi – viini tuntuu suorastavaan karistavan tammen tuomaa läskiyttä ympäriltään. Makumaailmaan saapuu hentoa kirpeyttä, paahdettua yrttisyyttä, viheromenaa ja iän tuomaa, kompleksisempaa uuniomenaa ja hentoa pähkinäistä paahdetta.

Runsas jälkimaku jatkaa samassa hengessä kuin keskimakukin: siinä tuntuu erittäin pitkän tynnyrikypsytyksen tuomaa runsasta tammen mausteisuutta, kermaisuutta, vaniljaisuutta ja kevyttä toffeeta, mutta se on samalla raikkaan sitruksinen, hapokas ja jopa kpeästi kirpeä. Viinistä jää suuhun hyvin pitkä ja rehevä jälkivaikutelma, jossa loppua kohti tuntuu myös oksidatiivista hasselpähkinää ja hentoa leipäisyyttä.

Yleensä selkeästi tammitynnyrikypsytetyt valkoviinit harvemmin jaksavat sykähdyttää meikäläistä, koska mielestäni ne lähinnä maistuvat tavalliselta valkoviiniltä, jonka aromimaailma on maskeerattu tammella tunnistamattomaksi. Viña Tondonia Reserva Blanco on taas täysin toisenlainen näkemys tammitynnyrikypsytetystä valkoviinistä – tällaista kompleksista, äärettömän vivahteikasta viiniä olisi mahdotonta tehdä ilman tammitynnyrikypsytystä. Avainsanana onkin poikkeuksellisen pitkä (jopa punaviinistandardein) kypsyttelyn kesto ja vanhat tynnyrit – jos viini on 6 vuoden aikana saanut näin paljon tammisuutta itseensä vanhoista, neutraaleista tynnyreistä, se olisi todennäköisesti pelkkää tikkuista tammiuutosta, jos se olisi kypsynyt uusissa tynnyreissä. Nykyisellään viini on todella hurmaava, kompleksinen, loputtoman vivahteikas, hienosti kehittynyt ja kaikin puolin tyylikkään tamminen Rioja, johon tammen aromit ovat integroituneet upeasti viinin pitkän kypsyttelyn aikana.

Erityisen huomionarvoista on, miten viini tuntui kehittyvän jatkuvasti useiden tuntien ajan – vielä siinäkin vaiheessa, kun pullosta juotiin viimeiset lasilliset useita tunteja korkkaamisen jälkeen! Yleensä tammisissa viineissä hedelmä hallitsee korkkaushetkellä ja tammisuus alkaa nousemaan viinin avautuessa, mutta tämän viinin tapauksessa homma toimi päin vastoin: heti korkkaamisen yhteydessä viini tuntui olevan tammisimmillaan ja mitä pidempään viini oli auki, sitä luontevammaksi, saumattomaksi osaksi kokonaisuutta viinin tammisuus muuttui. Siksi suosittelenkin korkkaamaan viinin reilusti etukäteen – nyt puhutaan siis useasta tunnista ja mieluiten karahvissa! Jos tarjoilulämpötila mietityttää, on perinteinen tupladekantointi varma veto: kaada viini toviksi hengittelemään karahviin ja hieman ennen taroiluhetkeä kaada takaisin pulloon ja pistä jäähtymään jääkaappiin.

Viini toimi kermaisuudellaan ja runsaudellaan mutta samalla eloisan ryhdikkäällä rakenteellaan todella upeasti juhannuksena tarjoillun rasvaisen salade Olivierin ruokajuomana. Viini pärjää melko runsasaromisella ja intensiivisellä olemuksellaan suht voimakkaillekin ruoille, eikä jää hyvän rakenteensa ansiosta tuhtienkaan tarjottavien jalkoihin. Lisäksi viini on kuin tehty kehittymään edelleen kellarissa, joten viini on myös varma valinta pitkään kellaroitavaksi valkoviiniksi sellaista kaipaaville. Kaiken kaikkiaan, viini on todella upea ja tasapainoinen esitys Riojan kenties parhaimmalta tuottajalta.

Lyhyesti: Ääritraditionalistituottajan moniulotteinen, hienostuneen tamminen, ihastuttavan ryhdikäs ja vaikuttavan runsas old school -tyylin valkoinen riojalainen.

Arvio: Erinomainen – vaikka selkeä tammisuus yleensä nostaa niskakarvani pystyyn, toimii Viña Tondonia Reserva Blanco kokonaisuutena upeasti ja se on helposti parhaimpia ja mielenkiintoisimpia tammitettuja valkoviinejä, mitä olen koskaan maistanut. Tässähän on melkein pakko päästä käsiksi talon vanhempiin valkoviineihin, kerran viini on "nuorena" jo näin hurmaava.

Hinnan (20,95e) ja laadun suhde: Erinomainen – viini on hintaluokkansa parhaimmistoa.